[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgzNBSIZwmXjjm8Ed-m9iFHcavnrd7qmh8HDW3cfNCZw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1609,"Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I: Ruotsin valkyria","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1609-blink-carl-sten-sture-nuorempi-ja-kristiina-gyllenstjerna-i","1609__Blink_Carl__Sten_Sture_nuorempi_ja_Kristiina_Gyllenstjerna_I",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1891,1912,84404,531713,false,55552,[24,25,26],"Historical fiction","Sture, Sten, approximately 1492-1520","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I: Ruotsin Valkyria\" by Stjernström is a historical-romantic narrative written in the early 20th century. The story explores themes surrounding the historical figures of Sten Sture and Kristiina Gyllenstjerna, set against the backdrop of 16th-century Sweden. It delves into personal and political intrigues of the time, hinting at romance, betrayal, and the struggle for power.  The opening of the narrative introduces a cold January day in 1512 in Vadstena, where two women, Raatimies and Elsa, engage in a discussion about the town and the local monastery's influence. Their conversation reflects the societal norms and tensions regarding the abbey, and introduces us to the everyday lives of townsfolk amid a larger political and emotional landscape. Elements of secrecy and intrigue begin to unfold, especially concerning the relationships between the characters, notably as they speak of younger individuals drawn into romantic entanglements and the complex dynamic surrounding the monastery. The scene sets the stage for a broader exploration of love, ambition, and the human condition during a turbulent historical period. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",318,"Historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvun alun Ruotsiin ja kuvaa valtionhoitaja Sten Sture nuoremman sekä hänen puolisonsa Kristiina Gyllenstjernan elämää. Teos seuraa valtapeliä ja sotaa tanskalaisten uhatessa valtakunnan itsenäisyyttä.","Carl Blinkin 'Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1609. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Luostarimuurien sisällä.\n  2. Naisenryöstö.\n  3. Vaaralliset kirjeet.\n  4. Suomalaiset.\n  5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään.\n  6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle.\n  7. Pilvet vetäytyvät kokoon.\n\n\n\n\n1.\n\nLUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.\n\n\nOli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin\njaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla,\nsillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin\nhyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa,\nsiitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.\n\nMutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena\ntehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli\nsuotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja\nsentähden suuremmat vaatimukset.\n\nMainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä\nja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja\njälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.\n\n\"Herran siunausta, sisko!\" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi,\nharmissaan siitä, että tuli liian myöhään.\n\n\"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki\nmenee luostariin kuten tavallisesti.\"\n\n\"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi.\"\n\n\"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista\nkyllä saa koko päivän.\"\n\n\"Mitäs vielä pitäisi!\"\n\n\"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on.\"\n\n\"Sellaisesta minä en välitä!\"\n\n\"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee\nsieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä\nsiunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei\nlaittaisi yhtä mainiota itselleen.\"\n\n\"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?\"\n\n\"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa\ntalvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita\nkuin oltaisiin keskellä kesää.\"\n\n\"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?\"\n\n\"Mitäs muuta sitten!\"\n\n\"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat\nsangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä\nsyömään päivällistä.\"\n\n\"No, sisko!\" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa\nilmaistessaan tyytyväisyyttään.\n\n\"Kyllä se oli ollut mainiota!\"\n\n\"Hienoa tietysti?\"\n\n\"Kaikkea muuta!\"\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän\närähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa\nsaadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!\"\n\n\"Eikä saada kotonakaan!\"\n\n\"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään,\nniin hän oli poissa suunniltaan.\"\n\n\"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?\"\n\n\"Tavallista ruisleipää!\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ei Jumalan jyväistäkään enempää.\"\n\n\"Moista en ole kuullut koskaan!\"\n\n\"Mutta mieheni kosti.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen.\"\n\n\"Sillille ja leivälle?\"\n\n\"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!\"\n\n\"No, mitä he sanoivat?\"\n\n\"Söivät ja joivat vain!\"\n\n\"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?\"\n\n\"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin.\"\n\n\"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?\"\n\n\"Ne menevät abbedissalle ja sisarille.\"\n\n\"Voiko se olla mahdollista?\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Niin, en minäkään.\"\n\n\"Vaikken tahdo sanoa mitään.\"\n\n\"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa\noppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina\nvalmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan\nkantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia\nruusuja keskellä talvea.\"\n\n\"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!\"\n\n\"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa\nsanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan,\nmutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle\notollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista,\nminkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä.\"\n\n\"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset\nmitään\", vastasi Elsa sisko. \"Paljon on muutakin pulmallista.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Oh, ei juuri mitään!\"\n\n\"Kyllä, jotakin se on!\"\n\n\"Täytyy lukita kieli hampaiden taa.\"\n\n\"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen\nmukaan torille; olen unhottanut jauhot...\" Ja raatimiehen emäntä\nriensi tiehensä.\n\nSeppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa,\nja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta\nkunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli\npaljon tiedossaan.\n\nHän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs\npuhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia,\nennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori\nkainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.\n\n\"Noo?\" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.\n\n\"En tiedä, onko minulla lupa...\"\n\n\"Kenen tähden?\"\n\n\"Se voi olla samantekevää!\" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta\nraatimiehen emäntä piti sen kiinni.\n\n\"Mitä tämä merkitsee!\" huudahti hän. \"Enkö minä kertonut siskolle\nnimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta\nkonfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään\nkiitollisuutta!\" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan,\nlevitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi\nlaskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. \"Jollei sisko tahdo sanoa\nmitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!\" lisäsi hän jättämättä\nsiltä toisen käsivartta.\n\n\"Lupaako sisko olla vaiti?\"\n\n\"Niinkuin muuri.\"\n\n\"Veli Mathias...\"\n\n\"Lasimestari?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Hän on laittanut ruudut meillekin.\"\n\n\"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään\nlasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin\nvaloisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin\nvoimmehan mekin niihin tyytyä.\"\n\n\"Ihan kuten meilläkin!\"\n\n\"Mutta veli Mathias sanoi...\"\n\n\"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa...?\"\n\n\"Tietysti sekin vaikutti.\"\n\n\"Veli Mathias käy usein teillä?\" Raatimiehen emännän katse oli\nkiinnitettynä Elsaan.\n\n\"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias\nlukee hänen kanssaan.\"\n\n\"Kaarina on sorja neito.\"\n\n\"Oh, herrapa hänet tiennee!\"\n\n\"Kysy Mathiaalta!\"\n\nElsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. \"Mitä sanotte?\" kysyi\nhän. \"Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?\"\n\n\"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen.\"\n\n\"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää\nhäntä.\"\n\n\"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?\"\n\n\"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!\" huokasi äiti.\n\n\"Kuka siihen on syypää?\"\n\n\"Hän on niin nuori!\"\n\n\"Kahdeksantoista; paras ikä!\"\n\n\"Luuletteko, että Mathias...\"\n\n\"Niin luulee koko kaupunki!\"\n\nNyt tempasi Elsa käsivartensa irti. \"Täälläkään ei siis anneta raukan\nolla rauhassa!\" huudahti hän.\n\n\"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!\"\n\n\"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa...\"\n\n\"Älä vain mainitse minua...\"\n\n\"En, tietysti!... Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä\nmeille niin suuren palveluksen...\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Siitähän juuri piti kertoanikin...\"\n\n\"No, kerro sitten...\"\n\nTällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille;\nluostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin,\njoka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse,\nhitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät\nyhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä\nluostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin\nja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.\n\n\"Isä Laurentius!\" huudahtivat molemmat naiset.\n\nMunkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti\npäätänsä.\n\nNaiset niiasivat maahan asti.\n\n\"Vieraanne on tullut, Elsa muori!\" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen\njälkeen matkaansa.\n\n\"Pyhä Maria!\" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein\naskelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.\n\nSillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti\navattiin hänelle ja hänen ratsulleen.\n\nLuostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli\nrakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta\nmelkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan.\nSiitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut\nmaailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja --\nkenties monetkin -- vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata\nmenetettyä vapauttaan.\n\nVadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia.\nMainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen\npäässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen\nrajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli\nvälillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä\noli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut\nmitään yhteyttä keskenään.\n\nYleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella.\nTäällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.\n\nLuostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli\nsisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.\n\nYlin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori,\njoka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten.\nViimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta\nvakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.\n\nPalaamme miesluostarin pihaan.\n\nKellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin.\nKaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan:\n\"Kukahan tulija lienee?\"\n\nMunkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän\ntähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja\nsilmäili ujostelematta ympärilleen.\n\n\"Veli Laurentius!\" kajahti kaikkien suista.\n\n\"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa\nsiitä, että on täällä jälleen!\" virkkoi munkki astuessaan alas\nratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista\njaloillaan.\n\n\"Pidä hyvä huoli elukka parasta!\" sanoi hän palvelevalle veljelle,\njoka tuli ottamaan vastaan hevosta. \"Sen veroista ratsua saa kauan\netsiä!\" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten\nsitä oli hoidettava.\n\n\"Veli Laurentius!\"\n\nKun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan\nympärillään.\n\n\"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä.\" Ja hän pudisti heidän\nkaikkien kättä.\n\n\"Tervetuloa kotiin!\"\n\n\"Niin, tervetuloa!\" huusivat kaikki.\n\n\"Kiitos, kiitos!\"\n\n\"Oletko kokenut kovia?\"\n\n\"Sellaiset pakkaset!\"\n\n\"Vaivalloiset tiet?\"\n\n\"Monia ikävyyksiä taipaleella?\"\n\nKysymykset satelivat hänen ylitseen.\n\n\"Kova nälkä saapuessa perille!\" huudahti Laurentius tömistellen\njalkojaan. \"Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä\nkokenut?\"\n\nKaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa\npaloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa\nei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.\n\nJa veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin\nviikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä\nsai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä,\nniin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve,\ntuli vastaukseksi:\n\n\"Jotakuinkin, mutta täällä?\"\n\n\"Miten milloinkin.\"\n\n\"Abbedissa?\"\n\n\"Heikko terveys, herra paratkoon!\"\n\n\"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa\näiti, prioritar?\"\n\n\"Terve ja reipas kuten aina!\"\n\n\"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme,\nkunnianarvoisa konfessori?\"\n\n\"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa.\"\n\n\"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties\nherättää minut, kun aika tulee?\"\n\nPuhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä,\nainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja\nsinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit\nsanoivatkin häntä leikkisästi \"sisareksi\".\n\nMutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia\nvihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota\nhän ei sanonut aikovansa sietää.\n\nVeli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja\nnoustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan\nnuorta veljeä seuraamaan.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.\n\n\"Ei mitään tärkeä.\"\n\n\"Mutta kuitenkin jotakin?\" vastasi munkki terävästi tähystellen\nnuorta veljeä.\n\nTämä seisoi maahan luoduin silmin.\n\n\"No, saanko vastauksen?\"\n\n\"Se koskee ainoastaan minua!\"\n\n\"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä\nse on.\"\n\n\"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Silloin kutsutaan sinut ripille!\"\n\n\"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!\" huudahti nuorukainen.\n\"Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!\"\nJa hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun\nruumiin.\n\n\"Miksi kaikki tämä?\" kysyi Laurentius hämmästyksissään.\n\n\"Karkoittaakseni pahat ajatukset.\"\n\n\"Sinä rakastat?\"\n\n\"Niin, kovaksi onneksi!\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Täytyykö minun sanoa se?\"\n\n\"Käsken sen!\"\n\n\"Erästä nuorta porvarin tytärtä.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Kaarina Eliaantytär.\"\n\n\"Rikkaan seppämestarin tytär?\"\n\n\"Juuri hän!\"\n\n\"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?\"\n\n\"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa... Silloin\nkohtaamme toisemme!\"\n\n\"Mitä tekemistä sinulla siellä on?\"\n\n\"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa.\"\n\n\"No ja sitten?\"\n\n\"Hän tahtoo aina minut mukaan!\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa.\"\n\n\"Sinusta ei hän siis välitä?\"\n\n\"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan\nkanssa, ja Kaarina...\"\n\n\"Se miellyttää häntä?\"\n\n\"Kaarina rakastaa minua!\"\n\n\"Onko hän sanonut niin?\"\n\n\"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan\nsaadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja.\"\n\n\"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?\"\n\n\"Kyllä, ja yhtä rikollinen!... Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä,\nmutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä... häntä uhkaa suuri\nvaara.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen.\"\n\n\"Onko hän sokea?\"\n\n\"On, paitsi rakkaudelleen.\"\n\n\"Mikä on hänen aikeensa?\"\n\n\"Ryöstää Kaarina pois.\"\n\n\"Hän uskaltaa?\"\n\n\"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä.\"\n\n\"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?\"\n\n\"Omatuntoni on kieltänyt sen.\"\n\n\"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!\"\n\nMuuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi\nmielellään puhutella veli Laurentiusta _ad privatum_.\n\n\"Vastaa, että tulen hetimiten\", vastasi tämä, \"kunhan vain ensin otan\nesiin muutamia kirjeitä.\"\n\n\"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?\" kysyi hän Pentiltä,\nheidän jäätyään kahden.\n\n\"Huomenna!\"\n\n\"Se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Älkää kieltäkö minua!\" huudahti Pentti epätoivoissaan. \"Mieluummin\nkadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin.\"\n\n\"Hän ei enää tule sinne menemään.\"\n\n\"Voitteko estää sen?\" huudahti nuorukainen riemuiten.\n\n\"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen\njälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa.\nVastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus\nRagvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.\n\n\"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen\", sanoi hän.\n\"Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä\nvaltaistuin toivoisi.\"\n\n\"Kootaanhan kuitenkin suuria summia.\"\n\n\"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan\nperille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja\nmeidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin\nkardinaalienkin erityisessä suosiossa.\"\n\n\"Mutta se maksaa suuria summia.\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen.\"\n\n\"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää\nBirgittaa.\"\n\n\"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle\nymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja\nvoimmeko maksaa.\"\n\n\"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä\nmaksoimme kaksi tuhatta tukaattia\", puuttui konfessori vilkkaasti\npuheeseen. \"Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen\ntuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin\ntoivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon,\nmitä menettäisimme.\"\n\n\"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja\nmerkitsevämpi\", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla.\n\"Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen\nkirkosta.\"\n\n\"Mitä sanotte?\" puuskahti konfessori. \"Saksassa oleskellessani kuulin\nsiitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt\nja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa\nautuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa,\nasia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo\nrepiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea\nheikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta\neloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin\nniin kauan olemme pyrkineet.\"\n\n\"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!\"\nhuudahti konfessori.\n\n\"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus\nHermanninpojalle.\"\n\n\"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta.\"\n\n\"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin\npuolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon\nmukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti konfessori.\n\n\"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan\nvälittämättä kustannuksista.\"\n\n\"Ovatko ne sitten hyvin suuret?\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta tukaattia.\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta...!\" toisti konfessori hämmästyksissään.\n\n\"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin\nhyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi\nostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit\narvelivat, että se oli liian alhainen.\"\n\n\"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian\nsuuret... kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme\nmukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri\nseuduille... Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia.\"\n\n\"Ja on suureksi kunniaksi!\"\n\n\"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän\nriistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin\nmellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten\nherrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia.\"\n\n\"Joita hän ei maksanut.\"\n\n\"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan.\"\n\n\"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin\nmaksaminen.\"\n\n\"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?\"\n\n\"Kyllä Roomassa!\"\n\n\"Noo?\"\n\n\"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen.\"\n\n\"Ja ehto?\"\n\n\"Sokea totteleminen!\"\n\n\"Arkkipiispa?\"\n\n\"On hänen vallassaan!\"\n\n\"Millä keinoin?\"\n\nMunkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin\nlattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen\npalasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: \"Hän pelkää!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Myrkkyä!\"\n\n\"Kenen taholta?\"\n\n\"Italiattaren.\"\n\n\"Onko se uhannut?\"\n\n\"Monet kerrat!\"\n\n\"Eikö hän aja pois naista?\"\n\n\"Hän ei uskalla!\"\n\n\"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?\"\n\n\"Kustaa herra kannattaa naista.\"\n\n\"Moista syöjätärtä?\"\n\n\"Se toimittaa hänen asioitaan!\"\n\n\"Mutta palkka?\"\n\n\"Pyhäksijulistus!\"\n\n\"Hänelle!\"\n\n\"Niinpä niin!\"\n\nKonfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään\nEsran varoittavan liikkeen.\n\n\"Onko nainen aivan poissa järjiltään?\" kysyi hän.\n\n\"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän\nvuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada\npyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos\nsuinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista,\njonka hän antaa.\"\n\n\"Kaikki hänen herraltaan varastettua.\"\n\n\"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa.\"\n\n\"Nyt on Jaakko herra tiellä?\"\n\n\"Siitäpä näyttää!\"\n\n\"Mutta onko Kustaa herra itse varma?\"\n\n\"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa.\"\n\n\"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?\"\n\n\"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun.\"\n\n\"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?\"\n\n\"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!\"\n\n\"Vähäksi siunaukseksi maalle.\"\n\n\"Mutta kirkolle!\"\n\n\"Mitä se voittaisi?\"\n\n\"Kaikkea!\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte, veli?\"\n\n\"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt\narvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli\njoutua perikatoon.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää\nitse, syrjäyttäen meidät.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Katselkaa ympärillenne?... Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko\nkirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt\nkuninkaan aikana?\"\n\n\"Ei, Jumala meitä auttakoon!\"\n\n\"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja\nnähdä omilla silmillään.\"\n\n\"Totta, totta!\"...\n\n\"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen\ntekemisestä joka miehen omaisuudeksi?\"\n\n\"Mahdotonta, mahdotonta!\"\n\n\"Kuitenkin on laita niin!\"\n\n\"Kuka uskaltaisi moista?\" kysyi konfessori kalveten kauhusta.\n\n\"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy\nmeidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia\nhyökkäyksiä vastustamaan.\"\n\n\"Se on välttämätöntä!\"\n\n\"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Hän on Tanskan ystävä.\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa\nollut kohtaus keskenään.\"\n\n\"Niin olen kuullut minäkin.\"\n\n\"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?\"\n\n\"Niin hän sanoo.\"\n\n\"Mutta onko hän sitä todella?\"\n\n\"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen\nystävänsä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja\nsuojella.\"\n\n\"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi...\"\n\n\"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen.\nEi ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä\nsilmällä tapausten kulkua.\"\n\nKonfessori istui pitkän hetken mietteissään. \"Vaiherikkaat ajat\nnäyttävät olevan edessämme\", sanoi hän. \"Mutta ettekö nyt tahdo\nmennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän\nviipymisen.\"\n\nLaurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat\nkulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.\n\nLuostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias\nMäreta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin,\nettä hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna\nFickentytär, se oikeastaan oli valtias.\n\nNämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä\nainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia\nkynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja\nsen edessä muutamia tuoleja.\n\nPuvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka\nmelkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli\nvyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare,\nharmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata\nkaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen\npalttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja\nkiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita\nja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja\nkorvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri\nkääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä\npäälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt\npienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan\nKristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös\nkiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista\nainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.\n\nAbbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään\noli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen\nainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.\n\nHuntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi;\nniillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää\nkatsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa\nedestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen\nerikoisemmin kiintynyt.\n\nAnna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan\nkuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.\n\n\"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että\nluostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin\nveljeskunnassakin\", virkkoi hän sangen kiihkeästi.\n\n\"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt.\"\n\n\"Mutta määräyksiäni ei noudateta.\"\n\n\"Olet liian ankara...\"\n\n\"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan\nrukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on\nvihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi\nriennä teidän luoksenne.\"\n\n\"Konfessori...\"\n\n\"On teidän käskynne alainen... Jos me sisaret liitymme häntä vastaan,\nei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin.\"\n\n\"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön.\"\n\n\"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme\nLinköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta\npuolellemme.\"\n\n\"Luulenpa heidän jo tulevan.\"\n\nAnna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. \"Onko minun mentävä?\" kysyi\nhän.\n\n\"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua.\"\n\nNuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.\n\n\"Seuraajattareni!\" kuiskasi tämä.\n\nKuului hiljainen koputus.\n\n\"Sitä tietä!\" jupisi Anna.\n\nOvi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.\n\nTavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita\nistumaan. \"Sisar Anna saa olla läsnä\", sanoi hän; \"tahdon, että hän\nottaa osaa neuvotteluun.\"\n\nMolemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.\n\n\"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon\", rohkeni konfessori\nhuomauttaa.\n\n\"Alkakoon hän heti!\"\n\nJa veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten\nvaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän\nsuostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!\" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja\nkohotti silmänsä taivasta kohden.\n\n\"On vielä muuan este\", huomautti konfessori.\n\n\"Me olemme jo voittaneet niin monta.\"\n\n\"Ja voimme raivata pois loputkin\", lisäsi Anna.\n\n\"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään\nsyksyllä viettää tämän?\" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti\nhento puna.\n\nKeltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti\nvilkkaasti: \"Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä\ntapahtumasta jo toukokuussa?\"\n\n\"Lupa on ensin saatava ja maksettava.\"\n\n\"Onko summa suurikin?\" kysyi abbedissa.\n\nKonfessori katsoi Laurentiukseen.\n\n\"Kahdeksan tuhatta tukaattia!\" vastasi tämä.\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen.\"\n\n\"Siunattu sisar oli täydellinen.\"\n\n\"Hänen pyhyytensä on toista mieltä.\"\n\n\"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja\nBrynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa.\"\n\n\"Niin harvinaisen pyhän miehen...\"\n\n\"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen\",\ntuumi Laurentius.\n\n\"Meidän täytyy luopua siitä\", sanoi abbedissa huoaten syvään.\n\"Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon.\"\n\nViimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä\nmielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta\nsyystä.\n\n\"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa\nmatkustaa Roomaan\", puuskahti sisar Anna. \"Pyhän isän luo ei ole\nmaallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset\nkenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun\ntyttärensä Birgitan tähden.\"\n\nKeskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään.\nHän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva\npaivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.\n\nTämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.\n\n\"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että\njos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme...\"\n\n\"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin\", keskeytti konfessori.\n\"Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen\nmaksuun...\"\n\n\"On kenties vielä toinenkin keino\", keskeytti Laurentius. \"Mikä niin?\"\n\n\"Jos luostari rupeaisi myymään...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä.\"\n\n\"Antaa sen sitten kypsyä!\" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet\nhyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin\nolivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan\neteen.\n\n\"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!\" huudahti hän.\n\"Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että\nsiellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat\nmielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua.\nMutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu\ntähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista\nolisin tahtonut palvella ja palvoa sinua... Silloin olisit kenties\nollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt... nyt!...\nOi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään\nhartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen\ntilaisuuden...\"\n\n\"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin\nniiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan\nrukoukseen suljen _hänet_, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota\nrakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa\nrakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti,\nhirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua.\nRankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi\nja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla... Oi, minä tahdon\nkärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta.\nValvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea,\nmitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet -- unhottamaan --\nmi-nut... Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein\nvilpittömästi, sisimmästä sydämestäni... Minä tiedän, että se on\nkoituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän\nmaailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä.\"\n\nMäreta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut\nsanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut,\nettä ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.\n\nTämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun\nabbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki\nkyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.\n\nMäreta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan\nsiitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen\nkellonnauhaan.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla\nliikkeellä. \"Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa\nkahdenkesken.\"\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten\nKristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija.\"\n\nLuostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono\nmaine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna\nteki.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi abbedissa.\n\n\"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni\nväsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti... ja\nratsain.\"\n\n\"Nyköpingistä?\" toisti abbedissa. \"Olette sitten ollut kauan\ntaipaleella?\"\n\n\"Ainoastaan viikon, teidän armonne.\"\n\n\"Olette kai toivioretkellä... jonkun pyhimyksemme luo?\"\n\n\"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän\ntahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta,\nkuuluakseni ainoastaan Jumalalle.\"\n\n\"Mikä siihen on syynä?\" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen\nitsekin.\n\nPernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. \"Sallikaa minun tehdä\ntäydellinen tunnustus\", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Lankoni, herra Pietari Turenpoika...\"\n\n\"No, hän...\"\n\n\"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten.\"\n\n\"Olen kuullut sen\",\n\n\"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen\nkuolemaansa... Pietari herra oli matkoilla... Vietin sisareni kanssa\nyhdessä yöt ja päivät... Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja\nrakastamaan toisiamme... Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin\nmuutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän\nkuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni... Kun hän oli\nkuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki,\nmitä vainaja oli sanonut... Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun\nherrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan,\nseurasi hän minua sinne...\"\n\n\"Miksi keskeytätte?\"\n\n\"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä\ntulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli\nlemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka\nme leikillä tyhjensimme yhdessä... Käsittämätöntä oli, että se\nvaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin.\"\n\n\"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä.\"\n\n\"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan...\"\n\n\"Haluatteko jäädä tänne?\"\n\n\"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne.\"\n\n\"Onko herranne suostunut?\"\n\n\"Hän ei tiedä tästä mitään.\"\n\n\"Ei mitään?\"\n\n\"Näen häntä niin harvoin.\"\n\n\"Mistä sellainen johtuu?\"\n\n\"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee\nhän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se\nriistää kaikki hänen ajatuksensa... Ratkaisu lienee jo tiedossanne?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään\", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla\nvilkkaudella.\n\n\"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin\noli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli\nvalittu jalo herra Erik Trolle.\"\n\n\"Ja nuori herra Sten Sture?\"\n\n\"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja.\"\n\n\"Se luultavasti tehtiin.\"\n\n\"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen.\"\n\n\"Onko joukossa arkkipiispakin?\"\n\n\"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin\ntuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki,\njotka kuuluvat rauhanpuolueeseen... Vieläpä muuan yli tavallisen\nluvunkin\", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja\nluoden silmänsä maahan.\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Herra Pietari Turenpoikaa!\"\n\n\"Hänkin!\"\n\n\"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni.\"\n\n\"Ah, te olette tanskanmielinen.\"\n\n\"Niin olen!\"\n\n\"Mutta Pietari herra on _ollut_ ruotsalainen.\"\n\n\"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me\nnaiset näytämme tietä.\"\n\n\"Entä sisarenne?\"\n\n\"Hän myönsi minun olevan oikeassa.\"\n\n\"Kuolinvuoteellaan?\"\n\n\"Niin\", vastasi Pernilla syvästi punastuen.\n\n\"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?\"\n\n\"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne\nmaaliin.\"\n\n\"Eikö niin olekin?\"\n\n\"Ei minun mielestäni.\"\n\n\"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä\nkäskikin.\"\n\n\"Siinä petytte!\"\n\n\"Mutta, kunnianarvoisa äiti...\"\n\nMarmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. \"Missä\ntarkoituksessa olette tullut tänne?\" kysyi abbedissa. \"Alan luulla,\nettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne\nasioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän\nmielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa\njoltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan\nminulta!\"\n\n\"Karkoitatteko minut pois?\"\n\n\"Teidän itsenne tähden.\"\n\n\"Nytkö heti?\"\n\n\"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään.\"\n\n\"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne.\" Abbedissa oli uudestaan\ntarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet\nsiitä.\n\n\"Pidätte kenties minua seikkailijattarena\", sanoi hän.\n\n\"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan\nteidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni,\ntarkoittaa ainoastaan maan onnea.\"\n\n\"Sitä ette voi!\"\n\n\"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon\ntodellinen ystävä?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä.\"\n\n\"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan\nvälillä?... Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan\nkäsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan.\"\n\nAbbedissa näytti epätietoiselta.\n\n\"Tanska sitä vastoin\", jatkoi Pernilla rouva, \"on kirkolle alamainen,\nja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi\nolemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja\nnuori kuningas on ne myöntävä.\"\n\n\"Tyhjillä lupauksilla?\"\n\n\"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!\"\n\n\"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää.\"\n\n\"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte\nsen.\"\n\n\"Olette silloin sangen mahtava?\"\n\n\"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten.\"\n\n\"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi.\"\n\n\"Ei paljoa...\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne.\"\n\n\"Se olisi maanpetos!\"\n\n\"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on\nsilloin petollisuus?\"\n\nAbbedissa epäröi kotvan... \"Niin tärkeässä asiassa ei ole heti\ntehtävä päätöstään\", sanoi hän. \"Minun on neuvoteltava...\"\n\n\"Konfessorin kanssa!\" puuskahti Pernilla.\n\n\"Omantuntoni kanssa\", vastasi Märeta arvokkaasti. \"Jääkää yöksi\nluostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai\nasiamiehen kautta.\" Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.\n\n\"Jätän vieraamme sinun huostaasi\", sanoi abbedissa.\n\nPernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui\nhän huoneesta ennen tätä.\n\n\"Oletko kuullut?\" kuiskasi abbedissa.\n\n\"Kaiken!\"\n\n\"Tutkistele häntä.\"\n\n\"Kyllä koetan...\"\n\n\"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme.\"\n\n\"Mutta hinta?\"\n\n\"Mene, mene... Ratkaise minun puolestani.\"\n\nSisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli\nsisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä\npäällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja\nseinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat\nluostarissa valmistaneet.\n\nVierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen,\nettä sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi\nsaada.\n\nSisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani\nPernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt\nedessään. Hän paloi halusta tietää sen.\n\n\"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?\"\n\n\"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä\".\n\n\"Täällä eletään hyvin.\"\n\n\"Vierasta täytyy kunnioittaa.\"\n\n\"Mutta talonväki...\"\n\n\"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan.\"\n\n\"Juotte kai viiniä?\"\n\n\"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten\", sanoi sisar täyttäen\nlasin uudelleen.\n\n\"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää...\" Hän\npiti lasia ylhäällä valoa vasten. \"Sellaista viiniä saa ainoastaan\nluostarissa... Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!\"\n\n\"Suuri kiitos!\"\n\n\"Ette ole sanonut minulle nimeänne.\"\n\n\"Sisar Anna.\"\n\n\"Tarkoitan maallista nimeänne.\"\n\n\"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi.\"\n\n\"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku.\"\n\n\"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna...\"\n\n\"Mainitkaa useampia.\"\n\n\"Minä en tunne ketään.\"\n\n\"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Ettekö?... Tanskasta kenties?\"\n\nAnna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.\n\nPernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä.\n\"Hyvä, erittäin hyvä!\" sanoi hän hiljaa.\n\nNeitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta.\n\"Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin\nyksin?\" kysyi hän.\n\n\"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä\", vastasi\nPernilla.\n\nAnna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.\n\n\"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona\",\npuuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.\n\n\"Oletteko ollut siellä?\"\n\n\"En, mutta te?\"\n\n\"Minä, joka olen niin halpa!\"\n\n\"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?\"\n\n\"Hyvin mahdollista!\"\n\n\"Oletteko nähnyt kuningattaren?\"\n\n\"Kummanko?\"\n\nPernilla nauroi... Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän\ntosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle:\n\"Dyvekan!\"\n\nTämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi\nkuullut mitään.\n\n\"Hän se oikeastaan on kuningatar.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva.\"\n\n\"Sitä en tiennyt.\"\n\n\"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tahdotteko palvella minua?\"\n\n\"Riippuu asianhaaroista.\"\n\n\"Minä maksan hyvin!\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Urkittava!\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Ilmoitettava minulle!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset.\"\n\n\"Hän ei sano niitä.\"\n\n\"Sanoo kyllä rippi-isälleen.\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Onko se konfessori?\"\n\n\"Minun ei ole lupa sitä sanoa.\"\n\n\"Huomaan, ettei teihin ole luottamista.\"\n\nAnna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään...\nMuutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:\n\n\"Onko Sigbrit myös kaunis?\"\n\nHänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä\nvastaan. \"Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän\noleskeli Ruotsissa...\"\n\n\"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin.\"\n\n\"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä,\nerittäinkin Ruotsin.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt.\"\n\n\"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?\"\n\n\"Niin, ja verisesti.\"\n\n\"Voiko hän sen myös tehdä?\"\n\n\"Hän ei valikoi keinoja.\"\n\n\"Ja etsii välikappaleita -- yksin luostareistakin?\"\n\n\"Hän maksaa hyvin!\"\n\n\"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta...?\"\n\n\"Niin, vähemmästä en palvele häntä.\"\n\n\"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?\"\n\n\"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?\"\n\n\"Onko se niin paljon arvoinen?\" kysyi Pernilla katkeroituneena.\n\n\"Riippuu kysynnästä!\" vastasi Anna. \"Tarvitsen sen summan, en\nsuurempaa enkä pienempää.\"\n\n\"Mihin tarkoitukseen?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni.\"\n\n\"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?\"\n\n\"Mitä palveluksia olisi tehtävä?\"\n\n\"Toteltava meidän tahtoamme!\"\n\n\"Ja kenties menetettävä henkensäkin?\"\n\n\"Jos niin tarvitaan!\"\n\n\"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!\"\n\n\"Sinä tahdot vetäytyä pois.\"\n\n\"Minä asetan ehtoni.\"\n\n\"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt.\"\n\n\"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?\"\n\n\"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos...\"\n\n\"Vaikenemme kyllä molemmat.\"\n\n\"Kas, tässä!\" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; \"piilota\ntämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja\nminä tulen varmasti.\"\n\nAnna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi\npovellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.\n\nPernilla katseli häntä kummissaan. \"Suostutko ehdotukseeni?\" kysyi\nhän.\n\n\"En tiedä, aikapahan näyttää.\"\n\n\"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!\"\n\n\"Tahdotteko saada sen takaisin?\"\n\n\"En!... Mutta minä tahdon puhutella konfessoria.\"\n\n\"Se käynee vaikeaksi.\"\n\n\"Etkö voi ilmoittaa hänelle?\"\n\n\"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa.\"\n\n\"Mutta teillä on salateitä.\"\n\n\"Niille tarvitsee sirotella kultaa!\"\n\nPernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja\nkohotti kummissaan katseensa.\n\n\"Eikö se riitä?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Kuinka monta haluat!\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta!\"\n\n\"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!\" Ja tuohtunut nainen otti\ntukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.\n\nSamassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista\nyötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä;\nlähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa\ntilaisuuden tavata konfessoria?... Tuumasta ei tällä kertaa tullut\ntointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä\nkolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului\nlaulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille\nihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän\njatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta\nmatkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli\npuijannut niin monta... Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja\nPietari Turenpojan... Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin,\noli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun\nvaltaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä\nhuolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja\naivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita\nPernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa,\nettä ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka\nkoitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle\nnuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että\nPernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon\nuhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi\nhäneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa\nmielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen\njälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.\n\nHän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas\nja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet\nhäpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen\nosoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä.\nJossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen\ntehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan,\nettä hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta...\n\nNiin pitkälle oli Pernilla ehtinyt... Itsekseen hän nauroi ritarin\nyksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi,\nmitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi\nhän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista\nisänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän\nvälitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua\nsotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista\nkäänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä\ntanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla\nnuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa\nrintamanmuutosta.\n\nMutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin\ntärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran\nKööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit\nrouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä\nlaatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.\n\nTehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli\nsamaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus\noli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin\nhyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen,\nhän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen\nedistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja\nPernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.\n\nVadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari,\nja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi\ntanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja,\nsentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän\nantoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa\nja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen\nkäyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään:\nhänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa\noli odottamaton... Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun\nhän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan\nseisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman\nihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä --\npiispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen\ntämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen\nammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: \"Tuolla\non se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen,\nettä minä kuolen isänmaani kavaltajana!\" Mutta Pernilla ei ollut\nmitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin,\nkeksiäkseen, kehen hän viittasi.\n\n\"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!\" huudahti piispa. \"Jumala\nsiunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!\"... Nyt lyötiin rumpua, jotta\nhänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja\nmahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: \"Hyvästi, kurja maailma!\"\nSen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat\ntuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan...\nSe vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin,\nryppyisiin kasvoihin... Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet\nniin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi...\nMutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut\npaeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi\nseista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin... Se oli\nhirveä piina... Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi\nhuutaa apua, mutta kieli teki tenän... Hän kärsi hornan tuskia...\nHän teki epätoivon ponnistuksen... Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen\nvapisevilta huuliltaan ja -- hän heräsi.\n\nOli valoisa päivä.\n\nSamassa astui sisar Anna sisään.\n\n\"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?\" sanoi hän.\n\n\"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä.\"\n\n\"Sepä ikävää.\"\n\n\"Se oli kai viinin vaikutusta.\"\n\n\"Unet voivat myös olla merkkejä.\"\n\n\"Minä en usko moista.\"\n\nSisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun\ntahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.\n\n\"Milloin voin tavata abbedissaa?\"\n\n\"Minä kysyn häneltä.\"\n\n\"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle.\"\n\n\"Kello on nyt yhdeksän.\"\n\n\"Lähden yhdentoista aikaan.\"\n\n\"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne.\"\n\nSisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan.\nKamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään\nhinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.\n\nAinoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen\npalvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.\n\nAamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.\n\n\"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään\",\nsanoi Anna.\n\n\"Mutta kenties huomenna?\"\n\n\"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan.\"\n\n\"Aikani ei valitettavasti sitä salli\", vastasi Pernilla. \"Ja minä\nluotan sormukseeni.\"\n\n\"Minä lähetän sen kerran.\"\n\nNiin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän\nratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea\nmuuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli\njuuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka\ntuli luostarin toiselta puolen.\n\nOli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää\nse palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen:\n\"Kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Mitä haluatte, tytär?\"\n\n\"Isä Laurentius!\"\n\n\"Rouva Pernilla Klauntytär!\"\n\n\"Olette siis jälleen kotona?\"\n\n\"Kuten näette!\"\n\n\"Olisinpa sen tiennyt!\"\n\n\"Mitä silloin?\"\n\n\"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne.\"\n\n\"Voinko siis tehdä jotakin?\"\n\nViekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken\nteeskentelyn ja sanoi kursailematta:\n\n\"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin\nkirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?\"\n\n\"Tai rauhanystäviä.\"\n\n\"Eikö se ole samaa?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?\"\nkysyi Pernilla kummissaan.\n\n\"Sitä tarkoitan!\"\n\n\"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!\"\n\n\"Sehän se ratkaisee.\"\n\n\"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia.\"\n\n\"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä\nlupauksiin.\"\n\n\"Kultaa siis!\"\n\n\"Mieluimmin kultaa!\"\n\n\"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti.\"\n\n\"Mutta käsirahat?\"\n\n\"Annan teille sata tukaattia.\"\n\n\"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!\"\n\nPernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen\nkanssaan... vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä\nsanalla?... \"Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä\", sanoi hän\nsangen terävästi. \"Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään,\nmelkoisesti tinkimään.\"\n\n\"Ei hitustakaan!\"\n\n\"Silloin emme puhu siitä enempää.\" Ja sanomatta edes jäähyväisiä\npalasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti\nkaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nIsä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi\nratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:\n\n\"Hänestä voisi tulla välittäjä... kylvö on tehty, meidän on annettava\naikaa, jotta se ehtii orastamaan.\"\n\nVerkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta\nkuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät\nsäkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa\nhartiavoimin muokattiin alasimella.\n\n\"Jumalan rauhaa, mestari Elias!\"\n\n\"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!\" Ja seppä heitti vasaran syrjään,\ntemmaten lakin päästään.\n\n\"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella\nympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa.\"\n\n\"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä\nkunnianarvoisa isä on nähnyt?\"\n\n\"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai\nkuinka, mestari?\"\n\n\"Tietysti!\" vastasi tämä raapien korvallistaan. \"Vaikka voihan\nsilläkin olla puolensa jos toisensakin.\"\n\n\"Luulin, että teillä on onnellinen koti?\"\n\n\"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!...\nKenties liiankin hyvä muutamain mielestä\", lisäsi hän ja pyyhki\nnokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä\nenemmän taikamaisia salamerkkejä.\n\n\"Kuinka vanha tyttärenne on?\"\n\n\"Äsken täyttänyt viisitoista.\"\n\n\"Tiedonhaluinen?\"\n\n\"Liiaksikin säätyynsä nähden.\"\n\n\"Antaa hänen päästä maailmaan!\"\n\n\"Eukko ei tahdo...\"\n\n\"Riippuu kai...\"\n\n\"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä.\"\n\n\"Voisin tehdä erään ehdotuksen.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse,\njonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: \"Olen\nsaanut sellaisista kyllikseni.\"\n\nToinen ymmärsi heti tarkoituksen: \"Se ei ole alkuaan minun -- vaan\nabbedissan.\"\n\n\"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että\nKaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja... pyhä\nSanta Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella.\"\n\n\"Ajatelkaa nyt!\"\n\n\"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse\nheille tämän onnen?\"\n\n\"Sen teen mielelläni.\"\n\nIsä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä\npaitsi oli hänellä omat tuumansa.\n\nElsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän\nmenevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin,\nvaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.\n\nKun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski\ntämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten\nkamariin.\n\nSiellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla.\nSuloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät,\njoita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä,\nhymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi\nhelmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä\npyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen\nympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta,\nja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle\nanteeksi.\n\nTyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä\nmunkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet;\nhymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta\nnauttivan tämän kummastuksesta.\n\n\"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi\", käski äiti.\n\"Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan.\"\n\nTyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen\nulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.\n\nHeti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti\navaimenreiästä sisään.\n\n\"Jalo ritari makaa vielä\", sanoi hän.\n\n\"Makaa?... Onko hän sairas?\"\n\n\"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla.\"\n\n\"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?\"\n\n\"Minä en tiedä -- mutta...\"\n\n\"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori.\"\n\n\"Hän oli juovuksissa!\"\n\n\"Onko se mahdollista!\"\n\n\"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt\npajaan, niin ettei hän tiennyt mitään...\" Hän keskeytti sammaltaen.\n\n\"Te salaatte jotakin, Elsa muori.\"\n\n\"Kaarina parkani.\"\n\n\"Ihastuiko ritari häneen?\"\n\n\"Onnettomuudeksi!\"\n\n\"Kertokaa...\"\n\n\"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli\nturhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle.\"\n\n\"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?\"\n\n\"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan.\"\n\n\"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet\nkeskustelumme, -- mutta tehkää se heti.\"\n\n\"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää\nsinne vapaasta tahdostaan.\" Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.\n\nIsä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen;\nhän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen\nvierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin\nhänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka\nlähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta\nhän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.\n\nElsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. \"Tyttö oli iloinen\nsaadessaan jäädä sinne\", sanoi hän.\n\n\"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!\" kuiskasi isä Laurentius.\n\nMolemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika\nhämilleen nähdessään Laurentiuksen.\n\nElsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein\ntiennyt, kuinka käyttäytyä.\n\nLaurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän\nhämmennyksestään. \"Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?\" sanoi hän\nveli Mathiaalle.\n\n\"En, mitä sitten?\"\n\n\"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita.\"\n\n\"Ketä sitten?\"\n\n\"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud).\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja.\"\n\n\"Erik herra on Ruotsin kavaltaja.\"\n\n\"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä\nTanskan kuninkaan mies.\"\n\n\"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon.\"\n\n\"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.\"\n\n\"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt\nonkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa.\"\n\n\"Miksi tulee hän tänne?\"\n\n\"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin.\"\n\n\"Ja sentähden...\"\n\n\"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne\",\nlisäsi Laurentius.\n\n\"Uskotella?\"\n\n\"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen\nKaarinaan...\"\n\n\"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen...\"\n\n\"Huhut, juorut...! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on\nleimahtanut ilmiliekkiin...\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\"\n\n\"Kuka pelasti hänet?\" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja\nmielenliikutuksesta.\n\n\"Elsa kääntyi minun puoleeni... Minä sen tein!\"\n\n\"Missä hän on nyt?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni!\"\n\n\"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?\" kysyi veli Mathias\nliikutuksella, jota hän ei voinut salata.\n\n\"Kyllä, minä tiedän sen!\"\n\n\"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?\"\n\n\"Sitä en uskalla.\"\n\nPentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen\nyhteenpuristuneilta huuliltaan.\n\n\"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa\",\npuuttui Laurentius ankarasti puheeseen. \"Mitä tyttöön tulee, täytyy\nsen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan,\nsamoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan\nopetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se\nkoituva hänelle suureksi siunaukseksi.\"\n\n\"Niin olen minäkin ajatellut!\" huokasi Mathias.\n\n\"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa\nElsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja\nsalaripissä.\"\n\nMathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.\n\nLaurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän\nvoinut tulla ulos. \"Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi\", käski hän\nElsa muoria.\n\nTämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia\nminuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.\n\nKaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan\ntulvehtivaa iloa.\n\nIsä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä\nollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.\n\n\"Tein erehdyksen\", sanoi hän, \"kun taivutin Elsa muorin ottamaan\nvieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin,\nettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen\nnäkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos\nKaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen,\nmenen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa.