[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffJXCxMZXibDq9FvmbBo_wWS0f6wPjv-JsRB8MxkwQZg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1608,"Eeva Aarnio","Hellén, Immi",1861,1937,"1608-hellen-immi-eeva-aarnio","1608__Hellén_Immi__Eeva_Aarnio",null,"romaani",[],[],"fi",1901,39179,239858,false,40512,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Eeva\" by Santeri Alkio is a novel written in the late 19th century. The story centers around a little girl named Eeva and her experiences growing up in a familial environment, grappling with childhood mischief and parental expectations. It likely explores themes of childhood innocence, familial relationships, and the tension between discipline and freedom in upbringing.  The opening of the novel introduces us to Eeva, who is throwing a tantrum on the floor, prompting her mother to intervene while her father and brothers observe with amusement. The dynamic within Eeva's family is established, revealing a pattern of conflict and mischief, particularly surrounding Eeva's behavior and her parents' varying levels of discipline. Eeva's spirited nature is highlighted as she navigates familial interactions, initially resisting her mother’s attempts to calm her down. This portion sets the stage for Eeva's character development and the familial challenges she will experience as she grows. (This is an automatically generated summary.)",[],240,"Eeva Aarnio on nuori ja lahjakas laulaja, joka lähtee koti-Suomesta Berliiniin opiskelemaan ja luomaan uraa oopperassa. Menestyksestä huolimatta hän alkaa pohtia elämänsä tarkoitusta ja sitä, onko kunnianhimo vienyt tilaa henkisiltä arvoilta.","Immi Hellénin 'Eeva Aarnio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1608.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","EEVA AARNIO\n\nKertomus nuorille\n\n\nKirj.\n\nIMMI HELLÉN\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström\n1901.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJuhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa\nkohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka\nkaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän\noli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle\neukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja\nvirvoitusvesiä ohitse kulkeville.\n\nTie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä\nreunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä\ntäällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa\ntuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.\n\nVähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan.\nTie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa\nmäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja\nkapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.\n\nOli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät\nkaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan\njuoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa\nilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna.\nHevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien\nkiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen\nkantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen\najaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä.\nHuoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen\niloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan\nrattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.\n\n-- Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.\n\nHän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen.\nSiellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen\nvaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat\nhatunnauhat.\n\nKäsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai\nparemmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko\nvilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.\n\nEeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä\nvyötäisiltä ja kuiskasi:\n\n-- Ah, kuin on ihanata elää!\n\nSelma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse\nmaassa, pilvi otsalla.\n\n-- Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!\n\nTytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.\n\nKun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma\nvasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.\n\n-- Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.\n\n-- Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä\nkädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois\njonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.\n\nEeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden\nmusiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton\npiti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.\n\nNämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä\nluonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan\nsukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa,\ntahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos\nAarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja\nvaltakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan,\noli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu\npuutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät\nunet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu\nsuuriksi...\n\nHe olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä\npäätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki\noli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi\nheinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi\nrannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät\nsuljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.\n\nEeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat\nvaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja\nhän sanoi:\n\n-- Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä,\nen oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren\nkansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen\nhuimaavaan korkeuteen...\n\n-- Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja\nkoristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan\nmaan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun\nkuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä\nseuraan, en voi muuta...\n\nEeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen\nolisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän\npuhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina\nikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen\nhattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille\nympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen\nhenkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen\nkasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli,\nniinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.\n\n-- Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta --\nlausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja\npäättäväiseksi.\n\nHetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin\nkahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman\nongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva\naskel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.\n\nKun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön\nkatseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa\nja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:\n\n-- Sinun ajatuksesi ovat kauniit!\n\nHän oli ollut sanomaisillaan:\n\n-- kauniit niinkuin sinä itsekkin -- mutta hän huomasi ajoissa,\nettä se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun\npuettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle\ntytönhuitukalle, mutta hän -- Eevalle!\n\n-- Oliko sitäpaitse, -- ajatteli hän, -- kielessä sanaa, joka\nlikimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli\nEevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja\nloi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.\n\n-- Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani -- sanoi Eeva\n-- ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani\nnousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas -- himmeitä\nharhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.\n\nSelma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:\n\n-- Se on aavistus.\n\nHän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä,\njohon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.\n\n-- Ja nyt -- jatkoi Eeva -- nyt minä ilmoitan teille sen, jota en\nmilloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se\nonkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä -- minä elän sävelissä.\nMitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan\nesinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle\nainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän\non laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan\npoljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja\ntuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä\non kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa...\n\nEevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma\nhäntä ja huudahti:\n\n-- Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!\n\nEeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt\nitseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.\n\n-- Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä\ntavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa\nluonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että\nsitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene\ntajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin\npitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni.\nMutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en\nsaa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin _täytyy_ minun sisäisestä\npakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en\nmilloinkaan ole kuullut -- oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa\nkujerrusta.\n\n-- Eeva, sinä olet kovin vaatimaton -- vakuutti Selma -- kaikki,\njotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles\nmitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston\npäättäjäisissä -- \"erityistä huomiota herätti nuori...\"\n\n-- Voi, säästä minua -- rukoili Eeva -- et voi aavistaa kuinka se\nkiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.\n\nHe olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja\nistuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.\n\n-- Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi\n-- sanoi Selma.\n\n-- Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua -- vakuutti Väinö\ntotisesti.\n\n-- Voi teitä, rakas sisar ja veli -- sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän\nkertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita\nja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli\nollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä,\ntäällä hän oli kotonaan!\n\nHän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti\nkietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja\nkaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi\njylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel -- se oli luonnon\nelämänlaulu.\n\nNe kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he\nolivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti\npalata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha\ntuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja\nmännynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori\nleppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi,\nsammalkin kallion kyljessä. -- --\n\nEeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä\nkanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata\nsylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi\nkouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui\nkevättä.\n\nSiitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa,\nvajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät,\nvarjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi\npeitellen, hellästi hyväillen.\n\nSieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi\nsiintävään ilmaan -- sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon\nkevätriemussa.\n\nKolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa\nmaantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe\npuitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon\nlaitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän\npäänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli\nvalkosenaan mansikankukkaa.\n\nHe eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki\nedellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja\nsanoi:\n\n    \"Päivä pääskyille tulevi,\n    ilo ilman lintusille,\n    ei minulle milloinkana,\n    tule ei päivä polvenansa,\n    ei ilo sinä ikänä.\"\n\nTytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta\nsynkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä\nvastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.\n\nTytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken\nlaskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön\notsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein\naskelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.\n\nPolku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja\nhavulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli\nsäilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat\naamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. -- Metsä yhä synkkeni.\nSiellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella\nmahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle,\nvastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä\nja piti rientää sinne.\n\nMetsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat\ntaivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon,\nsoitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu\nihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja\ntoi lohdutusta.\n\nVäinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä\noli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi,\nkuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän\nhuminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät\nvapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei\nsulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.\n\nLapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta\nviime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa,\nei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan\nseurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä.\nHän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona\npäiväkausiin.\n\nTällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä\nse nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen\nkorvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen\nvieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja\nkatse täynnä uskoa.\n\nVäinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli\nsyntymässä jotain uutta.\n\n-- Siinäpä se on -- sanoi hän itsekseen. -- Minä olen menettänyt\nuskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin\nomanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään\nlapsi! -- Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö\ntähden? -- kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa\nsyvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun\nvain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!\n\nJa hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin\nolisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun\npohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä\nmaisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin\nsatakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.\n\nHänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän\nhaltioissaan:\n\n-- minä uskon, minä uskon!\n\nMinkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja\nolihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan\noli epäillytkään? -- Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen\nihanuuteen, -- oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen\nkannattajaa ja kehittäjää?\n\nMutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään.\nHän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta\nuskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi\ntaistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet.\nHän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät\ntodellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä,\njonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden\nnousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen\nuskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. -- --\n\nHe olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä\npylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot\nheitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse,\nlähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne\nolivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet\ntätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja\nleikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. --\n\nHe tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi\nalaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi\ntasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina\nponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut\nsen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten\nlatvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa\noli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi\ntiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.\n\nEeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana\nhuikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin\njälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa,\njonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä\nääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin,\nmoninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan\nmielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli\nmatkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.\n\nEi aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja\nkumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat,\njotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät\nauringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten\nläheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi\nkallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät\nkaikin ojentamaan hänelle kättään.\n\n-- Jumalan terveeks -- lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin\nheidän kättään.\n\n-- Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo\nluulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään\npalata.\n\n-- Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.\n\n-- Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä\nsuo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten,\nmutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä -- tottapa\nen ollut vielä valmis.\n\n-- Saimme mekin vielä nähdä teidät -- sanoi Eeva hivellen ukon\nkarkeata mekonhihaa.\n\nUkko alkoi kääntää leikiksi.\n\n-- Se on sitä meidän muorin muotivaatetta -- sanoi hän ja oikasi\nmekkonsa rintamustaa.\n\n    -- Ei ole tuotu Turkinmaalta,\n    Saksanmaalta saatettuna,\n    Venäeltä varsinkana,\n    täällä kasvoi kaunihisti\n    kotipellon pehmoisissa.\n    Tääll' on vaate valmistettu,\n    lipsuttu ja loukutettu,\n    kangaspuissa poukutettu.\n    Hyv' on hursti haartajalle,\n    vaate väljä vääntäjälle,\n    kyntäjälle karkeainen,\n    ojatyössä oivallinen.\n\nUkko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella.\nHän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta\nsanoja ja sointuja.\n\n    -- Hyv' on mekko miehen yllä,\n    miesi vieläi parempi!\n\nlisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.\n\n-- Niin, siihen me kaikin yhdymme -- sukasi Selma ujona lomaan. Hän\noli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä\nsuuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.\n\nEeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon\nhurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa\ntuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän\nukkoon ja alkoi lausua:\n\n    -- miks on mekko mieluisesi,\n    ylen hyvä hurstivaate?\n    Siks on mekko mieluisesi,\n    kun on ystävän tekoa,\n    vaimon viisaan valmistama,\n    ompelema armahaisen.\n\nUkko siihen heti:\n\n    -- Oikein osas Eeva-neiti,\n    se sen laittoi laaullisen.\n    Valkas hurstin huhtikuussa\n    keväthangen heittehillä,\n    sulavilla suksen teillä.\n    Se sen leikkas liepsahutti\n    ilman kaavan käyttämättä. --\n    Vaikk' on vanha, vanha muori,\n    mulle on se aina nuori.\n\nUkon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin\ntyömiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on\nloruttu paljon halvemmistakin asioista.\n\n-- Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin,\nkaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta.\nVäinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara\nainakin.\n\nUkko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.\n\n-- Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt?\nUnohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista\nottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän\nmistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan\nkansasta.\n\nPienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi\nsoutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se\noli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät\nvanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita,\nkiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula -- se oli ukon oma\narvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka\nkulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti\nkaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita.\nSiinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä,\nniinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.\n\nVene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki\nse kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä\nja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen,\nkaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.\n\nKun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän\nkauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti\nomakseen.\n\n-- Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.\n\n-- Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas\nkaunista omalla tavallaan.\n\n-- Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta -- pyytelivät tytöt.\n\n-- Väinö, anna airojen levätä.\n\nKuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat\nsalaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:\n\n-- Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.\n\nHaapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty\nmyhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa\nsalaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se\naikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa\npukeutumalla valkeisiin. -- Muuten näyttivät kaikki puut alati\nutelevan vedenkalvolta:\n\n-- Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?\n\nMutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella\nollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi\nveteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.\n\nUkko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.\n\n-- Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan\nviivytellään.\n\n-- Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.\n\n-- Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää\näänen juoksua.\n\nNäin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut\nkuullut. \"Toisilla paimenilla\", ooh, se oikein tuntui hyvältä\nsydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään\nrunollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla,\nsyödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä\ntuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta\npilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!\n\nVene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin\nvähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan\nsiveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se\nmatala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa,\nvietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä\nlievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille,\njotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten\nkeskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma\nhavumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia\nvastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita,\nmutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella\nmahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein\nkatoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan\nkattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen.\nKaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen\nsiitä.\n\nSitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.\n\n-- Hyvä Väinö, anna airojen levätä -- pyyteli Eeva sama haaveellinen\nilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:\n\n-- Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa,\nkirkastukoon tässä kirkkaudessa.\n\n-- Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän\nkätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa\nmaailmaan kaikkien kuultaviksi -- sillä hän on niitä valituita!\n\n-- Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma\nherättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan\nhänelle vastaan.\n\nOi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan -- hän oli siis\npukeutunut tulokasten tähden -- huivin oli hän temmannut harmailta\nhapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen\nylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen\nnäytti olevan hänelle ominainen?\n\nHe olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä\nsäteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista\nkatseli lapsen viattomat silmät!\n\nVilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän\nerossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden,\npiti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla\nkirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt\nhienoille aalloille -- siinä oli illan laine lepattanut, siihen\nväsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden\nunta rantaäyrään kukkasista.\n\nHe istuivat pihassa tuomen alla.\n\n-- Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä\nuinaili umpuissaan -- sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen\nkukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen\nkukkivan tuomen kanssa.\n\n-- Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat\nmaahan sen hempeyden -- lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret\nymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen\npainon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan\njonnekkin kauvas.\n\n    -- Et usko kevättä viehkeää,\n    et muotoa ihaninta,\n    sun henkes ainaista ikävää\n    ei tyydytä paljas pinta.\n    Sä katsot luotujen juurehen,\n    sä uskot henkehen suurehen\n    ja palvelet korkehinta. --\n\nhyräili hän itsekseen.\n\nHe arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä\nlauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan\nennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon\naprikoimiseen.\n\nUkon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he\nolivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka\nhän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan\nsoita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana\nensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt\nsijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat\ntuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat\nkohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu\noli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen\npintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa\noli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja\nharmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä\nhaltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.\n\n-- Minä olin nuori silloin -- sanoi ukko -- oikaisten kumarata\nselkäänsä -- veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.\n\n-- Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies -- oli isälläni tapana sanoa.\nJa itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa\nvastaan.\n\nEi milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se\nvanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan\nmurskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui\nmaahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea\nja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina\nhuokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta\nmiehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun\nilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä\nhänen tupansa seinään.\n\nKaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs\npäänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin\nomassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan -- isäntä oli\nantanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella\ntorpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä,\nmutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään,\nloihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon\nvalkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi,\nsavu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja\naaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat -- se oli kaikki hänen, hänen\nomaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen\nkäsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.\n\nSilloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas.\nVuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se\nvain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen\nallaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät\naskeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä\nhäntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea\nja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten\nvälistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista\nhän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon\nsuurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi\nheittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen\ntemmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja\npaukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti\nmaata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi\nsuullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän\ntunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se\nnuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat.\nSe koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui\nyrityksestään -- mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies.\nNähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää\nuudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja\nkuolemasta.\n\nNuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö\nalkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se\noli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä,\npiteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon.\nReikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti\nleipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta\nnähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.\n\nViisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen\npesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman\npitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen\ntäytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan\ntummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön\ntaivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä.\nHänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä,\nsillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.\n\nMetsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen.\nNe asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros\nkerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän\nliepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen\nrintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen.\nMissä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle\nselvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner,\njolla _hänen_ sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen\nsiinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla\nkaaduttava.\n\nYhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat\nhuuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut\nniitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti\nkoko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli\nsinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.\n\nJa aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen\ntaas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta\ntahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille,\njonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet\nristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. -- --\n\nSitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. -- Sen nuoren miehen\npalvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina\njaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.\n\nUkko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme\nkasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä\nhe myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta.\nUkko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään\nsitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti\nlönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat\nvetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut\nsen karvaisen kuonon niskassaan.\n\nPunastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut\nsiinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan\nollut maininnut petoa oikealta nimeltään. -- --\n\n-- Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? -- uteli ukko -- en ole\njaksanut käydä kaupungissa koko talvena.\n\n-- Kas kun unohdin aivan -- sanoi Eeva -- hyvin paljon terveisiä\nheiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa,\ntiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät\nviime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät\nolleet kotoisin teidän apajoistanne.\n\n-- Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet\nHietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi\ntalvena.\n\n-- Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka\non hänen ihastuksensa -- sanoi Eeva kääntyen mummoon -- ja siihen\nkiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs\nvain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään\nniin hyvin kuin tässä.\n\nJa hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä\nkotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin\nnuorteammalta kuin muuten.\n\n-- Onpahan kuin tuossa -- naurahti mummo -- nyt sopisi kenties sanoa:\nvarsi se vaatteen kaunistaa.