[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC58ExuKM32dEhFDDe5WpZe-JUAWzDTV8RQTXQ5fULr0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1606,"Terve mies","Finne, Jalmari",1874,1938,"1606-finne-jalmari-terve-mies","1606__Finne_Jalmari__Terve_mies",null,"romaani",[],[],"fi",1915,38212,221583,false,55515,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Terve mies: Romaani\" by Jalmari Finne is a novel written in the early 20th century. The book centers on Kalle, a young blacksmith, navigating life's challenges as he grapples with personal ambition, relationships, and the harsh realities of society. Kalle's journey begins in a close-knit rural community where he demonstrates both skill and determination.  The opening of the novel introduces us to Kalle's life in the smithy, where he showcases his talent while interacting with his father and younger brother, Mikko. The narrative transitions seamlessly from familial banter to Kalle's resolve to seek greater opportunities beyond their village. He expresses a desire to leave for Helsinki, recognizing the limitations of his current environment and the potential for a broader future. The dynamics of Kalle's relationship with his love interest, Alma, adds emotional depth as he grapples with his aspirations and the weight of their connection as he prepares for departure. (This is an automatically generated summary.)",[],154,"Romaani kertoo nuoresta ja itsepäisestä sepästä nimeltä Kalle, joka työskentelee maaseudulla pajan äärellä. Teos kuvaa kyläyhteisön arkea, taloudellisia huolia ja suorasukaisen miehen pyrkimyksiä pärjätä omien periaatteidensa mukaisesti.","Jalmari Finnen 'Terve mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1606.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TERVE MIES\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\n-- Ei siinä ole viittätoista kiloa enempää.\n\n-- No, se nyt on ihme ja kumma, kun minä kahdeksastatoista olen\nmaksanut, ja kauppiaan vaaka näyttää oikein.\n\n-- Tässä ei ole viittätoista enempää!\n\n-- Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaan\nvaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voita\noli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, ja\nkun sitten rautatanko pantiin...\n\n-- Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.\n\nPajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen,\nhän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessään\nrautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.\n\n-- Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälle\nviidentoista, sanon minä.\n\nTalonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tuli\nvinkaiseva sävy, kun hän huusi:\n\n-- Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkin\nitsepäinen vesa!\n\nNuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kun\nhän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuosta\nhiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osui\ntalonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin jo\nhymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluun\nkiinni ja pakotti sanat huulille:\n\n-- Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tulet\nopettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?\n\nNuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:\n\n-- Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaa\nrähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.\n\nSamassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimen\nkilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen,\nlaiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:\n\n-- Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinä\nsuotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukan\nhiljaa!\n\nKalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkan\nsyvempään päähänsä ja meni pajaan.\n\n-- Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minä\nsanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssa\nriitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se aina\noikein näyttää.\n\n-- Mutta kun minä kauppiaan luona...\n\n-- Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangon\nkappale.\n\nRiitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiä\nympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyen\nraudankappaleen esiin.\n\n-- Totisesti olikin. Sen minä unohdin.\n\nHän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:\n\n-- Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!\n\n-- Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.\n\nVanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännän\nkanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisesti\nlöi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä,\njoista ensimäinen oli jälkimäistä hiukan vahvempi, toinen kun tuli\naivan kuin sen seuraksi.\n\nTakojat olivat Kalle, joka moukaria heilutti, ja hänen nuorempi\nveljensä Mikko, viisitoistavuotias poika, joka pienemmällä vasaralla\nnakutteli alasimella olevaa hehkuvaa rautaa, pidellen sitä pihdeillä.\n\nUlkosalla vanha seppä isännän kanssa puhetta jatkoi. Kun vähäksi\naikaa taonta taukosi ja kuului vain palkeitten vihainen puhkunta,\nkatsoi hän ovesta sisään ja kysyi:\n\n-- Tarvitaanko minua?\n\n-- Isä on vaan siellä, ei täällä tarvita, sanoi Kalle. -- Johan tämä\nkohta loppuukin.\n\nSeppä kääntyi isännän puoleen ja sanoi puoliääneen, jotta pajaan ei\nkuuluisi:\n\n-- Kuulitteko, isäntä? Sellaisia minun poikani ovat. Eivät päästä\nminua kohta enää työhön laisinkaan.\n\nJa hän pudisti säälitellen päätään, mutta suupielissä leikki\ntyytyväisyyden ja onnen väre, jonka isäntäkin huomasi.\n\n-- Parempihan tuo, että poika isänsä ajaa työstä pois, kuin että isä\npoikansa, sanoi isäntä.\n\n-- Eihän tuota pitäisi lastaan kiittää, hulluhan sellainen mies\non, sanoi seppä. -- Mutta kyllä minä sen sentään sanon, että olisi\npitänyt olla nuorempana ahkerampi, jotta olisi enempi tuollaisia kuin\nKalle on ja millaiseksi Mikko lupaa tulla. Tai ehkä on hyväkin, ettei\nole monta sellaista kuin tuo meidän Kalle. Se pitää niin tiukasti\noman päänsä, että...\n\n-- Isäkinkö saa taipua?\n\n-- No, eihän tuota juuri vielä ole saatu tehdä. Mutta herra tiesi,\nmillainen metakka olisi talossa, jos tuollaisia olisi liian monta.\nTyössä sisu kyllä on hyvä asia, mutta työn ulkopuolella se on kuin\nhevonen ensi kertaa valjaissa, vie rattaat helposti ojaan. Mutta\ntyössä! Kerronko isännälle mitä viime viikolla tehtiin. Tuli tässä,\nkun on näin juuri työaseitten korjuu-aika ja kylä suuri, sellainen\ntyönruhka meille, että jo alkoi pelottaa. Ja Kalle otti vastaan työtä\nja lupasi määräpäiväksi valmiiksi. Jo minua alkoi panna ajattelemaan,\nettä tappaako se tässä meidät toiset työllä, ja sanoin, että ei\npitäisi ottaa enää lisää työtä, mutta hän vastasi vain, että kyllä se\nvalmistuu. Ja sitten hän eräänä päivänä, se oli niinkuin tiistaina\nviime viikolla, alkoi aamusta alkaen panna sellaisen tulisen puhdin\nkaikkeen, että minä jo luulin maailman saranojen menneen nastoistaan\nja niitä kiireimmän kautta pitävän korjata. Minut he panivat\npalkeisiin, en kelvannut, nähkääs, enää muuhun heidän mielestään.\nMutta siinäkin oli sellainen kiire ja touhu, että sylki tahtoi suussa\nkuivua. Ja kun minä olen tottunut henkeä vetämään aina sen mukaan\nkuin vasara lyö, lyön sitten itse tai toinen sen tekee, niin siinä\nminä koko päivän läähätin kuin rintatautinen. Sellaisella kiireellä\npoikien käsissä moukarit ja vasarat iskivät. Ja valmista työtä tuli!\nHyvä jumala, kuinka sitä tuli! Minä jo pelkäsin, että tässä tulee\nhuonoakin, kun kiire on niin kova. Mutta täyttä tehtiin, aivan\ntäyttä. Ne isännän uudet viikatteet olivat siinä samassa myllyssä\nsilloin.\n\n-- Ja oikein hyviä tulivatkin, ne ovat parhaita koko talossa.\n\n-- Kas, sen Kallen käsi, se on niin ihmeen varma. Kun hän iskee,\nniin sitten ei siihen ole enää hyvä mennä toisen sorkkimaan. Mutta\ntulihan siitä viimein päivän päätös, sillä jumala on niin asettanut,\nettä meidän joskus levätäkin pitää. Ja lepo siitä tulikin. Kalle meni\njärveen uimaan ja sitten heti makuulle. Ja kannattikin levätä, sillä\nminä sanon sen suoraan, että nuoruudessani, jolloin minäkin olin\ntaitavimpia seppiä näillä tienoin, en kahden apulaisen kanssa olisi\nkahdessa päivässä saanut sitä valmiiksi, minkä nyt saimme yhdessä.\nMikko kun on vielä tuollainen kasvava poika, vaikka visaa sekin on\nja sisu silläkin on, niin että ihan hirvittää toisinaan, hän ei\njaksanut syödä illallistakaan, vaan kellahti heti vuoteelle, kun oli\npäältään ottanut. Mutta eihän sitä nyt sentään naama pesemättömänä\nnukkumaan saa mennä. En minä vanhaa Hetaa viitsinyt käskeä sellaiseen\nhankaamiseen, eikä siinä sitten mikään muu auttanut kuin tehdä se\nitse.\n\n-- Mikä?\n\n-- No, se poikani naaman peso, sanoi seppä nauraen. -- Olen minä jos\njossain toimessa ollut, mutta en ole vielä lapsen naamaa pessyt. Kun\nvaimoni eli, niin hänhän ne lapset pesi. Mutta nyt istuin ja pesin\nMikon naamataulua. Ja niin väsynyt oli vekara, ettei edes herännyt,\nvaikka minä hankasin oikein veden ja saippuan kanssa ja karkea pyyhe\nkädessäni.\n\nSeppä naurahti ja sanoi:\n\n-- Narrihan minä olen ja jo vanhuudenhöperö, kun vieraille lapsiani\nkiitän.\n\n-- Ei sentään, asia on aina asia.\n\n-- Ja täytyyhän minun vieraille kiittää, kun en heille saa sanoa\nkiitoksen sanaakaan.\n\n-- Ettekö?\n\n-- No, en niin alkuunkaan pääse, kun jo tulee oikein pahalla äänellä:\nPitäkää suunne kiinni! Kyllähän ne muuten muistavat tuon käskysanan,\nmissä lapsia vaaditaan kunnioittamaan isäänsä, mutta ei silloin, ei\nsilloin koskaan.\n\n-- Mahdatte te itse asiassa olla hyvin onnellinen?\n\n-- Onnellinenko? En.\n\n-- Mutta oletteko te hassu? Seppä hymyili vastatessaan:\n\n-- En juuri sitä. Mutta sanokaas, isäntä, mistä tässä pitäjässä\nriittää niin paljon työtä, kuin nuo pojat tahtovat tehdä? Pois Kallen\njo pitäisi päästä muualle. Mutta minne? Sitä minä tässä olen tuuminut.\n\nPajasta alkoi kuulua niin kiivasta takomista, että keskustelevat\nmiehet katsoivat parhaaksi vaieta ja odottaa. Isäntä otti käteensä\nrautatangon ja kohotteli sitä. Kun puheenloma jälleen tuli, sanoi hän:\n\n-- Viisitoista kiloa! Nyt muistan, kun kauppias sen punnitsi, se oli\nprikulleen niin paljon.\n\n-- Kalle ei koskaan siinä erehdy, sanoi seppä. -- Kun vain hän\nelämässä osaisi kaiken muun yhtä hyvin punnita. Kun osaisi!\n\nVaitiolo oli katkaissut entisen keskustelun, eivät he enää sen lankaa\nlöytäneet, puhelivat pitäjän ja kunnan asioista. Erotessa isäntä\nkuitenkin vielä käänsi puheen Kalleen sanoen:\n\n-- Jos minun Emmani olisi edes viittä vuotta vanhempi, mutta kun se\nvasta on kymmenen korvissa, niin kyllä minä poikanne meille kiskoisin\nvävyksi. Mutta kun Emma siihen ikään tulee, jolloin pojalle kelpaa,\nniin on poikanne jo ottanut omansa, sillä kai tuollaisen jälestä\ntytöt ravaavat.\n\n-- En minä tuota niin tiedä sanoa, mutta taitaa Kallella olla omansa\njo katsottuna ja varattuna.\n\n-- Tuollainen mies kuin poikanne, on enemmän kuin suuret perut. Hän\non itse pääoma, joka tuottaa hyvin runsaan koron.\n\n-- Kai se niinkin on, mutta moni näyttää hyvältä nuorena, tuleekin\nhuonoksi vanhempana. Ei sitä päästä pitkälle paljaalla työkyvyllä,\nälyä ja ymmärrystä sitä pitää olla, jotta maailman suuri hyrrä ei\npääse pyörittämään mielensä mukaan. Ja onko hänellä älyä, kuka noin\nnuoresta vielä tietää, kun älyä ei ole koeteltu.\n\nMiehet erosivat, ja seppä palasi pajaan. Hän tarttui vasaraan ja\naikoi kolmantena tulla lyömään hehkuvaan rautaan. Mutta silloin Kalle\nantoi moukarinsa vaipua alas ja sanoi:\n\n-- Mitä tuo vanha krääkkä täältä hakee?\n\n-- Mitä sinä sanot? tiuskaisi seppä.\n\n-- Emme me tuollaista apua tarvitse! Pois näistä nurkista ja heti\npaikalla.\n\n-- Sinä helvetin korvennettava, etkö läpätä siivommin!\n\n-- Ulos nyt täältä tai me kyöräämme! Eikö niin, Mikko?\n\n-- Tietysti me lennätämme ukon ulos! vastasi Mikko äänellä, joka ei\nenää ollut pojan, mutta ei vielä nuorukaisenkaan.\n\n-- Tämä käy jo kunnian päälle, sanoi seppä. -- Minä manaan teidät\nkäräjiin molemmat.\n\n-- Olettehan te lautamies, manatkaa vaan. Kyllä me tulemme ja siellä\nme laulamme lisää, sanoi Kalle...\n\n-- Minä ajan teidät molemmat pitäjästä pois, niin tulista kyytiä,\nettä koirat kintuissanne räksyttävät!\n\n-- Jos arvoisa kunnallislautakunnan jäsen sen tahtoo, niin voi sen\ntehdä. Mutta silloin me nostamme ilmi sodan ja vihaisen villityksen\nkylässä. Eikä pidä lähtiessämme olla yhtäkään ikkunaa tai ovea\nehjänä, kun nämä kaksi kulkevat raittia.\n\n-- Ja kaikki aidat me kaadamme kumoon ja tytöt me otamme seuraksemme,\nsanoi Mikko nauraen lapsellisella ilolla.\n\nNäin he riitelivät siinä suuressa ilossaan, joka heidän sydämensä\ntäytti toisiaan ajatellessaan. Ja kun he ujostelivat sanoa helliä\nsanoja toisilleen, niin he tarttuivat riidan muotoon. Ja niinpä he\nviimein uhkailivat vanhaa seppää moukareillaan niin kovasti, että\ntämä hädissään kiersi alasinta ja viimein ryntäsi ulos ovesta.\n\n-- Senkin hävyttömät roikaleet! Senkin lurjukset! huusi hän oven\nulkopuolelle päästyään.\n\n-- Vai loksutat sinä vielä leukojasi! huusi Kalle pajan ovelta. --\nMissähän sinä luulet olevasi, kun kerran kimppuusi käymme?\n\nJa sydämensä suuressa ilossa syytäen mitä hirveimpiä haukkumasanoja\nkippasi seppä tupaansa kohden. Mutta vielä portaille päästyään hän\nkumartui, aivan kuin siten heittääkseen sanat kovemmalla voimalla, ja\nhuusi pajan ovella nauraville pojilleen:\n\n-- Ryökäleet!\n\nMutta samassa jo poikain päät katosivat, ja ennenkuin ukko oli\npäässyt tupaansa, nousi jo pajan katon aukosta kirkas kipinäsade\nsyksyistä iltataivasta kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPajan ahjo oli jo sammutettu, nuoret miehet käyneet uimassa,\npestäkseen ruumiinsa pajan tomusta ja liasta, illallinen syöty ja\ntalo valmistautui ottamaan vastaan sunnuntaita. Vanha seppä istui\ntuvan portailla, kun Kalle, joka oli ollut aitassa ja ottanut ylleen\nsiistit vaatteet, kulki hänen ohitseen ja läksi kylälle päin. Ukko\nei mitään kysellyt eikä poika mitään sanonut. Vähän ajan päästä tuli\nMikko tuvasta ja aikoi hänkin mennä.\n\n-- Minne sinulla on matka? kysyi seppä.\n\n-- Verkkoja kokemaan, vastasi Mikko.\n\n-- Kiekkoa lyömään sinä menet, kyllä minä sinut tunnen! sanoi seppä\ntiukasti.\n\n-- Sitäkin. Mutta verkkoja ensin kokemaan. Missä Kalle on, jotta\ntulee soutamaan?\n\n-- Meni.\n\n-- Tyttöjenkö luo?\n\n-- Meni minne meni, en kysynyt.\n\n-- Miksi ette, isä, koskaan häneltä kysy, minne hän menee, mutta aina\nminulta? Tässä ei saa ottaa askeltakaan ilman että on tehtävä tili\nkaikesta.\n\n-- Pidä suusi kiinni! Kun Kalle oli sinun ikäisesi, niin kysyin\nhäneltäkin. Kun olet hänen iässään ja hänen tapaisensa, saat tehdä\nmitä tahdot! Sinun ikäiseesi ei vielä voi luottaa.\n\nMikko vaikeni.\n\n-- Minä otan Hetan soutamaan, sanoi hän viimein.\n\n-- Ota vaan, jos hän tulee.\n\n-- Kyllä Heta tulee vaikka naimisiin minun kanssani, jos pyydän,\nsanoi Mikko nauraen.\n\n-- Vensperi! lausui seppä nauraen. -- Mikähän sinustakin tulee?\n\n-- Jotain, ellei omalla voimalla, niin naisten avulla!\n\n-- Nyt pidät suusi suipemmalla, sanoi seppä, jonka nauru taukosi. --\nMies olkoon miesten kautta jotain, pois naiset pelistä.\n\nMikko palasi tupaan ja tuli kohta vanhan Hetan seurassa, joka\nkiireesti seurasi häntä, sitaisten mennessään huivin päähänsä. Hän\noli jo hiukan kumarassa kulkeva nainen, joka hoiti sepän taloutta.\nJo oli hän päässyt jonkun matkaa, kun seppä raapi tikulla maata\nportaitten pielestä ja huusi:\n\n-- Heta! Et sinä kaloja saa, ellet kotipihalta lähtiessä ensin\nonkimatoa näe. Tule tänne katsomaan, tässä on sellainen sinulle.\n\nHeta palasi, otti onkimadon käteensä ja heitti sen mennessään\nportilla päänsä yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTasaisesti asteli Kalle tietä pitkin ja saapui kylän halki\nkuljettuaan sen toiseen laitaan, nousi siellä olevalle mäelle, istui\ntien laidassa kivelle, katsoi kelloaan ja alkoi odottaa. Ei hän\nkatsellut minnekään, istui vain tyynesti paikallaan ja mietti aivan\nliikkumattomana.\n\nSiististi puettu palvelijatar lähestyi miestä. Kalle kuuli askeleet\nja astui vähän matkaa häntä vastaan. He kättelivät, ja nuori mies\nkysyi:\n\n-- Joko pääsit töistä?\n\n-- Jo, vastasi tyttö.\n\n-- Istutaan tähän, minulla on sinulle vähän asiaa. He kävivät tien\nviereen istumaan.\n\n-- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi Kalle.\n\nTyttö katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- Mitä sinä sinne menet? Eikö täällä ole työtä?\n\n-- Ei niin, että minulle riittäisi. Onhan nyt jo syksy ja kohta\nloppuvat pajatyöt. Se vähä mitä on kengittämistä ja semmoista, sen\njaksavat kyllä isä ja Mikko tehdä hyvästi. Mutta ei yksistään se\npakota minua pois. Täytyy ajatella vähän pitemmällekin. Muutaman\nvuoden päästä on Mikko jo aivan varttunut, ja silloin ei tässä\npitäjässä enää riitä työtä kolmelle sepälle kiireimpänäkään aikana.\nJa sitäpaitsi, enhän minä voi jäädä tänne elinajakseni.\n\n-- Kyllähän minä tuon ymmärrän vallan hyvin, sanoi tyttö. -- En\nminä koskaan ole ajatellutkaan, että sinä aina täällä olisit. Mutta\nminä en olisi uskonut sinun lähtevän juuri nyt, vaan vasta sitten\nmyöhemmin.\n\n-- Milloin myöhemmin?\n\nTyttö oli vaiti.\n\n-- Sanohan nyt, Alma, milloin olet ajatellut minun lähtevän täältä?\n\n-- Silloin kun olemme ensin menneet naimisiin. Onhan silloinkin vielä\naikaa.\n\n-- Minä olen ajatellut lykätä sen asian tuonnemmaksi. Kyllä siihen on\nsittenkin aikaa, myöhemmin. Jos se sitten tulee.\n\n-- Ja miksi ei se tulisi, jos kerran nyt jo olet sitä ajatellut.\n\n-- Voihan jommankumman mieli muuttua.\n\nAlma oli vaiti, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, ja sormensa\nhypistelivät esiliinaa.\n\n-- Älä siinä vaan rupea itkemään sellaista pikku asiaa, sanoi Kalle.\n-- Tiedäthän, etten minä voi sietää itkua. Se saattaa minut aivan\nraivoon.\n\n-- En minä itke, vastasi Alma, vaikka äänensä tätä lausuessaan\nvärisikin. -- Sinähän tietysti teet, niinkuin sinulle on parasta.\n\n-- Juuri niin, mikä minulle on parasta!\n\n-- Eikä minulle?\n\n-- Kuka sen tietää nyt vielä, mikä sinulle on parasta? Näet hyvinkin\ntoisia ja silloin...\n\n-- Ei puhuta siitä, Kalle. Ja millä sinä aiot ansaita siellä enemmän\nkuin täällä? Puhutaan siitä.\n\n-- En tiedä vielä, mutta kai työtä tekevälle tulee eteen.\n\n-- Ainahan sanotaan, ettei talvella työtä ole Helsingissä. Sitähän\nkaikki valittavat.\n\n-- No, on se ihme ja kumma, ellei sitä minulle tule.\n\nPaljon he tästä puhelivat ja tyynesti kaikkea harkitsivat. Odottihan\nnuori Alma, että Kalle sittenkin olisi jollain tavoin luvannut palata\nhäntä noutamaan, mutta kun Kalle ei sitä sanonut, ei hänkään tohtinut\nkysyä.\n\nHe erosivat, eikä Kalle ollut mitään luvannut eikä Almalla ollut siis\nmitään, mille olisi elämänsä rakentanut vastaisuudessa.\n\nKyllähän Kalle lähtiessään ajatteli juuri sitä, että hänen olisi\npitänyt jotain kuitenkin Almalle luvata, ja tämä ajatus hidastutti\nkäyntiä kotia kohden ja mieli teki kääntyä puhelemaan siitä Alman\nkanssa. Mutta ajatukset eivät päästäneet häntä palaamaan:\n\n-- Eihän sitä tiedä kuinka käy, sanoi hän. -- Nyt voi Alma näyttää\nparhaalta tytöltä, minkä voi saada. Mutta kun pääsen toisaanne\nelämään, niin ehkä voi sattua siellä eteen vielä parempia. Annettu\nsana on annettu sana, sitä ei pidä heittää tarpeettomasti toiselle ja\nsitoa itseään. Jos siksi kääntyy, etten toista, parempaa tapaa, niin\nsaatanhan silloin tulla tänne takaisin.\n\nJa tämä ajatus rauhoitti mieltä ja sen avulla hän pääsi kaikista\nristiriidoista. Eikä hän nyt paljoa joutanutkaan Almaa enää\najattelemaan, sillä kotiaan lähestyessään hänen tuli miettiä, millä\ntavoin isälleen kaiken selittäisi. Ei isä vastusta, sen hän tiesi,\nmutta eihän tiennyt, mitä äijä oli ajatellut. Ja Kalle pani suuren\npainon isänsä mielipiteille.\n\nKun hän kotiaan tuli, oli isä jo levolla. Kallea ei nukuttanut. Hän\nistui tuvan portailla, ja vasta myöhäiseen, kun Mikko palasi kylältä,\nhän tämän seurassa siirtyi tupaan.\n\nAamulla aterioitua Kalle otti asian puheeksi.\n\n-- Minä olen aikonut lähteä Helsinkiin, sanoi hän. -- Mitä te, isä,\nsiitä ajattelette?\n\n-- Kyllä minä olen arvannut, että kerran tämä ajatus sinuun tulee,\nkun olet jo kolmenkolmatta. Mutta mitä varten sinne menet, eikö\ntäällä ole hyvä olla?\n\n-- Minä tahdon ansaita enemmän kuin täällä.\n\n-- Onhan se hyvä halu, mutta ei rahalla parasta saa.\n\n-- Ja sitäpaitsi ei täällä ole työtä minulle kylliksi.\n\n-- Kaikenlaista lisätyötä voi hankkia.\n\n-- Minä kaipaan suurempaa työalaa.\n\n-- No, se oli ensimäinen kunnollinen vastaus. Kyllä sinut siksi hyvin\ntunnen, että tiedän sinun sitä tarvitsevan. Ethän sinä terveenä pysy,\nellet saa rynnistää. Ja milloin aiot lähteä?\n\n-- Huomenna vaikka.\n\n-- Parasta on heti koettaa, ajattelen minäkin. Ellei onnistu, niin\npianhan pääset sitten takaisin.\n\n-- En minä takaisin tule. Ukko hymähti.\n\n-- Ei sisu kai anna myöten?\n\n-- No, ei anna.\n\n-- Arvasinhan sen.\n\nHe puhelivat asiasta vielä jonkun aikaa, ja pian oli päätös valmis.\n\n-- Tarvitset tietysti alkua varten rahaa, sanoi isä.\n\n-- Ehkä vähän. Mutta eiköhän tuota työtä piankin siellä saa.\n\n-- Se ei ole varmaa. Onhan minulla säästöjä, ja ovathan ne isoksi\nosaksi sinunkin ansiotasi. Paljonko tahdot?\n\n-- Jos satasen saisin.\n\n-- Ota kaksisataa. Voithan säästää, jos siksi tulee. Mutta voihan\nolla, että rahaa hyvinkin tarvitset. Ja niinkuin sinut tunnen, et\nsinä täältä pyytämään tule kesken ainakaan.\n\n-- No, ei kai haluttaisi, vastasi Kalle nauraen. Vakava oli seppä\nsen päivää, katseli vain, miten poikansa etsi tavaroitaan kokoon\nja ne järjesti matkalaukkuun, jonka itse oli kerran valmistanut\nnähtyään toisilla samanlaatuisia. Hän oli takonut sen kulmiin\nkauniit koristeet, ja lukkokin siinä oli aivan omatekoinen, siro ja\nvahva. Mikon kanssa Kalle puheli paljon matkastaan ja oli reippaalla\nja hyvällä tuulella. Ei hän suuria tahtonut ajatella näin ensi\naluksi saavansa aikaan, mutta aivan varma hän oli siitä, että työtä\nhänelle tulee ja sen mukana rahaa runsaasti, ja hän lupasi katsella\nveljelleenkin sopivaa tointa ja kutsua hänet silloin seuraansa.\n\nMutta kun ilta tuli ja matkavalmistukset olivat päättyneet, lähtö\naamulla edessä ja kotikylästä luopuminen alkoi tuntua raskaalta,\nsilloin Kallessa heräsi kaipaus Alman luo.\n\n-- Tuskin häntä parempaa mistään kohtaan, ajatteli hän. -- Niin\nrauhallisesti kuin hän eilen otti asian, joka varmasti hänen\nsydäntään kovasti koski Sellainen tyttö ei kesken säikähdy muutakaan\nelämässä, sillä kai kaikki muu on pientä tällaisen rinnalla. En\nminä häntä saa päästää pois. Kai minä rikkaammankin voisin saada,\nsillä komea mies aina saa mitä hän tahtoo, mutta mikä apu minulla\nsemmoisesta olisi?\n\nHän läksi astelemaan Alataloa kohden, missä Alma palveli.\n\n-- Jos minä kerran voin minkä painon tahansa kädelläni punnita ja\nsen määrän tarkkaan sanoa, niin täytyy kai minun osata ihmisiäkin ja\nniiden arvoa punnita, jos aion onnistua maailmassa. Ja painaa kai\nAlma muiden rinnalla enemmän kuin muut.\n\nHän saapui taloon ja asettui aidan viereen. Lehmiä juuri lypsettiin.\nAlma ei häntä heti huomannut, sillä hän oli kyyryllään työssään. Kun\nhän rainta kädessään astui kaatamaan maitoa saaviin aidan toiselle\npuolelle, huomasi hän Kallen.\n\n-- Minä lähden sitten huomenna, sanoi Kalle.\n\n-- Aamujunassako?\n\n-- Niin on aikomus.\n\nAlma tuli hieman kalpeaksi, ja hänen kaataessaan maitoa läikähti sitä\nhiukan syrjään. Kalle sen huomasi eikä voinut selittää, miksi tuo\npieni seikka teki häneen syvän vaikutuksen.\n\n-- Hän suree, mutta ei tahdo sitä näyttää, ajatteli hän, jotta minun\nolisi helpompi lähteä.\n\nJa vaikka hän ei koskaan ollut kiihkeästi tohtinut hyväillä Almaa,\nniin tällä kertaa oli hänellä aivan mieletön halu tarttua tuohon\nsorjaan tyttöön, jonka pään kauneuden hän mielestään vasta nyt ensi\nkertaa oikein huomasi, nostaa hänet kepeästi aidan yli ja sulkea\nhänet lujasti syliinsä.\n\n-- Minä olen tullut sanomaan sinulle hyvästiä, lausui hän.\n\nAlma ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Onnea sitten matkalle ja onnistukoon kaikki, mitä tahdot.\n\n-- Kiitos.\n\nKalle pidätti tytön kättä omassaan.\n\n-- Ja sitten pyytäisin sinua odottamaan minua.\n\nKalle tunsi tytön käden värähdyksen omassaan.\n\n-- Kyllä minä tulen kerran takaisin.\n\n-- Kyllä minä odotan. He vaikenivat.\n\n-- Kirjoitat kai sitten minulle, miten käy? kysyi Alma.\n\n-- Kirjoitan varmasti.\n\nEivät he osanneet toisilleen mitään muuta enää sanoa.\n\n-- Minun täytyy palata työhön, sanoi Alma.\n\n-- Niin kai täytyykin.\n\nKalle olisi tahtonut pyytää, että Alma sinä iltana olisi tullut\nvielä häntä tapaamaan, mutta ei tohtinut sitä sanoa. Tuntui niin\nkummallisen oudolta hänen mielessään.\n\n-- Kai minä sitten menen, sanoi hän.\n\n-- Hyvästi vaan ja onnea matkalle.\n\nHe puristivat vielä toistensa kättä, ja Kalle läksi. Kun hän\noli päässyt aitan taakse maantielle, kuuli hän jonkun juoksevan\njälestään. Hän kääntyi. Alma riensi hänen luokseen. Hän seisahtui ja\nkatsoi miestä suoraan silmiin.\n\n-- Kiitos siitä, että tulit ja sanoit sen.\n\nKalle ei osannut sanoa mitään. Hän otti arasti tytön syliinsä ja\npelkäämättä vähääkään sitä, että joku voisi heidät nähdä, suuteli\nhäntä melkein ujosti. Toisinaan hän kyllä oli Almaa suudellut, mutta\nei koskaan tämä hyväily ollut niin suloiselta tuntunut kuin nyt.\nKun hän läksi astelemaan, tuntui aivan kuin jalat olisivat tulleet\nraskaammiksi. Mutta pian se katosi ja suuri, ehjä riemu täytti hänet.\n\n-- Hitto vieköön sentään, millainen tyttö hän on! Ei sano liikoja,\nmutta juuri sen, mitä sanoa pitää. Ellen minä häntä ota elämääni,\nniin tyhmä mies olen. Hänen rinnallaan ollessani saa elämä hanskata\nminua niin paljon kuin tahtoo, kyllä minä aina sille takaisin annan.\n\nJa kulkiessaan kotiaan kohden hän oli mielestään ensi kertaa\nkuulevinaan kaikki ne äänet, mitkä soivat hänen ympärillään. Pihoista\nkuului karjan kellojen kilinää, jostain kaukaa koiran haukuntaa,\njohon läheltä toinen koira vastasi. Illan syksyisessä ilmassa soivat\nmuutamat ihmisäänet omituisen pehmeinä. Mitä lienevätkään toisilleen\npuhuneet. Olivat kai onnellisia ja iloitsivat siitä, että saivat elää\nja tehdä työtä.\n\nKotona oli illallinen valmiina. Paljoa eivät tuvassa-olijat\npuhelleet. Kaikista tuntui aivan luonnolliselta vaitiolo. Kalle kyllä\nhuomasi, että Heta oli valmistanut kaikki ne ruuat, joista tiesi\nhänen pitävän, ja tuntui niin leppoisan suloiselta ajatella, että\nsenkin kaiken hyvyyden sai osakseen näin ennen lähtöään.\n\nKun ateria oli päättynyt ja isä poikineen istui tuvassa tupakoiden,\nsanoi vanha seppä:\n\n-- Kai minun joitakin neuvoja tulisi sinulle antaa matkan varrelle,\nmutta mitä niistä, kyllä elämä neuvoo, jos miehellä järki on\ntallella. Ja jos selkääsi saat, niin kai siitä viisastut. Oppirahansa\nsaa jokainen maksaa. Yhden asian sentään sinulle painaisin mieleen,\nkoska se on tärkeä ja koska elämä ei näy sitä ihmiselle opettavan,\nvaan saarnaa aivan toista. Muista aina, että toisen raha on toisen\nrahaa!\n\nEi isällä muuta ollut pojalleen sanottavaa. Hän etsi lupaamansa\nkaksisataa markkaa ja antoi ne pojalleen. Varhain he menivät levolle.\n\nAamulla ei pajaan sytytettykään ahjoa. Isä oli ottanut ylleen parhaat\nvaatteensa ja valmistui saattamaan Kallea lähellä olevalle asemalle.\nMikko otti Kallen matkalaukun, ja yhdessä he läksivät astumaan. Heta\nvetisteli pihalla ja toivotti jumalan siunausta lähtevälle. Kun Kalle\nportille tuli, huomasi hän sen lähellä seipäässä olevaan rakoon\npannuksi muutamia kukkia. Hän arvasi kyllä mistä ne olivat tulleet.\nHävetti hiukan ottaa niitä, mutta sittenkin käsi ojentui niitä kohden\nja hän pisti ne takkinsa taskuun.\n\nHe saapuivat asemalle. Sanoivat toisilleen hyvästi, ja Kallen teki\nmieli lausua jotain hyvää isälleen, mutta ei löytänyt mitään sopivaa.\n\n-- No, äijä rähjä, sanoi hän, älkää rehkikö liikoja pajassa, jotta\nminun ei tarvitse tulla takaisin pitämään teitä kurissa.\n\nSeppä nauroi ja vastasi:\n\n-- Pidä suusi kiinni, hävytön lurjus! Luuletko minun tässä aikovan\nkoota rahoja, jotta saisit kaupungissa herroiksi elää?\n\n-- Joko lyön? sanoi Kalle vuorostaan nauraen.\n\n-- Lyö vaan, mutta takaisin tulee, vastasi ukko.\n\nHe ymmärsivät toisensa varsin hyvin leikinlaskusta, puristivat\ntoistensa kättä, ja Kalle nousi junaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSaavuttuaan Helsinkiin Kalle tunsi aivan huumaantuvansa. Kaikki oli\nuutta, hyörinä ja ihmisten tulinen kiire herätti hänessä terveen\ntoiminnan iloa. Täällä oli hänellä varmasti paljon tehtävää, kun\nhänkin voimansa sai panna liikkeelle.\n\nAseman edessä hän katseli lukuisia ajoneuvoja ja nähtyään\nautomobiilin hän itsekseen lausui:\n\n-- Kyllä minäkin jonkun vuoden päästä vielä tuollaisella, ja silloin\naivan omalla koneellani, asemalle ajan, se on aivan varmaa!\n\nHän löysi erään huokean matkustajakodin, käveli pari päivää kaupunkia\nkatselemassa ja ihailemassa sen komeutta. Hän osti kaupungin kartan\nja tutki sen tarkoin, painaen päähänsä kaikkien katujen nimet.\nKolmantena päivänä hän alkoi etsiä itselleen tointa.\n\nKun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän\nkaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun,\ntyötä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin\nkysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli\ntyöskennellyt. Niitä hänellä ei ollut, ja hänelle hymyiltiin, kun\nhän sanoi olleensa ainoastaan oman isänsä pajassa työssä. Kalle puri\nhammasta ja raivosi itsekseen.\n\n-- Sehän on ihan hemmettiä, ellei työtä haluava ihminen sitä saa!\n\nHän näki ihmisten hyörivän, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta\ntarttua hommaan. Hän alkoi jo ajatella etsiä mitä työtä tahansa,\npäästäkseen alkuun.\n\n-- Mutta mitä hittoa minä menen jollekin toiselle alalle kuin sille,\nmihin kykenen? tuumi hän. -- Juhtahan minä olen, ellei minulla ole\ntietoa siitä, että pääsen eteenpäin. Minä en voi haaskata aikaani\nsiihen, että teen työtä ainoastaan elääkseni päivästä päivään.\nSitä varten on kotikylässä minulla paikkani. En kai minä ole tänne\nlähtenyt sen vuoksi, että hukkaisin kaiken, mitä taidan ja mitä voin?\n\nSeuraavalla viikolla hän etsi itselleen huokean asunnon eräässä\ntyömiesperheessä Söörnääsin puolella. Heitä nukkui kolme miestä\nsamassa huoneessa. Näistä oli yksi maalari, jolla oli kesällä ollut\nkyllä runsaasti työtä, mutta joka nyt teki ainoastaan muutaman\ntunnin. Kaksi oli muuraria, jotka valittivat sitä, että heidänkin\ntyömaillaan työt loppuvat aivan kohdakkoin ja sitten sai ajatella\nmennä maalle vaikka halonhakkuuseen tai metsätöihin, jos niihinkään\npääsee, kun paikkakuntalaiset aina varaavat ne itselleen talvitöiksi.\n\nKaikki he olivat innokkaita sosialisteja ja kaikki he joivat. Joka\nlauvantai, saatuaan palkkansa, he olivat humalassa ja puhelivat\nsilloin suurista tulevaisuudenunelmistaan. Jos he eivät olisi selvin\npäin ruikuttaneet, vaan silloin olisivat puhuneet siitä, mitä\ntahtoivat tehdä ja saada aikaan, niin silloin Kalle olisi kuunnellut\nheidän puheitaan, mutta nuo unelmat ja haaveilut, jotka tulivat esiin\nvasta humalassa, ilettivät häntä.\n\n-- Se on raukka, joka ei uskalla selvin päin luottaa\ntulevaisuuteensa! tuumi hän.\n\nNäiden seurassa tuli hänestä kuitenkin suuri sosialisti, ja hän tunsi\naivan selvästi itsessään tuon verivihan, joka syntyy kapitaalia\nvastaan. Hän ymmärsi sen välttämättömyyden maailmassa, mutta tajusi\nmyös täydellisesti sen kirouksen. Kunnollisen työntekijän täytyi\nsaada se, mitä hän ansaitsi. Keinottelulla ei saanut olla mitään\nsijaa maailmassa.\n\nMaalari oli sukkela ja hauska puheissaan selvinkin päin. Hänen\nkauttaan Kalle joutui tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, joiden\nkanssa hän saattoi puhella kahviloissa ja kadulla.\n\nEräänä päivänä oli maalari jättänyt hänet kahvilaan kahden hänelle\nsiihen asti oudon miehen seuraan. Kallen selvä järki ja luontainen\nhuomiokyky sanoi heti, että nämä kuuluivat siihen yhteiskunnan\npohjasakkaan, joka suuressa laumassa tuontuostakin nousee pinnalle.\nHän huomasi piankin näiden olevan aivan työttömiä, mutta se ei heitä\nvähääkään painanut, vaan heillä oli runsaasti rahaa joka päivä\nkäytettävänään. Tämä kummastutti Kallea, ja ajatellessaan sitä, että\nvoisi mennä kuukausiakin sillä tavoin, ettei hän saisi työtä, ja siis\nisän antamat rahat hupenisivat, päätti hän ottaa hiukan selkoa niistä\nrahalähteistä, jotka näillä miehillä oli käytettävinään.\n\nEivätkä miehet sitä salanneetkaan millään tavoin.\n\n-- Kyllä ihminen aina rahaa saa, jos ei muusta ole puutetta, sanoi\ntoinen heistä pilkallisesti nauraen. -- Ei muuta kuin käy ottamassa.\n\n-- Varastamassa siis? sanoi Kalle.\n\n-- Ei siihen pidä mennä, se tulee lopulta liian kalliiksi.\n\n-- Mistä sitä sitten saa?\n\n-- Käy pyytämässä niiltä, joilla sitä on.\n\n-- Siis kerjäämässä?\n\n-- Ei aivan sitäkään. Menee ja sanoo muutamille, että on kärsinyt\ntyön puutetta, ja puhuu kauniisti, kyllä moni antaa. Kas, jaloja\ntahtovat ihmiset olla ennen kaikkea muuta!\n\nJa jota pitemmälle keskustelu johtui, sitä selvemmin Kalle huomasi,\nettä nämä miehet olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen\nrahaa. Koko se rehellisyys, mikä hänen luonteessaan oli, joutui\ntästä aivan vimmoihin. Hän haukkui heidät suut silmät täyteen.\nKahvilassa syntyi aika metakka, tappelu, joka päättyi siihen, että\nKalle pehmitti pahanpäiväisesti molemmat miehet. Hötäkässä rikkoutui\nastioitakin.\n\nPoliisi tuli väliin, Kalle joutui kiinni. Häntä hävetti niin\ntavattomasti astuessaan poliisin pitäessä häntä käsivarresta kiinni\nja noiden molempien miesten seuratessa poliisikamariin. Hän sai maata\nsiellä yönsä. Molemmat hänen syyttäjänsä saivat lähteä tiehensä,\nvaadittuaan ensin korvausta kärsimistään kivuista. Aamulla tutkittiin\nasiaa. Kalle oli vaitelias ja nöyrä. Hän tunnusti syyllisyytensä,\nmutta ei ilennyt suoraan sanoa, miksi oli suuttunut. Hän sai sakkoa\nrauhanhäiritsemisestä, sai suorittaa korvaukset rikkoutuneista\nesineistä ja maksaa noille kahdelle kipurahoja. Kaikki tämä nousi\nviiteenkymmeneen markkaan.