\"\n\nVanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan,\nmutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.\n\n\"No, tyttö, etkö kiitä?\"\n\n\"En minä tahdo ruveta nunnaksi...\" mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa\nnipukkaa nypelöiden.\n\n\"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?\" kysyi äiti.\n\n\"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä\", lisäsi isä Elias.\n\nKaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.\n\n\"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä\", sanoi\nLaurentius; \"nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta.\"\n\n\"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin\", sanoi\nElsa.\n\nPerheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa\nmuoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.\n\nLuostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli\nmenetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli\nsentähden rangaistava.\n\nSuuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti\nniin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän\nkantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä...\nMitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan\nliikuttaisi.\n\nLaurentius kysyi sen sijaan: \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nSilloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.\n\n\"Pentti!\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Sinä et vastaa.\"\n\n\"Sallikaa minun vaieta!\" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat\nsilmät olivat täynnä kyyneliä.\n\n\"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?\"\n\nNuorukainen lankesi polvilleen. \"Anteeksi, anteeksi!\"\n\n\"Puhu! Käsken sinua!\"\n\n\"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Äsken, kun olimme siellä!\"\n\n\"Ethän sinä voinut tavata häntä.\"\n\n\"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen\nkellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni\nsen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina\nkuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä\".\n\nLaurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä\nhän oli sen sijaan edistänyt.\n\n\"Totista veljen ja sisaren rakkautta\", huudahti hän innotellen, katse\nsuunnattuna taivasta kohden. \"Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi.\"\n\n\"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen.\"\n\n\"Jääkö hän tänne luostariin?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Hän ei saa enää nähdä häntä.\"\n\n\"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle.\"\n\n\"Hän ei ole enää siellä!\"\n\n\"Poissa jo?\"\n\n\"Ja varmassa turvassa!\"\n\n\"Sisarluostarissa?\"\n\n\"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan!\nKirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen\nylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle... saatte kuulla toistenne\naskeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta,\nhän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja\nautuasta rauhaa, jota hän yksin antaa.\"\n\nPentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista\nmyrkkyä... Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin\nkauan kuin Kaarina oli täällä... Mahdotonta, mahdotonta!... Jos\nKaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä\nainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja -- kuolla!\n\nIsä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä\nhaltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään\npelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.\n\nLaurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka\nolivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse\ntai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori\nei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään,\nmieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä\noli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.\n\nNyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo\nritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut\nasumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin\nylhäiselle herralle.\n\nKonfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille\narvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna\nja hän lähti sisarluostariin.\n\nAbbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä.\nKuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän\nsalaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta\nmikä?... Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä\nLaurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä\nsen perille tavalla tai toisella... Ne kokeet, joita hän oli tähän\nasti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava\nuutta keinoa.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti\", sanoi hän, \"minä tulen pyytämään suurta\nsuosiota.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara.\"\n\n\"Onko hän yksin maailmassa?\"\n\n\"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään.\" Sitten kertoi\nhän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari\noli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet\nväkivallalla mukanaan.\n\n\"Se ei koituisi hänelle hyväksi\", huudahti Märeta vihastuneena.\n\"Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on\nmatkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo.\"\n\n\"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on\nmielettömästi rakastunut häneen.\"\n\n\"Vielä vihkimätön, sanotte -- mikä estää sitten häntä lähtemästä\nluostarista?\"\n\n\"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus.\"\n\n\"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja\nkoko sielustaan antautuu siihen.\"\n\n\"On vielä toinenkin syy.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Hän on avioton lapsi!\"\n\n\"Vaikkapa!\"\n\n\"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille.\"\n\n\"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\n\"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?\"\n\n\"Kirsti Gyllenstjerna.\"\n\n\"Erik Trollen emäntä?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\"\n\n\"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon\nluostarissa, ja muuan nuori maalari...\"\n\n\"Vaietkaa, vaietkaa... Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä\nmahdollisena... Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli\nkiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti\nhäntä pöyristänyt.\"\n\n\"Kutsunko jonkun?\"\n\n\"Ei, se menee pian ohitse... Mutta se syntivelka, joka painaa maata,\nnäyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta... että sitä täytyy\nkohdata rangaistuksen salamain.\"\n\n\"Ainahan ne väliin näyttäytyvät.\"\n\n\"Mikä on nuoren miehen nimi?\"\n\n\"Pentti.\"\n\n\"Tietääkö hän itse syntyperästään?\"\n\n\"Olen sanonut, että hän on löytölapsi.\"\n\n\"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan\ntäällä on rauhaa.\"\n\n\"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään.\"\n\n\"Kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Kahdenkymmenen.\"\n\n\"Elämänsä ovella siis!... Suljen hänet joka päivä rukouksiini!... Ja\ntekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä.\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella\nhänen äitiään...\"\n\n\"Hän tuo hänet luostariin.\"\n\n\"Se on hyvä!\"\n\n\"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?\"\n\n\"Tulkoon vain!\"\n\nLaurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän\nnäyttänyt pitävän lukua.\n\nOli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen:\n\"Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää...\"\n\nAbbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun\njälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.\n\nElsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen\nhameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn\neikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota\nmolemmat ilmaisivat.\n\n\"Hän on meidän ainoa lapsemme!\" sanoi Elsa. \"Sentähden tuntuu niin\nkatkeralta erota hänestä.\"\n\n\"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?\" nyyhkytti\nKaarina.\n\n\"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!\"\n\nKuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli\nElsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa\nkahden.\n\nTämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja,\njotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin\nsoitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä\nkerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin\nolivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi\nkellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin\ntiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että\ntoinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät\ntoisiinsa.\n\nEikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena\nhän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana\noli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety\nVadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen\nja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.\n\nHänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen\nkaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli,\nvalitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen\nseuraajakseen -- hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet\nsiihen oikeutetuksi -- mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena\naina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan\nsillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen\nrinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli\nenemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa\nmaan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian\nastumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut\nabbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi\nvetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen\npaikan, joka hänelle oikeastaan kuului.\n\nKaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui\naivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi\nnyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja\nkysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin\nkatkeria kyyneliä.\n\n\"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin\nsitten halusi palastaa?\"\n\n\"Ulos maailmaan!\"\n\n\"Se on paha ja vaarallinen!\"\n\n\"Juuri siksi tahdon sitä koetella.\"\n\n\"Etkö ensinkään pelkää?\"\n\n\"En hitustakaan!\"\n\n\"Mutta jos lankeat?\"\n\n\"Silloin kai saan nousta jälleen.\"\n\n\"Sitä eivät kaikki voi.\"\n\n\"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni\nedessä.\"\n\n\"Luuletko sen auttavan?\"\n\n\"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Rakkauteni!\"\n\n\"Madonnaan?\"\n\n\"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria.\"\n\n\"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?\"\n\n\"Aivan varmasti!\"\n\n\"Mutta jos petyt?\"\n\n\"Niin silloin palaan tänne takaisin.\"\n\n\"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?\"\n\n\"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan\", lisäsi hän\nja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut\nhänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle\nuskoton. \"Minä olen hassu\", sanoi hän nauraen, \"hän on tuhat kertaa\nparempi kuin minä.\"\n\n\"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin.\"\n\n\"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän\"... tässä hän keskeytti ja\nloi silmänsä maahan.\n\n\"Nyt häpeät omaa ajatustasi...\"\n\n\"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti.\"\n\n\"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?\"\n\n\"Sen olen tehnyt!\"\n\n\"Ja hän vastasi?\"\n\n\"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin...\"\n\n\"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein\", virkkoi\nabbedissa tyytymätönnä.\n\n\"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Herra Erik Abrahaminpoika.\"\n\n\"Lejon--huf--vud?\"\n\n\"Niin, se hän lienee!\"\n\n\"Oleskeleeko hän teidän luonanne?\"\n\n\"Eilisestä alkaen... Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette... olette\nvarmaan sairas!\"\n\n\"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä.\" Lääke näytti\nrauhoittavan häntä... \"Jätä minut nyt, Kaarina\", sanoi hän. \"Mene\npriorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan\ntänne luokseni.\"\n\nKaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin\nhorroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: \"Niin, tämä on\njumalallista oikeutta\", kuiskasi hän. \"Minä riipuin vielä maailmassa,\ntämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja\nrangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla\nmaailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle\nvarmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!\"\n\nJa kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa\nriemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri\nokaissaan ja siunasi niitä.\n\nKun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka\nkuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan\nhervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. \"Te olette kutsunut minua\",\nsanoi hän.\n\n\"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin\ntuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan,\njoka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden\npyydän heti päästä siitä vapaaksi.\"\n\n\"Et kyllin arvokas?\" änkytti Anna. \"Salaripissä tahdon ilmaista\nkaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?\"\n\n\"Jos minut kutsutaan!\"\n\n\"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman\nitsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan:\noletko tuntenut maallista rakkautta?\"\n\n\"En!\" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. \"Tunnen sitä\nainoastaan halveksivani!\"\n\n\"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät\nkatkeria tuskia.\"\n\n\"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?\"\n\n\"Olen, kovaksi onneksi!\" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja\nitki hiljaa.\n\n\"Kärsitkö vieläkin?\"\n\n\"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois\njuurineen, sentähden vuotaa sydän verta.\"\n\n\"Älä anna sen vuotaa kuiviin!\"\n\n\"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!\"\n\n\"Onko ihmetyö tapahtunut...?\"\n\n\"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta\nmuuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen.\"\n\nNyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.\n\n\"Kuules, kuules!\" huudahti Märeta innostuksella. \"Koskaan ei kutsu\nole ollut minulle tervetulleempi!\"\n\nMutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan\npalvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin\ntähdellisestä asiasta.\n\n\"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen\npalvelus!\" vastasi abbedissa. \"Aamulla varhain otan vastaan\nkonfessorin.\"\n\nJa lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon.\nKonsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat,\nkonsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä\nkuunnellakseen... He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen\nsielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten\nliiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.\n\nMutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä\ntoisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän\noli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi.\nHän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta\ntämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti\nhänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut\nsydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma\narvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.\n\nHienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta\nymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa\nVadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka\nhänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi\nunhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen\nniistä!... Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan\nIngrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen\nsenkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen\nsukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin\nhänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran\nnähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut\npäähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua... se seurasi häntä\nyötä päivää.\n\nSe oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut\nvetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut\nJumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!...\n\nRitari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli\nsellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien\nvaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin\nritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.\n\nEikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä\nyksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.\n\nMäreta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan\nuhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.\n\nLuostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt\nsaivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta\nmitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän\ntahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat\nvanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta\ntytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka\nniin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä;\nhän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä\nei ollut muuta tahtoa kuin hänen.\n\nKonfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että\nritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän\noli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.\n\nMäreta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi,\ntarvittiinko häntä, vastasi hän: \"Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä.\"\n\nKun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat\nruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. \"Ei\",\nvastasi hän. \"Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin\nnähdään.\"\n\nJalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin\ntervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.\n\nKonfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden\naikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin\ntärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun\nniiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.\n\nRitari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän\noli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi\nkaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen\nkäsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin\nensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.\n\nMäreta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta\noli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta\nlisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut\nennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:\n\n\"Teillä on siis sukulaisia täällä?\"\n\n\"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!\"\n\n\"Miksi tulette sitten tänne?\"\n\nKonfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut\nsangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista\npäivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi\nsiihen rohkeasti samalla tavalla:\n\n\"Juuri sentähden!\"\n\nVaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä\nhänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin\nkuin tavallisesti hän vastasi: \"Teille ei näytä olevan tunnettua,\nettä minulla on täällä määräämisoikeus!\"\n\nErik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä\nja alistuvalla äänellä:\n\n\"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!\"\n\nMäreta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi\nyhtä tyynesti kuin ennenkin: \"Mikä on nykyisyyden jälkipuolella,\nsitä ei ole minulle olemassa... se on aikoja sitten ja ainaiseksi\nunhotettu!\"\n\nRitari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja\najatuksettomia sanoja.\n\nKonfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden:\n\"Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan\nteitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän.\"\n\n\"Puhukaa esteettömästi!\" lisäsi abbedissa.\n\nRitari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli\nvalittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika,\nsaatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi\nkaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään\nhengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä\nHalmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään\nkokoukseen.\n\n\"Milloin se pidetään?\" kysyi konfessori.\n\n\"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei\nainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään\nvaaliin.\"\n\n\"Eikö se ole jo ratkaistu?\"\n\n\"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei\nkansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä\nmaan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon.\"\n\n\"Totta on\", huokasi konfessori, \"että kunnioitus kirkkoa ja sen\npalvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota,\nja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa\nuskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten\njulistamista.\"\n\n\"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!\"\n\n\"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin\nharrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta,\nmutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia...\"\n\n\"Sen voin minä hankkia\", sanoi ritari.\n\nMäreta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että\nkonfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen\nja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.\n\nJuuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. \"Sellainen\nsumma vaatii suurta hyvitystä\", sanoi hän.\n\n\"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken\nauttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille\nsynneille.\"\n\n\"Kaikille!\" huokasi konfessori.\n\n\"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät\nriittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen\",\nlisäsi ritari. \"Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja\nerittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan.\"\n\n\"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat\nsaaneet täällä?\" kysyi abbedissa.\n\n\"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn\", virkkoi ritari jälleen. \"Mutta\nmielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä\nystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan.\"\n\n\"Niitä hänellä on!\" huudahti konfessori.\n\n\"Todistakaa se sitten!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee\nVadstenasta.\"\n\nKonfessori katsoi Märetaan.\n\n\"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan\",\nsanoi hän. \"Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia.\"\n\n\"Parempi on antaa\", huomautti ritari.\n\n\"Viisaus kenties sitä vaatii\", lisäsi konfessori.\n\n\"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä.\"\n\n\"Luostariako ryöstämään?\" kysyi Märeta.\n\n\"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta.\"\n\n\"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?\"\n\n\"Hän vaikenee ja suostuu.\"\n\n\"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä\nvoi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää\nmaanpetoksen!\"\n\n\"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa\", puuskahti Erik herra\nvimmastuneena, \"häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta\nennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin\ntehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua\npaukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä\nystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen\nviehkeän emäntänsä -- ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei\nsillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään.\"\n\nKonfessori kalpeni pelästyksestä. \"Ajatelkaa sanojanne, ritari\",\nsanoi hän.\n\nAbbedissa oli noussut. \"Menkää!\" käski hän ankarasti, \"älkääkä enää\nnäyttäytykö täällä!\"\n\n\"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!\" huudahti hän vimmoissaan. \"Mutta\nen ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä\nmukanani -- en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan.\"\n\nKonfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili\nvastaan kaikin voimin.\n\nAbbedissa soitti kiihkeästi.\n\nKaarina riensi sisään.\n\n\"Niin, hänet, hänet minä otan!\" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä\ntyttöä kohden.\n\nTyttö turvautui abbedissaan.\n\n\"Seiso paikoillasi!\" käski tämä. \"Tahdon nähdä, uskaltaako hän\nminun ollessani läsnä.\" Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein\nuhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.\n\nRitari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin\npalvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän\nmielisuosiolla konfessorin mukaan.\n\nMäreta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti\nkädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään\nväistyäkseen.\n\nAnna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä\nsanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja\nvasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi\nelinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän\nrinnalle.\n\n\"Hirvittävää, kamalaa!\" kuiskasi hän.\n\n\"Se on nyt ohitse!\"\n\n\"Niin, ainaiseksi!\"\n\n\"Häntä on rangaistava ankarasti.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Se on teidän määrättävä.\"\n\n\"Vankeuteen!\"\n\n\"Niin, luostarivankilaan.\"\n\n\"Kuinka kauaksi?\"\n\n\"Viikoksi.\"\n\n\"Se on liian vähän.\"\n\n\"Siinä on kylliksi.\"\n\n\"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?\"\n\n\"Ei, tahdon tehdä sen itse.\"\n\nKaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä,\nkohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. \"Minäkin olen rikkonut\",\nvalitti hän.\n\n\"Miksi tulit sisään.\"\n\n\"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän... pelkäsin, että jokin\nvaara uhkasi teitä...\"\n\n\"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä\nneitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa.\nHän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla\njuonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova\nlämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen\nhänet tykkänään ymmälle... Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän\ntasapainoonsa... Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee\nabbedissalta anteeksi.\n\n\"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?\" huudahti Märeta.\n\n\"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee\ntoivonsa teidän suureen lempeyteenne.\"\n\n\"Sitä ei hän ansaitse.\"\n\n\"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä\nasioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten\nSturesta, jota hän suuresti kunnioittaa...\"\n\n\"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?\"\n\n\"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta.\"\n\n\"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?\"\n\nKonfessori oli kuin puulla päähän lyöty. \"Luulen\", änkytti hän, \"että\nse oli vilpittömästi tarkoitettu.\"\n\n\"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan\nkuninkaalle... Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään\ntarkoitukseen.\"\n\n\"Mutta, teidän armonne...\"\n\n\"Tahdotteko tietää rangaistuksen?\"\n\n\"Rangaistuksen?\"\n\n\"Joka on aiottu ritarille?\"\n\n\"Pidättekö kiinni siitä?\"\n\n\"Järkähtämättömästi!\"\n\n\"Mutta kuningas...?\"\n\n\"Kirkon laki!\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta...\"\n\n\"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin.\"\n\n\"Siihen hän ei alistu.\"\n\n\"Hänen täytyy!\" huudahti abbedissa.\n\n\"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!\"\n\n\"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!\"\n\nKonfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva\npuhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti\nhän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa\nloimottelevan takkavalkean ääressä.\n\n\"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut\", virkkoi\nviimeksimainittu.\n\n\"Minun sappeni nousi päähäni\", vastasi edellinen. \"En voi kuunaan\nsietää naisten loruja.\"\n\n\"Sen mukaan, mitä itse sanoitte...\"\n\n\"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni,\nmutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin.\"\n\n\"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua\nkasvoillaan.\"\n\n\"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan,\nmutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin.\nLupaukseni...\"\n\n\"Siitä hän vapauttaa teidät.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"En laske leikkiä.\"\n\n\"Ja luostarin lahja prinssille?\"\n\n\"Sen hän antaa teille yksityisesti.\"\n\n\"Minulle?\"\n\n\"Teidät pannaan vankeuteen.\"\n\n\"Minut?\"\n\n\"Niin kuuluu käsky.\"\n\n\"Sitä ei noudateta!\"\n\n\"Täytyy!\"\n\n\"Tekö uskaltaisitte...\"\n\n\"Meidän täytyy, herra ritari!\"\n\n\"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista\",\nlisäsi Laurentius.\n\n\"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää\nsilmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen\nhankkeita... Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet\ntanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni,\nkun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi.\"\n\n\"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?\"\n\n\"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio.\"\n\n\"Olette sentään kuninkaan ystävä?\"\n\n\"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni\ntakaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla...\"\n\n\"Johannespään?\"\n\n\"Juuri sen!\"\n\n\"Tulkaa nyt, herra ritari!\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Vankeuteen!\"\n\n\"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!\" huusi Erik ja vetäisi\nmiekkansa, jota hän heilutti.\n\n\"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja,\njäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla.\"\n\nRitari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään\nrahakukkaron. \"Kultaa!\" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka\nkiiluivat kukkaron silmukoista. \"Siinä, ottakaa!\"\n\nKonfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. \"Luulenpa, että\nepäröitte?\"\n\nEnsiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.\n\n\"Onko lyhty sytytetty?\"\n\n\"Kyllä, kaikki on kunnossa!\"\n\n\"Seuratkaa meitä, herra ritari!\" sanoi konfessori.\n\n\"Totelkaa ja minä pelastan teidät!\" kuiskasi Laurentius.\n\nRitari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita\nalas.\n\nSillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta\nkertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen\npursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi\nitkeäkseen...\n\nVihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti\npäällekirjoituksen.\n\n\"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle.\"\n\nSen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.\n\n\"On mahdollista\", tuumi hän itsekseen, \"ettei hänen armonsa\narkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä\njumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki\nepäilykset mielestäni.\"\n\nNuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt\nhuoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja,\njossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen\nsiihen.\n\nSilloin kutsui abbedissa häntä: \"Tahdon lähettää sinut pois tämän\nkirjeen keralla\", sanoi hän.\n\nKaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: \"Onko hän nuoren\nherra Sten Sturen puoliso?\" kysyi hän. \"Eikö hän asu Tukholmassa?\"\n\n\"Kyllä, niin luulen!\"\n\n\"Ja minä saan...\" hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, \"...\ntahdotteko todellakin...?\"\n\n\"Uskollinen palvelija tulee mukaasi.\"\n\n\"Onko minun tuotava vastaus?\"\n\n\"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut\npalveluksessaan.\"\n\n\"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden\nvelassa olenkaan teille!\" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja\nlopuksi hänen käsiään.\n\nMutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt\nlämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle\nsydämelle.\n\n\"Tule onnelliseksi!\" sanoi hän. \"Ja ennen kaikkea tule hyväksi!\nRukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän...\nrukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa.\"\n\n\"Rukoilkaa hänenkin puolestaan\", kuiskasi Kaarina.\n\nMutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. \"Ymmärtämätön lapsi, et tiedä\nmitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar.\"\n\nTämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta\narvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa,\njoka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut\nkuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman\nturvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin,\neikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.\n\nUrsula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa\ntapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän\nedusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse\nvallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.\n\nKaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa.\nMunkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka\nsisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti\nsilmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon\nhuostaansa.\n\nSaamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen\nkasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei\nsopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.\n\n\"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar\nUrsula?\" kysyi abbedissa.\n\n\"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain\ntahtoo lähettää, niin...\"\n\n\"He ovat sangen nuoria.\"\n\n\"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä.\"\n\n\"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus...\"\n\n\"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?\"\n\n\"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle.\"\n\n\"Eikös se ole Elias sepän tytär?\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä\nhuolta kuin hänen isänsä.\"\n\n\"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka\nviisas oletkaan, Ursula!\"\n\n\"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole\nnähnyt siitä mitään!\" vastasi eukko.\n\n\"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi,\njos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi\nmatkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan.\"\n\n\"Kuinka pian?\"\n\n\"Mieluimmin jo huomenna!\"\n\n\"Sitten on minun paras lähteä heti.\"\n\n\"Mutta asia on pidettävä salassa.\"\n\n\"Arvaan kyllä sen!\"\n\nMutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.\n\n\"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?\" kysyi abbedissa mennen hänen\nluoksensa.\n\n\"Kyllähän minulla... mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen.\"\n\n\"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita\nminulle, kun soitetaan rukoukseen.\"\n\nKaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.\n\n\"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!\" sanoi eukko\nvikisten Kaarinan jälkeen.\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Se voi olla kylläkin vaarallista.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta...\"\n\n\"Nimi?\"\n\n\"Veli Mathias!\"\n\n\"Hänkin?\"\n\n\"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan.\"\n\n\"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa\nheittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä\nsyypääksi moiseen.\"\n\n\"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia.\"\n\n\"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?\"\n\n\"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien\nläpi.\"\n\n\"Minä en tee niin!\" sanoi Märeta.\n\n\"No, entä ritari sitten?\"\n\n\"Hän istuu vankeudessa!\"\n\n\"Jaa, niin sanotaan...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän\nnäki kullan välkkyvän.\"\n\n\"Kuka sen otti?\"\n\n\"Olen luvannut, etten sano sitä.\"\n\n\"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!\"\n\n\"Älkää ilmaisko minua!\"\n\n\"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?\"\n\n\"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!\"\n\n\"Ja he uskaltavat?\"\n\n\"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä.\"\n\n\"En olisi tahtonutkaan.\"\n\n\"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne\nkuitenkin\", lisäsi Ursula; \"sydäntäni viilsi, kun kuulin, että\ntehdään vastoin käskyjänne... Mutta jos tahdotte, niin hankin\nmuutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen\nkiinni...\"\n\n\"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi\ntietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien\nsisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan\npiirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta.\"\n\n\"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä\nuhkaa suuri vaara.\"\n\n\"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen,\nUrsula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu\nmatkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen,\nsilloin se voi tapahtua aivan huomaamatta.\"\n\n\"Kyllä, sen teen!\" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa\ntehtävää.\n\nMutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut\nvoittaa... Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen\noli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli\nväkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.\n\nPiispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan.\nEspanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä\noli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä\nedes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä\nkäännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava\npiispoja vieraista hiippakunnista.\n\nAbbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti\nHannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin\noikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa\nasiansa.\n\nHän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin\nkäymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys\nhänen ratkaisuaan.\n\nMutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään\nveljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula\nkutsuttiin vielä kerran saapuville.\n\nHän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä\nsaatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän\nKaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli\nkäsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä\neivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun\nnoutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon\nmatkastaan.\n\n\"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi\nseuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen\nLinköpinkiin.\"\n\n\"Erik voisi viedä sen.\"\n\n\"Ja tuoda vastauksen tullessaan?\"\n\n\"Siitä kyllä vastaan.\"\n\n\"Mutta asia on pidettävä salassa.\"\n\n\"Kuten haudassa.\"\n\nMäreta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä\nmitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään\nkanssa.\n\nEro abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi\nja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta\nmitä kohtaisi.\n\nPontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta\nseuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti\nhän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös\nsupatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut\nsangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.\n\nSisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina\ntietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan,\njoka hänen olisi otettava vastaan.\n\nKasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen\nvienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut\nsuurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä\nkorkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet\npian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa\noli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen\nalituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen\nvaltapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi\nedistää.\n\nOli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille\noli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli\nLaurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään\nvoisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein\nhansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän\noli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä\nsuhteissa.\n\nAbbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta\ntoimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista\nvalvontaa.\n\nHerätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi\nkertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä\npuhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.\n\nSentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti\nlukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.\n\nHannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla;\nkukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä,\nettä on joku kirkon ruhtinaista.\n\nSe kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon\ntunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan\nmitään pilviä näkyvissä.\n\nVielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut\nabbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin\ntietämättä.\n\nAbbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi\nkeskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.\n\nSillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa.\nKonfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja\nmonista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen\nmukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut\nlähemmässä yhteydessä.\n\nHannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti,\nettä hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta\nei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi\nkäyttää hyväkseen vai kuka muu?\n\nKun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan,\nkohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä\nkirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.\n\n\"Oletteko sanonut hänelle kaiken?\"\n\n\"Sitä en uskaltanut!\"\n\n\"Hän saa tietää sen huomenna!\"\n\n\"Luuletteko todellakin...?\"\n\n\"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty.\"\n\n\"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi\nkutsuttu?\"\n\n\"Mikä silloin on tarkoituksena?\"\n\n\"Eroitaa minut toimestani!\"\n\n\"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!\"\n\n\"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen\nettä veljien mieleen.\"\n\n\"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen\ntuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet\nmerkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä.\"\n\n\"Nyt on liian myöhäistä!\"\n\n\"Kenties ei!\"\n\n\"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!\"\n\n\"Sysätkää syy minun niskoilleni.\"\n\n\"Teidän?\"\n\n\"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa.\"\n\n\"Mutta en ymmärrä...\"\n\n\"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on\npäässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten\nsuostumuksellani...\"\n\n\"Silloin olette hukassa!\"\n\n\"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä.\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta...\"\n\n\"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan\nkoko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi.\"\n\n\"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän\npalvelusta.\"\n\n\"Tehkää se epäröimättä!\"\n\nSeuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon\nrientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin\nasujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt;\npidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina\non uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.\n\nEivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli\nkautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa\nettä ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin.\nSilloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon,\njoka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää\ntahtoa...\n\nKirkosta palasi kukin kotiaan _puhumaan_ siitä mitä oli kuullut ja\nnähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä\nkokous oli pidettävä.\n\nTälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin\ntavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän\nvaikeni.\n\nKonfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi,\nettei hän voinut olla ilman Annaa.\n\nSen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka\nhän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian\nprinssille.\n\n\"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!\" keskeytti tuomiorovasti.\n\nMutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli\nsynnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut\nosakseen.\n\n\"Ja mikä oli rangaistus?\" kysyi Hannu herra suuttuneena.\n\n\"Luostarin vankila!\"\n\n\"Onko hän vielä täällä?\"\n\n\"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut\nkäskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona.\"\n\nKonfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta\nMäreta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea\nkohden.\n\nAbbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti\nsoittokello.\n\nKaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.\n\nViipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään\nallapäin ja katse maassa.\n\n\"Vanki?\" huusi tuomiorovasti.\n\n\"Poissa!\"\n\n\"Karannut?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Milloin se tapahtui?\" kysyi abbedissa.\n\n\"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!\"\n\n\"Kenen huolena oli vartioiminen?\" kysyi tuomiorovasti.\n\n\"Minun, teidän armonne!\"\n\n\"Ja te olette ollut siitä vaiti?\"\n\n\"Toivoin voivani pitää sen salassa.\"\n\n\"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?\"\n\n\"En kenellekään.\"\n\n\"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on\ntapahtunut teidän myötävaikutuksellanne.\"\n\nMunkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.\n\n\"Puolustautukaa!\" huusi Braskin jyrisevä ääni.\n\n\"En voi.\"\n\n\"Olette päästänyt hänet pakoon?\"\n\n\"Niin, armollinen herra.\"\n\n\"Ja uskallatte sanoa sen?\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Mikä teidät on kiusannut siihen?\"\n\n\"Vakaumukseni!\"\n\n\"Teidän on ainoastaan toteltava!\"\n\n\"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin\nkysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?\"\n\n\"Mistä vaarasta puhutte?\"\n\n\"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei\nsuinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan\nainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten\nmieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat\ntakaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme.\"\n\n\"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?\"\n\n\"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en\ntahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja\njos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia,\nettä menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi\nsiihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan.\"\n\nNäin sanoen lankesi hän polvilleen.\n\nTuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei\nhän mennyt vihollisen puolelle.\n\nMäreta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti\nLaurentiuksen mennä.\n\n\"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria\",\nvirkkoi abbedissa. \"Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen\njohdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan\npaikkaan, joka on vielä hallussani.\"\n\n\"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar\", huudahti\ntuomiorovasti. \"Teillä ei ole mitään syytä.\"\n\n\"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin\nkauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa;\nminun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon...\"\n\n\"Mutta silloinhan täytyy minunkin...\" mutisi konfessori.\n\n\"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse.\"\n\n\"Abbedissa on oikeassa\", virkkoi tuomiorovasti: \"Jos hän pysyy\naikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin\ntehdä se.\"\n\n\"Pysyn siinä niin lujasti\", virkkoi Märeta jälleen, \"että pyydän\nteidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän.\"\n\nKonfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.\n\n\"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!\" tuumi\ntuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.\n\n\n\n\n2.\n\nNAISENRYÖSTÖ.\n\n\nPienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina,\nnyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä,\nseppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista,\njotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa\nhäntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.\n\nEi isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota;\nedellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa\nviihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä\nsitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka\npiteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien\nja väliin nauraen:\n\n\"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin\nsiunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat\nainoastaan pyhät enkelit olla.\"\n\n\"Niin, niin!\" nyyhkytti isä.\n\n\"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt\nhän oli luettuaan abbedissan kirjeen... Niin, ette suinkaan unhota\nantaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä.\"\n\n\"Onkohan noilla väliä!\"\n\n\"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa.\"\n\n\"Sitä minä en tosin voi, mutta...\"\n\n\"Penttihän voi auttaa teitä.\"\n\n\"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa...\"\n\n\"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?\"\n\n\"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki.\"\n\n\"Luottakaa siihen!\"\n\n\"Minä pyydän Penttiä.\"\n\n\"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä,\nkuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä,\nettä toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat,\nolisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'\"\n\n\"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?\"\n\n\"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!\" sanoi Kaarina ja kätki\npunastuvat kasvonsa isän rintaan.\n\n\"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen\nja hyvä tytär.\"\n\n\"Rakas isä!\"\n\n\"Ja sitten on sinun kirjoitettava.\"\n\n\"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin.\"\n\n\"Pentti?\"\n\n\"Teidän puolestanne, tietysti!...\"\n\n\"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä...\"\n\n\"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee.\nAjatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin;\nkuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa\nnojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista,\njottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean\nloimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin,\nkun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään,\nrakas isä, sen voin nyt huomata.\"\n\n\"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!\" Ja karkean sepänkouransa\nselkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. \"Mutta nyt\nkaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nKaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä,\nankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta... On itsestään selvää,\nettä tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties\nunhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja\nkokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä\nsuhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille...\nTietysti ei ollut _aivan_ oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja\nisäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia\npikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen\ntapaamaan... Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin\nkuin hekin.\n\nPienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi\npolvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden\npuolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana\nrukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian\nhelähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein,\ntulivatko leivosen kieleltä vai -- nuoren tytön.\n\nMutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin\nsuurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se\npian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.\n\nKun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja\nonnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut\nainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan\nkuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori\npuolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden,\nsilloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei\npiilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti\nsilmiin. \"Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle\nmitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta... Rohkeutta\nsentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on\nantava voiton...\"\n\nPäätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa\nasia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin\nedistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.\n\nPalattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli\nvalittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia\npäiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen\nvaralta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja\nVestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä\ntapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.\n\nSillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet,\njotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan,\navattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana\ntoimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella\nviisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa,\njolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa\nasioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus\nvaati.\n\nKirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää,\nettä Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut\nlähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset\nsaada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että\nlyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta\nlopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä\nMalmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia\nmäärättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän\nTukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään\nmerkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden\nkoetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä,\nherra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että\nkaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin\nvaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali\npäättyisi hyvin.\n\nKristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään.\nEi hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti\nhän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. \"Tahdon\nainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin\nolisitte täällä läsnä\", kirjoitti hän. \"Tiedätte kyllä, että ketä\nHerra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka\nsuuria ne lienevätkin.\"\n\nPian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut\nkirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa,\njohon hänen mielestään ei ollut luottamista.\n\n\"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta\", kirjoitti Kristina;\n\"onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin\nsuurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin\nhänen puheilleen.\"\n\nKohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin\nabbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi\nmiestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.\n\nHerra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja\nsisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli\nherättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se\ntungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut\nhänen naisellista kainouttaan.\n\nMitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan\nhalveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle\nhävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut\nsalavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.\n\nMärta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua\nhänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi,\ntahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra\nsaattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos\njotakin pahaa tapahtui hänelle.\n\nTiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut\nottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä\nkuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille\nhän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota\nKristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.\n\nNuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli\nlapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan\nhuntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta\nliikuttivat häntä kyyneliin saakka.\n\nEräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. \"Minä tulen\nainoastaan tuomaan huonoja uutisia\", sanoi tämä.\n\n\"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar\", vastasi\nKristina.\n\n\"Herra Pietari Turenpoika...\"\n\n\"Hänkin on luopio, tiedän sen.\"\n\n\"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut\nHemming piispalta...\"\n\n\"Hänkin!\" huudahti Kristina surullisesti. \"Se olisi totisesti\nkatkerinta kaikista.\"\n\n\"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut\ntiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen,\npalaako hän Ruotsiin vai ei.\"\n\n\"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra\non liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja\nvanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi.\"\n\n\"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään\nkirjettä Steniltä... Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran\nMärta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt\ntäytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin\ntähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä\nrakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin.\"\n\n\"Niin, Märta rouva on oikea henkilö.\"\n\n\"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa\nihmisiä; sillä hän pystyy siihen.\"\n\n\"Ei kaikkiin nähden.\"\n\n\"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär\ntekee valloituksia?\"\n\n\"Varmaankin imartelulla.\"\n\n\"Herra Pietari Turenpojanko myös?\"\n\n\"Sitä en ymmärrä...\"\n\nKristina pani kätensä sisarensa käteen. \"Tahdotko auttaa minua?\"\nkysyi hän.\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\n\"Häntä kääntämään.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin.\"\n\n\"Kuinka se kävisi päinsä?\"\n\n\"Meidän täytyy miettiä keinoja.\"\n\n\"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta\nsuuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta.\"\n\n\"Mutta Pernilla rouva...\"\n\n\"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle -- mutta millä, sitä minä\nen tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan... silloin vaihtuu\nnykyinen ystävyys vihollisuuteen.\"\n\n\"Uskotko niin todellakin?\"\n\n\"Olen siitä vakuutettu.\"\n\n\"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa...\"\n\n\"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja\nluulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin.\"\n\n\"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen\nrakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa.\"\n\n\"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?\"\n\n\"Tosiaankin?\" virkkoi Kristina hämmästyneenä.\n\n\"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana\", sanoi\nCecilia. \"Niin minusta ainakin tuntui.\"\n\n\"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän\npelkää ketään.\"\n\n\"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä,\nrakas sisar.\"\n\nKristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.\n\n\"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan.\"\n\n\"Täytyykö minun?\"\n\n\"Mitä luulisit Sten herran tekevän?\"\n\n\"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä.\"\n\n\"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa\nitiämme.\"\n\nCecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään\nolevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina\nrouvasta.\n\nKristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että\ntämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja\ntaivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. \"Rakkahin ystäväni\",\nkirjoitti hän, \"en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle\nhyvin.\"\n\nKristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän\nmielensä tyynemmäksi.\n\nTavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä\notti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki\nja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat\nsillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan\nvalvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki\nlinnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja\njoskus karkelolla ja leikeillä.\n\nMärta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään\nitsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä\nsuuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli\nvetovoimaa epäröiviinkin.\n\nKristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa\nloistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin\nosoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi\nmuuten saavuttanut koskaan.\n\nEräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan\nvaltionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi\nhänelle: \"Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä\npalaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia,\nvaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan\nhyväksi jälleen\".\n\n\"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten\nherrasta\", virkkoi Kristina kainostellen.\n\n\"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat\nerilaiset.\"\n\n\"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta.\"\n\n\"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa,\nettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa.\"\n\n\"Minullako?\" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.\n\n\"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa.\nMutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja\nvakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä\nlyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne\nja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin\nhän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla.\"\n\nKristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi:\n\"Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja\nsydämestäni kiitän teitä niistä!\"\n\n\"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet\npuolelleen\", lisäsi ritari. \"Mutta linnanherrat ovat tähän asti\nolleet sangen horjuvia.\"\n\n\"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille.\"\n\n\"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja\nkatsastella.\"\n\n\"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon.\"\n\n\"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua\nrahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik\nTrollesta ei tule koskaan kansan miestä.\"\n\n\"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni\", sanoi Kristina\nlempeästi: \"Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet\nruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?\"\n\n\"Siihen vaikuttavat monet syyt\", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi\nhänen kasvoilleen. \"On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin\nainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja\nsitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran\nkoettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?\"\n\n\"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja\npuolustaaksemme itseämme...\"\n\n\"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan\nsydämessä?\"\n\n\"Se oli ihmetyö...