\n\nHeillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin\npaljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua\nlapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan\nja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se\noli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään\nkaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla,\nsitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi\nsiinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla,\ntuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli\nkuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa\nkieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa\nviimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa\nsäilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä\nvirtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan\nlevitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan\nmummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti\ntekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja\nrehellisesti.\n\nEeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia,\njosta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. --\n\nKolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt\nkatiskaa kokemaan ukon kanssa.\n\nSelma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän\noli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen\nympäristönsä.\n\nMutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli\nennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin\nennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät\nrahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja\nkeskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma\ntekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi,\njoka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin\netupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita\nja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä\noli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä,\npohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta\nja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut,\nettä se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä\nsitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.\n\nEeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että\nukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei\ntarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna\nkävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut\ntietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli\nvarma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä\nsilloin saa häiritä.\n\nJa tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain\npahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.\n\nMutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello.\nSehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli\nhän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein\nodotti, että se alkaisi puhumaan.\n\nEikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta,\nöin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet\nsen kieltä? -- Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei\nseisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain\nvaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on\noleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.\n\nJa kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois\nikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka\nlempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se\nsäälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.\n\nVai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa\nsen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot\nlukea. --\n\nKellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon\nrukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä\npuhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan\ntuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää.\nHe ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma\nkasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa\nlehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja\nmaata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi\nvalaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän\nyksinäiseen majaansa.\n\nTuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli\nkiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli\nhiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja\nkuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.\n\nVasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni\nkomero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät\nkeränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat.\nSiinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu\nmonenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot -- ukko\noli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten\noli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä,\njotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen\nmuseon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden\naseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja\nmuita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä\noli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena\nkuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin\nlopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.\n\nPöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut\nsuuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty\nsitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita\nhartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja\nKanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle.\nSillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat\nunohtuneet sen aikuiselta kansalta.\n\nMutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven\nhaarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan\ntietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään,\njoka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt\nsen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja.\nNiin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen,\neikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa\noli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona\nsavupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta\nkielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin\nEeva-muorin sormet niitä koskettivat.\n\nMitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!\n\nEeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän\nkuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella\nretkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä\nsileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen\nkielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.\n\nNiin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.\n\nPohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja\nhongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan\nihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki\nkohonnut ja lattia laajennut.\n\nKuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!\n\nHän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. -- Vaiti, eikö sen\nkieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja\nkaihoa, kaihoa soi se sävel.\n\n-- Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin\nkadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko\nkaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan,\njolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan\nja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?\n\n-- Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi.\nVanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten\nolet mykkänä, sinä monikielinen!\n\n-- Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten\nkisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta\nremahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että\nsitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä\non sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu\nikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja\nsinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. -- Mutta sinä olet niin\nääneti, niin ääneti!\n\nEeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin\najassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten\nluona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan.\nEi edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan\npäivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa\npaikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä\nhonkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla,\nmummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka.\nUkon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat\nsaaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa\nvalmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta\nrukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo,\njonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki\nerinomaisen maukasta.\n\nEi auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle\npöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella\nja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili\nitsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista\nukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan\nsankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa\nvierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.\n\n-- Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia,\nettä tuntuu oikein juhlalliselta -- sanoi ukko halkaisten hauvin\npään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän\njo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli\nverkalleen:\n\n    \"Kuss' on koppa kanteletta?\n    Hauvin suuren leukaluusta.\"\n\nEeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen\nohjelmaansa! -- Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka\nitsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien\näitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä\nhän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan\nedestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja\njuuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.\n\nEi puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja\ntoimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:\n\n-- Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.\n\n-- Herkkuja ne meistä todenperästä onkin -- sanoi Selma.\n\n-- Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä -- sanoi ukko\nlaskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle -- mutta on sitä tältä\npöydältä syöty petäjäistäkin.\n\n-- Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja\njääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.\n\n-- Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän -- lisäsi mummo -- niin\nei ollut aina särpimestäkään tietoa.\n\nMutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne\nolleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät\nantaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään\nvalittamista.\n\nNuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa\nvanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa -- kovasti\nkoeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä\nuskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.\n\nJa heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli\nkevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan,\njoka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä\nsydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta\nrannalta, jostain sieltä lahden takaa.\n\n-- Osasipa taaskin mielipaikkaansa -- sanoi ukko -- sen varalta se\nsiihen heitettiinkin.\n\nJa hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:\n\n    Siinä kukkuos käkönen,\n    helkyttele hietarinta,\n    hoiloa hopearinta,\n    tinarinta riukuttele,\n    kuku illoin, kuku aamuin,\n    kerran keskipäivälläki\n    ihanoiksi ilmojani,\n    mieluisiksi metsiäni,\n    rahaisiksi rantojani,\n    viljaisiksi vieriäni!\n\nJa hän lisäsi samaan henkäykseen:\n\n    Vielä kukkuos käkönen\n    kahden vanhan vierahille,\n    yksinäisten ystäville,\n    kuku ehjä elon onni,\n    aamu armas, päivä kirkas,\n    illan taivas tähtösihin --\n    sulhot sorjat neitosille\n    pojalle impi ihana!\n\nEikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. --\n\nIltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin\nhän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon\nkuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.\n\n-- Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa\nvienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on\nvoitettavissa -- puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla,\njoka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.\n\n-- Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla\nkokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä\nkuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta\nlaitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina,\nenkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.\n\nMutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi\nojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat\nkulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne\nolivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä.\nSaroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä\nkannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei\nolisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut\nvalmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen\nsilmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja\nvanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.\n\n-- Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä\nvähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin\npiirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole\nvoinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä,\nillan varjot tummeta.\n\n-- Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä -- sanoi Eeva ja loi\nhäneen kiitollisen katseen -- hän on piirtänyt kauniin puumerkin\nkotimaansa kamaraan.\n\nJa kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista\npäivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan\nhiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä\nkokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan\nkorpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä\nviimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä\njälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. --\n\nHe istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla\nkuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän\nviivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka\ntaloksi.\n\n-- Tämä -- virkkoi Väinö totisesti -- tämä on sitä todellista\nelämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä\ntunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme\npölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän\nruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä\nmeistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä,\ntässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin\ntoimittaa jotain hyödyllistä.\n\nMikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi\ntulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he\nrupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin\nainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan.\nKotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat\nihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan\nheillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan\nlähellä mökkiä.\n\nUkko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.\n\n-- Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut\ntoisellaiseen -- he arvelivat.\n\nMutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että\ntämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko\nvuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja\nuudelleen.\n\nSitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä\nollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien\nkeruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja\nkarhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman\njärven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä\nolivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri\nsattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja\nlähtenyt viemään kotiansa \"mummon syötellä ja juotella\", kuten hänen\nsanansa olivat sattuneet.\n\nPerille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille\nsyöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan\nvaralle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle\npäätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja\nsoitellut heille kauneimmat laulunsa -- silloin oli heistä tullut\nainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.\n\n-- No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika\nmeistä vanhoista jättää -- tuumaili ukko -- voitte uusia kauppakirjat\nisännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.\n\n-- Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa.\nKesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.\n\nMutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja\nmummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään.\nVoisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan\nlisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi\nja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman\nkohtalonsa määrääjiä.\n\nKenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo\nvanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele\nkäsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen\nkieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli\nmuuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.\n\nTottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista\nkieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä --\nhänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko\nääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan.\nSitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja\nviimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan\nsuvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä.\nJa kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:\n\n    \"Jo joutui armas aika\n    ja suvi suloinen...\"\n\nNäin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.\n\nMutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt\nsäveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä\npohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa\nsäveltä. -- -- \"Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa...\"\n\nJa kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen\nkieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana\nluonnossa siinä ympärillä.\n\nJa tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei\nolisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan\nsen hempeyden. --\n\nMolemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne\nhe näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon\nja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä\nvarjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti,\njoka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.\n\nHyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka\nenimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi\npuistellessaan ukon kättä:\n\n-- Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla,\non toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.\n\nSitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian\nsaadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka\nkaupunkiin.\n\nPäästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo\noli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko\nseisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta,\nkun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin\nsanoihin:\n\n-- Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSamana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan\nmökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.\n\nHenkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi\nolevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla\nmaaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten\nvaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut\ntöineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa\nkeskustella lapsuutensa ystävän kanssa.\n\nTullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli\ntäynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat\nriipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui\nheliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä\noikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt,\noli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut\nkyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin\nhuoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa\npitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta,\njossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.\n\n-- Sisään -- kuului sieltä iloinen ääni -- ooh, sinäkö sieltä tulet,\nkuinka hauska! -- He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät\nistumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.\n\n-- Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma\nmatkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.\n\n-- Muutamat pelkäävät takatalvea -- sanoi rouva Aarnio.\n\n-- Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on\nkokonaan muutettu sitten viime käyntini.\n\n-- Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä\npuolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka\nsinun mielestäsi?\n\nRouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti\nhuoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat.\nHuonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino\nnuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa\nvanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat\nvanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen\nkodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja\nja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja\npienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen\ntavaran paljoutta -- viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita\ny.m. -- joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa\nrihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan\nvakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta\nsiinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren\nneitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä\nnuoruudenunelmata.\n\n-- Oi, täällä on suloista, -- sanoi rouva Heitman kuin itsekseen --\nainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!\n\nRouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen\nilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui\nmietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena\nja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat\nilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän\nonneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä\nenemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei\ntiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä\npidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani\nharvain kanssa koko kaupungissa.\n\n-- Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt -- sanoi hän.\n\n-- Kun et vaan luulisi liikoja -- virkkoi rouva Aarnio\nnojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä\nneule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen,\nkasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna.\nHän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti\nkutsuttu hyväilynimellä \"mesimarjan kukka.\" Hän katseli maailmaa\nraittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.\n\n-- Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa -- jatkoi\nrouva Heitman äskeistä ajatustaan.\n\n-- No niitä teidän seurustelujanne -- jota ei saa seurustelemaan edes\nnaapurien kanssa.\n\n-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen\nystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja\nkaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää\nsympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he\nolivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin\ntäydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet\nluottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä\nvähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu\nusein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet\nkummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva\nHeitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata\nkauppaneuvos Aarnion ovia.\n\n-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli hän vieläkin yhä ääneti\nkatsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän\nniin monasti, oli kuullut sanottavan -- Alma Aarnio on yksinomaan\nkäytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen\nnäkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi\nnuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.\n\nMitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut\nkaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta\naamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin,\nsanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä\nkauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan\nansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa\nvaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki\nonnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin\nsilkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.\n\n-- Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? -- ja rouva Heitman katseli häntä\nyhä, pitkään ja kysyvästi.\n\nHäntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti\nolla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa\nloistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa -- sen hän nyt\nhuomasi -- kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi\nyksinkertaisimmankin kodin.\n\nRouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä\nmielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä,\nnuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin,\nmuisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa\nhänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku\nEeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta\nsiinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen,\njoka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän\nolisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna\nkaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että\nhän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin,\njoka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties\nkuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se\nmaaperä sitten olisi ollut sopimaton.\n\n-- Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär\n-- sanoi hän.\n\n-- Sinä haaveilet Hanna -- torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän\nleikillisesti:\n\n-- Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin\nvalita, ottaisin empimättä pojan.\n\n-- Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja\nmantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.\n\n-- Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat\nnaimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.\n\nRouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että\nEeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma\noli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin\nhermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä\njotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen\nalkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen\nEevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa\nainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. -- Kun pääsisi alkuun!\nHän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja\nEevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä.\nNe olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne\nhänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.\n\n-- Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä -- sanoi hän.\n\n-- Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin\nkuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin\npysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään\nliiankin uskollinen.\n\nTaas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain\nliittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä\nainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä,\nettä Eevalla olisi liian uskollinen sydän? -- Kenties he perältäkin\nmolemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa\nja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta,\naivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä\nse asia kuitenkin oli hänen sydäntään! -- Nyt, nyt oli otollinen\nhetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa\nsukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:\n\n-- Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?\n\nEi, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.\n\n-- No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.\nOlisipa luullut niitten pistävän silmään.\n\n-- Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten\nmuinoinkin! -- Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan\nvyötäisiltä ympäriinsä lattialla.\n\n-- Nyt vien sinut katsomaan niitä.\n\n-- Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan\nPariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.\n\nJa emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina\nsiellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.\n\n-- Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? -- Hän\nantoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan\nmuotokuva kabinetti suuruutta.\n\nKuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä\npalmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen\nsekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi\nkatsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama\narka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi,\nettä hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.\n\nRouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka\nympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen.\nSe oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin.\nHuonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat\npeittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein\nsupisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja\nhyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.\n\n-- Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista -- selitti rouva Aarnio.\n\n-- Isällä ja Eevalla on hyvä aisti -- sai hän vastaukseksi.\n\n-- Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui\noudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!\n\nSiitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa\nkaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen\nvietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen\nkyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja\nsitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.\n\nÄärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea\ntavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla\npuuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin\npikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia\npurettiin.\n\n-- Kas tuollaisesta minä pidän -- sanoi rouva Aarnio -- toiminnasta\nja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on\ntoista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. -- Katsohan tuota\nmiestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!\n\nHän sieppasi kiikarin.\n\n-- Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan\nsiellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes\nHanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan\nalla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja\nannan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi --\nmeidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen -- sinä kyllä tunnet hänet\nvanhastaan.\n\n-- Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia!\nNo totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin\nvasta illalla myöhään.\n\nSamassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:\n\n-- Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä\nreitti ole vapaa.\n\nHeti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat\nkoreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä,\njoka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä\nrannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin\nuuvuksiin ajettu hevonen.\n\n-- Hengästyikö pikku hepo? -- puhui rouva Aarnio hyvitellen -- tekisi\noikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole\nvoittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki\naavain vetten!\n\n-- Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla -- pyysi rouva Heitman --\nah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!\n\n-- Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.\n\n-- Niinkö kaukaa sitä tuodaan?\n\n-- Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin\nkotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.\n\nRouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin\nhinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi\nluetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka\nottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko\nhe tavallisesti saivat voittoa kilolta.\n\n-- Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! -- huudahti rouva\nHeitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion\njutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.\n\nHitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut\njauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen\nsilmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin\nmittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan\npovitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee\nja suuria voittojaan? --\n\nHän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran,\nnuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta.\nOlikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään\nsiirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei\njaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.\n\nKuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli\nhänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin\naskelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä\ntieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli\nuhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä,\nhänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton\nmukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen\nhaltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.\n\nHän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen\nihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä\nolemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien\nalla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut\nniihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin\nsuupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut\nesiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun\nhän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin\nainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!