[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNVoS1FuZBZO3LUzTxH0qmWO0H97pAjtCE5ce7ciDNpg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1605,"Ihmismetsästäjän salaisuus","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1605-curwood-james-oliver-ihmismetsastajan-salaisuus","1605__Curwood_James_Oliver__Ihmismetsästäjän_salaisuus",null,"romaani",[],[],"fi",1919,1924,39462,248217,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Kanadan erämaahan, jossa ratsupoliisi Conniston ja lainsuojaton Keith huomaavat olevansa hämmästyttävän samannäköisiä. Kun Conniston kuolee, Keith päättää omaksua tämän henkilöllisyyden palatakseen sivistykseen ja puhdistaakseen maineensa.","James Oliver Curwoodin 'Ihmismetsästäjän salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1605. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISMETSÄSTÄJÄN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHis Majesty Royal Northwest Mountedin poliisi Conniston ja\nhenkipatto Keith olivat kasvoiltaan sekä ruumiinrakenteeltaan\nhämmästyttävän samannäköisiä. Molemmat tietysti olivat sen huomanneet\nSiitä johtui heidän välillään vallitseva hieno, huomaamaton,\nmolemminpuolinen myötätunto, joka saattoi Connistonin usein poikkeamaan\npalvelusvelvollisuuksistaan toimiessaan Keithiä vastaan. Mutta melkein\nkuukauden oli hän vaientanut kaikki sellaiset tunteet. Hän edusti\nlakia. Niin, hän oli itse laki. Kaksikymmentäseitsemän kuukautta oli\nhän seurannut Keithiä noudattaen ohjetta, jonka oli saanut kuuluisasta\npoliisijoukosta, johon kuului. Hänelle oli sanottu: \"Älkää palatko\nennenkuin olette vanginneet miehen elävänä tahi kuolleena\". Muussa\ntapauksessa -- -- --\n\nVaikea yskänkohtaus keskeytti hänen ajatuksensa. Hän istuutui vuoteen\nreunalle ja kuullessaan tuskallisen voihkauksen, joka kohosi hänen\nhuulilleen yhdessä punaisten veripilkkujen kanssa, meni Keith hänen\nluokseen ja tuki voimakkailla käsivarsillaan häntä hartioista.\nConniston ei sanonut mitään ja heti senjälkeen kuivasi hän huuliltaan\nveren, ja kun tuskanilme silmistä katosi, hymyili hän lempeästi. Toinen\nkäsi lepäsi Keithin ranteella, jossa vielä oli merkit käsiraudoista.\nTämä näky palautti hänet jälleen julmaan todellisuuteen. Kohtalo leikki\nheidän kanssaan yhtä omituisesti kuin harvinaisestikin. \"Kiitos, vanha\npoika\", sanoi hän. \"Kiitos.\" Hänen kätensä sulkeutuivat Keithin\nkäsirautojen merkitsemän ranteen ympärille.\n\nHeidän päittensä yläpuolella raivosi ankara pohjoismyrsky ikäänkuin\nyrittäisi murskata pienen majan, joka oli uskaltautunut kohota\ntummanharmaaseen erämaahan, maailman loppuun, kahdeksansadan mailin\npäähän kaikesta sivistyksestä. Myrskyn myllerryksestä kuului\nomituisesti vaikeroivia, kummallisesti kirkuvia ja sydäntäsärkevästi\nvalittavia ääniä, ja kun myrskyn raivo vihdoin vaimeni ja sitä seurasi\nihmeellinen hiljaisuus, saattoivat miehet tuntea jäätyneen maan\nvapisevan jalkainsa alla Hudsonlahden jääkenttien liikahdellessa ja\näännähdellessä kumeasti ja ontosti tavalla, joka muistutti kaukaista\ntaistelua. Tuon tuostakin, jäävuorten haljetessa, kuului jymähdys kuin\nkuusitoistatuumaisesta kanuunasta. Rose Welcemesta Hudsonlahteen saakka\nolivat biljoonat tonnit jäätä lähtemäisillään liikkeelle ikäänkuin\nhunniarmeijat.\n\n\"Teidän olisi parasta olla makuulla\", huomautti Keith.\n\nMutta sensijaan nousi Conniston hiljaa ja meni pöydän luo. Pöydällä\npaloi hylkeenrasvalamppu. Kulkiessaan horjui hän hieman. Hän istuutui\nja Keith asettui häntä vastapäätä. Heidän välillään oli kulunut\nkorttipakka. Selaillen kortinlehtiä sormillaan katsoi Conniston\nvirnistäen Keithiin.\n\n\"Tämä on kummallista, kirotun kummallista\", sanoi hän. \"Eikö teistäkin,\nKeith?\" Hän oli englantilainen ja hänen sinisissä silmissään kuvastui\njulma, kylmä huumori. \"Ja lystikästä\", lisäsi hän.\n\n\"Kummallista, mutta ei lystikästä\", sanoi Keith.\n\n\"Kyllä, tämä on lystikästä\", väitti Conniston. \"Kaksikymmentäseitsemän\nkuukautta sitten, kolmea päivää vailla, lähetettiin minut vangitsemaan\nteitä, Keith. Sain määräyksen ottaa teidät elävänä tahi kuolleena -- ja\nkahdennenkymmenennen kuudennen kuukauden lopussa sain teidät elävänä.\nJa urhean retkenne vuoksi ansaitsette te sadan vuoden pituisen elämän\nnuoran sijasta, sillä te saatoitte minut kulkemaan seitsemän helvetin\nläpi ennenkuin sain teidät vangituksi. Minä palelin, näin nälkää ja\nolin hukkumaisillani. En ole nähnyt valkoisen naisen kasvoja 18\nkuukauteen. Se oli hirveätä! Mutta minä tapasin teidät viimein. Se on\nasian parempi, iloisempi puoli, Keith -- minä tavoitin ja sain teidät\nkiinni ja tuossa ranteessanne on siitä todistus. Minä voitin.\nMyönnättekö sen? Teidän on oltava suora, vanha veikko, sillä tämä on\nviimeinen suuri peli, jota minä milloinkaan pelaan\". Ääni värisi ja\nsiinä oli kaipausta, joka tuntui melkein valitukselta.\n\nKeith nyökkäsi. \"Te voititte\", sanoi hän. \"Te voititte niin\nrehellisesti, että pakkanen vahingoitti keuhkojanne -- -- --\"\n\n\"Te ette käyttäneet sitä hyväksenne\", keskeytti Conniston. \"Se on\nlystikäs puoli asiassa. Minä olin jo sitonut teidät kiinni ja merkinnyt\nhirsipuuhun kun -- äkkiä kylmä käsi koskettaakin keuhkoni kulmaa ja\nosat vaihtuvat. Ja sensijaan, että olisitte tehneet minulle samoinkuin\nminä aioin tehdä teille, sensijaan, että olisitte tappaneet minut ja\nlähteneet tiehenne kun olin avuton, olette te, Keith -- vanha veikko --\n_koettaneet hoitaa minua niin, että jäisin elämään_. Eikö se ole\nlystikästä? Voiko olla lystikkäämpää?\"\n\nHän ojensi kätensä pöydän yli Keithille. Sitten taivutti hän hetkeksi\npäätään ja uusi yskänkohtaus puistatti ruumista. Keith tunsi kipua kun\nConnistonin käsi suonenvedontapaisesti pusersi hänen kättään. Kun\nConniston kohotti päätään, olivat punaiset pilkut jälleen hänen\nhuulillaan.\n\n\"Nähkääs, minä olen tehnyt laskelmani tänään\", jatkoi hän kuivaten\nhuuliaan jo ennestään punaiseen nenäliinaan. \"Tänään on torstai. Minä\nen elä sunnuntaihin. Kuolen lauantain vastaisena yönä tahi johonkin\naikaan lauantaina. Olen nähnyt samanlaisia tapauksia tusinoittain.\nYmmärrättekö? Minulla on jälellä kaksi, mahdollisesti kolme päivää,\nsitten kaivatte haudan ja hautaatte minut. Senjälkeen ei kunniasananne,\njonka minulle annoitte kun irroitin käsirautanne, enää teitä sido. Ja\nnyt kysyn teiltä: _Mitä aiotte tehdä_.\"\n\nKeithin kasvoilla olivat syvät surujen ja kärsimysten uurtamat vaot.\nEilen olivat he verranneet ikiään. Hän oli 28 vuotias, vain hieman\nnuorempi miestä, joka oli saanut hänet kiinni ja saisi palkakseen siitä\nkuoleman. He eivät olleet ennen käyneet asiaan suoraan. Se oli ollut\nhyvin vaikeata Keithistä, joka toisessa tilaisuudessa olisi mieluummin\ntappanut toisen kuin sanonut tälle miehelle, että hän kuolee. Mutta nyt\nkohosi Keithin hartioilta raskas taakka, kun Conniston päättävästi ja\nhämmästyttävän kylmästi ilmoitti laskeneensa elämänsä viimeiset, harvat\nhetket. He katsoivat pöydän yli toistensa silmiin ja tällä kertaa\ntarttui Keith Connistonin käteen. Rasvalampun himmeässä valossa\nnäyttivät he veljeksiltä.\n\n\"Mitä aiotte tehdä nyt?\" toisti Conniston.\n\nKeithin kasvot vanhenivat kuolevan englantilaisen tuijottaessa häneen.\n\"Luultavasti palaan takaisin\", sanoi hän raskaasti.\n\n\"Coronation Golfiin, tarkoitatte? Aiotte palata tuohon haisevaan\neskimoluolaan? Jos sen teette, tulette mielipuoleksi!\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Keith. \"Mutta se on ainoa mahdollisuus.\nTiedätte sen. Te, jos kukaan, tiedätte kuinka minua on ajettu. Jos\nlähden etelään -- -- --\"\n\nNyt oli Connistonin vuoro nyökätä hiljaa ja miettivästi päällään.\n\"Niin, tietysti\", myönsi hän. \"He ajavat teitä tarmokkaasti takaa ja te\nvalmistatte heille vaikean ajon. Mutta he vangitsevat teidät sieltäkin.\nJa se surettaa minua.\"\n\nHeidän kätensä erkanivat. Conniston täytti piippunsa ja sytytti sen.\nKeith pani merkille, ettei hänen tikkua pitelevä kätensä vapissut.\n\nMiehen sielunvoimat olivat suurenmoiset.\n\n\"Se surettaa minua\", sanoi hän uudelleen. \"Pidän teistä. Tiedättekö,\nKeith, toivon, että me olisimme olleet veljeksiä ja ettette te olisi\ntappaneet ketään. Sinä yönä, jona päästin vainukoirat jälkeenne, tuntui\nminusta kuin olisin ollut paholainen. En sanoisi sitä, jollei näitä\nkirottuja keuhkoja olisi. Mutta mitä hyödyttäisi sen salaaminen nyt?\nMinun mielestäni ei ole oikein pitää miestä sellaisessa tilassa kolmea\nvuotta, juoksuttaa häntä reiästä reikään kuin rottaa ja viedä sitten\nhirtettäväksi. Tiedän, ettei se ainakaan teitä kohtaan ole oikein.\nTunnen sen. En tahdo olla utelias, vanha poika, mutta minä en usko enää\nsiihen tuomioon. Haluaisin lyödä suuren vedon siitä, että te ette ole\nse mies, joksi teitä sanotaan. Ja senvuoksi tahtoisin mielelläni tietää\n-- _miksi te tapoitte Judge Kirkstonen_?\"\n\nKeithin molemmat pöydällä olevat kädet puristuivat nyrkkiin. Conniston\nnäki hetkeksi hänen sinisiin silmiinsä tulevan julman hehkun. Samalla\ntuli huoneessa ihmeen hiljaista ja hiljaisuuden aikana voitti pienten,\nvalkoisten kettujen raivokas, lakkaamaton haukkuminen jäiden kaukaisen\nkuminan ja jyskeen.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Miksi minä tapoin Judge Kirkstonen?\"\n\nKeith toisti sanat hiljaa. Hänen nyrkissä olevat kätensä aukenivat,\nmutta silmiin jäi synkkä hehku. \"Mitä sanoo siitä oikeudenpäätös?\"\n\n\"Että te murhasitte hänet kylmäverisesti ja että lain kunnia on\nvaarassa niinkauan kuin teitä ei hirtetä.\"\n\n\"Asiaa voi katsella siltäkin näkökannalta, vai mitä? Mutta jos minä nyt\nsanoisin, että minä en murhannut Judge Kirkstonea?\"\n\nConniston kumartui liian kiivaasti eteenpäin. Kuolettava kohtaus\npuistatti jälleen hänen ruumistaan ja kun se oli ohi, kulki hengitys\nsähisten kuin seulan kautta. \"Jumalani, ei lauantaina eikä\nsunnuntaina\", läähätti hän. \"Se tapahtuu _huomenna_!\"\n\n\"Ei, ei, ei\", sanoi Keith tukahduttaen jotain kurkkuunsa nousevaa.\n\"Teidän olisi parasta paneutua makuulle.\"\n\nConniston kokosi uusia voimia. \"Ja kuolla niinkuin rotta? Ei, kiitoksia\npaljon, vanha veikko. Minä etsin totuutta, ettekä te voi valehdella\nkuolevalle miehelle. Tapoitteko te Judge Kirkstonen?\"\n\n\"Minä -- en -- tiedä\", vastasi Keith hiljaa katsoen vakavasti toisen\nsilmiin. \"Luulen niin, mutta en ole varma. Menin sinä iltana hänen\nkotiinsa ja olin vahvasti päättänyt saada häneltä oikeutta tahi tappaa\nhänet. Haluaisin, että te, Conniston, näkisitte koko asian minun\nsilmilläni. Te voisitte sen tehdä, jos olisitte tunteneet isäni.\nNähkääs, äitini kuoli minun pienenä poikana ollessani ja minä kasvoin\nisäni luona ikäänkuin hänen toverinsa. En muista koskaan ajatelleeni\nhäntä yksinomaan isänä. Isät ovat tavallisia. Hän oli enemmän. Siitä\nsaakka kun olin kymmenvuotias, olimme me eroamattomat. Luulen olleeni\nnoin kaksikymmenvuotias, kun hän puhui minulle siitä katkerasta\nsukuvihasta, joka vallitsi hänen ja Kirkstonen välillä, mutta se ei\nhuolettanut minua yhtään, enkä ajatellut sitä milloinkaan -- ennenkuin\nKirkstone otti minulta isäni. Silloin ymmärsin, että se vanha\nkalkkarokäärme oli kaikkina näinä vuosina kulkenut ja odottanut sopivaa\ntilaisuutta. Kaikki oli alusta loppuun suunniteltu ja isäni meni\nansaan. Vieläpä silloinkin hän luuli, että kaiken takana seisoivat\nhänen poliittiset vihollisensa eikä Kirkstone. Mutta pian me keksimme\nsalaisuuden. Isäni tuomittiin kymmeneksi vuodeksi. Hän oli syytön. Ja\nainoa mies maailmassa, joka olisi voinut todistaa hänen syyttömyytensä,\noli Kirkstone, mies, joka Shylockin tavoin halusi lihanaulaansa. Jos\nolisitte tunteneet nämä asiat ja olleet minun tilallani, Conniston,\nmitä _te_ olisitte tehneet?\"\n\nConniston sytytti uudelleen tulitikun ja vastasi epäröiden: \"En tiedä\nvielä, vanha poika. Mitä te teitte?\"\n\n\"Minä suorastaan polvistuin sen kurjan eteen\", jatkoi Keith. \"Jos\nmilloinkaan ihminen on toisen hengen edestä rukoillut, niin rukoilin\nminä isäni -- rukoilin Kirkstonelta niitä muutamia harvoja sanoja,\njotka olisivat hänet vapauttaneet. Tarjosin kaiken mitä maailmassa\nomistin, ruumiini ja sielunikin. Jumalani, sitä iltaa en voi\nmilloinkaan unohtaa. Hän istui siinä lihavana ja hyllyvänä, Kaksi\nsuurta sormusta paksuissa sormissaan -- peto ihmisen hahmossa -- ja\nnauroi iloissaan ivallisesti minulle ikäänkuin minä olisin ollut\ntemppuilija, joka huvitti häntä -- ja sieluni oli vuotamaisillaan\nkuiviin hänen silmiensä edessä. Ja hänen poikansa tuli sisään yhtä\nlihavana ja inhoittavana kuin isäkin ja hänkin nauroi minulle. En\nsaattanut käsittää, että maailmassa olisi sellaista vihaa ja että kosto\ntuottaisi sellaista helvetillistä iloa. Horjuessani yöhön saatoin\nkuulla heidän pirullisen naurunsa yhä. Se seurasi minua, kuulin sen\npuissa, se tuli tuulen mukana, aivoni olivat sitä täynnä -- ja äkkiä\nkäännyin takaisin, menin koputtamatta huoneeseen ja seisoin uudelleen\nkasvoista kasvoihin heidän kanssaan. Ja sillä kertaa, Conniston, tulin\nsaamaan oikeutta tahi tappamaan. Sikäli oli asia harkittua, mutta minä\ntulin aseettomana. Aseena oli avain. Lukitsin oven. Sitten esitin\nvaatimukseni. En tuhlannut sanoja -- -- --\"\n\nKeith nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Tuuli oli\nvaimentunut. He kuulivat kettujen haukunnan ja jäiden kumean jyminän.\n\n\"Poika sen alkoi\", jatkoi Keith. \"Hän hyökkäsi kimppuuni. Minä löin\nhäntä. Me painimme ja silloin juoksi vanhempi roisto kimppuuni\nkädessään joku ase. Minä en sitä voinut nähdä, mutta se oli raskas.\nEnsimmäinen isku melkein murskasi olkapääni. Taistelun aikana väänsin\nsen hänen kädestään ja huomasin silloin, että se oli kirjepainaimen\nkuparinen vääntövipu. Samassa näin pojan sieppaavan pöydältä toisen\nsamantapaisen sekä lyövän pöytälampun alas. Me taistelimme pimeässä. En\ntuntenut olevani tappelija. He olivat petoja ja minusta tuntui kuin\nolisin pimeässä käärmeiden joukossa. Niin, minä löin kovasti ja poika\nlöi, eikä kumpainenkaan meistä nähnyt. Tunsin, että minun aseeni sattui\nja Kirkstone vaipui kokoon itkevällä äänellä räyhäten. Te tiedätte mitä\nsitten tapahtui. Seuraavana aamuna löydettiin huoneesta vain yksi\nrautatanko. Poika oli hukannut toisen ja jälelläolevassa oli Kirkstonen\nverta ja hiuksia. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin livistää. Kuusi\nkuukautta myöhemmin kuoli isäni vankilassa ja kolme vuotta on minua\nmetsästetty niinkuin kettua. Siinä kaikki, Conniston. Tapoinko minä\nJudgen, Conniston. Ja jos minä sen tein, luuletteko minun sitä surevan\nhirttämisen uhallakaan?\"\n\n\"Istukaa!\"\n\nEnglantilaisen ääni oli käskevä. Keith istuutui vaikeasti\nhengittäen entiselle paikalleen. Hän näki välähdyksen Connistonin\nteräksensinisissä silmissä.\n\n\"Keith, kun ihminen tietää elämänsä lähestyvän loppuaan, ei hän näe\nkaikkia asioita, mutta kun hän tietää kuolevansa, on asian laita\ntoisin. Jos olisitte kertoneet tämän jutun kuukausi sitten, olisin\nvienyt teidät suoraa päätä hirteen. Te ymmärrätte, se olisi ollut minun\nvelvollisuuteni ja olisin pitänyt selvänä, että te valehtelette. Mutta\nte _ette_ voi valehdella minulle -- nyt. Kirkstone ansaitsi kuoleman.\nJa sitten minä olen miettinyt mitä teidän on tehtävä. Teidän ei pidä\nmennä takaisin Coronation Golfiin. Teidän on mentävä etelään. Te\nmenette takaisin Jumalan maahan (Amerikaan). Ettekä te mene murhaaja\nKeithinä, vaan Derwent Connistonina, His Majesty's Royal Northwest\nMounted Policen jäsenenä. Hyväksyttekö tarjoukseni, Keith?\nYmmärrättekö?\"\n\nKeith vain tuijotti. Englantilainen siveli viiksiään silmissään pieni\nlystikäs välke. Hän oli jonkun aikaa miettinyt tätä suunnitelmaansa ja\noli etukäteen nähnyt minkä valtavan vaikutuksen se Keithiin tekisi.\n\n\"Ettekö näe, vanha poika, että se on kokonainen suunnitelma? Minä pidän\nteistä. En epäile sanoessani, että annan teille arvoa koko joukon, eikä\nmaailmassa ole mitään syytä, joka estäisi teitä elämästä minun\nvaatteissani. Kukaan ei minua kaipaa. Kotona Englannissa olin musta\nlammas -- nuorempi veli j.n.e. -- ja kun minun oli valittava Afriikan\nja Kanadan välillä, valitsin Kanadan. Englantilainen ylpeys on hulluinta\nmaanpäällä, Keith, ja minä luulen, että Englannissa kaikki luulevat\nminua kuolleeksi. He eivät ole kuulleet minusta kuuteen tahi seitsemään\nvuoteen. Minut on unohdettu. Ja hienointa tässä jutussa on, että me,\nniinkuin tiedätte, olemme niin peijakkaasti toistemme näköisiä.\nKiertäkää viiksenne ylös, antakaa partanne kasvaa, tehkää arpi oikean\nkorvanne yläpuolelle ja te voitte astua itse McDowellin eteen ja lyön\nvetoa, että hän huudahtaa: 'Varjelkoon, mutta siinähän on Conniston'.\nEn voi luovuttaa teille muuta, Keith, kuin kuolleen miehen nimen ja\nvaatteet, mutta te olette tervetullut. Huomispäivän jälkeen en minä\nniitä enää tarvitse.\"\n\n\"Mahdotonta!\" läähätti Keith. \"Conniston, et ette tiedä mitä puhutte?\"\n\n\"Varmasti, vanha poika. Minä punnitsen sanani senvuoksi, että niiden\nlausuminen on minulle vaikeata. Älkää väitelkö kanssani. Tämä on suurin\nseikkailu, jossa milloinkaan olen ollut mukana. Minä haluan kuolla. Te\nvoitte haudata minut tämän lattian alle, etteivät ketut pääse minuun\nkäsiksi. Mutta minun nimeni elää ja te voitte viedä vaatteeni takaisin\nmaailmaan ja kertoa McDowellille, kuinka saitte miehenne kiinni ja\nkuinka hän kuoli täällä kun pakkanen vahingoitti hänen keuhkojaan.\nTodistukseksi siitä otatte mukaanne omat vaatteenne ja saatte nähdä,\nettä teitä odottaa poliisikersantin paikka. McDowell lupasi sen teille\nkun saatte miehenne kiinni. Ymmärrättekö? Eikä McDowell ole nähnyt\nminua kahteen kolmeen kuukauteen, niin että vaikka minä olisinkin\nhiukan erilainen kuin ennen, näyttäisi se aivan luonnolliselta, sillä\nte ja minä olemme koko ajan olleet autiossa erämaassa. Se on\nlystikkäintä, että me olemme niin toistemme näköiset. Minä sanon, että\nsuunnitelma on mainio!\"\n\nConniston unohti kuoleman läsnäolon ajatellessaan suurta uhkapeliä,\njonka hän pani alkuun. Ja Keith, jonka sydän takoi kuin vihastunut\nnyrkki, näki yhdellä silmäyksellä Connistonin hämmästyttävän\nsuunnitelman ja värähti. Ei yksikään tuntisi häntä samaksi John\nKeithiksi kuin kolme vuotta sitten. Silloin oli hänellä ollut hienot\nkasvonpiirteet ja verrattain kehittymätön ruumiinrakenne. Nyt hän oli\npeto! Kolmen vuoden taistelu olemassaolosta oli hänet siksi tehnyt ja\ntuuma tuumalta kesti hän vertailun Connistonin kanssa. Häntä vastapäätä\nistuva Conniston oli ikäänkuin hänen kaksoisveljensä. Hän näytti\nlukevan Keithin ajatukset ja hänen silmissään oli huvitettu ilme.\n\n\"Otaksun, että parta on kasvoissamme silmiinpistävin\", sanoi hän. \"Te\ntiedätte, vanha poika, että parta voi salata koko joukon ruumiillisia\npuutteita. Minulla oli, nähkääs, hyvin hoidettu leukaparta jo kaksi\nvuotta ennen, kun lähdin teitä ajamaan, niin että teette viisaasti, jos\nannatte partanne kasvaa. Mitä muuhun ulkomuotoonne tulee, niin mitään\nkiinnijoutumisen vaaraa ei ole. Te olette minun näköiseni. Todellinen\nvaara piilee muualla. Seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin aikana\nsaatte oppia ulkoa Derwent Connistonin historian siitä saakka kun hän\nliittyi Royal Mountediin. Meidän ei tarvitse palata kauemmaksi kuin\nsiihen saakka, sillä muu ei teitä liikuta, emmekä kosketa aikaisempaa\nelämääni, sillä se tekisi teidät vain surulliseksi. Suurimpana vaarana\nteille on McDowell, Prince Albertissa olevan F-osaston päällikkö. Hän\non vanhan sotilaskoulun ihmismetsästäjiä viiksineen ja muine vehkeineen\nja saattaa nähdä rautalevyn läpi. Mutta hänellä on suuri sydän. Hän on\nollut hyvä ystäväni, niin että yhdessä Derwent Connistonin elämäkerran\nkanssa saatte koko joukon myöskin McDowellia koskevaa. On monta asiaa\n-- _ei, Jumalani_ -- --\"\n\nHän löi kädellään rintaansa. Pienen tuvan tuntui täyttävän julma kipu\nkun yskänpuuska jälleen puistatti häntä. Ja jälleen kuului yli kaiken\ntuulen ulvonta, se voitti jäiden jyminän ja kettujen haukunnan.\n\nSinä yönä alkoi taistelu rasvalampun valossa. Kasvoillaan tuska --\ntoisella kuoleman läheisyydestä ja sen tuottamista tuskista, toisella\nmyötätunnosta aiheutunut -- kävivät molemmat miehet toimeen\nmuuttaakseen muotojaan. Aluksi oli se Connistonin taistelua. Keith\nkatsoi häneen ja ymmärsi, että englantilainen, tehdessään viimeisen\nvaltavan ponnistuksen kuollakseen kuin mies, lyhensi jälellä olevaa\nlyhyttä aikaansa. Keith oli rakastanut vain yhtä ihmistä -- isäänsä.\nTämän taistelun aikana oppi hän rakastamaan toista -- Connistonia. Ja\nkerran huusi hän katkerasti, että tämä oli epäoikeudenmukaista ja\nettä Connistonin pitäisi elää ja hänen itsensä kuolla. Kuoleva\nenglantilainen hymyili ja laski kätensä hänen kädelleen. Keith tunsi,\nettä käsi oli märkä kylmästä hiestä.\n\nSeuraavien hirveiden tuntien aikana tunsi Keith, kuinka kuolevan miehen\nvoima ja rohkeus vähitellen siirtyi häneen. Conniston oli suurenmoinen\ntukahduttaessaan omat tuskansa. Ja Keith tunsi väsyneen, toivottoman\nsielunsa virkoavan uuteen elämään. Hänen oli muistettava mitä oli\ntehtävä kun hän tulisi englantilaisen tilalle. Connistonin historia oli\ntärkein. Se alkoi hänen tuttavuudestaan McDowellin kanssa. Kohtauksen\nvärjätessä hänen huulensa punaisiksi kertoi hän tarinansa ja hymyili\nhieman puhuessaan kuinka McDowell kerran vannotti häntä pitämään salassa\nerään tapauksen, jonka hän ei toivonut tulevan kasarmin tietoon.\nMcDowell oli muutamissa asioissa hyvin tunteellinen! Ensimmäisen tunnin\nkuluttua asettui Keith seisomaan keskelle lattiaa ja käsivarret\npöydällä, olkapäät koholla, opetti Conniston hänelle sotilastemppuja.\nSenjälkeen antoi hän Keithille kuluneen palvelusohjesäännön, ja käski\nKeithiä tutkimaan sitä sill'aikaa kun hän itse lepäsi. Keith auttoi\nhänet vuoteelle ja koetteli sitten lukea ohjeita. Mutta hänen silmänsä\nsumenivat ja aivot kieltäytyivät tottelemasta. Englantilaisen heikko\nhengitys tuotti hänelle suorastaan ruumiillista tuskaa. Keith oli\nvähällä tukehtua, hän nousi pöydän äärestä ja meni ulos illan hämärään,\naavemaiseen pimeyteen.\n\nHänen keuhkonsa imivät jäistä ilmaa. Mutta se ei ollut kylmää.\n_Kwaskehoo_ -- muutos -- oli tullut. Ilma oli täynnä talven viimeisen\ntaistelun räiskettä lähestyvää kevättä vastaan ja talven voimat olivat\ntaittumaisillaan. Keithin askeleiden alla vapisi maa valtavissa\nsynnytystuskissaan. Hän saattoi selvästi kuulla jääkenttien paukkeen,\nryskeen ja kumean jymähdyksen kun pohjoisvirta ajoi niitä pitkin\nHudsonlahtea. Hänen ympärillään oli ihmeellinen yö. Se ei ollut\nmusta, vaan kammottavan, aution harmaa ja tästä haudanomaisesta\näärettömyydestä kuului ihmeellisiä ääniä sekä tuulen ulvontaa. Hetkinen\nvielä, ajatteli Keith, ja tämä olisi tehnyt hänet mielettömäksi.\nÄskettäin oli hän ollut kuulevinaan huutavia ja valittavia ääniä\nkorkealta piilossa olevien tähtien yläpuolelta. Viime kuukausina oli\nhän useammin kuin kerran kuunnellut pienten lasten nyyhkytystä, naisen\nvaikeroivaa itkua ja tuulen ivallista ääntä, jotka joko kiduttivat\nhäntä tahi ulvoivat helvetillistä riemu-ulvontaa, ja useammin kuin\nkerran oli hän nähnyt tässä helvetissä syntyneiden eskimoiden, jotka\nnämä pitkät yöt olivat tehneet mielipuoliksi, repivän päältään kuluneet\nvaatteet ja syöksyvän alastomina ulos kuollakseen tässä armottomassa\npimeydessä ja kylmyydessä. Conniston ei saisi koskaan tietää miten\nlähellä lopullista ratkeamispistettä Keithin aivot olivat olleet, kun\nhän oli joutunut vangiksi. Keith ei ollut tahtonut siitä milloinkaan\npuhua. Ihmismetsästäjä oli pelastanut hänet hulluudesta. Mutta sen\nsalaisuuden oli Keith pitänyt omana tietonaan.\n\nÄkkiä hän säpsähti, kun yöstä vingahti voimakas, läpitunkevaääninen\ntuulenpuuska. Mutta sitten hän ojentautui ja naurahti; eikä kettujen\nhaukunta häntä enää häirinnyt. Kaiken sen takana näki hän kodin.\n\"Jumalan maan!\" Vihreät metsät ja auringon valaisemat purot -- asiat,\njotka hän oli melkein unohtanut; vielä kerran näkisi hän valkoisen\nnaisen kasvot. Ja hän kuulisi oman kansansa äänen, lintujen laulun ja\ntuntisi jalkojensa alla kukkien tuoksussa kylpevän maan sametinpehmeän\nkosketuksen. Niin, sellaiset asiat hän oli melkein unohtanut. Eilen\nolivat ne näyttäneet hänestä mielettömiltä unelmilta senvuoksi, että\nhän oli tulemaisillaan hulluksi, mutta nyt olivat ne todellisia, ne\nolivat tuolla etelässä ja hän oli matkalla sinne. Hän ojensi\nkäsivartensa ja päästi riemuhuudon purkaen siihen viimeisen jäljen\nliikarasituksesta. Kolme vuotta tällaista ja hän oli -- elänyt sen!\nKolme vuotta maakuopasta maakuoppaan aivankuin Conniston oli sanonut,\nkolme vuotta nälkää, kylmää ja yksinäisyyttä niin suurta, että sielu\noli kuivettunut -- ja nyt oli hän matkalla kotiin!\n\nHän meni jälleen majaan ja kun hän astui sisään, tervehtivät kuolevan\nenglantilaisen kalpeat kasvot häntä pöydällä olevan lampun keltaisessa\nvalossa. Ja Conniston hymyili painaen kädellään rintaansa. Hänen\npöydällä oleva kellonsa osoitti puoltayötä kun luento jatkui.\n\nVähän myöhemmin lämmitti hän rasvalampussa revolverinsa piippua.\n\n\"On vaikea tehdä teille sellaista arpea, mutta muu ei auta.\"\n\n\"Sen minä sanon, että siitä syntyy kuulumaton pila McDowellille.\" Hän\ntoisti sanat hiljaa katsoen hymyillen Keithin silmiin. \"Kuulumaton pila\nMcDowellille!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli päivänkoitto. Huulillaan nyyhkytys kohotti Keith märät kasvonsa\nConnistonin lepopaikalta. Englantilainen oli kuollut niinkuin hän oli\ntiennytkin tämän kuolevan rohkeana viimeiseen asti. Viimeiseen\nhengenvetoon asti kuiskasi hän sanoja, jotka oli toistanut jo\nkymmenkunta kertaa ennen. \"Muistakaa, vanha poika, että te voitatte\ntahi häviätte samassa silmänräpäyksessä kun McDowell ensi kerran teihin\nkatsahtaa\". Sitten lähti hän pitkälle matkalle ja Keithin silmiä\nsumensi lämmin kyynelvirta ja hänet valtasi suuri ylpeys Derwent\nConnistonin nimen puolesta.\n\nSe oli nyt hänen nimensä. John Keith oli kuollut ja Derwent Conniston\neli. Mutta kun hän katsoi sankarillisen englantilaisen kylmiin,\nhiljaisiin kasvoihin, näytti asia hänestä joka tapauksessa omituiselta.\nConnistonin _nimen_ kantaminen ei olisi vaikeata, vaikeus oli\neläytymisessä Connistonin olosuhteisiin. Sinä yönä oli jäiden jyske\nselvempi senvuoksi, ettei myrsky sitä vaimentanut. Taivas oli pilvetön,\ntähdet muistuttivat teräviä, keltaisia silmiä, jotka tuijottivat\ntavattoman suuren, ylhäällä riippuva harson läpi. Keith, joka oli\nulkona hengittämässä raitista ilmaa, katsoi väristen napayön ihmeitä.\nTähdet olivat ikäänkuin eläviä silmiä, jotka katsoivat häneen. Niiden\nonnettomuuttaennustavan tuikkeen alla viettivät ketut varhaista\nkevätiloaan. Keithistä tuntui kuin olisivat ne vetäytyneet lähemmäksi\nmajaa ja ikäänkuin niiden äänessä olisi ollut toinen, kamalampi sävy.\nConniston oli tiennyt tämän valkoisten yöeläinten lähestymisen ja Keith\nmeni jälleen majaan täyttääkseen lupauksensa. Hämärässä aamunkoitteessa\noli hän oppinut läksynsä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin seisoi hän matalan metsän reunassa ja katsoi\npientä majaa, jonka lattian alle englantilainen oli haudattu. Se seisoi\npelottomana hirvittävässä yksinäisyydessä kuin kuolleen miehen\nrohkeuden ja kuolleen miehen sielun ylpeä muistopatsas. Sen neljä\nseinää kätkivät sellaista, joka antoi niille oikeuden olemassaoloon,\noikeuden taisteluun niin kauan kuin kaksi palasta kestäisi yhdessä.\nConnistonin henki oli tullut sen eläväksi osaksi, ketut saivat haukkua\nalituisesti, tuulet ulvoa, talvi seurata talvea, napayö toista, mutta\nse seisoisi kumminkin englantilaisen Derwent Connistonin muistomerkkinä\nja taistelisi ylpeästi viimeiseen asti.\n\nSiihen katsoessaan paljasti Keith harmaassa aamuhämärässä päänsä.\n\"Jumala teitä siunatkoon, Conniston\", kuiskasi hän ja lähti hiljaa\netelään päin.\n\nHänen edessään oli 800 mailia erämaata -- 800 mailia sen pienen\nkaupungin, jossa McDowell komensi Royal Mountedin F-osastoa, ja hänen\nvälillään. Ajatus välimatkasta ei häntä peloittanut. Kolme\nmaailmanääressä vietettyä vuotta oli antanut hänelle kestävyyttä ja\nsaanut hänet tottumaan loppumattomilta näyttäviin matkoihin. Viime\ntalvena oli Conniston seurannut häntä enemmän kuin tuhat mailia pitkin\nnapaseutuja ja oli ollut ihme, ettei hän ollut tappanut englantilaista.\n\nKaksikymmentä kertaa olisi hän voinut lopettaa takaa-ajon tarvitsematta\ntahrata omia käsiään vereen. Hänen eskimoystävänsä olisivat hänen\npienimmästäkin viittauksestaan surmanneet englantilaisen, mutta hän oli\nantanut tämän elää ja nyt oli kuollut Conniston lähettänyt hänet\nkotiin. Matkaa oli jälellä vain 800 mailia.\n\nHänellä ei ollut koiria eikä rekeä. Hänen oma valjakkonsa oli\nmenehtynyt kauan sitten ja eräs Rose Welcemesta kotoisin oleva mies oli\nvarastanut englantilaisen varusteet. Kaikki hänen mukanaan olevat\ntavarat, lukuunottamatta omaa kivääriään, sadetakkiaan ja päähinettään,\nkuuluivat Connistonille. Hänellä oli myöskin tämän kello. Taakka oli\nkevyt. Siihen kuului hieman jauhoja, kolmenaulainen teltta, makuusäkki\nja muutamia esineitä, jotka todistaisivat Keithin kuoleman. Tunnin\ntoisensa jälkeen kuului lumikenkien yksitoikkoinen ääni ensimmäisenä\npäivänä hänen korvaansa. Hän ei voinut edes ajatella. Kerran toisensa\njälkeen tuntui hänestä kuin vetäisi jokin häntä taapäin ja yhä kuuli\nhän Connistonen äänen ja näki tämän kasvot ympärillään olevassa\nharmaassa valaistuksessa. Hän kulki pienen metsikön läpi, jonka\nkummallinen kohtalonoikku oli heittänyt kentälle. Hän näytti erämaassa\nliikkuvalta pisteeltä. Illalla näki hän etelässä tumman viivan ja\nymmärsi, että se oli metsä, todellinen suurmetsä, ensimmäinen, jonka\nhän oli puoleentoista vuoteen nähnyt kadottuaan Mackenzie Riverin\nlatvoilla olevista metsistä. Siinä oli vihdoin jotain mihin tarttua.\nSiinä oli sellaista, joka viittoi häntä, sellaista, jonka saattoi\ntuntea, elävä muuri, jonka takana hänen toinen maailmansa oli.\nKahdeksansataa mailia merkitsi hänelle vähemmän kuin välimatka hänen ja\ntuon kasvavan, näköpiirissä olevan tumman viivan välillä.\n\nHän saavutti sen kun päivän varjot vaihtuivat yön synkempään pimeyteen.\nHän pystytti telttansa muutamien myrskyn runtelemien kuusien suojaan.\nSitten kokosi hän puita ja teki nuotion, mutta ei laskenut nyt\npuupalasia niinkuin oli tehnyt viimeisen kahdeksantoista kuukauden\najan. Nyt hän tuhlasi niitä. Hän oli kulkenut tänään neljäkymmentä\nmailia, mutta ei ollut väsynyt. Hän kokosi puita kunnes hänellä oli\nkorkea rovio, tuli kohosi yhä enemmän ja enemmän ja kipinät\nräiskähtelivät hänen päänsä yläpuolella. Hän valmisti kupillisen\nheikkoa teetä, paahtoi kappaleen lihaa ja lämmitti palan\nkaurajauholeipää. Sen jälkeen nojasi hän selkänsä puuhun ja tuijotti\nliekkeihin.\n\nHänen edessään räiskyvä nuotio vaikutti niinkuin hyväätekevä lääke. Se\nherätti eloon tunteita, jotka olivat hänessä uinuneet. Se haihdutti\nkolmen vuoden kärsimysten muistot ja palautti menneen elämän tapaukset\nhänen mieleensä, elämän, joka oli kulunut rauhallisesti. Hän tunsi\nvapautuneensa kahleista, jotka olivat painaneet hänet melkein\nmielipuolisuuteen saakka. Jokainen hermo hänessä vastasi tulen ihanaan\nräiskeeseen, tuntui kuin hän olisi vapautunut raskaasta orjuudesta.\nLiekeistä näki hän kodin, toivoa ja elämää -- tuttuja, rakkaita\nasioita, jotka Pohjolan rautakoura oli melkein pyyhkinyt pois hänen\nmielestään. Hän näki leveän joen kiemurtelevan keltaisten, pienten\nkukkuloiden reunustamien kenttien läpi, näki aamuauringon kultaavan sen\nrantoja. Hän näki syntymäkaupunkinsa, jonka toinen puoli rajoittui\nrantaan ja toinen purppuranväriseen erämaahan, hän oli kuulevinaan\nvanhan kullanhuuhdontakoneen tahdikkaan jyskeen, kun se nieli\ntonnittain hiekkaa muutaman kallisarvoisen jyvän vuoksi. Hänen yllään\noli jälleen valkopilvinen sinitaivas, hän kuuli ääniä, askelten\nkopinaa, naurua -- ja elämää. Hänen sielunsa syntyi uudelleen, hän\nnousi ylös ja jännitti käsivartensa, niin että lihakset naksahtelivat.\nEi, he eivät tuntisi häntä siellä -- nyt! Hän hymyili hiukan\najatellessaan vanhaa John Keithiä -- \"Johnnya\" kuten häntä tavallisesti\nkutsuttiin noiden muutamien harvojen katujen varsilla -- isänsä oikeata\nkättä, joka joskus tuli \"ulos nahoistaan\" kun oli kyseessä yhteenotto,\nkuten hänen ystävänsä Reddy McTobb sanoi. Nyt saattoi hän muistella\nasioita ja tapahtumia ilman mielenliikutusta. Vihakin oli kadonnut\nitsestään ja hän tuumiskeli mahtoiko vanhan Judge Kirkstonen talo\nnäyttää samanlaiselta kuin ennenkin ja oliko Miriam Kirkstone palannut\ntakaisin asuakseen siellä sen kauhistuttavan yön jälkeen, jolloin hän,\nKeith, oli palannut kostamaan isänsä puolesta. Kolme vuotta. Se ei\nollut niin hirveän pitkä aika, vaikka vuodet olivat tuntuneet hänestä\neliniältä. Monia muutoksia ei kai ole tapahtunut, kaikki lie nyt\nsuunnilleen ennallaan -- lukuunottamatta vanhaa kotia -- kotia, jossa\nhän ja hänen isänsä olivat asuneet. Ja he olivat sen suunnitelleet ja\nyhdessä sen rakentamista valvoneet. Se oli hirsistä, Saskatshewan\nrannalla, aivan lähellä kaupunkia ja metsä ulottui sen oven eteen.\nIsännättömänä ollen oli se tietysti näinä kolmena vuotena muuttunut.\n\nSormeillessaan taskuaan sattui hän liikuttamaan Connistonin kelloa. Hän\nveti sen esille ja antoi nuotionvalon langeta sen avoimelle\nnumerotaululle. Se oli 10. Kellon takakuoren sisäpuolelle oli Conniston\nliimannut pienen valokuvan. Siitä lienee kulunut kauan, sillä kasvot\nolivat vaalentuneet ja epäselvät. Vain silmät olivat entisellään ja\ntulen valossa saivat ne eloa ikäänkuin olisivat katsoneet Keithiin. Ne\nolivat nuoren tytön -- koulutytön kasvot -- noin 10 tahi 12 vanhan.\nSilmät näyttivät kuitenkin vanhemmilta; ne näyttivät puhuvan jonkun\nkanssa, antavan tiedon, jonka sisäinen pakko oli ajanut lapsen silmiin.\nKeith sulki jälleen kellon ja kuuli sen nakutuksen sittenkin, kun oli\npannut sen taskuunsa. Eräs pihkainen kuusenoksa räjähti kuin\nkiväärinlaukaus ja Keith säpsähti. Hän oli nimittäin varma siitä, että\noli nähnyt Connistonin silmät ja että ne katsoivat häneen samalla\ntavoin kuin kellonkuoressa olevat. Näköhäiriö tuntui niin todelliselta,\nettä se sai hänet hypähtämään taapäin ja silloin tunsi hän sen\ntavattoman jännityksen vaikutuksen, jossa hän oli monta tuntia ollut.\nNyt ei hän vielä ollut uninen, hän oli tuskin väsynyt, vaikka siitä oli\nkulunut päiviä kun hän oli kunnollisesti maannut. Itsesäilytysvaisto\nsai hänet kuitenkin laittamaan makuusäkkinsä kuntoon kuusenhavuille ja\npaneutumaan levolle.\n\nMutta hän loikoi kauan kärsien hermostuttavaa unettomuutta. Kiusallisen\nselvästi kuuli hän yön äänet -- tulen räiskeen, palavan pihkan\nkäärmemäisen sähähtelyn, puiden latvojen suhinan ja Connistonin kellon\nalituisen nakutuksen. Ja erämaassa alkoi tuuli yksitoikkoisen\nulvontansa. Huolimatta nyrkkiin puristetuista käsistään ja lujasta\npäätöksestään olla kuvittelematta mitään, luuli Keith jälleen\nkuulevansa tuulen ulvonnalta Connistonin äänen. Ja äkkiä kysyi hän\nitseltään: Mitä tämä merkitsee? Mitä Conniston oli unohtanut? Mitä oli\nConniston yrittänyt sanoa hänelle. Koko sen päivän hän oli tuntenut\ntämän läsnäolon erämaan yksinäisyydessä. Tahtoiko Conniston hänen\npalaavan takaisin?\n\nHän koetti vapautua tästä painostavasta ajatuksesta. Ja nyt oli hän\nvarma siitä, että englantilainen sinä viimeisenä puolena tuntina\nennenkuin kuolema tuli majaan, oi tahtonut sanoa hänelle jotain, mutta\nei ollut voinut. Hänen viimeisissä sanoissaan: \"Muistakaa, vanha poika,\nettä te voitatte tahi häviätte siinä silmänräpäyksessä, kun McDowell\nensi kerran teihin katsahtaa!\" oli ollut riemuitsevaa sankarillisuutta\n-- mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun kuolema tarttui\nsaaliiseensa, oli Keith nähnyt vilahduksen Connistonin paljastetusta\nsielusta; viimeisestä silmäyksestä, kun puhekyky oli ainiaaksi\nkadonnut, tiesi hän, että Conniston oli taistellut saadakseen\nhuulilleen sanat, jotka hän oli jättänyt lausumatta siksi, kunnes oli\nliian myöhäistä. Ja Keith, joka kuunteli tuulen ulvontaa ja tulen\nräiskettä, toisti kerran toisensa perästä: \"Mitä hän tahtoi sanoa?\"\nKerran, tuulen voiman hetkeksi vaietessa, tuntui Connistonin kello\nlyövän kuin sydän ja antavan hänelle vastauksen: \"Palaa takaisin, palaa\ntakaisin, palaa takaisin!\"\n\nHuudahtaen omaa herkkätunteista heikkouttaan pisti Keith kellon niin\nsyvälle makuusäkkiin, että sen ääni lakkasi kuulumasta. Vihdoin vaipui\nhän uneen.\n\nToisen päivän koittaessa tuli hän ulos teltastaan ja sytytti tulen.\nNuotiossa oli vielä hehkuvia kekäleitä, hän puhalsi niihin ja lisäsi\npolttoainetta. Hänen oli vaikeata unohtaa yötä, mutta sen vaikutus oli\nkadonnut. Hän nauroi omalle hulluudelleen ja ihmetteli, mitä\nConniston olisi ajatellut hänen huolistaan. Ensi kerran moniin\nvuosiin ajatteli hän menneitä koulupäiviä, jolloin hän m.m. oli\nkunnostautunut psykologiassa. Hän oli pitänyt itseään asiantuntijana\nmielenliikutuksissa. Myöhemmin oli hän kehittänyt näitä tietojaan ja\nsaanut niistä hyötyä, ja se, että tavallinen henkinen herpaantuminen\nedellisenä yönä oli tuottanut hänelle huolia, huvitti häntä nyt.\nSelitys oli yksinkertainen. Sen aiheutti hänen taistelunsa\nmielentasapainon saamiseksi kolmen vuoden aivojännityksen jälkeen ja\nnyt tunsi hän itsensä paremmaksi. Nyt kuunteli hän kelloa ja huomasi\nsen käyvän aivan luonnollisesti, hän vihelteli aamiaista laittaessaan.\n\nSitten kokosi hän tavaransa ja jatkoi matkaansa etelään. Kun hän\nmuisteli palvelusohjesääntöä, tuumiskeli hän, oliko Conniston sen aina\nosannut. Joka tunti hän harjoitteli, pysähtyi ja teki kunniaa ympärillä\noleville puille. McDowell ei voisi vangita häntä. \"Minä olen Derwent\nConniston\", sanoi hän itsekseen. \"John Keith on kuollut -- kuollut.\nMinä hautasin hänet sen majan alle, jonka kersantti Trossy ja hänen\nmiehensä rakensivat 1908. Nimeni on Conniston -- Derwent Conniston.\"\n\nYksinäisyydessään oli hän tottunut puhumaan yksin ja keskustelemaan\nitsensä kanssa pitääkseen yllä rohkeuttaan ja terveyttään. \"Keith,\nvanha poika\", oli hänellä silloin tapana sanoa, \"meidän on se\nläpäistävä.\" Nyt kuului lause: \"Conniston, vanha vainukoira, meidän on\nvoitettava tahi kuoltava.\" Kolmantena päivänä ei hän enää puhunut\nKeithistä muuten kuin kuolleesta. Ja kuolleen John Keithin varusti hän\nConnistonin hyveillä. \"John Keith kuoli kuin mies\", sanoi hän eräälle\npuulle, joka oli olevinaan McDowell. \"Hän oli paras mies, mitä olen\ntuntenut.