\"\n\n\"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja\nisänmaanrakkautta\", vastasi Kristina innokkaasti. \"Kuka ajattelee\nitseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta?\nEikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja\njos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne,\nvoidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?\"\n\nRitari kumarsi päätänsä. \"Sitä en usko\", sanoi hän. \"Ja luultavasti\nse tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia\npois rauhanpuolueesta.\"\n\n\"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt.\"\n\n\"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin\nsanoen omat edut.\"\n\n\"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?\"\n\n\"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen\nkuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse,\nvaipuu, vaikkakin huomaamatta... Nyt pelätään sellaista.\"\n\n\"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?\"\n\n\"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia.\"\n\n\"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta,\npitäisi tosiaankin niin tapahtua.\"\n\n\"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat\nvalistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa\najatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus.\nHe näkisivät -- piispan mielestä -- mieluummin, että rahvas olisi\nsielutonta karjaa.\"\n\n\"Olen varma, että hän liioittelee!\" sanoi Kristina. \"Niin pahoin ei\nvoi olla.\"\n\n\"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin\nsyypää tanskalaisten vaikutusvaltaan.\"\n\n\"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?\"\n\n\"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin\nlohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka\nhuokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista\nautuuttaan... On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he\nvaikuttavat sangen suuresti.\"\n\n\"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!\"\n\n\"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi\nvoittamaton... Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla\nKlauntyttären kaltaisia.\"\n\n\"Hän on voimallinen pahassa!\"\n\n\"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on\nhän nyt tehnyt omaan herraansa nähden.\"\n\n\"Herra Sten Kristerinpoikaan?\"\n\n\"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt\ntanskalaisvihollinen.\"\n\n\"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?\"\n\n\"Hän pilkkaa herraansa!\"\n\n\"Ja tämä sietää sen?\"\n\n\"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät\nnäe enää koskaan toisiaan.\"\n\n\"Hirveää!\"\n\n\"Ei voinut käydä toisin.\"\n\n\"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta.\"\n\n\"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!\"\n\n\"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein,\nemme käyttäisi sitä niin usein väärin!\"\n\n\"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja\nneitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin\nkumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina\nGyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan\nruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?\"\n\n\"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista\narvostelua\", vastasi Kristina hymyillen. \"Mutta sydämellisesti kiitän\nteitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon\nsiitä kirjoittaa herralleni.\"\n\nMutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa\nvastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään\nmutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.\n\n\"Tulen Nyköpingistä\", sanoi hän; \"ja vaikka olen siitä jo\nkirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa\ntekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä\nItä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän\nlähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi.\"\n\n\"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?\"\n\n\"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että\nkaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän\ntähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika,\njoka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän\nseuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla.\"\n\n\"Mitä se sitten on?\" kysyi kokematon Kristina rouva.\n\n\"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on\nsuoritettava tehtävä.\"\n\n\"Herra Kustaa Trollen?\"\n\n\"Tulevan valtionhoitajan!\"\n\n\"Tarkoitatte kai arkkipiispan?\"\n\n\"Molempain...\"\n\n\"Onko se pappien toivomus?\"\n\n\"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias...\"\n\n\"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä\nMalmöhön rauhantekoa varten?\"\n\n\"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin\nolla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja\nseuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi\nluonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset\nputoavat pois ja näkee kaiken selvästi!... Voin hyvin sanoa, että\nteidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän\nvaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa --\nse pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota\nhän sai kokea omassa talossani...\"\n\n\"Siitä minä en tiedä mitään!\"\n\n\"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut\nvaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla\nhänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan\ntulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun\nvoudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne\npuolesta.\"\n\n\"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen.\"\n\n\"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän\nkurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos\nläsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset\nkyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he\ntahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu,\nmutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä.\nKristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!\"\n\n\"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat,\nettä he osaavat puhua vakavan sanan.\"\n\n\"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä\ntai pahasta.\"\n\n\"Minähän vain kysyn...\"\n\n\"Aluksi, niin... kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette\nvalmiit sanomaan: iske pois!\"\n\n\"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan\npuolustuksesta!\"\n\n\"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?\"\n\n\"Silloin en rupeaisi petturiksi!\"\n\n\"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää\ntoista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän...\"\n\n\"Olen kuullut siitä puhuttavan.\"\n\n\"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen\non koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin\ntekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu\nhornan henki saanut sitä kykyä.\"\n\nMuuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä\nkeskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle\nhyvästellessään: \"Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara;\ntahtoisin, mutta en voi sitä estää.\"\n\nKristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen\nmieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi\nepäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja\noleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid\nrouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että\nKristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin\ntuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä\nEkaan.\n\nKristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä\nveti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan\nlinnassa... Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli\nvastattava... Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja\nsuostumatta... Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella,\npaitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.\n\nHän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita\nkuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi\nturkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin\npeittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.\n\nLunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla\njäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä\nmielestä aivan liian hitaasti.\n\nJuuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä;\ntämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta\nnähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt\najatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.\n\n\"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin\", kuiskasi Kaarina ja vetäisi\nnopeasti päänsä takaisin. \"Mitä ajattelet?\"\n\nKantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. \"Ette siis pelkää...\"\n\n\"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa\nmatkaa.\"\n\n\"Mutta toiset?\"\n\n\"Mitkä toiset?\"\n\n\"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin.\"\n\n\"Sitä minä en huomannut.\"\n\n\"Ettekö kuullutkaan mitään?\"\n\n\"En! Mitä sitten?\"\n\n\"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä\nlinnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty\nansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa\nhänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään\npuolustaakseen itseään... Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän\nsiltä menettänyt.\n\n\"Jos voit pelastua, Kaarina\", kuiskasi hän, \"niin ota selko, mihin\nminut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle.\"\n\n\"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen... pian, jalo rouva,\nvaihtakaamme pukuja.\"\n\n\"Tahdot siis...?\"\n\n\"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni...\"\n\n\"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut\ntakaisin.\"\n\nNopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului\nkaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.\n\n\"Nyt on tosi edessä!\" kuiskasi Kaarina.\n\n\"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!\"\n\nLähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan\ntoivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät\nuseat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita\ntappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen\nnyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.\n\nVähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.\n\nMuuan kantajista avasi oven: \"Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä\neteenpäin.\"\n\n\"Minä odotan!\" vastasi Kristina tyynesti.\n\n\"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä...\"\n\n\"Tulkaa, tulkaa joutuin!\" huusi melkein käskevästi toinen ääni.\n\n\"Olen sanonut, että odotan.\"\n\n\"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!\" Ja vieras tarttui\nKristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan\nvälittämättä.\n\nMuuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.\n\nMolemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut\npolvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi,\nettä nyt menettäisi hänet.\n\nMolemmat olivat pelästyksestä sanattomat.\n\nKaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset\nolivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti\naseistaan.\n\nTaistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan\ntekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään\nheiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat\npelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen\nkaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä\nmolempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä,\nodotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä,\ntaistelihan kuusi kolmea vastaan.\n\nMutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin\ntaikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai\npistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi\nhän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.\n\n\"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä\", huusi hän. \"Teistä\nmolemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa\napuuni!\"\n\nÄäni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin\nsaakka.\n\n\"Pentti!\" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.\n\nJollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on\nluultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut\nhänen käsivartensa... Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai\ntaistelevansa itse pirua vastaan.\n\nMelkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti\nluullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään,\nniin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun\ntoivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä,\ntähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista\nvalitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen\nmakaamasta maassa.\n\nHän hipaisi kasvoja kädellään... ne olivat naisen kasvot... \"hienot\nkuin Kaarinani!\" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen\nmielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut\ntänne...\n\n\"Kaarina!\" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.\n\nPentti nosti hänet varovasti... hän oli vaipunut tainnoksiin...\n\"Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?\" tuumi hän itsekseen.\n\"Olenhan itsekin täällä muukalainen\"... Mutta _yhden_ hän sentään\ntunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut\nkuulleensa... hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä\nkeksisi jonkun keinon...\n\nLinnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni\nvaloa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi,\nvoiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin\nnauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan\nvieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että\n\"jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli\nhän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana.\"\n\n\"Päästäkää minut sitten sisään\", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona\ntaakkansa käsivarrellaan, \"ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä,\nettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta...\" Tajuton laskettiin\nvarovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen\nkasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen\nja kauhun huuto.\n\n\"Kristina rouva!...\"\n\nPienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli\nsaanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.\n\nNyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä\nryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret\ntulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.\n\nHänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria\nnoutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta\nonnettomuudesta, joka oli tapahtunut.\n\nSillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta,\njohon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. \"Minua\nkiellettiin menemästä kujaa eteenpäin\", sanoi hän, \"ja minä olisin\ntaipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja\nepäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan.\"\n\nMutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut\nkuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?\n\nSiitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän\nmakasi yhä tajutonna.\n\nLääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet\nhereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta,\nettä lääkäri sanoi: \"Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi\nminuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä\npelastunut.\"\n\nJa pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten\nSture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi\nhänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli\nhänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?... Jos hän olisi\nkuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.\n\nKun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän\nhymyili, mutta ei voinut vielä puhua.\n\nJa yhä edelleen täytyi Pentin odottaa... ainoastaan odottaa.\n\nLinnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut\nmitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun\nhänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli\nkarannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan,\nsillä he rakastivat toisiaan.\n\nMutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään\nhänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.\n\n\"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut\njalon Kristina rouvan hengen\", sanoi hän. \"Ja nyt tahdotte tehdä\nminulle mitä suurimman tuhon\".\n\n\"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua\nvastaan arkkipiispalle?\"\n\n\"Eihän heidän tarvitse tietää mitään...\"\n\n\"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?\"\n\n\"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin.\"\n\n\"On toinenkin keino.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että rupeat sotamieheksi.\"\n\n\"Niin aionkin.\"\n\n\"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\"\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Pentti!\"\n\n\"Tästä lähtien Pentinpoika!\"\n\n\"Kiitos! Sehän on samantekevää!\"\n\n\"Mene nyt, hanki toinen puku.\"\n\n\"Olenko varma munkkien juonilta?\"\n\n\"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut\ntakaisin, jos joudut heidän valtaansa.\"\n\n\"Sitä kyllä varon.\"\n\nLinnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään\nPentin kanssa räätäliin.\n\nMutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo.\n\"Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden\", sanoi hän. \"Hänestä en\nluovu koskaan.\"\n\n\"Sitä sinun ei tarvitsekaan.\"\n\n\"Mutta minä en tiedä, missä hän on!\"\n\n\"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin.\"\n\n\"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä\nhäntä etsimään, muuten...\"\n\n\"Muuten?\"\n\n\"Tässä on rahat takaisin?\"\n\n\"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?\"\n\n\"Ei!\"... Hän otti rahat takaisin... \"Mutta sen sanon, että jollei hän\ntule pian niin minä karkaan.\"\n\n\"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!\"\n\n\"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään.\"\n\n\"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä\nsuinkin voin.\"\n\n\"Kiitos!\" Ja hän seurasi mukana räätäliin.\n\nCecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan\nnähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän\noli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään\nsukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen\nnähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki\noli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli\nankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.\n\nVasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi\nkysymyksensä oli:\n\n\"Tietääkö Sten herra mitään?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Cecilia rouva. \"Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet\nollut sairaana, mutta olet nyt parempi.\"\n\nKristina katseli ympärilleen. \"Missä on Kaarina?\"\n\n\"Eikö hän ollut mukanasi?\"\n\n\"Niin, se on totta...\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä\nkuva loi sille varjonsa takaisin... Kesti useita tunteja ennenkuin\nKristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka\nlakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi\nhänen -- tehdä kaikki selväksi itselleen.\n\nSilloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti\nkaikesta mitä oli tapahtunut... Ensin väärennetty kirje Ekasta...\nhänen päätöksensä käydä Cecilian luona... kuinka Kaarina huomasi\npetoksen... hänen uhrautuvaisuutensa... Hän muisti senkin, kuinka\nhän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet\nmukaansa... Kaarina oli huutanut nimen \"Pentti\", sitten ei hän\ntiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä.\n\"Luulen, että se oli Knut herran ääni!\" vastasi hän. Ensi kerran\nkeskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle\ntapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen\nherra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli\nnaamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä,\nei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään.\nUrkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori\nherra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia\nviikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin\nrouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön\ntapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen\noltu nähty. \"Ja nuori tyttö?\"\n\n\"Hänestä en ole kuullut mitään.\"\n\n\"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan\", sanoi Cecilia rouva.\n\n\"Tai riistänyt hänet hengiltä\", lisäsi Jöns Jönsinpoika.\n\n\"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään\nrauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan.\"\n\n\"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia\nkoskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa.\"\n\n\"Ja hän on?\"\n\n\"Tämä Pentti!\" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.\n\nKun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella\npelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.\n\nMolemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja\npiirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä... Kuuluiko hän heidän omaan\nsukuunsa?... Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen\nvivahdus.\n\nKristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen.\n\"Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta\ntahansa\", sanoi hän. \"Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja\nparhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä\nhänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä\nkuin hengestäni!\"\n\nNuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle\nkätensä suudeltavaksi.\n\nSe oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen\nulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.\n\nTehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen;\nminne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä\nsai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.\n\n\"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva\", vastasi Pentti. \"Ja huonosti\nolisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut\nminulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen,\nolkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!\"\n\nIlosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken\ntäyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen\nedessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos\nKaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi\nhäntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin\npian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton\npalkaksi.\n\nKaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava\ntoivonsa täysin määrin täytetyksi.\n\nMutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: \"Katsoitko hänen\nkäsiään, Kristina?\"\n\n\"Ne olivat voimakkaat ja punaiset.\"\n\n\"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa\naatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan.\" Kristinan sydän vuoti\nverta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti,\nkun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?\n\n\"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?\"\n\n\"Tappanut itseni!\"\n\n\"Aseitta?\"\n\n\"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen,\nettä Kaarinakin tekee niin.\"\n\nMutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen\netsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita\najateltavakseen.\n\nNuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli\npaljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla\nkuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin\njälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja\nrahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta\nvalinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista\nomavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet\nuskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.\n\nUseat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei\nkoskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja\njos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin\ntähän asti.\n\nTalonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin\nsuurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he\nkäyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei,\npuolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat\nkysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:\n\n\"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me\npäämiehen lain ja vanhan tavan mukaan.\" Havaittiin kyllä, etteivät\nhe kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se\noli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja\nvaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että\ntuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset\nmiehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin\nkovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua.\nVähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä\nkumpi!...\n\nMäärättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut\nitse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli\nsaapuvilla useita neuvosherroja.\n\nRuotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger\nKaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.\n\nEnsiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo\nRuotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen.\nSilloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen\nneuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509\nsopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas\ntai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava\nvuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja\nkuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.\n\nLyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he\nmääräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei,\nolisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.\n\nHuhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista\nolivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan,\nja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa\nherraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli\nse hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen,\nlujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei\nRuotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.\n\nTähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla\nsaanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme,\nvaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että\nhän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.\n\nJa hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä\nrakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä,\nja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä\npäivänsäteissä lämmitellä.\n\nTukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti\nkuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä\nSten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. \"Jos\", sanoi hän,\n\"vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu,\nmutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen;\nkunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he\nmeidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa\nkarttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko\npysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan\nalusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen\nvaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön\nkera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian\npuolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata\npuolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!\"\n\nJa ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat\nsilmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat\npääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat\nhe seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.\n\nMutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa.\nKaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla\nkerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa\nvastaan ketään vieraita.\n\nSilloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän\nneitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran\nhajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli,\nettä herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja\naikeita vastustamaan.\n\nVastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus\nsiitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät.\nKernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja\nonnea... \"Joka päivä\", kirjoitti hän, \"rukoilen pyhältä neitsyeltä\nvaloa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen\nselvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni\noikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden\nystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä,\ntahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen.\"\n\n\"Se vanha kettu\", sanoi Sten. \"Kuinka hän kiemurtelee kaikille\ntahoille.\"\n\nKristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.\n\n\"Mistä sen päätät?\"\n\n\"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä\nmielellään vastaan, jos vain uskaltaisi.\"\n\n\"Kukas estäisi?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Et kenties ole väärässä\", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään.\n\"On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\"\n\n\"Mutta täytyyhän olla joku syy.\"\n\n\"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja.\"\n\n\"Nainen hänkin?\"\n\n\"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista.\"\n\n\"Jossa vanha Sten herra lepää.\"\n\n\"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan;\nhe viihtyivät hyvin keskenään.\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Isä Johannes!\"\n\n\"Minä kirjoitan hänelle\", sanoi Kristina. \"Jollei hän voi tulla\ntänne, menen minä hänen luoksensa.\"\n\n\"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän,\nettä hän kerran pelasti henkeni.\"\n\n\"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä\nhyväksi näen?\" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla\nsilmillään.\n\n\"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?\" sanoi hän. \"Eikö\nsama tahto johda molempia?\"\n\nJa niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes\ntulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.\n\nEi kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat,\nkauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona\npuhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit\nkävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi;\nerilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten\nkatkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.\n\nToukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous,\nherrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei\nrahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli\nviisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat\nhäntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.\n\n\"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!\" sanoi Kristina.\n\n\"Mitähän silloin sanottaisiin?\"\n\n\"Vähät minä siitä välitän.\"\n\n\"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa\nsattua moitteen varjoakaan.\"\n\n\"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?\"\n\n\"Se on vastoin vanhaa tapaa!\"\n\nMutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä\nJohannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan.\n\"En tiedä, onko huomispäivä enää minun\", sanoi hän. \"Sentähden lähdin\nheti.\"\n\nKristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän\nnähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta;\nkatseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka\nsaavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla\nvoitoilla.\n\nKun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän:\n\"Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä\nteille kiitollinen.\"\n\nSten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti\nmyrkytysyrityksestä Upsalassa.\n\n\"Muistan sen aivan hyvin\", sanoi hän.\n\n\"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki\npahat hankkeet?\" huudahti Kristina. \"Minä en välitä niiden syiden\ntutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt\nmitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden\nmenestyksen tämän jälkeen.\"\n\n\"Jumalahan ne sallii...\"\n\n\"Tosin kyllä... mutta...\"\n\n\"Hän valvoo niitä...\"\n\n\"Sitähän minäkin tahdon!\"\n\n\"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja\nnoudatettava niitä.\"\n\n\"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?\"\n\n\"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia.\nIhmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui\npelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan\nsallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja\nniissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään\njohdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat\nheidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin\ntilaansa... Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun\nsattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui.\"\n\n\"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu,\njoka sisältää kehotuksen: ota vaari!\"\n\n\"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä\nJumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee\ntekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne\nvallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja\njätätte lopun Jumalan käteen.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Kristina nöyrästi.\n\n\"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta\", pyysi\nSten herra.\n\n\"Sen teen mielelläni.\"\n\nNiin Sten herra lähti.\n\nSeuraamme hänen mukanaan.\n\nOli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa\nnähtiin runsaasti rahvastakin.\n\nHerrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin\nheidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa\nja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta\nkatujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.\n\nItse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein\nlihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä.\nNäytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina,\nja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku.\nKasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin\nnuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla,\nmustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.\n\nTalonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen,\neivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran,\ntuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta\nherralta.\n\nPoloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla\nkaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi\nkerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että\nhänestä _täytyi_ tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa\nvastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta,\njälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai\nratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.\n\nNuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista\nvaltionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua\nainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet \"nuoren\npenikan\" Sten Svantenpojan edelle.\n\nKaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti\nhuomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse\narkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan\nhänen mieltään.\n\nSten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin\nulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli\ntunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He\ntahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. \"Minun ajatukseni tunnette!\" sanoi\nhän. \"Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on\nsanottavaa?\"\n\nMutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin\npaljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa\nKuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä,\nmennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.\n\nMonet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että\nalhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin\ntorilla.\n\nSuurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui\nympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että\nhänkin sen kuuli: \"Kuinka hän on vanhettunut!\"\n\nSamat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei\nmiellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna\nkalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen\nvartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti\nhän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia\nritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen\nvastaan... Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan,\ntunsi hän heidät kaikki... He olivat hänen nuoruudessaan olleet\nnuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein\nukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet?\nTuuli oli ne vienyt... Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli\npystyvänsä kaikki esteet voittamaan?... Se oli langennut lehtien\ntavoin syysmyrskyssä... Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia\nsuupieliä... Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa\nkorkeammaksi, _näiden_ kaltainen ei hän tahtonut olla... Ketterin\naskelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra\nErik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana... ja tällainen\noli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen,\nnäiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä\nketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen\nKuninkaanniitylle.\n\nAhtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti\nodottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli\nrahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.\n\nJa kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä\nsoinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen\nkai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?\n\n\"Niin, aivan niin!\" huusivat monet äänet.\n\n\"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?\"\nkysyi hän.\n\n\"Niin tahdomme!\"\n\n\"Siksi olemme tulleet!\"\n\n\"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet\", jatkoi arkkipiispa.\n\"Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista,\nmiestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin\nkäyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan... Jos tiedätte siihen\nkenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet\nneuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan\nherra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan\nmaalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin\nsäätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme\nvalitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!\"\n\nArkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan;\nsilloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.\n\nMelkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan\nitägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien\nkudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi\nleveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli\ntorin: \"Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki\nTanskan väkeä.\"\n\n\"Ei, ei, emme tahdo heitä!\" huusi koko joukko.\n\nJa niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili\nkoko joukko Kuninkaanniittyä kohden.\n\nSitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei\nvoi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.\n\n\"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!\" huusi\nHolger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.\n\nHerrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin\nkilvan.\n\n\"Sallimmeko asian riippua heistä?\"\n\n\"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Avattava tie Hannu kuninkaalle!\"\n\n\"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!\"\n\n\"Mutta minä olen rauhan mies!\" huudahti piispa.\n\n\"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta\", vakuutti\nherra Erik Trolle.\n\n\"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!\"\n\n\"Me emme huoli koskaan hänestä!\"\n\n\"Ei, emme koskaan!\"\n\n\"Hänen armonsa on samaa mieltä!\"\n\n\"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan\", virkkoi arkkipiispa;\n\"mutta minä en voi -- en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää\nniin nuoriin ja kokemattomiin käsiin.\"\n\n\"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?\"\n\nKaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia\nhartioita ja kaljupäitä.\n\n\"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa\", huudahti herra\nSten Kristerinpoika. \"Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa\nniskansa.\"\n\n\"Niin, tehköön hän sen!\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" kirkui suuri enemmistö. \"Se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Mitäs tahdotte tehdä?\"\n\n\"Näyttää, että valta on herrojen!\"\n\n\"Emmekä anna perään!\"\n\n\"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!\"\n\n\"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!\"\n\n\"Mutta kansa?\"\n\n\"Sen täytyy taipua!\"\n\n\"Varovasti, jalot herrat\", virkkoi arkkipiispa; \"asia ei ole\nläheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme\nsuurimmalla varovaisuudella.\"\n\n\"Meidän täytyy pitää uusi kokous!\"\n\n\"Niin, se meidän täytyy!\"\n\n\"Mutta missä?\"\n\n\"Tukholmassa!\"\n\n\"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!\" huudahti herra Erik\nAbrahaminpoika, joka myös oli joukossa. \"Alhaalla torilla oli\nsuuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat\nhoukutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on\nsaatu aikaan vilpillä ja petoksella.\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Se on niin!\" huudahti toinen vimmoissaan. \"Minä tiedän, että hänellä\nkaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän\ntäytyy voittaa hänet viekkaudella.\"\n\n\"Sen teemme!\"\n\n\"Minä lupaan kostaa...\"\n\n\"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista\", virkkoi\npiispa jälleen. \"Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme\nviimeksimainitun kokonaan pois mielestämme.\"\n\n\"Minä puolestani\", vastasi Erik Trolle, \"en tunne mitään kaunaa\nnuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina\nGyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja\njollei minun poikani olisi...\"\n\n\"Se ei kuulu tähän!\"\n\n\"Missä kokous pidetään?\"\n\n\"Tukholmassa!\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Viikon päästä?\"\n\n\"Ei, se on liian pian!\"\n\n\"On valmistauduttava!\"\n\n\"Puhuttava talonpojille!\"\n\n\"Uhata heitä on parempi!\"\n\n\"On luvattava alentaa veroja...\"\n\n\"Sitä emme uskalla.\"\n\n\"Luvata on yhtä, pitää toista!\"\n\n\"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin.\"\n\n\"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä\",\nvirkkoi Erik herra jälleen; \"silloin talonpoikien kanssa on helpoin\ntulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät\nikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi.\"\n\n\"No, juhannuksen edellä siis\", huusivat useat nauraen.\n\n\"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!\"\n\n\"Kuten yksi mies!\"\n\n\"Ken vilpistelee, hän on petturi.\"\n\n\"Petturi!\"\n\n\"Onko Sten Kristerinpoika mukana?\"\n\n\"Voitteko sitä epäillä?\"\n\n\"Mutta sanoittehan äsken...\"\n\n\"Minä sanoin -- sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta\nettä tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi\nraukkamaisuutta, ja raukka en ole.\"\n\nHerrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät\nheti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä\nhommattiin.\n\nTäällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan\npuheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli\nliittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä\nja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.\n\nSten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että\nvaltakunnalla täytyi olla päämies.\n\n\"Sen kyllä käsitämme\", vastasivat he.\n\n\"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?\"\n\n\"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!\"\n\n\"Kunpa et vain olisi niin nuori!\"\n\n\"Hän vanhenee päivä päivältä!\" huusi muuan taalalainen.\n\nYmpärillä seisovat nauroivat.\n\n\"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta\", lisäsi\nSten herra. \"Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan\npussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka\nnäkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin,\nkuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni\ntaatakseni hänelle vallan.\"\n\n\"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan.\"\n\n\"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa\", virkkoi eräs toinen;\n\"toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla.\"\n\n\"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei\ntietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka\nkerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata\nolla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee\njotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla.\"\n\n\"Jos niin uskot\", vastasi Sten, \"niin tiedät myös, että me kaikki\nkärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista\nkuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua\nhaluttaisi tietää, mistä olet kotoisin.\"\n\n\"Kaukaa Smålannin seuduilta.\"\n\n\"On kai sinulla naapureita mukanasi?\"\n\n\"Ei tietääkseni.\"\n\n\"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?\"\n\n\"Miksi se on tarpeen?\"\n\n\"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?\"\n\n\"Ei!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme\", tokaisi\nmuuan vuorimies.\n\n\"Siinä hän on oikeassa\", tuumi toinen.\n\n\"Ei kaikessa\", väitti muuan vanha talonpoika.\n\n\"Mutta enimmäkseen, vaari!\"\n\n\"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi\nsuurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä\nvalittamatta?\" kysyi Sten herra.\n\n\"Mihinkäs pääsee!\"\n\n\"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi\nja näytä oikea karvasi.\"\n\nMies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki\nvastaväitteitä.\n\n\"Tahdotko apua?\"\n\nKysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.\n\n\"Arvasinhan sen\", sanoi Sten. \"Mistä olette, isäseni?\"\n\n\"Köyhä kerjäläismunkki.\"\n\n\"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon.\"\n\n\"Olen puhunut sorrettujen puolesta...\"\n\n\"Täällä on useampiakin samankarvaisia\", huusi muuan läsnäolijoista,\nja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta;\nparisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä\nKuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana\nsekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.\n\nKuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö\nsangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit\nolisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä\nolivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset\nkääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. \"Se kai saa\njäädä toiseen kertaan\", sanottiin.\n\nMuutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat\nhänelle: \"Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme\nselkänne vapaana!\"\n\nNuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat\njo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa\nKristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja\nvaltaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse\ntahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.\n\nNiin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen\nsieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.\n\nSten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet\ntehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan\nnaisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa\nalusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten\nherra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan\nmyös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.\n\nMolemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat\nvalmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.\n\nKun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät\nkaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi\nsentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas\nei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen\nkehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään\nnaisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja\nkuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla;\nerotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä\ntuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan\ntäysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti\nhän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden\nmarttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu;\nhän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin\nluottavasti julistaen: \"Katso, Herran palvelijatar!\"\n\nKristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi\nvastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas\nvoima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole\nkärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta\nnöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi\nkertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että\nkansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset\nainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten\ntarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi\npäätänsä ja sanoi: \"Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja\nsisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan.\"\n\n\"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä,\nrangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy;\njollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme\naikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten\npäälle kolmanteen ja neljänteen polveen'.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat\nkaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa\nsiihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa\nmaailmassa?\"\n\n\"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten\nenää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.\n\n\"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen\nsiitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua,\npäästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen,\njossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu\nharjoitettujen opintojen perusteella.\"\n\n\"Missä aineissa?\"\n\n\"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin\ntapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä\ntäällä alhaalla asetamme päämääräksemme.\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte?\"\n\n\"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja\nedistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon.\"\n\n\"Niin, se on totta!\"\n\n\"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia\nja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa\njohtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja\nvaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään\nkuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia\nkokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle,\nsillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt\nepätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana\nja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut\nkuvitellakaan.\"\n\n\"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä\nleipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?\"\n\n\"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut,\nettä tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota\ntotisesti ei jätetä unhoon?\"\n\n\"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!\"\nhuudahti Kristina. \"Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän\nsilmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!\"\n\n\"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!\" virkkoi isä\nJohannes nöyrästi. \"Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran\nluo.\"\n\n\"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan.\"\n\n\"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!\"\n\n\"Onko hän sitten onneton?\"\n\n\"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan.\"\n\n\"Mutta jos hän tietää oikean tien?\"\n\n\"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon\nnauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä\ntäältä... Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi\nja lujemmiksi.\"\n\n\"Sehän on merkillistä!\"\n\n\"Mutta vanha totuus!\"\n\n\"Ja piispa Hemming?\"\n\n\"Niin, hän!\" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen\nsilmissään. \"Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!\"\n\n\"Minä melkein pelkään häntä!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas;\nMärta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen\nkäteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa.\"\n\n\"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia.\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan\npuolella.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut\npuolustettava isänmaata.\"\n\n\"Mutta hänen virkansa?\"\n\n\"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään\nmaallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä\nruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa.\"\n\n\"Ette siis tiedä...?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että rouva Pernilla Klauntytär...\"\n\n\"En tiedä, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"Hän on saanut piispan valtaansa.\"\n\n\"Piispan?\"\n\n\"Ettekö sitä tiedä?\"\n\n\"Kuulen sen ensi kerran!\"\n\n\"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle.\"\n\n\"Se ei onnistu!\"\n\n\"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan\nRuotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut.\"\n\n\"Oletteko kirjoittanut?\"\n\n\"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella,\nsiellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta.\"\n\n\"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla\nesteenä.\"\n\n\"Kunhan ei vain olisi tahto!\"\n\nSamassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming\nGaddin.\n\n\"Pyydä, piispaa astumaan sisään\", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi\nsanantuojan mentyä: \"Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen.\"\n\nHemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen.\nVanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään\nKristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa\nkirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa.\nTehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän\ntäyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.\n\n\"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?\" sanoi Kristina.\n\"Täällähän on sota ovella.\"\n\n\"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo\nherranne tahtone tietää mitään.\"\n\n\"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin\nhyviä -- ja niitä kuuntelen aina ilolla.\"\n\n\"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä\nminun aikani salli viivytellä.\"\n\n\"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää\", sanoi Kristina viitaten isä\nJohannekseen.\n\n\"Vanhaa ystävää?...\"\n\n\"Jonka kenties olette unhottanut!\"\n\n\"Isä Johannes!\"\n\n\"Piispa Hemming!\"\n\nHe olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon\nmuistoja...\n\n\"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!\"\n\n\"Jumalan tahto!\"\n\n\"Niin, _minun_ ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että\njos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut.\"\n\nKristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja\nhiipi sentähden hiljaa ulos.\n\n\"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?\" kysyi Johannes\nhymyillen lempeää, kaunista hymyään.\n\n\"Onko minun sanottava teille ajatukseni?\"\n\n\"Sen teitte aina ennen!\"\n\n\"Ennen ei ole nyt!\"\n\n\"Mutta nyt voi olla kuten ennen!\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Mikäs estää?\"\n\n\"Olitte silloin ystäväni!\"\n\n\"Niin olen vieläkin!\"\n\n\"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?\"\n\n\"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?\"\n\n\"Ahaa, jokos huomaatte!\"\n\n\"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä.\"\n\n\"Mistä sen huomaa?\"\n\n\"Tahdotte salata jotakin.\"\n\n\"Mitä se olisi?\"\n\n\"Odotan saavani sen tietää.\"\n\n\"Ette ole rippi-isäni.\"\n\n\"Mutta uskottu ystävänne!\"\n\n\"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?\"\n\n\"Epäilettekö sitä?\"\n\n\"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen\ntutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi:\n-- valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen.\"\n\n\"Minkä alle näistä panette minun nimeni?\"\n\n\"Heh, _yksi_ poikkeus ei todista mitään.\"\n\n\"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut\npuhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut\nkansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut\nkansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska\npelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä,\nja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että\nhe ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse\nteitä pelätä.\"\n\nPiispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. \"Tehän olette oikea\npiru!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin, piispa?\"\n\n\"Tahdotte ärsyttää minua!\"\n\n\"Olenko väärässä?\"\n\n\"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö,\nkuinka minua on palkittu?\"\n\n\"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?\"\n\n\"Olen ihminen minäkin.\"\n\n\"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa\ntavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te\nolisitte sellaista paljon korkeammalla.\"\n\nHemming Gadd taisteli itsekseen. \"Nyt kuulette, etten ollut niin!\"\nhuudahti hän.\n\n\"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!\"\n\n\"Olen jo antanut myöten!\"\n\n\"Ettehän toki!\"\n\n\"Sitten teen sen nyt!\"\n\n\"Sitä ette tee!\"\n\n\"Mitä pirua te puhutte!\" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi\nsilmänsä pappiin.\n\n\"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä\nhädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!\"\n\nJa vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä\ntaivasta kohden ja jatkoi: \"Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta\nhänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on\nkerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot\nja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee\nse, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin!\nTuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja\nmestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä\nvaikeana koettelemuksen hetkenä!\"\n\nPiispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa\nsydäntään... mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se\nherätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta\nei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi\ntuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä\nasui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt\nhuusi äänekkäästi: \"Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!\"\n\nJohannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.\n\nPiispa katseli häntä synkin katsein.\n\nJohannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla\nesiintymisellä. \"Hemming!\" kuiskasi hän.\n\nNyt suli viimeinenkin jäänriite. \"Sinä olet voittanut!\" huudahti\npiispa ja avasi sylinsä...\n\nKoskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen\nmuutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua,\nmihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki\nhänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten\npatojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän\nnyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle\nhän eli ja josta välitti.\n\nSeuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä\noli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet\nmieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.\n\n\"Teitä meidän on siitä kiittäminen\", sanoi Kristina isä Johannekselle.\n\n\"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin\", vastasi\ntämä. \"Hän tahtoi itse.\"\n\nMutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään\nkauemmin. \"Minulla on paljon toimitettavaa\", sanoi hän, \"ja minun\ntäytyy kiiruhtaa.\"\n\n\"Onko kysymys arkkipiispasta?\" kuiskasi Hemming.\n\n\"Ajattelin käydä hänenkin luonaan.\"\n\n\"Se vanha kettu!\"\n\n\"Hän ei ole onnellinen!\"\n\n\"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se.\"\n\n\"Ei minusta!\"\n\n\"Ansaitseeko hän mitään onnea?\"\n\n\"Kenties olisi hän silloin parempi!\"\n\n\"Olenko minä onnellinen, minä?\"\n\n\"Enemmän kuin ennen!\"\n\n\"Olen menettänyt ystävän!\"\n\n\"Ja saanut tunnonrauhan!\"\n\n\"Jääkää luokseni!\"\n\n\"En nyt, mutta minä tulen takaisin.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Milloin kutsutte!\"\n\n\"Mutta jollen kutsu?\"\n\n\"Niin tulen kuitenkin!\"\n\n\"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos\nvielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan\", jupisi\nHemming.\n\n\"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan\nkuin elän\", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi\nlukenut siunauksen hänen ylitsensä.\n\nNiin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä\nkaikkialle, mihin ikinä menikin.\n\nPiispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut\nvaltion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän\nainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen,\nnyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla\ninnolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.\n\nOmituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen\nomiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi\nkäsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että\nasia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin\nsuurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata\nheidät kaikki maahan.\n\nSten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan\ntodellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen\nTukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin\nrahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta\nkuten ennenkin.\n\nTässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista\nsanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun\nvihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti\nnaissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: \"En ole\nluvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt\ntahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen.\"\n\nJa niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti\nPernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet\nvastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja\nkun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen\nniin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan\nkaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö\nsen kenties Kristina rouva?\n\nPernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi\ntietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada\nniin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla\nKlauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa\nkaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen\nkokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki\nriippuivat hänestä itsestään.\n\nTaasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin\nottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä\njyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.\n\nLinnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja\nliikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva\nsaatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja\nreippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään;\nmutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat,\nettä Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti\nvalittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja\nsanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.\n\nKun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen\nhalpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja\nselittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet\nKristina rouvan omissa aivoissa.\n\nHäntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän\ntilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.