[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYd1SsSONNgfBU8WAXPodUWtU-meTn0YWaTzcoFJIiQo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1607,"Matkustus Suomessa","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1607-topelius-zacharias-matkustus-suomessa","1607__Topelius_Zacharias__Matkustus_Suomessa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1872,1873,34841,237065,false,55649,[23],"Finland -- Description and travel",[25,26],"History - Other","Travel Writing","\"Matkustus Suomessa\" by Zacharias Topelius is a historical account written in the late 19th century. The work intricately explores the landscapes, peoples, and cultural nuances of Finland, showcasing various regions and their significance. It blends observations of nature with reflections on the Finnish identity and history.  The opening of the book sets the stage by presenting Finland as the youngest daughter of Europe, forged through elemental struggles and societal evolution. Topelius employs a rich, allegorical narrative to convey the story of Finland's emergence from the sea, depicting its natural landscapes through vivid imagery and poetic language. He introduces concepts of geographic duality, illustrating the contrast between the warm, fertile Mediterranean and the harsh, icy conditions of the north. As he delves into Finland's geographical formation and climatic contrasts, he thoughtfully draws attention to the people's resilience and connection to their rugged homeland, laying a foundation for further exploration of Finnish culture and society. (This is an automatically generated summary.)",[],252,"Historis-maantieteellinen kuvaus Suomen luonnosta, kansasta ja paikkakunnista 1800-luvun loppupuolella. Teos yhdistää tarkkoja maisemakuvauksia, tilastollista tietoa ja kansallista itsetuntoa rakentavia historiallisia katsauksia eri puolilta maata.","Z. Topeliuksen 'Matkustus Suomessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1607. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKUSTUS SUOMESSA\n\nKirj.\n\nZ. Topelius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nF. Tilgmann,\n1873.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden-seuran kirjapainossa Helsingissä.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMaa.\n\nKansa.\n\nMatkustuksia Suomessa.\n\nMaan ja kansan kuvia.\n\n  1. Maisema Savossa.\n  2. Talonpoikais-väkeä Vaasan seuduilta.\n  3. Helsingin satama.\n  4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.\n  5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.\n  6. Turun linna ja Auran suu.\n  7- Imatra.\n  8. Talvi-ilta Somerossa.\n  9. Porvoon kaupunki.\n 10. Maisema Pirkkalassa.\n 11. Jääsken kirkkotiellä.\n 12. Viipurin kaupunki.\n 13. Kaskimaa Iisalmessa.\n 14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.\n 15. Tammisaaren kaupunki.\n 16. Metsäseutu Hauhossa.\n 17. Paja Turun lähistössä.\n 18. Hämeen linna.\n 19. Maantie Tampereen seudulla.\n 20. Iltahetki Aurajoella.\n 21. Maantali.\n 22. Yksi Roineen selkä.\n 23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.\n 24. Tampereen kaupunki.\n 25. Imatran alku.\n 26. Juustilan sulku.\n 27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.\n 28. Varkauden koski.\n 29. Lohipato Vuoksessa.\n 30. Loviisan kaupunki.\n 31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.\n 32. Silakan suolaus.\n 33. Kuopion kaupunki.\n 34. Laatokka.\n 35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.\n 36. Mikkelin kaupunki.\n\nLoppusanat.\n\n\n\n\n\nMaa.\n\n\nValtameren vallitsija kerta istui koralli-istuimellansa, jaellen\nmyötäjäisiä tyttärilleen. Aasia-tyttärellensä hän soi vallan valtikan,\nAfrikalle auringon kultakruunun, Amerikalle hempeyden ja\nhedelmällisyyden, Austraalialle Ahtolan aartehet. Mutta kun tuli\nEuroopan, pesän kuopuksen, vuoro, ei ollutkaan isällä enää mitään\neri-lahjaa annettavana. Ottipa hän siis kourallisen kaikkein toisten\ntytärtensä lahjoista ja levitti sen Euroopan syliin, tällä tavoin\nsuoden nuorimman tyttärensä osaksi lahjain moninaisuuden.\n\nKaikki tyttäret sitten joutuivat naimiseen vuorikuningasten kanssa, ja\nheistä sukeutui monta monituista maata sekä kansaa, joille jokaiselle\non tullut omaksi joku osa peri-emänsä perinnöstä.\n\nMutta Pohjolan Hiisi oli kosinut kolme valtameren vallitsijan\ntyttäristä ja saanut rukkaset. Siitä vihastuksissaan vaati hän heitä\nvaltoihinsa toisella tavalla, sanoen että he muka olivat hänen\nperintö-orjiaan. Johonkin määrään saikin hän tämän vaatimuksensa\ntäytetyksi kahden tyttären suhteen: hän kiinnitti kahleihinsa kolmannen\nosan Aasia-kuningattaresta ynnä myös Amerikka-kuningattaren hartiot.\nMutta kun hän samalla tavoin myös pyysi Eurooppaa valtoihinsa, ojensi\nValtameri molemmat väkevät käsivartensa, syleillen ja suojellen niillä\ntytärtään. Ja oli hänen oikea käsivartensa, Välimeri, niin väkevä ettei\nsiihen Pohjolan kahle pystynyt; vasempaan käsivarteen, Itämereen, kahle\nkietoutuu joka vuosi aina vähäksi aikaa, vaan katkean sitten jälleen,\nkoska käsivarren suonet vihasta ovat paisuneet.\n\nEurooppa-kuningattarella oli monta lasta, ja muutamana päivänä kokoutti\nhän heidät kaikki ympärillensä, jakaakseen isänsä lahjat heidän kesken.\nPyysipä silloin Espanja itselleen tulisen Xeres-viinin, Franska\nvaahtoilevan sampanjan, Italia hyvänhajuiset apelsiini-puut, Kreikka\nlaakerin, Saksa renskan-viinin, Venäjä nisut, Englanti meren helmet,\nTanska pyökkipuun, Norja silli-kalan, Ruotsi raudan, ja niin kukin mitä\nparaaksi katsoi. Mutta ta'impana joukossa seisoi vielä yksi tytär, joka\nei ollut pyytänyt eikä saanut mitään. Ja puhui Eurooppa-kuningatar\nhänelle nämät sanat:\n\n\"Miksis seisot sinä, Suomi-tyttäreni, syrjässä, etkä pyydä mitään\näitiltäs?\"\n\n\"Jalo kuningatar\", vastasi kaino impi Pohjan rajoilta, \"mitä mielimmin\nhaluaisin, sen olet jo lahjoittanut siskoilleni Etelässä. Minunkin\nolisi tehnyt mieli saada päivä pitkän yöni valaisemiseksi.\" -- --\n\n\"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle\", lausui kuningatar, \"sillä sen\nolen jo kaikkityyni pannut viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja\nnisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät\nyöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa\ntuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä\nompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen\nlapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun\nlapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle\nasuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani\nja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan.\"\n\n\"Kiitos sinulle, jalo kuningatar\", vastasi impi Pohjolan rajoilta.\n\"Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen\nsinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen\nrynnäköitä vastaan.\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä\ntulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi\nkaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa\nkohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan\njaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka\ntaistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän:\nsillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka\nkätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen,\npuoleksi mietiskellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo\nSuomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri,\nlainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille\non vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia.\nPohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hietasärkkineen,\nkallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan\nkoonnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä.\nKumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja\nsota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikkoa\nvasten ja tuntee sen kuuman hengähdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan\nulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lumituiskuja kokea.\n\nJalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi\nPohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä,\nkantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta\nahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin\ntuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se\nkohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan\nja vierii hitaasti, majesteetillisesti takaisin; sen paino rutistaa,\nmusertaa vahvimmatkin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää\nkevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle\npienimmästäkin tuulen puuskauksesta; se melkein vaan liekahtain läikkyy\nkallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta\nkala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen\njokivettä, 20 %, vähemmin suolainen kuin Pohjoismeren. Se ei enää tunne\neikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina\ntuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren.\nPohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea\nkurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä\nkarttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi\nkuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa ja molemmissa\nBält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi\nviepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi\nPohjoismeren vesiä pohjaa myöten.\n\nHöyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja\nmonenlaatuiset elävät ovat kadonneet; Itämeressä asuu pienemmät\nmerikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta\nvesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään\nläikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy\nenää hummeria eikä osteria; niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen\nja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala\nmereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een\nsyltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.\n\nMihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan,\nPietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiin vai Ouluhun? Kapteeni\nlevittää merikartan. Siinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka\npääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin\nmerineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä,\nkumarruksissaan eteenpäin, Lapin lumet kiireellänsä, katselee\nSuomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen\nhelmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa\nSkandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti,\ntarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa\nja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä.\nMutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi\nkalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu\nnäkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.\n\nMaatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee\nSuomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki\nmuut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan\nkatselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen\nranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä\nvedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt;\nsen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi\nvuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi\nvarttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja\nlahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin\nkevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.\n\nSuomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä\nettä vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä\nkulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan\nliitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö\nympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren\nkosijat ensiksi aina suostutelleet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen,\nRuotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet\nomakseen meidän pohjoisen neidon kättä -- sydämestä on vähemmin lukua\npidetty -- ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren\nvallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä,\naina on ollut oakas ruusu poimittavaksi; eikä ole hän myös ollut kovin\nkärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän\nottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli;\nvirtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten\nmanteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi. -- -- --\n\nSuomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli\naika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena,\njolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken\nmanteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi,\nojennellen ruumis-vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja\nliitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution\nulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun\nkukkulat, jotka pitkänä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen\npohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme\nselkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä\nlukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju-haarojen\nhuippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.\n\nMutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on\ntäällä vahvan, lujan kannen alla piilossa; ei ole täällä mitään\nHekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään\ntavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa\npienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa\nsyvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä\nharmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia\nlepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat\nihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä\nmuinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle\nvettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä\nnyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja\nilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi;\nsaaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat,\nrannikot laajenevat, aura kyntää ja viikate niittää muinaista\nmeren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa merestä, ja\njoka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.\n\nKaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän\njalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua\nkuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä\nPohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman\nkurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se\nvajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan;\npohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka\nkohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se\non ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta\nvuosituhanteen.\n\nEi ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan\nlainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin\nhakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että\nPohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa,\nvaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla.\nRuotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulmien päässä\neteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on\narveltu maan vähitellen vajoovan.\n\nSuomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on\nmeidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä\nkohottelee honka-seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja\navaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen\npinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja\nmeren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on\nSuomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat\nmeren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi\nsalmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin\ntuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat\njärvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin\nkuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat\nmatalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat\nkiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se\noli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua\nSuomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat\nsijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää\nvälittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien\nvaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka\nvaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman\nveden asukkaita sikisi heidän sijallansa. Ovatpa sentään useammat\nkalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat,\nalkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin\nnykyisiin ahtaisin kammioihinsa.\n\nMeri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä\nmolemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen\nrintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi\nmerta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen. Mutta onpa vielä\nkolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet.\nSillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja\nsynnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät\nvedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin\nnäkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa.\nEi ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta:\nsillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.\n\nSuomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole\nniinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä\nvaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä\ntietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä.\nSuomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin\npyrkivät järvet levähtämättä, pyrkivät emänsä Itämeren syliin. Ei ole\nyksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä\nlasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta\nuseimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi\nvesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen\ntoisellensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen\nkautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat\nmoneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun\nlöytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen.\nJoki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki\ntäällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava\nlumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi\nnimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon,\njoiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten\njälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan\nkuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, --\nverovouti, joka viepi merelle manteren veron -- ja hän harppaa\nvesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle\näkkipäätään mereen.\n\nTällä lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään\nleviää 38° 35' ja 50° 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä\npeninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään -- 59° 48' ja 70° 6'\npohjoista leveyttä -- on 154 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan\navaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.\n\nSiihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen\nyli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen\nollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen\naineeksi. -- \"Suomi?\" virkkoi yksi läsnä-olijoista. \"Sehän taitaa olla\npikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suuri se voinee olla?\" --\n\"Kyllä niin\", vastasi siihen meidän maanmiehemme, \"onhan se pieni,\naivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja\nWürtembergi yhteensä.\" -- Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka\njokainen maakunta kooltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa\nsentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo\nmaan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän\nrinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.\n\nPohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä\npohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen\nSkandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin\nyhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki\nerinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa\nidässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie\nEuroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt\nerittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja\nerämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323\nvuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille;\nmutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon\nidempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on\nSuomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin\npuolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemällä tehty. Näissä\nseikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on\nselitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa,\nkallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen\nsivistyshistoriaan.\n\nSuomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto\nja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen\nvälitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan\nmahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja Slavilaiset, asuvat. Täällä\nnähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen\ntapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää, Skandinavian\nvuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin\nsavimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja\nlitteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä\navaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla\nviettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä\nvedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista.\nSkandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset\nhietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko\nmajesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja\neläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän\neri luontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen\nkuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän\nskandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän-tapaista. Niinpä\nkansakin, vaikka muuten niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että\nVenäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä,\nidässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin.\nSuomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena\nRuotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen;\nsamaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa,\nvaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansan\nhengestä. Suomen koko historia on välikädessä länsimaan ja itämaan\ntaistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain\nvyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai\ntoinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.\n\nNerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen\nennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta\nLänsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä\nsitten leviävä kaikille Aasian barhari-kansoille. Epäilijä, realista,\nnähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on\nniin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen\nmelkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä -- epäilijä,\nrealista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan\nRuotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa,\ntuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja\nihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten\npolvikuntain varalle.\n\nSuomenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis\nlaskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä,\njotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä\non tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta,\nhaaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä\nalku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja\netelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimeksi _Maanselkä_.\n\nMaanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen,\neri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät\nniistä ovat _Suomenselkä_, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien\nkäypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipalkoille, ja\n_Salpausselkä_, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse\nlänteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan.\nNäiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt;\nniiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot\nvähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.\n\nVuoria ja vesiä -- kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan\nperustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä,\nsillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka\nsujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti\nMaanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon\nmajesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin\nkorkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jylhinä\nkukkuloina, kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli.\nHaarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä\nemäharju yhä enemmän menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus\nvähenee, harjanne alenee l,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä\nrannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 jalkaa korkeammalle meren\npinnan yli.\n\nHarjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat,\njättäen väliin loiroja tahi laaksoja, Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi\nhietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia;\ntoisinaan hajoovat yksinäisiksi kukkuloiksi, joilla on padantapaiset\nlaaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja\nvedestä aivan pirstoutuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut\npäällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut yltympärille\nlukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi\nvieru-kiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä\nkivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet\ntasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat\nmättäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjoispuoleltaan sileäksi\nhivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä,\nmuutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen,\nkoillisesta tullut merentulva.\n\nYlämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on\njärvi. Järviä on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin.\nSuomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä\ntotta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen\nalustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin\npitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen\nsydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen\nkallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien\nala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka\nselvään nähtävä; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja\nalenemista huomattu.\n\nOnpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia\nseisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.\n\nRannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja,\njokia sekä puroja juoksee -- meren imutorvia, joilla se juopi itseensä\njärvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee\nmaanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä;\nnäille seuduin ovat vanhimmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on\nteollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa.\nTänne on myös hallitus perustanut keskuspaikkansa, tänne historia\nasettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman\nsuureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.\n\nVanhinna viljelysmaana on lounainen rannikkolaakso: _Varsinais-Suomen_\nmaakunta, johon myös kuuluu _Ahvenan_ avara saaristo ja maan entinen\npää-kaupunki _Turku_. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen\nrannikkolaakso: _Uudenmaan_ maakunta, joka sisältää uuden pää-kaupungin\n_Helsingin_. Sitten kaakkoinen rantalaakso: _Karjalan_ maakunta, leveä\nkannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös\nleviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen.\nPohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat:\nKokemäenjoen notkelma pistäikse _Satakunnan_ maakuntana kauas itään\npäin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää _Pohjanmaan_.\n\nVesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella\nolivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen\njärvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässä, Saimaan notkelmassa _Savon_\nmaakunta; sitä lähinnä, Päijänteen notkelmassa _Hämeen_ maakunta, ja\nläntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu\n_Satakuntaan_. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä\nPielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma\nOulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjanmaahan. Samaan maakuntaan\nluetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa.\nMaanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa\nLapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven\nnotkelmasta Jäämereen.\n\nSuurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat,\ntiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja\nhistorian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä,\nrauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.\n\nLaatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in\nhautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin.\nMutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jättiläis-patsas on tehty, on\nniin yksinvaltainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi\nsijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia,\nmutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia\nmetalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset\nvartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä\nosaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja\nkuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän\nLapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti\non löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot\nerittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana,\njoka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu.\nKaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös\nlukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä ollut tarpeeksi\nkova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silauksella.\n\nHiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa.\nSe on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi\nSuomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi\naurinko.\n\nMutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä\nkäyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan\nyhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomi joutuisi hänen\nsaaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen\nvoitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se\nkääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen.\nSen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole\nkovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään.\nSille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä.\nKaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä,\nSkandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella\nPohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon\nlämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa\n48:n paikoilla.\n\nOnpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on\neteläisessä Espanjassa +18 pykälää, Franskassa +12, Englannissa ja\nPohjois-Saksassa +8, Ruotsissa ja Norjassa +3-4, vaan Suomessa 2 1/2\nCels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi\nylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti\ntekee että lämpö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on\nkeskimäärältään +4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla -2,68.\nSamalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukassa Turun seudulla,\nLappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus-kelistä. Mutta\njos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomeen\nverraten. Kostea rannikko-ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin\nkuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.\n\nMeidän ilman-alasta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea\nja kolme kuukautta kesätöntä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa\nkyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta.\nMarras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi;\nMaalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja\nElokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget\nhitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestää elävän luonnon vuotuinen\nelin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa\nToukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin\njäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat\nkahlehensa, muuttolinnut palaavat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa\nkuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee\nlämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän\nkuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei\nkertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja\nsiihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme\nkuukautta kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä päivää. Yökin paistaa,\nilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa\nvalossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren,\nkukan ja hedelmän välillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se\npäivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli,\nja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on\nikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky\nluonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se\ntuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla-yö, yksi pohjosen\npuhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa\nlehtipuvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään\nviinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin\nKeski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä,\npirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena.\nSe salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee\npääsemättömät korvotkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille\ntalvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen\nkilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että\njokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen\nkesän yhteen kouralliseen lunta.\n\nMuutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala\nviime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät\nkylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät\npitemmiksi. Jos niin todella on laita, sitten on syy siihen maan\nviljelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa,\njoiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät\nEtelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä.\nValtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan\nyli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja\nvakinainen talvi aina alkavat itätuulella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeyttäväinen ja opettavainen on elävän luonnon taistelu Pohjanperän\nvoimaa vastaan. Jos matkustat eteläisestä Suomesta pohjoiseen ja niin\nedespäin Lapin autioille tuntureille, niin on sinusta aina, jokaisen\npeninkulma-kymmenen päähän päästyäs, tuntuva ikään kuin kulkisit\nelämästä kuolemaa kohti. Ja päinvastoin kullankaivaja ja\nluonnontutkija, Pohjan periltä palatessaan etelämaille, mielestään\naivan kuin kulkee kuolemasta elämään. Toden todella ei ole kuitenkaan\nelämä missään aivan kuollut: ikilumienkin rajalla se vielä aina\ntaistelee.\n\nSuomen maan asema on Pohjoispiirin molemmin puolin, kylmän ja lauhkean\nilma-vyöhykkeen rajalla; se käsittää siis kumpaistenkin kasvi- ja\neläinkunnan. Kasvit ja elävät saavat täällä kaiken sen puutteen ja\ntaistelun, voiton ja kadotuksen kokea, jonka alainen elämä on näillä\nPohjan perillä. Pohjois-piirin tuolla puolen nähdään kasvi- ja\neläinkunnan alhaisempia luokkia paljon runsaammalta kuin korkeampia. Ei\nole sitä paikkaa 70:n leveys-asteen seuduilla, jossa ei maa-perä ja\nkalliotkin viljalta kasvaisi sammalia tai jäkäliä; vaan ainoat puut,\njotka tunturi-lakeiden yksitoikkoisuuteen tuovat vaihettelevaisuutta,\novat vaivais-koivu, katajapehko, paju sekä maanpintaa myöten mateleva\nkuusi. Toiselta puolen ilma on täynnä tuhannen tuhansia itikoita,\nlukemattomat vesilintu-parvet vilisevät kaikilla rannoilla, ja vedet\novat upi-rikkaat kaloista.\n\nEnsimmäinen maanviljelyksen alku nähdään 68:n ja 69:n leveys-asteen\nvaiheilla Inarijärven eteläpäässä. Se ilmautuu ohrapellon muodossa: se\non rohkea vaatimus taisteluun Pohjan perän haltijalle, ja useammin\ntäällä korjaakin ohrat halla kuin kylväjä; mutta ne ilahuttavat\nkuitenkin vaeltajan silmää. Samalta rajalta alkaa vaivainen mänty,\nensimmäinen leppä, haapa, tuomi, raita, viimeinpä myös pihlaja ja\nkoivu, kaikki arasti pysytellen itsiänsä vuorten päivärinteillä.\nPäivän-paisteisilla mättäillä nyt jo myös nähdään Pohjan perän marjoja:\nensiksi suo-muuramia, sitten puoloja, mustikoita, juovukoita,\nkarpaloita. Vaaraimet, mansikat, orjantappuran marjat sekä\nmaa-muuraimet eli mesimarjat alkavat vasta Maanselän eteläpuolelta.\n\nPäästyämme 67:n leveysasteen paikoille, onpi kasvikunta tunturein\nsuojassa jo suuresti vaurastunut. Ensimmäiset metsät alkavat Kemin\njoki-notkelmassa; jalo, korkea honka kohottaikse pilviä kohti. Se\ntarvitsee 180 vuotta joutuakseen täyteen pituuteensa, sen ikä on\nneljättä sataa vuotta; mutta se onkin sitten enemmän kuin 60 jalkaa\nkorkeudeltaan, neljättä jalkaa läpimitaten. Tästä 67:stä aina 63:een\nleveys-asteesen kasvikunta yhä varttuu, voimistuu. Pohjan perän\nomituinen kasvisto katoaa ja jättää sijaa Pohjois-Euroopan yleisille\nruohoille sekä puille. Eteläisemmistä puista halava ulottuu\npohjaisimmalle. Sitä lähinnä lehmus ja vaahtera, sitten jalava,\npähkinäpuu sekä ora-pihlaja; vaan tammi, saarni ja ulkomaalta tuotettu\nsaksan-kuusi eivät menesty muualla kuin pitkin eteläistä rannikkoa.\nHedelmäpuut ovat meillä vaan kylmästä väriseviä vieraita lämpimämmiltä\nilman-aloilta; ovat ne sentään usein suotuisat, anteliaat, välistä\njalotkin luonteeltaan. Omenapuu kasvaa hamassa Oulussa asti 65:n\nleveysasteen kohdalla; vaan ei se siellä tuota muuta kuin kukkia, ei\nmitään hedelmää. Vasta 63:n asteen paikoilla muodostuu kukista\nlämpiminä kesinä happamia omenia; 62:sta asteesta aikain omenat\nkelpaavat syötäviksi, 61:sta tulevat hyviksi. Päärynöitä, luumuja,\nkirsikoita kasvatetaan enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi.\n\nVielä meidänkin aikanamme on puoli maata suurta metsää. Mutta ei mikään\nmaa tuhlaa tätä kallista aarrettansa niinkuin Suomi. Aikanansa oli\nmetsän raivaaminen viljelyksen ensi-työnä; siitä ajasta asti on\ntalonpoika yhä vielä metsän vihollinen, kun pitäisi olla sen suojelija,\nPuut metsässä ovat joka miehen haaskattavana. Kirves kaataa, sahat\nhävittää, metsävalkeat polttavat, huono hoito turmelee äärettömiä\nsalomaita. Talonpoika kaataa hirsimetsää saadaksensa sen tuhkista\nkahdet, kolmet viljat, ja jättää kasken sitten autioksi. Lapset ja\nnaiset käyvät lehtiä hakemassa lampaita varten; he kaatavat koko puun\nsiksi että olisi mukavampi sen lehdet riipoa. Aika oli että maamme sai\nmetsäviraston, sillä avarat maa-alat ovat jo aivan lakeina, ja\nmerikaupunkein täytyy tuottaa laiva-aineensa 10-20 peninkulman takaa.\n\nLuonto itsekin on paha metsän haaskaaja. Koska metsä kasvaa tiheästi,\nniin että ilma ja päivä eivät enää pääse juuriin vaikuttamaan, silloin\nsyntyy lätäköitä, jotka keväällä vuoroin sulavat, vuoroin jäätyvät, ja\nvahingoittavat puiden juuria. Vähitellen muuttuu koko metsä vetiseksi\nkorveksi, puut lahoovat, ja myrsky sen kaataa. Tällä lailla ovat\nLapin suuret salot kadonneet. Pohjoinen ilma rauentaa kasvikunnan\nelinvoimaa. Metsän raunioille syntyy jänkä ja suo. Suomen alasta on 632\nneliöpeninkulmaa metsäisiä rämeitä ja 1648 neliöpeninkulmaa metsättömiä\nrahkasoita. Kaikki tämä erämaa on syntynyt varsinaisen, vahvan metsän\nhäviöllä, ja sitä on kolmas osa koko Suomen alaa, Tätä yhä levenevää\nerämaata vastaan viljelys taistelee ahkerasti, väsymättä ja\nlopullisesti voitolla. Hävittäväiset hallat, turmeltuneet touot\nsaattavat tätä voittoa viivyttää, vaan ei estää. Nyt pellot, niityt,\ntiet sekä asuntopaikat vasta täyttävät 1/19 maan alaa. Tulevan ajan\ntehtäväksi jääpi kelvottomaksi muuttuneen kolmannen osan valloittaminen\nviljelyksen omaksi.\n\nHavumetsä on maanviljelyksen emä. Sen tuhkiin, paloon, on Suomalainen\nikimuistoisista ajoista saakka kylvänyt ohransa, joka viljalaji oli\nensimmäinen täällä tietty. Tämä kiertolais-maanviljelys vaati paljon\nmetsää, ja vaarojen hongikkoin harvettua astui kansa alemmaksi ja\nryhtyi viljelemään lehtometsän alustaa viljavissa notkelmissa.\nLehtometsässä syntyi karjanhoito ja vakinainen maanviljelys; ne\ntuottivat vakinaiset asuntopaikat. Siitä syystä ovatkin havumetsän ja\nlehtometsän eri alustat ikään kuin Suomenmaan asuttamista kuvaava\nkartta. Tätä nykyä viljellään enimmin ruista, sitä lähinnä ohraa,\nsitten kauraa ynnä hiukka nisua sekä tattaria. Potaatit, jotka tuotiin\nmaahan noin vuosisata takaperin, antavat nyt 1/3 kansan ravintoa;\nniiden verralla ovat muut juurikasvit ynnä myös herneet ja kaalit aivan\nvähäpätöiset. Tärkeämpi maanviljelijälle on pellava, hamppu ja humala\nynnä tuo pikkuinen tupakka-maa talonpojan navetan päiväpuolella.\n\nMetsästys ja kalastus olivat maan alku-elatuskeinot ja kasvattivat\nrohkean, vaivoja pelkäämättömän kansan. Molemmat ovat ne kuitenkin\nhuonontuneet huonontumistaan. Metsän vilja on harvennut metsän\nharvetessa, kala on paennut pois metsättömiltä rannoilta, joilla ei\nollut enää entinen matojen ja toukkien paljous tarjona hänen\nravinnokseen. Jalo hirvi on melkein sukupuuttoon hävitetty ja nähdään\nnyt vaan aika ajoin syrjäisillä takamailla. Vielä pitää kuitenkin\nmetsän kaltainen kuningas, mahtava mesikämmen, ikivaltansa. Sutta\nahdistellaan maan pahimpana vihollisena. Kettuja, ilveksiä, saukkoja,\nnäätiä, oravia, jäniksiä ynnä muita pyssymiehen tavallisia saaliita\nsaadaan joka vuosi suurin määrin. Samoin hylkeitä pitkin merenrantaa.\nHarvinaisempi on ahma; harvinaisin kaikista ennen muinoin tiheässä\nasuva majava. Muuten on Suomen eläimistö sama kuin muuallakin\nPohjois-Euroopassa. Koti-eläimet ovat samat kuin Skandinaviassa; mutta\npeura ei viihdy tällä puolen pohjois-piiriä. Erittäin ansaitsee\nmainitsemista Suomen pieni, ulkonäöltään mitätön, mutta erin-omaisen\nkestävä hevonen, jolla on tärkeä osa monessa Suomen ratsumiesten\nmainioimmassa voitossa.\n\nLintulajeja luetaan 237; niissä 29 petolintua joiden rosvopäällikkönä\non suuri maa-kotka eli kokko. Joskus kuuluu satakielisen ruikutus\nSuomen eteläisellä rannikolla; Laatokan rannalla on se yleinen.\nVähemmin vaihtelevainen säveliltään, mutta ihastuttavan suloinen on\nmyös kyntörastaan laulu autiossa metsässä, valoisalla kesä-yöllä.\n\nMateliaisia on vähän, ja ainoasti yksi käärme myrkyllinen. Kalat\npuolestaan ovat monilajiset, monilukuiset, ja tärkeitä asukkaita niin\nvesirikkaassa maassa. Suurimmat heistä ovat monni Hämeen järvissä ja\nsampi Laatokassa. Lohi nousee kaikkiin jokihin ja saadaan monesta\njärvestä. Siikaa löytyy täällä myös runsaasti. Sillin vaellukset ei\nenää ulotu tänne Itämereen, mutta hänen pienempi sukulaisensa silakka\neli haili vilisee pitkin kaikkia merenrantoja, ja on, ynnä järvissä\nasuvan muikun kanssa, kansan yleisenä särpimenä. Lukuisimmat on sekä\nsuolaisessa että suolattomassa vedessä hauki -- veden susi -- ahven,\nkiiski, lahna, säynäjä, särki, salakka; harvemmaisia kuha ja\nnahkiainen. Valtameren kaloista nähdään meidän rannoillamme ainoasti\nturska, kammelias ja simppu. Joskus eksyy tänne joku valaskala taikka\nmeri-sika ja hämmästyttää kalastajaväkeä.\n\nAlhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja\nkeskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä\nviljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla,\nKotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka\nkoko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu\nmelkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan,\nja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisin.\n\nKaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia\neläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on\ntäällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta,\nettä Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja\nluonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja\nalakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen\nihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin\nvalkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä\nkuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen\npuoli paistaa sammumattomassa valossa.\n\nVoipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä\nkieltämistä vaativaa? Kysy tältä kansalta, jonka Luojan sallimus on\nasettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen\nvastauksen: \"Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi\ntaidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme\nja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä\nmaa on meidät luonut -- tyly, kylmä, taistelevainen kansa -- me olemme\nsulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle\naamuruskolle.\"\n\n\n\n\n\nKansa.\n\n\nTää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on\nvanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös\nläntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen\nkaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämöittää siellä\nnäköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän\najanlukumme alussa tavataan _Fen'in eli Fin'in_ nimellä, jonka\nalkujuurena on keltiläinen sana _fen_ -- soturi. Itse puolestaan se on\naina nimittänyt itseään _Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi_ -- joka\nlaajalla löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt\nselitystä paitsi. Ja tästä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme\nkäsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet\nperinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi\n_Finlandina_, oma _Suomena eli Suomenmaana_. Suomen kansa itse on\nikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin,\nMedian vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä\nEurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on\njokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa\nkeksiä ja yhdeksi heimokunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venäjän avaraa\nalaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja\nvaltana, on ikään kuin täyteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä,\njotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti\nSuomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen\njäännös tuosta muinaiskansasta -- Virolaiset ja Suomalaiset -- löytänyt\nturvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota\nkorkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan\nponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja\nsaivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan\nvastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat\nheidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.\n\nMadjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat\nvaltakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista\nperustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat\nRurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei\nsyntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.\n\nLappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet\nsotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei\nvalloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne\nsota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä\neripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.\n\nSilloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus\npalkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi\nlaajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa\nKreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia\ntulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt\nRuotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi\nHadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen\npakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik\nJodvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla\nSuomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna\nperustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan\nlähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi\nuskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi\nja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.\n\nVanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin\nkadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista,\npuoli-metsäläistä kansaa: _Karjalaiset_ maan itäisellä, _Hämäläiset_\neteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa\nsodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorodin Slavilaiset\nliittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan\neteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin\nhirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta\nkumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat\nsuvun-vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan\nkuin muinoin _clan'it_ Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä\nkuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita\nkuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä,\nkalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi\nvakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja\nkehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.\n\nKaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa\nkuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan\ntaruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä.\nSen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti\novat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat\nauringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan\nkansat, ja kaikissa heidän muinaistaruissaan ilmautuu liikuttava\nrakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän\nmielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena\nnaapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa\nhallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He\neivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä,\njumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden\njumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui\nkristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsä\nsidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla kappaleilla, niin\nSuomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli\nelävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai\nlähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös\nilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään\nluonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei\njumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai\nlähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin\nmetsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille\nnäkymättömille hengille.\n\nKansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten\njumalien sijaan. Ho olivat sankareita runointaidossa ja viisauden\ntiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä\nWäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies,\n_sentähden_ kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten\nWäinämöinen oli väkevin uros, _sentähden_ kun samassa oli viisain mies.\nSiinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon\nskandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt\nmiekkamelskeen sankarivoiman omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä\nsankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa,\nväkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta\ntulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai\nturmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa\nsiinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin\nkaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja\npilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen\neteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.\n\nKarjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen\nrunokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain\npuheliaat, hilpeät, avosydämiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia\nvaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat\nhitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa\nlujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät\nvastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat\nheidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja\nyö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä\nKarjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti\nvihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat\nolleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman\nalaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä\nsuuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden\nparemmin säilyttänyt.\n\nVuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti\nkaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa.\nHistoria se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa\nsai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi\nkieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he\nolivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien\nja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n\nvuosisadan alussa.\n\nHämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan\nleviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla\nvapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa\nsisällisten kruununperintö-riitain tähden; turhaan paavit julistivat\nbulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja\nmiekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin\nvalta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi\nMälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti\nkaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet\nliittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja\nylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti\nHämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa\nsydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali keskeytti hänen\nvoittoretkensä; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa\nsotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli,\ntäytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin\nmuurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä\nseurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan\nalle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen\nkuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin\nseutuihin.\n\nTällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan\nsydämelle, mahtavalle Novgorodille, joka oli laskenut allensa Bjarmien\nmaan ja katsoi Karjalaiset veron-alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon\nuskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen,\nsekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka,\nvälistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi\nvuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana.\nRauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella\nainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v.\n1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja\nruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimokuntaa ijäksi\npäiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa\nvuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden\nosan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen\nrajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä.\nTämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi\nUudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta,\netuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista\nynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa\nKyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.\n\nTällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin\nvuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n,\njälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on\nollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset\nlaskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren\njumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää\nuhkaavaiset, profeetalliset sanat: _Ecce, Finnia, tridentem!_ Se\nennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta\nAleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811\njälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen\ntempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.\n\nValtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna,\nSuomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa\nperästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen\nja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla\nviljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan\nse maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli\nvoitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen\nveripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä,\nmutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain\noli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä\ntarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja\nsuojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta\nse yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja\nuskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi\nyhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan\nvastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen\neripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman\nkruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se\nsyynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan\noikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman\npäälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin\nyhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän\nrikollisen tekonsa ansion mukaan.\n\nVaan ei Suomi sentään ole seurannut valloittajiensa lippua orjan tai\naseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset\nvaltiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta\noikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat\neivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat\nantaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain\nvertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä\nveroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville.\nHallituksen ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat\nusein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli\nTukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja\nmahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää\nSuomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset\nolot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta\nperintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen\nRuotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin\nmaapäivillä 1616 lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina\npidettiin valtakunnan toisena pää-osana.\n\nKeski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttuakunnaksi, Juhana\nIII koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä\nlinnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa,\nKastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli\nSavonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista\nsyntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä,\nkukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein\npääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti\nSuomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe \"kreivin ajalla.\"\nRuotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen\nsijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle,\neikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään\nsoturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen\njaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa ja kaikki ovat\nlain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut\nvastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan\nollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä\npitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja\nNorjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole\nsen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin\npian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle,\nollut vapaa mies.\n\nKatolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu\nTavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten\nverikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa\nluonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja,\nkotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista\nfranciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa\novat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla\nlaitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin\nahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa,\njoutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden.\nUskonpuhdistus tapahtui hiljaa, ilman myrskyittä; -- köyhä maisteri,\nPietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata\nkului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s\nvuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä\nparannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin\nuskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taantuvan kuin\nedistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin,\nKristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto\nnäyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi;\nse virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun,\nse vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä\nharvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon,\nkirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen\nhistorian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle\nakatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle,\nlujalle kuin kallio.\n\nRuotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa.\nKylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous,\njota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi\nheille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän\nsota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhemistä, Weiksel-, Neva- ja\nMoskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa\nPappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in \"ikivoittoisia\", Juhana\nKasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat\nmelkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma,\njoka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta\nkun kuuli heidän \"hakkaa päälle\"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi\nmainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia\nvaltiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina\nollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.\n\nVuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli\nvapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen\nmahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli\nhyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin\nmetalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi\nedistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi;\nmeidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.\n\nViimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa\nIII:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita\nrakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun\nsävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n\nja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla,\nSuomi taas tuli sotatantereksi -- näki voittoja, näki tappioita, näki\nkuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja\nVakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren\nVallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli.\nFranzén ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden\npalavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon\npunaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat\najatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren\nKustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen\nvaltiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa, Tuli\nsilloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät\nkättä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen\nkohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleonia\nvastaan, mutta todenteolla se oli monisatavuotinen ajatus, joka\ntäytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat\nSuomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä,\nliitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.\n\nEnnen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen,\nsuostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen\nomaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon\nPorvoosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten\nvälillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat\nlakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi\neroittamattomassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kanssa.\nSuomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille,\nsuuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen\nvaltiollinen asema.\n\nTästä lähtien alkoi Suomen kansa, \"koroitettuna kansojen joukkoon\",\nastua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa\nsuhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii\nitämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla\nvirkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti.\nV. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni\nniillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli\nkokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmeuvuotisen unenajan,\nja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden\nvaltiopäivät määrä-aikaisiksi. V. 1812 muutettiin maan pääkaupunki\nja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset\nvaltiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.\n\nSuomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja\nsukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin\nveljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös\nLappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen\nkansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta\npuhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista\najoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän\nkanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin\nSaksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon\njaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla,\nviimein Pohjanmaalla.