\n\n-- Totisesti sen minä sanon, lausui hän astellessaan\npoliisikamarista, -- että nuo miehet ovat viisaita. He ansaitsivat\nnytkin tappelulla. Ottaisin minäkin selkääni rahaa saadakseni, ellei\nminulla olisi voimiani ja sisuani. Raukat taitavatkin elämässä aina\nonnistua. Minä olen piena, joka en mene toisten mukaan, vaan asetun\npoikkipuolin.\n\nHäpeä häntä kismitti. Tuo putkaan joutuminen oli hänen mielestään\nsellainen häpeä, ettei hän sitä olisi millään kehdannut isälleen\ntunnustaa. Ja sitten kiukutti rahan meno. Niinkuin hänellä olisi\nliikoja rahoja tuhlattavana sen vuoksi, että häntä halutti tapella\ntoisinaan!\n\n-- Olisin edes haukkumaan tyytynyt. Mutta kun se käsien voima aina on\nvarmempi ja vakuuttavampi.\n\nHänen asunnossaan ei kukaan ihmetellyt hänen poissaoloaan, sillä\nnuo ihmiset olivat siksi usein putkassa, etteivät moista tapausta\nkummastelleet. Ja asunnon vuokraaja välitti vähät kaikesta muusta,\nkun hän vain sai vuokransa, ja sen hän taas vaati aina etukäteen.\n\nKalle olisi halunnut itselleen hyvää seuraa, miehiä, joiden kanssa\nolisi voinut keskustella ja tuumia asioista. Mutta kun hän joskus\nsattuikin tällaisen tapaamaan, huomasi hän piankin jonkinmoista\nepäluuloa heissä. Omista asioistaan he eivät puhelleet mielellään, ja\nkuultuaan, että Kalle etsi työtä, he eivät halunneet pysytellä hänen\nlähellään, peläten olevansa pakotettuja auttamaan tarpeen tullen.\n\nKaikki yhteiskuntakysymykset olivat hänelle tulleet hyvin\nmieluisiksi. Maalla ei hänellä ollut tilaisuutta niihin tutustua,\ntäällä se tarjoutui. Jos hän vain sai kuulla esitelmistä, niin\nhän kävi niitä kuulemassa, ja häntä harmitti ainoastaan se, että\nesitelmänpitäjät niin harvoin alkoivat sellaisista asioista, joita\nhän olisi voinut seurata. Hän tunsi, että puhuja edellytti tietoja,\njoita hänellä ei ollutkaan. Hän otti osaa työväen luentosarjoihin ja\nkävi niillä hyvin uskollisesti. Hän huomasi saavansa muruja, mutta ei\nosannut sitoa niitä yhteen. Hän koetti lainata sopivia kirjoja sitä\nvarten ja huomasi ne tavallisesti aivan liian vaikeatajuisiksi.\n\nVoimakas tiedonjano oli hänessä herännyt, mutta hän ei osannut sitä\nsuunnata minnekään. Ja kun hän tämän huomasi, niin hänessä heräsi\nkärsimättömyys ja kiukku yhteiskuntaa kohtaan, joka ei hänelle\nantanut sitä, mitä hän olisi halunnut.\n\nJa sitten häntä aina vaivasi tuo, ettei hänellä ollut mitään\ntoimeentuloa. Rahat alkoivat huveta, sen hän huomasi, vaikka\nkuinkakin säästäväisesti eli. Hän söi mahdollisimman huokeissa\npaikoissa, mutta hänen terve, voimakas ruumiinsa vaati runsaan\nravinnon, mihin hän kotonaan oli tottunut. Ja sitten hän alkoi tuntea\nruumiissaan jonkinmoista kipua ja vaivaa. Hän tiesi sen johtuvan\nsiitä, ettei hänellä ollut työtä, ettei hän siihen saanut purkaa\nvoimiaan.\n\nHän liittyi metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen ja harmitteli,\nkun heti sinnekin oli maksettava. Kaikkialla tarvittiin rahaa, aina\nvain rahaa! Ja hän olisi tahtonut sitä ansaita, ottaa sen työnsä\nkautta omakseen, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hän kyseli\nammattiyhdistyksessä muutamilta miehiltä, oliko heidän tiedossaan\nmitään sopivaa paikkaa hänelle. Aina sama vastaus, ettei mitään\npaikkoja ollut avoinna, että työttömiä oli runsaasti ja monet\nsellaisia, jotka olivat olleet tehtaissa ennen työssä ja joilla siis\noli todistukset näytettävinä.\n\nNyt hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin saada edes sen verran\nansaituksi, että ei tarvinnut pelätä kaiken rahansa kesken loppuvan.\nHän joutui muutamaksi päiväksi luomaan lunta ja teki työnsä hyvin\nja oli onnellinen, kun ruumis oli toiminut. Mutta sitten ei enää\nsatanutkaan lunta ja kadut olivat tyhjät kinoksista. Se ajuri, jonka\napulaisena hän oli ollut, sanoi:\n\n-- Lumenajo on huonoa ansiota täällä. Ellei tule aivan kovaa tuiskua,\nniin ei sillä paljoakaan saa.\n\n-- No, on täällä sitten talvikin merkillinen, lausui Kalle, kun ei se\nedes sen vertaa pidä huolta ihmisistä, että niille työtä hankkisi!\n\nHän oli muutaman päivän halkoja hakkaamassa, mutta huomasi\nansaitsevansa sillä töin ja tuskin sen verran, että juuri saattoi\nelää; mitään säästöjä ei sillä tullut niiden päivien varalta, jolloin\nei ollut sitä työtä.\n\n-- Kaikki tämä on aivan kuin työn pätkiä, nuoria, joita ei voi edes\nsitoa solmulla yhteen! Enkö minä jo mistään saa sellaista työtä, että\npääsen yhtämittaisesti jatkamaan?\n\nHän oli ostanut tupakkaa itselleen aina samasta pienestä\nsekatavarakaupasta. Tämän omistaja oli hyväntahtoinen äijän hesseli,\njoka silloin tällöin, kun ei muita ostajia ollut kaupassa, mielellään\npuheli hetkisen Kallen kanssa. Tälle hän tuli kerran maininneeksi\nansiopulastaan. Kauppias otti hänet silloin apulaisekseen ja\nantoi hänen kanniskella tavaroita kotia suuremmista liikkeistä,\nsäästääkseen siten hevosmaksut.\n\nKalle suostui tähän toimeen, sillä hän sai siitä juuri sen verran\nkuin häneltä meni asuntoon ja ruokaan. Hän oli siis edes siinä\nsuhteessa turvattu. Mutta iletti häntä kuitenkin tämä tällainen homma.\n\n-- Enhän minä ole hevosta parempi, ajatteli hän. -- Kulkea nuhjustan\ntaakkojen kanssa paikasta toiseen ja saan sen verran, että juuri ja\njuuri elän.\n\nPian hän huomasi kauppiaan suuren heikkouden, sen, joka esti häntä\nkoskaan mitään suurempaa saamasta elämässä aikaan, hänen kummallisen\nuskonnollisuutensa. Hän oli ainaisessa synnintunnossa. Eräänä iltana\nhän tästä puheli Kallelle:\n\n-- Ihminen ei saa rauhaa, ellei hän tunnusta syntejään. Se on hänelle\naivan välttämätöntä.\n\n-- Mutta ellei sellaisia ole, niin mitä niitä tunnustaa?\n\n-- Aina ihmisellä syntejä on, kun alkaa niitä ajatella.\n\n-- Jos liikoja niitä ajattelee, niin taitaa tulla halu syntiin.\n\n-- Voi, voi, nuori mies, kyllä niitä tulee tehdyksi aivan\nhuomaamattaankin. Oletteko te koskaan tunnustanut syntejänne?\n\n-- Minäkö? Kelle?\n\n-- Jumalalle ja hänen sijassaan jollekin hänen apulaiselleen.\n\n-- En ole tullut tuota ajatelleeksikaan.\n\n-- Te ette tiedä, mikä palsami sellainen tunnustus on.\n\nJa nyt kauppias pakotti Kallen kanssansa rukoilemaan. Kallea tämä\nnauratti, mutta kun hän ei siinä huomannut mitään pahaa, suostui hän\nsiihen. Kauppias meni polvilleen keskellä kauppahuoneensa lattiaa,\nlaski kätensä erään avaamattoman tulitikkulaatikon päälle ja alkoi\nhartaasti rukoilla, että Herra valaisisi tämän nuoren miehen mielen.\nJa kun rukous oli päättynyt, lausui hän:\n\n-- Ja nyt tunnustakaa minulle kaikki syntinne.\n\n-- Teillekö? kysyi Kalle aivan ihmeissään.\n\n-- Niin, minulle, minä otan sen vastaan, lausui kauppias lempeällä\näänellä. -- Tunnustakaa nyt, niin huomaatte, kuinka se helpottaa.\n\n-- En minä tiedä mitään syntiä itselläni olevan.\n\n-- Etsitään.\n\nJa sitten kauppias alkoi tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä\nKallelle. Löytyihän viimein yhtä ja toista pientä, joka kauppiaan\nmielestä haiskahti synnille, ja sen hän nyt levitteli oikein\nsuureksi. Mutta kun ei mitään oikein huomattavaa sittenkään tavattu,\nniin hän ryntäsi täydellä innolla kyselemään Kallen nuoruutta ja\nkaikkia mahdollisia nuoruudensyntejä. Arvelihan Kalle, että hän olisi\nvoinut vastata yhteen ja toiseen kauppiaan kysymykseen myöntävästi,\nmutta nyt tämä häntä jo alkoi äköttää. Hän kielsi kaikki aivan\njyrkästi. Pettyneenä sanoi kauppias hänelle viimein hyvästi ja lupasi\nrukoilla hartaasti, että Herra hänen jäykän mielensä taivuttaisi.\n\nNyt Kalle koetti kaikin tavoin kiirehtiä illoin kotia kaupasta, jotta\nei tarvitsisi enää tähän hullutukseen liittyä.\n\n-- Jos nyt kerran jumala on, ajatteli hän, ja miksi ei olisi, kun\nkaikki siitä puhuvat! Tosinhan muutamat sitä ajatusta vastaan\nsotivat, mutta eihän sodita muuta kuin sitä vastaan, joka on.\nMutta jos hän on, niin totta kai hän jotain ihmisessä, varsinkin\nterveessä nuoressa miehessä ymmärtää. Ei kai sitä ihminen miksikään\ntule maailmassa, jos hän aina käyttää kaiken voimansa siihen, että\nsielustaan tonkii esiin ikäviä asioita ja niitä sitten taas koettaa\npainaa alas. Eihän silloin jää mitään aikaa toimimaan. Ja sen nyt\nhuomaa aivan selvästi kauppiaastakin, joka ei totisesti maailmassa\npystyisi sen parempaan kuin korkeintaan juuri siihen, missä hän on.\nMutta minä pystyn muuhun. Ja minun täytyy päästä ylöspäin, hinnasta\nmistä tahansa!\n\nSaman talon talonmies kuoli ja isäntä, joka oli kuullut kauppiaan\nkautta puhuttavan Kallesta, tarjosi hänelle paikkaa. Kalle vastasi\nkieltävästi. Paikkaan olisi pitänyt jäädä vuodeksi ja siitä oli\npalkkaa asunto, ei muuta. Kauppiaalta saadut rahat olisivat\nkorvanneet muut menot. Mutta silloinhan hän olisi ollut sidottu\nsiihen eikä olisi voinut käyttää hyväkseen niitä tilaisuuksia, joiden\nhän aivan varmasti kaikesta huolimatta uskoi tulevan.\n\nLiikkeessä ollessaan hän tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Näiden\njoukossa oli muuan Hilda niminen nainen, joka kaikin tavoin\nkoetti vetää Kallen huomiota puoleensa. Pian hän huomasi, että\ntämä oli yleinen nainen, huomasi sen kaikesta hänen eleistään ja\nsanoistaankin. Hänessä oli kuitenkin jotain alakuloista suloa, ja\nhänen ulkomuotonsa muistutti hiukan Almaa. Kalle tunsi jonkinmoista\nmyötätuntoa tätä naista kohtaan eikä tahtonut tuomita häntä millään\ntavoin.\n\nEräänä päivänä Hilda vei iltahämyssä hänet asuntoonsa. Hän tahtoi\nantautua Kallelle. Tämä tunsi veressään halun tyydyttää kiihkonsa,\nmutta hän muisti Almaa, joka häntä odottaa ja jolle hän ei vielä\nkertaakaan ollut mitään tietoa itsestään antanut. Hän kesti helposti\ntämän hetken. Ja seuraavilla kerroilla ei kiusausta enää tullutkaan.\nTuollainen kauppatavara inhotti Kallea.\n\nHeidän välilleen tuli jonkinmoinen tuttavallisuus, ja pian Hilda\noli kertonut hänelle koko elämänsä. Hän piti yhteiskuntaa kaikkeen\nsyypäänä. Kallen terve järki kyllä selvästi sanoi, että Hilda vain\nkuvitteli tätä kaikkea ja ettei mikään voima olisi estänyt häntä\npysymästä kunniallisena ja rehellisenä työntekijänä, jos hän vain\nolisi tahtonut.\n\nHilda puhui usein itsemurhasta aivan kuin luonnollisesta asiasta ja\noli sitä varten jo hankkinut itselleen pullon juomaa, joka hänen\nuskonsa mukaan oli lopettava kaiken.\n\n-- Kun ei ihminen millään muulla voi elämäänsä koristella ja tehdä\nsitä omissa silmissään ihmeelliseksi, niin hän tahtoo edes kuolemansa\ntehdä jollain tavoin muista eroavaksi.\n\nNäin Kalle ajatteli, mutta ei hänellä ollut sydäntä sitä Hildalle\nsanoa.\n\nEräänä päivänä Hilda oli hiukan humalassa ja tavallista katkerammalla\ntuulella. Hän tiesi saaneensa taudin, jonka tähden hänen seuraavan\ntarkastuksen jälkeen täytyy mennä sairaalaan. Hän syytti koko\nmaailmaa tästä, ihmiskuntaa sellaisenaan, ja uhkasi päättää päivänsä,\nennenkuin menisi sairaalaan, sillä siellä-olo oli aivan sietämätöntä.\n\nHän otti tuon pullon esiin ja aikoi nauttia siitä. Kalle riisti sen\nhänen käsistään, pisti sen taskuunsa ja inhon vallassa hän meni,\nkuullen vain, miten Hilda hänen jälkeensä syyti mitä hirveimpiä\nkirosanoja uhaten vaatia hänet edesvastuuseen.\n\nIllalla myöhään, kun jo levon aika oli tullut, saapui Kallen asuntoon\nkaksi poliisia vangitsemaan hänet syytettynä varkaudesta. Kalle\nkatsoi hetkisen poliiseihin, ymmärtämättä yhtään mitään. Viimein hän\nsai soperretuksi:\n\n-- Minut varkaudesta? Mutta keneltä ihmeeltä minä sitten olisin\nvarastanut? Ja mitä minä olisin varastanut?\n\n-- Sen saatte selittää muualla. Me emme tiedä muuta kuin että teidän\non seurattava meitä nyt ja tehtävä se heti.\n\nPoliisikamarissa jonne Kalle seurasi noutajiaan, hän sai selityksen\nkaikkeen, Hilda oli syyttänyt häntä varkaudesta, joka oli tehty\nhänen asunnossaan. Kalle joutui aivan raivoihinsa tällaisesta. Hän\nselitti asian niin hyvin kuin osasi, mutta hänelle vastattiin, että\nkaikki varkaat vakuuttavat olevansa syyttömiä. Hänellä oli tilaisuus\nraastuvassa selvittää asiansa, tämä ei ollut mikään oikea paikka\nsiihen.\n\nPoliisien varmuus ja mahtipontisuus vaikutti Kalleen niin\nvoimakkaasti, ettei hän sanonut enää mitään. Hän vastasi hänelle\ntehtyihin kysymyksiin tyynesti, ilmoitti ikänsä, syntymäpaikkansa,\ntoimensa ynnä muut seikat, jotka tulivat varteen otetuiksi, ja\nsitten hän kertoi koko tapauksen Hildan luona niin selvästi kuin\ntaisi. Hän sai viettää yönsä putkassa, ja seuraavana aamuna oli\nuusi kuulustelu, jossa komisarius pääasiassa kyseli, olivatko\nedellisen illan pöytäkirjaan otetut seikat tosia. Kuullessaan koko\ntapauksen virallisessa muodossa ei Kalle osannut vastata muuta kuin\nmyöntävästi. Tämä kaikki oli aivan kuin unta, joka kummastutti häntä.\n\nHän joutui tutkintavankilaan.\n\nKun ovi oli suljettu ja hän tiesi päässeensä siihen paikkaan,\njota kunniantuntonsa eniten häpesi, vankilaan, vieläpä syytettynä\nvarkaudesta, jota hän piti kaikkein häpeällisimpänä tekona, niin hän\nkiukuissaan takoi nyrkkiään vankilan seinään ja sanoi:\n\n-- Minä olen tyhmä, minä olen pässinpää! Kuka minua käski armahtamaan\ntoista olentoa! Oma syyni! Olisin antanut luuskan kuolla, niin se\nolisi ollut yhteiskunnalle vain eduksi. Ei hänen kuolemansa olisi\nmitään aukkoa tehnyt, mutta tämä vankeus tuottaa minulle tiesi mitä\nvaurioita. Ja pääsenkö enää tästä edes sakollakaan? Ja jos tulee\nse, niin millä sen maksan? Luulin minä kotoa lähtiessäni osaavani\narvostella ihmisiä. Tässä nyt on tulos!\n\nHän talttui, käveli huoneessa vähän aikaa ja koetti sitten kurkistaa\nikkunasta ulos.\n\n-- Ei näe muuta kuin juuri taivaan siekaleen. Hyvä kun senkin näkee.\nJa kai tämä kerran päättyy, tämäkin hullutus elämässäni, ja silloin\nollaan hiukan varovaisempia hyvissä töissä. Opiksi koiralle kylmä\nsauna!\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKahta viikkoa myöhemmin oli Kallen asia esillä raastuvassa. Hän\npääsi vapaaksi. Tarkan kyselyn kautta tuli tuomari huomaamaan Hildan\nväärän syytöksen. Ja kun päätös oli julistettu, silloin Hilda, joka\nsiihen asti oli ollut jyrkästi syyttäväinen, pyyteli kovasti Kallelta\nanteeksi, mutta tämä ärjäisi:\n\n-- Pidä suusi kiinni, senkin otus! Hän kumarsi oikeudelle ja meni.\n\nEnsiksi hän tuli asuntoonsa. Siellä sanottiin, että hänen oli\netsittävä muualta asuinsijansa. Kalle selitti syytöksen olleen\nväärän, se ei auttanut, hänen täytyi muuttaa. Hän lupasi tulla\netsimään tavaroitaan iltapäivällä. Kauppias, jonka luokse hän\npoikkesi, otti hänet hyvin omituisesti vastaan. Hän oli hurskas ja\nsääliväinen ja sanoi:\n\n-- Niin, niin, kurja ihmisparka! Nyt on Herra lähettänyt\nkoettelemuksensa. Ja se synti, jota ette ole tähän asti elämästänne\nlöytänyt, on nyt Herran armosta teidän hartioillenne laskettu.\n\n-- Tekopyhä heittiö! huusi Kalle. -- Minä olen niin viaton tähän\nasiaan kuin suinkin ihminen olla saattaa. Minä en rupea omiksi\nsynneikseni ottamaan toisten ihmisten tyhmyyksiä.\n\n-- Te paatunut olento!\n\n-- Jos tämä on paatumusta, niin sitten... Minä en viitsi jankata\nteidän kanssanne. Hyvästi!\n\nHän läksi suutuksissaan. Hän etsi itselleen asunnon erään lesken\nluona. Samassa huoneessa hänen kanssaan tuli asumaan muuan nuori\nkirjaltaja. Vuokra oli maksettava etukäteen. Kun Kalle sen oli\ntehnyt, oli hänellä enää kaikista rahoistaan jälellä vain vähän yli\nkolmekymmentä markkaa.\n\n-- No, nyt se leikki alkaa kohta oikein todenteolla.\n\nOli jo joulukuun alku. Kalle läksi kadulle, sillä jonnekin\nhänen täytyi mennä, koska asunnossakaan oleminen ei häntä olisi\nmiellyttänyt. Talvitamineita ei hänellä ollut, ohut syksypalttoo\nainoastaan, ja kylmä viima tuntui sen läpi.\n\n-- Ellen minä nyt kohta saa jotain kunnollista hommaa ja työtä, niin\nei taida olla pitkä matka siihen, että teen jotain kunnotonta, sillä\nmitä ihmettä minä enää välitän mistään, kun ei täällä voi terve ja\ntyökykyinen olento saada edes työtä itselleen.\n\nHän tapasi muutamia tuttujaan kadulla ja sai kuulla, että nämä olivat\nkunnan hankkimissa hätäaputöissä sepeliä hakkaamassa. Hän tiedusti,\nminne oli tätä varten ilmoittauduttava.\n\nSeuraavana päivänä hän oli pyrkimässä kivenhakkuuseen. Kun hän ei\nollut siirtänyt papereitaan Helsinkiin, niin hän ei voinut päästä\nnäihin töihin, jotka olivat varatut ainoastaan kunnan omille\njäsenille. Häntä kehotettiin lähtemään kotipuoleensa.\n\n-- No sinne minä en mene häpeämään, se nyt on varmaa! arveli Kalle\npalattuaan kadulle. -- Ennen kuljen vaikka talosta taloon ja teen\njoka paikassa vähän työtä. Kai se kiinteä kohta jostain ilmestyy.\n\nHän ei voinut olla naurahtamatta omalle ajatukselleen:\n\n-- Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi moni nuori, komea mies ottaa\nakakseen vaikka mimmoisen kääkän, jos sillä vain on rahaa. Ottaisin\nminäkin melkein tänä hetkenä. Ei, pentele vieköön, en sentään ottaisi!\n\nHän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden\nhautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä\nnimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen\npeltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle\nhänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja\nsuoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta\nystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta\nsiihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli\ntottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.\n\n-- No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. -- Olen\nteitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa\nasunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille\npaikan.\n\nKalle aivan riemastui.\n\n-- No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.\n\n-- Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan\ntoinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä\nvähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen\nmiehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono,\nmutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.\n\n-- En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä\nsen tein, sanoi Kalle.\n\n-- Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.\n\n-- Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei\nkatkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.\n\nHänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän\nhänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni\npalkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan\noli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla\nkuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään.\nJa sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain\nsovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain\nkotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen\niloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli,\nsitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan\nläkkipeltiä ensi aluksi.\n\n-- Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi\nKetola.\n\nKalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa,\nvaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti\nsenvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:\n\n-- Olen istunut hiukan sisällä.\n\n-- Terveys on ollut huono, vai mitä?\n\n-- Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä\nsuoriudun.\n\n-- Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.\n\n-- Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri\nsellaisessa.\n\nHän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei\nollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita\nkoneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan\nihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.\n\nKuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni\njo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti\nhuomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen,\nminkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin\nosa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä\nmäärättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset\nolivat aivan vapaat.\n\nHän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta\npainostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti\ntunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei\nsitä ymmärtänyt.\n\n-- Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu,\nsilloin pää on tarpeeton, tuumi hän. -- Ei tarpeeton, mutta vapaa\nkaikkeen muuhun.\n\nHän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi\npian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi\ntulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä\ntyöhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin\nhelpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut\nedes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni\npääsi suusta virtaamaan.\n\nKun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa\nitsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin\nhelposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa\nsellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski,\nkuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui,\nsitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian\ntyöhuoneessa liikanimen \"laulava masiina\".\n\nMutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin,\njoiden mielestä tämä kiire oli väärää.\n\n-- Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. -- Jos se\nolisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä\nsiitä hyötyy eikä kukaan muu.\n\nTätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että\noikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä\ntyökyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki\nterve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle\nmelkein samassa:\n\n-- Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi\nsaada aikaan.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni\nniittaa tähän kiinni.\n\n-- Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. -- Ennenkuin tällä alalla\nmihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse\nkerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte\ntoiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää\nolla, kapitaalia!\n\n-- Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.\n\n-- Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain\ntuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi\nkiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.\n\n-- Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.\n\n-- Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä\ntulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.\n\n-- Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta\nsittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun\niloni.\n\nPian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista\nkoneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli\njoutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen\nvanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle\nteki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.\n\n-- En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. --\nSe on koneen asia. Ja minä olen minä.\n\n-- Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä\ntoisin, en ole tyytyväinen.\n\n-- Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään\nkaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut\nkaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja\nmitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan\nymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja\nvelttoja niinkuin kaikki muutkin.\n\nKalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä\nilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti\nsaaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.\n\nPalkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen\nkunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen\ntarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.\n\nPian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja\ntarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän\noli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo\nkyllästyttää.\n\nHelmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli\nsaavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden,\njosta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen\nkorkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut\npäästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä\nmahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti\nhänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen,\nja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan\nvirheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa,\ntäällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä\nratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi\nhukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta\nolisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.\n\nKolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä,\ntehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt\nkadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes\nlukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan\naivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista\nihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden\nohella urheilijoista.\n\nEräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon.\nTämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä\njätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä\nlupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta\nlähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.\n\nKalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren\nyksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa\njokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin\nhänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua\ntarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:\n\n-- Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee\nhuomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole\nkorjailla täällä koneita.\n\nVielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti\nylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää\nvoinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen,\nsytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän\nkoneen päälle ja kumartui koneen puoleen.\n\nSe ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan\nlaskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti\nja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin\ntehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.\n\n-- Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä,\nsanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. -- Mutta mistä\nhiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa\naivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu\ntyhmyyteni!\n\nHän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta\noli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi\nentistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä\nkiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt\nmitään.\n\nÄkkiä hän muisti:\n\n-- Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai,\nettä olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden\nihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!\n\nMutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä\nselville viasta.\n\n-- Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. -- Mitä sinä teet\nkiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja\nellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.\n\nJa tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla\nosoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan\nmitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä\nihminen toiselle voi antaa.\n\nÄkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain\nrauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.\n\nKun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia\nsuurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin\nelävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli\ntaipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja\nkutsua jollain hellällä nimellä.\n\n-- Sinä senkin... sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.\n\nHän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn\npaikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli\njo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista.\nKotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada\njotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla\nnautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja\nonnesta.\n\nJa kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja\nmuistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n-- Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään,\narveli Kalle eräänä päivänä. -- Mutta mistä minä ne otan? Kytölä\npuhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja\npääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?\n\nHän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä\nhänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen\naikojen varalta.\n\n-- Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.\n\nHän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä,\nmutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa\nsaada käsiinsä joku koneinsinööri.\n\nKalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki\ninsinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa\nopettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta\npois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet\ninsinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai\nselittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun\niltakursseihin.\n\nKalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin\nvastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen\nalkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.\n\nJa taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.\n\n-- Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa\nedes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!\n\nJa viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää\nensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi\nmieheen pitkään ja lausui sitten:\n\n-- Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista,\nsillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat\noppikirjat ovat.\n\n-- No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on,\nhuudahti Kalle.\n\nInsinööri hymähti.\n\n-- Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä\nhetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.\n\n-- Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne,\nniin kysyn, oletteko ymmärtänyt.\n\nKalle otti kirjan hellästi käteensä.\n\n-- Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että\nkyllä minä maksan vaivasta.\n\n-- Vai niin. Minä luulin teidän... Kalle punastui.\n\n-- En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt\nvoin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.\n\n-- Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo\ntulla tänne?\n\n-- Koetetaan.\n\n-- Hyvä on. Hyvästi siis siksi.\n\nKalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen,\nettä hän nousi raitiotievaunuun.\n\nKirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja\nistui kirjan ääreen.\n\n-- Tule nyt sitten, sinä katkismus!\n\nHän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten\nalkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut\naavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset\nnimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään\nerikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa\njälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut\nymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.\n\n-- Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun\npäähäni, vai missä vika on?\n\nHän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin\nvihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja\nuudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän\noli näkevinään vain koneenosia.\n\nKun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin\nhän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita\nkirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.\n\n-- Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten\nniin lukemalla kuin katkismusta.\n\nHän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten\nsilmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui\nmieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän\nalkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla\ntarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin\ntuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti\neteenpäin.\n\nPäivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän\nmielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä\npalattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin\nasuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut.\nHän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua.\nHän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa\ntarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan\nsisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri\npaikoissa, ja aina väärässä paikassa.\n\n-- No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. -- Eihän mies\ntästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat\nkouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin\njääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä\nniinkuin muutkin.\n\nKalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin\nhuoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se\nhäntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys,\nkun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan\nvimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos\nikkunasta.