\"\n\nKuudentena päivänä tapahtui ihme. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen\nnäki John Keith auringon. Kerran ennen oli hän nähnyt sen himmeän valon\ntunkeutuvan erämaan yllä riippuvan harmaan peitteen läpi, mutta tällä\nkertaa oli se aurinko, todellinen aurinko, joka lyhyen hetken kaikessa\nloistossaan valaisi maapallon pohjoista osaa. Senjälkeen tuli aurinko\njoka päivä lähemmäksi ja lämpimämmäksi ja napaseudun sumut sekä\npakkashuura katosivat yhä enemmän ja enemmän. Vasta sitten kun Keith\noli päässyt jäähuuruista, kääntyi hän länteenpäin. Hän ei pitänyt\nkiirettä, sillä nyt kun hän oli vapaa, tahtoi hän nauttia\nelähdyttävästä vapaudentunteesta. Ja ennen kaikkea hän ymmärsi, että\nhänen oli punnittava ja koeteltava itseään ennen ryhtymistään valtavaan\ntehtävään, joka hänellä oli edessään.\n\nNyt kun aurinko ja sininen taivas olivat kirkastaneet hänen aivonsa,\nnäki hän tuhansittain ansoja tiellään, ne sadat pienet erehdykset,\njoita hän saattoi tehdä, ne sadat pienet kuopat, jotka vain odottivat\nharha-askelta hänen puoleltaan. Kun kaikki kävi ympäri, niin hän oli\nmatkalla pyövelin luo. Siellä -- jok'ikisenä elämänsä päivänä --\nkohtaisi hän pyövelin tavatessaan kadulla vanhoja tovereita.\nMilloinkaan hän ei tuntisi itseään vapaaksi kuoleman läsnäolosta.\nPäivin ja öin oli hänen oltava varoillaan, vartioitava kieltään,\nkäsiään, jalkojaan ja ajatuksiaan tietämättä milloinkaan millä hetkellä\nlain silmä keksisi hänen valepukunsa. Tapahtui usein, että näiden\nasioiden pohtiminen kauhistutti häntä ja hänen ajatuksensa etsivät\ntoisia pelastumismahdollisuuksia. Ja -- silloin kuuli hän jälleen\nConnistonin kylmän, rohkean äänen, punainen veri pulpahti hänen\nsuonissaan ja hän katsoi kotiin päin.\n\nHän oli Derwent Conniston. Eikä milloinkaan, ei edes tunniksikaan\nsaanut hän ajatuksiaan irti siitä suuresta, salaperäisestä\nkysymyksestä, kuka oli Derwent Conniston? Pala palalta liitti hän\nyhteen sen vähän mitä tiesi, eikä milloinkaan päässyt mihinkään\ntulokseen. Perheelleen kuollut englantilainen, jos hänellä sellaista,\noli vajonnut tahi maasta karkoitettu olento -- ja urhoollisin,\nkunnollisin mies mitä hän ikinä oli tuntenut. Nämä \"miksi\" saivat\nhänessä aikaan sellaisen mielenliikutuksen, jota hän ei ollut\nmilloinkaan kokenut. Englantilainen oli julmasti ja peruuttamattomasti\nvienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Hänelle, John Keithille,\nnykyiselle Derwent Connistonille, oli hän jättänyt perinnöksi syvän\nsalaisuuden ja tehtävän ottaa selville, jos niin halusi, mistä hän oli\ntullut ja miksi. Usein katsoi hän kellonkuoressa olevaa nuoren tytön\nkuvaa ja näki aina tämän silmissä jotain, joka sai hänet ajattelemaan\nConnistonia sellaisena kuin tämä oli elämänsä viime hetkinä. Nuori\ntyttö oli epäilemättä kasvanut jo naiseksi.\n\nPäivät venyivät viikoiksi ja Keithin jalkojen alla muuttui lumi\nmäräksi, hyvältätuoksuvaksi maaksi. Kolmensadan mailin päässä erämaasta\nsaapui hän aikaisin toukokuussa \"Reindeer Lake\" maahan. Viikon ajan\nvietti hän Burnwoodissa erään kullankaivajan majassa ja lähti sitten\nCumberland Houseen. Kymmentä päivää myöhemmin saapui hän sinne ja\ntoisen päivän iltana sytytti hän laskevan auringon valossa leiritulensa\nkeltaisen Saskatshewan rannalle.\n\nValtava, lapsuudesta saakka rakastettu joki lauloi sinä iltana niistä\nihmeellisistä tapauksista, jotka aika ja suru olivat pyyhkineet pois\nhänen aivoistaan. Kuu kohosi joen yläpuolelle, etelästä puhalsi lämmin\ntuuli ja Keith istui kauan aikaa piippuaan poltellen ja kuunnellen joen\nhiljaista solinaa, kun se vieri eteenpäin hänen jalkojensa edellä.\nHänelle oli se aina merkinnyt enemmän kuin joki. Hän oli varttunut sitä\nkuunnellessa, se oli muodostunut osaksi hänestä itsestään. Se oli ollut\nhänen ensimmäisten unelmiensa ja kunnianhimoisten ajatuksiensa\ntodistajana, sillä oli hän etsinyt ensimmäiset seikkailunsa, se oli\nollut hänen suosikkinsa, ystävänsä ja toverinsa ja hänestä tuntui kuin\nilmaisisi sen solina tänä iltana iloa ja lausui hänet tervetulleeksi.\nHän katsoi hopeanhohtoisia laineita, jotka kuutamossa kimmeltelivät ja\nkokonainen muistojen tulva juolahti hänen mieleensä. Hän saattoi hyvin\nmuistaa kauniin äidin, joka oli kertonut hänelle tarinoita auringon\nlaskiessa ja makuuajan lähestyessä; ja hänen mieleensä juolahti\nelävästi satu _Kistachiwun_ joesta, kuinka se syntyi kaukana läntisillä\nvuorilla, poissa ihmisten katseiden ulottuvilta, laskeutui vuorilta\nkukkuloille, kukkuloilta tasangolle, leveni, syveni ja tuli yhä\nmahtavammaksi, kunnes se vihdoin kulki heidän ovensa editse\ntuoden mukanaan rakkautta ihmisille. Hänen isänsä oli kertonut hänelle\ntarinoita intiaaneista ja maasta ennen valkoisten miesten tuloa, niin\nettä yhdessä hänen äitinsä ja isänsä kanssa tuli joki hänen\nsatukirjakseen, hänen ihmemaakseen ja lapsuustoiveiden aarrelähteeksi.\nJa tänä iltana oli hän palannut joelle. Se oli ainoa ystävä, jolle hän\nsaattoi avata sylinsä pelkäämättä tulevansa ilmiannetuksi. Samalla kun\nhän tunsi surua muistellessaan entisiä aikoja, valtasi hänet omituinen\nonnentunne -- siten joen henki viihdytti hänen koti-ikäväänsä.\n\nHän ojensi käsivartensa ja huusi: \"Vanha jokeni! minä olen tässä --\nminä, Johnny Keith! Olen tullut takaisin!\"\n\nJa joku tuntui kuiskaavan: \"Siinä on Johnny Keith! Hän on tullut\ntakaisin! Hän on tullut takaisin!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavan viikon seurasi John Keith Saskatshewan rantoja. Linnuntietä\noli Hudson Bay Komppanian Cumberland House asemalta 140 mailia Prince\nAlbertiin, mutta Keith ei valinnut suoraa tietä. Vain silloin tällöin\nkäytti hän hyväkseen oikoteitä. Hän pysytteli joen rantamilla ja sillä\ntavoin piteni hänen matkansa noin 60 mailia. Kun nyt se hetki, mihin\nConniston oli häntä valmistanut, lähestyi, tunsi hän tarvitsevansa tätä\nmahtavaa, sanatonta ystävää, joka oli näytellyt niin suurta osaa hänen\nelämässään. Se antoi hänelle rohkeutta ja sen seurassa saattoi hän\najatella selvemmin. Öisin laittoi hän leirinsä sen kullankeltaisille\nrantamille ja nukkuessa olivat kirkkaat tähdet hänen yläpuolellaan;\nhänen korvansa kuuntelivat ammoin tuttuja ääniä, joita hän karkulaisena\nollessaan oli mielettömyyteen saakka kaivannut. Etelästä, jossa\ntasangot olivat ahdistaneet metsät melkein rantaäyräälle, kuuli hän\npienten keltaisten ystäviensä koirantapaisen haukunnan ja erämaan\npuolella ulvoivat sudet.\n\nHän kirjaimellisesti vaelsi kahden maailman välillä olevaa kapeata\ntietä. Tienä oli joki. Toisella puolen sitä, verrattain lähellä, olivat\naaltoilevat preeriat, vihreät viljakentät, uutisrakennukset, kaupungit\nja ihmisasunnot. Toisella puolen oli erämaa. Seitsemännen päivän\nkoittaessa sai hän kuulla uuden äänen. Se oli junanvihellys.\n\nSiinä oli jälleen tuttu ääni ja jokainen hermo hänen ruumiissaan\nvastasi siihen värinällä. Se oli ensimmäinen ääni, joka lausui hänet\nkotiintulleeksi ja tämä ääni heitti menneet päivät hänen tielleen\nikäänkuin vedenpaisumuksena. Nyt hän tiesi missä oli. Hän muisti niin\nselvästi mitä seuraavassa joenmutkassa tapaisi. Muutamia minuutteja\nmyöhemmin kuuli hän vanhan Mc Coffins Bendin luona olevan mutauskoneen\näänen. Se oli tietysti Betty M., jonka vintturin ääressä seisoi vanha\nAndy Duggan suussaan musta piippunsa ja teki työtä samalla tavoin\nkuin 20 vuotta sitten. Hän saattoi nähdä Andyn, punapartaisen,\ntakkutukkaisen jättiläisen istuvan tupakkapilven ympäröimänä\ntyöpaikallaan. Kaupunkilaiset olivat antaneet hänelle hyväilynimen\njokirosvo. Koko elämänsä oli Andy omistanut kullanetsinnälle vuorista\ntahi virroista ja pysytellyt itsepintaisena kuin synti Mc Coffins\nBendin hiekkasärkkien ylä- ja alapuolella. Keith hymyili muistaessaan\nAndyn intohimon läskiin. Betty M:n ympärillä saattoi tuntea läskin\ntuoksun ja kun Duggan meni kaupunkiin, niin oli ihmisiä, jotka\nsaattoivat vannoa, että hänen parrastaan tuoksui läski.\n\nKeith siirtyi jokipolulta vanhalle maantielle. Huolimatta pitkästä\ntaistelustaan terästäytyäkseen sitä varten jota Conniston oli kutsunut\npsykologiseksi silmänräpäykseksi, tunsi hän itsensä sangen\nhermostuneeksi. Vihdoinkin oli suuri peli käsillä. Muutamien tuntien\nkuluttua löisi hän korttinsa esille. Jos hän voittaisi, olisi edessä\nelämä; jos häviäisi -- kuolema. Vanha kysymys, jonka hän oli sysännyt\nsyrjään, nousi uudestaan esille. Kannattiko yrittää? Olivatko he olleet\nConnistonin kanssa mielettömiä ryhtyessään tähän uhkapeliin?. Hän oli\nvielä metsässä ja saattoi kääntyä takaisin. Peli ei ollut vielä niin\npitkällä, ettei hän olisi voinut vetäytyä takaisin -- ja hetkeksi\nvaltasi hänet epävarmuus. Kun hän äkkiä tuli Mc Coffins Bendin luona\nolevalle hakkaukselle, näki hän mutauskoneen vedetyksi rannalle ja\nitsensä Andy Dugganin kiipeävän ylös ranta-äyrästä. Seuraavalla\nhetkellä astui Keith esiin ja tervehti.\n\nHän tunsi ihmeellistä sydämentykytystä kun Duggan tuli lähemmäksi.\nOliko edes ajateltavissa, ettei tämä häntä tuntisi. Hän unohti partansa\nja unohti sen suuren muutoksen, joka hänessä oli kolmen viimeisen\nvuoden aikana tapahtunut. Hän muisti vain, että Duggan oli ollut hänen\nystävänsä ja että he satoja kertoja olivat pitkinä iltapuhteina\nistuneet yhdessä ja kertoneet toisilleen tarinoita suuresta joesta,\njosta he molemmat pitivät. Ja aina olivat Dugganin jutut koskeneet\nsalaperäistä paratiisia läntisten vuorten välissä -- joen lähtökohdassa\n-- The Rivers Endissä -- paratiisia kultaisine houkutuslintuineen\nsiellä, mistä Saskatshew alkoi ja jossa Duggan kauan sitten oli ollut\netsimässä aarretta, jonka hän tiesi olevan siellä kätkössä. Duggan ei\nollut kolmessa vuodessa muuttunut. Mahdollisesti oli hänen partansa\npunaisempi ja tiheämpi ja hänen hiuksensa takkuisemmat kuin heidän\nviimeksi tavatessaan. Ja kun Keith astui hänen jälessään, tunsi hän\njälleen tuon eroamattoman läskin tuoksun. Hän imi sitä sisäänsä syvin\nhenkäyksin ja kaipasi sitä itsekin. Kerran oli hän ollut kyllästynyt\nDugganin läskiin, mutta nyt tuntui hänestä kuin voisi hän syödä sitä\naina. Kun Duggan oli aivan lähellä, tunsi hän palavaa haluaa ojentaa\nkätensä ja sanoa: \"Minä olen John Keith. Etkö tunne minua, Duggan?\"\nMutta hän tukahdutti tuon halun ja sanoi sen sijaan: \"Erittäin kaunis\naamu!\"\n\nDuggan nyökkäsi epäröiden. Hän ei selvästikään tiennyt kenen kanssa oli\ntekemisissä. \"Joella on aina kaunista satakoon tai paistakoon. Se, joka\ntoisin sanoo, on suurvalehtelija, jumaliste!\"\n\nHän oli yhä sama vanha Duggan, valmis kamppailemaan jokensa puolesta\nviimeiseen asti. Keith olisi tahtonut syleillä häntä. Hän korjasi\nkantamustaan ja sanoi:\n\n\"Olen nukkunut sen rannoilla yhden viikon. Se on ollut ainoana\nseuralaisenani Cumberland Housesta tänne saakka. Tuntuu ihanalta olla\njälleen kotona!\" Hän otti hattunsa ja katsoi jokimiestä suoraan\nsilmiin. \"Tiedättekö sattumalta onko McDowell kasarmissa?\" kysyi hän.\n\n\"Siellä hän on\", sanoi Duggan.\n\nSiinä kaikki. Hän katsoi Keithiin omituisen terävästi. Keith pidätti\nhenkeään. Hän olisi antanut paljon voidakseen lukea Dugganin ajatuksia.\nJokimiehen ääni oli sitäpaitsi jyrkkä. Se sai Keithin arvelemaan. Ja\nlausuessaan McDowellin nimen oli jokimiehen silmissä synkkä hehku.\n\n\"Päällikkö on siellä -- varmasti --\" lisäsi hän ja meni Keithin\nkummastukseksi ilman muuta suoraan hänen ohitseen ja katsoi metsään.\n\nTämä ei ollut sen hyväluontoisen Dugganin tapaista, jonka Keith kolme\nvuotta sitten oli tuntenut. Keith pani hatun päähänsä ja jatkoi\nmatkaansa. Hakkauksen toisessa päässä hän kääntyi ja näki Dugganin\nseisovan kädet taskuissa keskellä maantietä ja tuijottavan hänen\njälkeensä. Hän seisoi siellä kuin kuvapatsas suuren punaisen parran\nloistaessa auringonvalossa ja katseli Keithin jälkeen kunnes tämä\nhävisi näkyvistä.\n\nKeithille oli tämä ensimmäinen yritys kokeilla tuntemattomuudellaan\npettymys. Se ei ollut ainoastaan pettymys, se pani hänet arvelemaan.\nTotta oli, ettei Duggan ollut tuntenut häntä John Keithiksi, _mutta hän\nei myöskään ollut tuntenut häntä Derwent Connistoniksi!_ Ja mitä siihen\ntulee, niin Duggan ei ollut mies, joka olisi unohtanut kolmessa\nneljässä vuodessa, eipä eliniässäänkään. Hän huomasi olevansa uudessa,\nodottamattomassa tilanteessa. Mitä tapahtuisi, jos McDowell samoinkuin\nDuggankin näkisi hänessä vain tuntemattoman henkilön? Englantilaisen\nviimeiset sanat takoivat jälleen kuin nyrkit hänen ajatuksissaan\nikäänkuin juurruttaakseen hänen mieleensä: \"Te voitatte tahi häviätte\nsillä hetkellä, kun McDowell teihin ensi kerran katsahtaa\". Ne\npainoivat häntä nyt kuin lyijy. Ensimmäisen kerran hän ymmärsi\ntäydelleen mitä Conniston oli tarkoittanut. Vaara ei ollut ainoastaan\nsiinä, että hänet tunnettaisiin John Keithiksi, vaan myöskin siinä,\nettei häntä tunnettaisi ollenkaan.\n\nJos tämä ajatus olisi saanut hänet kääntymään takaisin, jos pelko ja\nuhkaava onnettomuus olisivat houkutelleet häntä etsimään toisen tien\nvapauteen, eivät ne kuitenkaan nyt merkinneet mitään sen suuremman\nkiihokkeen rinnalla, joka hänet oli vallannut. Se, että tässä suuressa\nuhkapelissä, jossa Conniston jo oli menettänyt henkensä ja jossa hän\npani omansa nyt peliin, oli mukana kolmaskin, antoi Keithille uuden ja\nennen tuntemattoman aavistuksen uhkapelin lopusta. Omasta varmasta\nkohtalostaan hän irroittautuisi ja ottaisi sensijaan olomuodon, joka ei\nenää häntä kauhistuttanut eikä peloittanut. Halu taistella ylivoimaa\nvastaan, tieto, että taistelun tulos oli epävarma, kiihoitti häntä\naivan erikoisesti. Hän oli innokas näkemään McDowellin kasvoista\nkasvoihin. Vasta silloin alkaisi todellinen taistelu. Ensimmäisen\nkerran juolahti hänen mieleensä, että englantilainen oli väärässä. Hän\nei voittaisi eikä häviäisi tavatessaan tarkastajaa ensi kerran. Tahi\ntarkemmin sanoen, hävitä hän saattoi -- McDowellin terävä katse saattoi\npaljastaa petoksen, mutta voittoon, jollei peliä heti alussa\nkadotettaisi, vaadittaisiin sitkeä taistelu. Tämä päivä saattoi tulla\nhäviön päiväksi, mutta se ei voinut tulla hänen lopullisen voittonsa\npäiväksi.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hän ollut vihollisen kiväärien ulottuvilla\noleva sotilas. Vanhaa maailmaansa hän piti vihollisenaan, sillä\nsivistys merkitsi ihmisiä ja ihmiset seisoivat lain ja oikeuden takana\nja se puolestaan vaati hänen henkeään. Milloinkaan ei hän ollut\ntuntenut syvempää vihaa vanhaa lausepartta: silmä silmästä, hammas\nhampaasta, vastaan kuin tällä hetkellä, jolloin hän näki savupatsaiden\nkohoavan kaikkien kotikaupunkinsa talojen katoilta. Tappamalla\nKirkstonen luuli hän tappaneensa käärmeen, joka ansaitsi kuoleman. Ja\nhän oli satoja kertoja sanonut itselleen, että inhimilliseltä kannalta\nkatsoen olisi asia ollut parempi, jos hän olisi lähettänyt pojan samaa\ntietä kuin isänkin. Hän oli vapauttanut ihmiset olennosta, joka ei\nansainnut elää ja senvuoksi tahtoivat ihmiset ottaa hänen henkensä.\nSillätavoin olivat kaikki naiset ja miehet kaupungissa, jota hän oli\nkerran rakastanut ja vielä rakasti, hänen vihollisiaan; ja löytääkseen\njälleen ystäviä heidän keskuudestaan täytyi hänen tehdä itsensä\nsyypääksi petokseen.\n\nHän muisti kaupungin tällä puolella olevan raivaamattoman polun, joka\npäättyi eräälle pienelle kadulle, jonka varrella oli parturi. Ensiksi\nhänen oli mentävä sinne. Kun hän tuntia myöhemmin saapui kadulle, oli\nhän iloinen, että oli tullut kaupunkiin niin varhain, jolloin vain\nmuutamia ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat aika lailla muuttuneet.\nVanhoille tonteille oli rakennettu taloja ja hän tuumiskeli oliko kolme\nvuotta sitten ennustettu laajentuminen alkanut. Hän hymyili katkerasti\najatellessaan tilaansa. Hänen isänsä ja hän olivat kiinnittäneet\nrahansa moniin epäilyttäviin rakennustontteihin. Jos laajentuminen nyt\noli alkanut, olivat tontit varmasti kohonneet huomattaviin summiin.\nEnnen parturin luo saapumistaan oli hän huomannut, että Prince Albertin\nasukkaiden unelmat olivat täyttyneet. Menestys oli tullut suurin\naskelin. Kaupungin asukasluku oli kolminkertaistunut. Hän oli rikas\nmies, mutta, juolahti hänen mieleensä, myöskin kuollut mies tahi tulisi\nsiksi tehtyään ilmoituksensa McDowellille! Mikä hieno riita\nsyntyisikään John Keithin perillisten kesken!\n\nVanha parturitupa oli yhä jälellä kulmauksessa, jota nyt katsottiin\nliikekeskukseksi. Mutta siinä oli uusi parturi, joka oli yksin. Keith\nantoi hänelle tarkat ohjeet ja näytti Connistonin valokuvan. Parran ja\nviiksien oli oltava englantilaista, sotilaallista kuosia eikä hiuksia\nsaanut leikata liian lyhyeksi. Kun työ oli tehty, onnitteli hän sekä\nparturia että itseään. Tuulen ja savun värjäämänä pronssinruskeaksi\nkuin intiaani, lihakset erämaan taisteluissa kehittyneinä hymyili hän\nitselleen katsellessaan peiliin ja verratessaan vanhaa John Keithiä\ntähän uuteen Derwent Connistoniin! Ennen parturista lähtöään tiukkasi\nhän vyötään yhden reikävälin. Ja sitten lähti hän suoraan The Royal\nNorthwestin kasarmille.\n\nTie kulki pitkin pääkatua ohi kauppojen, jotka olivat olleet\nsiellä kolme vuotta sitten, ohi Hotelli Saskatashewan ja pienen\nkauppakamarirakennuksen, joka, samoinkuin parturitupakin, oli vielä\nvanhalla paikallaan korkean, joenrannalle ulottuvan vallin kupeella. Ja\nsiellä seisoi yhtä varmana kuin kohtalo pieni englantilainen sihteeri\nPercival Clary. Mutta minkälainen Percy! Hän oli tullut leveämmäksi ja\nsuoremmaksi. Hänellä oli hyvinhoidetut viikset, housut olivat\nsilitetyt, kengät kiiltävät ja hän seisoi konttorinsa edustalla nojaten\nkevyesti kävelykeppiinsä. Keith nauroi nähdessään kuinka menestys oli\nkohottanut Percyn rinnan kaupungin kanssa. Sitten kulki hän edelleen\netsien tuttuja kasvoja. Siellä täällä näki hän tuntemattomia, iloisen\nnäköisiä ihmisiä, jotka liikkuivat kiireesti. Loistavat ilmoituskilvet\ntervehtivät häntä siellä täällä ja automobiilit alkoivat suhista ylös\nja alas pitkin joenrantaa kulkevaa valtakatua ja nyt oli niitä\nkaksikymmentä entistä yhtä vastaan.\n\nKohdatessaan naisen tahi tytön koetteli Keith turhaan katsoa suoraan\neteensä. Milloinkaan ei hän ollut niin lujasti uskonut naisen\nenkelimäisyyteen kuin nyt. Kasarmiin mennessään hän kenties sivuutti\nnoin kymmenkunta ja hän halusi pysähtyä ja katsella jokaista heistä\nerikseen. Tosin ei hän milloinkaan ollut naisten suhteen ollut\nerikoisen heikko, hän ihaili heitä, hän uskoi naisen olevan miehen\nparemman puolikkaan, hän oli jumaloinut äitiään, mutta milloinkaan ei\nhän ollut tuntenut sydämessään intohimoa naista kohtaan. Mutta nyt\npalvoi hän kaikesta sydämestään noita kymmentä. Muutamat niistä eivät\nnäyttäneet juuri miltään, toiset olivat aivan jokapäiväisiä, pari oli\nkaunista, mutta Keithiin nähden ei heillä ollut mitään eroa. He olivat\nnaisia ja senvuoksi olivat he kaikki ihania. Kaikkein jokapäiväisinkin\noli miellyttävä. Hän olisi tahtonut heittää hattunsa ilmaan ja huutaa\neläköötä. Kolme vuotta -- ja nyt oli hän jälleen enkelien maassa!\nHetkeksi unohti hän McDowellinkin.\n\nKasarmiin tullessaan hän oli päästä pyörällä. Elämä oli joka\ntapauksessa ihanaa, sen puolesta kannatti taistella ja hän oli\nvelvollinen sen tekemään. Hän meni suoraan McDowellin virkahuoneeseen.\nSilmänräpäystä myöhemmin kun hän oli koputtanut, näyttäytyi päällikön\nsihteeri.\n\n\"Päälliköllä on työtä\", ilmoitti hän vastaukseksi Keithin kysymykseen,\nvoisiko McDowellia tavata.\n\n\"Sanokaa hänelle\", jatkoi Keith, \"että minulla on sangen tärkeitä\nasioita. Hän ottaa minut varmasti vastaan, jos sanotte, että minä tuon\ntietoja eräästä John Keithistä.\"\n\nSihteeri katosi sisemmästä ovesta ja tuli heti takaisin. \"Päällikkö\nottaa teidät vastaan!\"\n\nKeith veti syvään henkeään rauhoittaakseen sydämensä voimakkaita\nlyöntejä. Huolimatta kaikesta rohkeudestaan tunsi hän kylmän,\nonnettomuutta ennustavan voiman puristuksen, voiman, joka pyrki\nvetämään häntä takaisin. Ja jälleen kuuli hän Connistonin äänen\nkuiskaavan: \"Muistakaa, vanha poika, että te voitatte tahi häviätte\nsillä hetkellä, jona McDowell teihin ensi kerran vilkaisee!\"\n\nOliko Conniston oikeassa?\n\nVoitti tai hävisi, mutta hän tahtoi pelata pelin niin kuin\nenglantilainen olisi sen pelannut. Vartaloaan ojentaen astui hän sisään\njoutuakseen silmätyksin McDowellin, \"The Northwestin\" nerokkaimman\nihmismetsästäjän kanssa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEnsimmäinen minkä Keith näki astuessaan poliisipäällikön huoneeseen ei\nollut McDowell, vaan nuori tyttö, ikkunasta lankeava valo valaisi\nselvästi ja terävästi tytön piirteitä tämän katsoessa suoraan tulijaan.\nTyttö teki Keithiin erikoisen vaikutuksen. Aurinko, joka antoi\nhuoneelle miellyttävän värisävyn, valaisi hänen hiuksiaan niin että ne\nmuistuttivat kultavirtaa; hänen silmänsä, joihin Keith heitti katseen,\nolivat valoisat ja ihmeellisen harmaat tuijottaessaan häneen samalla\nkun ruumiinasento ja kasvojen jännitys todistivat äkillistä ja\ntavatonta mielenliikutusta. Keith huomasi nämä seikat yhdellä\nsilmäyksellä kääntyessään McDowelliin.\n\nPäällikkö istui karttojen ja asiapaperien peittämän pöydän takana ja\nKeith tunsi heti läpitunkevan huomiokyvyn, joka oli tämän\njännittyneessä katseessa. Hetkisen tunsi hän vapisevansa kuin levoton\nrikollinen. Sitten kohtasi hän avoimesti McDowellin katseen. Se oli,\nniinkuin Conniston oli sanonut, terävä niinkuin saattaisi tunkea\nrautalevyn läpi. Hänen silmissään oli epämääräinen väri, ne olivat\nsyvällä tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alla ja lävistivät tulijan\nensisilmäyksellä. Keith, joka pani merkille huolellisesti vahatut\nharmaat viikset, lyhyeksi leikatut hiukset ja kasvojen ankaran ilmeen,\ntervehti häntä.\n\nKeith tunsi värähtävänsä. McDowellin ankarassa ilmeessä ei mikään\ntoivottanut häntä tervetulleeksi, eikä kokonaiseen neljännesminuuttiin\nkasvojen ilmeessä näkynyt mitään jälleentuntemisen merkkiäkään. Mutta\nauringon paistaessa tytön hiuksille tuli McDowellin kasvoille uusi ilme\nja Keith näki ensimmäisen kerran sen miehen, jonka Derwent Conniston\noli tuntenut sekä esimiehenään että ystävänään. Tämä nousi tuolilta,\nkumartui pöydän yli ja sanoi äänellä, jossa oli sekä hämmästystä että\nhyvänsuopaisuutta:\n\n\"Olimme juuri keskustelemassa siitä peijakkaasta -- ja nyt te olette\ntäällä! Kuinka voitte, Conniston?\"\n\nSekunttiin ei Keith sanonut mitään. _Hän oli voittanut!_ Veri tykytti\nniin voimakkaasti hänen suonissaan, että se hämmensi hänen näkönsä ja\ntunteensa. Hän tunsi McDowellin kädenpuristuksen, kuuli hänen äänensä\nja hänen silmiensä editse vilahtivat kasvot; ne olivat Derwent\nConnistonin riemuitsevat kasvot. Keith seisoi suorana pää koholla,\nhän oli kohdannut McDowellin silmä silmää vastaan, hymyillen ja\nvoitontunteella, jota hänellä ennen ei ollut. McDowell piti häntä vielä\nkädestä ja kääntyi toinen käsi hänen käsivarrellaan ympäri. Keith näki\ntytön seisovan ja tuijottavan häneen kuin olisi hän noussut ylös\nkuolleista.\n\nLyhyellä, sotilaallisella tavalla esitteli McDowell: \"Conniston -- miss\nMiriam Kirkstone, Judge Kirkstonen tytär\".\n\nKeith kumarsi ja piteli hetkisen sen tytön kättä, jonka isän hän oli\ntappanut. Käsi oli eloton ja kylmä. Tytön huulet liikkuivat\nmainiten Keithin nimen. Keith oli vaiti. McDowell sanoi jotain\npalvelusvelvollisuuden kunniasta ja lain voimasta. Senjälkeen teki hän\nsuoraan asiaan käyvän kysymyksen:\n\n\"Conniston, saitteko kiinni miehen?\"\n\nKysymys sai Keithin jälleen tasapainoon. Hän taivutti hieman päätään ja\nsanoi: \"Saan ilmoittaa, sir, että John Keith on kuollut.\"\n\nHän näki Miriam Kirkstonen säpsähtävän ikäänkuin iskun saaneena.\nSilminnähtävästi tyttö teki voimakkaan ponnistuksen taltuttaakseen\nmielenliikutuksensa samalla kun hän ripeästi kääntyi McDowellin puoleen\nja sanoi:\n\n\"Te olette olleet sangen hyväntahtoinen, päällikkö. Toivon, että pian\nsaan keskustella mr Connistonin kanssa -- John Keithistä.\"\n\nHän jätti heidät nyökäten kevyesti Keithille.\n\nHänen mentyään tuli päällikön silmiin omituinen ilme. \"Noin on ollut\nlaita viimeisen kuuden kuukauden aikana\", selitti hän, \"tyttö on\nosoittanut tavatonta mielenkiintoa Keithiä ja hänen kohtaloaan kohtaan.\nTiedättekö, Conniston, en luule odottaneeni teidän paluutanne\ninnokkaammin kuin hän. Ja omituisinta on, ettei hän näyttänyt tuntevan\nmitään mielenkiintoa asiaan ennenkuin kuusi kuukautta sitten. Joskus\nolen peloissani, että suru isän kuolemasta on tehnyt hänet hieman\nomituiseksi. Mainio tyttö! Ja hänen veljensä on roisto. Ette kai ole\nunohtaneet häntä?\"\n\nHän veti tuolin omansa viereen ja pyysi Keithiä istuutumaan. \"Te olette\nmuuttuneet, Conniston!\"\n\nSanat vaikuttivat kuin laukaus. Ne olivat niin odottamattomat, että\nKeith tunsi joka hermossaan niiden vaikutuksen. Hän ymmärsi heti mitä\nMcDowell tarkoitti. Hän ei ollut englantilaisen tapainen, hänellä ei\nollut hänen suoraa, miellyttävää käytöstään, hänen jäljittelemätöntä\nsielunvoimaansa eikä samaa urheilumiehen siroutta. Juuri kun hän\nkohtasi päällikön katseen levottomuutta herättävän terävyyden, oli hän\nnäkevinään omalla tilallaan Connistonin sivelemässä peukalolla ja\netusormella viiksiään aivankuin olisi eilen lähtenyt pohjoiseen ja\npalannut sieltä tänään. Sitä juuri, itse Connistonin sielua, ei\npäällikkö hänessä nähnyt -- Connistonin, mainioine asentoineen ja\nrakastettavan alentuvaisena, miehen, joka saattoi tyynen\nvälinpitämättömästi antaa palttua palvelusohjeille, katsoa silmiin\npäällikköä tahi ylipäällikköä ja sanoa rauhallisesti: \"Kaunis aamu,\nvanha poika!\". Keithiltä ei puuttunut huumorintajua. Miten raivoissaan\nolikaan englantilaisen henki, jos se oli nyt täällä! Hän irvisti ja\nkohautti olkapäitään.\n\n\"Oletteko milloinkaan olleet siellä pohjoisessa -- koko pitkää yötä --\nyksin?\" kysyi hän. \"Koko ajan -- kuusi kuukautta kiduttavaa\nolemassaoloa tähtien vilkkuessa päänne päällä, kettujen haukunnan\nkuuluessa aina korvissanne ja itsenne ollessa tulemaisillanne\nmielipuoleksi? Niin, silloin ymmärrätte! Minä kävin kaiken sen läpi\nsaadakseni John Keithin kiinni ja luulen teidän olevan oikeassa. Minä\nolen muuttunut. En luule enää koskaan tulevani samanlaiseksi kuin\nennen. Jotain on kadonnut. En voi sanoa mitä, mutta minä tunnen sen.\nArvelen, että vain puolet minusta tuli takaisin ja John Keith kuoli\nkokonaan. Eikö se ole kauheata?\"\n\nHän tunsi tehneensä onnellisen vedon. McDowell veti pöytälaatikon auki,\notti esille hienoja sikaareita ja tarjosi hänelle.\n\n\"Pankaa palamaan, Derry, pankaa palamaan ja kertokaa, mitä on\ntapahtunut. Varjelkoon, tehän olette melkein puolikuollut! Viikko\nvanhassa kaupungissamme palauttaa teidät ennalleen.\"\n\nHän sytytti tulitikun ja ojensi sen Keithille. Seuraavan tunnin aikana\nkertoi Keith ihmismetsästäjän tarinan. Se oli hänen Iliaadinsa. Hän\nsaattoi tuntea Connistonin läsnäolon, kun sanat tulivat hänen\nhuulilleen; hän unohti, että ankarapiirteinen mies oli läsnä tutkien ja\nkuunnellen häntä, hän saattoi nähdä uudelleen tämän murhenäytelmän\npitkät kuukaudet ja vuodet joiden aikana mies taisteli miestä vastaan\nmielettömän epätoivoisesti kärsien kylmää, nälkää ja loppumattoman\npitkiä öitä. Hän riemuitsi itsensä vuoksi ja hänen sisimmästään puhui\nConniston. Se oli englantilainen, joka kertoi kuinka hirmuisesti\nKeithiä oli rangaistu ja kun hän ehti viimeiseen, viheliäisessä majassa\nvietettyihin päiviin, puristi jokin hänen kurkkuaan hänen lopettaessaan\nsanoilla:\n\n\"Se oli tarina John Keithin kuolemasta -- herrasmiehen ja _miehen_.\"\nHän ajatteli englantilaista, hänen tyyntä ja pelotonta hymyään\nkuollessaan, hänen viimeisiä sanojaan, hänen kätensä viimeistä\nystävällistä puristusta, ja McDowell näki kaiken niinkuin olisi ollut\nmukana. Hän siveli kädellään silmiään ikäänkuin tahtoisi karkoittaa\nharhanäyn. Muutamia sekuntteja Keithin lopetettua seisoi hän selin\nsiihen mieheen, jota luuli Connistoniksi ja lisäsi ajatuksissaan kahden\nkahteen ja neljän neljään katsellessaan Saskatchewan vihreätä laaksoa.\nKääntyessään uudelleen Keithiin hän oli rautamies, itse laki,\nsäälimätön ja mahtava, joka ihmeen kautta oli saanut ihmishahmon.\n\n\"Sellaisten kaksi ja puoli vuotta kestäneitten kokemusten jälkeen on\nmurhaajakin näyttänyt teistä pyhimykseltä, Conniston. Te olette\nsuorittanut tehtävänne erinomaisella tavalla. Koko juttu ilmoitetaan\nPäämajaan ja jollei se tuota teille ylennystä, otan itse eron. Mutta\nmeidän on pysyttävä siinä surullisessa tosiasiassa, että John Keith\nehti kuolla ennenkuin hänet hirtettiin.\"\n\n\"Hän on hinnan maksanut\", sanoi Keith tunteettomasti.\n\n\"Ei, hän ei ole maksanut, ei täydelleen. Hän vain kuoli, mutta hän\nolisi voinut maksaa täydelleen vain hirsipuussa. Hänen rikoksensa oli\nluonnottoman julma, inhimillisen vihamielisyyden huippu. Voimme unohtaa\nhänen nimensä, mutta emme hänen rikostaan. Antaisin vuoden elämästäni,\njos hän olisi teidän kanssanne tässä huoneessa. Se olisi ollut jotain.\nJumalani, mikä voitto oikeudelle, jos Keith olisi tuotu kärsimään\nrangaistustaan kolmen vuoden kuluttua.\"\n\nHän hieroi käsiään ja hymyili puhuessaan Keithille. Hänen silmissään\noli tumma hehku. Laki! Se seisoi siinä sieluttomana ja sydämettömänä\njanoten elämää, joka oli sen käsistä päässyt. Keith tunsi joutuvansa\nomituisen mielenmuutoksen valtaan. Ovelle koputettiin.\n\n\"Sisään\", kuului McDowellin ääni ja ovi avautui hiljaa. Cruze, nuori\nsihteeri, pisti päänsä sisään. \"Shan Tung odottaa, sir\", sanoi hän.\nNäkymätön käsi ojentui ja ikäänkuin tarttui Keithin kurkkuun. Hän\nkääntyi syrjään salatakseen sen, mitä hänen kasvonsa mahdollisesti\nilmaisivat. Shan Tung! Nyt hän tiesi mikä oli saanut hänet\nsäpsähtämään, tiesi, miksi Connistonin kasvot olivat seuranneet häntä\nerämaassa, tiesi, miksi pahat aavistukset olivat niin usein hänet\nvallanneet ja tiesi, mitä Conniston oli muistanut ja halunnut sanoa\nhänelle, kun se oli jo liian myöhäistä. _He olivat unohtaneet Shan\nTungin, kiinalaisen!_\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHallissa, sihteerin huoneen toisella puolen, odotti Shan Tung. McDowell\noli rautaan ja teräkseen ruumiillistunut laki ja Shan Tung rotunsa\nsalaperäinen ja tutkimattoman hengen ruumiillistuma lihaan ja vereen.\nHänen kasvonsa olivat muodostetut tunteettomasta, elävästä aineesta\npuun ja kiven asemesta. Ne olivat hillityt, kärsivälliset ja\nilmeettömät. Mitä hänen aivoissaan, keltaisen naamarin takana liikkui,\nsen tiesi vain Shan Tung itse. Se oli hänen salaisuutensa. McDowell oli\nlakannut tutkimasta häntä. \"Oikeus\" oli käyttänyt kiinalaisen\nihmeellisiä ominaisuuksia rikollisten jälleentuntemiseen. Kun Shan Tung\nkerran oli nähnyt jotkut kasvot, olivat ne ikäänkuin valokuvatut hänen\nmuistiinsa. Aika ja muutokset eivät merkinneet hänelle mitään -- ja\n\"Oikeus\" käytti häntä hyväkseen. Muutamin sanoin oli McDowell kuvaillut\nhänet Päämajaan. \"Joko ylhäinen kiinalainen maanpakolainen tai\nkeltaisessa nahassa oleva paholainen\", oli hän kirjoittanut. \"Oikea ikä\ntuntematon, edellinen elämä arvoitus. Hän sukelsi esiin Prince\nAlbertissa 1908 timantteihin ja kiiltonahkakenkiin puettuna. Vieraana\nsilloin ja vieraana nyt. Omistaa Shan Tung-kahvilan. Sivistynyt ja\nystävällinen, käytöksessä jotain naisellista, mutta ainoa mies\nmaanpäällä, jonka kanssa pelkäisin olla pimeässä huoneessa paljastetuin\nveitsin. Minä käytän häntä, epäilen häntä ja vartioin häntä ja\npelkäisin häntä muutamissa olosuhteissa. Sikäli kuin olemme selville\nsaaneet, on hän lainkuuliainen. Mutta hän lienee joskus tehnyt jonkun\nruman kepposen.\" Sellainen oli mies, jonka Conniston oli unohtanut, ja\njota Keith nyt pelkäsi tavata. Useita minuutteja oli Shan Tung seisonut\nikkunan vieressä katselemassa harjoituskenttää ja leveätä, vihreää\ntasankoa. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt enempää kuin puolihymyn\nvalaisevani Shan Tungin kasvoja. Hän leikitteli hyvin muodostuneilla\nkäsillään ja odotti. Hänen mustat hiuksensa olivat kiiltävät ja\nhyvinhoidetut, puku huolellinen ja vartalossa jotain nuoren tytön\njäntevyyttä, kuten McDowell oli huomauttanut.\n\nKun Cruze tuli ilmoittamaan, että McDowell otti hänet vastaan, oli Shan\nTung näkevinään vielä Miriam Kirkstonen kultakutrisine päineen niinkuin\noli nähnyt hänen kulkevan auringonpaisteessa. Hänen hengityksensä\nmuistutti hieman kissan kehräämistä, kun hän liikutteli kauniita,\nkapeita sormiaan. Samalla hetkellä kun hän kuuli sihteerin askeleet,\njäivät sormet alalleen, puolihymy katosi ja kehrääminen lakkasi. Hän\nkääntyi hitaasti ympäri. Cruze ei sanonut mitään, teki vain liikkeen\npäällään ja Shan Tung seurasi äänettömästi. Vain oven avaamisesta ja\nsulkeutumisesta johtuva heikko ääni ilmaisi hänen tulonsa päällikön\nhuoneeseen. Ei kukaan muu kuin Shan Tung voinut sillä lailla avata ja\nsulkea ovea. Cruze värähti. Hän värähti aina kun Shan Tung meni hänen\nohitseen ja vannoi, että tämän jäljet tuoksuivat myrkyltä.\n\nKeith seisoi kasvot ikkunaan päin. Samalla hetkellä, kun ovi avautui,\ntunsi hän Shan Tungin läsnäolon. Hänen ruumiinsa jokainen hermo oli\njännittynyt. Osaksi ajatus itsestään ja omasta tilanteestaan, osaksi\nkiinalaisen läsnäolo sai hänet niin suunniltaan, että hänen täytyi\nkääntyä. Shan Tungin katseen välttäminen olisi ollut vain\nviattomuuskokeen tuonnemmaksi lykkäämistä ja pelon tunnustamista.\n\nPakoittaen kätensä Connistonin tapaan sivelemään viiksiään kääntyi hän\nhitaasti ympäri koettaen katsoi Shan Tungia suoraan silmiin.\n\nKummakseen huomasi hän tämän olevan aivan välinpitämättömän hänen\nläsnäolostaan. Shan Tung oli nähtävästi heittänyt häneen vain yhden\npikaisen katseen. Äänellä, jota joku oven takana kuuleva olisi voinut\nluulla naisääneksi, sanoi hän McDowellille:\n\n\"Olen nähnyt miehen, jota lähetitte minut katsomaan, mr McDowell. Se on\nLarsen. Hän on kahdeksassa vuodessa paljon muuttunut. Hän on antanut\nparran kasvaa, on kadottanut toisen silmänsä ja hänen hiuksensa ovat\nharmaantuneet, mutta hän on Larsen.\"\n\nHänen virheetön kielensä ja kova, mutta oikea korostus saivat Keithin\nja sihteerin säpsähtämään. McDowellin kasvoilla näkyi ilonvärähdys.\n\n\"Epäilikö hän teitä, Shan Tung?\"\n\n\"Hän ei nähnyt minua. Hän on siellä -- kun --\" Hän kääntyi hitaasti\nKeithiin. \"Kun mr Conniston menee hänet vangitsemaan\", lopetti hän.\n\nHän taivutti päätään mennessään äänettömästi takaisin ovelle. Hänen\nkeltaiset silmänsä eivät luopuneet Keithin kasvoista. Keith oli\nhuomaavinaan niissä synkän hehkun ja luuli kuulevansa hänen äänessään\ntoisen sävyn ja hänen sormensa alkoivat jälleen liikkua, mutta ei\nsamalla tavalla kuin silloin, kun hän ikkunasta katsoi Miriam\nKirkstonen jälkeen. Ja senjälkeen näytti Keithistä, että kiinalaisen\nsilmät sulkeutuivat kapeiksi raoiksi ja silmäterät kutistuivat pieniksi\ntulipisteiksi, teräviksi kuin neulankärjet. Viimeiset, jotka Keith\ntietoisesti itämaalaisesta näki, olivat tämän silmät. Ne näyttivät\ntahtovan vetää sielun hänen ruumiistaan.\n\n\"Kummallinen peijakas\", sanoi McDowell. \"Hänen mentyään tuntuu minusta\naina niinkuin huoneessa olisi ollut käärme. Hän vihaa teitä vielä,\nConniston. Kolme vuotta eivät ole saaneet muutosta aikaan siinä\nsuhteessa. Hän vihaa teitä kuin myrkkyä. Luulen, että hän mielellään\ntappaisi teidät, jos saisi siihen tilaisuuden ja pääsisi asiasta\nrangaistuksetta. Ja te -- puolihullu -- seisoitte siinä vain kierrellen\nviiksiänne ja nauroitte hänelle. Minusta olisi tuntunut pahalta, jos\nolisin ollut teidän vaatteissanne.\"\n\nItsekseen tuumi Keith syytä miksi Shan Tung vihasi Connistonia.\n\nMcDowell ei lisännyt mitään, joka olisi voinut antaa hänelle\nvalaistusta. Päällikkö kokoili pöydällä hajallaan olevia papereita.\nSitten hymyili hän julman tyytyväisenä ja sanoi Keithille: \"Asia on\nselvä, se on Larsen, koska Shan Tung niin sanoo.\" Ja sitten lisäsi hän\nilman muuta: \"Aiotteko ottaa pestin uudelleen, Conniston?\"\n\n\"Minulla on vielä jäljellä kuukausi ennenkuin entinen sopimus loppuu,\nvai mitä? Sitten -- niin luulen, että otan pestin uudelleen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi päällikkö. \"Minä koetan hankkia teille kuukauden sisällä\nkersantinpaikan. Sillä aikaa olette virkavapaa ja voitte tehdä mitä\nhaluatte. Tunnettehan Bradyn, komppanian asiamiehen. Hän on matkalla\nMackenzieta ylöspäin ja tässä on avain hänen asuntoonsa. Arvaan, että\nte mielellänne haluatte jälleen saada oikean katon päänne päälle, eikä\nBrady tee vastaväitteitä, niin kauan kuin minä hankin hänelle 30\ndollaria kuukausivuokraa. Tietysti on myöskin kasarmi teille avoin,\nmutta arvelin, että te kenties mieluummin ottaisitte hänen asuntonsa\nloma-ajaksi. Siellä on kaikki kylpyammeesta pähkinänmusertajaan saakka,\nja minä tunnen kaupungissa erään pienen japanilaisen, joka etsii kokin\npaikkaa. Mitä siitä sanotte?\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti Keith. \"Menen sinne heti ja jos tahtoisitte\nlähettää japanilaisen luokseni, niin olisin kiitollinen. Olisi hyvä,\njos pyytäisitte häntä hankkimaan päivällisen\", lisäsi hän.\n\nMcDowell antoi hänelle avaimen. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli\nkasarmin näköpiiristä poissa ja kiipesi Bradyn asunnolle johtavaa\nvihreätä mäkeä ylös.\n\nHuolimatta siitä, ettei hän ollut näytellyt osaansa erittäin\nloistavasti, luuli hän kuitenkin voittaneensa. Andy Duggan ei ollut\ntuntenut häntä parhaimmaksi ystäväkseen, mutta McDowell oli ottanut\nhänet ystävällisesti vastaan ja Shan Tung --\n\nAjatus Shan Tungista painoi raskaasti hänen mieltään, vaikka hän\niloitsi onnellisesta lopputuloksesta. Hän ei voinut irroittaa\najatuksiaan kiinalaisesta tämän kadottua päällikön ovesta ja\nkulkiessaan tunsi hän ikäänkuin kiinalaisen hehkuvat neulankärkisilmät\nolisivat lävistäneet hänet. Kiinalaisen kasvot eivät olleet ilmaisset\nvihaa. Siitä hän oli varma. Se ei ollut sellainen mielenliikutus, jonka\nhän olisi voinut kuvailla. Tuntui kuin jollain salaperäisellä tavalla\nvalmistetun pedon koneellinen silmäpari olisi näinä muutamina\nsekuntteina imeytynyt häneen kiinni. Se sai hänet muistamaan X-säteitä.\nMutta Shan Tung oli inhimillinen ja hän oli älykäs. Häntä ei olisi\npidetty sinä minä hän oli, jos hänellä olisi ollut toinen kasvojen\nväri. Hänen käytöksensä ja puheensa oli enemmän kuin epätavallista, se\noli suorastaan kiusoittavaa, sellaista, jollaista kiinalainen ei\noikeastaan saanut omata. Niin tuumiskeli Keith mennessään Bradyn\nasuntoon.