\n\nVarsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi;\nse se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja\nulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten\nlyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen\ntukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo\nkäsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja\nsilmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.\n\nVarsinaisesti ruotsalainen väestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja\nRuotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen\nsijan. Aina 16:sta vuosisadasta aikain, jolloin suomi enimmiten oli\npuhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys\nSuomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta\nasianhaarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen\njääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensä\nsisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt\nkansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on\nnostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun\nLönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä\nkun Castrén'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen\nheimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat\ntyöntekijät ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on\npyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän\naloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut\nvastaanseisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin\nhillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta\nyksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua,\njoka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat\nsankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool -- kas\nsiinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena\nkuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitänyt\nyhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi\neroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi\nhengen virtaa laskeutuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja\naina pysyköön!\n\n\n\n\n\nMatkustuksia Suomessa.\n\n\nLukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme\nSuomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän\nja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se -- sen verran kuin sen taide voi\ntehdä -- Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.\n\nMatka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän\nvalloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat\ntehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa _yhdessä_ kattilassa, eikä\nsen järviä ammentaa tyhjäksi _yhdellä_ viskaimen otolla. Mutta me emme\nvoi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa\nlikimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on\noikullisen unennäön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan\ntavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä\nkaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden\nrantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös.\nToisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan\nkatselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai\nmerimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista\ntakan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle,\nhajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein\nyhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä\nvalosta, joka kaikissa eri-kuvissa on yhteinen.\n\nMatkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena\ntyönä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se\nnaapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet,\nvielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren\nsankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse,\nhehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden\npetojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä\nsekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon\nensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he\nkertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään\nhuutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai\nsotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat\nhalaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut\nmenolla Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf\nFredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa\nkulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä\nvaunussa ihmeteltäväksi pelkäämättömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa\nkuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja\nmyrkyllisestä itikasta, nimeltä _voden_, joka muka täällä uhkasi hänen\nkallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta,\npiti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun\nmatkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.\n\nMeidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemattomuuden\npimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka\npaikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyrylaivat vievät heidät Aavasaksaa\nja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat\nheidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet\nkuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin\nSuomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan,\nmaailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään\nlörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä\nSaksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin,\nharmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin\nvaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku\nkielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten\nsydänmaan-laaksojen kautta.\n\nSyynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein\naikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois\nluettua. Muinais-aikuinen jalkapatikka on kesäisinä aikoina viljeltävä\nLapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa\nkulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia\nalas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo\nrapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka\nkoettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka\nuseimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin\ntasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista\njalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden hapuelevat ylös ja\nalas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde\nahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä\nusein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin\nsen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka\njalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi\nhypyleäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten\nälykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit\nosaavat ihmeteltävällä luonnon-aistilla arvata mäen vietteen ja\nkuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin\njalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin\npaljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alasmennessä\nniin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen\nhelpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi\ntämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei\nhevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa\nyötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!\n\nJos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut\nverihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat\nSuomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja\neheät jäsenensä.\n\nKestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja\nratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan\nkysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla\nsalokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen\najoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka\nkaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon.\nNelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä,\ntäällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät\nkirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka\nresoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei\njoudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulia\nole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut\nkallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu\nalttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä\n\"_kyytikärryt_.\"\n\nMitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja\nhullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista\npyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona\naisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita\nlautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus\nvarustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä\nkiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun\njaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan\nruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä\nkun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä\nvastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa\nvihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet\nkurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis\nansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan,\nherneitä kengissäsi.\n\nMutta kaikkeenhan ihminen tottuu! Tuo maakansa, joka sinulle tulee\nvastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt,\nnauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies\nkatselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari,\njoka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin\npolvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri\nvaunuinsa samettityynyillä.\n\nTalvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja.\nTuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite\npäälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä,\njota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu\nmuodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen\nniinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä\nvarustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin,\nlasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla,\nniinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä\nkatkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.\n\nValjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on\nniillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset.\nKaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla\nsiloilla koristetut nahkavaljaat kohta vetävät muukalaisen huomion\npuoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella,\nja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo\nkaukaa tuloansa porokellon rämpätyksellä. Kovin surkuteltava on\nmatkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea\nnoita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn\nnojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita\nviljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa muotoista juurta, josta\non syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: \"Jos kaikki olisi\noikein tässä maailmassa, mistäs sitten kakkulapuu saataisiin?\"\n\nMatkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa,\njoka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu\nhollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä\najuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy\nmäärätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen\nkestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai lyöpi\nkortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen\nherra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on\nvuoro, kyytimies -- tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan\nlapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi -- kiipee\nylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen\nkärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä\nmatkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin --\nvarsinkin korkeita herroja -- jotka aivan armottomasti ajavat. Laki\nkyllä säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin,\nsuoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi\nvähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten\ntämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies -- siis useinkin vaimo tai\nlapsi -- saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on\nollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä,\nsateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen,\nautioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista\nkyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.\n\nTästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan\nrasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen\noikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota\nsanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja\nverkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi\nenin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä\ntavalla matka on joutuisa ja huokea -- 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa\nitseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä -- ja se on\nvälttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas\nsiinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään tätä\nrasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.\n\nKestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan\nmaantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia\ntaloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat\ntähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot\nveronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka\ntalvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että\nhevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta\nulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan\nvierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali,\nvarustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä,\nkirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä\nlevälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä\nkarsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä;\nmuutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa -- kas se sinulle on\ntarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu\nkoreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa\nkuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille:\nkeisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt,\neriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla\nonnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä\npöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän\numpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö,\nja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri\npystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään\nyksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestäs\nkodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista,\nkylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan\nliikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä\non valoa, lämmintä ja ihmisiä ympärilläs metsän petojen sijasta,\ntyytyväisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään\nuneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla\nvirkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.\n\nNiitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan\nkatseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee\nsinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon\nkautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa\nkoska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla\njäillä, niitä kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka\nSuomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on\nkuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos\nvaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo\nkursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa,\npaitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan\nsilmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta\nsekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä\nvaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone,\nlämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kädellä annettu apu\najokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä\nriippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten\nhinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää\nkuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähän\nvaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja\nsaa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon\nystävää.\n\nKaupungeissa ja niiden ympäristössä ynnä myös suuriliikkeisillä\nmaanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa\nenemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat\neurooppalaiset tavat -- ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun\nnäkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä\ntavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla\nmatkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen\nmatkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka,\nmeidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata,\njossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.\n\nB. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille\npari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita\njoka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa\najamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei\nhätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain,\nmikä on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien;\nluulis sen olevan laitetun vartavasten siksi että tuon mökin pienet\nasukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen\ntavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin\npaitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin\nvaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen\nnähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi,\nsuorittamatta pennilanttia veroksi -- kukapaties viskannevat viidenkin\npennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa -- niin kumminkin pikku\nmies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä\nviattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän\nvelvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan\nvälillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu\nedellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on\najettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei\nkukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven\ntakana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita\njoka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva\nsuomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: \"Tuostapa\nveräjästä olen minäkin läpi kulkenut!\"\n\nJa saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan\nkaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin\nja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne\nastuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää\nne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen\nyhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa\nselvemmin silmään astuisi.\n\n\n\n\n\nMaan ja Kansan kuvia.\n\n\n\n\n1. Maisema Savossa.\n\n(B. Lindholm.)\n\n\nOn kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta\ntaitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän\nlaulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus\nja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää\nsitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan\nlauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta,\nkoska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.\n\nTie kohoaa mäen rinnettä myöten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla\npuolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä,\nsekoitettuna männyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska\ntummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden\ntekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta\npetäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja\nmaamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita,\nkuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perällä niemi, nuori\nviidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan\nmaantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee\nsyrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja\nsiellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.\n\nVieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa\njärven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee\nsuuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän\nkallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva\nmyrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi\nkuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.\n\nTarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on\nkumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin\nkumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia\nkompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava\naurinko kaikkeen elävään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin\nkuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tällä\nilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja\nkeskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä,\npohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; -- tällä ilman-alalla on\nilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se\nhuomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä\nruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli\n_suvi_-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä\nniiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat\nkasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla\nkuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä\nsaloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos\nvaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin\nsilmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä\nyleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petäjässä kuvan edustalla;\nsen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste\ntulee vielä enemmän vasemmalta -- koillisesta siis, josta tuulikin käy\n-- ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää\nettä kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo,\nkoska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä;\nmutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti\nnähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla\npuolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.\n\nMaiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja\nriemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä\npuoleksi peitetty yön varjolla.\n\n\n\n\n2. Talonpoikais-väkeä Waasan seuduilta.\n\n(A. von Becker.)\n\n\nEteläpuoli tuota suurta Pohjanmaan alamaata on viljavaa,\ntiheäkansaista, mereen päin viettävää tasankoa. Tiet polvittelevat\nlainehtivain peltoin ja komeataloisten, varakkaitten kyläin välitse.\nRantakansa, paitsi yhdessä ainoassa paikassa, on ruotsalaista sukua;\nsuomalainen väestö alkaa vasta 2:n, 3:n, jopa neljänkin peninkulman\npäässä meren äyräältä. Sopisi sanoa tämän maan monilukuisilla jo'illa\nolevan suomalaisen lähteen, ruotsalaisen suun; keskinen virta kohistaa\nkoskissansa välin ruotsin lauluja, välin suomen runoja. Yhteinen\nmaanluonne, yhteiset kohtalot ovat myös molempien väestöin luonteesen\npainaneet muutamat yhteiset maakuntais-omituisuudet. Mutta erilaisuudet\novat kuitenkin sangen tuntuvaiset; joka pitäjä, jopa jokainen kyläkin\neroaa jyrkästi naapureistaan -- Ruotsalaisetkin Ruotsalaisista,\nSuomalaiset Suomalaisista.\n\nEteläisimpänä tämän tasangon rannikolla ovat Närpiö ja Lapväärtti,\nennen muinoin yksi pitäjä. Niiden asukkaat ovat puhtaammin kuin mitkään\nmuut säilyttäneet ruotsalaisuutensa kielessä, luonteessa ja tavoissa.\nKieli on täynnä ikivanhoja sanoja, taivutuksia sekä omituisia\näännös-sääntöjä, niin ettei outo korva sitä juuri helpolla ymmärräkään.\nKansa on rohkeaa, rivakasta, häilyväistä, kepeämmästä aineesta kuin\nmitä muualla tässä maassa tavataan, josta syystä se useinkin joutuu\nnaapuriensa pilkan alle. Se on keväällä hylkeen-ampujana, kesällä\nmaanviljelijänä, syksyllä merimiehenä, talvella kauppiaana, liikkuu,\npuuhaa, koettaa vähän kutakin. Se on sotaisaa väkeä: nuoriso\nrauhan-aikoinakin harjoittaa mielellään leikkisotaa. Lauvantai-illalla\non kylä kylän kimpussa, Lapväärtin joki on rajana kahden vihollismaan\nvälillä, leikki on kova, mutta pyhä-aamun ajaksi julistetaan vanhaa\nJumalan rauhaa, jota ei kukaan saa rikkoa. Taistelijat menevät silloin\nsovulla ja suosiolla yhdessä kirkkoon; mutta illalla, sabatin loputtua,\nleikki alkaa uudestaan. Tosisodassa on tämä kansa osoittanut\njärjestymätöntä urhoutta, jota sopii Uusi-Kreikkalaisten tahi\nSkotlannin vuorelaisten sotatapoihin verrata. Tähän seutuun on\nkiintynyt, verisiä muistoja vuosilta 1596 ja 1597, 1713 ja 1714, ja\nvielä 1808. Närpiössä viimeinmainittuna vuonna kansa ensiksi nousi\naseisin; raskaat, aina pettämättömät hyljepyssyt tähtäsivät läheneviä\npartiojoukkoja ja keikahuttelivat maahan miehen toisensa perästä\nhirvittävällä tarkkuudella. Mutta partiosota ei kestänytkään kauan;\nsäännölliset pataljonat pääsivät voitolle, ja vastarinta sammutettiin\nverentulvalla.\n\nv. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä,\noikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka\nsilmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto.\nSuuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa\npar'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia;\nmiehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa.\nPohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa;\nkapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä\ntämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee,\nniin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi.\nNäissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä\nelinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos\nymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu;\näitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti\nvahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.\n\nNuori mies vaimonsa sekä toisen vanhemman naisen kanssa astuu kotiin\npellolta. Hänellä on vasemmassa kädessään sirppi, oikealla olalla\nolkikupo, navettaan aiottu. Hän astuu tuota retustelevaa, vakavaa\nkäyntiä, polvet vähän koukussa, josta ruotsinkielinen Pohjalainen kohta\ntunnetaan. Vartalonsa on hoikka, keskikokoinen; -- matala verkalakki,\npumpulihuivi, paitahihat paljaana, kirjavat viilekkeet, harmaat housut\nynnä siihen aina kuuluva puukkovyö; jalassa pieksut, leveällä\nvillanauhalla sääriin sidottuna. Nuoremmalla naisella en pieni,\npunainen, tiukka myssy, punainen huivi, valkoiset paidan hihat,\npunaiset liivit, lyhyt, punainen, pitkinpäin mustaviiruinen villahame;\nsen yli vihriäinen, sonnustettu päällyshame, ja pieksut sitä soukempaa\nlajia, jota naispuolet käyttää. Hän on ahkera vaimo; ei hän edes työstä\npalatessaan unhoita luopumatonta sukankutomista. Vanhemmankin naisen\npuku on melkein samallainen, mutta hänellä on ruutuinen pumpuliliina\npäässä; hän astuu säästäväisyyden tähden paljain jaloin, kengät\nkainalossa, jossa hän myös kantaa suurta, ympyriäistä leiliä, jolla toi\npiimää leikkuuväelle. Oikean käden kohdalla on piipun kaltainen\npytkylä. Polttaako hän tupakkaa? Mahdotonta se ei ole, vaan älkäämme\nhäntä kuitenkaan pahoin luulko. Sirpin varsihan tuo pytkylä on.\n\nNuorempana on hän ollut kaunis nais-ihminen; sillä kaunista kansaa\nnäillä seuduin asuu, suorempaa luonteeltaan kuin muualla. Mutta kukapa\non se nainen? Onko hän täksi kiireiseksi työ-ajaksi palkattu\npäiväläinen? Voipi olla; mutta voipi hän yhtähyvin olla nuoren miehen\näiti. Kuinka hän sitten astuisi oman poikansa perässä? Miksi ei poika\nkanna äitinsä taakkaa? Näin on maan tapa; nainen on miehen vallan alla.\nNuoruutensa kukoistuksessa tyttö on nuorten miesten hallitsija, pitojen\nkuningatar, häntä mielistellään, imarrellaan niinkuin muuallakin\nmaailmassa. Tämän seudun nuorukaisissa on vielä hitunen normannilaista\nritarihenkeä tallella: he voivat tappaa itsensä taikkapa toisensa sen\ntytön tähden, jota rakastavat. Taru kertoo kuinka kolme nuorta miestä\noli kosimassa yhtä morsianta; hän kuoli ennenkuin oli kerjinnyt\nvalita. Silloin menivät ne kolme nuorukaista kellojalkaan tytölle\nhautauskelloja soittamaan. Mutta sill'aikaa kun he siellä kilpailivat\nkuka vainajalle parhaimmin osoittaisi viimeistä kunniaa, niin juohtui\nheille, kellon vonkuessa, mieleen, että koko elämä heille oli mitätön,\nnyt kun se oli poissa, josta elämä oli kaiken suloisuutensa saanut. He\npäättivät kuolla, kaatua vilpittömään keskinäiseen taisteluun -- he\nvetivät puukkonsa tupesta ja tappelivat siitä kunniasta kuka saisi\nhautauskellon viimeisen kerran soittaneeksi. Viimeiseksi henkiinjäänyt\nei kyennyt enää muuta kuin vähän helähdyttää raskasta kelloa, ja sen\nheikon, haihtuvan kaiun kanssa lensi hänen sielunsa pois mielitietyn\nsaapuville.\n\nNäin suuri on nuoren immen valta miessydänten yli näissä seuduissa.\nMutta vihki-alttarin edessä lahjoittaa tyttö pois sekä vapautensa että\nvaltansakin, Hänen hienot kätösensä kamartuvat kovassa työssä, hänen\nihastuttava kauneutensa ei enää lumoa miestä, sen perästä kun hän\nvaimon herraksi on tullut. Nuorena puolisona astuu vaimo kuitenkin\nvielä, ystävällisesti puhellen, miehensä rinnalla; mutta vanhaksi\ntultuansa hän vapaehtoisesti astuu aikamieheksi kasvaneen, talon\nisännäksi tulleen poikansa takana. Kumpikaan heistä ei siinä seikassa\nnäe mitään alentavaa; äitin ja pojan väli voi kuitenkin olla hyvä, jopa\ntäynnä rakkautta, mutta vanha tapa näin vaatii ja sitä noudatetaan\nenempää arvelematta.\n\nSuomalaisessa kansassa ei naisen ja miehen väli näin heilu\nylenpuolettomuudesta toiseen. Nuorukaisen rakkaus ei ole niin hurja,\nvaikka kuitenkin on yhtä uskollinen; naitu vaimo on vapaampi, emännän\nsana mahtavampi, suuremmassa arvossa pidetty. Tavalla tässäkin, samoin\nkuin germanilais-kansoissa, on vahvat juurensa ikivanhassa, esi-isistä\nperityssä säännössä. Suomalainen sulhanen ennen muinoin osti itselleen\npuolison, jos ei väkisen ryöstänyt omakseen; mutta naituna vaimo, joka\nsiihen asti oli ollut isänsä orjana, tuli miehensä vertaiseksi.\n\nv. Becker'in maalauksessa ei saa eroittaa maiseman luonnetta\nihmiskuvain luonteesta. Tää avara, viljava tasanko, jolla ei ole muuta\nrajaa kuin taivaan pilvet, sopii aivan yhteen asukasten kanssa. Tässä\nnyt näemme rauhallista, vakavaa, ahkeraa työtä, tyytyväistä\nturvallisuutta koska on runsas viljan saanti. Mutta toisinaan myrskyt\nmöyryävät tällä samalla tasangolla; meren levottomat laineet aina\nroiskuvat sen rannoille. Kaikkein näiden vaihtelevaisten vaikutusten\nmukaan vaihtelee myös kansan mieli; mutta jotain avaran lakeuden\nlaajasta näköalasta tullutta kuitenkin aina pysyy sen luonteessa ja\nhoukuttaa sen halua kaukaisuuteen uusille elinhaaroille.\n\n\n\n\n3. Helsingin Satama.\n\n(B. Reinhold.)\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaan Leo X:n kädestä\nja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,\nsiihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka\nRuotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,\nväkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä; mutta hänessä oli\nyhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.\nNäihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme\nvaltakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja\nsiksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita\npitkin Hämeen rantoja, vetääksensä etuisan Wenäjän kaupan näille\nkauppapaikoille.\n\nMutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,\nkompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Waasa, joka nyt\nRuotsin kruunun päähänsä pani, peri myös, monen muun asian kanssa,\nedeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton\njäsen, kukoisti Wenäjän kaupan kautta; Kustaa Waasa siis päätti nostaa\nsille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä\nkelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.\nTätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi\nPietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden\nkanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.\n\nKuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Waasa, saavat paljon toimeen; vaan\nteiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.\nTurhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky\nettä puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän\nautioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.\nAutiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,\nhietiköineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön\nkuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta\nkansain välillä.\n\nVähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen\nsuu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä\ntavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin\nkauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen _Helsingfors_. Tämä nimi\nsisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n\nsotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on\ntainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin\nalamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa\nsille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut\nsyntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai\nensimmäiset etuuksensa v. 1569.