\n\nHän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. -- Tavaroitaanko hän\nlaskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. --\n\nSiellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet\nhäärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa\nlaivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään\ntapahtuu? Tuskin vain.\n\nNyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. \"Minun mieheni on\nhiukan epäkäytännöllinen\" -- niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka\nväärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten\nhalpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen\nmaailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä\nsiitä ohitse.\n\n-- Näkyykö siellä meidän ukkoa? -- kysyi rouva Aarnio punakkana\nemännänpuuhista -- päivällinen olisi valmis.\n\n-- Taisi se kävellä siellä.\n\n-- Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä\ntähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä\nnäe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet\npariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.\n\n-- Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia -- vastasi vieras\nhämillään.\n\n-- Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain\nole itkenyt?\n\nHän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän\nhämilleen.\n\n-- Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.\n\n-- Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua?\nEnhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä\nainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset\nvoi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi\npelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin\nesimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta\nmuissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun\ntulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi...\n\n-- Rauhoitu, rakas ystävä -- keskeytti hänet rouva Heitman -- minäkö\nolisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? -- hui hai!\n\nRouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta\n-- se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon -- kun\nkauppaneuvos astui sisään.\n\n-- Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!\n\nRouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan\nkysyvästi -- oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?\n\n-- Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme\nleikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle\nkauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas.\nAsian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota\nvuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä\nkiikariin.\n\n-- No, sitten olette nähneet siellä minutkin -- sanoi Aarnio.\n\n-- Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin\nkasvoillenne -- vastasi rouva Heitman.\n\nMitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut\nniin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi\nhiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.\n\nOli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli\nseinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän\nkauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen\näänessään, kun hän sanoi rouvalleen:\n\n-- Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole\nleikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet\nselitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä\npuolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla\non ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.\n\nKauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta\nrouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi\nanteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.\n\n-- Kuinka lieneekin -- vastasi rouva Aarnio iloisesti -- tyytymätön\nen ainakaan ole ollut oppilaaseeni.\n\n-- Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä --\nsanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle -- niin vain \"rakkaus\non kärsivällinen ja laupias.\"\n\nSe pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin\näkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi\nnyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään\nsiirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän\ntiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen\nosakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi\nhän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi\ntyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan\nmuuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.\n\nKauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät\nsanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.\n\n-- Näittekö te, hyvät ystävät -- katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden\n-- niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella\nkuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen\nvaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole\nvielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan\nse vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä\najelemassa ukkoinemme -- hän iski veitikkamaisesti silmää rouva\nHeitmannille.\n\n-- Vai otetaan ukotkin mukaan -- myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:\n\n-- Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.\n\n-- Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer -- sanoi\nrouva Aarnio -- ketäpä hän ennenkään lie parantanut?\n\n-- Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas -- puolusteli rouva\nHeitman -- hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan\nvähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä\nhäntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua\nkäytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat\nsitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.\n\n-- Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan -- vakuutti Aarnio\n-- hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani.\nIkävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy\nmenettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin\nihminen. Sääli on lapsia.\n\n-- Säälipä kyllä -- sanoi rouva Aarnio -- pojasta nyt ainakaan ei\nmitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän\ntalven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei\npukahda, mitä hautonee mielessään.\n\n-- Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta\nkeväällä -- tuumi kauppaneuvos -- sillä nyt häneltä ainakin on tie\nsuljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä\nsiihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.\n\n-- Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi -- sanoi rouva\nAarnio hiukan ivallisesti.\n\n-- Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin -- virkkoi Aarnio.\nKun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti\nkiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen,\nettä tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään\nkoko taiteen harrastuksesta.\n\n-- Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa -- puolusteli rouva\nHeitman -- jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan,\nja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja.\nJo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi\nihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin\nhyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen\nikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista\nja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä\ntaipumusta.\n\n-- Sangen ihmeellistä muuten on -- jatkoi Aarnio -- että hänen\ntutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia,\nlahjakas ja ahkera myöskin.\n\n-- Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin -- sanoi rouva\nAarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin\nkävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman\nmatemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman\nkohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä\nkauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy,\nettä hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.\n\n-- Hänen kohtalonsa on todellakin kova -- sanoi rouva Heitman ja\nkyyneleet nousivat hänelle silmiin -- muistelen kuulleeni, että hän\npienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.\n\n-- Ties sen -- sanoi rouva Aarnio -- heikkohermoinen hän aina on\nollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.\n\n-- On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää\n-- sanoi Hanna -- näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi\nmäärääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan\nheikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä\ntukalaksi.\n\n-- Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä --\njatkoi rouva Aarnio -- olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin\njos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.\n\n-- Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti -- sanoi kauppaneuvos\ntotisesti.\n\n-- Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.\n\nHe nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt\nraskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari\nhampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.\n\n-- Siellä hän nyt kävelee -- sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat\nikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä\nvasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä\naamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten\npyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.\n\n-- Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta -- kertoi\nrouva Aarnio -- kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus\nuusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin,\nvarsinkin niinä päivinä, jolloin hän on \"tieteillyt\" niinkuin\nesimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia\nliuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että\noviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan\npääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän\nmuuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.\n\nRouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja\nkoko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan,\nsillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan\nainakaan vielä.\n\nRouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli\ntodellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko\ntavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä\ntuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta,\nkasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki\nsen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli\nilmeinen isänsä kuva.\n\n-- No totta tosiaan -- nauroi rouva Aarnio -- etteikös sen ole nenä\nnoessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi\nmuuta kuin että tulisi joku potilas.\n\nNyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten\ntaskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää\nyhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan,\nnapsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee -- kumma ettei\nlyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on\nvastaanottoaika eikä kuulu potilaita.\n\nEi, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän\npäin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee\nkemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat\nkiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon\naineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan\nkehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus.\nHän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää\notsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä\ntiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä\ntohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.\n\nRouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta\nmiestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten\nsielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän\nkysyi itseltään:\n\n-- Kumpi heistä on onnellisempi?\n\nToisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä,\npehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin\njokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja\nluottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa\npäivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä\nhuminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta\nhänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä,\ntekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin\nvoinut olla toisellainen.\n\nTohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään\nloistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän\nonnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä\nelämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.\n\n-- Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän\non kuin kuningas valtakunnassaan!\n\nPieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii\ntohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei\nhuomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita\nhuoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa\nkalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein\ntyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä\njuuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän\ntarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä\nlapsensa.\n\n-- Sellainen hän on -- sanoi Aarnio -- aina ystävällinen varsinkin\nvähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.\n\n-- Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa\n-- huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.\n\nKauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi\nyksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta\nvehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään.\nHänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä\njotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan\ntallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon\nromun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien\nkuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan\nsen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. --\nLennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää\nvielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain\nvarjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.\n\nHän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen\nkasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että\nne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.\n\nHiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet,\ntiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, -- suurten,\nkömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot,\npaljaan lapsenjalan painamat.\n\nJa kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin\npuutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. --\n\nAlkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman\nsäikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän\npakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin.\nKuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen\nlapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda\ntällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän\noli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän\nmaailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.\n\nRouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa,\njota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen\nvähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli\nitsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat\nhaihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi\nainiaaksi jäädä ajamatta.\n\nEevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet\nvielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi\nvärähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman\nnousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.\n\nPöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli\nnähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs\nenglanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä\nmerkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki\nsellaisen.\n\n\"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat,\nmillä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi\npaljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen\nluo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja\nvoidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina\non, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin\nkuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä\npuhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias\nolinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon\npalvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!\" --\n\n-- Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas --\nsanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.\n\nKun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet\nsoittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten\naalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois\nolevaisuuden ahtailta aloilta.\n\n-- Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas -- sanoi Alma Aarnio\n-- mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin\nkivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin,\nenkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua\nkanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.\n\nRouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja\nhänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.\n\n-- Sinä et soita enään, Alma -- sanoi hän vältellen -- se on vahinko,\nsinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis.\nKenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.\n\n-- Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni --\nvastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti -- tässä maailmassa\nvalitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules,\nHanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on\nhuolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään.\nMinä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan\nosaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna,\nuskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä\nkehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.\n\n-- On sanottu että se ei sitä tee -- vastasi Hanna Heitman -- mutta\nminun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä\nvoi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella\ntahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan\nlemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja\nmonesta muusta seikasta.\n\n-- Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä\nvähän värähteli -- sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä\nylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he\nkuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat\nylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä\nsanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken\ntietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin\nkevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen\npujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin\npaha aavistus.\n\n-- Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? -- kysyi\nHanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.\n\n-- Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa\nliian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan\nkuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee\naivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan\näänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä\nkiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden\nhenget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet\nlumoihinsa?\n\n-- Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi\nVäinöön? -- kysyi Hanna Heitman.\n\n-- Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen\nläheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet,\nettä se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi\nkohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi\nmitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen\nantaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja\nsaadakseni heidät eroitetuksi. \"Mikä on kaukana silmästä, se on\nkaukana sydämmestäkin\" sanotaan.\n\n-- Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän -- sanoi\nHanna Heitman ja huokasi syvään --\n\n    mitä taidamme ihmiset poloiset\n    elon lankojen kehrääjille?\n\n-- Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen -- jatkoi Alma Aarnio\nlevottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti\nota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en\ntiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on\nvarma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä\nluopuisi, tuli mitä tuli.\n\nHanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli\nitseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän\ntäynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin\nmieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen\nAlma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli\nuskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja\nkoko Aarnion perhettä kohtaan.\n\n-- Koeta rauhoittua, hyvä ystävä -- sanoi hän tarttuen Almaa käteen\n-- minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton.\nSanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä\nikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys,\npelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja\nmonesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne,\nmutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi.\nSukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen\nkukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin\nvastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty\nihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa.\nEi, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen\ntosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman,\nja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi\nheistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista\nsanoistasi päättäen on niin jo käynyt -- hän näkee vain Eevan, kuulee\nvain Eevan äänen. -- Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä.\nSanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen\nkohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se\nmaailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma,\nja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä\nhänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen\nrohkeutta.\n\n-- Mielikuvitusta, ystäväni -- sanoi Alma Aarnio surullisesti -- sinä\nelät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten\nhunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin\nolla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa,\nettä mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä\nkeskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy\nryhtyä.\n\nVähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen\nsijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen\nnäköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä\nohjelmastaan.\n\nNuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena\najatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli\nvälillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan.\nOlivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!\n\nLäheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata\nlyöntiä.\n\n-- Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.\n\nHanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän\nhiljaista katua kotiaan kohti.\n\nMutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt\nkääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän\nkääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet\nvielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki\nhän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei\nollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä\nseisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen.\nJostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä\nvaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut\njotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?\n\nHän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla\nvirkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.\n\nSitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän\nasti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben\nrannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin\nnuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin\nkauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja\näidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua\ntiepuoleen itkemään. -- Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen,\nvaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta.\nSurumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin\nreippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren\nkaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.\n\nSitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin\nsuru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan\nnimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita\nvähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän\nviime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet\ntuulten ajeltavissa.\n\nHanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein\npuolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli\noli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa\nniinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan.\nHanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä\nkapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö\njo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä,\nnäki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin\npäin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä\nvastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin?\nHän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui\nsuuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan\nkokonaan peitti hänet näkyvistä.\n\nRyhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli,\naivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva\nkäveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa\nheidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon\nkauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen\nvartaloiden nuorteissa muodoissa.\n\nNyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:\n\n-- -- mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä\nuskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä,\narkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän\nsilmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe\nselvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat\nja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme,\nvanhukset salomaan mökissä.\n\n-- Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme\nkorkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää\nsuurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan\nalttiiksi, niinkuin...\n\nEnempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän\npysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen\nvahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa\nääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka\ntilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava\nlävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen\nsivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten\ntarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon\ntuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin\nhuumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden\nteolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan\ntilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus\nvain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen\ntoivottoman katseen -- tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta,\nsillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen\nrapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja,\nyhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.\n\nTelefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden\npätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti\nratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi\nhänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja\nsyntyperäiseen asioimisneroon.\n\nTaas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö\nhänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän\noli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nväsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen\npäättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.\n\nVälillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä\nkauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa\ntavaroita, laskemassa arvioita.\n\nJa taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan,\nrannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron.\nVetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja\nojensi kätensä ottamaan uutta.\n\nSilloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet\nlaskettiin hänen silmilleen.\n\n-- Arvaa ken olen -- sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.\n\nTämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä,\njonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat,\npehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä,\nvaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli\npäässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren\ntilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja\nkummeksien kysynyt:\n\n-- Minkätähden sinä aina lasket?\n\nIsä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:\n\n-- Pikku Eevan tähden.\n\nHänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.\n\nSe, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä\ntoiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista\nkysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän\nja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. -- Olikohan sielläkin\njo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois\nhänen rakkautensa loisteessa!\n\nSitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:\n\n-- Pikku Eevan tähden, eikö niin?\n\nIsä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli\ntuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän\nhellästi:\n\n-- Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä\nmainitsit.\n\n-- Oi isä -- sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä\n-- kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja\nihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen\ntoisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan\nalttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee\nkuitenkin kerran, minä aavistan sen.\n\nJa numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi\nnoussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.\n\nTelefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. --\n\n-- Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri -- nauroi\nEeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: \"mylläri,\nmiksei käy sun myllys?\" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan\nkelpolailla laulun tahdissa.\n\n-- Mylläri -- toisti isä -- juuri niin, sepä oivallinen vertaus!\nparempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda\nseisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja,\npaljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi\nsilmiin ja sieramiin.\n\n-- Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole\nmylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.\n\n-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.\n\nEeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.\nSen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta\nettä hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli\nlangeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta\nhän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:\n\nMinkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?\n\n-- Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset\nniitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen\nkatto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.\n\n-- Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja\nraskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.\n\n-- He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista --\nrauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.\n\n-- Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja\nsitä he eivät löydä ilman rauhaa.\n\n-- He ainakin luulevat sen löytäneensä.\n\nHe riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän\nleikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla,\njättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.\n\n-- Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se\nhuumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa\nkuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. --\n\nKauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen\nlapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka\npyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa\nikuinen rakkaus -- jota hän joskus oli epäillyt -- joka johtaa\nihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle\noli tytär sen ikuisen lähettiläs.\n\nKauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin -- mylly kaipasi mylläriä.\n\nEeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä\nyksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa\nhäntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.\n\nEeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan\nmökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut\nennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä\nkanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan\npuutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen\nkokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet \"muistojen majaksi.\"\n\nIjänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden\nvihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne\nolivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa\npidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet\nkasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut\ntaittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky\njoskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä\nhellävaraa -- monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen\nmaasta, monta nuorempaakin kuin nämä.\n\nSiellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan\npiiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat\nsekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi\nsatanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.