\n\nKuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui\nTukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa,\nmutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja\nväliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin\ntalossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.\n\nRahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös\nkokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus\nollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä\nvilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja\nsiitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.\n\nSten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa;\nKalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.\n\nArkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti\nloistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan\nHarmaamunkkiluostariin.\n\nSiellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä,\nmihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat\njärkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik\nTrolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan\nlepoa ja rauhaa.\n\nSellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he\nvoineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden\nlaadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului\nseuraavasti:\n\n\"-- -- -- Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon,\njota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana\nvaltakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos\nvain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on\nkeinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan\njälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain\nmuutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin\nettä ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja,\nallekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle,\nköyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi;\nsentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet\nyksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen\nsovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki\nja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme\nja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan\nja pykälissään.\"\n\nYksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä\naivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat\nkaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa\nalla; he lisäsivät vielä: \"Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme\npitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat\nkanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet\nRuotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi\nnousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen,\ntahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi\nsitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan.\"\n\nMutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella\nvastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja\noli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja\nhänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä\nneuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta,\nhe olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He\nhaarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko\nrataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut\nkäännettyinä kaupunkia kohden.\n\nSten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he\nkeskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen\nEsbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi\ntaistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä\ntehdyistä varustuksista.\n\n\"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!\" huudahti Hemming Gadd.\n\"Lupaan, että siitä tulee pian loppu.\"\n\nKustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon\nseuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli\nuteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun\npäivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.\n\nLinnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja\nHemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari\nTurenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät\nnopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella\nkeskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan\nkaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan\nesineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja,\nkysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan\nverenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai\nsen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan\npois miekat.\n\nSiten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu;\nHarmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet\nmihinkään tulokseen.\n\nSilloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat\njoutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen,\nmitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä\nhyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei -- kuten sanoi --\nläsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.\n\nNiin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.\n\nMonia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi.\nVaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:\n\n\"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!\"\n\n\"Katso tuonne ylös, rakas herra\", vastasi Kristina ja viittasi\nkirkkaan siintävälle suvitaivaalle.\n\n    \"Hän kaiken kääntää parhaaksemme,\n    kun häneen luomme toivehemme!\"\n\n\"Olet oikeassa!\" vastasi Sten. \"Jos olen tehnyt kaiken voitavani\npäästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä\nneitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden,\nvaan uskollisesta rakkaudesta.\"\n\n\"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran\nennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan\ntule sitä koskaan pettämään.\"\n\n\"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi.\"\n\n\"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme\", vastasi\nKristina tuskallisesti. \"Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!\"\n\n\"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin\", vastasi Sten ja\nsuuteli häntä otsalle.\n\nMutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili...\nrukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka\nhänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle\ntehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja\nsiunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva...\n\nJa kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture\nnuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili\nhän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille\nedeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon,\nei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi,\nvaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan\ntekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.\n\nHän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta\npuolestaan ei hän rukoillut...\n\nVaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö\näänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen\nmatkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.\n\nUseat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat,\nvuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki\nlinnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista\nei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.\n\nVaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös\nlinnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin\nvieraspitoihin.\n\nAlussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa\nkuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja\nynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu\npuhuu.\n\nHerra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat\nkiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt,\nkun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan\njuominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut\nhänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta\nse ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin\nsuinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa;\nmitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.\n\nLähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen\nsopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän\nylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät\nvielä äveriäämpiin vieraspitoihin.\n\nSilloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra\nollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.\n\nSeurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat\ntahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja\nhaavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana\nmaahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit\nja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra\noli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja\nmiestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä\novesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin\nmustainveljesten luostariin.\n\nNiin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.\n\n\n\n\n3.\n\nVAARALLISET KIRJEET.\n\n\nKun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja\nriensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan\npelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta\npuolestaan.\n\nLähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja\npalvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra\nja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta\nnelistä eteenpäin.\n\nNiin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei\npuhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä\najetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.\n\nYö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon\nmetsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas\nsitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.\n\nVihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä\npuhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja\nsoihdun loimo valaisi pimeään yöhön.\n\n\"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!\" virkkoi Knut herra nostaessaan\nKaarinan satulasta; \"teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en\nole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä\non tapahtunut.\"\n\nKaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli\nhän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta\ntunteesta.\n\n\"Te itkette, rakkahin!\" jatkoi hän. \"Oi, Kristina, sanokaa minulle,\nitkettekö kaipauksesta!\"\n\n\"Väsymyksestä!\" kuiskasi toinen.\n\n\"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!\" Hän vei saaliinsa nokiseen\ntupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.\n\nTalon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen;\nviimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti\nottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja\nvaati lämmintä olutta.\n\nSillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen\nsieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi\nepäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin\nsaatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa.\nHänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan\npuolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän\nturvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.\n\nKohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.\n\n\"Ei!\" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. \"Antaa hänen nukkua!\" kuuli\nKaarina toisen sanovan; \"ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä\nmatka.\"\n\nKaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta\nkamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä\nseinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän\nhuoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä,\n-- ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet\nruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä\nhäiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti\njotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken\nlevätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.\n\nMutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän\nheräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen\nmerkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin\nkuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden\nkiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet\nkeskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt\nmitään enempää.\n\nNyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen\ntäytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei\nhänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa\ntahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän\nhunnutonna tupaan.\n\nSiellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita,\nylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että\noli tapahtunut taistelu.\n\n\"Se ei siis ollut unta\", ajatteli Kaarina; \"olen todellakin kuullut\nsen, mutta ainoastaan unenhorroksessa.\"\n\nTuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen;\nhän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta\nmissä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.\n\n\"Jospa voisin päästä pakoon?\" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin\nsalama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia\narkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.\n\n\"Seis!\" kajahti uhkaava ääni.\n\nMutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.\n\nNyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut\nja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva\nmies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan;\nmutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös\npahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski\nhänet varovasti maahan. \"Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet\npäästänne\", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.\n\n\"Millä oikeudella pidätte minua täällä?\" kysyi Kaarina.\n\n\"Siihen saa ritari itse vastata.\"\n\n\"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!\"\n\n\"Tahtoa ei kyllä puutu\", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti\nihailevan katseen. \"Mutta hänelle on tullut esteitä.\"\n\n\"Viipyykö hän kauan?\"\n\n\"Aina kauemmin kuin itse toivoisi.\"\n\n\"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää.\"\n\n\"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä\nkertaa.\"\n\nKaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt;\nripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka\ntekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?\n\nVihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää\nystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen,\nymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti\njalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.\n\n\"Mitä annatte minulle siitä?\"\n\n\"Minulla ei ole rahaa mukanani.\"\n\n\"Mutta tuo turkisvaippa?\"\n\n\"Se ei ole minun.\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan.\"\n\n\"Ettekö te ole hän?\"\n\n\"Ainoastaan hänen palvelijattarensa.\"\n\n\"Sen olette sepittäneet kokoon!\"\n\n\"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!\"\n\n\"Ei mitään ilmaiseksi!\"\n\n\"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi.\"\n\nVanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää,\nja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän\nvoisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan\nmukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.\n\nMihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen\nhuoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat\nsiihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan\nheitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.\n\nEi siis mitään epäilystä.\n\nSilloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan\nmiehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan\nhalpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.\n\nMutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin\ntarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että\nhän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla\nvarovaisuudella.\n\n\"Jos laita on kuten hän sanoo\", huomautti nainen, \"niin ritari ei\nkenties annakaan luvattua palkintoa.\"\n\n\"Saittehan hänen turkisvaippansa?\"\n\n\"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!\"\n\n\"Minä menen ritarin puolesta takaukseen\", virkkoi opas jälleen.\n\"Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän\non siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa.\"\n\nKaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että\ntässäkin oli vaara tarjona.\n\n\"Kuinkas täällä on laita?\" kysyi mies jotensakin kursastelematta\nastuen muitta mutkitta huoneeseen.\n\n\"Kenen käskystä tulette?\" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja\näänellä.\n\n\"Ajattelin... luulin... jos ritari...\"\n\n\"Kun haluan jotakin, kutsun teidät\", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.\n\n\"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä\nlajia\", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä\nmieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin\nlahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.\n\nKaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka\nhänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä\nneitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä,\nmitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.\n\nNainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada\nvoidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se\ntäytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.\n\nMutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen\nkestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä\nmillään maallisilla lääkkeillä lieventämään.\n\nTäten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut\nhyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei\nhän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.\n\nHarmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi\nmoneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn\nluo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt.\nKun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan;\nse oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi\nuseita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle,\nmuuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik\nTrollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti\nlukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja\nsilloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!\n\nJa hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän\nolisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi\npäivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän\nkuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet\nkasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.\n\n\"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!\" huudahti Brita\nnuoren naisen nähdessään. \"Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni\ntavallisesti...\"\n\nKaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten\nlaittamatonta vuodetta.\n\n\"Syyttäkää itseänne!\" sanoi tämä naurahtaen hämillään. \"Miksi\ntahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa\npalvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain\npäin.\"\n\nKaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki\nvoimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.\n\nKirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman\nsalaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin\nKristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja\npetoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet\nasiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut\nAlfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin,\nettä monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja,\nmutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään\nsitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten\nKristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti\nluottaa.\n\nJos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät\näänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava\ntoimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet,\nsilloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes\nkatsottaisiin maan edun sitä vaativan.\n\nPikku Kaarina parka -- ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui\nmenevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä\nSten herralle ja Kristina rouvalle?\n\nKirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin\nainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja\nihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin\nheistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?\n\nKaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei\nmahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet?\nHänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset\nkuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi\nepäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän\nrikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori\nlaittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen\nepäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.\n\nTaasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.\n\nVanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka\nhän pani takkaan.\n\n\"Nyt aioin laittaa vuoteen\", sanoi hän.\n\n\"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua.\"\n\nVanhus totteli ja meni.\n\nKaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan\nkipinä räiskähti hänen kädelleen.\n\nHän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan\ntakkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän... mutta koko talo\npalaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja\npani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa\nja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan,\nniin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän\nheränneensä liekkien ympäröimänä.\n\n\"Voi teitä\", sanoi hän, \"ritari kyllä saa tietää, kuinka olette\nmenetelleet kanssani.\"\n\nTuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina\nsai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään\nvalitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt\ntäytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.\n\nHän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet,\npäättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä\navasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että\nluultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan;\nja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen\nsydämensä läpätti huolissaan.\n\nNiin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen\noli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut;\neikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli\njo kulunut neljä.\n\nVihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen\nisäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.\n\nHän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä\nvoivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve,\nmutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen,\nhälventääkseen Brita muorin epäluuloja.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia\nratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui\nsisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.\n\n\"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen\", murisi\nBrita muori.\n\n\"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä\ntarkoitan!\" huusi mies vimmastuneena. \"Pian, sano minulle, missä hän\non, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi.\"\n\n\"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!\" ulvoi eukko. \"Mitä\ntahdotte tietää?\"\n\n\"Enkö ole jo sanonut sitä?\"\n\n\"Hän lähti täältä viikko sitten.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin\nseuraamaan vastoin tahtoaan.\"\n\n\"Niinkö...\"\n\nVieras myhäili.\n\n\"Ja nainen.\"\n\n\"Tuolla sisällä!\"\n\nKaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.\n\nKuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei\nvastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se\nyhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut\nherran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen\nveljensä.\n\nVieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön\nnähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus,\nnäytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. \"Te ette\nole rouva Kristina Gyllenstjerna?\" sanoi hän suurimman hämmästyksen\nilmeellä.\n\n\"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!\"\n\n\"Kuinka te olette joutunut tänne?\"\n\n\"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon.\"\n\n\"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?\"\n\n\"Voitteko uskoa sellaista?\" virkkoi Kaarina suuttuneena.\n\n\"Niin minulle on sanottu.\"\n\n\"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme\nnopeasti vaatteita. Se pelasti hänet.\"\n\n\"Ja sinä?...\"\n\n\"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi\nrouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa.\"\n\n\"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi\nvaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian\npäästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan\nennenkuin on leikattu siivet.\"\n\n\"Mitä tahdotte minusta!\" huudahti Kaarina kiihkeästi. \"Tahdon heti\npalata Tukholmaan.\"\n\n\"Siitä saamme puhua toisella kertaa\", sanoi mies, katsellen häntä\nsamanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.\n\nMutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut\nhäntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin,\nmelkein kuin olisi tahtonut sanoa: \"Varokaa itseänne!\"\n\nRitari purskahti nauruun: \"Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme\nehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen\nkäänteeseen.\"\n\nTämän jälkeen avasi hän oven tupaan.\n\n\"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä.\"\n\n\"Minä olen valmis!\" vastasi Kaarina.\n\n\"Vaippanne...?\"\n\n\"Olen lahjoittanut sen pois!\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Hänelle tuossa.\"\n\nRitari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. \"Noin puettuna ette voi\nlähteä matkalle\", sanoi hän. \"Teidän täytyy ottaa sotilastakki,\njollette tahdo ottaa omaanne takaisin.\"\n\n\"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen.\"\n\nBrita muori oli kovissa tuskissa.\n\n\"Se on jo myyty\", änkytti hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Muutamalle kauppasaksalle!\"\n\n\"Miksi lahjoititte sen pois?\"\n\n\"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä\nminulla ollut mitään muuta, millä palkita se.\"\n\n\"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa\", huusi ritari, \"tai,\nkautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken.\"\n\nBrita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen\nKaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä\nmiekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi\nsen. Hitaasti otti hän turkin esiin. \"Kauppasaksa tekee kai minut\nonnettomaksi\", sanoi hän, \"sillä hän on sen jo maksanut.\"\n\nRitari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi\nlattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. \"Se putosi\nvaipan taskusta\", sanoi hän.\n\n\"Kuuluu kai Kristina rouvalle\", sanoi Kaarina tyynesti. \"Minä en osaa\nlukea.\"\n\nRitari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra\noli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä\nsairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli\nliian viisas sitä tunnustaakseen.\n\nRitarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin\npalvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi\nsilmänsä... Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö\ntuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!... Pentti antoi\nhänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä\nhuudahdusta hänen huuliltaan.\n\nRitari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. \"Oi, miksi en\nole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!\"\n\n\"Saatte valita nyt uuden!\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Älkää luulko pääsevänne minulta!\"\n\n\"Sitä en tahdokaan.\"\n\n\"Mitä, joko muuttui mielenne?\"\n\n\"Seuraan teitä kernaasti!\"\n\n\"Mistä se johtuu?\"\n\n\"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja\ntyyneksi!\"\n\nBrita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut,\nja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle\nmuutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.\n\nRitari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.\n\n\"Kilistäkää sitten kanssani!\" vastasi tämä.\n\nRitari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen,\nmutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle\nsotamiehelle, joka seisoi ovella. \"Tyhjentäkää se!\" käski hän, mutta\nkatse puhui aivan toista kieltä.\n\n\"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle\", huudahti ritari\nharmistuneena.\n\n\"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne\", vastasi\nKaarina luoden silmänsä maahan.\n\n\"Voitko epäillä, etten teekin niin!\" Mutta joko ritarin tai neidon\nvaromattomuudesta putosikin pikari lattiaan.\n\n\"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle\", huusi ritari pahoilla\nmielin.\n\nKaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän\nhunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän\njälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.\n\nTurvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli\nhänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos\njokin vaara uhkaisi... Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa\nkiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin\nja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.\n\nMitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen\nkorvaansa... Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain\nhuvikseen... Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan\nkuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.\n\n\"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?\" kysyi ritari.\n\n\"Kaarina!\" vastasi hän.\n\n\"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan.\"\n\n\"Mitäs minä siellä?\"\n\n\"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja\ntahdot.\"\n\n\"Paitsi vapautta!\"\n\n\"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä.\"\n\n\"Oletteko naimisissa, herra?\"\n\n\"Mitäs sinä siitä...\"\n\n\"Onhan se hyvä tietää.\"\n\n\"Sinä yksin olet valtijattareni.\"\n\n\"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?\"\n\n\"Älä välitä tästä toisesta.\"\n\n\"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua.\"\n\n\"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut\njättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa\nkuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta\nminun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että\npidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän\nihanaa impeäni... Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että\nolet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan\nnäyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?\"\n\n\"Minun kai täytyy voidakseni seurata!\"\n\n\"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä\ntulen minä käymään luonasi.\"\n\n\"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai\ntahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan...\"\n\n\"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä.\"\n\n\"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä,\nesimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin\nolutpikarin.\"\n\n\"Hän näyttää miellyttävän sinua!\"\n\n\"Teitä vielä enemmän!\"\n\n\"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!\"\n\n\"Hänelle!\"\n\n\"Mutta kun sanon sinulle!\"\n\n\"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi.\"\n\n\"Sitä kyllä varon tekemästä.\"\n\n\"En siitä välitäkään.\"\n\n\"Mutta hän saa olla viestinviejänäni.\"\n\n\"Kuten haluatte!\" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti\nratsastaa edelle.\n\nRitari tavoitti hänet pian. \"Et kysy lainkaan, mihin menemme?\"\n\n\"Minusta on se samantekevää.\"\n\n\"Nyköpingiin!\"\n\n\"En tunne ketään siellä.\"\n\n\"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta\nhän ei saa tietää mitään.\"\n\n\"Rouva Pernilla Klauntytär?\"\n\n\"Mistä tiedät hänen nimensä?\"\n\n\"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä.\"\n\n\"Veljeni?\"\n\n\"Herra Knut Alfinpoika!\"\n\n\"Mistä tiedät, että hän on veljeni?\"\n\n\"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa.\"\n\n\"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen\nerilaiset.\"\n\n\"Se on mahdollista!\"\n\n\"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on,\ntoivon sinun välttävän häntä.\"\n\n\"Häntä kuten kaikkia.\"\n\nMatkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman\nlevähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan\nkatseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan\nsellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti;\nolivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja\nviisaus saattoi heidät pelastaa.\n\nMyöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa\noli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä;\nkallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla\nrouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan,\nläpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin\npuhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai\nneitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva _vei_ sentähden\nitse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että\nkaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan,\npuhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.\n\n\"Nukutteko myös hunnutettuna?\" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi...\n\n\"Tekisin niin\", vastasi Kaarina, \"jollen nukkuisi hyvin sulettujen\novien takana.\"\n\nSilloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt,\nniin väsynyt.\n\nHän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui\nmenemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään\nikäänkuin tunnustellen eteensä... Kukahan se oli?... Ritariko vai\nPentti?\n\nSilloin kuiskasi ääni: \"Kaarina.\"\n\n\"Pentti!\"\n\n\"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän.\"\n\nKaarina teki niin.\n\n\"Pane nyt korvasi reiälle!\"\n\n\"Puhu, rakas!\"\n\n\"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri\nhänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan\nluo.\"\n\n\"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei\nvalitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä\npyyntöäni.\"\n\n\"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä\nsinulle tilaisuuden siihen...\"\n\n\"Oletko mustasukkainen, Pentti?\"\n\n\"Niin, että voin tulla hulluksi!\"\n\n\"Epäiletkö minua?\"\n\n\"En sinua... mutta...\"\n\n\"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua\nyli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja\nhänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa\nsuuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin\nhankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä\nvarokeinoihin.\"\n\n\"Mistä tämän tiedät?\"\n\n\"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna\nsanon sinulle sen.\"\n\n\"Sehän on mahdotonta...\"\n\n\"Tule sitten huomenillalla uudestaan.\"\n\n\"Mikset voi nyt heti?\"\n\n\"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti.\"\n\n\"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!\"\n\n\"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!\"\n\nNiin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.\n\nMutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut\nvuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen\nkäärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten\njättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra\nSten Sturelle.\n\nSyötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti\nhän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.\n\nSillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.\n\nHerra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa\nhän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti\nniin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän\nkatsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa\ntakaisin Nyköpingiin.\n\nTäällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan\nTukholmassa.\n\nEpäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään\nmullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa\nkuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja\npahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty\njotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan\nturvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin.\nTäälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa\ntalossaan, mutta vangittuna.\n\nTosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle,\nettä jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän\nasetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei\nhän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt\ntätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville\nhuhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran\ntuumia.\n\nKun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän\npitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin;\nmutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä\nsuurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata.\nSyyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja\nniin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet\nparemmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.\n\nSten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli\nlinnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä\nsyytettiin.\n\nSilloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut\nTanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa.\nHän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa\nja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen\nkukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän\npaloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa\nuudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä\nkunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen\nulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen\ntanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa,\nainoita mitä hän tavoitteli.\n\nNuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä\nelintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla\nurotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa\nhengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä\nheitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean\nruotsivihollisen.\n\nSilloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista,\nminkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.\n\nRitari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti\ntuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä\nKööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.\n\nMutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan\nsaalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia,\nettä Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset\neivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside\nheidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä.\nMutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä;\nKnutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei\nhänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan;\nmitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein\nkarkoitettiin valtakunnasta.\n\nHän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli\nkirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja\ntämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva\nollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla\nsellaisella.\n\nNiiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa\nkäydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän\njuonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa\nperilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan\nimarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.\n\nHänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra\nvastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi\nhän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi\nhän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.\n\nKaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan\ntäytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat\nhäneen niin ihastuneet! -- Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön\nsuunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään\nmatkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois,\nlähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi\nottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun,\nja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra\nistui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen\nvihollistensa puuhasta.\n\nKun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut\nKristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa\nepäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan\nihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli\nhän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi\nDyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes\nlyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina\nolla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet\nmukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä\nnähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi\nhänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.\n\nNämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä\nsyrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.\n\nAamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut\nkahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.\n\nTämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. \"Sinä täällä!\" huusi\nhän. \"Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä.\"\n\n\"Tulen pelastamaan sinua!\"\n\nIlo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli\njättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.\n\nKaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut\nriittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli\nmyös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen\nneidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan\nveljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa\nvangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta\nehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli\nsentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle\nTanskaan.\n\n\"Minä tulen mukanasi!\" huudahti Knut. \"Ja vedät minunkin niskoilleni\nsaman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?\" kysyi ritari. \"Onko\ntosiaankin uskallettu?\"\n\n\"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!\"\n\n\"Milloin saamme kostaa?\"\n\n\"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset\ntäältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme.\"\n\n\"Kirjeeni...\" virkkoi Knut kalveten.\n\n\"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä.\"\n\n\"Alusta loppuun\", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja\nmelkein vavisten.\n\n\"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?\" kysyi veli, panematta\nhuomiota hänen liikutukseensa.\n\n\"En!\"\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Luulin niiden olevan teillä.\"\n\n\"Nehän jätettiin sinulle sitä varten.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Anna ne sitten tänne!\"\n\n\"Minulla ei ole niitä.\"\n\n\"Missäs ne ovat!\"\n\n\"Majatalossa!\"\n\n\"Oletko jättänyt ne?\" huusi ritari. \"Vietiinhän minut sieltä\nväkivallalla!... Luulin vihollisten tehneen sen... kuinka saatoin\nsilloin...\"\n\n\"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?\"\n\n\"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset.\"\n\n\"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet\npannut ne?\"\n\n\"Tyynyn alle!\"\n\n\"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet\ntoimittanut meidät kaikki päiviltä pois!\" Ja ritari syöksyi jälleen\npystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava\nyötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.\n\nRitari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin\nhän oli odottanut. \"Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia\nystäviä\", sanoi hän.\n\n\"Mutta se maksaa kenties henkemme!\"\n\n\"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen.\"\n\nSillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne\nyhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.\n\n\"Ne hylkiöt\", sanoi hän itsekseen, \"kuinka he tahtovat pettää tämän\nrakkaan maan... Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo\ntehdä sen alusvaltioksi... Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa\nhän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei... Ja kyllä\nhän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian\nkuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen\nkahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun\nluulevat ketään voittavansa pelolla... Silmäinpalvelijoita, se on\ntotta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin\nsavu tuuleen.\"\n\nPikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin\nmietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi\nmyös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan\ntoisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla\nhyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.\n\nSilloin koputti joku ovelle.\n\n\"Pentti!\" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa\nhameentaskuun. \"Avaa pian!\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Kaarina!\"\n\nNiin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa\nvedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään\nvanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli\ntosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.\n\n\"Jopas nyt\", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.\n\n\"Sitä odotinkin\", virkkoi toinen katkerasti. \"Sinua kyllästyttää\nnähdä minua... Ritari tiesi, mitä teki.\"\n\n\"Älä pane pahaksesi, Pentti\", pyysi Kaarina hämmennyksissään;\n\"hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin\nyli kaiken.\"\n\nJa aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut,\npainoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen\nrakkauden suudelman neitseellisille huulille.\n\n\"Rakas Penttini\", sanoi Kaarina, \"meidän ei ole lupa ajatella\nitseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut\nritarin seurueeseen?\"\n\n\"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua\netsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta\nsaamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi.\nKysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian...\nEnsin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun\nkuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen\nkatseensa kiintyneenä sinuun...\"\n\n\"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää\", puuskahti Kaarina. \"Mutta jos\nluotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla\non sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut...\"\n\n\"No, miksi keskeytät?\"\n\n\"Etkö kuullut?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Kolinaa...\"\n\n\"Minä en kuullut mitään.\"\n\n\"Kenties peloissani olin vain kuulevinani.\"\n\n\"Kerro edelleen.\"\n\n\"Siellä löysin tämän!\" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen\nkäärön. \"Mitä se on?\"\n\n\"Kirjeitä!\" vastasi hän. \"Ja mitä tärkeimpiä.\"\n\n\"Kuinka sen tiedät?\"\n\n\"Olen lukenut ne.\"\n\n\"Toisten kirjeet?\"\n\n\"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää\", sanoi\nKaarina ja piiloitti jälleen käärön.\n\n\"Mitä voimme tehdä?\"\n\n\"Sinä enemmän kuin minä... kuules nyt, mitä olen ajatellut...\"\n\nHän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun\npäivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti\nhuudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä\noli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen\nhuudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Kaarina pelästyneenä.\n\n\"Silmäpari... Näin ne selvään ja tunsinkin ne... olen nähnyt ne monta\nmonituista kertaa... mutta missä, missä?\"\n\n\"Ovatko ne poissa nyt?\" kysyi Kaarina vavisten.\n\n\"Ovat, katto on eheä kaikkialta.\"\n\n\"Kas, tässä\", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; \"kätke sinä\nne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä... Älä kanna\nniitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön.\"\n\n\"Ole huoletta!\" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; \"täältä ei\nniitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin\npalveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä\nluonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?\"\n\n\"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan.\"\n\n\"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin.\"\n\n\"Nyt täytyy meidän erota!\"\n\n\"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää\nsinua näkemättä.\"\n\n\"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä\nnäytän hänelle esimerkkiä.\"\n\n\"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?\"\n\n\"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että\nminä olen nauranut sinulle vasten naamaa.\"\n\n\"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta.\"\n\n\"Sitäkö en tietäisi?\" sanoi Kaarina syvällä tunteella. \"Mutta me\nolemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia.\"\n\n\"Niinpä hyvästi sitten!\" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.\n\nKaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he\nerosivat.\n\nVähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven\npovea vasten.\n\nNuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan.\nKeväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa,\nja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla\nonnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos\nPentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi\nkädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen,\nniin ettei siitä tehnyt mieli herätä -- hänelle ei ollut aikaa eikä\ntilaa olemassa.\n\nSilloin koputettiin ovelle jälleen.\n\nTulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän\nlähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi,\nkun äiti panee kätensä hänen silmilleen:\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Avaa heti!\"\n\nSe oli ritari.\n\nEikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan?\nKaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan\nuhmaavasti lattiaan.\n\n\"No, mikset tottele?\"\n\n\"Siksi, että muistan sopimuksemme.\"\n\n\"Sellaisista minä en välitä.\"\n\n\"Mutta minä teen sen.\"\n\n\"Minä käsken sinua!\"\n\n\"Käskekää palvelijoitanne.\"\n\n\"He murtavat oven auki.\"\n\n\"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta.\"\n\n\"Sitä et tee!\"\n\n\"Koettakaapas!\"\n\n\"Mutta minun täytyy puhutella sinua!\"\n\n\"Mitäs nyt sitten teette?\"\n\n\"Tahdon nähdä silmäsi.\"\n\n\"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?\"\n\n\"Minä revin sen pois.\"\n\n\"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut,\nkatumuksentekijän, suojelukseensa.\"\n\n\"Minä sanon hänelle, kuka olet.\"\n\n\"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi.\"\n\n\"Kaarina, sinä päätät minun päiväni.\"\n\n\"Eipä kuulu siltä.\"\n\n\"Mikset tahdo päästää minua sisälle?\"\n\n\"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako\nsellainen vastaan vieraita?\"\n\n\"Väliin.\"\n\n\"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin.\"\n\n\"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?\"\n\n\"Tehkää se!\"\n\n\"Tahdotko sitten puhutella minua?\"\n\n\"Tahdon vastata kysymyksiinne.\"\n\n\"Hunnuttomin kasvoin?\"\n\n\"Huntu tiiviisti sulettuna.\"\n\n\"Odotahan, minä kyllä rankaisen.\"\n\n\"Ja minä -- voin kuolla!\"\n\nRitari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen\njälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: \"Suloinen, rakas Kaarina!\"\n\n\"Herra ritari!\"\n\n\"Sano, että rakastat minua!\"\n\nKaarina vaikeni.\n\n\"Sinä et vastaa?\"\n\n\"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä\nolette saavuttanut oikeuden siihen.\"\n\nTaasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. \"Minkä vallan olettekaan saanut\nylitseni!\" sanoi sitten ritari. \"Tulin tänne ilmoittaakseni erään\ntärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi\nja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija.\"\n\n\"Kuka estää teitä puhumasta?\"\n\n\"Pyydä sitä sitten minulta.\"\n\n\"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa\nminulle uutistanne?\"\n\n\"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä\nmajatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?\"\n\n\"Kirjeitä!\" toisti Kaarina.\n\n\"Ah, äänesi vapisee!\"\n\n\"Olette hyvin häpeämätön!\" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa\nlattiaan. \"Itsehän te löysitte sen.\"\n\n\"Minäkö? Nyt hourit.\"\n\n\"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi\nhäntä rakastaa!\" Kaarina nyyhkytti ääneen.\n\n\"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!\"\n\n\"Lyökää se sisään -- ja noutakaa ruumiini kadulta.\"\n\n\"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin\nottanut kirjeet.\"\n\n\"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja\nsilloin...\"\n\n\"Ah, nyt muistan...\"\n\n\"Joko vihdoinkin.\"\n\n\"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön.\"\n\n\"Niistä minä en tiedä mitään.\"\n\n\"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä\noleskelit alhaalla.\"\n\n\"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui.\"\n\n\"Mikä onnettomuus?\"\n\n\"Tulipalo!\"\n\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä\njoutua liekkien uhriksi.\"\n\n\"Sinäkö Kaarina?\"\n\n\"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan\nvoidakseni sammuttaa... Lopulta onnistui se minulle... Heitin palavat\ntyynyt takkaan... Se oli hirveä hetki ja silloin... Pyhä neitsyt,\nmuistelen, että silloin...\"\n\n\"Mitä, Kaarina, mitä?\"\n\n\"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne\nolisivat tulleet?\"\n\nRitari vaikeni tuokion. \"Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton\",\nsanoi hän. \"Valmistaudu ankaraan tutkintoon.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään salattavaa!\"\n\n\"_Jos_ sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä\nmitään.\"\n\n\"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!\" huudahti Kaarina.\n\nRitari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan\nkiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset,\nsilmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön,\nkertoisivat tietystikin salaisuuden... Mutta pelon mukana heräsi\nuhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin\ntahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi\nhyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään... Se antaisi hänelle\naikaakin.\n\nPernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella\nlevottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema\nkävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin\nkäsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja\npäässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin\nratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän\nhuomaamatta pois.\n\nKaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään\nvähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan\neteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla\noli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan\noikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että\nneito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi\nhän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu\nkaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän\nitsekseen.\n\nHän oli sanonut ritarille, että \"jos nunna (Pernilla käytti sitä\nnimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus\nsiitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa.\"\n\nRitari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti\nhän Kaarinaa.\n\nTuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan\n\"nunnalta\"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen\npuolisoaan.\n\nSten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia\npäiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos\nhän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: \"Mitä\nneitonen tahtoo?\"\n\n\"Antaa hänen tulla tänne!\" huudahti ritari.\n\n\"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä?\nSaattepas nähdä, että palaan niiden keralla.\"\n\n\"Rientäkää sitten heti!\"\n\nKun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi\nedestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.\n\n\"Mitä haluatte, hurskas sisar?\" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.\n\n\"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!\"\n\n\"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?\"\nkysyttiin pisteliäästi.\n\n\"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla.\"\n\n\"Kuka teitä on häirinnyt?\"\n\n\"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa,\netteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi.\"\n\n\"Oletteko huomannut sellaista?\"\n\nNunna meni häntä lähemmäksi. \"Hetki sitten\", sanoi hän, \"seisoi\nritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia\nkirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin\nhänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin... Puhuttuaan\nvielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja\nnäin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua.\"\n\n\"Kolosta?\"\n\n\"Siellä on luukku!\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Tiedätte kyllä sen!\"\n\nPernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman\npalvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään\ntarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään\nluukkua tai aukkoa.\n\nKaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä\npalavin katsein.\n\nKesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin\navattiin. \"Täällä on ollut joku äskettäin\", virkkoi palvelijatar.\n\"Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin.\"\n\nAnkara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän\nsaattoi sietää. \"Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse\noven edessä!\" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\n\"Teidän asianne on määrätä\", vastasi Kaarina, \"minun noudattaa\ntahtoanne.\"\n\nUusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana,\nPernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa\nenää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja\nmahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa,\njossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja\nikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.\n\nPernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä\nturvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta\nvierailuilta. \"Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen\",\nsanoi hän, \"ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan.\"\n\nKaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin\nlintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän\nitsensä nukuksiin.\n\nKun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja\nivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa\nkatumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten\nja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja\nmahtoi olla.\n\n\"Se on minulle aivan käsittämätöntä\", sanoi Pernilla, \"ja\nmerkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka\nkautta saa tietää mitä haluaa.\"\n\n\"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi.\"\n\n\"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet\nhallussaan.\"\n\n\"Minä olen vakuutettu vastakohdasta.\"\n\n\"Niin, te.\"\n\nPernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin.\n\"No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut...\nRakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi\nolla vain keksittyä.\"\n\n\"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet.\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä\nhäntä loukattavan.\"\n\n\"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti\nsitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran\nkanssa... Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa\ntuohon tyttöseen.\"\n\n\"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen\ntunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen,\nvaltaa sen kokonaan.\"\n\n\"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai\nsitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan\nsentähden jätettävä syrjään.\"\n\n\"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus\", huudahti\nritari. \"Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä\nkaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin.\"\n\n\"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä\nvakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet.\"\n\n\"Se on mahdollista!\"\n\n\"Huomenna saatte siitä varmuuden.\"\n\nJa aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla\nrouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa\nainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.\n\nKaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään\nsalattavaa.\n\n\"Enkö saa pitää edes huntuani?\" kysyi hän.\n\n\"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe\nkenenkään muun silmä kuin minun.\"\n\n\"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle\nluuttua tai jotakin ompelusta.\"\n\n\"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on\nvapaa näköala.\"\n\nHän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen\nhuoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi\nilohuudon. \"On kuin olisin kotona!\" sanoi hän.\n\n\"Missä on kotinne?\"\n\nKaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras\nsentähden vaieta.\n\n\"Oletteko aatelisneitsyt?\"\n\n\"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?\"\n\n\"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?\"\n\nMitä oli hänen vastattava?... \"Hän tahtoo ainoastaan minun\nturmiotani!\" kuiskasi hän hiljaa.\n\n\"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste\npuhella.\"\n\nPernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.\n\nAnkarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt\nnuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään\nkanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.\n\nKun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät\ntyytyväisyydestä. \"Te olette nähnyt hänet!\" sanoi hän.\n\n\"Hän on aatelissukua?\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?\"\n\n\"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni.\"\n\nSten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran\npuoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen\nvalinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan\nrahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.\n\n\"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka\", huudahti ritari Kaarle\nAlfinpoika. \"_Silloin_ täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan\nnuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen\nsuuren sotajoukon kera maahan.\"\n\n\"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi,\nolisimme voittaneet aikaa\", tuumi Sten herra.\n\n\"Ja saaneet pappishallituksen\", huomautti ritari. \"Miksi tarvitaan\nsellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on\ntiellä?\"\n\n\"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja\nalamaisuuden vakuutuksiaan.\"\n\n\"Senhän tekin olette tehnyt!\"\n\n\"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja,\nmutta sellainen merkitsee vähän.\"\n\n\"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?\"\n\nLinnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. \"Odotettava vielä vähän\",\nvastasi hän, \"kunnes vaali on tapahtunut.\"\n\n\"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!\" huudahti Pernilla\nrouva. \"Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla\nsotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping\njoutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse\nvaltakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa.\"\n\n\"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa\", huudahti Kaarle\nherra ihaillen.\n\nMutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. \"Se voi maksaa\npääni!\" huudahti hän.\n\n\"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas\nei olisi kiittämätön.\"\n\n\"Siitä menen minä takaukseen\", tokaisi ritari. Silloin kuultiin\nmuutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. \"Minun\nlähettilääni!