\n\nInsinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei\nniinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän\nkyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja\nsanoi:\n\n-- Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.\n\n-- Sen kai tunnette? kysyi insinööri.\n\n-- No totta kai.\n\nJa Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän\nkoneesta tiesi.\n\n-- Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi\nhän itselleen.\n\nInsinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan.\nKuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista\ntieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata\npaikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti\nne koneen eri osiin!\n\nKallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun\naivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri\nsellaiseksi kuin hän tahtoi.\n\nTuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut,\nolikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin\nihmeellisen selväksi.\n\nJa jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli.\nHän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti\nymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen\nmahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:\n\n-- Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!\n\nKun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen,\nkatsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.\n\n-- Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski\nhän heti. -- Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli\nmarkkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.\n\nKun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:\n\n-- Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä\nkertaa mene.\n\n-- Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi\ninsinööri. -- Kai tupakoitte?\n\n-- Kyllähän tuota... Insinööri tarjosi sikaarin.\n\nKalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun\nkerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.\n\n-- Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?\n\nHäntä nauratti oma lapsellisuutensa.\n\n-- Mille te nauratte? kysyi insinööri.\n\n-- Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa\ntapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä\nminä sen nyt ymmärrän.\n\n-- Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle,\nmuuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin\nyleistajuinen kuin mahdollista.\n\n-- Nuo monet kirotut uudet sanat.\n\n-- No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä.\nOttakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan.\nSiksi kai kaikki on jo kirkastunut.\n\nKalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri\nsitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi\nolevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa\njotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän\npakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:\n\n-- Senkin heittiö ja rosmo!\n\nIsä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.\n\nPortailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä\ntuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa,\nja sanoa:\n\n-- Sinä senkin...\n\nMutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.\n\nTyöpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja\nhuusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan\ntuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa\novat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän\noikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä\nkorjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se,\nettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta.\nKun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli\nvoiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin\nhoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:\n\n-- Konehan käy taas.\n\n-- Niin käy.\n\n-- Mutta eilen ei käynyt.\n\n-- No, se oli sellainen pikkuinen vika.\n\n-- Minä korjasin sen.\n\nMies katsoi pitkään häneen.\n\n-- Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä\nolisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.\n\n-- Mutta ette siis tahtonut?\n\n-- En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen\npanen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.\n\n-- Te olette nero! sanoi Kalle.\n\nMuuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan\nkuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.\n\nToinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon\nkuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut\naivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin\nihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan\nhänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli\nsuurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä\nkaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin\nkelloaan. Insinööri huomasi sen.\n\n-- Onko teillä jonnekin kiire?\n\n-- Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.\n\n-- Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei\nteidän siis tarvitse ajatella.\n\n-- Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. -- Mutta\nmenköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.\n\nKolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.\n\n-- Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi\ninsinööri viimein.\n\n-- Insinööri on kai jo väsynyt?\n\n-- Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te\nette sulata liikoja.\n\nLähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt\nhän jo osasi kiittääkin.\n\n-- Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. --\nMutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain\nlisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja\nodottaa siksi, kunnes rahaa tulee.\n\nTyöpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä,\nnäiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta\nansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka.\nHän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:\n\n-- Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää\nsinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies,\naivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät\npaperit, mutta te olette naimaton.\n\n-- Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä\nsaa? huudahti Kalle huvitettuna.\n\n-- Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina\nvarteen, onko mies perheellinen vai ei.\n\n-- Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin\nkaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene\nhakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun\nminulla on varmasti työtä.\n\nEniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut\najatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle,\nettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin,\nennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin\nhänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi\nanteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut.\nHänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut\nkerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.\n\nTuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen\ntodistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei\nsaisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan.\nSiellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan,\nmutta koneita!\n\nJa nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus\nnäytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että\nhänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi\nlauseen jälkeen ajettu ulos.\n\nHän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin\nkolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää\nolleet hänen, vaan insinöörin.\n\nKaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa\ntyötä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:\n\n-- Ei ole paikkoja!\n\n-- Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.\n\nKonttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:\n\n-- Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri\ntänne?\n\n-- Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Tutustuakseni koneisiin.\n\n-- Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat\npalvelukset tehtaassa.\n\n-- En minä herra ole, minä olen työmies.\n\n-- Sitten teidän on vaikea tänne päästä.\n\n-- Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.\n\n-- Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä\nvoisitte saada paikan.\n\n-- Mitä tuo persoonallinen suositus on?\n\n-- Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri\npanee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin...\n\nKalle riemastui.\n\n-- No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään,\nsaattepahan nähdä.\n\nKonttoristi nyökkäsi ystävällisesti.\n\n-- Te taidatte mennä aina minne tahdotte?\n\n-- No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten\nmenen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.\n\nHeti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä.\nHän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus\nsyrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä\nhän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin\nselittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.\n\nInsinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan\nneljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle\npuolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä\nja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka\nvuorokauden.\n\nInsinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.\n\n-- Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun\npääsen sisälle, niin ei hän voi karata.\n\nHän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa.\nInsinööri tuli itse avaamaan.\n\n-- Kas, sanoi hän ystävällisesti. -- Siinähän te olette! Olen jo\nihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.\n\n-- Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.\n\n-- Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa?\nEnempää aikaa en voi luovuttaa.\n\n-- Voin.\n\n-- Hyvä on.\n\nHe astuivat insinöörin työhuoneeseen.\n\n-- No, asia?\n\n-- Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat\nja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton.\nTodistus on erittäin hyvä.\n\n-- Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?\n\n-- Niin.\n\n-- Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut\npostimerkkiä?\n\n-- Niin toin.\n\n-- Miksi ette tullut selittämään suullisesti?\n\nKalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.\n\n-- Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin,\nkolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän\nottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo.\nMinulla ei ollut enempää rahaa.\n\n-- En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan\nvoinut odottaa maksun saamista.\n\n-- Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa\ntaskussani. Minä maksan vaikka heti.\n\n-- Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?\n\n-- Minä tahdon päästä työhön.\n\n-- Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?\n\n-- En. Minä tiedän paikan.\n\nJa Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.\n\n-- Ja millä luulette sinne pääsevänne?\n\n-- Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa\nsanoivat, persoonallisen suosituksen.\n\n-- Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta\nmitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.\n\n-- Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. -- Antakaa minulle mikä kone\ntahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä\nenemmän kuin kukaan muu.\n\n-- Oletteko siitä niin varma?\n\n-- Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan\nvarma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen\ntäsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä\nnyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin\nkykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse\nhävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan\nsen.\n\nEnsi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei\nsitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi\nvoivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen\nedessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten\nhelppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan\nhäntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:\n\n-- Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja\nansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä\nsuurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi\nei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän\nnaurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään\nkaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin\nhyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain\npääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan\npaikan.\n\n-- Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja\nminä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.\n\nKalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän\nrupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:\n\n-- Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?\n\nInsinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut\nja kiiruhti selittämään:\n\n-- Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa\njotain oikein hyvää.\n\nInsinööri purskahti nauruun.\n\n-- Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä\nheti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.\n\n-- Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan...\n\n-- No, kyllä minä uskon.\n\n-- Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?\n\n-- Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen\nsumman sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen\nkarhuan ja silloin korkojen kanssa.\n\n-- Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!\n\n-- Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä\nenemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja\nkonepajassa.\n\n-- Insinööri taitaa olla...\n\n-- Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin\nolenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!\n\nKalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän\nriuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.\n\n-- Minä tulin nyt!\n\n-- Paikka on teillä.\n\nJa niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen\npiti kääntyä.\n\n-- Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä\nkonttoristille. -- Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä\nmuisti kuin hevosella ja koiralla.\n\n-- Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.\n\n-- Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!\n\nKonepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva\npauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni\nnostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita,\njotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden\ntoiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä.\nHänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn\nmäärätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja\nyksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.\n\n-- Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.\n\n-- Luulen osaavani.\n\nTyönjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä\npannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:\n\n-- Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.\n\nVasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras\npukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.\n\n-- Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.\n\n-- Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.\n\nKallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras\nmies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin\nylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa\nlyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän\nseisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat\ntieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.\n\n-- Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä\nentisessä paikassani. Annetaanhan hurista!\n\nHän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään\nsäännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että\njotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai\nlyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään\nkylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti.\nHän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei\nollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi\nkiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen\ntarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla\nhukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten\nsaattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä\neteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti\nnousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän\ntavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta\nsilloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut\nkahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän\njotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut\nkeskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:\n\n-- Ei saa häiritä!\n\nKysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli\nsiis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi\nsen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään,\nniin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko\nhänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike\nrauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan\nkoneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät\ntasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:\n\n-- Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!\n\nNyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.\n\n-- Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.\n\n-- Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. -- Sata\nkappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan\ntehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin.\nTerve tuloa konepajaan!\n\nHän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.\n\nKun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä,\nsanoi hän itsekseen:\n\n-- Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta\nenköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan\ntäysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän.\nPerhanan itserakkaus!\n\nHän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan,\nja hän lauloi työssään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSaadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin\nonnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti\nhäntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen.\nTämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta\nrehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen\nnopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen\npalkan.\n\nToukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen\nosastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista\nvihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat\nvaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin\noli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista\npiirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta\njokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja\nihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään,\nmillä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.\n\nPalkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata\nitselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin.\nOleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan\nvastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti\nkoneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä\nhän sitten omalla paikallaan toteutti.\n\n-- Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia\nmäärättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen\nmieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin\nhuono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava\nkunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään\nsuurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan,\nsillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö\nlamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä\nsuurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse\nolen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki\npian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi\nsiihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä\nsellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen\nkärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.\n\nJa hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen\nvian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta\nammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä\nmelkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja\nkoneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.\n\n-- Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta\nainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä\nrakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten\nkumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi.\nMinä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.\n\nInsinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa\nmiehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä\nenemmän.\n\n-- Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä\nmuuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.\n\n-- Opitaan, vastasi Kalle.\n\nInsinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon\npäästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen\nopetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän\nei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat\nsanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään\nsaksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla\nheti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut\nkotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää\nmuistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti,\npuhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä,\nmutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta\nsanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän\nsai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko\npäätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen\nmääräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen\nvieraasta kielestä muodon.\n\nKoneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.\n\nElokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli\nsilloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli\nkaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan\nunohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori\ntyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt,\nsaattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.\n\nIsän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli\nsuu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana\ntyönjohtajana.\n\nVasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan.\nEi hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä\ntehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää.\nAlma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka\nkäytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa\nvarmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin\nhyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.\n\n-- Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.\n\n-- Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi\nyhteen.\n\nHän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen\ntavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan\npuheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja,\npuhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei\nnäitä muistanutkaan enää.\n\n-- Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.\n\n-- Eihän niillä ole mitään merkitystä.\n\nHän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä\nsuuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.\n\n-- Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. -- Hän luulee sillä tavoin\nsitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin\ntuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.\n\nVielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui\nsilloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.\n\n-- Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. -- Minun\ntäytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä\nen voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.\n\n-- Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle\nharmistuneena.\n\nHän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän\ntahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän\njulkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla\nmahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli\nikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen\nkertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa\nuseammin.\n\n-- Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.\n\n-- En, vastasi Kalle.\n\nTämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin\nmäärättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi\nolla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!\n\n-- Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma\nrauhallisesti. -- Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.\n\nKallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli\nsittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo.\nEllei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa.\nHänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan\ntämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut.\nJotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut\nselvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen\neroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen,\nkun huomasi Alman onnellisuuden.\n\nKotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä\nauttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä\nvoimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin\nhänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen\nkaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.\n\nKun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:\n\n-- Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni\npotkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä\nviimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä.\nSisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi\nhäntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa\nvarten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään,\nja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan\nsaada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!\n\nKalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla\nollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä\nenää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen\nosastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä\nsaattoi vaatia.\n\nKalle kaipasi suurempaa tehtävää.\n\nHän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi\nmuutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa\nja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie\nloppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää\nnousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen\nvaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta\nkuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen\ntieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka\ntuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\nSaksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella\ninnolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria\nteoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä\nkyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi\nsaada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin\nsilloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta\nkuin työnjohtaja, ei mitään muuta!\n\nHän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja\nloma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten\nhän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla\njotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta\nmatematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?\n\nHän puhui tästä insinöörille kerran.\n\n-- En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. --\nMatemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina\nolemassa. Te olette käytännön mies.\n\nTie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä\nei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!\n\nJa tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan\nvoimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle\nvääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken\nopin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli\nhänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin\nherrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle\neivät kaikki tiet olleet auki.\n\nKatkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä\nenemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti\nsen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan\nväsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan\nsilloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää\ntehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.\n\nAlmalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän\ntyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta\njokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän\naamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä\nhän oli aivan varma.\n\nJa sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa\nynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä,\nnaisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen\nkiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen\najatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän\nkaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista\nmietteistään.\n\nJa seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen\nnaisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää\nmiellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt\ntoiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät\ntoisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut\nsuurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa.\nJa kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan\nluonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti.\nKaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai\nruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.\n\nEräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian\nmyöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen\njälkeen.\n\nHän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina\nkaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi\npäivää perätysten pajasta poissa.\n\nKun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua\ninsinöörin työhuoneeseen.\n\nHänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.\n\n-- Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena\npäivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän\nerottamiseenne?\n\n-- En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.\n\n-- Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli\nsyynä poissaoloonne?\n\n-- Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.\n\n-- Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.\n\n-- Tuottaako se teille nautintoa?\n\n-- Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja\nhokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä\naina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en\ntahdo mennä. Se on sentään häpeä!\n\n-- Ja humalan mukana tulevat naiset.\n\n-- Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.\n\n-- Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?\n\n-- En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.\n\n-- Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään\nvoimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen\nkelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy,\neikö niin?\n\nKalle hengähti syvään.\n\n-- Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän.\nTeidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset.\nMutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja\nvarmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.\n\nKalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty\nesiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne\nkoskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä\nhetkenä vain yksi toivomus:\n\n-- Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla,\nkun kerran on alkuun päässyt!\n\nInsinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:\n\n-- Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä\nyhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä\nja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain\ninsinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka\nkuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä\nyllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan.\nAnsioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta\nheikkouksillenne täytyy minun olla ankara.\n\n-- Tietysti, vastasi Kalle.\n\nInsinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen\nsydämelleen.\n\n-- Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri\nsiinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat.\nTerve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä\nvaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä,\nsilloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja\nsilloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on\nhuomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja,\nkaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä\nvalittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä\nmuita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta\nsilloin ollaan toisten päiden tasalla.\n\nInsinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun\nei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä\nja lausui:\n\n-- Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?\n\n-- Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.\n\n-- Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä\nlupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.\n\n-- Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin\nhelppo antaa.\n\n-- Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?\n\n-- Saatte.\n\n-- Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti\ninsinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.\n\nKun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:\n\n-- Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri\nja työmies. Niin tahdon minäkin!\n\nSen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle\nsuurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi\nkuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta\nhän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli\nmennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:\n\n-- Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä\nhän astui insinöörin huoneeseen jälleen.\n\n-- Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana\nei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä\njonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.\n\n-- Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.\n\n-- Mistä?\n\n-- No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.\n\n-- Niin taitaa olla.\n\n-- Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.\n\n-- Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?\n\n-- Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän\ntäyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.\n\n-- Minä tiedän sen, vastasi insinööri.\n\n-- Mistä?\n\n-- Olen pitänyt teitä silmällä ja... No niin, miksi en sitä sanoisi,\npitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.\n\nKallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta\nvalvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:\n\n-- Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten\npäätin, totta kai minä sen pidinkin.\n\n-- Se on hyvä.\n\nInsinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:\n\n-- Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua\nsijaanne. Onko sellainen tiedossanne?\n\n-- On kyllä. Mutta minkätähden?\n\n-- Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa,\nsaatte sen nyt.\n\nKalle kuunteli henkeään pidättäen.\n\n-- Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää\nkäytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle\nja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin\nkuuluvien seikkojen valmistamista.\n\n-- Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.\n\n-- Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri\nhymyillen. -- No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette\njotain osaa.\n\nKalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.\n\n-- Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon\nkuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi\ninsinööri. -- Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon\nsellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se\nsitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on\nkirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.\n\n-- No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja\nmilloin minä tulen tänne?\n\n-- Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs\ntilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.\n\nKalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.\n\n-- Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt\nsaisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän\nitsekseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n-- Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa!\nSen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä!\najatteli Kalle.\n\nKonepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa\ninsinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut\ninsinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne.\nHän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut\njoutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti,\nei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa\nkeskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan\ntyömiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja\njakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä,\nmutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai\nvääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan,\noli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut\najatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella\ntyötuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen\ntovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta.\nHän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.\n\nNuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä,\noli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava\npiirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska.\nHän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian\nmyöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään\npankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä\nkurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin\nhänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten\nkorjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.\n\nNäille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen\nolevan käytännöllisen ja tarmokkaan.\n\n-- Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me\nmääräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta\nkäytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista\nmeille voi olla apua.\n\n-- Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman,\nmutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?\n\n-- Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.\n\nJa hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen\npalavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.\n\n-- Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi\nSundqvist.\n\n-- Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen\nkykyä voida kädellään punniten tuntea painon?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on\njotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen\nkatsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua\nkoneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei\nkoskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen,\nniin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä,\njotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy\ntällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa\nitsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka\nmeille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen\nlahjakkaisuutensa.\n\n-- Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. -- Hauskaa\nnähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta\ntodellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen\nvesipumppuun...\n\n-- Niin, siihen, joka juuri tilattiin.\n\n-- Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja\noppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä\npuuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa,\nmutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman\nmenekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se\nsuurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi\nratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä\nnyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä\non tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se\nratkaista.\n\n-- Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri\nvaatimus, sanoi Salo. -- Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.\n\nTämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.\n\nKun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo\nhienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli\nodottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi\nhelpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.\n\nPitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:\n\n-- Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.\n\n-- Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä\ntyössä? lausui insinööri Salo Kallelle.\n\n-- Kyllä insinööri sanoi.\n\n-- Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.\n\n-- Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.\n\nHän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia\nkysymyksiä.\n\n-- Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.\n\n-- Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla\nikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja\nkyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.\n\n-- Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja\nlaski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut\neikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli\naivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma,\nkone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi\nse oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin\nkäsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän\nkatseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa\nja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.\n\nPiirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen\nrinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen,\nmutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan,\ntoimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän\nyhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai\npuheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat\njälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan\ntakaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo\nhänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän\nkouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän\najoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä!\nHän nousi ja astui Bergmanin luo.\n\n-- Eiköhän olisi parasta tehdä näin!\n\nMuutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli,\nnyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:\n\n-- Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.\n\n-- Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.\n\n-- Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. -- Se\noli hyvin tehty.\n\n-- Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.\n\nKalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.\n\n-- Voitteko pahoin? kysyi Salo.\n\n-- Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun\ntäytyy päästä raittiiseen ilmaan.\n\nHän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä\npyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi\nkasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.\n\n-- No? kysyi Salo.\n\n-- Voin paremmin.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin\nsaa herrojen tapoja.\n\n-- Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin\npitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.\n\n-- En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?\n\n-- Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.\n\nKalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.\n\n-- Katsokaa kelloanne, ellette usko!\n\nKalle teki sen ja lausui:\n\n-- Kas kummaa!\n\n-- Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä\nkeksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti\nlaskettu.\n\n-- Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. -- Ratkaisu on\noikea.\n\nKalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos.\nPäästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta\nsittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin\ntunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt\nsaamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä\njotain siitä, mitä tämä oli uskonut.\n\nRuoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin\nhyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan\noli poikennut ruokalaan.\n\nHänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu\nmitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:\n\n-- Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua.\nTulkaa malliosastoon.\n\nKalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät\nvalmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä\nannettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli\npiirustuksia ja sanoi:\n\n-- Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän\nkeksinyt?\n\n-- En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.\n\n-- Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli.\n-- Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on\nkäytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?\n\n-- On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella\nsaadaan suurempi nostokyky.\n\n-- Aivan niin minäkin ajattelin.\n\nBergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta\nhauskalta, kun mestari hänellekin nosti.\n\nKonttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään\ntyöhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi,\nmitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento,\njoka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi\nkehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen\noudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut\nrajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.\n\nSamana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa,\njonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt\nhän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.\n\nKallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään\ntavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua\ntehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun\ninsinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän\nläksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman\nvetämänä.\n\nYhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä,\nmissä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat,\nmäärätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä\nolevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä\nvetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla,\nkuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä,\nkuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli\njoutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa\nvarten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.\n\nTyö insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin\nhän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti\nniitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain\nkoneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä\nmonipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita,\njoiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä\nKalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat\nkäytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat\nmoottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi\nsitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia\nedistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään\nuutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.\n\nInsinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan\nkonepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki\nusein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa\njoskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.\n\n-- Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies,\nsanoi Bergman. -- Milloin te aiotte elää?\n\n-- Mitä elää?\n\n-- Itse elämää.\n\n-- Eiköhän tämä jo riitä?\n\n-- Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te\narvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain,\nniin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi.\nOnko teillä täällä edes naistuttaviakaan?\n\n-- Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.\n\n-- Minä toimitan teille uusia.\n\n-- Mitä minä niillä teen?\n\n-- Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.\n\nKalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen\nmukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän\nhän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä\nkömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä\nmitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten\noli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin,\njos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle\ntuttavalle esitteli hänet apulaisekseen \"siellä meidän konepajalla\".\nHienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan\ntyömies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti\nvetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja\naina iloinen.\n\nAlussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä\nkeskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi\ntultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma\nviehätyksensä.\n\nJa sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin\nsuurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan\nvärityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä\ntilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja\nmihinkään velvoittamaton lumous.\n\nTähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi\nhän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja.\nKuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren\nkirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa\nhänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän\nkääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi\nhänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus.\nHän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa\nvasta silloin, kun Alma hänet päästi.\n\nAlman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia,\njotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän\nmenetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se\nvain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi.\nRiitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.\n\nKonepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan\ntarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä\naivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi\nsaada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa\nperustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään\noppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä\nmaalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli\nnyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa\nhäntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli\njo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin,\nkohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin\najatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan\nsilloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut\nkorkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin\ntäytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti\nluottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena\nja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.\n\nKalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri\nalottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri\nBergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan\nkeskustelu nuoren insinöörin kanssa.\n\n-- Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran\nhänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.\n\n-- Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan\nsuorasti.\n\n-- Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla\npohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.\n\n-- Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?\n\n-- Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista\nenemmän.\n\n-- En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua\nkävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.\n\n-- Onko teidän kahden välillä suhdetta?\n\n-- Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?\n\n-- Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.\n\n-- Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.\n\n-- Ettekä ole aikonutkaan?\n\n-- Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.\n\nBergman oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?\n\n-- Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt\nminuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä\nniin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi\nsaavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta\nkun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole\nkoskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun\ntietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.\n\n-- Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi...\n\n-- Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan\nheikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran\non ollut olemassa, palaa aivan varmasti.\n\n-- Sitä minäkin olen uskonut.\n\nMolemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä\nsanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:\n\n-- Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta\nette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä.\nTuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten\nvoisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun\nnäen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra\ninsinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat\nmieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen\nvuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin\nvähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta\nmitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen\nsitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion,\njonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka\nolisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana\njoko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten\nlahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää\nnuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin\npuhua, mutta kai minua ymmärrätte?\n\n-- Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani\nkeskustelun. Kai se riittää vastukseksi? -- Riittää.\n\nInsinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti\nherrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan\nlaskuihin.\n\nAjatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin\nvälillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle\ntuumi:\n\n-- Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa\nen osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en\nkoskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan\nkuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen\nedessä kadotan tämän kykyni.\n\nHän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti\nAlmalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän\nkirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.\n\nHänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan\nsitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu\nosakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen\nliike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa\nehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat\npalkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina\nheille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne\nmahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo\noli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli\njo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan\nhankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.\n\nTuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin.\nTilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri\nSundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut\ntoiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin\npäästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin\ninsinööritoimiston.\n\nKaikki oli hajoamassa.\n\nEräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi\nrauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.\n\n-- Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. -- Minä\ntunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan\nse ei menesty.\n\n-- Siis toisessa se voisi?\n\n-- Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä\nolen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.\n\nKalle hätkähti.\n\n-- Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen\ntarvitaan?\n\n-- Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi\nsuuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko\najan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät\nkonttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän\nkonepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja\nosakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden\narvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa\nkuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa\nkuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka\njohtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen\nkai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko\nhommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat\nviisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä\ntätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.\n\n-- Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?\n\n-- Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon\nvelkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että\ntämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt\nkaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se\nei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan\nluottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan\nsumma suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen\nosakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken\nsummalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on\nsiis edullinen.\n\n-- Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin\nmeidän hallussamme kannattaisi?\n\n-- Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet,\nsillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte\nasettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta\nne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien\navulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on\nselvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia\nmuutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien\nsuojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen\nsalaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme.\nMinulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta.\nSe tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä\nvuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että\nviidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.\n\n-- Mutta eikö tämä ole varkautta?\n\n-- Mikä?\n\n-- Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä\njohtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.\n\n-- Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta\nuskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa\nvekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa\nkaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä\ntunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden\npäästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada\nnimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa\nhinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni\nhuonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä\nvuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se\non niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota\npaljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan\nvarma, ja se voi olla loistavakin.\n\n-- Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole\ntätä aikaisemmin ajatellut?\n\n-- Minulla ei ollut silloin teitä.\n\n-- Minuako?\n\n-- Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen\ntärkein osa. Nyt se minulla on teissä.\n\n-- Mutta jos minä katkean?\n\n-- Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin\nviimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki\nkäy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty.\nKunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.\n\nKun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi\nkohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja\ntämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nLäpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon\nkanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja\npankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.\n\nInsinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä\nja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo\nsilloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat\nhuonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden\naikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä,\njonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos\nyhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää\nsaavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina\naikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä\nhankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän\ntiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa\nvastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.\n\nMutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka\nyhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää\nluottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.\n\nJohtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden\npäivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.\n\nKadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:\n\n-- Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta\ntehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan\nluottoa! Mutta miksi?\n\n-- Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina\nsilloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa\nminun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan\npankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken\nottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan\njärkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti\ntietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja\nauttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran\non ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä\nyksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään\non asettunut epäilevälle kannalle.\n\n-- Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?\n\n-- Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin\njokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä\nonnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän\npääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin\nminun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi\nsitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?\n\n-- Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista\nsuomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies\npaikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he\nsaavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta\nsuon.\n\n-- Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?\n\n-- Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt,\nvoi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että\njohtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei\ntietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on\nikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä,\nvaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät\nniin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa.\nAntaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy\nilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta\nkuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.\n\nKaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta\ntahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.\n\n-- Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on\nasiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.\n\nJohtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan\nkonttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä,\njona hänen oli astuttava sisään.\n\nInsinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään\nhinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat\nolleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa\nkaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua,\nsoutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä\ntuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet\npelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus\noli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman\ntoimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.\n\n-- Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen\nyllätys.\n\n-- Oletteko siitä aivan varma?\n\n-- Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he\ntulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.\n\nKymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia\noli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa\nyhtiökokoukselle.\n\nKaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.\n\nKonepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin\nmaksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.\n\nSamana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri\nshrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten\nPietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.