\n\nSillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin\npolvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden\nhämäristä.\n\nEeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen\nhuilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin\nperhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä\nvarjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha\nkevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat\nhe kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan\näänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta\nlyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun\nsävelten sammuvina katkelmina.\n\nKuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten\nsuruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli\nheidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.\n\nHe istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat\nyksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin\nkuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva\nkatkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen\ntavoittelemista. -- --\n\n-- Siskot -- sanoi Väinö -- ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä,\ntäytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin\nse yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin\nminulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on\nollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen\neteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.\n\n-- Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan\nniin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette\ntunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin\npitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi\nminulta liikoja, teen minä sen.\n\n\"Muistojen majassa\" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.\n\n-- Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa\nminua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on\nminun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas\nsilloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni\nmatemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois\nja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja\nminä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla\ntavalla, sentähden en yrittänytkään.\n\nVäinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen\nkasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:\n\n-- Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä\nymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki\npois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää\najatuksenikin. -- Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. --\n\n-- Mutta sitä se ei milloinkaan voi -- huudahti Eeva. -- Sillä se,\njoka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat\nyhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! -- Hänen\näänensä soi vakuutusta ja uskoa.\n\nSelma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.\n\n-- Ei, tämä on raukkamaista! -- huudahti Väinö nousten istuviltaan.\n\n-- Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut,\nsenverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin.\nSe oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään\nlehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.\n\n-- Mitä siinä on?\n\n-- Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei\nkuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys\npilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa\npäivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.\n\n-- Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne!\nSentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi.\nJa minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa.\nSitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua\nperustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin\nolisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua\nyöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin\nuneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin\npurtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet\nja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat\nmastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä\niloisesti laulellen.\n\n-- Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki\nja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä,\nmutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta.\nTe viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en\njaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli\nuppoamaisillaan aaltojen alle.\n\n-- Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta\nlainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi\nteillekin.\n\n-- Väinö, noin sinä et saa puhua -- huudahti Eeva -- mekö\nheittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat\nmeihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa,\nja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan\ntakainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan -- onhan kumminkin oltu\nsitä varten matkalla.\n\n-- Siskot -- sanoi Väinö -- teidän rakkautenne tekee minut\nonnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan,\neikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää\nminua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa\nponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin\nneuvoin. -- Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi\nymmärtää.\n\n-- Elämä on opettava meille paljon -- toisti Selma.\n\n-- Ja meidän on uskottava elämään -- jatkoi Eeva -- ja itseemme ja\nsiihen, joka...\n\nHän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat\nsoimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului,\nkuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli,\nettä ne olivat hautaus- tai sielukellot.\n\n-- Joku on päättänyt retkensä -- sanoi Väinö. -- Minun luullakseni\nkuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.\n\nHän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen\nkasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken\nkuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!\n\n-- Ne eivät peloita -- lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan\n-- kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on\nlohdutusta ja sovintoa.\n\n-- Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi\nkuin elämä.\n\nTytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja\nvarjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet\nsyvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen\nnähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin\nonnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.\n\n-- Täällä \"muistojen majassa\" on niin painostavaa tänä iltana --\nsanoi Selma -- menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa,\nsisko ja veli.\n\n-- Vaan nytpä onkin isän kahvin aika -- jatkoi hän -- minun on\nmentävä niihin hommiin -- ja niin sanoen juoksi hän sisään.\n\nVäinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä\npäivällä oli jäänyt kesken.\n\nIlta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan\njoka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi\npesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan\nsirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän\nkääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.\n\n-- Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan -- puhkesi Eeva\npuhumaan -- joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa\nniitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä\nolentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon\nsalaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen\nolennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen\nolento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta\nsortaa sen elämää.\n\n-- Juuri niin minäkin ajattelen -- innostui Väinö -- samallahan\nestäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen\nlienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin\nylemmälläkin.\n\nHeidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli\nkortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt\nmetsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko\nsinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.\n\n-- Minua on välistä huvittanut ajatella -- sanoi Eeva -- että\nkukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden\nulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä\nsielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.\n\n-- Ja niin se onkin -- sanoi Väinö kiihkeästi -- ne saavat vain\nvapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan\npovellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti\nja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten\nkäytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että\nne jaksavat toteuttaa ihanteensa!\n\nKirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen\nlempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui\nniiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon,\nyli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.\n\n-- Aivan toista on ihmislapsen -- jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan --\nhänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan\nkaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen\nvastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä\nihanteen puhtautta?\n\nHänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut\nsurumieliseksi.\n\nHän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja\nsanoi:\n\n-- Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno\nminä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun\nhuostaani -- suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä.\nSen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli -- se vaatii\nminua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se\nkorkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko\nminussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden\nluonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin\njaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. --\n\nSilloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti\nkokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen\npilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa\nniin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi\nhänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:\n\n-- Väinö, tules tänne!\n\n-- Nyt on jotakin tapahtunut -- sanoi Selma -- jotain aivan\ntavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen\ntyönsä?\n\nMutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön?\nKenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:\n\n-- Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään\ntilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.\n\nTytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma\nkertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän\nja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän\ntalven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli\npuhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen,\njoka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt\ntapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.\n\nHe seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö\nhiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:\n\n-- Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan\nkirjettä tiedekunnalle.\n\n-- Eeva -- sanoi Selma -- nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on\ntoimittava.\n\n-- Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta\non kuuma -- lausui Eeva innostuen -- huomenna, kenties jo olisi\nmyöhäistä.\n\n-- Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän\nparhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.\n\n-- Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana -- sanoi Eeva\nvakaasti. -- Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen\nluokseen.\n\nJa hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään\nepäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys\npään asennossa!\n\nSelma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi\nkieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.\n\nSisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.\n\nMutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä\nportaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei\nonnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään.\nEikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget\nliittolaisinaan.\n\nNäitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa\npalaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.\n\nVihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman\nluo.\n\n-- Kaikki on hyvin -- sanoi hän -- Väinö saa lähteä vaikka\nhuomispäivänä!\n\nNiin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi\nVäinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin\nmasennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne\nhänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan\nheidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.\n\n-- Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? -- kysyi Selma silitellen\nhänen vaaleata palmikkoaan.\n\n-- Ooh, me puhuimme paljon -- vastasi Eeva -- minä sain aivan kuin\nvahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin\nsiellä pelkkää kultaa.\n\n-- Hän tosin ei sanonut sitä -- jatkoi Eeva -- mutta minä luulen että\nhän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä\nisäsi.\n\n-- Sen minä kyllä olen tiennyt -- sanoi Selma ja hänen kauniit mustat\nsilmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä -- mutta minun luullakseni on\nhän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen\npuhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja\nsitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.\n\n-- Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään\npäätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut\nhänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään\nluontonsa, -- sillä kunkin meistä -- sanoi hän -- on taisteltava\npainajaista vastaan omassa povessamme.\n\n-- Isä rukka -- huokasi Selma -- hänen taistelunsa on kyllä ollut\nvaikea.\n\n-- Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta.\nHän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan\nopastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain\nHietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi,\nvarsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät\nalkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä\nluonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.\n\n-- Minustakin tuntuisi turvallisimmalta -- sanoi Selma -- jos hän\nolisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten\nrauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain\nerikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.\n\n-- Ja ennen kaikkia -- lisäsi Eeva -- on siellä ukko ja mummo ja\nheidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.\n\n-- En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän\nkun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen\npotilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.\n\n-- Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua\nmatkavalmistuksissa -- innostui Eeva.\n\n-- Voi kuinka sinä aina olet hyvä! -- iloitsi Selma -- minne minä\njoutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen\norvokin elämä ahon laidassa.\n\nOli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat\nvielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta.\nSielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso,\njonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon,\noli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään\nomenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla.\nPuutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään\npian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän\npehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän\ntapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne\ntäyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat\ntunteet vilkkaaseen toimintaan.\n\nSe olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.\n\nEnsinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä\nselvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi\naavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli\nuskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti\nhänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan\nsurunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan\nkärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten,\navaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle,\nlapselle -- hän oli siitä onnellinen.\n\nMutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa,\ntuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän\noikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli\npuhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona\nhänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki\nolleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko\ntodellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen\nranta.\n\nSitten kohtaus \"muistojen majassa\" oli omiaan vieläkin tärisyttämään\nhänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän\ntästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä.\nJa hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet\nsiihen tehtävään.\n\nYön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui\nvielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti\nVäinön sanat:\n\n-- Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi\nkuin elämä.\n\nHän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa\nmonikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken\nvaltava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet\nvaltasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten\npainojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:\n\n-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita.\nKuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon\nuhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva\nAarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan,\nmuhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla\nkädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi,\njuuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen\nkyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat\nsaaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä.\nHänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja\n_ensimmäisenä_, se oli sentään jotain!\n\nHän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa\npehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa\ntyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän\ntoisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä\ntaputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen,\nolisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun\nukkoa panemaan \"turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän,\ntuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan\", mutta hän ei\nollut lainkaan taikauskoinen.\n\nSiinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää,\nkullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin\nillaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta,\nvaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua\npolvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin\nsaattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.\n\nInnostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä,\npainoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan\nkauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä\nvarjoa luovain puiden oksilla.\n\nOli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen\nhuomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja\nvajota unelmiin sitä kuunnellessaan. -- Se oli Eevan ääni, joka\nhelähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin\nkevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän\nsointuja.\n\nRouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja\nkuunteli taas. -- Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin\nsyvän vaikutuksen?\n\nLaulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä\nseuraten laulajan tunnetta.\n\nEi kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä\nkenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.\n\nAlma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat\npois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän\nyhtä innostunut työhönsä kuin äsken.\n\nMutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.\n\nAavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer\nhajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta\ntasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli \"tieteillyt\" koko\npäivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli\nollut kompastumaisillaan kylväjään.\n\nAlma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen,\njoka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.\n\n-- Kuinka kelvotonta!\n\n-- Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! -- huusi hän\närtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä\ntoiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella\nkorvallisella.\n\nAlma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat\nsuuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä.\nJa tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota\nhän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.\n\nMutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut\noikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta\nviime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä\nolivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan\nhuolestuttaneet.\n\nSiinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan\nherättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa -- tukahuttavat\nalkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! --\nniin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.\n\nMutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä\nihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen\nlavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!\n\n-- Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? -- Semmoinen\ntaikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.\n\n-- Joutavia -- jupisi hän itsekseen -- kuinka se voisi olla\nmahdollista!\n\nTyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli\nVäinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli\nkäynyt! -- Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet\nhäntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa\nensimmäistäkään kohtaa!\n\nSisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut\nkansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun\nkerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti\nheidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja\npoisti katkerat tunteet.\n\nSitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen\nitsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli\nsuostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin\nrouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.\n\nSitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.\n\nAlma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun\npostimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli\nsuoraan hänen luokseen.\n\nSiinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu\npinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti -- ikäviä asiakirjeitä. Mutta\nAlma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui\npuutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle.\nEnsimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai\nlaskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta\ntulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat\ntosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut\naukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko\nkirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi,\nettä siinä oli työtä useammallekin.\n\nHän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja\nluki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein\nkoneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen\nluonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.\n\n-- Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo -- innostui hän sanomaan\nääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren \"Huom!\" jokaiseen\nkuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.\n\nKotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan\nkokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli\nhuonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä\nerikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten\ntavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen\nvehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.\n\nAlma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä\nse mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain \"kauppias\"\n\"kauppaneuvoksen\" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä\njuuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi\nhän pitänyt sen loukkauksena.\n\nVaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä\nkirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista\ntätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja\npian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:\n\n\"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja,\nehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää\nkatkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua\nsellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta\nhänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille...\"\n\nEnempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin\nomituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi\nkyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla.\nTällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan\nunelmiinsa.\n\nUntako hän näki vai oliko se täyttä totta!\n\nHänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut\nliiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut\nvirkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan -- hänenkö tiensä nyt\nkävisikin kunnian kukkuloille!\n\nHän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen\ntottua siihen ajatukseen.\n\nHän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä\noli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän\nkäytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse\nhänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi\nkäydä ulkomailla.\n\nSinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli\naivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli\ntärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion\najatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.\n\nHeidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan\npoikkesi hänen suunnitelmastaan.\n\nHän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he\nolisivat kahden makuuhuoneessa.\n\nEeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.\n\nKäytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki\nunelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän\nvelvollisuudet.\n\nSisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.\n\nPortaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata\nHanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.\n\n-- Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?\n\nHänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin\nvastaiseksi olla näyttämättä.\n\n-- Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?\n\n-- Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän\nitse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?\n\nIllallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:\n\n-- Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä\nnoustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.\n\n-- Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli ollut monta sadepäivää perätysten.\n\nSe oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä,\nminkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle\nsalaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän\nnesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot\nja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.\n\nEi tehnyt mieli liikkua ulkona.\n\nSelma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin\nkaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut\ntavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten\npolttaa ne, mitkä olivat joutavia.\n\nSiellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine\npukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät\nkuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen\nmielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään\nmahdottomuuksia.\n\n-- Poltetaanko? -- kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut\nvähintäkään hävittämishalua.\n\n-- Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä,\nvalkomyssyisenä mummonakin -- kenties yksin.\n\nJa armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.\n\nSitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja\nyksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.\n\nHe alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden\nmuoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli\nkiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli\nkirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.\n\n-- Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla\nMäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.\n\n-- Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä\nenin olin toivonut.\n\nEeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät\nliene olleet varsin vaikeat täyttää.\n\n-- Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta\nkiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli\nvielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.\n\nEeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän\nhellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen\nkupuun, ettei se jäätyisi matkalla.\n\n-- Poltetaanko? -- kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.\n\n-- Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? --\nsanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.\n\nHän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei\nmuistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui\nitse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt\nvienon tuoksunsa.\n\nKirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso\nkäärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä\nsisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla,\nepätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli\nlähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen,\njota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja\nkunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.\n\nEeva luki sieltä:\n\n-- Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset\nsinä katsonut meidän ikkunaan.\n\nW. S.\n\nEräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä\nsen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä\nsini- ja punaraitaisessa leningissä.\n\nSe oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.\n\nTytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos,\nvaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.\n\nPieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat\nkohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.\n\nKirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja\nkuului näin:\n\n-- Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja\npunaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se\npukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika\nymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain\neriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin\nmuut. -- Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän\nei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.\n\n-- Näistä kai tehdään aimo rovio -- sanoi Selma tekeytyen totiseksi.\n\n-- Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät\nsydämmen sydämmeen.\n\nKuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä\nsiteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita\nei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset\nmerkit joutuisivatkin liekkeihin.\n\n-- En polta tätäkään -- sanoi Selma pidellen kädessään pientä\nvalkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.\n\n-- Eroittaako se meidät? -- kysyi Eeva arasti.\n\n-- Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt\nvasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin\nolennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt\nvasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni\nsisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei\nvoi selittää, se täytyy itsensä kokea.\n\n-- Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin\nluulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei\nollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei\nmitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta\nkuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan\nvoi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta\nkokonaan.\n\nEeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää\niloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.\n\n-- Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen -- sanoi Selma\nhyväillen häntä -- mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä\nsinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja\nsyvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:\n\n-- Ah, kuin on ihanata elää!\n\nEeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään.\nHän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja\nhellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut\nselittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan\nlevollinen siitä asiasta.\n\nSelma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia\nkäärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa\nrihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli\nollut.\n\n-- Se on lemmenkukka -- sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta\nvartaloa.\n\n-- Oletko sinä saanut sen? -- kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein\npelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi\nkokemaan.\n\n-- En -- sanoi Selma -- minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se\nputosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen\nmaasta.\n\nKun hän lausui \"hänen\", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka\nmuuten tavallisesti olivat kalpeat.\n\n-- Hänkin rakastaa sinua -- sai Eeva sanotuksi.\n\n-- En tiedä oikein -- sopersi Selma -- mutta minä luulen niin. Hän\nkatsoi minuun kerran niin kauniisti.\n\n-- Tiettävästi hän rakastaa, -- ajatteli Eeva, -- kuinka voisi olla\nhäntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi\nkuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen\nsalaperäistä onnea.\n\nJa koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin\nvielä kysyä:\n\n-- Onko hän tällä seudulla?