Ihmismetsästäjän salaisuus
James Oliver Curwood (1878–1927)
Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Kanadan erämaahan, jossa ratsupoliisi Conniston ja lainsuojaton Keith huomaavat olevansa hämmästyttävän samannäköisiä. Kun Conniston kuolee, Keith päättää omaksua tämän henkilöllisyyden palatakseen sivistykseen ja puhdistaakseen maineensa.
James Oliver Curwoodin 'Ihmismetsästäjän salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1605. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
IHMISMETSÄSTÄJÄN SALAISUUS
Kirj.
James Oliver Curwood
Tekijän luvalla suomentanut
Aito Kare
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
I.
His Majesty Royal Northwest Mountedin poliisi Conniston ja henkipatto Keith olivat kasvoiltaan sekä ruumiinrakenteeltaan hämmästyttävän samannäköisiä. Molemmat tietysti olivat sen huomanneet Siitä johtui heidän välillään vallitseva hieno, huomaamaton, molemminpuolinen myötätunto, joka saattoi Connistonin usein poikkeamaan palvelusvelvollisuuksistaan toimiessaan Keithiä vastaan. Mutta melkein kuukauden oli hän vaientanut kaikki sellaiset tunteet. Hän edusti lakia. Niin, hän oli itse laki. Kaksikymmentäseitsemän kuukautta oli hän seurannut Keithiä noudattaen ohjetta, jonka oli saanut kuuluisasta poliisijoukosta, johon kuului. Hänelle oli sanottu: "Älkää palatko ennenkuin olette vanginneet miehen elävänä tahi kuolleena". Muussa tapauksessa – – –
Vaikea yskänkohtaus keskeytti hänen ajatuksensa. Hän istuutui vuoteen reunalle ja kuullessaan tuskallisen voihkauksen, joka kohosi hänen huulilleen yhdessä punaisten veripilkkujen kanssa, meni Keith hänen luokseen ja tuki voimakkailla käsivarsillaan häntä hartioista. Conniston ei sanonut mitään ja heti senjälkeen kuivasi hän huuliltaan veren, ja kun tuskanilme silmistä katosi, hymyili hän lempeästi. Toinen käsi lepäsi Keithin ranteella, jossa vielä oli merkit käsiraudoista. Tämä näky palautti hänet jälleen julmaan todellisuuteen. Kohtalo leikki heidän kanssaan yhtä omituisesti kuin harvinaisestikin. "Kiitos, vanha poika", sanoi hän. "Kiitos." Hänen kätensä sulkeutuivat Keithin käsirautojen merkitsemän ranteen ympärille.
Heidän päittensä yläpuolella raivosi ankara pohjoismyrsky ikäänkuin yrittäisi murskata pienen majan, joka oli uskaltautunut kohota tummanharmaaseen erämaahan, maailman loppuun, kahdeksansadan mailin päähän kaikesta sivistyksestä. Myrskyn myllerryksestä kuului omituisesti vaikeroivia, kummallisesti kirkuvia ja sydäntäsärkevästi valittavia ääniä, ja kun myrskyn raivo vihdoin vaimeni ja sitä seurasi ihmeellinen hiljaisuus, saattoivat miehet tuntea jäätyneen maan vapisevan jalkainsa alla Hudsonlahden jääkenttien liikahdellessa ja äännähdellessä kumeasti ja ontosti tavalla, joka muistutti kaukaista taistelua. Tuon tuostakin, jäävuorten haljetessa, kuului jymähdys kuin kuusitoistatuumaisesta kanuunasta. Rose Welcemesta Hudsonlahteen saakka olivat biljoonat tonnit jäätä lähtemäisillään liikkeelle ikäänkuin hunniarmeijat.
"Teidän olisi parasta olla makuulla", huomautti Keith.
Mutta sensijaan nousi Conniston hiljaa ja meni pöydän luo. Pöydällä paloi hylkeenrasvalamppu. Kulkiessaan horjui hän hieman. Hän istuutui ja Keith asettui häntä vastapäätä. Heidän välillään oli kulunut korttipakka. Selaillen kortinlehtiä sormillaan katsoi Conniston virnistäen Keithiin.
"Tämä on kummallista, kirotun kummallista", sanoi hän. "Eikö teistäkin, Keith?" Hän oli englantilainen ja hänen sinisissä silmissään kuvastui julma, kylmä huumori. "Ja lystikästä", lisäsi hän.
"Kummallista, mutta ei lystikästä", sanoi Keith.
"Kyllä, tämä on lystikästä", väitti Conniston. "Kaksikymmentäseitsemän kuukautta sitten, kolmea päivää vailla, lähetettiin minut vangitsemaan teitä, Keith. Sain määräyksen ottaa teidät elävänä tahi kuolleena – ja kahdennenkymmenennen kuudennen kuukauden lopussa sain teidät elävänä. Ja urhean retkenne vuoksi ansaitsette te sadan vuoden pituisen elämän nuoran sijasta, sillä te saatoitte minut kulkemaan seitsemän helvetin läpi ennenkuin sain teidät vangituksi. Minä palelin, näin nälkää ja olin hukkumaisillani. En ole nähnyt valkoisen naisen kasvoja 18 kuukauteen. Se oli hirveätä! Mutta minä tapasin teidät viimein. Se on asian parempi, iloisempi puoli, Keith – minä tavoitin ja sain teidät kiinni ja tuossa ranteessanne on siitä todistus. Minä voitin. Myönnättekö sen? Teidän on oltava suora, vanha veikko, sillä tämä on viimeinen suuri peli, jota minä milloinkaan pelaan". Ääni värisi ja siinä oli kaipausta, joka tuntui melkein valitukselta.
Keith nyökkäsi. "Te voititte", sanoi hän. "Te voititte niin rehellisesti, että pakkanen vahingoitti keuhkojanne – – –"
"Te ette käyttäneet sitä hyväksenne", keskeytti Conniston. "Se on lystikäs puoli asiassa. Minä olin jo sitonut teidät kiinni ja merkinnyt hirsipuuhun kun – äkkiä kylmä käsi koskettaakin keuhkoni kulmaa ja osat vaihtuvat. Ja sensijaan, että olisitte tehneet minulle samoinkuin minä aioin tehdä teille, sensijaan, että olisitte tappaneet minut ja lähteneet tiehenne kun olin avuton, olette te, Keith – vanha veikko – koettaneet hoitaa minua niin, että jäisin elämään. Eikö se ole lystikästä? Voiko olla lystikkäämpää?"
Hän ojensi kätensä pöydän yli Keithille. Sitten taivutti hän hetkeksi päätään ja uusi yskänkohtaus puistatti ruumista. Keith tunsi kipua kun Connistonin käsi suonenvedontapaisesti pusersi hänen kättään. Kun Conniston kohotti päätään, olivat punaiset pilkut jälleen hänen huulillaan.
"Nähkääs, minä olen tehnyt laskelmani tänään", jatkoi hän kuivaten huuliaan jo ennestään punaiseen nenäliinaan. "Tänään on torstai. Minä en elä sunnuntaihin. Kuolen lauantain vastaisena yönä tahi johonkin aikaan lauantaina. Olen nähnyt samanlaisia tapauksia tusinoittain. Ymmärrättekö? Minulla on jälellä kaksi, mahdollisesti kolme päivää, sitten kaivatte haudan ja hautaatte minut. Senjälkeen ei kunniasananne, jonka minulle annoitte kun irroitin käsirautanne, enää teitä sido. Ja nyt kysyn teiltä: Mitä aiotte tehdä."
Keithin kasvoilla olivat syvät surujen ja kärsimysten uurtamat vaot. Eilen olivat he verranneet ikiään. Hän oli 28 vuotias, vain hieman nuorempi miestä, joka oli saanut hänet kiinni ja saisi palkakseen siitä kuoleman. He eivät olleet ennen käyneet asiaan suoraan. Se oli ollut hyvin vaikeata Keithistä, joka toisessa tilaisuudessa olisi mieluummin tappanut toisen kuin sanonut tälle miehelle, että hän kuolee. Mutta nyt kohosi Keithin hartioilta raskas taakka, kun Conniston päättävästi ja hämmästyttävän kylmästi ilmoitti laskeneensa elämänsä viimeiset, harvat hetket. He katsoivat pöydän yli toistensa silmiin ja tällä kertaa tarttui Keith Connistonin käteen. Rasvalampun himmeässä valossa näyttivät he veljeksiltä.
"Mitä aiotte tehdä nyt?" toisti Conniston.
Keithin kasvot vanhenivat kuolevan englantilaisen tuijottaessa häneen. "Luultavasti palaan takaisin", sanoi hän raskaasti.
"Coronation Golfiin, tarkoitatte? Aiotte palata tuohon haisevaan eskimoluolaan? Jos sen teette, tulette mielipuoleksi!"
"Niin minäkin luulen", sanoi Keith. "Mutta se on ainoa mahdollisuus. Tiedätte sen. Te, jos kukaan, tiedätte kuinka minua on ajettu. Jos lähden etelään – – –"
Nyt oli Connistonin vuoro nyökätä hiljaa ja miettivästi päällään. "Niin, tietysti", myönsi hän. "He ajavat teitä tarmokkaasti takaa ja te valmistatte heille vaikean ajon. Mutta he vangitsevat teidät sieltäkin. Ja se surettaa minua."
Heidän kätensä erkanivat. Conniston täytti piippunsa ja sytytti sen. Keith pani merkille, ettei hänen tikkua pitelevä kätensä vapissut.
Miehen sielunvoimat olivat suurenmoiset.
"Se surettaa minua", sanoi hän uudelleen. "Pidän teistä. Tiedättekö, Keith, toivon, että me olisimme olleet veljeksiä ja ettette te olisi tappaneet ketään. Sinä yönä, jona päästin vainukoirat jälkeenne, tuntui minusta kuin olisin ollut paholainen. En sanoisi sitä, jollei näitä kirottuja keuhkoja olisi. Mutta mitä hyödyttäisi sen salaaminen nyt? Minun mielestäni ei ole oikein pitää miestä sellaisessa tilassa kolmea vuotta, juoksuttaa häntä reiästä reikään kuin rottaa ja viedä sitten hirtettäväksi. Tiedän, ettei se ainakaan teitä kohtaan ole oikein. Tunnen sen. En tahdo olla utelias, vanha poika, mutta minä en usko enää siihen tuomioon. Haluaisin lyödä suuren vedon siitä, että te ette ole se mies, joksi teitä sanotaan. Ja senvuoksi tahtoisin mielelläni tietää – miksi te tapoitte Judge Kirkstonen?"
Keithin molemmat pöydällä olevat kädet puristuivat nyrkkiin. Conniston näki hetkeksi hänen sinisiin silmiinsä tulevan julman hehkun. Samalla tuli huoneessa ihmeen hiljaista ja hiljaisuuden aikana voitti pienten, valkoisten kettujen raivokas, lakkaamaton haukkuminen jäiden kaukaisen kuminan ja jyskeen.
II.
"Miksi minä tapoin Judge Kirkstonen?"
Keith toisti sanat hiljaa. Hänen nyrkissä olevat kätensä aukenivat, mutta silmiin jäi synkkä hehku. "Mitä sanoo siitä oikeudenpäätös?"
"Että te murhasitte hänet kylmäverisesti ja että lain kunnia on vaarassa niinkauan kuin teitä ei hirtetä."
"Asiaa voi katsella siltäkin näkökannalta, vai mitä? Mutta jos minä nyt sanoisin, että minä en murhannut Judge Kirkstonea?"
Conniston kumartui liian kiivaasti eteenpäin. Kuolettava kohtaus puistatti jälleen hänen ruumistaan ja kun se oli ohi, kulki hengitys sähisten kuin seulan kautta. "Jumalani, ei lauantaina eikä sunnuntaina", läähätti hän. "Se tapahtuu huomenna!"
"Ei, ei, ei", sanoi Keith tukahduttaen jotain kurkkuunsa nousevaa. "Teidän olisi parasta paneutua makuulle."
Conniston kokosi uusia voimia. "Ja kuolla niinkuin rotta? Ei, kiitoksia paljon, vanha veikko. Minä etsin totuutta, ettekä te voi valehdella kuolevalle miehelle. Tapoitteko te Judge Kirkstonen?"
"Minä – en – tiedä", vastasi Keith hiljaa katsoen vakavasti toisen silmiin. "Luulen niin, mutta en ole varma. Menin sinä iltana hänen kotiinsa ja olin vahvasti päättänyt saada häneltä oikeutta tahi tappaa hänet. Haluaisin, että te, Conniston, näkisitte koko asian minun silmilläni. Te voisitte sen tehdä, jos olisitte tunteneet isäni. Nähkääs, äitini kuoli minun pienenä poikana ollessani ja minä kasvoin isäni luona ikäänkuin hänen toverinsa. En muista koskaan ajatelleeni häntä yksinomaan isänä. Isät ovat tavallisia. Hän oli enemmän. Siitä saakka kun olin kymmenvuotias, olimme me eroamattomat. Luulen olleeni noin kaksikymmenvuotias, kun hän puhui minulle siitä katkerasta sukuvihasta, joka vallitsi hänen ja Kirkstonen välillä, mutta se ei huolettanut minua yhtään, enkä ajatellut sitä milloinkaan – ennenkuin Kirkstone otti minulta isäni. Silloin ymmärsin, että se vanha kalkkarokäärme oli kaikkina näinä vuosina kulkenut ja odottanut sopivaa tilaisuutta. Kaikki oli alusta loppuun suunniteltu ja isäni meni ansaan. Vieläpä silloinkin hän luuli, että kaiken takana seisoivat hänen poliittiset vihollisensa eikä Kirkstone. Mutta pian me keksimme salaisuuden. Isäni tuomittiin kymmeneksi vuodeksi. Hän oli syytön. Ja ainoa mies maailmassa, joka olisi voinut todistaa hänen syyttömyytensä, oli Kirkstone, mies, joka Shylockin tavoin halusi lihanaulaansa. Jos olisitte tunteneet nämä asiat ja olleet minun tilallani, Conniston, mitä te olisitte tehneet?"
Conniston sytytti uudelleen tulitikun ja vastasi epäröiden: "En tiedä vielä, vanha poika. Mitä te teitte?"
"Minä suorastaan polvistuin sen kurjan eteen", jatkoi Keith. "Jos milloinkaan ihminen on toisen hengen edestä rukoillut, niin rukoilin minä isäni – rukoilin Kirkstonelta niitä muutamia harvoja sanoja, jotka olisivat hänet vapauttaneet. Tarjosin kaiken mitä maailmassa omistin, ruumiini ja sielunikin. Jumalani, sitä iltaa en voi milloinkaan unohtaa. Hän istui siinä lihavana ja hyllyvänä, Kaksi suurta sormusta paksuissa sormissaan – peto ihmisen hahmossa – ja nauroi iloissaan ivallisesti minulle ikäänkuin minä olisin ollut temppuilija, joka huvitti häntä – ja sieluni oli vuotamaisillaan kuiviin hänen silmiensä edessä. Ja hänen poikansa tuli sisään yhtä lihavana ja inhoittavana kuin isäkin ja hänkin nauroi minulle. En saattanut käsittää, että maailmassa olisi sellaista vihaa ja että kosto tuottaisi sellaista helvetillistä iloa. Horjuessani yöhön saatoin kuulla heidän pirullisen naurunsa yhä. Se seurasi minua, kuulin sen puissa, se tuli tuulen mukana, aivoni olivat sitä täynnä – ja äkkiä käännyin takaisin, menin koputtamatta huoneeseen ja seisoin uudelleen kasvoista kasvoihin heidän kanssaan. Ja sillä kertaa, Conniston, tulin saamaan oikeutta tahi tappamaan. Sikäli oli asia harkittua, mutta minä tulin aseettomana. Aseena oli avain. Lukitsin oven. Sitten esitin vaatimukseni. En tuhlannut sanoja – – –"
Keith nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Tuuli oli vaimentunut. He kuulivat kettujen haukunnan ja jäiden kumean jyminän.
"Poika sen alkoi", jatkoi Keith. "Hän hyökkäsi kimppuuni. Minä löin häntä. Me painimme ja silloin juoksi vanhempi roisto kimppuuni kädessään joku ase. Minä en sitä voinut nähdä, mutta se oli raskas. Ensimmäinen isku melkein murskasi olkapääni. Taistelun aikana väänsin sen hänen kädestään ja huomasin silloin, että se oli kirjepainaimen kuparinen vääntövipu. Samassa näin pojan sieppaavan pöydältä toisen samantapaisen sekä lyövän pöytälampun alas. Me taistelimme pimeässä. En tuntenut olevani tappelija. He olivat petoja ja minusta tuntui kuin olisin pimeässä käärmeiden joukossa. Niin, minä löin kovasti ja poika löi, eikä kumpainenkaan meistä nähnyt. Tunsin, että minun aseeni sattui ja Kirkstone vaipui kokoon itkevällä äänellä räyhäten. Te tiedätte mitä sitten tapahtui. Seuraavana aamuna löydettiin huoneesta vain yksi rautatanko. Poika oli hukannut toisen ja jälelläolevassa oli Kirkstonen verta ja hiuksia. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin livistää. Kuusi kuukautta myöhemmin kuoli isäni vankilassa ja kolme vuotta on minua metsästetty niinkuin kettua. Siinä kaikki, Conniston. Tapoinko minä Judgen, Conniston. Ja jos minä sen tein, luuletteko minun sitä surevan hirttämisen uhallakaan?"
"Istukaa!"
Englantilaisen ääni oli käskevä. Keith istuutui vaikeasti hengittäen entiselle paikalleen. Hän näki välähdyksen Connistonin teräksensinisissä silmissä.
"Keith, kun ihminen tietää elämänsä lähestyvän loppuaan, ei hän näe kaikkia asioita, mutta kun hän tietää kuolevansa, on asian laita toisin. Jos olisitte kertoneet tämän jutun kuukausi sitten, olisin vienyt teidät suoraa päätä hirteen. Te ymmärrätte, se olisi ollut minun velvollisuuteni ja olisin pitänyt selvänä, että te valehtelette. Mutta te ette voi valehdella minulle – nyt. Kirkstone ansaitsi kuoleman. Ja sitten minä olen miettinyt mitä teidän on tehtävä. Teidän ei pidä mennä takaisin Coronation Golfiin. Teidän on mentävä etelään. Te menette takaisin Jumalan maahan (Amerikaan). Ettekä te mene murhaaja Keithinä, vaan Derwent Connistonina, His Majesty's Royal Northwest Mounted Policen jäsenenä. Hyväksyttekö tarjoukseni, Keith? Ymmärrättekö?"
Keith vain tuijotti. Englantilainen siveli viiksiään silmissään pieni lystikäs välke. Hän oli jonkun aikaa miettinyt tätä suunnitelmaansa ja oli etukäteen nähnyt minkä valtavan vaikutuksen se Keithiin tekisi.
"Ettekö näe, vanha poika, että se on kokonainen suunnitelma? Minä pidän teistä. En epäile sanoessani, että annan teille arvoa koko joukon, eikä maailmassa ole mitään syytä, joka estäisi teitä elämästä minun vaatteissani. Kukaan ei minua kaipaa. Kotona Englannissa olin musta lammas – nuorempi veli j.n.e. – ja kun minun oli valittava Afriikan ja Kanadan välillä, valitsin Kanadan. Englantilainen ylpeys on hulluinta maanpäällä, Keith, ja minä luulen, että Englannissa kaikki luulevat minua kuolleeksi. He eivät ole kuulleet minusta kuuteen tahi seitsemään vuoteen. Minut on unohdettu. Ja hienointa tässä jutussa on, että me, niinkuin tiedätte, olemme niin peijakkaasti toistemme näköisiä. Kiertäkää viiksenne ylös, antakaa partanne kasvaa, tehkää arpi oikean korvanne yläpuolelle ja te voitte astua itse McDowellin eteen ja lyön vetoa, että hän huudahtaa: 'Varjelkoon, mutta siinähän on Conniston'. En voi luovuttaa teille muuta, Keith, kuin kuolleen miehen nimen ja vaatteet, mutta te olette tervetullut. Huomispäivän jälkeen en minä niitä enää tarvitse."
"Mahdotonta!" läähätti Keith. "Conniston, et ette tiedä mitä puhutte?"
"Varmasti, vanha poika. Minä punnitsen sanani senvuoksi, että niiden lausuminen on minulle vaikeata. Älkää väitelkö kanssani. Tämä on suurin seikkailu, jossa milloinkaan olen ollut mukana. Minä haluan kuolla. Te voitte haudata minut tämän lattian alle, etteivät ketut pääse minuun käsiksi. Mutta minun nimeni elää ja te voitte viedä vaatteeni takaisin maailmaan ja kertoa McDowellille, kuinka saitte miehenne kiinni ja kuinka hän kuoli täällä kun pakkanen vahingoitti hänen keuhkojaan. Todistukseksi siitä otatte mukaanne omat vaatteenne ja saatte nähdä, että teitä odottaa poliisikersantin paikka. McDowell lupasi sen teille kun saatte miehenne kiinni. Ymmärrättekö? Eikä McDowell ole nähnyt minua kahteen kolmeen kuukauteen, niin että vaikka minä olisinkin hiukan erilainen kuin ennen, näyttäisi se aivan luonnolliselta, sillä te ja minä olemme koko ajan olleet autiossa erämaassa. Se on lystikkäintä, että me olemme niin toistemme näköiset. Minä sanon, että suunnitelma on mainio!"
Conniston unohti kuoleman läsnäolon ajatellessaan suurta uhkapeliä, jonka hän pani alkuun. Ja Keith, jonka sydän takoi kuin vihastunut nyrkki, näki yhdellä silmäyksellä Connistonin hämmästyttävän suunnitelman ja värähti. Ei yksikään tuntisi häntä samaksi John Keithiksi kuin kolme vuotta sitten. Silloin oli hänellä ollut hienot kasvonpiirteet ja verrattain kehittymätön ruumiinrakenne. Nyt hän oli peto! Kolmen vuoden taistelu olemassaolosta oli hänet siksi tehnyt ja tuuma tuumalta kesti hän vertailun Connistonin kanssa. Häntä vastapäätä istuva Conniston oli ikäänkuin hänen kaksoisveljensä. Hän näytti lukevan Keithin ajatukset ja hänen silmissään oli huvitettu ilme.
"Otaksun, että parta on kasvoissamme silmiinpistävin", sanoi hän. "Te tiedätte, vanha poika, että parta voi salata koko joukon ruumiillisia puutteita. Minulla oli, nähkääs, hyvin hoidettu leukaparta jo kaksi vuotta ennen, kun lähdin teitä ajamaan, niin että teette viisaasti, jos annatte partanne kasvaa. Mitä muuhun ulkomuotoonne tulee, niin mitään kiinnijoutumisen vaaraa ei ole. Te olette minun näköiseni. Todellinen vaara piilee muualla. Seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin aikana saatte oppia ulkoa Derwent Connistonin historian siitä saakka kun hän liittyi Royal Mountediin. Meidän ei tarvitse palata kauemmaksi kuin siihen saakka, sillä muu ei teitä liikuta, emmekä kosketa aikaisempaa elämääni, sillä se tekisi teidät vain surulliseksi. Suurimpana vaarana teille on McDowell, Prince Albertissa olevan F-osaston päällikkö. Hän on vanhan sotilaskoulun ihmismetsästäjiä viiksineen ja muine vehkeineen ja saattaa nähdä rautalevyn läpi. Mutta hänellä on suuri sydän. Hän on ollut hyvä ystäväni, niin että yhdessä Derwent Connistonin elämäkerran kanssa saatte koko joukon myöskin McDowellia koskevaa. On monta asiaa – ei, Jumalani – –"
Hän löi kädellään rintaansa. Pienen tuvan tuntui täyttävän julma kipu kun yskänpuuska jälleen puistatti häntä. Ja jälleen kuului yli kaiken tuulen ulvonta, se voitti jäiden jyminän ja kettujen haukunnan.
Sinä yönä alkoi taistelu rasvalampun valossa. Kasvoillaan tuska – toisella kuoleman läheisyydestä ja sen tuottamista tuskista, toisella myötätunnosta aiheutunut – kävivät molemmat miehet toimeen muuttaakseen muotojaan. Aluksi oli se Connistonin taistelua. Keith katsoi häneen ja ymmärsi, että englantilainen, tehdessään viimeisen valtavan ponnistuksen kuollakseen kuin mies, lyhensi jälellä olevaa lyhyttä aikaansa. Keith oli rakastanut vain yhtä ihmistä – isäänsä. Tämän taistelun aikana oppi hän rakastamaan toista – Connistonia. Ja kerran huusi hän katkerasti, että tämä oli epäoikeudenmukaista ja että Connistonin pitäisi elää ja hänen itsensä kuolla. Kuoleva englantilainen hymyili ja laski kätensä hänen kädelleen. Keith tunsi, että käsi oli märkä kylmästä hiestä.
Seuraavien hirveiden tuntien aikana tunsi Keith, kuinka kuolevan miehen voima ja rohkeus vähitellen siirtyi häneen. Conniston oli suurenmoinen tukahduttaessaan omat tuskansa. Ja Keith tunsi väsyneen, toivottoman sielunsa virkoavan uuteen elämään. Hänen oli muistettava mitä oli tehtävä kun hän tulisi englantilaisen tilalle. Connistonin historia oli tärkein. Se alkoi hänen tuttavuudestaan McDowellin kanssa. Kohtauksen värjätessä hänen huulensa punaisiksi kertoi hän tarinansa ja hymyili hieman puhuessaan kuinka McDowell kerran vannotti häntä pitämään salassa erään tapauksen, jonka hän ei toivonut tulevan kasarmin tietoon. McDowell oli muutamissa asioissa hyvin tunteellinen! Ensimmäisen tunnin kuluttua asettui Keith seisomaan keskelle lattiaa ja käsivarret pöydällä, olkapäät koholla, opetti Conniston hänelle sotilastemppuja. Senjälkeen antoi hän Keithille kuluneen palvelusohjesäännön, ja käski Keithiä tutkimaan sitä sill'aikaa kun hän itse lepäsi. Keith auttoi hänet vuoteelle ja koetteli sitten lukea ohjeita. Mutta hänen silmänsä sumenivat ja aivot kieltäytyivät tottelemasta. Englantilaisen heikko hengitys tuotti hänelle suorastaan ruumiillista tuskaa. Keith oli vähällä tukehtua, hän nousi pöydän äärestä ja meni ulos illan hämärään, aavemaiseen pimeyteen.
Hänen keuhkonsa imivät jäistä ilmaa. Mutta se ei ollut kylmää. Kwaskehoo – muutos – oli tullut. Ilma oli täynnä talven viimeisen taistelun räiskettä lähestyvää kevättä vastaan ja talven voimat olivat taittumaisillaan. Keithin askeleiden alla vapisi maa valtavissa synnytystuskissaan. Hän saattoi selvästi kuulla jääkenttien paukkeen, ryskeen ja kumean jymähdyksen kun pohjoisvirta ajoi niitä pitkin Hudsonlahtea. Hänen ympärillään oli ihmeellinen yö. Se ei ollut musta, vaan kammottavan, aution harmaa ja tästä haudanomaisesta äärettömyydestä kuului ihmeellisiä ääniä sekä tuulen ulvontaa. Hetkinen vielä, ajatteli Keith, ja tämä olisi tehnyt hänet mielettömäksi. Äskettäin oli hän ollut kuulevinaan huutavia ja valittavia ääniä korkealta piilossa olevien tähtien yläpuolelta. Viime kuukausina oli hän useammin kuin kerran kuunnellut pienten lasten nyyhkytystä, naisen vaikeroivaa itkua ja tuulen ivallista ääntä, jotka joko kiduttivat häntä tahi ulvoivat helvetillistä riemu-ulvontaa, ja useammin kuin kerran oli hän nähnyt tässä helvetissä syntyneiden eskimoiden, jotka nämä pitkät yöt olivat tehneet mielipuoliksi, repivän päältään kuluneet vaatteet ja syöksyvän alastomina ulos kuollakseen tässä armottomassa pimeydessä ja kylmyydessä. Conniston ei saisi koskaan tietää miten lähellä lopullista ratkeamispistettä Keithin aivot olivat olleet, kun hän oli joutunut vangiksi. Keith ei ollut tahtonut siitä milloinkaan puhua. Ihmismetsästäjä oli pelastanut hänet hulluudesta. Mutta sen salaisuuden oli Keith pitänyt omana tietonaan.
Äkkiä hän säpsähti, kun yöstä vingahti voimakas, läpitunkevaääninen tuulenpuuska. Mutta sitten hän ojentautui ja naurahti; eikä kettujen haukunta häntä enää häirinnyt. Kaiken sen takana näki hän kodin. "Jumalan maan!" Vihreät metsät ja auringon valaisemat purot – asiat, jotka hän oli melkein unohtanut; vielä kerran näkisi hän valkoisen naisen kasvot. Ja hän kuulisi oman kansansa äänen, lintujen laulun ja tuntisi jalkojensa alla kukkien tuoksussa kylpevän maan sametinpehmeän kosketuksen. Niin, sellaiset asiat hän oli melkein unohtanut. Eilen olivat ne näyttäneet hänestä mielettömiltä unelmilta senvuoksi, että hän oli tulemaisillaan hulluksi, mutta nyt olivat ne todellisia, ne olivat tuolla etelässä ja hän oli matkalla sinne. Hän ojensi käsivartensa ja päästi riemuhuudon purkaen siihen viimeisen jäljen liikarasituksesta. Kolme vuotta tällaista ja hän oli – elänyt sen! Kolme vuotta maakuopasta maakuoppaan aivankuin Conniston oli sanonut, kolme vuotta nälkää, kylmää ja yksinäisyyttä niin suurta, että sielu oli kuivettunut – ja nyt oli hän matkalla kotiin!
Hän meni jälleen majaan ja kun hän astui sisään, tervehtivät kuolevan englantilaisen kalpeat kasvot häntä pöydällä olevan lampun keltaisessa valossa. Ja Conniston hymyili painaen kädellään rintaansa. Hänen pöydällä oleva kellonsa osoitti puoltayötä kun luento jatkui.
Vähän myöhemmin lämmitti hän rasvalampussa revolverinsa piippua.
"On vaikea tehdä teille sellaista arpea, mutta muu ei auta."
"Sen minä sanon, että siitä syntyy kuulumaton pila McDowellille." Hän toisti sanat hiljaa katsoen hymyillen Keithin silmiin. "Kuulumaton pila McDowellille!"
III.
Oli päivänkoitto. Huulillaan nyyhkytys kohotti Keith märät kasvonsa Connistonin lepopaikalta. Englantilainen oli kuollut niinkuin hän oli tiennytkin tämän kuolevan rohkeana viimeiseen asti. Viimeiseen hengenvetoon asti kuiskasi hän sanoja, jotka oli toistanut jo kymmenkunta kertaa ennen. "Muistakaa, vanha poika, että te voitatte tahi häviätte samassa silmänräpäyksessä kun McDowell ensi kerran teihin katsahtaa". Sitten lähti hän pitkälle matkalle ja Keithin silmiä sumensi lämmin kyynelvirta ja hänet valtasi suuri ylpeys Derwent Connistonin nimen puolesta.
Se oli nyt hänen nimensä. John Keith oli kuollut ja Derwent Conniston eli. Mutta kun hän katsoi sankarillisen englantilaisen kylmiin, hiljaisiin kasvoihin, näytti asia hänestä joka tapauksessa omituiselta. Connistonin nimen kantaminen ei olisi vaikeata, vaikeus oli eläytymisessä Connistonin olosuhteisiin. Sinä yönä oli jäiden jyske selvempi senvuoksi, ettei myrsky sitä vaimentanut. Taivas oli pilvetön, tähdet muistuttivat teräviä, keltaisia silmiä, jotka tuijottivat tavattoman suuren, ylhäällä riippuva harson läpi. Keith, joka oli ulkona hengittämässä raitista ilmaa, katsoi väristen napayön ihmeitä. Tähdet olivat ikäänkuin eläviä silmiä, jotka katsoivat häneen. Niiden onnettomuuttaennustavan tuikkeen alla viettivät ketut varhaista kevätiloaan. Keithistä tuntui kuin olisivat ne vetäytyneet lähemmäksi majaa ja ikäänkuin niiden äänessä olisi ollut toinen, kamalampi sävy. Conniston oli tiennyt tämän valkoisten yöeläinten lähestymisen ja Keith meni jälleen majaan täyttääkseen lupauksensa. Hämärässä aamunkoitteessa oli hän oppinut läksynsä.
Puolta tuntia myöhemmin seisoi hän matalan metsän reunassa ja katsoi pientä majaa, jonka lattian alle englantilainen oli haudattu. Se seisoi pelottomana hirvittävässä yksinäisyydessä kuin kuolleen miehen rohkeuden ja kuolleen miehen sielun ylpeä muistopatsas. Sen neljä seinää kätkivät sellaista, joka antoi niille oikeuden olemassaoloon, oikeuden taisteluun niin kauan kuin kaksi palasta kestäisi yhdessä. Connistonin henki oli tullut sen eläväksi osaksi, ketut saivat haukkua alituisesti, tuulet ulvoa, talvi seurata talvea, napayö toista, mutta se seisoisi kumminkin englantilaisen Derwent Connistonin muistomerkkinä ja taistelisi ylpeästi viimeiseen asti.
Siihen katsoessaan paljasti Keith harmaassa aamuhämärässä päänsä. "Jumala teitä siunatkoon, Conniston", kuiskasi hän ja lähti hiljaa etelään päin.
Hänen edessään oli 800 mailia erämaata – 800 mailia sen pienen kaupungin, jossa McDowell komensi Royal Mountedin F-osastoa, ja hänen välillään. Ajatus välimatkasta ei häntä peloittanut. Kolme maailmanääressä vietettyä vuotta oli antanut hänelle kestävyyttä ja saanut hänet tottumaan loppumattomilta näyttäviin matkoihin. Viime talvena oli Conniston seurannut häntä enemmän kuin tuhat mailia pitkin napaseutuja ja oli ollut ihme, ettei hän ollut tappanut englantilaista.
Kaksikymmentä kertaa olisi hän voinut lopettaa takaa-ajon tarvitsematta tahrata omia käsiään vereen. Hänen eskimoystävänsä olisivat hänen pienimmästäkin viittauksestaan surmanneet englantilaisen, mutta hän oli antanut tämän elää ja nyt oli kuollut Conniston lähettänyt hänet kotiin. Matkaa oli jälellä vain 800 mailia.
Hänellä ei ollut koiria eikä rekeä. Hänen oma valjakkonsa oli menehtynyt kauan sitten ja eräs Rose Welcemesta kotoisin oleva mies oli varastanut englantilaisen varusteet. Kaikki hänen mukanaan olevat tavarat, lukuunottamatta omaa kivääriään, sadetakkiaan ja päähinettään, kuuluivat Connistonille. Hänellä oli myöskin tämän kello. Taakka oli kevyt. Siihen kuului hieman jauhoja, kolmenaulainen teltta, makuusäkki ja muutamia esineitä, jotka todistaisivat Keithin kuoleman. Tunnin toisensa jälkeen kuului lumikenkien yksitoikkoinen ääni ensimmäisenä päivänä hänen korvaansa. Hän ei voinut edes ajatella. Kerran toisensa jälkeen tuntui hänestä kuin vetäisi jokin häntä taapäin ja yhä kuuli hän Connistonen äänen ja näki tämän kasvot ympärillään olevassa harmaassa valaistuksessa. Hän kulki pienen metsikön läpi, jonka kummallinen kohtalonoikku oli heittänyt kentälle. Hän näytti erämaassa liikkuvalta pisteeltä. Illalla näki hän etelässä tumman viivan ja ymmärsi, että se oli metsä, todellinen suurmetsä, ensimmäinen, jonka hän oli puoleentoista vuoteen nähnyt kadottuaan Mackenzie Riverin latvoilla olevista metsistä. Siinä oli vihdoin jotain mihin tarttua. Siinä oli sellaista, joka viittoi häntä, sellaista, jonka saattoi tuntea, elävä muuri, jonka takana hänen toinen maailmansa oli. Kahdeksansataa mailia merkitsi hänelle vähemmän kuin välimatka hänen ja tuon kasvavan, näköpiirissä olevan tumman viivan välillä.
Hän saavutti sen kun päivän varjot vaihtuivat yön synkempään pimeyteen. Hän pystytti telttansa muutamien myrskyn runtelemien kuusien suojaan. Sitten kokosi hän puita ja teki nuotion, mutta ei laskenut nyt puupalasia niinkuin oli tehnyt viimeisen kahdeksantoista kuukauden ajan. Nyt hän tuhlasi niitä. Hän oli kulkenut tänään neljäkymmentä mailia, mutta ei ollut väsynyt. Hän kokosi puita kunnes hänellä oli korkea rovio, tuli kohosi yhä enemmän ja enemmän ja kipinät räiskähtelivät hänen päänsä yläpuolella. Hän valmisti kupillisen heikkoa teetä, paahtoi kappaleen lihaa ja lämmitti palan kaurajauholeipää. Sen jälkeen nojasi hän selkänsä puuhun ja tuijotti liekkeihin.
Hänen edessään räiskyvä nuotio vaikutti niinkuin hyväätekevä lääke. Se herätti eloon tunteita, jotka olivat hänessä uinuneet. Se haihdutti kolmen vuoden kärsimysten muistot ja palautti menneen elämän tapaukset hänen mieleensä, elämän, joka oli kulunut rauhallisesti. Hän tunsi vapautuneensa kahleista, jotka olivat painaneet hänet melkein mielipuolisuuteen saakka. Jokainen hermo hänessä vastasi tulen ihanaan räiskeeseen, tuntui kuin hän olisi vapautunut raskaasta orjuudesta. Liekeistä näki hän kodin, toivoa ja elämää – tuttuja, rakkaita asioita, jotka Pohjolan rautakoura oli melkein pyyhkinyt pois hänen mielestään. Hän näki leveän joen kiemurtelevan keltaisten, pienten kukkuloiden reunustamien kenttien läpi, näki aamuauringon kultaavan sen rantoja. Hän näki syntymäkaupunkinsa, jonka toinen puoli rajoittui rantaan ja toinen purppuranväriseen erämaahan, hän oli kuulevinaan vanhan kullanhuuhdontakoneen tahdikkaan jyskeen, kun se nieli tonnittain hiekkaa muutaman kallisarvoisen jyvän vuoksi. Hänen yllään oli jälleen valkopilvinen sinitaivas, hän kuuli ääniä, askelten kopinaa, naurua – ja elämää. Hänen sielunsa syntyi uudelleen, hän nousi ylös ja jännitti käsivartensa, niin että lihakset naksahtelivat. Ei, he eivät tuntisi häntä siellä – nyt! Hän hymyili hiukan ajatellessaan vanhaa John Keithiä – "Johnnya" kuten häntä tavallisesti kutsuttiin noiden muutamien harvojen katujen varsilla – isänsä oikeata kättä, joka joskus tuli "ulos nahoistaan" kun oli kyseessä yhteenotto, kuten hänen ystävänsä Reddy McTobb sanoi. Nyt saattoi hän muistella asioita ja tapahtumia ilman mielenliikutusta. Vihakin oli kadonnut itsestään ja hän tuumiskeli mahtoiko vanhan Judge Kirkstonen talo näyttää samanlaiselta kuin ennenkin ja oliko Miriam Kirkstone palannut takaisin asuakseen siellä sen kauhistuttavan yön jälkeen, jolloin hän, Keith, oli palannut kostamaan isänsä puolesta. Kolme vuotta. Se ei ollut niin hirveän pitkä aika, vaikka vuodet olivat tuntuneet hänestä eliniältä. Monia muutoksia ei kai ole tapahtunut, kaikki lie nyt suunnilleen ennallaan – lukuunottamatta vanhaa kotia – kotia, jossa hän ja hänen isänsä olivat asuneet. Ja he olivat sen suunnitelleet ja yhdessä sen rakentamista valvoneet. Se oli hirsistä, Saskatshewan rannalla, aivan lähellä kaupunkia ja metsä ulottui sen oven eteen. Isännättömänä ollen oli se tietysti näinä kolmena vuotena muuttunut.
Sormeillessaan taskuaan sattui hän liikuttamaan Connistonin kelloa. Hän veti sen esille ja antoi nuotionvalon langeta sen avoimelle numerotaululle. Se oli 10. Kellon takakuoren sisäpuolelle oli Conniston liimannut pienen valokuvan. Siitä lienee kulunut kauan, sillä kasvot olivat vaalentuneet ja epäselvät. Vain silmät olivat entisellään ja tulen valossa saivat ne eloa ikäänkuin olisivat katsoneet Keithiin. Ne olivat nuoren tytön – koulutytön kasvot – noin 10 tahi 12 vanhan. Silmät näyttivät kuitenkin vanhemmilta; ne näyttivät puhuvan jonkun kanssa, antavan tiedon, jonka sisäinen pakko oli ajanut lapsen silmiin. Keith sulki jälleen kellon ja kuuli sen nakutuksen sittenkin, kun oli pannut sen taskuunsa. Eräs pihkainen kuusenoksa räjähti kuin kiväärinlaukaus ja Keith säpsähti. Hän oli nimittäin varma siitä, että oli nähnyt Connistonin silmät ja että ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin kellonkuoressa olevat. Näköhäiriö tuntui niin todelliselta, että se sai hänet hypähtämään taapäin ja silloin tunsi hän sen tavattoman jännityksen vaikutuksen, jossa hän oli monta tuntia ollut. Nyt ei hän vielä ollut uninen, hän oli tuskin väsynyt, vaikka siitä oli kulunut päiviä kun hän oli kunnollisesti maannut. Itsesäilytysvaisto sai hänet kuitenkin laittamaan makuusäkkinsä kuntoon kuusenhavuille ja paneutumaan levolle.
Mutta hän loikoi kauan kärsien hermostuttavaa unettomuutta. Kiusallisen selvästi kuuli hän yön äänet – tulen räiskeen, palavan pihkan käärmemäisen sähähtelyn, puiden latvojen suhinan ja Connistonin kellon alituisen nakutuksen. Ja erämaassa alkoi tuuli yksitoikkoisen ulvontansa. Huolimatta nyrkkiin puristetuista käsistään ja lujasta päätöksestään olla kuvittelematta mitään, luuli Keith jälleen kuulevansa tuulen ulvonnalta Connistonin äänen. Ja äkkiä kysyi hän itseltään: Mitä tämä merkitsee? Mitä Conniston oli unohtanut? Mitä oli Conniston yrittänyt sanoa hänelle. Koko sen päivän hän oli tuntenut tämän läsnäolon erämaan yksinäisyydessä. Tahtoiko Conniston hänen palaavan takaisin?
Hän koetti vapautua tästä painostavasta ajatuksesta. Ja nyt oli hän varma siitä, että englantilainen sinä viimeisenä puolena tuntina ennenkuin kuolema tuli majaan, oi tahtonut sanoa hänelle jotain, mutta ei ollut voinut. Hänen viimeisissä sanoissaan: "Muistakaa, vanha poika, että te voitatte tahi häviätte siinä silmänräpäyksessä, kun McDowell ensi kerran teihin katsahtaa!" oli ollut riemuitsevaa sankarillisuutta – mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun kuolema tarttui saaliiseensa, oli Keith nähnyt vilahduksen Connistonin paljastetusta sielusta; viimeisestä silmäyksestä, kun puhekyky oli ainiaaksi kadonnut, tiesi hän, että Conniston oli taistellut saadakseen huulilleen sanat, jotka hän oli jättänyt lausumatta siksi, kunnes oli liian myöhäistä. Ja Keith, joka kuunteli tuulen ulvontaa ja tulen räiskettä, toisti kerran toisensa perästä: "Mitä hän tahtoi sanoa?" Kerran, tuulen voiman hetkeksi vaietessa, tuntui Connistonin kello lyövän kuin sydän ja antavan hänelle vastauksen: "Palaa takaisin, palaa takaisin, palaa takaisin!"
Huudahtaen omaa herkkätunteista heikkouttaan pisti Keith kellon niin syvälle makuusäkkiin, että sen ääni lakkasi kuulumasta. Vihdoin vaipui hän uneen.
Toisen päivän koittaessa tuli hän ulos teltastaan ja sytytti tulen. Nuotiossa oli vielä hehkuvia kekäleitä, hän puhalsi niihin ja lisäsi polttoainetta. Hänen oli vaikeata unohtaa yötä, mutta sen vaikutus oli kadonnut. Hän nauroi omalle hulluudelleen ja ihmetteli, mitä Conniston olisi ajatellut hänen huolistaan. Ensi kerran moniin vuosiin ajatteli hän menneitä koulupäiviä, jolloin hän m.m. oli kunnostautunut psykologiassa. Hän oli pitänyt itseään asiantuntijana mielenliikutuksissa. Myöhemmin oli hän kehittänyt näitä tietojaan ja saanut niistä hyötyä, ja se, että tavallinen henkinen herpaantuminen edellisenä yönä oli tuottanut hänelle huolia, huvitti häntä nyt. Selitys oli yksinkertainen. Sen aiheutti hänen taistelunsa mielentasapainon saamiseksi kolmen vuoden aivojännityksen jälkeen ja nyt tunsi hän itsensä paremmaksi. Nyt kuunteli hän kelloa ja huomasi sen käyvän aivan luonnollisesti, hän vihelteli aamiaista laittaessaan.
Sitten kokosi hän tavaransa ja jatkoi matkaansa etelään. Kun hän muisteli palvelusohjesääntöä, tuumiskeli hän, oliko Conniston sen aina osannut. Joka tunti hän harjoitteli, pysähtyi ja teki kunniaa ympärillä oleville puille. McDowell ei voisi vangita häntä. "Minä olen Derwent Conniston", sanoi hän itsekseen. "John Keith on kuollut – kuollut. Minä hautasin hänet sen majan alle, jonka kersantti Trossy ja hänen miehensä rakensivat 1908. Nimeni on Conniston – Derwent Conniston."
Yksinäisyydessään oli hän tottunut puhumaan yksin ja keskustelemaan itsensä kanssa pitääkseen yllä rohkeuttaan ja terveyttään. "Keith, vanha poika", oli hänellä silloin tapana sanoa, "meidän on se läpäistävä." Nyt kuului lause: "Conniston, vanha vainukoira, meidän on voitettava tahi kuoltava." Kolmantena päivänä ei hän enää puhunut Keithistä muuten kuin kuolleesta. Ja kuolleen John Keithin varusti hän Connistonin hyveillä. "John Keith kuoli kuin mies", sanoi hän eräälle puulle, joka oli olevinaan McDowell. "Hän oli paras mies, mitä olen tuntenut."