\n\n-- Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. -- Toisen saan sen\nluottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii\nteidän ruumiinne meille.\n\n-- Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.\n\n-- Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta\nherraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.\n\nKallea tämä nauratti.\n\n-- Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?\n\n-- Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana\nsiitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän\nnäköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan\nenkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki\nriippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.\n\n-- Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?\n\n-- Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin\nriittävät sanat. Muuta ei tarvita.\n\n-- Te tunnette hänet?\n\n-- Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain\nhänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun\nhän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen\ntakaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän\nlumousta!\n\n-- Onkohan tällainen peli oikeaa?\n\n-- On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä\nrehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun\nhenkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.\n\nTakaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin\ntäytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava,\noli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain\ntavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin\nPietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi\ntulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina\nolisi suoritettava kahden vuoden päästä.\n\nVanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen\ntutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän\nnäköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän\nveti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin\nhänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman\nsirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.\n\nHe astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään\nkäyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli,\nkuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi\nuskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.\n\n-- Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja\nkeikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.\n\nSitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti,\nmillainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun\nlämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.\n\n-- Huomasin heti sen, sanoi insinööri. -- Onhan se meidän konepajassa\ntehty ja näkyy olevan uusinta mallia.\n\n-- Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina\nsanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa\nmaailmassa!\n\n-- Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä\nhiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.\n\nLeski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman\nvalttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain\nmaalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian.\nHän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.\n\n-- Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.\n\nHänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.\n\n-- Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia,\njoita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta\nkuin jaksatte, hän pitää siitä.\n\n-- On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.\n\nAivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki\nhedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen\nmuutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.\n\n-- Eikö ole hyviä? sanoi leski.\n\n-- Erinomaisia!\n\n-- Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna,\njona synnyin.\n\nKalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan\nomenia kantaa.\n\nHedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen\nyleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla\nkäden tuntemuksella esineiden paino.\n\nTätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren\nhopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.\n\n-- Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.\n\nNyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja\npunnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.\n\n-- En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi\nrahan edestä näyttää!\n\nHän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi\nsiihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin\npaljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.\n\n-- Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka\npaljon luulette minun painavan?\n\nKalle naurahti.\n\n-- Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi\nsamalla.\n\n-- Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi\nseisomaan veikeä hymy huulillaan.\n\nLeski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan\noikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä\nmiettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski\nsitten maahan.\n\n-- No? kysyi leski aivan jännittyneenä. -- Minä olin eilen saunassa,\nminä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!\n\n-- Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.\n\n-- Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. --\nKilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.\n\nÄkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.\n\n-- Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on\nkotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus,\nmikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa\ntilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun\npuutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?\n\n-- Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.\n\nJa sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen\nvuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa\nsellainen apulainen kuin Kalle oli.\n\n-- Sitä minä en ihmettele, sanoi leski. -- Sellainen kyky, sellainen\nkyky!\n\nVähän ajan päästä oli leski valmis mihin tahansa. Kun hän oli\njo suostunut, luetteli insinööri hänelle kaikki varmuudet,\nhenkivakuutukset, toisen takaajan, äsken tulleen suuren tilauksen.\nLeski oli aivan tyytyväinen. Hän vakuutti, että jo insinöörillekin\nhän olisi ollut valmis menemään takuuseen, mutta teki sen kahta\nvertaa suuremmalla ilolla, kun sai tarjota sen kahdelle kunnon\nmiehelle.\n\nJa nyt hän kyseli yhtä ja toista konepajasta ja mitä siellä\nvalmistetaan. Ja kun hän kaiken sen oli saanut tietää, niin hän\narveli voivansa hankkia muutamia tilauksia sinne hänkin vuorostaan.\n\n-- Minä en lupaa mitään varmasti, minä en lupaa mitään. Minä koetan\nainoastaan. Ja pikkuisia tilauksia, ei muuta kuin pikkuisia.\n\nNyt hänen jo täytyi tarjota viiniä ja hän meni sitä etsimään.\n\n-- Hän hankkii meille, oikeammin teille, vaikka mitkä tilaukset.\nHänellä on hyvin huomattavia sukulaisia, hän käy niitten\nkimppuun, sanoi insinööri. -- Mikä oivallinen keksintö tuo hänen\npunnitsemisensa.\n\n-- Hän sen keksi, minä huomasin sen hänen silmistään. Täällä on moni\nnainen tahtonut sitä koettaa, ja minä näen sen heti aina heidän\ntavoistaan, kaikilla on samat räpättävät liikkeet ja kaikilla sama\nvikinä. Olkoot sitten nuoria tai vanhoja.\n\nViini tuotiin ja maljoja kilisteltiin. Insinööri sanoi kiiruhtavansa\nvielä pankkiin ja panemaan velkakirjan kuntoon, jotta sitten\nseuraavana päivänä takaajat saisivat kirjoittaa siihen nimensä.\nInsinööri pyyteli kovasti anteeksi sitä, että hänen vielä samana\niltana täytyi lähteä Pietariin ja että hän siis ei voinut tulla\nnoutamaan allekirjoitusta, niinkuin kohteliaisuus olisi vaatinut.\nKallen täytyi tehdä se yksinään.\n\nLeski antoi sen niin kovasti mielellään anteeksi.\n\n-- Eihän sellaiset pikkuasiat voi tulla kysymykseenkään meidän,\nvanhojen tuttujen kesken.\n\nItsestään leski, ryypättyään kolmannen lasin, ehdotti, että laina\notettaisiin ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi sillä hän olisi silloin\nvalmis antamaan itse rahat. Ne olivat talletustilillä, mutta hän\nvoisi sanoa ne heti huomenna irti. Lainan voisi panna Kallen nimiin,\nja sitten insinööri ja tuo toinen takaaja takaisivat.\n\n-- Se on meille molemmille edullista, sanoi leski. -- Minä saan sillä\ntavoin puolen prosenttia enemmän korkoa ja te saatte rahat puolta\nprosenttia huokeammalla, kuin mitä pankki ottaa.\n\nHyvin herttaisten jäähyväisten jälkeen he erosivat, lesken vielä\neteisessä ihailtua Kallen keksimää kamiinia ja kehotettua häntä\ntulemaan varmasti seuraavana päivänä.\n\nKadulla Kalle sanoi:\n\n-- Mutta eikö tuota ämmää puijata kovasti?\n\n-- Ei sentään. En tiedä hänen tehneen ainoatakaan huonoa afääriä.\nHänellä on sittenkin jonkinmoinen vaisto, joka häntä johdattaa.\nUlkomuoto ei yksin riitä hänenkään edessään, tarvitaan siihen jotain\nmuutakin. Hän oli nuoruudessaan hyvin onnettomassa avioliitossa,\nmies oli hullu nimittäin. Hän tuli siitä hiukan kummalliseksi, mutta\nmuutamissa suhteissa hän on vielä nytkin aivan ihmeellisen nerokas.\nJos hän olisi ollut nuori, niin olisin sitonut hänet liikkeeseemme\naivan kiinteästi. Hänessä on jotain, mitä, en voi sanoa, mutta\nhänessä on liikeälyä. Minä tiedän, että hän vielä nytkin ostaa\nja myy kartanoita ja joka kerta voittaa. Hän aivan kuin haistaa\njokaisen tilan oikean arvon. Ja mitä tulee metsiin, sanoo hän niiden\nkauppa-arvon ja kantojen lukumäärän melkein numerolleen, kun vain\non hetkisen metsää katsellut. Uskokaa minua, kun hän ihaili teidän\nkykyänne painon määräämisessä, niin se oli aivan puhdasta ihailua.\nJotain yhteistä lienee teissä ja hänessä. Kun huomenna menette hänen\nluokseen, niin kannattaa tutkia häntä tarkemmin. Hän jättää imelyyden\nhyvin pian, jos vain ottaa selvät asiat käsiteltäviksi.\n\nIllalla insinööri läksi Pietariin.\n\nSeuraavana aamuna Kalle kävi etsimässä tuon tilanomistajan ja he\nläksivät yhdessä pankkiin allekirjoittamaan. Tämän tehtyään hän meni\nlesken luo.\n\nLeski oli pukeutunut hienoksi ja näytti odottaneen, sillä eteisestä\nnäkyvän ruokasalin pöydällä olivat jo kahvikojeet valmiina ja\nkahvikannu peitettynä.\n\nKalle oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän ei enää millään tavoin\ntahtonut vaikuttaa lesken ihailuvimmaan, vaan muisti insinöörin\nsanat. Leski otti paperin, kävi sen keralla eräässä läheisessä\nhuoneistossa todistuttamassa nimensä ja ojensi sen sitten Kallelle.\n\n-- Tässä on paperi. Ja mitä noihin minun rahoihini tulee, niin kävin\nheti aamulla pankissa. Kuuden kuukauden päästä saatte ne käteenne.\n\nHe alkoivat juoda kahvia. Pöydän toiselta puolen katsellessaan tuota\nrumaa ja ryppyistä naamaa, joka makeutensa tähden edellisenä päivänä\noli tuntunut ilettävältä, alkoi Kalle siitä pitää. Siinä oli jotain,\njoka lumosi yhtäkaikki. Silmissä se oli, aivan varmaan silmissä, sen\nhän päätti.\n\n-- Insinööri Salo kertoi täältä mennessämme, että teillä on\nerinomainen kyky arvioida silmän avulla, sanoi Kalle.\n\n-- Ei mikään erinomainen, mutta kyllä minä jokseenkin täsmälleen\naina sanon. Sentähden minä eilen pidin tuosta teidän kyvystänne. Se\non samaa, mutta toisessa muodossa. Jos minä nuorena olisin saanut\nottaa osaa asioihin, niin olisin varmasti saanut jotain aikaan.\nMutta siihen aikaan eivät nuoret tytöt olleet muuta kuin avioliittoa\nvarten. Minä olen nyt vasta vanhoilla päivilläni saanut käyttää\nmuutamia ominaisuuksiani, jotka nuorena olisivat voineet kehittyä\nvaikka kuinka pitkälle. Nyt ne ovat hajallaan, aivan kuin helmet\nvadissa, vailla yhdistävää lankaa.\n\nLeski oli tämän sanonut aivan vakavasti, ja Kallea kouristi se\najatus, että ihmisen elämä voi ehkä pienen sattuman kautta mennä\naivan hukkaan. Hän oli pelastunut, mutta kuinka monta kertaa hänkin\nolisi mennyt tuollaiseksi kasaksi nauhattomia helmiä, ellei insinööri\nolisi voimakkaalla kädellään pistänyt kaiken läpi varmaa pidintä.\n\n-- Minä olen ajatellut, jatkoi leski, että vaikka ihminen olisi\nkuinka kyvykäs tahansa ottamaan oppia vastaan, ei hän kuitenkaan\nkoskaan saavuta sitä, minkä terve havainto antaa. Ja tuo havainto on\nsynnynnäinen, sitä ei saa se, jolla sitä ei ole. Tiedättekö mitä minä\nolen ajatellut viime aikoina?\n\n-- No?\n\n-- Sellaista auraa, jota voisi käyttää suon kuivauksessa tarvittavan\nsuuren pääojan tekemistä varten. Sitä ei ole, se on keksittävä.\nMikään tavallinen oja-aura ei tule kysymykseen, koska se on liian\nraskas.\n\n-- Siis sen pitää käydä moottorin avulla.\n\n-- Niin, tietysti. Sen täytyy voida helposti liikkua vaikka kuinka\npehmeällä suolla, vajoamatta. Ja kun suomme ovat usein entisiä\nmetsämaita, jotka pohjaveden kasaantumisen ja sen synnyttämän\nkasvullisuuden kautta ovat tulleet vetisiksi, ja siis alla on\nkantoja, niin täytyy sen voida kiskoa ne ylös. Sitten sen pitää voida\nleikata turve ja nostaa se syrjään. Sillä on siis oleva hyvin monta\nominaisuutta.\n\n-- Mutta kannattaisiko sellainen? Jos koneen keksisikin, ja miksi\nsitä ei voisi keksiä, niin kuka sen ostaisi?\n\n-- Siinähän se juuri on, että se kannattaa. Tuollainen kone voidaan\nsiirtää pitäjästä pitäjään, sen voi omistaa lääni, käyttää sitä\nkaikkialla. Pääoma, joka on käytetty sen hankkimiseen, kuoleentuu\nsillä tavoin pian.\n\n-- Se on totta. Se ei siis estä. Mutta käyttövoima? Ajatteletteko\nturbiineja lähinnä olevissa koskissa ja siten saatavaa sähkövoimaa.\n\n-- Turbiini tulee kalliiksi ja on tarpeeton, kun suo on kaivettu,\nellei sitä käytetä sitten myllyä varten. Ei, siirrettävä dynamo,\njota käytetään yksinkertaisesti höyryn voimalla, koska puuta voi\nsaada aina suon läheisiltä seuduilta, siis jonkinmoisista erämaista,\nhuokealla. Minä en tiedä, mutta jos minä olisin nuori, niin rupeaisin\ninsinööriksi. Yksinäni minä aina ajattelen tuollaisia asioita. Ei\nmitä jo on olemassa. Minä en koskaan ole huvitettu sitä, mitä on\nsaatu valmiiksi, ei, vaan sellaista, joka olisi hyödyllistä, mutta\njota vielä ei ole löydetty. Jokainen keksintö, joka on välttämätön,\nmenestyy aina.\n\nKalle katsoi pitkään tuohon vanhaan naiseen, joka istui vastapäätä\nhäntä, tuohon eilen vielä hupsuksi luulemaansa, ja hän tunsi syvää\nkunnioitusta.\n\nKun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä\nuusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo\noli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi\nhyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten\nkoneiden kanssa.\n\nLeski oli ovella sanonut hänelle:\n\n-- Älkää unohtako minua!\n\nKalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen\nsurullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin,\nniin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja\nhuomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt\najatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja\nhän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen,\nmutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin.\nHän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen\nshrapnellin valmistamisesta.\n\n-- Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. -- Valmistaminen\non yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani\nniitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me\ntarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse\nniistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on\nsäästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen\njohdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin\ntoiminut?\n\n-- Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.\n\n-- Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan\nmäärän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on\ntulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut\nsuorittaa sen kolmessa kuukaudessa.\n\n-- Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa\nkuukaudessa! Sehän on mahdotonta!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Sehän on enemmän kuin tuhannen kappaletta päivässä.\n\n-- Vuorokaudessa! Me otamme kautta koko vuorokauden. Kolme työvuoroa!\n\n-- Mutta miehet! Mistä ne saamme?\n\n-- Kaikki on olemassa, kun te olette! Te olette paras mies ja te\nolette paras kone.\n\n-- Mutta jos tulee lakkoja, esteitä?\n\n-- Niin on suoritettava hyvityssakko. Silloin olemme tehneet aivan\nturhaa työtä. Jos kaikki saadaan menemään, niinkuin olen arvellut,\nniin voimme, koska meille maksetaan kahdeksantoista markkaa\nshrapnellilta, ottaen varteen kaiken, raaka-aineet, palkat, koneiden\nkulumisen, työaseet, saada jokaisesta itsellemme kolme markkaa, joten\nvoitto on kolmesataatuhatta. Me olemme täydellisesti pelastuneet.\n\n-- Tai vastaisessa tapauksessa olemme suossa.\n\n-- Aivan oikein. Mutta kannattaa yrittää ensin pysytellä kuivilla.\nMinä olen kaikesta jokseenkin varma, oikein varma, täytyy minun\nsanoa. Ne koneet, jotka saan, ovat samoja, joita olen ennen\nkäyttänyt, tunnen ne siis ja voin panna työt hyvin kuntoon. Sain\nsiellä entisessä paikassani kuusisataa shrapnellia, mutta minulla ei\nsilloin ollut teitä vielä. Te olette tässä tärkeä. Te osaatte jakaa\njokaisen miehen oikeaan työhön, me voimme siis vähässä ajassa saada\nkaikki tekemään korkeimpansa. Se merkitsee täyttä tulosta. Olen siitä\naivan varma.\n\n-- Meillä on nyt marraskuun viidestoista päivä, siis helmikuun\nviidentenätoista päivänä on kaikki oleva valmiina.\n\n-- Ei. Olen ottanut ajasta jo pois kaksi viikkoa kaiken\nkuntoonsaattamiseen. Me voimme alottaa joulukuun ensimäisenä päivänä,\nja tilaus on oleva valmiina maaliskuun ensimäisenä.\n\nInsinöörin varmuus tarttui Kalleenkin. Hän ei enää epäillytkään\nmitään. Kaiken täytyi tapahtua niin kuin he tahtoivat!\n\nHe kävivät pankissa, järjestivät asiat, suorittivat osakkeiden\nhinnan. Tehdas oli nyt heidän. Kalle kirjoitti tästä isälleen\nja Almalle. Mikon hän tahtoi tehtaaseen aivan välttämättömästi\napulaisekseen.\n\nKun saman päivän iltana Kalle ja insinööri Salo olivat muuten tyhjän\nkonepajan konttorissa, niin insinööri sanoi:\n\n-- Nyt me olemme muuta kuin insinööri ja työmies. Nyt sinuttelemme.\n\nLyhyt kättely, ja sillä asia oli selvä molempien välillä.\n\n-- Ja nyt ryhdymme asioita järjestämään. Meillä on konepaja,\njohon pankilla, paitsi tätä viimeistä lainaamme, on kiinnityksiä\nneljänsadan tuhannen edestä. Tämän arvo on siis puoli miljoonaa tällä\nhetkellä. Meillä ei ole rahoja paljoakaan. Pankista kyllä voimme\nsaada siksi, kunnes ensimäinen suoritus tulee valtiolta, se tapahtuu\naina kuukausittain tarkastuksen jälkeen. Mutta me tarvitsemme\nrahastonhoitajan. Minulla on jo tiedossa sellainen. Hän on kyllä\nsukua minulle, mutta sen tähden en häntä ota, vaan siksi, että luotan\nhäneen. Hänen nimensä on Henrik Jaakkola. Hän on ollut monissa\ntoimissa, on nykyään ilman paikkaa. Me tarvitsemme miestä, kaikki\nsopii hyvin.\n\n-- Yhdeksi apulaiseksi tahdon nuoren Miettisen.\n\n-- Miksi?\n\n-- Hän on luotettava, siitä olen varma.\n\n-- Liian hidas ja aina hymyilevä ja puhuu liian paljon. Hänhän on jo\ntäältä erotettukin.\n\n-- Minä tahdon hänet kuitenkin saada tänne. Hän minulle antoi sen\nneuvon, jonka mukaan nyt olen täällä. Minun täytyy kuitata se\npalvelus.\n\n-- Se syy riittää. Saat tehdä niinkuin itse tahdot. Mutta muun\nkonttorihenkilökunnan valikoin minä.\n\nKonepaja oli viime aikoina käynyt vain puolella voimalla. Kaksi\nviikkoa aiottiin tällä tapaa jatkaa, kunnes koneet ja raaka-aineet\nolivat saapuneet ja voitiin ryhtyä täydellä voimalla shrapnellien\nvalmistukseen. Pieniä tilauksia tuli, monet tuon lesken hommaamia.\nKalle niitä kiroili, sillä niistä ei tullut juuri mitään hyötyä.\n\n-- Hänen tuttavansa voivat hankkia meille suuria tilauksia, sanoi\nSalo. -- Hän on saanut puristetuksi heiltä meille muutamia töitä,\nne täytyy meidän toimittaa heille aivan ensiluokkaisessa kunnossa,\nvaikka emme voittaisi penniäkään. Ne tuottavat toisella tavalla\nmeille, siitä olen varma. Pieni tilaus on meille aina vaarallisin,\nsillä sen tekijä on henkilö, joka pitää sitä kovin tärkeänä; hän\njoutuu siitä puhumaan ja on elävänä reklaamina. Ei mikään maailmassa\nvastusta naisten suun kautta käypää ylistystä.\n\nKalle oli ottanut selkoa shrapnellien valmistuksesta. Ne eivät\nolleet kovin merkillisiä. Se keksintö, jonka avulla räjähdys saatiin\naikaan, oli valtion salaisuus, shrapnellit siis lähetettiin ilman\ntätä viimeistä osaa. Tarkastajana tuli toimimaan muuan valtion\nlähettämä kapteeni. Levottomana odotti Kalle koneitten saapumista.\nNe tulivat paria päivää ennen kuin oli odotettu, ja montööri seurasi\npannakseen ne kokoon. Kalle käytti jokaista konetta moneen kertaan\nitse, kunnes oli niiden toiminnasta aivan selvillä. Raaka-aineet\ntulivat perille, osa liian myöhään, mutta insinööri oli tämän tietäen\nasettanut määräpäivän viittä päivää aikaisemmaksi. Konttoripäällikkö\nJaakkola, tuo insinöörin sukulainen, saapui, oli hyvin toimelias ja\nhyvin ystävällinen. Kalle tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Hän\nei pannut sille mitään suurta painoa, sillä insinöörinhän tehtävä\noli pitää huolta kaikesta, mikä oli konttorin puolella, hänen\nhoidettavanaan oli konepaja.\n\nHän alkoi heti järjestää miehiä eri ryhmiin ja tiedusteli uusia,\nkoska kolme vuoroa tarvittiin. Pyrkijöitä oli paljon. Kalle ei\nottanut ketään työhön, ennenkuin oli koetellut miestä koneitten\nääressä. Ei hän milloinkaan ollut niin iloinnut tuosta kyvystään\npunnita miehen työkykyä kuin juuri nyt. Heti kun mies tarttui\nkoneeseen, saattoi hän nähdä, oliko hänellä kyky liittyä aivan kuin\nosana koneeseen. Jokainen mies joutui vähintään kolmen koneen kanssa\ntekemisiin, jotta hänen työkykynsä täydellisesti tuli joka tavoin\nselväksi Kallelle. Hän jakoi miehet kolmeen suureen ryhmään, nopeat,\ntäsmälliset ja tarkat, voidakseen sitten antaa kullekin sen työn,\nmikä hänelle sopi.\n\nMarraskuun viimeisenä päivänä oli kaikki valmiina ja työt alotettiin\nkolmella kahdeksan tunnin vuorolla. Miehet olivat tyytyväisiä lyhyeen\ntyöpäivään, mutta eivät tienneet, että Kalle oli valmis tänä aikana\npuristamaan heistä viimeisenkin voiman. Mikko oli myöskin saapunut,\nja Kalle oli ottanut hänet asumaan omaan huoneeseensa. Hän ei näet\nollut joutanut hankkimaan itselleen uutta asuntoa, vaan pysyi tuossa\nentisessään.\n\nEnsimäisen vuorokauden Kalle valvoi aivan kokonaan yhteen menoon. Hän\npani työt alkuun insinöörin ollessa apuna. Kaikki ensimäisen vuoron\nshrapnellit tulivat kelpaamattomia, milloin mistäkin syystä. Toisen\nvuoron tuotteista oli jo puolet kunnollisia, ja viimeinen toimi jo\nvirheettömästi. Kalle meni levolle. Kun hän viisi tuntia nukuttuaan\npalasi, järjesti hän töitä pikkuisia yksityiskohtia myöten.\nSeuraavana vuorokautena tuli kolmesataa valmiiksi, otaksuttavasti\nkaikki kelvollisia.\n\nKalle siirteli miehiä uusiin paikkoihin. Niiden joukkoon, joiden\noli valmistettava shrapnellien ohut teräskehys, pani hän nopeasti\ntoimivia miehiä. Koneet toimivat moitteettomasti, nopeus oli\nsiinä pääasia. Shrapnellin päähän tulevan hatun tapaisen liitteen\nkiertoruuvien valmistajiksi hän otti kaikkein tarkimmat miehet. Ne\nolivat melkein kaikki yli keski-iän olevia miehiä. Suurta päänvaivaa\ntuotti Kallelle, mistä hän saisi sopivan miehen, joka täyttäisi\nmetallihylsyt kuulilla ja sillä massalla, joka tarvittiin niiden\nliittämiseen. Hän päätti siihen ottaa Mikon. Hän opetti veljeään,\nja tätä tehdessä oli joukko sillä hetkellä joutilaita työmiehiä\ntullut katsomaan sitä. Kun erikokoiset kuulat pudoteltiin hylsyyn,\nkuuli hän erään miehen hyväntuulisena nauravan. Tämä oli muuan\nvähäjärkinen olento, joka oli konepajassa ollut jo aikaisemmin ja\njota Kalle säälistä ei voinut panna pois, vaikka hän ei juuri mitään\nosannutkaan. Kalle huomasi, että mies piti tätä leikkinä. Hän pani\nvähäjärkisen työhön. Mies teki sen suurella ilolla. Oikea mies\noli oikeassa paikassa! Mikon hän asetti viereen tarkastamaan. He\nennättivät kyllä yhden vuoron aikana täyttää ne shrapnellit, jotka\npäivän kuluessa toistaiseksi saatiin valmiiksi.\n\nKymmenen päivän päästä oli tuotanto saatu nousemaan kuuteensataan\nvuorokaudessa. Kalle tuli kärsimättömäksi. Hän ei enää ollut kotonaan\nnukkumassa, vaan valmistutti itselleen vuoteen tehtaan puolelle.\nHän ei kolmeen vuorokauteen riisunut laisinkaan yltään, nukkuen\naina pari tuntia otteeseen. Sitten hän kävi saunassa ja oli taas\ntäysissä voimissa. Tuotanto nousi kahdeksaansataan. Mutta siitä se\nei kohonnut, vaikka Kalle kuinka olisi koettanut lisätä voimaa. Hän\nolisi tarvinnut uusia koneita. Niitä ei mitenkään keskellä talvea\nvoinut saada ulkomailta.\n\nEräänä päivänä särkyivät valumuotit kuuteen kertaan. Kalle raivosi.\nHän tutki muottiaineen kokoonpanon, kyseli ja tiedusteli tarkoin\nmiehiltä, jotka ennen olivat tätä tointa hoitaneet, antoi heidän\nselittää omalla hitaalla tavallaan ja monisanaisesti kaiken. Hän ei\nkatkaissut heitä kertaakaan. Hän ajatteli. Hän löysi uuden tavan\naineiden yhdistämiseen, joka teki muotit aivan lujiksi.\n\nEräs kone meni rikki. Hän kulutti kymmenen tuntia sen\nkuntoonpanemiseen. Se oli entistään lujempi sen jälkeen. Hän teki\nsiinä muutamia lisäyksiä ja parannuksia, sen tuotantokyky nousi.\n\nTerässorvarien joukossa ei ollut ketään aivan erinomaista. Työ tuli\nmonasti huonoa. Metallia oli heitettävä pois. Kalle oli kuullut parin\nmiehen puhuvan innokkaasti luistelemisesta. Hän pani toisen heistä\nkokeeksi koneen ääreen. Mies suoritti tehtävänsä mallikelpoisesti.\nTeräslastu oli aivan tasainen ja yhtämittainen ja jälki aivan sileää.\n\nKalle otti irti viimeisetkin voimat miehistä järjestämällä heidän\ntyötään monella tavalla. Ennen joulua päästiin tuhanteen shrapnelliin\nvuorokaudessa.\n\nPieni konepaja tuotti nyt sen, minkä suuri olisi tuottanut monine\nkoneineen. Kalle oli tyytyväinen.\n\nJuuri silloin ilmoitti leski puhelimella, että hän lähettää\nkonepajaan priimus-keittiönsä korjattavaksi. Kalle vimmastui.\nNiinkuin hänellä juuri nyt olisi ollut aikaa ottaa sellaisia vastaan.\nLeski vaati, että siihen oli tehtävä jokin uusi polttolaite, jotta\nsen lämpömäärä lisääntyisi. Kalle sulki puhelimen.\n\nKun lesken palvelijatar vähän ajan päästä toi keittiön ja nimenomaan\ntahtoi antaa sen yksinomaan Kallelle, tämä sieppasi sen kiukuissaan\nnaisen kädestä ja aikoi heittää nurkkaan. Samassa hänelle selvisi se,\nmitä leski tahtoi! Hän sovitti entisen polttolaitteensa pienemmässä\nmuodossa siihen.\n\nHän meni itse tekemään sen. Tuntui aivan levolta saada jälleen\nnakutella ja puuhata aivan kuin tavallinen työmies.\n\nInsinöörin kanssa hän ei joutanut koskaan montakaan sanaa haastamaan.\nTämä hoiti konttorinpuolta ja meni aina niiksi tunneiksi, joina Kalle\nnukkui, konepajaan valvomaan töitä.\n\nKonepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.\n\nPari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse\nkeittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan\nmallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti\nhäntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän\noli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että\nsiellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista\npientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut.\nKallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia\nkonetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä.\nMitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen\ntäytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja\nsiksi hän lähti lesken luo.\n\nTämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen\nylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada\nkoettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento,\njoka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla,\nmitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli\nkahvi keitetty, sanoi leski:\n\n-- Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä\ntahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun\nhän sitä niin kovasti kaipaa.\n\n-- Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on,\nmillä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.\n\n-- Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.\n\n-- Ja millainen sen sitten pitäisi olla?\n\n-- Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia\nkirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä.\nNiiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun\nniitä ei käytetä.\n\n-- Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään\nharmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.\n\n-- Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä.\nHän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta\nleski piti kiinni omastaan.\n\n-- Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa\nja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu\npuulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa\naivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen,\nmitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen\nsuljettavan kirjoituspöydän kanssa.\n\nKalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen\nkauppa-arvon.\n\n-- Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi\ntulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se\njäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo\nitselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen,\nkunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.\n\n-- Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.\n\nKalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti\nmestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.\n\n-- Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on\npääasia, sanoi hän.\n\n-- Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai\nripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.\n\n-- Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin,\nkun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne\nkaikenlaisia.\n\n-- Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?\n\n-- Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä\nsellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen\nitse tietää, mitä hän tahtoo.\n\n-- Miksi kaksi? Eikö yksi riitä?\n\n-- Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera.\nNiillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä\nkumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että\nkumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette\nkummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä.\nSe on täydellinen malli. Sen täytyy olla.\n\nSeuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse\nhyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen.\nSe oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli\npuolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten.\nKalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan\nkonehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski\nkiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi\nmetallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä\nmuutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.\n\nKalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa\nlesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli\nantanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.\n\n-- Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.\n\n-- En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja\ntulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. -- Siinä tuo rouva oli\noikeassa.\n\n-- Oli kyllä.\n\nTaas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.\n\n-- Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan\nketjut.\n\n-- Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat\nirtaantuvat.\n\n-- Ketjut menevät poikki.\n\n-- Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.\n\n-- Ne menivät. Minä istuin pöydälle.\n\n-- Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!\n\n-- Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi\nirti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.\n\n-- Se oli oikein teille.\n\n-- Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.\n\n-- Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.\n\n-- Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi\npuutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin\non sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.\n\n-- Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.\n\n-- En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin\ntällaiset, sen minä sanon.\n\n-- Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena\nkonepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei\npäästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää.\nHän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale\nrautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja\ntakoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset,\nettä levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä\nlokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja\nshrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli\nmeltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti\nniitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni\nja istui pöytälevylle. Se kesti.\n\n-- Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä\nvaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.\n\nMies lähetettiin viemään saranat lesken luo.\n\nOli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain\nlähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi\nerääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja\nsanoi puotineidille:\n\n-- Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain.\nMitä minä ostan?\n\n-- Onhan täällä vaikka mitä.\n\n-- Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.\n\n-- Paljonko edestä?\n\n-- Sadanviidenkymmenen.\n\nNeiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa.\nKalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän\nosti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän\ntaskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:\n\n-- Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.\n\n-- Etkö sinä tule?\n\n-- En jouda.\n\n-- Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.\n\n-- Ei haluta tulla.\n\n-- Kai Alma näkisi sinut mielellään.\n\n-- Saahan hän lahjat, samahan tuo on.\n\nKalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana\naamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä\nkonepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä.\nToisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.\n\nMikko palasi aamupäivällä.\n\n-- Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.\n\n-- Olivatko tyytyväisiä?\n\n-- Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin\nottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.\n\n-- En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.\n\nMikko vaikeni.\n\nKonepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan\nAlmaa enää.\n\nKuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta\nlukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin\nkuusitoistatuhatta.\n\nRahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa\ntäydellä kiihkolla.\n\n-- Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia\nvalmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on\nmaksettava hyvityssakko.\n\n-- Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. -- Koneet eivät pysty saamaan\nsitä aikaan. Miehet eivät ennätä.\n\n-- Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään\nvuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa\ntulee hyljätyksi.\n\nKalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian\nmiettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa.\nEnempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut\ntarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan\nlisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.\n\n-- Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.\n\n-- Ei ole aineita tullut hankituksi.\n\n-- Hankkikaa!\n\n-- Ei ole annettu määräystä.\n\n-- Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.\n\nMiehet olivat vaiti.\n\nKalle katseli heitä hetkisen.\n\n-- Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. -- Te ette tahdo tätä työtä\ntehdä.\n\n-- Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi\nmuuan mies.\n\n-- Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.\n\n-- Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille\ntyötä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.\n\n-- Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.\n\nMiehet liikahtivat.\n\n-- Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. -- Minä olen laskenut, että\nainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.\n\n-- Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. -- Ja minä aion myydä näitä\nkahdellakymmenelläviidellä.\n\n-- Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.\n\n-- Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa,\nvaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla\naineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne\nmyydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.\n\n-- Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.\n\n-- Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.\n\nMiehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet\nkahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä\nmenee aikaa lautojen sahaamiseen.\n\n-- Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. -- Kun kaikki pöydät\novat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta\nmäärätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se\njouduttaa tavattomasti työtä.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Voitatte vielä enemmän sen kautta.\n\n-- Onhan se totta.\n\n-- Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?\n\nMestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.\n\n-- Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?\n\n-- Olen.\n\n-- Ovatko he tyytyväisiä?\n\n-- Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin\nulkolainen.\n\n-- Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. -- Ette saa\ntyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että\ntyömiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka\nkäyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.\n\nSe asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan\nja sopi siitä, että tuota uutta \"koulupojan kirjoituspöytää\" myydään\nsen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.\n\nMallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä\nsuureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei\npannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin\nkahdeksan markkaa.\n\nTammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran\ntuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia\npajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.\n\nKun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit,\noli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta.\nTilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta.\nHelmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.\n\nKallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä\nvielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty.\nHyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.\n\nJuuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta\nei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen\nollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän\nkaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi\nhänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.\n\n-- Tyttö rassu! sanoi Kalle. -- Olen kai tehnyt, väärin häntä\nkohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän\nsentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken\nsellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan\nsiitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi\ntyönjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit\nhänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne\nkonttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä\nsitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä.\nJa sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja\npuoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen\nhänelle kirjoittanut.\n\nHän raapi päätään.\n\n-- Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi\nollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan\nhänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.\n\nHän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan\nmallihuoneen työmies Kallen puheille.\n\n-- Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. -- Minulla ei olisi aikaa.\n\n-- Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa.\nSiellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka\npaikka.\n\n-- Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.\n\n-- He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa.\nEmme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti\nkannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin\njo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko\nlopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa... Niin\nettä olisi hyvä, jos vielä...\n\nKalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko\nasiasta.\n\nHän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.\n\n-- He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.\n\n-- Mitä muuta he tahtoisivat!\n\n-- Mutta kannattaako meidän maksaa?\n\n-- Voimmehan laskea.\n\nKonttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista.\nInsinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän\noli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.\n\n-- Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.\n\n-- Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt\nlisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.\n\n-- Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja\npieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri\nsinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä\nneljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle\nkolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.\n\n-- Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen\nansainneet!\n\nSamana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä\nalkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle\npalkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.\n\nSeuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto\ntuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen\nlöi Kalle riemusta kätensä yhteen.\n\n-- Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä\nkuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!\n\nKun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies\nolisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin\ntähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä\nsanaa.\n\n-- Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten\nei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston\ntyönjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten\npuolesta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n-- Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi\ntärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän\nmennessä konttorihuoneen läpi.\n\nKonttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset\nolivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan\nnäytti viivytelleen.\n\n-- No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.\n\nHän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää,\njolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen\ntien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että\nMiettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin\npäättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän\nrohkaista häntä ja lausui:\n\n-- No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!\n\nKalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli\nvapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella\ntoisessa samaa ilmiötä.\n\n-- Minä olen alkanut epäillä, sanoi Miettinen hidastellen, että\nkasööri Jaakkola pettää liikettä.\n\nKalle ponnahti suoraksi.\n\n-- Pitäkää suunne kiinni!\n\nKoko hänen rehellinen luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että\ntällä tavoin saatettiin toista epäillä petoksesta, vaikkakin henkilö\noli hänelle vastenmielinen ja syyttäjä hänelle mieluinen.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, sopersi Miettinen, mutta minä tahdoin tehdä\nteille siinä palveluksen.\n\nKalle oli jo aikeissa mennä, mutta seisahtui. Olihan hän jo saanut\nnähdä siksi paljon yhtä ja toista huonoa maailmassa, että miksi\ntällainen ei voisi olla totta. Mutta ensin täytyi hänen saada\ntodistuksia, ennenkuin uskoi.\n\n-- Te tiedätte sen siis? Tiedättekö aivan varmaan?\n\n-- Kuinka suuressa määrässä hän kaikkea harjoittaa, sitä en voi\nsanoa, lausui Miettinen, mutta muutamia seikkoja olen kuitenkin\nhuomannut.\n\n-- Millaisia?\n\n-- Sellaisia esimerkiksi, että hän on voinut viedä kahteen kertaan\nsisään.\n\n-- Minä en ymmärrä kirjanpitoa, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa\ntavallisella kielellä.\n\n-- Hän on merkinnyt, että liike on suorittanut jonkun menon\nesimerkiksi kahteen kertaan, vaikka se todellisuudessa on tapahtunut\nvain kerran. Meillä ei ollut joulukuulla esimerkiksi maksaa erästä\nmessinkilähetystä. Lasku tuli sen mukana kyllä, mutta se jäi\nsuorittamatta. Sitten kun kävin sen maksamassa, sain uuden laskun,\njohon kyllä oli tietysti merkitty, että se oli kaksoiskappale.\nMolemmat ovat nyt tileissä.\n\n-- Mutta, hyvä ihminen, jos summa on vain kerran maksettu, niin eihän\nvoi olla molemmissa laskuissa kuittausta.\n\n-- Ette te, johtaja, tiedä, kuinka huolimattomasti meillä\nmenetellään. Kun ensimäinen lasku tuli, niin se oli kuitattu. Herra\nJaakkola ilmoitti liikkeeseen puhelimella, että hän tulee seuraavana\npäivänä maksamaan, ja pyysi saada pitää laskun samalla kertaa.\nEihän kukaan epäillyt. Lasku jäi siis tänne. Se vietiin kirjoihin.\nLiikkeessä, jonne kävin rahat viemässä kuukautta myöhemmin,\nmuistettiin kyllä, että kuitattu lasku jo oli olemassa meillä, ja\nsenvuoksi annettiin kaksoiskappale. Se merkittiinkin siihen. Nyt olen\nhuomannut, että tuo sana duplikaatti on raavittu laskusta pois.\n\n-- Suuriko oli summa?\n\n-- Seitsemänsataakuusikymmentä.\n\nKalle seisoi tietämättä mitä hänen tuli tehdä tai sanoa.\n\n-- Te, johtaja, ette tiedä, kuinka helppoa väärentäminen on. Ei\nmissään se ole niin helppoa kuin tällaisessa paikassa, joka on\nyksityinen liike. Te ette kumpikaan omistajista ole vielä sitäkään\nhuomannut, ettei viime vuoden tilejä ole lopetettu. Tosin vuosi oli\nvain hiukan päälle puolen kolmatta kuukautta, mutta päätettävähän\nse sittenkin olisi tammikuun alussa. Kun rahaa on ollut tuon suuren\ntilauksen tähden, niin ette ole muistaneetkaan tilinpäätöstä, vaan\nolette kai ajatelleet odottaa siksi, kunnes tämän kuun lopulla koko\ntilaus on suoritettu.\n\n-- Te arvostelette meitä, sanoi Kalle. -- Kiitos siitä. Siihen teillä\non oikeus, kun minä kerran olen läsnä. Mutta vielä Jaakkolasta. Mitä\nmuuta tiedätte?\n\n-- Minun on vaikea seurata kaikkea. Minä tiesin, että meillä piti\nolla rahaa, minä tiesin sen aivan varmasti, ja kuitenkin eräänä\npäivänä oli kassa aivan tyhjä.\n\n-- Se oli kai silloin kun me yhden kuukauden vekselillä otimme\npankista viisituhatta?\n\n-- Juuri sama asia. Nyt tämä vekseli on merkitty tietysti tileihin\nvelkana. Mutta missä ne rahat ovat, jotka olivat kadonneet, sitä minä\nen voi sanoa.\n\n-- Minä otan tästä selon, sanoi Kalle.\n\nHän läksi kävelemään, sillä ulkona raittiissa talvi-ilmassa hän uskoi\npääsevänsä kaikesta selville. Jos hän ilmoittaisi kaikesta Salolle,\nniin tämä ei uskoisi, kun rahastonhoitaja oli hänen sukulaisensa ja\ntullut juuri hänen ehdotuksestaan liikkeeseen. Korkeintaan voisi\nhän tehdä jonkun kysymyksen tälle, ja silloin kaikki hetkiseksi\nkorjattaisiin. Mutta sellainen henkilö voisi jatkaa vaikka kuinka\nkauan tätä samaa menettelyään. Hänen täytyi päästä selville tästä\nkeinolla millä tahansa.\n\nItse tarkastaa! Sen hän päätti.\n\nSeuraavana päivänä hän sanoi insinöörille:\n\n-- Minä haluan tietää, millä kannalla meidän liikkeemme oikeastaan on.\n\n-- Senhän saat tietää kysymällä Jaakkolalta. Hyvä on, kun otatkin\nsiitä selkoa. Jos tahdot, niin kyllä minä tulen auttamaan.\n\n-- Ei tarvita, minä katselen itse kirjoja. Hän meni konttoriin ja\nsanoi Jaakkolalle:\n\n-- Onko teillä aikaa minua varten?\n\n-- Tietysti, vastasi Jaakkola kohteliaasti.\n\n-- Minä tahtoisin hiukan katsella liikkeen kirjoja.\n\n-- Heti paikalla.\n\nHän toi Kallelle heti eteen kaikki kirjat. Kalle alkoi niitä\nselailla. Hän näki numeroita ja yhteenvetoja, kaikenlaisia sarekkeita\nja nimityksiä. Häntä hävetti. Hän ei päässyt mistään selville. Hän ei\nvoinut löytää mitään yksinkertaista lopputietoa.\n\n-- Tämä on nyt kai sitten sitä kaksinkertaista kirjanpitoa, sanoi hän\nitsekseen. -- Kuka tästä selon ottaa?\n\nHän selaili vielä hetkisen peittääkseen hämilläoloaan. Sitten hän\nlaski kirjat syrjään ja lausui:\n\n-- Jaha. Sanokaa nyt, paljonko meillä on tätä nykyä kassassa.\n\nJaakkola avasi kassakaapin, otti sieltä rahalaatikot esiin,\nmainitsi, paljonko siellä oli ja paljonko oli pankissa juoksevalla\ntilillä. Summa oli suurehko, mutta sittenkin se Kallesta tuntui\nliian pieneltä, kun hän päässään laski, mitä shrapnellit olivat\njo tuottaneet voittoa ja mitä muilla töillä oli ansaittu. Hän ei\nkuitenkaan tohtinut sanoa vielä mitään.\n\nKonttoriajan lopulla Miettinen huomasi Kallen odottavan häntä. Hän\njäi viimeiseksi.\n\n-- Minä en tullut kirjoista hullua hurskaammaksi.\n\n-- Kyllähän minä sen arvasin. Te ette ole tottunut tilikirjoja\ntarkastamaan. Kun tässä liikkeessä ennen insinööri Salon\ntuloa pidettiin kirjoja, niin tehtiin sellaisia metkuja, että\ntilintarkastajatkaan eivät päässeet niistä selville. Kuinka sitten te.\n\n-- Mutta eikö hemmetissä sitten ole mitään sellaista kirjanpitoa,\njosta joka päivä aivan selvästi voisi nähdä liikkeen tilan?\n\n-- Tavallisesti sen näkee, jos tehdään kuukausitilit päätökseen. Joka\npäivä, se on vaikeaa.\n\n-- Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään tapaa, jolla sen saisi\nselville? Ellei sellaista ole, niin se on keksittävä. Kaikkihan on\narpapeliä, ellei omistaja milloin tahansa voi nähdä, kuinka kaikki\nhurisee.\n\n-- Minä olen kyllä kuullut, että täällä eräässä pankissa on\nkamreerinsa keksimä uusi järjestelmä, kyllä myöskin sellainen\nkaksinkertainen, mutta kuitenkin toinen kuin tavallinen. Siinä\npankissa päätetäänkin juuri tämän vuoksi tilit joka vuosi aina\nensimäiseksi.\n\n-- Selittäkää se minulle.\n\n-- Minä en sitä tunne.\n\n-- Pässinpää, tyhmeliini, nahjus! Minne te luulette maailmassa\npääsevänne, ellette mene ottamaan selkoa kaikesta, minkä vähänkin\ntiedätte olevan hyödyllistä?\n\nMiettinen vaikeni häpeissään.\n\n-- Kuka tuo kamreeri on? Kalle sai kuulla nimen. Seuraavana päivänä\nhän oli pankissa.\n\n-- Minä olen saanut tietää, että teillä on sellainen kirjanpito, että\nmilloin tahansa voitte nähdä pankin tilan.\n\n-- On kyllä. Sitä käytetään täällä. Minä olen sen alottanut.\n\n-- Näyttäkää kirjat minulle! Kamreeri hymyili.\n\n-- En minä voi näyttää vieraille pankin kirjoja, mutta voin näyttää\nkyllä kaavakkeet ja eri lehdet sarekkeineen. Ehkä siitä jo voitte\nymmärtää.\n\nHän otti esiin joukon suuria viivoitettuja papereita.\n\n-- Tämä on kassakirja. Se antaa kyllä hiukan enemmän työtä kuin se\nentinen, mutta tekee kirjoihin-viemisen helpommaksi ja säästää siten\nlopullisesti vaivaa. Tällä lehdellä näkyy bilanssi milloin tahansa.\nKai tiedätte, mitä bilanssi on?\n\n-- En tiedä! Totisesti en tiedä!\n\n-- Silloin minun on hyvin vaikea teille selittää, sanoi kamreeri.\n\nKalle raapi päätään.\n\n-- Kyllä minä opin. Minä opin mitä tahansa. Minä maksan, jos neuvotte\nminulle tämän kaiken.\n\n-- Mielelläni.\n\n-- Missä asutte? Minä tulen vielä tänä iltana luoksenne.\n\nKalle sai tietää asunnon ja lupasi tulla. Konepajassa hän sanoi\ninsinööri Salolle:\n\n-- Minä katsoin eilen kirjoja, minä en ymmärrä kirjanpidosta tuon\ntaivaallista. Nyt olen ottanut itselleni opettajan. Hoida sinä täällä\ntänä iltana pari tuntia pajaa, minä menen kouluun.\n\nInsinööri naurahti ja vakuutti kyllä hoitavansa. Kaikkihan oli aivan\nmallikelpoisessa kunnossa, ei ollut mitään pelkoa siitä, ettei\nmäärättyä lukua shrapnelleja tulisi valmiiksi, vaikka Kalle olikin\npoissa.\n\nKolmena iltana Kalle kävi kamreerin luona, silloin hänelle oli uusi\nkirjanpito selvillä. Hän ilmoitti asiasta insinöörille sanoen:\n\n-- Minä tahdon tänne uudemmanaikaisen kirjanpidon, sellaisen, josta\njoka päivä näemme, millainen liikkeemme tila on.\n\n-- Sellaisenko sinä oletkin saanut tietoosi? Sepä oivallista. Minä\nolen aina kironnut tätä tavallista järjestelmää, kun vasta monen\ntunnin laskemisen jälkeen voi suunnilleen saada tietoonsa, mitä\nihmisellä on, mitä ei. Toimita se meille, niin teet minullekin hyvin\nsuuren ilon.\n\nSeuraavana päivänä vähää ennen konttoriajan päättymistä Kalle pyysi\nJaakkolaa tulemaan konttoriin vielä illallakin. Hän tuotatti muka\nerään pankinkamreerin neuvomaan uutta kirjanpitoa, jonka hänkin,\nKalle, saattaisi helposti ymmärtää. Jaakkola ei sanonut mitään,\nkumarsi ainoastaan.\n\nKamreeri tuli.\n\n-- Pyysin saada käyttää pankin omistamia kaavakkeita tähän\ntarkoitukseen ja olen tuonut ne mukanani. Saatte suorittaa sitten\npankille ne takaisin tilaamalla niitä painosta, jonka osoitteen\nteille annan.\n\n-- Hyvä on, sanoi insinööri Salo. -- Olen hyvin kiitollinen teille,\njos voitte tuoda meille aivan uuden järjestelmän, joka helpottaa\nasioiden tarkastamista.\n\n-- Tämähän on vain kauppa, ei muuta, sanoi kamreeri. -- Maksunhan\nminä tästä saan. Mistä ajasta liike on ollut?\n\n-- Me alotimme marraskuun puolivälissä.\n\n-- Ovatko edellisen vuoden tilit valmiit, jotta voin siitä ottaa\nkaikki numerot?\n\n-- Ei kai niitä vielä ole päätetty? sanoi insinööri.\n\n-- Minä juuri niitä olen päättämässä, sanoi Jaakkola.\n\n-- Parasta kai siis on, että teen kaiken senkin yksintein.\n\nHän selaili kirjoja hetkisen.\n\n-- Niinkuin huomaan, tapahtuu täällä kaikki suurissa summissa. Jos\nnäiden menneitten kuukausien työmiesten palkkalistat sellaisinaan\nvain viikkotilityksinä vien kirjoihin, niin voin saada kaikki vielä\ntänä iltana valmiiksi. Tietysti siinä tapauksessa, että saan täältä\napua.\n\nMiettinen tuli huoneeseen aivankuin sattumalta. Hän oli kuullut\nKallen antaman määräyksen Jaakkolalle ja arvasi, mitä oli tekeillä.\n\n-- Tässä on konttoristi. Hän saa auttaa teitä, samoin tietysti herra\nJaakkola, sanoi insinööri.\n\n-- Me ryhdymme siis työhön, sanoi kamreeri. Insinööri ja Kalle\nmenivät konepajan puolelle. Neljän tunnin päästä tuli Miettinen\nvakavana heitä etsimään. Kamreeri tahtoi puhutella heitä. Kun he\nastuivat konttoriin, lausui kamreeri: -- Minun täytyy, ikävä kyllä,\nhuomauttaa herroille, että kassassa on neljänkymmenenkuuden tuhannen\nvajaus.\n\nHuoneessa oli aivan hiljaista. Jaakkola lähestyi insinööriä ja lausui\nsopertaen:\n\n-- Hyvä veli, minun täytyy selittää tämä sinulle kahdenkesken. Tässä\non varmasti jokin erehdys...?\n\n-- Ulos, ulos! karjaisi Kalle täyttä voimaa. Jaakkola läksi. Hänen\nlähdettyään Kalle määräsi Miettisen ottamaan kassan huostaansa ja\ntoimimaan liikkeen kasöörinä. Apulaisensa entiselle paikalleen hän\nsai valita itse.\n\nSisähuoneisiin tultuaan insinööri lausui Kallelle:\n\n-- Sinä menettelit liian omavaltaisesti tässä. Sinä unohdat, että\nalusta alkaen on sovittu siitä, että konttoripuoli on minun!\n\n-- Hyvä ystävä, lausui Kalle. -- Minä en ole sinun oikeuksiasi\nloukannut, olen pelastanut sinut ja samalla itseni. Miettinen\nminulle asiasta antoi tiedon, hän on rehellinen ihminen ja ansaitsee\ntunnustuksen.\n\n-- Ilmiannostaanko?\n\n-- Minä en toiminut palkintoa jakaessani ennen kuin vasta silloin,\nkun asiantunteva henkilö oli antanut lausuntonsa. Minä en ole\npalkinnut ilmiantajaa, vaan liikkeemme ystävää.\n\n-- Mutta etkö sinä laisinkaan ajattele Jaakkolaa? Minne hän nyt\njoutuu?\n\n-- Minne tahtoo. Varkaita minä en suosi. Kun minä läksin kotoa,\nantoi isäni minulle yhden ainoan neuvon matkaan: Muista aina,\nettä toisen raha on toisen rahaa. Minä olen sinulle velkaa vielä\nnoista tunneistanikin. Olen nuo kolmekymmentä markkaa pitänyt siitä\nasti koskemattomina lompakossa. Nyt minä maksan ne sinulle ja sen\nlisäksi tulkoon tämä, mitä tänään olen tehnyt. Ja ellet siihen ole\ntyytyväinen, vaan tahdot, että eroan seurastasi, jotta sinä saisit\nolla tuollaisten kuin Jaakkolan parissa, niin...\n\n-- Nyt sinä puhut tyhmyyksiä. Sinä olet tehnyt oikein. Minulla oli\nväärä sääli Jaakkolaa kohtaan.\n\nKun Kalle seisoi siinä osaamatta mitään sanoa, jatkoi insinööri:\n\n-- Hyvä mies, minä ihailen sinua suorastaan, jos sen tahdot\ntietää. Jos minun pitäisi valita sinun ja muiden miesten välillä,\nniin rukoilisin nöyrästi, ettet lähde luotani pois, sillä sinun\nkaltaistasi en kuitenkaan tapaa toista.\n\n-- No, nyt sinä vuorostasi puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle aivan\nheltyneenä.\n\nHän sulki insinöörin syliinsä, häpesi sitten tätä ja läksi huoneesta.\n\n-- Minne sinä nyt menet? Puhutaan vielä hiukan, sanoi insinööri.\n\n-- Minä lähden katsomaan konepajaan. Ajattelehan, jos ne ryökäleet\nsiellä eivät aherra hikipäässä, kun me molemmat olemme poissa!\n\n-- Usko minua, mies, lausui insinööri, he vaikka tappavat itsensä\nmieluummin kuin tuottavat sinulle mielipahaa. Sinä olet mies, joka\nolet luotu työväen lemmikiksi.\n\n-- Loruja! sanoi Kalle ja paiskasi oven jälestään kiinni.\n\nMutta hyvää teki kuitenkin tuo tunnustus, tavattoman hyvää.\n\nSeuraavana päivänä insinööri täytti vajauksen. Hän oli jostain\nhankkinut rahoja sitä varten. Kun hän oli Jaakkolan tuonut\nliikkeeseen, niin hän piti velvollisuutenaan sen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n-- Isoksikohan meidän voittomme voisikaan vuodessa tulla, jos aina\nsaisimme suuria tilauksia? sanoi Kalle helmikuun loppupuolella.\n\n-- Meidät voisi vallata se tauti, joka suomalaisten kesken riehuu,\nettä ryhtyisimme yrityksiin, jotka olisivat liian suuria, vastasi\ninsinööri. -- Nämä kuukaudet ovat olleet kaikkein korkeimmat\nsaavutukset, mihin voimme tulla tehtaan ja itsemme kannalta katsoen.\nVarsinkin itsemme.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Kalle.\n\n-- Odotahan, niin saat nähdä. Kun tämä kiire päättyy, on sinussa\nvielä toiminnan nälkää sellaisessa määrässä, että kestää kauan,\nennenkuin tasaannut. Ellet ajoissa pane itseäsi aisoihin, niin ovat\nhermosi pilalla. Olet silloin aivan kuin kone, jota on käytetty niin\nkauan, että laakerit ovat alkaneet kuumeta. Minä neuvoisin sinua\nmenemään naimisiin.\n\nKalle tuli vakavaksi.\n\n-- Niinkö arvelet? sanoi hän hiljaa. -- Naimisiin. Luuletko, että\nnainen minun kanssani voi tulla onnelliseksi?\n\n-- Sinä olet oikea mies. Jos valikoit oikean naisen, niin hän on\nonnellinen. Mutta älä herran nimessä vain tee sitä tyhmyyttä, että\notat liian herrassäätyisen. Hän tahtoo sinua sorvata muutamiin\nmäärättyihin muotoihin, ja muutaman vuoden päästä hän on siinä\nonnistunut itselleen iloksi ja sinulle suureksi tappioksi. Sinusta\non silloin kadonnut tuo palava voima, joka sinut tekee siksi, mikä\nnyt olet. Sinä tulet aina pysymään toiminnan ihmisenä, muuksi et voi\ntullakaan, sillä jos rupeat elämän suuria arvoituksia mietiskelemään,\nolet mennyttä. Sinun vaimosi täytyy olla sellainen, joka ei koskaan\ntahdo olla enempää kuin mitä sinä olet. Hänen täytyy voida sinä\nhetkenä, jona onni pettää, sillä sekin voi tapahtua, ruveta elämään\naivan yksinkertaisena sepän vaimona.\n\nTämä keskustelu saattoi Kallen entistään enemmän punnitsemaan Alman\nluonnetta, ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että Alma oli\njuuri se nainen, jota hänen kaltaisensa mies tarvitsi, ehdottomasti\ntarvitsi. Hän aikoi kirjoittaa Almalle tästä, mutta kykenemätön\nkun hän oli tunteitaan ilmituomaan, ei kirjeestä tahtonut tulla\nmitään. Hän lykkäsi asian päivästä toiseen ja lopulta arveli, että\nhän menee kesällä kotikyläänsä ja selittää silloin suullisesti\nkaiken. Ja kun hän tähän varmuuteen oli tullut, piti hän kirjettä jo\ntarpeettomanakin.\n\n-- Enhän minä kuitenkaan voi sanoa sitä, mitä minun pitää. Kyllä Alma\njaksaa odottaa. Täytyyhän hänen olla minusta varma, vaikka en mitään\ntietoa annakaan. Ellei hän ole, niin sitten hän ei ole se, miksi\nhänet olin uskonut.\n\nKun shrapnellitilaus alkoi tulla valmiiksi, täytyi Kallen ajatella\ntyöväen vähentämistä. Mistään ei konepaja saisi kuitenkaan sellaista\nmäärää työtä, että voisi pitää kolminkertaisen miehistön. Ensi kertaa\nhän nyt oli määräämässä toisten toimeentulon kadottamisesta, ja se\nkoski häneen kovasti. Hän oli mielestään tekemässä mitä suurinta\nvääryyttä näitä olentoja kohtaan, jotka olivat olleet auttamassa\nhäntä varojen kokoamisessa. Tätä asiaa hän paljon ajatteli, ja se\ntuotti hänelle monta levotonta hetkeä. Miehet kyselivät jo, mitä\naiotaan tehdä, kun tilaus loppuu, ja häntä hävetti vastata heille\naivan suoraan.\n\nTähän aikaan Bergman tuli konepajaan juuri häntä tapaamaan. Erääseen\nmaaseutukaupunkiin oli perustettava uusi konepaja ja sinne tarvittiin\nmiehiä. Bergman tahtoi mielellään ottaa varmoja ja luotettavia. Hän\ntiesi Kallen kyvyn miehien valikoimisessa ja tuli nyt kysymään,\nkuinka suuressa määrässä tämä voisi luovuttaa omasta konepajastaan\nhänelle.\n\nTämä onnellinen sattuma tuli Kallelle niin äkkiä, että se löi\nhänet aivan lamaan. Hän istui siinä paikallaan, aivan kuin hänelle\nolisi tehty jotain pahaa tai sanottu loukkaavaa, aivan surkean ja\nsaamattoman näköisenä.\n\nBergman tämän huomasi ja kysyi:\n\n-- Enhän vain ole millään tavoin tehnyt sopimatonta kysymystä? Se ei\nollut tarkoitukseni.\n\n-- Voi, hyvä ihminen, sanoi Kalle, minähän olen niin perhanan\nonnellinen!\n\nBergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä\nkaikesta.\n\n-- Onnellinenko?\n\n-- Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon\njärjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut\naivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada\nsijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa\nmitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen\nonnellinen!\n\nHän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen\nilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta\nmielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.\n\n-- Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse\nvalita.\n\n-- Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on\nkunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!\n\nKun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän\ntyömiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että\nhän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on\nhankittu hyvät paikat.\n\nSeuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein\nkorkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten\ntyötä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne\nmäärätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa,\nei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti.\nKukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen\nkulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi\nsäännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui,\nkun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä,\nniin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina\nkasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi\nsuvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi\nuuden voimakkaan laineen.\n\nViimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä\nei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle\naivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi,\njos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei\nolisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän\ntiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden\ntilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen,\nkannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea\nsen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.\n\nHän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti\nhänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen\nei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet\nkestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet\nnäinä kolmena kuukautena.\n\nKalle seisoi kauan aivan liikkumattomana. Ei kukaan tohtinut sanoa\nhänelle mitään. Kaikki olivat jättäneet työnsä, pysäyttäneet monet\nkoneet, hihnat vain surisivat hiljalleen katossa, ja muutamat akselit\nnapsuttivat. Kalle kuuli tämän, ja häntä kauhistutti. Mikä olisikaan\nollut seurauksena, jos tällaisia onnettomuuksia olisi tapahtunut\nusein ja aikaisemmin? Kaikki oli siis ollut hiuskarvan varassa.\n\nHän oli väsynyt, kun hän virkkoi: -- Menkäähän joku tiedustamaan,\npaljonko valmiita on varastossa.\n\nMuuan mies läksi. Kalle ei sanonut mitään, hän nojasi vain vieressään\nolevaan rampaan koneeseen, jonka yksi osa oli irtaantunut äkkiä ja\nlentänyt konehuoneen kautta vahingoittamatta kuitenkaan ketään. Hän\ntuli ajatelleeksi, että hänkin voisi olla tuollainen kone, josta\näkkiä jotain erkanee, menee rikki, sinkoo kauas, eikä sitten kone\nenää toimikaan, on rampa ja kelvoton.\n\nJa sinä hetkenä hän aivan selvästi tiesi, että tuo osa, jota hän\ntarvitsi, aivan ehdottomasti tarvitsi elämäänsä, oli tuo vaatimaton\ntyttö kotikylässään.\n\nTiedustamaan mennyt mies palasi.\n\n-- Puuttuu täydestä määrästä tuhatviisisataa vielä.\n\n-- Se kerrottuna kahdeksallatoista merkitsee siis minulle\nkaksikymmentäseitsemäntuhatta tappiota, sanoi hän puoliääneen. --\nNo kun on otettava vastaan sekin, niin otetaan sitten. Mitä kesken\njääneitä on, ne tehtäköön valmiiksi, ja antaa sitten koneiden\npysähtyä kokonaan.\n\nMiehet siirtyivät paikoilleen. Koneet kävivät jonkun aikaa täydellä\nvoimalla, sitten jokainen, joka oli oman osansa saanut valmiiksi,\nsiirsi sen seuraavalle käsittelijälle. Viimeinenkin kone jo seisahtui\nja kuului vain etäältä kuulien rapina, kun niitä laskettiin\nteräshylsyyn, ja sitten heikkoa pihinää, kun sekaan kaadettiin massaa\nniitä sitomaan toisiinsa.\n\nMutta miehet eivät menneet pois. Työaika ei ollut loppunut, ja\nkuukausia kestänyt rautainen järjestys oli niin piintynyt ruumiiseen,\nettä heistä tuntui oudolta jättää kaikki kesken.\n\nSillä hetkellä Kalle huomasi, kuinka paljon miehet hänestä omalla\ntavallaan pitivät, ja näki mitä yhden määräävä voima merkitsi. Kaikki\nnämä olivat toimettomia, kun käskyä ei ollut. Hänen olisi pitänyt\njotain määrätä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.\n\n-- Mutta ne hyljätyt rapnellit! sanoi muuan mies.\n\nSana lensi kuin salama Kallen aivojen kautta. Nuo muutamat tuhannet\nhyljätyt olivat olemassa vielä, sillä ne olivat jätetyt syrjään.\nJoulukuussa oli niitä hyljätty paljonkin ja tammikuussa myöskin.\nHän käski tuomaan ne esiin. Kaikki purettiin ja tarkastettiin. Hän\nitse otti jokaisen käteensä ja jakoi ne eri osiin sen mukaan, missä\nkussakin oli vikaa.\n\nKaikki miehet tarttuivat niihin tulisella kiireellä. Kun uusi\ntyövuoro tuli, niin Kalle lupasi kaikille edellisen vuoron miehille\nkaksinkertaisen palkan, jos he käytyään tunnin ajan syömässä palaavat.\n\nMiehet palasivat. Nyt oli kahdet miehet jokaisen koneen luona.\n\nHelmikuun viimeisenä päivänä iltapäivällä olivat viallisetkin\nshrapnellit korjatut. Ylijäämä oli viisisataa. Tarkastaja saattoi\nhuoleti tulla.\n\nKaikki saivat kaksi päivää lomaa ja siltä ajalta täyden palkan.