\n\nMeidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori\nkuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa\nvastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen\nmiehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen\nveripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että\nHelsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.\n\nMutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta\nTyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että\nporvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.\nYhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku\nHelsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman\nsisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon\nkohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina\ntäytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään\njo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan\nlännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa\nvaroitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen\nviherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti\nkyntelee itselleen pääsöväylää mereen.\n\nUusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas\nhävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla\nse kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta\npikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa,\nvailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen\nkäyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa.\nJälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki\nperäytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä\npaloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki\nautiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja\nkasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat\nasukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742\nnähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.\n\nMiksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren\nlaivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille\nvihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että\nheille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.\nHän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille\nkallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja\nPohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin\nkiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin\nSuomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa\neivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan\nSuursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät\nsiinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän\nsotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin\npiiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä.\nKaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi\nteki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina\nkäyneet käsikkäin.\n\nTämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka\nHelsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta\njäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin\nkeskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa\nEleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja\nperikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta\nturhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja\nmuistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v.\n1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.\n1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin\nkeskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan\nvajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat\nkultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita\nvarten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,\nkohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja\nkaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui\nseitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,\nkansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain\nkeskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on\ntuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle\nosaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren\nkirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla\nHelsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki.\nMonipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat\nkolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat\nharmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten\nvastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden\nkapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan\nmonenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes\nerämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier,\nLettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että \"Helsingissä\nvaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä\", se on vielä tätä\nnykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa\nlöytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus,\nvanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat.\nHelsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä\nsuomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan\nvuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista,\nsikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä\neivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja\nlännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa\nvalkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille\nja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä\nPietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta,\nollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni\nSuomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän\näärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu\nvoimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan\nvuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai\nturmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo\ntulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän\nristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni\nkansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren\nelinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.\n\nHelsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse\neteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen.\nPerustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi\nvalleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä\nvedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän\nniemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä\nlukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi\nseppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa.\nSuuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä\nEspoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä\nselkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja\njonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.\n\nTänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse.\nNykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi -- Katajanokka\n-- kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa\nnäemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on\npienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana\noikealla, kuvan äärten ulkopuolella.\n\nKuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat\nedustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat\nmuutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi\nKustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina,\nolisi toinen arvo kuin nyt.\n\nWasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta\novat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi\nkanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on\netukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista\nUlrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy\nyksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin\nisoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi\nlutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla\nkreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta\nnäöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä\nvuotta sitten muuan sukkela matkalainen: \"Korea kuori, tyhjä takana!\"\nSilloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen\nsuuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä\ntuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.\n\nHöyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän\nkuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin\nmerikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin\nkeskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin\nsuojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä\nkaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että\nhistoria tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli\noikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella\nlienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta\nennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta\nhaki, ennenkuin keksi Tukholman.\n\nReinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä\nei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo\nmeille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille\nlähteä.\n\n\n\n\n4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.\n\n(H. Munsterhjelm.)\n\n\nJos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin\nPohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten\nmonisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa\nympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on\nsuojelusmuureina hiekkasärkkiä (\"_Dünet_\"). Suomi, harmaakiven maa, on\nlaittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät\nmeidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös\nsuuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka\nmerimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä;\nvälin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi\nhivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä\nnurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä\nmaa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka\nenimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala.\nEtelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo\nkallioinen, havupuinen.\n\nKolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös\nlaajuutensa puolesta voittavat kaikki muut -- Ahvenan, Waasan ja\nTammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.\n\nSalpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu\nLohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren\npohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin,\nvarsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat,\nuseampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden\nvälillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia.\nKukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen\nsaariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä.\nPurjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva\ntoisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee\nkallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa\nkallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen\nilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn\nkanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene -- yht'äkkiä se on\nkallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen\nvesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä\nleveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.\n\nTullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä\nmuistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli\nsaaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen\nuskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin\nhöyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet\nkulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä\nkokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa\neksyttävässä labyrintissä.\n\nTässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut\nharvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on\nkalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei\nmerestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta\nvihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus,\nsaarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan\npotaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta\nviljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha\nsyöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua\n30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia\nlammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja\njättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän\npeltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan,\nheidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi\nhaudaksensa.\n\nNe, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin\n_Esping- eli Esp-skär_ nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo\nkauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren\nsaaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole\nEsping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto\nsillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut\nkesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa\nhengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä\ntämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.\n\nOn pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja\nsavenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki\nseisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa\nkahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja\njossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään\nporstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla\npuolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa\ntuvassa -- tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon\npiipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu\nkihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista\nrantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle\nvedettynä, joilla saarelainen soutelee -- raskaita, könttyräisiä,\nmuodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana.\nMitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin?\nRuuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri,\njosta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on\nrappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen\npuolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän\nlimaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on\nse rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu\nlevottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan\nulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä\nraskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko\nmiespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina\npannaan aittaan tallelle.\n\nLaine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista\nja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää\nsuojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti\nsalakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut\nsatamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi\nRääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää.\nKaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti\nhe tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.\n\nTässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti\nviehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin\nsanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta\ntästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä\nmielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin\nikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja\nhauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen\nelämä -- alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja\nalin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.\n\nUsein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän\nsaaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen\nruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa\nvalittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia\npäiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä\nvedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia\nvireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin,\nvedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava\nsilakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät\nvireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja\nlaskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista\napajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä\nhopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät\nminkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia\npyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin\nvoimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen\nyli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat\nmiehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen\nsaapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen\nmökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat\nsitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä\nhupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta\nmeidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.\n\n\n\n\n5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.\n\n(K. E. Jansson.)\n\n\nMe siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan\nsaaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä;\nvaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena\nyhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät\nvedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu\nahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme\nmerimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna\nmastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.\n\nTässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa\nmukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka\nsamassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät\nmelkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään\npuinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu\nkuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat\nviskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli\nkulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves,\nperällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia\nmerimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.\n\nNeljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on\ntuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä\nsekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin\nvoittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät\nsalli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut\nkengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun\nvärinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta,\nja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat\nsarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen\nmanterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu \"sydvesthattu.\" Poika\nyksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa,\npunainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä\njäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.\n\nKajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken\nsälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten\nsyöneet yhteisen aterian -- yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla\nAhvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa\nmeri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että\nAhvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on\nnyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata\npitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt\nsovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan\nturakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia\nvastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi\ntäyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon\nperirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa,\nniin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle,\njonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka\nauttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki\nkallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi\nnoita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei\nvanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko\nmilläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties\ntupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän\nhuvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on\nsilminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo\n\"sydvesti-pää\" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka\nkylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää,\nja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika\nhupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin\nasema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä\nmestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.\n\nPian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku\nkauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja\nryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. \"Sydvesti-pää\" silloin on\nhallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on\nkarsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä\npääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin\norava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista\nrohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän\nrakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin\nItämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika\nmies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin\nmaakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja\nollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne\novat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista\nsekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina\naikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat,\nmonissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita\nmaanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi\nsanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi.\nKansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä\nSuomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan\nAhvenalainen, mies aivan itsekseen.\n\nTilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia\nmuistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme\nkansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien\npelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja\nmiehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että\nhe ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin\nkarskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella\nhetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille:\n\"Nostakaa ankkuri!\" -- niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja\nhe lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta\nsamalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.\n\n\n\n\nTurun linna ja Auran suu.\n\n(B. Reinhold).\n\n\nSilmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa\nylistetty _Aura_ [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus]\n-- jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä\nprofeetallinen kuin latinalainenkin -- Aura levittää meitä kohti\nsuunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella,\nvasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin\nlinna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu\narvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme\nkirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme -- linna, kirkko, joki --\novat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä\nelinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä\nedessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko\nromalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä\njokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.\n\nTurun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen\naikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei\naikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja\nRuotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun\nlukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa\nmuureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli\nseuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen\ntutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta\nselkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä\nvähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa\nvaltakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä\nenemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta\nsaattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon\nettä sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla\nvuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa\nKatarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina\nahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna\nantoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II\nAadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa\nmainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen\nasennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään\nSuomen yliopistoa.\n\nLinnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan\nkeskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme\npuolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se\nkauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai\nnähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä\nväestönään -- Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia --\nsai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-,\nvälin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi\npuoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli\nKristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas\njunkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan\nsotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja\nlinnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä.\nAinoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti\nvuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi\nTukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa\n1523.\n\nLähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi\nEerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa\nvastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja\npuolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin\nherttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös\nheittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan,\npaljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan\nherttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa\nrangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta\nvastaan.\n\nKolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet\ntässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa\neivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat\nvastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa\nvuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois\nSuomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna\nuppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan.\nKlaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa\neikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua\nammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään,\njuuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä,\nmutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon\nvahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien\nsisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth -- jonka J. Wecksell sitten pani\npääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä --\nviekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi\nantaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly\nKaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan\nelossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja\nhuusi: \"Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!\"\n-- Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: \"Jos olis puoliso vainajani\nollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet\ntänne sisään!\"\n\nTalveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden\nFleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet\nottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana\nsuostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle\npää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille.\nMutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin\npäästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin\nuppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys\nja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi\nhakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei\nsaisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti\nseitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin\nKorpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli\nmenettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta\nollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28\np. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä\nvastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni;\nkuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja\nKurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus\nFlemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen\nOlovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.\n\nSe oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä,\nkoska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa,\nsyttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti\nvalkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana\nherttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut,\njäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen\nyli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari\nBrahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v.\n1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi\nlinna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se\nseisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen\naivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla\nja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin\nkaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät\njälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin\nnyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja\nvarten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka\nmuinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus\nlevitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat\nJuhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein\nhyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa\nkunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein\nasunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta\nulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on\nparannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik\nkuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan -- kaikki hävittävä aika\non ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.\n\nMaalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se\non samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim\nScheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta\nvasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa\nkanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla\npuolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni\n-- tieteen autioksi jäänyt linna -- seisoo korkealla seudun yli. Aura\nmuistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin\nrantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen\nLinnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt\nsillalla mannermaahan yhdistetty _Ruissalo_ kuuluisain tammiensa,\nChoraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.\n\nTurun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma\nerinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut\nkirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä\nympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat\nnäköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.\n\n\n\n\n7. Imatra.\n\n\n    Kolm' on koskea kovoa,\n    Kolme järveä jaloa,\n    Kolme vuorta korkeata\n    Tämän ilman kannen alla.\n\nNiin laulaa Kalevala, ja niissä:\n\n    Ei ole Vuoksen voittanutta,\n    Ylikäynyttä Imatran.\n\nMoni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen\n-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus\nSchaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän\npaljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen\nalkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se\nnielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600\nkuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy\nkallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman\nalaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä\nolevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.\n\nBuuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi\nhalkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,\nnoin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä\nSaimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7\nsyltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se\nvaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren\nkohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa,\ntyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta\nemonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka\nsupistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä\nilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin\nkiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee\nyhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi\nlaineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.\nWuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän\nleviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää\nkovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki\nhyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa\ntulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen\nihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,\nläpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka\nsyökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös\n\"Pikku Imatraksi\" sanotaan.\n\nWuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä\nvielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle\nlauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän\nkaltainen kohina Imatrasta.\n\nSiitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski.\nSitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.\nMutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle\nkalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden\npaljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan\nmatkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.\n\nImatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan\npäähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi\nylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei\nkuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa\nsäilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,\nse syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.\n\nKosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,\nmutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä\nkallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen\nvaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin\njälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa\nkohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,\nkuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina\nväikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren\nväreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin\nolisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei\nmikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin\nmeidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset\nvoittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta\nvahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään\ntulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin\nNiagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista\nvenemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran,\nvaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten\njälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,\nkuulumattomiin.\n\nImatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta\njoskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme\nvasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin\npuolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia\nkallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä\ntodella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun\nseisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy\nImatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi\nsyökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon\naseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja\nihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot\nympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä\nhämmästyttää hiljaista yötä.\n\nOikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,\njotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja\nnyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina\nviehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä\nkatselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut\nkallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia\nsavi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät\nmatkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka\nNevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella\nrannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.\nMuutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,\neikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin\nrikki.\n\nImatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella.\nMutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen\ntyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa\nnäkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan\nliman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,\nja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta\nkoskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu\nviimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan\navaraan syliin.\n\nKuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella\nrannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista\nmonilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan\nkatsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.\n\nKuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan\ntäyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: \"Imatra ei ole mikään veden\nputous, se on vaan paljas koski\". Oikein niin, mutta se on koski, josta\nkoko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään\nvertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi\njäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien\nherättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet\nitsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin\nkansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.\n\n\n\n\n8. Talvi-ilta Somerossa.\n\n(R. W. Ekman).\n\n\nMikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n\npeninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua.\nVuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava\nalanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä\nrajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan\njossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei\nSomerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.\n\nSuomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta\npalattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri\nmatkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja\nuskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen\nitalialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet.\nTämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja\nverrattavasti realisempi toisia.\n\nTalvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea,\npistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole\nnuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja\npruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön\nkatseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen\nmuodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän\nvelvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä\npuhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän\ntuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu,\nmolempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle\nrievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö\ntarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä\njuuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä\nvyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä,\nväittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee\nviikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän\nalustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei\nhän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa\nyhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.\n\nLikellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta\nja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi\nmaanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille\nyhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle\nväärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin\njärjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota\nmeidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa\nkiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran\non kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?\n\nKuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja\nvoi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa,\npärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu\nköyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea\nmieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan\nyksitoikkoinen laulanto.\n\n\n\n\n9. Porvoon kaupunki.\n\n(J. Knutson).\n\n\nNoin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja\nHelsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla\nkuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on\notettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä\njokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä\nmuinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se\non ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja.\nSe jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon\nkaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu\nsen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä\n(Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin\nkuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan\nrakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.\n\nVähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti\nsaapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin\nturkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n\nvuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas\nMaunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli\nPorvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt\noikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski\nkuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen\nlemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin\nrauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi\nkadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v.\n1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan\ntuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma\nPorvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse\nmentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin\narkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen\najosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.\n\nAikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta\ntoimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava\nsuosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti,\njolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen\nsijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki\nsotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset\njoka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä\nainoasti puhutaan \"Porvoon kylästä\". Sata kahdeksantoista vuotta\nmyöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen\nsota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta\nmiestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla\ntakaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan,\nPorvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin,\nsamoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua,\nVenäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja\nhävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721.\nRauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä\nseuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko\nisänmaalle merkillistä aikakautta.\n\nMaaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja\nMaalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan\nAleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä\nkaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli\nolleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin\nuskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin\nRuotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä\nluopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin\nvaltaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen,\nkeskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen\nvaltio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei\nyksipuolisesti saa rikkoa.\n\nValtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen\nperästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen\nsuuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden\nuutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon\npersonan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua,\nhistoriallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja\njoka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen\nlyseon, juhlasalissa.\n\nSillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat\ntiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja\nnäkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni\nPorvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa\nhistoriassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan\ntyöhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi\nkymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös\nkesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa,\nkirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat\nluettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja\njoista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat\nmahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä\nRuneberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli\naika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen\noman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi\nmitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä\nkatsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena\nlensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä\nterveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen\nulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja\nhurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena\nkunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.\n\nKuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan,\narvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418.\nTulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit\najanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää\nodottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden\nperuskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja\ntori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat\naivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä\nvielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha\nkaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä\nmutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä\npöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen;\nmeren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska\nkaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo\nkauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille,\njotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä\nratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin\netukaupungin.\n\n\n\n\n10. Maisema Pirkkalassa.\n\n(W. Holmberg).\n\n\nLämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä\nWerner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja\nlaaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä\ntalossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu\nuiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea\nhietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on\nmaan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut\nihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän\nvasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet\nmonen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka\npujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet\nkenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä\nmyöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei\nollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia\npaperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja\nhuoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä\npäivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat\nmitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli\npaperia tuolla lailla.\n\nEräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän --\ntässä kuvassa näkymättömän -- koivun juureen, ja avannut kantensa\netehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä,\nmatkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen\nviereensä.\n\n\"No mikäs tuosta syntyy?\" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo\noli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.\n\n\"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla\",\nvastasi maalari.\n\n\"Teettekö sen kruunun käskystä?\" kysyi taas talonpoika, vähän\nluulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin\nkaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.\n\n\"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten\", selitti\nHolmberg hymyillen. \"Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei\nole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään\nrintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan\ntyömiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan\nlintusista\".\n\n\"Mutta mitä hyötyä on tästä?\" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.\n\nMaalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten\ntulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen\nkuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle\niloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.\n\nTämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. \"Kyllä nyt\nymmärrän\", sanoi hän; \"nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa\nannetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa\npenniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista,\njotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla?\nEttehän toki aikone myödä pois minun taloani?\"\n\n\"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön\", sanoi maalari\nleikillään, \"enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä\nlisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin\njos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani\novat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän\ntalonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret\novat ruhjaksi lahonneet\".\n\n\"Joutavia!\" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin\naikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas\ntietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja\nsieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut\nkuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä,\nsulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja\npimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti\nkaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä\nsuostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita\nHolmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren\nSuomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa\nkävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa\nylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla\nloistolla -- silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta,\nystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta\ntäyttänyt.\n\nMutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet\nkultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä\nvielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään;\nme näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät\nveden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo\npeittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan\nSorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun\njuurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat\njo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt\njo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta\nkuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta,\nei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna\npäivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien\npohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa\nkuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon\nja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!\n\n\n\n\n11. Jääsken kirkkotiellä.\n\n(R. W. Ekman).\n\n\nOn Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee\nnuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla\nkäynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä\nlaskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää.\nToisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt\nnavettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi.\nMutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken\ntaian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden\ntavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen,\ntaika-uskoisen kansan mielessä.\n\nMies -- ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista\nJääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään --\non puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen\nvillaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja\nleveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme\nkuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean,\nhetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen\nvillahameen sekä päässä valkoisen \"hunnun\", jonka muoto eri pitäjissä\nsuuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille\npitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä,\njota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä\npeittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy\nrinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota\nvaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain\nhyvistä siunauksista.\n\nKirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa\nraskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi\nkuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy\n(jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu\nvarustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä\nhuolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee\nvoitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka\nmaksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla\nliikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman\nkokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä,\nasioiden alulle paneminen, jotka _saattaisivat_ menestyä, vaan eivät\nniin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen;\nkuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua.\nKarjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on\nmatkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään\nvehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.\n\nTällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa,\nmutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä\nkielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä\nhakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet\nlyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen\nvievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua\nlankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon\nkuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen\nleipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta\nVenäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen\nmieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin\nkaikki, jopa harmaakivikin.\n\nYlös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee,\nhöyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun\nlankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut\nitseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi\nköntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin;\nse on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja\npeninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt,\nkäsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina\nmaleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä\nmaantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta\naskelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu\nsivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten\nja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin,\nvaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois --\nedespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!\n\n\n\n\n12. Wiipurin kaupunki.\n\n(B. Reinhold).\n\n\nSuomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana\npohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi,\njonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään.\nTämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan\nlahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen\nvirran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan\navaraan vesistöön.\n\nHamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi\nkauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain\nvaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika\nWiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman,\njoilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan,\nsalmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka\nviidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin.\nTämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman\ntorninsa ja rikkaan historiansa kanssa.\n\nMahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen\nrajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin\nmuureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat\nkaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti\ntakaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki\nsalmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v.\n1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin\nkaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli\nKeski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen\nvarmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi\nruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki\nsuojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten\nyhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän\nvuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta\nsota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö;\nsiemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki\nsai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.\n\nV. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa\n\"Wiipurin pamaus\". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän\nvapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka\nlukumäärä oli \"kuin puita metsässä\". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät,\ntuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, \"suuria kuin\ntynnyrin pohja\". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko\nniin leveä \"että humalasäkki mahtui sen läpi sisään\". Tätä hirvittävää\nvihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle\nkaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella,\nainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä\nharjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin\nurhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen\nolevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun\nmerenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen\nlaiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta\npudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset\nnäkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka\nmissäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan\nhänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin\nsuojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja\nkeitti isossa padassa \"hirmutus-ainetta\", johon oli pantu \"käärmeitä,\nkonnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa\". Tämän keitoksensa hän\nsitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja\nlaittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa,\npistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun\nvaljetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää\nsuurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan\nväki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten\npäälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja\nryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen\npuolustajia edeltään.\n\nSilloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti\ntornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui\nmaahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät\nolleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon.\nKnuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä\ntavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.\n\nSemmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria\nkohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli\nsen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen\nsotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli\nlumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä\nheiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun\npimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että\nsuuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten\nläksivät tiehensä. -- Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577\nsuitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta\nWiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.\n\nV. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria\nvastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari\nHerman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka\nkaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset\nVesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa\nSigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä\nkaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua.\nVanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan\nseisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä\nmuutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p.\nmunkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät\npistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.\n\nV. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten\npuolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi;\nkymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset\najettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi\njälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.\n\nMutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa\nPuolassa, alkoi \"Isonvihan\" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta\n1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa\nWiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta.\nKenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut\nmuuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti\netukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä\npatterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä\ntulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan\nhukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston\neteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha\ntuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina;\nsitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä\nvirrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva,\nmuuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin\nkeksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin;\njumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä\netevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.\n\nNytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia\nviskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak.\n29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois\nsotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen.\nSyytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen;\nmuutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin\npelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.\n\nPitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu.\nMaaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota\nkeväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa\nvahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja,\nja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti\nMaunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli\nniin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen\nrynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari\nratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja\nkuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki\nraukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja\npäivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista\nviikkoa kestivät \"Kaarlolaiset\" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun\nihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo\noli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi\ntasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia\nsisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille\noli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin\nansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä\nvähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin,\nvietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan\nsotajoukoille.\n\nNyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari\nPietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne\nvielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin\nsuojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman\nedistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen\nkuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen\nlaivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain\nsivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen\nvoimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka\nnäkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan\nkaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa\nkauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että\nihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille\nsen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka\nyhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.