\"\n\n\"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta\nminuuttia.\" Pernilla rouva meni.\n\nRitari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra\nkärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut\nrauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli\ntehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt\ntahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti\ntunnustaakseen käännöstään.\n\nPernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita\npettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi\ntaaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: \"Kirjeet ovat poissa!\"\n\n\"Poissa?\" toisti ritari.\n\n\"Mitkä kirjeet?\"\n\n\"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän\najatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen\nsuunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus\ntulla Hallannin rajalta valtakuntaan.\"\n\n\"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?\"\n\n\"Teidän nimessänne!\"\n\n\"Pannaksenne minut päiviltä!?\"\n\n\"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet\nhukkaan.\"\n\n\"Minä olen hukassa!\" ähkyi hän.\n\n\"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä\", virkkoi\nPernilla rouva. \"Oma arkuutenne pakottaa toimintaan...\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan\", valitti Sten herra.\n\n\"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni\", huudahti Pernilla. \"Minä\ntunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne\nsallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois\neikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian\nkuningas on päässyt maan herraksi.\"\n\nMies tuijotti kummissaan häneen. \"Tahdotteko todellakin sitä?\" kysyi\nritari.\n\n\"Otan mieluimmin täyden askeleen\", virkkoi peloton nainen jälleen.\n\"Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi\nkostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa\ntarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja.\"\n\nSten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku\nvaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja\nhänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että\nvaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.\n\nMutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä\nkeskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä,\nettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja\nsuullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä\nniiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta\nkaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että\nhänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.\n\nSten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän\nsuinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän\noli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa\nlähemmin.\n\nMuuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava,\noli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli\nEkholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen\naikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.\n\nKaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän\nollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia\ntunteja ajatusaikaa.\n\nKun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle:\n\"Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen\ntakaukseen hänen turvallisuudestaan.\"\n\n\"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella\npitkin Mälaria ja sitten Itämerelle.\"\n\n\"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?\"\n\n\"Minun täytyy!\"\n\n\"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan\nkäyneen hyvin ankaraksi.\"\n\n\"Ilman häntä en lähde!\"\n\n\"Olettehan aivan kuin lumottu!\"\n\n\"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka\nmajatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni.\"\n\n\"Joiko hänkin siitä?\"\n\n\"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle\npalvelijoistani.\"\n\n\"Onko se vaikuttanut häneenkin?\"\n\n\"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!\"\n\n\"Silloin olette noidutut molemmat.\"\n\n\"Hänestä kyllä pian pääsen!\"\n\n\"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele\nteitä paremmin.\"\n\n\"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva... Sen tosiaan tahdon tehdä;\nmutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?\"\n\n\"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin.\"\n\n\"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?\"\n\n\"Silloin ette uskaltaisi kieltää.\"\n\n\"Jospa voisi...\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Taivuttaa hänet...\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Antakaahan minun miettiä asiaa.\" --\n\nSillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui\ntorilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja\nkaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.\n\nHän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi,\nettä kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka,\npantaisiin yhä varmempain telkien taa. \"Kuka tietää, mihin pimeään\nluolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin\nkasvoihini\", tuumi hän itsekseen. \"Mutta jos kauneuden lahja on\nannettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni.\"\n\nKaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti\nsurulliselta ja vakavalta.\n\n\"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä\npidetään siksi ankaraa vartiota.\"\n\nMuuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli,\nmutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla\nerehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.\n\n\"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee?\nTuleeko hän pelastamaan häntä?\" Kaarina alkoi huitoa käsillään\nherättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös\nlinnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi\nikkunan ja huutaisi?\n\nAh, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi\nkyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin\nsanoisi?\n\nHänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. \"Isä\nLaurentius!\"... Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja,\nmutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään\nyhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki\nollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin\nheräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät\nnuorille, kalpeille kasvoille.\n\nSilloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.\n\n\"Ikävä surmaa teidät\", sanoi hän, \"eikä se minua kummastuta, mutta\nminä tuon parannuksen.\"\n\n\"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?\" puuskahti Kaarina\nnyyhkyttäen. \"Mitä pahaa minä olen tehnyt?\"\n\n\"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?\"\n\n\"Niin hän sanoo.\"\n\n\"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan.\"\n\n\"Mutta minä en ole hänen orjattarensa.\"\n\n\"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen.\"\n\n\"Siitä en välitä.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Täytin kuusitoista äskettäin.\"\n\n\"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen.\"\n\n\"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin.\"\n\n\"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?\"\n\n\"Olisi synti seurata ritaria.\"\n\n\"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin.\"\n\n\"Onko sellainen mahdollista?\"\n\n\"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen.\"\n\n\"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi\nkieltää mitään!\" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla\nrouvan polvia.\n\n\"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät\nlähettää.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo\nmatkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen\nja hänen emäntänsä luo.\"\n\n\"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?\"\n\n\"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän\non palveluspojaksi puettuna seurattava häntä.\"\n\n\"Sitä en tee!\"\n\n\"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna...\"\n\n\"Hän on sukua Kristina rouvalle?\"\n\n\"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos\nturvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse.\"\n\n\"Kai minun täytyy sitten!\"\n\n\"Saanko sanoa sen ritarille?\"\n\n\"Ei, tahdon tehdä sen itse!\"\n\n\"Noudanko hänet?\"\n\n\"Tulkaa itsekin mukaan.\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\nSuuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta,\nkun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan\nneidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa\nne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut\nsaapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt\ntätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.\n\n\"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne.\"\n\n\"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!\"\n\n\"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla...\"\n\n\"Se hyväksytään etukäteen!\"\n\n\"Antakaa minulle jokin terävä ase.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Se on ehto.\"\n\n\"Kuinka julma olet!\"\n\n\"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?\" kuiskasi Pernilla\nrouva salavihkaan. \"No hyvä, saat sen.\"\n\n\"Puukkonne!\"\n\n\"Mitä ajattelet; se on terävä.\"\n\n\"Juuri siksi sopii se minulle.\"\n\nHymyillen päästi ritari sen vyöltään. \"Lupaa minulle, ettet koskaan\nvedä sitä tupestaan\", sanoi hän.\n\n\"Se saattaa suuresti riippua teistä.\"\n\n\"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?\" kysyi Pernilla rouva.\n\n\"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin\nmatkustaa huomaamattomammin.\"\n\n\"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita\npalveluspojallenne.\"\n\nNiin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti\naamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli\nohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi\nitsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa,\nniin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa.\n\"Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?\" kysyi hän\nitsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.\n\nHe ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa\nkeskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin\nsilmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden\nlyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.\n\nSe ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla\nvarovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon.\nTäytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia.\nPikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani\nharvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta\nkuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän\nmyttyyn.\n\nMyöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi\nvoinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta\nhän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon\nkaupungin ulkopuolelle.\n\nNuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija\nPentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin\npenkille ja tyyny pään alle. \"Jää tänne luokseni!\" kuiskasi Kaarina.\n\n\"Kukaan ei saa minua täältä hengissä\", vastasi Pentti.\n\nRitari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään\nja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin\nlattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä\nmenemään toveriensa luo.\n\nSilloin kohotti hovipoika päätään. \"Odota, minä tulen mukaan.\"\n\n\"Sinä jäät tänne!\" huusi ritari vimmoissaan.\n\n\"Silloin jää hänkin.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Suojelemaan minua.\"\n\nRitari palasi kiroillen makuukselleen.\n\n\"Kas tuossa!\" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. \"Puolusta\nminua, jos niin tarvitaan!\"\n\nSitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin\nkaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa,\njoka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.\n\nMutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja\nratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.\n\nHän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.\n\nKaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.\n\n\"Minä en anna mitään!\" huusi ritari.\n\n\"Ja te, nuori hovipoika?\"\n\n\"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä.\" Ja hän otti\nmuistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty\npyhäinjäännös. \"Siunatkaa minua, isä!\"'\n\n\"Ole huoletta, tyttäreni!\" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui\nsitten pyhät sanat.\n\nRitari näytti olevan hämillään. \"En tahdo olla huonompi kuin\npalveluspoikanikaan\", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin\nkäteen.\n\nTämä kätki ne nopeasti. \"Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?\" kysyi\nhän.\n\n\"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista.\"\n\n\"Silloin täytyy kahlata ylitse.\"\n\n\"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää.\nPuheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra.\"\n\n\"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse.\"\n\n\"Minä teen seuraa\", vastasi munkki. \"Minua ilahuttaa, ettei tarvitse\nmatkustaa yksin.\"\n\nRitari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan\nvälittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän;\nhän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.\n\nMatkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa\nseuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet\nkuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin\nsietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua\nhänelle.\n\n\"Onko minulla varaa valita?\" kysyi Kaarina.\n\n\"Sinun on vastattava kysymykseeni.\"\n\n\"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan.\"\n\n\"Lupaatko silloin?\"\n\n\"Lupaan!\"\n\n\"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi\nolla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden\nkatseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti...\"\n\n\"Palvelijanne?\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen\nrohkeutensa on rangaistava.\"\n\n\"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle.\"\n\n\"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!\"\n\nLauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan\nmitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri\nalkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.\n\nPikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei\nhän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein\nomistivat hänelle ihailunsa.\n\nMatkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.\n\n\"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?\"\nkysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut\nhäntä karkoittaa.\n\n\"Aion Ekholmaan.\"\n\n\"Erik Trollen luo?\"\n\n\"Hänen jalon emäntänsä luo. -- Ensi viikolla palaan Nyköpingiin.\"\n\n\"Tuletteko sieltä?\"\n\n\"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on\nniitä lähetettävänä.\"\n\n\"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen\ntarjouksestanne.\"\n\nPäivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon\nsaapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi\nhuvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta\ntaitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen\nennenkuin putosi takaisin maahan.\n\nNuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se\noli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava\nherraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa\nriensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin\nkunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä\nsuudeltavaksi.\n\nKauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli\nsangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota\nhän piti suuressa arvossa.\n\nHänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia\nimpiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma.\nHurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana,\nsaanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo\njotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria,\neikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.\n\nKaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen,\nihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.\n\nPuistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita\nritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän\nverratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat,\njotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta\npuolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta\npieniltä ihmeotuksilta.\n\nMutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan.\n\"Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?\"\nkysyi Erik herra ritarilta.\n\n\"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni\", vastasi tämä. \"Missä on\nniin harvinaista tavaraa?\"\n\n\"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä.\"\n\n\"Mikä on nimesi, poika?\" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen\npäänsä päälle.\n\nKaarina epäröi. \"Pentti, jalo rouva!\" vastasi hän. Miksi jalo rouva\nkalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi.\n\"Mistä olet?\" kysyi rouva hiljaa. \"Vadstenasta!\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi,\njalo rouva!\"\n\n\"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi.\"\n\n\"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta.\"\n\nKaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka\nhän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle\ntätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen\ntullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö\nhäntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen,\nsitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä\nintohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon\nnuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik\nherra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka\nmuuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen\nkaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä\nnostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.\n\n\"Leikki ei näytä teitä miellyttävän\", sanoi hän ritarille.\n\n\"Myönnän, ettei se sitä tee.\"\n\n\"Kutsukaa poika tänne!\"\n\n\"Antino tänne...\" Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä...\nMillä nimellä hän huutaisi?\n\nKirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä\nhelähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: \"Pentti!\"\n\nPentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.\n\nHovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti\npolvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: \"Jalo\nrouva!\"\n\nKirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän\nnäköisenä. \"Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, jalo rouva!\"\n\n\"Tiedättekö hänen nimensä?\"\n\n\"Sitä hän ei sanonut.\"\n\n\"Missä hän on nyt?\"\n\n\"En tiedä?\"\n\n\"Mene kysymään ja ilmoita minulle!\"\n\nHovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin\njuoksi linnaan.\n\n\"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin\noleskelette täällä?\" kysyi Kirsti rouva.\n\n\"Olen niin tottunut häneen\", sammalsi ritari silminnähtävästi\nhämillään.\n\n\"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi.\"\n\n\"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä.\"\n\n\"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa,\nettä se on paras neuvo.\" Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä\nuhkaavaa.\n\nKaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi\ntäydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa,\nkuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia\nsanoja.\n\n\"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus.\"\n\nMutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli\narvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää\nkallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että\noli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen\npitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan.\nNämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen\noli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti\nlähdettävä matkalle Tanskaan.\n\nKun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita\nilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta\nmielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen\nmielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin\nasioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta\nvarmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin\ntoivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle\nmistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.\n\nKirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan,\nja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta\nsuunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin\nvaltakuntaan.\n\n\"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte\nkai täällä vielä huomispäivän?\" kysyi Kirsti rouva.\n\n\"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!\"\n\n\"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että\nasia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen\nvarmemmaksi.\"\n\nNyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut\nkauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin\nmonet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä\nedelleen mustasukkainen.\n\nJa niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän\nei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä\nkaikkialta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän\nensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti,\njonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.\n\nHän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä\nnähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa,\njossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut\nviedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti\nhänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus,\njonka hän tahtoi ilmaista.\n\nHänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen\nrinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa;\nvarovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli\nvanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi\npiiloutua.\n\nJuuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja\nsitten:\n\n\"Kaarina!\"\n\n\"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!\"\n\n\"Etkö voi nähdä minua!\"\n\n\"Näen vain paksun muurin!\"\n\n\"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se\nsuurenee pian.\"\n\n\"Kuka on sulkenut sinut sinne?\"\n\n\"Isä Laurentius!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin,\nkoska olen karannut sieltä.\"\n\n\"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?\"\n\n\"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin\nmielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä\nsisälle, sulki hän oven heti jälkeeni.\"\n\n\"Sanomatta mitään?\"\n\n\"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa\nja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi\npelastukseksi!'\"\n\n\"Etkö tuntenut häntä, Pentti?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua;\nsillä hän minut petti.\"\n\n\"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin.\"\n\n\"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan.\"\n\n\"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle\nvapautesi.\"\n\n\"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta\npuolestani.\"\n\n\"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä\nvoisimme nyt yhdessä paeta.\"\n\n\"Missä on ritari?\"\n\n\"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!\"\n\n\"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?\"\n\n\"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni.\"\n\n\"Ja lupaat olla minulle uskollinen?\"\n\n\"Aina kuolemaan!\"\n\n\"Silloin tahdon olla tyyni!\"\n\n\"Täytyykö meidän todellakin erota?\"\n\n\"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle.\"\n\n\"Kaikki mitä tahdot!\"\n\n\"Älä rupea koskaan nunnaksi!\"\n\n\"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään\", sanoi Kaarina nauraen\nkyyneltensä lomitse.\n\n\"Vanno minulle se!\"\n\n\"Minkä kautta?\"\n\n\"Madonnan ja meidän rakkautemme!\"\n\nKaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: \"Pyhä\nneitsyt\", sanoi hän. \"Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani\nhäneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi\nminut kummastakaan rakkaimmistani!\"\n\n\"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!\"\n\nJa Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.\n\nKuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei\nsuinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki\nsen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla\njokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta\nkuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka\npolvistui hänen edessään.\n\n\"Olen etsinyt munkkia kaikkialta\", sanoi hän, \"mutta häntä ei löydy\nmistään.\"\n\nNiin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai\nheltymään kovimmankin sydämen.\n\n\"Sinä olet väsynyt, lapsi parka\", sanoi hän. \"Mene heti levolle.\" Hän\nkuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan\nseuraamaan.\n\nSillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta\nhän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen\nmenemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: \"Pentti!\"\n\nKaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes\npäätänsäkään.\n\n\"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä\nsen pian masennan\", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. \"Etkö\nkuullut, että minä huusin?\"\n\n\"Se ei ollut minun nimeni!\"\n\n\"Ei sinun?\"\n\n\"Sanokaa se ääneen!\"\n\n\"Kaarina!\"\n\n\"Kovemmin, että kaikki kuulevat!\"\n\n\"Sinä tahdot täältä pois?\"\n\n\"En, nyt tahdon jäädä tänne!\"\n\nKuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! \"Kaikkien\nsilmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina\", sanoi hän. \"He vainuavat\nsalaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että\nupeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon\nlahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?\"\n\nKaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. \"Tahdotteko haudata minut\nsinne?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta.\"\n\n\"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!\" Ja hän\njuoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.\n\nKun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen\nneitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin\nhämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Armollinen rouva, hän on tyttö!\"\n\n\"Tiesin sen!\"\n\n\"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut\npojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva\nse minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'\"\n\n\"Pernilla rouva?\"\n\n\"Niin hän sanoi.\"\n\n\"Kutsu hänet heti tänne.\"\n\nKun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja\nrukoillen, että tämä pelastaisi hänet.\n\nKirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti\nkuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina\nrouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.\n\n\"Mitä tahdot nyt minun tekevän?\"\n\n\"Pelastakaa minut ritarilta.\"\n\n\"Oletko hänen vankinsa?\"\n\n\"Hän on ryöstänyt minut!\"\n\n\"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot.\"\n\n\"Saanko siis lähteä täältä?\"\n\n\"Heti paikalla!\"\n\n\"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!... Mutta minun on vielä\npyydettävä erään toisen puolesta.\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Pentin!\"\n\nTaasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. \"Etkö itse sanonut\nnimeksesi Pentti?\" kysyi hän.\n\n\"Sentähden, että aina ajattelen häntä.\"\n\n\"Kuka ja missä hän on?\"\n\n\"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa.\"\n\n\"Kuinka on hän sinne joutunut?\"\n\n\"Munkki on sulkenut hänet.\"\n\n\"Mikä munkki?\"\n\n\"Isä Laurentius.\"\n\n\"Onko hän täällä?\"\n\n\"Hän tuli mukanamme!\"\n\n\"Vai niin, hän teki sen!\"\n\n\"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo\nrouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa.\"\n\n\"Missä on kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Olen etsinyt häntä turhaan!\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee.\"\n\n\"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä.\"\n\n\"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä\ntaipaleelle keskellä yötä.\"\n\n\"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin\nkäsiin\", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.\n\n\"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta\nnäytti hän pitävän sinua suuressa arvossa.\"\n\n\"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma\",\nvastasi Kaarina nauraen.\n\n\"Eikä se sinua houkutellut?\"\n\n\"En ota mitään lahjoja ritarilta.\"\n\n\"Etkä rakasta häntä?\"\n\n\"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!\"\n\nTaasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. \"_Sinun_?\"\nsanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.\n\n\"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta.\"\n\n\"Eikö _sinun_ Pentilläsi ole mitään vanhempia?\"\n\n\"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet\nhuolenpitoonsa... Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin\njumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli\nmessuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen\nmielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi... Isäni on seppä, ja\nluulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen\nammattiin, mutta sitten... sitten...\"\n\n\"Miksi et kerro edelleen?\"\n\n\"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut\nsamanlainen rakkaus.\"\n\n\"Sinuunko?\"\n\n\"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo... Pentti ei\nvoinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän\njälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa.\nSen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen\naskeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka\notti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän\nolisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa.\"\n\n\"Pentti on siis pelastanut henkesi?\"\n\n\"Niin on, jalo rouva.\"\n\n\"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!\"\n\n\"Enempäänkin!\"\n\n\"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?\"\n\n\"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!\"\n\n\"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!\"\n\n\"Sitä ei hän sano koskaan!\" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla\nvarmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.\n\n\"Mene nyt levolle, lapsi!\" sanoi Kirsti rouva. \"Puhumme huomenna\nenemmän.\"\n\nKaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin\nsydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden\nlaskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui\nlapsen tyyntä unta.\n\nKirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin\nmakuuhuoneessaan... Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän\nluuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen\ntielleen.\n\nKuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan\noli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa...\nlapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!... Hän olisi\nkernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut\nnäyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä... Varmaankin\noli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa\nhänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän\nkanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani... minun\najatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee...\nTurhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli\nhän antanut hänet sovittaakseen syntejään... sentähden oli hänen\npoikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin...\nHän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen\nhänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu,\nettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa\nmaailman taisteluihin ja levottomuuteen... Hän oli ihmetellyt sitä,\nsillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän\noli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin... Ja nyt onkin hänen\npoikansa katkaissut kahleensa sanoen: \"Tahdon olla vapaa!\" Se oli\noikein... hän itse olisi tehnyt samoin... Rakkaus on raivannut,\nnäyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!... Mutta kirottu, rikollinen\nkietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin\nsynkälle taivaankannelle: \"Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään,\nvaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät\nvastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän\non rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä\nolit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee\nhän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän,\n'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani\nolet velvollinen siihen... Se ei ole totta, että kukin seisoo tai\nkaatuu omana herranaan... Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien\nanteeksiantaminen... Sinä olet minun aneeni... Sinun tähtesi on\nminulla oikeus vaatia synninpäästöä... Isä Laurentius on luvannut sen\nminulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun\njäädä luostariin.'\"\n\nNiin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan\nsielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli,\njota tornissa vankina pidettiin... hänen oma, rakkain lapsensa... Hän\nheittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki\nkatumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä... Hän hypähti pystyyn ja\npui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla\nkertaa halveksi ja pelkäsi... Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen\nsydämensä oli rakkautta tulvillaan... Unta ei tullut nimeksikään\nhänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.\n\nPalvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se\nei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan\nedestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä\nhuolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa.\nPalvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että\nkunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.\n\n\"Pyydä häntä astumaan sisään!\"\n\nIsä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva\ntiesi kaiken.\n\n\"Mitä on meidän tehtävä?\"\n\n\"Vietävä hänet takaisin luostariin.\"\n\n\"Miksi on hän saanut tulla tänne?\"\n\n\"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa.\"\n\n\"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?\"\n\n\"Ei, jos te autatte minua!\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Äidin rukoukset ja kyyneleet...\"\n\n\"Äidin!... Tarkoitatte siis...?\"\n\n\"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä.\"\n\n\"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!...\nOi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa\nhänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!... Mutta minä en vastaa\nitsestäni!... Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä... Olen\npyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta... Te olette tuonut\nhänet tänne... Vastatkaa itse seurauksista!\"\n\nMunkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. \"Onko se täyttä\ntotta?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy\ntuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa\nrinnoilleen!... Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi\nsuloisemmin?\"\n\n\"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?\"\n\n\"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman\narvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni\nja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle,\nvaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!\"\n\n\"Sukulaisenne ja ystävänne!\"\n\n\"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään... Houkuttelitte minut\nvalapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni... Tiedättekö nyt mitä\nsiitä on seurannut... Olen ollut rakkaudelleni uskollinen... koko\nmaailma tietää sen... mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä\nolen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa\nmieluummin kunniattomuuden kuin häpeän... Mutta jos vien poikani\nheidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei\nole oikeutta häneen! -- Silloin kääntäisivät he kaikki minulle\nselkänsä!... Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä,\nkunnianarvoisa isä!\"\n\nEi tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän\nmelkein valkeaksi. \"Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut,\nmitkä aseet olette jättänyt käsiini\", sanoi hän äänellä, joka vapisi\nliikutuksesta.\n\n\"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä,\nettei ilman todistajia voida mitään todistaa.\"\n\n\"Voin pakottaa teidät valalle.\"\n\n\"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!\" He seisoivat vastatusten\nmolemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella,\nkuiskaavalla äänellä: \"Minulla on poikanne henki kädessäni.\"\n\n\"Hänen henkensä?\"\n\n\"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä.\"\n\n\"Tahdotte pelotella minua!\"\n\n\"Vannon sen sieluni autuuden kautta!\"\n\n\"Laupias Jumala!\" Hän tahtoi syöksyä ulos.\n\nMutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. \"Tahdotteko\nsokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?\"\n\n\"Tahdon pelastaa poikani hengen!\"\n\n\"Se on minun kädessäni.\"\n\n\"Hän ei siis ole kuollut!\"\n\n\"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet.\"\n\n\"Oi, tehkää se heti!\" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin\npolviin.\n\nIsä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva\nleijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut\ntätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: \"Nouskaa ja\nkuulkaa minua!\"\n\nToinen totteli heti.\n\n\"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä.\"\n\n\"Mutta tahdoittehan, että minun piti...\"\n\n\"En tuntenut teitä silloin!\"\n\n\"Antakaa minun nähdä hänet!\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi?\"\n\n\"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?\" huudahti Kirsti rouva\nkyynelissään. \"Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä\nkerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!...\"\n\n\"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!\"\n\n\"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!\"\n\n\"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni.\"\n\n\"En unhota sitä koskaan.\"\n\n\"Tulkaa sitten heti.\"\n\nAinoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat\neivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun\nkääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein\naskelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein\npidettiin rukouksia.\n\nKun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin\njotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta\npingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti\nsen.\n\nMillä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti\nvalmistuksia... Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.\n\nHän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla\nnähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.\n\nLattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan\nodottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään\nKaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.\n\nValonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti\nterveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä\nnäkyi kaksi valkoista hammasriviä.\n\nKirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen... Hän\nuskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.\n\n\"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!\" sanoi hän koskettaen\nnuorukaisen kiharoita... Mutta minuutti minuutilta kävi hän\nrohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa\nvasten: \"En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule\nmuistamaan tätäkään!\" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä\nkuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.\n\n\"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!\" sanoi hän. Kuuliko\nnuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti,\nettä hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan,\nmutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.\n\n\"Tulkaa, tulkaa\", toisteli munkki. \"Olemme jo viipyneet liian kauan!\"\n\nKirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja\npani sen nuorukaisen sormeen.\n\n\"Muistoksi!\" sanoi hän. \"Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista\näideistä.\"\n\nVarovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen\nsydäntään... Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän\ntempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään... Nyt, nyt\nkuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa... Oi, Jumala, kuinka hän\nrakasti häntä!\n\nJa vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän\nsydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki\nnopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.\n\nLempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: \"Oman\nkunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä.\"\n\nKirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka\nhän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa\nhengestä, kuinka voisi hän epäröidä... Hän hypähti pystyyn ja riensi\nulos aivan kuin pakenisi itseään.\n\nMunkki ei sulkenut ovea jälkeensä.\n\nKirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.\n\n\"Kuinka kauan hän viipyy täällä?\" kysyi Kirsti rouva.\n\n\"Tuolla tulee ritari teitä vastaan\", vastasi munkki. \"Hänellä on\njotakin ilmoitettavaa.\"\n\nKaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta\nsaapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin,\nkuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä\nmukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat\nolla täällä, kunnes hän palaisi.\n\n\"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen\", sanoi Kirsti\nrouva. \"Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle.\"\n\nEi ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja\nmunkki jatkoivat matkaansa.\n\n\"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?\" virkkoi munkki.\n\n\"Tänään saa hän mennä!\"\n\n\"Mennä! Mitä ajattelette?\"\n\n\"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää\nhäntä ritarille.\"\n\n\"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!\"\n\n\"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja\nrakastaa häntä; minua sitä vastoin...\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut.\"\n\n\"En\", vastasi Kirsti rouva väristen. \"Sitä en tee!\"\n\n\"Silloin puhuttelen häntä itse.\"\n\n\"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista...\nMinua kiduttaa hänen läheisyytensä.\"\n\nMuuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen\nkertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn\nseurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.\n\nKaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo\nedeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin\nsuojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo,\njoka runsaasti palkitsisi hänet.\n\n\"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!\" Sellainen oli munkin\nensi tervehdys.\n\n\"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme\",\nsanoi Kaarina. \"Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää\nneitsyttä.\"\n\n\"Hän on saanut vapauden!\"\n\n\"Kuka? Penttikö?\"\n\n\"Inhimillinen viisaus on voimaton!\" huokasi munkki ja katsoi taivasta\nkohden.\n\n\"Mitä tarkoitatte, isä?\"\n\n\"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen\nsentähden, että hän poistui luostarista... Minä tahdoin pitää hänet\nsiellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat...\"\n\n\"Penttiäkö?\"\n\n\"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli\nmonien tiellä.\"\n\n\"Kaikki pyhimykset!\"\n\n\"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä... Tapasimme\ntoisemme...\"\n\n\"Nyköpingissä?\"\n\n\"Hän oli kuuro varoituksilleni.\"\n\n\"Mitä hänestä tahdotaan?\"\n\n\"Seurasin mukana tänne... jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, isä?\" kysyi Kaarina pelästyneenä.\n\n\"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän\nvallassaan.\"\n\n\"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä\nuskotteluilla.\"\n\n\"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!\"\n\n\"Se onnistui?\"\n\n\"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan.\"\n\n\"Minä olin antanut sen hänelle!\"\n\n\"Hän oli tehnyt läven muuriin.\"\n\n\"Sen tiedän, hän puhutteli minua.\"\n\n\"Sitten on häntä puhutellut toinenkin.\"\n\n\"Toinen?\"\n\n\"Hänen äitinsä!\"\n\n\"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa\nminulle, isä, kuka hän on?\"\n\n\"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden... Hänen\nolemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää\nja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle.\"\n\n\"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän\nkärsii.\"\n\n\"Ei enää luullakseni... Sillä useita tunteja sitten, kun menin\ntorniin...\"\n\n\"Missä tilassa hänet tapasitte?\"\n\n\"Kuolemaisillaan.\"\n\nKaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. \"Ette\nkai tahdo sanoa, että hän on kuollut?\" kysyi hän väristen.\n\n\"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne.\"\n\nEi, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa... Ja munkki\nnäki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen\nvallassaan.\n\n\"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen\nsanojensa merkityksen.\"\n\n\"Ja ne olivat?\"\n\n\"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin.\"\n\n\"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?\"\n\n\"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!\"\n\nMutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. \"Onko hän\nvielä tornissa?\" sanoi hän.\n\n\"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni.\"\n\n\"Tahdon nähdä hänet vielä kerran.\"\n\n\"Hän on kieltänyt sen!\"\n\nEi, Kaarina ei uskonut munkkia!... \"Hänellä oli hallussaan muutamia\nkirjeitä, jotka kuuluivat minulle.\"\n\n\"Ne jätti hän minun käsiini.\"\n\n\"Antakaa tänne!\"\n\n\"Jätettäväksi oikeille omistajilleen.\"\n\n\"Se on minun huolehdittavani.\"\n\n\"Ette tapaa heitä.\"\n\n\"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?\"\n\n\"Ette!\"\n\n\"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut\nsuojelukseensa.\"\n\n\"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu.\"\n\n\"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?\"\n\n\"Sen teen minä.\"\n\n\"Te, isä?\"\n\n\"Tiedätte vaarallisen salaisuuden.\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe\nrankaisee itsensä.\"\n\n\"Se oli velvollisuuteni!\"\n\n\"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi.\"\n\n\"Onko minunkin kuoltava?\"\n\n\"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta.\"\n\n\"Mihin aiotte viedä minut?\"\n\n\"Luostariin!\"\n\n\"Ja tehdä minusta nunnan?\"\n\n\"Onko parempaa osaa!\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Kaarina. \"Ei koskaan!\"\n\n\"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin.\"\n\n\"Siinä petytte suuresti!\"\n\n\"Hänen tähtensä...\"\n\n\"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni\nhuutaa sen tuhansin äänin.\"\n\n\"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin\nkuluttua lähdemme.\"\n\n\"Jos kieltäydyn seuraamasta?\"\n\n\"Seuraatteko mieluummin ritaria?\"\n\n\"Ei, mieluummin hautaan!\"\n\n\"Luostariin...\"\n\n\"Ikäänkuin se ei olisi samaa.\"\n\nJa vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti\nrouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä.\nHän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä\nsaattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka\nhänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla\nsanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.\n\nMutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt\nhuolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin\nluostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä\nkerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei\nkoskaan olisi ollut ketään kätkettynä.\n\nKäytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra\nkaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin\nEkholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä\nviivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin\nhovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa\nsuunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin\npuhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa\nkuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta\nparhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän\nvannoi verisesti kostavansa.\n\n\n\n\n4.\n\nSUOMALAISET.\n\n\nValtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä;\noli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli\nkatsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.\n\nTyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian\nkuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se\nyllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.\n\nTähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten\nSture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.\n\n\"Niin jätät minut taaskin\", sanoi Kristina.\n\n\"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän\nkuorma ja helle?\"\n\n\"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta.\"\n\n\"Lupaa minulle vain yksi!\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Älä anna ryöstää itseäsi!\"\n\nKristina hymyili kyynelsilmin. \"Ihmettelen, kuinka monta vartijaa\nsinä lienet asettanut minulle.\"\n\n\"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo.\"\n\n\"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän,\nkauniin Kaarinani...\"\n\n\"Ja hänen kauniin sulhonsa!\"\n\n\"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni...\"\n\n\"Löydämme heidät kyllä kerran.\"\n\n\"Tiedätkö mitään keinoa?\"\n\n\"Yhden ainoan!\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan.\"\n\n\"Voiko häntä erottaa sinusta?\"\n\n\"Ei suinkaan se ole niin vaarallista.\"\n\n\"En salli sitä.\"\n\n\"Kenties palattuani takaisin?\"\n\n\"Niin, kenties silloin!\"\n\nAinoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta\nvaltionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin\nseuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa,\noli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien\nherrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö,\nJuhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja\ntanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu\nlähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja\nottaa selon syistä tähän.\n\nKun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja\nvastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati.\nLinnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla\ntoivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori\nArvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa.\nKaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä\nparhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti\nkäytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti\nettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin\nasiain tähden.\n\nUuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä\nsydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle\nominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei\nhänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti\nkuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi\nolevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa -- kivulloisuutensa\ntähden -- omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se\nansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä\nmonien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja\nmenoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja\nvastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.\n\nPiispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan,\njonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä\nkiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia,\njotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik\nja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja\nja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.\n\n\"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?\" kysyi Hemming\nGadd jokseenkin pisteliäästi.\n\n\"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan\nsielujen hyväksi.\"\n\n\"Sitä tietysti tarkoitin minäkin.\"\n\n\"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa\nyhä enemmän jalansijaa?\" kysyi Sten herra.\n\n\"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä\nrintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus.\"\n\n\"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan.\"\n\n\"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin,\njoissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria,\nettä muutamissa on talonpojilla aina 12--15 peninkulman matkoja\nkirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet\nkenties eivät koskaan.\"\n\n\"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa.\"\n\n\"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään\", huokasi\npiispa.\n\n\"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja\nkristinuskon vaurastumista!\" huudahti Sten herra vilkkaasti.\n\n\"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne\ntehneet.\"\n\n\"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana\ntukena.\"\n\n\"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä\netsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan.\"\n\n\"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?\"\n\n\"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi.\"\n\n\"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?\"\n\n\"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?\"\n\n\"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään.\"\n\n\"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut,\nvihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne\nrunsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä\nvarat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se\non samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan\nsiihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule\nsitä koskaan vaatimaankaan.\"\n\n\"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se\nonnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon\nvelvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen\ntee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista\ntihutyötä.\"\n\n\"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?\"\n\n\"Rukoilemme!\"\n\n\"Odotatteko ihmetyötä?\"\n\n\"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!\"\n\n\"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli\ntehoton.\"\n\n\"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua,\nettä pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme.\"\n\n\"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta\njollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran\ntähän asiaan.\"\n\nSiihen keskustelu päättyi.\n\n\"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman\nlapset!\" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan\nuskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.\n\n\"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet\npääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän\nosakseen\", vastasi tämä.\n\nMutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: \"Joutuisipa Ruotsi\nTanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää\nVenäjältä!... Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon\ntahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!\"\n\nKokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin,\nmiten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät\ntahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli\nkerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.\n\nMuuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria\nmaatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut\nTurkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:\n\n\"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan\nettä selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut\nkoskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai\nniukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa,\nalempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta,\ntottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma\nparannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys\ntalossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin\nhaukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin\njäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä\ntiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja\nkenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan,\nhäntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta\nnyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa,\ntulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska\npadotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!\"\n\nVanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota\nhänen ikänsä vaati.\n\nToiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri\nvaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea\nodottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja,\nei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.\n\n\"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä\", väitti Sten herra.\n\n\"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen\ntottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta\nhalustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne,\njotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina\nvanhoja jumaliaan.\"\n\n\"Ja uhrit!\" virkkoi vanha Olavinpoika; \"ette voi aavistaa, kuinka he\nriippuvat kiinni uhreissaan.\"\n\n\"Mitä he uhraavat?\"\n\n\"Nuoria eläimiä.\"\n\n\"Ja lapsia!\"\n\n\"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?\"\n\n\"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä\nasuvat ja elävät!\"\n\n\"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä\nuhrattavan tyttärensäkin.\"\n\n\"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan\nnäitä kauheuksia enää jatkettane?\"\n\n\"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa\nmetsissä.\"\n\n\"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?\"\n\n\"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin.\nSiellä on vähän voitettavaa.\"\n\n\"_Sekö_ siis on tarkoitus?\"\n\n\"Useimmilla!\"\n\n\"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia\", huudahti muuan\nläsnäolijoista.\n\n\"Ei yksi kärpänen kesää tee!\" jatkoi vanha Olavinpoika.\n\n\"Mutta se on kevään merkkinä!\"\n\n\"Eivät sellaiset kärpäset!\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte?\"\n\n\"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa\nmielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko\nvoittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin\nkuin on tapahtunut.\"\n\n\"Millä olisi pitänyt alkaa?\"\n\n\"Teoilla!\"\n\n\"Mutta uskonoppi?\"\n\n\"Olisi ollut osoitettava teoissa.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko\nsinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän\nvastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja\nköyhille saarnataan evankeliumia.'\"\n\n\"Sitä saarnataan nytkin.\"\n\n\"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä\n--!\"\n\n\"Paha, jos niin on!\"\n\n\"Teoillaan hän voitti oppilaansa.\"\n\n\"Ajat ovat muuttuneet\", puuttui toinen puheeseen; \"se kävisi liian\nhitaasti.\"\n\n\"Mutta paljon varmemmin!\"\n\n\"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa\", virkkoi Sten herra\nvakavasti.\n\n\"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet\nvinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä.\"\n\n\"Piispan veli puhuu noin!\" huudahti muuan läsnäolijoista.\n\n\"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja\nminä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille\nkansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla\nihmislisäyksiä.\"\n\n\"Hän on kerettiläinen!\"\n\n\"Hän ei saa olla täällä!\"\n\n\"Jos piispa saisi tietää...\"\n\n\"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!\"\n\n\"Älkää kuunnelko häntä!\"\n\n\"Näen kyllä, kuinka laita on\", jatkoi vanhus; \"puheeni on teille\nkauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut\nmielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!\"\n\n\"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias,\nkun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot\ntekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun\nsydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!\"\n\n\"Hän tunnustaa sen!\"\n\n\"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän;\nmutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava\nhäntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa... Hänen ensimäiset\noppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä...\"\n\n\"Älkää kuunnelko häntä!\"\n\n\"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta\nvapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin\najettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää\nkastetta...\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen.\nTiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin\nitsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä\nmietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman\ntähden.\"\n\n\"Kerettiläinen, kerettiläinen!\"\n\n\"Niin, minä olin kerettiläinen\", huudahti vanhus, \"mutta rehellinen\nkerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin\npakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin\nelää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani,\nosaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme\nvanhoihin jumaliimme.'\"\n\n\"Ah, se oli siis totta!\" huudahtivat monet.\n\n\"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina\ntietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa.\"\n\n\"Ja Johannes piispa?\"\n\n\"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt\nkoskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin\nkauan... mutta annoin vihdoin perään...\"\n\nKuului murinaa kautta salin.\n\n\"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja\nparantaa heitä... Alussa kävi kaikki hyvin... saarnani suuntautui\nsiihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin,\nhän on väärä opettaja.\"\n\n\"Eikö kristinoppi opeta samoin?\"\n\n\"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta\nne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai\nihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on\nannettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka\nmeitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia.\nHe sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä\nkieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna\ntämän opin totuudesta... Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta\npois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että\nhe luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja\najavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin\ntäysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja\nminä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat\nkärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun\ntäytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi...\n\n\"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja\nvoin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi... Niin jatkui lähes\nviisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi\ntyölläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli\nkaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia\nsellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt\nveitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät\nrikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä,\nhäpeällistä elämää... He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin;\nme melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin... En huoli sanoa\nteille, _kuinka_ he niistä meitä kiittivät... No, me ajoimme heidät\npois... mutta silloin oli luottamus lopussa... Minua hävetti, kun\nolin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta\npois... Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari\nTurenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa... Olin saanut\nsiitä tiedon ja riensin sinne... Turhat olivat kaikki rukoukseni ja\nesitykseni... minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien\nmuiden!... Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä\nsanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista,\ntosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen\nmielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan\nsiihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin\nsanoillakin.\"\n\nVanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet\nkasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille\nvielä tehoisamman vaikutuksen.\n\nKun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli\nkuin hänen työnsä olisi lopussa.\n\nSalissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä\nolevan kylliksi omissa ajatuksissaan.\n\nSten Sture otti vihdoin sananvuoron.\n\n\"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut\", virkkoi hän, \"on niin\najattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta\nmiettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita\nainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän\njokaisen painettava hänen sanansa mieleemme.\"\n\nSen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan\nsattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän\nvaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.\n\nErottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen,\nmitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.\n\n\"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa\", vastasi Sten Sture.\n\n\"Mitähän piispa sanoo!\"\n\n\"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?\"\n\n\"Se vaara on tarjolla!\"\n\n\"Täytyykö piispan se tietää?\"\n\n\"Katsokaas tuonne!\" Vähintään puolet raatiherroista riensivät\npiispantaloon.\n\n\"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!\"\n\n\"Se olisi hänen pelastuksensa!\"\n\n\"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt\nritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin\nhänen sanoihinsa on luottamista.\"\n\n\"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta.\"\n\n\"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Lähdemme aamulla anivarahin.\"\n\n\"Saako hän käyttää ajoneuvoja?\"\n\n\"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi.\"\n\nSeuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti\nreippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa\nliittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä\nmiehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.\n\nMatkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja\ntutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi\nyhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.\n\nJuhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen\nlähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu\nmolemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. \"En ole koskaan tavannut niin\nsuurta auliutta ja suopeutta kuin täällä\", sanoi hän.\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos\nmatkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa\", vastasi Sten herra.\n\n\"Toteutuneeko silloin ennustus?\"\n\n\"Ennustus?\"\n\n\"Niin, minulle on ennustettu.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Ensi tuntina saavuttuani.\"\n\n\"Kuka ennusti?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Aivanhan puhutte arvoituksia.\"\n\n\"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja\nkysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman\nmitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua\nastumaan sisään.\"\n\n\"Oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet\nA.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja\nyläpuolella kreivillinen kruunu.\"\n\n\"Yhä merkillisempää.\"\n\n\"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä\nkirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä\nkysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa.\"\n\n\"Ja molemmat kirjaimet?\"\n\n\"Ne pyysi hän pitämään mielessäni.\"\n\n\"Läpi elämän?\"\n\n\"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä\", vastasi\nritari nauraen.\n\n\"Ja oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Olen nähnyt myös unta!\"\n\n\"A.B:stä.\"\n\n\"Kenties on hänen nimensä se!\"\n\n\"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu.\"\n\n\"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen\ntäysikasvuisen lapsen isälle.\"\n\n\"Arvasin sen.\"\n\n\"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää.\"\n\n\"Eikö hän kumartunut alas?\"\n\n\"Ei, mutta hän viittasi minulle.\"\n\n\"Ja silloin?\"\n\n\"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä\nkallion reunalla.\"\n\n\"Onnistuiko se vihdoin?\"\n\n\"Niin, mutta silloin minä heräsin!\"\n\n\"Aivan liian aikaisin!\" huudahti Sten nauraen.\n\n\"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä\najattelemasta.\"\n\n\"Ja näittekö hänet selvään?\"\n\n\"En, hunnun lävitse vain.\"\n\n\"Rakastuitte siis siihen?\"\n\n\"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua\nihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran...\"\n\n\"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty.\"\n\n\"Hänen nimensä on A.B.\"\n\n\"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!\"\n\n\"Sitä en ole sanonut!\"\n\nJa he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen\nkiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi\nhetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.\n\nEsbjörn ratsasti herransa luo. \"Suuri joukko väkeä on kokoontunut\ntuonne metsän reunaan\", sanoi hän.\n\n\"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon\", vastasi tämä. Sillä\nlähestyttiin Naantalia.\n\n\"Ilmoitanko piispalle?\"\n\n\"Tee se!\"\n\nMutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: \"Se koskee\nminua!\"\n\n\"Teitä?\"\n\n\"Saattepas nähdä!\"\n\n\"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?\" kysyi Hemming leikitellen.\n\n\"Antaa olla sillään!\"\n\nPieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti\nnousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.\n\nNe seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.\n\n\"Antakaa minun mennä edeltä!\" sanoi vanhus.\n\nOli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa\nmonilla sylillä.\n\nKun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat\nesiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein\nlapsellista iloa.\n\nKun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan\nheille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet\nhalukkailta.\n\n\"Viekö tämä tie Naantaliin?\" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.\n\n\"Kyllä vie!\" virkkoi muuan lähimmistä. \"Aiotteko sinne?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?\"\n\n\"Kuulimme hänen tuossa tulevan.\"\n\n\"Kuka toi sanan?\"\n\n\"Sellaiset kulkevat ilmassa!\"\n\n\"Mitä tahdotte hänestä?\"\n\n\"Sanottiin, että hänet on vangittu.\"\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!\"\n\n\"Ettekö usko edes häntäkään?\"\n\n\"Emme kaikessa!\"\n\n\"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?\"\n\n\"Niin tahdomme!\" huusi koko joukko.\n\n\"Hän on ollut aivan kuin isämme!\"\n\n\"Ainoa, mitä meillä on!\"\n\n\"Hän on ruokkinut nälkäiset.\"\n\n\"Ja vaatettanut alastomat!\"\n\n\"Ilman häntä olisimme menehtyneet!\" huudettiin kilvan.\n\n\"Ja nyt tulette häntä kiittämään?\"\n\n\"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!\"\n\n\"Sitä en tee!\" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti\nsalata.\n\n\"Tila on asumatonna!\"\n\n\"Antaa sen vain olla!\"\n\n\"Me viljelemme sitä teille!\"\n\n\"Näettekös, isä, hän itkee'\" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias\ntyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.\n\nIsä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.\n\n\"Kasta minut!\" huusi tyttö hänelle.\n\nKalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat.\n\"Kiittämättömät!\" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan\nja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.\n\nMutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen\nsuitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: \"Älkää\nmenkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!\"\n\nJa vastarinta kävi yhä heikommaksi: \"Ettekö sitten voi auttaa minua?\"\nkysyi hän jälestä tulevilta.\n\n\"Tiedättekös\", sanoi Sten Sture, \"minä asetun mieluummin kansan\npuolelle!\"\n\nNousi rajaton riemuhuuto.\n\n\"Onko hän uusi valtionhoitaja?\"\n\n\"Niin nuori herra!\"\n\n\"Ja niin lempeäsilmäinen!\"\n\n\"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!\"\n\n\"Vuoden sato on ollut pieni!\"\n\n\"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!\"\n\n\"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja\nviljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan\ntässä elämässä!\" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.\n\nHän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei\npäästänyt häntä.\n\n\"Me emme tahdo mitään!\" huusivat he.\n\n\"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette.\"\n\n\"Minä tekisin sen teidän sijassanne\", sanoi Hemming Gadd. \"Siitä\nolisi hyötyä.\"\n\n\"Voitte tuskin palata Turkuun\", sanoi valtionhoitaja. \"Piispa ei anna\nteille koskaan anteeksi.\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Nämä rakastavat teitä!\"\n\n\"Mutta heidän kiittämättömyytensä?\"\n\n\"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa.\"\n\n\"Sen olen tehnyt aikoja sitten\", kuiskasi hän. \"Mutta en tahdo sitä\ntunnustaa.\"\n\n\"Tehkää se minun tähteni.\"\n\n\"Mielelläni! Sanokaa se heille!\"\n\n\"Rakkaat ystävät!\" sanoi Sten. \"Minulla on se suuri ilo, että saan\nantaa teille takaisin ystävänne ja isänne!\"\n\nIhastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin,\nsiunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.\n\nKun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: \"Luvatkaa\nminulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta,\nminkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan!\" huusivat kaikki yhteen suuhun.\n\n\"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!\" huudahti\nvanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. \"Teitä en unhota niin\nkauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne\nnyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä.\"\n\n\"Emme kai näe enää koskaan toisiamme\", sanoi Hemming.\n\n\"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi.\"\n\nVanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa\nmetsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen\nhälvenivät ne avaruuteen.\n\n\"Mitä merkillisiä ihmisiä!\" huudahti Hemming piispa. \"He ainakin\nmuistavat hyvät työt!\"\n\n\"Mitä se todistaa?\"\n\n\"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä\nvuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?\"\n\n\"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi\nihmiskunnalle!\"\n\n\"Eikö tieto ole valoa?\"\n\n\"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin\nhelpommin kuin pimeässä.\"\n\n\"En jaksa sitä käsittää.\"\n\n\"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen,\nkokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään.\nSiinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä.\"\n\n\"Sehän juuri on opittava!\"\n\n\"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset\noikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun\nihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi,\nmiksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin\najan täyttyessä.\"\n\n\"Näette pitkälle eteenne!\"\n\n\"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko\nnykyisyyteen\", vastasi Hemming lyhyeen.\n\nNaantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa,\njossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon\njohdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten\nkanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.\n\nMatkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki\nsamaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika\nmerkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja\nsen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.\n\nIhmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen.\nNiissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön,\nyksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella\nsuhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien\nlatvuksissa.\n\nTuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin\nmaaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei\nkoskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi\nainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.\n\nPieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat\nheitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle\nkokouspaikalle.\n\nIhmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme\ntunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät\nkansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti\nnäkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa\ntuulen suhinassa... Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne\npäin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta\nkuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.\n\nNummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon\nlehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että\ntäytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten\njalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä\nsiten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty,\nsilloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä\nainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla\npuolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.\n\n\"Moista en ole nähnyt koskaan!\" huudahti Sten Sture.\n\n\"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!\" selitti\npiispa.\n\nNyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta\nyhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi\nja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä\nvirranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa\nja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä\nja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja\nhelakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla\njärvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita\nalati vaihtelevissa värivivahduksissaan.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat\njärven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta,\njohon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui\ntummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten\ntaivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien\nja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan\nlivertelivät iltahymnejään... Täällä odottivat hevoset.\n\n\"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa\",\nhuudahti Hemming Gadd.\n\n\"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään\nihmisasuntoja!\" sanoi Sten.\n\nMuuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri\nkota.\n\n\"Voimmeko saada siellä yösijaa?\"\n\n\"Kyllä, jos haluatte!\"\n\n\"Menkäämme sitten sinne.\"\n\nSe oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta.\nTuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli\nilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa.\nKatonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön\nsavupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän\nihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset\npuuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet\ntekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi\nlattialla kirkuen ja hälisten.\n\nSummattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso\nkattila, jossa iltaruokaa keitettiin.\n\nMutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi\nolento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa;\näänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista\nyksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti\nnainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät\nkummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan\nvastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt\nheihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten\ntakaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.\n\nKukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan,\nennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.\n\nSilloin päästi mustalaisakka kirkaisun.\n\nKaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli\nkäsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että\nmatkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat\naivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen\nja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili\nlaulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle\nkiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille\nlaivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee\nhän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli\nja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen\nvastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies\nselitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi\nakka:\n\n    \"Sankari tuvassa täällä,\n    päivänpoika pirtissämme!\"\n\n\"Täällä?\" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta\ntietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.\n\n\"Herra!\" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. \"Et ole meille tuntematon,\nvaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran.\"\n\n\"Kenenä pidätte minua sitten?\"\n\n\"Päivänpoika! Sankari!\" huusi mies.\n\n\"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!\"\nhuudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.\n\n\"Jumala! Jumala!\"\n\n\"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!\"\n\nEnsi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta\netupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.\n\nVanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä,\ntarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän\nsaman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen\nkansassa.\n\nNiihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan\nyksikantaan tai eivät ensinkään.\n\nAteriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja\nvelliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja\nsydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja\ntyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen\nväkihapanta piimää.\n\nTurhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen\nrunsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet;\nhe kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai\nsynnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän\nmuullakaan väellään.\n\nMuiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut\njuttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan.\nHän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan\nsaapumisesta.\n\n\"Olemme lukeneet sen tähdistä!\" sanoi mies.\n\n\"Senkin, että hän tulisi tänne?\"\n\n\"Se oli edeltä määrätty!\"\n\n\"Missä tarkoituksessa!\"\n\n\"Jumala sen tietää!\"\n\n\"Oletteko kristitty?\"\n\n\"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme\", vastasi akka. \"Muuten emme\nsaisi oleskella siellä.\"\n\n\"Pappiko niin on sanonut?\"\n\n\"Niin, armollinen herra!\"\n\n\"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?\"\n\n\"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat\", sanoi mies huoaten.\n\n\"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen\", lisäsi\nakka. \"Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin\nvoihan olla toinen.\"\n\n\"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?\"\n\n\"Ei aina!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Riippuu ennustuksen laadusta!\"\n\n\"Se riippuu teistä?\"\n\n\"Ei, vaan kohtalosta!\"\n\n\"Tehän olette kohtalo!\"\n\nMolemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja\nja kääntyivät pois.\n\n\"Jos olen loukannut teitä\", sanoi piispa, \"tein sen vastoin tahtoani.\"\n\n\"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut.\"\n\n\"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?\"\n\n\"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?\"\n\n\"Tai kahta samanlaista kättä?\"\n\n\"Luulen sen olevan harvinaista.\"\n\n\"Siitä kirjasta me luemme!\"\n\n\"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?\"\n\nPiispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä\ntarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.\n\nTämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei\nhän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden\nviivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja\ntaivutti päänsä.\n\n\"Ettekö salli minunkin katsoa?\" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän\nheittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti\nkatseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: \"Miksi olette tullut\ntänne?\"\n\n\"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?\"\n\n\"En!\" vastasi nainen.\n\n\"Emme tahdo!\" lisäsi mies.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Se voisi käydä meille kalliiksi.\"\n\n\"Vaiti!\" huusi mies.\n\n\"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?\"\n\n\"Me olemme viheliäisiä hutiluksia...\"\n\n\"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua.\"\n\n\"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?\" sanoi piispa.\n\nNyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi\nsaada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä\nukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Saat itse\nvastata seurauksista.\"\n\nHeidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa\nsuuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän\nheti tälle kätensä.\n\nAkka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella.\n\n\"Teitä odottaa jotakin hirveää!\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Tässä maassa!\"\n\n\"Nytkö pian?\"\n\n\"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta.\"\n\n\"Silloin olen luultavasti kuollut!\"\n\nVielä kerran katsoi akka hänen kättään. \"Te heitätte pois\nmenneisyyden ja nykyisyyden.\"\n\n\"Mitä saan sijaan?\"\n\n\"Ette mitään!\"\n\n\"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset\", sanoi piispa\nnauraen.\n\n\"Noudattakaa neuvoani!\"\n\n\"Kuinka se kuuluu?\"\n\n\"Älkää tulko enää Suomeen.\"\n\n\"Luultavasti en sitä teekään.\"\n\n\"Tiedättekö\", sanoi akka, \"että olen nähnyt tähtenne!\"\n\n\"Onko minullakin sellainen?\"\n\n\"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt\ntunnen sen.\"\n\n\"Minustako?\"\n\n\"Silmistänne, niissä on sukulaisside.\"\n\n\"Minun tähteni on _ollut_ loistava, sanot, nyt olen minä käynyt\nvanhaksi.\"\n\n\"Se ei ole mikään syy!\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven\ntaa.\"\n\n\"Meneekö pilvi ohitse?\"\n\n\"Riippuu itsestänne!\"\n\n\"Voinko tehdä jotain sen suhteen?\"\n\n\"Murtautua lävitse.\"\n\n\"Siitä pidän huolen!\"\n\n\"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä\nvankina...\"\n\n\"Sitä ei tee kukaan!\"\n\n\"Eräs nainen tekee sen.\"\n\n\"Mene helkkarissa tiehesi!\" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet\nluotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen\neukolle tukaatin: \"Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka\nojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'\"\n\n\"Jalo herra\", vastasi eukko, \"he ovat halukkaimpia moiseen!\"\n\n\"Olisihan minun pitänyt arvata se\", jupisi Hemming itsekseen.\n\"Siitähän puhutaan yleisesti.\"\n\nSten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa,\nja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista\nyöilmasta.\n\nTaivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. \"Vai niin, yksi noista\ntuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?... En kiellä,\nettä minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain\nsadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin\ntaivaalla... Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming\nGaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan\nvähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni\nminusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.\n\n\"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä\nsuurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat\nminua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan,\nyhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan\nkuolemaan saakka! \"\n\n\"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja\npalvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on\nollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta\nvuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat\npojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen... _Sen_ pitäisi\nsiis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä\nollut -- toisia se saa... Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat.\nMutta ennustus, kirottu ennustus...? Hullutusta; voin saada surmani\nmiekasta, mitäs siitä?... Kuolemaa en pelkää, mutta pettää...? Ei\nmikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada\nminua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!\" Ja piispa ojensi kätensä\nja katsoi taivaalle... \"Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan\ntähti?\" Hän hätkähti ja jupisi: \"Alkaa tulla kylmä!\" Sitten lähti hän\nkotaan.\n\nSeinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille\nvieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen.\nRitari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun\ntaasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.\n\nHemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku\nerityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän\nrukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan.\n\"Ja kaikkien laita on niin\", huudahti hän. \"Kukaan ei käy vapaana,\nkukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa\novat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa\ntukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu...\" Hän rukoili\nsydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja\ntiesi mikä hauras tuki oma voima oli... Sellaista saarnaa ei ollut\nennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan\npäätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään\nja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion\nesineeksi kuin valtionhoitajakin.\n\nMustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. \"Te voitte tutkia\nsydämet ja munaskuut!\" sanoivat he.\n\n\"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?\"\n\n\"Kyllä, kun te saarnaatte!\"\n\n\"Ja kun omanne tekevät sen?\"\n\n\"Silloin kuuntelemme heitä!\"\n\n\"Älkää panko pahaksenne\", kuiskasi akka.\n\n\"Luulit voivasi minua pelotella?\"\n\n\"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on\nolemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi.\"\n\n\"Mitä tiedätte siitä?\"\n\n\"Puhuittehan juuri siitä.\"\n\n\"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!\"\n\nVarhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten\nja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille\nseuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha\nukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana\nMaununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.\n\n\"Mihin he livistivät?\" kysyi Juhana herra.\n\n\"Saunaan!\" vastasi asemies nauraen.\n\n\"Oletteko te ollut siellä?\"\n\n\"En, minun käskettiin odottaa.\"\n\n\"Siellähän on jotakin nähtävää!\" sanoi Sten. \"Tulkaa, lähtekäämme\nheti sinne.\"\n\nNopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.\n\nVähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi\nhuonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin\nladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet\naivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi\ntäytti koko saunan.\n\nSen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä\ntoista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia\nniin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä\nmillänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.\n\nKun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma\nlöyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat\nniin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.\n\nMutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä\nluonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.\n\n\"Tämä on itse terveys\", sanoi hän. \"Tällainen kylpy tekee minut\nviittä vuotta nuoremmaksi.\"\n\n\"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa\nmaisemaa.\"\n\n\"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä.\"\n\n\"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle.\" Osoitettu vierasvaraisuus\npalkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei\nkoskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.\n\nMatka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa\ntaulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua\nkansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä,\nleipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen\nvain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin\netupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja\nkärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.\n\nPorista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli\nlinnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra,\nlämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle.\nHämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen\nlähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.\n\nSiellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina\nrouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä\nja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen\nluokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle,\nherra Erik Turenpojan leskelle. \"Minä en tosin häntä tunne\",\nkirjoitti Kristina, \"mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon\nhyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen\nrakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni,\näitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä.\"\n\nPormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle\nhartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen\nJumalan siunausta.\n\nStrengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi\nmikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden\nsisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja\nja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt\noli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen\naikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa\nläsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja\nsangen tervetulleella vierailullaan.\n\nTönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että\nvenäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.\n\n\"Sitten emme mekään odotuta itseämme\", sanoi Sten herra kirjeen\nluettuaan.\n\nMatka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden\nja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä;\nkuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja\nhilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.\n\nParin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen\njohdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa\nidästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis\nsyysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein\nyhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.\n\nSilloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.\n\n\"Mitähän se lienee?\"\n\nMetsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään,\nsaattoivat he päästä eteenpäin.\n\n\"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin\", sanoi valtionhoitaja.\n\"Ratsastakaa edeltä, herra ritari!\"\n\nNäitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi\ntäyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.\n\nSilloin kuului naisen kirkaisu.\n\n\"Seuraa häntä, Esbjörn!\"\n\nNämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain\nminuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.\n\nKaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan,\nminkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.\n\nMutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis\nneitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein\nleimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.\n\n\"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää\", ajatteli ritari\nensi näkemältä.\n\n\"Päästäkää hänet!\" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden\nmakasi maassa.\n\n\"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan\",\nvastasi vanhempi miehistä.\n\n\"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni\", lisäsi\nnuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.\n\nMutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.\n\n\"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne\nvaimon\", sanoi neitsyt halveksivasti.\n\nMies päästi tytön ja kääntyi päin. \"Siten ei ole vielä kukaan minua\nnimennyt\", sanoi hän.\n\n\"Minä teen sen!\"\n\nHän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän\npetoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä\npelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.\n\nRitari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti\nedellinen nopeasti esille.\n\n\"Pois täältä!\" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren\nneitsyen väliin.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi neitsyt hämmästyneenä.\n\n\"Kaunis neitsyt, minä...\"\n\n\"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin\", lisäsi hän ylpeästi.\n\n\"Minä luulin...\"\n\n\"Kai niin, etten voisi itse selviytyä... Kiitos vain!\" Näin sanoen\nkäänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. \"Tulkaa\ntänne, Turo\", sanoi hän.\n\nMies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.\n\nOli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen\nkasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia\nsanoja ja soimauksia.\n\nSillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt\njoutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä\nSten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:\n\n\"Valtionhoitaja!\"\n\n\"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?\"\n\n\"Ettekö tunne minua?\"\n\n\"Anna Bjelke!\"\n\n\"Niin vain!\" huudahti hän iloissaan.\n\n\"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni.\"\n\n\"Miten tulette tätä tietä?\"\n\n\"Eksyimme oikealta.\"\n\n\"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen\nheti jälestä.\"\n\nHän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos\nhe olisivat menneet edeltä.\n\nTytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli\nlohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan\nratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut\nmaahan.\n\nTyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.\n\nNuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan\nja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään;\nkuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.\n\nEsbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan\nei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä\nmaahan. \"Nouse pois, Outi\", sanoi hän; \"puhelkaamme asiasta lähemmin.\"\n\nTyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta\nsamassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei\nEsbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen\nmaahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.\n\nEivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen.\nEsbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi\nsitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen\nikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa\nsurmattuaan.\n\nSten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän\ntiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein\nkaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi\nvahinko sitä keskeyttää.\n\nVanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi\ntaistelua ahnain katsein.\n\nAnna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä\nhalu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.\n\nSamassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja\nhän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: \"Poikani,\npoikani!\"\n\nSilloin päästi suomalainen otteensa. \"Äiti, mitä täällä teet?\" sanoi\nhän.\n\n\"Etkö ollut luvannut...\"\n\n\"En voi elää ilman häntä!\"\n\n\"Eikö tyttö ole ostettu?\"\n\n\"On kyllä!\"\n\n\"Ja maksettu!\"\n\n\"Runsaalla mitalla.\"\n\n\"Silloin on hän sinun!\"\n\n\"Hän ei tahdo!\"\n\n\"Hänen täytyy!\"\n\n\"Minulla on liian monta vastassani!\"\n\nNainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen,\nkunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni\nAnna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.\n\n\"Tällä kertaa ovat _he_ vahvemmat\", sanoi nainen pojalleen. \"Toisella\nkertaa on vuoro meidän... Tule, lähtekäämme!\"\n\nKoko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat\nottivat Esbjörnin huostaansa.\n\nNaisen sanoihin: \"Tule, lähtekäämme!\" vastasi Sten Sture käskevästi:\n\"Ei vielä!\" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: \"Onko totta, mitä\nnainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?\"\n\n\"Hädän tähden!\"\n\n\"Mikset tehnyt työtä?\"\n\n\"Olin sairas.\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"Hän hoiti minua.\"\n\n\"Mitä sait korvaukseksi!\"\n\n\"Puolikon jauhoja.\"\n\n\"Oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Kaikkiko?\" matki mies. \"Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko\ntalven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi\njälleen.\"\n\n\"Suostuitko sinä kauppaan?\" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä,\njoka nyt seisoi isän vieressä.\n\n\"En siitä tiennytkään.\"\n\n\"Moiset asiat eivät hänelle kuulu\", puuttui eukko puheeseen.\n\n\"Hän tiesi, että rakastin häntä!\" puuskahti Turo. \"Ja sinä tiesit,\netten sietänyt sinua!\"\n\n\"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin:\n'Aikapahan tuo neuvot'\", puuttui vanha isä puheeseen. \"En ikinä\nuskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!\"\n\nTyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti\nepätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.\n\n\"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?\" kysyi ritari ankaralla\näänellä.\n\nEukko sai sanoiksi: \"Vaihtokauppa on tavallinen!\"\n\n\"Ainoastaan kauppatavaroilla.\"\n\n\"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha\nmies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan\nköyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni.\"\n\n\"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!\"\n\n\"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?\" huudahti\nOuti.\n\n\"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!\" huudahti\neukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.\n\n\"Lemmenjuoman?\" kysyi Outi kummissaan. \"Minä join sen, eikös niin?\"\nkuiskasi poika. \"Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen\ntietämättäni.\"\n\n\"Oi, äiti, äiti!\"\n\n\"Mutta hänen on tultava sinulle\", huusi eukko, \"tai saa isä maksaa,\nmitä on saanut.\"\n\n\"Mikä oli jauhojen hinta?\"\n\n\"Kymmenen äyrityistä!\"\n\n\"Kas tuossa!\" sanoi ritari. \"Siinä on rahat.\" Hän pani ne eukon\nkäteen.\n\n\"Mutta isän lupaus?\" sanoi eukko epäröiden.\n\n\"Siitä hän on vapaa\", vastasi ritari.\n\nEukko katsoi sääliväisesti poikaansa.\n\nTämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja\nrevityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.\n\n\"Meillä ei ole enään mitään oikeutta\", sanoi Turo.\n\n\"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!\" kirkui eukko\nja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli\nkuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän\narasti syrjään.\n\nJos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi\nhän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä\nsuurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa\nkärsimättömyyttään. \"Turo!\" huusi hän.\n\nTämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.\n\n\"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit\nluulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?\"\n\nAsemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.\n\nTuro punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi\nhämmentyneenä: \"Se on lemmenjuoman syy.\"\n\n\"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten\nolisi ikinä ollut.\"\n\n\"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta.\"\n\n\"Voit kyllä, mutta et tahdo.\"\n\n\"Tahdon kyllä\", sanoi Turo epäröiden.\n\n\"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Mitä sinä olet antanut?\"\n\n\"Hän on alinomaa torjunut minut pois.\"\n\n\"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?\"\n\n\"Vasta tänään!\"\n\n\"Hän oli niin varma asiastaan\", huomautti äiti.\n\n\"Ja sentähden osti hän tytön\", virkkoi Anna halveksivasti. \"Hyi, hyi,\nTuro! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois.\"\n\n\"Voinko tehdä sen?\"\n\n\"Jos vain tahdot!\"\n\nEnsi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: \"Sanokaa minulle,\nmitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Lupaatko myös totella?\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Lähde sitten heti täältä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Maailma on suuri!\"\n\n\"Minä en kelpaa mihinkään.\"\n\n\"Pestaudu merimieheksi.\"\n\n\"Merimieheksi!\" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.\n\n\"No, etkö kelpaa siihen?\"\n\n\"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!\"\n\n\"Ja jättää minut yksin pirttiimme!\" huusi eukko.\n\n\"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka\nvalmistitte\", vastasi Anna. \"Oikeastaan saatte iloita, että poikanne\non tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata\nparempana ihmisenä.\"\n\n\"Onko Outi silloin...\" Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein\nrukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.\n\n\"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel,\njolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista.\"\n\n\"Tulette olemaan minuun tyytyväinen\", sanoi Turo. \"Tule, äiti!\"\n\n\"En luota häneen\", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä\nlähinnä.\n\n\"Mitä tahdotte vielä tehdä?\"\n\n\"Kuulehan, vaimo!\" huusi Anna äidille. \"Tule lähemmäksi, tahdon sanoa\nsinulle jotakin.\"\n\nTämä totteli vastahakoisesti.\n\n\"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?\"\n\n\"Hän on ainoa lapseni.\"\n\n\"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!\"\n\n\"Sehän jääkin hänelle!\"\n\n\"Ei, tyttö seuraa minua!\"\n\n\"Se on oikein.\"\n\n\"Mutta silloin jää isä yksin.\"\n\n\"Saa hyvin jäädäkin!\"\n\n\"Minä en sitä soisi...\"\n\n\"Ettehän vain tahtone...?\"\n\n\"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet\nläpeensä, annat hänelle poikasi osan.\"\n\n\"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en\ntee.\"\n\n\"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä\nsinun tähtesi, vaan tytön tähden.\"\n\nSe tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti\nhäntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja\nsovinnolla puristivat he toistensa kättä.\n\nEukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella\nAnnaan. \"Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt\", sanoi hän.\n\"Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte.\"\n\nAnna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo.\n\"Tiedättekös mitä, vaari\", sanoi hän, \"minua haluttaa ottaa Outi\nkotiin luokseni.\"\n\nTyttö päästi ilohuudon.\n\nMolemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.\n\n\"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi\", lisäsi neitsyt,\n\"muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon\npalattua, siitä on syytä puhua vasta silloin.\"\n\n\"Tahdotko silloin?\" kysyi Turo.\n\n\"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!\" Mutta Outi puristi hänen\nkättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.\n\n\"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!\" huudahti piispa\nsillä välin. \"Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen.\"\n\n\"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin\", lisäsi Sten\nSture. \"Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen\ntahtoonsa.\"\n\nHerra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen\nsilmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton\nihastus.\n\nKun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot\ntyytyväisyydestä. \"Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden\nkuluessa tuonut rouva äidilleni\", sanoi hän nauraen; \"mutta nyt\ntäytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää\nOutia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle.\"\n\n\"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa\", sanoi Sten herra.\n\"Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin.\"\n\nNiin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.\n\nValtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta\naivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana\nMaununpoika.\n\n\"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?\" kysyi Sten Sture.\n\n\"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää\", vastasi neitsyt.\n\"Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä\", lisäsi piispa.\n\n\"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys,\njoka on annettu minulle.\"\n\n\"Ja kuinka se kuuluu?\"\n\n\"A.B.\"\n\n\"A.B.!\" toisti Sten Sture.\n\n\"A.B!\" huokasi Juhana Maununpoika.\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta\nsillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan\", lisäsi\nAnna neitsyt nauraen.\n\n\"Siitä saimme jo Turussa todisteen\", sanoi Sten herra ja heitti\nkatseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.\n\n\"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle\", sanoi Anna.\n\"Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset,\njotka jalo isäni alotti.\"\n\nJa hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten\nsiitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.\n\nKeskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. \"Tulette\nväärältä päin, jalo herra\", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen;\n\"lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan.\"\n\n\"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva\näitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää.\"\n\n\"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?\"\n\n\"Niistä mielelläni luovun!\"\n\nMutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli\nhuomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian\noltiin suurella pihalla.\n\nGunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua\nvierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi\ntakaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.\n\nMonet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa\ntervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian\nympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen\nkanssaan neuvotella maan asemasta.\n\nHeistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko\nmaan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin\nkäännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille,\nettä hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita\nhän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen,\nettä Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa,\nja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla\nitäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat\nsitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat\nhänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra\nosoittanut niin suurta neuvokkuutta.\n\nHerra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa,\nja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei\nlainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli\nvanhaa tuttuaan.\n\n\"Voin hyvin sanoa\", virkkoi ritari, \"että olen kuin runko, jonka\nkaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu\nsuvustani, uhkaa täyttyä.\"\n\n\"Onhan teillä kaksi poikaa?\"\n\n\"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin.\"\n\n\"He voivat tulla toisiin ajatuksiin.\"\n\n\"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen\ntäyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva.\"\n\n\"Minusta?\"\n\n\"Ja teidän kauniista tyttärestänne.\"\n\n\"Anna on vielä hyvin nuori.\"\n\n\"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas\nolentonsa täytyy ihastuttaa jokaista.\"\n\n\"Aikapahan näyttää, herra ritari.\"\n\n\"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken,\nmatkustamaan tänne?\"\n\n\"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke\nHannunpoikaan?\"\n\n\"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee\nse enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi,\njos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne.\"\n\nGunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. \"Anna on nuorin ja voinpa\nsanoa rakkain lapseni\", virkkoi hän. \"Melkein kuin ihmeellä pelastui\nhän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä\nhänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat...?\"\n\n\"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa\nEngelbrektin murhaajan pojanpoikaan?\"\n\n\"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta\npuhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan\nteitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa,\nkieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän\ntielleen.\"\n\n\"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu\npelastavaksi enkeliksi suvullemme.\"\n\n\"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen.\"\n\nKaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset\nlähettiläät.\n\nAlinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen\neleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä\nja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka\nkoituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia\npysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat\nsopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse\nvahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja\ntätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.\n\nMutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan\npidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme\nhieman ympärillemme Viipurissa.\n\nOutista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan\nkaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt.\nMyrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa\nniihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen\nkatsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko\nlinannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu\nnautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.\n\nMutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä\npelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen\nsaksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut\ntulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.\n\nViikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna\nvarhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Älkää antako heidän viedä minua täältä!\" huudahti hän epätoivoissaan\nja kyynelsilmin.\n\n\"Kenen? Keiden?\"\n\n\"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!\"\n\n\"Luultavasti sinun puheillesi.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo... Minua pelottaa.\"\n\n\"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät\nvastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun.\"\n\nNuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta,\nkuinka hän kaipasi tytärtään.\n\n\"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?\" kysyi Anna.\n\n\"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä.\"\n\n\"Hänen mielestään\", puuttui Turo puheeseen, \"voisi Outi tulla kotiin,\nkun minä lähden pois\".\n\n\"Se pitäisi hänen sanoa itsensä.\"\n\nAnna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan\nnähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.\n\nHän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä\noli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.\n\n_He_ eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti\nhänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen\nei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi\ntahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna\nsiitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.\n\nKun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat\nmiehet sangen kiihtyneinä.\n\n\"Hän ei tahdo!\" huudahti vanhus.\n\n\"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin\", lisäsi\nTuro.\n\n\"Jolleipä olisikaan muuta!\" nyyhkytti Outi.\n\n\"Vaiti!\" jupisi ukko.\n\n\"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!\" liitti Turo\nkuiskaten.\n\n\"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!\" huudahti Outi. \"Teitä\nuhkaa suuri vaara, jalo neitsyt.\"\n\n\"Minuako?\" kysyi Anna kummissaan.\n\n\"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa\nteitä\", virkkoi Turo.\n\n\"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?\"\n\n\"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa.\"\n\n\"Uhkaavasta vaarastako?\"\n\n\"Siitäkin.\"\n\n\"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte\nminulle sanoa, on janottava suoraan.\"\n\n\"Mustalaisiahan niitä on tullut.\"\n\n\"Teillekö?\"\n\n\"Ne eivät tohdi tänne.\"\n\n\"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava.\"\n\n\"Ei, he sitä tahtovat!\"\n\n\"He tuntevat siis minut?\"\n\n\"Siltä kuulostaa.\"\n\n\"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene\nheidän luokseen.\"\n\n\"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne.\"\n\n\"Täytyyhän minun!\" huudahti tyttö.\n\n\"Mikä pakottaa?\" kysyi Anna.\n\n\"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin\nsilloin epäillä?\"\n\n\"Sanon kuten on\", puuskahti ukko. \"Saara muori tietää, että noituus\non kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä\nparas palkkio saada Outi takaisin.\"\n\n\"Miksette sano, että se on minun tähteni?\" lisäsi Turo katkerasti.\n\n\"En sano muuta kuin minkä tiedän.\"\n\n\"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole\nläsnä?\" kysyi Anna uteliaasti.\n\n\"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt\nedellisenä päivänä.\"\n\n\"Määräsikö hän jonkun varman ajan?\"\n\n\"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan.\"\n\n\"Täytyykö minun tulla yksin.\"\n\n\"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte.\"\n\n\"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen\nvarmasti.\"\n\nKun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan,\nAnna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra\nJuhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja\nlisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.\n\nMutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.\n\nSilloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu\nmatkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin\nhe olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.\n\n\"Antakaa minun mennä!\" pyysi Anna innokkaasti.\n\n\"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!\"\n\n\"Minun ei tarvitse mennä yksin.\"\n\n\"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?\"\nkysyi ritari.\n\n\"Tahdotteko tosiaankin?\"\n\n\"Totisesti olisi se minulle suuri ilo.\"\n\n\"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?\"\n\n\"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän\npalaamiseenne saakka.\"\n\nAikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana\nseurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli\nkolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja\nvaivalloinen.\n\nAnna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän\noli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä\nsallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa\nosoittaa, kuinka kiitollinen oli.\n\n\"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!\"\nsanoi ritari.\n\n\"Kuinkas te olitte ennustukseenne?\" kysyi Anna. \"Se oli minusta aivan\nliian arvoituksellinen.\"\n\n\"Ettekö voi sanoa sitä minulle?\"\n\n\"Te epäilisitte sanojani.\"\n\n\"Miksi moista luulette?\"\n\n\"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon.\"\n\n\"A.B. -- sehän olen minä!\"\n\n\"Sen olette jo sanonut minulle!\"\n\n\"Mutta silloin -- silloin...?\"\n\n\"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet\nvetävät yhteen.\"\n\nAnna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti\nsylen verran edelle.\n\nRitari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. \"Minun ei olisi pitänyt\nsanoa sitä hänelle\", ajatteli hän.\n\nMutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin\nettä se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. \"Voitteko antaa minulle\nanteeksi?\" kysyi hän.\n\n\"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!\"\n\n\"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta\nteidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta.\"\n\n\"Se ei minua kummastuta.\"\n\n\"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova... Ajatelkaas,\njos hän sanoisi -- samaa.\"\n\n\"Kääntykäämme takaisin!\"\n\n\"Pelkäättekö?\"\n\n\"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu.\"\n\n\"Ettekö tahdo sitä?\"\n\n\"Teidän tähtenne!\"\n\n\"Voiko välttää kohtaloaan?\" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\nSamassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi\ntakajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa,\njoka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi\nonneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen\nhevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.\n\n\"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti\", sanoi Anna punastuen\nhäpeästä. \"Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni.\"\n\n\"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa.\"\n\nOli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta\ntervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien\nvarteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi\nliikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:\n\n\"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat\nmeille Satakunnassa.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä\njään tänne ja tulen perästä.\"\n\nAnna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa.\nKun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen\nnainen hänen edessään. \"Terve tuloa!\" sanoi hän.\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?\" kysyi nainen\nsitten.\n\n\"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!\" Ja Anna viittasi\npalvelijaparveen, joka lähestyi.\n\n\"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla\nniin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai\ntietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!\"\n\n\"Alatteko jo ennustuksenne?\" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.\n\n\"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni\",\nhuudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan\ntupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut\npata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa\nhuoneeseen.\n\n\"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo\non määrännyt osaksenne!\"\n\nJa hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä\ntenhoäänellä: \"Juokaa!\"\n\nMutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen\nkatseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen\nvallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi\nkääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja\nulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu... Huoneeseen levisi\nmelkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan,\nyhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: \"juokaa, juokaa!\"\n\nHän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui\nhänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui\njoiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja\nhuoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: \"Juo, juo!\"\n\nJa hän vei juoman huulilleen ja joi!\n\nSillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä\nsulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen\ntietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei\nkaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä\nmitään kosketusta ei hän tuntenut... Vihdoin saattoi hän raottaa\nsilmäluomiaan... Noita oli poissa... laulu oli vaiennut... hän seisoi\nyksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat\nsiniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle...\n\nSilloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin\nlevittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän\nmuotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne\nrimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden\nvilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle:\n\"Sovitusta, sovitusta!\"\n\nSamassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja\nsiihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin\nkiinnitti katseensa Annaan ja huusi: \"Sovitusta, sovitusta!\"\n\nMuuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen\nponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: \"Mitä minun on\ntehtävä?\"\n\nHälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli\naivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan\nunta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen\nsukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu\nlöydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä,\njos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän\ntähden.\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\" kysyi Anna uudelleen.\n\n\"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille,\njoka ensiksi teille kätensä ojentaa!\"\n\nRitari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta,\njota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta\nhän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin\ntäytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi\nsiihen, että kuuli Saara muorin sanovan:\n\n\"Nyt, neitsyt, on aika nousta!\"\n\nKun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä\nsammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen\nsamassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.\n\n\"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve\nja reipas!\" sanoi hän mennen lähemmäksi.\n\nAnna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta\nyhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin\nennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja\nviisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa\nsaanut olla.\n\nKun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut\narvata syytä kiihkeään liikkeeseen.\n\nHän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut\nmetsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa\ntuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan\nseuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.\n\n\"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne\", lisäsi hän,\n\"ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa\nteille tapahtuisi.\"\n\nAnna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle\nreippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin\nsanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut\npovuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet,\nkun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään.\nHe odottivat kai jossain läheisyydessä?\n\n\"Ei\", vastasi puhuteltu. \"He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä\npalaa koskaan.\"\n\n\"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?\"\n\n\"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta\", vastasi\nSaara. \"Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja\nhe menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat.\"\n\nTämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan\nsielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo\nlähtisi.\n\nMutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän\nsanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen\nvanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin\nja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos\ntyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä\noli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.\n\nAnnan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja\nvarmasti tuli vastaus.\n\n\"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin\ntilaa!\"\n\n\"Ja Outi?\" jupisi Turo. \"On isänsä luona!\"\n\n\"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!\" Eukko nyökyttelihe edestakaisin.\n\"Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!\"\n\n\"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin\", virkkoi Anna. \"Ette\ntiedä, mihin minä pystyn.\"\n\n\"Ole mies, Turo\", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.\n\nSillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä\ntahtoi viedä mukanaan.\n\n\"Ei!\" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. \"Ei\nvanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!\"\n\n\"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon...?\"\n\n\"Siitä tulee vain viekkaita juonia... Ei, nyt pidän kiinni siitä,\nmitä olen sanonut...