\n\nHän koetteli unohtaa yhä kasvavan epäilyn, ettei ollut onnellisesti\nsuoriutunut Shan Tungin tutkivan katseen edessä. Hän koetti kaikin\nvoimin tukahduttaa levottomuutensa.\n\nHän sytytti yhden niistä sikaareista, joita McDowell oli pistänyt hänen\ntaskuunsa. Oli ihanaa polttaa jälleen sikaaria ja nauttia sen\ntuoksusta. Tultuaan kukkulalle, jolla Bradyn asunto oli, pysähtyi hän\nja katsoi ympärilleen. Tietämättään katsoi hän ensiksi länteen. Sillä\npuolella oli puoli kaupunkia hänen edessään ja kukkulan toisella puolen\nnäki hän metsänpeittämät rinteet, joen ja tasangon vihreät polut. Hänen\nsydämensä tykytti hieman kiivaammin. Puolen mailin päässä näkyi puistoa\nmuistuttava metsikkö ja sen suojassa, joen rannalla, oli vanha koti.\nRakennusta ei näkynyt, mutta puiden latvojen välitse saattoi hän nähdä\nvanhan, auringonvalaiseman savupiipun, joka ikäänkuin viittasi hänelle\ntervetuliaistoivotuksensa. Hän unohti Shan Tungin, unohti McDowellin ja\ntunsi voimakkaan yksinäisyydentunteen vyöryvän ylitseen kuin laineen.\nHän unohti senkin, että oli murhaaja John Keith. Hän heitti silmäyksen\nmaailmaan, joka kerran oli ollut hänen ja ainoa, mitä hän näki, oli\nPunainen, auringonvalaisema tiilinen savupiippu ja se muuttui hänen\nsilmissään, kunnes se muistutti kuolleiden haudalla kohoavaa\nmuistopatsasta.\n\nHän kääntyi ja meni Bradyn asunnon ovelle tuntien kurkkuaan kurovan ja\nsilmiinsä laskeutuvan verhon, joka muutamiksi hetkiksi teki näkemisen\nhänelle vaikeaksi.\n\nAsunto oli hänen sisään astuessaan pimeä, sillä ikkunoiden edessä oli\nverhot. Hän veti ne toisen toisensa jälkeen syrjään, niin että\nauringonvalo virtasi sisään. Brady oli jättänyt asuntonsa täydelliseen\nkuntoon ja Keith tunsi tässä miellyttävässä ympäristössä kuinka hänen\nherpaantuneet aistinsa virkosivat eloon. Brady, vaikkakin naimaton, oli\nkodin mies. Hän oli antanut asunnolleen nimen \"The Shall\", koska talo\noli kokonaan rakennettu pyöreistä hirsistä. Yksikään nainen ei olisi\nsaanut sitä kodikkaammaksi. Keith seisoi suuressa arkihuoneessa. Sen\ntoisella sivulla oli korkea takka, jossa puut ja tuohet olivat valmiina\nsytytettäviksi. Bradyn lukupöytä ja lepotuoli olivat vedetyt takan\nääreen, hänen mokkasiinitohvelinsa olivat pienellä jakkaralla; piiput,\ntupakka, kirjat ja aikakauslehdet olivat sekaisin pöydällä ja tämän\nhauskan epäjärjestyksen keskeltä kohosi ikäänkuin riemuiten puoleksi\ntyhjennetty pullo vanhaa whiskya.\n\nKeith nauroi itsekseen. Hän huomasi parin silmiä, jotka elottomasti\ntuijottivat häneen nurkkahyllyn yläpuolelle asetetusta täytetystä,\nvaltavan suuresta hirvenpäästä. Senjälkeen kierteli hänen utelias\nkatseensa pitkin seiniä, jotka olivat koristellut kuvilla, tauluilla,\nlumikengillä, kivääreillä, metsästyssaaliilla ja monenlaisilla muilla\nesineillä, jotka antoivat käsityksen Bradyn vaihtelevasta työ- ja\ntoverielämästä. Keith saattoi nähdä suoraan pieneen ruokailuhuoneeseen\nja sen takana olevaan keittiöön. Hän kulki ympäri, tutki kaikkea ja\nhuomasi McDowellin olleen oikeassa. Bradyn taloudessa oli\npähkinänsärkijä ja siellä oli myös kylpyhuone. Se ei ollut paljon\npianolaatikkoa suurempi, mutta kylpyamme oli kuitenkin miehenpituinen;\nKeith avasi ikkunan, pisti ulos päänsä ja näki, että vesijohto oli\nyhteydessä sadevesisäiliön kanssa, joka oli riittävän korkealla, niin\nettä vesi omalla painollaan virtasi kylpyhuoneeseen. Hän naurahti, ei\nsellaista naurua, jota ihminen nauraa ollessaan tyytyväinen, vaani\nsellaista, jota nauretaan kun ollaan riemuissaan. Tutkittuaan tarkoin\nmolemmat makuuhuoneet tunsi hän oikeata ystävyyttä Bradya kohtaan. Hän\nvalitsi tämän huoneen omakseen. Siellä oli vuoteen vieressä tupakkaa,\npiippuja, kirjoja ja aikakauslehtiä. Vasta tutkittuaan lähemmin\narkihuoneen, huomasi hän, että asunnossa oli myöskin puhelin.\n\nHän näki auringon laskevan ja lännestä nousevan joukon myrskypilviä.\nHän avasi oven, josta saattoi nähdä joelle ja lempeä tuuli, joka\nennusti myrskyä, ravisteli hänen hiuksiaan, vilvoitti hänen kasvojaan\nja antoi hänen jälleen tuntea asumattomien preerioiden, kaukaisten\nmetsien ja vuorten tuoksun! Myrsky, joka puhalsi pitkin jokea,\nmuistutti häntä aina \"The Rivers Endestä\", joen alkulähteestä. Se tuli\nsuurilta vuorilta, jotka olivat hänen intohimonsa. Se tuntui\nmuistuttavan häntä Kalliovuorten valtavuudesta ja herätti eloon hänen\nlapsuusaikojensa toiveen saada seurata rakastettua jokea siksi kunnes\nvihdoin tulisi sen salaperäiselle lähteelle villin Lännen kehtoon. Ja\nkun hän nyt käänsi kasvonsa kohti tuulta, piti tämä halu häntä\nvoimakkaasti vallassaan.\n\nTaivas mustui nopeasti ja kaukaisen ukkosen jyristessä näki hän\nsalamoiden ikäänkuin pistimien halkaisevan tummaa taivasta.\nSähkövirtojen purkaus ikäänkuin hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kiinnitti\npuoleensa koko hänen huomionsa. Samalla kertaa liikkui hänessä sanoja,\njoita huulet eivät lausuneet. Miksikä hän ei kuuntelisi Kutsumusta,\njoka kaikkina vuosina oli häntä houkutellut? Nyt oli aika käsillä --\nmiksi ei hän lähtisi matkalle? Miksi asettaa kohtalonsa alttiiksi\nsuuressa uhkapelissä, jossa koti, ystävät ja yksinpä toivokin olisi\nhäneltä kuollut, kun tuolla myrskyjen takana oli hänen unelmiensa koti.\nHän ojensi käsivartensa ja hänen rinnastaan purkautui riemuhuuto.\nKaikki ei ollut kadotettu! Kaikki ei ollut kuollutta! Hänen menneiden\naikojensa hautauspaikalta kutsui häntä mahtava voima, sellainen, joka\nei ollut yksinomaan pakko, vaan vastustamaton tosiasia. Hän tahtoi\nlähteä. Huomenna -- tänään -- tänäyönä tahtoi hän alkaa tehdä\nsuunnitelmia. Hän katsoi tarkkaan rajuilmaa, joka saapui tuulen\nulvoessa sähisevänä muurina, kentällä olevien puidenlatvojen taipuessa\nsen edessä kuin rukoukseen. Hän näki sen kiitävän ylös mäkeä kuin\njoukon harmaita rakuunoita. Se saavutti hänet ennenkuin hän ehti sulkea\noven ja hänen kasvoistaan tippui märkiä pisaroita, kun hän vihdoin koko\nhartiavoimaansa käyttäen sai vedetyksi oven kiinni. Se oli myrsky,\njosta Keith piti. Ukkonen muistutti hänen päänsä yläpuolella kulkevien\nmiljoonien jättiläisvaunujen jyrinää. Sisällä asunnossa oli pimeä\nikäänkuin ilta olisi tullut. Hän laskeutui polvilleen takassa olevan\nsuuren halkokasan ääreen ja sytytti tulitikun. Hetkisen kytivät halot,\nsitten leimahtivat ne palamaan ja keltainen liekki hulmusi rätisten\nylös savupiippua. Keith ei koskaan polttanut toisten piipuilla, hän\notti esille omansa ja täytti sen Bradyn tupakalla. Se oli erinomaista,\nhyvältätuoksuvaa englantilaista sekoitusta ja kun tuli paloi kirkkaasti\nja tupakantuoksu täytti huoneen, heittäytyi hän Bradyn suureen\nlepotuoliin ja ojensi jalkansa vetäen tyytyväisenä syvään henkeään.\nHänen mielikuvituksensa toimi myrskyn ulvoessa. Hän tahtoi saada\nSaskatchewan salaperäisillä alkulähteillä tätä muistuttavan asunnon.\nHän tahtoi rakentaa sen Bradyn asunnon tapaan myöskin vesisäiliön\nsuhteen. Ja muutamien vuosien kuluttua ei kukaan muistaisi John\nKeith-nimisen miehen milloinkaan eläneenkään. Äkkiä hypähti hän\nseisomaan. Puhelin soi. Kolmen vuoden kuluttua sai se hänet\nepämieluisasti säpsähtämään. Se oli luultavasti McDowell, joka soitti\nkysyäkseen, mitä hän piti huoneesta tahi ilmoittaakseen japanilaisesta.\nHän toisti ajatuksen ääneen pannessaan pois piippunsa. Ja juuri kun\nhänen kätensä joutui kosketuksiin puhelimen kanssa, tunsi hän halua\nvetää sen takaisin. Varovaisuus kuiskasi, ettei hänen pitäisi vastata,\nettä oli mentävä matkoihin niin kauan kuin myrsky raivosi ja palattava\njälleen erämaahan sekä yritettävä Lännen vuorille.\n\nNykäisten kohotti hän kuulotorven ja vei sen korvalleen.\n\nHänelle ei vastannut McDowell eikä liioin Shan Tung. Hämmästyksekseen\ntunsi hän myrskyn ulvonnasta huolimatta Miriam Kirkstonen äänen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMiksi soitti Miriam Kirkstone hänelle tällaiseen aikaan, kun taivas\noli sinisenmusta, ukkonen jyrisi lakkaamatta ja taivasta halkoivat\nkirkkaat salamat? Se kysymys täytti Keithin mielen kun hän kuunteli\npuhelinlangan toisessa päässä olevaa ääntä. Tyttö kertoi soittaneensa\nMcDowellille ja saaneensa tietää hänen menneen Bradyn asuntoon; hän\npyysi anteeksi, että vaivasi Keithiä niin pian matkan jälkeen, mutta\noli varma, että tämä koettaisi häntä ymmärtää, kun hän pyysi tätä\ntulemaan luokseen samana iltana kello 8. Asia oli tärkeä. Tahtoiko hän\ntulla? Ennenkuin Keith oli ehtinyt miettiä, vastasi hän tulevansa. Hän\nkuuli tytön kiittävän, sanovan \"hyvästi\", ja kummastuneena pani hän\nkuulotorven pois. Sikäli kuin muisti, ei hän ollut puhunut seitsentä\nsanaa enempää. Kaunis, nuori nainen Kirkstonetalossa oli\nsilminnähtävästi pelännyt salamoita ja suorittanut asiansa\nmahdollisimman lyhyesti, mutta miks'ei hän sitten ollut odottanut\nmyrskyn loppumista?\n\nKoputus ovelle keskeytti hänen ajatuksensa. Hän meni ovelle ja päästi\nsisään olennon, joka märkyydestään huolimatta vain nauroi. Se oli\nWallie, japanilainen. Hän ei ollut kuusitoistavuotiasta poikaa suurempi\nja hänen silmänsä, korvansa, nenänsä ja hiuksensa olivat läpimärät,\ntakin sisus täynnä paketteja, joita hän oli koettanut suojella\nrajuilmalta, jota vastaan hänen oli ollut taisteltava kulkiessaan ylös\nmäkeä. Keith piti hänestä ensinäkemältä. Wallien nauru ei ollut\ntarttumatta häneen ja kun Wallie ryömi keittiöön kuin märkä koira,\nseurasi hän mukana ja auttoi tätä vapautumaan taakastaan. Kun pikku\njapanilainen oli vapautunut viimeisestä kääröstään, vakuutti hän\nKeithille, että sade oli miellyttävä, että hänen nimensä oli Wallie,\nettä hän odotti 5 dollaria viikossa ja että hän osasi keittotaidon kuin\njumala. Keith nauroi hillittömästi ja Wallie oli niin ihastunut\nkaikkeen, että otti tanssiaskeleita. Noin tunnin kuluttua jäi hän yksin\nhallitsemaan keittiötä ja pian alkoi Keith kuulla astioiden kolinaa ja\ntuntea miellyttäviä tuoksuja, jotka vakuuttivat hänelle, että Wallie\notti ajasta vaarin näyttääkseen jumalallista taitoaan ruuanlaitossa.\n\nWallien tulo antoi hänelle verukkeen soittaa McDowellille. Hän myönsi\nitselleen, että hän levottomasti odotti kuulevansa jälleen päällikön\näänen. Häntä vaivasi epäluulo Shan Tungin suhteen ja toivo, että\nMcDowell voisi antaa jotain valaistusta Miriam Kirkstonen omituiseen\nvierailupyyntöön. Myrsky oli muuttunut tasaiseksi rankkasateeksi, kun\nhän pääsi yhteyteen McDowellin kanssa ja suureksi helpotuksekseen\nhuomasi, että tämän äänen ystävällisyydessä ei ollut tapahtunut mitään\nmuutosta. Jos Shan Tungilla oli jotakin epäluuloja, oli hän ne\nsäilyttänyt itsellään.\n\nKeithin kummastukseksi alkoi McDowell ensiksi puhua miss Kirkstonesta.\n\n\"Hän tuntui olevan tavattoman halukas tapaamaan teitä\", sanoi hän.\n\"Olen suoraan sanoen levoton siitä, Conniston, ja haluaisin mielelläni\nkeskustella kanssanne ennenkuin menette sinne tänäiltana.\"\n\nKeith veti henkeään. \"Wallien päivällinen on puolen tunnin kuluttua\nvalmis. Miksikä ette voisi heittää yllenne sadetakkia ja pistäytyä\nluokseni? Luulen päivällisestä tulevan erinomaisen.\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi McDowell, \"odottakaa minua aivan heti.\"\n\nViittätoista minuuttia myöhemmin auttoi Keith märän sadetakin hänen\npäältään. Hän oli odottanut, että McDowell mainitsisi jotain\ntakkavalkean hauskuudesta ja Wallien keittiön miellyttävästä tuoksusta,\nmutta siinä päällikkö petti hänen odotuksensa. McDowell seisoi muutamia\nsekuntteja selin takkavalkeaan ja täytti piippuaan, eikä koettanutkaan\nsalata sitä tosiasiaa, että hänellä oli mielessään tärkeämpiä asioita\nkuin päivällinen ja takkavalkean rätinä.\n\nHänen silmänsä sattuivat puhelimeen ja hän nyökkäsi. \"Tyttö näytti\nhalukkaalta tapaamaan teitä, vai mitä, Conniston? Tarkoitan miss\nKirkstonea.\"\n\n\"Jotakuinkin!\"\n\nMcDowell istuutui ja sytytti tulitikun. \"Tuntui -- kenties -- hieman --\nhermostuneelta\", lausui hän savupilvien lomassa. \"Niinkuin jotain olisi\ntapahtunut tahi tapahtuisi. Häiritseekö puheliaisuuteni teitä, Derry?\"\n\n\"Ei vähintäkään\", sanoi Keith. \"Nähkääs, ajattelin, että te kenties\nvoisitte selittää --\"\n\nMcDowellin katse tuli levottomaksi. \"Oli kummallista, että hänellä oli\nniin kiire soittaa teille -- ja myrskyssä -- eikö teistäkin? Hän luuli\nteidän olevan virkahuoneessani. Minä saatoin suorastaan kuulla\nsähkörätinän pitkin puhelinlankoja. Joku erityinen pakko lienee ajanut\nhäntä.\"\n\n\"Ehkä.\"\n\nMcDowell oli hetkisen vaiti ja katsoi hellittämättä Keithiin ikäänkuin\nhänellä olisi ollut erikoista asiaa tälle.\n\n\"En epäröi sanoessani teille, että tunnen syvää mielenkiintoa miss\nKirkstonea kohtaan\", sanoi hän. \"Te ette nähneet häntä, kun hänen\nisänsä oli tapettu. Hän oli silloin koulussa ja te olitte John Keithiä\najamassa kun hän palasi takaisin. En ole milloinkaan erikoisesti\nvälittänyt naisista, Conniston, mutta sanon teille avoimesti, että\nkuusi, kahdeksan kuukautta sitten Miriam oli yksi kauneimpia tyttöjä,\njoita milloinkaan olen nähnyt. Tahtoisin antaa koko joukon saadakseni\nselville sen todellisen tunnin ja päivän, jolloin muutos alkoi. Minun\non saatava selville joku tärkeämpi seikka sinä päivänä. Kuusi kuukautta\nsitten alkoi John Keithin kohtalo herättää hänen mielenkiintoaan.\nSenjälkeen on hänen muutoksensa tuottanut minulle levottomuutta. Minä\nen ymmärrä, Conniston. Hän ei ole sanonut mitään, mutta minä olen\nnähnyt hänen niin sanoakseni kuolevan silmieni edessä pala palalta. Hän\non vain vaalea, kuihtunut kukka verrattuna siihen, mitä hän oli. Olen\nvarma siitä, että syynä ei ole mikään sairaus, jollei se ole\nsielunsairaus. Minulla on epäluulo, mutta se on melkein liian hirveä\npuettavaksi sanoihin. Tehän menette sinne tänä iltana -- olette hänen\nkanssaan kahden, saatte keskustella hänen kanssaan ja pääsette selville\nosasta asioita, jotka polttavat sieluani kuin syöpähaava. Tahdotteko\nauttaa minua pääsemään perille hänen salaisuudestaan?\"\n\nHän taivuttautui Keithin puoleen. Nyt ei hän ollut enää rautamies.\nHänen kasvoissaan oli mitä inhimillisin huolen ilme.\n\n\"Ei ole koko maailmassa yhtään miestä, jolle mieluummin uskoisin\nhuoleni\", jatkoi hän hiljaa. \"Asiaa hoitamaan tarvitaan herrasmies --\njoka on kyllin jalomielinen unohtaakseen siinä tapauksessa, että\nepäluuloni olisivat väärät ja joka täydelleen ymmärtää mikä\npyhäinhäväistys se on, jos epäluuloni osoittautuisivat oikeaksi. Asia\non hyvin arkaluontoinen. Minä epäilen ja kuitenkin vielä odotan,\nConniston. Onko tarpeellista pyytää teitä valalla lupaamaan\nvaiteliaisuutta?\"\n\nKeith ojensi kätensä ja McDowell puristi sitä kovasti.\n\n\"Se on Shan Tung\", sanoi hän omituisen sähisevällä äänellä. \"Shan Tung\n-- ja Miriam Kirkstone! Eikö teitä kauhistuta? Voitteko tosiaankin\npitää sitä mahdollisena? Olenko minä mieletön, kun päästän sellaisen\najatuksen sydämeeni? Shan Tung -- Miriam Kirkstone! Ja nyt näkee tyttö\nitse seisovansa kadotuksen kuilun reunalla ja se tappaa hänet.\" Keith\ntunsi veren hyytyvän suonissaan, kun hän McDowellin kasvoista luki\nasian, jota tämä ei voinut kyllin selvästi sanoilla lausua. Hän\nkauhistui ja vetäsi kätensä melkein väkivaltaisesti päällikön kädestä.\n\"Mahdotonta\", huudahti hän. \"Niin, te olette mieletön. Sellainen suhde\nolisi käsittämätön.\"\n\n\"Minä olen\", jatkoi McDowell, \"sanonut itselleni monta kertaa, että se\non mahdotonta.\" Hänen kasvoilleen palasi jälleen rautainen ilme. Hän\ntarttui molemmilla käsillään tuolin selkänojaan ja tuijotti Keithiin\nniinkuin näkisi hänen lävitseen jonkun toisen ja hän puhui tälle\ntoiselle hitaasti miettien ja punniten joka sanan, joka tuli hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Minä en ole taikauskoinen. Minulla on aina ollut ohjeena se, että\nepäilyn on muututtava varmuudeksi. En usko milloinkaan epätavallisiin\nasioihin ennenkuin huolellinen tutkimus vahvistaa ne. Mutta Shan Tungin\nsuhteen teen poikkeuksen; en ole milloinkaan pitänyt häntä itseni ja\nteidän tapaisenanne miehenä, vaan jonkunlaisena yliluonnollisena,\nkoneellisena ihmisenä, joka on varustettu eräänlaisella psykologisella\nvoimalla, joka hetkittäin on melkein kuolettava. Alatteko nyt ymmärtää\nminua? Luulen hänen käyttäneen koko tämän voimansa vaikuttaakseen\nMiriam Kirkstoneen -- ja tämä on taipunut sen edessä. Niin luulen --\nmutta en ole vielä varma.\"\n\n\"Ja te olette tarkanneet heitä kuusi kuukautta?\"\n\n\"En, epäluulo heräsi vajaa kuukausi sitten. Ei ainoakaan ole minun\ntietääkseni saanut milloinkaan tilaisuutta heittää silmäystä Shan\nTungin yksityiselämään. Hänen kahvilan takana olevat huoneensa ovat\nsalaperäisyyden verhon takana. Otaksun, että niihin pääsee kahvilasta\nja myöskin pienestä takasivulla olevasta porraskäytävästä. Eräänä\niltana -- hyvin myöhään -- näin Miriam Kirkstonen tulevan niitä\nportaita alas. Kaksi kertaa viime kuukauden aikana on hän käynyt hyvin\nmyöhään Shan Tungin luona. Kaksi kertaa, jotka minä tiedän,\nymmärrättekö, eikä siinä ole vielä kaikki.\"\n\nKeith näki McDowellin puristetuissa nyrkeissä suonten paisuvan ja\nymmärsi, että tämä puhui hirveän jännityksen alaisena.\n\n\"Minä vartioin itse Kirkstonen taloa. Shan Tung kävi tytön luona\nkolmasti samana kuukautena. Kolmannella kerralla menin minä ilman muuta\ntaloon ollen tulevinani jollekin asialle. Jäin sinne tunniksi. Sinä\naikana en nähnyt enkä kuullut Shan Tungista mitään. Hän oli joko\npiilossa tahi sitten hän oli poistunut minun tullessani.\"\n\nKeith saattoi nähdä Miriam Kirkstonen edessään sellaisena kuin tämä oli\nistunut päällikön virkahuoneessa. Hän muisti selvästi tytön solakan,\nkultaisen kauneuden, hänen ihmeelliset, harmaat silmänsä hänen\nseisoessaan ikkunasta tulvivassa valovirrassa -- ja sitten oli hän\nnäkevinään epämiehekkään Shan Tungin ohuine, liikkuvine käsineen ja\nkapeine silmineen sekä ymmärsi täydelleen sen suhteen luonnottomuuden,\njohon McDowell oli viitannut.\n\n\"Miksi ette pyydä selitystä miss KirkstoneIta?\" kysyi hän.\n\n\"Olen tehnyt sen, mutta hän kieltää kaiken lukuunottamatta sitä, että\nShan Tung on kerran hänen kotonaan ollut tapaamassa hänen veljeään. Hän\nväittää, ettei hän milloinkaan ole ollut Shan Tungin talon takana\nolevilla pienillä portailla.\"\n\n\"Ja te ette usko häntä?\"\n\n\"En, varmasti en. Näinhän minä hänet. Sanoakseni totuuden, Conniston,\nvalehteli hän suurenmoisesti salatakseen sen, mitä hän ei halua\nkenenkään ihmisen maailmassa tietävän.\"\n\nKeith kumartui äkkiä eteenpäin. \"Ja mitä tekemistä saattaa kuolleella\nja haudatulla John Keithillä olla kaiken tämän kanssa?\" kysyi hän.\n\"Mistä johtuu, että hänen palava mielenkiintonsa Keithiä kohtaan alkoi\nsuunnilleen samoihin aikoihin kuin teidän epäluulonne alkoivat\nkohdistua Shan Tungiin?\"\n\nMcDowell pudisti päätään. \"Kenties ei hänen mielenkiintonsa kohdistu\nniin paljon John Keithiin kuin teihin, Conniston. Siitä saatte koettaa\nottaa tänäiltana selon. Tilanne on hyvin jännittävä ja sillä on\nsurulliset puolensa. Samalla hetkellä kun te vahvistatte epäluuloni,\nottelemme Shan Tungin kanssa. Juuri nyt on Wallie takananne irvistellen\nkuin cheshirekissa. Hänen päivällisensä lienee hieno.\"\n\nPikku japanilainen oli äänettömästi avannut oven pieneen\nruokailuhuoneeseen, jossa pöytä oli katettu kahdelle.\n\nKeith hymyili istuessaan pöytään vastapäätä sitä miestä, joka olisi\nlähettänyt hänet hirsipuuhun, jos olisi tietänyt totuuden. Joka\ntapauksessa oli huvinäytelmän ja murhenäytelmän välillä vain yksi\naskel. Ja juuri nyt tunsi hän tilanteen hirsipuuhuumorin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSade ei ollut vielä laannut kun McDowell poistui. Omituisessa\nmielentilassa seisoi Keith katsellen kun rautamies katosi harmaaseen\nilmaan mäen alapuolelle. Ennen päällikön saapumista hänen vieraakseen\noli Keith lujasti päättänyt mitä tekisi. Hän aikoi loma-aikanaan lähteä\netelään ja kirjoittaa McDowellille, että hän oli päättänyt olla\nottamatta uutta pestiä ja, ennen vastauksen tuloa, piilottautua\nvuorille brittiläiseen Columbiaan jättäen jälkeensä tiedon, että oli\nmatkalla Austraaliaan tahi Japaniin. Nyt ei hän ollut itsestään niin\nvarma. Hän ajatteli iltaa, jolloin hänen oli käytävä tervehtimässä\nMiriam Kirkstonea, eikä pelännyt enää Shan Tungia niinkuin muutamia\ntunteja sitten. McDowell itse oli antanut hänelle uuden aseen. Hän piti\nyksityisesti silmällä Shan Tungia. McDowell oli avoimesti uskonut\nMiriam Kirkstonen asian hänen käsiinsä. Se, että asia kokonaisuudessaan\noli jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä hänen itsensä kanssa,\nkannusti häntä yhä enemmän.\n\nHän odotti kärsimättömästi iltaa ja lähetti sadetakkiin käärityn\nWallien tekemään ostoksia ja hakemaan Connistonin vaatteita. Kello oli\nneljännestä yli seitsemän, kun hän lähti Miriam Kirkstonen asuntoon. Jo\nnäin aikaisin oli ilta pimeä ja synkkä, sumu kietoutui tiheänä hänen\nympärilleen. Kukkulan huipulta ei hän enää voinut nähdä Saskatchewan\nlaaksoa. Hän kulki eteenpäin ja näki kaupungin hajallaan olevien\nvalojen tuikkivan ikäänkuin kaukaisten tähtien.\n\nHeti kahdeksan jälkeen saapui hän Kirkstonetalolle. Se oli\nrautalanka-aitauksen sisällä, puita ja pensaita kasvavalla alueella ja\nhän näki valon palavan portilla osoittamassa tietä. Verhot olivat\nvedetyt ikkunoihin, mutta niiden takaa näkyi lämmin tulenvalo. Hän oli\nvarma, että Miriam Kirkstone oli kuullut hänen hiekkakäytävällä\nnarskuvat askeleensa, sillä hän oli tuskin koskenut vanhanaikuista\noviläppää, ennenkuin ovi avautui. Sen avasi Miriam, joka lausui hänet\ntervetulleeksi. Jälleen piti Keith hetkisen tytön kättä omassaan.\n\nSe ei ollut kylmä niinkuin McDowellin virkahuoneessa. Se oli melkein\ntulikuuma ja silmäterät olivat suuret, tummat ja hehkuivat niinkuin\ntuli. Keith luuli, että hänen saapumisensa pimeänä iltana oli\npelästyttänyt tyttöä. Hän luuli kuulevansa oven sulkeutuvan melkein\näänettömästi pitkän hallin toisessa päässä ja tunsi jonkun\nomituisen hajuveden heikon tuoksun sekä näki tulenvalossa leijailevan\nohuen savupilven. Hän ymmärsi sen johtuvan savukkeesta. Miss Kirkstonen\nääni ilmaisi huolta, kun hän pyysi Keithin ripustamaan hattunsa ja\ntakkinsa oven lähellä olevaan vanhanaikaiseen naulakkoon. Sill'aikaa\nkoetteli Keith muistella, missä hän ennen oli tuntenut saman tuoksun.\nVavahtaen muisti hän sen. Hän oli tuntenut sen Shan Tungin lähdettyä\nMcDowellin virkahuoneesta.\n\nTyttö hymyili Keithin kääntyessä hänen puoleensa ja pyysi jälleen\nanteeksi omituista pyyntöään.\n\n\"Eihän se ollut oikein sopivaa. Mutta, mr Conniston, tunsin, että te\nymmärtäisitte minua. Epäröin tosiaankin ensin ja pelkäsin myös\nsalamoita, mutta tahdoin niin mielelläni tavata teitä, enkä halunnut\nodottaa huomiseen saadakseni kuulla mitä siellä pohjolassa tapahtui.\nTuntuuko se teistä kummalliselta?\"\n\nJälkeenpäin ei Keith muistanut mitä hän vastasi. Tyttö kääntyi ja hän\nseurasi tyttöä suuren, hallista johtavan oven kautta. Se oli sama ovi,\njonka hän lukitsi tuona kohtalokkaana yönä monta vuotta sitten\ntaistellessaan tytön isän ja veljen kanssa. Oviaukossa kuvastu tytön\nvartalo ikäänkuin kehyksessä. Hänen äitinsä lienee ollut kaunis. Se\najatus juolahti Keithin mieleen, kun huone ja siinä tapahtunut\nmurhenäytelmä tuli elävästi hänen mieleensä ja hän kummastui, että\ntapahtuneet muutokset olivat niin pieniä. Siinä oli suuri nahkatuoli,\njossa rasvoittunut mies, joka oli ollut tytön isä, oli istunut Keithin\ntullessa sisään. Pöytä oli sama ja uuninreunalla näyttivät olevan samat\npikkuesineet; samoinkuin ennenkin riippui kahden ikkunan välissä\nmadonnaa esittävä maalaus. Madonna oli samoinkuin talon herrakin liian\nlihava ollakseen kaunis. Poika, isänsä kuva, oli istunut selin\nmadonnaan, jonka liian lihavat käsivarret näyttivät lepäävän hänen\nolkapäillään. Kaiken tämän Keith muisti. Miss Kirkstone silmäili häntä\ntarkkaan kääntyessään häneen päin. Keith oli aivan avoimesti, ollenkaan\nuteliaisuuttaan peittämättä, silmäillyt ympärilleen. Tyttö hengitti\nhieman säännöttömästi ja hänen hiuksensa kimaltelivat ihanasti\npäänpäällä olevan kynttiläkruunun valossa. Miss Kirkstone istuutui ja\npyysi kädenviittauksella Keithiä istuutumaan saman pöydän toiselle\npuolelle, jolta tämä oli siepannut kuparitangon, jolla tappoi\nKirkstonen. Keith ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin luottavaa ja\nkaunista kuin tytön katse. Hän ajatteli McDowellin epäluuloja Shan\nTungista ja tunsi liikutusta. Sama omituinen hajuvedentuoksu tuntui\nvielä heikosti ilmassa, jota hän hengitti. Hänen käsivartensa vieressä\nolevalla pienellä hopeatarjottimella oli kolme äskettäin poltettua\nsavukkeenpätkää.\n\n\"Te tietysti muistatte tämän huoneen?\"\n\nKeith nyökkäsi. \"Niin, silloin oli minun tullessani ilta niinkuin\nnytkin, seuraavana päivänä lähdin John Keithin jälkeen.\"\n\nTyttö kumartui lähemmäksi häntä ja puristi pöydällä olevat kätensä\nyhteen. \"Ettekö halua sanoa minulle totuutta John Keithistä?\" kysyi hän\nmatalalla, jännittyneellä äänellä. \"Tahdotteko vannoa, että kerrotte\npuhtaan totuuden?\"\n\n\"En salaa mitään siitä, mitä kerroin McDowellille\", vastasi Keith\nkoettaen pakoittaa itseään katsomaan tytön silmiin. \"Luulen melkein,\nettä minun on sanottava teille enemmän.\"\n\n\"Puhuitteko silloin totta, kun teitte ilmoituksen mr McDowellille? Onko\nJohn Keith kuollut?\"\n\nSaattoiko Shan Tung kohdata noita ihmeellisiä silmiä niinkuin hän nyt\nne kohtasi, ihmetteli Keith. Saattoiko hän sitoa ne ja tehdä ne\nalaisikseen kuten McDowell oli viitannut? McDowellin edessä oli Keithin\nollut helppo valehdella. Nyt kuroi hänen kurkkuaan. Antamatta hänelle\naikaa valmistuksiin oli miss Kirkstone käynyt suoraan asian\npolttopisteeseen, asian, joka merkitsi hänelle elämää ja kuolemaa.\nHetkiseen ei hän voinut vastata. Silminnähtävästi häntä epäiltiin.\nTyttö ei voinut tehdä tarkoituksetta sellaista kysymystä. Kysymyksen\nodottamattomuus kummastutti häntä ja meni kuin väristys läpi luiden ja\nytimien, mutta samalla sai hän suuremman vallan itsensä yli kuin\nkoskaan ennen.\n\n\"Tuntisitteko hänet, tuon John Keithin?\" kysyi mies. \"Keith on kuollut\nja nyt tahdotte tietää kuinka hän kuoli?\"\n\n\"Kyllä, se juuri minun on saatava tietää.\"\n\nKeith pani merkille, että tyttö oli puristanut kätensä yhteen ja että\nhänen sormensa olivat ikäänkuin kankeat.\n\n\"Minä epäröin, koska olen luvannut puhua teille enemmän kuin\nMcDowellille\", jatkoi Keith. \"Eikä teidän ole sitä hauska kuulla. Hän\ntappoi isänne. Teidän sydämenne ei voi tuntea myötätuntoa John Keithiä\nkohtaan. Eikä teidän ole hauska kuulla, että minä pidin miehestä ja\nolen pahoillani hänen kuolemansa vuoksi.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja jatkakaa.\"\n\nTytön kädet avautuivat ja sormet velttonivat. Hänen kasvoiltaan kuoli\nhiljaa jotain. Tuntui siltä kuin olisi hän toivonut jotain ja se toivo\nolisi nyt kuollut. Saattaisiko olla mahdollista, että hän olisi\ntoivonut Keithin olevan elossa?\n\n\"Tuntisitteko hänet, tuon John Keithin?\" kysyi mies.\n\nTyttö pudisti päätään. \"En, minä olin koulussa monta vuotta. En voi\nmuistaa häntä.\"\n\n\"Mutta hän tunsi teidät -- se tahtoo sanoa, hän oli nähnyt teidät\",\nsanoi Keith. \"Hänellä oli tapana puhua teistä niinä päivinä, kun hän\noli avuton ja kuolemaisillaan. Hän sanoi olevansa pahoillaan teidän\nvuoksenne ja katuvansa vain teidän takianne sitä, minkä oli isällenne\ntehnyt. Te näette, minä puhun hänen sanoillaan. Hän kutsui tekoaan\npalkan maksamiseksi. Siinä suhteessa hän ei milloinkaan luopunut\nkannastaan. Te ette arvatenkaan ole milloinkaan kuulleet hänen\nkertomustaan tapahtumasta?\"\n\n\"En.\"\n\nTytön huulilta tunkeutui tuo ainoa sana. Hän arvasi Keithin jatkavan ja\nodotti; hänen silmänsä eivät siirtyneet hetkeksikään toisen kasvoista.\nKeith ei toistanut kertomusta aivan samanlaisena kuin oli jutellut sen\nMcDowellille. Tosiasiat olivat samat, mutta nyt oli mukana hänen oma\nvakaumuksensa ja myötätuntonsa elävä hehku. Hän kertoi sen kokonaan\nKeithin kannalta; Miriam Kirkstonen kasvot kalpenivat ja hänen kätensä\npuristuivat uudelleen yhteen, kun hän ensimmäisen kerran kuunteli\nKeithin omaa selostusta murhenäytelmästä, joka oli näytelty huoneessa,\njossa he juuri istuivat. Ja sitten seurasi hän Keithiä kauas lumen,\njään ja marisevien eskimoiden luo. Siitä hetkestä alkoi Keith puhua\nConnistonin suulla. Hän kuvaili auringottomia viikkoja ja kuukausia\nsiksi kunnes tytön silmät näyttivät syttyvän tuleen ja kun kertoja\nsaapui sen pienen vuoteen ääreen, jossa Conniston oli kuollut, oli hän\njälleen Keith. Itsestään ei hän olisi voinut puhua niinkuin puhui\nenglantilaisesta. Ja kun hän ehti siihen kohtaan, jolloin hautasi\nConnistonin lattian alle, kuuli hän pöydän toiselta puolen\ntukahdutettua nyyhkytystä. Mutta kyyneleitä ei tytön silmissä ollut.\nKyyneleet olisivat kenties voineet salata sen lohduttomuuden, jonka\nKeith niissä näki. Mutta tyttö ei antanut mitään selitystä. Hänen\nvalkoista kaulaansa tuntui kuristavan. Hän ponnisti voimiaan voidakseen\nhengittää tyynesti ja sanoi sitten:\n\n\"Ja sellainen oli John Keith!\"\n\nKeith taivutti päätään vahvistukseksi valheelleen ja sanoi Connistonia\najatellen: \"Hän oli täydellisin herrasmies, jonka milloinkaan olen\ntavannut. Ja minä olen pahoillani senvuoksi, että hän on kuollut.\"\n\n\"Minä olen myöskin pahoillani.\"\n\nTyttö ojensi hiljaa ja epäröiden kätensä yli pöydän. Keith tuijotti\nhäneen.\n\n\"Tarkoitatteko tosiaankin sitä?\"\n\n\"Kyllä, minä olen pahoillani.\"\n\nKeith otti tytön käden, hetkisen puristivat tämän sormet hänen omiaan.\nSitten ne velttonivat ja vetäytyivät pois. Samalla hetkellä huomasi\nKeith äkillisen muutoksen tytön kasvoilla. Tyttö katsoi hänen oikean\nolkapäänsä yli. Silmät laajenivat, silmäterät suurenivat ja hän pidätti\nhenkeään, ahdistetun miehen nopealla liikkeellä pyörähti Keith ympäri.\nHuone hänen takanaan oli tyhjä. Hän näki vain ikkunan, jota vastaan\nsade rapisi ja pani merkille, että sen edessä ei ollut verhoa, vaikka\nkaikkien muiden ikkunoiden edessä oli. Samassa nousi miss Kirkstone ja\nveti verhon sen eteen. Keith ymmärsi hänen nähneen jotain, joka oli\nsaanut hänet säpsähtämään, mutta ei kysynyt mitään; sensijaan\ntiedusteli hän ikäänkuin ei olisi huomannut mitään, saisiko hän\nsytyttää sikaarin.\n\n\"Minä näen, että täällä polttaa joku\", puolusteli hän osoittaen\nsavukkeenpätkiä.\n\nHän piti tarkoin silmällä tyttöä ja olisi tahtonut seuraavassa\nsilmänräpäyksessä ottaa sanansa takaisin. Hän oli yllättänyt tytön.\nTämän veli ei ollut kaupungissa. Ja savussa, jonka joku oli jättänyt\nhuoneeseen, oli selvä ei-amerikkalainen tuoksu. Hän tuli hyvin\nliikutetuksi. Nyt oli hänen vaikeata olla uskomatta McDowellia. Shan\nTung oli ollut täällä. Se oli Shan Tung, joka lähti hallista hänen\nsisään tullessaan. Todennäköisesti oli tyttö nähnyt ikkunasta Shan\nTungin kasvot.\n\nTytön sanat saivat hänet hämmästymään. \"Niin, minulla on sellainen\nikävä tapa, mr Conniston. Minä opin polttamaan idässä. Onko se teistä\ntosiaankin hyvin rumaa?\"\n\nKeith suorastaan ravisteli itseään. Hän olisi kernaasti tahtonut sanoa:\n\"Te kaunis, pikku valehtelijatar, nyt haluaisin paljastaa teidät, mutta\nen tee sitä kuitenkaan, sillä minun käy teitä sääliksi.\" Sensijaan\nkatkaisi hän sikaarinsa ja sanoi:\n\n\"Nähkääs, Englannissa polttavat naiset hyvin paljon. Minä itse olen\nasiassa hieman puolueellinen. Minusta se ei ole väärin, erittäinkin kun\nteillä on niin hyvä maku, että poltatte itämaisia savukkeita.\" Mutta\nsitten ei hän kyennyt pidättämään itseään kauempaa. Hän hymyili\navoimesti ja rehellisesti tytölle ja lisäsi: \"En usko teidän\npolttavan.\"\n\nHän kohotti jalkojaan ja hymyili tytölle yhä edelleen niinkuin suuri\nveli, joka osoittaa luottamustaan. Tyttö ei osoittanut levottomuutta\nhänen suoruutensa vuoksi eikä liioin hämmästynyt siitä, että hän oli\narvannut totuuden. Hetkisen katsoi miss Kirkstone ihmeellisen janoavin\nkatsein suoraan hänen silmiinsä. Keith näki jälleen hänen kurkkuaan\nkurovan ja tunsi sanomatonta osanottoa tyttöä kohtaan, jonka isän oli\ntappanut. Mutta hän ei puhunut siitä. Hän oli mennyt kyllin pitkälle,\nnyt oli tytön vuoro puhua. Ovella ojensi tyttö hänelle jälleen kätensä\nja toivotti hyvää yötä. Hän näytti niin liikuttavan avuttomalta, että\nKeith arveli olevan tarpeellista, että joku jäisi hänen luokseen ja\nottaisi hänet hoitoonsa ja hellisi häntä.\n\n\"Tahdotteko tulla uudelleen?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Kyllä, minä tulen uudelleen\", sanoi Keith. \"Hyvää yötä!\"\n\nHän lähti sateeseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan, mutta hän ehti vielä\nkuulla Miriam Kirkstone tukahdutetun nyyhkytyksen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMustaan yöhön lähtiessään tarttui Keith revolveriin. Hän ei voinut\nnähdä, hän saattoi vain tuntea jalkojensa alla olevan narskuvan\nhiekkapolun. Jokin muu kuin arvaus sai hänet tuntemaan, ettei Shan Tung\nollut kaukana ja hän tuumiskeli, oliko se edelläkäypä varoitus ja mitä\nse merkitsi. Koiran terävällä vaistolla vainusi hän henkilökohtaista\nvaaraa. Hän meni veräjästä ja alkoi kulkea mäkeä alas kaupunkia kohti\nja vasta nyt alkoi hän liittää yhteen asianhaaroja ja punnita\ntilannetta sellaisena, jollaiseksi se oli muodostunut senjälkeen kun\nhän oli seisonut hänelle luovutetun asunnon ovella ja tervehtinyt\nLäntisiltä vuorilta tulevaa myrskyä. Silloin luuli hän tehneensä\nperuuttamattoman päätöksen, nyt oli kaikki epävarmaa. Hän ei voinut\nheti lähteä Prince Albertista, niinkuin muutamia tunteja sitten oli\naikonut. McDowell oli antanut hänelle viitteen ja miss Kirkstone\npidätti häntä jäljellä. Samoin Shan Tung. Hänellä oli samanlainen tunne\nkuin miehellä, joka kulkee hyvin ohutta jäätä myöten, eikä voi\nratkaista missä paikassa ja minkävuoksi se on ohutta.\n\n\"Nuorassa on tosiaankin solmu\", vakuutti hän itselleen. \"Miksi hiidessä\nannan kirotun kiinalaisen ja kauniin tytön saattaa hermoni tällaiseen\njännitykseen? Jollei se tapahtuisi McDowellin vuoksi --\"\n\nMutta siinä hän pysähtyi. Hän oli taistellut liian kauan elämän julmaa\ntodellisuutta vastaan antaakseen sen harhanäkyjen johtaa itseään\nväärään ja hän tunnusti itselleen, että John Keith, vaikkakin\nvirallisesti kuollut ja haudattu, oli jollain selittämättömällä tavalla\nsekaantunut salaperäiseen juttuun, jossa toimivina voimina olivat\nMiriam Kirkstone ja Shan Tung. Ja koska hän nyt oli Derwent Conniston\neikä John Keith, teki hän sen järjellisen johtopäätöksen, että asia ei\nkoskenut häntä ja että hän saattoi, jos niin tahtoi, lähteä matkalle\nvuorille. Ainoastaan sillä suunnalla näki hän jään täydelleen kantavan\nja siellä tiesi hän pääsevänsä selville vesille. Hänen oli vain\nilmoitettava se McDowellille, unohdettava Miriam Kirkstone ja kadottava\nShan Tungin uhkaavista silmistä. John Keith, toisti hän itsekseen, oli\nvirallisesti kuollut ja jäisi siksi; laki ei tuntisi enää mitään\nmielenkiintoa häntä kohtaan.\n\nHän koetti vakuuttautua tämän ajatuksen oikeudesta hapuillessaan tietä\npitkin kaupunkia kohti. Miriam Kirkstone oli kultainen houkutus;\nkukkulalla olevaa suurta taloa ympäröivä salaperäisyys vaikutti hänen\nseikkailuhaluunsa ja halu iskeä yhteen Shan Tungin kanssa veti myöskin\npuoleensa. Mutta näitä asioita ei hän ollut aavistanut, eikä Conniston\nliioin. He olivat tehneet suunnitelman ajatellen vain John Keithin\nkallisarvoisen kaulan pelastamista ja tänä iltana oli hän melkein\nunohtanut epämiellyttävän todellisuuden -- pyövelin. Totuus sattui\nhäneen raskaasti ja sanomaton yksinäisyydentunne käänsi taas hänen\nmielensä kohti unelmien vuoria.\n\nKaupungissa ei ollut liikkeellä väkeä. Joku tuli vilkkui läpi sumun ja\nsiellä täällä avautui ovi. Joenrannalta kuului koiran valittava\nulvonta. Näytti niinkuin kaikki olisi häneltä suljettu. Ei ollut enää\nkotia, johon hän olisi voinut mennä ja jossa häntä olisi reippaasti\ntervehditty: \"Hyvää iltaa, Keith, hauska nähdä teitä taas, astukaa\nsisään rankkasateesta!\" Vanhan, joenrannalla olevan ystävänsä Dugganin\nluo hän ei myöskään voinut mennä. Hänelle selvisi jälleen, että juuri\nparhaimpia ystäviään oli hänen tarkoin vältettävä, ettei joutuisi ilmi.\nHänelle ei enää ollut ystävyyttä, koko kaupunki oli kuin erämaa ilman\nainoatakaan keidasta, jossa hän olisi voinut saada takaisin edes osan\nkaikesta siitä, mitä oli kadottanut. Muistot, joita hänellä oli\nmenneiltä, onnellisimmilta päiviltä, herättivät vain katkeruutta.\nKaikista ihmisistä olivat hänen omat kaupunkilaisensa pahimpia\nvihollisia ja kauhistuttava yksinäisyydentunne valtasi hänet yhä\nvoimakkaammin, niin että ilmakin tuntui paksulta ja raskaalta\nhengittää. Hetkeksi oli Derwent Conniston saanut kokonaan väistyä sen\nvastustamattoman kaipauksen tieltä, jonka vallassa John Keith oli.\n\nHän astui huonosti valaistuun myymälään ostaakseen laatikon sikaareita.\nVain omistaja oli siellä sisällä. Hän meni puhelimeen ja soitti\nWallielle, että tämä tekisi tulen takkaan. Sen ääressä tahtoi hän\nmiettiä asioita ennenkuin asettuisi yhteyteen McDowellin kanssa.\n\nSe ei ollut Wallie, joka vastasi ja hän aikoi juuri tiedustella oliko\nsaanut väärän numeron, kun ääni kysyi: \"Tekö se olette, Conniston?\"\n\nSe oli McDowell ja se pelästytti häntä. Mitä teki päällikkö siellä\nhänen poissaollessaan? Sitäpaitsi oli äänessä jotain käskevää. McDowell\noli melkein huutanut.\n\n\"Kyllä, minä se olen\", vastasi hän. \"Olen kaupungilla varustautumassa\nsikaareilla. Mistä on kysymys?\"\n\n\"Älkää kyselkö, kiiruhtakaa vain tänne\", keskeytti McDowell. \"Elämänne\nsuurin yllätys odottaa teitä täällä!\"\n\nKeith kuuli McDowellin olevan liikutetun ja ymmärsi, että asunnossa oli\ntapahtunut jotain. Hän tuli kadulle aivan hölmistyneenä. Jostain syystä\nei hän kiiruhtanut. Hänen ajatuksensa kiertelivät monien -- aivan liian\nmonien mahdollisuuksien ympärillä. Kovatkaan kohtalot, joita hän oli\nkokenut, eivät kuitenkaan olleet tappaneet hänen huumorintajuaan ja hän\nhymyili itsekseen. Hänen osansa ei ollut kadehdittava, kun hän koetteli\nlohduttautua painamalla sikaarilaatikkoa lujemmin kainaloonsa.\n\nHän näki, että kaikki hänen osuutensa huoneet olivat valaistut, mutta\nikkunoissa oli verhot. Hän tuumiskeli oliko Wallie tehnyt niin vai\ntahtoiko McDowell sillä tavoin varustautua vakoilemista vastaan.\nEpäluulosta johtui, että hän muutti sikaarilaatikon vasempaan kainaloon\nsaadakseen oikean kätensä vapaaksi. Hän luuli kuulevansa Connistonin\näänen kehoittavan jostain pimeydestä aivankuin erämaassa olevassa\nmajassa: \"Älkää menkö mihinkään ansaan. Kun tulee sellaisesta kysymys,\nniin taistelkaa -- vain _taistelkaa_!