\n\nKahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin\nsodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575,\n1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834.\nYhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos\nmuureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen),\nNeitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden\netukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan\nja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen\neriskummallisen puhekielen sekamelskeen -- suomea, ruotsia, saksaa ja\nvenäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa\nkosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin\nisänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin\ntätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän\nsaanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja\nvahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön\nmuuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.\n\nReinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme\nSalakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa\nkaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella\nikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki\nSyysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.\n\n\n\n\n13. Kaskimaa Iisalmessa.\n\n(B. Lindholm).\n\n\nSydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on\npilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee\nhonkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa,\nkipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla\nja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä.\nRäiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä\nmyöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli\ntarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?\n\nVarmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi\nnoin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti\ntekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään\nsammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä\npoltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että\nhe sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan\nsille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla\neikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet\nsemmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin,\nmihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he\nsuinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä\nsentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden\npilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi,\nsaloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?\n\nMitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi\nvaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa,\nkannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään\n-- senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut\njätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja\nviljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä\nja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan\nsamasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen\nhoidon alle.\n\nTämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on\nollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on\ntavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen\nmaanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa;\nmutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä\nsemmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten\nniin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan\nautioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä\nainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla.\nAttilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi\npolkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki\nviljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset\naineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka\ntuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen\nrinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää\ntulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi\nkaskenpoltosta usein -- ei sentään aina -- polttomerkki Suomen\nkukoistaviin poskihin.\n\nMutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä\nmetsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos\nsillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta\nhuolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu\nkaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä,\ntupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet\nlapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen,\ntaputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä\npilvistä aamutaivasta kohti.\n\n\n\n\n14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.\n\n(R. W. Ekman).\n\n\nKaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies\npalajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa,\nvaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen\nvaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan\nikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä\nmuistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja\nPohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste\nsädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen\npäällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon.\nIsäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha\nemäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa\njauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei\nyhtäkään kainostele vierasta.\n\nKuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät?\nHän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään.\nOnko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle\ntalonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla,\njoka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa\nvoimaa?\n\nEipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes\noppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika,\nja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut\nrikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on,\nsanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen\npitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin\nmatkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin;\nkenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos\nolet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet\ntässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja\nrunsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan\ntaivaallisesta valostaan. \"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet\nsen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös\njokainen, joka Hengestä syntynyt on\". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen\nsiemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen\ntalonpojan syrjäiseen mökkihin?\n\nPentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä\npeittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi\nSuonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika,\nmutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi\npoimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo\n24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä\nvähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64\nvuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu\nnähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita\nmiehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa\nesimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä,\nSavon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli\nympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat\ntehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän\nlauleli häntä likimpänä olevista aineista -- uudesta kirkosta, vanhasta\ntalosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta,\nkotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja\nlaiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä\nkokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta\ntoisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä\ntyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel\nelämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi,\nsill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan\nsuussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.\n\nSuomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia\nrunoseppiä kuin \"Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen\"; mutta eipä ollut monta,\njotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on\nhänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja\nkansasta.\n\nKuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti\nLyytinen ei \"soitakaan kanteletta\"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein\noli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen\nvalmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville,\nihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties\nkopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon\navuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu;\nuseimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri\njoukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat\nlaulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin\novat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että\ntoinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli _säesti_, ja\nsitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä.\nMolemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja\nkumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi\nkaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se\nkanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun\nperuslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä\nrunon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin\nsyntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia\naineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat\nolevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden\nsuhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden\npuolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja\nalin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen\nrinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi\nmuodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa\nlöytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua\nharjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.\n\nSavonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden\nparhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet\nuhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei\nsiellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta\nlaatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon\nunennäönkaltaista kauneutta.\n\n\n\n\n15. Tammisaaren kaupunki.\n\n(O. Kleineh).\n\n\nHankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan\npoukaman, nimeltä _Pohjanlahti_. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots.\nPojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka\nSuomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää\nsuolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat\nvihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria\nherraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun\nviljavuutta.\n\nPohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu\nkulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden\nsoukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen\nsuuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksi\n_Tammisaari_ (Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita\ntammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevan _Raseporin_\nlinnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin\nmahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat\nkaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi\npieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin\nryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet\nkäyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän\nalusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V.\n1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet,\njotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään\nlähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista\nnoina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin\nLeijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he\nhallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina\nsuojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta\nkun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin\nUudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari\npääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla\nhinnalla.\n\nSen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin\nhyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti\nkuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun\nja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä\njätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut\nkukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen\nnurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa\nsuoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana\ntuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies,\nmathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä\nkirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari\nollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä\nihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen\nrauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina\nkehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään\nolevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä\nmyös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin\nnais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten.\nV. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen\nnuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie\ntempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja\nviskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan\nliikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä.\nKilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän,\nniemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai\nolemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta.\nRautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin\ntäytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa.\nRahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä;\ntavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin\ntapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla\nsatamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla\ntuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.\n\nKaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa\nnäemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin\nvahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren\nsilloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf\nLeijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin\nkallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla,\nalttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla\nsekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä\npuutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää\nselkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat\nmuuttavat Tammisaaren koko muodon -- höyrylaiva-laituria ynnä siihen\nkuuluvan, \"Knipan\"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen\nkanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja\nrautatie-siltaa Pohjanlahden poikki -- niitä kolmea ei kuva meille\nnäytäkään.\n\nMaalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on\nkatoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena\nse oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole\nhuomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja\nliikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät\ntaideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden\nkatot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot\nmonet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet\nsievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu\njoka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella\npuolella -- se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän\nvaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen\ntottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja\nlörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin\nluonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: \"Mene\nsitten vaan minun sivuitseni!\" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen\nkomeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä -- jos ei se\nkaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin -- ja se, joka\nkolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa \"Matkustuksessa\nSuomessa\", on ihmetellen kysyvä: \"Tuokos se on Tammisaari?\" Ei, niin\nsilloin kuuluu vastaus, _se on ollut!_ Ainoasti vanha, kunnianarvoinen\nHerran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin\nkuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse\nmuuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva\ntulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.\n\n\n\n\n16. Metsäseutu Hauhossa.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nLunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin\nAfrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei\nnähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo\naina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen\njää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia.\nHeitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan,\nmeidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään\nja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme\npuolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys\ntuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.\n\nEnsimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde\nkajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot\novat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa\nlakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan,\njossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen,\nsilloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä\nkuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.\n\nEdessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt\nhienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden\noksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan\nalla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties\nkarhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka\nvasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin,\njoka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia\nlisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa,\nsillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä\nhienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy\nmiettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava\nhypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä\näsken sataneesen lumi-vitihin.\n\nKaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä\ntoimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa,\nseisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi\npolttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin\nmäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin\ntalohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän\nohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta\nvarovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel\nkaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä\nkohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä\npuoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.\n\nHetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä\nsilloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda\nhavukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta\nalkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin\njoutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat\ntyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää\nsiltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin;\nmahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi\nnähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti -- ja\nkuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen\nluonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen\npäälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.\n\n\n\n\n17. Paja Turun lähistössä.\n\n(R. W. Ekman).\n\n\nMuutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen\npuolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen\nsää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat\nkauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva\nmyrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin\nja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa\npari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo\nsitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin\nkutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen\nlähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla\nkorjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin\nkerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan\ntaustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella\nja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä\nlaivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa\nnäkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta\nkuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään\nsisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen\nhelähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle\ntalonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut\nkatkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt\npainaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu\ntyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa\npiippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan\nkanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat\nlevätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä\nhetkenä Ekman astuu sisään.\n\nMeidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt\ntavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan\nvaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman\ntutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa\nseppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon\ntähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan\naineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta\nvilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan\nsisustan monin monellaisin kaluineen -- ahjon, palkeen, alaisimen,\nruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä\nlisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä\nkaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän\nkoiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen\nsanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi).\nAinoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.\n\nEkman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen,\nsillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa,\nsuurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta\njos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti\nhiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa\nmilt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme\ntiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen\nvoinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin\non ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa\nei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on\nosannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka\nniissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen,\nleikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?\n\nEi se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä\nkuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on\nvanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen\nmuinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja\nviisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja\npakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä\nsepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan\ntaivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan\nonnen, hän on \"onnensa seppä\". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan\nja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen\nmatkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.\n\n\n\n\n18. Hämeen linna.\n\n\nSamana vuonna -- 1249 -- jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä\nEgyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl\nWanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa\npitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin \"laittoi lukon\nMälarinjärven suulle\", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin\nlukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän\nluonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka\nvalittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä\ntunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta\ntaistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.\n\nBirger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti\n_Kruununlinnahsi_ (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu\n_Hämeenlinnan_ nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella\nja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista;\nmutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen\nkivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville\nherroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se\npaloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen,\ntuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein\nvankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on\nkuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut\nHämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden\nmuurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin\nsyrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on\ntyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja\nperäytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin\nsotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut\nkuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin\nrakennettu maan poikien _kuritukseksi_.\n\nKauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja\nvuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan\nkäytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista\nkukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä\nBirger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa\nkädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean,\nyhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan\njarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen\npakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä\nmitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen\nnovelliksi kelpaavaksi.\n\nSuomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren\nrantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan\nedustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle,\nlinnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta\nv. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi\n-- virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen -- \"krouvinpito sille\nvähäisen elantonsa\": -- sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva.\nVuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta\nHämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli\nvalmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla\n100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta\nKustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia\nsekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se\nnerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä\nmyös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen\nv. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen\nmeidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat\nkomean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle\nhallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle.\nTällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman\nkirjoitettava.\n\nHämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen\nperästä \"ehdompana entistänsä\" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra,\nvapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan\nkuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut\npohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja\nsalmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien\njyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen\navautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti\nSkotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.\n\nMunsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen\nynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja\nedustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla\nsievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen\nvaralle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana\ntärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia\nomituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli\nkeskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia,\njotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina\nolevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.\n\nHämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen\nmuoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia\nmyöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen\npeninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin\nhajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon\nvaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat\nainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on\njo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön\nyksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain,\nsäännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien,\nvuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.\n\n\n\n\n19. Maantie Tampereen seudulla.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nSyyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden\nlatvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa,\nsynkkämielisenä, ääneti.\n\nMaantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten\njäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä\npohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle,\ntehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät\nraskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme\nkuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka\npohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset\nresorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset\nusein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on\nluultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee\nsyysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään,\npuhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei\nole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen\nkeskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain\nedessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla -- miksi siis ei\nköyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.\n\nMaisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään\ntavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä\nvastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot\nmylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella\nvaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut\nhalot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne\novat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa.\nMutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa\nnöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä\nloppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei\nalaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva\nsurumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman\nyli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista\njärveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos\nvaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme\njo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan\nmäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole\npystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna\nvaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan\nmarjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa\nvihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon\nilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt\nkatsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja\nharjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän\nonneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.\n\nMunsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on,\nniin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen\nomituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä\nsyystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen\nrakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo\ntulevainen uusi kevät.\n\n\n\n\n20. Iltahetki Aurajoella.\n\n(B. Reinhold).