Kuudentena päivänä tapahtui ihme. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen näki John Keith auringon. Kerran ennen oli hän nähnyt sen himmeän valon tunkeutuvan erämaan yllä riippuvan harmaan peitteen läpi, mutta tällä kertaa oli se aurinko, todellinen aurinko, joka lyhyen hetken kaikessa loistossaan valaisi maapallon pohjoista osaa. Senjälkeen tuli aurinko joka päivä lähemmäksi ja lämpimämmäksi ja napaseudun sumut sekä pakkashuura katosivat yhä enemmän ja enemmän. Vasta sitten kun Keith oli päässyt jäähuuruista, kääntyi hän länteenpäin. Hän ei pitänyt kiirettä, sillä nyt kun hän oli vapaa, tahtoi hän nauttia elähdyttävästä vapaudentunteesta. Ja ennen kaikkea hän ymmärsi, että hänen oli punnittava ja koeteltava itseään ennen ryhtymistään valtavaan tehtävään, joka hänellä oli edessään.
Nyt kun aurinko ja sininen taivas olivat kirkastaneet hänen aivonsa, näki hän tuhansittain ansoja tiellään, ne sadat pienet erehdykset, joita hän saattoi tehdä, ne sadat pienet kuopat, jotka vain odottivat harha-askelta hänen puoleltaan. Kun kaikki kävi ympäri, niin hän oli matkalla pyövelin luo. Siellä – jok'ikisenä elämänsä päivänä – kohtaisi hän pyövelin tavatessaan kadulla vanhoja tovereita. Milloinkaan hän ei tuntisi itseään vapaaksi kuoleman läsnäolosta. Päivin ja öin oli hänen oltava varoillaan, vartioitava kieltään, käsiään, jalkojaan ja ajatuksiaan tietämättä milloinkaan millä hetkellä lain silmä keksisi hänen valepukunsa. Tapahtui usein, että näiden asioiden pohtiminen kauhistutti häntä ja hänen ajatuksensa etsivät toisia pelastumismahdollisuuksia. Ja – silloin kuuli hän jälleen Connistonin kylmän, rohkean äänen, punainen veri pulpahti hänen suonissaan ja hän katsoi kotiin päin.
Hän oli Derwent Conniston. Eikä milloinkaan, ei edes tunniksikaan saanut hän ajatuksiaan irti siitä suuresta, salaperäisestä kysymyksestä, kuka oli Derwent Conniston? Pala palalta liitti hän yhteen sen vähän mitä tiesi, eikä milloinkaan päässyt mihinkään tulokseen. Perheelleen kuollut englantilainen, jos hänellä sellaista, oli vajonnut tahi maasta karkoitettu olento – ja urhoollisin, kunnollisin mies mitä hän ikinä oli tuntenut. Nämä "miksi" saivat hänessä aikaan sellaisen mielenliikutuksen, jota hän ei ollut milloinkaan kokenut. Englantilainen oli julmasti ja peruuttamattomasti vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Hänelle, John Keithille, nykyiselle Derwent Connistonille, oli hän jättänyt perinnöksi syvän salaisuuden ja tehtävän ottaa selville, jos niin halusi, mistä hän oli tullut ja miksi. Usein katsoi hän kellonkuoressa olevaa nuoren tytön kuvaa ja näki aina tämän silmissä jotain, joka sai hänet ajattelemaan Connistonia sellaisena kuin tämä oli elämänsä viime hetkinä. Nuori tyttö oli epäilemättä kasvanut jo naiseksi.
Päivät venyivät viikoiksi ja Keithin jalkojen alla muuttui lumi märäksi, hyvältätuoksuvaksi maaksi. Kolmensadan mailin päässä erämaasta saapui hän aikaisin toukokuussa "Reindeer Lake" maahan. Viikon ajan vietti hän Burnwoodissa erään kullankaivajan majassa ja lähti sitten Cumberland Houseen. Kymmentä päivää myöhemmin saapui hän sinne ja toisen päivän iltana sytytti hän laskevan auringon valossa leiritulensa keltaisen Saskatshewan rannalle.
Valtava, lapsuudesta saakka rakastettu joki lauloi sinä iltana niistä ihmeellisistä tapauksista, jotka aika ja suru olivat pyyhkineet pois hänen aivoistaan. Kuu kohosi joen yläpuolelle, etelästä puhalsi lämmin tuuli ja Keith istui kauan aikaa piippuaan poltellen ja kuunnellen joen hiljaista solinaa, kun se vieri eteenpäin hänen jalkojensa edellä. Hänelle oli se aina merkinnyt enemmän kuin joki. Hän oli varttunut sitä kuunnellessa, se oli muodostunut osaksi hänestä itsestään. Se oli ollut hänen ensimmäisten unelmiensa ja kunnianhimoisten ajatuksiensa todistajana, sillä oli hän etsinyt ensimmäiset seikkailunsa, se oli ollut hänen suosikkinsa, ystävänsä ja toverinsa ja hänestä tuntui kuin ilmaisisi sen solina tänä iltana iloa ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän katsoi hopeanhohtoisia laineita, jotka kuutamossa kimmeltelivät ja kokonainen muistojen tulva juolahti hänen mieleensä. Hän saattoi hyvin muistaa kauniin äidin, joka oli kertonut hänelle tarinoita auringon laskiessa ja makuuajan lähestyessä; ja hänen mieleensä juolahti elävästi satu Kistachiwun joesta, kuinka se syntyi kaukana läntisillä vuorilla, poissa ihmisten katseiden ulottuvilta, laskeutui vuorilta kukkuloille, kukkuloilta tasangolle, leveni, syveni ja tuli yhä mahtavammaksi, kunnes se vihdoin kulki heidän ovensa editse tuoden mukanaan rakkautta ihmisille. Hänen isänsä oli kertonut hänelle tarinoita intiaaneista ja maasta ennen valkoisten miesten tuloa, niin että yhdessä hänen äitinsä ja isänsä kanssa tuli joki hänen satukirjakseen, hänen ihmemaakseen ja lapsuustoiveiden aarrelähteeksi. Ja tänä iltana oli hän palannut joelle. Se oli ainoa ystävä, jolle hän saattoi avata sylinsä pelkäämättä tulevansa ilmiannetuksi. Samalla kun hän tunsi surua muistellessaan entisiä aikoja, valtasi hänet omituinen onnentunne – siten joen henki viihdytti hänen koti-ikäväänsä.
Hän ojensi käsivartensa ja huusi: "Vanha jokeni! minä olen tässä – minä, Johnny Keith! Olen tullut takaisin!"
Ja joku tuntui kuiskaavan: "Siinä on Johnny Keith! Hän on tullut takaisin! Hän on tullut takaisin!"
IV.
Seuraavan viikon seurasi John Keith Saskatshewan rantoja. Linnuntietä oli Hudson Bay Komppanian Cumberland House asemalta 140 mailia Prince Albertiin, mutta Keith ei valinnut suoraa tietä. Vain silloin tällöin käytti hän hyväkseen oikoteitä. Hän pysytteli joen rantamilla ja sillä tavoin piteni hänen matkansa noin 60 mailia. Kun nyt se hetki, mihin Conniston oli häntä valmistanut, lähestyi, tunsi hän tarvitsevansa tätä mahtavaa, sanatonta ystävää, joka oli näytellyt niin suurta osaa hänen elämässään. Se antoi hänelle rohkeutta ja sen seurassa saattoi hän ajatella selvemmin. Öisin laittoi hän leirinsä sen kullankeltaisille rantamille ja nukkuessa olivat kirkkaat tähdet hänen yläpuolellaan; hänen korvansa kuuntelivat ammoin tuttuja ääniä, joita hän karkulaisena ollessaan oli mielettömyyteen saakka kaivannut. Etelästä, jossa tasangot olivat ahdistaneet metsät melkein rantaäyräälle, kuuli hän pienten keltaisten ystäviensä koirantapaisen haukunnan ja erämaan puolella ulvoivat sudet.
Hän kirjaimellisesti vaelsi kahden maailman välillä olevaa kapeata tietä. Tienä oli joki. Toisella puolen sitä, verrattain lähellä, olivat aaltoilevat preeriat, vihreät viljakentät, uutisrakennukset, kaupungit ja ihmisasunnot. Toisella puolen oli erämaa. Seitsemännen päivän koittaessa sai hän kuulla uuden äänen. Se oli junanvihellys.
Siinä oli jälleen tuttu ääni ja jokainen hermo hänen ruumiissaan vastasi siihen värinällä. Se oli ensimmäinen ääni, joka lausui hänet kotiintulleeksi ja tämä ääni heitti menneet päivät hänen tielleen ikäänkuin vedenpaisumuksena. Nyt hän tiesi missä oli. Hän muisti niin selvästi mitä seuraavassa joenmutkassa tapaisi. Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän vanhan Mc Coffins Bendin luona olevan mutauskoneen äänen. Se oli tietysti Betty M., jonka vintturin ääressä seisoi vanha Andy Duggan suussaan musta piippunsa ja teki työtä samalla tavoin kuin 20 vuotta sitten. Hän saattoi nähdä Andyn, punapartaisen, takkutukkaisen jättiläisen istuvan tupakkapilven ympäröimänä työpaikallaan. Kaupunkilaiset olivat antaneet hänelle hyväilynimen jokirosvo. Koko elämänsä oli Andy omistanut kullanetsinnälle vuorista tahi virroista ja pysytellyt itsepintaisena kuin synti Mc Coffins Bendin hiekkasärkkien ylä- ja alapuolella. Keith hymyili muistaessaan Andyn intohimon läskiin. Betty M:n ympärillä saattoi tuntea läskin tuoksun ja kun Duggan meni kaupunkiin, niin oli ihmisiä, jotka saattoivat vannoa, että hänen parrastaan tuoksui läski.
Keith siirtyi jokipolulta vanhalle maantielle. Huolimatta pitkästä taistelustaan terästäytyäkseen sitä varten jota Conniston oli kutsunut psykologiseksi silmänräpäykseksi, tunsi hän itsensä sangen hermostuneeksi. Vihdoinkin oli suuri peli käsillä. Muutamien tuntien kuluttua löisi hän korttinsa esille. Jos hän voittaisi, olisi edessä elämä; jos häviäisi – kuolema. Vanha kysymys, jonka hän oli sysännyt syrjään, nousi uudestaan esille. Kannattiko yrittää? Olivatko he olleet Connistonin kanssa mielettömiä ryhtyessään tähän uhkapeliin?. Hän oli vielä metsässä ja saattoi kääntyä takaisin. Peli ei ollut vielä niin pitkällä, ettei hän olisi voinut vetäytyä takaisin – ja hetkeksi valtasi hänet epävarmuus. Kun hän äkkiä tuli Mc Coffins Bendin luona olevalle hakkaukselle, näki hän mutauskoneen vedetyksi rannalle ja itsensä Andy Dugganin kiipeävän ylös ranta-äyrästä. Seuraavalla hetkellä astui Keith esiin ja tervehti.
Hän tunsi ihmeellistä sydämentykytystä kun Duggan tuli lähemmäksi. Oliko edes ajateltavissa, ettei tämä häntä tuntisi. Hän unohti partansa ja unohti sen suuren muutoksen, joka hänessä oli kolmen viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Hän muisti vain, että Duggan oli ollut hänen ystävänsä ja että he satoja kertoja olivat pitkinä iltapuhteina istuneet yhdessä ja kertoneet toisilleen tarinoita suuresta joesta, josta he molemmat pitivät. Ja aina olivat Dugganin jutut koskeneet salaperäistä paratiisia läntisten vuorten välissä – joen lähtökohdassa – The Rivers Endissä – paratiisia kultaisine houkutuslintuineen siellä, mistä Saskatshew alkoi ja jossa Duggan kauan sitten oli ollut etsimässä aarretta, jonka hän tiesi olevan siellä kätkössä. Duggan ei ollut kolmessa vuodessa muuttunut. Mahdollisesti oli hänen partansa punaisempi ja tiheämpi ja hänen hiuksensa takkuisemmat kuin heidän viimeksi tavatessaan. Ja kun Keith astui hänen jälessään, tunsi hän jälleen tuon eroamattoman läskin tuoksun. Hän imi sitä sisäänsä syvin henkäyksin ja kaipasi sitä itsekin. Kerran oli hän ollut kyllästynyt Dugganin läskiin, mutta nyt tuntui hänestä kuin voisi hän syödä sitä aina. Kun Duggan oli aivan lähellä, tunsi hän palavaa haluaa ojentaa kätensä ja sanoa: "Minä olen John Keith. Etkö tunne minua, Duggan?" Mutta hän tukahdutti tuon halun ja sanoi sen sijaan: "Erittäin kaunis aamu!"
Duggan nyökkäsi epäröiden. Hän ei selvästikään tiennyt kenen kanssa oli tekemisissä. "Joella on aina kaunista satakoon tai paistakoon. Se, joka toisin sanoo, on suurvalehtelija, jumaliste!"
Hän oli yhä sama vanha Duggan, valmis kamppailemaan jokensa puolesta viimeiseen asti. Keith olisi tahtonut syleillä häntä. Hän korjasi kantamustaan ja sanoi:
"Olen nukkunut sen rannoilla yhden viikon. Se on ollut ainoana seuralaisenani Cumberland Housesta tänne saakka. Tuntuu ihanalta olla jälleen kotona!" Hän otti hattunsa ja katsoi jokimiestä suoraan silmiin. "Tiedättekö sattumalta onko McDowell kasarmissa?" kysyi hän.
"Siellä hän on", sanoi Duggan.
Siinä kaikki. Hän katsoi Keithiin omituisen terävästi. Keith pidätti henkeään. Hän olisi antanut paljon voidakseen lukea Dugganin ajatuksia. Jokimiehen ääni oli sitäpaitsi jyrkkä. Se sai Keithin arvelemaan. Ja lausuessaan McDowellin nimen oli jokimiehen silmissä synkkä hehku.
"Päällikkö on siellä – varmasti –" lisäsi hän ja meni Keithin kummastukseksi ilman muuta suoraan hänen ohitseen ja katsoi metsään.
Tämä ei ollut sen hyväluontoisen Dugganin tapaista, jonka Keith kolme vuotta sitten oli tuntenut. Keith pani hatun päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hakkauksen toisessa päässä hän kääntyi ja näki Dugganin seisovan kädet taskuissa keskellä maantietä ja tuijottavan hänen jälkeensä. Hän seisoi siellä kuin kuvapatsas suuren punaisen parran loistaessa auringonvalossa ja katseli Keithin jälkeen kunnes tämä hävisi näkyvistä.
Keithille oli tämä ensimmäinen yritys kokeilla tuntemattomuudellaan pettymys. Se ei ollut ainoastaan pettymys, se pani hänet arvelemaan. Totta oli, ettei Duggan ollut tuntenut häntä John Keithiksi, mutta hän ei myöskään ollut tuntenut häntä Derwent Connistoniksi! Ja mitä siihen tulee, niin Duggan ei ollut mies, joka olisi unohtanut kolmessa neljässä vuodessa, eipä eliniässäänkään. Hän huomasi olevansa uudessa, odottamattomassa tilanteessa. Mitä tapahtuisi, jos McDowell samoinkuin Duggankin näkisi hänessä vain tuntemattoman henkilön? Englantilaisen viimeiset sanat takoivat jälleen kuin nyrkit hänen ajatuksissaan ikäänkuin juurruttaakseen hänen mieleensä: "Te voitatte tahi häviätte sillä hetkellä, kun McDowell teihin ensi kerran katsahtaa". Ne painoivat häntä nyt kuin lyijy. Ensimmäisen kerran hän ymmärsi täydelleen mitä Conniston oli tarkoittanut. Vaara ei ollut ainoastaan siinä, että hänet tunnettaisiin John Keithiksi, vaan myöskin siinä, ettei häntä tunnettaisi ollenkaan.
Jos tämä ajatus olisi saanut hänet kääntymään takaisin, jos pelko ja uhkaava onnettomuus olisivat houkutelleet häntä etsimään toisen tien vapauteen, eivät ne kuitenkaan nyt merkinneet mitään sen suuremman kiihokkeen rinnalla, joka hänet oli vallannut. Se, että tässä suuressa uhkapelissä, jossa Conniston jo oli menettänyt henkensä ja jossa hän pani omansa nyt peliin, oli mukana kolmaskin, antoi Keithille uuden ja ennen tuntemattoman aavistuksen uhkapelin lopusta. Omasta varmasta kohtalostaan hän irroittautuisi ja ottaisi sensijaan olomuodon, joka ei enää häntä kauhistuttanut eikä peloittanut. Halu taistella ylivoimaa vastaan, tieto, että taistelun tulos oli epävarma, kiihoitti häntä aivan erikoisesti. Hän oli innokas näkemään McDowellin kasvoista kasvoihin. Vasta silloin alkaisi todellinen taistelu. Ensimmäisen kerran juolahti hänen mieleensä, että englantilainen oli väärässä. Hän ei voittaisi eikä häviäisi tavatessaan tarkastajaa ensi kerran. Tahi tarkemmin sanoen, hävitä hän saattoi – McDowellin terävä katse saattoi paljastaa petoksen, mutta voittoon, jollei peliä heti alussa kadotettaisi, vaadittaisiin sitkeä taistelu. Tämä päivä saattoi tulla häviön päiväksi, mutta se ei voinut tulla hänen lopullisen voittonsa päiväksi.
Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut vihollisen kiväärien ulottuvilla oleva sotilas. Vanhaa maailmaansa hän piti vihollisenaan, sillä sivistys merkitsi ihmisiä ja ihmiset seisoivat lain ja oikeuden takana ja se puolestaan vaati hänen henkeään. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syvempää vihaa vanhaa lausepartta: silmä silmästä, hammas hampaasta, vastaan kuin tällä hetkellä, jolloin hän näki savupatsaiden kohoavan kaikkien kotikaupunkinsa talojen katoilta. Tappamalla Kirkstonen luuli hän tappaneensa käärmeen, joka ansaitsi kuoleman. Ja hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, että inhimilliseltä kannalta katsoen olisi asia ollut parempi, jos hän olisi lähettänyt pojan samaa tietä kuin isänkin. Hän oli vapauttanut ihmiset olennosta, joka ei ansainnut elää ja senvuoksi tahtoivat ihmiset ottaa hänen henkensä. Sillätavoin olivat kaikki naiset ja miehet kaupungissa, jota hän oli kerran rakastanut ja vielä rakasti, hänen vihollisiaan; ja löytääkseen jälleen ystäviä heidän keskuudestaan täytyi hänen tehdä itsensä syypääksi petokseen.
Hän muisti kaupungin tällä puolella olevan raivaamattoman polun, joka päättyi eräälle pienelle kadulle, jonka varrella oli parturi. Ensiksi hänen oli mentävä sinne. Kun hän tuntia myöhemmin saapui kadulle, oli hän iloinen, että oli tullut kaupunkiin niin varhain, jolloin vain muutamia ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat aika lailla muuttuneet. Vanhoille tonteille oli rakennettu taloja ja hän tuumiskeli oliko kolme vuotta sitten ennustettu laajentuminen alkanut. Hän hymyili katkerasti ajatellessaan tilaansa. Hänen isänsä ja hän olivat kiinnittäneet rahansa moniin epäilyttäviin rakennustontteihin. Jos laajentuminen nyt oli alkanut, olivat tontit varmasti kohonneet huomattaviin summiin. Ennen parturin luo saapumistaan oli hän huomannut, että Prince Albertin asukkaiden unelmat olivat täyttyneet. Menestys oli tullut suurin askelin. Kaupungin asukasluku oli kolminkertaistunut. Hän oli rikas mies, mutta, juolahti hänen mieleensä, myöskin kuollut mies tahi tulisi siksi tehtyään ilmoituksensa McDowellille! Mikä hieno riita syntyisikään John Keithin perillisten kesken!
Vanha parturitupa oli yhä jälellä kulmauksessa, jota nyt katsottiin liikekeskukseksi. Mutta siinä oli uusi parturi, joka oli yksin. Keith antoi hänelle tarkat ohjeet ja näytti Connistonin valokuvan. Parran ja viiksien oli oltava englantilaista, sotilaallista kuosia eikä hiuksia saanut leikata liian lyhyeksi. Kun työ oli tehty, onnitteli hän sekä parturia että itseään. Tuulen ja savun värjäämänä pronssinruskeaksi kuin intiaani, lihakset erämaan taisteluissa kehittyneinä hymyili hän itselleen katsellessaan peiliin ja verratessaan vanhaa John Keithiä tähän uuteen Derwent Connistoniin! Ennen parturista lähtöään tiukkasi hän vyötään yhden reikävälin. Ja sitten lähti hän suoraan The Royal Northwestin kasarmille.
Tie kulki pitkin pääkatua ohi kauppojen, jotka olivat olleet siellä kolme vuotta sitten, ohi Hotelli Saskatashewan ja pienen kauppakamarirakennuksen, joka, samoinkuin parturitupakin, oli vielä vanhalla paikallaan korkean, joenrannalle ulottuvan vallin kupeella. Ja siellä seisoi yhtä varmana kuin kohtalo pieni englantilainen sihteeri Percival Clary. Mutta minkälainen Percy! Hän oli tullut leveämmäksi ja suoremmaksi. Hänellä oli hyvinhoidetut viikset, housut olivat silitetyt, kengät kiiltävät ja hän seisoi konttorinsa edustalla nojaten kevyesti kävelykeppiinsä. Keith nauroi nähdessään kuinka menestys oli kohottanut Percyn rinnan kaupungin kanssa. Sitten kulki hän edelleen etsien tuttuja kasvoja. Siellä täällä näki hän tuntemattomia, iloisen näköisiä ihmisiä, jotka liikkuivat kiireesti. Loistavat ilmoituskilvet tervehtivät häntä siellä täällä ja automobiilit alkoivat suhista ylös ja alas pitkin joenrantaa kulkevaa valtakatua ja nyt oli niitä kaksikymmentä entistä yhtä vastaan.
Kohdatessaan naisen tahi tytön koetteli Keith turhaan katsoa suoraan eteensä. Milloinkaan ei hän ollut niin lujasti uskonut naisen enkelimäisyyteen kuin nyt. Kasarmiin mennessään hän kenties sivuutti noin kymmenkunta ja hän halusi pysähtyä ja katsella jokaista heistä erikseen. Tosin ei hän milloinkaan ollut naisten suhteen ollut erikoisen heikko, hän ihaili heitä, hän uskoi naisen olevan miehen paremman puolikkaan, hän oli jumaloinut äitiään, mutta milloinkaan ei hän ollut tuntenut sydämessään intohimoa naista kohtaan. Mutta nyt palvoi hän kaikesta sydämestään noita kymmentä. Muutamat niistä eivät näyttäneet juuri miltään, toiset olivat aivan jokapäiväisiä, pari oli kaunista, mutta Keithiin nähden ei heillä ollut mitään eroa. He olivat naisia ja senvuoksi olivat he kaikki ihania. Kaikkein jokapäiväisinkin oli miellyttävä. Hän olisi tahtonut heittää hattunsa ilmaan ja huutaa eläköötä. Kolme vuotta – ja nyt oli hän jälleen enkelien maassa! Hetkeksi unohti hän McDowellinkin.
Kasarmiin tullessaan hän oli päästä pyörällä. Elämä oli joka tapauksessa ihanaa, sen puolesta kannatti taistella ja hän oli velvollinen sen tekemään. Hän meni suoraan McDowellin virkahuoneeseen. Silmänräpäystä myöhemmin kun hän oli koputtanut, näyttäytyi päällikön sihteeri.
"Päälliköllä on työtä", ilmoitti hän vastaukseksi Keithin kysymykseen, voisiko McDowellia tavata.
"Sanokaa hänelle", jatkoi Keith, "että minulla on sangen tärkeitä asioita. Hän ottaa minut varmasti vastaan, jos sanotte, että minä tuon tietoja eräästä John Keithistä."
Sihteeri katosi sisemmästä ovesta ja tuli heti takaisin. "Päällikkö ottaa teidät vastaan!"
Keith veti syvään henkeään rauhoittaakseen sydämensä voimakkaita lyöntejä. Huolimatta kaikesta rohkeudestaan tunsi hän kylmän, onnettomuutta ennustavan voiman puristuksen, voiman, joka pyrki vetämään häntä takaisin. Ja jälleen kuuli hän Connistonin äänen kuiskaavan: "Muistakaa, vanha poika, että te voitatte tahi häviätte sillä hetkellä, jona McDowell teihin ensi kerran vilkaisee!"
Oliko Conniston oikeassa?
Voitti tai hävisi, mutta hän tahtoi pelata pelin niin kuin englantilainen olisi sen pelannut. Vartaloaan ojentaen astui hän sisään joutuakseen silmätyksin McDowellin, "The Northwestin" nerokkaimman ihmismetsästäjän kanssa.
V.
Ensimmäinen minkä Keith näki astuessaan poliisipäällikön huoneeseen ei ollut McDowell, vaan nuori tyttö, ikkunasta lankeava valo valaisi selvästi ja terävästi tytön piirteitä tämän katsoessa suoraan tulijaan. Tyttö teki Keithiin erikoisen vaikutuksen. Aurinko, joka antoi huoneelle miellyttävän värisävyn, valaisi hänen hiuksiaan niin että ne muistuttivat kultavirtaa; hänen silmänsä, joihin Keith heitti katseen, olivat valoisat ja ihmeellisen harmaat tuijottaessaan häneen samalla kun ruumiinasento ja kasvojen jännitys todistivat äkillistä ja tavatonta mielenliikutusta. Keith huomasi nämä seikat yhdellä silmäyksellä kääntyessään McDowelliin.
Päällikkö istui karttojen ja asiapaperien peittämän pöydän takana ja Keith tunsi heti läpitunkevan huomiokyvyn, joka oli tämän jännittyneessä katseessa. Hetkisen tunsi hän vapisevansa kuin levoton rikollinen. Sitten kohtasi hän avoimesti McDowellin katseen. Se oli, niinkuin Conniston oli sanonut, terävä niinkuin saattaisi tunkea rautalevyn läpi. Hänen silmissään oli epämääräinen väri, ne olivat syvällä tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alla ja lävistivät tulijan ensisilmäyksellä. Keith, joka pani merkille huolellisesti vahatut harmaat viikset, lyhyeksi leikatut hiukset ja kasvojen ankaran ilmeen, tervehti häntä.
Keith tunsi värähtävänsä. McDowellin ankarassa ilmeessä ei mikään toivottanut häntä tervetulleeksi, eikä kokonaiseen neljännesminuuttiin kasvojen ilmeessä näkynyt mitään jälleentuntemisen merkkiäkään. Mutta auringon paistaessa tytön hiuksille tuli McDowellin kasvoille uusi ilme ja Keith näki ensimmäisen kerran sen miehen, jonka Derwent Conniston oli tuntenut sekä esimiehenään että ystävänään. Tämä nousi tuolilta, kumartui pöydän yli ja sanoi äänellä, jossa oli sekä hämmästystä että hyvänsuopaisuutta:
"Olimme juuri keskustelemassa siitä peijakkaasta – ja nyt te olette täällä! Kuinka voitte, Conniston?"
Sekunttiin ei Keith sanonut mitään. Hän oli voittanut! Veri tykytti niin voimakkaasti hänen suonissaan, että se hämmensi hänen näkönsä ja tunteensa. Hän tunsi McDowellin kädenpuristuksen, kuuli hänen äänensä ja hänen silmiensä editse vilahtivat kasvot; ne olivat Derwent Connistonin riemuitsevat kasvot. Keith seisoi suorana pää koholla, hän oli kohdannut McDowellin silmä silmää vastaan, hymyillen ja voitontunteella, jota hänellä ennen ei ollut. McDowell piti häntä vielä kädestä ja kääntyi toinen käsi hänen käsivarrellaan ympäri. Keith näki tytön seisovan ja tuijottavan häneen kuin olisi hän noussut ylös kuolleista.
Lyhyellä, sotilaallisella tavalla esitteli McDowell: "Conniston – miss Miriam Kirkstone, Judge Kirkstonen tytär".
Keith kumarsi ja piteli hetkisen sen tytön kättä, jonka isän hän oli tappanut. Käsi oli eloton ja kylmä. Tytön huulet liikkuivat mainiten Keithin nimen. Keith oli vaiti. McDowell sanoi jotain palvelusvelvollisuuden kunniasta ja lain voimasta. Senjälkeen teki hän suoraan asiaan käyvän kysymyksen:
"Conniston, saitteko kiinni miehen?"
Kysymys sai Keithin jälleen tasapainoon. Hän taivutti hieman päätään ja sanoi: "Saan ilmoittaa, sir, että John Keith on kuollut."
Hän näki Miriam Kirkstonen säpsähtävän ikäänkuin iskun saaneena. Silminnähtävästi tyttö teki voimakkaan ponnistuksen taltuttaakseen mielenliikutuksensa samalla kun hän ripeästi kääntyi McDowellin puoleen ja sanoi:
"Te olette olleet sangen hyväntahtoinen, päällikkö. Toivon, että pian saan keskustella mr Connistonin kanssa – John Keithistä."
Hän jätti heidät nyökäten kevyesti Keithille.
Hänen mentyään tuli päällikön silmiin omituinen ilme. "Noin on ollut laita viimeisen kuuden kuukauden aikana", selitti hän, "tyttö on osoittanut tavatonta mielenkiintoa Keithiä ja hänen kohtaloaan kohtaan. Tiedättekö, Conniston, en luule odottaneeni teidän paluutanne innokkaammin kuin hän. Ja omituisinta on, ettei hän näyttänyt tuntevan mitään mielenkiintoa asiaan ennenkuin kuusi kuukautta sitten. Joskus olen peloissani, että suru isän kuolemasta on tehnyt hänet hieman omituiseksi. Mainio tyttö! Ja hänen veljensä on roisto. Ette kai ole unohtaneet häntä?"
Hän veti tuolin omansa viereen ja pyysi Keithiä istuutumaan. "Te olette muuttuneet, Conniston!"
Sanat vaikuttivat kuin laukaus. Ne olivat niin odottamattomat, että Keith tunsi joka hermossaan niiden vaikutuksen. Hän ymmärsi heti mitä McDowell tarkoitti. Hän ei ollut englantilaisen tapainen, hänellä ei ollut hänen suoraa, miellyttävää käytöstään, hänen jäljittelemätöntä sielunvoimaansa eikä samaa urheilumiehen siroutta. Juuri kun hän kohtasi päällikön katseen levottomuutta herättävän terävyyden, oli hän näkevinään omalla tilallaan Connistonin sivelemässä peukalolla ja etusormella viiksiään aivankuin olisi eilen lähtenyt pohjoiseen ja palannut sieltä tänään. Sitä juuri, itse Connistonin sielua, ei päällikkö hänessä nähnyt – Connistonin, mainioine asentoineen ja rakastettavan alentuvaisena, miehen, joka saattoi tyynen välinpitämättömästi antaa palttua palvelusohjeille, katsoa silmiin päällikköä tahi ylipäällikköä ja sanoa rauhallisesti: "Kaunis aamu, vanha poika!". Keithiltä ei puuttunut huumorintajua. Miten raivoissaan olikaan englantilaisen henki, jos se oli nyt täällä! Hän irvisti ja kohautti olkapäitään.
"Oletteko milloinkaan olleet siellä pohjoisessa – koko pitkää yötä – yksin?" kysyi hän. "Koko ajan – kuusi kuukautta kiduttavaa olemassaoloa tähtien vilkkuessa päänne päällä, kettujen haukunnan kuuluessa aina korvissanne ja itsenne ollessa tulemaisillanne mielipuoleksi? Niin, silloin ymmärrätte! Minä kävin kaiken sen läpi saadakseni John Keithin kiinni ja luulen teidän olevan oikeassa. Minä olen muuttunut. En luule enää koskaan tulevani samanlaiseksi kuin ennen. Jotain on kadonnut. En voi sanoa mitä, mutta minä tunnen sen. Arvelen, että vain puolet minusta tuli takaisin ja John Keith kuoli kokonaan. Eikö se ole kauheata?"
Hän tunsi tehneensä onnellisen vedon. McDowell veti pöytälaatikon auki, otti esille hienoja sikaareita ja tarjosi hänelle.
"Pankaa palamaan, Derry, pankaa palamaan ja kertokaa, mitä on tapahtunut. Varjelkoon, tehän olette melkein puolikuollut! Viikko vanhassa kaupungissamme palauttaa teidät ennalleen."
Hän sytytti tulitikun ja ojensi sen Keithille. Seuraavan tunnin aikana kertoi Keith ihmismetsästäjän tarinan. Se oli hänen Iliaadinsa. Hän saattoi tuntea Connistonin läsnäolon, kun sanat tulivat hänen huulilleen; hän unohti, että ankarapiirteinen mies oli läsnä tutkien ja kuunnellen häntä, hän saattoi nähdä uudelleen tämän murhenäytelmän pitkät kuukaudet ja vuodet joiden aikana mies taisteli miestä vastaan mielettömän epätoivoisesti kärsien kylmää, nälkää ja loppumattoman pitkiä öitä. Hän riemuitsi itsensä vuoksi ja hänen sisimmästään puhui Conniston. Se oli englantilainen, joka kertoi kuinka hirmuisesti Keithiä oli rangaistu ja kun hän ehti viimeiseen, viheliäisessä majassa vietettyihin päiviin, puristi jokin hänen kurkkuaan hänen lopettaessaan sanoilla:
"Se oli tarina John Keithin kuolemasta – herrasmiehen ja miehen." Hän ajatteli englantilaista, hänen tyyntä ja pelotonta hymyään kuollessaan, hänen viimeisiä sanojaan, hänen kätensä viimeistä ystävällistä puristusta, ja McDowell näki kaiken niinkuin olisi ollut mukana. Hän siveli kädellään silmiään ikäänkuin tahtoisi karkoittaa harhanäyn. Muutamia sekuntteja Keithin lopetettua seisoi hän selin siihen mieheen, jota luuli Connistoniksi ja lisäsi ajatuksissaan kahden kahteen ja neljän neljään katsellessaan Saskatchewan vihreätä laaksoa. Kääntyessään uudelleen Keithiin hän oli rautamies, itse laki, säälimätön ja mahtava, joka ihmeen kautta oli saanut ihmishahmon.
"Sellaisten kaksi ja puoli vuotta kestäneitten kokemusten jälkeen on murhaajakin näyttänyt teistä pyhimykseltä, Conniston. Te olette suorittanut tehtävänne erinomaisella tavalla. Koko juttu ilmoitetaan Päämajaan ja jollei se tuota teille ylennystä, otan itse eron. Mutta meidän on pysyttävä siinä surullisessa tosiasiassa, että John Keith ehti kuolla ennenkuin hänet hirtettiin."
"Hän on hinnan maksanut", sanoi Keith tunteettomasti.
"Ei, hän ei ole maksanut, ei täydelleen. Hän vain kuoli, mutta hän olisi voinut maksaa täydelleen vain hirsipuussa. Hänen rikoksensa oli luonnottoman julma, inhimillisen vihamielisyyden huippu. Voimme unohtaa hänen nimensä, mutta emme hänen rikostaan. Antaisin vuoden elämästäni, jos hän olisi teidän kanssanne tässä huoneessa. Se olisi ollut jotain. Jumalani, mikä voitto oikeudelle, jos Keith olisi tuotu kärsimään rangaistustaan kolmen vuoden kuluttua."
Hän hieroi käsiään ja hymyili puhuessaan Keithille. Hänen silmissään oli tumma hehku. Laki! Se seisoi siinä sieluttomana ja sydämettömänä janoten elämää, joka oli sen käsistä päässyt. Keith tunsi joutuvansa omituisen mielenmuutoksen valtaan. Ovelle koputettiin.
"Sisään", kuului McDowellin ääni ja ovi avautui hiljaa. Cruze, nuori sihteeri, pisti päänsä sisään. "Shan Tung odottaa, sir", sanoi hän. Näkymätön käsi ojentui ja ikäänkuin tarttui Keithin kurkkuun. Hän kääntyi syrjään salatakseen sen, mitä hänen kasvonsa mahdollisesti ilmaisivat. Shan Tung! Nyt hän tiesi mikä oli saanut hänet säpsähtämään, tiesi, miksi Connistonin kasvot olivat seuranneet häntä erämaassa, tiesi, miksi pahat aavistukset olivat niin usein hänet vallanneet ja tiesi, mitä Conniston oli muistanut ja halunnut sanoa hänelle, kun se oli jo liian myöhäistä. He olivat unohtaneet Shan Tungin, kiinalaisen!
VI.
Hallissa, sihteerin huoneen toisella puolen, odotti Shan Tung. McDowell oli rautaan ja teräkseen ruumiillistunut laki ja Shan Tung rotunsa salaperäinen ja tutkimattoman hengen ruumiillistuma lihaan ja vereen. Hänen kasvonsa olivat muodostetut tunteettomasta, elävästä aineesta puun ja kiven asemesta. Ne olivat hillityt, kärsivälliset ja ilmeettömät. Mitä hänen aivoissaan, keltaisen naamarin takana liikkui, sen tiesi vain Shan Tung itse. Se oli hänen salaisuutensa. McDowell oli lakannut tutkimasta häntä. "Oikeus" oli käyttänyt kiinalaisen ihmeellisiä ominaisuuksia rikollisten jälleentuntemiseen. Kun Shan Tung kerran oli nähnyt jotkut kasvot, olivat ne ikäänkuin valokuvatut hänen muistiinsa. Aika ja muutokset eivät merkinneet hänelle mitään – ja "Oikeus" käytti häntä hyväkseen. Muutamin sanoin oli McDowell kuvaillut hänet Päämajaan. "Joko ylhäinen kiinalainen maanpakolainen tai keltaisessa nahassa oleva paholainen", oli hän kirjoittanut. "Oikea ikä tuntematon, edellinen elämä arvoitus. Hän sukelsi esiin Prince Albertissa 1908 timantteihin ja kiiltonahkakenkiin puettuna. Vieraana silloin ja vieraana nyt. Omistaa Shan Tung-kahvilan. Sivistynyt ja ystävällinen, käytöksessä jotain naisellista, mutta ainoa mies maanpäällä, jonka kanssa pelkäisin olla pimeässä huoneessa paljastetuin veitsin. Minä käytän häntä, epäilen häntä ja vartioin häntä ja pelkäisin häntä muutamissa olosuhteissa. Sikäli kuin olemme selville saaneet, on hän lainkuuliainen. Mutta hän lienee joskus tehnyt jonkun ruman kepposen." Sellainen oli mies, jonka Conniston oli unohtanut, ja jota Keith nyt pelkäsi tavata. Useita minuutteja oli Shan Tung seisonut ikkunan vieressä katselemassa harjoituskenttää ja leveätä, vihreää tasankoa. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt enempää kuin puolihymyn valaisevani Shan Tungin kasvoja. Hän leikitteli hyvin muodostuneilla käsillään ja odotti. Hänen mustat hiuksensa olivat kiiltävät ja hyvinhoidetut, puku huolellinen ja vartalossa jotain nuoren tytön jäntevyyttä, kuten McDowell oli huomauttanut.
Kun Cruze tuli ilmoittamaan, että McDowell otti hänet vastaan, oli Shan Tung näkevinään vielä Miriam Kirkstonen kultakutrisine päineen niinkuin oli nähnyt hänen kulkevan auringonpaisteessa. Hänen hengityksensä muistutti hieman kissan kehräämistä, kun hän liikutteli kauniita, kapeita sormiaan. Samalla hetkellä kun hän kuuli sihteerin askeleet, jäivät sormet alalleen, puolihymy katosi ja kehrääminen lakkasi. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Cruze ei sanonut mitään, teki vain liikkeen päällään ja Shan Tung seurasi äänettömästi. Vain oven avaamisesta ja sulkeutumisesta johtuva heikko ääni ilmaisi hänen tulonsa päällikön huoneeseen. Ei kukaan muu kuin Shan Tung voinut sillä lailla avata ja sulkea ovea. Cruze värähti. Hän värähti aina kun Shan Tung meni hänen ohitseen ja vannoi, että tämän jäljet tuoksuivat myrkyltä.
Keith seisoi kasvot ikkunaan päin. Samalla hetkellä, kun ovi avautui, tunsi hän Shan Tungin läsnäolon. Hänen ruumiinsa jokainen hermo oli jännittynyt. Osaksi ajatus itsestään ja omasta tilanteestaan, osaksi kiinalaisen läsnäolo sai hänet niin suunniltaan, että hänen täytyi kääntyä. Shan Tungin katseen välttäminen olisi ollut vain viattomuuskokeen tuonnemmaksi lykkäämistä ja pelon tunnustamista.
Pakoittaen kätensä Connistonin tapaan sivelemään viiksiään kääntyi hän hitaasti ympäri koettaen katsoi Shan Tungia suoraan silmiin.
Kummakseen huomasi hän tämän olevan aivan välinpitämättömän hänen läsnäolostaan. Shan Tung oli nähtävästi heittänyt häneen vain yhden pikaisen katseen. Äänellä, jota joku oven takana kuuleva olisi voinut luulla naisääneksi, sanoi hän McDowellille:
"Olen nähnyt miehen, jota lähetitte minut katsomaan, mr McDowell. Se on Larsen. Hän on kahdeksassa vuodessa paljon muuttunut. Hän on antanut parran kasvaa, on kadottanut toisen silmänsä ja hänen hiuksensa ovat harmaantuneet, mutta hän on Larsen."
Hänen virheetön kielensä ja kova, mutta oikea korostus saivat Keithin ja sihteerin säpsähtämään. McDowellin kasvoilla näkyi ilonvärähdys.
"Epäilikö hän teitä, Shan Tung?"
"Hän ei nähnyt minua. Hän on siellä – kun –" Hän kääntyi hitaasti Keithiin. "Kun mr Conniston menee hänet vangitsemaan", lopetti hän.
Hän taivutti päätään mennessään äänettömästi takaisin ovelle. Hänen keltaiset silmänsä eivät luopuneet Keithin kasvoista. Keith oli huomaavinaan niissä synkän hehkun ja luuli kuulevansa hänen äänessään toisen sävyn ja hänen sormensa alkoivat jälleen liikkua, mutta ei samalla tavalla kuin silloin, kun hän ikkunasta katsoi Miriam Kirkstonen jälkeen. Ja senjälkeen näytti Keithistä, että kiinalaisen silmät sulkeutuivat kapeiksi raoiksi ja silmäterät kutistuivat pieniksi tulipisteiksi, teräviksi kuin neulankärjet. Viimeiset, jotka Keith tietoisesti itämaalaisesta näki, olivat tämän silmät. Ne näyttivät tahtovan vetää sielun hänen ruumiistaan.
"Kummallinen peijakas", sanoi McDowell. "Hänen mentyään tuntuu minusta aina niinkuin huoneessa olisi ollut käärme. Hän vihaa teitä vielä, Conniston. Kolme vuotta eivät ole saaneet muutosta aikaan siinä suhteessa. Hän vihaa teitä kuin myrkkyä. Luulen, että hän mielellään tappaisi teidät, jos saisi siihen tilaisuuden ja pääsisi asiasta rangaistuksetta. Ja te – puolihullu – seisoitte siinä vain kierrellen viiksiänne ja nauroitte hänelle. Minusta olisi tuntunut pahalta, jos olisin ollut teidän vaatteissanne."
Itsekseen tuumi Keith syytä miksi Shan Tung vihasi Connistonia.
McDowell ei lisännyt mitään, joka olisi voinut antaa hänelle valaistusta. Päällikkö kokoili pöydällä hajallaan olevia papereita. Sitten hymyili hän julman tyytyväisenä ja sanoi Keithille: "Asia on selvä, se on Larsen, koska Shan Tung niin sanoo." Ja sitten lisäsi hän ilman muuta: "Aiotteko ottaa pestin uudelleen, Conniston?"
"Minulla on vielä jäljellä kuukausi ennenkuin entinen sopimus loppuu, vai mitä? Sitten – niin luulen, että otan pestin uudelleen."
"Hyvä", sanoi päällikkö. "Minä koetan hankkia teille kuukauden sisällä kersantinpaikan. Sillä aikaa olette virkavapaa ja voitte tehdä mitä haluatte. Tunnettehan Bradyn, komppanian asiamiehen. Hän on matkalla Mackenzieta ylöspäin ja tässä on avain hänen asuntoonsa. Arvaan, että te mielellänne haluatte jälleen saada oikean katon päänne päälle, eikä Brady tee vastaväitteitä, niin kauan kuin minä hankin hänelle 30 dollaria kuukausivuokraa. Tietysti on myöskin kasarmi teille avoin, mutta arvelin, että te kenties mieluummin ottaisitte hänen asuntonsa loma-ajaksi. Siellä on kaikki kylpyammeesta pähkinänmusertajaan saakka, ja minä tunnen kaupungissa erään pienen japanilaisen, joka etsii kokin paikkaa. Mitä siitä sanotte?"
"Mainiota!" huudahti Keith. "Menen sinne heti ja jos tahtoisitte lähettää japanilaisen luokseni, niin olisin kiitollinen. Olisi hyvä, jos pyytäisitte häntä hankkimaan päivällisen", lisäsi hän.
McDowell antoi hänelle avaimen. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli kasarmin näköpiiristä poissa ja kiipesi Bradyn asunnolle johtavaa vihreätä mäkeä ylös.
Huolimatta siitä, ettei hän ollut näytellyt osaansa erittäin loistavasti, luuli hän kuitenkin voittaneensa. Andy Duggan ei ollut tuntenut häntä parhaimmaksi ystäväkseen, mutta McDowell oli ottanut hänet ystävällisesti vastaan ja Shan Tung –
Ajatus Shan Tungista painoi raskaasti hänen mieltään, vaikka hän iloitsi onnellisesta lopputuloksesta. Hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan kiinalaisesta tämän kadottua päällikön ovesta ja kulkiessaan tunsi hän ikäänkuin kiinalaisen hehkuvat neulankärkisilmät olisivat lävistäneet hänet. Kiinalaisen kasvot eivät olleet ilmaisset vihaa. Siitä hän oli varma. Se ei ollut sellainen mielenliikutus, jonka hän olisi voinut kuvailla. Tuntui kuin jollain salaperäisellä tavalla valmistetun pedon koneellinen silmäpari olisi näinä muutamina sekuntteina imeytynyt häneen kiinni. Se sai hänet muistamaan X-säteitä. Mutta Shan Tung oli inhimillinen ja hän oli älykäs. Häntä ei olisi pidetty sinä minä hän oli, jos hänellä olisi ollut toinen kasvojen väri. Hänen käytöksensä ja puheensa oli enemmän kuin epätavallista, se oli suorastaan kiusoittavaa, sellaista, jollaista kiinalainen ei oikeastaan saanut omata. Niin tuumiskeli Keith mennessään Bradyn asuntoon.
Hän koetteli unohtaa yhä kasvavan epäilyn, ettei ollut onnellisesti suoriutunut Shan Tungin tutkivan katseen edessä. Hän koetti kaikin voimin tukahduttaa levottomuutensa.