\"\n\nJa samassa sattui jotakin, joka sai hänen sydämensä melkein\npysähtymään. Hän oli ovella, pani korvansa sitä vasten ja kuuli äänen.\nSe ei ollut Wallien eikä rautamiehen. Se oli naisen tahi tytön ääni.\n\nHän avasi oven ja astui sisään, otti reippaasti pari kolme askelta\npienen eteisen poikki suureen huoneeseen. Hänen tulonsa oli niin\näkillinen, että näky, jonka hän näki, jäi sellaiseksi muutamaksi\nhetkeksi. Koivut leimusivat takassa. Suuressa tuolissa istui McDowell\nsormiensa välissä savuava sikaari ja tuijotti häneen. Jakkaralla istui\nnuori tyttö nojaten kädellään leukaansa. Valon häikäisemästä Keithistä\nnäytti hän ensin lapselta, erittäin kauniilta lapselta avoimine,\npuoleksi pelästyneine silmineen ja ihmeellisine, välkkyvine, ruskeine\nhiuksineen, joissa kastepisarat vielä välähtelivät. Keith riisui\nhattunsa ja kuivasi veden silmistään. McDowell ei liikkunut. Tyttö\nnousi hiljaa ylös ja silloin Keith huomasi, ettei hän ollut lapsi. Hän\noli kenties kahdeksantoistavuotias solakka olento itkun ja naurun\nrajalla. Keithin hämminki lisääntyi yhä, kun tyttö hiljaa tuli hänen\nluokseen kasvoillaan omituinen, kummasteleva ilme. Ja McDowell vain\nistui ja tuijotti.\n\nKeithin sydän löi levottomuudesta, joka ei antanut aikaa kysymyksiin.\nTämän tytön avoimissa, loistavissa silmissä näki hän itseään koskevan\nmurhenäytelmän. Ja sitten ojensi tyttö kätensä ja huudahti äänellä,\njoka värisi nyyhkytyksestä ja naurusta. \"Derry, etkö tunne minua? Etkö\ntunne minua enää?\"\n\nKeith seisoi aivan hölmistyneenä. Tyttö oli kädenmitan päässä hänestä.\nTytön kasvot olivat valkoiset kuin norsunluu, silmät loistivat kuin\nvastasyntyneet tähdet, kapea kaula värisi ja käsivarret ojentuivat\nKeithiä kohti. \"Derry, etkö tunne minua? _Etkö tunne minua_?\" Se oli\nnyyhkytys, huuto. McDowell oli noussut seisomaan. Keithin valtasi\nhuumaus, joka tuntui hänen sielunsa pohjaan saakka. Hän ojensi\nkäsivartensa ja silmänräpäyksessä lepäsi tyttö hänen rinnallaan itkien,\nnauraen ja nyyhkyttäen yht'aikaa. Keith tunsi kuinka tytön hiukset\nsivelivät hänen kasvojaan ja käsivarret kietoutuivat hänen kaulansa\nympärille ja kuinka tyttö veti hänen päänsä alas ja suuteli häntä -- ei\nkertaa tahi kahta, vaan yhä uudelleen ja uudelleen, intohimoisesti,\nujostelematta. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja kuuli McDowellin\näänen -- se kuului kaukaiselta ja ilmeettömältä -- sanovan, että hän\njättää heidät kahden; ja tulee heitä huomenna tapaamaan. Ovi avautui ja\nsulkeutui. McDowell oli mennyt, mutta pehmeät käsivarret olivat yhä\nKeithin kaulassa. Tytön sametinhienot kutrit hyväilivät hänen kasvojaan\nja tyttö itki hänen rintaansa vasten kuin pieni lapsi. Keith veti hänet\nlähemmäksi itseään, hänet valtasi ilo ja se täytti hänen jokaisen\nhermonsa ikäänkuin sähkövirta metallilangat, mutta se meni pian ohi ja\njätti hänen sydämensä kylmäksi. Hän kuuli Wallien liikkuvan keittiössä,\nnäki jälleen huoneen neljä seinää, tuolin, jolla McDonald oli istunut\nja leimuavan takkavalkean. Hänen käsivartensa veltostuivat. Tyttö\nkohotti päätään, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi häneen\nsilmin, jotka hän nyt varmasti tunsi. Nämä silmät olivat katsoneet\nhäneen Connistonin kellon kuoressa olevasta himmeästä kuvasta.\n\n\"Suutele minua, Derry!\"\n\nOli mahdotonta olla tottelematta. Tytön huulet löysivät hänen huulensa.\nHeidän hyväilyssään oli rakkautta ja palvomista.\n\nJa sitten itki tyttö uudelleen kädet lujasti Keithin ympärille\nkiertyneinä. Keith nosti hänet ylös niinkuin hän olisi ollut lapsi,\nkantoi hänet takan ääressä olevaan suureen tuoliin, asetti hänet\nsiihen, asettui itse hänen eteensä ja koetti hymyillä. Tytön hiukset\nolivat avautuneet ja koko niiden loistava runsaus oli valahtanut hänen\nkasvoilleen ja hartioilleen. Hän muistutti enemmän kuin milloinkaan\npikku tyttöä katsoessaan Keithiin ihailevin silmin ja hymyilevin\nhuulin. Pikku käsi kuivasi silmiä jo ennestään kostealla ja\nrypistyneellä nenäliinalla.\n\n\"Sinä et näytä olevan erittäin iloinen minun tapaamisestani, Derry.\"\n\n\"Minä olen melkein huumaantunut\", yritti Keith, \"näetkös --\"\n\n\"Tämä on suuri yllätys, Derry, mutta minä halusin sen siten. Minä olen\nsuunnitellut sitä monina, monina, _monina_ vuosina! Ole kiltti ja riisu\npäällystakki, se on läpimärkä -- ja istu tälle jakkaralle minun\nviereeni!\"\n\nJälleen Keith totteli, mutta jakkara oli hänelle liian pieni.\n\n\"Olet kai iloinen nähdessäsi minut, etkö olekin, Derry?\"\n\nTyttö kumartui tuolin käsinojan yli, pani kätensä Keithin märille\nhiuksille ja siveli niitä taapäin. Se oli ihmeellinen kosketus.\nMilloinkaan elämässään ei Keith ollut sellaista kokenut ja vasten\ntahtoaan taivutti hän hieman päätään. Tyttö veti sen jälleen luokseen.\n\n\"Sinä olet iloinen, etkö olekin, Derry? Sano 'kyllä'.\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi Keith.\n\n\"Enkä minä palaa ikinä _niiden_ luo\", sanoi tyttö ja lisäsi uhmaavasti:\n\"_En ikinä_! Haluaisin ainaiseksi jäädä sinun luoksesi, Derry\nAinaiseksi!\"\n\nHän lähensi huulensa Keithin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti: \"He\neivät tiedä, missä minä olen. Kenties he luulevat minua kuolleeksi.\nMutta eversti Reppington tietää. Minä sanoin hänelle, että minun oli\nlöydettävä sinut, vaikka minun sitä varten pitäisi kulkea maapallon\nympäri. Hän lupasi pitää sen salassa ja antoi minulle suosituksia\nmuutamille kilteille, vakaville ihmisille täällä. Olen ollut täällä jo\nenemmän kuin kuusi kuukautta ja kun sain nähdä sinun nimesi the Mounted\nPolicen luetteloissa, lankesin polvilleni ja kiitin hyvää Jumalaa.\nNäetkö, Derry, minä tiesin, että löytäisin sinut kerran jostakin. En\nole nukkunut kunnollisesti sitten Montrealista lähdettyäni. Ja minä\narvaan, että suorastaan säikäytin tuon suuren miehen hirvittävine\nviiksineen, sillä kun minä tänäiltana likomärkänä syöksyin hänen\nluokseen sanoen: 'Minä olen miss Mary Josephine Conniston ja haluan\ntavata veljeäni', niin suurenivat ja suurenivat hänen silmänsä niin,\nettä luulin hänen ajavan minut ulos. Ja sitten hän vannoi ja sanoi:\n'Jumalani, en tiennyt hänellä olevan sisarta!'\"\n\nKeithin sydän oli vähällä pysähtyä. Vai niin, tämä pieni ihmeellinen\nolento oli Derwent Connistonin sisar! Ja luuli häntä veljekseen!\n\n\"Ja minä pidän hänestä sen vuoksi, että hän oli niin kiltti minulle\",\njatkoi tyttö. \"Hän oikein syleili minua, Derry. Arvaan, ettei hän\nuskonut minun olevan kahdeksantoistavuotiaan. Ja sitten kääri hän\nympärilleni suuren sadetakin ja toi minut tänne. Ja -- oi, Derry, Derry\n-- kuinka saatoit tehdä niin? Miksi et antanut minun tietää? Etkö\nhalunnut minua tänne?\"\n\nKeith kuuli, mutta hänen ajatuksensa olivat lentäneet tytön luota pois\nsuuren erämaan reunassa olevaan pieneen majaan, jossa Derwent Conniston\nmakasi kuolleena. Hän kuuli tuulen ulvovan niinkuin se oli tehnyt\nsinäkin yönä kun englantilainen kuoli, ja hän näki jälleen Connistonin\nsilmien sanomattoman kaipauksen ja ymmärsi nyt, miksi Connistonin\nkasvot olivat seuranneet häntä läpi harmaan pimeyden ja miksi hän oli\ntuntenut tämän salaperäisen läsnäolon kauan senjälkeen kun oli lähtenyt\nmatkalle, jotain Connistonista meni nyt hänen sydämeensä. Hänen\naivoissaan vallitsevasta sekamelskasta kuiskasi ääni: \"Hän on teidän,\nhän on teidän.\"\n\nHänen käsivartensa syleilivät tyttöä ja ääni samanlainen kuin John\nKeithin, sanoi: \"Minä tarvitsen sinua! Minä tarvitsen sinua!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nKeith istui hetkisen hiljaa nostamatta päätään. Tytön käsivarret olivat\nhänen ympärillään ja hän tunsi tämän lämpimän posken hiuksillaan. Tehty\nrikos painoi nyt hänen sieluaan kuin lyijypaino ja kuitenkin oli sama\nsielu huutanut: \"Minä tarvitsen sinua, minä tarvitsen sinua!\" Ja tämä\nkaipaus hänen sisässään lisääntyi sitä enemmän, mitä tarkemmin hän\nsulki huulensa ja näki minkä hirvittävän petoksen oli tehnyt. Tämä\nvieras, ihmeellinen pikku olento oli tullut hänen luokseen kuolleesta\nmaailmasta ja hänen huulensa, hänen käsivartensa ja käsiensä suloinen\nhyväily oli tullut kosketuksiin Keithin ja tämän oman maailman kanssa.\nSe oli tullut yht'äkkiä ja vetänyt Keithin mukaansa kuin pohjattomaan\npyörteeseen. McDowellin edessä oli hän ottanut tytön vastaan. Hän oli\nelänyt suuren valheen ja itse koonnut siitä voimia, mutta nyt ei\nmenestys enää tuottanut hänelle iloa. Kuin kuluttava tuli hehkui hänen\naivoissaan halu tunnustaa totuus ja sanoa olennolle, jonka käsivarret\nympäröivät häntä, ettei hän ollut Derwent Conniston, vaan murhaaja John\nKeith. Jokin painoi sen takaisin, jokin vielä mahtavampi, vielä\nkäskevämpi -- se oli jokaisessa ihmisessä ilmenevä synnynnäinen vaisto,\njoka vastustamattomalla voimalla vetoaa itsevarjelukseen.\n\nHän vetäytyi hitaasti kauemmaksi ja ymmärsi, että ainakin täksi yöksi\ntäytyi hänen jäädä kotiin. Tyttö hymyili hänelle suuresta tuolista,\neikä hän voinut olla hymyilemättä vastaan.\n\n\"Nyt on minun lähetettävä sinut vuoteeseen, Mary Josephine, ja huomenna\nvoimme keskustella kaikesta\", sanoi hän. \"Sinä olet niin väsynyt, että\nolet valmis nukkumaan minuutissa.\" Tytön kasvoille ilmestyi tyytymätön\nilme. Keith piti siitä heti.\n\n\"Tiedätkö, Derry, minä luulen sinun muuttuneen aika paljon. Sinulla oli\ntapana kutsua minua 'Jeddyksi', mutta nyt, tultuani täysikasvuiseksi,\nluulen melkein, että pidän enemmän Mary Josephinestä, mutta ei sinun\nsilti tarvitse pitää siitä niin tarkkaa lukua. Sano minulle suoraan --\n_pelkäätkö_ sinä minua?\"\n\n\"Pelkäänkö minä sinua!\"\n\n\"Niin, senvuoksi, että minä olen täysikasvuinen. Etkö pidä minusta yhtä\npaljon kuin kaksi, kolme -- niin, seitsemän vuotta sitten? Jos niin\ntekisit, et sinä pyytäisi minua menemään vuoteeseen muutamia minuutteja\nsenjälkeen kun olet ensimmäisen kerran tavannut minut kaikkien näiden\n-- näiden -- Derry, minä olen itkemäisilläni! Minä _teen_ sen!\"\n\n\"Anna olla! Älä tee sitä!\" pyysi Keith. Hän tunsi olevansa niinkuin\nkäärme muurahaispesässä. Mary Josephine pelasti tilanteen hypähtämällä\nylös suuresta tuolista, pakoittamalla Keithin istuutumaan siihen ja\nistuutumalla itse hänen polvelleen.\n\n\"Kas noin!\" Mary Josephine katsoi pientä ranteessa olevaa kelloaan.\n\"Kahden tunnin kuluttua menemme vuoteeseen, meillä on koko joukko\npuhuttavaa, jota emme voi lykätä huomiseen, Derry. Sinä ymmärrät mitä\nminä tarkoitan. Minä en voi nukkua ennenkuin olet puhunut siitä. Ja\nsinä sanot minulle totuuden. Minä pidän sinusta yhtä paljon, olkoonpa\nasia miten tahansa. _Derry, Derry, kuinka saatoit tehdä sen_?\"\n\n\"Minkä?\" kysyi Keith tyhmänä.\n\nHänen polvellaan olevasta pikku olennosta katosi miellyttävä lempeys.\nSe muuttui ankaruudeksi. Keith silmäili toivottomana tuleen, mutta\nsaattoi tuntea tytön silmien terävästi tutkivan katseen. Hän huomasi,\nettä Mary Josephinessä tapahtui äkillinen muutos. Tyttö näytti tuskin\nhengittävän ja Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli ollut enemmän\nkuin epätäydellinen. Se joko ilmaisi tahi teeskenteli tietämättömyyttä\nasiasta, jota hän ei olisi voinut unohtaa, jos olisi ollut Conniston.\nVihdoin katsoi hän tyttöön. Ilo oli tämän kasvoilta kadonnut ja tilalle\ntullut pettymystä ilmaiseva ilme. Käsi, joka hyväili Keithin päätä,\nvetäytyi takaisin.\n\n\"Arvaan, ettet sinä olisi toivonut minun tuloani, Derry\", sanoi Mary\nJosephine taistellen itkua vastaan. \"Ja minä palaan, jos sinä niin\nhaluat. Mutta minä olen aina uneksinut lupauksestasi, että sinä kerran\njoko lähettäisit tahi tulisit itse minua hakemaan ja minä tahtoisin\nkernaasti tietää _minkävuoksi_, ennenkuin sinä pyydät minua menemään.\nMiksi olet pysytellyt minulta poissa kaikkina näinä vuosina ja jättänyt\nminut niiden keskelle, jotka vihasivat minua niinkuin ne vihasivat\nsinuakin? Senkövuoksi, ettet pitänyt minusta? Tahi senkövuoksi, että --\nsenkövuoksi, että --\" Tyttö kohotti päätään ja sanoi omituisen\nkuiskaavasti: \"Senkövuoksi, että sinä olit peloissasi?\"\n\n\"Peloissani?\" toisti Keith hiljaa tuijottaen jälleen tuleen.\n\"Peloissani --\" Hän oli lisäämäisillään: \"Miksi?\" mutta nielaisi sanan.\n\nHalot leimusivat, hulmuten kohosi tuli savupiippuun ja liekeissä näki\nKeith jälleen kestetyn seikkailun kaikki osat ja tunsi taaskin Derwent\nConnistonin välittömän läsnäolon. Hän luuli hetkisen näkevänsä\nConnistonin kasvot ja jossain sisässään kuulevansa Connistonin\nkuiskauksen. Häntä hallitsi yliluonnollinen, vastustamaton voima, jonka\nedessä hän taipui. Se oli enemmän kuin välitön ymmärtäminen ja\nfyysillinen halu. Se oli vaisto. Hän tunsi englantilaisen tahtovan,\nettä hän näyttelisi osansa niinkuin oli valmistautunut tekemään.\n\nTyttö odotti hänen vastaustaan. Jännitys kasvoi yhä. Keithin epäröivä,\npidättyvä käytös häntä tervehtiessään, tämän selvä halu välttää sitä\nsalaperäistä asiaa, joka näytti olevan niin suuriarvoinen tytölle, oli\ntuonut Mary Josephinen silmiin kärsivän ilmeen. Keith oli nähnyt\nruumiillista tuskaa kärsivillä eläimillä sellaisen ilmeen. Hän ojensi\nkätensä ja työnsi takaisin tuuheat, pehmeät hiukset tytön kasvoilta.\nHänen sormensa kaivautuivat silkinhienoon hiusmereen ja hän katsoi\nhetkisen suoraan tytön silmiin ennenkuin alkoi puhua.\n\n\"Pikku tyttö, tahdotko sanoa minulle totuuden?\" kysyi hän. \"Olenko minä\nentisen Derwent Connistonin tapainen, _sinun_ Derwent Connistonisi?\nOlenko?\"\n\nMary Josephinen ääni kuului heikolta ja huolestuneelta, mutta silmien\nkärsivä ilme katosi hiljaa pois, kun hän tunsi Keithin sormien lämpimän\nhyväilyn hiuksissaan. \"Et. Sinä olet muuttunut.\"\n\n\"Niin, minä olen muuttunut. Osa Derwent Connistonia kuoli seitsemän\nvuotta sitten, ja se osa pysyi kuolleena siihen saakka, kunnes\ntänäiltana tuli sisään tuosta ovesta ja sai nähdä sinut. Silloin tuli\nsiihen jälleen eloa. Se on hidasta, hidasta virkoamista. Se, joka oli\nkuollut, alkoi virota henkiin -- palautua muistoon. Sillä tavoin, pikku\nMary Josephine, se kävi.\"\n\nHän vei käden otsalleen ja osoitti sormellaan arpea. \"Tuon sain\nseitsemän vuotta sitten. Se tappoi puolet Derwent Connistonista, sen\npuolen, joka olisi elänyt. Ymmärrätkö? Aina tähän iltaan --\"\n\nTytön silmät pelästyttivät häntä; ne tulivat niin suuriksi, tummiksi ja\ntuijottaviksi, ymmärtämyksen ja kauhistuksen eläviksi tähdiksi. Keithin\noli vaikea jatkaa valhettaan. \"Monen viikon aikana olin kuin kuollut\",\njatkoi hän, \"ja kun sitten ruumiillisesti palasin elämään, olin\nunohtanut koko joukon. Tiesin olemassaoloni, muistin nimeni, mutta\naikaisemmista tapahtumista oli minulla vain sekavia unia ja näkyjä.\nMinä muistin sinut, mutta se oli niinkuin unta, ihmeellistä, usein\npalaavaa unta, joka aina seurasi minua. Minusta tuntui kuin olisin koko\nelinaikani etsinyt kasvoja, ääntä, jotakin, josta pidin enemmän kuin\nmistään muusta maailmassa, jotakin, joka aina oli lähellä ja kuitenkin\naina saavuttamattomissa. Se olit sinä, Mary Josephine, _sinä_!\"\n\nOliko se todellinen Derwent Conniston, joka puhui noin? Keith tunsi\njälleen sisällään sen pakoittavan voiman, joka oli ollut hänen. Suhde,\njoka oli alkanut valheella, muuttui nyt todeksi. Hän, John Keith, oli\nodottanut, toivonut ja kaivannut. Se oli John Keith eikä Conniston,\njoka oli palannut maailmaan täynnä lohdutonta yksinäisyydentunnetta ja\nse oli John Keith, jolle armahtava Jumala oli epätoivon synkimpänä\nhetkenä lähettänyt tämän ihmeellisen olennon. Nyt ei hän enää\nvalehdellut, hän taisteli, taisteli säilyttääkseen sen ihmisluonteen\nainoan atoomin, joka merkitsi hänelle enemmän kuin koko muu maailma\nyhtenä, taisteli säilyttääkseen sen suuren rakkauden, joka oli tullut\nhänelle maailmasta, jossa hänellä ei enää ollut ystäviä eikä kotia, ja\nsiinä taistelussa tarttui hänen sielunsa oljenkorteen niinkuin hukkuva\nmeressä. Kun Mary Josephinen kädet hyväilivät hänen kasvojaan ja hän\nkuuli surunvoittoisesti lausuttavan nimeään, ei hän tiennyt mitä sanoi,\nvaan sulki tytön lujemmin syliinsä, suuteli tämän suuta, silmiä ja\nhiuksia yhä uudelleen ja uudelleen toistaen, että nyt vihdoinkin oli\nlöytänyt kaivattunsa ja ettei hän milloinkaan tätä jättäisi. Mary\nJosephinen käsivarret pitelivät häntä kiinni. He olivat kuin kaksi\nlasta, jotka pitkän eron jälkeen tapaavat ja Keith tunsi, että\nConnistonin rakkaus sisareensa oli ollut ihana asia. Hänen valheensa\noli pelastanut sekä Connistonin että hänet itsensä. Ei ollut aikaa\nkysyä syytä Connistonin välinpitämättömyyteen -- siihen, että hän oli\nsilminnähtävästi hylännyt tytön, joka matkusti meren yli löytääkseen\nhänet. Tänäiltana riitti hänelle se, että _hän_ oli Conniston ja tyttö\noli joutunut hänelle niinkuin kallisarvoinen perintö.\n\nVihdoin nousivat he seisomaan ja Keith piti Mary Josephinea hieman\nkauempana voidakseen katsoa hänen kasvoihinsa, jotka olivat kosteat\nkyynelistä ja säteilivät onnea. Tyttö ojensi kätensä kohti hänen\nkasvojaan, niin että se kosketti arpea, ja Keith näki hänen silmissään\nkuvaamatonta myötätuntoa, kirkkaasti loistavaa hellyydenhehkua,\nmittaamatonta rakkautta, ymmärtämystä ja lempeyttä. Mary Josephinen\nkäsi siveli keveästi arpea. Keith tunsi vanhan maailman katoavan\nja siitä aiheutuvaan riemuun sekaantui kiitollisuutta siitä\nselittämättömästä jostakin, joka oli vallannut hänet kyllin ajoissa\nantaakseen hänelle voimaa ja rohkeutta valehtelemiseen. Tyttö uskoi\nhäneen lujasti ja horjumatta ilman epäilyksen varjoakaan.\n\n\"Huomenna autat sinä minua muistamaan monta asiaa\", sanoi Keith. \"Ja\nnyt sallit sinä minun lähettää itsesi vuoteeseen, Mary Josephine?\"\n\nTyttö seisoi ja katsoi arpeen. \"Ja kaikkina näinä vuonna minä en\ntiennyt mitään\", kuiskasi hän. \"En tiennyt mitään. He sanoivat minulle\nsinun kuolleen, mutta tiesin, ettei se ollut totta. Eversti Reppington\n--\" Hän huomasi Keithin kasvoista jotain, joka sai hänet keskeyttämään!\n\"Derry, _etkö sinä muista_?\"\n\n\"Huomenna yritän. Mutta tänäiltana en voi nähdä enkä ajatella muuta\nkuin sinua. Huomenna --\"\n\nMary Josephine taivutti nopeasti hänen päänsä alas ja suuteli\npaloarpea, jonka englantilaisen kuumennettu pistoolinpiippu oli tehnyt.\n\"Niin, niin, nyt täytyy meidän mennä nukkumaan, Derry\", huudahti hän.\n\"Sinä et saa ajatella liian paljon. Tänäiltana saat ajatella vain\nminua, huomenna otamme selon kaikesta -- kaikesta. Ja nyt voit\nlähettää minut vuoteeseen. Muistatko -- --?\"\n\nHän keskeytti äkkiä ja puri huultaan pysäyttääkseen sanat.\n\n\"Sano\", kehoitti Keith, \"mitä pitäisi minun muistaa?\"\n\n\"Kuinka sinulla aina oli tapana tulla sisään ja peittää minut yöksi,\nDerry? Ja kuinka meillä oli tapana kuiskailla pimeässä ja kuinka sinä\nihan viimeksi tahdoit antaa minulle yösuudelman? Se sai minut aina\nnukkumaan.\"\n\nKeith nyökkäsi. \"Kyllä, sen minä muistan.\"\n\nHän vei Mary Josephinen vierashuoneeseen ja toi sisään hänen molemmat\nkuluneet matkalaukkunsa sekä sytytti valon. Huone oli nähtävästi aiottu\nherrainhuoneeksi, mutta Mary Josephine seisoi hetkisen ja tarkasteli\nsitä ihastuneena. \"Tämä on koti, aivankuin koti\", kuiskasi hän. Keith\nnäytti hänelle kylpyhuoneen ja sen vesijohdon sekä selitti sitten\nWallielle, että hänen sisarensa oli saapunut ja että Wallie sai maata\nkeittiössä. Lopuksi hän tiesi mitä hänen oli tehtävä ja mitä Mary\nJosephine odotti. Hän suuteli Mary Josephinea kaksi kertaa. Mary\nJosephine vastasi ja antoi hänelle syleilyn, jonka vertaista hän ei\nollut ikinä kokenut. Senjälkeen meni hän takkavalkean luo ja veri\nhumisi hänen korvissaan kuin juopuneella.\n\nHän sammutti valon ja istui tunnin sammuvan takkavalkean hehkussa.\nEnsimmäisen kerran Miriam Kirkstonen luota tulonsa jälkeen oli\nhänellä tilaisuus ajatella ja hänen aivonsa täyttyivät kylmillä,\nyksinkertaisilla tosiasioilla. Hän näki valheensa kaikessa\nalastomuudessaan. Sittenkään hän ei ollut pahoillaan, että oli\nvalehdellut. Hän oli pelastanut Connistonin ja pelastanut itsensä. Ja\nhän oli pelastanut Connistonin sisaren rakastaakseen, suojellakseen ja\ntaistellakseen hänen puolestaan. Ei ollut kysymyksessä Judaksen valhe,\nvaan valhe, jonka takana oli hänen sydämensä, sielunsa ja koko miehinen\nrohkeutensa. Totuuden sanominen olisi tehnyt hänestä oman pyövelinsä,\nse olisi ollut petos englantilaista kohtaan, joka oli antanut hänelle\nnimensä ja kaiken mitä omisti, ja se olisi tuottanut sanomattoman surun\nMary Josephinelle, joka vielä näki auringon paistavan. Hän ei tuntenut\nmitään katumusta, ei mitään häpeää. Hän näki edessään vain taistelun,\nhirvittävän taistelun pelatakseen pelin niinkuin Conniston olisi\nhalunnut hänen sen pelaavan. Sama tunne, joka hänet oli vallannut kun\nhän seisoi läntisiltä vuorilta tulevassa myrskyssä, valtasi hänet\nnytkin. Hän tahtoi mennä joen lähteille, kuten oli aikonutkin,\nennenkuin McDowell oli kertonut hänelle Shan Tungista ja Miriam\nKirkstonesta. Mutta hän ei voinut mennä yksin. Mary Josephine seuraisi\nmukana.\n\nOli keskiyö, kun hän nousi suurelta tuolilta ja meni huoneeseensa. Ovi\noli suljettu. Hän avasi sen ja meni sisään. Juuri kun hän tarttui\nseinässä olevaan sähkönappiin, tunsi hän omituista hajua, jota ei\ntäällä olisi pitänyt olla. Se täytti huoneen aivan samoin kuin oli\ntäyttänyt Kirkstonetalon hallin. Se oli erikoislajisen savukkeen makea\ntuoksu. Se leijaili ilmassa kuin raskas pilvi.\n\nKeithin silmiä häikäisi kun hän sytytti sähkövalon ja astui kauemmaksi\nhuoneeseen puoleksi odottaen saavansa nähdä Tungin istuvan odottamassa,\nmutta huone oli tyhjä, Hänen silmänsä siirtyivät molempiin ikkunoihin.\nToisen eteen oli vedetty verho, mutta toisen ei, ja itse ikkuna oli\navoinna. Keith tarttui pistooliin mennessään sulkemaan ikkunan ja\nvetämään verhon alas. Senjälkeen meni hän sen pöydän luo, jolla seisoi\nBradyn lukulamppu, piiput, tupakkaa ja aikakauslehdet. Eräässä\ntuhkakupissa oli puoleksi poltettu savukkeenpätkä. Shan Tung oli ollut\nsalaa täällä eikä koettanutkaan peittää käyntiään.\n\nKeith huomasi samassa pöydällä esineen, jota siinä ennen ei ollut\nnäkynyt. Se oli pieni, neliskulmainen puurasia, ei sen suurempi kuin\npuolet hänen kämmenestään. Aikaisemmin illalla oli hän nähnyt Miriam\nKirkstonen hermostuneiden sormien leikkivän aivan samanlaisen rasian\nkanssa. Molemmat olivat varustetut erinomaisilla itämaisilla\npuuleikkauksilla, puu oli lakattu ja kiillotettu, niin että se kiilsi\nkuin ebenholtsi. Hänen mieleensä juolahti heti, että saman puurasian\nhän oli nähnyt Miriamin luona. Miriam oli lähettänyt sen hänelle ja\nShan Tung oli sen tuonut. Se mieletön ajatus lähti hänen päästään kun\nhän näki rasian päällä olevan valkoisen kortin. Kortin päällyspuoli oli\npuhdas, mutta toiselle puolelle oli painettu erittäin hienosti\nseuraavat sanat: \"_Onnittelen, Shan Tung_.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä avasi Keith rasiat! Sen sisällä oli\nhuolellisesti kokoontaitettu paperilappu ja siihen oli kirjoitettu\nmuutama sana. Keithin sydän oli pysähtymäisillään ja veri\nhyytymäisillään, kun hän luki mitä siinä oli. Se oli Shan Tungin\nkahdeksalla sanalla ilmaisema tuomio:\n\n\"_Mitä olette tehneet Derwent Connistonille? Oletteko tappaneet\nhänet_?\"\n\n\n\n\nXl.\n\n\nJohn Keith seisoi valkoinen paperilappu kädessään. Muutamia\nsilmänräpäyksiä hän oli hermotäristyksen huumaama, se lamautti jokaisen\nhermon hänen ruumiissaan. Hänet oli keksitty! Se oli ainoa ajatus ja se\ntakoi hänen aivoissaan niinkuin vasara. Hänet oli paljastettu juuri\nvoitonriemun hetkellä, samalla hetkellä kun maailma jälleen oli avannut\nhänelle porttinsa iloon ja toivoon ja itse elämä kolmevuotisen helvetin\njälkeen vielä kerran näytti elämisen arvoiselta. Jos isku olisi tullut\nmuutamaa tuntia aikaisemmin, olisi hän suhtautunut siihen toisin.\nSilloin hän odotti sitä. Hän oli odottanut sitä astuessaan ensimmäisen\nkerran McDowellin virkahuoneeseen ja oli valmistautunut siihen\nmyöhemmin. Paljastus, epäonnistuminen ja kuolema olivat mahdollisuuksia\nsiinä uhkapelissä, johon hän oli antautunut, ja hän oli peloton\nsenvuoksi, että ainoa, minkä hän saattoi kadottaa, oli elämä, jolla\nparhaimmassakaan tapauksessa ei ollut suurta arvoa. Nyt oli asia\ntoisin. Mary Josephine oli tullut hänen luokseen niinkuin\nainutlaatuinen, ihmeellinen alkemisti muuttaakseen kaikki hänen\n\"lyijynsä\" kullaksi. Muutamissa minuuteissa oli tyttö muuttanut hänen\nmaailmansa. Mary Josephine oli kirjaimellisesti hajoittanut sen\ntoivottoman sekasorron, jossa hän oli taistellut, ja upottanut hänet\nlämpimän ja suuren rakkauden virtaan: Keith tunsi vielä huulillaan\nhänen hyväyösuudelmansa ja kaulansa ympärillä hänen pehmeiden\nkäsivarsiensa syleilyn. Mary Josephine ei kai ollut vielä nukahtanut,\nvaan ajatteli rakkaudella häntä, kenties oli tyttö polvillaan ja\nrukoili hänen edessään sillä aikaa kun hän piteli kädessään Shan Tungin\nsalaperäistä tuomiota.\n\nEnsimmäinen selvä ajatus, joka juolahti hänen mieleensä, oli\npelastautuminen pakenemalla. Hän saattaisi lähteä, yö kätkisi hänet.\nSeuraavalla hetkellä moitti hän itseään tästä Mary Josephinea kohtaan\npetollisesta ajatuksesta. Hänen harhailevat tunteensa alkoivat jälleen\npäästä tasapainoon. Miksi oli Shan Tung antanut hänelle tämän\nvaroituksen? Miksi ei kiinalainen ollut mennyt suoraan McDowellin luo\nilmoittamaan sitä hämmästyttävää tosiasiaa, että Derwent Connistoniksi\nluultu mies ei ollut tämä, vaan John Keith, Miriam Kirkstonen isän\nmurhaaja.\n\nKysymykset panivat Keithin uudelleen miettimään. Hän luki kirjoituksen\nvielä kerran. Se ei ollut arvailua, siinä oli jotain päättävää, siinä\noli varma tieto.\n\nShan Tung ei ollut epäillyt. Hän oli varma. Hän tiesi, ettei ollut\ntekemisissä Derwent Connistonin, vaan John Keithin kanssa. Ja hän luuli\nKeithin tappaneen englantilaisen anastaakseen tämän nimen. Ja hän oli\ntiennyt tämän, mutta ei ollut kuitenkaan mennyt McDowellin luo. Keith\nkatsoi jälleen korttia. \"Onnittelen, Shan Tung.\" Mitä tarkoittivat nuo\nsanat. Miksi olisi Shan Tung muuten häntä onnitellut, jollei olisi\ntahtonut antaa hänelle varoitusta ja toiveita pelastumiseen?\n\nHänen mielenliikutuksensa väheni. Mitä enemmän hän pohti kädessään\nolevaa paperia, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että tutkimaton Shan\nTung oli viimeinen ihminen maailmassa, joka tekisi tällaista ilman\npätevää syytä. Hän saattoi tulla vain yhteen lopputulokseen.\nKiinalaisella oli oma pelinsä ja hän oli ottanut tämän omituisen\naskeleen neuvoakseen Keithiä pakenemaan niin kauan kuin mahdollisuuksia\noli. Oli selvä, ettei Shan Tung ollut henkilökohtaisesti halukas\npuuttumaan asiaan. Se oli ainakin Keithin ensimmäinen vaikutelma.\n\nHän kääntyi tutkiakseen ikkunaa. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Shan\nTung ollut tullut sitä tietä. Sekä ikkunalaudassa että verhossa oli\ntuoreita likapilkkuja samoinkuin lattiallakin. Kerrankaan ei puhdas\nitämaalainen ollut omistanut huomiota jalkojensa puhtaudelle. Keith\nluuli näkevänsä kuinka hän oli seisonut ja kuunnellut suuren huoneen\novella, todennäköisesti juuri silloin kun McDowell ja Mary Josephine\nolivat siellä odottamassa Keithiä. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa oven\nkeskuslautaan, jonka Brady oli koettanut saada vanhan norsunluun\nnäköiseksi -- lauta oli melkein valkea -- ja siihen oli Shan Tung\nlyijykynällä merkinnyt käyntinsä ajan \"10.45 ip.\" Keith hämmästyi ja\nkatsoi kelloaan, joka oli neljännestä yli kahdentoista. Hän oli\npalannut kotiin ennen kello kymmentä ja Shan Tung oli tällä tavoin\nantanut hänen tietää, että oli kuunnellut ovella enemmän kuin kolme\nneljännestä ja vakoillut häntä ja Josephinea avaimenreiästä.\n\nVaikka niinkin vähäpätöinen olento kuin Wallie olisi sen tehnyt, olisi\nKeith tahtonut kurittaa häntä. Nyt tunsi hän itsekin kummastuvansa,\nettei Shan Tungin kuunteleminen tuntunut loukkaavan häntä. Hän alkoi\nyhä enemmän ja enemmän ymmärtää Shan Tungin käynnin tarkoituksen. Hän\nkäsitti, ettei tämä ollut jättänyt jälkiä käynnistään kerskuakseen,\nvaan jossain määrätyssä tarkoituksessa. Keithin psykologiset lahjat\nsaivat hänet aina nopeasti ymmärtämään ja aivan samoinkuin hänen\nkäsityksensä Connistonin henkisestä läsnäolosta oli saanut hänet\ninnoitetuksi valehtelemaan Mary Josephinelle, niin valtasi hänet nytkin\nvakaumus, että hänen saamansa tieto oli mitä tärkeintä laatua.\n\nSellaisessa tapauksessa käytti Keith omaa järjestelmäänsä. Hän\nistuutui, sytytti jälleen piippunsa ja keskitti kaikki ajatuksensa Shan\nTungiin unohtaen mikäli mahdollista huoneen ja kaikki seikkailunsa\npäästäkseen selville miehestä. Hänelle selvisi neljä kirkasta\ntosiasiaa -- Pelko, epäluulo, viha, henkilökohtainen vihamielisyys.\nKummastuksekseen huomasi hän saaneensa aivan odottamatta takaisin\nmielensä tasapainon. Siitä saakka kun hän ensimmäisen kerran oli\nseisonut kasvoista kasvoihin Shan Tungin kanssa McDowellin\nvirkahuoneessa, oli hän pitänyt tätä vapautensa pahimpana vihollisena,\nainoana todellisena vaarana.\n\nNyt ei hän tuntenut Shan Tungia kohtaan vihaa eikä henkilökohtaista\nvastenmielisyyttä. Pelko ja epäluulo olivat vielä erittelemättä, mutta\npelko oli poissa ja epäluulo ainoa, joka oli tärkeä niin viekasta\nvastustajaa kohtaan, olkoonpa kysymyksessä peli tahi taistelu. Hänen\nkäsityksensä Shan Tungista muuttui. Hän huomasi länsimaisen\najatustapansa sopeutuvan itämaiseen johtaen häntä asioihin ja\nmietteisiin, joita hän ei muulla tavoin koskaan olisi tullut\najatelleeksi, mutta jotka nyt antoivat hänelle arvoituksen ratkaisun.\nNe osoittivat hänen ensimmäisen vaikutelmansa vääräksi. Shan Tung ei\nollut odottanut, että hän koettaisi pelastautua pakenemalla.\nKiinalainen oli luullut valkoisella miehellä olevan enemmän järkeä.\nShan Tungin aikomus oli ollut ennen kaikkea muuta antaa Keithin tietää,\nettei tämä ollut ainoa, joka pelasi korkeata peliä, vaan että eräs\ntoinenkin, nimittäin Shan Tung itse, pelasi omaa uhkapeliään, ja että\nväärä Derwent Conniston oli tässä pelissä valtti. Painaakseen tämän\ntarkoin Keithin mieleen oli hän ensiksikin antanut tämän selvästi\nymmärtää tietävänsä hänen petoksestaan ja olevansa selvillä siitä, että\noli tekemisissä John Keithin eikä Derwent Connistonin kanssa. Siitä\nhuolimatta oli Shan Tung antanut Keithin tietää luulevansa, että tämä\noli tappanut englantilaisen, johtopäätös, joka näissä olosuhteissa oli\nhyvin järjellinen. Ilmoitus, jonka hän oli antanut Keithille, ei ollut\naiottu pelästyttämään. Shan Tungin kortissa onnentoivotuksineen oli\njotain melkein anteeksipyytävää hyväntahtoisuutta. Ovenlautaan merkitty\naika, johon ei oltu mitään muuta lisätty, sisälsi paljon. Itämaalainen\ntahtoi tiedoittaa Keithille tuntevansa tämän arkaluontoiset olosuhteet\naina siihen hetkeen, jolloin oli kuullut Keithin ja Mary Josephinen\nkeskustelevan. Puoleksi avoin ikkuna, märät tahrat verhossa ja\nlattialla sekä savukkeenpätkä olivat aiotut kiinnittämään Keithin\nhuomiota pöydällä olevaan rasiaan.\n\nKeith ei voinut olla tuntematta eräänlaista ihailua kiinalaista\nkohtaan. Nyt oli kaksi kysymystä: \"Mikä oli Shan Tungin uhkapeli? Ja\nmitä odotti Shan Tung hänen tekevän?\"\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä, että Miriam Kirkstone saattoi olla\nShan Tungin käynnin aiheena. Hän muisti tytön tämäniltaisen\nodottamattoman kysymyksen ja epäluulon, jota tämä oli osoittanut\nkuullessaan John Keithin kuolemasta. Hän oli mennyt Miriamin luo\nkahdeksan aikaan. Heti sen jälkeen ja katsottuaan sisään Kirkstonen\nikkunasta lienee Shan Tung kiiruhtanut Bradyn asuntoon. Hitaasti, mutta\nvarmasti selvitteli Keith tämäniltaisen seikkailun sotkeutuneet langat:\nPääasiat olivat hänelle selvillä, eivätkä enää olleet sotkeutuneet\npelkkien otaksumien verkkoon. Jollei Miriam Kirkstonea olisi ollut\nolemassa, olisi Shan Tung mennyt McDowellin luo ja Keith olisi nyt\nkahleissa. McDowell oli joka tapauksessa ollut oikeassa, Miriam\nKirkstone taisteli asian puolesta, joka merkitsi hänelle enemmän kuin\nolemassaolo. Ajatus tästä jostakin sai Keithin vääntelehtimään ja hänen\nkätensä puristumaan nyrkkiin. Shan Tung oli voittanut, mutt'ei\ntäydellisesti. Osa voitonhedelmistä oli vielä hänen ulottumansa\nulkopuolella ja he molemmat -- kaunis miss Kirkstone ja kauhistuttava\nShan Tung -- olivat sidotut samaan taisteluun sen saavuttamiseksi.\nJollain salaperäisellä tavalla oli lopullinen ratkaisu hänen, John\nKeithin, käsissä. Kuinka ja miten, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta\nyhdestä asiasta oli hän vakuutettu: Shan Tung oli tarjonnut hänelle\nelämän palkaksi mihin hintaan tahansa haluamastaan voitosta.\nHuomispäivä toisi siihen vastauksen.\n\nSen koitto oli jo alkanut. Kello oli yksi, kun Keith sitä uudelleen\nkatsoi. Kaksikymmentä tuntia sitten oli hän keittänyt viimeisen\naamiaisensa leiritulella. Siitä oli vain 18 tuntia, kun hän oli\nravinnut itseään Dugganin läskin tuoksulla ja vielä vähemmän, kun hän\noli istunut pienessä, kulmassa olevassa parturissa ja tuumiskellut,\nmikä hänen kohtalokseen tulisi, kun hän joutuisi McDowellin eteen.\nHänestä tuntui käsittämättömältä ja mahdottomalta, että vain\nkuusitoista tuntia oli kulunut siitä. Jos hän olisi epäillyt\ntapahtumien todellisuutta, niin olisi valmis vuode saanut hänet\nvakuutetuksi. Se oli oikea vuode, eikä hän ollut vuosikausiin nukkunut\nsellaisessa. Wallie oli laittanut sen kuntoon. Lakanat olivat\nlumivalkoiset, vuoteen yli oli heitetty koreasti kirjailtu peite ja\ntyynyt paisuivat ikäänkuin tahtoisivat uida pois. Jos ne olisivat\nalkaneet liikkua, olisi ilmiö ollut Keithistä aivan luonnollinen. Mutta\nne olivat paikoillaan häikäisevän valkeina ja saivat hänet katsomaan\nasioita oikealla tavalla. Hän ei voisi paeta, ei voisi istua valveilla\nkoko yötä, miksikä siis ei paneutua makuulle?\n\nTyynyjen ja vuoteen vetoamisessa oli jotain puhtaasti henkilökohtaista.\nNe olivat hänelle, eivätkä kenellekään muulle. Ja Keith otti ne.\n\nHän katsoi vielä kerran kelloaan; se oli puoli kaksi, kun hän laskeutui\nlevolle. Hän aikoi levätä neljä tuntia ja nousta ylös auringon kanssa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVälttämättömyys oli tehnyt Keithistä elävän kellon. Karkumatkansa\ntoisena vuotena oli hän kadottanut kellonsa. Aluksi tuntui kuin olisi\nhän kadottanut käsivartensa, osan aivoistaan, elävän ystävän. Siitä\najasta alkaen ja aina siihen saakka, kun hän tuli Connistonin kellon\nomistajaksi, sai hän mitata aikaa itse ja olla oma herätyskellonsa.\nHänestä tuli mestari siinä.\n\nBradyn vuode ja pehmeät tyynyt saivat aikaan muutoksen. Shan Tungin\nkäynnin jälkeisenä aamuna heräsi hän auringon paistaessa sisään\nidänpuoleisesta ikkunasta. Auringonsäteet sattuivat suoraan hänen\nkasvoihinsa, häikäisivät silmiä ja muistuttivat, että oli myöhäistä.\nHän arvasi kellon olevan kahdeksan. Kun hän veti kellon tyynyn alta ja\nkatsoi siihen, oli se neljännestä yli. Hän nousi ylös hitaasti ja kävi\nreippaasti ajatuksissaan läpi eilispäivän tapahtumat. Hän ojentautui\nniin, että lihakset naksahtelivat ja hänen rintansa laajeni, kun hän\nveti syvään ilmaa ikkunasta, jonka vuoteeseen mennessään oli jättänyt\navoimeksi.\n\nHän oli valmis. Hän oli valmistautunut Shan Tungia ja McDowellia varten\nja lukuunottamatta ruumiillista valmiuttaan tunsi hänen sielunsakin\niloista odotusta. Hän tuli suorastaan miettiväksi huomatessaan kuinka\ninnokkaasti hän halusi jälleen tavata Mary Josephinea.\n\nHän tuumiskeli mahtoiko tyttö vielä nukkua ja sanoi itselleen, ettei\nollut suuria mahdollisuuksia siihen, että tämä olisi valveilla kello 8.\nTodennäköisesti nukkuisi pieni, väsynyt raukka päivälliseen asti. Hän\nkatsoi hellästi hymyillen peiliin Bradyn pukeutumispöydän yli ja\nvetäytyi sitten uteliaana lähemmäksi ovea, jonka takaa kuului\nkuiskaavia ääniä. Hän kuunteli innokkaasti ja hänen sydämensä löi\nkiivaasti. Toinen ääni oli Wallien, toinen Mary Josephinen.\n\nWallie oli taloon muutettuaan järjestänyt tärkeimmät Connistonin\ntavaroista, jotka olivat tuodut kasarmista tänne. Niiden joukossa oli\npieni arkku, joka vielä oli lukittu. Keith ei ollut ennen kiinnittänyt\nsiihen huomiota. Se ei ollut puoleksikaan niin iso kuin merimiesarkku\nja näytti enemmän tavalliselta vahvalta laatikolta kuin matka-arkulta.\nSitä ympäröi neljä vahvaa kuparivannetta ja sen kulmat ja reunat\nolivat vahvistetut samalla metallilla. Kantta ei näyttänyt voivan\navaimetta avata. Connistonin nimi oli kaiverrettu kannessa olevaan\nkuparilaattaan.\n\nKeith tarkasteli arkkua uteliaasti. Se ei ollut sellainen laatikko,\njoka saattaa olla kenellä tahansa. Se oli selvästi tarkoitettu\nsellaiseksi, että sinne pääsi vain omistajan avaimella, se oli\naarrearkku, salaperäisten ja erikoisten salaisuuksien suojelija.\nErämaassa olevassa pienessä majassa oli Conniston aivan\nvälinpitämättömästi sanonut: \"Te löydätte tavaroitteni joukosta\nsellaista, joka auttaa teitä oikealle tielle.\" Nämä sanat juolahtivat\nnyt äkkiä Keithin mieleen. Oliko englantilainen näillä sanoilla\ntarkoittanut arkun sisältöä? Eikö ollut mahdollista, että se antaisi\nhänelle ratkaisun siihen salaisuuteen, jonka Mary Josephinen\nilmestyminen hänen tielleen oli tuonut? Hän tunsi itsensä yhä enemmän\nja enemmän siitä vakuutetuksi. Tutkiessaan tarkemmin arkun kantta\nhuomasi hän, että sopivilla työkaluilla voisi sen murtaa auki.\n\nHän lopetti pukeutumisensa harjaamalla partaansa. Mary Josephinea\najatellen katseli hän partaansa yhä kasvavalla vastenmielisyydellä\nhuolimatta siitä tosiasiasta, että se antoi hänelle hienon ja\nsotilaallisen ulkonäön. Hän tahtoi mieluummin päästä siitä, etupäässä\nsen takia, että se sai hänet näyttämään vanhemmalta, sitäpaitsi vivahti\nse punertavalta. Ja sen täytyi kutkuttaa ja pistellä kuin peijakas,\nkun --\n\nHän keskeytti ja nyökkäsi irvistäen peilille. \"Se on siinä ja saa\nsiihen jäädä, vaikka pistäisikin\", nauroi hän itsekseen. Joka\ntapauksessa oli hänellä parrasta huolimatta hauskannäköinen naama. Hän\noli hyvällä tuulella. Hän avasi oven niin hiljaa, ettei Mary Josephine\nnähnyt häntä heti. Kumartuessaan ruokapöydän yli oli tytön selkä häneen\npäin. Pieni, notkea vartalo oli puettu pehmeään pukuun, joka matkan\njälkeen oli hyvin ryppyinen. Kauniit, ruskeat hiukset olivat kootut\nloistaviksi seppeleiksi päälaelle. Henkensä uhalla ei Keith olisi\nvoinut olla tarkastelematta häntä loistavasta päälaesta pieneen,\nkorkeakantaiseen kengänkantaan asti. Jalat olivat ihmeteltävän pienet\nja ylimykselliset hienoine nilkkoineen! Keith seisoi ja katsoi tyttöön,\nkunnes tämä kääntyi ja näki hänet.