\n\n-- Nyt hän on kaukana -- vastasi Selma huoahtaen.\n\n-- Ja sinä kaipaat häntä?\n\n-- Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan\npakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus\najattelisi minua.\n\n-- Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka?\n-- uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.\n\n-- Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt\najattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin\nminäkin häntä.\n\n-- Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? -- kysyi Eeva tekeytyen\ntotiseksi.\n\n-- Niin minä -- minä ajattelen häntä aina.\n\n-- Siinä nyt ollaan kumminkin -- häntä aina. Milloinka sitten meitä\nmuita?\n\n-- Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä\najattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä\non hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä\nystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa\nsiellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut,\nvaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon\nherätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua,\nEeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!\n\nKaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.\n\n-- Nyt minä sen uskon -- sanoi Eeva -- minä uskon kaikki mitä sinä\nsanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.\n\nHän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.\n\nMutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.\n\nKuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?\n\nEpäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova,\ntaivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman\nalaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä --\nsitä hän ei ymmärtänyt.\n\nTaidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se\nhänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui\nhänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin\noli lemmen arvoinen!\n\nMutta Selma rakasti ihmistä.\n\nEevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä\nrakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.\n\nMutta hän vaikeni.\n\nKen voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on\nsuurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.\n\nMutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli\nsaanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta\nkotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi\nherätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma\nei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli\naina ollut hänestä vastenmielistä. --\n\nNe, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen\nkomeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi\nsieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin\nvuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle\ntuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.\n\nHe ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he\ntoistensa ajatukset.\n\nTulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi\nse mukanaan?\n\n-- Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle -- sanoi Selma varmasti --\nmeistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.\n\nJa oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta\nloistavain kasvojensa yli.\n\n-- Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa\nteidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren\nlaidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä\nse aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.\n\nHän pani erityisen painon sanalle _minä_ ja hänen äänensä soi hieman\nnuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.\n\nMutta Selma ei huomannut sitä. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lakannut satamasta.\n\nÄkkiä välähti aurinko esiin häipyväin pilvien lomasta. Tytöt\ntervehtivät sitä ilolla. Oli jo alkanut tuntua painostavalta, kun se\nniin kauvan oli kateissa ollut.\n\nKuinka kaikki heti muutti muotoa. Yksin uunikin nurkassaan ja seinät\nnäyttivät ilostuvan, ja narcissikukat Eevan pöydällä käänsivät\nvalkeita kupujaan sädetten suudeltaviksi.\n\nEeva aukaisi molemmat ikkunapuoliskot, ja he istuutuivat\nikkunalaudalle.\n\nLukemattomat vesihelmet väreilivät puitten lehvillä ja nurmikolla.\nAuringonsäteiden taittuessa niihin tuikehtivat ne joko seitsenvärin\nsätehissä tai kuultivat kullalle ja hopealle. Ja äsken valjulla\ntaivaanranteella upeili kaunis sateenkaari.\n\n-- Näes, Selma -- sanoi Eeva -- kun puhuimme tulevaisuudestamme ja\nepätietoisina katselimme ilman usviin, aukesi eteemme tämä ihanuus.\nMinusta se ikäänkuin ennustaa meille -- näin kirkas, näin toiveita\ntäynnä on se oleva! Oi, miksei ole Väinökin sitä nyt kanssamme\nkatselemassa, että hänkin siihen uskoisi!\n\nHe olivat niin vaipuneina kirkkaan tulevaisuutensa katselemiseen,\netteivät huomanneet maalaisnaista, joka arastellen aukaisi puutarhan\nportin ja nähtyään tytöt ikkunassa hiljalleen lähestyi heitä. Hän oli\njo aivan heidän edessään, kun Selma havahtui ja kysyi:\n\n-- Lääkäriäkö etsitte?\n\n-- Een -- vastasi nuori nainen verkalleen -- minulla olisi vain\ntäällä kirje. Tuolta metsäkyliltä kulkeissani annettiin se\ntuodakseni. Kun eihän olisi kastunut sateessa.\n\nJa hän veti huivinsa alta rintapielestään paksun kirjeen.\n\nTytöt kumartuivat lukemaan päällekirjoitusta.\n\n-- Neiti Selma Som...\n\n-- Se on Väinöltä -- huudahti Selma ihastuneena. -- Käsialan tunnen\nkaukaakin.\n\nJa juuri kun me kaipasimme häntä -- riemuitsi Eeva.\n\nEeva kiiruhti toimittamaan jotain sen tuojalle.\n\nKun hän hetken päästä palasi huoneeseen, oli Selma jo auvaissut\nsateessa liuvonneen kuoren, ja Eevan mielestä koko huone oli täynnä\nmetsän tuoksuja, joita kastunut kirje oli tuonut mukanaan.\n\n-- Luetaan yhdessä, ääneen -- ehdotti Selma -- se on luonnollisesti\nmeille yhteinen.\n\n-- Niinpä lue sinä -- pyyteli Eeva asettuen mukavaan asentoon\nnojatuoliin.\n\nHe koettivat kumpikin salata toisiltaan sitä levottomuutta, joka\nyhdistyi heidän iloonsa kirjeen saannista.\n\nSelma luki:\n\n    -- Siskot!\n\n    Minä en rupea kirjoittamaan Teille tavallista kirjettä,\n    mutta lähetän tässä jokapäiväiset muistiinpanoni, jotka ovat\n    tehdyt päiväkirjan muodossa. Näistä parhaiten näette nykyisen\n    mielentilani, toiveeni ja tuumani. Sillä minä olen todellakin\n    niin itserakas, että luulen Teidän mielenkiinnolla seuraavan\n    elämääni täällä. -- Terve!\n\n    Veljenne\n\n    W. S.\n\n_1 p. kesäkuuta_. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet\naittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä\naina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan\nseinäin suojassa.\n\nNukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen\nraiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin\nhyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.\n\nHeräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat\nikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani.\nTuossa tuokiossa olin ulkona.\n\nMaa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei\ntaipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä\nlintuin säveleitä.\n\nMinä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä\nsurkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä,\nhartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä.\nVanhukset varmaankin hämmästyisivät!\n\nEn ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen\nkutistunutta rintakehääni.\n\nNiin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja\nkanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni\nkumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja\nminä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni\nhänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!\n\nAstuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa\nsuovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan\nkuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se\npaljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.\n\nJoskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen\notsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti\ntähystävän suon toista laitaa.\n\nSitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat\nliikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja\nvalkea hapsi heilahti.\n\nEikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen\nsijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään\nhikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?\n\nMinä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä\nkohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.\n\nTässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta\nvastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen\ntäällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!\n\nMaalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot\nedessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan\nlasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota!\nJa kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini\njonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.\n\n_Illalla_. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen\nsaanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en\ntoivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä\nmitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa\nmanattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä\nhuone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.\n\nHe menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.\n\nMummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen\nhelinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.\n\n_2 p_. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi\nnouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön\nmilloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.\n\nOn eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää\nsammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo\nsitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus\nloukkaa sitä.\n\nHeräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla.\nKatselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin\nmuualla.\n\nKuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se\nmerkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä\noli kumarat hartiat ja lapio olalla. -- --\n\nLuonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun\nolla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje\nminut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni\nnäkemään salatuimpiisi!\n\nAamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin\nväylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme,\npolkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni.\nMuuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä\nkaihoa, jonka se herätti mielessäni.\n\nOoh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni\nrusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!\n\n_3 p_. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä\nkiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla\nja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta\nuskaltaakseen ylemmäs.\n\n-- Kehityksessä ei ole hyppyjä -- sanoi opettajani muinen.\n\nLuuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi\nsen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?\n\nMinä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi\nmieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle\nmaailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka\ntekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.\n\n_4 p_. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet\ntyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää\nyrittää uudestaan.\n\n-- Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea -- sanoi mummo.\n\n-- Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen -- väitti ukko,\nja hän kai sen tietää jos kukaan.\n\nTästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon\nsyrjään.\n\nIltasilla meillä aina on hauskin. -- Silloin me huvittelemme omalla\ntavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin\nukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.\n\n-- Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva -- arveli ukko --\nkalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai\nheidät ennen vanhaan uskotelluksi.\n\nHuonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka\nhän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi\nniin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa,\nettä rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. --\n\nSitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää\nteitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää\nukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon\nauttaa heitä.\n\nOltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja\nlaitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.\n\nMummo tahtoo aina estellä.\n\n-- Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät\nvaatteensa.\n\nMitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan\nPunikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen\nnähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan\nvesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.\n\nNiin vain minä kuulun nyt heihin.\n\n_5 p_. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei\nse ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen\nvaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen\nsaanut olla näiden ihmisten parissa.\n\nTäällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja\ntäällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse\non mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi\npyhintä kohden.\n\nJa luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun\nvahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun\nviihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun\nsuonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.\n\nJa kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän\nhuiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo\najatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään,\nen pelkää mitään.\n\nMinä olen vain onnellinen.\n\nMutta kun minä tulen täältä -- sillä minun on kumminkin tultava --\nniin minä tulen uutena ihmisenä!\n\nSelma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan.\nHän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja\nnäytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä\nuusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän\nvoitonriemulla ja katsahti Eevaan.\n\nEeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa,\npää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät\nsuljettuina.\n\n-- Luojan kiitos -- sanoi hän hiljaa -- se oli enemmän kuin olin\nodottanut.\n\nSelma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen\npuoleensa, kysyi hän:\n\n-- Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle\nuskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo\nsanoin lausua?\n\n-- Sisko -- sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin -- etkö ymmärrä, sitä\nkorkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Epäiletkö sinä sitä sitten?\n\n-- En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi\npukeutua ihmisen muotoon?\n\nEeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:\n\n-- Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEi ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli\nviikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama\nkäymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä\nniinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden\nvirkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.\n\nIltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen\nperheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa\nhiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten\nrouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin,\njoita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin\nalussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun\nohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin\nvoimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus\nsiitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin\nseurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä,\nvaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat\nläheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita\nmaalaisperheitäkin.\n\nIstuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista.\nAlma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin\nrouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka\nmolemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.\n\nRouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta\ntällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu\narvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin\nsilmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.\n\nHe lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien\nonnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan\npääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin.\nHankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.\n\n-- Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana\n-- kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan -- voi, miksei hän\nruvennut?\n\n-- Hänpä kun esiintyy laulajana -- kuiskasi Alma takaisin.\n\n-- Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan\nkuvaelmat eivät onnistuisi.\n\nAlma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta\nsinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio\noli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä\nhänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin.\nMutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen\nkättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut\nnimeksikään.\n\nEsirippu nousi.\n\nKuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja\nhurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei\nollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.\n\nKuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori\nmies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.\n\n-- Kuka se on tuo herra? -- kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma\nAarniolta.\n\n-- Sitä tässä itsekkin ihmettelen -- vastasi Alma -- mutta elleivät\naistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä\nedes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla\nulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.\n\n-- Ulkomaista puhuen -- kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä\näänellään -- Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.\n\nAhaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin\nsyynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.\n\nMutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:\n\n-- Siihenhän se taitaa käydä.\n\n-- Se onnenlapsi -- jatkoi pormestarinrouva -- mutta eikö sinua\npeloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta\ntuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.\n\n-- Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet -- vastasi Alma -- hänen\nopettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen\nasumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!\n\n-- Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman\ntaivaalle -- sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän\nkeskusteluaan.\n\n-- Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin\n-- vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.\n\n-- Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus -- pitkitti\npormestarinrouva -- joka on yhteydessä kantaisän tarun ja \"muistojen\nmajan\" kanssa -- onko siinä perää?\n\n-- Kaikki ne tuleekin kuulluksi -- ihmetteli Alma Aarnio yhtä\nvälinpitämättömän arvokkaana.\n\n-- Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän\nperhettä koskee -- selitti viskaalinrouva -- sillä koko kaupunkihan\nnyt puhuu vain teistä. --\n\nEsirippu nousi.\n\nKatsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli\nDöbelniä ja voitti suosiota.\n\nAlma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen\nperheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi\nolemaan yleisen huomion esineenä.\n\nOliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän\nollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?\n\nMutta että se tuli tässä muodossa!\n\nHänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen\noli pitänyt edustaa toiminimi \"kauppaneuvos-Aarniota\" ja hän toivoi\ntehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi\nhänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. --\n\nOli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti\ntorviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas\nkeskustelu.\n\nAlma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti\ntarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään,\nmutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion\nesineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka\nhän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla\nsekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.\n\nViimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.\n\nÄiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen\nkunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski\nenemmän hänen ulkoasuaan.\n\nEttä hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen\npukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista,\nettä hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.\n\nAlma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse\nomalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki,\nmitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan\nuusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja\npöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja\npuutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö\nosaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.\n\nAlma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan\nhänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen\nikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut\npuhuakkaan.\n\nSoitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja\nlaulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa,\nmistä siellä oli puhe.\n\nHänen levottomuutensa kiihtyi.\n\nEsirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina,\naivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän\nei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.\n\nEsirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari\npuuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin\nnuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.\n\nAlma Aarnio näki kaikki kuin unessa.\n\nSurina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat\nohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.\n\nSitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.\n\nKuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku\nkäveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet\nlähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui\ntyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.\n\n-- Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies -- kuiskasi pormestarinrouva\nAlman korvaan -- meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme\nmaatilallamme.\n\nAlma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän\nerikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:\n\n-- Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.\n\nHänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli\nlaimentanut, yltyi uudestaan.\n\n-- Hän antaa odottaa itseään liian kauvan -- huomautti\npormestarinrouva.\n\n-- Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä -- ajatteli Alma.\nMutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi\nistumaan.\n\nSamassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään\nnuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.\n\nAlma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle -- Eeva tuli\npumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.\n\nAlma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli\nkuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:\n\n-- Sehän on häpeä.\n\n\"Aamulla varhain, kun aurinko nousi\" helkkyi sieltä heleänä kuin\ntaikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut\nsuuttumukseksi.\n\n-- Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä\nuppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä\nhävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu\nliiaksi hemmoitellen. --\n\nEnsimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.\n\nAlma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.\n\nSiellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja\nsuosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.\n\n\"Taivas on sininen ja valkoinen\" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten\niltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.\n\n-- Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua,\njonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!\n\nEikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka\nnyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa\nkukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.\n\nMutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen\nmetsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen.\nLiikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan\ntämän maailman turhuus.\n\nHän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne\nluontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen\nhuuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.\n\nViimeiseksi lauloi hän \"miksi laulan\", ja kun sen viime sävel oli\nkajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä\nkätten paukutusta, ei mitään myrskyä.\n\nVasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen\njäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin,\nkajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. --\n\nAlma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä\nvaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti\nottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten\npaukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?\n\nAlma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea\nei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan\nlaulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään\nsuljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin\nsisällisesti liikutuksesta. -- --\n\nTuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa\nyleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat\nvetäytyneet sivuhuoneisiin.\n\nEeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin\nkeskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa\nkiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän\njossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.\n\nSelman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan\nmielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut\ntytöt yhteensä.\n\nTorviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt\nainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina\noli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja\nElsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä\nsalin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.\n\nEnsimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.\nSiitähän oli ihan häpeät tulossa.\n\n-- Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia -- ajatteli\npormestarinrouva.\n\nHän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen\ntaiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain\nhuoneen ovipieleen.\n\nHerttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:\n\n-- Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän\ntanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken\nrohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.\n\n-- Rouvani, -- vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen -- minä\ntosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen,\nniin rohkenen koetella.\n\nTyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma\nsiitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin,\ntuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli\nluonnollista.\n\nHän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi\ntanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä\nkantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.\n\nHän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.\n\nElsa sävähti punaiseksi kuin marja.\n\nTaiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan\näitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.\n\nHän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.\n\nEeva esteli.\n\n-- Minä tanssin niin huonosti -- sanoi hän.\n\n-- Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä\nalalla -- naurahti taiteilija -- sallikaa minulle, neiti Aarnio, se\nkunnia ja ilo -- lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.\n\nEeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt\nkädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.\n\nHe pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi\nhänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja\nkiitokseksi, sanoi hän:\n\n-- Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä\ntuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. --\n\nPormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki\nolivat huomanneet hänen pettymyksensä.\n\nJollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.\n\nSopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen\nolotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun\nhän pisteliäästi sanoi:\n\n-- Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin\noppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä\nsääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt\nhänen puolestaan tänä iltana.\n\nAlma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä\nvärähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:\n\n-- Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan\ntarvitsee kantaa.\n\nEivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.\n\nHelsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain\nhuoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut\nyksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin\nporvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen\nliikettään.\n\nSoitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.\n\nTaiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja\npysähtyi.\n\n-- Arvoisa seura -- alkoi hän -- minä rohkenen korottaa ääneni\nkeskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. --\nMeillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa\nonnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän\nasiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan,\nja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella\nodottavan joukon nähtäväksi.\n\nMe olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.\n\nMe emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä,\nyksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme\nkoristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.\n\nMinä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme\nsiihen kiitokseen. --\n\nHän kumarsihe ja poistui.\n\nEeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka\nrinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus\nsiitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi\nollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa\nkaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti\nhänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan\nkolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.\n\n-- Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä --\ntuskaili Eeva -- se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme\nkenenkään huomaamatta.\n\n-- Voi sinua -- sanoi Selma hyväillen hänen kättään -- metsäorvokki,\nse on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.\n\n-- Mutta Selma, mikä sinua vaivaa -- huudahti Eeva säikähtyneenä --\nnyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?\n\nSelma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti\ntekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.\n\n-- Ei Selma, minua sinä et petä -- sanoi Eeva vakaasti -- jotain on\ntapahtunut, älä teeskentele.\n\n-- Sinua minä en tahdokkaan pettää -- vastasi Selma -- jos lienen\ntavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.\n\nKolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.\n\n-- Niin, minäkin näin hänet laulaissani -- sanoi Eeva -- ja hänelle\nminä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille.\nMinä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana,\njonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan\nilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni -- muita\nen nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta\nmiksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet\nja poistukaamme kaikin yhdessä.\n\n-- Me puhumme eri henkilöistä -- naurahti Selma -- minä en tarkoita\nVäinöä.\n\n-- Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten\nsinä et tahdokkaan poistua.\n\n-- Minä tahdon -- sanoi Selma totisesti -- ja juuri sentähden, että\nhän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin\nvarmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.\n\n-- Mennyt? -- ihmetteli Eeva.\n\n-- Niin -- vastasi Selma -- silloin kun sinä tanssit taiteilijan\nkanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.\n\nHe tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta,\n\"muistojen majasta\", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä\nsaivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle\n\"omaan valtakuntaansa\", kuten hän oli sanonut.\n\nRauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.\n\nHeti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän,\njoka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties\njuuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli\nnähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä\nauki jääneestä ikkunasta.\n\nEeva luki käärepaperista:\n\n-- Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.\n\nSeuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta\nystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan\nukko ja Eeva-muori ilmielävinä.\n\nSiinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää\nja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota\npalkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.\n\n-- Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!\n\nVanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin\nhelppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä\nkanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.\n\nMutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen\nkurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat\nlukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista\nja illan rauhasta viisasten asunnossa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHeti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä\nBerliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan.\nPääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain\nmuotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei\nsäästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo\nkengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta\ntytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.\n\nHän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman\nosan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin\nväsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka\nkoetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva\nAarnion läsnäollessa.\n\n-- Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle -- kiitteli ompelija --\nei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.\n\nTai:\n\n-- Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.\n\n-- Katso nyt itsekkin vähäsen -- nuhteli äiti -- täytyy sitä jo\nsinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne\nkamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.\n\nMutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin\nkuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.\n\nTähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että\nhän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen\njälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi.\nSiten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten\noli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja\noman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän\nyksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten\nseurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä\njotkut luulivat häntä ylpeäksikin. -- --\n\n-- Vieras maailma -- kirjoitti hän sinne -- minä pelkään sinua, ja\nsinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi.\nSe on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut\nminut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla\nollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.\n\nVieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä\nminä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö\nsinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,\njotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin\naarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita\nmaailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.\n\nVieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua\npuoleesi. --\n\nEi mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne\nminulle selittäisi?\n\nMitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä\nsinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä,\narkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen\nkirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen\nautereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. --\n\nMinä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen\neteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi\npäivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.\n\nVieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut\nniihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä\ntahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun\npalvelijoistasi. --\n\nVälistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se\nonkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain\nvielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä\nmaailmoita.\n\nVieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani\ntajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun\nrajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin\nkerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista,\nmutta minä tulisin vavisten onnesta.\n\nSisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle\nsuurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä\nseuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. --\n\nOnko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?\n\nÄidiltänikö?\n\nHän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:\n\n-- Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.\n\nIsältänikö?\n\nMinä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena\ntilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on\nilmestynyt harmaata -- pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään.\nKatseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi.\nMinä luen hänen onnellisista kasvoistaan:\n\n-- Ei siis aivan turhaan.\n\nJa minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin\nlähtemättä.\n\nTeiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain\nuskolliset kumppanit?\n\nEronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille\ntielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä\nainaiseksi eroittaa.\n\nJa jos se meidät eroittaisi?\n\nTaivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden\nesikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja\nkatsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa\nolla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten\nväliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät\nesteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä\ntähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.\n\nJa kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän\nkukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en\nsaa tehdä.\n\nOlenko minä siis pettänyt teidät?\n\nTahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole\nselvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut\noikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.\n\nMutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä\nteillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa\najattele.\n\nTe heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan\nkorkeinta lakia. --\n\nKysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?\n\nTeidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän\notsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne\nkurtuista.\n\nMutta te vaikenette.\n\nKun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te\ntietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu\nnytkin.\n\n-- Se täytyy itsensä kokea -- kuulen teidän vastaavan.\n\nMutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet\nhopeoihin ja kasvoni kurttuun.\n\nTe vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson\nteitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai\nsitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta\njäljellä.\n\nEi elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini,\nsillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä\ntunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin\najalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin\npyhempään, johonkin saavuttamattomaan.\n\nVanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin\notsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en\nsaa kysyä keneltäkään.\n\nKun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa\njuhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen\nyksin ja minun täytyy olla yksin.\n\nKun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen\nsäteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen\nvirran. --\n\nMutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä\nottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua\ntakertumasta tämän maailman turhuuteen. --\n\nHämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä\nodotan sen selittäjää.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan\nvaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, \"jotka\nkenties voisivat kelvata arkena\", niinkuin rouva Aarnio sanoi.\nHienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan,\npiti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.\n\n-- Onneksi meillä on mistä ottaa -- iloitsi rouva Aarnio -- ei sitä\nsuotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. --\n\nMuuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi\nvuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti\nkatukäytävillä.\n\nKesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.\n\nHän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he\nolivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen\nhyvinvoinnistaan.\n\nTällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt\nmuistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille,\nmutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten\nkirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman\njälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:\n\n-- Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi\ntehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä\nolin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne\naarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja\nsaaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta\nminä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli\ninhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.\n\nTänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun\naarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka\npuolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.\n\nMinkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden\nettei sen asunto ole tässä alhossa?\n\nMutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo\ntaivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?\n\nNuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan\nei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä\nnaura, en edes ivanaurua omalle itselleni. --\n\nViime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.\n\nSe rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.\n\nEnsi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä\nen sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi\nmanata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä\nvapisevat.\n\nSillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun\nvierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni\nharhakuvana.\n\nSinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut,\nkuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut\nniin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt\nmielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.\n\nMutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren\naallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat\nvälillemme lumiset huippunsa -- eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi\nniitten juurelle?\n\nJa minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä\nminun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja\nvaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. --\n\nÄsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin\nonnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat\nviheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni\non tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä\njäntereihini.\n\nEi, minä en olekkaan vanhus -- mies minä olen! Mies, joka tietää\nmitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt\nnuorukaisesta miehen.\n\nMutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi\nminun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä\nkuitenkaan en konsaan laske luotani.\n\nMinä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä\nsinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja\nsellaisena tahdon sinut aina muistaa. -- --\n\nKumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:\n\n-- Kenestä luulet hänen puhuvan?\n\n-- Sisko -- vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta -- minä\nluulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta\nolisi kaikki muu.\n\n-- Niin -- sanoi Selma -- siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle\nse on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.\n\nKalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä,\njoka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin\nteräksen kalke:\n\n-- Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. -- --\n\nHe lukivat eteenpäin.\n\n_Heinäkuun 7:tenä_ päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko\nettä koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian\nkevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin\nvarten.\n\nTe sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun\notsallani -- mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä\nkuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta\nniitä hillitä. --\n\nMinun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja\nte teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä.\nMinulla on omat syyni tähän pyyntöön.\n\nPaitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla\ntäällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka\nuskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä\nsille uskollisena. Se on työ.\n\nOlen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän\nitsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt\nikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen\nnähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin\nsiunaten.\n\nHänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä\nollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen\ntoiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu\non hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää\nhyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. --\n\nMinkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö\nsiinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.\n\nOlenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö\nturhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta\naikoinaan on syöty petäjäistäkin. --\n\nTuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa\nnäyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He\npysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee\nillan tuulessa.\n\nEn malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.\n\n_Heinäkuun 8 p_. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin\nusein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani\npieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin\nsilmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa\non käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä\nuskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.\n\nViime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi\neikä laskenutkaan minua luotaan.\n\n_Heinäkuun 9 p_. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä\naavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää\ntunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä\nedeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on\nhän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen\npakinoivan:\n\n-- Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei\nkäsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas.\nAhmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.\n\nHeräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein,\nsiellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut\nja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan,\nmutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.\n\nKun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä,\nnosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea\nkohden ja sanoi:\n\n-- Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut\nkuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.\n\nSelma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle\nEevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.\nSamassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.\n\n-- Hanna Heitman ja Armas! -- huudahti Eeva ja rientäessään\ntervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet\nmukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli\nsaada häntä hievahtamaan paikaltaan.\n\n-- Älä sano että olen täällä -- pyysi hän niin nöyrä rukous\näänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.\n\nKun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan,\noli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä\nhuonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli.\nPaennut ikkunasta.\n\nNyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! --\n\nArmasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua\nnyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli\nvapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin,\njotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi\npaljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista\nmuukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista\nja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli\nEevaa sinne pääsön johdosta.\n\n-- Sillä -- sanoi hän -- ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme\nlaajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä\npuhaltaisivat päällitsemme ja...\n\n-- ja ennen kaikkea -- keskeytti Hanna Heittnan -- avaa se silmämme\nnäkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä\ntiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja\nkesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan,\nkun ei tullut muuten toimeen.\n\nEikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa\npäivänpaahtamaa poskea.\n\n-- Juuri niin, äiti, -- naurahti Armas -- ja se nuori mies on tullut\nhuomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja\nettä tämä on parhain maa auringon alla.\n\n-- Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä -- selitti Hanna Heitman --\nkiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä\ntaivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta\nnyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan\nopinnoitaan.\n\nEeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli\ntuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin\nihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? -- Ei hän\nainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö\noli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli,\nmutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.\n\nJa Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!\n\n-- Mennään puutarhaan -- ehdotti Alma Aarnio.\n\n-- Niin todellakin sanoi Armas -- ilta onkin ihanimmillaan.\n\nJa he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma\nmielihyvällä näytteli vierailleen.\n\nAlma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan\nkyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja\nylpeytensä.\n\nSepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi\nja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.\n\n-- Lähetät varmaankin taas näyttelyyn -- sanoi Hanna.\n\n-- Kenties, jos onnistuu myönteli Alma -- itse olen kylvänyt joka\nsiemenen.\n\n-- Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön -- sanoi Alma,\nkun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään\npuusohvaan.\n\n-- Sanoinhan sen -- vastasi Hanna -- muissa maailmoissa Eeva\nelää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen\nympärillään tapahtuu.\n\nJa he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän\noikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja\nelää muissa maailmoissa. --\n\nJäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen\npuhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi\nkoulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.\n\n-- Ah ajatteli Eeva -- hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain\nhänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.\n\nHe kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut\nhiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.\n\n-- Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!\n\nHuilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut\nolivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä\nvieno tuoksu yli koko seudun.\n\nEeva hyräili: \"niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin\nauringon loiste, suotuisin siimeskin.\"\n\n-- \"Niinipuun kukkiessa\" olen kerran ennenkin seisonut niiden\njuurella -- alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin\nhaudasta. -- Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.\n\n-- Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä\ntakana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään.\nTäällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta\nyhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.\n\n-- Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia\nleivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja\nkiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä\nrakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne\naidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei\nmilloinkaan voi unhottaa.\n\n-- Niin se on -- minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä\ntoisten onnea.\n\nHän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että\nEeva oli heltyä itkuun.\n\nMutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta\ntytöstä?\n\nEeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä\nmainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön\nusvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan,\nvaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui\nherttaista yöuntaan.\n\nRantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä\ntungeskeli taajassa.\n\nMatkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen\nkeulansa ulapalle sankkaan usvaan.\n\nIhmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei\nollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään,\ntoiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä\nkiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan.\nMuutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut\nannettaviksi lähtevälle.\n\nKen se sitten oli?\n\nHän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan\nhankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen,\njoka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä\nkaiken -- eikä se enään ollut nuorimpia -- oli uinaillut sisäjärven\nrannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa\npuurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan\nsuuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein\nohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren\nmaailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista,\njonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän\nrauhallisia rantojaan.\n\nJa niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt\nheidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän\nilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.\n\nJos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen\nedustajan, esimerkiksi laulajan -- eikä se kuitenkaan koskaan\nlaittanut parhaimpiaan -- heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty\nmerkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen\nvain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.\n\nEttä tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla\nedustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen\najatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.\n\nVaan nyt se oli tapahtumaisillaan.\n\nTämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä\nvärjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen\nmatkaan lähtijän saapumista.\n\nMatkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli\nsaapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo\nalkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä\nlevisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan.\nJauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat\ntaajan ihmisjoukon lävitse.\n\n-- Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä -- sanoi kauppias\nLeivo naapurilleen, raatimies Rimmelle -- se loukkaa minun\nkauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi\nkiellettävä.\n\n-- Anna jyristä -- vastasi Rimpi -- ei nyt jouda Aarnion pajan\npalkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä\ntyhjällä tehdä tällaisia matkoja.\n\nLeivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli\naikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.\n\n-- Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita -- vastasi Leivo tahtoen\nlopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen\njäähyväispuheensa valmisteluun.\n\n-- Tokko noita liikoja liene -- arveli Rimpi -- leveä elämä vetää\npaljon.\n\nLaivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä\nasianomainen vielä ollut rannassa.\n\n-- Kenties hän ei tulekkaan -- sanoi pormestarinrouva vieressään\nseisovalle viskaalinrouvalle.\n\nEdellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden\nplyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:\n\n-- Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen\npäähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan\nauttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina\nsaanut seurata omia mielijohteitaan.\n\nSaattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät\nrantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain\nrauhoittua ja malttaa mielensä.\n\n-- Siinä hän on -- kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja\nsurina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.\n\nHän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa\npuvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.\n\nRouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nmielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen\noli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun,\njonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.\n\nLaivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he\npäässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat\nhänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä\nystävällisesti hänen rintapieliinsä.\n\nTämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti.\nMillä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin\nerillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt\neronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle\nystävällisen sanan.\n\nMiten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.\n\n-- Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!\n\nMutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella,\noli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme\nhänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:\n\n-- Kokonaan siihen, ei puolittain! -- yksi päivä sinun\nesikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. --\n\nViime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen\nja alkoi juhlallisella äänellä:\n\n-- Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan\nteille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette\nmeidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen\nmielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme\nteidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän\nomamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden\nkunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä\nvastassa ylpeillen ja iloiten...\n\nLiikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.\n\nHämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.\n\n-- Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka\nvähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa -- maineen ja kunnian\ntähden!\n\nHän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput\nrintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin\nniille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.\n\nMitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä\nheidän kanssaan!\n\nMutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista,\nkatsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi\nsilmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen\nharminsa syväksi sääliksi.\n\nMinkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän\nsilmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.\n\nHänen sydäntään kouristi. -- Eikö siellä sitten ollut ketään, joka\nolisi voinut häntä ymmärtää?\n\nLaiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan\näärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen\ntiesi, minkätähden \"pikku Eeva\" nyt lähti matkaan.\n\nJa kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi\nhän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään\nhämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen\npuolestaan jotain erinomaista.\n\nIsänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan\nEevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä\nja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi\ntahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi\npurjehtimaan.\n\n-- Hänkin sen tietää -- ajatteli Eeva -- ja sitten on jälellä vain\nyksi, -- se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin\nkulmalla vähän erillään kaikista muista.\n\nEevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:\n\n-- Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain\nsentähden, että olen _sinun_ ystäväsi. --\n\nLaituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.\n\nSamassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.\n\nSe puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon\narmaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut\neroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen\npikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema\nsen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän\nnäki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli\nkuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.\n\n-- Noin, noilla paikoin... -- Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei\nkenkään nähnytkään hänen tervehdystään.\n\n-- Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy\npienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.\n\n-- Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden\nkukkuloita...\n\nJa hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa,\nei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen\nei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja\nsiteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne\npäinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti,\nsillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. --\n\nAavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä.\nSe oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää\npitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli,\nettä usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä\nnäkemästä tulevia tapahtumia.\n\nJa taas nousi hänen mielessään kysymys:\n\n-- Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö\nsinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,\njotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin\naarteeni. --\n\nJa hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään,\njota hän ei voinut selvittää. --\n\nSilloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta\nperää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen\nei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä\nsuoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen\nihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.\n\nEeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain,\nhän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.\n\nTuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän\noli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.\n\nMutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle\nhänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle\nkaiken, mikä hänelle oli hämärätä.\n\nJa hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti\nluottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.\n\nJa jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat\ntoisensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSyksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli\nkäsissä.\n\nKauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri\nsiistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone,\njoka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen\novi oli ystävällisesti levällään saliin.\n\nAlma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen\njoka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja.\nHän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli\nparhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo\nkokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin\neteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin\nnuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja\nsinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.\n\nTyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa\neksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit\nvälkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.\n\nHänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän\nviimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston\njohtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä\nmielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut\ntöistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas\ntuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.\n\nVerraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä\nBerliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan\nkiitelleet.\n\nHänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla,\njoka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota\nhän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt -- hän oli hurmannut\nmaailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen\nvaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja\nsanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen\nmaailman.\n\nAlma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä\nja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen\ntyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään...\n\nHuhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion\nperheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä\nvuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla\nsitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin\npitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja\nkuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.\n\nAlma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko\npormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti\nolleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan.\nAlma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä\nantoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.\n\nHänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat\nensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia\nsyntymäpäivävieraita.\n\nSiitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki\ntunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe,\nsillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa,\nnousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen\nkyläänsä, koska hän oli heidän.\n\nKeskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin\nhänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä\npaitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin\nlähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan\nsama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.