Hän sytytti yhden niistä sikaareista, joita McDowell oli pistänyt hänen taskuunsa. Oli ihanaa polttaa jälleen sikaaria ja nauttia sen tuoksusta. Tultuaan kukkulalle, jolla Bradyn asunto oli, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Tietämättään katsoi hän ensiksi länteen. Sillä puolella oli puoli kaupunkia hänen edessään ja kukkulan toisella puolen näki hän metsänpeittämät rinteet, joen ja tasangon vihreät polut. Hänen sydämensä tykytti hieman kiivaammin. Puolen mailin päässä näkyi puistoa muistuttava metsikkö ja sen suojassa, joen rannalla, oli vanha koti. Rakennusta ei näkynyt, mutta puiden latvojen välitse saattoi hän nähdä vanhan, auringonvalaiseman savupiipun, joka ikäänkuin viittasi hänelle tervetuliaistoivotuksensa. Hän unohti Shan Tungin, unohti McDowellin ja tunsi voimakkaan yksinäisyydentunteen vyöryvän ylitseen kuin laineen. Hän unohti senkin, että oli murhaaja John Keith. Hän heitti silmäyksen maailmaan, joka kerran oli ollut hänen ja ainoa, mitä hän näki, oli Punainen, auringonvalaisema tiilinen savupiippu ja se muuttui hänen silmissään, kunnes se muistutti kuolleiden haudalla kohoavaa muistopatsasta.
Hän kääntyi ja meni Bradyn asunnon ovelle tuntien kurkkuaan kurovan ja silmiinsä laskeutuvan verhon, joka muutamiksi hetkiksi teki näkemisen hänelle vaikeaksi.
Asunto oli hänen sisään astuessaan pimeä, sillä ikkunoiden edessä oli verhot. Hän veti ne toisen toisensa jälkeen syrjään, niin että auringonvalo virtasi sisään. Brady oli jättänyt asuntonsa täydelliseen kuntoon ja Keith tunsi tässä miellyttävässä ympäristössä kuinka hänen herpaantuneet aistinsa virkosivat eloon. Brady, vaikkakin naimaton, oli kodin mies. Hän oli antanut asunnolleen nimen "The Shall", koska talo oli kokonaan rakennettu pyöreistä hirsistä. Yksikään nainen ei olisi saanut sitä kodikkaammaksi. Keith seisoi suuressa arkihuoneessa. Sen toisella sivulla oli korkea takka, jossa puut ja tuohet olivat valmiina sytytettäviksi. Bradyn lukupöytä ja lepotuoli olivat vedetyt takan ääreen, hänen mokkasiinitohvelinsa olivat pienellä jakkaralla; piiput, tupakka, kirjat ja aikakauslehdet olivat sekaisin pöydällä ja tämän hauskan epäjärjestyksen keskeltä kohosi ikäänkuin riemuiten puoleksi tyhjennetty pullo vanhaa whiskya.
Keith nauroi itsekseen. Hän huomasi parin silmiä, jotka elottomasti tuijottivat häneen nurkkahyllyn yläpuolelle asetetusta täytetystä, valtavan suuresta hirvenpäästä. Senjälkeen kierteli hänen utelias katseensa pitkin seiniä, jotka olivat koristellut kuvilla, tauluilla, lumikengillä, kivääreillä, metsästyssaaliilla ja monenlaisilla muilla esineillä, jotka antoivat käsityksen Bradyn vaihtelevasta työ- ja toverielämästä. Keith saattoi nähdä suoraan pieneen ruokailuhuoneeseen ja sen takana olevaan keittiöön. Hän kulki ympäri, tutki kaikkea ja huomasi McDowellin olleen oikeassa. Bradyn taloudessa oli pähkinänsärkijä ja siellä oli myös kylpyhuone. Se ei ollut paljon pianolaatikkoa suurempi, mutta kylpyamme oli kuitenkin miehenpituinen; Keith avasi ikkunan, pisti ulos päänsä ja näki, että vesijohto oli yhteydessä sadevesisäiliön kanssa, joka oli riittävän korkealla, niin että vesi omalla painollaan virtasi kylpyhuoneeseen. Hän naurahti, ei sellaista naurua, jota ihminen nauraa ollessaan tyytyväinen, vaani sellaista, jota nauretaan kun ollaan riemuissaan. Tutkittuaan tarkoin molemmat makuuhuoneet tunsi hän oikeata ystävyyttä Bradya kohtaan. Hän valitsi tämän huoneen omakseen. Siellä oli vuoteen vieressä tupakkaa, piippuja, kirjoja ja aikakauslehtiä. Vasta tutkittuaan lähemmin arkihuoneen, huomasi hän, että asunnossa oli myöskin puhelin.
Hän näki auringon laskevan ja lännestä nousevan joukon myrskypilviä. Hän avasi oven, josta saattoi nähdä joelle ja lempeä tuuli, joka ennusti myrskyä, ravisteli hänen hiuksiaan, vilvoitti hänen kasvojaan ja antoi hänen jälleen tuntea asumattomien preerioiden, kaukaisten metsien ja vuorten tuoksun! Myrsky, joka puhalsi pitkin jokea, muistutti häntä aina "The Rivers Endestä", joen alkulähteestä. Se tuli suurilta vuorilta, jotka olivat hänen intohimonsa. Se tuntui muistuttavan häntä Kalliovuorten valtavuudesta ja herätti eloon hänen lapsuusaikojensa toiveen saada seurata rakastettua jokea siksi kunnes vihdoin tulisi sen salaperäiselle lähteelle villin Lännen kehtoon. Ja kun hän nyt käänsi kasvonsa kohti tuulta, piti tämä halu häntä voimakkaasti vallassaan.
Taivas mustui nopeasti ja kaukaisen ukkosen jyristessä näki hän salamoiden ikäänkuin pistimien halkaisevan tummaa taivasta. Sähkövirtojen purkaus ikäänkuin hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kiinnitti puoleensa koko hänen huomionsa. Samalla kertaa liikkui hänessä sanoja, joita huulet eivät lausuneet. Miksikä hän ei kuuntelisi Kutsumusta, joka kaikkina vuosina oli häntä houkutellut? Nyt oli aika käsillä – miksi ei hän lähtisi matkalle? Miksi asettaa kohtalonsa alttiiksi suuressa uhkapelissä, jossa koti, ystävät ja yksinpä toivokin olisi häneltä kuollut, kun tuolla myrskyjen takana oli hänen unelmiensa koti. Hän ojensi käsivartensa ja hänen rinnastaan purkautui riemuhuuto. Kaikki ei ollut kadotettu! Kaikki ei ollut kuollutta! Hänen menneiden aikojensa hautauspaikalta kutsui häntä mahtava voima, sellainen, joka ei ollut yksinomaan pakko, vaan vastustamaton tosiasia. Hän tahtoi lähteä. Huomenna – tänään – tänäyönä tahtoi hän alkaa tehdä suunnitelmia. Hän katsoi tarkkaan rajuilmaa, joka saapui tuulen ulvoessa sähisevänä muurina, kentällä olevien puidenlatvojen taipuessa sen edessä kuin rukoukseen. Hän näki sen kiitävän ylös mäkeä kuin joukon harmaita rakuunoita. Se saavutti hänet ennenkuin hän ehti sulkea oven ja hänen kasvoistaan tippui märkiä pisaroita, kun hän vihdoin koko hartiavoimaansa käyttäen sai vedetyksi oven kiinni. Se oli myrsky, josta Keith piti. Ukkonen muistutti hänen päänsä yläpuolella kulkevien miljoonien jättiläisvaunujen jyrinää. Sisällä asunnossa oli pimeä ikäänkuin ilta olisi tullut. Hän laskeutui polvilleen takassa olevan suuren halkokasan ääreen ja sytytti tulitikun. Hetkisen kytivät halot, sitten leimahtivat ne palamaan ja keltainen liekki hulmusi rätisten ylös savupiippua. Keith ei koskaan polttanut toisten piipuilla, hän otti esille omansa ja täytti sen Bradyn tupakalla. Se oli erinomaista, hyvältätuoksuvaa englantilaista sekoitusta ja kun tuli paloi kirkkaasti ja tupakantuoksu täytti huoneen, heittäytyi hän Bradyn suureen lepotuoliin ja ojensi jalkansa vetäen tyytyväisenä syvään henkeään. Hänen mielikuvituksensa toimi myrskyn ulvoessa. Hän tahtoi saada Saskatchewan salaperäisillä alkulähteillä tätä muistuttavan asunnon. Hän tahtoi rakentaa sen Bradyn asunnon tapaan myöskin vesisäiliön suhteen. Ja muutamien vuosien kuluttua ei kukaan muistaisi John Keith-nimisen miehen milloinkaan eläneenkään. Äkkiä hypähti hän seisomaan. Puhelin soi. Kolmen vuoden kuluttua sai se hänet epämieluisasti säpsähtämään. Se oli luultavasti McDowell, joka soitti kysyäkseen, mitä hän piti huoneesta tahi ilmoittaakseen japanilaisesta. Hän toisti ajatuksen ääneen pannessaan pois piippunsa. Ja juuri kun hänen kätensä joutui kosketuksiin puhelimen kanssa, tunsi hän halua vetää sen takaisin. Varovaisuus kuiskasi, ettei hänen pitäisi vastata, että oli mentävä matkoihin niin kauan kuin myrsky raivosi ja palattava jälleen erämaahan sekä yritettävä Lännen vuorille.
Nykäisten kohotti hän kuulotorven ja vei sen korvalleen.
Hänelle ei vastannut McDowell eikä liioin Shan Tung. Hämmästyksekseen tunsi hän myrskyn ulvonnasta huolimatta Miriam Kirkstonen äänen.
VII.
Miksi soitti Miriam Kirkstone hänelle tällaiseen aikaan, kun taivas oli sinisenmusta, ukkonen jyrisi lakkaamatta ja taivasta halkoivat kirkkaat salamat? Se kysymys täytti Keithin mielen kun hän kuunteli puhelinlangan toisessa päässä olevaa ääntä. Tyttö kertoi soittaneensa McDowellille ja saaneensa tietää hänen menneen Bradyn asuntoon; hän pyysi anteeksi, että vaivasi Keithiä niin pian matkan jälkeen, mutta oli varma, että tämä koettaisi häntä ymmärtää, kun hän pyysi tätä tulemaan luokseen samana iltana kello 8. Asia oli tärkeä. Tahtoiko hän tulla? Ennenkuin Keith oli ehtinyt miettiä, vastasi hän tulevansa. Hän kuuli tytön kiittävän, sanovan "hyvästi", ja kummastuneena pani hän kuulotorven pois. Sikäli kuin muisti, ei hän ollut puhunut seitsentä sanaa enempää. Kaunis, nuori nainen Kirkstonetalossa oli silminnähtävästi pelännyt salamoita ja suorittanut asiansa mahdollisimman lyhyesti, mutta miks'ei hän sitten ollut odottanut myrskyn loppumista?
Koputus ovelle keskeytti hänen ajatuksensa. Hän meni ovelle ja päästi sisään olennon, joka märkyydestään huolimatta vain nauroi. Se oli Wallie, japanilainen. Hän ei ollut kuusitoistavuotiasta poikaa suurempi ja hänen silmänsä, korvansa, nenänsä ja hiuksensa olivat läpimärät, takin sisus täynnä paketteja, joita hän oli koettanut suojella rajuilmalta, jota vastaan hänen oli ollut taisteltava kulkiessaan ylös mäkeä. Keith piti hänestä ensinäkemältä. Wallien nauru ei ollut tarttumatta häneen ja kun Wallie ryömi keittiöön kuin märkä koira, seurasi hän mukana ja auttoi tätä vapautumaan taakastaan. Kun pikku japanilainen oli vapautunut viimeisestä kääröstään, vakuutti hän Keithille, että sade oli miellyttävä, että hänen nimensä oli Wallie, että hän odotti 5 dollaria viikossa ja että hän osasi keittotaidon kuin jumala. Keith nauroi hillittömästi ja Wallie oli niin ihastunut kaikkeen, että otti tanssiaskeleita. Noin tunnin kuluttua jäi hän yksin hallitsemaan keittiötä ja pian alkoi Keith kuulla astioiden kolinaa ja tuntea miellyttäviä tuoksuja, jotka vakuuttivat hänelle, että Wallie otti ajasta vaarin näyttääkseen jumalallista taitoaan ruuanlaitossa.
Wallien tulo antoi hänelle verukkeen soittaa McDowellille. Hän myönsi itselleen, että hän levottomasti odotti kuulevansa jälleen päällikön äänen. Häntä vaivasi epäluulo Shan Tungin suhteen ja toivo, että McDowell voisi antaa jotain valaistusta Miriam Kirkstonen omituiseen vierailupyyntöön. Myrsky oli muuttunut tasaiseksi rankkasateeksi, kun hän pääsi yhteyteen McDowellin kanssa ja suureksi helpotuksekseen huomasi, että tämän äänen ystävällisyydessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Jos Shan Tungilla oli jotakin epäluuloja, oli hän ne säilyttänyt itsellään.
Keithin kummastukseksi alkoi McDowell ensiksi puhua miss Kirkstonesta.
"Hän tuntui olevan tavattoman halukas tapaamaan teitä", sanoi hän. "Olen suoraan sanoen levoton siitä, Conniston, ja haluaisin mielelläni keskustella kanssanne ennenkuin menette sinne tänäiltana."
Keith veti henkeään. "Wallien päivällinen on puolen tunnin kuluttua valmis. Miksikä ette voisi heittää yllenne sadetakkia ja pistäytyä luokseni? Luulen päivällisestä tulevan erinomaisen."
"Minä tulen", sanoi McDowell, "odottakaa minua aivan heti."
Viittätoista minuuttia myöhemmin auttoi Keith märän sadetakin hänen päältään. Hän oli odottanut, että McDowell mainitsisi jotain takkavalkean hauskuudesta ja Wallien keittiön miellyttävästä tuoksusta, mutta siinä päällikkö petti hänen odotuksensa. McDowell seisoi muutamia sekuntteja selin takkavalkeaan ja täytti piippuaan, eikä koettanutkaan salata sitä tosiasiaa, että hänellä oli mielessään tärkeämpiä asioita kuin päivällinen ja takkavalkean rätinä.
Hänen silmänsä sattuivat puhelimeen ja hän nyökkäsi. "Tyttö näytti halukkaalta tapaamaan teitä, vai mitä, Conniston? Tarkoitan miss Kirkstonea."
"Jotakuinkin!"
McDowell istuutui ja sytytti tulitikun. "Tuntui – kenties – hieman – hermostuneelta", lausui hän savupilvien lomassa. "Niinkuin jotain olisi tapahtunut tahi tapahtuisi. Häiritseekö puheliaisuuteni teitä, Derry?"
"Ei vähintäkään", sanoi Keith. "Nähkääs, ajattelin, että te kenties voisitte selittää –"
McDowellin katse tuli levottomaksi. "Oli kummallista, että hänellä oli niin kiire soittaa teille – ja myrskyssä – eikö teistäkin? Hän luuli teidän olevan virkahuoneessani. Minä saatoin suorastaan kuulla sähkörätinän pitkin puhelinlankoja. Joku erityinen pakko lienee ajanut häntä."
"Ehkä."
McDowell oli hetkisen vaiti ja katsoi hellittämättä Keithiin ikäänkuin hänellä olisi ollut erikoista asiaa tälle.
"En epäröi sanoessani teille, että tunnen syvää mielenkiintoa miss Kirkstonea kohtaan", sanoi hän. "Te ette nähneet häntä, kun hänen isänsä oli tapettu. Hän oli silloin koulussa ja te olitte John Keithiä ajamassa kun hän palasi takaisin. En ole milloinkaan erikoisesti välittänyt naisista, Conniston, mutta sanon teille avoimesti, että kuusi, kahdeksan kuukautta sitten Miriam oli yksi kauneimpia tyttöjä, joita milloinkaan olen nähnyt. Tahtoisin antaa koko joukon saadakseni selville sen todellisen tunnin ja päivän, jolloin muutos alkoi. Minun on saatava selville joku tärkeämpi seikka sinä päivänä. Kuusi kuukautta sitten alkoi John Keithin kohtalo herättää hänen mielenkiintoaan. Senjälkeen on hänen muutoksensa tuottanut minulle levottomuutta. Minä en ymmärrä, Conniston. Hän ei ole sanonut mitään, mutta minä olen nähnyt hänen niin sanoakseni kuolevan silmieni edessä pala palalta. Hän on vain vaalea, kuihtunut kukka verrattuna siihen, mitä hän oli. Olen varma siitä, että syynä ei ole mikään sairaus, jollei se ole sielunsairaus. Minulla on epäluulo, mutta se on melkein liian hirveä puettavaksi sanoihin. Tehän menette sinne tänä iltana – olette hänen kanssaan kahden, saatte keskustella hänen kanssaan ja pääsette selville osasta asioita, jotka polttavat sieluani kuin syöpähaava. Tahdotteko auttaa minua pääsemään perille hänen salaisuudestaan?"
Hän taivuttautui Keithin puoleen. Nyt ei hän ollut enää rautamies. Hänen kasvoissaan oli mitä inhimillisin huolen ilme.
"Ei ole koko maailmassa yhtään miestä, jolle mieluummin uskoisin huoleni", jatkoi hän hiljaa. "Asiaa hoitamaan tarvitaan herrasmies – joka on kyllin jalomielinen unohtaakseen siinä tapauksessa, että epäluuloni olisivat väärät ja joka täydelleen ymmärtää mikä pyhäinhäväistys se on, jos epäluuloni osoittautuisivat oikeaksi. Asia on hyvin arkaluontoinen. Minä epäilen ja kuitenkin vielä odotan, Conniston. Onko tarpeellista pyytää teitä valalla lupaamaan vaiteliaisuutta?"
Keith ojensi kätensä ja McDowell puristi sitä kovasti.
"Se on Shan Tung", sanoi hän omituisen sähisevällä äänellä. "Shan Tung – ja Miriam Kirkstone! Eikö teitä kauhistuta? Voitteko tosiaankin pitää sitä mahdollisena? Olenko minä mieletön, kun päästän sellaisen ajatuksen sydämeeni? Shan Tung – Miriam Kirkstone! Ja nyt näkee tyttö itse seisovansa kadotuksen kuilun reunalla ja se tappaa hänet." Keith tunsi veren hyytyvän suonissaan, kun hän McDowellin kasvoista luki asian, jota tämä ei voinut kyllin selvästi sanoilla lausua. Hän kauhistui ja vetäsi kätensä melkein väkivaltaisesti päällikön kädestä. "Mahdotonta", huudahti hän. "Niin, te olette mieletön. Sellainen suhde olisi käsittämätön."
"Minä olen", jatkoi McDowell, "sanonut itselleni monta kertaa, että se on mahdotonta." Hänen kasvoilleen palasi jälleen rautainen ilme. Hän tarttui molemmilla käsillään tuolin selkänojaan ja tuijotti Keithiin niinkuin näkisi hänen lävitseen jonkun toisen ja hän puhui tälle toiselle hitaasti miettien ja punniten joka sanan, joka tuli hänen huuliltaan.
"Minä en ole taikauskoinen. Minulla on aina ollut ohjeena se, että epäilyn on muututtava varmuudeksi. En usko milloinkaan epätavallisiin asioihin ennenkuin huolellinen tutkimus vahvistaa ne. Mutta Shan Tungin suhteen teen poikkeuksen; en ole milloinkaan pitänyt häntä itseni ja teidän tapaisenanne miehenä, vaan jonkunlaisena yliluonnollisena, koneellisena ihmisenä, joka on varustettu eräänlaisella psykologisella voimalla, joka hetkittäin on melkein kuolettava. Alatteko nyt ymmärtää minua? Luulen hänen käyttäneen koko tämän voimansa vaikuttaakseen Miriam Kirkstoneen – ja tämä on taipunut sen edessä. Niin luulen – mutta en ole vielä varma."
"Ja te olette tarkanneet heitä kuusi kuukautta?"
"En, epäluulo heräsi vajaa kuukausi sitten. Ei ainoakaan ole minun tietääkseni saanut milloinkaan tilaisuutta heittää silmäystä Shan Tungin yksityiselämään. Hänen kahvilan takana olevat huoneensa ovat salaperäisyyden verhon takana. Otaksun, että niihin pääsee kahvilasta ja myöskin pienestä takasivulla olevasta porraskäytävästä. Eräänä iltana – hyvin myöhään – näin Miriam Kirkstonen tulevan niitä portaita alas. Kaksi kertaa viime kuukauden aikana on hän käynyt hyvin myöhään Shan Tungin luona. Kaksi kertaa, jotka minä tiedän, ymmärrättekö, eikä siinä ole vielä kaikki."
Keith näki McDowellin puristetuissa nyrkeissä suonten paisuvan ja ymmärsi, että tämä puhui hirveän jännityksen alaisena.
"Minä vartioin itse Kirkstonen taloa. Shan Tung kävi tytön luona kolmasti samana kuukautena. Kolmannella kerralla menin minä ilman muuta taloon ollen tulevinani jollekin asialle. Jäin sinne tunniksi. Sinä aikana en nähnyt enkä kuullut Shan Tungista mitään. Hän oli joko piilossa tahi sitten hän oli poistunut minun tullessani."
Keith saattoi nähdä Miriam Kirkstonen edessään sellaisena kuin tämä oli istunut päällikön virkahuoneessa. Hän muisti selvästi tytön solakan, kultaisen kauneuden, hänen ihmeelliset, harmaat silmänsä hänen seisoessaan ikkunasta tulvivassa valovirrassa – ja sitten oli hän näkevinään epämiehekkään Shan Tungin ohuine, liikkuvine käsineen ja kapeine silmineen sekä ymmärsi täydelleen sen suhteen luonnottomuuden, johon McDowell oli viitannut.
"Miksi ette pyydä selitystä miss KirkstoneIta?" kysyi hän.
"Olen tehnyt sen, mutta hän kieltää kaiken lukuunottamatta sitä, että Shan Tung on kerran hänen kotonaan ollut tapaamassa hänen veljeään. Hän väittää, ettei hän milloinkaan ole ollut Shan Tungin talon takana olevilla pienillä portailla."
"Ja te ette usko häntä?"
"En, varmasti en. Näinhän minä hänet. Sanoakseni totuuden, Conniston, valehteli hän suurenmoisesti salatakseen sen, mitä hän ei halua kenenkään ihmisen maailmassa tietävän."
Keith kumartui äkkiä eteenpäin. "Ja mitä tekemistä saattaa kuolleella ja haudatulla John Keithillä olla kaiken tämän kanssa?" kysyi hän. "Mistä johtuu, että hänen palava mielenkiintonsa Keithiä kohtaan alkoi suunnilleen samoihin aikoihin kuin teidän epäluulonne alkoivat kohdistua Shan Tungiin?"
McDowell pudisti päätään. "Kenties ei hänen mielenkiintonsa kohdistu niin paljon John Keithiin kuin teihin, Conniston. Siitä saatte koettaa ottaa tänäiltana selon. Tilanne on hyvin jännittävä ja sillä on surulliset puolensa. Samalla hetkellä kun te vahvistatte epäluuloni, ottelemme Shan Tungin kanssa. Juuri nyt on Wallie takananne irvistellen kuin cheshirekissa. Hänen päivällisensä lienee hieno."
Pikku japanilainen oli äänettömästi avannut oven pieneen ruokailuhuoneeseen, jossa pöytä oli katettu kahdelle.
Keith hymyili istuessaan pöytään vastapäätä sitä miestä, joka olisi lähettänyt hänet hirsipuuhun, jos olisi tietänyt totuuden. Joka tapauksessa oli huvinäytelmän ja murhenäytelmän välillä vain yksi askel. Ja juuri nyt tunsi hän tilanteen hirsipuuhuumorin.
VIII.
Sade ei ollut vielä laannut kun McDowell poistui. Omituisessa mielentilassa seisoi Keith katsellen kun rautamies katosi harmaaseen ilmaan mäen alapuolelle. Ennen päällikön saapumista hänen vieraakseen oli Keith lujasti päättänyt mitä tekisi. Hän aikoi loma-aikanaan lähteä etelään ja kirjoittaa McDowellille, että hän oli päättänyt olla ottamatta uutta pestiä ja, ennen vastauksen tuloa, piilottautua vuorille brittiläiseen Columbiaan jättäen jälkeensä tiedon, että oli matkalla Austraaliaan tahi Japaniin. Nyt ei hän ollut itsestään niin varma. Hän ajatteli iltaa, jolloin hänen oli käytävä tervehtimässä Miriam Kirkstonea, eikä pelännyt enää Shan Tungia niinkuin muutamia tunteja sitten. McDowell itse oli antanut hänelle uuden aseen. Hän piti yksityisesti silmällä Shan Tungia. McDowell oli avoimesti uskonut Miriam Kirkstonen asian hänen käsiinsä. Se, että asia kokonaisuudessaan oli jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä hänen itsensä kanssa, kannusti häntä yhä enemmän.
Hän odotti kärsimättömästi iltaa ja lähetti sadetakkiin käärityn Wallien tekemään ostoksia ja hakemaan Connistonin vaatteita. Kello oli neljännestä yli seitsemän, kun hän lähti Miriam Kirkstonen asuntoon. Jo näin aikaisin oli ilta pimeä ja synkkä, sumu kietoutui tiheänä hänen ympärilleen. Kukkulan huipulta ei hän enää voinut nähdä Saskatchewan laaksoa. Hän kulki eteenpäin ja näki kaupungin hajallaan olevien valojen tuikkivan ikäänkuin kaukaisten tähtien.
Heti kahdeksan jälkeen saapui hän Kirkstonetalolle. Se oli rautalanka-aitauksen sisällä, puita ja pensaita kasvavalla alueella ja hän näki valon palavan portilla osoittamassa tietä. Verhot olivat vedetyt ikkunoihin, mutta niiden takaa näkyi lämmin tulenvalo. Hän oli varma, että Miriam Kirkstone oli kuullut hänen hiekkakäytävällä narskuvat askeleensa, sillä hän oli tuskin koskenut vanhanaikuista oviläppää, ennenkuin ovi avautui. Sen avasi Miriam, joka lausui hänet tervetulleeksi. Jälleen piti Keith hetkisen tytön kättä omassaan.
Se ei ollut kylmä niinkuin McDowellin virkahuoneessa. Se oli melkein tulikuuma ja silmäterät olivat suuret, tummat ja hehkuivat niinkuin tuli. Keith luuli, että hänen saapumisensa pimeänä iltana oli pelästyttänyt tyttöä. Hän luuli kuulevansa oven sulkeutuvan melkein äänettömästi pitkän hallin toisessa päässä ja tunsi jonkun omituisen hajuveden heikon tuoksun sekä näki tulenvalossa leijailevan ohuen savupilven. Hän ymmärsi sen johtuvan savukkeesta. Miss Kirkstonen ääni ilmaisi huolta, kun hän pyysi Keithin ripustamaan hattunsa ja takkinsa oven lähellä olevaan vanhanaikaiseen naulakkoon. Sill'aikaa koetteli Keith muistella, missä hän ennen oli tuntenut saman tuoksun. Vavahtaen muisti hän sen. Hän oli tuntenut sen Shan Tungin lähdettyä McDowellin virkahuoneesta.
Tyttö hymyili Keithin kääntyessä hänen puoleensa ja pyysi jälleen anteeksi omituista pyyntöään.
"Eihän se ollut oikein sopivaa. Mutta, mr Conniston, tunsin, että te ymmärtäisitte minua. Epäröin tosiaankin ensin ja pelkäsin myös salamoita, mutta tahdoin niin mielelläni tavata teitä, enkä halunnut odottaa huomiseen saadakseni kuulla mitä siellä pohjolassa tapahtui. Tuntuuko se teistä kummalliselta?"
Jälkeenpäin ei Keith muistanut mitä hän vastasi. Tyttö kääntyi ja hän seurasi tyttöä suuren, hallista johtavan oven kautta. Se oli sama ovi, jonka hän lukitsi tuona kohtalokkaana yönä monta vuotta sitten taistellessaan tytön isän ja veljen kanssa. Oviaukossa kuvastu tytön vartalo ikäänkuin kehyksessä. Hänen äitinsä lienee ollut kaunis. Se ajatus juolahti Keithin mieleen, kun huone ja siinä tapahtunut murhenäytelmä tuli elävästi hänen mieleensä ja hän kummastui, että tapahtuneet muutokset olivat niin pieniä. Siinä oli suuri nahkatuoli, jossa rasvoittunut mies, joka oli ollut tytön isä, oli istunut Keithin tullessa sisään. Pöytä oli sama ja uuninreunalla näyttivät olevan samat pikkuesineet; samoinkuin ennenkin riippui kahden ikkunan välissä madonnaa esittävä maalaus. Madonna oli samoinkuin talon herrakin liian lihava ollakseen kaunis. Poika, isänsä kuva, oli istunut selin madonnaan, jonka liian lihavat käsivarret näyttivät lepäävän hänen olkapäillään. Kaiken tämän Keith muisti. Miss Kirkstone silmäili häntä tarkkaan kääntyessään häneen päin. Keith oli aivan avoimesti, ollenkaan uteliaisuuttaan peittämättä, silmäillyt ympärilleen. Tyttö hengitti hieman säännöttömästi ja hänen hiuksensa kimaltelivat ihanasti päänpäällä olevan kynttiläkruunun valossa. Miss Kirkstone istuutui ja pyysi kädenviittauksella Keithiä istuutumaan saman pöydän toiselle puolelle, jolta tämä oli siepannut kuparitangon, jolla tappoi Kirkstonen. Keith ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin luottavaa ja kaunista kuin tytön katse. Hän ajatteli McDowellin epäluuloja Shan Tungista ja tunsi liikutusta. Sama omituinen hajuvedentuoksu tuntui vielä heikosti ilmassa, jota hän hengitti. Hänen käsivartensa vieressä olevalla pienellä hopeatarjottimella oli kolme äskettäin poltettua savukkeenpätkää.
"Te tietysti muistatte tämän huoneen?"
Keith nyökkäsi. "Niin, silloin oli minun tullessani ilta niinkuin nytkin, seuraavana päivänä lähdin John Keithin jälkeen."
Tyttö kumartui lähemmäksi häntä ja puristi pöydällä olevat kätensä yhteen. "Ettekö halua sanoa minulle totuutta John Keithistä?" kysyi hän matalalla, jännittyneellä äänellä. "Tahdotteko vannoa, että kerrotte puhtaan totuuden?"
"En salaa mitään siitä, mitä kerroin McDowellille", vastasi Keith koettaen pakoittaa itseään katsomaan tytön silmiin. "Luulen melkein, että minun on sanottava teille enemmän."
"Puhuitteko silloin totta, kun teitte ilmoituksen mr McDowellille? Onko John Keith kuollut?"
Saattoiko Shan Tung kohdata noita ihmeellisiä silmiä niinkuin hän nyt ne kohtasi, ihmetteli Keith. Saattoiko hän sitoa ne ja tehdä ne alaisikseen kuten McDowell oli viitannut? McDowellin edessä oli Keithin ollut helppo valehdella. Nyt kuroi hänen kurkkuaan. Antamatta hänelle aikaa valmistuksiin oli miss Kirkstone käynyt suoraan asian polttopisteeseen, asian, joka merkitsi hänelle elämää ja kuolemaa. Hetkiseen ei hän voinut vastata. Silminnähtävästi häntä epäiltiin. Tyttö ei voinut tehdä tarkoituksetta sellaista kysymystä. Kysymyksen odottamattomuus kummastutti häntä ja meni kuin väristys läpi luiden ja ytimien, mutta samalla sai hän suuremman vallan itsensä yli kuin koskaan ennen.
"Tuntisitteko hänet, tuon John Keithin?" kysyi mies. "Keith on kuollut ja nyt tahdotte tietää kuinka hän kuoli?"
"Kyllä, se juuri minun on saatava tietää."
Keith pani merkille, että tyttö oli puristanut kätensä yhteen ja että hänen sormensa olivat ikäänkuin kankeat.
"Minä epäröin, koska olen luvannut puhua teille enemmän kuin McDowellille", jatkoi Keith. "Eikä teidän ole sitä hauska kuulla. Hän tappoi isänne. Teidän sydämenne ei voi tuntea myötätuntoa John Keithiä kohtaan. Eikä teidän ole hauska kuulla, että minä pidin miehestä ja olen pahoillani hänen kuolemansa vuoksi."
"Olkaa hyvä ja jatkakaa."
Tytön kädet avautuivat ja sormet velttonivat. Hänen kasvoiltaan kuoli hiljaa jotain. Tuntui siltä kuin olisi hän toivonut jotain ja se toivo olisi nyt kuollut. Saattaisiko olla mahdollista, että hän olisi toivonut Keithin olevan elossa?
"Tuntisitteko hänet, tuon John Keithin?" kysyi mies.
Tyttö pudisti päätään. "En, minä olin koulussa monta vuotta. En voi muistaa häntä."
"Mutta hän tunsi teidät – se tahtoo sanoa, hän oli nähnyt teidät", sanoi Keith. "Hänellä oli tapana puhua teistä niinä päivinä, kun hän oli avuton ja kuolemaisillaan. Hän sanoi olevansa pahoillaan teidän vuoksenne ja katuvansa vain teidän takianne sitä, minkä oli isällenne tehnyt. Te näette, minä puhun hänen sanoillaan. Hän kutsui tekoaan palkan maksamiseksi. Siinä suhteessa hän ei milloinkaan luopunut kannastaan. Te ette arvatenkaan ole milloinkaan kuulleet hänen kertomustaan tapahtumasta?"
"En."
Tytön huulilta tunkeutui tuo ainoa sana. Hän arvasi Keithin jatkavan ja odotti; hänen silmänsä eivät siirtyneet hetkeksikään toisen kasvoista. Keith ei toistanut kertomusta aivan samanlaisena kuin oli jutellut sen McDowellille. Tosiasiat olivat samat, mutta nyt oli mukana hänen oma vakaumuksensa ja myötätuntonsa elävä hehku. Hän kertoi sen kokonaan Keithin kannalta; Miriam Kirkstonen kasvot kalpenivat ja hänen kätensä puristuivat uudelleen yhteen, kun hän ensimmäisen kerran kuunteli Keithin omaa selostusta murhenäytelmästä, joka oli näytelty huoneessa, jossa he juuri istuivat. Ja sitten seurasi hän Keithiä kauas lumen, jään ja marisevien eskimoiden luo. Siitä hetkestä alkoi Keith puhua Connistonin suulla. Hän kuvaili auringottomia viikkoja ja kuukausia siksi kunnes tytön silmät näyttivät syttyvän tuleen ja kun kertoja saapui sen pienen vuoteen ääreen, jossa Conniston oli kuollut, oli hän jälleen Keith. Itsestään ei hän olisi voinut puhua niinkuin puhui englantilaisesta. Ja kun hän ehti siihen kohtaan, jolloin hautasi Connistonin lattian alle, kuuli hän pöydän toiselta puolen tukahdutettua nyyhkytystä. Mutta kyyneleitä ei tytön silmissä ollut. Kyyneleet olisivat kenties voineet salata sen lohduttomuuden, jonka Keith niissä näki. Mutta tyttö ei antanut mitään selitystä. Hänen valkoista kaulaansa tuntui kuristavan. Hän ponnisti voimiaan voidakseen hengittää tyynesti ja sanoi sitten:
"Ja sellainen oli John Keith!"
Keith taivutti päätään vahvistukseksi valheelleen ja sanoi Connistonia ajatellen: "Hän oli täydellisin herrasmies, jonka milloinkaan olen tavannut. Ja minä olen pahoillani senvuoksi, että hän on kuollut."
"Minä olen myöskin pahoillani."
Tyttö ojensi hiljaa ja epäröiden kätensä yli pöydän. Keith tuijotti häneen.
"Tarkoitatteko tosiaankin sitä?"
"Kyllä, minä olen pahoillani."
Keith otti tytön käden, hetkisen puristivat tämän sormet hänen omiaan. Sitten ne velttonivat ja vetäytyivät pois. Samalla hetkellä huomasi Keith äkillisen muutoksen tytön kasvoilla. Tyttö katsoi hänen oikean olkapäänsä yli. Silmät laajenivat, silmäterät suurenivat ja hän pidätti henkeään, ahdistetun miehen nopealla liikkeellä pyörähti Keith ympäri. Huone hänen takanaan oli tyhjä. Hän näki vain ikkunan, jota vastaan sade rapisi ja pani merkille, että sen edessä ei ollut verhoa, vaikka kaikkien muiden ikkunoiden edessä oli. Samassa nousi miss Kirkstone ja veti verhon sen eteen. Keith ymmärsi hänen nähneen jotain, joka oli saanut hänet säpsähtämään, mutta ei kysynyt mitään; sensijaan tiedusteli hän ikäänkuin ei olisi huomannut mitään, saisiko hän sytyttää sikaarin.
"Minä näen, että täällä polttaa joku", puolusteli hän osoittaen savukkeenpätkiä.
Hän piti tarkoin silmällä tyttöä ja olisi tahtonut seuraavassa silmänräpäyksessä ottaa sanansa takaisin. Hän oli yllättänyt tytön. Tämän veli ei ollut kaupungissa. Ja savussa, jonka joku oli jättänyt huoneeseen, oli selvä ei-amerikkalainen tuoksu. Hän tuli hyvin liikutetuksi. Nyt oli hänen vaikeata olla uskomatta McDowellia. Shan Tung oli ollut täällä. Se oli Shan Tung, joka lähti hallista hänen sisään tullessaan. Todennäköisesti oli tyttö nähnyt ikkunasta Shan Tungin kasvot.
Tytön sanat saivat hänet hämmästymään. "Niin, minulla on sellainen ikävä tapa, mr Conniston. Minä opin polttamaan idässä. Onko se teistä tosiaankin hyvin rumaa?"
Keith suorastaan ravisteli itseään. Hän olisi kernaasti tahtonut sanoa: "Te kaunis, pikku valehtelijatar, nyt haluaisin paljastaa teidät, mutta en tee sitä kuitenkaan, sillä minun käy teitä sääliksi." Sensijaan katkaisi hän sikaarinsa ja sanoi:
"Nähkääs, Englannissa polttavat naiset hyvin paljon. Minä itse olen asiassa hieman puolueellinen. Minusta se ei ole väärin, erittäinkin kun teillä on niin hyvä maku, että poltatte itämaisia savukkeita." Mutta sitten ei hän kyennyt pidättämään itseään kauempaa. Hän hymyili avoimesti ja rehellisesti tytölle ja lisäsi: "En usko teidän polttavan."
Hän kohotti jalkojaan ja hymyili tytölle yhä edelleen niinkuin suuri veli, joka osoittaa luottamustaan. Tyttö ei osoittanut levottomuutta hänen suoruutensa vuoksi eikä liioin hämmästynyt siitä, että hän oli arvannut totuuden. Hetkisen katsoi miss Kirkstone ihmeellisen janoavin katsein suoraan hänen silmiinsä. Keith näki jälleen hänen kurkkuaan kurovan ja tunsi sanomatonta osanottoa tyttöä kohtaan, jonka isän oli tappanut. Mutta hän ei puhunut siitä. Hän oli mennyt kyllin pitkälle, nyt oli tytön vuoro puhua. Ovella ojensi tyttö hänelle jälleen kätensä ja toivotti hyvää yötä. Hän näytti niin liikuttavan avuttomalta, että Keith arveli olevan tarpeellista, että joku jäisi hänen luokseen ja ottaisi hänet hoitoonsa ja hellisi häntä.
"Tahdotteko tulla uudelleen?" kuiskasi tyttö.
"Kyllä, minä tulen uudelleen", sanoi Keith. "Hyvää yötä!"
Hän lähti sateeseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan, mutta hän ehti vielä kuulla Miriam Kirkstone tukahdutetun nyyhkytyksen.
IX.
Mustaan yöhön lähtiessään tarttui Keith revolveriin. Hän ei voinut nähdä, hän saattoi vain tuntea jalkojensa alla olevan narskuvan hiekkapolun. Jokin muu kuin arvaus sai hänet tuntemaan, ettei Shan Tung ollut kaukana ja hän tuumiskeli, oliko se edelläkäypä varoitus ja mitä se merkitsi. Koiran terävällä vaistolla vainusi hän henkilökohtaista vaaraa. Hän meni veräjästä ja alkoi kulkea mäkeä alas kaupunkia kohti ja vasta nyt alkoi hän liittää yhteen asianhaaroja ja punnita tilannetta sellaisena, jollaiseksi se oli muodostunut senjälkeen kun hän oli seisonut hänelle luovutetun asunnon ovella ja tervehtinyt Läntisiltä vuorilta tulevaa myrskyä. Silloin luuli hän tehneensä peruuttamattoman päätöksen, nyt oli kaikki epävarmaa. Hän ei voinut heti lähteä Prince Albertista, niinkuin muutamia tunteja sitten oli aikonut. McDowell oli antanut hänelle viitteen ja miss Kirkstone pidätti häntä jäljellä. Samoin Shan Tung. Hänellä oli samanlainen tunne kuin miehellä, joka kulkee hyvin ohutta jäätä myöten, eikä voi ratkaista missä paikassa ja minkävuoksi se on ohutta.
"Nuorassa on tosiaankin solmu", vakuutti hän itselleen. "Miksi hiidessä annan kirotun kiinalaisen ja kauniin tytön saattaa hermoni tällaiseen jännitykseen? Jollei se tapahtuisi McDowellin vuoksi –"
Mutta siinä hän pysähtyi. Hän oli taistellut liian kauan elämän julmaa todellisuutta vastaan antaakseen sen harhanäkyjen johtaa itseään väärään ja hän tunnusti itselleen, että John Keith, vaikkakin virallisesti kuollut ja haudattu, oli jollain selittämättömällä tavalla sekaantunut salaperäiseen juttuun, jossa toimivina voimina olivat Miriam Kirkstone ja Shan Tung. Ja koska hän nyt oli Derwent Conniston eikä John Keith, teki hän sen järjellisen johtopäätöksen, että asia ei koskenut häntä ja että hän saattoi, jos niin tahtoi, lähteä matkalle vuorille. Ainoastaan sillä suunnalla näki hän jään täydelleen kantavan ja siellä tiesi hän pääsevänsä selville vesille. Hänen oli vain ilmoitettava se McDowellille, unohdettava Miriam Kirkstone ja kadottava Shan Tungin uhkaavista silmistä. John Keith, toisti hän itsekseen, oli virallisesti kuollut ja jäisi siksi; laki ei tuntisi enää mitään mielenkiintoa häntä kohtaan.
Hän koetti vakuuttautua tämän ajatuksen oikeudesta hapuillessaan tietä pitkin kaupunkia kohti. Miriam Kirkstone oli kultainen houkutus; kukkulalla olevaa suurta taloa ympäröivä salaperäisyys vaikutti hänen seikkailuhaluunsa ja halu iskeä yhteen Shan Tungin kanssa veti myöskin puoleensa. Mutta näitä asioita ei hän ollut aavistanut, eikä Conniston liioin. He olivat tehneet suunnitelman ajatellen vain John Keithin kallisarvoisen kaulan pelastamista ja tänä iltana oli hän melkein unohtanut epämiellyttävän todellisuuden – pyövelin. Totuus sattui häneen raskaasti ja sanomaton yksinäisyydentunne käänsi taas hänen mielensä kohti unelmien vuoria.
Kaupungissa ei ollut liikkeellä väkeä. Joku tuli vilkkui läpi sumun ja siellä täällä avautui ovi. Joenrannalta kuului koiran valittava ulvonta. Näytti niinkuin kaikki olisi häneltä suljettu. Ei ollut enää kotia, johon hän olisi voinut mennä ja jossa häntä olisi reippaasti tervehditty: "Hyvää iltaa, Keith, hauska nähdä teitä taas, astukaa sisään rankkasateesta!" Vanhan, joenrannalla olevan ystävänsä Dugganin luo hän ei myöskään voinut mennä. Hänelle selvisi jälleen, että juuri parhaimpia ystäviään oli hänen tarkoin vältettävä, ettei joutuisi ilmi. Hänelle ei enää ollut ystävyyttä, koko kaupunki oli kuin erämaa ilman ainoatakaan keidasta, jossa hän olisi voinut saada takaisin edes osan kaikesta siitä, mitä oli kadottanut. Muistot, joita hänellä oli menneiltä, onnellisimmilta päiviltä, herättivät vain katkeruutta. Kaikista ihmisistä olivat hänen omat kaupunkilaisensa pahimpia vihollisia ja kauhistuttava yksinäisyydentunne valtasi hänet yhä voimakkaammin, niin että ilmakin tuntui paksulta ja raskaalta hengittää. Hetkeksi oli Derwent Conniston saanut kokonaan väistyä sen vastustamattoman kaipauksen tieltä, jonka vallassa John Keith oli.
Hän astui huonosti valaistuun myymälään ostaakseen laatikon sikaareita. Vain omistaja oli siellä sisällä. Hän meni puhelimeen ja soitti Wallielle, että tämä tekisi tulen takkaan. Sen ääressä tahtoi hän miettiä asioita ennenkuin asettuisi yhteyteen McDowellin kanssa.
Se ei ollut Wallie, joka vastasi ja hän aikoi juuri tiedustella oliko saanut väärän numeron, kun ääni kysyi: "Tekö se olette, Conniston?"
Se oli McDowell ja se pelästytti häntä. Mitä teki päällikkö siellä hänen poissaollessaan? Sitäpaitsi oli äänessä jotain käskevää. McDowell oli melkein huutanut.
"Kyllä, minä se olen", vastasi hän. "Olen kaupungilla varustautumassa sikaareilla. Mistä on kysymys?"
"Älkää kyselkö, kiiruhtakaa vain tänne", keskeytti McDowell. "Elämänne suurin yllätys odottaa teitä täällä!"
Keith kuuli McDowellin olevan liikutetun ja ymmärsi, että asunnossa oli tapahtunut jotain. Hän tuli kadulle aivan hölmistyneenä. Jostain syystä ei hän kiiruhtanut. Hänen ajatuksensa kiertelivät monien – aivan liian monien mahdollisuuksien ympärillä. Kovatkaan kohtalot, joita hän oli kokenut, eivät kuitenkaan olleet tappaneet hänen huumorintajuaan ja hän hymyili itsekseen. Hänen osansa ei ollut kadehdittava, kun hän koetteli lohduttautua painamalla sikaarilaatikkoa lujemmin kainaloonsa.
Hän näki, että kaikki hänen osuutensa huoneet olivat valaistut, mutta ikkunoissa oli verhot. Hän tuumiskeli oliko Wallie tehnyt niin vai tahtoiko McDowell sillä tavoin varustautua vakoilemista vastaan. Epäluulosta johtui, että hän muutti sikaarilaatikon vasempaan kainaloon saadakseen oikean kätensä vapaaksi. Hän luuli kuulevansa Connistonin äänen kehoittavan jostain pimeydestä aivankuin erämaassa olevassa majassa: "Älkää menkö mihinkään ansaan. Kun tulee sellaisesta kysymys, niin taistelkaa – vain taistelkaa!"
Ja samassa sattui jotakin, joka sai hänen sydämensä melkein pysähtymään. Hän oli ovella, pani korvansa sitä vasten ja kuuli äänen. Se ei ollut Wallien eikä rautamiehen. Se oli naisen tahi tytön ääni.