\n\n\nTämän kuvan voisi sanoa pohjois-eurooppalaiseksi, ei vaan\nsuomalaiseksi. Riikalainen luulisi tässä tuntevansa Väinäjoen,\nLybekiläinen Traven, Hampurilainen Elben ynnä noihin jokihin kuuluvan\nkalastaja- ja merimies-väen kanssa. Tuo mies tuolla, joka, nojallaan\nmastoa vasten, huolettomasti tupruttelee savuja piippunysästänsä ja\nkatselee jokea, saattaisi yhtähyvin olla Hollantilainen, Ruotsalainen\ntaikka Tanskalainen. Meriväellä on jokapaikassa sukulaisuus keskenään,\nja mikä nimeltään se joki lieneekin, jossa aluksensa on päässyt\nsatamaan, niin näet merimiehen kasvoissa jokapaikassa saman suruttoman,\nvakaisen näön.\n\nKalastajaperhe saaristosta on kiinnittänyt aluksensa alisen sillan\nkaaren alle. Illallinen on syöty; siksi päivää ei ole enää mitään\ntekemistä. Yksi mies on jo mennyt levolle tuohon purjeista kyhätyn\nteltan suojaan. Se on ukko-vaari, joka vanhuuden etu-oikeutta hyväkseen\nkäyttää. Poikansa yhä vielä nautiskelee illan ihanuutta, ahkera miniä\nlevittelee mattoa etukokassa, ja kuusivuotinen tytön tynkkä,\nponnistellen Nukku-Mattia vastaan, katselee kaupungin ihmeitä. Vene on\nsaapunut perille niin myöhäisellä päivän ajalla, että enin osa\nkuormasta vielä jäi myömättä. Puolikot tuolla, täynnä silakoita sekä\nturskakaloja, ovat huomenna vaihdettavat suoloihin, jauhoihin, kahviin,\ntupakkaan sekä heliseviin markkoihin.\n\nKaikki on hiljaa, helinä kaduilla on hälvennyt, yksi joen pienistä\nhöyryveneistä päästää höyrynsä tähteet ilmaan; pian on koko toimelias\nTurku vaipuva uneen. Mutta vielä välkkyy kajahdus valppaasta Heinäkuun\nauringosta hehkuvissa ikkunalaseissa, puutarhoissa, rannassa sekä joen\nkuvastelevassa pinnassa. Kesä-ilta on valoisa, lämmin, tyyni; ei sillan\nkaarikaan saata luoda pimentävää varjoa veneessä istuvan perheen\npäälle. Autuas rauha! Toisen päivän tullen, on sama alus kenties\nturhaan osoitteleva satamaan jonakuna myrskyisenä syys-iltana,\npilkkopimeässä, hyrskyvien karien keskellä -- mutta sitä ei nyt\nmuistele kukaan. Myrsky on nukahtanut, pimeyden voima on rauennut, ja\nalus on kiinni rauhallisessa rannassa yöttömänä suvi-iltana.\n\n\n\n\n21. Naantali.\n\n(B. Lindholm).\n\n\nAlkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu\nOlavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava\nkirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin\nollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin.\nMaunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun\nBirgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista\npeninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen\nläheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä\nrauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää\nettä kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä\nhänelle niin rakkaasen luostariin päin.\n\nNimeksi sille oli pantu _Vallis Gratiae_ (ruots. _Nådens Dal_, suom.\nArmon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko\nSuomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli\nsiellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan\nmalliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä\nArmon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se\nharjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun\nvaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa\ntoivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä\nmyös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia\nkasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian\nsyntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli\ntänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä\nanteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle\nturvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli\nkaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä\nluostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.\n\nUskonpuhdistus tuli Suomeen hiljakseen, melkein ääneti, ja ankara vuosi\n1527 kukisti yht'-äkkiä, niinkuin maanjäristys, katolisen kirkon\nmaahan. Naantalin luostarille tuli sama kohtalo kuin sen muille\nveljille; sen maa-tilat annettiin entisten lahjoittajain suvuille tai\nkruunulle, sen kalleudet ryöstettiin: sen hurskaat, nyt periköyhät\nasujaimet saivat kuitenkin vielä vähän aikaa armoilla elää vanhalla\npaikallaan. V. 1569 viimeinen abbedissa Naantalissa, Birgitta Kurki\nrukoili kuningas Juhana III:lta Jumalan tähden apua muutamille\nvanhoille, aivan hyljätyille luostarisisaruksille, jotka vielä olivat\nentisessä konventissa jäljellä. Juhana kuningas tämän liikuttavan\nrukouksen kuuli; hän antoi luostarille takaisin pienen maa-tilan\nvuotuiset tulot, korjautti kirkon ja ilmoitti puolilla sanoilla, ei\nolevan hänellä mitään sitä vastaan, jos toisetkin vanhanpuoliset lesket\ntai neidet panisivat nunnahunnun päähänsä. Mutta nunnahuntujen aika jo\noli auttamattomasti ollut ja mennyt. V. 1577 kuoli Birgitta Kurki, ja\nhänen kuoltuaan oli vaan kolme nunnaa enää jäljellä, jotka tarjosivat\nluostarinsa vielä tallella olevat kalleusten tähteet kuninkaalle, sillä\nehdolla että sen sijaan saisivat pienen talon omakseen. V. 1581 oli\nvaan yksi heistä elossa, jota ahneet voudit näkyvät ahdistelleen, sillä\nkuningas uhkaa ankarinta vihaansa sekä epäsuosiotansa niille, jotka\nNaantalin \"yksinäisen nunnan\" eläkettä supistaisivat. Sama uhkaus\nuudistettiin v. 1590. \"Antakaa viimein vihdoinkin Naantalin nunnan,\nElina Knuutintyttären, saada saatavansa\". Kuinka kauan sitten tämä\n\"katolisuuden leski\" vielä eli, sitä ei tiedetä; mutta näin köyhänä,\nnäin turvatonna, näin yksikseen hyljättynä katosi hänen kanssaan\nkatolinen kirkko Suomessa, joka aikanansa oli ollut niin rikas ja\nmahtava! Naantalin luostari on sen kirkkaimman loiston ja sen halvimman\nalennuksen kuvana.\n\nLuther'in usko katsoi velvollisuudekseen hävittää kaikki \"paavilaisen\ntaika-uskon\" jäljet. Luostarin rakennukset purettiin tanteren tasalle;\nainoasti luostarikirkko, nyt lutherilaisena, kohottaa vielä nytkin\nmahtavat, kauas meren seljille näkyvät muurinsa kallioiselta rannalta.\nPyhäin miesten kuvia, messupukuja, alttarivaatteita, kalkinpeittoja,\njotka häviöstä ovat säilyneet, ynnä myös kahta (nyt haudattua) muumiata\nkirkon-alaisissa holveissa on viime aikoihin asti näytetty uteliaille\njälkeisille. Taruja salaisista holveista sekä maan-alaisista käytävistä\nei ole puuttunut; aukisilmäinen tutkintokin puolestaan on paljastanut\nja kuvannut luostarin perustusmuurit. Jäännöstä nunnien uutterasta\nkätevyydestä ovat villasukat ja villavauvat, joita nykyisessä\nNaantalissa kudotaan.\n\nPyssymies eräänä päivänä ajeli lintua takaa, joka viimein valitsi\nturvapaikakseen kirkon rauhoitetun katon. Pyssymies ei pitänyt lukua\npyhän Birgitan rauhasta; hän laukaisi, ja lintu putosi kuoliana maahan.\nMutta latingin palava tappuratukko sytytti kirkon katon, kirkko rupesi\npalamaan, pyssymies sen näki ja tuli samana hetkenä -- niin taru kertoo\n-- sokeaksi. Se tapahtui Maalisk. 4;nä p:nä 1628. Paksut seinät\nkuitenkin kestivät tulen voiman, kirkko korjattiin jälleen ja\nlaitettiin nyt nykyään täyteen kuntoon Suomen kruunun kustannuksella.\nTorni rakennettiin siihen v. 1797.\n\nNaantalin kaupunki, jossa jokainen talo on pitänyt oman sukunimensä, on\nvaivalla ja tuskalla elää nytkytellyt vuosisadan vuosisatansa perästä,\nmasentuneena mahtavan kilpaveljensä Turun likeisyydestä.\n\nMeidän aikoinamme vaeltelee taas suuria toivioretkeläis-parvia tuolle\nmuinaiselle pyhälle paikalle, mutta he eivät tulekaan enää pyhältä\nBirgitalta apua rukoilemaan, vaan pakanalliselta veden-jumalalta, tai\nhakevat Naantalin terveellisestä mudasta parannusta kivuilleen.\nNaantalin kylpylaitos on rikkain kävijöistä koko Suomessa; näille\nkaljuille kallioille kokoutuu joka kesä monta sataa kaikilta Suomen\nhaaroilta tullutta kylpyvierasta, Itämeren tuoretta ilmaa hengehtimään\nja Turkuun tai Turusta kulkevien höyrylaivojen savua katselemaan.\n\nLindholmin kuva näyttää meille kallioisen niemen, sinisen meren,\ntien täynnä käveleviä kylpyvieraita, pikkuisen kaupungin ja jalon\nkirkon; mutta kylpylaitoksesta näkyy vaan jokunen hämärä piirre\nvasemmalla puolella. Suomessa on monta nientä ihanampaa, vaan ei\nyhtään muistorikkaampaa. Kuvaa mielessäsi nämät rannat täyteen\nromalais-katolisen kirkon loistavia juhlasaattoja; kuvaa tähän päivän\npaisteessa loistavat, liehuvat liput, pyhäin-kuvat, kullatut\npyhäinluu-arkut sekä luostarin kirjavat ikkunat; anna kellojen helistä;\nanna Dominikolais-munkkein mustissa, punaisella ristillä varustetuissa\nkaavuissansa, nuora vöillä, anna Birgittalais-nunnien harmaissa\npuvuissaan, mustissa hunnuissaan, hitaasti astua sivuitse, anna\nkuoripoikien veisata _jubilate_-virttä ja harrasmielisten ihmisparvien\nsadoittain ma'ata polvillaan Neitsy Maarian taikka S;t Birgitan kuvan\nedessä; ajattele siihen lisäksi välkkyvä meri, täynnä kymmeniä valkeita\npurjeita -- sitten sinä näet Naantalin entisessä muodossansa. Anna\nsitten kaiken tuon komeuden savuna haihtua; hävitä pois maan päältä tuo\nmahtava luostari kaikin vierasmajoineen, asukkaineen; aseta sen sijaan\nmatalia mökkejä, kukkastarhoja ympärille, kukkaspottuja ikkunoille,\nsukkaa kutovia akkoja sekä hyväntahtoisia, säästeleviä porvareita,\naseta määrä-aikoinaan sinne, tänne, kaljuille, harvaa männikköä\nkasvaville kallioille muutamia kylpyvieraita; anna tämän kaiken yli\nkaareutuvan pilvisen taivaan katsoa alas aution meren, suuren kirkon,\npienen, köyhän, hiljaisen, unohdetun kaupungin puoleen -- sitten sinä\nnäet nykyisen Naantalin. Suomen Avignon'illa ei ole edes komeita\nraunioita muistomerkkeinä lyhyt-aikaisen loistonsa haudalla. Se on\n\"yksinäisen nunnan\" kaltainen, joka istuu muistoihinsa vaipuneena ja\noudoksuvin silmin kallioltaan katselee uutta aikakautta.\n\n\n\n\n22. Yksi Roineen selkä.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nRoine on kallihimpia helmiä Näsijärven vesistön laajassa järvijaksossa\nja levittelee selkiänsä Hämeen sekä Yli-Satakunnan rajoilla. Keskellä\nmetsäisiä kukkuloita ja viljavia peltoja pujahteleikse tämä kirkas\njärvi, 277 jalan korkeudessa meren pinnan yli, monina selkinä ja\nsalmina, seudun kautta, joka on Suomen ihanimpia, huuhtoellen idässä\nKangas-alan harjun juurta. Tämän vesistön monet suuret sekä pienet\njärvet, Längelmävesi, Roine, Mallasvesi, laskevat Valkeakosken kautta\nVanajaveteen, josta sitten, toisen järvijakson läpi juostuaan,\nkuljettavat vetensä Kokemäenjoen kautta mereen.\n\nNäät suuret vedet näillä seuduilla ovat useammin kerroin\nväkivaltaisilla myllähdyksillä raivanneet itsillensä uusia\nlaskupaikkoja. Suuret veden nousemiset ja äkilliset alenemiset ovat\nsilloin muutelleet maisemain koko näköä. Estääkseen Längelmäveden\ntulvia, kaivatti Suomen kruunu v. 1829 läpi sen 200 kyynärää leveän ja\n43 jalkaa korkean kannaksen, joka on mainitun järven sekä 6 1/2 jalkaa\nalemman Roineen välillä. Työ oli suurella huolella tehty valmiiksi,\nsilta rakennettu kaivannon yli ja osa toetta varovasti avattu, koska\nvesi, yöllä Huhtik. 3:tta päivää vasten 1830, sai harjun löyhän hiedan\nläpileikatuksi, huuhtoi pois paalutuksen perustan ja viimein vei\nmennessään tokeen, sillan sekä kaivannon kivetyt reunaimet.\nLängelmävesi kauhealla voimalla kuohahti Roineesen. Muutamien tuntien\nkuluessa oli aukko levennyt 10:stä syllästä 20:ksi, Roineen rannikot\njoutuivat veden valtaan eikä kosken vimma asettunut ennen kuin\nmolempain järvien pinta oli tasan. Silloin oli Längelmävesi alennut 5\njalkaa, 4,500 tynnyrin-alaa oli viljelyksen omaksi saatu, ja Roineen\npaisuneet vedet vähitellen vuodattivat liikansa muihin alempana oleviin\njärvihin.\n\nKukaties on se aavistus tuosta suuresta voimasta, joka ihanan\nhopeakalvon alla piilee, josta Roineen sinertävät selät ovat saaneet\nviehättävän vaikutuksensa, Munsterhjelm on kuvannut yhden sen\npienemmistä seljistä, joka leikitellen loiskii oikullisesti\npolvitteleville rannoille. Me näemme mutkallisen tien, yksinäisen\npurjeen, ilmoihin nousevan savun ja perempänä salmia, jotka toisille\nseljille vievät. Vasemmalla puolella, aivan reunalla katoaa kaitainen\njärvikaistale siintymättömiin. Tämän saman Roineen rannalla, Liuksialan\nkartanossa, itki Eerik XIV:n puoliso, Kaarina Maununtytär, monta pitkää\nvuotta poikaansa, kruunuansa ja kotimaatansa: hänen kyyneleistänsä,\njotka näihin vesiin tippuivat, on Roineen pinta saanut hopealle\nhohtavan välkkeensä.\n\n\n\n\n23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.\n\n(B. Lindholm).\n\n\nKerrotaan Walter Scott'ista, joka itse oli lakimies ja rauhatuomari,\nettä hän välistä ei voinut olla tuntematta mieltymystä rohkeita\ntullivarkaita taikka muita heidän kaltaisiansa kohtaan. Mutta yhtä\nvähän kuin sen vuoksi tuon mainion romaaninkirjoittajan laintottelemus\non ollut epäluulon-alainen, yhtä vähän myös syytettäneen meidän\nmaalaria luvattomasta työstä, jos joku lainvartija tästä huomaisikin\nhänen olleen salaisten viinanpolttajain epäluulon-alaisessa seurassa.\nHyvänä kansalaisena hänkin varmaan sydämestään soisi, että nuot kolme,\njotka tuossa hänen kuvassaan puuhaelevat raskaan viina-ankkurin\npoiskuljettamisessa, pian joutuisivat lain kynsihin, ja jos jotakin\nsopisi lukea hänen syykseen, niin se on se, ettei hän ole pannut\nnimismiehen kiiltäviä nappeja eikä siltavoudin vahvaa sauvaa\nvilahtamaan hoikkain mäntyin välistä. Hän näkyy tahallaan kuvanneen\ntuon laittoman työn aivan häiritsemättömäksi, sitä varmemmin voidakseen\ntuoda kaikki kolme lainrikkojaa tänne yleisen mielen oikeuden eteen.\n\nMaantieto on pitänyt huolen siitä että Loviisan kaupunki saaristoineen,\nUudenmaan kaakkois-kulmalla, ilman syyttänsä tulisi pahaan maineesen.\nEihän toki voi vaatia, että joku kaupunki tai saaristo siirtyisivät\npois edulliselta asemaltaan, senvuoksi että vastapäätä sattuu\nolemaan Viron rannikko, josta monta monituista veneen täyttä\npaloviina-tynnyreitä on tullin ohitse salaa tuotu tänne mustina\nsyksy-öinä, kunnes muutamille meidän omista rantalaisista tuli kiusaus\nitse keittää herkkunestettä Viron votkan sijaan. Ja vieläkin\nlopullisesti rauhoittaaksemme lainkuuliaisen lukijamme omaatuntoa,\nvoimme lisätä, että maalari tässä on kuvannut tapauksen olleilta ja\nmenneiltä ajoilta, jolloin talollisilta otettiin pois heidän kallis\noikeutensa saada itse muuttaa peltonsa vilja myrkyksi, ja jolloin\nensi-aikoina salaisia viinakotia kasvoi maasta niinkuin sieniä sateen\nperästä. Sitten tuli hätyytys-aika varanimismiehineen, palkintoineen\nilmi-antajille sekä tuntuvin sakkoineen lainrikkojille, ja seuraus oli\nse onnellinen, että noista luvattomista viinatehtaista pian vaan oli\nrauniot jäljellä, kummastukseksi jälkimaailmalle, samoin kuin muinaiset\nrosvopesät, joita vielä näytetään siellä, täällä Suomen maanteitten\nvarrella. Tämmöisen raunion on meidän maalari löytänyt ja taiteen\noikeudella pannut sen tässä jälleen täyteen toimeen, aivan niinkuin\nmuinaisen rosvopesänkin kuva tietysti tulisi siitä elävämmäksi, jos\nsiihen kuvataan lisäksi puoli tusina oikeita rosvoja täydessä saaliin\njaon puuhassa.\n\nPaikka on hyvin valittu: yksinäinen, autio saari, tiheä hongikko, ja\nlikellä ranta, joka monin salasolineen, lahdenpohjukka-piiloineen on\nikään kuin luotu tullivarkaita varten. Viinatehdas on yksinkertaisinta\nlaatua rakennukseltaan: siihen vaan tarvitaan havu-katos, juuri niin\nsuuri että suojaa ja kätkee laittoman viinapannun ynnä muut siihen\nkuuluvat astiat ja jäähdytyskorvot sekä valmiin viinan. Yhtä helposti\nkuin tavara on tehty, yhtä helposti se myös saadaan kaupaksi, eikä ole\nauttavista ystävistä koskaan puutetta. Nuot molemmat miehet vasemmalla\npuolella ovat nähtävästi merimiehiä, jotka luvatusta voiton osasta\nkernaasti ovat apuna. Tuo lihava vaari, joka itsekseen kantaa toista\nviina-ankkuria ja niin rakkaasti likistelee sitä koukkuisia polviansa\nvasten, taitaa olla varakas rusthollari, joka jo ennalta on tarkoin\nlukenut voittonsa markoittain, jopa pennittäin. Pitäähän pyytää\nitselleen elatusta otsansa hiessä tässä maailmassa. Ponnistus\nja liikkuminen on terveellinen hänen pönkä-vatsalleen, ja\nmuutama raippapari tuohon leveään selkään mahtaisi olla vieläkin\nterveellisempää.\n\nPaloviinan valta näillä kylmillä Pohjan perillä on kovin suuri ja\nturmiollinen, että se olisi voinut mainitsematta jäädä millään matkalla\nPohjanmailla. Tarina kertoo että, koska Herra Jumala oli ihmisen\nluonut, paha henkikin tahtoi kilvoitella hänen kanssaan, ja loi apinan.\nJotain samallaista varmaan myös tapahtui, koska Luoja teki viinin\nilahduttajaksi ihmisen sydämelle: kohta ryhtyi paha henkikin puolestaan\ntyöhön ja opetti ihmistä viinaa polttamaan. Turhaan on viiniköynnös\ntäällä ikäänkuin laskeunut maan tasalle; turhaan on viinimarja täällä\nmuuttunut jaloimmiksi marjoiksi. Viluinen Pohjanperäläinen tahtoo\nkiihoitus-ainetta jähmettyneille jäsenilleen, eikä voi mikään, ei laki,\nei järki, ei armahtavaisuuden tunne, estää häntä uuttamasta alkoholia\nleiväksi aiotusta viljasta, Kas se on pimentopilvi Pohjanmaiden yli,\nmustempi sen mustimpaa syksy-yötä.\n\nMutta sitä ei ajattele tuo lihava rusthollari tuolla, kallis taakkansa\nsylissään. Hän vaan lukee voittoansa, ottaen äänettömän hongikon\ntodistajakseen, ettei hän ole koskaan varastanut muuta paitsi\nperhekuntain onnea, ei ole koskaan murhannut muita paitsi juomareita.\nVoi sinua rehellistä miestä, kuinka väärin sinun rehellisyyttäs on\ntuomittu!\n\n\n\n\nTampereen kaupunki.\n\n(J. Knutson).\n\n\nKaljuja harmaakivi-kallioita, mataloita huoneita säännöttömissä\nriveissä, yksi kirkko, yksi koivu, kaksi korkeaa savupiippua, pari\njärven lahtemaa, ja tuolla perällä harjuja, joiden epätasainen linja\npolvittelee taivasrannassa -- siinäkös se onkin kaikki? Siinäkös se on\nTampere, johon matkalaiset kulkevat, nähdäkseen kappaleen Suomen\nsydäntä ja ihaillakseen sen tuhansien järvien loistoa.\n\nEi, ei tämä ole kaikki. Maalari on huviksensa tähän maalannut\nkuva-arvoituksen, jossa jotain suurta on piilossa ulkonäön\nmitättömyyden takana. Laajenna kuvan näkö-piiri, niin että näet avaran,\nvälkkyvän järvenselän, niin pitkältä kuin vaan silmäs ulottuu; johda\nsiitä alaspäin leveä, valkeavaahtoinen juova, kulkuväyläksi ankaralle\nkoskelle, joka juopi satojen järvien vedet ja kuitenkin yhä janoo\nlisää; aseta sen äyräille kuusikerroksisia jättiläis-rakennuksia,\njoista höyryn, vesi-rattaitten ja koneitten pauhina uupumattomalla\nuutteruudella yöt, päivät kuuluu, saattaen kosken kohinankin\nkuulumattomaksi; ympäröi tämä näky jyrkkävietteisillä, metsäharjaisilla\nselänteillä sekä silmäs eteen avaralle leviävillä viljavilla\nnotkelmilla; silloin se olisi Tampere. Tämä kuva näyttää meille\nainoasti yhtä jättiläisen helmankulmaa.\n\nTampereen kaupunki on Kustaa III:n luoma, mutta itse ajatus kuuluu jo\nhäntä edelliseen \"hyödyn aikakauteen\". Veden summaton työvoima oli\ntäälläkin, niinkuin muualla Suomessa, kuohunut käyttämättä sivuitse, ja\nkun nähtiin sen ankaran kosken siellä, täällä pyörittelevän jonkun\nmitättömän jauhomyllyn ratasta, niin olisi luullut näkevänsä Suomen\nrunon Kullervon -- titanien vertaisen voimaltaan -- joka oli pantu\npientä lasta keinuttamaan. Hyödyn aikakausi keksi että hänen hillitöntä\nvoimaansa saattaisi hyödyllisempiin toimiin käyttää, ja Tampereen\nkaupunki perustettiin Lokak. 1 p. 1779. Yksi Hattu-puolueen\npäälliköistä Suomessa, presidentti vapaaherra Boije, soi siihen suuren\napunsa, sillä että kaupunkia varten antoi kosken oikeanpuolisen rannan,\njota vastaan vasemmanpuolinen yhä vielä kuuluu Hatanpään kartanon\nalle.\n\nVv. 1821, 1824 sai Tampere vapaakaupungin oikeudet, jota paitsi\nsuurilla suojelustulleilla masennettiin kaikki kilvoittelu sen kanssa.\nTehtaita siihen syntyi englantilaisten rahavarain avulla; mutta\nkaikesta suojeluksesta teollisuuden uutteruus vaan laimenee. Vasta\nvapaamielisempäin kauppa-asetusten valtaan päästyä kohosi täälläkin\ntehdasliike meidän ajan vaatimusten tasalle. Koski nieli miljonia\nkitahansa, mutta ajoi ne monenkertaiseksi karttuneina jälleen ylös\nrannoillensa, ikäänkuin kultahietaa. Nyt sen työvoima kehrää ja kutoo\nvilla-, pumpuli- sekä liinakankaita, sotkee ryysyjä paperiksi, ja panee\nliikkeelle konepajoja ynnä kaikellaisia muita tehtaita. Enemmän kuin\n6,000 henkeä työväkeä tottelee työkellojen kutsua; heidän lapsensa\nkokoutuvat kouluihin; purjevenheet tuovat yhä vereksiä joukkoja\nkaupungin karttuvan asukasluvun lisäksi. Aikaa on kestänyt, ennen kuin\nvapautta rakastava, autioissa saloissa kasvanut kansa on tottunut\ntehtaitten väentunkeesen, umpinaiseen ilmaan sekä yksitoikkoiseen\ntyöhön. Mutta kärsivällinen, kestäväinen, oppimaan taipuvainen\nsuomalainen luonne on vähitellen siihenkin tottunut, ja Tampereelta on\nuusi sivistysmuoto -- tehdasteollisuus -- levinnyt maamme eteläisten ja\nläntisten kulmain yli. Tampereen tehtaitten teokset enimmäksi osaksi\nmenevät Venäjälle; mutta omassa maassa kuuluu yhä harvemmassa rukin\nhauska surina, sukkula on sujahtanut pois emännän ahkerasta kädestä,\ntalon tyttäret eivät enää käy kotikutomissa, vaan puodista ostetuissa\nvaatteissa, ja tehtaat ostavat pellavat kun ne vielä pellolla kasvavat.\nKaikki tämä hiljaa, vaan perinjuurin muuttaa kansantapoja;\nkoneellisuuden rauta-aika on jo saapunut Suomen keskisydämeen. Kone on\nherrana, ja sen rätiseväin hammasrattaitten välillä liikkuu työväki\nkaasun valossa, vaaleana ja äänettömänä, niin kuin haahmoparvi.\n\nKaikesta siitä ei tämä kuva anna mitään tietoa. Se on tehty pohjosesta\npäin katsoen; avara Näsijärvi on siis alapuolella kuvan kansia, ja\nsiitä lähtevä, tässä samaten näkymätön, ankara koski, kulkee aivan\noikealla reunalla noitten tehdasrakennusten sivuitse, jotka tässä vaan\nparilla törröttävällä savupiipulla osoittavat olevansa olemassa.\nVesikaistale tuolla kuvan taustassa kuuluu viherjäisillä kukkuloilla,\nniemillä sekä saarilla niin kauniisti seppelöityyn Pyhäjärveen --\nkeskusjärveen, joka eri haaroilta ottaa vastaan Näsijärven vesistön\nvedet ja viepi ne majesteetillisen Nokiakosken kautta sekä läntisten\njärvien läpi Kokemäenjokehen. Tehtaitten alin-omainen pauhu ei ole\nvoinut tukehduttaa Tamperelaisten ihastusta kauniisen ympäristöhönsä.\nIhanat puutarhat kylpevät kosken ryöpsähyttelemässä vesihuurussa, ja\nkaukana kohinasta ja pauhusta saa väsynyt kävelijä korkealla\nPyynikki-vuorella levähdyttää mieltänsä kaukaa kimaltelevain\nvedenselkäin ihaelemisella.\n\n\n\n\n25. Imatran alku.\n\n\nVierasmajasta oikealla virranrannalla käypi polku ylös putouksen\nniskalle päin. Harva matkustavainen jättänee tämän käynnin tekemättä,\nja penkkejä on sille paikalle asetettu, leposijaksi niille, jotka eivät\ntahdo epätasaisilla kallioilla istua.\n\nMurhenäytelmän kolme eri kohtaa -- syy, lankeemus ja sovitus -- ovat\nselvästi eroitettavana tässä luonnon suuressa draama-runoelmassa. Nyt\nnähtävänä olevassa kuvassa on maalari tuonut etehemme ensimmäisen\nkohdan, syyn. Virta on lähtenyt hiljaisesta kodistansa, järvestä,\nkulkien niinkuin ihminenkin elämässään, välin hyrskypaikkoja, välin\nsuvantoa. Hän on alkukoskissa oppinut nuoren voimansa tuntemaan; hän on\nnuori jättiläinen, jonka sydän kuohuu halusta tulla mainioksi tämän\nelämän taistelussa, raivata itselleen tietä kalliomuurien läpi,\nkunnialla kruunattuna päästä tuntemattoman meren syliin. Hän ei pelkää\nmitään, hän ei tiedä että raskaudenluonnon-sääntö on häntä itseään\nvoimallisempi, hän ei tiedä että hän itse, parhaan voittonsa hetkenä,\non räiskähtävä miljoniksi vaahtopisaroiksi. Hän kuvaa itsekästä voimaa,\njoka ainoasti omaan itsehensä luottaa, tietämättä että silläkin on\nkorkeampi valta ylitsensä, valta, joka häntä johtaa ja on ennaltaan\nmäärännyt hänelle pyrinnön perän sekä tien. Näkemättä vastustamatonta\nsallimusta, joka häntä syvyyteen sysää, hän kuitenkin tuntee itsessään\njonkunlaisen levottomuuden. Katsele näitä ristiin rastiin käyviä\nkuohu-aaltoja, jotka jo kaukana jyrkkyyden reunasta saattavat mahtavan\nvirran rinnan kohoamaan, ennustaen sen pian tapahtuvaa lankeemusta.\nMikä vertauskuva tässä luonnon ilmiössä! Nämät levottomat laineet ovat\naivan kuin lakkaamatta vastakkain käyvät, lakkaamatta toisiansa vastaan\nriitelevät aavistukset, ajatukset ja himot kadotukseen rientävän\nihmisen sielussa. Mahtavimmatkin historian jättiläisistä --\nAleksanterit, Caesar'it, Napoleonit -- ovat kaatumisensa edellisenä\niltana tunteneet sielunsa salaisimmassa pohjukassa noita ennustelevia,\nristinriitaisia, kalvavia laineita, ja heidän teoissaan on tämä\nsisällinen taistelu ollut nähtävänä. He ovat voittaneet tämän\naavistelevan tunteen, sanoen sitä heikkoudeksi, he ovat rohkeasti\nniinkuin Imatrakin käyneet tietänsä eteenpäin, ja syvyys on heidät\nniellyt.\n\nItse tämä kaikki-nielevä syvyys on jo ollut kuvattuna toisessa paikassa\ntässä teoksessa. Kolmas kohta, Imatra putouksensa alapuolella, on vielä\nnäkemättä -- se hetki, jolloin erilleen ryöpsähtäneet pisarat jälleen\nyhdistyvät uuteen elämään, ja jolloin loppuun kuluneesta tapauksesta on\njäljellä ainoasti tragillisen suuruuden vuosisatoja ihmeyttävä työ:\nsärjetyt muurit ja vapauteen raivattu tie.\n\nLuonnon vertauskuvien vaikutus ihmis-sieluun on huomaamaton, vaan\nihmeellisen voimallinen. Harva ihminen -- vaikka kuinkin hiljainen,\nhidasmielinen, mielikuvitusta vailla oleva -- lienee kauemmin aikaa\nkatsellut Imatraa sen näljäiseltä, liukkaalta äyräältä, tuntematta\nitsessään käsittämätöntä, melkein kuin pahan hengen viekoituksesta\ntulevaa halua syöksemään itsensä alas tuohon kiehuvaan pyörteesen.\nMoni, sitä tunnetta tunnettuaan, ei ole toista kertaa tohtinut tulla\nImatran salaisen viekoitus-voiman piiriin, ja hän on siinä tehnyt\noikein, sillä onpa joskus tapahtunut, että kiusaus on tullut kovin\nsuureksi -- tapaturmioita on tapahtunut, joiden syyksi on luultu\nkallioin liukkautta -- mutta Jumala yksin tietää Imatran uhrit ja\nihmis-sielun synkät syvyydet.\n\nNoita huvimatkalaisia tuolla ei näy tämmöinen pelko vaivaavan. He\nnauttivat kesäpäivän ihanuutta koivujen varjossa, ja yksi tyttönen\nlikiseudulta tarjoilee heille mansikoita kaupaksi. Levottomasti\nlainehtivan, melkein tuskallisen kosken rinnalla tekee Suomen luonnolle\nomituinen rauhallisuus virran rannoilla ja tuossa lehtosaaressa kuvan\ntaustassa sanomattomasti hauskan vaikutuksen. Tässä ovat elämän\nmolemmat suuret vastakohdat aivan rinnakkain, tehden toinen toisensa\nkauneuden vielä täydellisemmäksi, vielä ihastuttavammaksi.\n\n\n\n\n26. Juustilan sulku.\n\n(B. Reinhold).\n\n\nTaaskin eurooppalainen kuva; mutta samassa myös suuren kansallisen työn\nkuva, Juustilassa on viimeinen, eteläisin Saimaan kanavan 28:sta\nsulusta.\n\nSaimaan avaralla vesistöllä, jonka alimmat selät ovat 256 1/2 jalkaa\nSuomenlahden pinnan yli, on luonnollisena viemärinään Vuoksi, joka\nLaatokkaan laskee. Mutta Vuoksi syökseytyy niin jyrkkiä könkäitä\n(putouksia) ja niin ankaria koskia myöten alas, että enin osa sen\njuoksua on mahdoton aluksin kulkea, eikä se siis voi olla kulkuväylänä\nSaimaan ja meren välillä. Jo 1600-luvun alussa ruvettiin siis kaivamaan\nkaivantoa Saimaan ja Suomenlahden välille; mutta se työ lakkasi kesken,\nja hyvä onni se olikin, voipi sanoa. Sillä siihen aikaan oli sulkuin\nrakentamisen taito vielä sangen huonolla kannalla, ja Savon suurten\njärviselkäin vedet olisivat siis luultavasti hirmuisena tulvavirtana\nryöpsähtäneet rantamaan ylitse. Kaivannon kaivamisen tuuma heräsi\nsitten uudestaan vasta v. 1826, jolloin 13 talonpoikaa tuli Savosta,\ntuoden anomusta siitä maamme suuriruhtinaan etehen. Hankkeita ja\nvalmistuksia siihen johti Suomen tie- ja vesi-yhdistysten silloinen\npäällikkö, paroni Kaarle v. Rosenkampff, joka kaatuikin taisteluun\ntämän tuuman puolesta, vaivoista murtuen. Saimaan kanavan kaivaminen\npäätettiin keisarin kirjeellä Syysk. 21:ltä päivältä 1844, kanava\navattiin kululle Syysk. 7 p. 1856 ja tuli aivan valmiiksi v. 1858.\n\nSanomattomat vaikeudet olivat tässä työssä voitettavat. Kanavan koko\nläpi kuljettava matka mereen asti, 55 1/2 virstaa pituudeltaan, oli\nperi-vetinen. Siellä oli matalia järviä, joissa piti kulkuväylä\nsyventää, polvittelevia jokia, jotka piti syrjälle johtaa, pohjattomia\nsoita, jotka piti täyttää, ja höllä maaperä, joka teki että laidat\nkerta kertansa perästä vyörivät kaiventoon. Mutta kymmenvuotinen\nuutteruus, viisaus ja suuttumattomuus voitti kaikki esteet, ja Suomen\ninsinöörit, joiden ylijohtajana oli Ruotsalainen, eversti Niilo\nErikson, kuuluisan Amerikkalaisen veli, saattoivat viimein antaa maansa\nkäytettäväksi työn, joka on jaloimpia lajiansa Euroopassa ja on vaan\nmaksanut verrattavasti pienen summan, 12 miljonaa 381,000 Suomen\nmarkkaa.\n\nSaimaan kanava yhdistää mereen järvirannikoita sadoin peninkulmin,\nylimaan kaupungeita on koko joukko tullut merikaupungeiksi, salojen\nkorkeat hongat pääsevät ulos maailmoille, kauppa ja sivistys\npääsevät sisään syrjäisiin takamaihin. Tämmöisen työn loppupaikka\nmaksaa muistamisen vaivan. Juustilan sulussa, kanavan suulla,\nSuomenvedenpohjan ylimmäisessä päässä, on meillä tilaisuus nähdä\nkuinka lujasti, huolellisesti se suuri työ on tehty. Kanavan laidat\novat hienosti silitetyllä harmaakivellä päällystetyt; me näemme\nsulkukammion, joka on vuoreen hakattu, vahvoilla porteilla suljettu, ja\njonka yli käy sievä vääntämällä aukeava silta. Veden pinnan korkeuden\neroitus sulkujen yli- ja alapuolella on keskimäärin vähän kymmenettä\njalkaa. Kanavan leveys on vaihtelevainen 31:stä jalasta, vedenpintaa\nmyöten lukien, missä se käy suoraan, aina 90:äänkin jalkaan\npolvipaikoissa; syvyys on 9 jalkaa.\n\nOn päiväpaisteinen suvipäivä kohta päivällis-ajan perästä. Ylöspäin\nkulkeva höyrylaiva on juuri tullut sulun sisään Viipurin puolelta,\nsulunvartijat par'-aikaa ovat sulkemassa alaporttia, ja laivan edessä\noleva silta on jo vasemmalle auki väännetty. Kaksi laivan matkalaisista\non, käyttäen tätä viivytystä hyväkseen, astunut maalle kävelläkseen, ja\nsaavat kohta tuon pääsemättömän marjatytön kimppuhunsa; toiset\nmatkalaiset kärsivällisesti istuvat laivassa, kulun jatkamista\nodotellen; muutamat katselijat silmäilevät laivan menemistä sulun\nkautta. Sulunvartijan tupa vasemmalla puolella, sievä metsä oikealla\nynnä kanavaa myöten käyvä tie edustalla, muuta ei seudusta näe, sillä\nkanavan sininen vyö pokjoiseenpäin on peitossa sillan takana. Ei\nmyöskään näy niitä monia somia huviloita, jotka kanavan varsia yhä\nkoristelevat ja matkustajan silmiä ihastuttelevat. Höyrylaiva on\nsaattava niille meidän terveisemme ja on turvallisella, hauskalla\nmatkallaan epäilemättä saava monta vastatervehdystä niistä liehuvilla\nnenäliinoilla.\n\n\n\n\n27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nKustaa III:n sihteeri Ehrenström kertoo seuraavan jutun. Muutamana\nkolkkona iltana keväällä 1790 oli Kustaa III Drottningholmen\nhuvilinnassa, ajatellen sotatuumiansa ja lähtöä Suomeen. Kuningas\nseisoi miettiväisenä, lämmitellen itseään takan edessä, ja kääntyi\nyht'-äkkiä Leopold'in puoleen näillä sanoilla: \"Mais il faut avoir le\ndiable au corps, que de quitter toutes ces aisances çi, pour aller\ns'enfoncer dans les déserts du Savolax -- kylläpä pitää olla pirun\nriivaama, jättääksensä kaiken tämän mukavuuden täällä ja tunkeutuakseen\nSavon salomaiden sydämeen!\" -- Tämä kuva näyttää meille yhden noita\n\"Savon salomaita\", joiden tähden se nerokas kuningas rohkeni uhrata\nmukavan olentonsa. Mutta jos Savon linnassa ei olekaan koskaan voinut\nolla Drottningholman linnan vertaa hienossa, jalossa ylellisyydessä,\nvoipa se sentään luonnon kauneuden puolesta vetää vertaa vaikka\nmillekin kuninkaalliselle huvilinnalle.\n\nTuo vanha linna keskellä kuvaa syntyi v. 1475, jolloin rohkea\nritari Eerik Akselinpoika Tott rakensi sen suojaksi Venäläisten\npäällekarkauksia vastaan; -- se oli sama ritari, joka omin päin julisti\nsotaa Venäjän suuriruhtinaalle, peloittavalle Iivana III:lle\nWasilinpojalle, ja teki suuren hävitysretken hänen alueelleen, saattaen\n20-30 peninkulman avaralta maan ani-autioksi. Savon linnaa -- eli\nsen-aikuisella nimellään _Olavinlinnaa_ -- rakennettaessa oli ajat niin\nrauhattomat, että työmiehillä, käydessään hiekkaa, kiviä, ja kalkkia\nhakemassa, aina piti olla sotamiehiä myötä suojanansa. Se saikin sitten\nmonta kertaa, vihollisten ahdistaessa, koettaa muuriensa lujuutta, ja\njos se ei olekaan voinut kestää säännöllistä piiritystä, niin on se\nkuitenkin sitä useammin torjunut ensimmäisen rynnäkön ja täten\nkiitettävällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa rajalinnana. Savon\nlinna oli alussa erityisen läänin pääpaikkana, vaan kuului sitten\nvälin Wiipurin, välin Käkisalmen alle. Se on ollut vuoroitellen\nRuotsalaisten, Tanskalaisten sekä Venäläisten hallussa; se tuli 1743\nvuoden rauhasovinnossa lopullisesti Venäjän vallan alle; turhaan\npitivät sitä Ruotsalaiset saarroksissa v. 1788. Siinä asuva pieni\nvenäläinen linnaväki marssi pois v. 1849, jättäen sen haltijain\nvartioittavaksi. Aika vei voittamattomat pataljonansa rynnäkölle sitä\nvastaan ja alkoi sen vanhoja seiniä murentaa; mutta Suomen kruunu\nlähetti muutamia tuhansia markkoja puolustusväeksi, ja Savon linna oli\nvielä kerran pelastettu. Se on pieni linna, mutta jalolta näyttävät\nkuitenkin sen kolme paksua tornia, sen lujat seinät, sen uhkaavat\nvallinkulmat, -- se on kaunein, eheimpänä säilynyt keski-ajan linna\nmikä meillä on Suomessa.\n\nSavon linna on rakennettu saareen, keskelle Kyrönsalmea, joka yhdistää\nkaksi kaunista, Saimaan vesistöön kuuluvaa järveä, Haukiveden\npohjois- ja Pihlajaveden eteläpuolella. Kaupunki on saanut sijansa\ntoiseen likeiseen saareen ja on luultavasti yksin ajoin syntynyt kuin\nlinnakin; se on ollut linnan ruoka-aittana ja ulkohuoneena, jonka\nkohtaloksi aina tuli: vihollisten saapuessa palaa tuhaksi. Vasta v.\n1723 ilmautuu Savonlinnakin näkyviin Ruotsin vallan kaupunkien\nluettelossa; 1741 ja 1788 vuosien sodissa se oli kavalain valtiollisten\njuonien pesäpaikkana. Meidän aikanamme on se Saimaan kanavan kautta\nsaanut avaramman hengehtimisen sijan. Savon voi ei ole saattanut\nvirrata sivuitse, johonkin määrään lihoittamatta kaupunkia; Savon nero\nei ole myös jälkiä jättämättä kulkenut sivuitse. Savonlinna, järvi- ja\nlehdikkomäkireunoinensa olisi epäilemättä kehuttu ihanimmaksi\nkaupungiksi, jos ei sen maineen loistoa vielä ihanampi maakunta\npimentäisi.