\n\nMary Josephine oli edellisestä illasta muuttunut. Hän näytti\nvanhemmalta. Nyt saattoi Keith nähdä kuinka vaikea, melkein mahdoton\nhänen oli vetäytyä kokonaan suureen tuoliin kuin pieni lapsi.\n\nMary Josephine karkoitti hänen epäröintinsä. Iloisesti huudahtaen\njuoksi hän Keithiä vastaan, kietoi jälleen käsivartensa tämän kaulan\nympärille ja kohotti ihastuttavan suunsa suudeltavaksi. Keith epäröi\nhetkisen, mutta silloin puristi tyttö häntä lujemmin ja hän suuteli.\nHän tunsi tytön kasvot vasten rintaansa ja vaaleat kutrit vasten\nposkiaan ja huuliaan. Hän suuteli pyytämättä Mary Josephinea kolme\nkertaa.\n\nSitten taputti Mary Josephine Keithiä ja tämä näki jälleen hänen\nsilmissään sen syvän, huolestuneen, kysyvän katseen, joka pilkisti\nrakkauden takaa, näytti siltä kuin äidin sielu olisi katsahtanut\nKeithiin. Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kyseessä seuraavana\nhetkenä, ei Keith kuitenkaan olisi voinut olla suutelematta tyttöä\nneljättä kertaa.\n\nJos Mary Josephine edellisenä iltana oli epäillyt hänen veljellistä\nmielenkiintoaan, niin oli tämä epäilys nyt haihtunut. Mary Josephinen\nposket punastuivat, silmät säteilivät ja hän oli sanomattoman\nonnellinen. \"Se olet _sinä_\", huudahti hän. \"Sinä, sellaisena kuin\nsinulla oli tapana olla!\"\n\nHän tarttui Keithin käteen ja veti tämän pöydän luo. Wallie pisti\nirvistäen päänsä sisään keittiöstä, mutta Mary Josephine ajoi hänet\nulos merkitsevästi hymyillen, Keith näki heti, että Wallie oli\nhyljännyt pakanalliset epäjumalansa palvellakseen paljon kauniimpaa:\nWallie ei enää kääntynyt asioissaan Keithin puoleen.\n\nMary Josephine istuutui pöytään vastapäätä Keithiä. Iloisesti nauraen\nja onnen säteillessä silmistä kertoi hän Keithille, kuinka aurinko oli\nherättänyt hänet ja hän sitten auttanut Wallieta ruuanlaitossa.\nEnsimmäisen kerran huomasi Keith miksi hyödyksi Mary Josephine saattoi\nolla ja missä hän oli oikealla paikallaan. Tyttö oli mainio. Pienet\nrypyt ilmestyivät Mary Josephinen sileälle otsalle, kun Keith\npuolusteli myöhäistä ylösnousuaan sillä, että oli mennyt vuoteeseen\nvasta kello yksi yöllä. Tytön osanotto oli ihastuttava. Hän moitti\nKeithiä Wallien kantaessa pöytään aamiaista, mutta sielussaan ja\nsydämessään tunsi Keith itsensä sanomattoman rikkaaksi ja onnelliseksi.\nKukaan ei ollut milloinkaan moittinut häntä sillä tavalla. Se oli\nmoittimista, joka ilmaisi Mary Josephinen omistusoikeuden häneen, ja\nhän ihmetteli itse, oliko mielihyvä siitä antanut hänen kasvoilleen\nsaman tyytyväisen ilmeen kuin Wallielle. Hänen suunnitelmansa olivat\nennallaan. Hän oli päättänyt näytellä muistinsa kadottaneen tyhmää\nosaa, mutta koko aamiaisen aikana ei hänessä voinut huomata mitään\nmerkkejä sellaiseen. Mary Josephinen ihastus Keithin yleisen\nparantumisen johdosta sitten edellisen illan kuvastui hänen silmistään\nja kasvoistaan, mutta Keith saattoi nähdä, että hän tarkoin, vaikkakin\nnähtävästi itse sitä tietämättä, varoi sanomasta mitään, joka olisi\nvoinut saada Keithin otsan vetäytymään huolestuneeseen ryppyyn. Mary\nJosephine oli jo alkanut taistelun hänen puolestaan ja hänestä tuntui\nse niin ihanalta, että hän tahtoi langeta polvilleen tytön eteen,\npainaa päänsä tämän syliin ja sanoa totuuden.\n\nSamaan aikaan ilmestyi hänen kasvoilleen miettivä piirre, joka aiheutti\npienen rypyn Mary Josephinen otsalle. Tässä silmänräpäyksessä huomasi\ntyttö vilahduksen takaa-ajetusta miehestä, sielusta, joka ei käynyt\nkauppaa itsensä kanssa. Se katosi nopeasti, mutta tyttö oli joka\ntapauksessa nähnyt siitä vilahduksen. Ja hänestä oli arpi sen merkkinä.\nTunne, jonka hän tällöin koki, oli kuin sähköisku. Keith tunsi sen,\nnäki sen itse, koki sen sielunsa syvyydessä ja hänen uskonsa itseensä\nhorjahti, tyttö uskoi. Mutta Keith oli valehtelija. Mutta kuitenkin,\nmikä ihmeellinen olento se olikaan, jonka puolesta hän valehteli!\n\n\"-- Hän soitti puhelimella ja kun minä koetin rauhoittaa häntä\nsanomalla, että sinä vielä nukuit, tuntui minusta kuin olisi hän\nkironnut ja sitten hän suorastaan karjui minulle, että minun oli\nherätettävä sinut ja sanottava sinulle, ettet sinä likimainkaan\nansainnut sellaista sievää sisarta kuin minä. Eikö se ollut kauniisti\nsanottu, Derry?\"\n\n\"Sinä -- sinä puhut McDowellista?\"\n\n\"Tietysti minä puhun McDowellista! Ja kun minä sanoin hänelle, että\nhaava vaivasi sinua tavallista enemmän ja että minä olin iloinen kun\nsinä nukuit, olin kuulevinani kuinka hänen kurkussaan korahti. Hän\najatteli varmasti paljon sinua. Ja sitten kysyi hän minulta, mikä haava\nsinua vaivasi ja minä vastasin, että päässä oleva. Mitä hän tarkoitti?\nOletko saanut jonkun muun haavan, Derry?\"\n\nKeithin kurkkua kuristi myöskin. \"En mitään mainitsemisen arvoista\",\nsanoi hän. \"Näetkö, Mary Josephine, minulla on sinua varten kuulumaton\nyllätys, jos lupaat ettei se turmele ruokahaluasi. Viime yö oli kolmeen\nvuoteen ensimmäinen, jolloin nukuin oikeassa vuoteessa.\"\n\nJa sitten hän alkoi kysymyksiä odottamatta kertoa John Keithin tarinaa.\nMary Josephine istui häntä vastapäätä, kauniit, harmaat, selkoselällään\nolevat silmät katselivat häntä kummastellen, kun tyttö sai tietää\nminkälainen ihmeellinen yhteensattuma heidän kohtaamisensa oli. Keith\nkertoi tarinan niinkuin ei ollut kertonut sitä McDowellille eikä edes\nMiriam Kirkstonellekaan. Kolmannen kerran olivat tosiasiat samat. Mutta\nnyt kertoi John Keith John Keithin historiaa. Hän unohti aamiaisensa ja\nWallie näytti nyrpeältä pistäessään päänsä sisään ja nähdessään, että\nkahvi ja paahdettu leipä jäähtyivät. Mary Josephine kumartui hieman\neteenpäin. Ei kertaakaan keskeyttänyt hän Keithiä. Milloinkaan ei Keith\nollut uneksinut ylistyksestä, joka saisi hänen sielunsa sellaiseen\nliikkeeseen kuin tytön harmaat silmät. Kun hän siirtyi synkästä\nvakavuudesta myrskyisään vilkkauteen, pitkien mustien öiden\nkärsimyksistä kylmään ja nälkään, kun hän puhui paosta ja takaa-ajosta,\nsäälimättömästä taistelusta, joka vihdoin päättyi Keithin\nvangitsemiseen, kun hän puki kaikki nämä asiat sanoiksi, näki hän\nnäiden ihmeellisten silmien katselevan niitä väliin kylminä\nkauhistuksesta, väliin kuumina ja liekehtivinä myötätunnosta ja jälleen\nhiljaa säteillen ylpeyttä ja rakkautta, joka koski vain yksin häntä.\nMary Josephine oli hänen mukanaan pienessä erämaassa olevassa majassa.\nKun hän kertoi niiden päivien ja öiden loppumattomasta yksinäisyydestä,\nkiduttavasta yskästä, kuoleman läheisyydestä ja toveruudesta, joka oli\nyhdistänyt takaa-ajetun ja takaa-ajajaa kuin lopullinen siunaus,\nymmärsi ja eli tyttö nämä hirvittävät hetket samoinkuin he kaksi olivat\nne eläneet. Keith ei voinut käsittää, kuinka salaperäinen, harmaa\nkauneus tytön silmissä saattoi olla niin syvä, tumma ja sanomattoman\nhellä. Tästä hetkestä alkaen jumaloi Keith näitä silmiä enemmän kuin\nmitään muuta.\n\n\"Ja kaikesta tästä palasit sinä samana päivänä kun minä tulin\", sanoi\nMary Josephine matalalla, väräjävällä äänellä. \"Sinä palasit _sieltä_!\"\n\nKeith muisti osan, jota hänen oli näyteltävä. \"Niin, sitä kesti kolme\nvuotta. Jos vain yhtä hyvin, puoleksikaan yhtä hyvin muistaisin, mitä\ntapahtui sitä ennen --.\" Hän! kohotti käden otsalleen, arvelle.\n\n\"Kyllä sinä vielä muistat\", kuiskasi Mary Josephine; ripeästi,\n\"varmasti, rakas Derry.\" Wallie hiipi sisään ja ilmaisi ihailevalla\nhymyllä Mary Josephinelle, että hänellä oli enemmän lämmintä kahvia ja\npaahdettua leipää valmiina tarjottavaksi. Keith tunsi helpotusta. Päivä\noli alkanut onnellisesti ja heidän syödessään pienen japanilaisen hyvin\nvalmistamaa kinkkua ja munia, kertoi Keith Mary Josephinelle pohjolan\nruokalajeista ja kuinka hän oli ravinnut itseään Andy Dugganista\ntuoksuvalla läskin hajulla. Valaanpaisti oli verrattavissa kaikkein\nparhaisiin paisteihin; hylkeenliha ei tosin ollut huonoa, mutta siihen,\nkyllästyi pian, jollei ollut eskimo; jääkarhunliha oli ravitsevaa,\nmutta sitkeää ja pahanmakuista. Keith piti valaanpaistista ja kylmä,\nkeitetty valaanrasva oli hyvää talvisin, jos vain oli mahdollista saada\npuita keittämistä varten. Eskimoiden herkkua olivat linnunmunat, jotka\nkoottiin kesällä, annettiin pilaantua ennen kylmien ilmojen tuloa ja\njäädytettiin talvella jääpalasiksi. Kokonaisen nälkäkauden, kolme\nviikkoa, oli hän itse elänyt niillä, syönyt niitä raakoina ja\npureskellut niitä kuin rintasokeria. Tällöin ilmestyivät rypyt jälleen\nMary Josephinen otsalle, mutta katosivat, kun Keith lystikkäästi\nkuvaili, kuinka hauskaa on pelkällä ilmalla eläminen. Sitten kertoi hän\nedelleen, kuinka ahneilla eskimoilla oli tapana maata pidoissa\nselällään, jotta naiset voisivat ruokkia heitä pistämällä lihapaloja\nheidän ammottaviin kitoihinsa siksi kunnes vatsat paisuivat niinkuin\nlintujen kuvut, jotka ovat täynnä vehnänjyviä.\n\nSe oli onnistunut aamiainen. Kun se oli lopussa, tunsi Keith\nsuorittaneensa koko joukon. Ennen heidän pöydästä nousemistaan\nhämmästytti hän Mary Josephinea antamalla Wallielle määräyksen ottaa\nesille Bradyn työkalulaatikosta vasaran ja sorkkaraudan.\n\n\"Olen kadottanut arkkuni avaimen ja minun on murrettava se auki\",\nselitti Keith.\n\nMary Josephinen nauru oli ihastuttava. \"Päättäen kertomuksestasi\njäätyneistä munista, luulin sinun haluavan syödä niitä muutamia\", sanoi\nhän.\n\nTyttö tarttui Keithin käsivarteen heidän mennessään suureen huoneeseen\nja nojasi päätään hänen olkaansa. Keith taivutti päätään ja kosketti\nhuulillaan yhtä tytön loistavista, pään ympäri kiedotuista\nhiuspalmikoista. Mary Josephine teki suunnitelmia ja laski niitä\nsormillaan. Jos Keithillä oli jotain tekemistä talon ulkopuolella,\nseurasi hän mukana; mihin ikinä Keith menikään, tuli tyttö epäröimättä\nmukaan. Hän kiinnitti Keithin huomion matkalaukkuun, joka oli saapunut\ntämän nukkuessa, ja lupasi olla valmis lähtemään kävelylle kun arkku\nolisi auki. Hän tahtoi ottaa päälleen pienen sinisen pukunsa. Ja\nhiukset, jotka hän oli kaikessa kiireessä laittanut kuntoon,\nnäyttivätkö ne kyllin hyviltä Keithin ystäville? \"Mainioilta,\nihanilta!\" vastasi Keith. Tytön kasvot punehtuivat toisen tulisesta\nkatseesta. Hän osoitti tätä sormellaan ja nauroi. \"Tiedätkö, Derry,\njollet olisi minun veljeni, luulisin, että olet rakastettuni! Sinä\nsanoit tuon hiuksistani ikäänkuin tarkoittaisit hirveän paljon. Teetkö\nniin?\"\n\nKeith tunsi äkillistä tuskaa. \"Kyllä, minä tarkoitan sitä. Se on ihana.\nJa niin olet sinäkin, Mary Josephine, jok'ainoa solu sinusta.\"\n\nTyttö nousi varpailleen ja ojensi jälleen hänelle lämpimät, suloiset\nhuulensa. Sitten juoksi hän iloisena ja nauraen pois Keithin luota ja\nkatosi huoneeseensa. \"Sinun on kiiruhdettava, muuten ehdin minä\nensiksi\", huusi hän.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTultuaan omaan huoneeseensa ja suljettuaan sekä lukittuaan oven, tunsi\nKeith jälleen samaa raskasta, omituista tunnetta, joka teki ilman\nvaikeaksi hengittää. \"_Jos et olisi minun veljeni_.\"\n\nNe sanat takoivat hänen aivoissaan. Ne painoivat hänen sydäntään kunnes\nse oli pysähtymäisillään, ne nauroivat hänelle, ivasivat häntä,\nriemuitsivat voitostaan samalla tavoin kuin kauhistuttavien\ntuulipaholaisten mielettömät äänet olivat olleet hänen vitsauksenaan\nnapamaiden mustina myrskyöinä. _Hänen veljensä!_ Keithin käsi puristui\nnyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ei, hän ei ollut tullut\najatelleeksi taistelun sitä puolta! Mutta nyt ryntäsi se hänen päälleen\nniinkuin vedenpaisumus. Jos hän hävisi, sai hän maksaa hengellään. Laki\ntuomitsisi hänet ja hänet hirtettäisiin. Ja jos hän voittaisi, jäisi\nMary Josephine hänen sisarekseen ikuisiksi ajoiksi! Juuri siksi, mutta\nei enemmäksi. Hänen _sisarekseen!_ Ja hänet valtasi tuska, kun hän\ntunsi sen totuuden, ettei hän katsellut niinkuin veli, vaan niinkuin\nrakastaja Mary Josephinen hiuksien ihanuutta, hänen silmiään ja\nkasvojaan sekä tuota pientä, solakkaa vartaloa. Säälimätön kohtalo oli\njälleen kääntänyt kortit häntä vastaan. Hän oli Conniston ja Mary\nJosephine oli Connistonin sisar.\n\nKeith oli kiivas ja voimakas, äkkiä leimahti hänessä järjetön raivo\nsitä kohtaan, jota hän kutsui kohtaloksi. Hän näki voimattomuutensa,\nnäki tilanteen toivottomuuden ja sen, kuinka julmasti kohtalo oli\nleikkinyt hänen kanssaan, ja lujasti suljetuin huulin ja nyrkkiin\npuristetuin käsin lähetti hän kaikkivaltiaalle Jumalalle hiljaisen\nrukouksen, että tämä pelaisi rehellistä peliä hänen kanssaan. Antaisi\nhänelle mahdollisuuden! Vain yhden ainoan pienen mahdollisuuden;\nantaisi hänen nähdä ulospääsyn, antaisi hänen taistella miehen\ntaistelun edessään edes toivon säde! Näiden vaikeiden hetkien aikana\nnäytti toivo hänestä suunnattomalta valheelta. Katkeruus kasvoi kunnes\nhänen sielunsa oli täynnä sitä ja sydän joutui paatumuksen valtaan.\nMihin ikinä hän kääntyikin, miten kovasti taistelikin, ei hänellä ollut\nvoiton toivoakaan. Siitä päivästä kun hän tappoi Kirkstonen, olivat\nkortit olleet häntä vastaan, niin olivat ne nytkin ja niin tulisivat ne\nolemaan loppuun asti. Hän oli uskonut Jumalaan, uskonut välttämättömään\nsiveelliseen oikeuteen tekoja lopullisesti tuomittaessa ja oli ollut\nvahvasti vakuutettu, että persoonaton joku, ihmistahtoa mahtavampi, oli\nollut hänen ja hänen ponnistuksiensa takana. Nyt oli tämä vakaumus\nmurskana. Hän halusi polkea vihaamansa asiat jalkoihinsa kuin peto.\nKaikki oli valhetta -- petosta -- valhetta -- niin, halveksittavaa\npetosta. Hänen oli mahdoton voittaa. Miten hän pelaisikin, mihin ikinä\nkääntyisikin, täytyi hänen hävetä. Sillä hän oli Conniston ja Mary\nJosephine oli Connistonin sisar ja jäisi siksi aikojen loppuun asti.\n\nOven takaa kuuli hän Mary Josephinen hyräilevän. Ikäänkuin teräsvieteri\nponnahti hän tavalliseen, rauhalliseen olotilaansa. Hänen kätensä\navautuivat, kasvojen jännittyneet piirteet herpaantuivat ja kun\nkaikkivaltias Jumala oli antanut hänelle loppumattoman huumorintajun,\nnäki hän nyt aivan toista kuin äsken, jolloin hänen aivoissaan oli\nollut petollinen, musta väritys. Hän oli kuulevinaan sanat, jotka\nConniston oli sanonut erämaassa olevassa majassa: \"Se on kummallista,\nvanha poika, kummallista -- ja lystikästä!\"\n\nNiin, se oli lystikästä, jos katsoi siihen oikealla tavalla, ja Keith\ntunsi palaavansa vanhalle katsantokannalleen. Tämä oli naurettavin\nsutkaus minkä elämä oli hänelle tehnyt. Hänen sisarensa! Hän saattoi\nnähdä Connistonin sivelevän viiksiään, nähdä hiljaisen naurun\nvilahtavan hänen kylmissä silmissään hänen katsoessaan tätä surullisen\nnaurettavaa tilannetta, ja oli kuulevinaan Connistonin sanovan: \"Tämä\non hauskaa, vanha poika, peijakkaan hauskaa, mutta tulee vielä\nhauskemmaksi, kun joku toinen tulee ja vie tytön pois.\"\n\nJa hänen, John Keithin, oli purtava hampaat yhteen ja kärsittävä se,\nsenvuoksi, että hän oli tytön veli.\n\nMary Josephine koputti hänen oveensa. \"Derwent Conniston\", huusi hän\nilmeettömästi, \"eräs naisääni puhelimessa kysyy sinua. Mitä minä\nhänelle sanon?\"\n\n\"No -- niin -- sano hänelle, että sinä olet sisareni, Mary Josephine,\nja jos se on miss Kirkstone, niin ole hänelle ystävällinen ja sano,\netten ole tilaisuudessa tulemaan puhelimeen ja että sinä jo etukäteen\niloitset saadessasi tutustua häneen, kun johonkin aikaan tänä päivänä\nkäymme hänen luonaan.\"\n\n\"Oh! Tosiaankin!\"\n\n\"Näetkö\", sanoi Keith suu ovessa kiinni, \"näetkö, tämä miss Kirkstone\n- - --\"\n\nMutta Mary Josephine oli jo mennyt.\n\nKeith irvisti. Hänen rajaton hyväntahtoisuutensa alkoi palata. Täksi\npäiväksi riitti, että tyttö oli täällä ja piti hänestä, kuului hänelle\nja että tämän kohtalo oli hänen käsissään. Hän haaveili, että jos he\nmolemmat olisivat kaukana vuorilla -- vain kahden, mitä saattaisikaan\ntapahtua? Eräänä kauniina päivänä -- -- --\n\nHän otti sorkkaraudan sekä vasaran ja meni arkun luo. Hänen kätensä\nolivat melkein hervottomat ennenkuin hän oli särkenyt viimeisen\nkolmesta lukosta. Hän veti arkun lähemmäksi valoa, avasi sen, mutta\npettyi. Heittäessään siihen ensimmäisen katseen, ei hän voinut ymmärtää\nmiksi Conniston oli sen lukinnut. Se oli melkein tyhjä, niin tyhjä,\nettä hän saattoi nähdä sen pohjan ja ensimmäinen esine, mikä kohtasi\nhänen silmiään, oli -- vanha sukka, jonka kantapäässä oli suuri reikä.\nSukan alla oli vanha nahkahattu, mutta toisenlainen kuin Montrealin\npohjoispuolella käytetyt. Senlisäksi oli koiran kaulanauhassa kiinni\noleva ketju, taskupistooli ja suuri neljänkymmenenviiden kaliiberin\npistooli ja sadottain erisuuruisia ammuksia. Yhdessä nurkassa oli\nhuolimattomasti kokoonkäärityt ratsastushousut ja niiden alla\nvalkoiset kumipohjaiset kengät. Arkun sisällyksessä ei ollut\nminkäänlaista järjestystä. Kaikki oli pelkkää roskaa. Yksinpä suuressa\npistoolissakin oli rikkinäinen hana ja Keith ajatteli, että sillä voisi\nkenties lyhyeltä matkalta säikytellä kärpäsiä. Hän liikutteli tavaroita\nsorkkaraudalla ja viimein tapasi hän urheilupaitaa muistuttavan\nvaatteen alta pahvisen kenkälaatikon. Hän nosti sen kantta. Pahvirasia\noli täynnä papereita.\n\nTämä näytti lupaavalta. Hän nosti rasian Bradyn pöydälle. Ensin hän\ntarkasti suuremmat paperit. Siinä oli puolitusinaa lyijykynällä\npiirrettyjä karttoja, pääasiallisesti Peace Rivermaasta ja koko joukko\nkauppakamarien ilmoituksia, jotka lupasivat tavattomia etuja\nmaanvuokraajille ja -ostajille eräissä määrätyissä piirikunnissa.\nLopuksi oli siellä sanomalehtileikkeleitä ja nippu kirjeitä.\n\nKun sanomalehtileikkeleet olivat irrallaan, tarttui hän ensiksi niihin,\nja kun hänen silmänsä sattuivat ensimmäisen leikkeleen alkuosaan,\nherätti odottamaton ja hämmästyttävä huomio hänen mielenkiintoaan mitä\nsuurimmassa määrässä. Siinä oli kuusi samaa asiaa koskevaa\nsanomalehtileikkelettä, kaikki englantilaisista lehdistä, lyhyitä kuin\npörssi-ilmoitukset. Hän luki kolmessa minuutissa kaikki kuusi.\n\nNe sisälsivät yksinkertaisesti sen, että Connistonin sukuun kuuluvaa,\nDarlingtonista kotoisin olevaa Derwent Connistonia etsitään\nmurtovarkauden johdosta ja että toistaiseksi häntä ei oltu tavattu.\n\nKeith veti henkeään. Hän katsoi uudelleen olivatko hänen silmänsä\nkenties pettäneet. Mutta niin siihen oli kylmin kirjaimin painettu.\n\nDerwent Conniston -- Fenix-lintu miesten joukossa, jota hän oli pitänyt\nsuuremmassa arvossa kuin ketään muuta miestä, mies, jolla oli\nrohkeutta, kylmäverisyyttä ja urhoollisuutta kuin Crichtonilla, olisi\n-- murtovaras! Se oli naurettavaa, mahdotonta, kokonaan mahdotonta. Jos\nse olisi ollut murha, maanpetos, lain uhmaaminen, suuren intohimon tahi\nsuuren ihanteellisuuden aiheuttama suuri rikos, olisi se saattanut olla\nmahdollista. Mutta, murtovarkaus, kaikista jokapäiväisin ja viheliäisin\nvarkaus, joka surkeasti koetteli jäljitellä todellista seikkailua ja\ntodellista rikosta. Se oli mahdotonta. Keith suorastaan huusi sen\nääneen. Hän olisi voinut pitää Connistonia Dick Turpinina, Claude\nDuvalina tahi Macbethina, mutta ei Jeremy Diddlerinä eikä Bill\nLykesinä. Nuo painetut rivit olivat valhetta. Niiden täytyi olla.\nDerwent Conniston olisi voinut tappaa tusinan miehiä, mutta ikinä hän\nei olisi murtanut kassakaappia. Sen uskominen olisi mahdottoman\nuskomista.\n\nHän siirtyi kirjeisiin. Ne olivat päivätyt Darlingtonissa, Englannissa.\nHänen sormiaan kutkutti kun hän avasi ensimmäisen. Asia oli niinkuin\nhän oli toivonut ja odottanutkin. Ne olivat Mary Josephinelta. Hän\njärjesti ne -- niitä oli kaikkiaan yhdeksän -- aikajärjestykseen; ne\nolivat melkein kahdeksan vuoden vanhoja. Kaikki ne olivat kirjoitetut\nyhdentoista kuukauden aikana ja yhtä selvästi luettavia kuin olisivat\nolleet painettuja. Ja kun hän siirtyi ensimmäisestä toiseen, toisesta\nkolmanteen ja niin edelleen, unohti hän ajan sekä sen, että Mary\nJosephine odotti häntä. Sanomalehtileikkeleet olivat puhuneet yhdestä\nasiasta, tässä oli asian toinen puoli, tämä oli kuin jonkun särkyneen\nkokoon asettelemista, on otettava rivi tuolta, asetettava se yhteen\ntämän kanssa, verrattava jonkun kirjeen yhtä paikkaa toisen kirjeen\nkanssa, toinen todisti ja toinen kertoi, mutta tästä kaikesta kävi\nselville sellaista, joka sai Keithin iloitsemaan ja riemuitsemaan.\nMutta sitten tuli hän yhdeksänteen ja viimeiseen kirjeeseen. Se oli\nkirjoitettu toisella käsialalla; se oli lyhyt ja selvitti päättävästi\nasian, joka koski kovasti Keithiin, kun hän luki sen.\n\nHän piteli tätä yhdeksättä kirjettä kädessään noustessaan seisomaan ja\nlausuessaan tietämättään Connistonin sanat: \"Se on niin peijakkaan\nkummallista, vanha poika -- ja lystikästä.\"\n\nTavassa, jolla hän sen lausui, ei ollut mitään lystikästä. Hänen\näänensä oli kova, silmänsä hehkuivat. Hän silmäsi takaisin pohjolan\nkuvaamattomaan yksinäisyyteen ja näki jälleen Connistonin.\n\nHän rypisti sanomalehtileikkeleet, sytytti tulitikun ja katsoi julmasti\nhymyillen, kun leikkeleet muuttuivat tuhaksi. Miten valhetta oli elämä,\nmiten väärää oikeudenkäyttö, miten täynnä puutteita se ihmistekele,\njota sanotaan laiksi.\n\nJa jälleen lausui hän sanat ikäänkuin kuollut englantilainen itse olisi\nne toistanut: \"Se on niin kummallista vanha poika -- ja lystikästä!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNeljännestuntia myöhemmin kulki hän Mary Josephinen rinnalla alaspäin\nSaskatchewalle viettävää vihreää kukkulaa pitkin. Sillä puolella oli\nmetsänreuna, välkkyvä laakso ja leveät, tasangoille johtavat polut.\n\nKaupunki oli heidän takanaan ja Keith oli siitä iloinen. Hän tahtoi\npäästä McDowellista, Shan Tungista ja Miriam Kirkstonesta niin kauas\nkuin mahdollista, kunnes hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat\nrauhoittuneet ja päässeet niille raiteille, joiden ympärille ne vielä\nhieman epävarmasti kiertelivät. Sitäpaitsi hän halusi olla kahden Mary\nJosephinen kanssa varmistuakseen tästä, tullakseen oikein vakuutetuksi,\nettä hän kävi taisteluun tämän puolesta. Hän tunsi tulevan\nmurhenäytelmän läheisyyden ja laajuuden. Hän tiesi, että hänen tänään\noli seistävä kasvoista kasvoihin Shan Tungin kanssa ja että hänen\njälleen täytyi seisoa McDowellin tutkivien katseiden edessä ja uida\ntaitavasti kuin kala tuntemattomissa vesissä välttääkseen verkkoa, joka\ntahtoi vangita ja tuhota hänet. Tänään oli päivä, jolloin näytelmä oli\nvalmis, esirippu vedettäisiin syrjään ja kappaletta alettaisiin\nesittää. Mutta sitä ennen oli alkulause, prologi, ja se oli Mary\nJosephinen.\n\nMäen puolivälissä istuutuivat he erään syvennyksen reunalle ja Keith\nseisoi aivan tytön takana, niin että hän muutamia silmänräpäyksiä\nsaattoi katsoa tähän tulematta itse nähdyksi. Tyttö oli paljain päin ja\nKeith tuli ajatelleeksi, kuinka ihmeellisen kauniit naisen hiukset\nolivat. Loistavat, viettelevät palmikot olivat käärityt pään ympärille,\nniin että ne auringonpaisteessa muodostivat ruskean, kultaisen\nsädekehän. Keith tahtoi pistää kätensä tytön hiuksiin, kaivautua niihin\nsormineen ja tuntea ihoaan vasten niiden ihanan, lämpimän elämän. Ja\nkun hän kumartui hieman eteenpäin, näki hän tytön pitkien silmäripsien\ntakaa säteilevissä silmissä oikean elämänilon hänen ollessaan\nvaipuneena ihailemaan edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Viime yön\nsade oli virkistänyt luonnon, aurinko valaisi maisemaa ja maasta\nnouseva tuoksu oli kuin saastuttamaton yliluonnollisen olennon henkäys.\nEi Keithistäkään ollut joki milloinkaan näyttänyt kauniimmalta, eikä\nmilloinkaan ollut hän enemmän rakastanut jokea ja kaikkea sen takana\nolevaa kuin tänä ihmeellisenä päivänä. Ja hän kuuli Mary Josephinen\nhuudahtavan iloisella, hillityllä äänellä: \"Oi, Derry!\"\n\nKeithin sydän oli täynnä iloa. Myöskin Mary Josephine näki tämän\nihmemaan samoilla silmillä kuin hän, tunsi samoinkuin hän. Mary\nJosephinen sormet sulkeutuivat Keithin käden ympärille. Keith saattoi\ntuntea suloisen tunteen, jonka vallassa tyttö oli, ihaillessaan\nihmeellisiä, laajoja tasankoja, aaltoilevia metsiä purppuranvärisine\nsumuineen, kullankeltaisen Saskatchewan hiljaista, rauhallista solinaa\nsen vieriessä mahtavan, salaperäisen maan halki, joka näytti päättyvän\nlaskevan auringon syliin. Keith kertoi tytölle maasta, jota tämä\nlaajentunein silmin ja jännittynein katsein silmäili, puristaen\nsormensa yhä lujemmin miehen käden ympärille. Tämä oli vain alkua\nsiihen lännen ja pohjolan ihanuuteen, josta Keith puhui. Tuolla kaukana\nnäköpiirin rajalla, jossa puiden latvat koskettivat pilviä, olivat\npreeriat, eivät sellaiset ikävät, yksitoikkoiset, jollaisena ne junan\nikkunaan näkyvät, vaan laajat, ihanat maat tuhansine järvineen ja\njokineen sekä suunnattomine metsineen. Vielä kauempana niistä olivat\npienet vuoret ja niiden takana suuret vuoret, joiden keskellä oli joen\nalkulähde.\n\nMary Josephine kohotti nopeasti päätään silmissään auringon kultainen\nkimmellys. \"Tämä on ihmeellistä! Ja tuolla on kaupunki!\"\n\n\"Niin, ja kaupungin takana ovat suuremmat kaupungit!\"\n\n\"Ja niiden takana --?\"\n\n\"Jumalan maa, Ameriikka\", sanoi Keith.\n\nMary Josephine veti syvään henkeään. \"Ja ihmiset elävät vielä\nsuuremmissa ja pienemmissä kaupungeissa!\" huudahti hän heikkouskoisena.\n\"Olen unelmoinut kaikesta tästä, Derry, mutta en milloinkaan unelmoinut\ntällaisesta. Ja tämä on ollut sinulla vuodesta vuoteen sill'aikaa kun\nminä -- ei Derry!\"\n\nJa jälleen täyttivät nämä kaksi sanaa Keithin sydämen ilolla. Niistä\nkuului rakkauden täyttämä moite, jonka alla värisi salaperäinen\nkuiskaus lämpimästä toivomuksesta. Tyttö katsoi Länteen, hänen\nsilmänsä, sydämensä ja sielunsa olivat Lännessä, ja Keithistä tuntui\nkuin valaisisi hänen tietään palava soihtu. Hän melkein unohti olevansa\nConniston. Hän puhui unelmistaan, toiveistaan ja hän sanoi tytölle,\nettä hän edellisenä iltana, ennen tytön tuloa, oli päättänyt lähteä\nsinne. Mary Josephine oli tullut juuri oikeaan aikaan. Vielä muutamia\npäiviä ja Keith olisi ollut matkalla vuorten ihmemaahan maailmalle\nkokonaan kuolleena. Mutta nyt menisivät he yhdessä. He lähtisivät\nniinkuin hän oli suunnitellut; tyynesti ja vaatimattomasti he\nkatoaisivat. Oli oma syynsä siihen, ettei kenenkään pitänyt saada sitä\ntietää, ei edes McDowellin. Asian täytyi jäädä heidän salaisuudekseen.\nJoskus hän sanoisi minkätähden. Tytön sydän tykytti kiihkeästi kun\nKeith jatkoi innokkaana kuin poika, joka suunnittelee ihanaa\nvapaapäivänviettoa. Tytön kasvojen rusotus ilmaisi tämän\nsydämentykytyksen ja väräjävä ilo kuvastui hänen silmistään, kun hän\nloi ne Keithiin. He saattaisivat tyynesti laittaa kaikki kuntoon. He\nlähtisivät huomenna, ylihuomenna tahi jonain muuna päivänä. Siitä\ntulisi ihana seikkailu, kun he kahden lähtisivät vuoriston laajaan\nparatiisiin.\n\n\"Me olemme tovereita\", sanoi Keith. \"Juuri sinä ja minä, Mary\nJosephine, me kahden.\"\n\nSe oli ensimmäinen koe, ensimmäinen kerta kun hän käytti kirjeistä\nsaamiaan tietoja ja salamannopeasti katsahti tyttö hänen. Keith\nnyökkäsi hymyillen. Hän ymmärsi toisen nopean, tunnustelevan katseen,\npuristi hänen kättään lujemmin ja alkoi astua hänen kanssaan mäkeä\nalas.\n\n\"Osa palasi yöllä ja tänäaamuna, melkoisen suuri osa\", selitti Keith.\n\"Kummallista, mitä ihmeitä pienet asiat usein voivat saada aikaan, eikö\nsinustakin? Ajattele mitä hiekkajyvä voi tehdä kellolle.\"\n\nHän hymyili koskettaessaan kädellään otsallaan olevaa arpea. \"Ja sinä,\nsinä olet se ihme. Minä alan muistaa. Minusta tuntui kuin ei olisi\nkulunut seitsemää, kahdeksaa vuotta siitä, kun hiekkajyvä joutui\naivokoneistooni, vaan olisi se tapahtunut eilen. Ja minä luulen, että\neräs toinenkin asia vaikutti minuun. Sinä ymmärrät kyllä, kun kerron\nsinulle sen.\"\n\nHän oli Conniston. Luonnollisemmin ja välittömämmin ei itse\nConnistonkaan olisi voinut sitä sanoa. Hän eli suuressa valheessa, eikä\nse kuitenkaan ollut hänestä valhe. Nyt hän ei epäröinyt, vaikka ujous\nja omatunto oli saanut hänet aikaisemmin epäilemään. Hän taisteli\nsenvuoksi, että sekasorrosta ja epätoivosta versoisi esiin jotain\nkaunista, hän taisteli elämästä eikä kuolemasta, onnesta eikä surusta,\nvalosta eikä pimeydestä -- taisteli pelastaakseen sen, minkä toiset\ntahtoivat tuhota. Senvuoksi ei suuri valhe ollut valhe, vaan teko, joka\nei vahingoittanut eikä myrkyttänyt, keino onneen, kaikkeen hyvään ja\nkauniiseen, joka oli aiottu tuomaan onnea. Se oli hänen ainoa suuri\naseensa. Ilman sitä hän epäonnistuisi ja epäonnistuminen olisi\nkohtalokasta. Senvuoksi puhui hän vakuuttavasti, se, mitä hän\nsanoi, tuli suoraan sydämestä, vaikka olikin ainutlaatuisen\nmestarivalehtelijan keksimää. Hänestä oli ihmeellistä, että Mary\nJosephine uskoi häntä niin kokonaan, ettei tämän silmiin hetkeksikään\ntullut epäilevää katsetta eikä huulille epäilevää sanaa.\n\nKeith kertoi kuinka paljon hän \"oli muistanut.\" Se ei ollut enempää\neikä vähempää kuin juuri senverran minkä hän oli kirjeistä ja\nsanomalehtileikkeleistä lukenut. Tapahtuma ei näyttänyt hänestä\nerittäin kummalliselta. Viimeisinä kolmena vuotena oli hän kokenut\nliian monia järkyttäviä tapauksia pitääkseen niitä minään merkillisinä.\nKyseessä oli yksinomaan harhateko, jonka kova kohtalo sekä surun ja\nkärsimyksen pyörremyrsky oli saanut aikaan. Ainoa häpeäntunne, jota hän\nei voinut saada pois mielestään, oli se, että hän, Derwent Conniston,\noli ollut oikea raukka suureksi veljeksi, vaikka pikku Mary Josephine\nolikin häntä jumaloinut. Hän oli silloin kai kahdenkymmenen ikäinen.\nDarlingtonin Connistonit olivat hänen enonsa ja tätinsä ja eno oli\nenemmän tahi vähemmän huomattu mies Clyden laivanvarustajapiireissä. He\nkolme, hän itse, Mary Josephine ja heidän veljensä Egbert olivat\njoutuneet asumaan näiden kovasydämisten sukulaisten luo vanhimman\nveljensä määräyksen ja erään englantilaisen lain perusteella. Talossa\noli vallinnut molemminpuolinen vastenmielisyys ja tyytymättömyys. Kun\nDerwent tuli riittävän vanhaksi, hypähti hän yli aisojen. Kaiken tämän\noli Keith saanut tietää kirjeistä, mutta silti puuttui aika paljon. Hän\nymmärsi, että Egbert oli harhaanjoutunut olento. Hän oli jollain\ntavalla raajarikko ja seitsemän, kahdeksan, vuotta Derwentia nuorempi.\nKirjeissään oli Mary Josephine maininnut häntä Egbert-raukaksi,\nsurkutellen häntä sensijaan, että olisi tuominnut, vaikkakin juuri\nEgbert oli aiheuttanut heille surua ja eron. Eräänä yönä oli Egbert\nmurtautunut eno Connistonin kassakaappiin, taistellut pimeässä enon\nkanssa ja päässyt hädin tuskin karkuun. Eno luuli, että se oli Derwent\nja Derwent, jolle Egbert oli uskonut asian, oli paennut Ameriikkaan,\nettä raajarikko pelastui. Ja hän oli luvannut kerran lähettää hakemaan\nMary Josephinea. Häntä seurasi enon uhkaus, että jos hän palaisi\nEnglantiin, niin joutuisi hän vankilaan. Vähän myöhemmin löydettiin\n\"Egbert-raukka\" kuolleena vuoteestaan hirvittävästi raadeltuna. Keith\narvasi, että hän oli ollut sairas sekä ruumiillisesti että\nsielullisesti.\n\n\"Ja minä olin lähettämäisilläni hakemaan sinua\", sanoi hän heidän\ntullessaan laaksoon. \"Suunnitelmani olivat valmiit ja aioin juuri ottaa\nsinut luokseni, kun tämä tuli.\" Hän pysähtyi ja henkeään pidättäen luki\nMary Josephine yhdeksännen ja viimeisen kirjeen, jonka Keith oli\nenglantilaisen arkusta ottanut.\n\nSe oli hänen enoltaan. Kahdellatoista rivillä ilmoitettiin siinä, että\nMary Josephine oli kuollut ja uudistettiin uhkaus vankilaan\njoutumisesta, jos Derwent Conniston rohkenisi palata Englantiin.\n\nTuskanhuuto kohosi tytön huulilta. \"Ja tämä -- tämä _se_ oli?\"\n\n\"Niin, tämä -- ja päässä oleva haava\", sanoi Keith muistaen osan, jota\nhänen oli näyteltävä. \"Ne sattuivat suunnilleen samoihin aikoihin ja\nyhdessä muodostivat hiekkajyvän aivoihini.\"\n\nNyt oli vaikea valehdella ja katsoa kasvoihin tyttöä, jonka kasvot\nolivat äkkiä vaalenneet ja jonka ihmeelliset silmät polttivat hänen\nsieluaan.\n\nVähään aikaan ei Mary Josephine näyttänyt kuulevan eikä käsittävän\nKeithin sanoja.\n\n\"Nyt minä ymmärrän\", sanoi tyttö puristaen kokoon kädessään olevan\nkirjeen. \"Derry, minä olin sairas meikein koko vuoden ja he luulivat\nminun kuolevan. Eno lienee kirjoittanut sen silloin ja he hävittivät\nminun kirjeeni sinulle ja, kun minä tulin paremmaksi, kertoivat he\nminulle, että sinä olit kuollut enkä minä sitten enää kirjoittanut.\nMinä toivoin vain kuolevani. Mutta sitten, noin suunnilleen vuosi\nsitten, tuli eversti Reppington luokseni ja hänen rakas, vanha äänensä\noli niin liikutettu, että se vapisi, kun hän sanoi minulle luulevansa\nsinun elävän. Eräs hänen ystävistään oli juuri tullut brittiläisestä\nColumbiasta ja kertonut eräällä metsästysretkellä tavanneensa\nenglantilaisen, Conniston-nimisen miehen. Me kirjoitimme sadottain\nkirjeitä ja saimme selon siitä miehestä, Jack Ottosta, joka oli ollut\nkanssasi vuorilla, ja silloin minä ymmärsin, että sinä elit. Mutta me\nemme löytäneet sinua ja sitten tulin minä --\"\n\nKeith olisi tahtonut lyödä vetoa, että tyttö itkisi, mutta mutta tämä\nesti kyyneleiden tulon ja sanoi riemuiten:\n\n\"Ja -- ja minä löysin sinut!\"\n\nMary Josephine hiipi Keithin luo ja tämä pani kätensä hänen ympärilleen\nkun he jatkoivat kulkuaan. Tyttö kertoi hänelle saapumisestaan\nHalifaxiin, siitä, kuinka eversti Reppington oli antanut hänelle\nkirjallisia suosituksia Montrealissa ja kuinka hän eräänä päivänä\nhuomasi Derwent Connistonin nimen Mounted Policen sinisissä kirjoissa\nja lähti sitten matkalle Prince Albertiin niin nopeasti kuin\nmahdollista. Tytön ehdittyä niin pitkälle, osoitti Keith vielä kerran\nlänteen ja sanoi.\n\n\"Tuolla on meidän uusi maailmamme. Unohtakaamme vanha. Teemmekö niin,\nMary Josephine?\"\n\n\"Kyllä.\" kuiskasi tyttö, hänen kätensä etsi jälleen Keithin käden ja\npujottautui siihen lämpimänä ja luottavaisena.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHe jatkoivat kulkuaan tänä ihanana aamuna, maa hengitti heidän\njalkojensa alla, suloinen balsamin ja seetripuiden tuoksu täytti ilman\nja vihdoin saapuivat he joelle sekä alkoivat katsella auringossa\nvälkkyviä hiekkasärkkiä. Kaupunkia ei tänne näkynyt. He eivät kuulleet\nsieltä ääntäkään. He katsoivat suuren Saskatchewa-joen juoksua ylöspäin\nsinne missä kukkien peittämät rantaäyräät näyttivät yhtyvän. He näkivät\ntuon salaperäisen, romanttisen joen rannoilla ne laveat polut, joita\nmyöten heidän oli kuljettava lähtiessään länteen päin. Keith osoitti\nniitä. Ja hän osoitti keltaisia hiekkasärkkiä, välkkyviä hiekkarantoja\nsekä kertoi, kuinka nämä tuhansien mailien pituiset hiekkarannat\nsisälsivät vuorelta tulevaa kultaa, sitä kultaa, jonka alkulähdettä ei\nkukaan ollut löytänyt ja jonka täytyi olla jossakin vuorilla joen\nalkujuoksun lähellä. Hänen, samoinkuin Dugganinkin unelma oli ollut sen\nlöytäminen. Nyt etsisivät he sitä yhdessä.\n\nHitaasti raivasi Keith tietä, niin että he vihdoin saapuivat siihen\nkauniiseen metsään, jossa hänen vanha kotinsa oli. Hänen sydämensä\nsykki kiivaasti heidän tullessaan lähemmäksi ja hänen oli vaikea\nhengittää. Metsä ei ollut enää samanlainen. Kolmessa vuodessa oli uusia\npuunvesoja työntynyt esiin ja alueella oli nyt paljon pientä metsää. He\nolivat vain vähän matkan päässä talosta kun Mary Josephine huomasi sen,\npysähtyi nopeasti ja huokasi hieman, sillä talo ei ollut yksinomaan\nhyljätty ja hoitamaton, siinä kuvastui kokonainen murhenäytelmä. Tyttö\nhuomasi heti, että tällä paikalla ei ollut elämää ja kuitenkin näytti\npaikka asutulta. Talo oli rakennettu pyöreistä hirsistä ja siinä oli\npunainen savupiippu. Verhot riippuivat vielä akkunoissa. Leveällä,\njoelle päin olevalla verannalla oli kolme tuolia. Ikkunoista oli kaksi\netelään päin ja tuolit olivat hajoamaisillaan. Siellä ei ollut mitään\nelämää, ainoastaan elämän jättämiä varjoja.\n\nNopeasti katoava ilme Keithin kasvoilla sanoi tytölle, että niin oli\nasian laita. Keithin huulet puristuivat lujasti yhteen ja silmissä oli\nomituinen ilme. Käsi kädessä olivat he tulleet tänne ja nyt puristi\nMary Josephinen käsi entistä lujemmin.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi hän.\n\n\"Se on John Keithin talo sellaisena, jollaiseksi hän jätti sen kolme\nvuotta sitten\", vastasi Keith. Ääni, jolla sanat lausuttiin, sai tytön\nkääntämään katseensa rakennuksesta ja katsomaan epäilevästi Keithiin.\nHän saattoi nähdä tämän käyvän sisäistä taistelua. Keithin kurkkua\nkuristi ja hän puristi tytön kättä, niin että sitä koski.\n\n\"John Keithin?\" kuiskasi Mary Josephine hiljaa.\n\n\"Niin, John Keithin.\"\n\nTyttö taivutti päätään niin että se nojasi kevyesti miehen käsivarteen.\n\"Sinä ajattelet paljon häntä, Derry.\"\n\n\"Niin.\"\n\nKeith päästi tytön käden ja hänen kätensä puristuivat\nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin. Mary Josephine saattoi tuntea, kuinka\nlihakset hänen käsivarressaan jännittyivät, kasvot olivat kalpeat ja\nsilmät tuijottivat lujin, jäykin katsein. Hän hapuili taskujaan ja veti\nesille avaimen.\n\n\"Kun hän kuoli, lupasin minä tulla tänne ja katsahtaa hänen vuokseen\ntätä viimeisen kerran\", sanoi Keith. \"Hän rakasti tätä paikkaa.\nTahdotko tulla kanssani sisään?\"\n\nTyttö veti syvään henkeään. \"Kyllä.\"\n\nKeith avasi verannalle johtavan oven. Kun se naristen kääntyi\nruostuneilla rautasaranoillaan, kohtasi heitä kylmä, eloton näky. Keith\nastui sisään. Yksi ainoa katse sanoi hänelle, että mitään ei ollut\nmuuttunut -- kaikki oli suuressa, takalla varustetussa huoneessa\nsellaisena kuin hän oli ne jättänyt sinä iltana, jolloin läksi hakemaan\noikeutta Judge Kirkstonelta. Eräs asia häntä hämmästytti. Pölyn\npeittämällä pöydällä oli lusikka ja maljakko. Hän muisti elävästi\nkuinka hän sinä iltana oli syönyt illallisekseen maitoa ja leipää.\nAsian yksinkertaisuus ja merkityksettömyys se juuri pisti hänen\nsilmiinsä. Astia ja lusikka olivat olleet siinä kolme vuotta. Hän ei\najatellut, että ne olivat yhtä koskemattomat kuin kaikki muutkin;\nihmeellistä oli, että ne olivat pöydällä ikäänkuin hän olisi käyttänyt\nniitä vasta eilen. Jokapäiväisimmät huoneessa olevat esineet\nliikuttivat häntä syvimmin ja hetkisen hänen oli vaikeata hillitä\nitseään. \"John Keith puhui minulle kaikesta mitä täältä löytäisin.\nNäetkö, hän piti paljon paikasta ja kaikesta täällä olevasta. Hän ei\nollut edes unohtanut maljakkoa eikä lusikkaa.\"\n\nSenjälkeen tuli hänen helpompi olla. Vanhan kodin kaikki muistot olivat\njälleen selvinä hänen edessään ja hän kertoi niistä Mary Josephinelle\nheidän kulkiessaan huoneesta huoneeseen, kunnes John Keith oli tytön\nsilmissä ilmi elävänä, sama John Keith, jota Derwent Conniston oli\nseurannut hänen kuolemaansa saakka. Se suretti tyttöä ja paljasti\nvihdoin hänen ajatuksensa.