Hän avasi oven ja astui sisään, otti reippaasti pari kolme askelta pienen eteisen poikki suureen huoneeseen. Hänen tulonsa oli niin äkillinen, että näky, jonka hän näki, jäi sellaiseksi muutamaksi hetkeksi. Koivut leimusivat takassa. Suuressa tuolissa istui McDowell sormiensa välissä savuava sikaari ja tuijotti häneen. Jakkaralla istui nuori tyttö nojaten kädellään leukaansa. Valon häikäisemästä Keithistä näytti hän ensin lapselta, erittäin kauniilta lapselta avoimine, puoleksi pelästyneine silmineen ja ihmeellisine, välkkyvine, ruskeine hiuksineen, joissa kastepisarat vielä välähtelivät. Keith riisui hattunsa ja kuivasi veden silmistään. McDowell ei liikkunut. Tyttö nousi hiljaa ylös ja silloin Keith huomasi, ettei hän ollut lapsi. Hän oli kenties kahdeksantoistavuotias solakka olento itkun ja naurun rajalla. Keithin hämminki lisääntyi yhä, kun tyttö hiljaa tuli hänen luokseen kasvoillaan omituinen, kummasteleva ilme. Ja McDowell vain istui ja tuijotti.
Keithin sydän löi levottomuudesta, joka ei antanut aikaa kysymyksiin. Tämän tytön avoimissa, loistavissa silmissä näki hän itseään koskevan murhenäytelmän. Ja sitten ojensi tyttö kätensä ja huudahti äänellä, joka värisi nyyhkytyksestä ja naurusta. "Derry, etkö tunne minua? Etkö tunne minua enää?"
Keith seisoi aivan hölmistyneenä. Tyttö oli kädenmitan päässä hänestä. Tytön kasvot olivat valkoiset kuin norsunluu, silmät loistivat kuin vastasyntyneet tähdet, kapea kaula värisi ja käsivarret ojentuivat Keithiä kohti. "Derry, etkö tunne minua? Etkö tunne minua?" Se oli nyyhkytys, huuto. McDowell oli noussut seisomaan. Keithin valtasi huumaus, joka tuntui hänen sielunsa pohjaan saakka. Hän ojensi käsivartensa ja silmänräpäyksessä lepäsi tyttö hänen rinnallaan itkien, nauraen ja nyyhkyttäen yht'aikaa. Keith tunsi kuinka tytön hiukset sivelivät hänen kasvojaan ja käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa ympärille ja kuinka tyttö veti hänen päänsä alas ja suuteli häntä – ei kertaa tahi kahta, vaan yhä uudelleen ja uudelleen, intohimoisesti, ujostelematta. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja kuuli McDowellin äänen – se kuului kaukaiselta ja ilmeettömältä – sanovan, että hän jättää heidät kahden; ja tulee heitä huomenna tapaamaan. Ovi avautui ja sulkeutui. McDowell oli mennyt, mutta pehmeät käsivarret olivat yhä Keithin kaulassa. Tytön sametinhienot kutrit hyväilivät hänen kasvojaan ja tyttö itki hänen rintaansa vasten kuin pieni lapsi. Keith veti hänet lähemmäksi itseään, hänet valtasi ilo ja se täytti hänen jokaisen hermonsa ikäänkuin sähkövirta metallilangat, mutta se meni pian ohi ja jätti hänen sydämensä kylmäksi. Hän kuuli Wallien liikkuvan keittiössä, näki jälleen huoneen neljä seinää, tuolin, jolla McDonald oli istunut ja leimuavan takkavalkean. Hänen käsivartensa veltostuivat. Tyttö kohotti päätään, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi häneen silmin, jotka hän nyt varmasti tunsi. Nämä silmät olivat katsoneet häneen Connistonin kellon kuoressa olevasta himmeästä kuvasta.
"Suutele minua, Derry!"
Oli mahdotonta olla tottelematta. Tytön huulet löysivät hänen huulensa. Heidän hyväilyssään oli rakkautta ja palvomista.
Ja sitten itki tyttö uudelleen kädet lujasti Keithin ympärille kiertyneinä. Keith nosti hänet ylös niinkuin hän olisi ollut lapsi, kantoi hänet takan ääressä olevaan suureen tuoliin, asetti hänet siihen, asettui itse hänen eteensä ja koetti hymyillä. Tytön hiukset olivat avautuneet ja koko niiden loistava runsaus oli valahtanut hänen kasvoilleen ja hartioilleen. Hän muistutti enemmän kuin milloinkaan pikku tyttöä katsoessaan Keithiin ihailevin silmin ja hymyilevin huulin. Pikku käsi kuivasi silmiä jo ennestään kostealla ja rypistyneellä nenäliinalla.
"Sinä et näytä olevan erittäin iloinen minun tapaamisestani, Derry."
"Minä olen melkein huumaantunut", yritti Keith, "näetkös –"
"Tämä on suuri yllätys, Derry, mutta minä halusin sen siten. Minä olen suunnitellut sitä monina, monina, monina vuosina! Ole kiltti ja riisu päällystakki, se on läpimärkä – ja istu tälle jakkaralle minun viereeni!"
Jälleen Keith totteli, mutta jakkara oli hänelle liian pieni.
"Olet kai iloinen nähdessäsi minut, etkö olekin, Derry?"
Tyttö kumartui tuolin käsinojan yli, pani kätensä Keithin märille hiuksille ja siveli niitä taapäin. Se oli ihmeellinen kosketus. Milloinkaan elämässään ei Keith ollut sellaista kokenut ja vasten tahtoaan taivutti hän hieman päätään. Tyttö veti sen jälleen luokseen.
"Sinä olet iloinen, etkö olekin, Derry? Sano 'kyllä'."
"Kyllä", kuiskasi Keith.
"Enkä minä palaa ikinä niiden luo", sanoi tyttö ja lisäsi uhmaavasti: "En ikinä! Haluaisin ainaiseksi jäädä sinun luoksesi, Derry Ainaiseksi!"
Hän lähensi huulensa Keithin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti: "He eivät tiedä, missä minä olen. Kenties he luulevat minua kuolleeksi. Mutta eversti Reppington tietää. Minä sanoin hänelle, että minun oli löydettävä sinut, vaikka minun sitä varten pitäisi kulkea maapallon ympäri. Hän lupasi pitää sen salassa ja antoi minulle suosituksia muutamille kilteille, vakaville ihmisille täällä. Olen ollut täällä jo enemmän kuin kuusi kuukautta ja kun sain nähdä sinun nimesi the Mounted Policen luetteloissa, lankesin polvilleni ja kiitin hyvää Jumalaa. Näetkö, Derry, minä tiesin, että löytäisin sinut kerran jostakin. En ole nukkunut kunnollisesti sitten Montrealista lähdettyäni. Ja minä arvaan, että suorastaan säikäytin tuon suuren miehen hirvittävine viiksineen, sillä kun minä tänäiltana likomärkänä syöksyin hänen luokseen sanoen: 'Minä olen miss Mary Josephine Conniston ja haluan tavata veljeäni', niin suurenivat ja suurenivat hänen silmänsä niin, että luulin hänen ajavan minut ulos. Ja sitten hän vannoi ja sanoi: 'Jumalani, en tiennyt hänellä olevan sisarta!'"
Keithin sydän oli vähällä pysähtyä. Vai niin, tämä pieni ihmeellinen olento oli Derwent Connistonin sisar! Ja luuli häntä veljekseen!
"Ja minä pidän hänestä sen vuoksi, että hän oli niin kiltti minulle", jatkoi tyttö. "Hän oikein syleili minua, Derry. Arvaan, ettei hän uskonut minun olevan kahdeksantoistavuotiaan. Ja sitten kääri hän ympärilleni suuren sadetakin ja toi minut tänne. Ja – oi, Derry, Derry – kuinka saatoit tehdä niin? Miksi et antanut minun tietää? Etkö halunnut minua tänne?"
Keith kuuli, mutta hänen ajatuksensa olivat lentäneet tytön luota pois suuren erämaan reunassa olevaan pieneen majaan, jossa Derwent Conniston makasi kuolleena. Hän kuuli tuulen ulvovan niinkuin se oli tehnyt sinäkin yönä kun englantilainen kuoli, ja hän näki jälleen Connistonin silmien sanomattoman kaipauksen ja ymmärsi nyt, miksi Connistonin kasvot olivat seuranneet häntä läpi harmaan pimeyden ja miksi hän oli tuntenut tämän salaperäisen läsnäolon kauan senjälkeen kun oli lähtenyt matkalle, jotain Connistonista meni nyt hänen sydämeensä. Hänen aivoissaan vallitsevasta sekamelskasta kuiskasi ääni: "Hän on teidän, hän on teidän."
Hänen käsivartensa syleilivät tyttöä ja ääni samanlainen kuin John Keithin, sanoi: "Minä tarvitsen sinua! Minä tarvitsen sinua!"
X.
Keith istui hetkisen hiljaa nostamatta päätään. Tytön käsivarret olivat hänen ympärillään ja hän tunsi tämän lämpimän posken hiuksillaan. Tehty rikos painoi nyt hänen sieluaan kuin lyijypaino ja kuitenkin oli sama sielu huutanut: "Minä tarvitsen sinua, minä tarvitsen sinua!" Ja tämä kaipaus hänen sisässään lisääntyi sitä enemmän, mitä tarkemmin hän sulki huulensa ja näki minkä hirvittävän petoksen oli tehnyt. Tämä vieras, ihmeellinen pikku olento oli tullut hänen luokseen kuolleesta maailmasta ja hänen huulensa, hänen käsivartensa ja käsiensä suloinen hyväily oli tullut kosketuksiin Keithin ja tämän oman maailman kanssa. Se oli tullut yht'äkkiä ja vetänyt Keithin mukaansa kuin pohjattomaan pyörteeseen. McDowellin edessä oli hän ottanut tytön vastaan. Hän oli elänyt suuren valheen ja itse koonnut siitä voimia, mutta nyt ei menestys enää tuottanut hänelle iloa. Kuin kuluttava tuli hehkui hänen aivoissaan halu tunnustaa totuus ja sanoa olennolle, jonka käsivarret ympäröivät häntä, ettei hän ollut Derwent Conniston, vaan murhaaja John Keith. Jokin painoi sen takaisin, jokin vielä mahtavampi, vielä käskevämpi – se oli jokaisessa ihmisessä ilmenevä synnynnäinen vaisto, joka vastustamattomalla voimalla vetoaa itsevarjelukseen.
Hän vetäytyi hitaasti kauemmaksi ja ymmärsi, että ainakin täksi yöksi täytyi hänen jäädä kotiin. Tyttö hymyili hänelle suuresta tuolista, eikä hän voinut olla hymyilemättä vastaan.
"Nyt on minun lähetettävä sinut vuoteeseen, Mary Josephine, ja huomenna voimme keskustella kaikesta", sanoi hän. "Sinä olet niin väsynyt, että olet valmis nukkumaan minuutissa." Tytön kasvoille ilmestyi tyytymätön ilme. Keith piti siitä heti.
"Tiedätkö, Derry, minä luulen sinun muuttuneen aika paljon. Sinulla oli tapana kutsua minua 'Jeddyksi', mutta nyt, tultuani täysikasvuiseksi, luulen melkein, että pidän enemmän Mary Josephinestä, mutta ei sinun silti tarvitse pitää siitä niin tarkkaa lukua. Sano minulle suoraan – pelkäätkö sinä minua?"
"Pelkäänkö minä sinua!"
"Niin, senvuoksi, että minä olen täysikasvuinen. Etkö pidä minusta yhtä paljon kuin kaksi, kolme – niin, seitsemän vuotta sitten? Jos niin tekisit, et sinä pyytäisi minua menemään vuoteeseen muutamia minuutteja senjälkeen kun olet ensimmäisen kerran tavannut minut kaikkien näiden – näiden – Derry, minä olen itkemäisilläni! Minä teen sen!"
"Anna olla! Älä tee sitä!" pyysi Keith. Hän tunsi olevansa niinkuin käärme muurahaispesässä. Mary Josephine pelasti tilanteen hypähtämällä ylös suuresta tuolista, pakoittamalla Keithin istuutumaan siihen ja istuutumalla itse hänen polvelleen.
"Kas noin!" Mary Josephine katsoi pientä ranteessa olevaa kelloaan. "Kahden tunnin kuluttua menemme vuoteeseen, meillä on koko joukko puhuttavaa, jota emme voi lykätä huomiseen, Derry. Sinä ymmärrät mitä minä tarkoitan. Minä en voi nukkua ennenkuin olet puhunut siitä. Ja sinä sanot minulle totuuden. Minä pidän sinusta yhtä paljon, olkoonpa asia miten tahansa. Derry, Derry, kuinka saatoit tehdä sen?"
"Minkä?" kysyi Keith tyhmänä.
Hänen polvellaan olevasta pikku olennosta katosi miellyttävä lempeys. Se muuttui ankaruudeksi. Keith silmäili toivottomana tuleen, mutta saattoi tuntea tytön silmien terävästi tutkivan katseen. Hän huomasi, että Mary Josephinessä tapahtui äkillinen muutos. Tyttö näytti tuskin hengittävän ja Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli ollut enemmän kuin epätäydellinen. Se joko ilmaisi tahi teeskenteli tietämättömyyttä asiasta, jota hän ei olisi voinut unohtaa, jos olisi ollut Conniston. Vihdoin katsoi hän tyttöön. Ilo oli tämän kasvoilta kadonnut ja tilalle tullut pettymystä ilmaiseva ilme. Käsi, joka hyväili Keithin päätä, vetäytyi takaisin.
"Arvaan, ettet sinä olisi toivonut minun tuloani, Derry", sanoi Mary Josephine taistellen itkua vastaan. "Ja minä palaan, jos sinä niin haluat. Mutta minä olen aina uneksinut lupauksestasi, että sinä kerran joko lähettäisit tahi tulisit itse minua hakemaan ja minä tahtoisin kernaasti tietää minkävuoksi, ennenkuin sinä pyydät minua menemään. Miksi olet pysytellyt minulta poissa kaikkina näinä vuosina ja jättänyt minut niiden keskelle, jotka vihasivat minua niinkuin ne vihasivat sinuakin? Senkövuoksi, ettet pitänyt minusta? Tahi senkövuoksi, että – senkövuoksi, että –" Tyttö kohotti päätään ja sanoi omituisen kuiskaavasti: "Senkövuoksi, että sinä olit peloissasi?"
"Peloissani?" toisti Keith hiljaa tuijottaen jälleen tuleen. "Peloissani –" Hän oli lisäämäisillään: "Miksi?" mutta nielaisi sanan.
Halot leimusivat, hulmuten kohosi tuli savupiippuun ja liekeissä näki Keith jälleen kestetyn seikkailun kaikki osat ja tunsi taaskin Derwent Connistonin välittömän läsnäolon. Hän luuli hetkisen näkevänsä Connistonin kasvot ja jossain sisässään kuulevansa Connistonin kuiskauksen. Häntä hallitsi yliluonnollinen, vastustamaton voima, jonka edessä hän taipui. Se oli enemmän kuin välitön ymmärtäminen ja fyysillinen halu. Se oli vaisto. Hän tunsi englantilaisen tahtovan, että hän näyttelisi osansa niinkuin oli valmistautunut tekemään.
Tyttö odotti hänen vastaustaan. Jännitys kasvoi yhä. Keithin epäröivä, pidättyvä käytös häntä tervehtiessään, tämän selvä halu välttää sitä salaperäistä asiaa, joka näytti olevan niin suuriarvoinen tytölle, oli tuonut Mary Josephinen silmiin kärsivän ilmeen. Keith oli nähnyt ruumiillista tuskaa kärsivillä eläimillä sellaisen ilmeen. Hän ojensi kätensä ja työnsi takaisin tuuheat, pehmeät hiukset tytön kasvoilta. Hänen sormensa kaivautuivat silkinhienoon hiusmereen ja hän katsoi hetkisen suoraan tytön silmiin ennenkuin alkoi puhua.
"Pikku tyttö, tahdotko sanoa minulle totuuden?" kysyi hän. "Olenko minä entisen Derwent Connistonin tapainen, sinun Derwent Connistonisi? Olenko?"
Mary Josephinen ääni kuului heikolta ja huolestuneelta, mutta silmien kärsivä ilme katosi hiljaa pois, kun hän tunsi Keithin sormien lämpimän hyväilyn hiuksissaan. "Et. Sinä olet muuttunut."
"Niin, minä olen muuttunut. Osa Derwent Connistonia kuoli seitsemän vuotta sitten, ja se osa pysyi kuolleena siihen saakka, kunnes tänäiltana tuli sisään tuosta ovesta ja sai nähdä sinut. Silloin tuli siihen jälleen eloa. Se on hidasta, hidasta virkoamista. Se, joka oli kuollut, alkoi virota henkiin – palautua muistoon. Sillä tavoin, pikku Mary Josephine, se kävi."
Hän vei käden otsalleen ja osoitti sormellaan arpea. "Tuon sain seitsemän vuotta sitten. Se tappoi puolet Derwent Connistonista, sen puolen, joka olisi elänyt. Ymmärrätkö? Aina tähän iltaan –"
Tytön silmät pelästyttivät häntä; ne tulivat niin suuriksi, tummiksi ja tuijottaviksi, ymmärtämyksen ja kauhistuksen eläviksi tähdiksi. Keithin oli vaikea jatkaa valhettaan. "Monen viikon aikana olin kuin kuollut", jatkoi hän, "ja kun sitten ruumiillisesti palasin elämään, olin unohtanut koko joukon. Tiesin olemassaoloni, muistin nimeni, mutta aikaisemmista tapahtumista oli minulla vain sekavia unia ja näkyjä. Minä muistin sinut, mutta se oli niinkuin unta, ihmeellistä, usein palaavaa unta, joka aina seurasi minua. Minusta tuntui kuin olisin koko elinaikani etsinyt kasvoja, ääntä, jotakin, josta pidin enemmän kuin mistään muusta maailmassa, jotakin, joka aina oli lähellä ja kuitenkin aina saavuttamattomissa. Se olit sinä, Mary Josephine, sinä!"
Oliko se todellinen Derwent Conniston, joka puhui noin? Keith tunsi jälleen sisällään sen pakoittavan voiman, joka oli ollut hänen. Suhde, joka oli alkanut valheella, muuttui nyt todeksi. Hän, John Keith, oli odottanut, toivonut ja kaivannut. Se oli John Keith eikä Conniston, joka oli palannut maailmaan täynnä lohdutonta yksinäisyydentunnetta ja se oli John Keith, jolle armahtava Jumala oli epätoivon synkimpänä hetkenä lähettänyt tämän ihmeellisen olennon. Nyt ei hän enää valehdellut, hän taisteli, taisteli säilyttääkseen sen ihmisluonteen ainoan atoomin, joka merkitsi hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhtenä, taisteli säilyttääkseen sen suuren rakkauden, joka oli tullut hänelle maailmasta, jossa hänellä ei enää ollut ystäviä eikä kotia, ja siinä taistelussa tarttui hänen sielunsa oljenkorteen niinkuin hukkuva meressä. Kun Mary Josephinen kädet hyväilivät hänen kasvojaan ja hän kuuli surunvoittoisesti lausuttavan nimeään, ei hän tiennyt mitä sanoi, vaan sulki tytön lujemmin syliinsä, suuteli tämän suuta, silmiä ja hiuksia yhä uudelleen ja uudelleen toistaen, että nyt vihdoinkin oli löytänyt kaivattunsa ja ettei hän milloinkaan tätä jättäisi. Mary Josephinen käsivarret pitelivät häntä kiinni. He olivat kuin kaksi lasta, jotka pitkän eron jälkeen tapaavat ja Keith tunsi, että Connistonin rakkaus sisareensa oli ollut ihana asia. Hänen valheensa oli pelastanut sekä Connistonin että hänet itsensä. Ei ollut aikaa kysyä syytä Connistonin välinpitämättömyyteen – siihen, että hän oli silminnähtävästi hylännyt tytön, joka matkusti meren yli löytääkseen hänet. Tänäiltana riitti hänelle se, että hän oli Conniston ja tyttö oli joutunut hänelle niinkuin kallisarvoinen perintö.
Vihdoin nousivat he seisomaan ja Keith piti Mary Josephinea hieman kauempana voidakseen katsoa hänen kasvoihinsa, jotka olivat kosteat kyynelistä ja säteilivät onnea. Tyttö ojensi kätensä kohti hänen kasvojaan, niin että se kosketti arpea, ja Keith näki hänen silmissään kuvaamatonta myötätuntoa, kirkkaasti loistavaa hellyydenhehkua, mittaamatonta rakkautta, ymmärtämystä ja lempeyttä. Mary Josephinen käsi siveli keveästi arpea. Keith tunsi vanhan maailman katoavan ja siitä aiheutuvaan riemuun sekaantui kiitollisuutta siitä selittämättömästä jostakin, joka oli vallannut hänet kyllin ajoissa antaakseen hänelle voimaa ja rohkeutta valehtelemiseen. Tyttö uskoi häneen lujasti ja horjumatta ilman epäilyksen varjoakaan.
"Huomenna autat sinä minua muistamaan monta asiaa", sanoi Keith. "Ja nyt sallit sinä minun lähettää itsesi vuoteeseen, Mary Josephine?"
Tyttö seisoi ja katsoi arpeen. "Ja kaikkina näinä vuonna minä en tiennyt mitään", kuiskasi hän. "En tiennyt mitään. He sanoivat minulle sinun kuolleen, mutta tiesin, ettei se ollut totta. Eversti Reppington –" Hän huomasi Keithin kasvoista jotain, joka sai hänet keskeyttämään! "Derry, etkö sinä muista?"
"Huomenna yritän. Mutta tänäiltana en voi nähdä enkä ajatella muuta kuin sinua. Huomenna –"
Mary Josephine taivutti nopeasti hänen päänsä alas ja suuteli paloarpea, jonka englantilaisen kuumennettu pistoolinpiippu oli tehnyt. "Niin, niin, nyt täytyy meidän mennä nukkumaan, Derry", huudahti hän. "Sinä et saa ajatella liian paljon. Tänäiltana saat ajatella vain minua, huomenna otamme selon kaikesta – kaikesta. Ja nyt voit lähettää minut vuoteeseen. Muistatko – –?"
Hän keskeytti äkkiä ja puri huultaan pysäyttääkseen sanat.
"Sano", kehoitti Keith, "mitä pitäisi minun muistaa?"
"Kuinka sinulla aina oli tapana tulla sisään ja peittää minut yöksi, Derry? Ja kuinka meillä oli tapana kuiskailla pimeässä ja kuinka sinä ihan viimeksi tahdoit antaa minulle yösuudelman? Se sai minut aina nukkumaan."
Keith nyökkäsi. "Kyllä, sen minä muistan."
Hän vei Mary Josephinen vierashuoneeseen ja toi sisään hänen molemmat kuluneet matkalaukkunsa sekä sytytti valon. Huone oli nähtävästi aiottu herrainhuoneeksi, mutta Mary Josephine seisoi hetkisen ja tarkasteli sitä ihastuneena. "Tämä on koti, aivankuin koti", kuiskasi hän. Keith näytti hänelle kylpyhuoneen ja sen vesijohdon sekä selitti sitten Wallielle, että hänen sisarensa oli saapunut ja että Wallie sai maata keittiössä. Lopuksi hän tiesi mitä hänen oli tehtävä ja mitä Mary Josephine odotti. Hän suuteli Mary Josephinea kaksi kertaa. Mary Josephine vastasi ja antoi hänelle syleilyn, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kokenut. Senjälkeen meni hän takkavalkean luo ja veri humisi hänen korvissaan kuin juopuneella.
Hän sammutti valon ja istui tunnin sammuvan takkavalkean hehkussa. Ensimmäisen kerran Miriam Kirkstonen luota tulonsa jälkeen oli hänellä tilaisuus ajatella ja hänen aivonsa täyttyivät kylmillä, yksinkertaisilla tosiasioilla. Hän näki valheensa kaikessa alastomuudessaan. Sittenkään hän ei ollut pahoillaan, että oli valehdellut. Hän oli pelastanut Connistonin ja pelastanut itsensä. Ja hän oli pelastanut Connistonin sisaren rakastaakseen, suojellakseen ja taistellakseen hänen puolestaan. Ei ollut kysymyksessä Judaksen valhe, vaan valhe, jonka takana oli hänen sydämensä, sielunsa ja koko miehinen rohkeutensa. Totuuden sanominen olisi tehnyt hänestä oman pyövelinsä, se olisi ollut petos englantilaista kohtaan, joka oli antanut hänelle nimensä ja kaiken mitä omisti, ja se olisi tuottanut sanomattoman surun Mary Josephinelle, joka vielä näki auringon paistavan. Hän ei tuntenut mitään katumusta, ei mitään häpeää. Hän näki edessään vain taistelun, hirvittävän taistelun pelatakseen pelin niinkuin Conniston olisi halunnut hänen sen pelaavan. Sama tunne, joka hänet oli vallannut kun hän seisoi läntisiltä vuorilta tulevassa myrskyssä, valtasi hänet nytkin. Hän tahtoi mennä joen lähteille, kuten oli aikonutkin, ennenkuin McDowell oli kertonut hänelle Shan Tungista ja Miriam Kirkstonesta. Mutta hän ei voinut mennä yksin. Mary Josephine seuraisi mukana.
Oli keskiyö, kun hän nousi suurelta tuolilta ja meni huoneeseensa. Ovi oli suljettu. Hän avasi sen ja meni sisään. Juuri kun hän tarttui seinässä olevaan sähkönappiin, tunsi hän omituista hajua, jota ei täällä olisi pitänyt olla. Se täytti huoneen aivan samoin kuin oli täyttänyt Kirkstonetalon hallin. Se oli erikoislajisen savukkeen makea tuoksu. Se leijaili ilmassa kuin raskas pilvi.
Keithin silmiä häikäisi kun hän sytytti sähkövalon ja astui kauemmaksi huoneeseen puoleksi odottaen saavansa nähdä Tungin istuvan odottamassa, mutta huone oli tyhjä, Hänen silmänsä siirtyivät molempiin ikkunoihin. Toisen eteen oli vedetty verho, mutta toisen ei, ja itse ikkuna oli avoinna. Keith tarttui pistooliin mennessään sulkemaan ikkunan ja vetämään verhon alas. Senjälkeen meni hän sen pöydän luo, jolla seisoi Bradyn lukulamppu, piiput, tupakkaa ja aikakauslehdet. Eräässä tuhkakupissa oli puoleksi poltettu savukkeenpätkä. Shan Tung oli ollut salaa täällä eikä koettanutkaan peittää käyntiään.
Keith huomasi samassa pöydällä esineen, jota siinä ennen ei ollut näkynyt. Se oli pieni, neliskulmainen puurasia, ei sen suurempi kuin puolet hänen kämmenestään. Aikaisemmin illalla oli hän nähnyt Miriam Kirkstonen hermostuneiden sormien leikkivän aivan samanlaisen rasian kanssa. Molemmat olivat varustetut erinomaisilla itämaisilla puuleikkauksilla, puu oli lakattu ja kiillotettu, niin että se kiilsi kuin ebenholtsi. Hänen mieleensä juolahti heti, että saman puurasian hän oli nähnyt Miriamin luona. Miriam oli lähettänyt sen hänelle ja Shan Tung oli sen tuonut. Se mieletön ajatus lähti hänen päästään kun hän näki rasian päällä olevan valkoisen kortin. Kortin päällyspuoli oli puhdas, mutta toiselle puolelle oli painettu erittäin hienosti seuraavat sanat: "Onnittelen, Shan Tung."
Seuraavassa silmänräpäyksessä avasi Keith rasiat! Sen sisällä oli huolellisesti kokoontaitettu paperilappu ja siihen oli kirjoitettu muutama sana. Keithin sydän oli pysähtymäisillään ja veri hyytymäisillään, kun hän luki mitä siinä oli. Se oli Shan Tungin kahdeksalla sanalla ilmaisema tuomio:
"Mitä olette tehneet Derwent Connistonille? Oletteko tappaneet hänet?"
Xl.
John Keith seisoi valkoinen paperilappu kädessään. Muutamia silmänräpäyksiä hän oli hermotäristyksen huumaama, se lamautti jokaisen hermon hänen ruumiissaan. Hänet oli keksitty! Se oli ainoa ajatus ja se takoi hänen aivoissaan niinkuin vasara. Hänet oli paljastettu juuri voitonriemun hetkellä, samalla hetkellä kun maailma jälleen oli avannut hänelle porttinsa iloon ja toivoon ja itse elämä kolmevuotisen helvetin jälkeen vielä kerran näytti elämisen arvoiselta. Jos isku olisi tullut muutamaa tuntia aikaisemmin, olisi hän suhtautunut siihen toisin. Silloin hän odotti sitä. Hän oli odottanut sitä astuessaan ensimmäisen kerran McDowellin virkahuoneeseen ja oli valmistautunut siihen myöhemmin. Paljastus, epäonnistuminen ja kuolema olivat mahdollisuuksia siinä uhkapelissä, johon hän oli antautunut, ja hän oli peloton senvuoksi, että ainoa, minkä hän saattoi kadottaa, oli elämä, jolla parhaimmassakaan tapauksessa ei ollut suurta arvoa. Nyt oli asia toisin. Mary Josephine oli tullut hänen luokseen niinkuin ainutlaatuinen, ihmeellinen alkemisti muuttaakseen kaikki hänen "lyijynsä" kullaksi. Muutamissa minuuteissa oli tyttö muuttanut hänen maailmansa. Mary Josephine oli kirjaimellisesti hajoittanut sen toivottoman sekasorron, jossa hän oli taistellut, ja upottanut hänet lämpimän ja suuren rakkauden virtaan: Keith tunsi vielä huulillaan hänen hyväyösuudelmansa ja kaulansa ympärillä hänen pehmeiden käsivarsiensa syleilyn. Mary Josephine ei kai ollut vielä nukahtanut, vaan ajatteli rakkaudella häntä, kenties oli tyttö polvillaan ja rukoili hänen edessään sillä aikaa kun hän piteli kädessään Shan Tungin salaperäistä tuomiota.
Ensimmäinen selvä ajatus, joka juolahti hänen mieleensä, oli pelastautuminen pakenemalla. Hän saattaisi lähteä, yö kätkisi hänet. Seuraavalla hetkellä moitti hän itseään tästä Mary Josephinea kohtaan petollisesta ajatuksesta. Hänen harhailevat tunteensa alkoivat jälleen päästä tasapainoon. Miksi oli Shan Tung antanut hänelle tämän varoituksen? Miksi ei kiinalainen ollut mennyt suoraan McDowellin luo ilmoittamaan sitä hämmästyttävää tosiasiaa, että Derwent Connistoniksi luultu mies ei ollut tämä, vaan John Keith, Miriam Kirkstonen isän murhaaja.
Kysymykset panivat Keithin uudelleen miettimään. Hän luki kirjoituksen vielä kerran. Se ei ollut arvailua, siinä oli jotain päättävää, siinä oli varma tieto.
Shan Tung ei ollut epäillyt. Hän oli varma. Hän tiesi, ettei ollut tekemisissä Derwent Connistonin, vaan John Keithin kanssa. Ja hän luuli Keithin tappaneen englantilaisen anastaakseen tämän nimen. Ja hän oli tiennyt tämän, mutta ei ollut kuitenkaan mennyt McDowellin luo. Keith katsoi jälleen korttia. "Onnittelen, Shan Tung." Mitä tarkoittivat nuo sanat. Miksi olisi Shan Tung muuten häntä onnitellut, jollei olisi tahtonut antaa hänelle varoitusta ja toiveita pelastumiseen?
Hänen mielenliikutuksensa väheni. Mitä enemmän hän pohti kädessään olevaa paperia, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että tutkimaton Shan Tung oli viimeinen ihminen maailmassa, joka tekisi tällaista ilman pätevää syytä. Hän saattoi tulla vain yhteen lopputulokseen. Kiinalaisella oli oma pelinsä ja hän oli ottanut tämän omituisen askeleen neuvoakseen Keithiä pakenemaan niin kauan kuin mahdollisuuksia oli. Oli selvä, ettei Shan Tung ollut henkilökohtaisesti halukas puuttumaan asiaan. Se oli ainakin Keithin ensimmäinen vaikutelma.
Hän kääntyi tutkiakseen ikkunaa. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Shan Tung ollut tullut sitä tietä. Sekä ikkunalaudassa että verhossa oli tuoreita likapilkkuja samoinkuin lattiallakin. Kerrankaan ei puhdas itämaalainen ollut omistanut huomiota jalkojensa puhtaudelle. Keith luuli näkevänsä kuinka hän oli seisonut ja kuunnellut suuren huoneen ovella, todennäköisesti juuri silloin kun McDowell ja Mary Josephine olivat siellä odottamassa Keithiä. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa oven keskuslautaan, jonka Brady oli koettanut saada vanhan norsunluun näköiseksi – lauta oli melkein valkea – ja siihen oli Shan Tung lyijykynällä merkinnyt käyntinsä ajan "10.45 ip." Keith hämmästyi ja katsoi kelloaan, joka oli neljännestä yli kahdentoista. Hän oli palannut kotiin ennen kello kymmentä ja Shan Tung oli tällä tavoin antanut hänen tietää, että oli kuunnellut ovella enemmän kuin kolme neljännestä ja vakoillut häntä ja Josephinea avaimenreiästä.
Vaikka niinkin vähäpätöinen olento kuin Wallie olisi sen tehnyt, olisi Keith tahtonut kurittaa häntä. Nyt tunsi hän itsekin kummastuvansa, ettei Shan Tungin kuunteleminen tuntunut loukkaavan häntä. Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän ymmärtää Shan Tungin käynnin tarkoituksen. Hän käsitti, ettei tämä ollut jättänyt jälkiä käynnistään kerskuakseen, vaan jossain määrätyssä tarkoituksessa. Keithin psykologiset lahjat saivat hänet aina nopeasti ymmärtämään ja aivan samoinkuin hänen käsityksensä Connistonin henkisestä läsnäolosta oli saanut hänet innoitetuksi valehtelemaan Mary Josephinelle, niin valtasi hänet nytkin vakaumus, että hänen saamansa tieto oli mitä tärkeintä laatua.
Sellaisessa tapauksessa käytti Keith omaa järjestelmäänsä. Hän istuutui, sytytti jälleen piippunsa ja keskitti kaikki ajatuksensa Shan Tungiin unohtaen mikäli mahdollista huoneen ja kaikki seikkailunsa päästäkseen selville miehestä. Hänelle selvisi neljä kirkasta tosiasiaa – Pelko, epäluulo, viha, henkilökohtainen vihamielisyys. Kummastuksekseen huomasi hän saaneensa aivan odottamatta takaisin mielensä tasapainon. Siitä saakka kun hän ensimmäisen kerran oli seisonut kasvoista kasvoihin Shan Tungin kanssa McDowellin virkahuoneessa, oli hän pitänyt tätä vapautensa pahimpana vihollisena, ainoana todellisena vaarana.
Nyt ei hän tuntenut Shan Tungia kohtaan vihaa eikä henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Pelko ja epäluulo olivat vielä erittelemättä, mutta pelko oli poissa ja epäluulo ainoa, joka oli tärkeä niin viekasta vastustajaa kohtaan, olkoonpa kysymyksessä peli tahi taistelu. Hänen käsityksensä Shan Tungista muuttui. Hän huomasi länsimaisen ajatustapansa sopeutuvan itämaiseen johtaen häntä asioihin ja mietteisiin, joita hän ei muulla tavoin koskaan olisi tullut ajatelleeksi, mutta jotka nyt antoivat hänelle arvoituksen ratkaisun. Ne osoittivat hänen ensimmäisen vaikutelmansa vääräksi. Shan Tung ei ollut odottanut, että hän koettaisi pelastautua pakenemalla. Kiinalainen oli luullut valkoisella miehellä olevan enemmän järkeä. Shan Tungin aikomus oli ollut ennen kaikkea muuta antaa Keithin tietää, ettei tämä ollut ainoa, joka pelasi korkeata peliä, vaan että eräs toinenkin, nimittäin Shan Tung itse, pelasi omaa uhkapeliään, ja että väärä Derwent Conniston oli tässä pelissä valtti. Painaakseen tämän tarkoin Keithin mieleen oli hän ensiksikin antanut tämän selvästi ymmärtää tietävänsä hänen petoksestaan ja olevansa selvillä siitä, että oli tekemisissä John Keithin eikä Derwent Connistonin kanssa. Siitä huolimatta oli Shan Tung antanut Keithin tietää luulevansa, että tämä oli tappanut englantilaisen, johtopäätös, joka näissä olosuhteissa oli hyvin järjellinen. Ilmoitus, jonka hän oli antanut Keithille, ei ollut aiottu pelästyttämään. Shan Tungin kortissa onnentoivotuksineen oli jotain melkein anteeksipyytävää hyväntahtoisuutta. Ovenlautaan merkitty aika, johon ei oltu mitään muuta lisätty, sisälsi paljon. Itämaalainen tahtoi tiedoittaa Keithille tuntevansa tämän arkaluontoiset olosuhteet aina siihen hetkeen, jolloin oli kuullut Keithin ja Mary Josephinen keskustelevan. Puoleksi avoin ikkuna, märät tahrat verhossa ja lattialla sekä savukkeenpätkä olivat aiotut kiinnittämään Keithin huomiota pöydällä olevaan rasiaan.
Keith ei voinut olla tuntematta eräänlaista ihailua kiinalaista kohtaan. Nyt oli kaksi kysymystä: "Mikä oli Shan Tungin uhkapeli? Ja mitä odotti Shan Tung hänen tekevän?"
Silloin juolahti hänen mieleensä, että Miriam Kirkstone saattoi olla Shan Tungin käynnin aiheena. Hän muisti tytön tämäniltaisen odottamattoman kysymyksen ja epäluulon, jota tämä oli osoittanut kuullessaan John Keithin kuolemasta. Hän oli mennyt Miriamin luo kahdeksan aikaan. Heti sen jälkeen ja katsottuaan sisään Kirkstonen ikkunasta lienee Shan Tung kiiruhtanut Bradyn asuntoon. Hitaasti, mutta varmasti selvitteli Keith tämäniltaisen seikkailun sotkeutuneet langat: Pääasiat olivat hänelle selvillä, eivätkä enää olleet sotkeutuneet pelkkien otaksumien verkkoon. Jollei Miriam Kirkstonea olisi ollut olemassa, olisi Shan Tung mennyt McDowellin luo ja Keith olisi nyt kahleissa. McDowell oli joka tapauksessa ollut oikeassa, Miriam Kirkstone taisteli asian puolesta, joka merkitsi hänelle enemmän kuin olemassaolo. Ajatus tästä jostakin sai Keithin vääntelehtimään ja hänen kätensä puristumaan nyrkkiin. Shan Tung oli voittanut, mutt'ei täydellisesti. Osa voitonhedelmistä oli vielä hänen ulottumansa ulkopuolella ja he molemmat – kaunis miss Kirkstone ja kauhistuttava Shan Tung – olivat sidotut samaan taisteluun sen saavuttamiseksi. Jollain salaperäisellä tavalla oli lopullinen ratkaisu hänen, John Keithin, käsissä. Kuinka ja miten, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta yhdestä asiasta oli hän vakuutettu: Shan Tung oli tarjonnut hänelle elämän palkaksi mihin hintaan tahansa haluamastaan voitosta. Huomispäivä toisi siihen vastauksen.
Sen koitto oli jo alkanut. Kello oli yksi, kun Keith sitä uudelleen katsoi. Kaksikymmentä tuntia sitten oli hän keittänyt viimeisen aamiaisensa leiritulella. Siitä oli vain 18 tuntia, kun hän oli ravinnut itseään Dugganin läskin tuoksulla ja vielä vähemmän, kun hän oli istunut pienessä, kulmassa olevassa parturissa ja tuumiskellut, mikä hänen kohtalokseen tulisi, kun hän joutuisi McDowellin eteen. Hänestä tuntui käsittämättömältä ja mahdottomalta, että vain kuusitoista tuntia oli kulunut siitä. Jos hän olisi epäillyt tapahtumien todellisuutta, niin olisi valmis vuode saanut hänet vakuutetuksi. Se oli oikea vuode, eikä hän ollut vuosikausiin nukkunut sellaisessa. Wallie oli laittanut sen kuntoon. Lakanat olivat lumivalkoiset, vuoteen yli oli heitetty koreasti kirjailtu peite ja tyynyt paisuivat ikäänkuin tahtoisivat uida pois. Jos ne olisivat alkaneet liikkua, olisi ilmiö ollut Keithistä aivan luonnollinen. Mutta ne olivat paikoillaan häikäisevän valkeina ja saivat hänet katsomaan asioita oikealla tavalla. Hän ei voisi paeta, ei voisi istua valveilla koko yötä, miksikä siis ei paneutua makuulle?
Tyynyjen ja vuoteen vetoamisessa oli jotain puhtaasti henkilökohtaista. Ne olivat hänelle, eivätkä kenellekään muulle. Ja Keith otti ne.
Hän katsoi vielä kerran kelloaan; se oli puoli kaksi, kun hän laskeutui levolle. Hän aikoi levätä neljä tuntia ja nousta ylös auringon kanssa.
XII.
Välttämättömyys oli tehnyt Keithistä elävän kellon. Karkumatkansa toisena vuotena oli hän kadottanut kellonsa. Aluksi tuntui kuin olisi hän kadottanut käsivartensa, osan aivoistaan, elävän ystävän. Siitä ajasta alkaen ja aina siihen saakka, kun hän tuli Connistonin kellon omistajaksi, sai hän mitata aikaa itse ja olla oma herätyskellonsa. Hänestä tuli mestari siinä.
Bradyn vuode ja pehmeät tyynyt saivat aikaan muutoksen. Shan Tungin käynnin jälkeisenä aamuna heräsi hän auringon paistaessa sisään idänpuoleisesta ikkunasta. Auringonsäteet sattuivat suoraan hänen kasvoihinsa, häikäisivät silmiä ja muistuttivat, että oli myöhäistä. Hän arvasi kellon olevan kahdeksan. Kun hän veti kellon tyynyn alta ja katsoi siihen, oli se neljännestä yli. Hän nousi ylös hitaasti ja kävi reippaasti ajatuksissaan läpi eilispäivän tapahtumat. Hän ojentautui niin, että lihakset naksahtelivat ja hänen rintansa laajeni, kun hän veti syvään ilmaa ikkunasta, jonka vuoteeseen mennessään oli jättänyt avoimeksi.
Hän oli valmis. Hän oli valmistautunut Shan Tungia ja McDowellia varten ja lukuunottamatta ruumiillista valmiuttaan tunsi hänen sielunsakin iloista odotusta. Hän tuli suorastaan miettiväksi huomatessaan kuinka innokkaasti hän halusi jälleen tavata Mary Josephinea.
Hän tuumiskeli mahtoiko tyttö vielä nukkua ja sanoi itselleen, ettei ollut suuria mahdollisuuksia siihen, että tämä olisi valveilla kello 8. Todennäköisesti nukkuisi pieni, väsynyt raukka päivälliseen asti. Hän katsoi hellästi hymyillen peiliin Bradyn pukeutumispöydän yli ja vetäytyi sitten uteliaana lähemmäksi ovea, jonka takaa kuului kuiskaavia ääniä. Hän kuunteli innokkaasti ja hänen sydämensä löi kiivaasti. Toinen ääni oli Wallien, toinen Mary Josephinen.
Wallie oli taloon muutettuaan järjestänyt tärkeimmät Connistonin tavaroista, jotka olivat tuodut kasarmista tänne. Niiden joukossa oli pieni arkku, joka vielä oli lukittu. Keith ei ollut ennen kiinnittänyt siihen huomiota. Se ei ollut puoleksikaan niin iso kuin merimiesarkku ja näytti enemmän tavalliselta vahvalta laatikolta kuin matka-arkulta. Sitä ympäröi neljä vahvaa kuparivannetta ja sen kulmat ja reunat olivat vahvistetut samalla metallilla. Kantta ei näyttänyt voivan avaimetta avata. Connistonin nimi oli kaiverrettu kannessa olevaan kuparilaattaan.
Keith tarkasteli arkkua uteliaasti. Se ei ollut sellainen laatikko, joka saattaa olla kenellä tahansa. Se oli selvästi tarkoitettu sellaiseksi, että sinne pääsi vain omistajan avaimella, se oli aarrearkku, salaperäisten ja erikoisten salaisuuksien suojelija. Erämaassa olevassa pienessä majassa oli Conniston aivan välinpitämättömästi sanonut: "Te löydätte tavaroitteni joukosta sellaista, joka auttaa teitä oikealle tielle." Nämä sanat juolahtivat nyt äkkiä Keithin mieleen. Oliko englantilainen näillä sanoilla tarkoittanut arkun sisältöä? Eikö ollut mahdollista, että se antaisi hänelle ratkaisun siihen salaisuuteen, jonka Mary Josephinen ilmestyminen hänen tielleen oli tuonut? Hän tunsi itsensä yhä enemmän ja enemmän siitä vakuutetuksi. Tutkiessaan tarkemmin arkun kantta huomasi hän, että sopivilla työkaluilla voisi sen murtaa auki.
Hän lopetti pukeutumisensa harjaamalla partaansa. Mary Josephinea ajatellen katseli hän partaansa yhä kasvavalla vastenmielisyydellä huolimatta siitä tosiasiasta, että se antoi hänelle hienon ja sotilaallisen ulkonäön. Hän tahtoi mieluummin päästä siitä, etupäässä sen takia, että se sai hänet näyttämään vanhemmalta, sitäpaitsi vivahti se punertavalta. Ja sen täytyi kutkuttaa ja pistellä kuin peijakas, kun –
Hän keskeytti ja nyökkäsi irvistäen peilille. "Se on siinä ja saa siihen jäädä, vaikka pistäisikin", nauroi hän itsekseen. Joka tapauksessa oli hänellä parrasta huolimatta hauskannäköinen naama. Hän oli hyvällä tuulella. Hän avasi oven niin hiljaa, ettei Mary Josephine nähnyt häntä heti. Kumartuessaan ruokapöydän yli oli tytön selkä häneen päin. Pieni, notkea vartalo oli puettu pehmeään pukuun, joka matkan jälkeen oli hyvin ryppyinen. Kauniit, ruskeat hiukset olivat kootut loistaviksi seppeleiksi päälaelle. Henkensä uhalla ei Keith olisi voinut olla tarkastelematta häntä loistavasta päälaesta pieneen, korkeakantaiseen kengänkantaan asti. Jalat olivat ihmeteltävän pienet ja ylimykselliset hienoine nilkkoineen! Keith seisoi ja katsoi tyttöön, kunnes tämä kääntyi ja näki hänet.
Mary Josephine oli edellisestä illasta muuttunut. Hän näytti vanhemmalta. Nyt saattoi Keith nähdä kuinka vaikea, melkein mahdoton hänen oli vetäytyä kokonaan suureen tuoliin kuin pieni lapsi.