\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Turo!\" huudahti Anna. \"Viipurissa on juuri muuan\nlaiva lastattuna, seuraa sen mukana.\"\n\n\"Saanko minä?\" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. \"Saanko tulla heti\nmukaan?\"\n\n\"Antaa hänen tulla\", kuiskasi ritari Annalle. \"Muuten asetetaan uusia\nesteitä.\"\n\nAnna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja\nparkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä,\nveitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli\notettava mukaan.\n\nTämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai\ntulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä\nparempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: \"Nyt olen\nvalmis!\"\n\nJäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen \"Jumala siunatkoon!\"\nÄiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä\nkaikkia vaaroja vastaan.\n\nNiin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän\nsaattueensa joukossa.\n\nMutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse\nkokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat\nruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän\nnäystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden\nmuodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä\nsinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.\n\n\"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette\", huudahti ritari\nkummissaan.\n\n\"Kanta-isän-ne...\"\n\n\"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa\nKalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko,\nettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille.\"\n\n\"Niin, sitä en kai tee koskaan\", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.\n\n\"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on\ntavallaan ennustettu teistä.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän\nsukuni kohtaloon.\"\n\nAnna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt,\nnuori neitsyt!\n\n\"Sitten povaus.\"\n\n\"Povaus?\"\n\n\"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle\nteistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne\nopastivat minua... Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne\nsydämeni hartaimman toivomuksen!\" Ritari oli niin kiintynyt\njuttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei\nvoinut salata.\n\n\"Mitä äitini vastasi?\" kysyi Anna.\n\n\"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin\nsiihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan;\nratkaisu on yksistään teistä riippuvainen.\"\n\nKuinka puna palasi poskille!... Hänen poikansa, sehän voisi käydä\nlaatuun... Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän\nmiellyttäisi.\n\nLieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin\nrynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni\nlaululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:\n\n\"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?\"\n\n\"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina\nrouvaltakin.\"\n\n\"No, ja --?\"\n\n\"En tiedä, suostuuko äiti.\"\n\n\"Ja te itse?\"\n\n\"Minä tottelen!\"\n\n\"Sama se jomminkummin?\"\n\nKuinka Anna punastui! \"Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan\nRuotsin.\"\n\n\"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja\nsallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys.\"\n\n\"Kysykää, kyllä vastaan!\"\n\n\"Onko teillä ketään armasta ystävää\", vastasi hän helkkyvällä\nnaurulla.\n\n\"Ei muita?\"\n\n\"Ei niin ketään!\"\n\n\"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle\nsananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan\npoikani.\"\n\n\"Entä jollen miellytä heitä?\"\n\n\"Sitä en pelkää!\"\n\n\"Mitä silloin tekisitte?\"\n\n\"En voi ajatella mahdottomia.\"\n\n\"Aikapahan näyttää.\"\n\n\"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?\"\n\n\"Kenties pitääkseni sitä enemmän!\" vastasi Anna värähtävällä äänellä,\nsillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän\nollut melkein lupautunut ritarille itselleen?...\n\nHän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen\njohdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli\nyksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat\nmenneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän\nei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään,\njoka häntä odotti... Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän\nkestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon... Mutta\nmillainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten\nmuinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se\nkärventyi? -- --\n\nKamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi\njalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen\nsuvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain\nyksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat\nkuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan\nkesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.\n\nAnnaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä... millä tavoin?... Juhana\nherra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka\nhäntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta,\njotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä,\nmutta minkä puolesta, minkä puolesta?\n\nHänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta\nkertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä\nratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan\nja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.\n\nAnna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan\nkunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. \"Me elämme\ntäällä hiljaista ja yksinäistä elämää\", sanoi tämä. \"Tiedän hyvin,\nettä jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja\nparempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole\nitse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi\ntulla mukaan.\"\n\n\"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas\näiti...\"\n\n\"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua.\"\n\n\"_Hän_, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni\", ajatteli Anna ja\nvastasi sentähden nöyrästi: \"Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se\nmiellyttää minua parhaiten!\"\n\n\"Matkusta sitten, siunattu lapseni!\" sanoi Gunilla rouva sulkien\nhänet syliinsä. \"Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun\nmentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän\nneitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!... Miksi itket,\nAnna, pelkäätkö sinä?\"\n\n\"Ei, äiti, minä en pelkää mitään.\"\n\n\"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on\nluvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa...\"\n\n\"Niin, minä tiedän...\"\n\n\"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän... onko hän kenties\nsanonut sinulle...\"\n\n\"Kaiken, rakas äiti, kaiken!\" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä\näidin helmaan.\n\n\"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani\", virkkoi Gunilla rouva\ntyytymätönnä. \"Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen\nsuunnitelmistaan.\"\n\n\"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että\ntunnen ne edeltäpäin.\"\n\n\"Sinä saat valita vapaasti!\"\n\nKun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin\nvihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta\niloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden\najatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi;\nmutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei\nenää tuntenut.\n\nHerra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut\nTuron suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja\nhankki hänelle pestin laivalla.\n\nVaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua\nvanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki\nuuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi\nveikistellä hänellekin.\n\nTuro ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt\nkuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli\nhänelle nyt suopeampi.\n\nEräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi\nrientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta\npelästyksekseen kohtasikin hän Turon.\n\n\"Tuletko minun tähteni?\" sanoi Turo.\n\n\"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä...\"\n\n\"Ei mitään niin kiirettä!\" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa\ntytön ympärille.\n\n\"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!\"\n\n\"Sano pian, että rakastat minua!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"... Hän ei tohtinut muuta.\n\n\"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?\"\n\n\"Kyllä, lupaanhan minä!\"\n\n\"Suutele sitten minua!\"\n\nEi nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että\nEsbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä\nminkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!...\n\nLaiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.\n\nNeljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli\ntehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän\noli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta\ntyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi\njäähyväiset sukulaisille ja ystäville.\n\nHemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi\nikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen,\nettei enää tulisi Suomea näkemään.\n\nHerra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta,\nhänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä\nvakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän\nhellyydellä.\n\nVihdoinkin kääntyi tuuli... Matkalaiset riensivät laivoihin...\nJäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä\nmuutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt\nrantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.\n\n\n\n\n5.\n\nSYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.\n\n\nIsä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen\njalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi\narkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa\ntilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.\n\nHurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen\nsangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni\noljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan\npiti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään\nluoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen\nrukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina\nrouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes\narkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan\nkeskusteluun.\n\nTiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen,\njota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli\nsekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta\narvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin\nankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään\nheidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen\nsuunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää\ntuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta\npuolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa\ntahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan\narkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli\npiispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes\nhalusi tutustua niihin.\n\nPitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista\npuuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja\ntoiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet\nainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään.\nHänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin;\nhän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen\nluottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään\nepäilyksille.\n\nNyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen\npergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan\nkoko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt,\nettä yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki\nuskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.\n\nKun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän\nriensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen\nkiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman,\nettä he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän\nrukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin\nettä he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea\nrukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän\nei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin\nmukanaan.\n\nJohannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset,\njoita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että\nmyöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä\najattelematta niin kauan kuin voi.\n\nHänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin\nJohanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa\nmuistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden\nkuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra\nErik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin\ntuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.\n\nEdellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa\ntahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava\nvaltionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä,\nettä hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut;\njos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin\nsuretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän\noli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä\nuskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.\n\n\"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?\" ajatteli Jaakko\nherra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän\nhuolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.\n\nKustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän\nunhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan\nhänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli\nkaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta\ntyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja\npäivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen\nettä hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin\nkirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, \"kuka ei tiedä, että petos ja\nvilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan\nvaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne\nolemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka\nkehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen.\"\n\nArkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät\nhänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli\nvieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin\ntunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan;\ntämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin\naavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain\nolisi voinut.\n\nIsä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi\nhän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta\najatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan;\nmutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa\njälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina,\nhellittämättömämpinä kuin ennen.\n\nIsä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin\nkasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin\nsyvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen,\npalaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi\nhänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!\"\n\nJohannes katseli häntä osaaottavasti: \"Ette ole nukkunut paljon tänä\nyönä?\" sanoi hän.\n\n\"En vähääkään!\"\n\n\"Oletteko sairas?\"\n\n\"En, mutta synkät ajatukset...\"\n\n\"Entä rukous?\"\n\n\"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan.\"\n\n\"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun.\"\n\n\"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin.\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?\"\n\n\"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois.\"\n\n\"Se ei kummastuta minua!\"\n\n\"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti\", lisäsi arkkipiispa\nnousten vuoteelle istualleen, \"mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua\nympäröivät.\"\n\n\"Vaarat?\"\n\n\"Minun henkeäni tavoitellaan!\"\n\n\"Ketkä niin tekevät?\"\n\n\"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin\nonnettomaan valtionhoitajan vaaliin.\"\n\n\"Sitä ei usko kukaan.\"\n\n\"Piispat ja papit uskovat.\"\n\n\"Ettekö äänestänyt kuten hekin?\"\n\n\"Mutta tulos, tulos!\"\n\n\"Eihän se siitä lainkaan riippunut.\"\n\nJaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. \"Oli ensi kerta\nelämässäni\", sanoi hän, \"etten ollut voittavan puolueen etunenässä.\nMinut on lyöty.\"\n\n\"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että\nSten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle.\"\n\n\"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan.\"\n\n\"Ainoastaan vanhat.\"\n\n\"Minä kuuluin heihin.\"\n\n\"Teidät houkuteltiin siihen.\"\n\n\"Kirkon tähden!\"\n\n\"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras\nvaadi pysymään Tanskasta erillään?\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys!\"\n\n\"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat\ntanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten\nSture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua\nteihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään!\"\n\n\"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa\nteidän linnassanne...\"\n\n\"Panetteko sen minun syykseni?\"\n\n\"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin\ntahtovan pyyhkiä pois muiston siitä...\"\n\n\"Muistaako hän sen vielä?\"\n\n\"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra.\"\n\nArkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. \"Olen mennyt liian pitkälle\nvoidakseni palata takaisin\", sanoi hän. \"Sitä paitsi on liian suuri\nse häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon,\nsanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani\nkieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua\nnäyttämöltä.\"\n\n\"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?\"\n\n\"Herra Kustaa Trolle.\"\n\n\"Eikö hän ole Tanskan ystävä?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen\nkanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin\ntoisilleen.\"\n\n\"Tietääkö Sten herra siitä?\"\n\n\"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia,\nkunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi.\"\n\n\"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin\nasti?\"\n\n\"Aion välttää häntä.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?\"\n\n\"Ei, ei mitään!\"\n\n\"Ja kuitenkin...\"\n\n\"Elkää minua kiusatko.\"\n\n\"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse\nsaarnaatte.\"\n\n\"En ole sitä unhottanut.\"\n\n\"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!\"\n\nArkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. \"Minä siedän teiltä\nenemmän kuin monelta muulta\", sanoi hän. \"Mitä Sten herraan tulee,\nolisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut,\nsaa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen\npolkujaan eikä maksa puhua siitä\", virkkoi hänen armonsa ja teki\ntorjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.\n\n\"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?\" kysyi\nisä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.\n\n\"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha\nmies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?\" Ja taasenkin purskahti\nhän itkuun.\n\nJohannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen\nsielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. \"Menen\nainoastaan kirjastoon\", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.\n\n\"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista\nsitten tahdon puhua kanssanne.\"\n\nMutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi\ntasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei\nhän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin,\nmutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli\nkäynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa\ntahtoa. \"Hän tekee oikein, kun tahtoo erota\", sanoi hän itsekseen.\n\"Hänen aikansa on ohitse!\"\n\nHän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan\nkuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui\nhänen ylitseen.\n\n\"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy\nteidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on\nsanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet.\"\n\nTunnemme jo niiden sisällön.\n\nKun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: \"Kunnianarvoisa isä,\nälkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa\nonnettomuutta maahan.\"\n\n\"Mistä sen päätätte?\"\n\n\"Hänen kirjeistään.\"\n\n\"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?\"\n\n\"Te olette hänen tiellään.\"\n\n\"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle\ntottelevainen, kuuliainen poika.\"\n\n\"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!\"\n\nHänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä\nJohannekseen. \"Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne\nkanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!\"\n\n\"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista\nkaksimielisyyttä?\"\n\nÄänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti\nojensi hänelle kätensä.\n\n\"Älkää panko pahaksenne\", sanoi hän. \"Ajatelkaa sanojani!\"\n\n\"Pidät siis niistä kiinni?\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Sellaista kiittämättömyyttä!\"\n\n\"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt\nepäluuloiseksi.\"\n\n\"Mutta varoitukset?\"\n\n\"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava\neroamaan.\"\n\n\"Mutta Erik Trollen kirjeet?\"\n\n\"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen.\" Arkkipiispa istui\nliikkumatonna ja tuijotti eteensä... \"Olenko minä lyöty sokeudella?\"\nsanoi hän. \"Olette luottanut liiaksi toisiin.\"\n\n\"Kas tässä!\" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. \"Olen äsken vastannut\nkirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon\nvetäytyä syrjään.\" Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.\n\n\"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään\ntahtovan ahdistaa henkeäni?\"\n\n\"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte.\"\n\n\"Mutta muualta, arvelet?\"\n\n\"Toivon, ettei muualtakaan!\"\n\n\"Etkö ole varma?\"\n\n\"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti\nluottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!\"\n\nPiispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki\nkissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja\nkatsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen\nseinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään,\nja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt\nympäri ja sanoi kuiskaten: \"Sinä tarkoitat rouva Bontia?\"\n\nJohannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. \"Epäilettekö häntä?\"\nsanoi hän melkein tietämättänsä.\n\n\"Hiljaa!\" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. \"Niin, minä\nepäilen häntä.\"\n\n\"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?\"\n\n\"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!\"\n\n\"Mutta tuollainen elämä?\"\n\n\"Se on helvetti!\"\n\nHänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä\nhetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka\nseisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.\n\n\"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!\" sanoi hän.\n\nPiispa kohotti äkkiä päänsä. \"Taivuttakaa hänet ripille!\" sanoi hän.\n\n\"En minä voi häntä pakottaa.\"\n\n\"Se tyynnyttäisi minut jälleen!\" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa\nmunkkia kohden.\n\n\"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!\"\n\n\"Jääthän tänne siihen asti?\"\n\n\"Jos niin haluatte!\"\n\n\"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden\ntunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien\nympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään,\njonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan,\nsillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!... Elämä on minusta raskas\nja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä\ntiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen.\"\n\n\"Ikuinen laupeus tekee sen.\"\n\n\"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole\nkoskaan oikein uskonut siihen... Valtaan ja kunniaan päästäkseni\nminä vain antauduin papilliseen kutsumukseen... Kuolemani jälkeen\ntullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä\nolen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin\nulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin.\nMutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut -- vaan kuten kaikki\nmuutkin -- valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden\nluita!\" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki\nkasvonsa käsiinsä.\n\n\"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän\npanee kannettavaksenne\", lausui lempeä Johannes. \"On suuri Herran\narmo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja\nteidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan\nkaihoamanne sovituksen kajastus.\"\n\n\"Kuinka voin sen saavuttaa?\"\n\n\"Rukouksen kautta!\"\n\n\"Ei se auta!\"\n\n\"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten\nsuurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne.\"\n\nPiispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua,\nhäpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet\nkävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: \"Ei mitään\nrukouksen kuulemista ilman uskoa!\"\n\n\"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla.\"\n\n\"Eikö se teitä hämmästytä?\"\n\n\"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen\nhengessä.\"\n\n\"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?\"\n\n\"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle.\"\n\n\"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?\"\n\n\"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää\nmuu hänen haltuunsa!\"\n\n\"Rukoilkaa puolestani!\"\n\nJa Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja\nparannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua\nHerralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien\nsyntien anteeksi antamista.\n\nMolemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut\npitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.\n\nJokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin\nJaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan\nparemman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty\npääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin\nja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.\n\nSillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla\nharrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi\nnyt hänelle.\n\nMutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi\naiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen\nisän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut\ntällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä\nmäärin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt\nhän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan\nystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.\n\nEräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa,\nsanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen\npuheilleen.\n\nIsä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.\n\nTämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin\nkanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti\nnuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot.\nEnnenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen\njalkoihinsa ja huudahti: \"Jollette pelasta minua, olen hukassa!\"\n\n\"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte.\"\n\n\"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja\nseuraavana päivänä karkasin sieltä... Nyt ajetaan minua takaa, mutta\nennen surmaan itseni, kuin palaan.\"\n\n\"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa.\"\n\n\"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he\nkytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon\nteille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu.\" -- Ja nuori mies\nasettui puolustusasentoon.\n\n\"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman.\"\n\n\"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä\nmunkkien metkuja... Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki\nmuutkaan.\"\n\nJohannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret\nkasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen\nsydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti,\nnyt kuten aina.\n\n\"Koettakaa nyt luottaa minuun\", sanoi hän.\n\n\"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni.\"\n\n\"Lupaan sen.\"\n\n\"Vannokaa!\"\n\n\"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan.\"\n\nPöydällä oli puukko. \"Kas tuossa, ottakaa se\", sanoi Johannes.\n\n\"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille\", sanoi mies pistäen sen\nvyöhönsä.\n\n\"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on\noikeassa.\"\n\n\"Alotanko aivan alusta?\"\n\n\"Tehkää niin.\"\n\n\"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan\nluostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut\nhoitoonsa.\"\n\n\"Silloin olette saanut oppia.\"\n\n\"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin.\"\n\n\"Se on kunniaksi opettajillenne.\"\n\n\"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä,\njona minusta tehtiin messuteini.\"\n\n\"Ja siitä ette virkkanut mitään?\"\n\n\"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi\npian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia\nlukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan\nkauniille tyttärelle.\"\n\n\"No, silloin ymmärrän...\"\n\n\"Ei voinut käydä toisin... Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä\nKaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän\nTukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä.\"\n\n\"Sen voin uskoa!\"\n\n\"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää\nitsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan.\"\n\n\"Ah!\" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. \"Siitä olen jo kuullut!\"\n\n\"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma\nluostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten\netsimään Kaarinaani.\"\n\n\"Löysittekö hänet?\"\n\n\"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista\nkyyhkystäni.\"\n\n\"Heidän nimensä?\"\n\n\"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan\nEkholmaan, herra Erik Trollen kartanoon.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten en enää tiedä mitään!\" huudahti nuorukainen katkerimmalla\ntuskalla. \"Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella\nverukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut\nviettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin,\nsyötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut\nvaltasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia\nmyöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä\nja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos.\nMinua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä\nen voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin\nVadstenan vankilassa.\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\"\n\n\"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui\nystävällisesti.\"\n\n\"Eikö hän selittänyt?\"\n\n\"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta,\nmutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä\nminut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa\näidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä.\nMinä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti\nmaailmassa saa minua suostumaan.\"\n\n\"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi\nvihityttää itseään pyhään virkaan.\"\n\n\"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät\nmitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että\nKaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi.\nNähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka\nkuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.'\nSilloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä\nhän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi.\"\n\n\"Hirveää!\"\n\n\"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä\nkulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta\nsitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin\npujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli\ntietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla\ntietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin\ntullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin\nhänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee\nkoskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse.\"\n\nIsä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä\ntodellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin\nkohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.\n\nHän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää\nikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.\n\n\"Nyt he tulevat minua noutamaan\", sanoi hän vetäisten puukon\ntupestaan.\n\nJohannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä\nvadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien\nsilmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.\n\nNopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen.\n\"Menkää tuonne!\" käski hän.\n\nPentti totteli heti.\n\nJohannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea,\nmutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.\n\nSilloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan\nympärilleen ja sanoi: \"kunnianarvoisa isä!\"\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Vadstenalainen veli?\"\n\n\"Tuleeko hän takaisin?\"\n\n\"Onko hän sitten mennyt?\"\n\n\"On, kuten näette.\"\n\n\"Hän oli karkuri.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Tiedättekö, mihin hän lähti?\"\n\n\"En kysynyt sitä.\"\n\nIsä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.\n\nPalvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen,\nheitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui\nlepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui\nhiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa,\ntyönsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.\n\nJohannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?...\nSilloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.\n\n\"Saanko ottaa tämän?\" kysyi hän. \"Olisin pelastettu, jos pääsisin\nhuomaamatta täältä.\"\n\n\"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan\nedelleenkin. Mihin aiotte lähteä?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\"\n\n\"Teidän täytyy poistua maasta!\"\n\n\"Ilman rahoja?\"\n\n\"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on.\"\n\n\"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja.\"\n\n\"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia.\"\n\n\"Minulle, jota ette tunne?\"\n\n\"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää\nmikäli voin.\"\n\n\"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!\"\n\n\"Mistä löydän hänet?\"\n\n\"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on\npetetty.\"\n\n\"Tahdon etsiä!\"\n\n\"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän\nantoi minulle.\"\n\n\"Olivatko ne tärkeitä?\"\n\n\"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki\npiispallekaan.\"\n\n\"Tiedättekö sen tarkoituksen?\"\n\n\"En minä, mutta Kaarina tietää sen!\"\n\n\"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet.\"\n\n\"Kas tässä\", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi\npunonnaisesta riippumassa povellaan. \"Ottakaa tämä ja antakaa se\nKaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu\nkäteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin,\nsäilyttäköön hän sen muistona... Sanokaa, etten unhota häntä koskaan.\"\n\n\"Kyllä teen, kuten haluatte\", vastasi Johannes ja otti sormuksen\nkätkien sen huolellisesti.\n\nSuuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien\nsilmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän\nhänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.\n\nPentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä\nJohannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi\nkaikkialta etsiä Kaarinaa.\n\n\"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani\",\nsanoi Pentti syvällä liikutuksella.\n\nKun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen\nsydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä\nLaurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä\nvoi vihoitella.\n\nMutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi\nväestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki\nkaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten\nläpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia\npuhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka\nkävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä\njonkunlaisen pyhimyskehän.\n\nEikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo\nnuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta\nhe kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin\nkummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän\nitsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta\nympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta\nSten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois\npiispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun\nisä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä\npuhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti,\ntapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen\nolevan yhden taivaan valituista.\n\nHän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne\nsiteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä\nei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma\nosoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!...\n\nIsä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän\nja vielä eräs toinen.\n\nMutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin\ntämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.\n\nJo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle\nosoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän\nkiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille\nvihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin\nkosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; _hän_ malttoi\nmielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva\nBonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia\nvihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat\nhävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi,\nettä hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä\nkuolemaan saakka.\n\nNiin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin\noli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava\nKustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun\ntämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi\nomansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa\nvastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei\nollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava\nheille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.\n\nKustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin\nhän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen -- pyhäksijulistuksen!\n\nKuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen\nesineeksi.\n\nOn totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan\nabbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän,\nettä se tulisi maksamaan suunnattomasti.\n\nMutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain\nlähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa\nherra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen\nomia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.\n\nTämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä\ntapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa\narkkipiispaa vastaan.\n\nMutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut\ntyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes\npainaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.\n\nMutta kuinka saada hänet siihen?\n\nNaisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.\n\nHän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.\n\nTämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?\n\nIsä Johannes ei häntä vielä tuntenut.\n\nHän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä\nnoussut.\n\nKun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului\nkatkerasti itkevän.\n\nLempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä\nvilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se\nantaisi, sanoi hän, \"rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen.\"\n\n\"Minä olen suuri syntinen\", sammalsi hän.\n\n\"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!\"\n\n\"Olen puhunut petollisesti.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Arkkipiispalle...\" kyynelet tukehuttivat äänen.\n\n\"Puhukaa selvemmin.\"\n\n\"Hän on antanut minulle rahoja.\"\n\n\"Mihin tarkoitukseen?\"\n\n\"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!\"\n\n\"Olette kai tehnyt sen?\"\n\n\"En, en!\" Uusia kyyneliä.\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen.\"\n\n\"Siihenkin!\"\n\n\"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin.\"\n\n\"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia.\"\n\n\"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän\nsiunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut\nyllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen\nostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut\nmonille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille.\"\n\n\"Hänen armonsa tietämättä?\"\n\n\"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä\nhäntä painavat.\"\n\n\"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?\"\n\n\"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä\nvuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon\nUpsalaan.\"\n\n\"Muistan kyllä sen.\"\n\n\"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne\nasumaan.\"\n\n\"Miksette ole tehnyt sitä?\"\n\n\"Hänen armonsa ei ole sallinut.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä.\"\n\n\"Haluatteko sitä vielä?\"\n\n\"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni\ntahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville.\"\n\n\"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?\"\n\n\"Aion mennä luostariin.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut\nodottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: \"Missä ei\nmitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan.\"\n\n\"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?\"\n\n\"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän\njoko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla.\"\n\nIsä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut\nhäntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.\n\nJo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.\n\nJohannes suostui.\n\n\"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti,\nmitä on minun tehtävä?\" kysyi rouva Bonti nöyrästi.\n\n\"Koetettava estää sitä.\"\n\n\"Mutta valani?\"\n\n\"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa.\"\n\n\"En voi tehdä mitään.\"\n\n\"Uskokaa sitten asianne jollekin.\"\n\n\"Sitä en uskalla!\"\n\n\"Mutta uskallatte kantaa vastuun?\"\n\n\"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!\"\n\n\"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?\"\n\n\"Hätä on ajanut minut tänne.\"\n\n\"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!\"\n\n\"Pelko sitoi kieleni --\"\n\n\"Sitooko se vieläkin?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet\nkäsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla\nteitä.\"\n\n\"Tahdotteko myös ottaa vastuun?\"\n\n\"Sen tahdon!\"\n\n\"Kuinka raskas se lieneekin?\"\n\n\"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan.\"\n\n\"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä,\nluottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla,\nniin tahdon yksin kantaa siitä vastuun.\"\n\nJohannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.\n\n\"Kas tässä\", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä.\n\"Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen\nelänyt viime kuukausina.\"\n\n\"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen\narkkipiispalle.\"\n\n\"Täällä ovat myös hänen vastauksensa.\"\n\n\"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?\"\n\n\"Se on minun salaisuuteni.\"\n\n\"Vilpillä?\"\n\n\"Ne koskevat isänmaatanne!\"\n\n\"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle.\"\n\n\"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut.\" Näin sanoen poistui rouva\nBonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan\nennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän\nymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli\nhän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?\n\nKaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen\npaperi, jossa luki:\n\n    \"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet\n    vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja\n    käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän\n\n    Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen\n\n                                            _Pernilla Klauntytär_.\"\n\nSamat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä;\nviheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen,\nmutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan...\nTunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi\nheidät ilmi?...\n\nTämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit\nmurretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän\nluki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään --?... Mutta tyttö,\njota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen\nilmaisemaan... Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden\nja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä\nJohanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.\n\nKirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.\n\nTämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois\nJohanneksen nähdessään.\n\n\"Kas tässä\", sanoi tämä, \"mitä minulle on uskottu.\" Näin sanoen antoi\nhän avoimen käärön.\n\nPiispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän\npunaiseksi ja sanoi: \"Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?\"\n\n\"En saanut sitä teille jätettäväksi.\"\n\n\"Oletko lukenut...?\"\n\n\"Ainoastaan pikku lapun.\"\n\n\"Ja miksei enempää?\"\n\n\"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi.\"\n\n\"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää\", tuumaili\npiispa, \"mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen\nja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit\nhyvitykseksi?\"\n\n\"Paljon!\" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin... \"Arvaatte\nkai sen.\"\n\nJaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan\nonnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan\nuuniin. \"En sentään kaikkea\", virkkoi hän kohottaen uteliaan\nkatseensa.\n\n\"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa\nRuotsissa.\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet\nvapauttaa.\"\n\n\"Onko hän ylhäissukuinen?\"\n\n\"Onneksi ei.\"\n\n\"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos\nluulet voivasi _löytää_ sieltä mitä tahdotaan salata.\"\n\n\"Se on kuitenkin ainoa keinoni.\"\n\nPiispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: \"Oletko tyytyväinen, rakas\nystävä?\" kysyi hän.\n\n\"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?\"\n\n\"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että\nsiitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen\nharvoin ketään... Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat\npäiväni ilottomat ja yöni unettomat... Istu tähän vierelleni, niin\ntahdon sanoa sinulle jotakin.\"\n\nJohannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä.\n\"Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää\nmitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli\njo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti\nsaadakseen eripuraisuutta välillemme.\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt\nhyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes\nlukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli\nensi kertaa osakseni.\"\n\n\"Suurentelette pikku asioita.\"\n\n\"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle.\"\n\n\"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!\"\n\n\"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet\njärkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on\nollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle...\nMutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän\nkylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo... En, totta pulmakseni,\nole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa\nsinuunkaan, Johannes.\"\n\n\"Kuinka onneton olette ollut!\"\n\n\"Siinä olet oikeassa!\"\n\nPiispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.\n\n\"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron\nsinulle nykyisistä asioista.\"\n\n\"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!\"\n\n\"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani\nsitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat,\ninhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn... Sentähden on\nsinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on\nsuotu... Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut\nhäneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin\nVenäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna...\nMutta kas tässä...\" Hän otti uudelleen paperin. \"Tämä asiakirja\nosoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka\ntarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne\nlupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä\nuskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot,\nkunnes myrsky puhkeaa.\"\n\n\"Hirveää!\"\n\n\"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia\nhävittämään ja polttamaan.\"\n\n\"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?\"\n\n\"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on\nkirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän\nkoskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy\nsitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun,\nkun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!\"\n\n\"Milloin _se_ tulisi!\"\n\n\"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi.\"\n\n\"Se on tähän asti voinut puolustautua.\"\n\n\"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan.\"\n\n\"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra.\"\n\n\"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan.\"\n\n\"Uhkaavatko nekin.\"\n\n\"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja\novat vannoneet hänet tuhoavansa.\"\n\n\"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää.\"\n\n\"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika...\"\n\n\"Olen kuullut hänestä puhuttavan...\"\n\nArkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia\nkorvia. \"Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran\nhengiltä!\"\n\n\"Kenelle hän on vannonut!\"\n\n\"Sigbrit rouvalle.\"\n\n\"Hänelläkin on tässä osansa!\"\n\n\"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä\nonnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat.\"\n\n\"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!\"\n\n\"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika\nja hänen emäntänsä?\"\n\n\"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?\"\n\n\"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole\nvielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan.\"\n\n\"Herra Erik Trollea?\"\n\n\"Hänen poikaansa Kustaata!\"\n\n\"Josta aiotte tehdä seuraajanne?\"\n\n\"Hän pyrkii siksi!\"\n\n\"Se olisi eripuraisuuden herättämistä.\"\n\n\"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee\nhänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin\nkirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin\nvaltionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty.\"\n\n\"Se on vaarallista peliä.\"\n\n\"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle\nesimiehelle!\"\n\n\"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa\nkeskenään.\"\n\n\"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta\nhäväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi\nhäpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se\nsitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä\nsyrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä.\"\n\n\"Koko kansa asetti hänet etusijaan.\"\n\n\"Vaikkapa!\"\n\n\"Ja hän oli kelpoisin!\"\n\n\"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Minä eroan!\"\n\n\"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?\"\n\n\"Minun täytyy!\"\n\n\"Mikä pakottaa?\"\n\n\"Tahdon kuolla -- luonnollisen kuoleman.\"\n\n\"Luulette siis, että...?\"\n\n\"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja.\"\n\n\"Jumala meitä kaikkia auttakoon!\"\n\n\"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen,\nkaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut\nhorjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon,\nja nyt ei anneta minulle mitään lepoa.\"\n\n\"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!\"\n\n\"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä\najatuksia.\"\n\n\"Miksei avoimesti ja rehellisesti?\"\n\n\"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa\ntapauksia?\"\n\n\"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää...\"\n\n\"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään\ntodistaa olevani hänen ystävänsä.\"\n\nSellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen,\nja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa\nvaltionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa\näskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi,\nettä mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.\n\nSten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi\npuhutella Johannesta.\n\nTämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen\nvastaamaan. Kirje oli tällainen:\n\n    \"Kunnianarvoisa isä!\n\n    Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman\n    hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua\n    sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut\n    hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän\n    kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie\n    ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä.\n    Kirjeessänne -- josta hän sydämellisesti kiittää -- olette\n    maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä\n    palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on\n    liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen\n    vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä\n    tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on\n    nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja\n    suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.\n\n    Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen\n    ja nöyrä palvelijattarenne\n\n                                  _Anna Erikintytär Bjelke_.\"\n\nKun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä,\nkohtasi hän rehellisen silmäparin.\n\n\"Nimesi on Esbjörn?\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Tiedätkö mistä on kysymys?\"\n\n\"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!\"\n\n\"Oletko nähnyt hänet?\"\n\n\"Monet kerrat!\"\n\n\"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla\", ajatteli Johannes\nmennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli\ntehtävä.\n\n\"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan\", jatkoi Esbjörn. \"Ja voin\nhyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain\ntäytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia\nsuopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän.\n'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he,\n'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa\nkatkerammalta?'\"\n\n\"Asuvatko he Vadstenassa?\"\n\n\"Isä on kaupungin taitavin seppä!\"\n\n\"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?\"\n\n\"Siellä ei hän ole!\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja\nhän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään\nvankilaan, olisi hän löytänyt hänet... Kuten sanottu, siellä ei hän\nole.\"\n\n\"Onko äiti lakannut etsimästä?\"\n\n\"Sitä ei hän tee koskaan.\"\n\n\"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?\"\n\n\"Ei tähän asti.\"\n\n\"Jos te nyt auttaisitte?\"\n\n\"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa... Minulla on\noma tapani nuuskia.\"\n\n\"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti... Kas tässä -- tässä on\nvaltakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit... Se on\narkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten\nhyväksi näet.\"\n\n\"Annan sen äidille.\"\n\n\"Kiitän sinua siitä.\"\n\n\"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin.\"\n\n\"Ekholmasta.\"\n\n\"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Siinä on ensimäinen johtolanka.\"\n\n\"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia.\"\n\n\"Osaan kyllä niitä hankkia.\"\n\nEsbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut\nlaskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon;\nKaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja\nJaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella\ntiellä, jolle hän oli kääntynyt.\n\nMutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen\nkäytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään\nluottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut\nkoskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin\nkäsiinsä... Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet\nhäneltä?\n\nSiitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli\nlukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi\nkulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden\ntäytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.\n\nSillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei\nmoniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta\nlausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta,\nkiertelemättä, kaartelematta.\n\nHän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta.\nStrengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. \"Vincentius\nhoippuu molemmille puolin\", sanoi hän. \"Pohjaltaan on hän\nSture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen\nvirkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen\nkuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös\nrauhanpuolueeseen.\"\n\n\"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle,\neivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Nyt teette vääryyttä itsellenne.\"\n\n\"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on.\"\n\n\"Jo?\"\n\n\"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat,\nmutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi\nhänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät\näänet kaikkialla maassa.\"\n\n\"En luullut häntä kovin tunnetuksi.\"\n\n\"Kysykää rouva Bontilta...\"\n\n\"Ahaa, häneltä?\"\n\nPiispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: \"Etkö\nluota häneen?\"\n\n\"En paljoa.\"\n\n\"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt.\"\n\n\"Hän siis on sen sanonut?\"\n\n\"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa\nherran pilviin.\"\n\n\"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle\nsuosiollisen?\"\n\n\"Tosin kyllä.\"\n\n\"Hän on oleskellut talossanne.\"\n\n\"Lähes kaksi vuotta.\"\n\n\"Tarvitaanko enempää!\"\n\n\"Siitä ajasta se alkoi.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Epäluulo, pelko...\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Että olin tiellä.\"\n\n\"Ettekö vain pettänyt itseänne?\"\n\n\"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!\"\n\n\"Kaikki hyvät pyhimykset!\"\n\n\"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?\"\n\n\"Tuleeko se kaikki samalta taholta?\"\n\n\"Voitteko sitä epäillä?\"\n\n\"Silloin hän vihaa teitä!\"\n\n\"Niin, kuolemaan saakka!\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan;\neräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän\nristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan.\"\n\n\"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois;\nmiksi otitte hänet jälleen takaisin?\"\n\n\"Kustaa herran pyynnöstä.\"\n\n\"Niinkö!\"\n\n\"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen\nyksin saattoi sen torjua.\"\n\n\"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa.\"\n\n\"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä...\"\n\n\"Alan ymmärtää sen.\"\n\n\"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?\"\n\n\"Onko teillä voimia siihen?\"\n\n\"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun\npääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen.\"\n\n\"Matkustakaa sitten!\"\n\n\"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta\npalata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta.\"\n\n\"Alistutteko siihenkin?\"\n\n\"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä\ntiedän... nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni...\nKun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt\nkostaa hän ja kostaa hirveästi.\"\n\n\"Ettekö te voi vapautua hänestä?\"\n\n\"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen\nkiusausta sitä uskomaan... Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä,\novat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko\npalannut uudestaan.\"\n\n\"Häntäkö pelkäätte?\"\n\n\"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes.\"\n\n\"Niin, se on totta.\"\n\n\"Etkö kuullut mitään?\"\n\n\"En, en mitään.\"\n\n\"Sen arvasinkin!\"\n\n\"Tiedättekö syyn?\"\n\n\"Olit saanut unijuoman.\"\n\n\"Mistä sen päätätte?\"\n\n\"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun\nolit sammuttanut lamppusi.\"\n\n\"En kuullut mitään!\"\n\n\"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa,\nkuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä\ntähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta.\"\n\n\"Tahdon häntä puhutella.\"\n\n\"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota\niltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan.\"\n\n\"Tuleeko hän joka yö?\"\n\n\"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta,\nottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle\nerittäin suosiollinen.\"\n\n\"Se ei minua kummastuta.\"\n\n\"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi\nhän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Jätettäviksi minulle... Hän tiesi, että ne olisivat sitä\ntervetulleemmat... Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi\nansaitsevansa kiitollisuuttani.\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\"\n\n\"Sanasta sanaan!\"\n\n\"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!\"\n\n\"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?\"\n\n\"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan\nhengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!\"\n\n\"Uskallatko tehdä sen?\"\n\n\"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole\ntahtonut sanoa.\"\n\n\"Teetkö syytöksen häntä vastaan!\"\n\n\"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!\"\n\n\"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut\nsellaisen löytäväni!\"\n\n\"Tulette olemaan tyytyväinen!\"\n\n\"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo\nmuutaman päivän perästä... Upsalasta matkustan Skohon... sinun on\ntultava sinne mukanani.\"\n\n\"Mutta sitten eroamme!\"\n\n\"Tahdotko sitä välttämättä?\"\n\n\"Minun täytyy mennä Ekholmaan.\"\n\n\"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Saat sen Skossa.\"\n\n\"Muistutan teitä siitä.\"\n\n\"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin\nluen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja\narkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi\ntoukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen\nluultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan.\"\n\nMutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan\nmakuukamariin.\n\nIsä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle,\nhän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi\noikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta\nsillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla\nmatkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi,\nkuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja\nantoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.