\n\n\"Et kai sinä, Derry, ollut syynä hänen kuolemaansa, ethän, Derry?\"\n\n\"En. Se oli laki. Hän kuoli paleltuneen keuhkon vuoksi niinkuin sinulle\nsanoin. Lopuksi olisin tahtonut jakaa elämäni hänen kanssaan, jos se\nolisi ollut mahdollista. McDowellin ei tarvitse sitä milloinkaan\ntietää. Sinä et saa milloinkaan hänen läsnäollessaan puhua John\nKeithistä.\"\n\n\"Minä -- minä ymmärrän, Derry.\"\n\n\"Eikä hänen tarvitse milloinkaan tietää, että me olemme käyneet täällä.\nHänestä oli Keith murhaaja, jonka hirttäminen kuului hänen\nvelvollisuuksiinsa.\"\n\nTyttö katsoi niin ihmeellisesti häneen. Milloinkaan ennen ei tämä ollut\nsillä tavoin katsonut.\n\n\"Derry\", kuiskasi hän.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Derry, _elääkö John Keith_?\"\n\nKeith säpsähti. Kysymyksen odottamattomuus näkyi hänen kasvoillaan. Hän\nkoetti tointua, mutta se oli liian myöhäistä. Silmänräpäyksessä oli\npieni käsi hänen huulillaan ja tyttö kuiskasi innokkaasti, melkein\nankarasti:\n\n\"Ei, ei, ei -- älä vastaa minulle, Derry! _Älä vastaa minulle!_ Minä\ntiedän, minä ymmärrän ja minä olen iloinen, iloinen, _iloinen!_ Hän\nelää ja se olit sinä, joka annoit hänen elää, minun suuri, mainio\nveljeni, josta minä olen niin ylpeä. Ja kaikki muut luulevat häntä\nkuolleeksi. Mutta älä vastaa minulle, Derry, älä vastaa minulle!\"\n\nHän painautui väristen lähemmäksi Keithiä. Keithin käsivarret\nkietoutuivat tytön ympärille ja hän painoi tätä lähemmäksi sydäntään ja\npiteli siinä kauemmin kuin milloinkaan ennen. Hän suuteli tytön hiuksia\nmonta kertaa ja huulia yhden kerran, tämän käsivarret kietoutuivat\npehmeästi hänen kaulaansa ja silmissään lämmin ilme kuiskasi tyttö\nuudelleen: \"Minä ymmärrän. Minä ymmärrän.\"\n\n\"Ja minun on vastattava sinulle\", sanoi Keith. \"Minun on vastattava\nsinulle senvuoksi, että rakastan sinua ja senvuoksi, että sinun on se\ntiedettävä. _John Keith elää_!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTuntia myöhemmin oli Keith yksin päällikön virkahuoneen ulkopuolella\nvalmiina taisteluun. Aamullinen menestys suorastaan lauloi hänen\nkorvissaan. Connistonin arkun avaamisen jälkeen oli tapahtunut paljon,\neikä hänellä nyt enää ollut edessään kirjoittamattomien salaisuuksien\nseinä. Pääsyynä hänen iloonsa oli Mary Josephine. Tyttö tahtoi lähteä\nhänen kanssaan, tahtoi seurata häntä kaikkialle, kunhan sai vain olla\nyhdessä hänen kanssaan. Saatuaan tietää, että Keithin palvelussopimus\nläheni loppuaan ja että jos hän sen uusisi, pitäisi hänen olla hyvin\npaljon poissa Mary Josephinen luota, koetti tyttö saada häntä luopumaan\nuuden sopimuksen teosta. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä, kun Keith\nkertoi, että heidän oli kenties välttämätöntä lähteä hyvin kiireesti\nmatkalle antamatta tietoa siitä yhdellekään sielulle, ei edes\nWallielle. Tyttö arvasi heti, että sillä oli jotain tekemistä John\nKeithin kanssa; Keith oli nimittäin antanut hänen ymmärtää, mikä vaara\nsiinä piili, jos McDowell saisi tietää hänen menetelleen vilpillisesti\npalvelustoimessa. Siinä tapauksessa eroittaisi laki hänet Mary\nJosephinesta moneksi vuodeksi. Ja sellaisen vaaran uhatessa oli tyttö\ninnokkaampi kuin milloinkaan lähtemään seikkailulle ja suunnitteli\nyhdessä Keithin kanssa sen toimeenpanoa.\n\nToinenkin asia ilahdutti Keithiä. Hän ei ollut enää sellainen ehdoton\nvalehtelija kuin eilen, sillä onnellisen sattuman kautta oli hän voinut\nkertoa, että John Keith eli. Tämän, kaikista asioista tärkeimmän,\ntunnustaminen oli tytössä herättänyt toveruuden tunteen, joka oli\nsaanut tämän selittämään olevansa valmis pakenemaan hänen kanssaan tahi\ntaistelemaan hänen puolestaan. Ei hetkeäkään ollut Mary Josephine\nvalittanut, että John Keith oli saanut vapauden. Keith oli senvuoksi\nhyvin onnellinen. Tyttö oli iloinen, että John Keith eli.\n\nJa kun Mary Josephine nyt tunsi metsässä olevan talon ja siinä asuneen\nmiehen tarinan, oli hän halukas tapaamaan Miriam Kirkstonen, sen miehen\ntyttären, jonka Keith oli surmannut. Keith oli luvannut miss\nKirkstonelle, että he tulisivat käymään tänäpäivänä. Lupauksensa\npitämisestä hän ei ollut oikein varma. Lähimpinä tunteina oli paljon\ntehtävää ja paljon saattoi tapahtua. Ei ollut tosiaankaan paljon aikaa\ntuumimisiin. Tänään oli suuri päivä. Mitä se oli hänelle varannut,\nsiitä saisi hän selon vasta tavattuaan Shan Tungin. Minä hetkenä\ntahansa saattoi lopullinen koe olla käsillä.\n\nCruze kulki edestakaisin hallissa kun Keith astui siihen rakennukseen,\njossa McDowellin virkahuone oli. Nuoren sihteerin kasvoilla oli\nhämmentynyt, melkein huolestunut ilme. Hänen kätensä olivat syvällä\nhousuntaskuissa ja hän poltti savuketta. Nähdessään Keithin\nkirkastuivat hänen kasvonsa hieman.\n\n\"En tiedä, mikä päällikköä tänäpäivänä vaivaa, kautta Jumalani, en\nymmärrä sitä\", selitti hän nyökäten kohti sulettua ovea. \"Olen saanut\nmääräyksen, ettei ainoakaan ihminen, teitä lukuunottamatta, saa\nlähestyä häntä. Te saatte mennä sisään.\"\n\n\"Mistä lienee kysymys?\" tiedusti Keith varovaisesti.\n\nCruze kohautti olkapäitään, karisti tuhkan savukkeestaan ja sanoi\nirvistäen: \"Shan Tungista.\"\n\n\"Shan Tungista?\" Keith lausui nimen sähisevästi kuiskaten. Kaikki hänen\nhermonsa jännittyivät ja hetkisen luuli hän paljastaneensa itsensä.\nShan Tung oli ollut täällä aikaisin. Nyt odotti McDowell häntä ja oli\nantanut määräyksen, ettei ketään muuta saa laskea sisään. Jos\nkiinalainen oli paljastanut hänet, miksi ei McDowell ollut lähettänyt\npoliiseja hänen asuntoonsa? Se oli ensimmäinen kysymys, jonka hän teki\nitselleen. Vastaus löytyi heti -- McDowell ei ollut lähettänyt\npoliiseja senvuoksi, että hän vihasi Shan Tungia, eikä uskonut tämän\nkertomusta, vaan odotti saadakseen itse tutkia asiaa. Keithiä\nvärisytti.\n\nCruze katsoi häneen koko ajan hellittämättä. \"Sillä oli jotain\ntekemistä tuon Shan Tungin kanssa\", sanoi hän. \"Se koskee jo 'ukonkin'\nhermoihin ja hän oli hyvin halukas tapaamaan teitä, mr Conniston. Minä\nolen soittanut teille ainakin kuusi kertaa viimeisen tunnin aikana.\"\n\nHän heitti pois savukkeen ja kääntyi ripeästi päällikön ovelle. Keith\ntahtoi kutsua hänet takaisin ja jos niin tarvittaisiin, heittäytyä\nhänen kimppuunsa ja vetää hänet pois tuolta kuolemaatuottavalta ovelta.\nMutta hän ei tehnyt sitä eikä tätä, eikä liioin puhunut mitään,\nennenkuin oli liian myöhäistä. Ovi avautui, hän kuuli Cruzen\nilmoittavan hänen tulonsa ja hänestä tuntui, että sihteeri ehti tuskin\nlausua sanoja, ennenkuin McDowell itse seisoi ovella.\n\n\"Käykää sisään, Conniston\", sanoi hän rauhallisesti. \"Käykää sisään!\"\n\nSe ei ollut McDowellin ääni. Se oli hillitty -- kauhea. Se oli\nsellaisen miehen ääni, joka puhuu hiljaa peittääkseen sisällään\nraivoavaa peloittavaa kiivautta. Keith tunsi olevansa tuomittu. Sisään\nastuessaan koetti hän nopeasti koota koko tahdonvoimansa viimeiseen\npeliin, peliin, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut. Hän tahtoi\nhyökätä McDowellin kimppuun, sitoa hänet, asettaa hänelle suukapulan ja\nkarata ikkunan kautta sekä lähteä yhdessä Mary Josephinen kanssa\nmetsiin, ennenkuin häntä ehdittäisiin ruveta ajamaan takaa. Senvuoksi\nhämmästyi hän rajattomasti, kun McDowell sulki oven, tarttui hänen\nkäteensä niin että se tuli helläksi ja pudisti sitä iloisesti ja\nkeventynein mielin.\n\n\"Minä en teitä tietystikään moiti\", sanoi hän. \"Tein röyhkeästi\nhäiritessäni sisartanne, ennenkuin te olitte tänä aamuna noussut. Hän\nsuorastaan kieltäytyi herättämästä ja tapa, jolla hän sen sanoi, sai\nminut pyytämään, että Cruze koettaisi päästä yhteyteen kanssanne.\nIstukaa, Conniston. Aion antaa myrskyn purkautua ylitsenne.\"\n\nHän heittäytyi kirjoitustuoliinsa, kierteli harjasmaisia viiksiään ja\nhänen silmänsä polttivat Keithiä, joka oli varoillaan.\n\n\"Mitä tapahtui eilenillalla?\" kysyi McDowell.\n\nKeithin aivot toimivat jo korkeapaineella. McDowellin kysymys antoi\nhänelle sopivan tilaisuuden pelata ensimmäisen pelin Shan Tungia\nvastaan.\n\n\"Kyllin paljon tullakseni vakuutetuksi, että tapaan Shan Tungin\ntänään\", sanoi hän.\n\nHän pani merkille, kuinka McDowell hiljaa tarttui tuolin käsinojaan ja\nirroitti jälleen otteensa. \"Silloin olin minä kai oikeassa?\"\n\n\"Minulla on täysi suu luulla, että olitte -- johonkin määrin. Saan\ntietää asian tarkemmin, kun olen keskustellut Shan Tungin kanssa.\"\n\nHän hymyili katkerasti. McDowellin silmät eivät olleet kovemmat kuin\nhänen omansa. Rautamies veti syvään henkeään ja hänen ilmeensä ilmaisi\nhieman helpotusta.\n\n\"Jos jotain sattuisi\", sanoi hän ja katsoi poispäin Keithistä, niinkuin\nhän olisi puhunut aivan sattumalta, \"jos hän hyökkää kimppuunne --?\"\n\n\"Saattaa olla välttämätöntä tappaa hänet itsepuolustukseksi\", täydensi\nKeith.\n\nKun McDowell ei tehnyt merkkiä, että hän oli kuullut, jatkoi Keith ja\nkehitti ajatustaan. Hän puhui lyhyesti siitä, mitä Miriam Kirkstonen\nasunnossa oli eilenillalla tapahtunut. McDowell tuli punaiseksi\nkasvoiltaan, kun hän kuvaili mitä todistuksia hänellä oli Shan Tungin\nKirkstonetalossa käynnistä, mutta hillitsi itsensä voimakkaasti\nponnistaen.\n\n\"Niin se on, niin se on!\" huudahti päällikkö vaivalla pidätellen\nraivoaan. \"Tiesin hänen olevan siellä! Ja tänäaamuna kielsivät he\nmolemmat sen -- ymmärrättekö, molemmat! Tyttö katsoi minua suoraan\nsilmiin ja valehteli. Ja mies valehteli ja ensimmäisen kerran\nelämässään nauroi hän minulle, vieköön minut piru, jollei hän nauranut.\nSe muistutti sammakon kurnutusta. En ole milloinkaan kuullut ihmisen\nnauravan sillä tavalla. Ja kaiken päätteeksi kertoi hän minulle\nsellaista, jota minä en voi uskoa, auttakoon minua Jumala, minä _en\nvoi_ uskoa!\"\n\nHän hypähti seisomaan ja alkoi kulkea edestakaisin kädet selän takana.\nÄkkiä kääntyi hän Keithiin.\n\n\"Miksi taivaan nimessä ette ottaneet Keithiä mukaanne tahi jollette\nKeithiä, niin ainakin hänen allekirjoittamansa kirjallisen\ntunnustuksen?\" kysyi hän.\n\nTämä oli odottamaton isku Keithille. \"Mitä -- mitä on Keithillä tämän\nasian kanssa tekemistä?\" sammalsi hän.\n\n\"Enemmän kuin uskallan sanoa, Conniston. Mutta _miksi_ teillä ei ollut\nhänen allekirjoittamaansa tunnustusta? Kuoleva mies on aina\ntavallisesti halukas antamaan sellaisen.\"\n\n\"Jos hän on syyllinen, kyllä\", myönsi Keith. \"Mutta tämä mies oli\ntoista maata. Jos hän oli tappanut Kirkstonen, ei hän sitä katunut. Hän\nei pitänyt itseään rikollisena. Hän tunsi harjoittaneensa oikeutta\nomalla tavallaan, eikä senvuoksi tahtonut allekirjoittaa tahi myöntää\nvarmuudella mitään.\"\n\nMcDowell istui tuoliinsa. \"Ja kirottua on, ettei minulla ole mitään\nsyytä, jota voisin käyttää Shan Tungia vastaan\", sähähti hän. \"Ei\nmitään. Miriam Kirkstone on oma herransa ja lain edessä on mies yhtä\nviaton rikokseen kuin minä. Jos tyttö vapaaehtoisesti tahtoo uhrautua,\ntuolle paholaiselle, on se hänen oma asiansa -- laki ei sille mitään\nvoi. Moraalisesti --\"\n\nHän keskeytti ja hänen julmasti hehkuvat silmänsä tunkeutuivat läpi\nKeithin luiden ja ytimien.\n\n\"Hän vihaa teitä niinkuin käärme tulivettä. On mahdollista, että hän\nkatsoo sopivan tilaisuuden tulleen --\"\n\nJälleen hän pysähtyi odottaen, että toinen lisäisi sen mitä hän itse\noli lausunut. Keith matki yht'aikaa kahta Connistonin omituisuutta,\nkohautti olkapäitään ja siveli viiksiään noustessaan seisomaan ja\nhymyillessään rautamiehelle. Kerrankin oli hän todellinen ja oikea\nenglantilaisen kuva.\n\n\"Ja tänään hänellä oli sopiva tilaisuus\", sanoi hän ymmärtävästi.\n\"Luulen, vanha poika, että minun on parasta lähteä. Minä melkein\nikävöin tavata Shan Tungia ennen päivällistä.\"\n\nMcDowell seurasi häntä ovelle. Ilme hänen kasvoillaan oli muuttunut. Se\nilmaisi nyt jännitettyä odotusta, melkein intoa. Jälleen tarttui hän\nKeithin käteen ja sanoi ennenkuin ovi avautui: \"Jos teidän välillänne\nsyntyy riita, niin antakaa sen syntyä ulkona eikä Shan Tungin\nhuoneustossa.\"\n\nKeith astui ulos, hänen valtimonsa tykytti kiivaasti rautamiehen\nmerkitsevien sanojen johdosta ja hän ihmetteli, mitä McDowell oli\ntarkoittanut sanoessaan purkavansa hänen ylleen myrskyn.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKeith kulki Shan Tungin luo. Hän muistutti shakinpelaajaa, jonka\nsiirrot alkavat tulla niin nopeiksi ja monimutkaisiksi, ettei hän jouda\najattelemaan. Joka hetki toi uusia ahdinkotiloja. McDowell oli antanut\nhänelle viimeisen viittauksen, kenties kaikkein varmimman ja\nturvallisimman tavan pelin voittamiseen. Rautamies, tämä lain oppilas,\njoka oli säälimätön vaatiessaan hampaan hampaasta, silmän silmästä, oli\nantanut hänen ymmärtää, että maailman olisi parasta vapautua Shan\nTungista. Tämä mies, joka ei milloinkaan ollut antanut rikosta\nanteeksi, kehoitti nyt itse rikokseen.\n\nKeith oli sekä hämmästynyt että liikutettu. \"Jos jotain tapahtuu, niin\nantakaa sen tapahtua ulkona, älkääkä Shan Tungin huoneustossa\", oli\nMcDowell varoittanut. Se sisälsi kylmän suunnitelman Shan Tungin\nmurhaamiseksi itsepuolustuksen varjolla. Ja Keith värähti sitä\najatellessaan. Hän ei ollut huomannut ainoastaan sitä, kuinka syvää\nmielenkiintoa McDowell tunsi Miriam Kirkstonea kohtaan, vaan oli\nmyöskin saanut käsiinsä lopullisen aseen, aseen, jota hän käyttäisi\nsilloin kun sitä tarvittaisiin. Jos hän joutuisi pulaan eikä keksisi\nmuuta ulospääsyä, voisi hän viimeisenä keinona tappaa Shan Tungin, ja\nMcDowell seisoisi hänen takanaan.\n\nHän meni suoraan Shan Tungin kahvilaan ja astui sisään. Kolmena vuotena\noli siellä tapahtunut suuria muutoksia. Kun hän kulki verholla\neristetyn eteishuoneen poikki, tunsi hän sen hienon itämaalaisen\nhiljaisuuden. Se oli aiottu ikäänkuin maailmankaupungin hienoimmalle\nyleisölle. Sen upeus kertoi huomattavista rahallisista kustannuksista,\nvaikka siellä ei ollut mitään huomiotaherättävää eikä silmäänpistävää.\nSen puuleikkauksilla koristetut pöydät olivat melkein liian hyviä.\nHopeat olivat melkein yhtä puhtaat kuin Shan Tung itse. Hienosti\nkirjaillut verhot olivat niin taitavasti asetetut, ettei voinut yhdellä\nkertaa nähdä huoneesta muuta kuin pieniä osia. Ne muutamat äänet, jotka\nKeith kuuli, olivat hillittyjä ja kuuluivat verhojen takaa. Kaksi\nitämaalaista, yhtä tahrattomina kuin hopeat ja pöytäliinat, kulki\nympäri vaiteliaana kuin pehmeäjalkaiset ilvekset. Kauempana seisoi\nkolmas pöytään nojaten ja savuketta poltellen varoillaan kuin kärppä.\nSe oli Li King, Shan Tungin oikea käsi. Keith lähestyi häntä ja vasta\nhänen tultuaan aivan lähelle, taivutti Li King huomaamattomasti päätään\nja otti suustaan savukkeen. Liikkumatta tahi puhumatta Li King teki\ntiettäväksi kysymyksen: \"Mitä haluatte?\"\n\nKeith käsitti sen itämaalaiseksi viekkaudeksi. Ei ollut epäilystäkään\nsiitä, että Li King oli saanut herraltaan ohjeet ja että häntä oli\nodotettu. Vakuutettuna siitä antoi hän kiinalaiselle yhden Connistonin\nkäyntikorteista ja sanoi:\n\n\"Jättäkää tämä Shan Tungille. Hän odottaa minua.\"\n\nLi King katsoi korttiin, tutki sitä tyhmän näköisenä ja pudisti\npäätään. \"Shan Tung ei kotona. Olla matkustanut pois.\"\n\nSiinä kaikki. Mihin hän oli mennyt ja milloin hän aikoi palata, siitä\nei Keith saanut Li Kingiltä mitään selvää. Shan Tungin liikkeenhoitaja\nei tiennyt mitään muuta kuin sen, että hänen isäntänsä oli mennyt pois.\nKeith halusi tarttua keltaihoista teeskentelijää kurkkuun ja pusertaa\ntiedot hänestä ulos, mutta näki selvästi, että Li King tutki häntä ja\nseurasi tarkoin silmillään hänen ilmeitään ilmoittaakseen sitten Shan\nTungille kaiken mitä näki. Keith katsoi siis kelloaan, osti kassakoneen\nvierestä olevasta lasilaatikosta sikaarin ja nyökkäsi iloisesti, sanoen\ntulevansa uudelleen.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin päätti hän tehdä rohkean tempun. Ei ollut\naikaa tuumailuihin. Hänen oli saatava selko Shan Tungista ja pian, ja\nhän luuli Miriam Kirkstonen voivan antaa hänelle viittauksen Shan\nTungin olopaikasta. Mennessään kukkulalla olevalle talolle terästäytyi\nhän edessään olevaa tehtävää varten. Hän pettyi uudelleen. Miss\nKirkstone ei ollut kotona tahi jos olikin, ei hän vastannut koputukseen\neikä ovikellonsoittoon.\n\nHän meni rautatieasemalle. Ei yksikään niistä, joilta hän kysyi, ollut\nnähnyt Shan Tungin länteen lähtevällä junalla, ainoalla, joka oli\ntänäaamuna lähtenyt ja lipunmyyjä väitti varmasti, ettei ollut myynyt\nhänelle lippua. Hän ei ollut siis matkustanut pois. Nyt hiipi Keithin\nmieleen epäluulo. Hän kuvitteli, että Shan Tung juuri tällä hetkellä\noli yhdessä Miriam Kirkstonen kanssa ja se ajatus sai hänet inhoamaan\nmolempia. -- Tässä mielentilassa palasi hän McDowellin virkahuoneeseen.\n\nHän seisoi päällikkönsä edessä nojaten tämän kirjoituspöytään. Tällä\nkertaa oli hän tutkijana.\n\n\"Suoraan sanoen, tämä suhde on heidän oma asiansa\", selitti hän. \"Jos\nmies on keltainen ja tyttö valkoinen, mitä se meitä koskee. Olen juuri\nsaanut mielijohteen ja minä seuraan kernaasti mielijohteita,\nerittäinkin kun luulen niiden osoittavan oikeaan, ja tämän luulen\nosoittavan. Missä on tytön suuri, lihava veli?\"\n\nMcDowell epäröi. \"Se ei ole mikään suhde\", vastusti hän. \"Se on\nyksinkertaisesti -- rikos.\"\n\n\"_Missä on tuo suuri, lihava veli_?\" Keith painosti sanaa lyömällä\nnyrkkinsä pöytään. \"_Missä hän_ on?\"\n\nHetkisen hiljaisuuden jälkeen nousi rautamies tuoliltaan, meni ikkunan\nluo, vilkasi ulos ja palasi jälleen takaisin kierrellen viiksiään\ntavalla, joka ilmaisi kuinka liikutettu hän oli. \"Conniston, teillä on,\npeijakas vieköön, halu sekaantua pikkuasioihin ja pikkuasiat ovat usein\nkaikista vaikeimmat.\"\n\n\"Ja kaikista tärkeimmät, joskus\", lisäsi Keith. \"Tällä hetkellä minusta\nnäyttää olevan tavattoman tärkeätä saada tieto siitä, missä Peter\nKirkstone on, ja miks'ei hän ole täällä taistelemassa sisarensa\npuolesta. Missä hän on?\"\n\n\"En tiedä. Hän katosi kaupungista kuukausi sitten. Miriam sanoo, että\nhän on jossain brittiläisessä Columbiassa katsomassa muutamia vanhoja\nkaivosalueitaan. Tyttö ei tiedä tarkoin missä.\"\n\n\"Ja te uskotte häntä?\"\n\nMolempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Mitään väärinymmärryksen\nsyytä ei enää ollut. Molemmat ymmärsivät sen.\n\nMcDowell tunnusti tosiasian hymyillen. \"En, tiedättekö, Conniston,\nluulen hänen olevan ihmeellisimmän pikku valehtelijattaren mitä löytyy.\nJa 'hienointa' asiassa on, että hän valehtelee tarkoituksellisesti.\nKoettakaa kuvitella, että Peter Kirkstone, joka ei ole ruutipanoksen\narvoinen, osoittaisi mielenkiintoa kaivoksiin tahi johonkin muuhun,\njoka olisi tekemisessä teollisuuden tahi yritteliäisyyden kanssa! Ja\nkaikista käsittämättömintä on, että Miriam jumaloi tuota lihavaa,\narvotonta sikaa. Minä olen koettanut löytää hänet brittiläisestä\nColumbiasta. Se ei tietysti onnistunut. Vielä todistus siitä, että asia\nMiriamin ja Shan Tungin välillä ei ole tytön puolelta vapaaehtoinen.\nHän vain valehtelee. Hän liikkuu ikäänkuin valheista muodostettua katua\npitkin. Jos hän sanoisi totuuden --\"\n\n\"On totuuksia, joita ei voi sanoa, kun on itsestä kysymys\", keskeytti\nKeith. \"Ne on keksittävä tahi haudattava. Ja iltapäivällä syvennyn\nasiaan vielä tarkemmin. Olen saanut uuden mielijohteen. Arvelen, että\nillalla minulla on ilmoitettavana jotain mielenkiintoista --\"\n\nKun hän kymmentä minuuttia myöhemmin oli matkalla asuntoonsa, harkitsi\nhän itsekseen kysymystä _toimintatavan muutoksesta_. Hetken kuluttua\nsai hän aatoksen. Samana iltana päätti hän mennä Miriam Kirkstonen luo\nja kysyä Peteriä. Sitten aikoi hän palata McDowellin luo, painostaa\nerityisesti veljen merkitystä asiassa, sanoa, että hänellä oli\njohtolanka seurattavana, lähteä senjälkeen brittiläiseen Columbiaan,\npysytellä syrjässä kunnes palvelusaika olisi kulunut loppuun ja\nkirjoittaa sitten McDowellille, että hän oli epäonnistunut ja\npäättänyt, ettei uusi palvelussopimusta, vaan etsii onneaan yhdessä\nMary Josephinen kanssa Austraaliasta. Ennenkuin McDowell ehtisi saada\nkirjettä, olisivat he matkalla vuorille. \"Mielijohde\" tarjosi\ntilaisuuden päästä sopivasti pakoon ja riemuissaan ajatteli hän Miriam\nKirkstonea ja tämän juttua vain keinona päästä pulasta. Nyt oli hän\nJohn Keith, joka taisteli hengestään ja Derwent Connistonin sisaresta.\n\nMary Josephine itse sai hänen suunnitelmansa horjumaan. Tyttö lienee\nollut ulkona hakemassa häntä, sillä kun hän oli mäen puolivälissä, näki\nhän tämän tulevan vastaansa. Aivan niinkuin hän oli odottanutkin,\nriiteli tyttö hänelle, että hän oli ollut niin kauan poissa. Sitten\nveti Mary Josephine Keithin käden hoikkien vyötäistensä ympärille ja\npiteli sillä tavoin hänen kättään molempien käsien välissä heidän\nkulkiessaan pitkin mutkittelevaa polkua. Keith pani merkille pienet\nrypyt hänen ihastuttavalla otsallaan.\n\n\"Derry, onko oikein, että nuoret neidit käyvät vierailemassa\nmiesystäviensä luona?\" kysyi tyttö äkkiä.\n\n\"No -- se riippuu asianhaaroista, Mary Josephine. Sinä tarkoitat --?\"\n\n\"Niin, niin teen, Derwent Conniston! Hän on kaunis, enkä minä voi\nmoittia sinua, mutta en voi sille mitään, etten pidä siitä!\"\n\nKeithin käsivarsi puristi tyttöä, kunnes tämä tavoitteli henkeä. Hän\nriemuitsi tuntiessaan kätensä alla heikot, pehmeät vyötäiset.\n\n\"Derry\", sanoi tyttö. \"Jos teet vielä kerran noin, niin minä menen\npalasiksi.\"\n\n\"En voinut sille mitään\", sanoi Keith. \"En voinut, rakas. Tapa, jolla\nsinä puhuit, sai minut tarttumaan sinuun lujasti. Olen iloinen, ettet\nsinä pitänyt hänen käynnistään. Minä voin pitää vain yhdestä\nkerrallaan, ja nyt pidän minä sinusta ja teen niin koko elämäni.\"\n\n\"En minä ollut mustasukkainen\", huomautti tyttö punastuen. \"Mutta hän\nsoitti puhelimella kaksi kertaa ja tuli sitten itse. Ja hän on kaunis.\"\n\n\"Arvaan sinun tarkoittavan miss Kirkstonea?\"\n\n\"Niin, hän oli tavattoman halukas tapaamaan sinua, Derry.\"\n\n\"Ja mitä sinä ajattelit hänestä, rakkahin?\" Tyttö vilkaisi häneen\nnopeasti.\n\n\"Minä pidin hänestä. Hän on kaunis ja miellyttävä ja minä suorastaan\nrakastuin hänen hiuksiinsa. Mutta tänään on hän jostain syystä\nhuolissaan; olen aivan varma siitä, vaikka hän koetti salata sitä.\"\n\n\"Hän oli hermostunut, tarkoitat, ja kalpea; joskus on hänen silmissään\npelästynyt katse. Eikö niin?\"\n\n\"Sinä näyt ymmärtävän asian, Derry. Luulen asian olevan juuri niin.\"\n\nKeith nyökkäsi. Hän näki näköpiirissään onnen auringon paistavan.\nKaikki näytti niin suotuisalta, myöskin tämä Miriam Kirkstonen\nodottamaton käynti. Hän ei välittänyt miettiä tämän käynnin syytä,\nsillä nyt pohti hän omaa suotuisaa asemaansa, pakoonpääsytoiveitaan ja\nsitä, että saavuttaisi voiton yhdellä ainoalla mestarivedolla. Kaikki\nhänen ajatuksensa olivat keskittyneet siihen. Oli aika puhua näistä\nasioista Mary Josephinelle. Häntä oli valmistettava.\n\nSillä tasaisella kukkulan laella, jolle Brady oli rakentanut asuntonsa,\noli siellä täällä koivuja ja erään sellaisen alla oli penkki, jolle\nKeith Mary Josephinen kanssa istuutui. Sitten puhui hän kauan\nsuunnitelmistaan. Mary Josephinen posket punehtuivat, hänen silmänsä\nloistivat jännityksestä ja innosta. Hän seurasi innostuneena Keithin\nkertomusta siitä, mitä he molemmat tekisivät tässä kullan ja\nihmeellisen salaperäisyyden maassa. Keith antoi hänen vielä selvemmin\nkäsittää, että hänen turvallisuutensa ja heidän yhteinen onnensa\nriippui suunnitelman salassapitämisestä ja että he tavallaan olivat\nsalaliittolaisia ja heidän oli toimittava niinkuin sellaisten. Heidän\noli tänäiltana tahi huomenna lähdettävä ja Mary Josephinen piti olla\nvalmis.\n\nTähän aikoi Keith pysähtyä. Mutta Mary Josephinen pienen, lämpimän\nkäden puristaessa hänen kättään, tytön silmien säteillessä hänelle kuin\nkirkkaiden tähtien, tunsi hän kaikkivoittavaa luottamusta tyttöön ja\njatkoi kertomalla kaiken sen, mikä teki pakoonpääsyn heille\nmahdolliseksi. Hän ei tuntenut pienintäkään omantunnonmoitetta Miriam\nKirkstonen vuoksi. Miss Kirkstonen kohtalo riippui, niinkuin hän oli\nMcDowellille sanonut, suureksi osaksi tämän omasta tahdosta. Sitäpaitsi\nsaattoi McDowell ja suuri, lihava veli taistella hänen puolestaan.\nSenvuoksi kertoi hän epäröimättä Mary Josephinelle salaperäisestä\nyhteydestä Miriam Kirkstonen ja Shan Tungin välillä, McDowellin\nepäluuloista, omista ajatuksistaan ja siitä, kuinka edullisesti tämä\nkaikki vaikutti heidän kohtaloonsa.\n\nVasta silloin alkoi hän huomata, että tytön kasvojen ilme muuttui.\nVasta lopetettuaan hän huomasi, että onnea säteilevä ilme tytön\nkasvoilta oli kadonnut ja että tämä katsoi häneen melkein ankarin\nilmein. Silloin älysi Keith asian. Mary Josephine ei katsonutkaan asiaa\nniinkuin hän. Hän oli pelastuskeinona esittänyt toisen naisen tuhon ja\ntytön naissydän oli vastannut esitykseen tavalla, joka aikojen alusta\non ollut ominaista naiselle. Häpeänilme, jota hän turhaan koetti\ntukahduttaa, valtasi Keithin. Hän oli oikeassa. Hänen täytyi olla\noikeassa, sillä tässä oli kyseessä hänen elämänsä. Mary Josephine ei\nymmärtänyt sitä vielä. Tytön käsi oli Keithin käden ympärillä, mutta\nkatse suuntautui kauas pois. Keith näki, että väri hänen kasvoiltaan\noli melkein kokonaan kadonnut. Silmissä oli aivan uudenlainen hehku.\n\n\"Ja se oli syynä siihen, että hän oli hermostunut ja kalpea ja että\nhänen silmissään oli ajoittain pelokas ilme.\" Mary Josephine puhui\nhiljaa. \"Se oli siis tuon kiinalaispedon, tuon Shan Tungin vuoksi --\nkoska tällä on jonkunlainen valta hänen ylitseen -- sinä sanoit --\"\n\nTyttö irroitti kätensä Keithin kädestä tempaisulla, joka sai tämän\nsäpsähtämään. Hänen silmänsä, jotka muutamia minuutteja sitten olivat\nolleet niin kauniit ja suloiset, säihkyivät tulta. \"Derry, jos et sinä\ntee tuota pakanallista paholaista vaarattomaksi, _teen minä sen_!\"\n\nHän hengitti kiivaasti asettuessaan Keithin eteen, eikä tämä nähnyt\nhänessä enää samaa suloista, solakkaa pikku jumalatarta kuin\npuolituntia sitten, vaan kiivaimman kaikkien vuosisatojen\ntaistelijoista -- kiihoittuneen naisen. Ja nyt ei Keith tuntenut enää\npelkoa, vaan ylpeyttä. Siinä oli Connistonin sisar ja _hän oli\nConniston_. Samalla hetkellä kun hän näki suunnitelmiensa luhistuvan,\navasi hän sylinsä ja rakkauden lahjoittamalla nopeudella heittäytyi\nMary Josephine hänen syliinsä kietoen kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Sinä siis haluat, että me teemme vaarattomaksi sen pakanallisen\npaholaisen, ennenkuin lähdemme täältä?\" sanoi Keith. \"Sinä haluat sitä\n-- rakkahin!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nWallie, joka oli vihainen kun päivällinen kylmeni, tapasi Keithin ja\nMary Josephinen koivun alta ja kehoitti innokkaasti näitä tulemaan\nsyömään. Päivällinen oli oikea ihme. Mary Josephinen juodessa kahvia ja\nKeithin polttaessa sikaaria, tekivät he lopullisen suunnitelmansa.\nKeith lupasi tehdä Shan Tungin vaarattomaksi nopeasti, kenties jo\nsamana iltana. Mary Josephinen hehkuvan, ylpeän katseen kannustamana ei\nmikään tehtävä tuntunut hänestä liian suurelta ja hän oli innokas\nalkamaan. Mutta kun hänen sikaarinsa oli puolivälissä, hypähti Mary\nJosephine ylös, istuutui tuolin käsinojalle ja alkoi sormillaan leikkiä\nKeithin hiuksilla. Silloin lähti Keithistä kaikki halu lähteä Shan\nTungin luo. Hän olisi tahtonut jäädä tänne ainaiseksi. Kahdesti kohotti\nMary Josephine hänen otsaansa ja painoi huulensa kevyesti sitä vasten.\nJa jälleen kietoi Keith kätensä tytön pehmeiden vyötäröiden ympärille\nja hänen sydämensä jyskytti niinkuin hän olisi työskennellyt liikaa.\nMary Josephine se vihdoin lähetti hänet suorittamaan tehtäväänsä, mutta\nnousi ensiksi varpailleen, pani kätensä Keithin olkapäille ja tarjosi\nsuunsa suudeltavaksi. Kokonainen selän takana oleva armeija ei olisi\nvoinut antaa Keithille suurempaa rohkeutta kuin tämä suutelo. Nyt ei\nhän heittäisi kesken. Hän oli asiastaan aivan varma. Ja kaikkein\nensiksi suuntasi hän matkansa kukkulalla olevaan Kirkstonen taloon.\n\nTällä kertaa ei hän ehtinyt edes ovelle saakka, ennenkuin sai\nnäkyviinsä pensastossa olevan Miriam Kirkstonen, jonka vaaleilla\nkutreilla aurinko kimalteli. Keithin mieleen juolahti, että hiukset\nikäänkuin myrkyttivät hänet, kun hän ajatteli tyttöä Shan Tungin\nomaisuutena. Jos ne olisivat olleet mustat tahi ruskeat, ei se ajatus\nolisi tuntunut niin epämiellyttävältä. Mutta eloisa kultatukka valitti\näänekkäästi alennustilaansa. Tyttö näki hänet melkein samalla hetkellä\nkun hän tytön ja tuli ripeästi häntä vastaan. Tytön kasvoilla oli into,\njoka kertoi Keithille, että hänen tulonsa oli vapauttanut tämän\nkiduttavasta odotuksesta.\n\n\"Olen pahoillani, etten ollut kotona teidän käydessänne, miss\nKirkstone\", sanoi Keith tarttuen hetkeksi käteen, joka hänelle\nojennettiin. \"Arvelen teidän halunneen keskustella kanssani Shan\nTungista.\"\n\nHän antoi iskun tunteettomana ja kävi suoraan asiaan. Hänen äänessään\nei ollut mitään anteeksipyytävää sävyä. Hän näki tytön kylmenevän,\ntämän silmät kiintyivät tuijottavin katsein häneen aivankuin tyttö ei\nainoastaan olisi kuullut hänen sanojaan, vaan nähnyt myöskin hänen\nsieluunsa.\n\n\"Eikö niin, miss Kirkstone?\"\n\nTyttö nyökkäsi myöntävästi, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet.\n\n\"Shan Tungista\", toisti Keith. \"Miss Kirkstone, mikä teitä huolettaa?\nMiksi ette usko asiaa jollekin. McDowellille, minulle --.\"\n\nHän oli sanomaisillaan \"veljellenne\", mutta nopeus jolla tyttö tarttui\nhänen käsivarteensa, katkaisi lauseen.\n\n\"Onko Shan Tung käynyt hänen luonaan -- McDowellin luona?\" kysyi tyttö\nliikutettuna. \"Onko hän ollut siellä tänään? Kertoiko hän --\" Tyttö\nkeskeytti hengästyneenä ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"En tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut\", sanoi Keith. \"Mutta\nMcDowell oli tavattoman liikutettu teidän vuoksenne ja niin olen\nminäkin. Voimme olla avomielisiä, miss Kirkstone. Tanskassa on jotain\nmätää, sanotaan kun kaksi sellaista ihmistä kuin te ja Shan Tung\nseurustelette keskenänne. Ja te seurustelette, se ei ole\nkiellettävissä. Te olette olleet Shan Tungin luona myöhään yöllä. Hän\noli teidän luonanne, kun minä kävin täällä ensikerran. Enemmänkin --\n_hän on teidän talossanne nyt_!\"\n\nTyttö hätkähti ikäänkuin olisi saanut iskun. \"Ei, ei, ei!\" huudahti hän\n\"Hän ei ole täällä. Sanon teille, ettei hän ole!\"\n\n\"Miten voin teitä uskoa?\" kysyi Keith. \"Te ette ole puhuneet totta\nMcDowellille. Te taistelette salataksenne totuuden. Ja me tiedämme,\nettä se tapahtuu Shan Tungin vuoksi. Miksi? Olen täällä auttaakseni\nteitä ja taistellakseni puolestanne. Ja McDowell haluaa tehdä samoin.\nSenvuoksi on meidän tiedettävä. Miss Kirkstone, rakastatteko häntä?\"\n\nHän tiesi, että kysymys oli loukkaava. Hän oli arvannut sen\nvaikutuksen. Aivankuin yhdellä iskulla ilmestyi tytön kalpeille\nkasvoille kaksi punaista pilkkua ja hän vetäytyi vielä askeleen\nkauemmaksi. Hänen silmänsä liekehtivät. Irroittamatta silmiään\nKeithistä osoitti hän pensaston reunaan. Keith katsoi sinne. Siellä oli\npieni, kokoonkääriytynyt, kuoliaaksilyöty, vihreä käärme.\n\n\"Vihaan häntä yhtä paljon kuin tuota tuolla\", sanoi tyttö.\n\nKeith katsoi jälleen häneen. \"Silloin olette te jostain syystä, jonka\nainoastaan te ja Shan Tung tunnette, myyneet itsenne hänelle tahi\nolette sen tekemäisillänne!\"\n\nSe ei ollut kysymys. Se oli syytös. Hän näki vihan merkkien katoavan\ntytön kasvoilta, tämän ruumis velttoni, pää vaipui alas ja hiljainen\npäännyökkäys vahvisti Keithin sanat.\n\n\"Niin, minä olen myymäisilläni itseni hänelle.\"\n\nHämmästyttävä tunnustus mykistytti Keithin hetkeksi. Tyttö säilytti\nkoko ajan mielensä tasapainon. Se mitä hän tämän jälkeen sanoi,\nhämmästytti Keithiä vielä enemmän.\n\n\"Olen tunnustanut näin paljon senvuoksi, että olen varma, ettette te\nminua anna ilmi. Ja minä menin asuntoonne etsimään teitä senvuoksi,\nettä tarvitsin apuanne keksiäkseni jonkun jutun McDowellille. Te\nsanoitte tahtovanne auttaa minua. Tahdotteko tehdä sen?\"\n\nKeith ei vastannut ja tyttö jatkoi.\n\n\"Otan vastaan lupauksenne. McDowell epäilee, mutta hän ei saa päästä\nsiitä selville. Teidän on siinä asiassa minua autettava. Teidän on\nautettava minua kaksi tahi kolme viikkoa. Sen ajan kuluessa tapahtuu\njotain. Hän ei liene viisas, kun jälleen saattaa uskoa minuun.\nYmmärrättekö te?\"\n\n\"Osaksi\", sanoi Keith. \"Te pyydätte minun tekemään tämän sokeasti,\ntietämättä miksi sen teen, saamatta teiltä muuta selitystä kuin sen,\nettä te jonkun tuntemattoman, salaperäisen lupauksen nojalla olette\nmyymäisillänne itsenne Shan Tungille. Te pyydätte minua suojelemaan ja\nsalaamalla tätä luonnotonta kauppaa harhaanjohtamalla sitä miestä,\njonka epäluulot uhkaavat tehdä siitä lopun. Jollen arvelisi teitä\nmielisairaaksi, sanoisin ehdotustanne yhtä naurettavaksi kuin\nmahdottomaksikin. On välttämätöntä, että te annatte minun tietää, miksi\nolette myymäisillänne itsenne Shan Tungille.\"\n\nTytön kasvot tulivat jälleen ilmeettömiksi ja rauhallisiksi, mutta\nhänen kätensä vapisivat. Keith näki, kuinka hän koetti piiloittaa niitä\nja hänen kävi sääli tyttöä.\n\n\"Silloin en tahdo vaivata teitä, sillä pyyntönne on joka tapauksessa\nmahdoton\", sanoi tyttö. \"Voinko luottaa siihen, että te pidätte salassa\nmitä olen teille kertonut? Kenties olen luottanut teihin liiaksi\nsyystä, joka oikeastaan ei ole mikään syy -- nimittäin se, että te\nolitte yhdessä John Keithin kanssa. John Keith oli ainoa ihminen, joka\nolisi voinut auttaa minua.\"\n\n\"Ja miksi John Keith. Kuinka hän olisi voinut sen tehdä?\"\n\nTyttö ravisti päätään. \"Jos kertoisin sen teille, vastaisin sen kautta\nkysymykseen, johon minun on mahdoton vastata!\"\n\nKeith tunsi jäävänsä matiksi. Hän ymmärsi, että tytön kanssa puhuminen\nja keskusteleminen ei hyödyttäisi mitään. Hänen mieleensä juolahti\näkkiä uusi ajatus. Tarkoitus sai pyhittää keinot. Hän puristi kätensä\nnyrkkiin, omaksui synkän, kostonhimoisen ilmeen ja kääntyi tyttöön.\n\n\"Kuulkaa minua\", huudahti hän. \"Te pelaatte peliä ja niin teen minäkin.\nMahdollisesti olemme molemmat itsekkäitä ja katsomme vain omaa etuamme\najattelematta toista. Tahdotteko auttaa minua, jos minä autan teitä?\"\n\nJälleen kävi Keithin tyttöä sääli kun hän näki sen innon, jolla tämä\ntarttui syöttiin.\n\n\"Kyllä\", nyökkäsi tyttö tavoitellen henkeään. \"Kyllä, minä tahdon\nauttaa teitä.\"\n\nKeithin kasvot synkkenivät. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä,\nniin että tyttö saattoi ne nähdä ja otti askeleen lähemmäksi.\n\n\"Vastatkaa minulle, välittäisittekö siitä -- jos jotain tapahtuisi Shan\nTungille? Välittäisittekö, jos hän kuolisi, jos --\"\n\nTytön hengitys kävi nopeammaksi ja nopeammaksi ja punaiset pilkut\nilmestyivät jälleen hänen poskilleen.\n\n\"_Välittäisittekö siitä_?\" kysyi Keith äänellä, joka vaati vastausta.\n\n\"En, en -- en välittäisi. Hän ansaitsee kuoleman.\"\n\n\"Kertokaa minulle siis, missä Shan Tung on, sillä minun pelini koskee\nhäntä. Ja minä luulen sen olevan suuremman pelin kuin teidän, sillä se\nkoskee elämää ja kuolemaa. Siinä on syy, miksi asia kiinnittää\nmieltäni. Minä olen itsekäs, minulla on oma asiani järjestettävänä ja\nteidän on autettava minua. En kysele enempää teitä itseänne koskevaa.\nJa minä säilytän salaisuutenne sekä autan teitä McDowellin suhteen, jos\nte säilytätte minun ja autatte minua. Ensiksikin, missä on Shan Tung.\"\n\nTyttö epäröi tuskin hetkeäkään. \"Hän on lähtenyt kaupungista pois ja\nviipyy poissa kymmenen päivää!\"\n\n\"Mutta hän ei ole ostanut lippua eikä kukaan ole nähnyt hänen nousevan\njunaan.\"\n\n\"Ei, hän meni jokea myöten. Auto odotti häntä siellä ja yöllä astui hän\nWinnipegiin menevään junaan.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle, miksi hän menee Winnipegiin?\"\n\n\"En, sitä en voi.\"\n\nKeith kohautti olkapäitään. \"Sitä on tuskin tarpeellista kysyä. Voin\narvata sen. Hän menee tapaamaan veljeänne.\"\n\nJälleen ymmärsi hän osuneensa oikeaan. Ja kuitenkin sanoi tyttö:\n\n\"Ei, hän ei mene tapaamaan veljeäni.\"\n\nKeith ojensi kätensä. \"Miss Kirkstone, minä pidän lupaukseni. Autan\nteitä McDowellin suhteen. Tietysti haluan siitä palkkani. Tahdotteko\nluvata kunniasanallanne, että annatte minulle tiedon Shan Tungin\npaluusta?\"\n\n\"Kyllä, annan teille siitä tiedon.\"\n\nHe puristivat toistensa käsiä. Silmätessään tytön silmiin näki Keith\nsellaista, joka sai hänet uskomaan, ettei raskain taakka ollut hänen\nkannettavanaan. Miriam Kirkstone taisteli myös elämästään ja ollessaan\nlähtemäisillään sanoi Keith:\n\n\"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kun teen selväksi laskuni Shan\nTungin kanssa, luulen, että siinä selviää teidänkin laskunne. Se on\nvaikea pähkinä purtavaksi ja antaa minulle paljon ajattelemista.\nKymmenen päivää, Shan Tung, ja sitten --\"\n\nHän poistui hymyillen. Miriam Kirkstone seurasi hänen menoaan\nsilmillään, painoi kapeilla käsillään rintaansa ja uusi ajatus toi\nhänen katseeseensa uutta elämää ja uutta toivoa. Ja kun veräjä\nsulkeutui Keithin takana, kohosivat kyyneleet tytön kurkkuun ja hän\nojensi kätensä ikäänkuin kutsuakseen menijän takaisin, sillä jokin\nhänessä sanoi, että tämän miehen avulla oli hänen pelastuksensa\nmahdollinen.\n\nJa hänen huulensa valittivat hiljaa: \"Kymmenen päivää -- ja sitten --\nmitä?\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTänä kymmenen päivän aikana kehittyi kesäkuu täyteen kukoistukseensa.\nElämän suonet tykyttivät voimakkaasti. Punaiset kukat, ensimmäiset\npunaiset villikukat, jotka työntyivät lumen jälkeen esiin, värjäsivät\nkentät punaisiksi. Metsät saivat uuden värin, taivas tuli lähemmäksi ja\nihmisten suonissa virtasi veri uusin voimin, uusin toivein. Keith tunsi\nkaiken sen ja enemmänkin. Kolme napaseuduilla vietettyä vuotta olivat\nopettaneet hänet täysin siemauksin nauttimaan aikaisista kesäriemuista\nSaskatchewan varrella. Ja Mary Josephinelle oli kaikki uutta.\nMilloinkaan ei hän ollut nähnyt nyt puhkeavan kesän veroista, kaikista\nmaailman kesistä ihmeellisimmän, sen, joka kesäkuussa tulee Pohjolan\neteläisille reunoille.\n\nKeith oli pitänyt lupauksensa. Hänen ei ollut vaikea karkoittaa\nMcDowellin pahimpia epäilyksiä miss Kirkstonen suhteen, sillä McDowell\ntahtoi mielellään uskoa. Kun Keith kertoi hänelle, että Miriam oli\näärettömiin hermostunut yksinkertaisesti senvuoksi, että Shan Tung oli\nvietellyt hänen veljensä kurjiin paheisiin ja että kaikki selviäisi,\nkun Shan Tung palaisi Winnipegista, tarttui rautamies hänen käsiinsä\nhuudahtaen helpotuksesta ja kiitollisuudesta.