Mary Josephine karkoitti hänen epäröintinsä. Iloisesti huudahtaen juoksi hän Keithiä vastaan, kietoi jälleen käsivartensa tämän kaulan ympärille ja kohotti ihastuttavan suunsa suudeltavaksi. Keith epäröi hetkisen, mutta silloin puristi tyttö häntä lujemmin ja hän suuteli. Hän tunsi tytön kasvot vasten rintaansa ja vaaleat kutrit vasten poskiaan ja huuliaan. Hän suuteli pyytämättä Mary Josephinea kolme kertaa.
Sitten taputti Mary Josephine Keithiä ja tämä näki jälleen hänen silmissään sen syvän, huolestuneen, kysyvän katseen, joka pilkisti rakkauden takaa, näytti siltä kuin äidin sielu olisi katsahtanut Keithiin. Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kyseessä seuraavana hetkenä, ei Keith kuitenkaan olisi voinut olla suutelematta tyttöä neljättä kertaa.
Jos Mary Josephine edellisenä iltana oli epäillyt hänen veljellistä mielenkiintoaan, niin oli tämä epäilys nyt haihtunut. Mary Josephinen posket punastuivat, silmät säteilivät ja hän oli sanomattoman onnellinen. "Se olet sinä", huudahti hän. "Sinä, sellaisena kuin sinulla oli tapana olla!"
Hän tarttui Keithin käteen ja veti tämän pöydän luo. Wallie pisti irvistäen päänsä sisään keittiöstä, mutta Mary Josephine ajoi hänet ulos merkitsevästi hymyillen, Keith näki heti, että Wallie oli hyljännyt pakanalliset epäjumalansa palvellakseen paljon kauniimpaa: Wallie ei enää kääntynyt asioissaan Keithin puoleen.
Mary Josephine istuutui pöytään vastapäätä Keithiä. Iloisesti nauraen ja onnen säteillessä silmistä kertoi hän Keithille, kuinka aurinko oli herättänyt hänet ja hän sitten auttanut Wallieta ruuanlaitossa. Ensimmäisen kerran huomasi Keith miksi hyödyksi Mary Josephine saattoi olla ja missä hän oli oikealla paikallaan. Tyttö oli mainio. Pienet rypyt ilmestyivät Mary Josephinen sileälle otsalle, kun Keith puolusteli myöhäistä ylösnousuaan sillä, että oli mennyt vuoteeseen vasta kello yksi yöllä. Tytön osanotto oli ihastuttava. Hän moitti Keithiä Wallien kantaessa pöytään aamiaista, mutta sielussaan ja sydämessään tunsi Keith itsensä sanomattoman rikkaaksi ja onnelliseksi. Kukaan ei ollut milloinkaan moittinut häntä sillä tavalla. Se oli moittimista, joka ilmaisi Mary Josephinen omistusoikeuden häneen, ja hän ihmetteli itse, oliko mielihyvä siitä antanut hänen kasvoilleen saman tyytyväisen ilmeen kuin Wallielle. Hänen suunnitelmansa olivat ennallaan. Hän oli päättänyt näytellä muistinsa kadottaneen tyhmää osaa, mutta koko aamiaisen aikana ei hänessä voinut huomata mitään merkkejä sellaiseen. Mary Josephinen ihastus Keithin yleisen parantumisen johdosta sitten edellisen illan kuvastui hänen silmistään ja kasvoistaan, mutta Keith saattoi nähdä, että hän tarkoin, vaikkakin nähtävästi itse sitä tietämättä, varoi sanomasta mitään, joka olisi voinut saada Keithin otsan vetäytymään huolestuneeseen ryppyyn. Mary Josephine oli jo alkanut taistelun hänen puolestaan ja hänestä tuntui se niin ihanalta, että hän tahtoi langeta polvilleen tytön eteen, painaa päänsä tämän syliin ja sanoa totuuden.
Samaan aikaan ilmestyi hänen kasvoilleen miettivä piirre, joka aiheutti pienen rypyn Mary Josephinen otsalle. Tässä silmänräpäyksessä huomasi tyttö vilahduksen takaa-ajetusta miehestä, sielusta, joka ei käynyt kauppaa itsensä kanssa. Se katosi nopeasti, mutta tyttö oli joka tapauksessa nähnyt siitä vilahduksen. Ja hänestä oli arpi sen merkkinä. Tunne, jonka hän tällöin koki, oli kuin sähköisku. Keith tunsi sen, näki sen itse, koki sen sielunsa syvyydessä ja hänen uskonsa itseensä horjahti, tyttö uskoi. Mutta Keith oli valehtelija. Mutta kuitenkin, mikä ihmeellinen olento se olikaan, jonka puolesta hän valehteli!
"– Hän soitti puhelimella ja kun minä koetin rauhoittaa häntä sanomalla, että sinä vielä nukuit, tuntui minusta kuin olisi hän kironnut ja sitten hän suorastaan karjui minulle, että minun oli herätettävä sinut ja sanottava sinulle, ettet sinä likimainkaan ansainnut sellaista sievää sisarta kuin minä. Eikö se ollut kauniisti sanottu, Derry?"
"Sinä – sinä puhut McDowellista?"
"Tietysti minä puhun McDowellista! Ja kun minä sanoin hänelle, että haava vaivasi sinua tavallista enemmän ja että minä olin iloinen kun sinä nukuit, olin kuulevinani kuinka hänen kurkussaan korahti. Hän ajatteli varmasti paljon sinua. Ja sitten kysyi hän minulta, mikä haava sinua vaivasi ja minä vastasin, että päässä oleva. Mitä hän tarkoitti? Oletko saanut jonkun muun haavan, Derry?"
Keithin kurkkua kuristi myöskin. "En mitään mainitsemisen arvoista", sanoi hän. "Näetkö, Mary Josephine, minulla on sinua varten kuulumaton yllätys, jos lupaat ettei se turmele ruokahaluasi. Viime yö oli kolmeen vuoteen ensimmäinen, jolloin nukuin oikeassa vuoteessa."
Ja sitten hän alkoi kysymyksiä odottamatta kertoa John Keithin tarinaa. Mary Josephine istui häntä vastapäätä, kauniit, harmaat, selkoselällään olevat silmät katselivat häntä kummastellen, kun tyttö sai tietää minkälainen ihmeellinen yhteensattuma heidän kohtaamisensa oli. Keith kertoi tarinan niinkuin ei ollut kertonut sitä McDowellille eikä edes Miriam Kirkstonellekaan. Kolmannen kerran olivat tosiasiat samat. Mutta nyt kertoi John Keith John Keithin historiaa. Hän unohti aamiaisensa ja Wallie näytti nyrpeältä pistäessään päänsä sisään ja nähdessään, että kahvi ja paahdettu leipä jäähtyivät. Mary Josephine kumartui hieman eteenpäin. Ei kertaakaan keskeyttänyt hän Keithiä. Milloinkaan ei Keith ollut uneksinut ylistyksestä, joka saisi hänen sielunsa sellaiseen liikkeeseen kuin tytön harmaat silmät. Kun hän siirtyi synkästä vakavuudesta myrskyisään vilkkauteen, pitkien mustien öiden kärsimyksistä kylmään ja nälkään, kun hän puhui paosta ja takaa-ajosta, säälimättömästä taistelusta, joka vihdoin päättyi Keithin vangitsemiseen, kun hän puki kaikki nämä asiat sanoiksi, näki hän näiden ihmeellisten silmien katselevan niitä väliin kylminä kauhistuksesta, väliin kuumina ja liekehtivinä myötätunnosta ja jälleen hiljaa säteillen ylpeyttä ja rakkautta, joka koski vain yksin häntä. Mary Josephine oli hänen mukanaan pienessä erämaassa olevassa majassa. Kun hän kertoi niiden päivien ja öiden loppumattomasta yksinäisyydestä, kiduttavasta yskästä, kuoleman läheisyydestä ja toveruudesta, joka oli yhdistänyt takaa-ajetun ja takaa-ajajaa kuin lopullinen siunaus, ymmärsi ja eli tyttö nämä hirvittävät hetket samoinkuin he kaksi olivat ne eläneet. Keith ei voinut käsittää, kuinka salaperäinen, harmaa kauneus tytön silmissä saattoi olla niin syvä, tumma ja sanomattoman hellä. Tästä hetkestä alkaen jumaloi Keith näitä silmiä enemmän kuin mitään muuta.
"Ja kaikesta tästä palasit sinä samana päivänä kun minä tulin", sanoi Mary Josephine matalalla, väräjävällä äänellä. "Sinä palasit sieltä!"
Keith muisti osan, jota hänen oli näyteltävä. "Niin, sitä kesti kolme vuotta. Jos vain yhtä hyvin, puoleksikaan yhtä hyvin muistaisin, mitä tapahtui sitä ennen –." Hän! kohotti käden otsalleen, arvelle.
"Kyllä sinä vielä muistat", kuiskasi Mary Josephine; ripeästi, "varmasti, rakas Derry." Wallie hiipi sisään ja ilmaisi ihailevalla hymyllä Mary Josephinelle, että hänellä oli enemmän lämmintä kahvia ja paahdettua leipää valmiina tarjottavaksi. Keith tunsi helpotusta. Päivä oli alkanut onnellisesti ja heidän syödessään pienen japanilaisen hyvin valmistamaa kinkkua ja munia, kertoi Keith Mary Josephinelle pohjolan ruokalajeista ja kuinka hän oli ravinnut itseään Andy Dugganista tuoksuvalla läskin hajulla. Valaanpaisti oli verrattavissa kaikkein parhaisiin paisteihin; hylkeenliha ei tosin ollut huonoa, mutta siihen, kyllästyi pian, jollei ollut eskimo; jääkarhunliha oli ravitsevaa, mutta sitkeää ja pahanmakuista. Keith piti valaanpaistista ja kylmä, keitetty valaanrasva oli hyvää talvisin, jos vain oli mahdollista saada puita keittämistä varten. Eskimoiden herkkua olivat linnunmunat, jotka koottiin kesällä, annettiin pilaantua ennen kylmien ilmojen tuloa ja jäädytettiin talvella jääpalasiksi. Kokonaisen nälkäkauden, kolme viikkoa, oli hän itse elänyt niillä, syönyt niitä raakoina ja pureskellut niitä kuin rintasokeria. Tällöin ilmestyivät rypyt jälleen Mary Josephinen otsalle, mutta katosivat, kun Keith lystikkäästi kuvaili, kuinka hauskaa on pelkällä ilmalla eläminen. Sitten kertoi hän edelleen, kuinka ahneilla eskimoilla oli tapana maata pidoissa selällään, jotta naiset voisivat ruokkia heitä pistämällä lihapaloja heidän ammottaviin kitoihinsa siksi kunnes vatsat paisuivat niinkuin lintujen kuvut, jotka ovat täynnä vehnänjyviä.
Se oli onnistunut aamiainen. Kun se oli lopussa, tunsi Keith suorittaneensa koko joukon. Ennen heidän pöydästä nousemistaan hämmästytti hän Mary Josephinea antamalla Wallielle määräyksen ottaa esille Bradyn työkalulaatikosta vasaran ja sorkkaraudan.
"Olen kadottanut arkkuni avaimen ja minun on murrettava se auki", selitti Keith.
Mary Josephinen nauru oli ihastuttava. "Päättäen kertomuksestasi jäätyneistä munista, luulin sinun haluavan syödä niitä muutamia", sanoi hän.
Tyttö tarttui Keithin käsivarteen heidän mennessään suureen huoneeseen ja nojasi päätään hänen olkaansa. Keith taivutti päätään ja kosketti huulillaan yhtä tytön loistavista, pään ympäri kiedotuista hiuspalmikoista. Mary Josephine teki suunnitelmia ja laski niitä sormillaan. Jos Keithillä oli jotain tekemistä talon ulkopuolella, seurasi hän mukana; mihin ikinä Keith menikään, tuli tyttö epäröimättä mukaan. Hän kiinnitti Keithin huomion matkalaukkuun, joka oli saapunut tämän nukkuessa, ja lupasi olla valmis lähtemään kävelylle kun arkku olisi auki. Hän tahtoi ottaa päälleen pienen sinisen pukunsa. Ja hiukset, jotka hän oli kaikessa kiireessä laittanut kuntoon, näyttivätkö ne kyllin hyviltä Keithin ystäville? "Mainioilta, ihanilta!" vastasi Keith. Tytön kasvot punehtuivat toisen tulisesta katseesta. Hän osoitti tätä sormellaan ja nauroi. "Tiedätkö, Derry, jollet olisi minun veljeni, luulisin, että olet rakastettuni! Sinä sanoit tuon hiuksistani ikäänkuin tarkoittaisit hirveän paljon. Teetkö niin?"
Keith tunsi äkillistä tuskaa. "Kyllä, minä tarkoitan sitä. Se on ihana. Ja niin olet sinäkin, Mary Josephine, jok'ainoa solu sinusta."
Tyttö nousi varpailleen ja ojensi jälleen hänelle lämpimät, suloiset huulensa. Sitten juoksi hän iloisena ja nauraen pois Keithin luota ja katosi huoneeseensa. "Sinun on kiiruhdettava, muuten ehdin minä ensiksi", huusi hän.
XIII.
Tultuaan omaan huoneeseensa ja suljettuaan sekä lukittuaan oven, tunsi Keith jälleen samaa raskasta, omituista tunnetta, joka teki ilman vaikeaksi hengittää. "Jos et olisi minun veljeni."
Ne sanat takoivat hänen aivoissaan. Ne painoivat hänen sydäntään kunnes se oli pysähtymäisillään, ne nauroivat hänelle, ivasivat häntä, riemuitsivat voitostaan samalla tavoin kuin kauhistuttavien tuulipaholaisten mielettömät äänet olivat olleet hänen vitsauksenaan napamaiden mustina myrskyöinä. Hänen veljensä! Keithin käsi puristui nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ei, hän ei ollut tullut ajatelleeksi taistelun sitä puolta! Mutta nyt ryntäsi se hänen päälleen niinkuin vedenpaisumus. Jos hän hävisi, sai hän maksaa hengellään. Laki tuomitsisi hänet ja hänet hirtettäisiin. Ja jos hän voittaisi, jäisi Mary Josephine hänen sisarekseen ikuisiksi ajoiksi! Juuri siksi, mutta ei enemmäksi. Hänen sisarekseen! Ja hänet valtasi tuska, kun hän tunsi sen totuuden, ettei hän katsellut niinkuin veli, vaan niinkuin rakastaja Mary Josephinen hiuksien ihanuutta, hänen silmiään ja kasvojaan sekä tuota pientä, solakkaa vartaloa. Säälimätön kohtalo oli jälleen kääntänyt kortit häntä vastaan. Hän oli Conniston ja Mary Josephine oli Connistonin sisar.
Keith oli kiivas ja voimakas, äkkiä leimahti hänessä järjetön raivo sitä kohtaan, jota hän kutsui kohtaloksi. Hän näki voimattomuutensa, näki tilanteen toivottomuuden ja sen, kuinka julmasti kohtalo oli leikkinyt hänen kanssaan, ja lujasti suljetuin huulin ja nyrkkiin puristetuin käsin lähetti hän kaikkivaltiaalle Jumalalle hiljaisen rukouksen, että tämä pelaisi rehellistä peliä hänen kanssaan. Antaisi hänelle mahdollisuuden! Vain yhden ainoan pienen mahdollisuuden; antaisi hänen nähdä ulospääsyn, antaisi hänen taistella miehen taistelun edessään edes toivon säde! Näiden vaikeiden hetkien aikana näytti toivo hänestä suunnattomalta valheelta. Katkeruus kasvoi kunnes hänen sielunsa oli täynnä sitä ja sydän joutui paatumuksen valtaan. Mihin ikinä hän kääntyikin, miten kovasti taistelikin, ei hänellä ollut voiton toivoakaan. Siitä päivästä kun hän tappoi Kirkstonen, olivat kortit olleet häntä vastaan, niin olivat ne nytkin ja niin tulisivat ne olemaan loppuun asti. Hän oli uskonut Jumalaan, uskonut välttämättömään siveelliseen oikeuteen tekoja lopullisesti tuomittaessa ja oli ollut vahvasti vakuutettu, että persoonaton joku, ihmistahtoa mahtavampi, oli ollut hänen ja hänen ponnistuksiensa takana. Nyt oli tämä vakaumus murskana. Hän halusi polkea vihaamansa asiat jalkoihinsa kuin peto. Kaikki oli valhetta – petosta – valhetta – niin, halveksittavaa petosta. Hänen oli mahdoton voittaa. Miten hän pelaisikin, mihin ikinä kääntyisikin, täytyi hänen hävetä. Sillä hän oli Conniston ja Mary Josephine oli Connistonin sisar ja jäisi siksi aikojen loppuun asti.
Oven takaa kuuli hän Mary Josephinen hyräilevän. Ikäänkuin teräsvieteri ponnahti hän tavalliseen, rauhalliseen olotilaansa. Hänen kätensä avautuivat, kasvojen jännittyneet piirteet herpaantuivat ja kun kaikkivaltias Jumala oli antanut hänelle loppumattoman huumorintajun, näki hän nyt aivan toista kuin äsken, jolloin hänen aivoissaan oli ollut petollinen, musta väritys. Hän oli kuulevinaan sanat, jotka Conniston oli sanonut erämaassa olevassa majassa: "Se on kummallista, vanha poika, kummallista – ja lystikästä!"
Niin, se oli lystikästä, jos katsoi siihen oikealla tavalla, ja Keith tunsi palaavansa vanhalle katsantokannalleen. Tämä oli naurettavin sutkaus minkä elämä oli hänelle tehnyt. Hänen sisarensa! Hän saattoi nähdä Connistonin sivelevän viiksiään, nähdä hiljaisen naurun vilahtavan hänen kylmissä silmissään hänen katsoessaan tätä surullisen naurettavaa tilannetta, ja oli kuulevinaan Connistonin sanovan: "Tämä on hauskaa, vanha poika, peijakkaan hauskaa, mutta tulee vielä hauskemmaksi, kun joku toinen tulee ja vie tytön pois."
Ja hänen, John Keithin, oli purtava hampaat yhteen ja kärsittävä se, senvuoksi, että hän oli tytön veli.
Mary Josephine koputti hänen oveensa. "Derwent Conniston", huusi hän ilmeettömästi, "eräs naisääni puhelimessa kysyy sinua. Mitä minä hänelle sanon?"
"No – niin – sano hänelle, että sinä olet sisareni, Mary Josephine, ja jos se on miss Kirkstone, niin ole hänelle ystävällinen ja sano, etten ole tilaisuudessa tulemaan puhelimeen ja että sinä jo etukäteen iloitset saadessasi tutustua häneen, kun johonkin aikaan tänä päivänä käymme hänen luonaan."
"Oh! Tosiaankin!"
"Näetkö", sanoi Keith suu ovessa kiinni, "näetkö, tämä miss Kirkstone - - –"
Mutta Mary Josephine oli jo mennyt.
Keith irvisti. Hänen rajaton hyväntahtoisuutensa alkoi palata. Täksi päiväksi riitti, että tyttö oli täällä ja piti hänestä, kuului hänelle ja että tämän kohtalo oli hänen käsissään. Hän haaveili, että jos he molemmat olisivat kaukana vuorilla – vain kahden, mitä saattaisikaan tapahtua? Eräänä kauniina päivänä – – –
Hän otti sorkkaraudan sekä vasaran ja meni arkun luo. Hänen kätensä olivat melkein hervottomat ennenkuin hän oli särkenyt viimeisen kolmesta lukosta. Hän veti arkun lähemmäksi valoa, avasi sen, mutta pettyi. Heittäessään siihen ensimmäisen katseen, ei hän voinut ymmärtää miksi Conniston oli sen lukinnut. Se oli melkein tyhjä, niin tyhjä, että hän saattoi nähdä sen pohjan ja ensimmäinen esine, mikä kohtasi hänen silmiään, oli – vanha sukka, jonka kantapäässä oli suuri reikä. Sukan alla oli vanha nahkahattu, mutta toisenlainen kuin Montrealin pohjoispuolella käytetyt. Senlisäksi oli koiran kaulanauhassa kiinni oleva ketju, taskupistooli ja suuri neljänkymmenenviiden kaliiberin pistooli ja sadottain erisuuruisia ammuksia. Yhdessä nurkassa oli huolimattomasti kokoonkäärityt ratsastushousut ja niiden alla valkoiset kumipohjaiset kengät. Arkun sisällyksessä ei ollut minkäänlaista järjestystä. Kaikki oli pelkkää roskaa. Yksinpä suuressa pistoolissakin oli rikkinäinen hana ja Keith ajatteli, että sillä voisi kenties lyhyeltä matkalta säikytellä kärpäsiä. Hän liikutteli tavaroita sorkkaraudalla ja viimein tapasi hän urheilupaitaa muistuttavan vaatteen alta pahvisen kenkälaatikon. Hän nosti sen kantta. Pahvirasia oli täynnä papereita.
Tämä näytti lupaavalta. Hän nosti rasian Bradyn pöydälle. Ensin hän tarkasti suuremmat paperit. Siinä oli puolitusinaa lyijykynällä piirrettyjä karttoja, pääasiallisesti Peace Rivermaasta ja koko joukko kauppakamarien ilmoituksia, jotka lupasivat tavattomia etuja maanvuokraajille ja -ostajille eräissä määrätyissä piirikunnissa. Lopuksi oli siellä sanomalehtileikkeleitä ja nippu kirjeitä.
Kun sanomalehtileikkeleet olivat irrallaan, tarttui hän ensiksi niihin, ja kun hänen silmänsä sattuivat ensimmäisen leikkeleen alkuosaan, herätti odottamaton ja hämmästyttävä huomio hänen mielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä. Siinä oli kuusi samaa asiaa koskevaa sanomalehtileikkelettä, kaikki englantilaisista lehdistä, lyhyitä kuin pörssi-ilmoitukset. Hän luki kolmessa minuutissa kaikki kuusi.
Ne sisälsivät yksinkertaisesti sen, että Connistonin sukuun kuuluvaa, Darlingtonista kotoisin olevaa Derwent Connistonia etsitään murtovarkauden johdosta ja että toistaiseksi häntä ei oltu tavattu.
Keith veti henkeään. Hän katsoi uudelleen olivatko hänen silmänsä kenties pettäneet. Mutta niin siihen oli kylmin kirjaimin painettu.
Derwent Conniston – Fenix-lintu miesten joukossa, jota hän oli pitänyt suuremmassa arvossa kuin ketään muuta miestä, mies, jolla oli rohkeutta, kylmäverisyyttä ja urhoollisuutta kuin Crichtonilla, olisi – murtovaras! Se oli naurettavaa, mahdotonta, kokonaan mahdotonta. Jos se olisi ollut murha, maanpetos, lain uhmaaminen, suuren intohimon tahi suuren ihanteellisuuden aiheuttama suuri rikos, olisi se saattanut olla mahdollista. Mutta, murtovarkaus, kaikista jokapäiväisin ja viheliäisin varkaus, joka surkeasti koetteli jäljitellä todellista seikkailua ja todellista rikosta. Se oli mahdotonta. Keith suorastaan huusi sen ääneen. Hän olisi voinut pitää Connistonia Dick Turpinina, Claude Duvalina tahi Macbethina, mutta ei Jeremy Diddlerinä eikä Bill Lykesinä. Nuo painetut rivit olivat valhetta. Niiden täytyi olla. Derwent Conniston olisi voinut tappaa tusinan miehiä, mutta ikinä hän ei olisi murtanut kassakaappia. Sen uskominen olisi mahdottoman uskomista.
Hän siirtyi kirjeisiin. Ne olivat päivätyt Darlingtonissa, Englannissa. Hänen sormiaan kutkutti kun hän avasi ensimmäisen. Asia oli niinkuin hän oli toivonut ja odottanutkin. Ne olivat Mary Josephinelta. Hän järjesti ne – niitä oli kaikkiaan yhdeksän – aikajärjestykseen; ne olivat melkein kahdeksan vuoden vanhoja. Kaikki ne olivat kirjoitetut yhdentoista kuukauden aikana ja yhtä selvästi luettavia kuin olisivat olleet painettuja. Ja kun hän siirtyi ensimmäisestä toiseen, toisesta kolmanteen ja niin edelleen, unohti hän ajan sekä sen, että Mary Josephine odotti häntä. Sanomalehtileikkeleet olivat puhuneet yhdestä asiasta, tässä oli asian toinen puoli, tämä oli kuin jonkun särkyneen kokoon asettelemista, on otettava rivi tuolta, asetettava se yhteen tämän kanssa, verrattava jonkun kirjeen yhtä paikkaa toisen kirjeen kanssa, toinen todisti ja toinen kertoi, mutta tästä kaikesta kävi selville sellaista, joka sai Keithin iloitsemaan ja riemuitsemaan. Mutta sitten tuli hän yhdeksänteen ja viimeiseen kirjeeseen. Se oli kirjoitettu toisella käsialalla; se oli lyhyt ja selvitti päättävästi asian, joka koski kovasti Keithiin, kun hän luki sen.
Hän piteli tätä yhdeksättä kirjettä kädessään noustessaan seisomaan ja lausuessaan tietämättään Connistonin sanat: "Se on niin peijakkaan kummallista, vanha poika – ja lystikästä."
Tavassa, jolla hän sen lausui, ei ollut mitään lystikästä. Hänen äänensä oli kova, silmänsä hehkuivat. Hän silmäsi takaisin pohjolan kuvaamattomaan yksinäisyyteen ja näki jälleen Connistonin.
Hän rypisti sanomalehtileikkeleet, sytytti tulitikun ja katsoi julmasti hymyillen, kun leikkeleet muuttuivat tuhaksi. Miten valhetta oli elämä, miten väärää oikeudenkäyttö, miten täynnä puutteita se ihmistekele, jota sanotaan laiksi.
Ja jälleen lausui hän sanat ikäänkuin kuollut englantilainen itse olisi ne toistanut: "Se on niin kummallista vanha poika – ja lystikästä!"
XIV.
Neljännestuntia myöhemmin kulki hän Mary Josephinen rinnalla alaspäin Saskatchewalle viettävää vihreää kukkulaa pitkin. Sillä puolella oli metsänreuna, välkkyvä laakso ja leveät, tasangoille johtavat polut.
Kaupunki oli heidän takanaan ja Keith oli siitä iloinen. Hän tahtoi päästä McDowellista, Shan Tungista ja Miriam Kirkstonesta niin kauas kuin mahdollista, kunnes hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat rauhoittuneet ja päässeet niille raiteille, joiden ympärille ne vielä hieman epävarmasti kiertelivät. Sitäpaitsi hän halusi olla kahden Mary Josephinen kanssa varmistuakseen tästä, tullakseen oikein vakuutetuksi, että hän kävi taisteluun tämän puolesta. Hän tunsi tulevan murhenäytelmän läheisyyden ja laajuuden. Hän tiesi, että hänen tänään oli seistävä kasvoista kasvoihin Shan Tungin kanssa ja että hänen jälleen täytyi seisoa McDowellin tutkivien katseiden edessä ja uida taitavasti kuin kala tuntemattomissa vesissä välttääkseen verkkoa, joka tahtoi vangita ja tuhota hänet. Tänään oli päivä, jolloin näytelmä oli valmis, esirippu vedettäisiin syrjään ja kappaletta alettaisiin esittää. Mutta sitä ennen oli alkulause, prologi, ja se oli Mary Josephinen.
Mäen puolivälissä istuutuivat he erään syvennyksen reunalle ja Keith seisoi aivan tytön takana, niin että hän muutamia silmänräpäyksiä saattoi katsoa tähän tulematta itse nähdyksi. Tyttö oli paljain päin ja Keith tuli ajatelleeksi, kuinka ihmeellisen kauniit naisen hiukset olivat. Loistavat, viettelevät palmikot olivat käärityt pään ympärille, niin että ne auringonpaisteessa muodostivat ruskean, kultaisen sädekehän. Keith tahtoi pistää kätensä tytön hiuksiin, kaivautua niihin sormineen ja tuntea ihoaan vasten niiden ihanan, lämpimän elämän. Ja kun hän kumartui hieman eteenpäin, näki hän tytön pitkien silmäripsien takaa säteilevissä silmissä oikean elämänilon hänen ollessaan vaipuneena ihailemaan edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Viime yön sade oli virkistänyt luonnon, aurinko valaisi maisemaa ja maasta nouseva tuoksu oli kuin saastuttamaton yliluonnollisen olennon henkäys. Ei Keithistäkään ollut joki milloinkaan näyttänyt kauniimmalta, eikä milloinkaan ollut hän enemmän rakastanut jokea ja kaikkea sen takana olevaa kuin tänä ihmeellisenä päivänä. Ja hän kuuli Mary Josephinen huudahtavan iloisella, hillityllä äänellä: "Oi, Derry!"
Keithin sydän oli täynnä iloa. Myöskin Mary Josephine näki tämän ihmemaan samoilla silmillä kuin hän, tunsi samoinkuin hän. Mary Josephinen sormet sulkeutuivat Keithin käden ympärille. Keith saattoi tuntea suloisen tunteen, jonka vallassa tyttö oli, ihaillessaan ihmeellisiä, laajoja tasankoja, aaltoilevia metsiä purppuranvärisine sumuineen, kullankeltaisen Saskatchewan hiljaista, rauhallista solinaa sen vieriessä mahtavan, salaperäisen maan halki, joka näytti päättyvän laskevan auringon syliin. Keith kertoi tytölle maasta, jota tämä laajentunein silmin ja jännittynein katsein silmäili, puristaen sormensa yhä lujemmin miehen käden ympärille. Tämä oli vain alkua siihen lännen ja pohjolan ihanuuteen, josta Keith puhui. Tuolla kaukana näköpiirin rajalla, jossa puiden latvat koskettivat pilviä, olivat preeriat, eivät sellaiset ikävät, yksitoikkoiset, jollaisena ne junan ikkunaan näkyvät, vaan laajat, ihanat maat tuhansine järvineen ja jokineen sekä suunnattomine metsineen. Vielä kauempana niistä olivat pienet vuoret ja niiden takana suuret vuoret, joiden keskellä oli joen alkulähde.
Mary Josephine kohotti nopeasti päätään silmissään auringon kultainen kimmellys. "Tämä on ihmeellistä! Ja tuolla on kaupunki!"
"Niin, ja kaupungin takana ovat suuremmat kaupungit!"
"Ja niiden takana –?"
"Jumalan maa, Ameriikka", sanoi Keith.
Mary Josephine veti syvään henkeään. "Ja ihmiset elävät vielä suuremmissa ja pienemmissä kaupungeissa!" huudahti hän heikkouskoisena. "Olen unelmoinut kaikesta tästä, Derry, mutta en milloinkaan unelmoinut tällaisesta. Ja tämä on ollut sinulla vuodesta vuoteen sill'aikaa kun minä – ei Derry!"
Ja jälleen täyttivät nämä kaksi sanaa Keithin sydämen ilolla. Niistä kuului rakkauden täyttämä moite, jonka alla värisi salaperäinen kuiskaus lämpimästä toivomuksesta. Tyttö katsoi Länteen, hänen silmänsä, sydämensä ja sielunsa olivat Lännessä, ja Keithistä tuntui kuin valaisisi hänen tietään palava soihtu. Hän melkein unohti olevansa Conniston. Hän puhui unelmistaan, toiveistaan ja hän sanoi tytölle, että hän edellisenä iltana, ennen tytön tuloa, oli päättänyt lähteä sinne. Mary Josephine oli tullut juuri oikeaan aikaan. Vielä muutamia päiviä ja Keith olisi ollut matkalla vuorten ihmemaahan maailmalle kokonaan kuolleena. Mutta nyt menisivät he yhdessä. He lähtisivät niinkuin hän oli suunnitellut; tyynesti ja vaatimattomasti he katoaisivat. Oli oma syynsä siihen, ettei kenenkään pitänyt saada sitä tietää, ei edes McDowellin. Asian täytyi jäädä heidän salaisuudekseen. Joskus hän sanoisi minkätähden. Tytön sydän tykytti kiihkeästi kun Keith jatkoi innokkaana kuin poika, joka suunnittelee ihanaa vapaapäivänviettoa. Tytön kasvojen rusotus ilmaisi tämän sydämentykytyksen ja väräjävä ilo kuvastui hänen silmistään, kun hän loi ne Keithiin. He saattaisivat tyynesti laittaa kaikki kuntoon. He lähtisivät huomenna, ylihuomenna tahi jonain muuna päivänä. Siitä tulisi ihana seikkailu, kun he kahden lähtisivät vuoriston laajaan paratiisiin.
"Me olemme tovereita", sanoi Keith. "Juuri sinä ja minä, Mary Josephine, me kahden."
Se oli ensimmäinen koe, ensimmäinen kerta kun hän käytti kirjeistä saamiaan tietoja ja salamannopeasti katsahti tyttö hänen. Keith nyökkäsi hymyillen. Hän ymmärsi toisen nopean, tunnustelevan katseen, puristi hänen kättään lujemmin ja alkoi astua hänen kanssaan mäkeä alas.
"Osa palasi yöllä ja tänäaamuna, melkoisen suuri osa", selitti Keith. "Kummallista, mitä ihmeitä pienet asiat usein voivat saada aikaan, eikö sinustakin? Ajattele mitä hiekkajyvä voi tehdä kellolle."
Hän hymyili koskettaessaan kädellään otsallaan olevaa arpea. "Ja sinä, sinä olet se ihme. Minä alan muistaa. Minusta tuntui kuin ei olisi kulunut seitsemää, kahdeksaa vuotta siitä, kun hiekkajyvä joutui aivokoneistooni, vaan olisi se tapahtunut eilen. Ja minä luulen, että eräs toinenkin asia vaikutti minuun. Sinä ymmärrät kyllä, kun kerron sinulle sen."
Hän oli Conniston. Luonnollisemmin ja välittömämmin ei itse Connistonkaan olisi voinut sitä sanoa. Hän eli suuressa valheessa, eikä se kuitenkaan ollut hänestä valhe. Nyt hän ei epäröinyt, vaikka ujous ja omatunto oli saanut hänet aikaisemmin epäilemään. Hän taisteli senvuoksi, että sekasorrosta ja epätoivosta versoisi esiin jotain kaunista, hän taisteli elämästä eikä kuolemasta, onnesta eikä surusta, valosta eikä pimeydestä – taisteli pelastaakseen sen, minkä toiset tahtoivat tuhota. Senvuoksi ei suuri valhe ollut valhe, vaan teko, joka ei vahingoittanut eikä myrkyttänyt, keino onneen, kaikkeen hyvään ja kauniiseen, joka oli aiottu tuomaan onnea. Se oli hänen ainoa suuri aseensa. Ilman sitä hän epäonnistuisi ja epäonnistuminen olisi kohtalokasta. Senvuoksi puhui hän vakuuttavasti, se, mitä hän sanoi, tuli suoraan sydämestä, vaikka olikin ainutlaatuisen mestarivalehtelijan keksimää. Hänestä oli ihmeellistä, että Mary Josephine uskoi häntä niin kokonaan, ettei tämän silmiin hetkeksikään tullut epäilevää katsetta eikä huulille epäilevää sanaa.
Keith kertoi kuinka paljon hän "oli muistanut." Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin juuri senverran minkä hän oli kirjeistä ja sanomalehtileikkeleistä lukenut. Tapahtuma ei näyttänyt hänestä erittäin kummalliselta. Viimeisinä kolmena vuotena oli hän kokenut liian monia järkyttäviä tapauksia pitääkseen niitä minään merkillisinä. Kyseessä oli yksinomaan harhateko, jonka kova kohtalo sekä surun ja kärsimyksen pyörremyrsky oli saanut aikaan. Ainoa häpeäntunne, jota hän ei voinut saada pois mielestään, oli se, että hän, Derwent Conniston, oli ollut oikea raukka suureksi veljeksi, vaikka pikku Mary Josephine olikin häntä jumaloinut. Hän oli silloin kai kahdenkymmenen ikäinen. Darlingtonin Connistonit olivat hänen enonsa ja tätinsä ja eno oli enemmän tahi vähemmän huomattu mies Clyden laivanvarustajapiireissä. He kolme, hän itse, Mary Josephine ja heidän veljensä Egbert olivat joutuneet asumaan näiden kovasydämisten sukulaisten luo vanhimman veljensä määräyksen ja erään englantilaisen lain perusteella. Talossa oli vallinnut molemminpuolinen vastenmielisyys ja tyytymättömyys. Kun Derwent tuli riittävän vanhaksi, hypähti hän yli aisojen. Kaiken tämän oli Keith saanut tietää kirjeistä, mutta silti puuttui aika paljon. Hän ymmärsi, että Egbert oli harhaanjoutunut olento. Hän oli jollain tavalla raajarikko ja seitsemän, kahdeksan, vuotta Derwentia nuorempi. Kirjeissään oli Mary Josephine maininnut häntä Egbert-raukaksi, surkutellen häntä sensijaan, että olisi tuominnut, vaikkakin juuri Egbert oli aiheuttanut heille surua ja eron. Eräänä yönä oli Egbert murtautunut eno Connistonin kassakaappiin, taistellut pimeässä enon kanssa ja päässyt hädin tuskin karkuun. Eno luuli, että se oli Derwent ja Derwent, jolle Egbert oli uskonut asian, oli paennut Ameriikkaan, että raajarikko pelastui. Ja hän oli luvannut kerran lähettää hakemaan Mary Josephinea. Häntä seurasi enon uhkaus, että jos hän palaisi Englantiin, niin joutuisi hän vankilaan. Vähän myöhemmin löydettiin "Egbert-raukka" kuolleena vuoteestaan hirvittävästi raadeltuna. Keith arvasi, että hän oli ollut sairas sekä ruumiillisesti että sielullisesti.
"Ja minä olin lähettämäisilläni hakemaan sinua", sanoi hän heidän tullessaan laaksoon. "Suunnitelmani olivat valmiit ja aioin juuri ottaa sinut luokseni, kun tämä tuli." Hän pysähtyi ja henkeään pidättäen luki Mary Josephine yhdeksännen ja viimeisen kirjeen, jonka Keith oli englantilaisen arkusta ottanut.
Se oli hänen enoltaan. Kahdellatoista rivillä ilmoitettiin siinä, että Mary Josephine oli kuollut ja uudistettiin uhkaus vankilaan joutumisesta, jos Derwent Conniston rohkenisi palata Englantiin.
Tuskanhuuto kohosi tytön huulilta. "Ja tämä – tämä se oli?"
"Niin, tämä – ja päässä oleva haava", sanoi Keith muistaen osan, jota hänen oli näyteltävä. "Ne sattuivat suunnilleen samoihin aikoihin ja yhdessä muodostivat hiekkajyvän aivoihini."
Nyt oli vaikea valehdella ja katsoa kasvoihin tyttöä, jonka kasvot olivat äkkiä vaalenneet ja jonka ihmeelliset silmät polttivat hänen sieluaan.
Vähään aikaan ei Mary Josephine näyttänyt kuulevan eikä käsittävän Keithin sanoja.
"Nyt minä ymmärrän", sanoi tyttö puristaen kokoon kädessään olevan kirjeen. "Derry, minä olin sairas meikein koko vuoden ja he luulivat minun kuolevan. Eno lienee kirjoittanut sen silloin ja he hävittivät minun kirjeeni sinulle ja, kun minä tulin paremmaksi, kertoivat he minulle, että sinä olit kuollut enkä minä sitten enää kirjoittanut. Minä toivoin vain kuolevani. Mutta sitten, noin suunnilleen vuosi sitten, tuli eversti Reppington luokseni ja hänen rakas, vanha äänensä oli niin liikutettu, että se vapisi, kun hän sanoi minulle luulevansa sinun elävän. Eräs hänen ystävistään oli juuri tullut brittiläisestä Columbiasta ja kertonut eräällä metsästysretkellä tavanneensa englantilaisen, Conniston-nimisen miehen. Me kirjoitimme sadottain kirjeitä ja saimme selon siitä miehestä, Jack Ottosta, joka oli ollut kanssasi vuorilla, ja silloin minä ymmärsin, että sinä elit. Mutta me emme löytäneet sinua ja sitten tulin minä –"
Keith olisi tahtonut lyödä vetoa, että tyttö itkisi, mutta mutta tämä esti kyyneleiden tulon ja sanoi riemuiten:
"Ja – ja minä löysin sinut!"
Mary Josephine hiipi Keithin luo ja tämä pani kätensä hänen ympärilleen kun he jatkoivat kulkuaan. Tyttö kertoi hänelle saapumisestaan Halifaxiin, siitä, kuinka eversti Reppington oli antanut hänelle kirjallisia suosituksia Montrealissa ja kuinka hän eräänä päivänä huomasi Derwent Connistonin nimen Mounted Policen sinisissä kirjoissa ja lähti sitten matkalle Prince Albertiin niin nopeasti kuin mahdollista. Tytön ehdittyä niin pitkälle, osoitti Keith vielä kerran länteen ja sanoi.
"Tuolla on meidän uusi maailmamme. Unohtakaamme vanha. Teemmekö niin, Mary Josephine?"
"Kyllä." kuiskasi tyttö, hänen kätensä etsi jälleen Keithin käden ja pujottautui siihen lämpimänä ja luottavaisena.
XV.
He jatkoivat kulkuaan tänä ihanana aamuna, maa hengitti heidän jalkojensa alla, suloinen balsamin ja seetripuiden tuoksu täytti ilman ja vihdoin saapuivat he joelle sekä alkoivat katsella auringossa välkkyviä hiekkasärkkiä. Kaupunkia ei tänne näkynyt. He eivät kuulleet sieltä ääntäkään. He katsoivat suuren Saskatchewa-joen juoksua ylöspäin sinne missä kukkien peittämät rantaäyräät näyttivät yhtyvän. He näkivät tuon salaperäisen, romanttisen joen rannoilla ne laveat polut, joita myöten heidän oli kuljettava lähtiessään länteen päin. Keith osoitti niitä. Ja hän osoitti keltaisia hiekkasärkkiä, välkkyviä hiekkarantoja sekä kertoi, kuinka nämä tuhansien mailien pituiset hiekkarannat sisälsivät vuorelta tulevaa kultaa, sitä kultaa, jonka alkulähdettä ei kukaan ollut löytänyt ja jonka täytyi olla jossakin vuorilla joen alkujuoksun lähellä. Hänen, samoinkuin Dugganinkin unelma oli ollut sen löytäminen. Nyt etsisivät he sitä yhdessä.
Hitaasti raivasi Keith tietä, niin että he vihdoin saapuivat siihen kauniiseen metsään, jossa hänen vanha kotinsa oli. Hänen sydämensä sykki kiivaasti heidän tullessaan lähemmäksi ja hänen oli vaikea hengittää. Metsä ei ollut enää samanlainen. Kolmessa vuodessa oli uusia puunvesoja työntynyt esiin ja alueella oli nyt paljon pientä metsää. He olivat vain vähän matkan päässä talosta kun Mary Josephine huomasi sen, pysähtyi nopeasti ja huokasi hieman, sillä talo ei ollut yksinomaan hyljätty ja hoitamaton, siinä kuvastui kokonainen murhenäytelmä. Tyttö huomasi heti, että tällä paikalla ei ollut elämää ja kuitenkin näytti paikka asutulta. Talo oli rakennettu pyöreistä hirsistä ja siinä oli punainen savupiippu. Verhot riippuivat vielä akkunoissa. Leveällä, joelle päin olevalla verannalla oli kolme tuolia. Ikkunoista oli kaksi etelään päin ja tuolit olivat hajoamaisillaan. Siellä ei ollut mitään elämää, ainoastaan elämän jättämiä varjoja.
Nopeasti katoava ilme Keithin kasvoilla sanoi tytölle, että niin oli asian laita. Keithin huulet puristuivat lujasti yhteen ja silmissä oli omituinen ilme. Käsi kädessä olivat he tulleet tänne ja nyt puristi Mary Josephinen käsi entistä lujemmin.
"Mikä tämä on?" kysyi hän.
"Se on John Keithin talo sellaisena, jollaiseksi hän jätti sen kolme vuotta sitten", vastasi Keith. Ääni, jolla sanat lausuttiin, sai tytön kääntämään katseensa rakennuksesta ja katsomaan epäilevästi Keithiin. Hän saattoi nähdä tämän käyvän sisäistä taistelua. Keithin kurkkua kuristi ja hän puristi tytön kättä, niin että sitä koski.
"John Keithin?" kuiskasi Mary Josephine hiljaa.
"Niin, John Keithin."
Tyttö taivutti päätään niin että se nojasi kevyesti miehen käsivarteen. "Sinä ajattelet paljon häntä, Derry."
"Niin."
Keith päästi tytön käden ja hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin. Mary Josephine saattoi tuntea, kuinka lihakset hänen käsivarressaan jännittyivät, kasvot olivat kalpeat ja silmät tuijottivat lujin, jäykin katsein. Hän hapuili taskujaan ja veti esille avaimen.
"Kun hän kuoli, lupasin minä tulla tänne ja katsahtaa hänen vuokseen tätä viimeisen kerran", sanoi Keith. "Hän rakasti tätä paikkaa. Tahdotko tulla kanssani sisään?"
Tyttö veti syvään henkeään. "Kyllä."
Keith avasi verannalle johtavan oven. Kun se naristen kääntyi ruostuneilla rautasaranoillaan, kohtasi heitä kylmä, eloton näky. Keith astui sisään. Yksi ainoa katse sanoi hänelle, että mitään ei ollut muuttunut – kaikki oli suuressa, takalla varustetussa huoneessa sellaisena kuin hän oli ne jättänyt sinä iltana, jolloin läksi hakemaan oikeutta Judge Kirkstonelta. Eräs asia häntä hämmästytti. Pölyn peittämällä pöydällä oli lusikka ja maljakko. Hän muisti elävästi kuinka hän sinä iltana oli syönyt illallisekseen maitoa ja leipää. Asian yksinkertaisuus ja merkityksettömyys se juuri pisti hänen silmiinsä. Astia ja lusikka olivat olleet siinä kolme vuotta. Hän ei ajatellut, että ne olivat yhtä koskemattomat kuin kaikki muutkin; ihmeellistä oli, että ne olivat pöydällä ikäänkuin hän olisi käyttänyt niitä vasta eilen. Jokapäiväisimmät huoneessa olevat esineet liikuttivat häntä syvimmin ja hetkisen hänen oli vaikeata hillitä itseään. "John Keith puhui minulle kaikesta mitä täältä löytäisin. Näetkö, hän piti paljon paikasta ja kaikesta täällä olevasta. Hän ei ollut edes unohtanut maljakkoa eikä lusikkaa."
Senjälkeen tuli hänen helpompi olla. Vanhan kodin kaikki muistot olivat jälleen selvinä hänen edessään ja hän kertoi niistä Mary Josephinelle heidän kulkiessaan huoneesta huoneeseen, kunnes John Keith oli tytön silmissä ilmi elävänä, sama John Keith, jota Derwent Conniston oli seurannut hänen kuolemaansa saakka. Se suretti tyttöä ja paljasti vihdoin hänen ajatuksensa.
"Et kai sinä, Derry, ollut syynä hänen kuolemaansa, ethän, Derry?"