\n\nKaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut\nyksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi,\nkolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut\nerikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain\nerikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut\nsitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli\nsiinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko\najan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista\nkaunista.\n\n-- Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin -- sanoi\nAlma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja\npitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia\nsilkkiruusukkeita.\n\n-- Kuinka hauskaa nähdä -- iloitsivat kaikki -- kuinka soma!\n\nJa kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä.\nUseat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat\nsen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.\n\n-- Ja minulla oli kunnia kastaa hänet -- sanoi vanha pastori Winter\nhymyillen herttaisinta hymyään -- ja te rouva Heitman olitte\nsylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko\nkieltää ettei minulla ole hyvä muisti?\n\nHanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.\n\n-- Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen\nihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja\nhän näytti kysyvän minulta:\n\n-- Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?\n\n-- Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa -- sanoi vanha pastori\nsilitellen paljasta päätään -- mutta kerronpa teille, hyvät ystävät,\nmuutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui\nheti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.\n\n-- Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt\nketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan,\njoka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään\npuhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi.\nHän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan\nihmetytti.\n\n-- Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.\n\n-- Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa -- vastasi lapsi\nkuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.\n\n-- Niin -- sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta\npuhuttaessa -- linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä\nmatkimalla hän alkoi laulajauransa.\n\n-- Senpätähden -- huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut\nhillitä innostustaan -- senpätähden soikin hänen äänensä kuin\nleivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän\nparhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne\nlähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! --\n\nLuettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden\nvuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.\n\nMaisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut\nBerliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin\nmuut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin\nmuun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.\n\nHän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:\n\n\"-- -- Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on\nmehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava\nväri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa\nvoimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan\nerilaisille tunteille viehätystä ja makua...\"\n\nToinen lehti sanoo muun muassa:\n\n\"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa\nhänen lapsenkatseestaan...\"\n\n-- Se, se kuuluu joltain -- sanoivat herrat, ja naisten silmissä\nnäkyi kyyneleitä.\n\n-- Lapsenkatseestaan, se on oikea sana -- sanoi Hanna Heitman kuin\nitsekseen.\n\n-- Jumalankiitos -- sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin\n-- Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli\nlähteissään!\n\nMüllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi\nvähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.\n\nKuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset\nkiertelivät kädestä käteen.\n\n-- Hullunkurisinta on -- kertoi Müller -- että Berliinissä\nkuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja\nhänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen\nviistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa\nlaajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi\nhänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.\n\n-- Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten\ntaikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi\nneuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren\nsydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen\nlempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan\nlauluäänensä.\n\nMüllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion\nmielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että\nheidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei\nhänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän\nitse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa\npaimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut\nsen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen\nlaulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.\n\n-- Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan\nnurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina -- lisäsi hän.\n\nJa seuran piti heti päästä katsomaan niitä.\n\nKevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He\nihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka\njo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut\nennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne\nkukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä\ntarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan\nsiihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne\nolivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan\njatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin\nmuistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni\nnuoremmille sukupolville. --\n\nAarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen\nvaltaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja\nmuistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha\nkerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren\nsuureksi.\n\nEräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen.\nAlaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen\nhyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni\npuhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua\nkuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin\nsulavasti yhtyi joku syvä bassokin.\n\nAlma Aarnio pudisteli päätään. -- Taas yksi uhri -- sanoi hän.\n\n-- Selma on siis myöskin liittynyt heihin.\n\n-- Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on -- sanoi Hanna\nHeitman -- kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.\n\n-- Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin --\nsanoi pormestarinrouva -- olen ajatellut että heidät hän varmaan\nsuorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en\nuskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.\n\n-- Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset -- sanoi Hanna Heitman\n-- jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan\ntullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja\nytimiin asti.\n\n-- En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi -- puuttui\nviskaalinrouva puheeseen -- mutta hänen katseensa puhuu sisäistä\nvakaumusta, suurta innostusta ja...\n\n-- ja kiihkoilua -- keskeytti pormestarinrouva -- sitä etupäässä, se\non varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.\n\n-- Sanottakoon hänestä mitä tahansa -- jatkoi viskaalinrouva -- ylevä\nihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä\nhän opettaa.\n\n-- Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa -- ilkkui joku.\n\n-- Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.\n\n-- Se vain on varma -- vakuutti pormestarinrouva -- että papit kohta\nsaavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä\nlahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää\ntunteiden kuohuttamista.\n\n-- Vai mitä meidän pastori arvelee? -- lisäsi hän kääntyen pastori\nWinteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.\n\n-- Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? -- kysyi pastori tehden\nkumarruksen.\n\n-- Meidän uutta apostolia -- vastasi joku joukosta -- eli\n\"siirappisaarnaajaa\", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.\n\n-- Minä puolestani en tahdo tuomita ketään -- sanoi pastori tyynesti\n-- meille on sanottu: \"joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän\npuolestamme\" -- ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.\n\n-- Niin se vain on -- jatkoi pormestarinrouva -- papit saavat\nsaarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka\noli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun\noli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista.\nAivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian\nsynkältä kannalta, ihmisraukat.\n\n-- Ja pahinta on -- sanoi Alma Aarnio -- että se helposti voi johtaa\ntekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut\nhuulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja\nvältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei\nsopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin\nEevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän\ntulisi niin pahoilleen.\n\n-- Niin, heillähän oli oikein liitto -- sanoi pilkallinen ääni\njoukosta -- kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään\nmuita ikäisiään.\n\n-- Ei hyvät vieraat -- keskeytti Alma -- nyt meidän on käytävä\nsisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.\n\nJa rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen\nkaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet\nkieltää, että laulu oli kaunista.\n\nUseimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan\nsaliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko\njuhannuksen aikaan.\n\nKeskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.\n\nPormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä\nmonta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut\npyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta\naviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä\novat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.\n\n-- Varjelkoon sellaisesta -- huokasi Alma Aarnio täyttäessään\nvierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta -- maljanne!\ntämä lämmittää kylmästä tultua.\n\nMuutamat herroista tulivat kilistämään lasia rouvain kanssa. --\n\n-- Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä --\nsanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies,\nlyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin -- herrasväki ei taida\ntietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle\nsiipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla.\nTarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on\nharjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa\nettä yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa\näskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä\nparhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan\noppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.\n\n-- Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka -- sanoi\nsäälittelevä ääni joukosta.\n\n-- Ooh, kyllä hän siitä reipastuu -- vakuutti piirustuksenopettaja.\n-- Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä.\nJa työtä hän kuuluu tekevän kuin mies -- hänen maljansa, onnea\npojalle!\n\nRouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.\n\nIllallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.\n\nVierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti\nkauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen\nhartaan toivonsa tuote.\n\nKatseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa,\njotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea\nlapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.\n\n-- Tässä näin sen paikka muinen oli -- sanoi Aarnio ja siirsi tuolin\ntoiseen kohti.\n\nSinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki\nmieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä\nlasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa\ntakassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen\nmieleen.\n\nMielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan\nsäästämänsä paperin.\n\n-- Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti\nAarniosta.\n\nSuurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse\nkääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:\n\n-- Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda\nesiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan,\ntulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet\nkasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle\nlapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne\nkankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen.\nJa me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka\nhengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään...\n\nTämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen\nsilmä oli kostea.\n\nPyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:\n\n-- Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan\nja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin\nkauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on\nkuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. -- Jumala\nhäntä siunatkoon tuhatkertaisesti!\n\n-- Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? --\nkysyi joku.\n\n-- Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.\n\n-- Se on epätietoista -- vastasi kauppaneuvos -- kesän hän tulee\nviettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä\nsaadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan,\njoita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.\n\n-- Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti -- tuumailivat herrat.\n\n-- Eeva on niitä ehjiä luonteita -- selitti Hanna Heitman -- kokonaan\nhän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle\nventovierasta. --\n\n-- Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle -- sanoi maisteri\nMüller -- eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen\nonnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?\n\nEsitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden\nkulkemassa \"kotoisen takkavalkean äärestä terveiset\" ja pitkä jono\nnimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä\nkaupunkia.\n\nIllallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin\nääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen\nhänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei\ntarvinnut tietää.\n\n-- Tiedäppäs Hanna -- alkoi hän -- nämä oli viimeiset kemut tämän\nkaton alla.\n\nHanna katsoi häneen hämmästyneenä -- mitä se merkitsi?\n\n-- Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin,\nsinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna,\nminä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan\nminua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä\nja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen.\nKenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä\ntekisi? -- Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla\nensi vuonna uhkea kivitalo!\n\nHanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut -- ja mikä tätä sitten\nvaivaa?\n\n-- Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni\neräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea\netunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa,\njoku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä\nmeidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet,\nminulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut\nvastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin\nuutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta.\nTäytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan\ntytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa\nhurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen -- mitä arvelet siitä\nasiasta?\n\nHanna vaikeni hetken aikaa.\n\n-- Älä pahastu, Alma -- alkoi hän sitten -- mutta jos oikein tunnen\nEevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla\nmielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit\nsaada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.\n\n-- Ei niin -- naurahti Alma -- sehän seikka se muinen oli meidän\nainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko\npois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän\nlähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi\npukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen\nmaksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa\nymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin\nmuun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein\ntulemme olemaan kaikin puolin.\n\n-- Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas\npientä rakennusta.\n\n-- Entäs tohtorin? -- kysyi Hanna kummastuneena.\n\n-- He muuttavat aamulla.\n\n-- Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.\n\n-- En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin -- vastasi Alma, jota\nloukkasi moite Hannan äänessä -- nyt on se välttämättömyyden pakosta,\ntäytyyhän meidän toki saada rakentaa.\n\n-- Ja minnekkä he muuttavat?\n\n-- Rantakadulle -- vastasi Alma hämillään.\n\n-- Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut\nkylmillään koko talven.\n\n-- Niin, mutta sitä on korjattu -- sanoi Alma joutuen yhä enemmän\nhämilleen. -- Omituista sentään -- ajatteli hän -- soimasiko Hanna\nhäntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer\nsattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan\nheillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa\nkoko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä\nrakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna\nhäntä siitä?\n\nEi hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs\nkevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten\ntohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:\n\n-- Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!\n\n-- Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan -- sanoi\nAlma -- mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä\nkovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien\naikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on\ntuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.\n\n-- Noo -- huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.\n\n-- Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään\nnäyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia\nkäden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät\npois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.\n\n-- Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se\nvoisi häiritä hänen työtään. --\n\n-- Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan?\nOnko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt,\njoita emme kykene tajuamaan? -- --\n\nOli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa\nläpi nukkuvan kaupungin.\n\nSe oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja\nse oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään\nkadulta.\n\nAivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin\nrantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja\ntuolien jalat sojossa taivasta kohden.\n\nHetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin\nkemiallisia koneita.\n\nTohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain,\nkenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli\npääsemäisillään.\n\nMutta Selma oli itkenyt.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nEeva oli kotimatkalla.\n\nHän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat\ntuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas\nsamassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse\noli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.\n\nHänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut\nyöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi\nvoinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos\nikkunasta, jonka hän oli avannut.\n\nUlappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi\nauringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi\nloitommas laivan kyljestä.\n\nSiinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.\n\nSilmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden\nsulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.\n\nIkkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa\notsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain\nhuumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.\n\nMiksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut\noma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?\n\nHän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin\noli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli\nharjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän\nsanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt\nesiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.\n\nKun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden\ntunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko\najan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä\nnojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa,\nolisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt\nkenen.\n\nHän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen,\nkärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.\n\nVälistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli\noli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken\ntaivalta.\n\nMutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi\nsen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän\nhengitti sen viileyttä.\n\nNe oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin,\nunohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt\nyksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.\n\nHän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät\nhänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.\n\nHän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut\ntätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka\nhän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.\n\nOliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?\n\nSe oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut\nmahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei\nollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.\n\nHän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.\n\nSitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen\nosakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista\nkaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä\nkilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan\nja hänen piti palata sinne syksyllä.\n\nTällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties\nvain väsymyksestä.\n\nLaiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit\nkädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta,\nkuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri\nveden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan\njärvessä.\n\nPuut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja\noli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä\notsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene\nkumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.\n\nHän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin\nomia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään,\nettä se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin\nhuimaavan kiireesti.\n\nLaiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan.\nVeenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan\nkyljessä ja nukahti siihen. -- --\n\nHän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja\nkatsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat\nristeilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri\ntaivaanranteelle.\n\nRajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin\nkorkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.\n\nEevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä\netsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa\nkäsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten\nhirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova\njyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen\nalle.\n\nAhdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? -- kuolla, kuolla\n-- häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut\nmilloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan\npäänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan\nja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat\njäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.\n\nSilloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut\nennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli\ntyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä\nihmeellisesti.\n\nHän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.\nHän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.\n\nKun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:\n\n-- Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän\nnuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän\naaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.\n\n-- Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin\nminä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi\näänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan\nkirkkaan sinen...\n\nHän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.\n\nJa taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että\nsiellä oli useampia laulamassa.\n\nKen oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti\nrauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja\nytimien.\n\nEeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta\ntakaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka\nkatsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein\ntullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt\ntuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti\nvastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.\n\nSattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.\n\nKummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.\n\nHän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti\nikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan\nranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan\nasettumaisillaan.\n\nOlivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat\nluonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan\n\"vaikene\" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin\nvaltain täytyvän sitä totella.\n\nEevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä\nkohtausta.\n\nLaivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.\n\n-- Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista\nnähneensä -- sanoi hän.\n\n-- Kutka laulavat? -- kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.\n\n-- Uskovaiset pitävät hartaushetkeä -- kuiskasi hän, ääni vielä\nvavisten säikähdyksestä -- he ehkä ovat meidät pelastaneet.\n\nEeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua\nja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä\nvaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut,\nkunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. -- --\n\nSiinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.\n\nHän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen\nmielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan\nonnentunteeseen.\n\nNyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti\nhän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin\nerityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he\nseisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.\n\nEevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua\nluontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä\nsuuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.\n\n-- Paras stettiniläinen meni parempiin suihin -- kuuli hän jonkun\nlaivamiehistä ilkkuen sanovan.\n\nKarin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli\nrajuilman tuhotyötä.\n\nSe viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?\n\nKoko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.\n\nJospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!\n\nKun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt,\nhajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.\n\nEeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan\nvälikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan\npäätä pitempi kaikkia muita.\n\nHän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.\n\nJa kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita\nkasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään\nnäkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä\ntaas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.\n\n-- Hänellekö?\n\n-- Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin\ntiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.\n\nUlappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain\nkuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.\n\nRannat kiitivät ohi yhä tutumpina.\n\nPian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän\npainaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne,\njotka häntä ymmärtävät.\n\nLepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.\n\nHän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän\nuuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli\n\"muistojen majakin\" saanut siirtyä...\n\n-- Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!\n\nTämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat\nhänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.\n\n-- Äiti, missä oli sinun sydämmesi?\n\nOli yö, mutta hän ei voinut nukkua.\n\nHän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki.\nVäinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut\noikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin\nja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään\nhinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.\n\nSelmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas,\nkuten kerran ennen:\n\n-- Eroittaako se meidät?\n\n-- Sitä en tiedä -- oli hän vastannut -- mutta sen tiedän, että se\nyhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.\n\nEeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä\nuudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa\nhäntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei\ntuntenut olevansa kotonaan.\n\nEikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua\njollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka\noli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.\n\nOmituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.\n\nJa hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa\n-- miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?\n\nJos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!\n\nHän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut\nylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken\nrunollisuuden mahtavuudellaan.\n\nHänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.\n\nHäntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän\noli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen\nisälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi\npainanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.\n\nJa kaikki oli hänen syynsä.\n\nHän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla\nkuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa\nleveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli\nmuuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja\nraastaneet.\n\nSe olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian\nmonta muistoa.\n\nHän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei\nliikuttanut häntä.\n\nMutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket\nkuluivat.\n\n-- Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?\n\nHän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän\nkoetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli\nitsepintaisesti yhä uudelleen.\n\nJos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen\nvierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.\n\nKuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli\ntavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.\n\nKuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka\ntarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita\nkuitenkaan ei voinut saavuttaa.\n\nHänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut -- tästä lähtein\npiti hänen palvella ihmisiä.\n\nMutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut\ntäyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen\nmieltään ja mitä häneltä vaadittiin?\n\nHän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin\nkahleissa.\n\nHän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta\nmatkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää\ntuliaiskonsertti.\n\nMinkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi\nvoinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!\n\nMutta sitä hän ei voinut. --\n\nAamun sarastaessa paneutui hän vuoteelleen ja nukkui painostava tunne\nsydänalassaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSeurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut\nmaaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat\nnähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja\nmaailmalla.\n\nHän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli\nmatala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin\nlattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina\nohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä\nkreikkalaiselle solmulle niskassa.\n\nOhjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin \"Elsas Traum\" ja\nkuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja\nvaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen\ntuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin\nvarsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että\nsuosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli\nkiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.\n\nAlma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään\nyleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut\nenemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua,\nhänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.\n\nPuku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei\nollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut\nvoittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.\n\nJa harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa.\nLauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa\nkäypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja\nsurunvoittoisimmat kansanlaulut.