\n\n\"Mutta miksi ei hän uskonut asiaa minulle, Conniston?\" valitti hän.\n\"Miksi ei hän luottanut minuun?\" Hänen äänessään oleva kaipaus ja\npettyneiden toiveiden sävy oli melkein lapsellinen.\n\nKeith oli valmistautunut. \"Senvuoksi, että --\" Hän epäröi ikäänkuin\nolisi ajatuksissaan punninnut asiaa. \"McDowell, minun asemani on\narkaluontoinen. Teidän on koetettava ymmärtää pakoittamatta minua\nsanomaan liian paljon. Te olette viimeinen mies maailmassa, jolle miss\nKirkstone tahtoisi uskoa huolensa, ennenkuin hän on voittanut tahi\nennenkuin ne ovat ohi. Hienotunteisuutta, kenties; naisen halu pitää\nsalassa asia, jonkavuoksi hän häpeää, siltä mieheltä, jonka hän asettaa\nedelle kaikkia muita maailman miehiä aina siihen saakka, kunnes hän on\npeseytynyt niin puhtaaksi, ettei pieninkään epäluulo voi häneen\nkohdistua. McDowell, jos olisin teidän sijassanne, olisin tytön vuoksi\nylpeä.\"\n\nMcDowell kääntyi ja Keith näki takaapäin, kuinka hänen kaulalihaksensa\nnytkähtelivät.\n\n\"Derwent, kenties te olette arvannut, kenties te ymmärrätte\", sanoi hän\nkasvot yhä poispäin käännettynä. \"Tietysti ei tyttö saa sitä\nmilloinkaan tietää. Minä olen liian vanha, kyllin vanha ollakseni hänen\nisänsä. Mutta olen saanut oikeuden huolehtia hänestä ja jos joku tekee\nhänelle joskus vääryyttä --\"\n\nHänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja Keith sanoi hiljaa hänen\ntakanaan:\n\n\"-- Tekisitte te kenties samaa kun John Keith teki miehelle, joka oli\ntehnyt vääryyttä hänen isälleen. Ja senvuoksi, että laki ei aina ole\nkaikkitietävä, voi myöskin sattua, että Shan Tung joutuu vastaamaan\njostain sellaisesta asiasta. Aina siihen saakka, kunnes tyttö omasta\nvapaasta tahdostaan, ilosta loistavin silmin, kertoo teille\nsalaisuutensa ja sen, miksi hän piti sen teiltä salassa, aina siihen\nsaakka, kun hän sen tekee, on teidän velvollisuutenne suhtautua häneen\nniinkuin ette mitään olisi arvannut, ette mitään epäilisi. Tehkää niin,\nMcDowell, ja jättäkää muu minun huolekseni.\"\n\nHän lähti jättäen rautamiehen seisomaan kasvot ikkunaan päin\nkääntyneinä.\n\nMary Josephinen suhteen eivät mitkään verukkeet auttaneet. Keithin\nmieli oli vielä täynnä omaa onneaan.\n\nHän ei voinut saada aivoistaan sitä vakaumusta, että hän Shan Tungia\nodottaessaan odotti myöskin Damokleen miekkaa ja että hänen ja hänen\ntuhoutumisensa välillä oli vain hiuskarva. Hän toivoi, että Miriam\nKirkstonen kieltäytyminen luottamasta häneen ja tytön vastahakoisuus\nantaa hänen päästä pienimmälläkään tavalla selville asianhaaroista,\nsaisi Mary Josephinen myötätunnon vaihtumaan välinpitämättömyydeksi,\nkenties suuttumukseksi. Mutta hän pettyi toiveissaan. Mary Josephine\nvaati, että he pyytäisivät miss Kirkstonea tulemaan luokseen\npäivälliselle seuraavana päivänä ja siitä hetkestä kasvoi molempien\ntyttöjen välille jotain, jota Keith huomasi olevansa voimaton estämään.\nSenjälkeen taipui hän kohtaloonsa. Hänen oli odotettava Shan Tungia.\n\n\"Jollet olisi luvannut olla rakastumatta, olisin peloissani.\" Tuolin\nkäsinojalla istuva Mary Josephine uskoi tämän hänelle seuraavana\niltana. \"Tänään olin monta kertaa peloissani, Derry, hän on kaunis,\nsinä pidät kauniista hiuksista ja hänen ovat ihanat!\"\n\n\"En voi muistaa\", sanoi Keith tyynesti, \"että olisin luvannut olla\nrakastumatta. Minä olen kuolettavasti rakastunut ja juuri sinuun, Mary\nJosephine. Ja mitä tulee Miriam Kirkstonen kauniisiin hiuksiin, en\ntahtoisi vaihtaa yhtä ainoata suortuvaasi kaikkiin hänen päässään\noleviin.\"\n\nSilloin aukaisi Mary Josephine viehättävästi naurahtaen hiuksensa ja\nantoi niiden pudota Keithin olkapäille ja kasvoille. \"Välistä minulla\non hirveän lystikäs ajatus, Derry\", kuiskasi hän. \"Jollen minä aina\nkotona olisi ollut sinun rakkaimpasi ja ellet sinä aina olisi ollut\nihastunut minun hiuksiini, suudellut minua ja sanonut minua kauniiksi,\nluulisin melkein, ettet sinä ole veljeni!\"\n\nKeith nauroi ja oli iloinen, että hiukset peittivät hänen kasvonsa.\n\nNäinä kesän ensimmäisinä, ihmeellisinä päivinä olivat he\neroittamattomat lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin Keithillä oli\ntehtäviä. Näinä tunteina varustautui hän tulevia tapauksia varten.\nPrince Albertissa olevat maapalstansa arvioi hän vähintäin 100,000\ndollarin arvoisiksi ja hän oli saanut McDowellilta kuulla, että niiden\nsuhteen olisi lähitulevaisuudessa odotettavissa oikeudenpäätös,\nennenkuin ne joutuisivat hänen onnen suosimille perillisilleen. Hän\ntiesi kuitenkin, että hänen oma kohtalonsa ratkeaisi piakkoin tavalla\ntahi toisella ja että hänellä nyt oli huolehdittavanaan Mary Josephine.\nHän laati testamentin, jossa määräsi kaiken Mary Josephinelle sekä\nallekirjoitti sen omalla nimellään. Tämän testamentin asetti hän\nkirjekuoreen, jonka kiinnitti paitansa sisäpuolelle. Derwent\nConnistonina oli hänellä sisälläolevaa palkkaa kahden ja puolen vuoden\npalveluksesta 1260 dollaria. Näistä piti hän itse 260 dollaria.\nJälelläolevat luki hän uusissa sadandollarin seteleissä Mary Josephinen\neteen, pani ne toiseen kuoreen ja antoi hänelle.\n\n\"Ne ovat varmemmassa tallessa sinulla kuin minulla\", selitti hän.\n\"Kiinnitä ne puserosi sisäpuolelle. Ne ovat apurahastomme vuorille\nmennessämme.\" Mary Josephine otti hillityn ihastuneena aarteen vastaan\nja hänestä tuntui kuin hänen hartioilleen olisi laskettu suunnaton\nedesvastuu.\n\nNämä olivat Keithille sekä ilon että levottomuuden päiviä.\nParhaimpinakin onnen hetkinä kulutti jokin hänen sieluaan, jokin, joka\nsyöpyi siihen yhä syvemmälle ja syvemmälle vaivaten häntä kuin\nkohtalokas liekki. Eräänä yönä näki hän unen; hän uneksi, että\nConniston tuli hänen vuoteensa luo, herätti hänet ja ivasi häntä puhuen\nkummitusmaisella äänellä, että vaikka hän oli antanut Keithille\nsisarensa, oli hän antanut hänelle samalla myöskin Akilleen tyttärien\nonnettoman kohtalon. Ja kun Keith yön pimeydessä heräsi, tunsi hän\nepätoivoissaan, että asia oli niin. Vaikka hän voittaisikin taistelun,\nolisi Mary Josephine saavuttamattomissa. Sisar -- ja hän rakasti tätä\nmiehen rakkaudella!\n\nUnen jälkeisenä päivänä kulkivat he jälleen metsikössä, joka suojasi\nKeithin vanhaa kotia ja jälleen asettuivat he sisään kylmiin, autioihin\nhuoneisiin. Eräässä huoneessa silmäili hän pölyisten kirjojen nimiä\nkunnes löysi yhden, jonka avasi. Ja sieltä löysi hän sen, joka oli\nollut piilossa muistin sokkeloissa kun aurinko nousi antaakseen hänelle\nuutta rohkeutta yön unien jälkeen. Akilleen tyttäret olivat lopuksi\nhävinneet. Odysseus oli voittanut ja nyt tänään oli hänen voitettava ja\nvoittaa hän tahtoi!\n\nHän oli aina tulevaisuudesta varma ollessaan vapaassa luonnossa Mary\nJosephinen kanssa. Sivullaan tyttö, tämän käsi kädessään ja oma kätensä\ntytön vyötäisten ympärillä sanoi hän itsekseen, että elämä, oli\nvalhetta -- ettei ollut maata eikä aurinkoa eikä iloa koko maailmassa,\njollei tämä maailma antanut hänelle toivoa. Toivoa oli, sitä oli\nkaukana tuon metsikön, keltaisten kenttien, etäisinten preerioiden,\npienten vuorien takana, korkeiden vuorien sydämessä. Niinkuin hän oli\nnuoruudessaan ja lapsuudessaan näistä vuorista unelmoinut, unelmoi hän\nnytkin yhdessä Mary Josephinen kanssa. Hän kuvaili niitä tytölle,\nkertoi kuinka he kulkisivat mailin toisensa jälkeen pitkin Saskatchewan\nrantoja, millainen olisi heidän oma pieni maailmansa, kuinka he\neläisivät, mitä heti tekisivät, mitä salaisuuksia he keksisivät,\nminkälaista voitonriemua he tuntisivat, he molemmat -- vain he kaksi.\nJa Mary Josephine teki suunnitelmia ja unelmoi yhdessä hänen kanssaan.\n\nHe elivät viikossa enemmän kuin vuodessa. Siltä tuntui Keithistä, joka\nei ollut tuntenut tyttöä kauemmin kuin tämän viikon. Mary Josephine\nkatsoi asiaa toiselta näkökannalta. Oli ollut pitkä ero, surujen\ntäyttämä ero, jota hän ei koskaan unohtaisi, mutta se ei ollut kyennyt\nheikentämään sidettä hänen ja tämän ainoan rakastetun välillä, joka --\nniin hän luuli -- aina oli ollut hänen omansa. Hänestä ei heidän\ntoveruutensa ollut edes menneinä päivinä ollut niin täydellistä kuin\nnyt heidän ollessaan kahden vieraassa maassa, jossa toinen oli toisen\nkoko maailma. Hänen suhtautumisensa Keithiin aiheutti sen, että Keith\njoskus yön hiljaisina, pimeinä hetkinä vääntelehti tuskasta kuin mato.\nTytön rakkaus sitävastoin oli puhdasta rakkautta, jota ei tarvinnut\nsalata, se oli avointa ja kirkasta kuin päivä. Hänestä oli hauskaa\niltasin istuutua Keithin luo nojatuoliin, peittää tämän kasvot\nhiuksillaan, antaa niiden valua tämän ympärille ja tukkia niitä korviin\nja suuhun kunnes toinen kerjäsi armoa. Samoin tahtoi hän istua\nmukavasti Keithin sylissä ja nojata päätään tämän olkapäähän heidän\nsuunnitellessaan tulevaisuutta ja kahdesti tällä viikolla oli hän\nnukahtanut siihen. Joka aamu tervehti hän Keithiä suutelolla ja kun he\nolivat ulkona pitkillä kävelyillä, tuotti hänelle iloa suudella Keithiä\ntahi antaa tämän suudella itseään. Mutta Keithin valtasi yhä useammin\nmusertava yksinäisyydentunne hiljaisen, pimeän yön tunteina, jolloin\nhänen teeskentelemisensä ja rikoksensa kuvastuivat voimakkaina ja\ninhoittavina hänen levottomissa aivoissaan.\n\nKun kaikki tämä kasvoi mustaksi, uhkaavaksi ukkospilveksi hänen\nunelmiensa näköpiirissä, tunsi hän kiihkeästi halua käydä yhä useammin\nvanhassa kodissaan ja Mary Josephine oli aina mukana. He eivät antaneet\nkenenkään saada vihiä käynneistään siellä. He puhuivat John Keithistä\nja useammin kuin kerran kuvastivat Mary Josephinen säteilevät silmät\nlempeää ymmärtämystä. Hän rakasti tämän miehen muistoa senvuoksi, että\nhänen veljensä oli miehestä pitänyt. Ja näiden hetkien jälkeen tulivat\nyöt, jolloin todellisuus riisui naamionsa ja seisoi irvistelevänä\nkummituksena Keithin tuntiessa syvästi voitonriemunsa vääryyden. Hänen\nainoa tyydytyksensä oli tieto, että tyttö ymmärsi häntä. Mitä ikinä\ntapahtuisikaan, ymmärtäisi Mary Josephine, minkälainen John Keith oli,\nsillä hän, John Keith, oli kertonut sen. Ja silloin oli hän puhunut\ntotta.\n\nHän taisteli uutta mielenmasennusta vastaan, jonka valtaan hän joutui\nsitä enemmän mikäli päivät kuluivat. Hän ei voinut olla näkemättä uutta\nvaloa, joka oli syttynyt Miriam Kirkstonen silmiin. Ajoittain oli se\nenemmän kuin heräävä toivo. Se oli melkein varmuus. Miss Kirkstone\nuskoi hänen lupaukseensa, hänen kykyynsä taistella ja hänen voimaansa\nvoittaa. Miriamin ja Mary Josephinen kasvava ystävyys antoi tälle\nuskolle painavuutta saaden Miriamin melkein vakuutetuksi, sillä Mary\nJosephinen luottamus Keithiin oli rajaton. Myöskin McDowell, varovainen\nja epäluuloinen mies, joka mieluimmin taisteli taistelunsa yksin, uskoi\nKeithiin. Tämä sokea usko painoi Keithiä enemmän kuin mikään muu, sillä\nhän tunsi, että hänen täytyi hankkia voitto turvautumalla enemmän tahi\nvähemmän petokseen ja viekkauteen. Ensimmäisen kerran kuuli hän\nMiriamin nauravan Mary Josephinen kanssa. Hän näki kultaisen ja ruskean\npään yhdessä auringonpaisteessa, hän näki Miriamin kasvojen säteilevän\ntavalla, jota milloinkaan ennen ei ollut nähnyt ja kun hän tuli heidän\nluokseen, käänsivät he kasvonsa häneen päin ja hänen sydämensä vuosi\nverta samalla kun hän hymyili ja ojensi kätensä Mary Josephinelle. He\nluottivat häneen ja hän oli valehtelija, teeskentelijä, fariseus.\n\nYhdeksännen päivän iltana oli hän lopettanut aterian Mary Josephinen\nkanssa kun puhelin soi. Hän nousi vastaamaan. Se oli Miriam Kirkstone.\n\n\"Hän on tullut takaisin\", sanoi tyttö.\n\nSiinä kaikki. Sanat olivat lausutut tukahtuneella äänellä. Keith\nvastasi ja laski kuulotorven pois. Hän tunsi muutoksen kasvoillaan\nkääntyessään Mary Josephineen. Hän pakoitti itsensä tyyneksi ja näki\nMary Josephinen kasvoilla kysyvän ilmeen. Keith siveli varovasti hänen\npehmeitä hiuksiaan selittäen, että Shan Tung oli palannut ja että hänen\ntäytyi mennä häntä tapaamaan. Makuuhuoneessaan pisti hän\nvirkarevolverinsa takin alle.\n\nOllessaan valmis lähtemään viipyi hän ovella. Mary Josephine tuli hänen\nluokseen ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Tytön silmät ilmaisivat\nlevottomuutta, niissä oli kysymys, jota hän ei lausunut.\n\nJokin Keithin sisällä kuiskasi, että tämä oli viimeinen kerta. Mitä\ntapahtuisikin, paljastaisi ilta hänet. Hän kietoi käsivartensa tytön\nympärille, veti hänet lähemmäksi rintaansa ja katsoi häntä hetkisen\nsilmiin.\n\n\"Rakastatko minut?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Enemmän kuin mitään muuta maailmassa\", kuiskasi Mary Josephine.\n\n\"Suutele minua, rakas.\"\n\nTyttö painoi huulensa hänen huulilleen.\n\nKeith päästi hänet sylistään hitaasti, vastahakoisesti.\n\nSenjälkeen seisoi Mary Josephine valaistussa oviaukossa ja seurasi\nsilmillään Keithiä, kunnes tämä katosi pimeyteen. Hän huusi hyvästi ja\nKeith vastasi. Ovi sulkeutui ja Keith laskeutui laaksoon sydämessään\nonnettomuuttaennustava paino.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nVärittömin kasvoin ja silmät täynnä kauhua seisoi Miriam Kirkstone\nkukkulalla olevan talon suuressa huoneessa Keithin edessä.\n\n\"Hän oli täällä -- kymmenen minuuttia\", sanoi tyttö sellaisella äänellä\nkuin puristaisi hän sen ulos jostain kylmästä ja kuolleesta\nruumiinosastaan. Se oli väritön, tunnoton, elävä ääni, mutta siinä\nkuului kuitenkin kummallinen kuolonkysymys. \"Näiden kymmenen minuutin\nkuluessa sanoi hän minulle -- sen! Jos te epäonnistutte --\"\n\nTytön ääni piteli Keithiä paikoillaan. Miss Kirkstonen sydän näytti\ntykyttävän pitkässä, kapeassa, kauniissa kaulakuopassa ja Keith saattoi\nnähdä kuinka sydän ikäänkuin työskenteli painaakseen takaisin ne sanat,\njotka olivat tulemaisillaan huulien yli.\n\n\"Jos minä epäonnistun\", toisti Keith hiljaa katsoen tykyttävään\nkaulakuoppaan.\n\n\"Jää minulle tehtäväksi vain yksi asia. Te -- te -- kai ymmärrätte?\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän. Senvuoksi en minä epäonnistu.\"\n\nHän vetäytyi ovelle voimatta vieläkään irroittaa katsettaan valkeassa\nkaulassa tykyttävästä sydämestä. \"Minä en epäonnistu\", toisti hän. \"Ja\nkun puhelin soi, tahdotteko olla täällä vastaamassa?\"\n\n\"Kyllä, täällä\", vastasi tyttö käheästi.\n\nKeith meni ulos. Hänen jalkojensa alla oleva mutkitteleva tie näytti\nkuutamossa joelta. Hänen yläpuolellaan oli kimmeltävä tähtitaivas. Yö\noli valoisa, yksi Saskatchewalaakson kultahohteisia öitä. Taivaankannen\nalla eli maailma. Pieni kaupunki oli kultaisen kimmellyksen keskellä.\nSieltä kuului melua, sorinaa ja erilaisia ääniä, joiden kovuutta\nvälillä oleva laakso lievensi. Keith tuli kaupunkiin. Hän meni ohi\nnauravien, puhelevien, vilkkaiden ihmisten. Hän kuuli soittoa. Pääkatu\noli kävelijöitä täynnä. Eräässä kulmassa lauloi pelastusarmeija, johon\nkuului nuori nainen, nuori mies, raajarikkopoika, kaksi nuorta tyttöä\nja nuori mies. \"Lähemmäks' Sua. Jumala.\" Kauppakamarirakennuksen\nvastapäätä olevalle joenrannalle oli erään lääkekaupustelijan vaunujen\nluo kokoontunut koko joukko väkeä. Pelastusarmeijan tamburiinin\ntahdissa kuului iloisen neekerin banjon soitto. Keith sivuutti tämän\nkaiken avoimin silmin ja kuulevin korvin, mutta ei pysähtynyt. Se, mitä\nhän kuuli ja näki, sai hänet värisemään kylmästi ikäänkuin se olisi\nollut hänen joutsenlaulunsa. Kaupunki hänen ympärillään iloitsi ja\nriemuitsi. Ja se kidutti hänen sydäntään kylmästi, tunteettomasti. Hän\ntunsi tuomion olevan edessään, mutta kuitenkaan ei hän ollut\npeloissaan. Hän ei enää ollut unelmien kahleissa eivätkä itsekkäät\npyyteet hallinneet häntä. Hän näki edessään Miriam Kirkstonen väräjävän\nsydämen levottomat lyönnit.\n\nHän saapui Shan Tungin luo. Pehmeillä verhoilla peitettyjen ikkunoiden\ntakaa loisti häikäisevä, keltainen valo. Hän astui sisään ja häntä\nkohtasi elämän virta, äänten sorina ja nauru, lasien helinä,\nsavukkeiden ja hajuvesien tuoksu. Ja siellä missä edelliselläkin\nkerralla, seisoi Li King aivankuin ei olisi liikahtanutkaan yhdeksään\npäivään, seisoi yhtä arvoituksellisena vartioiden tarkoin joka puolelle\nkapeine silmineen. Keith meni hiljaa hänen luokseen. Ja kun hän tällä\nkertaa lähestyi, tervehti Li King häntä hienolla, viekkaalla hymyllä.\nHän heitti savukkeen tiililattialle ja kumarsi kohteliaasti. Tänäiltana\nei hän ollut mykkä.\n\n\"Olen tullut tapaamaan Shan Tungia\", sanoi Keith.\n\nHän oli puoleksi odottanut, että häneltä kiellettäisiin sisäänpääsy ja\nvarustautunut siltä varalta käyttämään valtuuksiaan poliisiupseerina.\nMutta Li King ei epäröinyt. Hän oli melkein innokas. Ja Keith ymmärsi,\nettä Shan Tung odotti häntä.\n\nHe kulkivat verhon takaa toisen taakse niin kauan, että Keithistä\ntuntui koko matka olevan vain verhojen takana kiertelemistä. He\npysähtyivät erään seinän eteen ja Li King painoi joutsenkaulaisen,\npitkäkoipisen, mustan linnun kurkkua, seinä kääntyi syrjään ja päästi\nheidät kulkemaan. Sisällä oli pimeää, mutta Li King kiersi\nsähkönappulaa ja sytytti valon. Hän näytti tietä kapean, kymmenen jalan\npituisen käytävän kautta, avasi vielä erään oven ja piti sitä hymyillen\nauki Keithille. \"Tuolla ylhäällä\", sanoi hän.\n\nMonet askelemaiset portaat johtivat ylöspäin ja kun Keith alkoi kulkea\nniitä pitkin, suljettiin ovi hänen takanaan. Li King ei seurannut häntä\nkauemmaksi.\n\nKeith kulki varovasti eteenpäin. Yläpäässä oli vielä ovi ja tämän\naukaisi hän yhtä hiljaa kuin Li King oli sulkenut alaoven. Jälleen\nkaikkialla olevia verhoja ja sitten silmäsi hän huoneeseen, joka sai\nhänet kummastuksesta pysähtymään. Se oli suuri huone, 50 jalkaa pitkä\nja 30 leveä, eikä milloinkaan ennen Keith ollut nähnyt sellaista\nloistoa. Hänen jalkansa vaipuivat samettimaiseen mattoon, seinät olivat\nrunsaasti koristellut kultaisilla, ruskeilla ja karmosiininpunaisilla\nkalleilla gobeliineilla; kallisarvoiset pöydät, paksuilla\nsilkkikankailla päällystetyt sohvat ja itämaalaiset tuolit herättivät\nhänen hämmästystään. Huoneen toisessa päässä oli koroke ja sen edessä\npolvistuneessa asennossa liikkumaton olento, jota huoneen monilukuiset,\nsäihkyvät valot kirkkaasti valaisivat. Hän näki gobeliinien edessä\nsotureita muistuttavia panssarivarusteita ja tuumiskeli hetken oliko\npolvistuva olento kenties puusta tehty pakanallinen epäjumalankuva.\n\nKorokkeen edessä polvillaan oleva olento alkoi liikkua. Käsivarret\nojentautuivat hitaasti ulospäin, kääntyivät taapäin, sitten jälleen\nulospäin ja kolme kertaa kumartui olento sekä ojentautui uudelleen ja\nsill'aikaa kuului yksitoikkoinen, inhimillinen ääni. Kaikki oli pian\nohi. Todennäköisesti ei ollut kulunut kahta minuuttia Keithin\nsisääntulosta ennenkuin polvistunut olento hypähti kissan notkeudella\npystyyn, katsoi nopeasti ympärilleen ja seisoi hymyillen ja kumartaen\ntulijan edessä.\n\n\"Hyvää iltaa, John Keith!\" Siinä oli Shan Tung. Hän oli puettu\nitämaalaiseen, laajaan, karmosiininpunaiseen pukuun, joka oli\nkoristeltu kuin naisen puku omituisilla, riikinkukkoa kuvaavilla\nkirjailuilla. Se lainehti ja kääriytyi hänen ympärilleen aistikkaisiin\npoimuihin, kun hän äänettömästi liukui eteenpäin sametinhienojen\nmattojen peittämällä lattialla.\n\n\"Hyvää ilta, John Keith!\" Hän oli tuttavallinen, hymyilevä, silmät\nhehkuivat, käsi oli ojennettu ja hänen äänessään sekä koko\nkäytöksessään oli ystävällisyyttä. Ja kuitenkin oli siinä kehräävä,\nkissan ääntä muistuttava ääni ja silmien hehku näytti ilmaisevan\nsuloista voitonriemua.\n\nKeith ei tarttunut hänen käteensä. Hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän\nkatsoi kiinalaisen hehkuviin, tuttavallisiin silmiin. Kiinalainen!\nOliko se mahdollista? Saattoiko kiinalainen omata sellaisen\nlausuntatavan, jonka huoliteltu, kaunis sanonta sai hänet tuntemaan\nolevansa alakynnessä?\n\nShan Tung näytti lukevan hänen ajatuksensa. Ja se huvitti häntä. Hän\nkumarsi jälleen. \"Minä olen Shan Tung\", sanoi hän hieman ivallisesti.\n\"Täällä kotonani olen aivan toisenlainen. Tunnetteko minut jälleen?\"\n\nHän viittasi kädellään miellyttävän pyytävästi pöytään, jonka\nmolemmilla puolilla oli tuolit. Hän istuutui itse odottamatta Keithiä,\njoka asettui häntä vastapäätä. Jälleen lienee hän lukenut mitä\nKeithillä oli sydämellä, halu ja aikomus tappaa, sillä äkkiä hän\ntaputti käsiään, kerran -- kahdesti --\n\n\"Tahdotteko juoda kanssani teetä?\" kysyi hän.\n\nTuskin oli hän sen sanonut, ennenkuin Keithistä tuntui, että heidän\nympärillään syntyi vilkas elämä. Hän näki gobeliinien liikahtelevan.\nEräs hänen edessään oleva seinälaatta oli ovi. Sieltä kuului pukujen\nkahinaa, pehmeitä askeleita, kuiskauksia ja liikehtimistä. Sisään astui\nkiinalainen mukanaan pöytäliina ja porsliineja. Hänen takanaan tuli\ntoinen tuoden teekeittiötä ja kummituksen nopeudella, ilman että kuului\nääntä tahi liikettä, seisoi Keithin sivulla kolmas. Ja verhojen takana\njatkui liikehtiminen, yhä kuului sieltä kuiskauksia ja Keith ymmärsi\nsiellä olevan vielä useampia. Hän ei hätkähtänyt, vaan hymyili takaisin\nShan Tungille. Kului minuutti, ei muuta, ja kevytjalkaiset miehet\nolivat tehneet tehtävänsä ja katosivat.\n\n\"Nopeata tarjoilua\", sanoi Keith hyväksyen. \"_Hyvin_ nopeata tarjoilua,\nShan Tung! Mutta minulla on kädessäni jotain, joka on vielä nopeampi!\"\n\nShan Tung kumartui äkkiä pöydän yli. \"John Keith, te olette hullu, jos\ntulette tänne murha sydämessä\", sanoi hän. \"Olkaamme ystäviä. Se on\nparasta. Olkaamme ystäviä.\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nNäytti siltä kuin Shan Tungin kasvoilta olisi silmällä\neroittamattomalla nopeudella pudonnut naamari. Keith, joka varustautui\ntaisteluun ja kiihoitti itseään askeleeseen, jonka luuli olevansa\npakoitettu ottamaan, hämmästyi suuresti. Shan Tung oli tosissaan. Hänen\nsilmissään oli enemmän vakavuutta, niissä oli avoimesti ilmaistua\ntoivoa, että Keith kohtaisi häntä puolitiessä. Mutta hän ei tarjonnut\nkättään uudelleen. Hän näytti tällä hetkellä vaistoavan sen tavattoman\neroituksen, joka on keltaisen ja valkoisen välillä. Hän tunsi Keithin\nhalveksumisen, sen torjuvan ylimielisyyden, joka oli toisen sielussa.\nKellertävän hipiän alle alkoi hitaasti ilmestyä punaa.\n\n\"Odottakaa!\" sanoi hän hiljaa. Liehuvassa puvussaan näytti hän liukuvan\nlähelläolevan pöydän luo. Silmänräpäyksessä oli hän takaisin kädessään\npergamenttirulla. Hän istuutui jälleen ja hetkisen kestävän\nhiljaisuuden vallitessa kohtasi avoimesti Keithin katseen. \"Me olemme\nmolemmat _miehiä_, John Keith.\" Hänen äänensä oli pehmeä ja tyyni.\nHänen kapeat sormensa huolellisesti hoidettuine kynsineen leikittelivät\npergamenttirullan kanssa, käärivät sen auki ja pitivät niin, että\ntoinen saattoi lukea. Se oli yliopistodiploomi. Keith tuijotti siihen.\nSiihen oli painettu tuntematon nimi, Kao Lung, Shatungin prinssi. Nyt\nselvisi totuus hänelle. Hän katsoi kiinalaiseen.\n\nMies, jonka hän oli tuntenut Shan Tungina, kohtasi hänen katseensa\ntyynellä, omituisella hymyllä, jossa oli ylpeyttä ja vallantuntoa.\n\"Minä olen prinssi Kao\", sanoi hän. \"Tämä on minun diploomini. Olen\nsuorittanut tutkintoni Yale-yliopistossa.\"\n\nKeithin puhumisyrityksestä syntyi vain murahdus. Hän ei löytänyt\nsanoja. Ja Kao, joka kääri pergamentin kokoon ja unohti kylmenevän\nteekeittiön, kumartui jälleen yli pöydän. Ja silloin näki Keith hänen\nkokoonvetäytyneissä, hehkuvissa silmissään paholaisen, elävän intohimon\ntulesta ja liekeistä, Kaon sielun; ja Kaon ääni oli surmaavan\nrauhallinen.\n\n\"Minä tunsin teidät McDowellin virkahuoneessa\", sanoi hän. \"Ensiksi\nnäin, ettette te olleet Derwent Conniston. Ja loppu oli helppoa.\nKenties te tapoitte Connistonin. En kysy sitä, sillä minä vihasin\nhäntä. Jos hän olisi palannut, olisin minä jonain päivänä tappanut\nhänet. John Keith, te olitte kuollut mies meidän ensimmäisestä\ntapaamisestamme alkaen. Miksi en jätä teitä pyövelille? Miksi varoitin\nteitä sellaisella tavalla, että tiesin teidän tulevan tapaamaan minua?\nMiksi pelastin henkenne, joka oli kokonaan minun käsissäni? Voitteko\narvata sen?\"\n\n\"Osaksi\", sanoi Keith. \"Mutta jatkakaa. Minä odotan.\" Ei hetkeksikään\njuolahtanut hänen mieleensä kieltää olevansa John Keith. Kieltäminen\nolisi ollut hulluutta, ajan tuhlaamista ja juuri nyt hän tunsi, ettei\nmikään maailmassa ollut niin kallisarvoista kuin aika.\n\nKaon nopea käsityskyky auttoi häntä heti ymmärtämään toisen näkökannan\nja hän nyökkäsi hyväksyvästi \"Hyvä, John Keith. Se on helppo arvata.\nTeidän elämänne kuuluu minulle. Minä voin sen pelastaa. Minä voin sen\ntuhota. Ja te puolestanne voitte olla minulle hyödyksi. Te autatte\nminua ja minä pelastan teidät, se on meille molemmille edullista ja me\ntulemme molemmat onnelliseksi, sillä te pidätte Connistonin sisaren --\nja minä saan kultakutrisen jumalattareni Miriam Kirkstonen!\"\n\n\"Niin paljon olen arvannut\", sanoi Keith. \"Jatkakaa!\" Hetkisen näytti\nKao epäröivän tutkiakseen toisen kasvojen kylmää, harmaata\ntoimettomuutta. \"Te rakastatte Connistonin sisarta\", jatkoi Kao. \"Ja\nminä -- minä rakastan kultakutrista jumalatartani. Katsokaa! Tuolla\nkorokkeella on hänen valokuvansa ja kiehkura hänen kultaisista\nhiuksistaan, ja minä jumaloin niitä.\"\n\nKeithin kasvot tulivat kylmemmiksi ja harmaammiksi, kun hän näki Kaon\nsilmien intohimoisen hehkun. Se teki hänet sairaaksi. Se oli\nkauhistuttava tunne, jota ei voinut kutsua rakkaudeksi. Se oli\nmielettömyyttä. Mutta Kao, mies itse, ei ollut mieletön. Hän oli peto.\nJa vaikka silmät paloivat kuin paholaisella, oli hänen äänensä lempeä\nja tyyni.\n\n\"Minä tiedän, mitä te ajattelette, minä näen mitä te näette\", sanoi\nhän. \"Te ajattelette keltaista ja näette keltaista. Minun ihoni! Minun\nsyntyperäni! -- Minun --\" Hän hymyili ja hänen sävynsä oli melkein\nhyväilevä. \"John Keith, Pe-Chi-Lissä on suuri pääkaupunki Peking ja\nPe-Chi-Li on Kiinan suurin maakunta. Ja siihen rajoittuva Shantung on\nainoastaan toinen; te laskette keisarienne suvun iän sadoissa vuosissa.\nJa niin monen sukupolven aikana, ettemme mekään sitä muista, huomatkaa\nse -- ovat minun esivanhempani hallinneet Shantungia. Minun isänisäni\noli kahdeksannen luokan mandariini ja minun isäni yhdeksännen, kaikista\nkorkeimman luokan. Ja minä, prinssi Kao, hänen vanhin poikansa, tulin\nAmeriikkaan oppimaan ameriikkalaisia lakeja ja ameriikkalaisia tapoja.\nJa minä opin ne, John Keith. Minä palasin ja tietojeni avulla kaadoin\nhallituksen. Olin vähän aikaa vallassa, mutta sitten kääntyi se, jota\nte kutsutte onnen jumalaksi, minua vastaan ja minun oli paettava\npelastaakseni henkeni. Mutta veri on vielä täällä.\" Hän vei käden\nhiljaa rinnalleen, \"tuhannen hallitsijan veri. Puhun tästä teille\nsenvuoksi, että te ette uskalla antaa minua ilmi, te ette uskalla sanoa\nheille kuka minä olen, vaikka se totuus ei minua juuri vahingoittaisi.\nOlen mieluummin tunnettu Shan Tungina. Vain te ja Miriam Kirkstone --\nolette saaneet kuulla näin paljon.\"\n\nKeithin veri muistutti tulta, mutta hänen äänensä oli kylmä kuin jää.\n\n\"Jatkakaa!\"\n\nTällä kertaa ei voinut syntyä mitään väärinkäsitystä. Silminnähtävästi\nKao ymmärsi hänen tyynillä kasvoillaan olevan harmaan kylmyyden ja\nsilmien teräsloisteen merkityksen. Hän veti silmänsä kokoon.\nEnsimmäisen kerran kohosi hänen värittömille kasvoilleen himmeä hehku.\n\n\"Minä kerron tästä kaikesta teille senvuoksi, että luulen meidän\ntyöskentelevän yhdessä kuin ystävät\", huudahti hän. \"Mutta niin ei ole.\nTe, samoinkuin minun kultakutrinen jumalattareni, vihaatte minua! Te\nvihaatte minua keltaisen ihoni vuoksi. Te sanotte itsellenne, että\nminulla on keltainen sydän. Ja Miriam vihaa minua, hänkin sanoo niin,\nmutta hän on _minun_!\" Hän hypähti äkkiä ylös ja huitoi käsivarsillaan\nympärilleen. \"Katsokaa mitä minä olen häntä varten laittanut. Tänne hän\ntulee, täällä hän elää kunnes minä vien hänet pois. Tuolla korokkeella\nantaa hän sielunsa ja kauniin ruumiinsa minulle, ettekä te voi sitä\nestää, eikä hän voi sitä estää, ei koko maailma voi tehdä mitään sitä\nestääkseen -- ja hän tulee minun luokseni tänä yönä.\"\n\n\"_Tänä yönä_!\" läähätti Keith.\n\nHän hypähti myöskin ylös. Hänen kasvonsa olivat kauheat. Ja\nsilkkipuvussa oleva Kao heilutteli käsivarsiaan hänen lähellään.\n\n\"Katsokaa, tulet palavat hänelle. Ne odottavat häntä. Ja tänä yönä, kun\nkaupunki nukkuu, hän tulee. _Ja te, John Keith, te itse toimitatte\nhänet tulemaan_.\"\n\nKeith ihmetteli sitä kylmäverisyyttä, joka sai hänet pysymään alallaan,\nkun hän kohtasi paholaisen Kaon silmissä, olennon, joka ei enää ollut\nihminen, vaan hänen ulottuvillaan oleva peto.\n\n\"Niin, te se olette, joka annatte minulle hänen sielunsa ja kauniin\nruumiinsa\", toisti Kao. \"Tulkaa! Minä näytän teille miksi ja kuinka!\"\n\nHän liukui koroketta kohti. Hänen kätensä kosketti seinää. Se avautui\nja aukossa kääntyi hän odottamaan Keithiä.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi hän.\n\nKeith veti syvään henkeään ja sielu valmiina siihen, mitä tulisi\nnäkemään, ja ruumis valmiina toimimaan seurasi hän kiinalaista.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKeith seurasi kiinalaista kapeaa käytävää myöten ja täytetyn oven\nkautta heikosti valaistuun huoneeseen. Tästä huoneesta ei ollut muuta\nuloskäytävää. Se oli melkein neliömäinen, katto oli matala ja seinät\nsynkän tummat. Sen, että siellä oli joku, tunsi Keith raskaasta,\nilmassa leijailevasta tupakansavusta. Hetkiseen ei hän voinut eroittaa\nmitään. Mutta sitten näki hän kasvojen tuijottavan itseensä. Ne olivat\nkauhistuneet, karkeat kasvot syvine vakoineen, riippuvine lihaksineen\nja sisäänpainuneine, tuijottavine silmineen. Niin, silmät olivat\nenemmän kuin tuijottavat. Ne suuntautuivat Keithiin kuin hehkuvat\nhiilet. Kasvojen alla oli ihmisen vartalo, suuri, lihava, huojuva\nvartalo, joka oli eteenpäin kumarassa.\n\nKao kumarsi, heilautti hihojaan ja sanoi: \"John Keith, sallikaa minun\nesitellä teille Peter Kirkstone.\"\n\nEnsimmäisen kerran purkautui hämmästys ja liikutus Keithin huulilta\nhuutona. Hän otti askeleen eteenpäin. Niin, tässä säälittävässä,\nkurjassa ihmisrauniossa tunsi hän Peter Kirkstonen, sen lihavan raukan,\nMiriam Kirkstonen veljen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli seisonut\nmadonnan kuvan alla!\n\nJa kun hän seisoi mykkänä, sanoi Kao: \"Peter Kirkstone, te tiedätte\nminkävuoksi tänäiltana olen tuonut tämän miehen tänne. Te tiedätte,\nettei hän ole Derwent Conniston, vaan John Keith, teidän isänne\nmurhaaja. Eikö niin?\"\n\nPaksut huulet liikkuivat. Ääni oli käheä: -- \"Kyllä.\"\n\n\"Hän ei usko sitä. Olen tuonut hänet tänne senvuoksi, että hän kuulisi\nsen teiltä. Peter Kirkstone, onko teidän tahtonne, että sisarenne\nMiriam Kirkstone tänä yönä antautuu minulle, prinssi Kaolle?\"\n\nJälleen liikkuivat paksut huulet. Tällä kertaa näki Keith ponnistuksen.\nHän vapisi. Hän ymmärsi, että nämä kysymykset ja vastaukset olivat\netukäteen valmistetut. Mies, joka puhui, oli tuomittu. Ja tukahdutettu\nääni sanoi uudelleen:\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miksi?\"\n\nPeter Kirkstonen kauhistuneet silmät näyttivät värähtelevän tuskasta.\nHän katsoi Kaoon. Ja hämärässä huoneessa näyttivät Kaon silmät kiiluvan\nkuin käärmeen.\n\n\"Senvuoksi, että se pelastaa henkeni.\"\n\n\"Ja miksi pelastaa se henkenne?\"\n\nJälleen seurasi hiljaisuus, jälleen sairaalloinen ponnistus.\n\n\"Senvuoksi, että -- _minä olen tappanut ihmisen_.\"\n\nKumartaen ja hymyillen kääntyi Kao ovelle. \"Hyvä on, Peter Kirkstone!\nHyvää yötä! John Keith, tahdotteko tulla mukanani?\"\n\nMitään vastaamatta seurasi Keith pimeän käytävän läpi monilukuisilla\ntulilla valaistuun suureen huoneeseen, pöydän luo, jolla poriseva\nteekeittiö ja porsliinit olivat. Hän tunsi kylmän hien nousevan\notsalleen, kun hän istuutui ja Kao asettui jälleen häntä vastapäätä.\n\n\"Tahdon kertoa teille syyn, John Keith. Peter Kirkstone, Miriamin veli,\non murhaaja, kylmäverinen murhaaja. Ja ainoastaan Miriam Kirkstone ja\nteidän nöyrin palvelijanne, prinssi Kao, tietävät salaisuudesta. Ja\nostaakseen minun vaitioloni ja pelastaakseen hänen henkensä on\nkultakutrinen jumalatar melkein valmis antautumaan minulle --\n_melkein_, John Keith. Hän tekee päätöksensä tänäiltana, kun te menette\nhänen luokseen. Hänen on tultava. _Niin_, hänen on tultava. Siitä minä\nen ole huolissani. Häntä varten on laitettu valot, hääkoroke ja\nhääillallinen. Oh, hän kyllä tulee. Sillä, jollei hän tule, jos hän jää\npois, silloin sekä Peter Kirkstone että John Keith joutuvat pyövelin\nkäsiin!\"\n\nHuolimatta kauhusta, joka hänet valtasi, ei Keith tuntenut\nlevottomuutta. Tilanne oli hänelle nyt kokonaan selvillä,\njärjestelemällä ei voinut voittaa mitään, ei ollut pienintäkään\nmahdollisuutta kiemurrella syrjään. Kao piteli voittoa käsissään,\nsamoissa käsissä, jotka työnsivät hänet seinää vasten eivätkä jättäneet\nhänelle mitään mahdollisuutta lukuunottamatta kahta, jotka olivat\nmahdottomia, nimittäin pako heti ja ilman Mary Josephinea tahi Miriam\nKirkstonen uhraaminen. Hän ei oikein tiennyt kuinka Kao ajatteli, että\npetos pitäisi suorittaa.\n\nHänen äänensä samoinkuin kasvojen ilme oli kylmä ja omituinen kun hän\nvastasi kiinalaiselle; siitä puuttui into, puuttui ilme, eikä toista\nsanaa painostettu kovemmin kuin toistakaan, ja kun hän kuuli oman\näänensä, ymmärsi hän mitä se merkitsi. Hänen sisimpänsä oli kylmä,\nkylmä kuin jää ja hän näki korokkeella sen uhrialttarin, jonka Kao oli\nlaittanut kuntoon. Korokkeen lattia oli peitetty suurella, kullatulla\nalttariliinalla ja se sai hänet kuvittelemaan Miriam Kirkstonen makaavan\nsillä avattuine, ihanine hiuksineen.\n\n\"Minä näen sen. Tämä on kauppa. Te tarjoatte minulle palkaksi elämäni\nMiriam Kirkstonesta.\"\n\n\"Enemmän kuin sen, John Keith. Minä saan pienemmän hinnan. Ja kuitenkin\non se minusta suuri, sillä se lahjoittaa minulle kultakutrisen\njumalattareni. Mutta onko hän minulle suuremman arvoinen kuin\nConnistonin sisar teille? Niin, minä annan teille hänet, annan teille\noman elämänne ja annan Peter Kirkstonelle elämän -- Kaikki _yhdestä\nainoasta_.\"\n\n\"Yhdestä ainoasta\", toisti Keith.\n\n\"Niin, yhdestä ainoasta.\"\n\n\"Ja minun, John Keithin, pitäisi jollain minulle nyt vielä\ntuntemattomalla tavalla luovuttaa teille Miriam Kirkstone.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta jos minä nyt sensijaan tappaisin teidät siihen missä\nistutte --\"\n\nKao kohautti kapeita olkapäitään ja Keith kuuli pehmeän naurun, joka\nmuistutti kissan kehräämistä.\n\n\"Olen ryhtynyt varokeinoihin. Kaikki on selvänä. Jos jotain tapahtuisi\nminulle, on muita, jotka tarttuisivat asiaan. Minun vahingoittamiseni\nolisi oman kohtalomme sinetöimistä. Sitäpaitsi ette pääsisi täältä\nelävänä. Minä en pelkää.\"\n\n\"Millä tavalla olisi minun jätettävä Miriam Kirkstone teille?\"\n\nKao kumartui eteenpäin ja hänen sormensa toimivat vilkkaasti.\n\"Ah, nyt olette te tehneet kysymyksen, John Keith! Ja meistä tulee\nystävät, todelliset ystävät, sillä te näette viisauden silmillä.\nSe käy helposti, niin helposti, että te kummastutte tehtävän\nyksinkertaisuutta. Kymmenen päivää sitten oli Miriam Kirkstone\nmaksamaisillaan minulle hinnan. Mutta sitten tulitte te. Siitä hetkestä\nalkaen, kun hän näki teidät McDowellin virkahuoneessa, hän muuttui.\nMiksi? Sitä en tiedä. Kenties sen vaikutuksesta, jota te kutsutte\nvaistoksi, mutta jolle minä annan paremman nimen. Kenties vain\nsenvuoksi, että te olitte saaneet kiinni hänen isänsä murhaajan. Minä\nkävin hänen luonaan samana päivänä kuin tekin, vähää ennen teidän\ntuloanne. Ah, minä näin, minä ymmärsin sen kipinän, joka oli alkanut\nkyteä hänessä, toivon, mahdottoman toivon, ja minä varustauduin sitä\nvastaan jättämällä teille ilmoitukseni. Minä matkustin pois. Minä\ntiesin, että kaikki toivo kohdistuisi muutamiksi päiviksi teihin, että\nse eläisi ja kuolisi teidän kanssanne, että teidän sananne viimeksi\nratkaisisi asian ja toisi hänet minun luokseni. Ja se sana on teidän\nlausuttava tänäiltana. Teidän on mentävä hänen luokseen murskatuin\ntoivein. Teidän on sanottava hänelle, ettei mikään maailman mahti voi\npelastaa häntä ja että Kao odottaa tehdäkseen hänestä prinsessan, että\nhuomenna on myöhäistä ja että tänäiltana on kauppa päätettävä. Hänen on\ntultava. Hän tahtoo pelastaa veljensä pyöveliltä ja saamalla hänet\ntulemaan pelastatte te John Keithin ja saatte Derwent Connistonin\nsisaren. Eikö se ole suuri palkka siitä vähästä mitä minä pyydän?\"\n\nNyt katsoi Keith hymyillen kiinalaisen silmiin, mutta hymy ei kyennyt\nlieventämään hänen kasvojensa harmaata, kallomaista kovuutta.\n\n\"Kao, te olette paholainen! Arvaan, että teidän paatuneissa korvissanne\nse kuuluu kohteliaisuudelta. Te olette mädännyt sydämeenne asti. Te\nolette läpikotaisin keltainen käärme. Tulin tapaamaan teitä, luullen\nlöytäväni jonkun ulospääsyn tästä vaikeasta tilanteesta. Olin melkein\npäättänyt tappaa teidät. Mutta en tee sitä. On olemassa parempi keino.\nPuolen tunnin kuluttua olen McDowellin luona ja teen teistä matin\nkertomalla olevani John Keith. Ja minä kerron hänelle Miriam Kirkstonen\ntarinan alusta loppuun. Kerron hänelle uhrialttarista, jonka olette\ntytön varalle pystyttäneet! -- Ja huomenna nousee koko Prince Albert\nyhtenä miehenä ja tappaa teidät niinkuin tappaisi rotan. Se on\nvastaukseni, vinosilmäinen, keltainen paholainen. Te ette missään\ntapauksessa saa Miriam Kirkstonea!\"\n\nLopettaessaan oli hän noussut ylös kummastellen oman äänensä tyyneyttä\nja sitä, että hänen kätensä olivat valkoiset ja aivonsa kylmät, vaikka\nhän tällä hetkellä uhrasi itsensä. Ja Kao oli huumaantunut. Hän näki\nedessään miehen, joka heitti pois elämänsä. Tässä lopullisessa pelissä\nse oli mestariveto, jota hän ei ollut arvannut. Nyt oli hän, hetkistä\nennen voittoa, voitettu. Hän näki maailmansa romahtavan, mahtinsa\nvoimattomaksi ja henkensä riippuvan hiuskarvasta. Keithin kasvoista\nluki hän totuuden. Tämä mies, joka oli uskaltanut niin paljon elämänsä\nja vapautensa puolesta, tahtoi nyt uhrata henkensä pelastaakseen tytön,\nyhden ainoan tytön! Hän ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän uskoi siihen\nkuitenkin, sillä hänen edessään olivat tyynet, intohimottomat kasvot,\njotka olivat yhtä horjumattomat kuin hänen omien kivijumaliensa kasvot.