"En. Se oli laki. Hän kuoli paleltuneen keuhkon vuoksi niinkuin sinulle sanoin. Lopuksi olisin tahtonut jakaa elämäni hänen kanssaan, jos se olisi ollut mahdollista. McDowellin ei tarvitse sitä milloinkaan tietää. Sinä et saa milloinkaan hänen läsnäollessaan puhua John Keithistä."
"Minä – minä ymmärrän, Derry."
"Eikä hänen tarvitse milloinkaan tietää, että me olemme käyneet täällä. Hänestä oli Keith murhaaja, jonka hirttäminen kuului hänen velvollisuuksiinsa."
Tyttö katsoi niin ihmeellisesti häneen. Milloinkaan ennen ei tämä ollut sillä tavoin katsonut.
"Derry", kuiskasi hän.
"Mitä?"
"Derry, elääkö John Keith?"
Keith säpsähti. Kysymyksen odottamattomuus näkyi hänen kasvoillaan. Hän koetti tointua, mutta se oli liian myöhäistä. Silmänräpäyksessä oli pieni käsi hänen huulillaan ja tyttö kuiskasi innokkaasti, melkein ankarasti:
"Ei, ei, ei – älä vastaa minulle, Derry! Älä vastaa minulle! Minä tiedän, minä ymmärrän ja minä olen iloinen, iloinen, iloinen! Hän elää ja se olit sinä, joka annoit hänen elää, minun suuri, mainio veljeni, josta minä olen niin ylpeä. Ja kaikki muut luulevat häntä kuolleeksi. Mutta älä vastaa minulle, Derry, älä vastaa minulle!"
Hän painautui väristen lähemmäksi Keithiä. Keithin käsivarret kietoutuivat tytön ympärille ja hän painoi tätä lähemmäksi sydäntään ja piteli siinä kauemmin kuin milloinkaan ennen. Hän suuteli tytön hiuksia monta kertaa ja huulia yhden kerran, tämän käsivarret kietoutuivat pehmeästi hänen kaulaansa ja silmissään lämmin ilme kuiskasi tyttö uudelleen: "Minä ymmärrän. Minä ymmärrän."
"Ja minun on vastattava sinulle", sanoi Keith. "Minun on vastattava sinulle senvuoksi, että rakastan sinua ja senvuoksi, että sinun on se tiedettävä. John Keith elää!"
XVI.
Tuntia myöhemmin oli Keith yksin päällikön virkahuoneen ulkopuolella valmiina taisteluun. Aamullinen menestys suorastaan lauloi hänen korvissaan. Connistonin arkun avaamisen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä hänellä nyt enää ollut edessään kirjoittamattomien salaisuuksien seinä. Pääsyynä hänen iloonsa oli Mary Josephine. Tyttö tahtoi lähteä hänen kanssaan, tahtoi seurata häntä kaikkialle, kunhan sai vain olla yhdessä hänen kanssaan. Saatuaan tietää, että Keithin palvelussopimus läheni loppuaan ja että jos hän sen uusisi, pitäisi hänen olla hyvin paljon poissa Mary Josephinen luota, koetti tyttö saada häntä luopumaan uuden sopimuksen teosta. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä, kun Keith kertoi, että heidän oli kenties välttämätöntä lähteä hyvin kiireesti matkalle antamatta tietoa siitä yhdellekään sielulle, ei edes Wallielle. Tyttö arvasi heti, että sillä oli jotain tekemistä John Keithin kanssa; Keith oli nimittäin antanut hänen ymmärtää, mikä vaara siinä piili, jos McDowell saisi tietää hänen menetelleen vilpillisesti palvelustoimessa. Siinä tapauksessa eroittaisi laki hänet Mary Josephinesta moneksi vuodeksi. Ja sellaisen vaaran uhatessa oli tyttö innokkaampi kuin milloinkaan lähtemään seikkailulle ja suunnitteli yhdessä Keithin kanssa sen toimeenpanoa.
Toinenkin asia ilahdutti Keithiä. Hän ei ollut enää sellainen ehdoton valehtelija kuin eilen, sillä onnellisen sattuman kautta oli hän voinut kertoa, että John Keith eli. Tämän, kaikista asioista tärkeimmän, tunnustaminen oli tytössä herättänyt toveruuden tunteen, joka oli saanut tämän selittämään olevansa valmis pakenemaan hänen kanssaan tahi taistelemaan hänen puolestaan. Ei hetkeäkään ollut Mary Josephine valittanut, että John Keith oli saanut vapauden. Keith oli senvuoksi hyvin onnellinen. Tyttö oli iloinen, että John Keith eli.
Ja kun Mary Josephine nyt tunsi metsässä olevan talon ja siinä asuneen miehen tarinan, oli hän halukas tapaamaan Miriam Kirkstonen, sen miehen tyttären, jonka Keith oli surmannut. Keith oli luvannut miss Kirkstonelle, että he tulisivat käymään tänäpäivänä. Lupauksensa pitämisestä hän ei ollut oikein varma. Lähimpinä tunteina oli paljon tehtävää ja paljon saattoi tapahtua. Ei ollut tosiaankaan paljon aikaa tuumimisiin. Tänään oli suuri päivä. Mitä se oli hänelle varannut, siitä saisi hän selon vasta tavattuaan Shan Tungin. Minä hetkenä tahansa saattoi lopullinen koe olla käsillä.
Cruze kulki edestakaisin hallissa kun Keith astui siihen rakennukseen, jossa McDowellin virkahuone oli. Nuoren sihteerin kasvoilla oli hämmentynyt, melkein huolestunut ilme. Hänen kätensä olivat syvällä housuntaskuissa ja hän poltti savuketta. Nähdessään Keithin kirkastuivat hänen kasvonsa hieman.
"En tiedä, mikä päällikköä tänäpäivänä vaivaa, kautta Jumalani, en ymmärrä sitä", selitti hän nyökäten kohti sulettua ovea. "Olen saanut määräyksen, ettei ainoakaan ihminen, teitä lukuunottamatta, saa lähestyä häntä. Te saatte mennä sisään."
"Mistä lienee kysymys?" tiedusti Keith varovaisesti.
Cruze kohautti olkapäitään, karisti tuhkan savukkeestaan ja sanoi irvistäen: "Shan Tungista."
"Shan Tungista?" Keith lausui nimen sähisevästi kuiskaten. Kaikki hänen hermonsa jännittyivät ja hetkisen luuli hän paljastaneensa itsensä. Shan Tung oli ollut täällä aikaisin. Nyt odotti McDowell häntä ja oli antanut määräyksen, ettei ketään muuta saa laskea sisään. Jos kiinalainen oli paljastanut hänet, miksi ei McDowell ollut lähettänyt poliiseja hänen asuntoonsa? Se oli ensimmäinen kysymys, jonka hän teki itselleen. Vastaus löytyi heti – McDowell ei ollut lähettänyt poliiseja senvuoksi, että hän vihasi Shan Tungia, eikä uskonut tämän kertomusta, vaan odotti saadakseen itse tutkia asiaa. Keithiä värisytti.
Cruze katsoi häneen koko ajan hellittämättä. "Sillä oli jotain tekemistä tuon Shan Tungin kanssa", sanoi hän. "Se koskee jo 'ukonkin' hermoihin ja hän oli hyvin halukas tapaamaan teitä, mr Conniston. Minä olen soittanut teille ainakin kuusi kertaa viimeisen tunnin aikana."
Hän heitti pois savukkeen ja kääntyi ripeästi päällikön ovelle. Keith tahtoi kutsua hänet takaisin ja jos niin tarvittaisiin, heittäytyä hänen kimppuunsa ja vetää hänet pois tuolta kuolemaatuottavalta ovelta. Mutta hän ei tehnyt sitä eikä tätä, eikä liioin puhunut mitään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Ovi avautui, hän kuuli Cruzen ilmoittavan hänen tulonsa ja hänestä tuntui, että sihteeri ehti tuskin lausua sanoja, ennenkuin McDowell itse seisoi ovella.
"Käykää sisään, Conniston", sanoi hän rauhallisesti. "Käykää sisään!"
Se ei ollut McDowellin ääni. Se oli hillitty – kauhea. Se oli sellaisen miehen ääni, joka puhuu hiljaa peittääkseen sisällään raivoavaa peloittavaa kiivautta. Keith tunsi olevansa tuomittu. Sisään astuessaan koetti hän nopeasti koota koko tahdonvoimansa viimeiseen peliin, peliin, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut. Hän tahtoi hyökätä McDowellin kimppuun, sitoa hänet, asettaa hänelle suukapulan ja karata ikkunan kautta sekä lähteä yhdessä Mary Josephinen kanssa metsiin, ennenkuin häntä ehdittäisiin ruveta ajamaan takaa. Senvuoksi hämmästyi hän rajattomasti, kun McDowell sulki oven, tarttui hänen käteensä niin että se tuli helläksi ja pudisti sitä iloisesti ja keventynein mielin.
"Minä en teitä tietystikään moiti", sanoi hän. "Tein röyhkeästi häiritessäni sisartanne, ennenkuin te olitte tänä aamuna noussut. Hän suorastaan kieltäytyi herättämästä ja tapa, jolla hän sen sanoi, sai minut pyytämään, että Cruze koettaisi päästä yhteyteen kanssanne. Istukaa, Conniston. Aion antaa myrskyn purkautua ylitsenne."
Hän heittäytyi kirjoitustuoliinsa, kierteli harjasmaisia viiksiään ja hänen silmänsä polttivat Keithiä, joka oli varoillaan.
"Mitä tapahtui eilenillalla?" kysyi McDowell.
Keithin aivot toimivat jo korkeapaineella. McDowellin kysymys antoi hänelle sopivan tilaisuuden pelata ensimmäisen pelin Shan Tungia vastaan.
"Kyllin paljon tullakseni vakuutetuksi, että tapaan Shan Tungin tänään", sanoi hän.
Hän pani merkille, kuinka McDowell hiljaa tarttui tuolin käsinojaan ja irroitti jälleen otteensa. "Silloin olin minä kai oikeassa?"
"Minulla on täysi suu luulla, että olitte – johonkin määrin. Saan tietää asian tarkemmin, kun olen keskustellut Shan Tungin kanssa."
Hän hymyili katkerasti. McDowellin silmät eivät olleet kovemmat kuin hänen omansa. Rautamies veti syvään henkeään ja hänen ilmeensä ilmaisi hieman helpotusta.
"Jos jotain sattuisi", sanoi hän ja katsoi poispäin Keithistä, niinkuin hän olisi puhunut aivan sattumalta, "jos hän hyökkää kimppuunne –?"
"Saattaa olla välttämätöntä tappaa hänet itsepuolustukseksi", täydensi Keith.
Kun McDowell ei tehnyt merkkiä, että hän oli kuullut, jatkoi Keith ja kehitti ajatustaan. Hän puhui lyhyesti siitä, mitä Miriam Kirkstonen asunnossa oli eilenillalla tapahtunut. McDowell tuli punaiseksi kasvoiltaan, kun hän kuvaili mitä todistuksia hänellä oli Shan Tungin Kirkstonetalossa käynnistä, mutta hillitsi itsensä voimakkaasti ponnistaen.
"Niin se on, niin se on!" huudahti päällikkö vaivalla pidätellen raivoaan. "Tiesin hänen olevan siellä! Ja tänäaamuna kielsivät he molemmat sen – ymmärrättekö, molemmat! Tyttö katsoi minua suoraan silmiin ja valehteli. Ja mies valehteli ja ensimmäisen kerran elämässään nauroi hän minulle, vieköön minut piru, jollei hän nauranut. Se muistutti sammakon kurnutusta. En ole milloinkaan kuullut ihmisen nauravan sillä tavalla. Ja kaiken päätteeksi kertoi hän minulle sellaista, jota minä en voi uskoa, auttakoon minua Jumala, minä en voi uskoa!"
Hän hypähti seisomaan ja alkoi kulkea edestakaisin kädet selän takana. Äkkiä kääntyi hän Keithiin.
"Miksi taivaan nimessä ette ottaneet Keithiä mukaanne tahi jollette Keithiä, niin ainakin hänen allekirjoittamansa kirjallisen tunnustuksen?" kysyi hän.
Tämä oli odottamaton isku Keithille. "Mitä – mitä on Keithillä tämän asian kanssa tekemistä?" sammalsi hän.
"Enemmän kuin uskallan sanoa, Conniston. Mutta miksi teillä ei ollut hänen allekirjoittamaansa tunnustusta? Kuoleva mies on aina tavallisesti halukas antamaan sellaisen."
"Jos hän on syyllinen, kyllä", myönsi Keith. "Mutta tämä mies oli toista maata. Jos hän oli tappanut Kirkstonen, ei hän sitä katunut. Hän ei pitänyt itseään rikollisena. Hän tunsi harjoittaneensa oikeutta omalla tavallaan, eikä senvuoksi tahtonut allekirjoittaa tahi myöntää varmuudella mitään."
McDowell istui tuoliinsa. "Ja kirottua on, ettei minulla ole mitään syytä, jota voisin käyttää Shan Tungia vastaan", sähähti hän. "Ei mitään. Miriam Kirkstone on oma herransa ja lain edessä on mies yhtä viaton rikokseen kuin minä. Jos tyttö vapaaehtoisesti tahtoo uhrautua, tuolle paholaiselle, on se hänen oma asiansa – laki ei sille mitään voi. Moraalisesti –"
Hän keskeytti ja hänen julmasti hehkuvat silmänsä tunkeutuivat läpi Keithin luiden ja ytimien.
"Hän vihaa teitä niinkuin käärme tulivettä. On mahdollista, että hän katsoo sopivan tilaisuuden tulleen –"
Jälleen hän pysähtyi odottaen, että toinen lisäisi sen mitä hän itse oli lausunut. Keith matki yht'aikaa kahta Connistonin omituisuutta, kohautti olkapäitään ja siveli viiksiään noustessaan seisomaan ja hymyillessään rautamiehelle. Kerrankin oli hän todellinen ja oikea englantilaisen kuva.
"Ja tänään hänellä oli sopiva tilaisuus", sanoi hän ymmärtävästi. "Luulen, vanha poika, että minun on parasta lähteä. Minä melkein ikävöin tavata Shan Tungia ennen päivällistä."
McDowell seurasi häntä ovelle. Ilme hänen kasvoillaan oli muuttunut. Se ilmaisi nyt jännitettyä odotusta, melkein intoa. Jälleen tarttui hän Keithin käteen ja sanoi ennenkuin ovi avautui: "Jos teidän välillänne syntyy riita, niin antakaa sen syntyä ulkona eikä Shan Tungin huoneustossa."
Keith astui ulos, hänen valtimonsa tykytti kiivaasti rautamiehen merkitsevien sanojen johdosta ja hän ihmetteli, mitä McDowell oli tarkoittanut sanoessaan purkavansa hänen ylleen myrskyn.
XVII.
Keith kulki Shan Tungin luo. Hän muistutti shakinpelaajaa, jonka siirrot alkavat tulla niin nopeiksi ja monimutkaisiksi, ettei hän jouda ajattelemaan. Joka hetki toi uusia ahdinkotiloja. McDowell oli antanut hänelle viimeisen viittauksen, kenties kaikkein varmimman ja turvallisimman tavan pelin voittamiseen. Rautamies, tämä lain oppilas, joka oli säälimätön vaatiessaan hampaan hampaasta, silmän silmästä, oli antanut hänen ymmärtää, että maailman olisi parasta vapautua Shan Tungista. Tämä mies, joka ei milloinkaan ollut antanut rikosta anteeksi, kehoitti nyt itse rikokseen.
Keith oli sekä hämmästynyt että liikutettu. "Jos jotain tapahtuu, niin antakaa sen tapahtua ulkona, älkääkä Shan Tungin huoneustossa", oli McDowell varoittanut. Se sisälsi kylmän suunnitelman Shan Tungin murhaamiseksi itsepuolustuksen varjolla. Ja Keith värähti sitä ajatellessaan. Hän ei ollut huomannut ainoastaan sitä, kuinka syvää mielenkiintoa McDowell tunsi Miriam Kirkstonea kohtaan, vaan oli myöskin saanut käsiinsä lopullisen aseen, aseen, jota hän käyttäisi silloin kun sitä tarvittaisiin. Jos hän joutuisi pulaan eikä keksisi muuta ulospääsyä, voisi hän viimeisenä keinona tappaa Shan Tungin, ja McDowell seisoisi hänen takanaan.
Hän meni suoraan Shan Tungin kahvilaan ja astui sisään. Kolmena vuotena oli siellä tapahtunut suuria muutoksia. Kun hän kulki verholla eristetyn eteishuoneen poikki, tunsi hän sen hienon itämaalaisen hiljaisuuden. Se oli aiottu ikäänkuin maailmankaupungin hienoimmalle yleisölle. Sen upeus kertoi huomattavista rahallisista kustannuksista, vaikka siellä ei ollut mitään huomiotaherättävää eikä silmäänpistävää. Sen puuleikkauksilla koristetut pöydät olivat melkein liian hyviä. Hopeat olivat melkein yhtä puhtaat kuin Shan Tung itse. Hienosti kirjaillut verhot olivat niin taitavasti asetetut, ettei voinut yhdellä kertaa nähdä huoneesta muuta kuin pieniä osia. Ne muutamat äänet, jotka Keith kuuli, olivat hillittyjä ja kuuluivat verhojen takaa. Kaksi itämaalaista, yhtä tahrattomina kuin hopeat ja pöytäliinat, kulki ympäri vaiteliaana kuin pehmeäjalkaiset ilvekset. Kauempana seisoi kolmas pöytään nojaten ja savuketta poltellen varoillaan kuin kärppä. Se oli Li King, Shan Tungin oikea käsi. Keith lähestyi häntä ja vasta hänen tultuaan aivan lähelle, taivutti Li King huomaamattomasti päätään ja otti suustaan savukkeen. Liikkumatta tahi puhumatta Li King teki tiettäväksi kysymyksen: "Mitä haluatte?"
Keith käsitti sen itämaalaiseksi viekkaudeksi. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Li King oli saanut herraltaan ohjeet ja että häntä oli odotettu. Vakuutettuna siitä antoi hän kiinalaiselle yhden Connistonin käyntikorteista ja sanoi:
"Jättäkää tämä Shan Tungille. Hän odottaa minua."
Li King katsoi korttiin, tutki sitä tyhmän näköisenä ja pudisti päätään. "Shan Tung ei kotona. Olla matkustanut pois."
Siinä kaikki. Mihin hän oli mennyt ja milloin hän aikoi palata, siitä ei Keith saanut Li Kingiltä mitään selvää. Shan Tungin liikkeenhoitaja ei tiennyt mitään muuta kuin sen, että hänen isäntänsä oli mennyt pois. Keith halusi tarttua keltaihoista teeskentelijää kurkkuun ja pusertaa tiedot hänestä ulos, mutta näki selvästi, että Li King tutki häntä ja seurasi tarkoin silmillään hänen ilmeitään ilmoittaakseen sitten Shan Tungille kaiken mitä näki. Keith katsoi siis kelloaan, osti kassakoneen vierestä olevasta lasilaatikosta sikaarin ja nyökkäsi iloisesti, sanoen tulevansa uudelleen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin päätti hän tehdä rohkean tempun. Ei ollut aikaa tuumailuihin. Hänen oli saatava selko Shan Tungista ja pian, ja hän luuli Miriam Kirkstonen voivan antaa hänelle viittauksen Shan Tungin olopaikasta. Mennessään kukkulalla olevalle talolle terästäytyi hän edessään olevaa tehtävää varten. Hän pettyi uudelleen. Miss Kirkstone ei ollut kotona tahi jos olikin, ei hän vastannut koputukseen eikä ovikellonsoittoon.
Hän meni rautatieasemalle. Ei yksikään niistä, joilta hän kysyi, ollut nähnyt Shan Tungin länteen lähtevällä junalla, ainoalla, joka oli tänäaamuna lähtenyt ja lipunmyyjä väitti varmasti, ettei ollut myynyt hänelle lippua. Hän ei ollut siis matkustanut pois. Nyt hiipi Keithin mieleen epäluulo. Hän kuvitteli, että Shan Tung juuri tällä hetkellä oli yhdessä Miriam Kirkstonen kanssa ja se ajatus sai hänet inhoamaan molempia. – Tässä mielentilassa palasi hän McDowellin virkahuoneeseen.
Hän seisoi päällikkönsä edessä nojaten tämän kirjoituspöytään. Tällä kertaa oli hän tutkijana.
"Suoraan sanoen, tämä suhde on heidän oma asiansa", selitti hän. "Jos mies on keltainen ja tyttö valkoinen, mitä se meitä koskee. Olen juuri saanut mielijohteen ja minä seuraan kernaasti mielijohteita, erittäinkin kun luulen niiden osoittavan oikeaan, ja tämän luulen osoittavan. Missä on tytön suuri, lihava veli?"
McDowell epäröi. "Se ei ole mikään suhde", vastusti hän. "Se on yksinkertaisesti – rikos."
"Missä on tuo suuri, lihava veli?" Keith painosti sanaa lyömällä nyrkkinsä pöytään. "Missä hän on?"
Hetkisen hiljaisuuden jälkeen nousi rautamies tuoliltaan, meni ikkunan luo, vilkasi ulos ja palasi jälleen takaisin kierrellen viiksiään tavalla, joka ilmaisi kuinka liikutettu hän oli. "Conniston, teillä on, peijakas vieköön, halu sekaantua pikkuasioihin ja pikkuasiat ovat usein kaikista vaikeimmat."
"Ja kaikista tärkeimmät, joskus", lisäsi Keith. "Tällä hetkellä minusta näyttää olevan tavattoman tärkeätä saada tieto siitä, missä Peter Kirkstone on, ja miks'ei hän ole täällä taistelemassa sisarensa puolesta. Missä hän on?"
"En tiedä. Hän katosi kaupungista kuukausi sitten. Miriam sanoo, että hän on jossain brittiläisessä Columbiassa katsomassa muutamia vanhoja kaivosalueitaan. Tyttö ei tiedä tarkoin missä."
"Ja te uskotte häntä?"
Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Mitään väärinymmärryksen syytä ei enää ollut. Molemmat ymmärsivät sen.
McDowell tunnusti tosiasian hymyillen. "En, tiedättekö, Conniston, luulen hänen olevan ihmeellisimmän pikku valehtelijattaren mitä löytyy. Ja 'hienointa' asiassa on, että hän valehtelee tarkoituksellisesti. Koettakaa kuvitella, että Peter Kirkstone, joka ei ole ruutipanoksen arvoinen, osoittaisi mielenkiintoa kaivoksiin tahi johonkin muuhun, joka olisi tekemisessä teollisuuden tahi yritteliäisyyden kanssa! Ja kaikista käsittämättömintä on, että Miriam jumaloi tuota lihavaa, arvotonta sikaa. Minä olen koettanut löytää hänet brittiläisestä Columbiasta. Se ei tietysti onnistunut. Vielä todistus siitä, että asia Miriamin ja Shan Tungin välillä ei ole tytön puolelta vapaaehtoinen. Hän vain valehtelee. Hän liikkuu ikäänkuin valheista muodostettua katua pitkin. Jos hän sanoisi totuuden –"
"On totuuksia, joita ei voi sanoa, kun on itsestä kysymys", keskeytti Keith. "Ne on keksittävä tahi haudattava. Ja iltapäivällä syvennyn asiaan vielä tarkemmin. Olen saanut uuden mielijohteen. Arvelen, että illalla minulla on ilmoitettavana jotain mielenkiintoista –"
Kun hän kymmentä minuuttia myöhemmin oli matkalla asuntoonsa, harkitsi hän itsekseen kysymystä toimintatavan muutoksesta. Hetken kuluttua sai hän aatoksen. Samana iltana päätti hän mennä Miriam Kirkstonen luo ja kysyä Peteriä. Sitten aikoi hän palata McDowellin luo, painostaa erityisesti veljen merkitystä asiassa, sanoa, että hänellä oli johtolanka seurattavana, lähteä senjälkeen brittiläiseen Columbiaan, pysytellä syrjässä kunnes palvelusaika olisi kulunut loppuun ja kirjoittaa sitten McDowellille, että hän oli epäonnistunut ja päättänyt, ettei uusi palvelussopimusta, vaan etsii onneaan yhdessä Mary Josephinen kanssa Austraaliasta. Ennenkuin McDowell ehtisi saada kirjettä, olisivat he matkalla vuorille. "Mielijohde" tarjosi tilaisuuden päästä sopivasti pakoon ja riemuissaan ajatteli hän Miriam Kirkstonea ja tämän juttua vain keinona päästä pulasta. Nyt oli hän John Keith, joka taisteli hengestään ja Derwent Connistonin sisaresta.
Mary Josephine itse sai hänen suunnitelmansa horjumaan. Tyttö lienee ollut ulkona hakemassa häntä, sillä kun hän oli mäen puolivälissä, näki hän tämän tulevan vastaansa. Aivan niinkuin hän oli odottanutkin, riiteli tyttö hänelle, että hän oli ollut niin kauan poissa. Sitten veti Mary Josephine Keithin käden hoikkien vyötäistensä ympärille ja piteli sillä tavoin hänen kättään molempien käsien välissä heidän kulkiessaan pitkin mutkittelevaa polkua. Keith pani merkille pienet rypyt hänen ihastuttavalla otsallaan.
"Derry, onko oikein, että nuoret neidit käyvät vierailemassa miesystäviensä luona?" kysyi tyttö äkkiä.
"No – se riippuu asianhaaroista, Mary Josephine. Sinä tarkoitat –?"
"Niin, niin teen, Derwent Conniston! Hän on kaunis, enkä minä voi moittia sinua, mutta en voi sille mitään, etten pidä siitä!"
Keithin käsivarsi puristi tyttöä, kunnes tämä tavoitteli henkeä. Hän riemuitsi tuntiessaan kätensä alla heikot, pehmeät vyötäiset.
"Derry", sanoi tyttö. "Jos teet vielä kerran noin, niin minä menen palasiksi."
"En voinut sille mitään", sanoi Keith. "En voinut, rakas. Tapa, jolla sinä puhuit, sai minut tarttumaan sinuun lujasti. Olen iloinen, ettet sinä pitänyt hänen käynnistään. Minä voin pitää vain yhdestä kerrallaan, ja nyt pidän minä sinusta ja teen niin koko elämäni."
"En minä ollut mustasukkainen", huomautti tyttö punastuen. "Mutta hän soitti puhelimella kaksi kertaa ja tuli sitten itse. Ja hän on kaunis."
"Arvaan sinun tarkoittavan miss Kirkstonea?"
"Niin, hän oli tavattoman halukas tapaamaan sinua, Derry."
"Ja mitä sinä ajattelit hänestä, rakkahin?" Tyttö vilkaisi häneen nopeasti.
"Minä pidin hänestä. Hän on kaunis ja miellyttävä ja minä suorastaan rakastuin hänen hiuksiinsa. Mutta tänään on hän jostain syystä huolissaan; olen aivan varma siitä, vaikka hän koetti salata sitä."
"Hän oli hermostunut, tarkoitat, ja kalpea; joskus on hänen silmissään pelästynyt katse. Eikö niin?"
"Sinä näyt ymmärtävän asian, Derry. Luulen asian olevan juuri niin."
Keith nyökkäsi. Hän näki näköpiirissään onnen auringon paistavan. Kaikki näytti niin suotuisalta, myöskin tämä Miriam Kirkstonen odottamaton käynti. Hän ei välittänyt miettiä tämän käynnin syytä, sillä nyt pohti hän omaa suotuisaa asemaansa, pakoonpääsytoiveitaan ja sitä, että saavuttaisi voiton yhdellä ainoalla mestarivedolla. Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet siihen. Oli aika puhua näistä asioista Mary Josephinelle. Häntä oli valmistettava.
Sillä tasaisella kukkulan laella, jolle Brady oli rakentanut asuntonsa, oli siellä täällä koivuja ja erään sellaisen alla oli penkki, jolle Keith Mary Josephinen kanssa istuutui. Sitten puhui hän kauan suunnitelmistaan. Mary Josephinen posket punehtuivat, hänen silmänsä loistivat jännityksestä ja innosta. Hän seurasi innostuneena Keithin kertomusta siitä, mitä he molemmat tekisivät tässä kullan ja ihmeellisen salaperäisyyden maassa. Keith antoi hänen vielä selvemmin käsittää, että hänen turvallisuutensa ja heidän yhteinen onnensa riippui suunnitelman salassapitämisestä ja että he tavallaan olivat salaliittolaisia ja heidän oli toimittava niinkuin sellaisten. Heidän oli tänäiltana tahi huomenna lähdettävä ja Mary Josephinen piti olla valmis.
Tähän aikoi Keith pysähtyä. Mutta Mary Josephinen pienen, lämpimän käden puristaessa hänen kättään, tytön silmien säteillessä hänelle kuin kirkkaiden tähtien, tunsi hän kaikkivoittavaa luottamusta tyttöön ja jatkoi kertomalla kaiken sen, mikä teki pakoonpääsyn heille mahdolliseksi. Hän ei tuntenut pienintäkään omantunnonmoitetta Miriam Kirkstonen vuoksi. Miss Kirkstonen kohtalo riippui, niinkuin hän oli McDowellille sanonut, suureksi osaksi tämän omasta tahdosta. Sitäpaitsi saattoi McDowell ja suuri, lihava veli taistella hänen puolestaan. Senvuoksi kertoi hän epäröimättä Mary Josephinelle salaperäisestä yhteydestä Miriam Kirkstonen ja Shan Tungin välillä, McDowellin epäluuloista, omista ajatuksistaan ja siitä, kuinka edullisesti tämä kaikki vaikutti heidän kohtaloonsa.
Vasta silloin alkoi hän huomata, että tytön kasvojen ilme muuttui. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että onnea säteilevä ilme tytön kasvoilta oli kadonnut ja että tämä katsoi häneen melkein ankarin ilmein. Silloin älysi Keith asian. Mary Josephine ei katsonutkaan asiaa niinkuin hän. Hän oli pelastuskeinona esittänyt toisen naisen tuhon ja tytön naissydän oli vastannut esitykseen tavalla, joka aikojen alusta on ollut ominaista naiselle. Häpeänilme, jota hän turhaan koetti tukahduttaa, valtasi Keithin. Hän oli oikeassa. Hänen täytyi olla oikeassa, sillä tässä oli kyseessä hänen elämänsä. Mary Josephine ei ymmärtänyt sitä vielä. Tytön käsi oli Keithin käden ympärillä, mutta katse suuntautui kauas pois. Keith näki, että väri hänen kasvoiltaan oli melkein kokonaan kadonnut. Silmissä oli aivan uudenlainen hehku.
"Ja se oli syynä siihen, että hän oli hermostunut ja kalpea ja että hänen silmissään oli ajoittain pelokas ilme." Mary Josephine puhui hiljaa. "Se oli siis tuon kiinalaispedon, tuon Shan Tungin vuoksi – koska tällä on jonkunlainen valta hänen ylitseen – sinä sanoit –"
Tyttö irroitti kätensä Keithin kädestä tempaisulla, joka sai tämän säpsähtämään. Hänen silmänsä, jotka muutamia minuutteja sitten olivat olleet niin kauniit ja suloiset, säihkyivät tulta. "Derry, jos et sinä tee tuota pakanallista paholaista vaarattomaksi, teen minä sen!"
Hän hengitti kiivaasti asettuessaan Keithin eteen, eikä tämä nähnyt hänessä enää samaa suloista, solakkaa pikku jumalatarta kuin puolituntia sitten, vaan kiivaimman kaikkien vuosisatojen taistelijoista – kiihoittuneen naisen. Ja nyt ei Keith tuntenut enää pelkoa, vaan ylpeyttä. Siinä oli Connistonin sisar ja hän oli Conniston. Samalla hetkellä kun hän näki suunnitelmiensa luhistuvan, avasi hän sylinsä ja rakkauden lahjoittamalla nopeudella heittäytyi Mary Josephine hänen syliinsä kietoen kätensä hänen kaulaansa.
"Sinä siis haluat, että me teemme vaarattomaksi sen pakanallisen paholaisen, ennenkuin lähdemme täältä?" sanoi Keith. "Sinä haluat sitä – rakkahin!"
XVIII.
Wallie, joka oli vihainen kun päivällinen kylmeni, tapasi Keithin ja Mary Josephinen koivun alta ja kehoitti innokkaasti näitä tulemaan syömään. Päivällinen oli oikea ihme. Mary Josephinen juodessa kahvia ja Keithin polttaessa sikaaria, tekivät he lopullisen suunnitelmansa. Keith lupasi tehdä Shan Tungin vaarattomaksi nopeasti, kenties jo samana iltana. Mary Josephinen hehkuvan, ylpeän katseen kannustamana ei mikään tehtävä tuntunut hänestä liian suurelta ja hän oli innokas alkamaan. Mutta kun hänen sikaarinsa oli puolivälissä, hypähti Mary Josephine ylös, istuutui tuolin käsinojalle ja alkoi sormillaan leikkiä Keithin hiuksilla. Silloin lähti Keithistä kaikki halu lähteä Shan Tungin luo. Hän olisi tahtonut jäädä tänne ainaiseksi. Kahdesti kohotti Mary Josephine hänen otsaansa ja painoi huulensa kevyesti sitä vasten. Ja jälleen kietoi Keith kätensä tytön pehmeiden vyötäröiden ympärille ja hänen sydämensä jyskytti niinkuin hän olisi työskennellyt liikaa. Mary Josephine se vihdoin lähetti hänet suorittamaan tehtäväänsä, mutta nousi ensiksi varpailleen, pani kätensä Keithin olkapäille ja tarjosi suunsa suudeltavaksi. Kokonainen selän takana oleva armeija ei olisi voinut antaa Keithille suurempaa rohkeutta kuin tämä suutelo. Nyt ei hän heittäisi kesken. Hän oli asiastaan aivan varma. Ja kaikkein ensiksi suuntasi hän matkansa kukkulalla olevaan Kirkstonen taloon.
Tällä kertaa ei hän ehtinyt edes ovelle saakka, ennenkuin sai näkyviinsä pensastossa olevan Miriam Kirkstonen, jonka vaaleilla kutreilla aurinko kimalteli. Keithin mieleen juolahti, että hiukset ikäänkuin myrkyttivät hänet, kun hän ajatteli tyttöä Shan Tungin omaisuutena. Jos ne olisivat olleet mustat tahi ruskeat, ei se ajatus olisi tuntunut niin epämiellyttävältä. Mutta eloisa kultatukka valitti äänekkäästi alennustilaansa. Tyttö näki hänet melkein samalla hetkellä kun hän tytön ja tuli ripeästi häntä vastaan. Tytön kasvoilla oli into, joka kertoi Keithille, että hänen tulonsa oli vapauttanut tämän kiduttavasta odotuksesta.
"Olen pahoillani, etten ollut kotona teidän käydessänne, miss Kirkstone", sanoi Keith tarttuen hetkeksi käteen, joka hänelle ojennettiin. "Arvelen teidän halunneen keskustella kanssani Shan Tungista."
Hän antoi iskun tunteettomana ja kävi suoraan asiaan. Hänen äänessään ei ollut mitään anteeksipyytävää sävyä. Hän näki tytön kylmenevän, tämän silmät kiintyivät tuijottavin katsein häneen aivankuin tyttö ei ainoastaan olisi kuullut hänen sanojaan, vaan nähnyt myöskin hänen sieluunsa.
"Eikö niin, miss Kirkstone?"
Tyttö nyökkäsi myöntävästi, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet.
"Shan Tungista", toisti Keith. "Miss Kirkstone, mikä teitä huolettaa? Miksi ette usko asiaa jollekin. McDowellille, minulle –."
Hän oli sanomaisillaan "veljellenne", mutta nopeus jolla tyttö tarttui hänen käsivarteensa, katkaisi lauseen.
"Onko Shan Tung käynyt hänen luonaan – McDowellin luona?" kysyi tyttö liikutettuna. "Onko hän ollut siellä tänään? Kertoiko hän –" Tyttö keskeytti hengästyneenä ja tarttui hänen käsivarteensa.
"En tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut", sanoi Keith. "Mutta McDowell oli tavattoman liikutettu teidän vuoksenne ja niin olen minäkin. Voimme olla avomielisiä, miss Kirkstone. Tanskassa on jotain mätää, sanotaan kun kaksi sellaista ihmistä kuin te ja Shan Tung seurustelette keskenänne. Ja te seurustelette, se ei ole kiellettävissä. Te olette olleet Shan Tungin luona myöhään yöllä. Hän oli teidän luonanne, kun minä kävin täällä ensikerran. Enemmänkin – hän on teidän talossanne nyt!"
Tyttö hätkähti ikäänkuin olisi saanut iskun. "Ei, ei, ei!" huudahti hän "Hän ei ole täällä. Sanon teille, ettei hän ole!"
"Miten voin teitä uskoa?" kysyi Keith. "Te ette ole puhuneet totta McDowellille. Te taistelette salataksenne totuuden. Ja me tiedämme, että se tapahtuu Shan Tungin vuoksi. Miksi? Olen täällä auttaakseni teitä ja taistellakseni puolestanne. Ja McDowell haluaa tehdä samoin. Senvuoksi on meidän tiedettävä. Miss Kirkstone, rakastatteko häntä?"
Hän tiesi, että kysymys oli loukkaava. Hän oli arvannut sen vaikutuksen. Aivankuin yhdellä iskulla ilmestyi tytön kalpeille kasvoille kaksi punaista pilkkua ja hän vetäytyi vielä askeleen kauemmaksi. Hänen silmänsä liekehtivät. Irroittamatta silmiään Keithistä osoitti hän pensaston reunaan. Keith katsoi sinne. Siellä oli pieni, kokoonkääriytynyt, kuoliaaksilyöty, vihreä käärme.
"Vihaan häntä yhtä paljon kuin tuota tuolla", sanoi tyttö.
Keith katsoi jälleen häneen. "Silloin olette te jostain syystä, jonka ainoastaan te ja Shan Tung tunnette, myyneet itsenne hänelle tahi olette sen tekemäisillänne!"
Se ei ollut kysymys. Se oli syytös. Hän näki vihan merkkien katoavan tytön kasvoilta, tämän ruumis velttoni, pää vaipui alas ja hiljainen päännyökkäys vahvisti Keithin sanat.
"Niin, minä olen myymäisilläni itseni hänelle."
Hämmästyttävä tunnustus mykistytti Keithin hetkeksi. Tyttö säilytti koko ajan mielensä tasapainon. Se mitä hän tämän jälkeen sanoi, hämmästytti Keithiä vielä enemmän.
"Olen tunnustanut näin paljon senvuoksi, että olen varma, ettette te minua anna ilmi. Ja minä menin asuntoonne etsimään teitä senvuoksi, että tarvitsin apuanne keksiäkseni jonkun jutun McDowellille. Te sanoitte tahtovanne auttaa minua. Tahdotteko tehdä sen?"
Keith ei vastannut ja tyttö jatkoi.
"Otan vastaan lupauksenne. McDowell epäilee, mutta hän ei saa päästä siitä selville. Teidän on siinä asiassa minua autettava. Teidän on autettava minua kaksi tahi kolme viikkoa. Sen ajan kuluessa tapahtuu jotain. Hän ei liene viisas, kun jälleen saattaa uskoa minuun. Ymmärrättekö te?"
"Osaksi", sanoi Keith. "Te pyydätte minun tekemään tämän sokeasti, tietämättä miksi sen teen, saamatta teiltä muuta selitystä kuin sen, että te jonkun tuntemattoman, salaperäisen lupauksen nojalla olette myymäisillänne itsenne Shan Tungille. Te pyydätte minua suojelemaan ja salaamalla tätä luonnotonta kauppaa harhaanjohtamalla sitä miestä, jonka epäluulot uhkaavat tehdä siitä lopun. Jollen arvelisi teitä mielisairaaksi, sanoisin ehdotustanne yhtä naurettavaksi kuin mahdottomaksikin. On välttämätöntä, että te annatte minun tietää, miksi olette myymäisillänne itsenne Shan Tungille."
Tytön kasvot tulivat jälleen ilmeettömiksi ja rauhallisiksi, mutta hänen kätensä vapisivat. Keith näki, kuinka hän koetti piiloittaa niitä ja hänen kävi sääli tyttöä.
"Silloin en tahdo vaivata teitä, sillä pyyntönne on joka tapauksessa mahdoton", sanoi tyttö. "Voinko luottaa siihen, että te pidätte salassa mitä olen teille kertonut? Kenties olen luottanut teihin liiaksi syystä, joka oikeastaan ei ole mikään syy – nimittäin se, että te olitte yhdessä John Keithin kanssa. John Keith oli ainoa ihminen, joka olisi voinut auttaa minua."
"Ja miksi John Keith. Kuinka hän olisi voinut sen tehdä?"
Tyttö ravisti päätään. "Jos kertoisin sen teille, vastaisin sen kautta kysymykseen, johon minun on mahdoton vastata!"
Keith tunsi jäävänsä matiksi. Hän ymmärsi, että tytön kanssa puhuminen ja keskusteleminen ei hyödyttäisi mitään. Hänen mieleensä juolahti äkkiä uusi ajatus. Tarkoitus sai pyhittää keinot. Hän puristi kätensä nyrkkiin, omaksui synkän, kostonhimoisen ilmeen ja kääntyi tyttöön.
"Kuulkaa minua", huudahti hän. "Te pelaatte peliä ja niin teen minäkin. Mahdollisesti olemme molemmat itsekkäitä ja katsomme vain omaa etuamme ajattelematta toista. Tahdotteko auttaa minua, jos minä autan teitä?"
Jälleen kävi Keithin tyttöä sääli kun hän näki sen innon, jolla tämä tarttui syöttiin.
"Kyllä", nyökkäsi tyttö tavoitellen henkeään. "Kyllä, minä tahdon auttaa teitä."
Keithin kasvot synkkenivät. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, niin että tyttö saattoi ne nähdä ja otti askeleen lähemmäksi.
"Vastatkaa minulle, välittäisittekö siitä – jos jotain tapahtuisi Shan Tungille? Välittäisittekö, jos hän kuolisi, jos –"
Tytön hengitys kävi nopeammaksi ja nopeammaksi ja punaiset pilkut ilmestyivät jälleen hänen poskilleen.
"Välittäisittekö siitä?" kysyi Keith äänellä, joka vaati vastausta.
"En, en – en välittäisi. Hän ansaitsee kuoleman."
"Kertokaa minulle siis, missä Shan Tung on, sillä minun pelini koskee häntä. Ja minä luulen sen olevan suuremman pelin kuin teidän, sillä se koskee elämää ja kuolemaa. Siinä on syy, miksi asia kiinnittää mieltäni. Minä olen itsekäs, minulla on oma asiani järjestettävänä ja teidän on autettava minua. En kysele enempää teitä itseänne koskevaa. Ja minä säilytän salaisuutenne sekä autan teitä McDowellin suhteen, jos te säilytätte minun ja autatte minua. Ensiksikin, missä on Shan Tung."
Tyttö epäröi tuskin hetkeäkään. "Hän on lähtenyt kaupungista pois ja viipyy poissa kymmenen päivää!"
"Mutta hän ei ole ostanut lippua eikä kukaan ole nähnyt hänen nousevan junaan."
"Ei, hän meni jokea myöten. Auto odotti häntä siellä ja yöllä astui hän Winnipegiin menevään junaan."
"Tahdotteko sanoa minulle, miksi hän menee Winnipegiin?"
"En, sitä en voi."
Keith kohautti olkapäitään. "Sitä on tuskin tarpeellista kysyä. Voin arvata sen. Hän menee tapaamaan veljeänne."
Jälleen ymmärsi hän osuneensa oikeaan. Ja kuitenkin sanoi tyttö:
"Ei, hän ei mene tapaamaan veljeäni."
Keith ojensi kätensä. "Miss Kirkstone, minä pidän lupaukseni. Autan teitä McDowellin suhteen. Tietysti haluan siitä palkkani. Tahdotteko luvata kunniasanallanne, että annatte minulle tiedon Shan Tungin paluusta?"
"Kyllä, annan teille siitä tiedon."
He puristivat toistensa käsiä. Silmätessään tytön silmiin näki Keith sellaista, joka sai hänet uskomaan, ettei raskain taakka ollut hänen kannettavanaan. Miriam Kirkstone taisteli myös elämästään ja ollessaan lähtemäisillään sanoi Keith:
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kun teen selväksi laskuni Shan Tungin kanssa, luulen, että siinä selviää teidänkin laskunne. Se on vaikea pähkinä purtavaksi ja antaa minulle paljon ajattelemista. Kymmenen päivää, Shan Tung, ja sitten –"
Hän poistui hymyillen. Miriam Kirkstone seurasi hänen menoaan silmillään, painoi kapeilla käsillään rintaansa ja uusi ajatus toi hänen katseeseensa uutta elämää ja uutta toivoa. Ja kun veräjä sulkeutui Keithin takana, kohosivat kyyneleet tytön kurkkuun ja hän ojensi kätensä ikäänkuin kutsuakseen menijän takaisin, sillä jokin hänessä sanoi, että tämän miehen avulla oli hänen pelastuksensa mahdollinen.
Ja hänen huulensa valittivat hiljaa: "Kymmenen päivää – ja sitten – mitä?"
XIX.
Tänä kymmenen päivän aikana kehittyi kesäkuu täyteen kukoistukseensa. Elämän suonet tykyttivät voimakkaasti. Punaiset kukat, ensimmäiset punaiset villikukat, jotka työntyivät lumen jälkeen esiin, värjäsivät kentät punaisiksi. Metsät saivat uuden värin, taivas tuli lähemmäksi ja ihmisten suonissa virtasi veri uusin voimin, uusin toivein. Keith tunsi kaiken sen ja enemmänkin. Kolme napaseuduilla vietettyä vuotta olivat opettaneet hänet täysin siemauksin nauttimaan aikaisista kesäriemuista Saskatchewan varrella. Ja Mary Josephinelle oli kaikki uutta. Milloinkaan ei hän ollut nähnyt nyt puhkeavan kesän veroista, kaikista maailman kesistä ihmeellisimmän, sen, joka kesäkuussa tulee Pohjolan eteläisille reunoille.
Keith oli pitänyt lupauksensa. Hänen ei ollut vaikea karkoittaa McDowellin pahimpia epäilyksiä miss Kirkstonen suhteen, sillä McDowell tahtoi mielellään uskoa. Kun Keith kertoi hänelle, että Miriam oli äärettömiin hermostunut yksinkertaisesti senvuoksi, että Shan Tung oli vietellyt hänen veljensä kurjiin paheisiin ja että kaikki selviäisi, kun Shan Tung palaisi Winnipegista, tarttui rautamies hänen käsiinsä huudahtaen helpotuksesta ja kiitollisuudesta.
"Mutta miksi ei hän uskonut asiaa minulle, Conniston?" valitti hän. "Miksi ei hän luottanut minuun?" Hänen äänessään oleva kaipaus ja pettyneiden toiveiden sävy oli melkein lapsellinen.