\nMiesten lähtiessä sanoi Kalle:\n\n-- Kiitos kaikille. Minä olen ollut kova isäntä, minä tiedän sen,\nmutta työtä te myös nyt osaatte tehdä ja sillä sitä sittenkin\npäästään eteenpäin maailmassa, ei millään muulla. Ilman teitä ja\nhorjumatonta uutteruuttanne en olisi päässyt siihen tulokseen, missä\nnyt ollaan. Minä en, ikävä kyllä, voi pitää teitä kaikkia luonani,\nmutta olenhan saanut paikan niille, joista minun täytyy luopua.\n\nMiehet tulivat kaikki kättelemään Kallea. Ei kukaan sitä ehdottanut,\nei kukaan ensimäisenä alottanut, kaikki puhkesivat eläköönhuutoon.\n\nMuuan työnjohtaja sanoi viimeksi:\n\n-- Me tiedämme, että te olette sepän poika, vaikka olette nyt meidän\nherramme. Me olemme nähneet, että te ette työtä ole pelännyt. Kyllä\nsellaista miestä työmies aina tottelee. Me aioimme kerran tehdä lakon\ntässä välissä. Hyvä oli, ettei siitä tullut mitään.\n\n-- Teillä oli siihen oikeus, vastasi Kalle ystävällisesti. -- Työn\ntulee saada palkkansa. Minä vaadin teiltä silloin paljon, totta kai\nminun täytyi paljon maksaakin teille. Näkemiin asti!\n\nSeuraavana päivänä oli tarkastus. Kaikki shrapnellit hyväksyttiin.\nToisena päivänä suoritettiin maksu.\n\nKalle valikoi miesten joukosta ne, jotka hän tahtoi säilyttää\nitselleen.\n\nMiettinen näytti uuden kirjanpidon avulla liikkeen tilan samana\niltana. Puhdasta voittoa oli hiukan päälle kolmesataatuhatta. -- Ja\nse on meidän! sanoi insinööri. Kallesta tuntui oudolta sanoa, että\nsellainen summa oli hänen. Hän katsoi pitkään insinööriin, ja hänen\nteki mielensä sanoa, että hän oli ollut ainoastaan kuin toimiva\nruumis, kun toinen oli ollut aivot, mutta hän ei osannut pukea\najatuksiaan sanoiksi.\n\nSeuraavana päivänä olivat Kallen aivot uutterassa toiminnassa. Hän ei\nenää ollut niin paljoa kuin ennen konepajan puolella, sillä kaikki\nkulki nyt entistä rauhallista latuaan. Missään ei ollut tulista\nkiirettä. Oli keksittävä uusia töitä, löydettävä sellaisia, joita\nvoi tehdä paljon ja siis sen avulla ansaita, parantaa sellaisia\nkäyttöesineitä, jotka olivat välttämättömiä. Piirustushuone, jossa\nKalle mieluimmin oleili ja mieluimmin istui samalla paikalla kuin\nsilloinkin, kun hän ensi kertaa oli antanut aivojensa toimia\nuuden keksinnön palveluksessa, oli aivan täynnä kaikenlaisia\nmetalliesineitä. Hän oli käynyt kaupungin suurimmassa rautakaupassa,\ntuottanut sieltä erilaisia työkaluja, kaikki ulkomaalaisia, oli\nmerkinnyt niiden hinnan jokaiseen ja punnitsi, mitä niistä voisi\nkotimaassa valmistaa. Ensi kertaa hän nyt huomasi, että hänen\nkonepajallaan voisi olla muukin tehtävä kuin ainoastaan olla hänen\ntarmonsa työpaikkana. Hän tekisi maalle palveluksen, jos voisi estää\nulkomaalaisen tavaran tuontia, luomalla yhtä hyvää ja kestävää omassa\nmaassa. Vaikka voitto ei olisikaan suuren suuri, niin saihan ainakin\nsuuri määrä työmiehiä elatuksensa.\n\nHän antoi kokeilla yhtämittaa, meni usein koneiden ääreen itse\nniitä hoitamaan, pyrki saavuttamaan loistavia tuloksia, epäonnistui\nmonasti, mutta onnistui myöskin, teki rautakaupan kanssa sopimuksia\nja saattoi konepajassaan siten pitää yhtämittaista työtä yllä.\n\nEräänä päivänä tehdas sai Suomen valtiolta tiedustelun, mistä\nhinnasta se voisi valmistaa viisikymmentä uutta rautatievaunua.\nSen tilauksen takana oli leski, koulupojan kirjoituspöytä,\npari huomattavaa lesken sukulaista ja kapteenin kertomukset\nkoeammunnoista. Kallen valitsema heikkomielinen mies oli keksinyt\nuuden tavan sovitella kuulat shrapnellin sisään, hän oli sen tehnyt\nomin päin, huvin vuoksi ainoastaan. Tulokset olivat ammunnassa olleet\nhyvin hyvät, ja siitä oli kapteeni asianomaisille ilmoittanut.\nKallelta pyydettiin uuden keksinnön patenttia ostettavaksi. Hän\noli ymmällä sen kuullessaan. Siksi paljon hän jo kuitenkin oli\nliikemies, ettei mitään ilmaissut tietämättömyydestään. Jos jotain\nuutta oli shrapnelleissa, niin sen oli saanut aikaan varmasti tuo\nheikkojärkinen mies. Hän kyseli tältä. Mies selitti sen mukaan\nkuin osasi. Kalle ei ymmärtänyt. Hän antoi miehen täyttää erään\nshrapnellin hylsyn. Silloin hän sen huomasi. Patenttirahat hän pani\neri kassaksi liikkeeseen kasvamaan korkoa siltä varalta, että tuo\nmies, joka oli tehnyt keksinnön, tarvitsi apua. Miehelle hän ei\npuhunut mitään.\n\nKalle oli jo niin tottunut oleskelemaan melkein aina konepajassa,\nettä hänen oli vaikea olla sieltä poissa. Kun työt olivat päättyneet,\nsillä nyt tehtiin työtä ainoastaan yhdellä vuorolla, saattoi hän\nmennä tyhjään verstaaseen ja siellä liikuskella edestakaisin.\nTäällä ainoastaan hän saattoi löytää oman itsensä ja täällä hän\ntohti ajatella tulevaisuuttaan Alman seurassa. Tällaisina hetkinä\noli tuo tyttö hänelle sanomattoman rakas, ja yhä uudelleen palasi\nhänen mieleensä ilta ennen kotikylästä-lähtöä, hetki jolloin Alma\noli rientänyt hänen luokseen aitan luona. Mutta mitään ei hän\nkirjoittanut, sillä hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Pitihän Alman\ntietää kuitenkin kaikki ja ajatella yhtä hyvästi hänestä kuin aina\nennenkin.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nRautatievaunujen tilaus tuli tehtaalle. He eivät saaneet niin monta\nkuin olivat toivoneet, ainoastaan kaksikymmentä. Mutta sekin jo\nilahdutti Kallea, sillä hän tiesi tämän voivansa suorittaa täysin\ntyydyttävästi. Konepaja oli hyvässä kunnossa, joka työssä oikea mies,\nhän itse valvomassa kaikkea.\n\nKuinka haitallisia sivutyöt voivat olla, sen hän huomasi annettuaan\nmalliseppien ryhtyä työhönsä. He olivat kirjoituspöytiä laatiessaan\nkadottaneet varsinaisen tarkkuutensa ja tekivät nyt puumallit\nhätiköiden. Valumestari huomautti siitä Kallelle. Tämä sieppasi\nmallit käteensä, riensi työhuoneeseen, heitti ne keskelle permantoa\nniin että jysähti ja sanoi:\n\n-- Roskaa! Kaikki hyljätty! Työ tehtävä huolellisemmin uudestaan!\n\nMiehet murahtivat pahasti. Mutta Kalle tunsi väkensä.\n\n-- Työ on täydellisesti hutiloitu! Mallit ovat tehdyt sellaisia, että\nniiden mukaan ei voi muottia valaa. Teidän palkastanne vähennetään\ntämän tähden kokonaisen päivän palkka.\n\nMiehet katsoivat toisiinsa. Tällaista he eivät vielä ennen olleet\nkuulleet. Jos teki huonoa työtä ja se hyljättiin, niin sai toki\nsiitäkin tuntipalkkansa. Eihän tämä ollut urakka- tai kappaletyötä.\nAivan kuin yhdestä suusta he sanoivat:\n\n-- Sitten menemme mieluummin.\n\n-- Te ette mene minnekään, vaan teette työnne ja otatte rangaistuksen\nvastaan. Ellei teillä ole työn kunnioitusta, niin minä sen teille\nopetan. Kas niin, ei mitään mukinaa tai motkotusta, vaan työhön ja\nheti, sillä meillä on kiire!\n\nJos miehiä olisi ollut suurempi lauma, niin ei Kalle olisi näin\ntohtinut puhua, sillä hän tiesi varsin hyvin, että loukattu\nkunniantunto voisi siirtää syrjään velvollisuudentunnon, mutta\npienessä joukossa hän aina tiesi järjen pääsevän valtaan, kun heti\nalussa otti tiukasti kiinni.\n\nHän oli laskenut oikein. Kun mallit tulivat valimon puolelle, olivat\nne joka suhteessa moitteettomat. Kun viikon lopulla maksettiin\nkonttorissa palkkoja, eivät puusepät ottaneet yhden päivän palkkaa\nvastaan, vaikka Miettinen oli valmis sen heille maksamaan.\n\n-- Eikö johtaja ole puhunut mitään? kysyi mestari.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Ehkä hän on unohtanut. Meiltä piti otettaman yhden päivän palkka\npois, ja minä meinaan sillä tapaa, että se oli oikein. Antaa rahojen\nolla täällä siksi, kunnes kasööri saa tietää, kuinka asian laita on.\n\nKun Kalle sai tapahtumasta tiedon, lausui hän:\n\n-- Se saarna ei totisesti langennut tien oheen.\n\n-- Maksetaanko heille tuo yhden päivän palkka? kysyi Miettinen.\n\n-- Tietysti ei. He tunnustavat rangaistuksen oikeaksi, siis se\non säilytettävä. He ovat muuten näinä kuukausina ansainneet tuon\nkirjoituspöydän takia niin paljon, ettei heille tämä seikka tuota\nmitään haittaa aineellisestikaan.\n\nKirjoituspöytien suhteen Kalle oli tullut huomaamaan tuon\nyleisesti suomalaisessa liike-elämässä ilmenevän virheen, että\nmahdollisimman moni ryhtyy aina samaan asiaan, jolloin pilataan\ntyöalat liikatuotannolla. Nyt oli näitä koulupoikien kirjoituspöytiä\nilmestynyt vaikka mistä puusepäntehtaasta, välittäjät vaativat liian\nsuurta osuutta, hinnat täytyi painaa alas ja, jotta edes vähän\nansiota jäisi, huonontaa tavaraa. Kalle ei siihen suostunut. Hän\nlopetti pöytien valmistuksen.\n\nKun Kallessa kerran oli tuo herätys saanut alkunsa, että hänen\ntyöllään omalla alallaan voisi olla laajempi merkitys ja kantavuus\nkuin vain hänen yksityinen voimainsa käyttö ja rahan ansaitseminen,\nniin olihan aivan luonnollista, että tuo jo aikaisemmin herännyt\najatus voida keksiä kone, joka pystyisi huokeasta hinnasta kaivamaan\nsoiden valtaojia, täyttäisi hänen mielikuvituksensa.\n\nKonepaja ei vaatinut kaikkea hänen aikaansa, hänen tuli siellä\nainoastaan valvoa, ja siksi hänellä oli aikaa tämän ojituskoneen\nmiettimiseen. Järjestelmällisesti hän ryhtyi työhön. Hän otti selkoa\nsiitä, minkälaatuiset suot Suomessa ovat tavallisimpia, voidakseen\nsen mukaan järjestää keksintönsä käytännöllisyyden. Häntä aivan\nkauhistutti kuullessaan, millaisen suuren osan maata suot täyttävät\nja millainen pieni murunen niistä vasta on voitu ottaa viljelykseen.\nJa aina vähitellen syntyi uutta suota siten, että varsinkin\npohjoisosassa maata suo vähitellen siirtyi metsiin ja pilasi puita,\njoissa oli maan paras rikkaus.\n\nPian hän pääsi selville siitä, mihin leski jo oli viitannut,\nettä valtaojien kaivaminen oli ensimäisiä ehtoja, ja että tämä\ntuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että voitiin hankkia tähän\ntarkoitukseen kone, joka mahdollisimman huokealla hinnalla voisi\nkaiken toimittaa. Kun suuret valtaojat olivat olemassa, silloin\nsaattoi ajatella sivuojien kaivamista ihmisvoimalla.\n\nHän tiesi eräässä paikassa maatamme nostettavan suoturvetta suurissa\nmäärin ja käytettävän polttoaineena. Hän läksi sinne tarkastamaan\nkoneita toukokuulla. Hän oppi koneesta yhtä ja toista, mutta se ei\nsopinut laisinkaan hänen tarkoitukseensa, se oli pelottavan suuri\nja raskas laite. Hänen koneensa ensimäinen ehto oli kepeys ja sen\nyhteydessä mahdollisimman suuri voima. Järjestelmällisesti hän\najatteli. Pian hän oli selvillä niistä laitteista, jotka saattoivat\npysyttää kohtalaisen suuren painon suon pinnalla vaipumatta alas ja\ntarjoten tilaisuuden liukumiseenkin molemmin puolin aiottua ojaa. Ne\nolivat tavallaan ruuhen muotoisia, aivan litteäpohjaisia, ja niiden\npäälle, ulottuen toisesta toiseen ajatellun ojan yli, hän aikoi\nrakentaa koneensa. Käyttövoimaksi täytyi tulla sähkön, sen hän tiesi,\nja voimakkaita dynamoita ja moottoreita oli aina saatavissa. Se asia\noli siis selvä. Varsinaisen koneen tuli toimia kolmella tavalla,\nviiltää turve, nostaa se ojan reunalle ja pystyä kiskomaan suon\nsisässä olevat kannot ja lahonneet puut ylös.\n\nEnsiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan\nlaati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun\nnostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain\ntuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät\nvastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat\niskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei\nollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.\n\nMutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli\nhän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat\nainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi\nsattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi\nhankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida\nluoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja\noli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa\neri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja\nkulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.\n\nHän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä\ntuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.\n\n-- Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on\nvain unissa ja ajatuksissa!\n\nMiettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi\nnäiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin\nsuuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.\n\nHalkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava.\nHän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen\nnostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka\nmielestään oli oikea.\n\nJa nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia\nja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa,\nlaati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen\nkäyttämänä voisi toimia.\n\nJuuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi\npyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille\nankara isku.\n\nPankki alkoi tehdä vaikeuksia.\n\nHe olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla.\nSatatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja\nuudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä\nvaralta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen\nkäsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät\najat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois\npankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko\npääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa,\nmutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja\nparempia aikoja.\n\nHe olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille\nsenkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen\nkautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa\nkolmesataatuhatta.\n\nJa silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden\npäästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja,\nja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse\ntehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.\n\nKun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies\nhuudahti:\n\n-- Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike\noli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki\nalkaa mennä hyvin.\n\nInsinööri oli aivan rauhallinen.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun\npankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät\nnostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä\nkaapata suuret voitot itselleen.\n\n-- Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.\n\n-- Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla\non varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan\nsiltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän\nkonepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa\nkeltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän\naikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on\ntäysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.\n\n-- Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja\nheittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle\naivan kuin lahjaksi?\n\n-- Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien\nkulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.\n\n-- Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.\n\n-- Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua\nkummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin.\nJos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys,\nsanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta\nkiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat\nrakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on\nollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä\ntai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee\nlisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon\nomistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä\nvararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan\nkiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella,\nvaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.\n\n-- Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?\n\n-- Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?\n\n-- Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. --\nNyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä\nosaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta\nulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.\n\n-- Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein\nse on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen\nhorjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät\nliikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä,\njos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei,\nmies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme\npelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina\nkokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet\nkaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme\njatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta\nsittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.\n\n-- Leski?\n\n-- Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken\nsaamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa\nkieltävästi.\n\n-- Minä koetan, sanoi Kalle.\n\nHän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle\nhuomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.\n\n-- Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään\ntakauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta!\nNiinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on\nmelkein kahdensadantuhannen korot!\n\nKalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä\nasiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin\nhermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada\nlainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.\n\n-- Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa.\nSilloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa.\nJa sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen\nmenettänyt aivan kaikki.\n\n-- Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.\n\n-- Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on,\nkun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa.\nJa rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä\nnähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on\nrikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää\npois!\n\nHän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää\ntarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen\npäällystakkinsa.\n\nLeski riensi jälestä.\n\n-- Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne\njohtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.\n\nKalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?\n\n-- En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!\n\nJa sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen\njälestään.\n\n-- Antakaa minulle takaisin rahani!\n\nKalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.\n\n-- Varas, varas!\n\nHän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota\nnaista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen\nomaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos\nvielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.\n\nPäästyään insinöörin luo sanoi hän:\n\n-- Ämmä antoi pakit!\n\n-- Arvasin sen, vastasi insinööri. -- Nyt on edessä kulku\nrukoushuoneisiin.\n\n-- Minne?\n\n-- Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.\n\n-- On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas\nkuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.\n\n-- Se on maailman meno.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n-- Tässä ei itkut auta, vaan ainoastaan kannallaan pysyminen, sanoi\nKalle, kun hän insinöörin seurassa tuli ensimäisestä suuresta\npankista, jossa heille oli oltu kohteliaita, mutta sanottu, ettei ole\ntällaisina aikoina rahoja liikenemään uusiin yrityksiin.\n\n-- Mennään toiseen pankkiin.\n\nSiellä luvattiin miettiä ja ilmoittaa viikon kuluttua.\n\n-- Se edes ennustaa jotain hyvää, sanoi Kalle.\n\n-- Ei ole sanottu, vastasi insinööri. -- Tällaisella tavalla pääsee\naina kaikkein vähimmällä. Kohteliaisuus on niin mukava ja helppo\nkieltämiskeino. Mutta toivokaamme parasta.\n\nMuutaman päivän päästä ilmoitettiin siitä pankista, joka heitä\nahdisti, että leski oli siirtänyt heille tuon sadantuhannen markan\nsaatavansa, ja sekin sanottiin nyt irti.\n\n-- Puukko kurkkuun, sehän on yksinkertaisinta, se auttaa varmasti,\nsanoi insinööri.\n\n-- Että hän sentään kehtaa tuolla tavoin tehdä, naisihminen!\n\n-- Raha on aina rakas, ja hän on nyt hätääntynyt. Siltä taholta ovat\nsiis kaikki toiveet menneet!\n\nViikko kului umpeen. He menivät yhdessä kuulemaan vastausta pankista,\njoka oli luvannut miettiä lainan myöntämistä. Vastaus oli kieltävä.\n\n-- Nyt on meiltä mennyt kymmenen päivää, sanoi Kalle. -- Jälellä on\nvielä kaksikymmentä.\n\nHe menivät kolmanteen pankkiin. Sieltä luvattiin satatuhatta, mutta\nvarmoja takuita vastaan. Molemmat miehet lupasivat ajatella asiaa.\n\n-- Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi?\nsanoi Kalle. -- Minä en ainakaan tunne.\n\n-- Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa\nmeillä pitää nyt olla.\n\nKymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei\nollut rahoja.\n\nJälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin.\nSiellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.\n\nMiehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta\nkonepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä\nkaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo,\ntulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut\njuhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän\nkiivaammin Alman nähdessään.\n\n-- Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?\n\nViikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat\npankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin\nantaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin\nsaanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin.\nHe kiittivät ja tulivat kadulle.\n\n-- Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.\n\n-- Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein\nkauniisti, että laina vielä saisi seista.\n\nKalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu.\nTaipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä\nhän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä\nHelsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea\nmuuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!\n\n-- Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen\nedessä väärässä asiassa.\n\n-- Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. --\nEihän tässä mikään muu auta.\n\nSanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti\ntyötä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään\nkeskustella joutumatta raivoon.\n\nHän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä\noli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua.\nKaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan,\njokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika\nisän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla\nlakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi.\nTunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi\npäänsä käsiinsä.\n\nAamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:\n\n-- Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi\njättää konepajaa, minä en voi!\n\n-- Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja\nkoetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin\npääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina\nluonnistuu.\n\n-- Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä\nheillä on sydäntä.\n\nHe menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut\nerittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki\nkyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei\npyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.\n\n-- Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna\npankille noita rahoja, alkoi insinööri.\n\n-- Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.\n\nKalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:\n\n-- Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina\naikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla\nrahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut\npakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään\nhyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen\nhoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin\najatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden\nkärsimään.\n\n-- Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.\n\n-- On, sen te kai nyt ymmärrätte.\n\n-- Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin\nenemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa\nlainan olla?\n\n-- Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin\nhyvät ja odottavat.\n\nMolemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.\n\n-- Yksi prosentti lisää! sanoi Kalle. -- Konepaja tuottaa ainoastaan\nkaksi prosenttia pääomalle hyötyä meille; ellemme ota lukuun\nshrapnellien antamaa voittoa.\n\n-- Niin. Mutta me pelastamme ainakin kaiken sillä tavoin.\n\n-- Ja meidän hyödyksemme jää yksi ainoa prosentti jaettavaksi meidän\nkahden kesken! Meillähän on jokseenkin sama palkka kuin hyvällä\ntyömiehellä.\n\n-- Niin kyllä, mutta konepaja on sittenkin meidän ja me voimme\nodottaa parempia aikoja.\n\nHeidät kutsuttiin sisään.\n\n-- Olen neuvotellut toisten johtajien kanssa. Pankki suostuu\nehdotukseenne.\n\nKalle hengähti syvään. Pelastua millä keinoin tahansa, kun vain\npelastui, saada tehdä työtä omassa konepajassa, se kai sittenkin oli\npääasia, vähät palkasta.\n\n-- Mutta sitten on pankilla yksi ehto?\n\n-- Mikä? kysyivät molemmat miehet.\n\n-- Se, että pankki saa asettaa toimitusjohtajan, jonka määräyksiä\nte olette velvolliset noudattamaan. Ja kaikki raha-asiat hoidetaan\npankin kautta.\n\nNyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään\nhänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin\nalaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen,\nsanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä\najatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei\nasia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:\n\n-- Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan\nmieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin\nsulkemista rahat?\n\nKalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.\n\n-- Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt\nsamoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille\npaljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin\norjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme\nelämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä\non vielä ja uskoa myös.\n\nHe kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:\n\n-- Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.\n\n-- Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. -- Minä tahdon olla\nyksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan\nvarmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.\n\nHän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä\nkauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti\nkotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa\npihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi\nsiihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui\najatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta\nvuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan\njalkojensa alle.\n\n-- Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni,\nniin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu\nBergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta,\nettä voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa.\nSellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta\nminä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi,\nhymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.\n\nHän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus.\nHän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden\nsiimekseen nurmelle ja nukkui.\n\nKun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle\nuusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea\nniin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi\ntäydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri\nja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.\n\nHän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut\najatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta\najatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa\nleskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä\nvarma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva\nojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä\nvuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen\nlumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa\nmitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon\najatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.\n\nJoustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan\nsisään.\n\n-- No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit\nkeksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.\n\n-- Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä\nvien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä\nvastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän\nkaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin,\nvaikuttaa -- kai vielä nytkin.\n\n-- Sinä luotat siihen varmasti?\n\n-- Tuohon lumousvoimaaniko?\n\n-- Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.\n\n-- Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en\nlähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä\nolen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan\ntahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet\ntaipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.\n\nKallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.\n\n-- Mene sitten heti toimittamaan asia. Tarkasta ensin postisi. Tuolla\npöydällä on sinulle päiväpostissa tullut kirje.\n\nSe oli Almalta. Hän siinä koruttomin sanoin vapautti Kallen kaikista\nlupauksistaan. Hän oli tähän asti jo talvella kirjoittamaansa\nkirjeeseen odottanut vastausta, mutta turhaan. Nyt hän jo oli varma,\nkun oli saanut kuulla, kuinka suureksi herraksi Kalle oli tullut,\nettei heidän yhdyselämästään kuitenkaan mitään tule. Hän oli antanut\nlupauksensa toiselle miehelle, ja juhannuksena heidät kuulutetaan.\n\nKalle sulki silmänsä, kirje vapisi hänen käsissään. Hetkisen tuntui,\nkuin koko maailma olisi hänen ympärillään romahtanut kokoon. Mutta\näkkiä hän tunsi, että vielä hänessä oli voimaa, vielä hän oli hän,\nmies, joka voi voittaa esteet. Alma rakasti häntä vielä. Kaikki oli\npelastettavissa, jos hän vain ehtisi ajoissa perille.\n\n-- Minä matkustan tänään kotia.\n\n-- Mutta mies, sanoi insinööri, sehän on mahdotonta. Matkusta\nhuomenna.\n\n-- Minä matkustan tänään.\n\n-- Juna on jo lähtenyt.\n\n-- Minä otan ylimääräisen junan.\n\n-- Kestää noin tunnin, ennenkuin se on valmis ja ennenkuin sitten on\nsen aikataulu kaikille asemille annettu tiedoksi. Ja jos aiot palata\nhuomenna, niin et ehdi käydä lesken luona ennen pankin sulkemista. Et\nainakaan ennätä hänen kanssaan keskustella, et ennätä häntä taivuttaa\ntuumiisi.\n\n-- Minä palaan ylimääräisellä junalla.\n\n-- Jätä, hyvä mies, kaikki huomiseen, jos matkasi on välttämätön.\n\n-- Minun täytyy päästä tänään.\n\n-- Miksi?\n\n-- Minä olen nyt kuin kone, jonka yksi osa on höllällä, hyvin\nhöllällä. Ellen nyt toimi, niin singahtaa osa siitä pois, aivan\nsamoin kuin tuossa koneessa helmikuun lopulla.\n\n-- Siis rakkaus?\n\n-- Niin. Minun täytyy saada puretuksi hänen kihlauksensa. Hänet\nkuulutetaan muuten ylihuomenna.\n\n-- No, sitten ymmärrän. Yksi keino on vielä. Automobiili.\n\n-- Meillä ei ole sellaista.\n\n-- Sen voimme saada. Minä toimitan. Pitkäkö on matka?\n\n-- Luullakseni satakuusikymmentä kilometriä, insinööri meni\npuhelimeen ja soitti kaupungin suurimpaan automobiililiikkeeseen.\n\n-- Onko teillä pieniä kahden hengen automobiileja?\n\n-- On, kuului vastaus.\n\n-- Nimeni on insinööri Salo. Tahdon sellaisen koeajoa varten.\n\n-- Tuleeko matka olemaan pitkäkin?\n\n-- Satakuusikymmentä kilometriä.\n\n-- Saako perillä bentsiiniä?\n\n-- Luultavasti ei.\n\n-- Milloin auton pitää olla?\n\n-- Viidentoista minuutin päästä.\n\n-- Missä?\n\n-- Konepajallani.\n\n-- Se on siellä silloin.\n\n-- Antakaa hyvin luotettava ajaja ja varatkaa kumien särkymistä\nvarten kahdet varapyörät.\n\n-- Se on selvää.\n\n-- No, nyt voit mennä ja ajaa yötä myöten takaisin, sanoi insinööri\nlopetettuaan puhelun. -- Aamulla varhain olet jo takaisin täällä.\n\nKalle puristi lujasti insinöörin kättä.\n\n-- Jos minä siellä saan kaiken kuntoon, niin sitten ei täällä kukaan\nvoi vastustaa minua. Ei kukaan!\n\n-- Sen minäkin uskoin heti, kun menin soittamaan liikkeeseen. Siksi\nsen teinkin. Minä tunnen sinut jo siksi hyvin.\n\n-- Sinä sanoit, että kone tulee koeajoa varten. Aiotko sen ostaa?\n\n-- Minä tiedän sinun huomenna ostavan sen.\n\n-- Niin ostankin. Niin ostankin! Minuutilleen oli auto tehtaan\npihalla. Kalle hyppäsi siihen. Hän loi tutkivan katseen ajajaan.\nHän punnitsi miehen kelpoisuuden yhdellä katseella. Käyköön kuinka\ntahansa, hän tiesi, että tuo mies vie hänet perille.\n\nAutomobiili läksi hyvää kyytiä pihalta ja teki portilla kauniin\nkaaren. Molempien miesten ruumiit käännöksessä taipuivat.\n\n-- Keskipakoinen liike, ajatteli Kalle muistellen koneopin\nmääritelmiä. -- Mutta minua ei elämän keskipakoinen voima\nsingahutakaan pois, sillä minä olen itse vastainen voima, joka vetää\nluokseen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nAuto kiisi. Lähellä kaupunkia oli pakko hillitä vauhtia, mutta jota\npitemmälle maaseudulle tultiin, sitä hurjempaa vauhtia mentiin.