\n\nMeidän kuvassamme näemme talvisen maiseman. Ensimmäiset köykäiset\nMarraskuun-lumet ovat valkaisseet katot ja kukkulat, mutta Kyrönsalmen\njää on kirkas kuin tanssisalin permanto. Kuka voi tämmöistä\ntanssikutsua vastaanseisoa? Huomatkaatte luistinten piirtämät viivat\njäässä, jotka maalari sekä vaskeenpiirtäjä ovat niin mestarillisesti\nkuvanneet! Kouluilla on joutopäivä, nuoriso virtaa ulos, posket\nruusuisena, jalka teräkseen puettuna, ja vanha, harmaa, synkkä linna\nkatsastelee ykstotisesti tuota nyky-ajan hyörinää.\n\n\n\n\n28. Varkauden koski.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nLeppävirtain pitäjän läpi käyvät Saimaan vesistön lahtemat ja selänteet\nristiin ja rastiin, niin että se on pikemmin saaristoa, kuin\nmannermaata. Siinä on lukematon joukko saaria, niemiä, salmia ja\nlahtia. Kaikki vedet virtaavat eteläänpäin. Pohjoiset järvet purkavat\nvetensä Kallavedestä (277 jalkaa meren pinnasta) Konnuskosken kautta\nUnnukkaveteen; vaan Konnuksen kaivanto viekkaasti kiertää kosken\nsivuitse. Unnukkavesi vuorostaan vyöryy kohinalla Varkauden kosken\nkautta 18 jalkaa alempaan Äimisveten; mutta senkin kosken kiertää taas\nyhtä viekkaasti Taipaleen kaivanto, joka kahden sulun avulla viepi\nlaivat tuon vaarallisen paikan ohitse. Äimisvesi puolestaan on Saimaan\nvesistön keskusjärven, Enoveden, pohjoisin selkä.\n\nVarkauden kosken varrella on samanniminen tehdas, suurenmoinen laitos,\njossa on iso saha ja rautaa valmistava masuuni. Pitkä silta, jonka alla\nnieriäiset loiskuttelevat, liittää tehtaan -- tekispä mieli jo nytkin\nsanoa: _kaupungin_ -- toiseen rantaan. Kuvassa näemme ainoasti pienen\nosan tehtaan monista, kaunispaikkaisista rakennuksista.\n\nOn sydäntalvi, Tammikuu. Koivut seisovat lehdettömänä, männyt lumella\npeitettynä, ja kosken huurun synnyttämä härmä on hopealla siloittanut\nvanhan, pahkaisen, väärän pihlajan. Lumen peitossa ovat kaikki katot,\nkivet ja rannat; savu nousee hauskannäköisten huoneitten piipuista,\nluvaten matkalaiselle runsaasti vieraanvaraa. Kaikessa ilmoittautuu\npohjoisen talvipäivän hauska rauhallisuus, -- kaikessa paitsi tuossa\naina rauhattomasti pauhaavassa koskessa. Se ei kärsi päällään mitään\nkahletta, se ei tottele pakkasta, se kuohuu edelleen, aina vaahtoisena,\naina vapaana. Se on ainoa nyt elossa oleva vesi täällä; suvannot sen\nylipuolella ja alipuolella ovat kuolleet. Tää avara, musta vesi\nedustalla kyllä myös liikkuu, mutta se liikkuu hitaasti, raskaasti\nhengehtien, melkein kuoleman teossa, sillä se on täynnä jääsohjaa, se\non kohta lujaksi jääksi jähmettyvä. Eipä kuitenkaan lujaksi, vaan aina\npetolliseksi jääksi; sillä virralla on täälläkin vielä sen verran\nvoimaa, että se lakkaamatta kalvaa kahlettansa: se jäätyy ja sulaa\nvuoroitellen, jää on epätasainen, niinkuin olisi vesi laineina\nkohmettunut -- varokoon itseään se, joka tälle epäluotettavalle\nsillalle astuu! Teollisuus yksin on saanut vedenhaltijat täydesti\nvaltoihinsa: ne pauhaavat ja peuhaavat, takoen ja sahaten; ne\npureksivat rautaa, ne viilaisevat honkaa, ja menevät sitten, suu täynnä\nraudan kuonaa sekä sahajauhoja, puhdistamaan itseänsä kylvyllä Saimaan\nkristallinkirkkaisessa altahassa.\n\n\n\n\n29. Lohipato.\n\n(A. v. Becker ja B. Lindholm).\n\n\nMe olomme alapuolella Imatraa, Jääsken pitäjässä, noin kolme\npeninkulmaa koillispuolella Viipurista.\n\nVuoksi ei ole suuren hyppäyksensä perästä kauan levähtänyt. Se\nsyökseytyy, vielä innoissaan ensimmäisestä sankartyöstään, taas toisiin\nkoskiin. Niissä on sama näkö nähtävänä kuin Imatrassakin, vaikka paljon\npienemmässä määrässä: samat nuolena kiitävät laineenreunat, sama\npyöriskelevä vaahto, samat aina kosteat, kallioiset, metsäkupeiset\nrannat. Imatrasta ei lohi taida ylipäästä; se on hänenkin pontevalle\nvoimallensa liian jyrkkä este, liian ankara vastustus. Mutta näistä\npienemmistä koskista se joka vuosi kulkee ylös, totellen luonteensa\nvietytystä. Tällä rohkealla retkellänsä se sangen usein puuttuu tässä\nkuvassa nähtävään satimeen.\n\nSuuret lohipadot ovat rakennetut suurella taidolla ja tarkalla virran\nsuunnan arvioimisella. Ne ovat seipäistä nuolenkärjen muotoon\nrakennetuita tarhoja, joiden kärki on käännetty vasten virtaa ja kulman\nkainalossa on aukko. Uidessaan ylöspäin virtaa, kohtaa lohi aituuksen,\njota myöten etsien pääsöpaikkaa pujahtaa pelkäämättä aukosta sisään,\ntottunut kuin se on ahtaita kivien lomia kulkemaan. Mutta taas tulee\nhänelle toispuolinen aituus eteen; virta viskaa hänet tarhan\nsyrjäsoppiin, joista hän ei enää pääse minnekään. Pyytäjä, kun käypi\npyydöstään kokemassa, nostaa koko patomuksen ulos vedestä ja antaa\nveden valua ulos; lohi silloin vengottelee kuivillaan pohjassa ja\ntapetaan nuijan sivalluksella vasten kuonoa.\n\nTällä tavoin saadaan Pohjanmaan jo'ista monesti toista sataa lohta\nkerrassaan. Tässä kuvassa nähtävä patomus on vähemmin konstikkaalla\ntavalla rakennettu, vaan kuitenkin samaa petosta tarkoittava. Se on\nlaitettu johonkuhun kosken sivuhaaroista, muutamien kivien päälle\nasetettuin kuorimattomain pölkkyin avulla. Patomus tässä ei ole vedestä\nnostettava, vaan siihen sattuneet lohet otetaan ulos väkäisellä\nahraimella. Seisominen noilla aina kosteilla ja liukkailla pölkyillä\nvaatii rohkeutta ja varovaisuutta. Kalastaja, sitä tehdessään, on\npaljain jaloin, samoin kuin poikanenkin, joka lapsimaisella\nuteliaisuudella katselee päivän saalista. Sama uteliaisuus on myös\nviekoittanut kaksi nuorta, koreaan Jääsken vaateparteen puetettua\nnaista ulos tuolle vaaralliselle portaalle, mutta jopa he katuvat\nrohkeata yritystään ja alkavat pakoon pötkiä. Kukaties ei liene aivan\nväärin, jos arvaamme, että tytöt enemmän ovat tulleet katsomaan tuota\nnuorta, rohkeaa kalastajaa kuin itse lohia, joista yksi jo on vasuun\npantu, Viipurin tai Pietarin herkkusuiden pöydälle lähetettäväksi.\n\nIlmi-elävät henkilöin kuvat tässä ovat A. v. Beckerin, ja itse hauska\nkoski-maisema B. Lindholmin maalaamat molemmat otetut kansan\njokapäiväisestä elämästä jalomuotoisen luonnon keskellä.\n\n\n\n\n30. Loviisan kaupunki.\n\n(O. Kleineh).\n\n\nKoska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi\nVenäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän\nvallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa,\nsaadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden\nrannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin\nhallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti\n300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin\nlehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan\nuudelle _Degerbyn_ kaupungille.\n\nRuotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan\nnimellä, mutta \"luonto se kuitenkin voitti\", eikä ole koskaan\nnöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä\nVapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että\nkuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi\ntässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen\npuolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa\nkyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen\nkantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta\nmerikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai\nrunsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti\nsiihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan\nvartijoiksi.\n\nEnsi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja\nnähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat\nmyös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten\nmuuttui hallitsevain tuumat. _Svarthohnan_ saari lahden suussa\nlinnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa\nsodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla\nantaumuksella.\n\nSillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että\nsillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä\nsiihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot\nnaapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa\nIII:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos\nrautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik\nBackman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän\npuolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt\nkukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa\nkuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa\nIII, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja\nmuuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra\noli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli\nmataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai\npahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä\najoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä\nSuomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa\nja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan\nmaanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa\ntaiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei\nvoisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O.\nKleineh'lle.\n\nTässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea\nkirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut\npalonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan\nsennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin\ntuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa\nUlrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä\nhänen muistopatsaansa päällä.\n\n\n\n\n31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.\n\n(B. Lindholm.)\n\n\nMaassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa\npeninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä\nelatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa;\nharva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva\nlapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.\n\nKalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa\npää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja\nylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt,\npäivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät\nonkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on\nvaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne\nkoettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä,\nvahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.\n\nEnnen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä\nsuolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien\njokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat\nmuuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle,\nheikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle.\nTälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin\nmatkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko\nvaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät\ntiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta\nsyvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin\npyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan\nkevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika,\njoka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi\njoulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja\nhöystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin\nvarakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen\nruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään\nturvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista\nveden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan;\njos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan\nmitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta\nsijaan panna kuin muikku, ja muikku -- järvikalan laji -- ei löydy niin\nrunsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.\n\nSilakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on\nvanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi,\nhienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi\nluotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se,\nGotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan\njuuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja\nvaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä\nyöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla\ntuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä\nkuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä\nveneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista\nlainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan\nsamaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman\npäässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee,\nsade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki,\njättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään,\nminne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa\nhengen pelastus.\n\nNuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ,\nusein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa\nvastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista,\nja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin\nankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on\nsyvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi\nniistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo\nlämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa.\nKaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee\nkohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä,\njoka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.\n\nTätä venettä pannaan, Uudenmaan tavan mukaan, liikkeelle niin, että\nyhdellä airolla kokassa soudetaan, toisella perässä huovataan.\nSoutamassa on vaimonpuoli harmaissa vaatteissa. Monestikin on puolet\nnuottaväkeä naisia, hameet ylös-sonnustettuna, rivakoita soutajia ja\nkaikkiin vaivoihin tottuneita, yhtä paljon kuin miehetkin. Etukokan\nkärjellä ratsastaa pikku, hyvää toivoa itsestään herättävä Jouto-Jussi,\npunatupsu lakissa, ikään kuin täten oikein mukavalla tavalla opiskellen\nvastaista virkaansa. Viidentoistavuotinen poika paitahihasillaan\nhuopaelee; ahvettunut mies pruunisessa jakussa, lakki silmille\nvedettynä, on ottanut osakseen raskaimman työn, nimittäin nuotan\nulospanon, jolla aikaa kahdentoistavuotinen apumies selittelee verkkoa,\nettei se veneessä sekaannu. Pian on vene menevä rantaan; vaimonpuoli --\naina etumaisena, aina uupumattomimpana -- on käyvä istumaan\npolkuveivilleen toiseen veneesen ja hitaasti jaloin polkien hinaava\nsisään toisen nuotansivun köyttä. Mies ja pojat aivan mukavasti\nrannalta auttavat nuotan vetämistä, ja näin on se väljä piiri, joka\nmeren vapaat asukkaat on kietonut, ahdistuva ahdistumistaan, kunnes\nkoko kalakarja sätkyttelee nuotanperässä. Minkälainen on saalis tuleva?\nNiinkö runsas, että kaikki saavat hauskaa työtä yltäkyllin, vai\nainoasti muutamia yksinäisiä karkureita merenkuninkaan väestä, tuskin\nniin paljon että pata rannalla tulee täyteen? Sitä ei tiedä kukaan,\nmutta kaikki silmät ovat nöyrällä onneensa tyytymyksellä kääntyneet\ntoivotun saaliin puoleen. Tulkoon kapallinen, tulkoon nelikollinen,\ntulkoon 50 tynnöriä kalastaja on tottunut saamaan erilaisia lippuja\nonnen arpapyörästä, ja hän odottelee vakaisella mielellä.\n\n\n\n\n32. Silakan suolaus.\n\n\nNähtävästi on saalis ollut runsas, sillä toisessa kuvassa näemme\nkalamiehet täydessä kalojen suolaamisen puuhassa. Edessämme on yksi\nnoita pieniä lahtiloukeroita, jotka ovat veneille soveljaita\nsatamapaikkoja. Ranta asuinhuoneen edessä on viettävää, punertavaista\nkalliota, jonka muinaiset meren-aallot ovat sileäksi nuolleet. Oikealla\npuolella näemme jokseenkin rappiolla olevan kala-aitan, vasemmalla\npitkiä parsia, nojallaan patsaita vasten, joille ripustetaan nuotta\nkuivumaan. Yksi mies ja yksi poika ovat juuri tässä toimessa. Veneet\novat kaikki kolme rannassa. Vaimonpuoli, hihat ylöskäärittynä, tuopi\nsilakoita veneestä; se on sama \"kalamies\", joka taannoin souteli, mutta\nhänen pruuninen hameensa ei ole enää sonnustettuna. Toinen vaimo istuu,\nkalalauta edessään, ja ottaa juuri-vasun sisällystä vastaan. Nuori,\npaljasjalkainen tyttö seisoo hänen vieressään, ja katselee, varjoten\nsilmiänsä kädellä, ohitse-purjehtivaa alusta. Vielä enemmän oikealla\nnäemme toisenkin vanhanpuolisen vaimon, sininen huivi kaulassa, joka\nmyöskin, kalalauta edessään, odottaa perattavia vasusta saadakseen.\nYksi mies kaataa kapasta suoloja puoleksi täytettyyn nelikkoon, ja\nkoska tämä tulee täyteen kalaa, on hän paneva painon kannelle. Kahdella\nmuulla miehellä aitan vieressä on työnä jo täytettyin nelikkoin\nvanteitten tiukemmaksi lyöminen.\n\nTämä näkö täällä saattaisi olla hiukan toisellainen toisessa\napajapaikassa. Kala-aitta on tavallisesti aivan venelaiturin vieressä,\nja nuottaparret enimmiten ovat vaakasuorassa asemassa. Mutta kalastajan\nelämä kuitenkin on samallainen joka paikassa -- samaa taistelua\nhillittömiä luonnonvoimia vastaan, samaa vaivaa, samaa nöyrää\nkohtaloonsa tyytymistä, jos pyynti on ollut huono, ja samaa riemua, jos\nse hyvin onnistui -- kädet suomuksisena, posket ahvettuneena,\nleikkipuhetta kaikilla huulilla, ja iloisia lapsia, jotka matkivat\naika-ihmisten toimia.\n\n\n\n\n33. Kuopion kaupunki.\n\n(H. Munsterhjelm).\n\n\nV. 1650 sai kreivi Pietari Brahe kuningatar Kristiinalta Kajaanin\nvapaherrakunnan läänityksekseen. Se oli avaruudeltaan kuningaskunnan\nvertainen, se sisälsi äärettömiä saloja, järviä sekä soita Pohjanmaan\nkoilliskulmassa sekä Savon pohjois-sopessa, mutta se oli vaan hongan ja\nkarhun kotimaata, siinä ei ollut yhtään ainoatakaan kaupunkia. Pietari\nBrahe aikoi perustaa kaupungin, Kallaveden rannalle, Kuopion kirkon\nlikeisyyteen. Pohjapiirros tulikin jo valmiiksi, mutta ei sitä kerjitty\ntoimeen panna, ennen kuin Suuri Kruunun-ryöstö tempasi pois tämän\nvapaaherrakunnan niinkuin muutkin suuret läänitykset. Sata\nkaksikymmentä kuusi vuotta sen perästä lähetti maantiedon kirjoittaja\nTuneld Pietari Brahen pohjapiirroksen Kustaa III:lle ja koska kuningas\ntahtoi asettaa eri maaherran Savonmaahan, niin perustettiin Kuopion\nkaupunki v. 1776 Koljolan talon maalle, Kallaveteen ulospistävälle\nniemelle. Perustuskirja on Maalisk. 4:ltä päivältä 1782.\n\nNiinkuin kaikki kuninkaanlapset, sai Kuopiokin erityiset etuuksensa,\nmuun muassa myös ammattivapauden, mutta kaikki sille osaksi tullut\nsuosio olisi ollut turha, jos ei se paikka olisi ollut erittäin\nsovelias kaupalle ja jos ei ympäristö olisi ollut Savon parhaiten\nviljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja. Karjalaisen kauppias-taidosta\non myös hänen nuorempi veljensä, Savolainen, saanut osansa. Koska\nViipuri oli Venäjän vallan alla, tuli Kuopio koko ruotsinpuolisen\nItä-Suomen kauppakeskukseksi, ilman kilpailijatta likempänä kilin 30\npeninkulman päässä. Sen markkinat olivat suurimmat koko maassa ja\nvälittivät tavarain vaihtoa idän ja lännen välillä. Kun sitten Viipuri\ntaas Suomeen yhdistettiin ja aloitetun Saimaan kanavan kautta näkyi\naikovan vetää koko liikkeen puolehensa, sai Kuopio taas toisellaisen\nkorvauksen, sillä että siihen v. 1844 perustettiin kymnaasi ja v. 1851\nasetettiin piispa asumaan. Markkinat alkoivat vähentyä, mutta Kuopio\nsen sijaan tuli opin ja kirkon pesäpaikaksi, synnytti Snellman'in\nsanomalehden, uutta aikakautta aloittavan Saima-lehdon, ja väitteli\nRaamatusta Savon kerettiläisten kanssa.\n\nEipä ole sen historia sotamuistojakaan vailla. Kuopio sekä lähellä,\nkoillisessa, oleva Toivalan salmi olivat 1808 vuoden sodassa tanterena\nSandels'in, Malm'in ja Duncker'in mainioilla urhotöillä. Yöllä Toukok.\n12:tta päivää vasten valloitti Malm 180:n Savon jääkärin ynnä muutamien\nsatojen talonpoikien kanssa Kuopion, nelituntisen kovan taistelun\nperästä, ja sai enemmän vankeja, kuin mitä hänellä itsellään oli\nmiehiä. Vihollinen tuli takaisin suuremmalla voimalla: Kuopio tuli\ntaistelun aineeksi; kaksi kertaa, Kesäk. 26 p. sekä Heinäk. 1 p.,\nryntäsi Sandels rohkeasti päälle, vaan torjuttiin takaisin. Nyt toivat\nVenäläiset tykkivenheistön Kallaveden seljille; alkoi pieni vesisota\ntäynnä romantillisia tappeluita maallenousuineen, yöllisin\npäällekarkauksineen, viekkain temppuineen sekä urhotekoineen molemmin\npuolin. Sandels oli peräytynyt Toivalaan, jota salmea sitten puolusti\nihmeteltävällä rohkeudella, siksi kuin hänen, takaapäin lähenevän\nvihollisjoukon tähden, täytyi peräytyä, saadakseen loistavan voittonsa\nVirran sillan luona.\n\nKuopio on rakennettu tasangolle, jolla on vettä kolmella taholla, ja\nsen pitkissä riveissä venyvien, matalien huoneitten yli kohoaa v. 1815\nvalmistunut tuomiokirkko. Täyttä käsitystä Kuopion kauneudesta ei voi\nkuitenkaan saada, ennen kuin on noussut tuolle kuvan taustassa\nkohoavalle harjulle, Pujovuorelle, joka ylöskiipeemisen vaivan\npalkitsee ihanimmalla näöllä Kallaveden selkien ynnä niiden satojen\nsaarien, luotojen, salmien, lahtien, ruokorantojen, savuavain\nhöyrylaivain ja kaukaa paistavain purjeitten yli.\n\n\n\n\n34. Laatokka.\n\n(B. Lindholm).\n\n\nLaatokka on avarin ja syvin notkelma Euroopan manterella. Siihen jäi\nosa valtameren vesiä, koska muinainen leveä salmi Vienanmeren ja\nItämeren välillä maatui umpeen, ja tällä tavoin syntynyt järvi kadotti\nvähitellen suolaisuutensa monien siihen virtaavain jokien kautta. Jos\nSuomenmaan ja Skandinavian poisluemme, niin koko muun Euroopan järvet\nyhteensä eivät täyttäisi Laatokkaa. Se on 17 peninkulmaa pitkä, 10 1/2\nleveä, 292 neliöpeninkulmaa avara, ja syvyys muutamin kohdin sen\netelä-osassa, missä laskinluoti ei 200:nkaan syllan päästä vielä tapaa\npohjaa, on suurempi kuin yhdessäkään paikassa Itämeressä, Laatokan\nmuoto on soikulaisen pyöreä taikka paremmin sanoen on se suorakulmiona,\njoka eteläänpäin kaariutuu; suurin pituus käy pohjois-luoteesta\neteläkaakkoiseen. Laatokkaan valuu 70:n suuremman ja pienemmän joen\nkautta tuhansien järvien vedet Maanselän kumpaiseltakin vietteeltä, ja\nNevajoki ne sitten vie Laatokasta ulos Suomenlahteen. Lukemattomat.\nVellamon tyttäret vievät täten veronsa tälle hallitsevalle, suurimmalle\nsisarelleen -- vievät vetensä läpikuultavat, kirkkahat kuin kristalli,\nliian viattomat oikeastaan, tullakseen suuren pääkaupungin\nsaastaisuuden huuhtojiksi.\n\nYmpärillä asuvat kansat sanovat Laatokkaa _mereksi_, ja meri onkin\nhyvin sopiva nimi järvelle, jonka rannoilta ei mikään silmä voi toista\nrantaa eroittaa, Sen nimeä arvellaan väännellyksi alkuperäisemmästä\nnimestä, _Aldogas_ (= Aallokas); sen eteläisellä rannalla olikin\nmuinoin vanha vikingi-linna Aldeigja-borg. Ja aallokaspa onkin Laatokka\nenemmän kuin moni muu vesi; sen kepeät vedet kuohahtavat pienimmästäkin\ntuulen puuskahduksesta ja nielevät monta alusta pelättyyn poveensa.\nLaatokan aallolla onkin eri nimensä suomen kielellä: sitä mainitaan\n_kareeksi_, joskus _mainingiksi_. Kylminä talvina jäätyy koko tää suuri\njärvi lopulla Tammikuuta, mutta alkaa siintää jälleen Helmikuun\nlopulla. On oltu havaitsevinaan että sen pinta aikakausittain nousee ja\nlaskeutuu.\n\nLaatokan pää-selkä on ääretön vesilakeus, jossa ei näy ainoatakaan\nsaarta; saaristoa on tässä järvessä ainoasti pitkin korkeakukkulaista,\nmonilahtemaista pohjois-rannikkoa, ja kolmen peninkulman päässä\nrannasta kohoovat sillä kulmalla keskiselästä ne saaret, joilta\nkuuluisan Valamon luostarin kullatut torninhuiput välkähtelevät.\nEtelässä on Laatokka huuhtonut kolme leveää poukamaa Inkerin\npehmeämpään maahan.\n\nLaatokka tätä nykyä kuuluu puoleksi Venäjän keisarikuntaan, puoleksi\nSuomen suuriruhtinaanmaahan; meidän on koko pohjoinen ranta ja melkein\nkaikki läntinenkin. Mutta itäiselläkin rannalla paikoittain asuu\nSuomalaisia, ja monta vuosisataa takaperin oli Laatokka keskustana\nläntisen Suomalaisheimon alueessa. Tämän järven rannat ovat olleet sen\nvanhimman, hämärän historian tanterena; näistä rannoista on se\ntaistellut jo ammoin unohdettuja taisteluita. Täällä arvellaan\nKalevalan ja Pohjolan muinoin taistelleen Sammosta; täältä myös\nmuutamat arvelevat Rurikin lähteneen, koska hänet kutsuttiin Venäjän\nvallan perustajaksi. Laatokan kautta kävi Keski-ajan koko\nloppupuoliskolla länsimaiden suuri kauppatie Novgorodiin ja itämaille;\nLaatokan kautta imee Pietari nytkin vielä suuren osan sille idästä ja\npohjosesta virtaavia tarpeitaan. Laatokka yhä vieläkin, niinkuin\nmuinoin, on itäsuomalaisen kaupan suurena valtasuonena.\n\nLindholmin kuvassa me näemme edustassa aution vuorimaiseman Laatokan\nläntisrannalla, Suomen puolella, Kurkijoen pitäjässä. Muutamat harvat\nmännyt sekä kuuset törröttävät kallioin raoista, pieni lammaslauma\nhakee tästä niukkaa ravintoansa, ja paimenpoika puhelee vuorten yli\npoikkitietä tulleen miehen kanssa. Kauempana näkyy tiheä lehto; siellä\nsatakieli laulelee; sen sisässä kenties piilee joku kalastajan mökki.\nKaitainen lahdeke tunkeutuu kallioiden lomaan, ja sen takana leviää\nsilmiemme eteen Laatokan ääretön avaruus. Se makaa nyt rauhallisena,\nhopeanhohtavaisena, välkkyen kajanteesta pilkistävän auringon\npaisteessa, niin tyynenä ja kirkkaana, kuin ei tietäisi se mitään\nmyrskyin möyrynnästä, kuin ei olisi koskaan merimiesten henki, jopa\nkoko känsäinkin kohtalo ollut sen läikkyväin lainehien nojalla. Vesien\nhaltija nukkuu -- älkäämme häiritkö sen lyhyt-aikuista unta, nyt kun\naution erämaan hiljaisuus sen on viihdyksiin saattanut.\n\n\n\n\n35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.\n\n(A. Edelfelt).\n\n\nTalonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.\n\nOn iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet\n\"syötäviksi\" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla,\nEerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi\nmetsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain\nkeksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin\nviisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia\nlainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta\nsaareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta\nEerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja\nHelsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin\nensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin.\nSitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista\naikaa odottaa.\n\nHänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän\nloma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen\nlikeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän\nsalmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan\nvarovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja\noikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten.\nMuutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet,\nuiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan\ntarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja\nlähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat\npoikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin.\nTuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.\n\nEerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa\nikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle,\nseinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen\nalla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä\njuurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu\nkivipiirros -- muotokuva -- mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita\ntavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat\nluultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä.\nTyökaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.\n\nKaroliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä,\npaitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä\nnuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut --\nniin monta kuin talon osaksi tulee -- ovat heitetyt tuolille. Tästä\ntyöstä sanoo tuttu arvoitus: _hakee mitä ei soisi löytävänsä_,\nnimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja\npieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua\nkädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.\n\nTällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka\npehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen.\nEerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä,\nharmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä\npäästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä\nmerimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan\npari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus\nhereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata\nisän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun\ntapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt\naikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan\nylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee\nihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken\neriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun\npehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että\nlintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti\nkuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän\nselitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat\nkaikkein koreimmista sulkasista.\n\nItse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun\nEerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta\nrauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa\nsitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin\njo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja -- on\ntämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta,\njolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.\n\n\n\n\n36. Mikkelin kaupunki.\n\n(J. Knutson.)\n\n\nNeljännellätoista vuosisadalla ei ollut Savossa enempää kuin yksi ainoa\nkirkko, ja sitä sanottiin Suur-Savon eli S:t Mikaelin kirkoksi. Saimaan\nviljavat ja kalaiset rannat olivat jo silloin tiheään asutut, uusia\nkirkkoja rakennettiin yks toisensa perästä, mutta maakauppa kulki yhä\nvielä kolmen salmen, Väätämänsalmen, Vuolteensalmen ja Siikasalmen\nkautta tuohon vanhaan keskuskohtaan. Mikkelin kirkonkylään asetettiin\n1743 vuoden rauhan perästä postikonttori sekä raja-tullikammari.\nRuotsin hallituksella oli jo silloin aikomus perustaa tähän kaupunkia,\nmutta tämä aikomus toteutui vasta meidän aikana, jolloin kirjoituksella\nMaalisk. 7:ltä p:ltä 1838 Mikkelin kaupunki perustettiin Olkkalan ja\nMaunusalon talojen maalle, syvän Saimaasta maahan tunkeuvan salmen\nrannalle.\n\nMikkeli on siis nuorimpia kaupungeita Suomessa. Sen alku oli nöyrä. Se\noli varakas kylä, joka oli saanut ylimaan kaupungin oikeudet ja\nkaupitteli hevosia, pellavia, viljaa sekä voita markkinoillaan, jotka\nolivat suurimmat koko Suomessa, Kuopion markkinain perästä. Mutta 1843\nmuutettiin tänne kuvernöörin asunto Heinolasta, ja v. 1872 perustettiin\ntähän uusi täydellinen lyseo. Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä\nkukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle päin,\njohonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakoilut\nviljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia\nlakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat! Mutta\njos nousisimme tuolle kukkulalle, jonne meille näkyisivät Saimaan\nläntiset selät lakeuksien takaa, silloin näkisimme ettei Mikkelikään\nole kauneuden puolesta jäänyt osattomammaksi kuin muu Savon maa.\n\nArki-enkelin kaupungin toki pitäisi ennen muita olla vahva ja valtava.\nKaupunki on kuitenkin liian nuori, että olisi vielä itse sotaa nähnyt.\nSen likeisyydessä on kuitenkin Vuolteensalmi, jossa 1788 vuoden sota\nsai alkunsa, sillä että Hastfehr'in suomalaiset rakuunat, Venäläisiksi\npuettuna, tekivät päällekarkauksen. Ja 3/4 peninkulmaa täältä on\nkuuluisa Porrassalmi, jossa Aminoff 500:n Savolaisen kanssa -- vasta\nlopulla tuli Porilaisia ja Pohjalaisia avuksi -- Kesäk. 12 ja 13 p.\n1789 piti puoltansa 23 tuntia paljoa lukuisampaa vihollista vastaan.\nTäällä Adlerereutz ja Döheln leikkasivat ensimmäiset laakerinsa. Koko\ntuon pitkän taistelun aikana istuivat Mikkelin äidit ja nuoret tyttäret\nKellovuorella, tykyttävin sydämin katsellen poikiensa ja veljiensä\nsankaritekoja.\n\n\n\n\nLoppusanat.\n\n\nTähän loppuvat selitykset tämän \"Matkustuksen Suomessa\" ensimmäiseen\njaksoon. Hyvin epätasaisesti on tähän tullut kuvia eri maakunnista,\nPohjanmaalta on ainoasti yksi kuva (n:o 2); Ahvenanmaalta samaten yksi\n(n:o 5); Hämeestä 3 (n:o 8, 16, 18); Varsinais-Suomesta 4 (n:o 6, 17,\n20, 21); Satakunnasta niin-ikään 4 (n:o 10, 19, 22, 24); Savosta 7 (n:o\n1, 13, 14, 27, 28, 33, 36); Karjalasta saman verran (n:o 7, 11, 12, 25,\n26, 29, 34); Uudeltamaalta 9 (n:o 3, 4, 9, 15, 23, 30-32, 35).\n\nSyyt tähän epätasaisuuteen ovat helpot selittää. Helsingissä asuvat\ntaideniekat ovat ensiksi kuvanneet ne maamme osat, jotka olivat likinnä\ntai joihin oli helpoin päästä. Mutta tämän jakson perästä on tuleva\ntoinen, missä nyt niin syrjään jääneet pohjoiset ja läntiset seudut\nynnä myös maamme keskikohdat saavat vuoronsa.\n\nAika, milloin tämä toinen jakso on seuraava, riippuu siitä että\nensimmäisen jakson suuret kustannukset saataisiin takaisin. Muistettava\nnäet on että melkein jokainen näistä kuvista on teräkseen piirretty\nvarsituisesti sitä varten tehdyn alkuperäisen maalauksen mukaan.\nHolmbergin maisema Pirkkalassa, Ekmanin Lyytinen sekä Janssonin\nkajuutta ovat ainoat vanhemmat alkukuvat.\n\nSuomen yleisö, kuinka suuresti se rakastaakin kotimaatansa, ei jaksa\nkuitenkaan yksinään kannattaa tätä teosta. Siitä syystä toimitetaan\npaitsi ruotsalaista alkuperäistä tekstiä ynnä sen suomennosta vielä\nfranskalainen, saksalainen, venäläinen, kukaties englantilainenkin\npainos.\n\nKoska kerran kaikki Suomen maakunnat, niin täydellisesti kuin tässä on\nmahdollista, ovat kuvatut, niin hyvin luontonsa kuin kansan-elämänsäkin\npuolesta, niin on selityksistäkin selvemmin näkyvä mikä missäkin on\nomituista ja mikä yhteinen side kaikki yhdistää.\n\nHelsingissä Marrask. 25 p. 1873.\n\nZ. T.\n\n\n\n"]