Keith oli valmistautunut. "Senvuoksi, että –" Hän epäröi ikäänkuin olisi ajatuksissaan punninnut asiaa. "McDowell, minun asemani on arkaluontoinen. Teidän on koetettava ymmärtää pakoittamatta minua sanomaan liian paljon. Te olette viimeinen mies maailmassa, jolle miss Kirkstone tahtoisi uskoa huolensa, ennenkuin hän on voittanut tahi ennenkuin ne ovat ohi. Hienotunteisuutta, kenties; naisen halu pitää salassa asia, jonkavuoksi hän häpeää, siltä mieheltä, jonka hän asettaa edelle kaikkia muita maailman miehiä aina siihen saakka, kunnes hän on peseytynyt niin puhtaaksi, ettei pieninkään epäluulo voi häneen kohdistua. McDowell, jos olisin teidän sijassanne, olisin tytön vuoksi ylpeä."
McDowell kääntyi ja Keith näki takaapäin, kuinka hänen kaulalihaksensa nytkähtelivät.
"Derwent, kenties te olette arvannut, kenties te ymmärrätte", sanoi hän kasvot yhä poispäin käännettynä. "Tietysti ei tyttö saa sitä milloinkaan tietää. Minä olen liian vanha, kyllin vanha ollakseni hänen isänsä. Mutta olen saanut oikeuden huolehtia hänestä ja jos joku tekee hänelle joskus vääryyttä –"
Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja Keith sanoi hiljaa hänen takanaan:
"– Tekisitte te kenties samaa kun John Keith teki miehelle, joka oli tehnyt vääryyttä hänen isälleen. Ja senvuoksi, että laki ei aina ole kaikkitietävä, voi myöskin sattua, että Shan Tung joutuu vastaamaan jostain sellaisesta asiasta. Aina siihen saakka, kunnes tyttö omasta vapaasta tahdostaan, ilosta loistavin silmin, kertoo teille salaisuutensa ja sen, miksi hän piti sen teiltä salassa, aina siihen saakka, kun hän sen tekee, on teidän velvollisuutenne suhtautua häneen niinkuin ette mitään olisi arvannut, ette mitään epäilisi. Tehkää niin, McDowell, ja jättäkää muu minun huolekseni."
Hän lähti jättäen rautamiehen seisomaan kasvot ikkunaan päin kääntyneinä.
Mary Josephinen suhteen eivät mitkään verukkeet auttaneet. Keithin mieli oli vielä täynnä omaa onneaan.
Hän ei voinut saada aivoistaan sitä vakaumusta, että hän Shan Tungia odottaessaan odotti myöskin Damokleen miekkaa ja että hänen ja hänen tuhoutumisensa välillä oli vain hiuskarva. Hän toivoi, että Miriam Kirkstonen kieltäytyminen luottamasta häneen ja tytön vastahakoisuus antaa hänen päästä pienimmälläkään tavalla selville asianhaaroista, saisi Mary Josephinen myötätunnon vaihtumaan välinpitämättömyydeksi, kenties suuttumukseksi. Mutta hän pettyi toiveissaan. Mary Josephine vaati, että he pyytäisivät miss Kirkstonea tulemaan luokseen päivälliselle seuraavana päivänä ja siitä hetkestä kasvoi molempien tyttöjen välille jotain, jota Keith huomasi olevansa voimaton estämään. Senjälkeen taipui hän kohtaloonsa. Hänen oli odotettava Shan Tungia.
"Jollet olisi luvannut olla rakastumatta, olisin peloissani." Tuolin käsinojalla istuva Mary Josephine uskoi tämän hänelle seuraavana iltana. "Tänään olin monta kertaa peloissani, Derry, hän on kaunis, sinä pidät kauniista hiuksista ja hänen ovat ihanat!"
"En voi muistaa", sanoi Keith tyynesti, "että olisin luvannut olla rakastumatta. Minä olen kuolettavasti rakastunut ja juuri sinuun, Mary Josephine. Ja mitä tulee Miriam Kirkstonen kauniisiin hiuksiin, en tahtoisi vaihtaa yhtä ainoata suortuvaasi kaikkiin hänen päässään oleviin."
Silloin aukaisi Mary Josephine viehättävästi naurahtaen hiuksensa ja antoi niiden pudota Keithin olkapäille ja kasvoille. "Välistä minulla on hirveän lystikäs ajatus, Derry", kuiskasi hän. "Jollen minä aina kotona olisi ollut sinun rakkaimpasi ja ellet sinä aina olisi ollut ihastunut minun hiuksiini, suudellut minua ja sanonut minua kauniiksi, luulisin melkein, ettet sinä ole veljeni!"
Keith nauroi ja oli iloinen, että hiukset peittivät hänen kasvonsa.
Näinä kesän ensimmäisinä, ihmeellisinä päivinä olivat he eroittamattomat lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin Keithillä oli tehtäviä. Näinä tunteina varustautui hän tulevia tapauksia varten. Prince Albertissa olevat maapalstansa arvioi hän vähintäin 100,000 dollarin arvoisiksi ja hän oli saanut McDowellilta kuulla, että niiden suhteen olisi lähitulevaisuudessa odotettavissa oikeudenpäätös, ennenkuin ne joutuisivat hänen onnen suosimille perillisilleen. Hän tiesi kuitenkin, että hänen oma kohtalonsa ratkeaisi piakkoin tavalla tahi toisella ja että hänellä nyt oli huolehdittavanaan Mary Josephine. Hän laati testamentin, jossa määräsi kaiken Mary Josephinelle sekä allekirjoitti sen omalla nimellään. Tämän testamentin asetti hän kirjekuoreen, jonka kiinnitti paitansa sisäpuolelle. Derwent Connistonina oli hänellä sisälläolevaa palkkaa kahden ja puolen vuoden palveluksesta 1260 dollaria. Näistä piti hän itse 260 dollaria. Jälelläolevat luki hän uusissa sadandollarin seteleissä Mary Josephinen eteen, pani ne toiseen kuoreen ja antoi hänelle.
"Ne ovat varmemmassa tallessa sinulla kuin minulla", selitti hän. "Kiinnitä ne puserosi sisäpuolelle. Ne ovat apurahastomme vuorille mennessämme." Mary Josephine otti hillityn ihastuneena aarteen vastaan ja hänestä tuntui kuin hänen hartioilleen olisi laskettu suunnaton edesvastuu.
Nämä olivat Keithille sekä ilon että levottomuuden päiviä. Parhaimpinakin onnen hetkinä kulutti jokin hänen sieluaan, jokin, joka syöpyi siihen yhä syvemmälle ja syvemmälle vaivaten häntä kuin kohtalokas liekki. Eräänä yönä näki hän unen; hän uneksi, että Conniston tuli hänen vuoteensa luo, herätti hänet ja ivasi häntä puhuen kummitusmaisella äänellä, että vaikka hän oli antanut Keithille sisarensa, oli hän antanut hänelle samalla myöskin Akilleen tyttärien onnettoman kohtalon. Ja kun Keith yön pimeydessä heräsi, tunsi hän epätoivoissaan, että asia oli niin. Vaikka hän voittaisikin taistelun, olisi Mary Josephine saavuttamattomissa. Sisar – ja hän rakasti tätä miehen rakkaudella!
Unen jälkeisenä päivänä kulkivat he jälleen metsikössä, joka suojasi Keithin vanhaa kotia ja jälleen asettuivat he sisään kylmiin, autioihin huoneisiin. Eräässä huoneessa silmäili hän pölyisten kirjojen nimiä kunnes löysi yhden, jonka avasi. Ja sieltä löysi hän sen, joka oli ollut piilossa muistin sokkeloissa kun aurinko nousi antaakseen hänelle uutta rohkeutta yön unien jälkeen. Akilleen tyttäret olivat lopuksi hävinneet. Odysseus oli voittanut ja nyt tänään oli hänen voitettava ja voittaa hän tahtoi!
Hän oli aina tulevaisuudesta varma ollessaan vapaassa luonnossa Mary Josephinen kanssa. Sivullaan tyttö, tämän käsi kädessään ja oma kätensä tytön vyötäisten ympärillä sanoi hän itsekseen, että elämä, oli valhetta – ettei ollut maata eikä aurinkoa eikä iloa koko maailmassa, jollei tämä maailma antanut hänelle toivoa. Toivoa oli, sitä oli kaukana tuon metsikön, keltaisten kenttien, etäisinten preerioiden, pienten vuorien takana, korkeiden vuorien sydämessä. Niinkuin hän oli nuoruudessaan ja lapsuudessaan näistä vuorista unelmoinut, unelmoi hän nytkin yhdessä Mary Josephinen kanssa. Hän kuvaili niitä tytölle, kertoi kuinka he kulkisivat mailin toisensa jälkeen pitkin Saskatchewan rantoja, millainen olisi heidän oma pieni maailmansa, kuinka he eläisivät, mitä heti tekisivät, mitä salaisuuksia he keksisivät, minkälaista voitonriemua he tuntisivat, he molemmat – vain he kaksi. Ja Mary Josephine teki suunnitelmia ja unelmoi yhdessä hänen kanssaan.
He elivät viikossa enemmän kuin vuodessa. Siltä tuntui Keithistä, joka ei ollut tuntenut tyttöä kauemmin kuin tämän viikon. Mary Josephine katsoi asiaa toiselta näkökannalta. Oli ollut pitkä ero, surujen täyttämä ero, jota hän ei koskaan unohtaisi, mutta se ei ollut kyennyt heikentämään sidettä hänen ja tämän ainoan rakastetun välillä, joka – niin hän luuli – aina oli ollut hänen omansa. Hänestä ei heidän toveruutensa ollut edes menneinä päivinä ollut niin täydellistä kuin nyt heidän ollessaan kahden vieraassa maassa, jossa toinen oli toisen koko maailma. Hänen suhtautumisensa Keithiin aiheutti sen, että Keith joskus yön hiljaisina, pimeinä hetkinä vääntelehti tuskasta kuin mato. Tytön rakkaus sitävastoin oli puhdasta rakkautta, jota ei tarvinnut salata, se oli avointa ja kirkasta kuin päivä. Hänestä oli hauskaa iltasin istuutua Keithin luo nojatuoliin, peittää tämän kasvot hiuksillaan, antaa niiden valua tämän ympärille ja tukkia niitä korviin ja suuhun kunnes toinen kerjäsi armoa. Samoin tahtoi hän istua mukavasti Keithin sylissä ja nojata päätään tämän olkapäähän heidän suunnitellessaan tulevaisuutta ja kahdesti tällä viikolla oli hän nukahtanut siihen. Joka aamu tervehti hän Keithiä suutelolla ja kun he olivat ulkona pitkillä kävelyillä, tuotti hänelle iloa suudella Keithiä tahi antaa tämän suudella itseään. Mutta Keithin valtasi yhä useammin musertava yksinäisyydentunne hiljaisen, pimeän yön tunteina, jolloin hänen teeskentelemisensä ja rikoksensa kuvastuivat voimakkaina ja inhoittavina hänen levottomissa aivoissaan.
Kun kaikki tämä kasvoi mustaksi, uhkaavaksi ukkospilveksi hänen unelmiensa näköpiirissä, tunsi hän kiihkeästi halua käydä yhä useammin vanhassa kodissaan ja Mary Josephine oli aina mukana. He eivät antaneet kenenkään saada vihiä käynneistään siellä. He puhuivat John Keithistä ja useammin kuin kerran kuvastivat Mary Josephinen säteilevät silmät lempeää ymmärtämystä. Hän rakasti tämän miehen muistoa senvuoksi, että hänen veljensä oli miehestä pitänyt. Ja näiden hetkien jälkeen tulivat yöt, jolloin todellisuus riisui naamionsa ja seisoi irvistelevänä kummituksena Keithin tuntiessa syvästi voitonriemunsa vääryyden. Hänen ainoa tyydytyksensä oli tieto, että tyttö ymmärsi häntä. Mitä ikinä tapahtuisikaan, ymmärtäisi Mary Josephine, minkälainen John Keith oli, sillä hän, John Keith, oli kertonut sen. Ja silloin oli hän puhunut totta.
Hän taisteli uutta mielenmasennusta vastaan, jonka valtaan hän joutui sitä enemmän mikäli päivät kuluivat. Hän ei voinut olla näkemättä uutta valoa, joka oli syttynyt Miriam Kirkstonen silmiin. Ajoittain oli se enemmän kuin heräävä toivo. Se oli melkein varmuus. Miss Kirkstone uskoi hänen lupaukseensa, hänen kykyynsä taistella ja hänen voimaansa voittaa. Miriamin ja Mary Josephinen kasvava ystävyys antoi tälle uskolle painavuutta saaden Miriamin melkein vakuutetuksi, sillä Mary Josephinen luottamus Keithiin oli rajaton. Myöskin McDowell, varovainen ja epäluuloinen mies, joka mieluimmin taisteli taistelunsa yksin, uskoi Keithiin. Tämä sokea usko painoi Keithiä enemmän kuin mikään muu, sillä hän tunsi, että hänen täytyi hankkia voitto turvautumalla enemmän tahi vähemmän petokseen ja viekkauteen. Ensimmäisen kerran kuuli hän Miriamin nauravan Mary Josephinen kanssa. Hän näki kultaisen ja ruskean pään yhdessä auringonpaisteessa, hän näki Miriamin kasvojen säteilevän tavalla, jota milloinkaan ennen ei ollut nähnyt ja kun hän tuli heidän luokseen, käänsivät he kasvonsa häneen päin ja hänen sydämensä vuosi verta samalla kun hän hymyili ja ojensi kätensä Mary Josephinelle. He luottivat häneen ja hän oli valehtelija, teeskentelijä, fariseus.
Yhdeksännen päivän iltana oli hän lopettanut aterian Mary Josephinen kanssa kun puhelin soi. Hän nousi vastaamaan. Se oli Miriam Kirkstone.
"Hän on tullut takaisin", sanoi tyttö.
Siinä kaikki. Sanat olivat lausutut tukahtuneella äänellä. Keith vastasi ja laski kuulotorven pois. Hän tunsi muutoksen kasvoillaan kääntyessään Mary Josephineen. Hän pakoitti itsensä tyyneksi ja näki Mary Josephinen kasvoilla kysyvän ilmeen. Keith siveli varovasti hänen pehmeitä hiuksiaan selittäen, että Shan Tung oli palannut ja että hänen täytyi mennä häntä tapaamaan. Makuuhuoneessaan pisti hän virkarevolverinsa takin alle.
Ollessaan valmis lähtemään viipyi hän ovella. Mary Josephine tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Tytön silmät ilmaisivat levottomuutta, niissä oli kysymys, jota hän ei lausunut.
Jokin Keithin sisällä kuiskasi, että tämä oli viimeinen kerta. Mitä tapahtuisikin, paljastaisi ilta hänet. Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, veti hänet lähemmäksi rintaansa ja katsoi häntä hetkisen silmiin.
"Rakastatko minut?" kysyi hän hiljaa.
"Enemmän kuin mitään muuta maailmassa", kuiskasi Mary Josephine.
"Suutele minua, rakas."
Tyttö painoi huulensa hänen huulilleen.
Keith päästi hänet sylistään hitaasti, vastahakoisesti.
Senjälkeen seisoi Mary Josephine valaistussa oviaukossa ja seurasi silmillään Keithiä, kunnes tämä katosi pimeyteen. Hän huusi hyvästi ja Keith vastasi. Ovi sulkeutui ja Keith laskeutui laaksoon sydämessään onnettomuuttaennustava paino.
XX.
Värittömin kasvoin ja silmät täynnä kauhua seisoi Miriam Kirkstone kukkulalla olevan talon suuressa huoneessa Keithin edessä.
"Hän oli täällä – kymmenen minuuttia", sanoi tyttö sellaisella äänellä kuin puristaisi hän sen ulos jostain kylmästä ja kuolleesta ruumiinosastaan. Se oli väritön, tunnoton, elävä ääni, mutta siinä kuului kuitenkin kummallinen kuolonkysymys. "Näiden kymmenen minuutin kuluessa sanoi hän minulle – sen! Jos te epäonnistutte –"
Tytön ääni piteli Keithiä paikoillaan. Miss Kirkstonen sydän näytti tykyttävän pitkässä, kapeassa, kauniissa kaulakuopassa ja Keith saattoi nähdä kuinka sydän ikäänkuin työskenteli painaakseen takaisin ne sanat, jotka olivat tulemaisillaan huulien yli.
"Jos minä epäonnistun", toisti Keith hiljaa katsoen tykyttävään kaulakuoppaan.
"Jää minulle tehtäväksi vain yksi asia. Te – te – kai ymmärrätte?"
"Kyllä, minä ymmärrän. Senvuoksi en minä epäonnistu."
Hän vetäytyi ovelle voimatta vieläkään irroittaa katsettaan valkeassa kaulassa tykyttävästä sydämestä. "Minä en epäonnistu", toisti hän. "Ja kun puhelin soi, tahdotteko olla täällä vastaamassa?"
"Kyllä, täällä", vastasi tyttö käheästi.
Keith meni ulos. Hänen jalkojensa alla oleva mutkitteleva tie näytti kuutamossa joelta. Hänen yläpuolellaan oli kimmeltävä tähtitaivas. Yö oli valoisa, yksi Saskatchewalaakson kultahohteisia öitä. Taivaankannen alla eli maailma. Pieni kaupunki oli kultaisen kimmellyksen keskellä. Sieltä kuului melua, sorinaa ja erilaisia ääniä, joiden kovuutta välillä oleva laakso lievensi. Keith tuli kaupunkiin. Hän meni ohi nauravien, puhelevien, vilkkaiden ihmisten. Hän kuuli soittoa. Pääkatu oli kävelijöitä täynnä. Eräässä kulmassa lauloi pelastusarmeija, johon kuului nuori nainen, nuori mies, raajarikkopoika, kaksi nuorta tyttöä ja nuori mies. "Lähemmäks' Sua. Jumala." Kauppakamarirakennuksen vastapäätä olevalle joenrannalle oli erään lääkekaupustelijan vaunujen luo kokoontunut koko joukko väkeä. Pelastusarmeijan tamburiinin tahdissa kuului iloisen neekerin banjon soitto. Keith sivuutti tämän kaiken avoimin silmin ja kuulevin korvin, mutta ei pysähtynyt. Se, mitä hän kuuli ja näki, sai hänet värisemään kylmästi ikäänkuin se olisi ollut hänen joutsenlaulunsa. Kaupunki hänen ympärillään iloitsi ja riemuitsi. Ja se kidutti hänen sydäntään kylmästi, tunteettomasti. Hän tunsi tuomion olevan edessään, mutta kuitenkaan ei hän ollut peloissaan. Hän ei enää ollut unelmien kahleissa eivätkä itsekkäät pyyteet hallinneet häntä. Hän näki edessään Miriam Kirkstonen väräjävän sydämen levottomat lyönnit.
Hän saapui Shan Tungin luo. Pehmeillä verhoilla peitettyjen ikkunoiden takaa loisti häikäisevä, keltainen valo. Hän astui sisään ja häntä kohtasi elämän virta, äänten sorina ja nauru, lasien helinä, savukkeiden ja hajuvesien tuoksu. Ja siellä missä edelliselläkin kerralla, seisoi Li King aivankuin ei olisi liikahtanutkaan yhdeksään päivään, seisoi yhtä arvoituksellisena vartioiden tarkoin joka puolelle kapeine silmineen. Keith meni hiljaa hänen luokseen. Ja kun hän tällä kertaa lähestyi, tervehti Li King häntä hienolla, viekkaalla hymyllä. Hän heitti savukkeen tiililattialle ja kumarsi kohteliaasti. Tänäiltana ei hän ollut mykkä.
"Olen tullut tapaamaan Shan Tungia", sanoi Keith.
Hän oli puoleksi odottanut, että häneltä kiellettäisiin sisäänpääsy ja varustautunut siltä varalta käyttämään valtuuksiaan poliisiupseerina. Mutta Li King ei epäröinyt. Hän oli melkein innokas. Ja Keith ymmärsi, että Shan Tung odotti häntä.
He kulkivat verhon takaa toisen taakse niin kauan, että Keithistä tuntui koko matka olevan vain verhojen takana kiertelemistä. He pysähtyivät erään seinän eteen ja Li King painoi joutsenkaulaisen, pitkäkoipisen, mustan linnun kurkkua, seinä kääntyi syrjään ja päästi heidät kulkemaan. Sisällä oli pimeää, mutta Li King kiersi sähkönappulaa ja sytytti valon. Hän näytti tietä kapean, kymmenen jalan pituisen käytävän kautta, avasi vielä erään oven ja piti sitä hymyillen auki Keithille. "Tuolla ylhäällä", sanoi hän.
Monet askelemaiset portaat johtivat ylöspäin ja kun Keith alkoi kulkea niitä pitkin, suljettiin ovi hänen takanaan. Li King ei seurannut häntä kauemmaksi.
Keith kulki varovasti eteenpäin. Yläpäässä oli vielä ovi ja tämän aukaisi hän yhtä hiljaa kuin Li King oli sulkenut alaoven. Jälleen kaikkialla olevia verhoja ja sitten silmäsi hän huoneeseen, joka sai hänet kummastuksesta pysähtymään. Se oli suuri huone, 50 jalkaa pitkä ja 30 leveä, eikä milloinkaan ennen Keith ollut nähnyt sellaista loistoa. Hänen jalkansa vaipuivat samettimaiseen mattoon, seinät olivat runsaasti koristellut kultaisilla, ruskeilla ja karmosiininpunaisilla kalleilla gobeliineilla; kallisarvoiset pöydät, paksuilla silkkikankailla päällystetyt sohvat ja itämaalaiset tuolit herättivät hänen hämmästystään. Huoneen toisessa päässä oli koroke ja sen edessä polvistuneessa asennossa liikkumaton olento, jota huoneen monilukuiset, säihkyvät valot kirkkaasti valaisivat. Hän näki gobeliinien edessä sotureita muistuttavia panssarivarusteita ja tuumiskeli hetken oliko polvistuva olento kenties puusta tehty pakanallinen epäjumalankuva.
Korokkeen edessä polvillaan oleva olento alkoi liikkua. Käsivarret ojentautuivat hitaasti ulospäin, kääntyivät taapäin, sitten jälleen ulospäin ja kolme kertaa kumartui olento sekä ojentautui uudelleen ja sill'aikaa kuului yksitoikkoinen, inhimillinen ääni. Kaikki oli pian ohi. Todennäköisesti ei ollut kulunut kahta minuuttia Keithin sisääntulosta ennenkuin polvistunut olento hypähti kissan notkeudella pystyyn, katsoi nopeasti ympärilleen ja seisoi hymyillen ja kumartaen tulijan edessä.
"Hyvää iltaa, John Keith!" Siinä oli Shan Tung. Hän oli puettu itämaalaiseen, laajaan, karmosiininpunaiseen pukuun, joka oli koristeltu kuin naisen puku omituisilla, riikinkukkoa kuvaavilla kirjailuilla. Se lainehti ja kääriytyi hänen ympärilleen aistikkaisiin poimuihin, kun hän äänettömästi liukui eteenpäin sametinhienojen mattojen peittämällä lattialla.
"Hyvää ilta, John Keith!" Hän oli tuttavallinen, hymyilevä, silmät hehkuivat, käsi oli ojennettu ja hänen äänessään sekä koko käytöksessään oli ystävällisyyttä. Ja kuitenkin oli siinä kehräävä, kissan ääntä muistuttava ääni ja silmien hehku näytti ilmaisevan suloista voitonriemua.
Keith ei tarttunut hänen käteensä. Hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän katsoi kiinalaisen hehkuviin, tuttavallisiin silmiin. Kiinalainen! Oliko se mahdollista? Saattoiko kiinalainen omata sellaisen lausuntatavan, jonka huoliteltu, kaunis sanonta sai hänet tuntemaan olevansa alakynnessä?
Shan Tung näytti lukevan hänen ajatuksensa. Ja se huvitti häntä. Hän kumarsi jälleen. "Minä olen Shan Tung", sanoi hän hieman ivallisesti. "Täällä kotonani olen aivan toisenlainen. Tunnetteko minut jälleen?"
Hän viittasi kädellään miellyttävän pyytävästi pöytään, jonka molemmilla puolilla oli tuolit. Hän istuutui itse odottamatta Keithiä, joka asettui häntä vastapäätä. Jälleen lienee hän lukenut mitä Keithillä oli sydämellä, halu ja aikomus tappaa, sillä äkkiä hän taputti käsiään, kerran – kahdesti –
"Tahdotteko juoda kanssani teetä?" kysyi hän.
Tuskin oli hän sen sanonut, ennenkuin Keithistä tuntui, että heidän ympärillään syntyi vilkas elämä. Hän näki gobeliinien liikahtelevan. Eräs hänen edessään oleva seinälaatta oli ovi. Sieltä kuului pukujen kahinaa, pehmeitä askeleita, kuiskauksia ja liikehtimistä. Sisään astui kiinalainen mukanaan pöytäliina ja porsliineja. Hänen takanaan tuli toinen tuoden teekeittiötä ja kummituksen nopeudella, ilman että kuului ääntä tahi liikettä, seisoi Keithin sivulla kolmas. Ja verhojen takana jatkui liikehtiminen, yhä kuului sieltä kuiskauksia ja Keith ymmärsi siellä olevan vielä useampia. Hän ei hätkähtänyt, vaan hymyili takaisin Shan Tungille. Kului minuutti, ei muuta, ja kevytjalkaiset miehet olivat tehneet tehtävänsä ja katosivat.
"Nopeata tarjoilua", sanoi Keith hyväksyen. "Hyvin nopeata tarjoilua, Shan Tung! Mutta minulla on kädessäni jotain, joka on vielä nopeampi!"
Shan Tung kumartui äkkiä pöydän yli. "John Keith, te olette hullu, jos tulette tänne murha sydämessä", sanoi hän. "Olkaamme ystäviä. Se on parasta. Olkaamme ystäviä."
XXI.
Näytti siltä kuin Shan Tungin kasvoilta olisi silmällä eroittamattomalla nopeudella pudonnut naamari. Keith, joka varustautui taisteluun ja kiihoitti itseään askeleeseen, jonka luuli olevansa pakoitettu ottamaan, hämmästyi suuresti. Shan Tung oli tosissaan. Hänen silmissään oli enemmän vakavuutta, niissä oli avoimesti ilmaistua toivoa, että Keith kohtaisi häntä puolitiessä. Mutta hän ei tarjonnut kättään uudelleen. Hän näytti tällä hetkellä vaistoavan sen tavattoman eroituksen, joka on keltaisen ja valkoisen välillä. Hän tunsi Keithin halveksumisen, sen torjuvan ylimielisyyden, joka oli toisen sielussa. Kellertävän hipiän alle alkoi hitaasti ilmestyä punaa.
"Odottakaa!" sanoi hän hiljaa. Liehuvassa puvussaan näytti hän liukuvan lähelläolevan pöydän luo. Silmänräpäyksessä oli hän takaisin kädessään pergamenttirulla. Hän istuutui jälleen ja hetkisen kestävän hiljaisuuden vallitessa kohtasi avoimesti Keithin katseen. "Me olemme molemmat miehiä, John Keith." Hänen äänensä oli pehmeä ja tyyni. Hänen kapeat sormensa huolellisesti hoidettuine kynsineen leikittelivät pergamenttirullan kanssa, käärivät sen auki ja pitivät niin, että toinen saattoi lukea. Se oli yliopistodiploomi. Keith tuijotti siihen. Siihen oli painettu tuntematon nimi, Kao Lung, Shatungin prinssi. Nyt selvisi totuus hänelle. Hän katsoi kiinalaiseen.
Mies, jonka hän oli tuntenut Shan Tungina, kohtasi hänen katseensa tyynellä, omituisella hymyllä, jossa oli ylpeyttä ja vallantuntoa. "Minä olen prinssi Kao", sanoi hän. "Tämä on minun diploomini. Olen suorittanut tutkintoni Yale-yliopistossa."
Keithin puhumisyrityksestä syntyi vain murahdus. Hän ei löytänyt sanoja. Ja Kao, joka kääri pergamentin kokoon ja unohti kylmenevän teekeittiön, kumartui jälleen yli pöydän. Ja silloin näki Keith hänen kokoonvetäytyneissä, hehkuvissa silmissään paholaisen, elävän intohimon tulesta ja liekeistä, Kaon sielun; ja Kaon ääni oli surmaavan rauhallinen.
"Minä tunsin teidät McDowellin virkahuoneessa", sanoi hän. "Ensiksi näin, ettette te olleet Derwent Conniston. Ja loppu oli helppoa. Kenties te tapoitte Connistonin. En kysy sitä, sillä minä vihasin häntä. Jos hän olisi palannut, olisin minä jonain päivänä tappanut hänet. John Keith, te olitte kuollut mies meidän ensimmäisestä tapaamisestamme alkaen. Miksi en jätä teitä pyövelille? Miksi varoitin teitä sellaisella tavalla, että tiesin teidän tulevan tapaamaan minua? Miksi pelastin henkenne, joka oli kokonaan minun käsissäni? Voitteko arvata sen?"
"Osaksi", sanoi Keith. "Mutta jatkakaa. Minä odotan." Ei hetkeksikään juolahtanut hänen mieleensä kieltää olevansa John Keith. Kieltäminen olisi ollut hulluutta, ajan tuhlaamista ja juuri nyt hän tunsi, ettei mikään maailmassa ollut niin kallisarvoista kuin aika.
Kaon nopea käsityskyky auttoi häntä heti ymmärtämään toisen näkökannan ja hän nyökkäsi hyväksyvästi "Hyvä, John Keith. Se on helppo arvata. Teidän elämänne kuuluu minulle. Minä voin sen pelastaa. Minä voin sen tuhota. Ja te puolestanne voitte olla minulle hyödyksi. Te autatte minua ja minä pelastan teidät, se on meille molemmille edullista ja me tulemme molemmat onnelliseksi, sillä te pidätte Connistonin sisaren – ja minä saan kultakutrisen jumalattareni Miriam Kirkstonen!"
"Niin paljon olen arvannut", sanoi Keith. "Jatkakaa!" Hetkisen näytti Kao epäröivän tutkiakseen toisen kasvojen kylmää, harmaata toimettomuutta. "Te rakastatte Connistonin sisarta", jatkoi Kao. "Ja minä – minä rakastan kultakutrista jumalatartani. Katsokaa! Tuolla korokkeella on hänen valokuvansa ja kiehkura hänen kultaisista hiuksistaan, ja minä jumaloin niitä."
Keithin kasvot tulivat kylmemmiksi ja harmaammiksi, kun hän näki Kaon silmien intohimoisen hehkun. Se teki hänet sairaaksi. Se oli kauhistuttava tunne, jota ei voinut kutsua rakkaudeksi. Se oli mielettömyyttä. Mutta Kao, mies itse, ei ollut mieletön. Hän oli peto. Ja vaikka silmät paloivat kuin paholaisella, oli hänen äänensä lempeä ja tyyni.
"Minä tiedän, mitä te ajattelette, minä näen mitä te näette", sanoi hän. "Te ajattelette keltaista ja näette keltaista. Minun ihoni! Minun syntyperäni! – Minun –" Hän hymyili ja hänen sävynsä oli melkein hyväilevä. "John Keith, Pe-Chi-Lissä on suuri pääkaupunki Peking ja Pe-Chi-Li on Kiinan suurin maakunta. Ja siihen rajoittuva Shantung on ainoastaan toinen; te laskette keisarienne suvun iän sadoissa vuosissa. Ja niin monen sukupolven aikana, ettemme mekään sitä muista, huomatkaa se – ovat minun esivanhempani hallinneet Shantungia. Minun isänisäni oli kahdeksannen luokan mandariini ja minun isäni yhdeksännen, kaikista korkeimman luokan. Ja minä, prinssi Kao, hänen vanhin poikansa, tulin Ameriikkaan oppimaan ameriikkalaisia lakeja ja ameriikkalaisia tapoja. Ja minä opin ne, John Keith. Minä palasin ja tietojeni avulla kaadoin hallituksen. Olin vähän aikaa vallassa, mutta sitten kääntyi se, jota te kutsutte onnen jumalaksi, minua vastaan ja minun oli paettava pelastaakseni henkeni. Mutta veri on vielä täällä." Hän vei käden hiljaa rinnalleen, "tuhannen hallitsijan veri. Puhun tästä teille senvuoksi, että te ette uskalla antaa minua ilmi, te ette uskalla sanoa heille kuka minä olen, vaikka se totuus ei minua juuri vahingoittaisi. Olen mieluummin tunnettu Shan Tungina. Vain te ja Miriam Kirkstone – olette saaneet kuulla näin paljon."
Keithin veri muistutti tulta, mutta hänen äänensä oli kylmä kuin jää.
"Jatkakaa!"
Tällä kertaa ei voinut syntyä mitään väärinkäsitystä. Silminnähtävästi Kao ymmärsi hänen tyynillä kasvoillaan olevan harmaan kylmyyden ja silmien teräsloisteen merkityksen. Hän veti silmänsä kokoon. Ensimmäisen kerran kohosi hänen värittömille kasvoilleen himmeä hehku.
"Minä kerron tästä kaikesta teille senvuoksi, että luulen meidän työskentelevän yhdessä kuin ystävät", huudahti hän. "Mutta niin ei ole. Te, samoinkuin minun kultakutrinen jumalattareni, vihaatte minua! Te vihaatte minua keltaisen ihoni vuoksi. Te sanotte itsellenne, että minulla on keltainen sydän. Ja Miriam vihaa minua, hänkin sanoo niin, mutta hän on minun!" Hän hypähti äkkiä ylös ja huitoi käsivarsillaan ympärilleen. "Katsokaa mitä minä olen häntä varten laittanut. Tänne hän tulee, täällä hän elää kunnes minä vien hänet pois. Tuolla korokkeella antaa hän sielunsa ja kauniin ruumiinsa minulle, ettekä te voi sitä estää, eikä hän voi sitä estää, ei koko maailma voi tehdä mitään sitä estääkseen – ja hän tulee minun luokseni tänä yönä."
"Tänä yönä!" läähätti Keith.
Hän hypähti myöskin ylös. Hänen kasvonsa olivat kauheat. Ja silkkipuvussa oleva Kao heilutteli käsivarsiaan hänen lähellään.
"Katsokaa, tulet palavat hänelle. Ne odottavat häntä. Ja tänä yönä, kun kaupunki nukkuu, hän tulee. Ja te, John Keith, te itse toimitatte hänet tulemaan."
Keith ihmetteli sitä kylmäverisyyttä, joka sai hänet pysymään alallaan, kun hän kohtasi paholaisen Kaon silmissä, olennon, joka ei enää ollut ihminen, vaan hänen ulottuvillaan oleva peto.
"Niin, te se olette, joka annatte minulle hänen sielunsa ja kauniin ruumiinsa", toisti Kao. "Tulkaa! Minä näytän teille miksi ja kuinka!"
Hän liukui koroketta kohti. Hänen kätensä kosketti seinää. Se avautui ja aukossa kääntyi hän odottamaan Keithiä.
"Tulkaa!" sanoi hän.
Keith veti syvään henkeään ja sielu valmiina siihen, mitä tulisi näkemään, ja ruumis valmiina toimimaan seurasi hän kiinalaista.
XXII.
Keith seurasi kiinalaista kapeaa käytävää myöten ja täytetyn oven kautta heikosti valaistuun huoneeseen. Tästä huoneesta ei ollut muuta uloskäytävää. Se oli melkein neliömäinen, katto oli matala ja seinät synkän tummat. Sen, että siellä oli joku, tunsi Keith raskaasta, ilmassa leijailevasta tupakansavusta. Hetkiseen ei hän voinut eroittaa mitään. Mutta sitten näki hän kasvojen tuijottavan itseensä. Ne olivat kauhistuneet, karkeat kasvot syvine vakoineen, riippuvine lihaksineen ja sisäänpainuneine, tuijottavine silmineen. Niin, silmät olivat enemmän kuin tuijottavat. Ne suuntautuivat Keithiin kuin hehkuvat hiilet. Kasvojen alla oli ihmisen vartalo, suuri, lihava, huojuva vartalo, joka oli eteenpäin kumarassa.
Kao kumarsi, heilautti hihojaan ja sanoi: "John Keith, sallikaa minun esitellä teille Peter Kirkstone."
Ensimmäisen kerran purkautui hämmästys ja liikutus Keithin huulilta huutona. Hän otti askeleen eteenpäin. Niin, tässä säälittävässä, kurjassa ihmisrauniossa tunsi hän Peter Kirkstonen, sen lihavan raukan, Miriam Kirkstonen veljen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli seisonut madonnan kuvan alla!
Ja kun hän seisoi mykkänä, sanoi Kao: "Peter Kirkstone, te tiedätte minkävuoksi tänäiltana olen tuonut tämän miehen tänne. Te tiedätte, ettei hän ole Derwent Conniston, vaan John Keith, teidän isänne murhaaja. Eikö niin?"
Paksut huulet liikkuivat. Ääni oli käheä: – "Kyllä."
"Hän ei usko sitä. Olen tuonut hänet tänne senvuoksi, että hän kuulisi sen teiltä. Peter Kirkstone, onko teidän tahtonne, että sisarenne Miriam Kirkstone tänä yönä antautuu minulle, prinssi Kaolle?"
Jälleen liikkuivat paksut huulet. Tällä kertaa näki Keith ponnistuksen. Hän vapisi. Hän ymmärsi, että nämä kysymykset ja vastaukset olivat etukäteen valmistetut. Mies, joka puhui, oli tuomittu. Ja tukahdutettu ääni sanoi uudelleen:
"Kyllä."
"Miksi?"
Peter Kirkstonen kauhistuneet silmät näyttivät värähtelevän tuskasta. Hän katsoi Kaoon. Ja hämärässä huoneessa näyttivät Kaon silmät kiiluvan kuin käärmeen.
"Senvuoksi, että se pelastaa henkeni."
"Ja miksi pelastaa se henkenne?"
Jälleen seurasi hiljaisuus, jälleen sairaalloinen ponnistus.
"Senvuoksi, että – minä olen tappanut ihmisen."
Kumartaen ja hymyillen kääntyi Kao ovelle. "Hyvä on, Peter Kirkstone! Hyvää yötä! John Keith, tahdotteko tulla mukanani?"
Mitään vastaamatta seurasi Keith pimeän käytävän läpi monilukuisilla tulilla valaistuun suureen huoneeseen, pöydän luo, jolla poriseva teekeittiö ja porsliinit olivat. Hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen, kun hän istuutui ja Kao asettui jälleen häntä vastapäätä.
"Tahdon kertoa teille syyn, John Keith. Peter Kirkstone, Miriamin veli, on murhaaja, kylmäverinen murhaaja. Ja ainoastaan Miriam Kirkstone ja teidän nöyrin palvelijanne, prinssi Kao, tietävät salaisuudesta. Ja ostaakseen minun vaitioloni ja pelastaakseen hänen henkensä on kultakutrinen jumalatar melkein valmis antautumaan minulle – melkein, John Keith. Hän tekee päätöksensä tänäiltana, kun te menette hänen luokseen. Hänen on tultava. Niin, hänen on tultava. Siitä minä en ole huolissani. Häntä varten on laitettu valot, hääkoroke ja hääillallinen. Oh, hän kyllä tulee. Sillä, jollei hän tule, jos hän jää pois, silloin sekä Peter Kirkstone että John Keith joutuvat pyövelin käsiin!"
Huolimatta kauhusta, joka hänet valtasi, ei Keith tuntenut levottomuutta. Tilanne oli hänelle nyt kokonaan selvillä, järjestelemällä ei voinut voittaa mitään, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kiemurrella syrjään. Kao piteli voittoa käsissään, samoissa käsissä, jotka työnsivät hänet seinää vasten eivätkä jättäneet hänelle mitään mahdollisuutta lukuunottamatta kahta, jotka olivat mahdottomia, nimittäin pako heti ja ilman Mary Josephinea tahi Miriam Kirkstonen uhraaminen. Hän ei oikein tiennyt kuinka Kao ajatteli, että petos pitäisi suorittaa.
Hänen äänensä samoinkuin kasvojen ilme oli kylmä ja omituinen kun hän vastasi kiinalaiselle; siitä puuttui into, puuttui ilme, eikä toista sanaa painostettu kovemmin kuin toistakaan, ja kun hän kuuli oman äänensä, ymmärsi hän mitä se merkitsi. Hänen sisimpänsä oli kylmä, kylmä kuin jää ja hän näki korokkeella sen uhrialttarin, jonka Kao oli laittanut kuntoon. Korokkeen lattia oli peitetty suurella, kullatulla alttariliinalla ja se sai hänet kuvittelemaan Miriam Kirkstonen makaavan sillä avattuine, ihanine hiuksineen.
"Minä näen sen. Tämä on kauppa. Te tarjoatte minulle palkaksi elämäni Miriam Kirkstonesta."
"Enemmän kuin sen, John Keith. Minä saan pienemmän hinnan. Ja kuitenkin on se minusta suuri, sillä se lahjoittaa minulle kultakutrisen jumalattareni. Mutta onko hän minulle suuremman arvoinen kuin Connistonin sisar teille? Niin, minä annan teille hänet, annan teille oman elämänne ja annan Peter Kirkstonelle elämän – Kaikki yhdestä ainoasta."
"Yhdestä ainoasta", toisti Keith.
"Niin, yhdestä ainoasta."
"Ja minun, John Keithin, pitäisi jollain minulle nyt vielä tuntemattomalla tavalla luovuttaa teille Miriam Kirkstone."
"Niin."
"Mutta jos minä nyt sensijaan tappaisin teidät siihen missä istutte –"
Kao kohautti kapeita olkapäitään ja Keith kuuli pehmeän naurun, joka muistutti kissan kehräämistä.
"Olen ryhtynyt varokeinoihin. Kaikki on selvänä. Jos jotain tapahtuisi minulle, on muita, jotka tarttuisivat asiaan. Minun vahingoittamiseni olisi oman kohtalomme sinetöimistä. Sitäpaitsi ette pääsisi täältä elävänä. Minä en pelkää."
"Millä tavalla olisi minun jätettävä Miriam Kirkstone teille?"
Kao kumartui eteenpäin ja hänen sormensa toimivat vilkkaasti. "Ah, nyt olette te tehneet kysymyksen, John Keith! Ja meistä tulee ystävät, todelliset ystävät, sillä te näette viisauden silmillä. Se käy helposti, niin helposti, että te kummastutte tehtävän yksinkertaisuutta. Kymmenen päivää sitten oli Miriam Kirkstone maksamaisillaan minulle hinnan. Mutta sitten tulitte te. Siitä hetkestä alkaen, kun hän näki teidät McDowellin virkahuoneessa, hän muuttui. Miksi? Sitä en tiedä. Kenties sen vaikutuksesta, jota te kutsutte vaistoksi, mutta jolle minä annan paremman nimen. Kenties vain senvuoksi, että te olitte saaneet kiinni hänen isänsä murhaajan. Minä kävin hänen luonaan samana päivänä kuin tekin, vähää ennen teidän tuloanne. Ah, minä näin, minä ymmärsin sen kipinän, joka oli alkanut kyteä hänessä, toivon, mahdottoman toivon, ja minä varustauduin sitä vastaan jättämällä teille ilmoitukseni. Minä matkustin pois. Minä tiesin, että kaikki toivo kohdistuisi muutamiksi päiviksi teihin, että se eläisi ja kuolisi teidän kanssanne, että teidän sananne viimeksi ratkaisisi asian ja toisi hänet minun luokseni. Ja se sana on teidän lausuttava tänäiltana. Teidän on mentävä hänen luokseen murskatuin toivein. Teidän on sanottava hänelle, ettei mikään maailman mahti voi pelastaa häntä ja että Kao odottaa tehdäkseen hänestä prinsessan, että huomenna on myöhäistä ja että tänäiltana on kauppa päätettävä. Hänen on tultava. Hän tahtoo pelastaa veljensä pyöveliltä ja saamalla hänet tulemaan pelastatte te John Keithin ja saatte Derwent Connistonin sisaren. Eikö se ole suuri palkka siitä vähästä mitä minä pyydän?"
Nyt katsoi Keith hymyillen kiinalaisen silmiin, mutta hymy ei kyennyt lieventämään hänen kasvojensa harmaata, kallomaista kovuutta.
"Kao, te olette paholainen! Arvaan, että teidän paatuneissa korvissanne se kuuluu kohteliaisuudelta. Te olette mädännyt sydämeenne asti. Te olette läpikotaisin keltainen käärme. Tulin tapaamaan teitä, luullen löytäväni jonkun ulospääsyn tästä vaikeasta tilanteesta. Olin melkein päättänyt tappaa teidät. Mutta en tee sitä. On olemassa parempi keino. Puolen tunnin kuluttua olen McDowellin luona ja teen teistä matin kertomalla olevani John Keith. Ja minä kerron hänelle Miriam Kirkstonen tarinan alusta loppuun. Kerron hänelle uhrialttarista, jonka olette tytön varalle pystyttäneet! – Ja huomenna nousee koko Prince Albert yhtenä miehenä ja tappaa teidät niinkuin tappaisi rotan. Se on vastaukseni, vinosilmäinen, keltainen paholainen. Te ette missään tapauksessa saa Miriam Kirkstonea!"
Lopettaessaan oli hän noussut ylös kummastellen oman äänensä tyyneyttä ja sitä, että hänen kätensä olivat valkoiset ja aivonsa kylmät, vaikka hän tällä hetkellä uhrasi itsensä. Ja Kao oli huumaantunut. Hän näki edessään miehen, joka heitti pois elämänsä. Tässä lopullisessa pelissä se oli mestariveto, jota hän ei ollut arvannut. Nyt oli hän, hetkistä ennen voittoa, voitettu. Hän näki maailmansa romahtavan, mahtinsa voimattomaksi ja henkensä riippuvan hiuskarvasta. Keithin kasvoista luki hän totuuden. Tämä mies, joka oli uskaltanut niin paljon elämänsä ja vapautensa puolesta, tahtoi nyt uhrata henkensä pelastaakseen tytön, yhden ainoan tytön! Hän ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän uskoi siihen kuitenkin, sillä hänen edessään olivat tyynet, intohimottomat kasvot, jotka olivat yhtä horjumattomat kuin hänen omien kivijumaliensa kasvot.
Kun Keith lausui sanat, jotka murskasivat kaikki Kaon suunnitelmat, hän enemmän tunsi kuin näki sen nopean muutoksen, joka tapahtui häneen tuijottavassa keltaisessa Molokissa. Hetkeksi olivat itämaalaisen silmät laajentuneet ja paljastaneet sen rajattoman liikutuksen, jota hän tunsi Keithin odottamattoman hyökkäyksen johdosta; sitten sulkeutuivat ne hitaasti jälleen, kunnes niistä näkyi hyvin uhkaavat tulikipinät, jotka saivat Keithin ajattelemaan käärmeensilmiä. Nopeasti kuin nuoli heitti Kao lavean pukunsa taapäin ja tempasi toisella kädellään silkkivyöstään pistoolin. Samassa hengenvedossa päästi hän terävän huudon.