\nTämä kiivaus, joka oli täydessä sopusoinnussa Kallen luonteen\nkanssa, vaikutti häneen ihmeellisen viihdyttävästi. Kun tuli\npitkä, aivan suora tienkappale eteen, eikä missään näkynyt ajajia\ntai jalankävijöitä, silloin kuljettaja lisäsi nopeuden kaikkein\nkorkeimmaksi, pieni kone nousi kepeästi mäkiä ylös ja laskeutui\nhurjaa menoa niitä alas. Koneen pienuus teki mahdolliseksi, että\nse saattoi haitatta liikkua tavallisilla maanteillä ja väistää\nvastaantulijoita tarvitsematta konetta kokonaan pysäyttää.\n\nMitään onnettomuuksia ei matkalla tapahtunut, auto kesti koeajonsa\nmestarillisesti.\n\nOli ihana suvinen ilta, kun auto pyyhkäisi rautatien radan yli ja\nKalle tiesi kohta pajan näkyvän kylän laidassa. Hän käski hiukan\nhiljentämään vauhtia. Heta huuhtoi astioita pihalla ja nosti päänsä\nkatsellakseen ohitse-ajajia. Hän ei tuntenut Kallea. Olisihan Kallen\ntehnyt mieli seisauttaa kone vanhan kodin kohdalla, mutta hänellä ei\nollut siihen aikaa.\n\nAitan kohdalle, juuri siihen, missä Alma oli erotessa häntä\nsuudellut, Kalle antoi auton pysähtyä. Talon veräjällä seisoi muuan\nkeskikasvuinen poika.\n\n-- Onko Alma siellä?\n\n-- Niin, Almako? Se piika Almako?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei ole täällä.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Meni jonnekin tuonnepäin.\n\n-- Ette tiedä minne?\n\n-- En pitänyt silmällä.\n\nPojan rauhalliset vastaukset suututtivat Kallea. Tuossa oli juuri\nsellainen tavallinen suomalainen, joka hidastelee, ei mistään ota\nselkoa, ei pidä silmiään auki, on vain ja elää ja antaa toisten\nmäärätä, jos aina mitään määrättävää onkaan. Jos hän tuollaisia\nolentoja tiellä tapaa, niin kauan kestää, ennenkuin hän saa tietoa\nsiitä, mistä tahtoi.\n\nAuto läksi liikkeelle. Tien oheen väistyi noin kahdentoistavuotias\npoika, otti lakkiräyskän päästään ja hurrasi. Kalle käski\nseisauttamaan. Äkkinäisen nykäyksen tehden jäi auto puhkuen\npaikalleen.\n\n-- Oletko nähnyt Alatalon Almaa? kysyi Kalle pojalta.\n\n-- Olen. Hän oli äsken vasikoita haassa juottamassa. Hän tuli sieltä\njuuri kun minä kuljin ohitse ja meni tuonne mäelle päin. Kai meni\nsulhastaan tapaamaan. Saatte kiinni, jos kiiruhdatte.\n\nVastauksen lyhyys ja tyhjentävä selvyys miellytti Kallea sinä\nhetkenä. Poika katsoi Kalleen ja kysyi:\n\n-- Oletteko sepän Kalle?\n\n-- Olen.\n\n-- Saanko tulla koneeseen roikkumaan?\n\n-- Saat.\n\nPoika tarrautui koneen takaosaan, ja auto läksi liikkeelle. Tien\nmutkan takana näkyi yksinäinen nainen kävelevän. Valkoinen huivi oli\nlaskettu kaulalle. Kalle tunsi heti hänet Almaksi.\n\n-- Seis, sanoi hän. Kone pysähtyi.\n\n-- Odottakaa tässä, kunnes palaan.\n\nHän hyppäsi autosta ja läksi juoksemaan. Kuullessaan jonkun tulevan\ntakanaan väistyi Alma hiukan tien syrjään. Hän kääntyi vasta silloin,\nkun Kalle oli hänen kohdallaan.\n\n-- Se olen minä, sanoi Kalle. -- Sain tänään kirjeesi. En ennättänyt\njunaan. Otin auton. Se on tuolla. Minun täytyi tavata sinut.\n\nAlma oli tullut aivan kalpeaksi. Kalle odotti vastausta. Hetkisen\nseisoivat molemmat aivan vaiti.\n\n-- Miksi sinä nyt enää tulit? sanoi Alma. -- Olisit ollut siellä\nkaupungissa, niin olisi helpompi.\n\n-- Minä en tahdo, että sinä menet tuon toisen kanssa vihille.\n\n-- Minä olen hänelle sen jo luvannut ja ollut pappilassa kuulutusta\nottamassa. Minun täytyy pitää sanani.\n\n-- Minulle sinä annoit aikaisemmin sanasi.\n\n-- Sinä et ole siitä välittänyt.\n\n-- Et saa sanoa tuolla tavoin, lausui Kalle nöyrästi. -- Minä olen\ntehnyt väärin, minä tunnustan sen nyt. Peruutathan tuon toisen kanssa?\n\n-- Minä olen tätä asiaa ennättänyt jo niin paljon ajatella, sanoi\nAlma tyynesti. -- Ei meistä ole yhteen. Me olemme niin erilaiset.\nSinä olet nyt herra ja minä olen ainoastaan palkollinen.\n\n-- Loruja! Se ei merkitse mitään. Mies minä olen ennen kaikkea muuta\nja sinut minä tarvitsen omaan elämääni. Sinun täytyy tulla minulle.\n\n-- Jos olisit näinä vuosina ollut edes jonkun kerran hyvä, jos olisin\nnähnyt, että olisit tahtonut edes joskus sanoa minulle hyvän sanan.\nMutta ei. Ei muuta kuin lahjoja, jotka minun kaltaiselleni olivat\naivan liian hienoja. Ne ovat vielä koskemattominakin.\n\n-- Kuulehan nyt, sanoi Kalle hyvin ystävällisesti, minä en silloin\nymmärtänyt, että tuollaisia sanoja tarvitaan, en silloin, ennenkuin\nvasta viime aikoina, jolloin ajatuksissani tiesin, millä tavoin sinä\nolisit minulle puhunut. Ja minä luulin, että sinä aina olisit tiennyt\nsamalla tapaa. Minä en huomannut, että nainen on toisenlainen kuin\nmies. Ja sitten on minulla ollut kiire, tulinen kiire. On ollut\nvastuksia ja vaivoja, minä en ole joutanut sinulle kirjoittamaan.\n\n-- Et joutanut?\n\n-- Kyllä minä tiedän, että sinä et sitä käsitä, ja näenhän minä nyt,\nettä olisin joutanut, jos olisin oikein tahtonut. Mutta minä en ole\nosannut. Ja kun minä en uskonut sitä tarpeelliseksi.\n\nHän tunsi itsensä avuttomaksi Alman edessä. Ei hänellä ollut sanoja,\nei hän osannut selittää, mitä mielessään liikkui, hän uskoi nytkin,\nettä Alman täytyi käsittää kaikki ilman niitä.\n\n-- Rakastathan sinä vielä minua? kysyi hän hiljaa ja rukoilevasti.\n\n-- Minä en saa sanoa sitä, kun olen toiselle antanut sanani.\n\n-- Ja kuka tuo toinen on?\n\n-- Mäkelän isäntä. Tunnethan sinä hänet.\n\n-- Ja tuon keski-ikäisen miehen kanssa sinä menet naimisiin? Tuon\nvätyksen! Oletko ihan hullu?\n\nJa samassa hän oli täysin tietoinen omasta arvostaan, ei ainoastaan\ntyönsä ja tarmonsa takia, vaan miehenä ilman mitään yhteiskunnallisia\nkoristuksia. Hän tarttui Alman käteen ja sanoi:\n\n-- Ei sinun tarvitse vastata, kyllä minä nyt tiedän. Olet sinä niin\nviisas, että tunnet erotuksen tuon miehen ja minun välillä. Minua\nsinä rakastat ja minulle sinä tulet.\n\n-- Mutta me olemme niin monella tavalla kaukana toisistamme. Sinulla\non suuri tehdas...\n\n-- Joutavia. Huomenna minä voin olla yhtä köyhä kuin täältä\nlähtiessäni. Kaikki on nyt vaarassa. Mutta minä olen aivan varmasti\ntiennyt, että voin kaiken pelastaa, jos sinut saan. Jos sinä\ntietäisit, kuinka välttämätön sinä juuri nyt olet minulle!\n\nAlma vapisi. Kalle otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\n-- Älä sano enää mitään, onhan kaikki taas hyvin, lausui hän hiljaa.\n\n-- Kalle, Kalle!\n\n-- Kas niin, pikku lapsi, sinä olet väsynyt, olet kärsinyt, ja minä\nolen siihen syypää. Mutta annetaan kaiken olla unohduksissa ja\nalotetaan alusta.\n\n-- Minä en ole sinua voinut unohtaa, ja senvuoksi etten voinut, että\ntiesin...\n\n-- Menit toiselle. Voi sinua, lapsi rassua!\n\n-- Vie minut täältä pois, Kalle! Minä tulen sinne, minne sinä tahdot.\n\nMies sulki tytön syliinsä uudelleen. Sitten hän piteli häntä vähän\nmatkaa luotaan ja katsoi noihin silmiin, jotka niin usein olivat\nhänen ajatuksissaan olleet. Ja tuntui, kuin hänestä kaikki voima\nolisi siirtynyt noihin silmiin, tehden hänet onnensa edessä heikoksi\nkuin lapsen. Hän antoi kätensä vaipua alas, istahti tien viereen,\npeitti kasvonsa ja purskahti ensi kertaa elämässään itkuun.\n\nMutta Alma kietoi kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:\n\n-- Ole hyvällä mielellä, onhan kaikki nyt parhaiten!\n\n-- Minä olen koko matkan niin pelännyt, etten saisikaan sinua!\n\nHän kuivasi silmänsä kädellään, nousi ja oikaisi itsensä.\n\n-- Kas niin, nyt toimeen! Ensin menet Mäkelän luo ja teet kaiken\nhänen kanssaan selväksi.\n\n-- Minäkö? sanoi Alma säikähtyneenä.\n\n-- No, en kai minä. Ei hän kai siitä kovaa sydänsurua saa.\n\nAlma nauroi.\n\n-- Ei suinkaan. Minä menen siis.\n\n-- Aja autolla, niin on asia pikemmin toimitettu. Minä odotan tuolla\nmäellä, kunnes palaat. Odotan vanhalla paikalla.\n\nHe menivät auton luo. Alma nousi siihen, ja kone läksi eteenpäin.\n\nKalle jäi tielle tuon pojan seuraan.\n\n-- Ottakaa minut sinne omaan tehtaaseenne, sanoi poika. -- Teillä\nkuuluu olevan sellainen.\n\n-- Osaatko sinä mitään?\n\n-- En, mutta minä osaan oppia vaikka mitä.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Mantan Esko.\n\n-- Tule kolmen vuoden päästä, niin pääset. Hän erkani pojasta ja\nasteli hiljaa mäelle.\n\nKuinka leppoiselta tuntuikaan ilta ja kuinka armaalta olo mäellä,\njohon niin monta muistoa liittyi.\n\n-- Ei kai ihminen ole onnellinen, jos hän vain kiitää eteenpäin,\najatteli Kalle. -- Täytyy hänellä olla joitakin juuria menneessäkin\najassa. Hyvä jumala, nyt minä tiedän voivani kaivaa huomenna rahat\nvaikka maan alta!\n\nAuto palasi. Alma oli selittänyt asian. Olihan isäntä hiukan surrut,\nmutta oli sanonut, ettei hän tahdo olla Alman onnen tiellä.\n\n-- Ja nyt pappilaan! sanoi Kalle, hyppäsi autoon ja otti Alman\nsyliinsä.\n\nKirkkoherra tuli portaille, nähtyään tiellä auton rientävän pappilaa\nkohden.\n\n-- Kas, sepän Kallehan se on? sanoi hän. -- Muuttokirjojako olette\ntullut noutamaan?\n\n-- En, vaan ottamaan kuulutusta Alman kanssa.\n\nKirkkoherra katsoi häneen pitkään.\n\n-- Alman kanssa, tämän tässäkö kanssa? Mutta hänhän ylihuomenna\nkuulutetaan Mäkelän isännän kanssa.\n\n-- Siinä on tullut pieni muutos, sanoi Kalle hymyillen. -- Alma\nottaakin minut. Olisi nyt muutettava hiukan nimiä.\n\n-- Mutta kirkkojärjestys!\n\n-- Vähät siitä, kun kahden ihmisen onni on kysymyksessä. Almalle on\ntullut pieni sekaannus, nyt hän sen suorii.\n\nKirkkoherra katsoi Almaan.\n\n-- Onko se niin?\n\n-- On.\n\n-- Ja mitä Mäkelä sanoo?\n\n-- Ettei hän tahdo olla minun onneni tiellä.\n\n-- Ei minulla sitten ole mitään vastaan, vaikka tämä onkin vähän\ntavatonta.\n\nAsiat sovittiin, ja kun Kalle ei vielä ollut muuttanut papereitaan\nHelsinkiin, niin pianhan kaikki suoritettiin.\n\n-- Minulla on siellä kaupungissa konepaja, sanoi Kalle. -- Ja kun\nkirkkoherra kolmannen kerran täällä kuuluttaa meitä, niin vannon,\nettä silloin kirkon katossa riippuu oikein komea kuparinen ja\nrautainen kruunu. Riittääkö kolmekymmentäkaksi haarukkaa?\n\n-- Te olette aina samanlainen, sanoi kirkkoherra. -- Aina pidätte\nkiirettä ja aina touhuatte.\n\n-- Niin täytyy, jos aikoo jotain saada aikaan! Hän läksi. He ajoivat\nAlataloon. Isäntä oli kartanolla. Kalle meni suoraan hänen luokseen!\n\n-- Päivää, isäntä!\n\n-- Kas, Kallehan se on ja tulee oikein koneen selässä tänne. No, mitä\nkuuluu?\n\n-- Sitä, että Alman on päästävä vapaaksi nyt heti paikalla\npalveluksestaan.\n\n-- Mitä, häh?\n\n-- Hän menee minun kanssani naimisiin.\n\n-- Mutta näin kesken vuotta! Alma on hyvin hyvä palkollinen, oikein\nhyvä.\n\n-- Saatte sata markkaa. Pestatkaa uusi.\n\nIsäntä katsoi silmäkulmiensa alta Kalleen.\n\n-- Alma on niin hyvä palkollinen, ei hänen arvonsa sillä ole korvattu.\n\n-- Saatte sataviisikymmentä, ja sillä olkoon asia päätetty, minulla\non kiire. Vastatkaa!\n\n-- Taitaa olla Almallakin kiire vihille, kun näin hätyytetään?\n\nKalle punastui aivan tukan rajaa myöten.\n\n-- Hävytön! Sata markkaa saatte. Muuta ette enää. Ellette hyvällä\npäästä, niin olkaa varuillanne, minä olen nyt muuta kuin sepän Kalle\nja...\n\n-- Suotta herra nyt suuttuu, sanoi isäntä lepytellen. -- Leikkiähän\nminä laskin. Se oli siis sataviisikymmentä.\n\n-- Ei enää muuta kuin sata.\n\n-- Eiköhän nyt sentään, kun tässä alkaa heinäaikakin...\n\n-- Juhannuksenako? Tyhmeliini! Kalle kaivoi lompakon taskustaan.\n\n-- No tuossa on sitten sataviisikymmentä. Ja sitten olkoon asia\npäätetty.\n\nHän otti Alman mukaansa, ja auto tuli pajan kohdalle. Kalle juoksi\ntupaan, jossa isänsä istui pöydän ääressä.\n\n-- Päivää, isä, minä se olen, Kalle. Minä olen tullut ottamaan\nkuulutuksia Alman kanssa. Minulla on tulinen kiire Helsinkiin. Tulin\nautolla tänne. En jouda selittämään. Kyllä Alma sen tekee. Hän on\ntuolla pihalla.\n\nHän pudisti uudelleen isänsä kättä ja oli samassa pihalla. Hän sulki\nAlman syliinsä, hyppäsi autoon, heilutti kättään Hetalle, joka tuli\nläävän puolelta, ja huusi:\n\n-- Helsinkiin!\n\nAuto mennä hyrräsi jo maantiellä korkean tomupilven noustessa ilmaan,\nkun seppä sai ensimäiset sanat suustaan päästyään tuvan portaille:\n\n-- Senkin hätikkö! Perhanan vekara! Älä taita niskojasi!\n\nKaukaa heilutti Kalle enää kättään. Sitten oli auto kadonnut metsän\nsisään.\n\n-- Nyt se menee ja kaataa vaikka koko maailman, sanoi seppä. -- Kyllä\nminä poikani otteet tunnen.\n\nAuto pyyhälsi eteenpäin. Kalle istui vaiti. Hän oli niin onnellinen,\nettä ajatuksensa aivan lepäsivät. Hän otti mukavan asennon ja vaipui\nuneen.\n\nVähän ennen Helsinkiä hän havahtui. Kun sen seudut alkoivat lähetä,\noikaisi hän koko jäntevän vartalonsa, nauroi ääneen, hihkaisi ilosta.\n\n-- Nyt minua ei mikään enää kaada! lausui hän itsekseen. -- Ennen\nolin voimakas, mutta nyt olen onnellinen.\n\nAuto ajoi tehtaan pihaan, jonka portin yövahti avasi.\n\n-- Kone saa jäädä tänne. Minä tulen iltapäivällä suorittamaan sen\nmaksun, sanoi hän ajajalle.\n\nMies kohotti lakkiaan ja poistui.\n\nKalle meni konttorihuoneistoon, heitti sen vuoteen päältä, jolla hän\noli kiireellisenä aikana nukkunut, siihen laskemansa rautaesineet\nnurkkaan, heittäytyi vaatteissaan pitkälleen.\n\n-- No, nyt ainakin minä lepään omassa konepajassani!\n\nPari minuuttia myöhemmin hän nukkui molemmat kätensä toisen posken\nalla.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nJo aamulla kello yhdeksän oli Kalle lesken ovikelloa soittamassa.\nTapansa mukaan tuli leski itse avaamaan.\n\n-- Mitä te täällä teette? lausui hän äreällä äänellä.\n\nKalle katsoi häneen kirkkain silmin ja hymy huulillaan. Leski\nyskäisi, katsoi häneen pitkään, yskäisi uudelleen ja sanoi jo paljoa\nlempeämmällä äänellä:\n\n-- Tulkaa sitten sisään. Mutta rahoja minä en anna!\n\n-- Mitä siitä nyt enää puhutaan, sanoi Kalle ja astui eteiseen.\n\nRiisuttuaan yltään hän loi katseen eteisen kivihiilikamiiniin ja\nlausui:\n\n-- Ellei olisi kesä, niin kysyisin, kuinka kamiini voi. Tietysti en\nuskalla kysyäkään, kuinka rouva voi.\n\n-- Minä voin hyvin. Olen saanut nuo kymmenentuhatta takaisin.\n\n-- Siitä minäkin olin aivan varma, sillä tiedän, että terävä silmänne\naina kuitenkin huomaa, kelle on mentävä takuuseen, kelle ei.\n\n-- Paitsi teidän suhteenne. Siinä minä erehdyinkin.\n\nHe olivat astuneet saliin. Leski jatkoi:\n\n-- Arvaatte kai, minkä tähden minä olen täällä tänä päivänä?\nJuhannusaattona!\n\n-- Tietysti kuulemassa, olemmeko me voineet hankkia rahoja mistään.\n\n-- Aivan oikein. Ja te tietysti ette ole sitä voineet tehdä.\n\n-- Emme.\n\n-- Ja tehdas joutuu pankille ja silloin liike menee huonosti.\n\n-- Siitä me molemmat olemme aivan samaa mieltä. Mutta rahanne te\npelastatte.\n\n-- Niin, sen minä teen, mutta kuinka käy teidän?\n\n-- Me menetämme kaikki.\n\n-- Mutta ette ole vähääkään alakuloinen?\n\n-- Kun olen aivan kaiken parhaani tehnyt, niin miksi silloin surisin.\nMinä syljen hyppysiini ja alotan kiipeämisen uudelleen. Nyt minä\nosaankin sen tehdä paremmin kuin ennen.\n\nKalle huomasi, kuinka hänen persoonallinen lumouksensa alkoi\nvaikuttaa leskeen. Tämän silmät tulivat kirkkaiksi ja suuhun ilmestyi\nystävällinen hymy.\n\n-- Minun on hyvin sääli teitä.\n\n-- Ei kannata, onhan maailmassa paljon säälittävämpiä. Minä olen\nnyt aivan onnellinen. Huomenna kuulutetaan tämä mies kotipitäjänsä\nkirkossa naimisiin erään palvelijattaren kanssa.\n\n-- Te? Palvelijattaren kanssa?\n\n-- Niin. Mitä kummaa siinä on? Hän on ehdottomasti minun arvoiseni.\nMinä en sen parempaa ihmistä saa elämääni kuin hän on. Mutta on siinä\nollut vastuksiakin.\n\nJa sitten Kalle kertoi koko käyntinsä kotikylässään.\n\nLeski kuunteli ja sanoi hetken vaiettuaan:\n\n-- Te olette viisas mies, kyllä te aina onnistutte. Ellei summa olisi\nniin suuri kuin kaksisataatuhatta...\n\n-- Oikeastaan kolme, sillä tuohan toukokuussa saamamme on lisänä...\n\n-- Niin, ellei summa olisi niin suuri, niin olisin mielelläni\nauttanut teitä jälleen pulasta.\n\n-- Kiitos siitä, sanoi Kalle. -- Te olette sittenkin juuri\nsellainen kuin olen teistä ajatellut. Minä en ole teitä unohtanut\nja olen tuonut senvuoksi teille piirustukset tuohon uuteen\nojankaivuukoneeseen.\n\nLesken silmät välkehtivät. Hän oli Kallen mielestä sinä hetkenä jo\nkauniskin, niin palava innostus oli hänen kasvoillaan.\n\n-- Näyttäkää heti tänne!\n\nKalle nouti piirustukset eteisestä, ja sitten he yhdessä alkoivat\nniitä tutkia. Leski seurasi suurella innolla Kallen selityksiä, teki\nkysymyksiä, joista Kalle huomasi hänen ajatelleen tätä asiaa joka\npuolelta. Kun hän oli saanut kaikki kaipaamansa tiedot, katseli\nhän ainakin puolisen tuntia piirustuksia huultensa hiljaa jotain\nhöpistessä. Sitten hän lausui:\n\n-- Kaikkea en tietysti voi arvostella nyt, sillä minun pitää kaikki\nensin saada nähdä, mutta yhden virheen huomaan. Teillä lyövät nuo\npiilut aivan suoraan alas.\n\n-- Niin tekevät.\n\n-- Siitä tulee huono oja. Suo kuivuttuaan murtuu, ja helposti lohkee\nkappaleita ojaan, joka pian siis täyttyy.\n\n-- Nehän voidaan helposti muuttaa. Se ei ole enää mikään vaikeus.\nHuomautus oli hyvä. Minä voin varsin hyvin sovittaa niin, että\npiilujen asento voidaan aivan mielin määrin määrätä.\n\n-- Ja sitten toinen seikka. Kun turve ja sammal on nostettu ojan\nviereen, niin se muodostaa siihen tietysti aivan kuin vallin. Kun\nsuo sitten alkaa kuivua, niin tämä painaa allaan olevia kerroksia ja\nlopulta kaikki on tasaista.\n\n-- Eikö se ole hyvä asia?\n\n-- En usko. Eihän tämä kone voi kulkea uudelleen samaa uomaa myöten,\njos sitä olisi syvennettävä.\n\n-- Onko se tarpeellista? Sehän voidaan tehdä sitten ihmisvoimallakin,\naina tarpeen mukaan.\n\n-- Kartanoni lähellä on suo, joka on kaksi kilometriä pitkä.\nTahtoisin sen kuivattaa, kun se on ainainen hallanpesä. Jos nyt\nteen kaksi valtaojaa siihen, niin tulee siitä yhteensä neljätuhatta\nmetriä. Mitä tämä kone tulisi maksamaan?\n\n-- Laskujeni mukaan noin viisituhatta!\n\n-- Mutta silloinhan minulle tuo ojitus tulee kalliimmaksi, kuin jos\nkäytän ihmisvoimia.\n\n-- Mutta jäähän kone teille.\n\n-- Se on kyllä totta.\n\n-- Olette kai ajatellut sitä, että suosta täytyy voida johdattaa vesi\njonnekin? Onko se sellaisella paikalla?\n\n-- On. Olen antanut lääninagronoomin mitata korkeudet. Mutta tämä\nkone yksinään ei vielä toimi. Siihen tarvitaan dynamo ja sen\nkäyttäjä. Mitä ne tulevat maksamaan?\n\n-- En voi tarkkaan sanoa. Ehkä noin kolmekymmentäviisituhatta.\nTarvitaan hyvät koneet nimittäin.\n\n-- Te nyljette minut aivan! Minähän tuolla hinnalla voisin jo suon\nkuivata ja lannoittaakin. Minä en voi haaskata sillä tavoin rahaa.\n\nLeski nousi ja käveli kiihkeänä huoneessa. Kalle oli aivan\nliikkumattomana paikallaan.\n\n-- Ellei hän nyt mene koukkuun, niin ei sitten koskaan, ajatteli hän.\n\nLeski astui Kallen eteen.\n\n-- Kartanossani on pienen kosken rannalla turbiini, joka käyttää\ndynamoa. Se on neljäkymmentä hevosvoimaa. Minulla on valaistus siellä\nkaikkialla, navetassakin. Riittääkö sellainen dynamo?\n\n-- Varmasti. Voittehan sen siirtää kesällä muualle, kun kesällä ei\nkuitenkaan sähkövaloa tarvita.\n\n-- Ja sitten on minulla vanha lokomobiili, joka ennen käytti\npuimakoneita. Nyt käyttää sähkö niitä. Voiko sitä käyttää?\n\n-- Voi tietysti, ellei se ole joutunut epäkuntoon, ja pianhan\nsellainen yksinkertainen kone on korjattu.\n\n-- Te arvelette siis, että minä voisin siirrättää kaikki nuo laitteet\ntoiseen paikkaan, suon laitaan, tätä konetta käyttämään.\n\n-- Epäilemättä.\n\nLeski loi välkkyvät silmänsä Kalleen.\n\n-- Teidän täytyy tehdä tämä kone minulle!\n\n-- Piirustukset luovutan kyllä mielelläni, konetta en voi tehdä.\n\n-- Miksi ette? Ettekö tahdo?\n\n-- Minulla on tänään vielä kello kahteen asti konepaja, sen jälkeen\nei minulla enää ole. Siihen asti en ennätä valmistaa konetta.\n\n-- Minun täytyy siis antaa muille tämä tehtäväksi?\n\n-- Niin, olkaa niin hyvä.\n\n-- Mutta ellei se toimikaan? Jos siinä on tehtävä korjauksia, niin\nkuka ne valmistaa?\n\n-- Kai se, joka koneen tekee. Hän huomaa kyllä silloin viat.\n\n-- Ne eivät huomaa mitään! Ei kukaan muu huomaa kuin te.\n\n-- Kiitos siitä, mutta sitä epäilen. Onhan asia niin yksinkertainen,\nkysyy vain huomiokykyä.\n\n-- Sitä ei ole ihmisillä yleensä. Teidät minä tarvitsen!\n\nHän liikkui tavattoman levottomana edestakaisin.\n\n-- Kolmesataatuhatta! Hirveää! Kolmesataatuhatta! Te tapatte minut\naivan! sanoi hän.\n\n-- En minä vaadi mitään, tiedättehän sen. Leski vastasi kiivaasti:\n\n-- Mutta ettekö te sitten ymmärrä, että minä en voi elää rauhassa,\njos tiedän, että minulla on nämä piirustukset, mutta en saa niitä\nkäyttää, en saa konetta, jonka tarvitsen? Minähän tulen hulluksi\nnäiden piirustusten kanssa. Minä rupean näkemään niistä unta, minä\nkadotan terveyteni, minä en osaa ajatella mitään muuta! Hyvä jumala!\nettekö te nyt mistään voi hankkia itsellenne niin pientä summaa kuin\nkolmeasataatuhatta?\n\n-- Se ei ole minulle pieni. Olen koettanut kaikki keinot. Pankki\ntietää, että tehdas on hyvä, ja ottaa sen siis mielellään. Se\nkiristää meitä kaikin keinoin, ja kun tekin annoitte sille\nvelkakirjan, niin se sai aivan voittamattomat valtit käsiinsä.\n\n-- Mutta jos minä peruutan sen, annan sen lainan seista.\n\n-- Kello kahteen en voi mistään hankkia rahoja. Olen haukkunut\njohtokunnan herrat suut silmät täyteen, he eivät suostu mihinkään\nlykkäykseen, vaikka kuinka pyytäisin. En minäkään suostuisi, jos\nsaisin vasten naamaani sen, minkä heille annoin.\n\nKalle kertoi koko viimeisen pankissa-käyntinsä.\n\n-- Minä voisin antaa teille nuo puuttuvat rahat, jos te edes\npyytäisitte niitä, mutta viime kerralla vaaditte ja nyt te ette näytä\nniitä haluavankaan. Niitä täytyy pyytää!\n\n-- Minä en osaa pyytää, sanoi Kalle tylysti.\n\nTämä kaikki tuntui hullunkuriselta oikuttelulta. Joko tuo nainen\ntahtoi antaa tai ei, mutta mitä hän keksi tuollaisia metkuja?\n\n-- Sanokaahan nyt, itsepäinen olento, että edes pyydätte niitä.\n\n-- No, minä pyydän sitten, sanoi Kalle vihaisesti.\n\n-- Herra jumala, mikä ääni! Mutta te sanoitte sittenkin sen.\n\nNyt Kallea jo nauratti. Konepaja oli pelastettu. Hän tarttui lesken\nkäteen molemmin käsin ja lausui:\n\n-- Pyytää minä en osaa, mutta kiittää minä osaan. Ja sen teen koko\nsydämestäni!\n\nLeski nyökkäsi hiljaa.\n\n-- Jos minulla olisi poika, niin tahtoisin, että hän olisi teidän\nkaltaisenne, noin itsepäinen, juuri noin itsepäinen!\n\nHän irroitti kätensä ja lausui:\n\n-- Mutta nyt on meidän saatava aamiaista, sillä sitten on mentävä\npankkiin ja minun on päästävä kolmen junassa maalle kartanooni.\n\nPöytä oli katettu. Iloisesti puhellen he söivät.\n\n-- Mutta koneen täytyy olla valmiina viikon päästä, sanoi leski.\n\n-- Se on mahdotonta, vastasi Kalle. -- Mutta kahden viikon päästä se\non valmis. Minä panen miehet ylitöihin ja valvon itse kaiken.\n\n-- Tästä päivästä siis kahden viikon päästä se on suolla ja käy.\n\n-- On suolla ja käy!\n\nKun kaikki asiat olivat valmiit, niin leskeen tuli tuollainen\nvaihdos, joka ainoastaan naisissa on mahdollinen. Hän alkoi olla\nkovin imelä ja valmistautuessaan pankkiin menemään hän vakuutti, että\nhänen oli muutettava pukua. Kallea tämä harmitti, mutta hän koetti\npeittää kaiken hymyilyn taakse.\n\nVihdoinkin he olivat kadulla, leski hienona ja siten entistään\nhirveämmän näköisenä. Ensin hän meni pankista ottamaan pois\ntuon sadantuhannen markan velkakirjan. Hän ei selittänyt mitään\njohtokunnassa, hän vain tahtoi paperinsa takaisin. Sitten he molemmat\nmenivät toiseen pankkiin nostamaan kaksisataatuhatta markkaa lesken\ntalletustililtä.\n\n-- Onko se kuuden kuukauden irtisanomisella vai heti? kysyi\nvirkailija.\n\n-- Minä tarvitsen heti.\n\n-- Silloin menee korkotappio.\n\nLeski parkaisi niin, että Kallen täytyi nipistää häntä käsivarresta\nsaadakseen hänet vaikenemaan.\n\n-- Älkää tehkö skandaalia! kuiskasi hän. Leski kirjoitti paperit ja\nnosti rahat.\n\nKalle olisi tahtonut heti lähteä järjestämään asioita, mutta leski\nvaati häntä seuraamaan häntä kotiaan asti ja tiellä hän kulki\nmahdollisimman hitaasti. Kalle oli aivan kuin tulisilla hiilillä.\nLeski tahtoi häntä tulemaan sisään juomaan kahvia, mutta silloin\nKalle jo vastusti jyrkästi.\n\n-- No, sitten toinen kerta! sanoi leski. Kalle otti auton ja läksi\nkonepajaan.\n\n-- Minulla on rahat! huusi hän Miettiselle ja sitten hän ryntäsi\ninsinöörin luo.\n\n-- Tässä on rahat, kaksisataatuhatta, ja leski on ottanut takaisin\nvelkakirjansa!\n\nInsinööri ei jaksanut nousta tuoliltaan, hän aivan vapisi. Kalle\ntaputti häntä ystävällisesti olalle ja virkkoi:\n\n-- Kas niin, hyvä veli, ilo on ihmeellinen asia, minäkin tiedän sen!\nIstu täällä rauhassa, minä menen järjestämään kaiken.\n\nHän otti konttorin kassasta kaikki rahat, otti Miettisen mukaansa,\njotta tämä nostaisi juoksevalta tililtä sen, mikä siellä oli.\n\nHän maksoi pankkiin kaikki velat. Kun korotkin olivat suoritetut,\nniin oli konepajalla jälellä ainoastaan parikymmentä tuhatta.\n\n-- Vähät nyt kaikesta, konepaja on sittenkin meidän! sanoi Miettinen.\n\nHänen kasvonsa aivan säteilivät ilosta, kun he tulivat kadulle.\n\n-- Kiitos siitä, että sanoitte meidän, lausui Kalle.\n\nHän meni kukkakauppaan, ensi kertaa eläissään, osti ruusuja kimpun\nja seisoi asemasillalla odotellen leskeä kello kolmen junalle. Hän\nojensi kukat hänelle ja sanoi:\n\n-- Pitäähän teilläkin olla juhannusiloa. Ottakaa tämä kukkaluuta!\n\nLeski oli makea ja keimaileva. Kalle oli kuin kuumilla hiilillä. Hän\nhengähti helpotuksesta, kun juna läksi liikkeelle.\n\nJuhannusaaton hän istui ojankaivuukoneen piirustusten ääressä.\n\n-- Riittäähän tämä hengen kokko minulle nyt! sanoi hän.\n\nSeuraavana päivänä hän tapasi insinöörin. He olivat niin iloisia,\nettä nauroivat ääneen toisensa nähdessään. Ja kun asiat olivat\nselvitetyt, lausui insinööri:\n\n-- Muista ajoissa hankkia itsellesi huoneisto, jos häät vietät kolmen\nviikon päästä.\n\n-- Minnekähän minä sen vaimoni olisinkaan vienyt, ellet olisi\nhuomauttanut? sanoi Kalle nauraen. -- Minä en koskaan tule\najatelleeksi tällaisia asioita.\n\n-- Siksi pitääkin minun pitää siitä huolta, sanoi, insinööri.\n\n-- Riittääköhän kymmenen huonetta?\n\n-- Kolme riittää. Sinun työhuoneesi, makuuhuone ja arkihuone, joka\nsamalla on ruokailuhuone.\n\n-- Mutta jos tulee lisää väkeä.\n\n-- Siksi ennätät kyllä vuokrata uuden. Eihän vuokrasopimus sido kuin\nvuodeksi.\n\n-- Minä olen aivan sekaisin nykyään, minä puhun paljasta roskaa, minä\nen osaa kohta ajatellakaan enää.\n\n-- Ei se ole tarpeellistakaan vähään aikaan.\n\nKalle vuokrasi huoneiston, joka sattui olemaan vapaana, vaikka\nkesäkuu oli jo lähellä loppuaan. Kun hän sinne Mikon seurassa\ntuli, tuotettuaan entisestä asunnostaan kaiken sen, mikä oli hänen\nyksityistä omaisuuttaan, istui hän maalta tuomansa vanhan matkalaukun\npäälle keskelle tyhjää huonetta ja katseli ympärilleen:\n\n-- Täällä pitäisi kalustaa!\n\n-- Tietysti. Mutta onhan kaupungissa kauppoja, joista huonekaluja\nsaa, sanoi Mikko.\n\n-- Niin, huonekaluja, tauluja, verhoja ja kaikenlaista muuta. Minä\nmenen johonkin kauppaan ja käsken heitä sieltä tulemaan tänne ja\najamaan tavaraa seinien sisään. Sen he ymmärtävät paremmin kuin minä.\n\nKun hän tästä mainitsi insinöörille, niin tämä nauroi pitkän aikaa\naivan katketakseen.\n\n-- Jos kauneusaistia pidetään naisen ominaisuutena, lausui hän\nnaurusta päästyään, niin kyllä sitten sinä olet täydellinen mies.\nMuuta en voi sanoa.\n\n-- Minulla ei ole vielä ollut aikaa ajatella sellaista, kun vain\nhuone on, jossa makaan. Täällähän minä työn teen. Mitä minun nyt\npitää sitten oikeastaan tehdä?\n\n-- Kutsut morsiamesi tänne ja hän saa kaiken järjestää. Mitä iloa\nhänellä on kodista, jota hän ei ole saanut olla muodostamassa.\n\n-- Se on totta. Minä tahdonkin, että Alma on täällä.\n\nHän sähkötti Almalle. Tämä saapui parin päivän päästä. Kalle jätti\nhänen ja insinöörin toimeksi huoneiden sisustuksen. Hänellä oli täysi\ntyö ojankaivuukoneen valmistamisessa.\n\nLeski kävi kolmasti viikossa pajassa katsomassa ojankaivuukoneen\nvalmistumista. Hän tuli sitä varten aina kartanostaan aamujunassa ja\nläksi päiväjunassa.\n\nKahden viikon päästä kone oli valmis ja viety paikalleen. Kalle\nvalvoi kaikkia töitä. Hänen täytyi järjestää sähköasema, kokeilla\ndynamolla, valmistaa väliasemat suolle, joihin pääjohto tuli\ndynamosta ja niistä sitten kaapelia pitkin kaivuukoneeseen. Vasta\nkolmantena päivänä saatettiin kokeilla. Kone toimi puutteellisesti.\nKalle palasi kaupunkiin ja valmisti siihen uusia osia kovalla\nkiireellä. Hän oli työpuvussa pajassa, kun insinööri tuli ja sanoi:\n\n-- Kai muistat, että kohta olet kolmannen kerran kuulutettu?\n\n-- Tietysti muistan. Oikeastaan sanoen, en muista. Entä sitten?\n\n-- Milloin pidät häät?\n\n-- Onko Alma täällä?\n\n-- On.\n\nKalle jätti työt hetkiseksi sikseen ja riensi morsiamensa luo.\n\n-- Niin, milloin ne häät ovat?\n\n-- Tavallisestihan ne ovat kolmannen kuulutuksen jälkeen, sanoi Alma.\n\nHän ei ollut nähnyt sulhastaan muuta kuin vilahdukselta, mutta hän\noli rauhallinen, tiesihän hän, että Kallella oli tulinen kiire.\n\n-- Siis tietysti on meidänkin silloin, sanoi Kalle.\n\n-- Kun sinä et vain unohtaisi, että se siis on neljän päivän päästä.\n\n-- Enhän minä toki sellaista päivää unohda, sanoi Kalle nauraen.\n\n-- Ei sinusta taida tietää, lausui Alma. -- Jos unohdat, niin lähetän\nhakemaan.\n\n-- No, minä vannon ja vakuutan, että olen silloin jo kahta tuntia\nennen paikallani. Minä vannon sen, kuuletko, vannon oikein lujasti.\n\nAlma hymyili ainoastaan. Kalle kiiruhti pajaan.\n\nSeuraavana päivänä hän oli jo jälleen kartanossa kokeilemassa\nkaivuukoneella. Se toimi nyt. Mutta vielä oli järjestettävä se\nlaite kuntoon, jonka avulla kone hiljalleen eteni suon laidasta\ntoiseen. Viidentenä päivänä se oli valmis. Kone teki työtä, nosti\nvaivalloisesti kantoja pohjasta, halkoi turpeen ja heitti sen syrjään.\n\nLeski oli haettanut itselleen suon laitaan tuolin ja pöydän. Hän\neli siellä kaiket päivänsä. Hänelle tuotiin sinne ruokakin. Eräänä\niltana kuuli vahti kovaa kirkunaa suolta. Leski oli tahtonut mennä\nliikkumattoman koneen luo ja oli vajoamassa suohon.\n\nKuudentena päivänä oli jo päästy muutamia metrejä, mutta kaikki\nsujui tavattoman hitaasti. Kalle tuotti siirrettävät ahjot ja miehiä\npajasta sinne. Seitsemäntenä päivänä vauhti lisääntyi hiukan.\n\nKahdeksantena, joka oli hänen hääpäivänsä, oli hän itse konetta\nkäyttämässä nähdäkseen, missä viat olivat.\n\nKeskellä tulisinta kiirettä saapui insinööri työpaikalle. Hän juoksi\nsuon laitaan ja huusi ja huitoi. Kalle huomasi hänet, seisautti\nkoneen ja kysyi:\n\n-- No, mikä on hätänä?\n\n-- Ihminen, sinun hääsi ovat kahden tunnin päästä ja sinä olet täällä!\n\nKalle otti sukset, joiden avulla hän kulki suolla. Hän heitti\ntyöpuvun yltään pensaikossa ja riensi insinöörin luo.\n\n-- Alma oli sittenkin oikeassa. Minä unohdin sen. Ei kai hän ole\nsuuttunut?\n\n-- Ei, hän nauraa sinulle.\n\n-- Naurakoon vaan, hän on niin kaunis, kun hän nauraa.\n\n-- Isäsi kiroilee.\n\n-- Hän kiroilee aina silloin, kun hän pitää minusta. Vai on isäkin\ntullut. Kuinka hän huomasikaan?\n\n-- Alma tietysti on hänelle ilmoittanut, sillä sinä et sitä olisi\ntehnyt. Ethän sinä kirjeitä kirjoita.\n\n-- En totisesti, ja sehän juuri on aina ollutkin minun\nonnettomuuteni, etten niitä osaa. Mennään siis.\n\nInsinööri kuiskasi:\n\n-- Kutsuhan leski häihisi.\n\nKalle astui lesken luo, kumarsi ja sanoi:\n\n-- Tulkaahan meidän kanssamme, meillä on siellä kaupungissa pienet\nilot.\n\n-- Hyvänen aika, menettekö te kesken kaiken sinne? Tänne te jäätte,\nkoneen täytyy käydä hyvin ennen lähtöänne!\n\n-- Minä menen vain häihini. Minä tulen sitten takaisin. Tulkaahan\ntekin katsomaan, millainen minä olen papin edessä.\n\nKalle oli aivan täynnä pulppuilevaa elämäniloa seisoessaan lesken\nedessä. Se tarttui häneen. Juoksujalkaa he kolmisin menivät autoon ja\nsitten kiitämään Helsinkiä kohden.\n\nMatkalla sanoi Kalle insinöörille:\n\n-- Missähän kunnossa se minun hännystakkini on?\n\n-- Hirveässä tietysti.\n\n-- Kai se päällä oikenee. Minä en ole sitä käyttänytkään sen jälkeen\nkuin oleskelin noiden hienojen naisten seurassa ja harvoin silloinkin.\n\n-- Kaikeksi onneksi Alma näyttää tuntevan jo sinut. Hän otti sen\neilen esiin, ja se on nyt työhuoneessasi räätälin silittämänä ja\nvieressä kaikki muut juhlapuvun vehkeet.\n\nHe tulivat asuntoon, jonka Kalle vain pari kertaa vilkaisemalla oli\nnähnyt. Hän puki kiireesti hännystakin ylleen. Vasta papin edessä\nseisoessaan hän huomasi kätensä likaisiksi. Häveten hän veti kätensä\nnyrkkiin.\n\nVihkimisen jälkeen Alma kuiskasi hänelle:\n\n-- Pesehän kätesi, Kalle.\n\n-- No, työmiehen kädet ovat työmiehen kädet, ei niitä tarvitse hävetä!\n\nKun Kalle vieraitten mentyä oli Alman kanssa kahden, tarttui hän\ntämän olkapäihin ja lausui syvällä, miehekkäällä äänellään:\n\n-- Pidä minusta sellaisena kuin olen.\n\n-- Senhän minä teenkin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n-- Fortuna fortes adjuvat, onni suosii voimakkaita, sen todellakin\nsaa nähdä, lausui insinööri muutamia viikkoja häiden jälkeen.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Kalle.\n\n-- Me olemme saaneet uuden vaunutilauksen, ja samalla on tullut kirje\nPietarista. Kysymys on jälleen shrapnelleista. Meille tulee työtä ja\nrahaa.\n\n-- Pääasiassa työtä. Ilman sitä minä en voi elää. Ojankaivuukoneeni\nei ole onnistunut, se ei toimi hyvin, se on ainoa suruni tällä\nhetkellä. Mutta voidaanhan se parantaa. Leski on kuitenkin\nhaltioissaan, hän on sen saanut nähdä. Työtä vielä, ja kai sekin\nkone on täydellinen. Ei koskaan uutta konetta ole ensi hetkessä\nvalmistettu, se kysyy kokeiluja.\n\n-- Ja niihin meillä kohta on varaa vaikka kuinka paljon. Kyllä sinä\nviimein osaat sen, mitä tahdot saavuttaa.\n\n-- Enköhän. Minä en kaikkea osaa, sen tiedän, mutta kaikeksi onneksi\nen koskaan ole hapuillut sinne ja tänne. Ja sitten olen tuntenut,\nettä minä en ole mitään ilman työtä. Työ on terveys, työ on elämän\nsiunaus, sen kaunein ja ihmeellisin muoto.\n\nHänen ääneensä tuli lämmin sävy, kun hän jatkoi:\n\n-- Niin, mutta sekään ei olisi mahdollista, työtä ei osaisi tehdä,\nei jaksaisi, ellei kaiken takana olisi yksi olento, joka meille\non kaikki kaikessa, jonka tähden toimimme, jonka edessä yksinään\ntahdomme ylpeillä tuloksista. Kun ne kaksi ovat yhdessä, niin silloin\nmies on niin voimakas, ettei häntä mikään voi painaa maahan. Ja minua\nei paina enää mikään, ei mikään!\n\n\n\n"]