\n\nSalissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita\nhautajaismieliala.\n\nKun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin\ninnokkaasti esille.\n\nAlma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.\n\n-- Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja\ntahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein\nreipasta.\n\nHän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.\n\nHän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli\nhuima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.\n\nSe nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.\n\nHän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.\n\nYleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä\nistuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin\nja kurkistelivat häntä uteliain katsein.\n\nHän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki\nmieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä\nmontakin tuttua?\n\nJa hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut\ntällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään\nja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän\noli laulanut heille.\n\nNyt ei näkynyt kumpaakaan.\n\nHän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman\nespanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön\nihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden\nläsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton -- Hietarannan ukon ja mummon.\n\nHe seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä\njotensakin lähellä lavaa -- kyllin lähellä, että Eeva selvästi\neroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.\n\nHattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha\ntuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana\njuhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.\n\nEeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten\nviimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä\nsurunvoittoinen ilme kasvoissaan.\n\nHänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati\nmuistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän\nuskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä\nlukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan,\nmummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa,\nkulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja\npysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten\ntiellä.\n\nNyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä\ntarkemmin.\n\nJa hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton\nespanjalainen laulu huulillaan!\n\nHänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut\nkannel, hallayöt, pettuleivät...\n\nJa hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan\nja pyytää anteeksi.\n\nHän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen\nvaltavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.\n\nYleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt\ntuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.\n\nKauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.\n\nHän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä -- kuinka\nonnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?\n\nSe hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja\nmummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja\nespanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.\n\nHän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän\nvarmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan\nlaululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen\nmummon säestämänä valkean tuomen alla:\n\n    \"Jo joutui armas aika...\"\n\nVeisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin.\nNäytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen\nlaahustimensa kahinaa.\n\nPukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se\nvirvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan\nmuuttui keveämmäksi.\n\nHän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet\nonnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu\nyleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.\n\n-- Se oli meille -- sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan\nseurahuoneen portaita -- sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen\nsydämmensä ennallaan.\n\nJa kyynel kieri kurttuiselle poskelle.\n\n-- Saammepa nähdä -- kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle --\nettä hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.\n\nJa yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni\nitselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.\n\n-- Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin,\nja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja\nkuihtuneelta entiseen nähden.\n\nMutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä\nahdisti salainen suru.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin\nlaulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan.\nEeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön.\nIsän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä\npidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui\ntuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.\n\nPorrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär\nvaihtoivat pitkän katseen.\n\n-- Nuhdetta siinä katseessa ei ollut -- ajatteli Eeva hengittäen\nkeveämmästi -- isä kyllä häntä ymmärsi.\n\nIllallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.\n\nHän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua.\nSilkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja\npitkä laahustin ihan inhoitti häntä.\n\nHermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat\nranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi\nvaatekaapin pohjaan.\n\nIsältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi\nhän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat\nolleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja\nhienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä\nsiltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja\nhetaleita. -- --\n\nJa sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.\n\nSeuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan\nmustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko\npäivän.\n\nSydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä\npuutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää\nraitista ilmaa.\n\nJa ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen\nkanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle\nkuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä\nhänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa\neletyt -- kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas,\njonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä\npitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan\nunelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen\nomanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin\nhän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se\nmaailmalle. -- Ja mille maailmalle!\n\nHän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista,\nhienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi\nvilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän\nkuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta\njotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa.\nNäin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän\nluuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli\nvallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä\nkantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.\n\nHän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli\nympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän\ntahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta -- sillä\nkauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.\n\nHänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa\nhiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt\nasui.\n\n-- Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää,\nmitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman\njalkainsa juuressa? -- Oliko hän kenties kerjännyt heidän\nylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko\nolikin ollut hänen johtotähtenään?\n\nHän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun\npuutalon seinustaa.\n\n-- Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt\nitsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?\n\nHänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä\nhän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi\ntiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin\nennenkin.\n\nTietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan.\nSilloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti\nylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota\nhän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului\ntukahdutettua nauruntirskuntaa.\n\n-- Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän\noli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan\nja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta\nmakeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan -- kuinka\npitkä, pitkä aika siitä oli. -- Nyt hänelle naurettiin uudinten\ntakana.\n\nJa ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.\n\n-- Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!\n\nHän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan\nsydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja\niltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla\nhiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka\ntuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään\ntuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista\nlatvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä,\nkauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.\n\nEi tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova\nja se oli riistänyt häneltä kaikki.\n\nHän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten\nnäin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?\n\nHän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen\nrunkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan\nkirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä\nsalaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat\nrauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja\nhän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.\n\nHänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun\nopettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.\n\n-- Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut -- niin paetkaa\nluontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa -- --\n\nHänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi\npitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.\n\nKuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se\nkuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena\njuovana järveen.\n\nSiihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä\nsalkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet\nkiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan\nohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: -- siinä hän oli.\n\nVäittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi\nse käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti\nohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian\ntäynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.\n\nPieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu\ntoisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen\nkalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle\npolvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen\nkivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen\nveden paljoutta.\n\nKaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä\npyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka\nhiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.\n\nKoko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla\nniin hiljaista, niin yksinäistä.\n\nEeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli\nkuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta\nsurevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi\nhäntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja\nkuinka hän kärsi...\n\nEnsin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta\nympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi\nvaatinut häntä tilille.\n\n-- Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä\nymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä\nnäkyi jo vanha rapistunut rakennus.\n\nHän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori\nSommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään\nrantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna\noli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni,\njota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon\nvaltaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.\n\n\"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma\nantaa.\"\n\nRauhaa -- niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.\n\n\"Tulkaa minun tyköni kaikki... minä tahdon teitä virvoittaa\" -- --\n\nKävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen?\nOmastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne -- sitä hän ei tiennyt\nitsekkään.\n\nSe vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä\noli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän\nkulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama\nitsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka\nviime päivinä näytti luopuneen hänestä.\n\n-- Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut.\nMuulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla\nsiteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli\nvalhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä\noikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.\n\nHän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä\nkädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.\n\nHanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä\nvastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.\n\nEevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta\nohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan\njälkeen.\n\n-- Olisiko hänkin? -- sanoi hän puoliääneen.\n\n-- Ei, se ei voi olla mahdollista -- mutta se tuli hänen silmissään\nei tiennyt hyvää. --\n\nEeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi\nhänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja\nsynnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.\n\n-- Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.\n\nJa kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä\nylöspäin.\n\nSe kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nLapsi, lapsi -- nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa -- mitä\nolet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena\nminä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla\nmeitä kohtaan.\n\n-- Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma\nettä taivut.\n\n-- Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet\nsiihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on\nollut asianhaaroja... emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin...\nmeillä on ehkä ollut kadehtijoitakin... ja -- miksi en sanoisi sitä\nsuoraan? -- emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta\nlapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty\nkaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin\nensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin\nvaloisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai\nperikatomme!\n\n-- Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin\nsuurin sitoumus irti -- me olemme hukassa! -- Tämä rakennus horjuu\nperustuksillaan. -- Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva?\nHädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä\nauttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi,\nsinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko\nsopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat\nvanhempiasi... lapsi, lapsi!\n\nHän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi\nhyväilemään Eevan kättä.\n\nEnsimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli\nvastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa\nnaista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli\nheräsi hänessä häntä kohtaan.\n\n-- Äiti raukkani -- sanoi hän istuutuen hänen viereensä -- ja sitä\nsinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja\n\"kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne.\" -- Sinun\nrakennuksesi horjuu -- jatkoi hän lempeästi -- sannalle sinä sen\nperustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat,\ntäytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!\n\n-- Mutta ihmiselle on sanottu: \"jos sinun oikea silmäs pahentaa\nsinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun,\nniin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on\nsinulle...\"\n\n-- Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle\nrakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja\nihanamman ja perustat sen kalliolle!\n\nEevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa\netsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta\nonnestaan.\n\nMutta Alma Aarnio nousi kalveten.\n\n-- Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa -- vaikeroi hän.\n\n-- Se on ainoa ja parhain.\n\n-- Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta\nisän tähden toivon sinun vielä heltyvän. --\n\nÄiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset\ntulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät,\nmelkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti\nniitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen\nmieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka\ntahtoivat hänen parastaan.\n\n-- Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt,\nmutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.\n\n-- Ja isä, isä -- nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt\nminä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta\nettä se tuli tässä muodossa!\n\n-- Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen\nkumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin\nkipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun\nvetävän helpotuksen henkäyksen.\n\n-- Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut\nhuoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen,\njohon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta\nluki hän:\n\n-- Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi,\nniinkuin eräs teki ennen sinua. -- Se surmaa ihmisen. --\n\n-- Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja\nvielä vapaammaksi pitää hänen päästä! -- Se surmaa ihmisen. --\nItsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt\nmuuttuisi kaikki.\n\nNyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati\npalvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.\n\nJa hän antaisi itsensä kokonaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nOli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä\nkaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti\nnäin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa\nhiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat\nnyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen\nja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon\nmerkitsevänä.\n\nLaivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät\nkäsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?\n\nAarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin\noudoksuen moista hiljaisuutta.\n\nKoko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin\nsalaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen\nluonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä\nloppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties\nvahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.\n\nSilkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen\nolisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten\nihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä\nliiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.\n\nMutta ei kuulunut ajajaa.\n\nPuutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää\nja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät,\nmissä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin\nodotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät\nsaviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana\nreiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?\n\nMissä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? --\n\nAlaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena,\nmurtuneena, toivotonna.\n\n-- Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras\nvie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä\nja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan --\nhaaveilijoita ovat toiset -- hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.\n\nPoissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.\n\nOvelle kolkutetaan.\n\n-- Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?\n\nTohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:\n\n-- Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis\ntoimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu\nmuualle, tulin ajatelleeksi... tekisitte minulle todellakin ilon, jos\ntahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein\nsiistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä.\nEnkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani...\n\nHän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua\nhämmästyksestään.\n\n-- Että apu oli tuleva sieltäpäin! -- Siitä hän ei olisi voinut\nuneksiakkaan.\n\n-- Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni?\n-- ajatteli Alma Aarnio.\n\nMutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei\nollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen\nkasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja\nosanotto.\n\nOmantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään,\nmutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa\nja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi\nsulaa kuin routa päivänpaisteessa. --\n\nTohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin -- tieteen palvelukseen --\nniinkuin kirjeessä oli ollut. -- Meillä ei ole varaa jättää sellaista\nkykyä maaseudulla maatumaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo\nolla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla,\npäivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.\n\nKauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän\noli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän\nainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten\nkirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui\nhänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi\nottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän\noli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.\n\nAlma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen\nniin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain\nrasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat\nsuitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat\nvettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! -- --\n\nMutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin\nlamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen\nuusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain\nmielikuvituksen maailmassa.\n\nJa Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja\nhellempänä kuin milloinkaan ennen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSelma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen\npoissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan\nmökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä\nlaaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen\nsuojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen\nja kuunneltu joen kevätsolinaa -- se oli jäänyt mieleen sävelenä\nsoimaan halki koko elämän.\n\nHe muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti --\nkolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana,\nlapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja\nelämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.\n\nKun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki\nkauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista\nlauluaan -- iloistako vai surullista -- sen määräsi kunkin kuulijan\noma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli\nkukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne\nalle -- ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki\nvielä elämänintoa ja voimaa.\n\nKahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan -- kussa oli\nkolmas?\n\n-- Kussa on kolmas? -- kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.\n\n-- Kussa on kolmas? -- suhisi saraheinä kallion kyljessä.\n\n-- Kussa on kolmas? -- uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää\nsuruharsoa.\n\n-- Kussa, kussa hän on? -- kysyi ääni Eevan sisimmässä -- niinkö\nkaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus\nvoinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea\nkuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa\nautuutta...\n\nEeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin\npeljäten että tultaisiin pääasiaan.\n\nHän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet\nolivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun\nlaulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että\nmaailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut\nleiviskänsä maahan... Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen\nonneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä\nensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti...\n\n-- Kas sielläkin tulee minun joukkoani! -- ja hän tempasi ryysyisen\ntytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen\nrakkautta.\n\nSelma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt\nlainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo,\nsamat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli\nja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko\nsielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.\n\nSelma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa\nmiltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin\njäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin\njotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli\ntottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis\nitseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa\nkyennyt kohoamaan Eevan kannalle.\n\nNytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin\nonnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut\nolemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka\nainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen\nnimensä huulillaan.\n\nOliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli,\nkova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen\nkatkeruudentunne Eevaa kohtaan. --\n\nHietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä\nmuistoja kesäasukkaasta.\n\n-- Se on kuin unta vain, unta vain -- sanoi ukko huojutellen harmaata\npäätään -- unta vain koko elämä.\n\n-- Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään -- selitti mummo, kun\nnäki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä\n-- käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. -- Vai sytykkeiksikö\nminä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi\nollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän\nnäin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä\nalempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas\non palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on\npumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa\non leninginhiha. -- Siihen kesken jäivät.\n\n-- Mutta sitten hän ne yhdisti -- sanoi Selma hilliten\nmielenliikutustaan -- ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista.\nTaiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että\nse voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö\nluonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä\non kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole\nmaalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis,\nmutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat\nvaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.\n\nReunaan oli kirjoitettu:\n\n-- Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan -- se ei\nliikuta häntä...\n\n-- Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä\nsaavutan sen kuitenkin. --\n\nSelma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo,\njota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä\nhänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan\nruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana...\n\nKun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä\nlaulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan\nhelmaan virkahtaen:\n\n-- Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni\nkangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin,\nsoitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva\nkoppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta\nystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.\n\nHän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.\n\n-- Mummo, mummo -- sanoi Eeva liikutettuna -- ainoan aarteenne te\nantaisitte. En henno ottaa sitä -- en ainakaan vielä. Kenties sitten\nkerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana...\n\nJa hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan\nunelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että\nsillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja\nheleintä onnea...\n\n-- Kävitte niin kiireekseltänne -- sanoi ukko saatettuaan heidät\njärven poikki -- emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen\nvähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo\nnyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja\n_Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat_...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSyysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat\nmetsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut\nmuuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat.\nMansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan\npyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä -- ei\nelonmerkkiä muuta.\n\nPuiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan\nmaata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät\ntunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa\nmaassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet\ntauvonneet, sota sammunut.\n\nEeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut,\njolloin hän saattoi puhua.\n\n-- Muistatko Eeva sitä iltaa \"muistojen majassa\" -- alkoi hän hiljaa\n-- kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi\npäätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? --\nJuuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana.\nJa minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle\narmahtavaisempi kuin elämä...\n\n-- Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja\nsilloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:\n\n-- Nyt he saavat tulla... tulkoot vain kaikin... hänkin.\n\n-- Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä\nja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme...\n\nSelma tunsi Eevan käden värisevän omassaan, ja kesti kauvan,\nennenkuin hän vastasi:\n\n-- Enkö muistaisi sitä iltaa! Kirkonkellojen ääni oli lauhtunut\nlempeäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa... Sisko, jos kyynel nyt\nvierähtää silmästämme, olkoon se ilokyynel, sillä se puhtaus, johon\nhän pyrki ja joka täällä pakeni häntä, sen on hän nyt saavuttanut...\n\n-- Oletko sinä varma siitä? -- kysyi Selma kiihkeästi, seisahtuen\nEevan eteen -- oi, jos minä vain tietäisin, että hän on onnellinen!\nMutta minä olen ollut sanomattomasti levoton. Mehän tiedämme, että\non olemassa vain yksi tie, ja minä pelkään, että hän ei ollut sitä\nlöytänyt.\n\nEeva ei vastannut heti. Hän kietasi käsivartensa Selman vyötäisille\nja he kulkivat hiljalleen eteenpäin. Kuuvalo oli käynyt yhä\nkirkkaammaksi. Näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt poistamaan kaiken,\nmikä oli hämärätä, epäselvää ja synkeätä. Taivaankansi oli ikäänkuin\nkohonnut ja tähti tähdeltä ilmestyi pilkkimään illan tyynessä.\n\nEeva katseli sinne siintäviin aivan kuin olisi hän tahtonut tähdistä\nlukea utuisia ihmiskohtaloita. Ja aivan kuin hän olisi sieltä saanut\nvastauksen, pysähtyi hän Selman eteen ja sanoi:\n\n-- Minäkin olen varma siitä... Minä olen ollut levoton. Mutta tänä\niltana tässä kävellessämme tähtitaivaan alla on se selvinnyt minulle\nniin ihmeellisesti... Minä näen hänet edessäni niin elävänä nuoruuden\ninnossa koko sielullaan tavoittelemassa ihannetta, hartaampana\nkuin kumpikaan meistä. Ja vaikka hän harhailikin ja ajoi unikuvia\ntakaa niinkuin me ihmistenlapset usein teemme, niin mikseikäs Hän,\njoka pani kipinän polttamaan hänen poveensa, mikseikäs Hän voinut\nselvittää hänelle kaikkea, ennenkuin otti hänet ijäisiin. Mikseikäs\nHän voinut näyttää hänelle iki-ihannetta. -- Niin, sen hän teki\nmäärättömästä armostaan. --\n\nMetsäpolku oli jäänyt heidän taakseen ja he olivat jo nousseet\nmaantietä kukkulalle, josta näki kauvas. Veet välkkyivät kuun\nhopeassa, ja jyrkät rannat loivat vakaita varjojaan. Tähtein\nsarja oli jo lukematon aivan, ja alhaalta sieltä pilkkivät valot\npikkukaupungista, ihmisten asunnoista...\n\nSieltä nousi joku vaaran kuvetta heitä vastaan. Hän ei kulkenut\nohitse, vaan kääntyi takaisin, päästyään heidän kohdalleen ja liittyi\nsanaakaan sanomatta kolmanneksi heihin.\n\nSe oli Hanna Heitman.\n\nHe olivat astuneet ääneti aina sinne asti, missä maantie rupesi\nlevenemään ja missä vanhat puut tiepuolessa ikäänkuin arvonsa tuntien\nnostivat latvojansa ja ojentelivat oksiaan tuulten tuuditeltaviksi.\nMutta ei tuuditellut nyt tuuli latvaa eikä oksaa, ei hentoista\nheinänkorttakaan. Kolme naista vain hiiviskeli hiljaa tietä pitkin,\nja kolme pitkää varjoa seurasi heitä tiepuolessa yhtä äänetönnä kuin\nhe itsekkin olivat.\n\nViimein puhkesi Hanna puhumaan:\n\n-- Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana\non olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää\nmaalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä,\ntäydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten\nkirkkaudesta kirkkauteen... Ja kenties siellä on vastassa ikuinen\nrakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin\nne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen\nhenkensä kannattaa...\n\nTähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:\n\n-- Epäiletkö sinä sitä sitten?\n\n-- Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.\n\n\n\n"]