Keith hypähti taapäin. Kiinalaisen silmien käärmemäinen uhka oli varoittanut häntä ja salamannopeasti veti hän revolverin kotelostaan. Sittenkään ei liike ollut nopeampi kuin vastaus Kaon huutoon. Seinät avautuivat, verhot kaatuivat, gobeliinit liikkuivat kuin myrskyn puuskassa ja Kaon palvelijat juoksivat esiin ja asettuivat hänen rinnalleen niinkuin lauma koiria. Keithillä ei ollut aikaa laskea heidän lukuaan, sillä hänen huomiokykynsä oli kokonaan kohdistettu Kaon pistooliin. Hän näki sen hopeahelojen välähtävän tulen valossa, näki sen savun ja liekin. Mutta sen ääni hukkui hänen oman revolverinsa paukaukseen kun se vastasi kuulilla ja tulella. Hän näki Kaon pistoolin putoavan ja tämän itsensä taipuvan kokoon kuin kääntöveitsen. Hän näki punaista suunnatessaan aseensa toisia kohti ja vetäytyi laukaistessaan ovelle. Silloin tarttui joku häneen takaapäin ja väänsi pään melkein pois sijoiltaan. Hän kaatui.
Revolveri putosi lattialle. Joukko vartaloita heittäytyi hänen päälleen, keltaiset kädet tarttuivat hänen kurkkuunsa, hän tunsi kuumia hengähdyksiä ja kuuli kurkkujen korahtelevan. Hänet valtasi mieletön kauhu, kauhu, joka muistutti Laokoenin mustaa kauhua, kun tämä poikineen kamppaili käärmeen kiemuroissa. Tällä hetkeltä hän ei taistellut ihmisiä vastaan. Vastustajat olivat petoja, keltaisia, haisevia petoja, ja hän taisteli samalla tavalla kuin Laokoon. Hän katkaisi käsivarren, joka oli kuristamaisillaan hänet niinkuin putken, toiselta väänsi hän päätä taaksepäin kunnes niskanikamat rasahtivat; hän taisteli sokean raivokkaasti ja jättiläismäisin voimin, kunnes rikkirevittynä ja veren peittämänä pääsi ovelle. Kun hän avasi oven ja juoksi ulos siitä, oli hänellä hämärä aavistus, että vain kaksi hänen vastustajistaan oli kyennyt nousemaan. Hetkisen hän epäröi pienessä käytävässä. Hän tiesi olevansa verinen, vaatteet olivat riekaleina ja pako sille suunnalle mahdoton. Käytävän toisessa päässä oli verho, jonka hän arveli peittävän ikkunaa. Nopeasti tempaisi hän verhon alas ja huomasi arvanneensa oikein. Seuraavassa silmänräpäyksessä särki hän ikkunan olkapäällään ja tunsi kylmän yöilman hivelevän kasvojaan. Ovi hänen takanaan oli vielä suljettu, kun hän astui ulos ikkunasta ja kulki portille päin. Hän pysähtyi hieman vakuuttautuakseen, että viholliset eivät koettaneet seurata häntä ja naurahti julmasti. Hän oli antanut niille tarpeeksi.
Portilla pysähtyi hän uudelleen. Kylmä tuuli vilvoitti hänen kasvojaan ja vapautti hänet kauhusta, jota hän oli tuntenut taistellessaan keltaisia miehiä vastaan. Tyyneys, jolla hän oli keskustellut Kaon kanssa, palasi jälleen. Kiinalainen oli kuollut. Siitä hän oli varma. Eikä hän itse saanut kadottaa minuuttiakaan.
Hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Peli oli pelattu ja hän oli hävinnyt. Oli suoritettavana vain yksi asia; jos Conniston olisi täällä, tekisi hän sen ja niin tahtoi Keithkin tehdä. Ei ollut enää tarpeellista ilmiantaa itseään McDowellille, kun Kao oli kuollut ja Miriam Kirkstone pelastettu. Vielä oli hänellä, juuri hänellä, sekä oikeus että velvollisuus taistella elämästään. Mutta Mary Josephinen piti kuulla häneltä. Se oli viimeinen oikea teko, joka hänen oli suoritettava.
Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän poistui laitakaupungille. Neljännestä myöhemmin saapui hän mäkeä ylös asunnolleen. Se oli valaistu eikä ikkunoissa ollut verhoja, jotta tuli voisi valaista kukkulalle johtavaa tietä.
Mary Josephine odotti häntä.
Omituinen, kuolemantapainen tyyneys, jolla hän oli suhtautunut illan tapahtumiin, piti häntä yhä vallassaan. Hän oli koettanut kuivata verta kasvoistaan, mutta se oli osaksi jälellä kun hän astui sisään ja seisoi Mary Josephinen edessä. Haavoista, jotka hänen vastustajiensa veitsenterävät kynnet olivat tehneet, vuosi verta. Hän on ilman hattua, hiukset olivat epäjärjestyksessä, kaula sekä osa rintaa olivat paljaana. Kun Mary Josephine kuolonkalpein kasvoin tuli häntä vastaan ja ojensi molemmat kätensä, teki hän torjuvan liikkeen ja sanoi:
"Sinä saat odottaa, Mary Josephine!"
Jokin pidätti tyttöä. – Keithin kummallinen ääni, harmaiden, verenpeittämien kasvojen hirvittävä kovuus, käskevä ja peloittava tapa, jolla hän oli puhunut. Hän meni rivakasti tytön ohi puhelimeen. Mary Josephinen huulet liikkuivat, hän koetti puhua ja tarttui kädellään kaulaansa. Keith pyysi Miriam Kirkstonen numeron. Ja silloin Mary Josephine näki, että käsistäkin vuosi verta. Puhelimesta kuului mutinaa. Joku vastasi. Ja silloin kuuli Mary Josephine Keithin sanovan:
"Shan Tung on kuollut!"
Siinä kaikki. Keith pani kuulotorven pois ja kääntyi tyttöön. Huudahtaen tuli tämä hänen lähelleen.
"Derry, Derry – – –"
Keith väisti häntä ja osoitti takan edessä olevaa suurta tuolia.
"Istu, Mary Josephine."
Tyttö totteli. Hänen kasvonsa olivat valkeammat kuin elävän kasvot yleensä saattavat olla. Ja sitten kertoi Keith hänelle kaiken alusta loppuun. Mary Josephine ei päästänyt ääntäkään, hän näytti painautuvan suureen tuoliin ja tulevan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kun Keith tunnusti sen suuren valheen, jossa oli elänyt siitä hetkestä saakka, kun hän ja Conniston vaihtoivat olomuotoja erämaassa. Keith tunsi, että Mary Josephine koko elämäksi jäisi hänen mieleensä sellaisena kuin hän nyt tämän viimeisen kerran näki: kuolonkalpein kasvoin, suurin silmin, mykin huulin, pienet kädet puristettuina rintaa vasten ja kuunnellen kertomusta suuresta valheesta ja Keithin rakkaudesta.
Ei sittenkään, kun hän oli lopettanut, tyttö liikahtanut eikä puhunut. Keith meni huoneeseensa, sulki oven ja sytytti sähkön. Sitten pisti hän selkäreppuunsa välttämättömimmät tavarat. Ja kun hän oli valmis, kirjoitti hän paperille:
"Tuhat kertaa toistan: minä rakastan sinua. Anna minulle
anteeksi, jos voit. Jollet voi antaa minulle anteeksi, niin
kerro kaikki McDowellille ja laki löytää minut meidän
unelmiemme maasta – joen lähteeltä.
John Keith."Tämän viimeisen ilmoituksen Mary Josephinelle jätti hän pöydälle. Hetkisen kuunteli hän ovella. Sieltä ei kuulunut ääntä eikä liikettä. Hän avasi tyynesti ikkunan, jonka kautta Kao oli tullut kerran huoneeseen.
Heti senjälkeen seisoi hän tuikkivien tähtien alla. Alhaalta laaksosta kuuluivat kaupungin heikot äänet, elämän äänet, nauru, ilo ja onni.
Hän kääntyi pohjoista kohti. Pitkin laaksoa ja kukkulan sivua levittäytyivät metsät. Ja tähtien valossa vaelsi hän vielä kerran niiden luo, takaa-ajetun ja henkipaton turvapaikkaan.
XXIII.
Koko tähtikirkkaan yön vaelsi John Keith luoteiseen. Kauan aikaa kulki hänen tiensä läpi hakatun metsän; häh seurasi raivattuja polkuja ja sivuutti useita majoja, jotka tummina ja elottomina seisoivat yön pimeydessä. Kahdesti vainusi joku koira muukalaisen ja ulvoi; kerran kuuli hän ihmisen päästävän riemuhuudon. Sitten alkoivat polut käydä vaikeampikulkuisiksi. Hän joutui syvään, laajaan rotkoon, jonka muisti entisestään ja ennenkuin hän lähti sinne, sytytti hän tulitikun katsoakseen kompassiaan ja kelloaan. Kesti kaksi tuntia ennenkuin hän oli kulkenut sen läpi. Senjälkeen saapui hän suureen, koskemattomaan metsään ja tunsi mielensä keventyvän. Metsä oli jälleen hänen ainoa ystävänsä.
Hän ei levännyt. Hänen sielunsa samoinkuin ruumiinsakin halusi koko ajan eteenpäin, vaikka ei ollut pelkoa siitä, että kukaan ajaisi häntä takaa. Pelko oli lakannut häntä kannustamasta; se oli häneen nähden kuollut. Tuntui kuin koko hänen tarmonsa olisi ollut käytettävä taisteluun periaatteen puolesta ja se periaate oli hänen elämänsä. Hän teki velvollisuutensa ja se velvollisuus pakoitti hänet suurimpiin mahdollisiin ponnistuksiin. Hän näki selvästi mitä hän oli tehnyt ja mitä hänellä oli odotettavissa. Nyt oli hän kaksinkertainen murhamies ja molemmilla kerroilla oli maailma vapautunut käärmeestä. Viimeinen kerta oli ollut tavattoman hyvä teko. McDowellkin myöntäisi sen ja Miriam kiittäisi polvillaan Jumalaa siitä mitä hän oli tehnyt. Mutta Kanadan laki ei sallinut sellaista hiuksenhalkomista kuin sen etelässä oleva suuri naapuri. Se syytti häntä ainakin Kirkstonen murhasta, vaikkakaan ei kenties Kaon. Ei kukaan, ei edes Mary Josephine käsittäisi täydelleen, mitä hän uhrasi sen miehen tyttärelle, joka oli tuhonnut hänen isänsä. Mary Josephine ei koskaan käsittäisi kuinka syvästi hän oli häntä rakastanut.
Häntä kummastutti huomatessaan kuinka nopeasti ja luonnollisesti hän jälleen tottui pohtimaan asioita yksinään ja kuinka tyynesti ja kokonaan hän mukautui siihen, että hänen kotiinpaluunsa ei ollut muuta kuin pakomatkan lyhyt ja ihmeellinen keskeytys. Hän ei ymmärtänyt sitä alussa, mutta tämä tyyneys oli epätoivon tyyneyttä, joka oli kohtalokkaampi kuin pyövelin uhka.
"Milloinkaan eivät he saa minua kiinni", rohkaisi hän itseään. "Eikä Mary Josephine kerro heille milloinkaan mihin minä menen. Ei, sitä hän ei tee."
Hän toisti lakkaamatta sitä ajatusta. Mary Josephine ei antaisi häntä ilmi. Hän ei toistanut sitä niinkuin vakaumustaan, vaan työntääkseen takaisin ja pysyttääkseen poissa toisen ajatuksen, joka pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä. Ja se ajatus, joka ajoittain oli kuin hänen sisällään oleva ääni, toisti: "Hän vihaa sinua – ja hän kertoo mistä sinut voi löytää!"
Hetki hetkeltä oli hänen vaikeampi tukahduttaa sitä ääntä, se tuli yhä voimakkaammaksi kohoten joskus niin voimakkaaksi, että tukahdutti kaikki muut äänet. Häntä ei surettanut pelko ilmi tulemisesta, vaan ilmiannon syy, se viha, joka sen aiheuttaisi, tuotti hänelle tuskaa. Hän koetti olla muistelematta Mary Josephinea sellaisena kuin oli nähnyt tämän viimeksi suuressa tuolissa, muserrettuna, häväistynä, loukattuna naisena, joka ei enää nähnyt hänessä rakastettua veljeä, vaan petturin, rikollisen, miehen, jonka hän epäili murhanneen veljensä ja varastaneen tämän paikan elämässä. Mutta ajatus palasi aina. Se oli oikeudenmukainen ja siihen oli aihe.
"Mutta hän ei tee sitä", sanoi hän itsekseen. "Hän ei tee."
Tämä oli hänen taistelunsa ja sen voittaminen merkitsi enemmän kuin vapaus. Täst'edes olisi hänen mielessään aina Mary Josephine eikä Conniston. Mary Josephinen henki olisi hänen luonaan, Mary Josephinen ääni kuuluisi yön kuiskauksissa, hänen kasvonsa näkyisivät yksinäisten nuotiotulien hehkussa ja hän jäisi aina Keithin luo sellaisena Mary Josephinena, jollaisena Keith oli hänet tuntenut. Sitten koetteli Keith tukahduttaa tuota kuiskaavaa ääntä, lyödä sen maahan, taistella nyrkkiin puristetuin käsin, taistella yön hiljaisuudessa sitä vastaan sellaisen miehen epätoivolla, joka taistelee suuremman asian kuin henkensä puolesta.
Aamun koittaessa alkoivat tähdet taivaalta kadota. Hän oli ollut väsymätön, oli sitä vieläkin eikä tuntenut mitään herpaantumista. Hän kulki koko sen harmaan hämärän ajan, joka ennusti päivänkoittoa ja nousevan auringon ensi säteet tapasivat hänet vielä vaeltamassa. Prince Albert ja Saskatchewa olivat kolmenkymmenen mailin päässä hänestä.
Vihdoin pysähtyi hän erään pienen järven rannalle ja riisui kantamuksensa ensimmäisen kerran. Hän oli iloinen, että aavistus juuri tällaisesta äkillisestä paosta oli saanut hänet laittamaan ruokasäkin kuntoon. "Ei vahingoita, vaikka olemmekin valmiit", oli hän piloillaan sanonut Mary Josephinelle, joka oli pannut kaksinkertaisen määrän läskiä senvuoksi, että hän piti siitä niin paljon. Hänen oli vaikeata leikata sitä ilman, että hänen kurkkuaan kuristi kun hän ajatteli tytön huolehtimista. Läski ja rakkaus! Hän tahtoi sekä itkeä että nauraa, mutta sen sijaan kuului hänen huuliltaan omituinen, tukahtunut ääni. Hän söi hyvän aamiaisen, lepäsi pari tuntia ja jatkoi sitten matkaansa. Verrattain hitaasti kulki hän suurimman osan päivää ja leiriytyi illan tullen.
Pakonsa kymmenentenä päivänä oli hän kokonaan poissa ihmisten ilmoilta. Hän vältti kullanetsijäin majoja sekä teitä samoinkuin siellä täällä liikkuvia intiaanejakin. Hän leikkasi partansa ja ajoi sen sitten joka toinen päivä. Mary Josephine ei ollut milloinkaan välittänyt parrasta. Se pisti ja hän oli tahtonut, että Keith olisi ollut puhtaaksi ajeltu, nyt hän sitä oli. Hän näytti myöskin paremman näköiseltä. Silmiinpistävin yhtäläisyys Derwent Connistonin kanssa oli poissa. Kymmenentenä päivänä oli hän Turtle Laken luona, viisikymmentä mailia Fort Pittistä itään. Sitten kulki hän Fort Pittistä etelään, meni Saskatchewan yli ja joutui Blackfoot Hillin ja Vermillien Riverin välillä olevaan Buffalo Coulee-maahan. Siellä tapasi hän muutamia maanmittaajia ja osti yhdeltä heistä kuormahevosen. Buffalo Lakesta osti hän ruokavaroja ja 50 teräslanka-ansaa, meni yöllä Canadian Pacific-radan poikki ja näki seuraavana päivänä Kalliovuorten yllä olevan purppurasumun.
Kuusi viikkoa Kaon asunnossa sattuneiden tapahtumien jälkeen tapasi hän jälleen Saskatchewan Braccaun yläpuolella. Nyt hän ei kiirehtinyt. Aivan hänen edessään uinuivat vuoret, hänen unelmiensa paikka oli aivan lähellä. Mutta sillä ei ollut enää samaa voimakasta vetovoimaa kuin menneinä vuosina. Niinkuin veden lakkaamaton juoksu kuluttaa kalliota, oli myöskin vuorten tenhovoimasta kulunut jotain pois ja kaksi viikkoa kuljeskeli hän hitaasti ilman päämäärää lumisten vuorenhuippujen juurilla olevissa vihreissä laaksoissa. Hänet valtasi kuvaamaton yksinäisyydentunne, joka kidutti häntä kuin sairaus. Se tunne oli syvempi ja katkerampi kuin toveruuden kaipaus. Hänestä tuntui niin. Kahdesti oli hän lähellä leiripaikkoja ja kolmasti tuli ihmisiä häntä vastaan, mutta hän väisti ne tarkoituksella. Hänellä ei ollut mitään halua kohdata ihmisiä, ei mitään halua keskustella tahi joutua puhutelluksi. Päivät ja yöt huusi hänen sekä ruumiinsa että sielunsa Mary Josephinea, joka oli otettu häneltä pois. Se oli kärsimys, jonka tulon hän oli tiennyt ja yksinäisyydessään taisteli hän sen kanssa. Päivä päivältä taisteli hän sitä vastaan, kunnes hänen kasvoissaan ja sydämessään oli taistelun jättämät arvet. Jos Mary Josephine olisi ollut kuollut, olisi hän kuitenkin tavallaan kuulunut hänelle. Mutta elävänä ja häntä vihaten, kuten tyttö tietysti teki, olivat kaikki unelmat hänestä pyhäinhäväistystä ja hänen rakkautensa tyttöön mieletöntä.
Lopuksi oli hän miehen näköinen, joka on voittanut sairauden, mikä ainaiseksi jättää jälkensä häneen. Kolmannen viikon alussa tunsi hän voittaneensa aivan samalla tavoin kuin oli voittanut kuoleman ja epätoivon kaukana pohjoisessa. Hän tahtoi nousta vuorille niinkuin oli aikonutkin ja rakentaa sinne majan ja jos laki tulisi noutamaan häntä, oli mahdollista, että hän taistelisi taas.
Kolmannen viikon toisena päivänä näki hän yksinäisen ratsastajan. Muukalainen oli noin suunnilleen mailin matkan päässä, kun keksi hänet ja tuli suoraan häntä kohti. Keithiä kummastutti, ettei hänellä ollut kuormahevosta, vaikka hän oli matkalla vuorilta pois eikä niiden luo. Sitten juolahti hänen mieleensä, että se mahtanee olla kullankaivaja, jonka ruokavarat ovat lopussa ja joka keventää ratsastamalla kuormahevosella. Kuka hän lienee ollutkaan, ei Keith ollut erikoisen halukas häntä tapaamaan ja teki, koettamatta sitä salata, mutkan joelle päin ikäänkuin kiivetäkseen vuorelle sen oikealta puolelta. Niin pian kuin hän oli selvästi näyttänyt uuden suunnan, jota aikoi seurata, muutti muukalainenkin kulkunsa aikoen katkaista hänen tiensä. Keith kiipesi pienelle selänteelle ja alkoi kulkea ylös rinnettä ikäänkuin aikoisi päästä vuoren korkeimmille kukkuloille. Mutta äkkiä hän kääntyi ja laskeutui erääseen luolaan, josta häntä ei voinut nähdä. Siellä odotti hän kymmenen minuuttia, ja lähti sitten varovasti, mutta avoimesti, takaisin laaksoon.
Hän nauroi itsekseen, kun huomasi kuinka hienosti hänen kujeensa oli onnistunut. Muukalainen oli neljännesmailin päässä vuorenrinteellä ja kiipesi yhä ylöspäin.
"Miksi hitossa hän ajaa minua?" tuumi Keith itsekseen.
Hetkistä myöhemmin näki hän Keithin uudelleen ja pysähtyi minuutiksi. Ja Keith kuvitteli hänen käyttävän sen minuutin kiroamiseen. Sitten suuntasi muukalainen hevosensa suoraan häntä kohti ja tällä kertaa ei ollut mitään pakoonpääsymahdollisuutta, sillä samalla hetkellä kun hän alkoi kulkea alas laaksoon, kannusti muukalainen hevostaan ja lyhensi nopeasti heidän välistään välimatkaa. Keith avasi pistoolikotelonsa ja laittoi niin, että joutui osaksi kuormahevosensa taa kun muukalainen ratsasti paikalle.
Muukalaisen osoittama itsepintaisuus herätti hänessä ajatuksen, että Mary Josephine oli kiiruhtanut puhumaan McDowellille, mistä hänet voisi löytää.
Senjälkeen silmäili hän kuormahevosensa kaulan yli ratsastajaa, joka oli hyvin lähellä ja tuli vakuutetuksi, ettei se ollut poliisi. Tulija läheni lyhyttä neliä ja ratsasti viheliäisesti. Toinen jalka heilui niinkuin olisi kadottanut jalustimen, käsivarret hyppivät ylös alas ja hattu riippui leuanalusnauhan varassa.
"Ptruu", sanoi Keith.
Hänen sydämensä oli pysähtymäisillään. Hän tuijotti suurta punaista partaa ja takkuisia hiuksia. Ratsastaja hiljensi, heittäytyi satulasta ja kumartui eteenpäin ikäänkuin olisi merisairas.
"Hitto vie, en kai –"
"Duggan!"
"Johnny – Johnny Keith!"
XXIV.
Kymmeneen sekunttiin ei kumpikaan liikahtanut. Keith oli huumaantunut. Andy Dugganin silmät tuikkivat rehellisesti ja suoraan tuuheiden kulmakarvojen alta. Ja Keith tunsi ilmassa selvää läskin tuoksua.
"Andy – Andy Duggan", sopersi Keith. "Sinä tunnet minut – sinä tunnet John Keithin – sinä tunnet minut – sinä – –"
Duggan vastasi epäselvällä murinalla ja tarttui Keithiin ikäänkuin iskeäkseen hänet maahan. Hän otti Keithin syliinsä ja Keith syleili häntä. Sitten seisoivat he ja pudistivat toistensa päitä niin että tulivat punaisiksi kasvoiltaan ja Duggan murisi kerran toisensa perästä.
"Ja sinä menit minun ohitseni Mc Coffins Bendin luona – enkä minä tuntenut sinua, en tuntenut, en tuntenut –! Luulin sinua tuoksi peijakkaan Connistoniksi! Niin tein, luulin sinua Connistoniksi!" Sitten lopetti hän: "Johnny – Johnny Keith!"
"Andy, sinä siunattu vanha paholainen!"
He pudistivat jälleen toistensa käsiä, jyskyttivät toisiaan selkään kunnes ne tulivat helliksi ja Keithin kasvoilla leikitteli vielä kerran rakkaus elämään.
Äkkiä jäi Duggan vaiti ja veti nenän kautta ilmaa. "Minä tunnen läskin tuoksun!"
"Sitä on ruokavarojen joukossa, Andy. Mutta älä Jumalan tähden välitä läskistä ennenkuin olet kertonut mistä johtuu, että sinä olet täällä."
"Olen odottanut sinua", vastasi Duggan hellästi muristen. "Tiesin sinun tulevan alas laaksoon. Olen odottanut kuusi viikkoa."
Keith tarttui Dugganin käsivarteen.
"Mistä sinä tiesit, että minä tulisin tänne?" kysyi hän. "Kuka sinulle kertoi siitä?"
"Kaikki aikanaan, Johnny. Hieno juttu. Kiinalainen kuollut. Johnny Keith, alias Conniston on elossa ja elää yhdessä Connistonin kauniin sisaren kanssa. Johnny painoi tiehensä – karkasi. Kukaan ei tiedä minne. Minä tuumin asiaa. Jos sen joku tietää, niin tyttö. Menin hänen luokseen, kerroin kuinka sinä ja minä olemme olleet tovereita ja hän antoi minulle viitteen, että sinä olit lähtenyt joen lähteille. Jätin sinä iltana paikkani Betty M:n luona. Sanoin kuitenkin tytölle, että hän oli tyhmä luullessaan sinun lähteneen tänne ja koetin saada hänet siihen uskoon, että hän oli väärässä."
"Jumalani", huokasi Keith toivottomasti, "tännehän minä juuri aioin."
"Tietysti aioit, Johnny. Minä tiesin sen. Mutta en uskaltanut antaa tytön sitä tietää. Jos sinä olisit nähnyt sen kauniin suun, kuinka se avautui ikäänkuin olisi tahtonut iskeytyä sinun kurkkuusi ja kädet, jotka puristuivat nyrkkiin sekä silmät, joista loisti suorastaan murhanhalu, niin olisit ymmärtänyt miksi minä hänelle valehtelin, Kerroin hänelle, että olin matkalla sinun jälkeesi ja että jollei hän ilmoittaisi asiaa poliisille, niin toisin hänelle sinun pääsi niinkuin menneinä aikoina oli tapana. Ja hän tarttui syöttiin. 'Hyvä, sir' sanoi hän, 'jos teette sen, en sano sanaakaan poliisille!' Ja tässä minä nyt olen, Johnny. Ja voidakseni pitää sanani sille pikku tiikerille on minun ammuttava sinut nyt heti. Huh! Huh!"
Keith oli kääntänyt kasvonsa pois.
Duggan ravisti häntä olkapäistä ja ihmetteli niin että silmät suurenivat. – "Johnny" –
"Sinä et kenties ymmärrä sitä, Andy", vaikeroi Keith. "Olen pahoillani, että hän ajattelee niin."
Hetkisen oli Duggan vaiti. Sitten hän äkkiä kirosi. "Pahoillasi! Mistä hitosta sinä olet pahoillasi, Johnny? Sinä kohtelit häntä rehellisesti ja jätit hänelle melkein kaikki Connistonin rahat. Hän ei voi tehdä mitään eikä hänellä ole mitään aihetta tuntea niinkuin tekee. Anna hänen painua hiiteen. Hän on kaunis, sievä ja niin poispäin – mutta kun joku tahtoo repiä rikki sinun sydämesi, niin olet tyhmä, jos tunnet olevasi sellaisen vuoksi pahoillasi. Sinä valehtelit hänelle, Johnny, mutta mitä se tekee. On valehdeltu paljon suurempia valheita kuin sinun, paljon suurempia. Älä ole huolissasi. Olen odottanut täällä kuusi viikkoa ja tuuminut koko joukon. Kaikki suunnitelmamme ovat valmiina. Ja minä olen rakentanut Little Forkiin mitä kauneimman pienen majan, joka odottaa meitä. Tässä me nyt olemme. Olkaamme iloisia, vanha poika!" Hän nauroi vasten Keithin synkkiä kasvoja. "Olkaamme iloisia!"
Keith pakoittautui irvistämään. Duggan ei sitä ymmärtänyt. Hän ei ollut arvannut mitä se "pikku tiikeri, joka tahtoi purra häntä kurkusta", oli hänelle ollut. Paksupäinen, läpeensä rehellinen vanha jättiläinen ei ollut arvannut sitä. Ja Keith päätti, ettei milloinkaan siitä puhuisi. Hän tahtoi pitää sen salassa. Hän tahtoi haudata sen hiiltyneeseen sieluunsa ja "olla iloinen", jos osaisi. Dugganin säteilevät, onnelliset, puoleksi parran sisään hautaantuneet kasvot muistuttivat tummasta maailmasta nousevaa aurinkoa. Hän ei ollut yksin. Duggan, vanha Duggan, joka oli unelmoinut ja laatinut suunnitelmia yhdessä hänen kanssaan, oli nyt hänen luonaan, ja valo palasi jälleen hänen kasvoilleen kun hän katsoi vuorelle. Tuolla, vain muutamien mailien päässä luikerteli Kalliovuorten sydämessä oleva Little Fork etsien piilossa olevia laaksoja, raivaamattomia kuiluja ja tuntemattomia salaisuuksia. Hänen edessään oli elämä ja seikkailut, hänen vieressään parhain kaikista tovereista, jonka kanssa yhdessä hän voisi vuorten salaisuuksia tutkia ja hän ojensi molemmat kätensä.
"Jumala sinua siunatkoon, Andy", huudahti hän. "Sinä olet uskollisin toveri mitä milloinkaan on ollut olemassa!"
Hetkistä myöhemmin osoitti Duggan noin puolen mailin päässä olevaa metsikköä. "On jo päivällisaika", sanoi hän. "Tuolla on metsä. Jos sinulla on mukanasi läskiä, luulen olevan viisainta, että syömme sen."
Vähän myöhemmin osoitti Andy, että hänen ruokahalunsa oli yhtä tavaton kuin ennenkin. Ennenkuin hän ryhtyi kertomaan omia aikeitaan, tahtoi hän, että Keith kertoisi kaikki seikkailunsa alkaen siitä illasta, "jolloin hän tappoi tuon vanhan petturin, Kirkstonen."
Kello oli kaksi kun he jälleen lähtivät matkalle. Tuntia myöhemmin saapuivat he Little Forkille ja kulkivat sen rantaa pitkin kello seitsemään. He olivat syvällä vuoristossa kuin asettuivat yöleiriin. Illallisen jälkeen poltti Duggan piippuaan ja asettui mukavaan asentoon selkä puuta vasten.
"Tulet oikeaan aikaan tielleni, Johnny", sanoi hän. "Olin odottanut tuossa laaksossa kymmenen päivää ja ruokavarani olivat melkein lopussa kun sain sinut näkyviini. Aioin huomenna tahi ylihuomenna palata majalle varustautumaan ruokatavaroilla. Jumalani, eikö tämä ole elämää! Ja me menemme etsimään kultaa, Johnny, ja me löydämme sitä."
"Meillä on koko elämämme aikaa etsiä sitä", sanoi Keith.
Duggan puhalsi mahtavan savupilven ja veti mielihyvin uutta sisäänsä. Sitten hän murisi ja nauroi. "Herrajumala, minkälainen villikissa se Connistonin sisar on", huudahti hän. "Johnny, lyön vetoa, että jos sinä tapaisit hänet, niin tappaisi hän sinut omilla pienillä käsillään. Et voi uskoa kuinka hän vihaa sinua juuri senvuoksi, että sinä koetit pelastaa henkesi. Tietysti sinä olet valehdellut kuin piru. Et luonnollisesti voinut sille mitään. Mutta yksi valhe ei ole mitään. Minä olen lasketellut karkeita valeita, mutta kukaan ei ole niiden vuoksi tahtonut minua tappaa. McDowellia minä en pelkää. Kaikki sanovat, että oli onni kun kiinalaisesta päästiin. Mutta tyttö. Hänen elämässään ei liene hetkeäkään, ettei hän ajattelisi sinua eikä hän anna itselleen rauhaa ennenkuin on saanut sinut kiinni. Se tahtoo sanoa, hän luulee onnistuvansa. Mutta me petämme sen pikku peijakkaan, Johnny. Me pidämme silmämme auki ja vedämme häntä nenästä!"
"Puhelkaamme jostakin hauskemmasta", sanoi Keith. "Minulla on tavaroissani 50 ansaa, Andy. Muistatko, kuinka me pyydystimme lintuja talvella ja kultaa kesällä?"
Duggan hieroi käsiään kunnes ne suorastaan kitisivät; hän kertoi nähneensä ilveksen, metsäsian ja ketun jäljet. Hän oli huuhtonut kultaa kymmenkunnassa paikassa Little Forkin varrella ja oli valmis valallaan vakuuttamaan, että se oli samaa kultaa, jota hän huuhtoi Mc Coffins Bendin luona.
"Jollemme löydä sitä täältä, niin käymme ensi kesänä käsiksi pääsuoneen", selitti hän, eikä sen jälkeen puhunut muusta kuin keltaisesta aarteesta, jonka löytämisestä hän oli unelmoinut koko ikänsä. Kun he viimein kietoutuivat huopiinsa, kohosi hän kyynärpäilleen ja sanoi:
"Johnny, älä ole huolissasi sen Connistontytön vuoksi. Unohdin sanoa sinulle, että olen käyttänyt aikani hyvin. Kaksi viikkoa sitten kirjoitin hänelle tulleeni vakuutetuksi, että sinä olit mennyt Great-Slave maahan ja että minä olin vähällä saada sinut kiinni. Nuku nyt vain, äläkä välitä tuosta peijakkaanmoisesta pienestä kalkkarokäärmeestä."
"En ole huolissani", sanoi Keith.
Viittätoista minuuttia myöhemmin kuuli hän Dugganin kuorsaavan. Hiljaa hän otti huopansa ja nousi ylös. Tuli hehkui vielä – samoinkuin hänen pakonsa ensimmäisenä yönä oli taivas nytkin tähtikirkas ja kuu teki nousuaan. Heidän leirinsä oli tehty pienelle aukeamalle, jonka keskellä oli pieni järvi, ei sen suurempi kuin että hän vaivatta saattoi heittää kiven sen yli. Sen toisella puolella oli äkkijyrkkä kallionseinä, jonka huipulta kuu alkoi loistaa. Toveriaan herättämättä meni Keith järvelle. Hän seurasi silmillään kultaista kimallusta sitä mukaa kuin se nopeasti laskeutui vuorenseinää alas. Hän saattoi nähdä sen liikkuvan niinkuin suuren joen. Sitten ilmaantui hänen oma varjonsa hänen eteensä ja hän näki kuun paljastuvan kokonaisuudessaan niinkuin käsittämättömän suuren pallon. Hänen ympärillään oleva maailma esiintyi yhdellä iskulla kaikessa villissä kauneudessaan. Tuntui kuin olisi esirippu vedetty syrjään niin nopeasti, että silmä ei voinut sitä seurata. Jokaisen puun, pensaan ja kallion välissä oli pehmeitä valopilkkuja, järvi muistutti silatulla hopealla täytettyä kuoppaa ja niin kauas kuin silmä kantoi, valaisi kuu vuoria ja vuorenhuippuja. Ilmassa kuului suloista soittoa ja kaukaiselta vuorenhuipulta irroittuvien kivien rapinaa. Hetkisen kuvitteli hän Mary Josephinen seisovan vierellään ja että he yhdessä vaipuivat ihailemaan unelmiensa maan ihmeellisiä todellisuusnäkyjä. Sitten purkautui hänen huuliltaan huuto, katkonainen, läähättävä ihmisääni, jota hän ei voinut pidättää, ja hänen sydämensä valtasi tuska.
Niin kaunis, tyyni, rauhallinen ja ihana kuin tämä yö olikin, oli se kuitenkin katkera Keithille, hänen elämänsä katkerin. Hän ei ollut Mary Josephinesta uskonut pahinta. Hän tunsi kadottaneensa tytön ja tiesi, että tämä halveksi häntä, mutta että hän suorastaan vihaisi ja koettelisi kostaa, sitä Keith ei ollut uskonut. Oliko Duggan oikeassa? Oliko Mary Josephine ilkeä? Ja koettaisiko hän itsepuolustuksekseen myrkyttää tyttöä koskevat ajatuksensa. Hänen kasvonsa tulivat ankariksi ja huulilta kuului iloton nauru. Hän tunsi seisovansa välttämättömän edessä. Se ei merkinnyt mitään, mitä ikinä tapahtuisi, täytyi hänen kuitenkin yhä rakastaa Mary Josephinea. – Hän oli valveilla koko yön. Monta kertaa kääriytyi hän huopaansa, mutta hänen oli mahdoton nukkua. Kello neljä teki hän tulen ja kello 5 herätti hän Dugganin. Vanha jokimies hypähti ylös vilkkaana kuin poika. Hän palasi järveltä parta ja hiukset läpimärkinä ja säteilevin kasvoin. Koko vuoristossa ei ollut reippaampaa toveria kuin Duggan.
He olivat matkalla kello kuusi ja tunnin toisensa jälkeen pysyttelivät he Little Forkin varrella. Tie kävi huonommaksi, kapeammaksi ja vaikeammaksi ja välistä oli Dugganin pysähdyttävä varmistautuakseen tiestä. Kerran sanoi hän Keithille:
"Tänä yönä näin, ettei tytön puolelta ole pelättävissä mitään vaaraa, Johnny. Minä näin unta ja unilla on aina päinvastainen merkitys. Unet käyvät aina toteen. Ja minä uneksin, että se peijakkaan tyttö tuli sinun luoksesi nukkuessasi, otti suuren leipäveitsen ja leikkasi pääsi irti! Niin, saatoin nähdä hänen pitävän päätäsi ilmassa ja veren juoksevan siitä. Tyttö vain nauroi –"
"Anna olla!" Keith suorastaan vaikeroi sanat. Hänen silmänsä leimusivat ja kasvot olivat kalmankalpeat.
Kohauttaen tavattoman leveitä olkapäitään ja vihaisesti murahtaen jatkoi Duggan matkaansa.
Tuntia myöhemmin kapeni tie lyhyeksi rotkoksi ja tämä rotko vei yht'äkkiä kauniiseen laaksoon, joka sijaitsi vuorien välissä. Tuskin olivat he tulleet sinne, kun Duggan alkoi karjua villisti ja rupesi ampumaan pyssyllään ilmaan.
"Nyt olemme kotona", selitti hän sitten Keithille. "Maja on tuon kallion luona. Olemme siellä kymmenessä minuutissa."
Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa sai Keith näkyviinsä rakennuksen, joka oli seetrien ja kuusien muodostaman metsikön suojassa. Se oli paljon suurempi kuin hän oli luullut.
"Kuinka saatoit tehdä sen yksin!" huudahti hän ihaillen. "Sehän on oikea ihme, Andy. Ja riittävän suuri kokonaiselle perheelle!"
"Puoli tusinaa intiaaneja kulki ohi ja minä panin heidät työhön", selitti Duggan. "Ajattelin, että samalla saatoin tehdä sen riittävän suureksi, Johnny, semminkin kun minulla oli kylliksi apua. Joskus kuorsasin aivan kuuluvasti, kun – – –"
"Majasta nousee savua", huudahti Keith.
"Pidin yhden intiaaninaisista luonani", sanoi Duggan. "Hieno keittäjätär ja hauskannäköinen pieni nainen, Johnny! Hänen miehensä kuoli talvella ja hän oli iloinen saadessaan minulta 5 dollaria kuussa ja ylöspidon. Minkälainen tuhlari onkaan enosi Andy!"
Noin kymmenen metrin päässä majasta oli puro. Duggan pysähtyi juottamaan hevostaan ja nyökkäsi Keithin jatkamaan.
"Katso sisään, Johnny, mene sinne ja katso sisään! Minä olen ikäänkuin hieman ylpeä tästä majasta."
Keith jätti hevosensa Dugganille ja totteli. Majan ovi oli auki ja hän astui sisään. Ensi silmäyksellä hän huomasi, että Dugganilla oli syytä olla ylpeä. Ensimmäinen suuri huone muistutti hänen entistä kukkulalla olevaa asuntoaan. Sen takana oli toinen huone, jossa hän kuuli jonkun liikkuvan lieden ääressä. Ulkopuolella vihelteli Duggan. Sitten alkoi hän laulaa ja Keith irvisti kuullessaan jokimiehen käreällä äänellään laulavan laulua, jota oli laulanut Mc Coffins Bendin luona kaksikymmentä vuotta sitten. Ja senjälkeen kuuli hän ääntä keittiöstä. Myöskin nainen oli onnellinen.
Ja sitten – ja sitten – –
"Taivaan Jumala – –."
Oviaukossa seisoi nainen riemuitsevin kasvoin, jotka kuvastivat rakkautta ja ylpeyttä ja ojensi molemmat kätensä häntä kohti – Mary Josephine!
Keith horjui, oli kaatumaisillaan, jokin häikäisi häntä – kyyneleet – kuumat, häikäisevät kyyneleet, jotka kohosivat nyyhkytyksen mukana hänen kurkustaan ja olivat tukahduttaa hänet. Ja sitten makasi Mary Josephine hänen käsivarsillaan, kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, nauroi ja itki sammaltaen: "Miksi – miksi – et tullut takaisin – minun luokseni – sinä iltana? Miksi – miksi – menit ulos ikkunasta? Minä – minä odotin – ja – olisin lähtenyt – sinun – mukanasi –"
Heidän takanaan olevalta ovelta kuului Dugganin naurava, riemuitseva ja ilosta jyrisevä ääni. "Johnny, enkö minä sanonut sinulle, että on niitä suurempiakin valheita kuin sinun? Enkö sanonut? Katsohan vain. Eh!"
XXV.
Kesti monta minuuttia ennenkuin Keith, joka oli sulkenut Mary Josephinen syliinsä, päästi hänet irti ja piteli tyttöä riittävän kaukana voidakseen katsella häntä. Siinä hän oli, jokainen pala hänestä, silmät suurta ylpeyttä hehkuen, kasvot punertaen tunteesta, jota ne ennen eivät olleet kuvastaneet, ja kun Keith ikäänkuin nieli häntä nälkäisin katsein, päästi hän äkkiä pienen huudahduksen, painautui Keithin rinnoille ja piilotti kasvonsa.
Ja kun Keith ei keksinyt muita sanoja, kuiskasi hän yhä uudelleen ja uudelleen: "Mary – Mary – Mary –"
Duggan vetäytyi ovelta pois. Molemmat sisälläolijat eivät olleet kiinnittäneet mitään huomiota häneen ja vanha jokamies murahteli mielihyvästä irroittaessaan kuorman Keithin hevoselta, sitoessaan molemmat hevoset kiinni ja varustaessaan ne ruualla. Oli kulunut puolituntia ennenkuin hän rohkeni pitkin puronvartta lähestyä majaa. Hän pysähtyi vieläkin ja kolisteli satuloita kunnes näki Mary Josephinen ovessa. Aurinko paistoi häneen. Hänen ihanat hiuksensa olivat avautuneet ja hänen takanaan seisoi Keith niin lähellä, että hiukset peittivät hänen olkapäänsä. Ikäänkuin lintu kiisi Mary Josephine Dugganin luo ja suuteli tämän polttavan punaista poskea.
"Puh", sanoi Duggan kun ei parempaakaan sanottavaa keksinyt. "Puh." Sitten otti Keith hänen kätensä. "Andy, sinä tulipunainen vanha valehtelija, jollet olisi kyllin vanha ollaksesi minun isäni, kurittaisin sinut pahanpäiväiseksi", huusi hän leikillisesti. "Tahtoisin tehdä sen juuri senvuoksi, että pidän sinusta niin riivatun paljon! Sinä olet tehnyt tämän päivän –"
"– Elämän muistorikkaimmaksi", auttoi Mary Josephine. "Eikö niin – John?"
Nojaten poskensa miehen olkaan, lausui hän ensi kerran tämän nimen.
Ja Dugganin silmien edessä Keith suuteli häntä. Tunnittain olivat Keith ja Mary Josephine kahden sydämensä pienessä laaksossa tähtikirkkaan kuutamotaivaan maailmaa valaistessa. Keithille oli edellinen yö palannut takaisin, vain entistä ihmeellisempänä. Tyynessä ilmassa kuului sama suriseva laulu, hiljainen veden solina ja vuoren salaperäiset hiukset. Heidän ympärillään olivat lumenpeittämien vuorien suojelevat huiput ja heidän jalkojensa alla pehmeä, tuore ruoho ja suloinen kukkien tuoksu. "Onnemme laakso", oli Mary Josephine sanonut sanomattomasta onnesta väräjävällä äänellä. "Onnemme laakso on nyt todellisuus!"
"Ja sinä olisit tahtonut tulla luokseni – sinä iltana?" kysyi Keith ihmetellen. "Sinä yönä kun minä pakenin?"
"Niin, en kuullut sinun lähtevän. Vihdoin menin ovellesi kuuntelemaan, sitten koputin ja senjälkeen huusin sinua ja kun sinä et vastannut, menin huoneeseen."
"Laupias taivas!" huokasi Keith. "Sen kaiken jälkeen olisit sinä tahtonut karata kanssani, verenpeittämän miehen kanssa – murhaajan – takaa-ajetun –"
"Rakas John." Mary Josephine otti hänen kätensä omiensa väliin. "Rakas John, minulla on sinulle uutisia."
Keith oli vaiti.
"Otin Dugganilta lupauksen, ettei hän tavatessaan sinut puhuisi minun täälläolostani ja otin sitäpaitsi häneltä toisenkin lupauksen – ettei hän ilmaisisi salaisuutta, jonka itse tahdoin sinulle ilmoittaa. Hän oli ihmeteltävä, en ymmärrä kuinka hän menetteli."
Hän painautui lähemmäksi Keithiä ja puristi kovemmin hänen kättään. "Näetkö, John, senjälkeen kun olit tappanut Shan Tungin, tapahtui hirveitä asioita. Heti sinun mentyäsi näin taivaan punertuvan. Shan Tungin talo paloi. Minä kauhistuin, sydämeni oli pakahtua enkä minä liikahtanut. Lienen istunut ikkunan luona kauan kun ovi avautui, Miriam juoksi sisään ja hänen jälkeensä McDowell. Oi, en ole milloinkaan kuullut miehen kiroavan sillä lailla kuin McDowell teki nähtyään sinun karanneen, ja Miriam piilotti päänsä minun syliini. McDowell kulki edestakaisin ja kääntyi lopuksi minuun päin ikäänkuin olisi tahtonut niellä minut ja suorastaan huusi: 'Tiedättekö – se kirotta hapsu ei ole tappanut Judge Kirkstonea!'"
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana kaikki Keithin aivoissa oli sekaisin. Ja Mary Josephine jatkoi yhtä tyynesti kuin puhuisi auringon mailleenmenosta:
"Tietysti tiesin minä koko ajan siitä, mitä olit minulle John Keithistä puhunut, että sinä et ollut mikään murhaaja. Näetkö, John, minä olin oppinut rakastamaan John Keithiä. Se toinen asia kauhistutti minua. Silloin yöllisessä taistelussa ei Judge Kirkstone vahingoittunut pahoin, hän vain huumaantui. Peter Kirkstone oli isänsä kanssa alituisessa riidassa. Peter tahtoi saada rahaa, mutta isä ei antanut. Senjälkeiset tapahtumat tuntuvat mahdottomilta. Mutta ne ovat totta. Sinun mentyäsi tappoi Peter Kirkstone isänsä periäkseen hänen omaisuutensa! Ja sitten pani hän rikoksen sinun syyksesi!"
"Jumala", kuiskasi Keith. "Mary Josephine – mistä sinä sen tiedät?"
"Peter Kirkstone sai taistelussa vaikeita vammoja. Hän kuoli samana yönä, mutta tunnusti ennen kuolemaansa. Siitä johtui Shan Tungin valta Miriamin yli. Hän tiesi asian. Ja Miriamin piti maksaa hinta, joka olisi pelastanut veljen pyövelin käsistä."
"Ja senvuoksi", jatkoi Keith ikäänkuin itsekseen, "hän osoitti niin suurta mielenkiintoa Keithiä kohtaan."
Hän silmäili kimmeltävää taivasta ja molemmat olivat kauan vaiti. Nainen oli löytänyt onnen. Miehen sielu oli päässyt pimeydestä valoon.