\n\nKun Keith lausui sanat, jotka murskasivat kaikki Kaon suunnitelmat, hän\nenemmän tunsi kuin näki sen nopean muutoksen, joka tapahtui häneen\ntuijottavassa keltaisessa Molokissa. Hetkeksi olivat itämaalaisen\nsilmät laajentuneet ja paljastaneet sen rajattoman liikutuksen, jota\nhän tunsi Keithin odottamattoman hyökkäyksen johdosta; sitten\nsulkeutuivat ne hitaasti jälleen, kunnes niistä näkyi hyvin uhkaavat\ntulikipinät, jotka saivat Keithin ajattelemaan käärmeensilmiä. Nopeasti\nkuin nuoli heitti Kao lavean pukunsa taapäin ja tempasi toisella\nkädellään silkkivyöstään pistoolin. Samassa hengenvedossa päästi hän\nterävän huudon.\n\nKeith hypähti taapäin. Kiinalaisen silmien käärmemäinen uhka oli\nvaroittanut häntä ja salamannopeasti veti hän revolverin kotelostaan.\nSittenkään ei liike ollut nopeampi kuin vastaus Kaon huutoon. Seinät\navautuivat, verhot kaatuivat, gobeliinit liikkuivat kuin myrskyn\npuuskassa ja Kaon palvelijat juoksivat esiin ja asettuivat hänen\nrinnalleen niinkuin lauma koiria. Keithillä ei ollut aikaa laskea\nheidän lukuaan, sillä hänen huomiokykynsä oli kokonaan kohdistettu Kaon\npistooliin. Hän näki sen hopeahelojen välähtävän tulen valossa, näki\nsen savun ja liekin. Mutta sen ääni hukkui hänen oman revolverinsa\npaukaukseen kun se vastasi kuulilla ja tulella. Hän näki Kaon pistoolin\nputoavan ja tämän itsensä taipuvan kokoon kuin kääntöveitsen. Hän näki\npunaista suunnatessaan aseensa toisia kohti ja vetäytyi laukaistessaan\novelle. Silloin tarttui joku häneen takaapäin ja väänsi pään melkein\npois sijoiltaan. Hän kaatui.\n\nRevolveri putosi lattialle. Joukko vartaloita heittäytyi hänen\npäälleen, keltaiset kädet tarttuivat hänen kurkkuunsa, hän tunsi kuumia\nhengähdyksiä ja kuuli kurkkujen korahtelevan. Hänet valtasi mieletön\nkauhu, kauhu, joka muistutti Laokoenin mustaa kauhua, kun tämä\npoikineen kamppaili käärmeen kiemuroissa. Tällä hetkeltä hän ei\ntaistellut ihmisiä vastaan. Vastustajat olivat petoja, keltaisia,\nhaisevia petoja, ja hän taisteli samalla tavalla kuin Laokoon. Hän\nkatkaisi käsivarren, joka oli kuristamaisillaan hänet niinkuin putken,\ntoiselta väänsi hän päätä taaksepäin kunnes niskanikamat rasahtivat;\nhän taisteli sokean raivokkaasti ja jättiläismäisin voimin, kunnes\nrikkirevittynä ja veren peittämänä pääsi ovelle. Kun hän avasi oven ja\njuoksi ulos siitä, oli hänellä hämärä aavistus, että vain kaksi hänen\nvastustajistaan oli kyennyt nousemaan. Hetkisen hän epäröi pienessä\nkäytävässä. Hän tiesi olevansa verinen, vaatteet olivat riekaleina ja\npako sille suunnalle mahdoton. Käytävän toisessa päässä oli verho,\njonka hän arveli peittävän ikkunaa. Nopeasti tempaisi hän verhon alas\nja huomasi arvanneensa oikein. Seuraavassa silmänräpäyksessä särki hän\nikkunan olkapäällään ja tunsi kylmän yöilman hivelevän kasvojaan. Ovi\nhänen takanaan oli vielä suljettu, kun hän astui ulos ikkunasta ja\nkulki portille päin. Hän pysähtyi hieman vakuuttautuakseen, että\nviholliset eivät koettaneet seurata häntä ja naurahti julmasti. Hän oli\nantanut niille tarpeeksi.\n\nPortilla pysähtyi hän uudelleen. Kylmä tuuli vilvoitti hänen kasvojaan\nja vapautti hänet kauhusta, jota hän oli tuntenut taistellessaan\nkeltaisia miehiä vastaan. Tyyneys, jolla hän oli keskustellut Kaon\nkanssa, palasi jälleen. Kiinalainen oli kuollut. Siitä hän oli varma.\nEikä hän itse saanut kadottaa minuuttiakaan.\n\nHänen kohtalonsa oli ratkaistu. Peli oli pelattu ja hän oli hävinnyt.\nOli suoritettavana vain yksi asia; jos Conniston olisi täällä, tekisi\nhän sen ja niin tahtoi Keithkin tehdä. Ei ollut enää tarpeellista\nilmiantaa itseään McDowellille, kun Kao oli kuollut ja Miriam Kirkstone\npelastettu. Vielä oli hänellä, juuri hänellä, sekä oikeus että\nvelvollisuus taistella elämästään. Mutta Mary Josephinen piti kuulla\n_häneltä_. Se oli viimeinen oikea teko, joka hänen oli suoritettava.\n\nEi kukaan nähnyt häntä, kun hän poistui laitakaupungille. Neljännestä\nmyöhemmin saapui hän mäkeä ylös asunnolleen. Se oli valaistu eikä\nikkunoissa ollut verhoja, jotta tuli voisi valaista kukkulalle johtavaa\ntietä.\n\nMary Josephine odotti häntä.\n\nOmituinen, kuolemantapainen tyyneys, jolla hän oli suhtautunut illan\ntapahtumiin, piti häntä yhä vallassaan. Hän oli koettanut kuivata verta\nkasvoistaan, mutta se oli osaksi jälellä kun hän astui sisään ja seisoi\nMary Josephinen edessä. Haavoista, jotka hänen vastustajiensa\nveitsenterävät kynnet olivat tehneet, vuosi verta. Hän on ilman hattua,\nhiukset olivat epäjärjestyksessä, kaula sekä osa rintaa olivat\npaljaana. Kun Mary Josephine kuolonkalpein kasvoin tuli häntä vastaan\nja ojensi molemmat kätensä, teki hän torjuvan liikkeen ja sanoi:\n\n\"Sinä saat odottaa, Mary Josephine!\"\n\nJokin pidätti tyttöä. -- Keithin kummallinen ääni, harmaiden,\nverenpeittämien kasvojen hirvittävä kovuus, käskevä ja peloittava tapa,\njolla hän oli puhunut. Hän meni rivakasti tytön ohi puhelimeen. Mary\nJosephinen huulet liikkuivat, hän koetti puhua ja tarttui kädellään\nkaulaansa. Keith pyysi Miriam Kirkstonen numeron. Ja silloin Mary\nJosephine näki, että käsistäkin vuosi verta. Puhelimesta kuului\nmutinaa. Joku vastasi. Ja silloin kuuli Mary Josephine Keithin sanovan:\n\n\"_Shan Tung on kuollut_!\"\n\nSiinä kaikki. Keith pani kuulotorven pois ja kääntyi tyttöön.\nHuudahtaen tuli tämä hänen lähelleen.\n\n\"_Derry, Derry_ -- -- --\"\n\nKeith väisti häntä ja osoitti takan edessä olevaa suurta tuolia.\n\n\"Istu, Mary Josephine.\"\n\nTyttö totteli. Hänen kasvonsa olivat valkeammat kuin elävän kasvot\nyleensä saattavat olla. Ja sitten kertoi Keith hänelle kaiken alusta\nloppuun. Mary Josephine ei päästänyt ääntäkään, hän näytti painautuvan\nsuureen tuoliin ja tulevan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kun Keith\ntunnusti sen suuren valheen, jossa oli elänyt siitä hetkestä saakka,\nkun hän ja Conniston vaihtoivat olomuotoja erämaassa. Keith tunsi, että\nMary Josephine koko elämäksi jäisi hänen mieleensä sellaisena kuin hän\nnyt tämän viimeisen kerran näki: kuolonkalpein kasvoin, suurin silmin,\nmykin huulin, pienet kädet puristettuina rintaa vasten ja kuunnellen\nkertomusta suuresta valheesta ja Keithin rakkaudesta.\n\nEi sittenkään, kun hän oli lopettanut, tyttö liikahtanut eikä puhunut.\nKeith meni huoneeseensa, sulki oven ja sytytti sähkön. Sitten pisti hän\nselkäreppuunsa välttämättömimmät tavarat. Ja kun hän oli valmis,\nkirjoitti hän paperille:\n\n    \"Tuhat kertaa toistan: minä rakastan sinua. Anna minulle\n    anteeksi, jos voit. Jollet voi antaa minulle anteeksi, niin\n    kerro kaikki McDowellille ja laki löytää minut meidän\n    unelmiemme maasta -- joen lähteeltä.\n\n                                              John Keith.\"\n\nTämän viimeisen ilmoituksen Mary Josephinelle jätti hän pöydälle.\nHetkisen kuunteli hän ovella. Sieltä ei kuulunut ääntä eikä liikettä.\nHän avasi tyynesti ikkunan, jonka kautta Kao oli tullut kerran\nhuoneeseen.\n\nHeti senjälkeen seisoi hän tuikkivien tähtien alla. Alhaalta laaksosta\nkuuluivat kaupungin heikot äänet, elämän äänet, nauru, ilo ja onni.\n\nHän kääntyi pohjoista kohti. Pitkin laaksoa ja kukkulan sivua\nlevittäytyivät metsät. Ja tähtien valossa vaelsi hän vielä kerran\nniiden luo, takaa-ajetun ja henkipaton turvapaikkaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKoko tähtikirkkaan yön vaelsi John Keith luoteiseen. Kauan aikaa kulki\nhänen tiensä läpi hakatun metsän; häh seurasi raivattuja polkuja ja\nsivuutti useita majoja, jotka tummina ja elottomina seisoivat yön\npimeydessä. Kahdesti vainusi joku koira muukalaisen ja ulvoi; kerran\nkuuli hän ihmisen päästävän riemuhuudon. Sitten alkoivat polut käydä\nvaikeampikulkuisiksi. Hän joutui syvään, laajaan rotkoon, jonka muisti\nentisestään ja ennenkuin hän lähti sinne, sytytti hän tulitikun\nkatsoakseen kompassiaan ja kelloaan. Kesti kaksi tuntia ennenkuin hän\noli kulkenut sen läpi. Senjälkeen saapui hän suureen, koskemattomaan\nmetsään ja tunsi mielensä keventyvän. Metsä oli jälleen hänen ainoa\nystävänsä.\n\nHän ei levännyt. Hänen sielunsa samoinkuin ruumiinsakin halusi koko\najan eteenpäin, vaikka ei ollut pelkoa siitä, että kukaan ajaisi häntä\ntakaa. Pelko oli lakannut häntä kannustamasta; se oli häneen nähden\nkuollut. Tuntui kuin koko hänen tarmonsa olisi ollut käytettävä\ntaisteluun periaatteen puolesta ja se periaate oli hänen elämänsä. Hän\nteki velvollisuutensa ja se velvollisuus pakoitti hänet suurimpiin\nmahdollisiin ponnistuksiin. Hän näki selvästi mitä hän oli tehnyt ja\nmitä hänellä oli odotettavissa. Nyt oli hän kaksinkertainen murhamies\nja molemmilla kerroilla oli maailma vapautunut käärmeestä. Viimeinen\nkerta oli ollut tavattoman hyvä teko. McDowellkin myöntäisi sen ja\nMiriam kiittäisi polvillaan Jumalaa siitä mitä hän oli tehnyt. Mutta\nKanadan laki ei sallinut sellaista hiuksenhalkomista kuin sen etelässä\noleva suuri naapuri. Se syytti häntä ainakin Kirkstonen murhasta,\nvaikkakaan ei kenties Kaon. Ei kukaan, ei edes Mary Josephine\nkäsittäisi täydelleen, mitä hän uhrasi sen miehen tyttärelle, joka oli\ntuhonnut hänen isänsä. Mary Josephine ei koskaan käsittäisi kuinka\nsyvästi hän oli häntä rakastanut.\n\nHäntä kummastutti huomatessaan kuinka nopeasti ja luonnollisesti hän\njälleen tottui pohtimaan asioita yksinään ja kuinka tyynesti ja\nkokonaan hän mukautui siihen, että hänen kotiinpaluunsa ei ollut muuta\nkuin pakomatkan lyhyt ja ihmeellinen keskeytys. Hän ei ymmärtänyt sitä\nalussa, mutta tämä tyyneys oli epätoivon tyyneyttä, joka oli\nkohtalokkaampi kuin pyövelin uhka.\n\n\"Milloinkaan eivät he saa minua kiinni\", rohkaisi hän itseään. \"Eikä\nMary Josephine kerro heille milloinkaan mihin minä menen. Ei, sitä hän\nei tee.\"\n\nHän toisti lakkaamatta sitä ajatusta. Mary Josephine ei antaisi häntä\nilmi. Hän ei toistanut sitä niinkuin vakaumustaan, vaan työntääkseen\ntakaisin ja pysyttääkseen poissa toisen ajatuksen, joka pyrki\ntunkeutumaan hänen mieleensä. Ja se ajatus, joka ajoittain oli kuin\nhänen sisällään oleva ääni, toisti: \"Hän vihaa sinua -- ja hän kertoo\nmistä sinut voi löytää!\"\n\nHetki hetkeltä oli hänen vaikeampi tukahduttaa sitä ääntä, se tuli yhä\nvoimakkaammaksi kohoten joskus niin voimakkaaksi, että tukahdutti\nkaikki muut äänet. Häntä ei surettanut pelko ilmi tulemisesta, vaan\nilmiannon syy, se viha, joka sen aiheuttaisi, tuotti hänelle tuskaa.\nHän koetti olla muistelematta Mary Josephinea sellaisena kuin oli\nnähnyt tämän viimeksi suuressa tuolissa, muserrettuna, häväistynä,\nloukattuna naisena, joka ei enää nähnyt hänessä rakastettua veljeä,\nvaan petturin, rikollisen, miehen, jonka hän epäili murhanneen veljensä\nja varastaneen tämän paikan elämässä. Mutta ajatus palasi aina. Se oli\noikeudenmukainen ja siihen oli aihe.\n\n\"Mutta hän ei tee sitä\", sanoi hän itsekseen. \"Hän ei tee.\"\n\nTämä oli hänen taistelunsa ja sen voittaminen merkitsi enemmän kuin\nvapaus. Täst'edes olisi hänen mielessään aina Mary Josephine eikä\nConniston. Mary Josephinen henki olisi hänen luonaan, Mary Josephinen\nääni kuuluisi yön kuiskauksissa, hänen kasvonsa näkyisivät yksinäisten\nnuotiotulien hehkussa ja hän jäisi aina Keithin luo sellaisena Mary\nJosephinena, jollaisena Keith oli hänet tuntenut. Sitten koetteli Keith\ntukahduttaa tuota kuiskaavaa ääntä, lyödä sen maahan, taistella\nnyrkkiin puristetuin käsin, taistella yön hiljaisuudessa sitä vastaan\nsellaisen miehen epätoivolla, joka taistelee suuremman asian kuin\nhenkensä puolesta.\n\nAamun koittaessa alkoivat tähdet taivaalta kadota. Hän oli ollut\nväsymätön, oli sitä vieläkin eikä tuntenut mitään herpaantumista. Hän\nkulki koko sen harmaan hämärän ajan, joka ennusti päivänkoittoa ja\nnousevan auringon ensi säteet tapasivat hänet vielä vaeltamassa. Prince\nAlbert ja Saskatchewa olivat kolmenkymmenen mailin päässä hänestä.\n\nVihdoin pysähtyi hän erään pienen järven rannalle ja riisui\nkantamuksensa ensimmäisen kerran. Hän oli iloinen, että aavistus juuri\ntällaisesta äkillisestä paosta oli saanut hänet laittamaan ruokasäkin\nkuntoon. \"Ei vahingoita, vaikka olemmekin valmiit\", oli hän piloillaan\nsanonut Mary Josephinelle, joka oli pannut kaksinkertaisen määrän\nläskiä senvuoksi, että hän piti siitä niin paljon. Hänen oli vaikeata\nleikata sitä ilman, että hänen kurkkuaan kuristi kun hän ajatteli tytön\nhuolehtimista. Läski ja rakkaus! Hän tahtoi sekä itkeä että nauraa,\nmutta sen sijaan kuului hänen huuliltaan omituinen, tukahtunut ääni.\nHän söi hyvän aamiaisen, lepäsi pari tuntia ja jatkoi sitten matkaansa.\nVerrattain hitaasti kulki hän suurimman osan päivää ja leiriytyi illan\ntullen.\n\nPakonsa kymmenentenä päivänä oli hän kokonaan poissa ihmisten ilmoilta.\nHän vältti kullanetsijäin majoja sekä teitä samoinkuin siellä täällä\nliikkuvia intiaanejakin. Hän leikkasi partansa ja ajoi sen sitten joka\ntoinen päivä. Mary Josephine ei ollut milloinkaan välittänyt parrasta.\nSe pisti ja hän oli tahtonut, että Keith olisi ollut puhtaaksi\najeltu, nyt hän sitä oli. Hän näytti myöskin paremman näköiseltä.\nSilmiinpistävin yhtäläisyys Derwent Connistonin kanssa oli poissa.\nKymmenentenä päivänä oli hän Turtle Laken luona, viisikymmentä mailia\nFort Pittistä itään. Sitten kulki hän Fort Pittistä etelään, meni\nSaskatchewan yli ja joutui Blackfoot Hillin ja Vermillien Riverin\nvälillä olevaan Buffalo Coulee-maahan. Siellä tapasi hän muutamia\nmaanmittaajia ja osti yhdeltä heistä kuormahevosen. Buffalo Lakesta\nosti hän ruokavaroja ja 50 teräslanka-ansaa, meni yöllä Canadian\nPacific-radan poikki ja näki seuraavana päivänä Kalliovuorten yllä\nolevan purppurasumun.\n\nKuusi viikkoa Kaon asunnossa sattuneiden tapahtumien jälkeen tapasi hän\njälleen Saskatchewan Braccaun yläpuolella. Nyt hän ei kiirehtinyt.\nAivan hänen edessään uinuivat vuoret, hänen unelmiensa paikka oli aivan\nlähellä. Mutta sillä ei ollut enää samaa voimakasta vetovoimaa kuin\nmenneinä vuosina. Niinkuin veden lakkaamaton juoksu kuluttaa kalliota,\noli myöskin vuorten tenhovoimasta kulunut jotain pois ja kaksi viikkoa\nkuljeskeli hän hitaasti ilman päämäärää lumisten vuorenhuippujen\njuurilla olevissa vihreissä laaksoissa. Hänet valtasi kuvaamaton\nyksinäisyydentunne, joka kidutti häntä kuin sairaus. Se tunne oli\nsyvempi ja katkerampi kuin toveruuden kaipaus. Hänestä tuntui niin.\nKahdesti oli hän lähellä leiripaikkoja ja kolmasti tuli ihmisiä häntä\nvastaan, mutta hän väisti ne tarkoituksella. Hänellä ei ollut mitään\nhalua kohdata ihmisiä, ei mitään halua keskustella tahi joutua\npuhutelluksi. Päivät ja yöt huusi hänen sekä ruumiinsa että sielunsa\nMary Josephinea, joka oli otettu häneltä pois. Se oli kärsimys, jonka\ntulon hän oli tiennyt ja yksinäisyydessään taisteli hän sen kanssa.\nPäivä päivältä taisteli hän sitä vastaan, kunnes hänen kasvoissaan ja\nsydämessään oli taistelun jättämät arvet. Jos Mary Josephine olisi\nollut kuollut, olisi hän kuitenkin tavallaan kuulunut hänelle. Mutta\nelävänä ja häntä vihaten, kuten tyttö tietysti teki, olivat kaikki\nunelmat hänestä pyhäinhäväistystä ja hänen rakkautensa tyttöön\nmieletöntä.\n\nLopuksi oli hän miehen näköinen, joka on voittanut sairauden, mikä\nainaiseksi jättää jälkensä häneen. Kolmannen viikon alussa tunsi hän\nvoittaneensa aivan samalla tavoin kuin oli voittanut kuoleman ja\nepätoivon kaukana pohjoisessa. Hän tahtoi nousta vuorille niinkuin oli\naikonutkin ja rakentaa sinne majan ja jos laki tulisi noutamaan häntä,\noli mahdollista, että hän taistelisi taas.\n\nKolmannen viikon toisena päivänä näki hän yksinäisen ratsastajan.\nMuukalainen oli noin suunnilleen mailin matkan päässä, kun keksi hänet\nja tuli suoraan häntä kohti. Keithiä kummastutti, ettei hänellä ollut\nkuormahevosta, vaikka hän oli matkalla vuorilta pois eikä niiden luo.\nSitten juolahti hänen mieleensä, että se mahtanee olla kullankaivaja,\njonka ruokavarat ovat lopussa ja joka keventää ratsastamalla\nkuormahevosella. Kuka hän lienee ollutkaan, ei Keith ollut erikoisen\nhalukas häntä tapaamaan ja teki, koettamatta sitä salata, mutkan joelle\npäin ikäänkuin kiivetäkseen vuorelle sen oikealta puolelta. Niin pian\nkuin hän oli selvästi näyttänyt uuden suunnan, jota aikoi seurata,\nmuutti muukalainenkin kulkunsa aikoen katkaista hänen tiensä. Keith\nkiipesi pienelle selänteelle ja alkoi kulkea ylös rinnettä ikäänkuin\naikoisi päästä vuoren korkeimmille kukkuloille. Mutta äkkiä hän kääntyi\nja laskeutui erääseen luolaan, josta häntä ei voinut nähdä. Siellä\nodotti hän kymmenen minuuttia, ja lähti sitten varovasti, mutta\navoimesti, takaisin laaksoon.\n\nHän nauroi itsekseen, kun huomasi kuinka hienosti hänen kujeensa oli\nonnistunut. Muukalainen oli neljännesmailin päässä vuorenrinteellä ja\nkiipesi yhä ylöspäin.\n\n\"Miksi hitossa hän ajaa minua?\" tuumi Keith itsekseen.\n\nHetkistä myöhemmin näki hän Keithin uudelleen ja pysähtyi minuutiksi.\nJa Keith kuvitteli hänen käyttävän sen minuutin kiroamiseen. Sitten\nsuuntasi muukalainen hevosensa suoraan häntä kohti ja tällä kertaa ei\nollut mitään pakoonpääsymahdollisuutta, sillä samalla hetkellä kun hän\nalkoi kulkea alas laaksoon, kannusti muukalainen hevostaan ja lyhensi\nnopeasti heidän välistään välimatkaa. Keith avasi pistoolikotelonsa ja\nlaittoi niin, että joutui osaksi kuormahevosensa taa kun muukalainen\nratsasti paikalle.\n\nMuukalaisen osoittama itsepintaisuus herätti hänessä ajatuksen, että\nMary Josephine oli kiiruhtanut puhumaan McDowellille, mistä hänet voisi\nlöytää.\n\nSenjälkeen silmäili hän kuormahevosensa kaulan yli ratsastajaa, joka\noli hyvin lähellä ja tuli vakuutetuksi, ettei se ollut poliisi. Tulija\nläheni lyhyttä neliä ja ratsasti viheliäisesti. Toinen jalka heilui\nniinkuin olisi kadottanut jalustimen, käsivarret hyppivät ylös alas ja\nhattu riippui leuanalusnauhan varassa.\n\n\"Ptruu\", sanoi Keith.\n\nHänen sydämensä oli pysähtymäisillään. Hän tuijotti suurta punaista\npartaa ja takkuisia hiuksia. Ratsastaja hiljensi, heittäytyi satulasta\nja kumartui eteenpäin ikäänkuin olisi merisairas.\n\n\"Hitto vie, en kai --\"\n\n\"Duggan!\"\n\n\"Johnny -- Johnny Keith!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKymmeneen sekunttiin ei kumpikaan liikahtanut. Keith oli huumaantunut.\nAndy Dugganin silmät tuikkivat rehellisesti ja suoraan tuuheiden\nkulmakarvojen alta. Ja Keith tunsi ilmassa selvää läskin tuoksua.\n\n\"Andy -- Andy Duggan\", sopersi Keith. \"Sinä tunnet minut -- sinä tunnet\nJohn Keithin -- sinä tunnet minut -- sinä -- --\"\n\nDuggan vastasi epäselvällä murinalla ja tarttui Keithiin ikäänkuin\niskeäkseen hänet maahan. Hän otti Keithin syliinsä ja Keith syleili\nhäntä. Sitten seisoivat he ja pudistivat toistensa päitä niin että\ntulivat punaisiksi kasvoiltaan ja Duggan murisi kerran toisensa\nperästä.\n\n\"Ja sinä menit minun ohitseni Mc Coffins Bendin luona -- enkä minä\ntuntenut sinua, en tuntenut, en tuntenut --! Luulin sinua tuoksi\npeijakkaan Connistoniksi! Niin tein, luulin sinua Connistoniksi!\"\nSitten lopetti hän: \"Johnny -- Johnny Keith!\"\n\n\"Andy, sinä siunattu vanha paholainen!\"\n\nHe pudistivat jälleen toistensa käsiä, jyskyttivät toisiaan selkään\nkunnes ne tulivat helliksi ja Keithin kasvoilla leikitteli vielä kerran\nrakkaus elämään.\n\nÄkkiä jäi Duggan vaiti ja veti nenän kautta ilmaa. \"Minä tunnen läskin\ntuoksun!\"\n\n\"Sitä on ruokavarojen joukossa, Andy. Mutta älä Jumalan tähden välitä\nläskistä ennenkuin olet kertonut mistä johtuu, että sinä olet täällä.\"\n\n\"Olen odottanut sinua\", vastasi Duggan hellästi muristen. \"Tiesin sinun\ntulevan alas laaksoon. Olen odottanut kuusi viikkoa.\"\n\nKeith tarttui Dugganin käsivarteen.\n\n\"Mistä sinä tiesit, että minä tulisin _tänne_?\" kysyi hän. \"Kuka\nsinulle kertoi siitä?\"\n\n\"Kaikki aikanaan, Johnny. Hieno juttu. Kiinalainen kuollut. Johnny\nKeith, alias Conniston on elossa ja elää yhdessä Connistonin kauniin\nsisaren kanssa. Johnny painoi tiehensä -- karkasi. Kukaan ei tiedä\nminne. Minä tuumin asiaa. Jos sen joku tietää, niin tyttö. Menin hänen\nluokseen, kerroin kuinka sinä ja minä olemme olleet tovereita ja hän\nantoi minulle viitteen, että sinä olit lähtenyt joen lähteille. Jätin\nsinä iltana paikkani Betty M:n luona. Sanoin kuitenkin tytölle, että\nhän oli tyhmä luullessaan sinun lähteneen tänne ja koetin saada hänet\nsiihen uskoon, että hän oli väärässä.\"\n\n\"Jumalani\", huokasi Keith toivottomasti, \"tännehän minä juuri aioin.\"\n\n\"Tietysti aioit, Johnny. Minä tiesin sen. Mutta en uskaltanut antaa\ntytön sitä tietää. Jos sinä olisit nähnyt sen kauniin suun, kuinka se\navautui ikäänkuin olisi tahtonut iskeytyä sinun kurkkuusi ja kädet,\njotka puristuivat nyrkkiin sekä silmät, joista loisti suorastaan\nmurhanhalu, niin olisit ymmärtänyt miksi minä hänelle valehtelin,\nKerroin hänelle, että olin matkalla sinun jälkeesi ja että jollei hän\nilmoittaisi asiaa poliisille, niin toisin hänelle sinun pääsi niinkuin\nmenneinä aikoina oli tapana. Ja hän tarttui syöttiin. 'Hyvä, sir' sanoi\nhän, 'jos teette sen, en sano sanaakaan poliisille!' Ja tässä minä nyt\nolen, Johnny. Ja voidakseni pitää sanani sille pikku tiikerille on\nminun ammuttava sinut nyt heti. Huh! Huh!\"\n\nKeith oli kääntänyt kasvonsa pois.\n\nDuggan ravisti häntä olkapäistä ja ihmetteli niin että silmät\nsuurenivat. -- \"Johnny\" --\n\n\"Sinä et kenties ymmärrä sitä, Andy\", vaikeroi Keith. \"Olen pahoillani,\nettä hän ajattelee niin.\"\n\nHetkisen oli Duggan vaiti. Sitten hän äkkiä kirosi. \"_Pahoillasi!_\nMistä hitosta sinä olet pahoillasi, Johnny? Sinä kohtelit häntä\nrehellisesti ja jätit hänelle melkein kaikki Connistonin rahat. Hän ei\nvoi tehdä mitään eikä hänellä ole mitään aihetta tuntea niinkuin tekee.\nAnna hänen painua hiiteen. Hän on kaunis, sievä ja niin poispäin --\nmutta kun joku tahtoo repiä rikki sinun sydämesi, niin olet tyhmä, jos\ntunnet olevasi sellaisen vuoksi pahoillasi. Sinä valehtelit hänelle,\nJohnny, mutta mitä se tekee. On valehdeltu paljon suurempia valheita\nkuin sinun, paljon suurempia. Älä ole huolissasi. Olen odottanut täällä\nkuusi viikkoa ja tuuminut koko joukon. Kaikki suunnitelmamme ovat\nvalmiina. Ja minä olen rakentanut Little Forkiin mitä kauneimman pienen\nmajan, joka odottaa meitä. Tässä me nyt olemme. Olkaamme iloisia, vanha\npoika!\" Hän nauroi vasten Keithin synkkiä kasvoja. \"Olkaamme iloisia!\"\n\nKeith pakoittautui irvistämään. Duggan ei sitä ymmärtänyt. Hän ei ollut\narvannut mitä se \"pikku tiikeri, joka tahtoi purra häntä kurkusta\", oli\nhänelle ollut. Paksupäinen, läpeensä rehellinen vanha jättiläinen ei\nollut arvannut sitä. Ja Keith päätti, ettei milloinkaan siitä puhuisi.\nHän tahtoi pitää sen salassa. Hän tahtoi haudata sen hiiltyneeseen\nsieluunsa ja \"olla iloinen\", jos osaisi. Dugganin säteilevät,\nonnelliset, puoleksi parran sisään hautaantuneet kasvot muistuttivat\ntummasta maailmasta nousevaa aurinkoa. Hän ei ollut yksin. Duggan,\nvanha Duggan, joka oli unelmoinut ja laatinut suunnitelmia yhdessä\nhänen kanssaan, oli nyt hänen luonaan, ja valo palasi jälleen hänen\nkasvoilleen kun hän katsoi vuorelle. Tuolla, vain muutamien mailien\npäässä luikerteli Kalliovuorten sydämessä oleva Little Fork etsien\npiilossa olevia laaksoja, raivaamattomia kuiluja ja tuntemattomia\nsalaisuuksia. Hänen edessään oli elämä ja seikkailut, hänen vieressään\nparhain kaikista tovereista, jonka kanssa yhdessä hän voisi vuorten\nsalaisuuksia tutkia ja hän ojensi molemmat kätensä.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Andy\", huudahti hän. \"Sinä olet uskollisin\ntoveri mitä milloinkaan on ollut olemassa!\"\n\nHetkistä myöhemmin osoitti Duggan noin puolen mailin päässä olevaa\nmetsikköä. \"On jo päivällisaika\", sanoi hän. \"Tuolla on metsä. Jos\nsinulla on mukanasi läskiä, luulen olevan viisainta, että syömme sen.\"\n\nVähän myöhemmin osoitti Andy, että hänen ruokahalunsa oli yhtä tavaton\nkuin ennenkin. Ennenkuin hän ryhtyi kertomaan omia aikeitaan, tahtoi\nhän, että Keith kertoisi kaikki seikkailunsa alkaen siitä illasta,\n\"jolloin hän tappoi tuon vanhan petturin, Kirkstonen.\"\n\nKello oli kaksi kun he jälleen lähtivät matkalle. Tuntia myöhemmin\nsaapuivat he Little Forkille ja kulkivat sen rantaa pitkin kello\nseitsemään. He olivat syvällä vuoristossa kuin asettuivat yöleiriin.\nIllallisen jälkeen poltti Duggan piippuaan ja asettui mukavaan asentoon\nselkä puuta vasten.\n\n\"Tulet oikeaan aikaan tielleni, Johnny\", sanoi hän. \"Olin odottanut\ntuossa laaksossa kymmenen päivää ja ruokavarani olivat melkein lopussa\nkun sain sinut näkyviini. Aioin huomenna tahi ylihuomenna palata\nmajalle varustautumaan ruokatavaroilla. Jumalani, eikö tämä ole elämää!\nJa me menemme etsimään kultaa, Johnny, ja me löydämme sitä.\"\n\n\"Meillä on koko elämämme aikaa etsiä sitä\", sanoi Keith.\n\nDuggan puhalsi mahtavan savupilven ja veti mielihyvin uutta sisäänsä.\nSitten hän murisi ja nauroi. \"Herrajumala, minkälainen villikissa se\nConnistonin sisar on\", huudahti hän. \"Johnny, lyön vetoa, että jos sinä\ntapaisit hänet, niin tappaisi hän sinut omilla pienillä käsillään. Et\nvoi uskoa kuinka hän vihaa sinua juuri senvuoksi, että sinä koetit\npelastaa henkesi. Tietysti sinä olet valehdellut kuin piru. Et\nluonnollisesti voinut sille mitään. Mutta yksi valhe ei ole mitään.\nMinä olen lasketellut karkeita valeita, mutta kukaan ei ole niiden\nvuoksi tahtonut minua tappaa. McDowellia minä en pelkää. Kaikki\nsanovat, että oli onni kun kiinalaisesta päästiin. Mutta tyttö. Hänen\nelämässään ei liene hetkeäkään, ettei hän ajattelisi sinua eikä hän\nanna itselleen rauhaa ennenkuin on saanut sinut kiinni. Se tahtoo\nsanoa, hän luulee onnistuvansa. Mutta me petämme sen pikku peijakkaan,\nJohnny. Me pidämme silmämme auki ja vedämme häntä nenästä!\"\n\n\"Puhelkaamme jostakin hauskemmasta\", sanoi Keith. \"Minulla on\ntavaroissani 50 ansaa, Andy. Muistatko, kuinka me pyydystimme lintuja\ntalvella ja kultaa kesällä?\"\n\nDuggan hieroi käsiään kunnes ne suorastaan kitisivät; hän kertoi\nnähneensä ilveksen, metsäsian ja ketun jäljet. Hän oli huuhtonut kultaa\nkymmenkunnassa paikassa Little Forkin varrella ja oli valmis valallaan\nvakuuttamaan, että se oli samaa kultaa, jota hän huuhtoi Mc Coffins\nBendin luona.\n\n\"Jollemme löydä sitä täältä, niin käymme ensi kesänä käsiksi\npääsuoneen\", selitti hän, eikä sen jälkeen puhunut muusta kuin\nkeltaisesta aarteesta, jonka löytämisestä hän oli unelmoinut koko\nikänsä. Kun he viimein kietoutuivat huopiinsa, kohosi hän\nkyynärpäilleen ja sanoi:\n\n\"Johnny, älä ole huolissasi sen Connistontytön vuoksi. Unohdin sanoa\nsinulle, että olen käyttänyt aikani hyvin. Kaksi viikkoa sitten\nkirjoitin hänelle tulleeni vakuutetuksi, että sinä olit mennyt\nGreat-Slave maahan ja että minä olin vähällä saada sinut kiinni. Nuku\nnyt vain, äläkä välitä tuosta peijakkaanmoisesta pienestä\nkalkkarokäärmeestä.\"\n\n\"En ole huolissani\", sanoi Keith.\n\nViittätoista minuuttia myöhemmin kuuli hän Dugganin kuorsaavan. Hiljaa\nhän otti huopansa ja nousi ylös. Tuli hehkui vielä -- samoinkuin hänen\npakonsa ensimmäisenä yönä oli taivas nytkin tähtikirkas ja kuu teki\nnousuaan. Heidän leirinsä oli tehty pienelle aukeamalle, jonka keskellä\noli pieni järvi, ei sen suurempi kuin että hän vaivatta saattoi heittää\nkiven sen yli. Sen toisella puolella oli äkkijyrkkä kallionseinä, jonka\nhuipulta kuu alkoi loistaa. Toveriaan herättämättä meni Keith järvelle.\nHän seurasi silmillään kultaista kimallusta sitä mukaa kuin se nopeasti\nlaskeutui vuorenseinää alas. Hän saattoi nähdä sen liikkuvan niinkuin\nsuuren joen. Sitten ilmaantui hänen oma varjonsa hänen eteensä ja hän\nnäki kuun paljastuvan kokonaisuudessaan niinkuin käsittämättömän suuren\npallon. Hänen ympärillään oleva maailma esiintyi yhdellä iskulla\nkaikessa villissä kauneudessaan. Tuntui kuin olisi esirippu vedetty\nsyrjään niin nopeasti, että silmä ei voinut sitä seurata. Jokaisen\npuun, pensaan ja kallion välissä oli pehmeitä valopilkkuja, järvi\nmuistutti silatulla hopealla täytettyä kuoppaa ja niin kauas kuin silmä\nkantoi, valaisi kuu vuoria ja vuorenhuippuja. Ilmassa kuului suloista\nsoittoa ja kaukaiselta vuorenhuipulta irroittuvien kivien rapinaa.\nHetkisen kuvitteli hän Mary Josephinen seisovan vierellään ja että\nhe yhdessä vaipuivat ihailemaan unelmiensa maan ihmeellisiä\ntodellisuusnäkyjä. Sitten purkautui hänen huuliltaan huuto,\nkatkonainen, läähättävä ihmisääni, jota hän ei voinut pidättää, ja\nhänen sydämensä valtasi tuska.\n\nNiin kaunis, tyyni, rauhallinen ja ihana kuin tämä yö olikin, oli se\nkuitenkin katkera Keithille, hänen elämänsä katkerin. Hän ei ollut Mary\nJosephinesta uskonut pahinta. Hän tunsi kadottaneensa tytön ja tiesi,\nettä tämä halveksi häntä, mutta että hän suorastaan vihaisi ja\nkoettelisi kostaa, sitä Keith ei ollut uskonut. Oliko Duggan oikeassa?\nOliko Mary Josephine ilkeä? Ja koettaisiko hän itsepuolustuksekseen\nmyrkyttää tyttöä koskevat ajatuksensa. Hänen kasvonsa tulivat ankariksi\nja huulilta kuului iloton nauru. Hän tunsi seisovansa välttämättömän\nedessä. Se ei merkinnyt mitään, mitä ikinä tapahtuisi, täytyi hänen\nkuitenkin yhä rakastaa Mary Josephinea. -- Hän oli valveilla koko yön.\nMonta kertaa kääriytyi hän huopaansa, mutta hänen oli mahdoton nukkua.\nKello neljä teki hän tulen ja kello 5 herätti hän Dugganin. Vanha\njokimies hypähti ylös vilkkaana kuin poika. Hän palasi järveltä parta\nja hiukset läpimärkinä ja säteilevin kasvoin. Koko vuoristossa ei ollut\nreippaampaa toveria kuin Duggan.\n\nHe olivat matkalla kello kuusi ja tunnin toisensa jälkeen pysyttelivät\nhe Little Forkin varrella. Tie kävi huonommaksi, kapeammaksi ja\nvaikeammaksi ja välistä oli Dugganin pysähdyttävä varmistautuakseen\ntiestä. Kerran sanoi hän Keithille:\n\n\"Tänä yönä näin, ettei tytön puolelta ole pelättävissä mitään vaaraa,\nJohnny. Minä näin unta ja unilla on aina päinvastainen merkitys. Unet\nkäyvät aina toteen. Ja minä uneksin, että se peijakkaan tyttö tuli\nsinun luoksesi nukkuessasi, otti suuren leipäveitsen ja leikkasi pääsi\nirti! Niin, saatoin nähdä hänen pitävän päätäsi ilmassa ja veren\njuoksevan siitä. Tyttö vain nauroi --\"\n\n\"_Anna olla_!\" Keith suorastaan vaikeroi sanat. Hänen silmänsä\nleimusivat ja kasvot olivat kalmankalpeat.\n\nKohauttaen tavattoman leveitä olkapäitään ja vihaisesti murahtaen\njatkoi Duggan matkaansa.\n\nTuntia myöhemmin kapeni tie lyhyeksi rotkoksi ja tämä rotko vei\nyht'äkkiä kauniiseen laaksoon, joka sijaitsi vuorien välissä. Tuskin\nolivat he tulleet sinne, kun Duggan alkoi karjua villisti ja rupesi\nampumaan pyssyllään ilmaan.\n\n\"Nyt olemme kotona\", selitti hän sitten Keithille. \"Maja on tuon\nkallion luona. Olemme siellä kymmenessä minuutissa.\"\n\nVähemmässä kuin kymmenessä minuutissa sai Keith näkyviinsä rakennuksen,\njoka oli seetrien ja kuusien muodostaman metsikön suojassa. Se oli\npaljon suurempi kuin hän oli luullut.\n\n\"Kuinka saatoit tehdä sen yksin!\" huudahti hän ihaillen. \"Sehän on\noikea ihme, Andy. Ja riittävän suuri kokonaiselle perheelle!\"\n\n\"Puoli tusinaa intiaaneja kulki ohi ja minä panin heidät työhön\",\nselitti Duggan. \"Ajattelin, että samalla saatoin tehdä sen riittävän\nsuureksi, Johnny, semminkin kun minulla oli kylliksi apua. Joskus\nkuorsasin aivan kuuluvasti, kun -- -- --\"\n\n\"Majasta nousee savua\", huudahti Keith.\n\n\"Pidin yhden intiaaninaisista luonani\", sanoi Duggan. \"Hieno\nkeittäjätär ja hauskannäköinen pieni nainen, Johnny! Hänen miehensä\nkuoli talvella ja hän oli iloinen saadessaan minulta 5 dollaria kuussa\nja ylöspidon. Minkälainen tuhlari onkaan enosi Andy!\"\n\nNoin kymmenen metrin päässä majasta oli puro. Duggan pysähtyi\njuottamaan hevostaan ja nyökkäsi Keithin jatkamaan.\n\n\"Katso sisään, Johnny, mene sinne ja katso sisään! Minä olen ikäänkuin\nhieman ylpeä tästä majasta.\"\n\nKeith jätti hevosensa Dugganille ja totteli. Majan ovi oli auki ja hän\nastui sisään. Ensi silmäyksellä hän huomasi, että Dugganilla oli syytä\nolla ylpeä. Ensimmäinen suuri huone muistutti hänen entistä kukkulalla\nolevaa asuntoaan. Sen takana oli toinen huone, jossa hän kuuli jonkun\nliikkuvan lieden ääressä. Ulkopuolella vihelteli Duggan. Sitten alkoi\nhän laulaa ja Keith irvisti kuullessaan jokimiehen käreällä äänellään\nlaulavan laulua, jota oli laulanut Mc Coffins Bendin luona\nkaksikymmentä vuotta sitten. Ja senjälkeen kuuli hän ääntä keittiöstä.\nMyöskin nainen oli onnellinen.\n\nJa sitten -- ja sitten -- --\n\n\"_Taivaan Jumala_ -- --.\"\n\nOviaukossa seisoi nainen riemuitsevin kasvoin, jotka kuvastivat\nrakkautta ja ylpeyttä ja ojensi molemmat kätensä häntä kohti -- _Mary\nJosephine!_\n\nKeith horjui, oli kaatumaisillaan, jokin häikäisi häntä -- kyyneleet --\nkuumat, häikäisevät kyyneleet, jotka kohosivat nyyhkytyksen mukana\nhänen kurkustaan ja olivat tukahduttaa hänet. Ja sitten makasi Mary\nJosephine hänen käsivarsillaan, kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri,\nnauroi ja itki sammaltaen: \"Miksi -- miksi -- et tullut takaisin --\nminun luokseni -- sinä iltana? Miksi -- miksi -- menit ulos ikkunasta?\nMinä -- minä odotin -- ja -- olisin lähtenyt -- sinun -- mukanasi --\"\n\nHeidän takanaan olevalta ovelta kuului Dugganin naurava, riemuitseva ja\nilosta jyrisevä ääni. \"Johnny, enkö minä sanonut sinulle, että on niitä\nsuurempiakin valheita kuin sinun? Enkö sanonut? Katsohan vain. Eh!\"\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKesti monta minuuttia ennenkuin Keith, joka oli sulkenut Mary\nJosephinen syliinsä, päästi hänet irti ja piteli tyttöä riittävän\nkaukana voidakseen katsella häntä. Siinä hän oli, jokainen pala\nhänestä, silmät suurta ylpeyttä hehkuen, kasvot punertaen tunteesta,\njota ne ennen eivät olleet kuvastaneet, ja kun Keith ikäänkuin nieli\nhäntä nälkäisin katsein, päästi hän äkkiä pienen huudahduksen,\npainautui Keithin rinnoille ja piilotti kasvonsa.\n\nJa kun Keith ei keksinyt muita sanoja, kuiskasi hän yhä uudelleen ja\nuudelleen: \"Mary -- Mary -- Mary --\"\n\nDuggan vetäytyi ovelta pois. Molemmat sisälläolijat eivät olleet\nkiinnittäneet mitään huomiota häneen ja vanha jokamies murahteli\nmielihyvästä irroittaessaan kuorman Keithin hevoselta, sitoessaan\nmolemmat hevoset kiinni ja varustaessaan ne ruualla. Oli kulunut\npuolituntia ennenkuin hän rohkeni pitkin puronvartta lähestyä majaa.\nHän pysähtyi vieläkin ja kolisteli satuloita kunnes näki Mary\nJosephinen ovessa. Aurinko paistoi häneen. Hänen ihanat hiuksensa\nolivat avautuneet ja hänen takanaan seisoi Keith niin lähellä, että\nhiukset peittivät hänen olkapäänsä. Ikäänkuin lintu kiisi Mary\nJosephine Dugganin luo ja suuteli tämän polttavan punaista poskea.\n\n\"Puh\", sanoi Duggan kun ei parempaakaan sanottavaa keksinyt. \"Puh.\"\nSitten otti Keith hänen kätensä. \"Andy, sinä tulipunainen vanha\nvalehtelija, jollet olisi kyllin vanha ollaksesi minun isäni,\nkurittaisin sinut pahanpäiväiseksi\", huusi hän leikillisesti.\n\"Tahtoisin tehdä sen juuri senvuoksi, että pidän sinusta niin riivatun\npaljon! Sinä olet tehnyt tämän päivän --\"\n\n\"-- Elämän muistorikkaimmaksi\", auttoi Mary Josephine. \"Eikö niin --\nJohn?\"\n\nNojaten poskensa miehen olkaan, lausui hän ensi kerran tämän nimen.\n\nJa Dugganin silmien edessä Keith suuteli häntä. Tunnittain olivat Keith\nja Mary Josephine kahden sydämensä pienessä laaksossa tähtikirkkaan\nkuutamotaivaan maailmaa valaistessa. Keithille oli edellinen yö\npalannut takaisin, vain entistä ihmeellisempänä. Tyynessä ilmassa\nkuului sama suriseva laulu, hiljainen veden solina ja vuoren\nsalaperäiset hiukset. Heidän ympärillään olivat lumenpeittämien vuorien\nsuojelevat huiput ja heidän jalkojensa alla pehmeä, tuore ruoho ja\nsuloinen kukkien tuoksu. \"Onnemme laakso\", oli Mary Josephine sanonut\nsanomattomasta onnesta väräjävällä äänellä. \"Onnemme laakso on nyt\ntodellisuus!\"\n\n\"Ja sinä olisit tahtonut tulla luokseni -- sinä iltana?\" kysyi Keith\nihmetellen. \"Sinä yönä kun minä pakenin?\"\n\n\"Niin, en kuullut sinun lähtevän. Vihdoin menin ovellesi kuuntelemaan,\nsitten koputin ja senjälkeen huusin sinua ja kun sinä et vastannut,\nmenin huoneeseen.\"\n\n\"Laupias taivas!\" huokasi Keith. \"Sen kaiken jälkeen olisit sinä\ntahtonut karata kanssani, verenpeittämän miehen kanssa -- murhaajan --\ntakaa-ajetun --\"\n\n\"Rakas John.\" Mary Josephine otti hänen kätensä omiensa väliin. \"Rakas\nJohn, minulla on sinulle uutisia.\"\n\nKeith oli vaiti.\n\n\"Otin Dugganilta lupauksen, ettei hän tavatessaan sinut puhuisi minun\ntäälläolostani ja otin sitäpaitsi häneltä toisenkin lupauksen -- ettei\nhän ilmaisisi salaisuutta, jonka itse tahdoin sinulle ilmoittaa. Hän\noli ihmeteltävä, en ymmärrä kuinka hän menetteli.\"\n\nHän painautui lähemmäksi Keithiä ja puristi kovemmin hänen kättään.\n\"Näetkö, John, senjälkeen kun olit tappanut Shan Tungin, tapahtui\nhirveitä asioita. Heti sinun mentyäsi näin taivaan punertuvan. Shan\nTungin talo paloi. Minä kauhistuin, sydämeni oli pakahtua enkä minä\nliikahtanut. Lienen istunut ikkunan luona kauan kun ovi avautui, Miriam\njuoksi sisään ja hänen jälkeensä McDowell. Oi, en ole milloinkaan\nkuullut miehen kiroavan sillä lailla kuin McDowell teki nähtyään sinun\nkaranneen, ja Miriam piilotti päänsä minun syliini. McDowell kulki\nedestakaisin ja kääntyi lopuksi minuun päin ikäänkuin olisi tahtonut\nniellä minut ja suorastaan huusi: 'Tiedättekö -- _se kirotta hapsu ei\nole tappanut Judge Kirkstonea_!'\"\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka aikana kaikki Keithin aivoissa oli sekaisin.\nJa Mary Josephine jatkoi yhtä tyynesti kuin puhuisi auringon\nmailleenmenosta:\n\n\"Tietysti tiesin minä koko ajan siitä, mitä olit minulle John Keithistä\npuhunut, että sinä et ollut mikään murhaaja. Näetkö, John, minä olin\noppinut rakastamaan John Keithiä. Se toinen asia kauhistutti minua.\nSilloin yöllisessä taistelussa ei Judge Kirkstone vahingoittunut\npahoin, hän vain huumaantui. Peter Kirkstone oli isänsä kanssa\nalituisessa riidassa. Peter tahtoi saada rahaa, mutta isä ei antanut.\nSenjälkeiset tapahtumat tuntuvat mahdottomilta. Mutta ne ovat totta.\nSinun mentyäsi _tappoi Peter Kirkstone isänsä periäkseen hänen\nomaisuutensa!_ Ja sitten pani hän rikoksen sinun syyksesi!\"\n\n\"Jumala\", kuiskasi Keith. \"Mary Josephine -- mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Peter Kirkstone sai taistelussa vaikeita vammoja. Hän kuoli samana\nyönä, mutta tunnusti ennen kuolemaansa. Siitä johtui Shan Tungin valta\nMiriamin yli. Hän tiesi asian. Ja Miriamin piti maksaa hinta, joka\nolisi pelastanut veljen pyövelin käsistä.\"\n\n\"Ja senvuoksi\", jatkoi Keith ikäänkuin itsekseen, \"hän osoitti niin\nsuurta mielenkiintoa Keithiä kohtaan.\"\n\nHän silmäili kimmeltävää taivasta ja molemmat olivat kauan vaiti.\nNainen oli löytänyt onnen. Miehen sielu oli päässyt pimeydestä valoon.\n\n\n\n"]