\n\nRouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän\nnäytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan,\nettä tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.\n\nMutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: \"Sanon sinulle,\nJohannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään.\"\n\n\"Sitä en luule!\"\n\n\"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen\nkasvoistaan, päätän kokemuksesta.\"\n\n\"Sitä en ymmärrä.\"\n\n\"Mutta tahdothan auttaa minua?\"\n\n\"Sen tahdon.\"\n\n\"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin.\"\n\n\"Silloinkin!\"\n\n\"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne.\"\n\n\"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?\"\n\n\"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nPiispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle\niltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan,\nmelkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan\nvuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä,\nettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota\nvuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.\n\nSopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä\nJohannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.\n\nHän nukkui heti kuten tavallisesti.\n\nHän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen\nsilmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. \"Sanon, että teidän täytyy\nkuulla minua\", sanoi ääni.\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne\nrakkaalle Sten herralleen... Karkurin, jota vadstenalaiset veljet\netsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja\nkun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla\nkarkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse\nminulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi\nuudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt...\"\n\n\"Herra olkoon kiitetty!\" ajatteli Johannes.\n\n\"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö\nkutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä\nhänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen\njumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on\nhankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja\nottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää.\"\n\n\"Nyt valehtelette!\"\n\nRouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes\nkatsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos\nreijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin\nmuuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.\n\nMutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan\nvaltoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren\nrikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään... Silloin\nmuisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi\nhän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili... Silloin kuuli hän\nhiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli\ntakaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei\nuskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin.\n\nJohannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian\nnukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.\n\nSeuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet\nsen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat\nkuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen\nhuoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös\nja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli\ntapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä,\njota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman\nvaikutuksesta, sanoi hän kalveten: \"Olen hänen vallassaan, hän on\njolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn.\"\n\n\"Miksette laita häntä pois?\"\n\n\"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi\nepäillä.\"\n\nUpsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa,\nmutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten\nsai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä\nhyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä,\nmitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta\nhänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse\ntoimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.\n\nVihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty\nviestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa\nsaapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.\n\nArkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat.\nAbbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa\ntervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille\nsiunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti\nkoristettu, ja toimitti itse messun.\n\nSen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja,\nja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki\nkalleudet säilytettiin.\n\nSillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset\nkorkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen\ntarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta\nluonnonraittiiseen elämäänsä. _Se_, jota hän nyt oli viettänyt monia\nkuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa\nhäkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä\nonnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?...\nIsä Johannes saattoi sen käsittää, _hän_, joka koko elinaikansa oli\najatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.\n\nKoko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin.\nTalviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille;\nsen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle,\nja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä,\nmiten silmä vilkkui.\n\nAlttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja\ntuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa\nluostarityötä.\n\nIsä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta\nnäkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän\noikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli\nesittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit,\nmutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään\nneitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut\nmerkitsevistä sanoista: \"Katso, Herran palvelijatar!\" Tunsi pikemmin\nitsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi\nja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen\nhänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se\nMariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja\nviattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi\nalas, se oli hurskas ja todellinen nainen!\n\nMelkein inholla kääntyi hän pois taulusta.\n\nSilloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä\nrukoilevin silmin.\n\nTyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta\nJohannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki\nvaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui\njokaisesta piirteestä.\n\n\"Pelastakaa minut!\" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.\n\n\"Mitä haluat lapsi parka?\" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet\npystyyn.\n\n\"Auttakaa minut pois täältä!\"\n\n\"Oletko täällä vastoin tahtoasi?\"\n\n\"Minut on tuotu väkisin!\"\n\n\"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!\"\n\n\"Eufemia!\" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli\nnäkyviin.\n\nNuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli\nrukoilevinaan.\n\nMutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. \"Miksi\net vastaa?\" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.\n\n\"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar\", vastasi vapiseva\ntyttö.\n\nNunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka\nheitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen.\nMutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli\nkiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta\nojennuksesta.\n\nJohannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet,\nvei luostariin ja se oli jo lukittu... Hän kuunteli... kaikki oli\nhiljaa.\n\n\"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!\" ajatteli hän. \"Sellaisilla\nkeinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja\nevankeliumiin?... Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi,\nja se tehdään vankilaksi...\"\n\nHän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa... Äkkiä\nvälähti ajatus hänen sielussaan... Nuori tyttö, joka oli anonut hänen\nsuojelustaan... mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär...\nTämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa\nolleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.\n\nKuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti\nvaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan\nseuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.\n\nArkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä\nvastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.\n\n\"Kunnianarvoisa rouva!\" sanoi hän. \"Luostarin noviisien joukossa on\nmuuan Eufemia nimeltään.\"\n\n\"Se on totta, isä.\"\n\n\"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne.\"\n\nAbbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi\npyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.\n\n\"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä\", kuiskasi Johannes piispalle.\n\nSama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa\nneuvoi hänet Johanneksen puoleen.\n\n\"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä\", sanoi\ntämä.\n\n\"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen\nhyvin huonosti.\"\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja.\nKunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä\nhänen tähtensä.\"\n\nAbbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää\nuskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: \"Viekää minut\nhänen luoksensa!\"\n\nNyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus\nkoskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli\nainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan\nkokemusta.\n\nAbbedissa virkkoi suurella varmuudella: \"Tämä myöntyväisyys menee\naivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla\nheti tänne.\"\n\nNunna riensi pois käskyä täyttämään.\n\nSillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta\ntanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt,\nettä hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.\n\n\"Hän lupaa antaa suuria lahjoja\", kertoi abbedissa. \"Mutta vielä\nenemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta,\njossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa.\"\n\nHänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki\najatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle\nkohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen... Noviisi tuntui\nhänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet\nmukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.\n\nAbbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi:\n\"Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella.\" Kun tämä tuli lähemmäksi,\nnäki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:\n\n\"Onko nimesi Eufemia?\" sanoi Johannes lempeästi. \"Niin,\nkunnianarvoisa isä!\" kuiskasi tyttö. \"Syntymäpaikkasi?\"\n\n\"Vesterås!\"\n\nPuhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? \"Miksi vapiset noin?\"\nkysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.\n\n\"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan\",\nhuudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.\n\nMutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi\nsen jälkeen vielä kerran: \"Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!\"\n\n\"Antakaa minun mennä!\" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin\nympärilleen.\n\nMutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai\nhänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.\n\nTyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys\noli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen\nminuutin ennenkuin kykeni sanomaan: \"Petosta!\"\n\n\"Mitä se on, Johannes?\" kysyi arkkipiispa. \"Se on mahdollista\",\nvastasi hän, \"että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole\nsama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten.\"\n\n\"Meillä ei ole toista\", väitti abbedissa.\n\nJohannes seisoi lyötynä, masennettuna. \"Jättäkää asia minun\nhuostaani!\" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla\näänellä: \"Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes\nystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana.\"\n\nMutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle\njärjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli\ntapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:\n\n\"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan\nvaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa\ntekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain\nhenkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada\nselvän asian oikeasta laidasta.\"\n\n\"Minä en voi mitään\", huokasi Johannes.\n\n\"Viipykää muutamia päiviä ja...\"\n\n\"Ei, nyt heti lähden taipaleelle.\"\n\n\"Ekholmaan?\"\n\n\"Niin, sinne aion.\"\n\n\"Kas tässä, tunnetko tämän?\"\n\nSe oli vahaluonnos Suurkirkon \"Ritariin ja lohikäärmeeseen\".\n\n\"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen\", jatkoi\npiispa. \"Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös\nkunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä,\nmutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella\nkuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa.\"\n\nPiispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. \"Aiot nyt siis\ntodellakin jättää minut, Johannes?\"\n\n\"Niin, herra, minun täytyy!\"\n\n\"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!\"\n\n\"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!\"\n\n\"Enemmän kuin kukaan muu!... Olet muuten luvannut tulla, milloin\nkutsun.\"\n\n\"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan.\"\n\nVielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen\njälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä;\nhän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille;\nabbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan.\nMutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan\nsiitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.\n\n\n\n\n6.\n\nSYNNIN PALKKA, MILLAISENA SE LANKEAA JALOSUKUISELLE ROUVALLE.\n\n\nEkholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun\nsinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta\nhuomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.\n\nMutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli\nsuuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.\n\nHän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään\nWestfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja\njotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka\noli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa\nraakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.\n\nTätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä\nKristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja\nujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.\n\nErik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin\nsuoraan ja kerskailevasti.\n\nHän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä;\nsentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin\nviini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein\nhöltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen\nmaansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli\nhelppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti\nhän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei\nse suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän\ntanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.\n\nMutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen,\nja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja\nkuorsasi äänekkäästi.\n\nErik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli\nmiten selviytyä hänestä... Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut?\nAsiaansa ei hän ollut sanonut... kenties ei hänellä sellaista\nollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen\nmiehestä kuitiksi.\n\nHuoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt\nsoittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan\npäästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa\nkorvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin\nkarkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty\nulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja\nsoittokello helisi kimakasti.\n\nSamassa lakkasi kuorsaaminenkin.\n\nPalvelija avasi oven.\n\n\"Valoa!\" käski maisteri.\n\nErik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi\nhänen talossaan!\n\n\"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?\" kysyi vieras.\n\nErik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.\n\nHeti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun,\njonka pani pöydälle.\n\n\"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan\", virkkoi Erik herra\nhänelle tavattomalla tuimuudella.\n\n\"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle\", huusi Didrik\nhänen jälkeensä.\n\n\"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä\", vastasi Erik herra\ntulisesti.\n\n\"Tahdoin säästää teiltä vaivan.\"\n\nErik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille\nloitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.\n\nMutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.\n\n\"Aiotteko nukkua vielä?\"\n\n\"En, olen jo nukkunut tarpeeksi.\"\n\n\"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne.\"\n\n\"Ettekö sitä arvaa?\"\n\n\"En, se on minulle mahdotonta!\"\n\n\"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas\nisäseni.\"\n\nTaasenkin tämä hävytön puhuttelu... Mutta Erik herra päätti pysyä\ntyynenä. \"Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!\"\nsanoi hän.\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Lasken hyvin harvoin leikkiä.\"\n\nMaisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin\npunaiseksi kasvoiltaan.\n\nErik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.\n\n\"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta\narkkipiispalta?\"\n\n\"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?\"\n\n\"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut.\"\n\nErik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen\npojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava\nmaisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta;\nhän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin\nsuuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli\nmenestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.\n\nKun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja\nsanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: \"Poikani puhuu teidän\nsuurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä\nepäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en\nsitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin\nvoidakseni suostua toivomuksiinne.\"\n\n\"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma\nkiitollisuudestani.\"\n\n\"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille\nmieluisempaa kuin palvella heitä.\"\n\n\"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit\nrouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän.\"\n\n\"Tosiaankin... aivan oikein...\"\n\n\"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa\nkuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat\novat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän\nkasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!\"\n\n\"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus.\"\n\n\"Hyväksyttekö sen?\"\n\n\"Voinkohan muuta?\"\n\n\"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki\nlausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen\narvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard\nde Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin\nrikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka\narvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin\nihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!\"\n\n\"Oivallisesti sanottu!\"\n\n\"Katsomatta rikkauksiin!\"\n\n\"Kulta on pelkkää heinää!\"\n\n\"Ja korkeaan sukuperään!\"\n\n\"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!\"\n\n\"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!\"\n\n\"Niin täytyy!\"\n\n\"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!\"\n\n\"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?\"\n\n\"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista... Olen varma,\nettä tunnette hänet.\"\n\nErik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin\nhänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin;\nsentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:\n\n\"Olen muistavinani, että hän eli... eli...\"\n\n\"Innocentius III:nnen aikana\", puuttui maisteri puheeseen. \"Esiintyi\nneljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa... Tiesin kyllä, Erik\nherra, että olette oppinut ja monitietoinen herra... Olisinko muuten\nniin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?\"\n\n\"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!\" huudahti ritari\nnauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka\nvieraalla näytti olevan hänestä.\n\nTämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran\nsilmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä\nenemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin\nsiihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen\nnähden.\n\n\"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt,\nja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se\npainaakin omaatuntoani.\"\n\n\"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä!... Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta\nyksinkertaisesti kosimaan tytärtänne.\"\n\n\"Ty-tär-tä-ni...?\" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik\nherra olisi pahemmin hämmästynyt.\n\n\"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden\ntahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon\nsuoraan, että olette mieleiseni mies.\" Erik herra teki syvän\nkumarruksen. \"Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen\nnähnyt tyttärenne.\"\n\n\"Minä en sitä ilmaise!\"\n\n\"Ovatko he kauniita?\"\n\n\"E-ei!\" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet\nrumia kuin synti.\n\n\"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina;\nkuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani.\"\n\n\"Emäntäni...\"\n\n\"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan.\"\n\n\"Tyttärillänikin on sananen sanottavana.\"\n\n\"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä\nnuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se\nmenestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on\ntälläkin kertaa minua seuraava.\"\n\nErik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä\nsanoa.\n\n\"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?\"\n\n\"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä.\"\n\n\"Sitä en pyydäkään!\"\n\n\"Tulkaa sitten!\"\n\nEkholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista;\nainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä,\nmutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.\n\n\"Mitähän siellä ilakoitaneen?\" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.\n\nKoko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä\nsydämensä pohjasta.\n\nMutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla\neri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet\nkunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat\nhuoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä\nvapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja\nvaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.\n\nErik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni\ntyttäriensä luo: \"Missä on teidän rouva äitinne?\"\n\n\"Salakamarissa!\" sanoi yksi.\n\n\"Ei, vaan makuuhuoneessa\", oikaisi toinen.\n\n\"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!\" lisäsi kolmas.\n\nErik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos\novesta sanomatta sanaakaan.\n\nMutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja\nodottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik\nherra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.\n\n\"Kauniit neitsyet\", sanoi hän rohkeasti. \"Olen herra isänne vieras,\ntämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka\npyydänkin päästä mukananne karkeloon... Tulkaa, tulkaa!\"\n\nJa nyt viritti hän äänekkään laulun: \"Sellestä Simo käy kosiin...\" ja\nojensi kätensä heitä kohden.\n\nSanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan,\nminuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin\niloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.\n\nMutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen\nympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa\njälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli\nsitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen,\nkun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla\nsisään.\n\nNyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen\noikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan\nmuukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän\nkohteliaasti notkisti polvensa sanoen:\n\n\"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!\"\n\n\"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!\" vastasi Kirsti rouva, samalla\nkuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin\npalvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. \"Kun\nkissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu\nkuin maailmakin.\"\n\n\"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla\",\nvastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen\nsen huulilleen, mutta tämä vältti sen. \"Herrani on kertonut minulle\nteistä\", lisäsi sydämystynyt rouva, \"ja hän on sanonut myös asianne.\"\n\n\"Ja myös ehdon!\" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. \"Olen myös\nmaininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta.\"\n\n\"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian\nsaada vastauksen, niin saatte sen heti... Tunnetteko tätä herraa?\"\nkysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.\n\nSe nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn\nkauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti:\n\"Emme!\"\n\n\"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta\", jatkoi Kirsti rouva, joka\nhänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt.\n\"Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan\njotakin teistä!... Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?\"\n\nNyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.\n\n\"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni\", virkkoi\nDidrik. \"Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava\nrakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että\nmennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän\nole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan\nhänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti\nGyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei\nole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille\ntyttärensä kättä.'\"\n\n\"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!\" puuttui\npuheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä\nmiehen merkitystä.\n\n\"Jos te sallitte?\" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.\n\n\"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin\nherrani tahto\", vastasi tämä.\n\nJa niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden,\nettä poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän\nluki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma\nelämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut\nvastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa\nperille.\n\nKolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä\nilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä\naateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli\ntosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he\ntahtoivat itse pitää siitä huolen.\n\nOlisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä\nnäyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle:\njokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet\nsiitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli\nosoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä\nopetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä\nsuorittamaan.\n\nSillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen\ntervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta\nväliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta;\nsilloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja\nkahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä\nsalaisella rakkaudella.\n\nMelkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he\nkirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain\nseurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he\npuhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi\nsiinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi,\nkun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat\nkaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään\nhäntä.\n\nErik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa\nluottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui\nhänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään,\noli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän\nhänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi\nritarin asian puolesta.\n\nUudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että\nKristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin\nuudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin,\ntunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija\nVesteråsissa.\n\nSentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen\noli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei\nenää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki\nkirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla\nolisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta\nainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin\njatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.\n\nKirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin\nluottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan\nherätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi\ntoiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät\nsilmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara\nsaattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla\nsuunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli\nkirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin,\nhänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman\nisäntää.\n\nKuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden\nsiemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki\nkolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja\nkadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut:\n\"Sinua minä rakastan!\" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että\nhänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei\nsitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä\ntapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin\ntoisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut\nenää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin\nkalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.\n\n\"En tiedä, mistä johtuu\", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, \"että\ntyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties\nliian paljon sisällä.\"\n\n\"On aika naittaa heidät.\"\n\n\"He ovat hyvin nuoria.\"\n\n\"Siitä ei haittaa.\"\n\n\"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?\"\n\n\"Erika annetaan Algot Sparrelle.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Ingeborg Knut Hermelinille.\"\n\n\"Leskelle?\"\n\n\"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille.\"\n\n\"Joka voisi olla hänen isänsä!\"\n\n\"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan.\"\n\n\"Eiväthän he tunne näitä herroja!\"\n\n\"He tulevat tänne heti joulun jälkeen.\"\n\n\"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?\"\n\n\"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik\nherra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme.\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire.\"\n\n\"Siksi, että on vaara tarjona.\"\n\n\"Vaara?\"\n\n\"Ettekö näe sitä?\"\n\n\"Maisteri on viaton.\"\n\n\"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa\npeittona.\"\n\n\"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan.\"\n\n\"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää... Ja tunnustan, että uskoisin\nkuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä\non heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät\ntoisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä.\"\n\n\"Niin, mutta silloin...\"\n\n\"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti\ntahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän.\"\n\n\"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan.\"\n\n\"Sitä ei nyt enää tarvitakaan...\" Ja Kirsti rouva jätti herransa\nyksin.\n\nTämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt\nhänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen\nilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä\npäivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän\nmieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä\nvuoti verta sitä ajatellessakin.\n\nUskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli\nneitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä,\nja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi\nalituiseen ollut heidän seurassaan.\n\nRuotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi;\nKirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen.\nSitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen\nolla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli\nhänestä aivan liian koppava.\n\nLeikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa\npelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen\ntarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman\nitsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja\ntahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa\nkiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista\nhäntä enimmän miellyttikin.\n\nMargareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi... kuitenkin hän\nepäröi.\n\nHän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella,\nsentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan\nja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan\nsovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin\npaljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli\ntähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika\npanna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen\nepäonnistua.\n\nEräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje\nkutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo\nkolmen päivän perästä.\n\nTämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä\niloa että kaipausta.\n\n\"Lupaa minulle tulla pian takaisin!\" sanoi hän.\n\n\"Toivotteko sitä todellakin?\"\n\n\"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät\nluulin.\"\n\n\"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne.\"\n\n\"Imartelette!\"\n\n\"Asia on kuitenkin niin!\"\n\n\"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin\nkiintynyt enemmän kuin luulettekaan.\"\n\nSamana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu... Se\nkuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta\nsydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he\neivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten\nkaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he\ntunsivat toisiaan kohtaan.\n\nMutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: \"Tahdon sanoa teille:\nälkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään\njäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle.\"\n\nNuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen\npainon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he\nvaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.\n\nAteriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan\nymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä\nhullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun\nylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä\nsiitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen\nsyynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta\npuhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella\nkaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi\njättää valittunsa.\n\nMutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja\nainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen\nyhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin,\nvastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän\nvoi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt;\n\"sentähden\", sanoi hän, \"tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa\nkatsella ympärilleni ja...\"\n\nMielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.\n\nKirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin\nkuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui\nkaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta,\njotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta\nhänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret\nheidän kalpeille poskilleen.\n\nTällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että\nulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella.\nVarmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut\nkuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan,\nrakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään... Kuinka\nhänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä... Kaikki muu kävi\nhänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän\nmeni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän\ntöitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa,\nsitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.\n\nKirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli\nkysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei\nhän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka\noli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli\npystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari.\nLujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata\nmaailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka\nraatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun\nomantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä\nvalloilleen.\n\nMonet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja\nlevähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli\nlaitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän\nmakuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.\n\nTähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi\nhän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.\n\n\"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?\" oli hänen ensimäinen, levoton\nkysymyksensä.\n\n\"Viimeksi Skosta.\"\n\n\"Skosta?\" toisti hän hämmästyneenä.\n\nJohanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin\nKaarinasta, ja vastasi sentähden: \"Olin luvannut viedä tärkeän\nviestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle.\"\n\n\"Keneltä?\" kuiskasi Kirsti rouva.\n\n\"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti.\"\n\n\"Tuletteko Vadstenasta?\"\n\n\"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia.\"\n\n\"Mutta nuori mies, josta puhutte?\"\n\n\"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen...\"\n\nKirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. \"Minulle!\" huudahti hän.\n\n\"Nuorelle tytölle Skohon!\" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen\ntakaisin.\n\nMutta toinen ei sitä antanut. \"Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin\nsuuresti!\" sanoi hän katkerasti.\n\n\"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa\", sanoi\nJohannes lempeän nuhtelevasti.\n\nKirsti rouva pani kätensä silmilleen. \"Oletteko tullut minua\nkiusaamaan?\" kysyi hän.\n\n\"En, ainoastaan pyytämään apua.\"\n\n\"Hänellekö?\"\n\n\"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle.\"\n\n\"Onnettomalle?\"\n\n\"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?\"\n\n\"Tiedän, että hänestä piti tulla se.\"\n\n\"Vastoin tahtoaan!\"\n\n\"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen...\"\n\n\"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen\nnaisen.\"\n\n\"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle.\"\n\n\"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen,\nvaikkakin hän on paennut luostarista.\"\n\n\"Paennut?\"\n\n\"Vihkimisen jälkeisenä päivänä.\"\n\n\"Pyhä madonna!\" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.\n\nIsä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin\nsaapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja\ntakaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa\nriistävänsä hengen itseltään.\n\n\"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?\" kysyi syvästi\nmusertunut nainen.\n\n\"Tulin tänne neuvomaan sitä teille\", vastasi Johannes.\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin.\"\n\n\"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!\"\n\n\"Se oli nuoren miehen!\"\n\n\"Mutta hän oli saanut sen minulta.\"\n\n\"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää\nkäyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?\"\n\n\"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle;\ntiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en\nsalli, että hän jättää sen vieraan käsiin -- halvan naisen käsiin.\"\n\n\"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani.\"\n\n\"Puhumme siitä sittemmin\", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. \"Sanokaa\nminulle nyt, mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Ensin sormus!\"\n\n\"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan.\"\n\n\"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?\" Isä\nJohannes avasi laatikon. \"Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille\ntämän\", sanoi hän.\n\nHämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. \"Tiesin,\nettä luonnos löytyisi!\" huudahti hän. \"Oi, miksei se löytynyt\nkaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut\npelastettu, kaikki olisi käynyt toisin... kuinka on se joutunut\noikeaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä...\"\n\n\"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?... Sisältyykö siihen\nanteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?... Ah, julma,\nviheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!\"\n\n\"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?\"\n\n\"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?... Se tapahtuu säälistä\ntyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa\ntänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä... Näen kyllä,\nkuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat\nlinnut jo lentäneet pesästä tiehensä.\"\n\nHänen silmänsä iskivät tulta. \"On totta\", sanoi hän, \"että minä\nkuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka\nminun täytyy tukehuttaa... Hän... Pentti!... Poikani\", lisäsi hän\nkuiskaten, \"on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy\nminun hylätä... uhrata... Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei\nmitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden\ntäytyi hänestä tulla pappi... Silloin olisin voinut raivata hänelle\ntien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen\nvalansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan\nhäntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän\non mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!\" Hän heittäytyi maahan\nalttarin eteen. \"Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka\nraatelevat sydäntäni!\"\n\nIsä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta,\nja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut\nantaa.\n\nKun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi\nhän: \"Jäättehän tänne yöksi?\"\n\n\"Se on aikomukseni.\"\n\n\"Palaamme tähän keskusteluun huomenna.\"\n\n\"Olen valmis siihen.\"\n\n\"Seuratkaa nyt minua!\"\n\n\"Jos sallitte, jään tänne.\"\n\n\"Mutta täällä on kylmä.\"\n\n\"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla.\"\n\n\"Mitä tiedätte tästä huoneesta?\"\n\n\"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne\nkanssa.\"\n\nKirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun\npuolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen\nkuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät\nsuuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi\nsisään ja täytti koko huoneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti\ntyöhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän\nhuuliltaan.\n\nHetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä\nlevolle.\n\nErika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä\nKatarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.\n\nMutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta,\nettä hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen\ntäytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.\n\nTänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa,\njokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän\nkohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo,\nja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että _hän_ oli maisterin\nrakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?\n\nMaisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata\nlinnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan\nolennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois,\nyhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan\nepäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin,\nmihin pian katosi näkyvistä.\n\nKaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton\nerottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä\nenimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden\nkatveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.\n\nHän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista\nennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi\ntorniin.\n\n\"Olen tehnyt suuren synnin\", tuumi hän, \"mutta pyydän madonnaa\nantamaan sen anteeksi\".\n\nTuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia\nportaissa.\n\nHän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän\ntiiviimmin ympärilleen.\n\nSeuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän\nkietonut käsivartensa Erikan ympärille.\n\n\"Päästäkää minut!\" sanoi tämä vavisten.\n\n\"Etkö ole tullut minun tähteni?\"\n\n\"Antakaa minun mennä!\"\n\n\"Vastaa, vastaa!\"\n\n\"Oi, olkaa armelias!\"\n\n\"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!\" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän\nsen pois. \"Erika!\" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. \"Älä kiellä,\nettä rakastat minua!\" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän\nhäntä suudella.\n\n\"Päästäkää neitsyt!\" kuului vakava ääni.\n\nDidrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.\n\nErika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen,\nhuudahtaen: \"Pelastakaa minut!\"\n\nMaisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti\nportaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän\nIngeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet\nheti.\n\n\"Kaunis neitsyt\", sanoi hän, \"saan siis vielä kerran nähdä teidät.\"\n\n\"Niin\", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään\nkyyneliä hänen silmissään.\n\n\"Ingeborg!\" kuiskasi hän.\n\n\"Kuinka uskallatte!\"\n\n\"Minä rakastan sinua!\" hän polvistui neitsyen eteen.\n\n\"Minulleko olette laulanut?\"\n\n\"Etkö sitä tiennyt?\" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta\ntämä vetäisi sen pois.\n\n\"En ole teille epäsuopea\", sanoi hän kainon hämillään. \"Pyytäkää\nminua isältäni.\"\n\n\"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa\npuolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!\" Hän oli hypähtänyt\npystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta\ntämä vapautti itsensä hänestä. \"Moisen ehdotuksen voitte tehdä\nkevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!\" huudahti\nhän loukatulla ylpeydellä.\n\n\"Ingeborg, Ingeborg!\" kuului Erikan ääni.\n\n\"Menkää, menkää, joku tulee!\"\n\n\"En ilman sinua!\" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta\nketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta\nääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei\njoutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan,\nhänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki\nkolme hänen käsistään?\n\nHän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. \"Ah\",\nsanoi tämä, \"tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!\"\n\n\"Minä odotin teitä!\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Kautta kunniani!\"\n\n\"Mutta minua te kai silloin...\"\n\n\"Niin, teitä minä rakastan!\"\n\n\"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!\"\n\n\"Mitä sanotte siitä, neitsyt?\"\n\n\"Että se huvittaa minua suuresti.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Mitä muuta tahdotte?\"\n\n\"Teidän rakkauttanne!\"\n\n\"Ettehän ole jalosukuinen?\"\n\n\"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!\"\nsanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki\nuhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: \"Täytyy?\"\n\n\"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta,\nseuratkaa minua hänen luoksensa.\"\n\n\"Sen teen mielelläni\", sanoi Margareta ujostelematta. \"Mutta en\nteidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne.\"\n\nMutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään,\ntorni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat\nErika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet\nkeskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet\nvastaan.\n\nMutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri\npäästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat\nkäsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja\nsitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.\n\nSiellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää,\nettä hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja\nmeni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa,\nja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon.\nMutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme\nvankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa\npelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja\nmadonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja\nniin onnettomia sitten!\n\n\"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää\nolisi ollut!\" huudahti Erika. \"En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin\nolen... olisin kyllä seurannut häntä.\"\n\nIngeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa... \"Kun minä näin hänen\ntulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että\nolin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin\nmielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat\nminua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta\".\n\n\"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä\", sanoi Margareta. \"Jollei\nhän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle\ntilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!\"\n\n\"Mutta mitähän isä sanoo?\"\n\n\"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?\"\n\n\"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!\"\n\n\"Jumala on nähnyt!\" huomautti Johannes.\n\nSisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä\nmielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät\nhäntä opettamaan oikean tien.\n\n\"Se on rakkauden ja luottamuksen tie\", sanoi Johannes. \"Kun nämä\nmolemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin.\"\n\nJa nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien\ntoisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää\nyhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren\nhairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.\n\n\"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!\" sanoi Ingeborg. \"Jos sallitte\nminun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan\nanteeksi\", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.\n\nAikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes\ntarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että\nkaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.\n\nMutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon\nkimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin\nsatuloituja hevosia ja ääni sanoi: \"Lähden itse mukaan heitä\netsimään.\"\n\n\"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!\" Tuli tuokioksi aivan\nhiljaista; sitten nousi yleinen riemu.\n\nTieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra\nriensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi linnanherra.\n\n\"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni\nhuostaanne?\"\n\n\"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!\"\n\nKyyneliä ja syleilyjä... rakkautta uhkuvia sanoja... lupauksia ja\nvakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen\ntarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan\nniin hyvin.\n\nKuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden\nesineeksi. \"Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme\nvaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme\", sanoi Margareta.\n\nErika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes\nsanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu\nkutsui.\n\nEräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen\nmakuukamariinsa.\n\n\"Olen kärsinyt suuren häviön\", sanoi hän. \"En tiedä, kuinka olisin\nvoinut kestää sen ilman teitä.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa, millainen se on?\"\n\n\"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan\nErik herralle.\"\n\n\"Ja saatoitte sen?\"\n\n\"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui\nhuoneesta vihoissaan.\"\n\n\"Olitte tehnyt pahoin hänelle!\"\n\n\"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa\narvossa.\" Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista\npoissa suunniltaan.\n\n\"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi\nannettavaa kuin teillä hänelle.\"\n\n\"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy\nkärsiä ja kieltäytyä.\"\n\n\"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme.\"\n\n\"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette\ntekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!\" Hän ojensi sormuksen.\n\n\"Sitä juuri olen täällä odotellutkin\", sanoi isä Johannes. \"Vastatkaa\nnyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?\"\n\n\"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet\nluopumaan kaikista etsiskelyistä.\"\n\n\"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?\"\n\n\"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan\nluostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta\nkytkeä hänet kahleihin.\"\n\n\"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani.\"\n\n\"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?\"\n\n\"Ette tunne kullan voimaa!... Mutta kuinka voin saada tietoja\npojastani?... Ilman en voi sietää elämää.\"\n\n\"Hän on luvannut kirjoittaa minulle.\"\n\n\"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?\"\n\n\"Sen lupaan!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nJoulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada\nisä Johannes jäämään Ekholmaan. \"On majoja, joihin ei pilkahda\nainoatakaan valonsädettä\", sanoi hän. \"Niihin tahdon mennä.\" Ja\nniin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja\nsiunaavia sydämiä jälkeensä.\n\nKoskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi\njouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.\n\nKolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat\nkäyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää\nsydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.\n\nKosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti,\nnäytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.\n\nItse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut\nkiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti\nrouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.\n\nEräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria\npitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä,\njotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut\nsiellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.\n\nKun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen\nkolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.\n\nPalvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli\nheidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.\n\nHän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin\nennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt\nkoskaan.\n\nNyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä\noli tuleva.\n\n\"Minusta tuntuu\", kuiskasi Margareta, \"kuin olisimme teuraseläimiä,\njoita viedään uhrattaviksi.\"\n\nKirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti\nreunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja\nkultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.\n\nHän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun\nhuudahdusta.\n\nMutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän\nsyleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.\n\n\"Rakkaimpani\", sanoi hän. \"Minulla on tuskastuttava uutinen\nkerrottavana teille... Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta\nen tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli\napukeino.\"\n\n\"Mikä se on, rakas äiti?\"\n\n\"Tuo kurja Didrik Slagheck...\"\n\n\"Onko hän tullut takaisin?\"\n\n\"Pahempaa kuin se; hän on kertonut...\"\n\n\"Meistä?\"\n\n\"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen.\"\n\n\"Ah!\" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin.\nTämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.\n\n\"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä\",\nsanoi hän, \"jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi.\"\n\n\"Mikä se on?\" valitti Erika.\n\n\"Avioliitto!\"\n\n\"Minä en rakasta ketään!\" huudahti Ingeborg.\n\n\"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?\" kysyi Margareta uteliaana.\n\nMutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. \"Tahdon pelastaa teidän\nmenetetyn arvonne\", sanoi hän. \"Tahdotteko te mieluummin kantaa\nhäpeän ja pilkan?\"\n\n\"Ei! Ei koskaan!\"\n\n\"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa.\"\n\n\"Minä myös. Minä myös!\"\n\n\"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä\ntyttärilleni. Tule, Erika!\" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani\nsen polvistuvan tytön päähän. \"Sinut olen luvannut jalolle ritarille,\nherra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit\nväliin nähdä vanhaa isääsi.\"\n\n\"Minä tottelen!\" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän\nnousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg.\" Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti\npani seppeleen hänen päähänsä sanoen: \"Sinut olen luvannut jalolle\nherra Knut Hermelinille.\"\n\nIngeborg nousi nopeasti. \"Samantekevää!\" jupisi hän.\n\n\"Kolmas teurasuhri!\" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui\näitinsä eteen.\n\nKun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi,\nettä pää mahtui lävitse. \"Mitä sellainen merkitsee?\" kysyi tyttö.\n\"Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle\", vastasi\nKirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, \"niin on sinunkin\nsovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen\nluvannut sinut valtaneuvos Mortensenille.\"\n\nMargareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne\nsattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa\nsyliin.\n\nKirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:\n\n\"Tänään teidät kihlataan!\"\n\n\"Olemme valmiit\", sanoi Ingeborg kylmästi. \"Kuulkaa minua loppuun!...\nIsänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne\nvietetään ennenkuin jätän teidät.\"\n\n\"Jätätte...?\"\n\n\"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan... Siellä tahdon\nkiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta.\"\n\n\"Äiti!\"\n\nKaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen\npolviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet\nuskoneet.\n\nHän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän\ntähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään\nrakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta,\nja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän\nei jakanut tasan kaikille lapsilleen... Sentähden vastasi hän nyt\nheidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat\ntunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa\ntahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.\n\nKun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän\nainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta\nepäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä\nenää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja\nmiehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin\nmahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset\nsaadessaan niin nuoret, kauniit emännät.\n\nJuhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan\nesinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä\npäivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla,\nja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty\nlujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne\ntäyttyivät.\n\n\n\n\n7.\n\nPILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.\n\n\nValtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja\npiispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa\nsyventyneinä neuvotteluun.\n\n\"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta\nÅlborgiin\", sanoi Jöns Jönsinpoika. \"Skjernin ylitse mentäessä oli\nhevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut\nveteen.\"\n\n\"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä\", huomautti piispa Hemming.\n\n\"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten\nsanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä.\"\n\n\"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu\", virkkoi Sten herra, \"mutta\nsuurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin\nlevottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä\nkylliksi.\"\n\n\"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet\ntukkanuottasille keskenään\", puuttui piispa puheeseen. \"Vanha hyvä\nsananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa\nlehmänsä takaisin.\"\n\n\"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on\ntyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on.\"\n\n\"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa\", lausui\nJöns Jönsinpoika. \"Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä.\"\n\n\"Luulenpa\", arveli piispa, \"että hän tahtoo hieman lämmitteleidä\nvaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset\novat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät\nottane siihen osaa muuten kuin pakosta.\"\n\n\"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?\"\n\n\"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan\", virkkoi\nSten Sture. \"Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai\nsuodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä\nasioitamme.\"\n\n\"Siitä tulee aseellinen rauha.\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta\nkirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi\nkutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä.\"\n\n\"Hän ei luonnollisesti tahdo.\"\n\n\"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä\nasioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta,\nLänsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista.\"\n\n\"Aiotteko tehdä niin?\"\n\n\"Aioin kutsua kokouksen kesäksi.\"\n\n\"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?\"\n\n\"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa,\nja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin.\"\n\n\"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua\narkkipiispanistuimesta?\"\n\n\"Onneksi ei.\"\n\n\"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta.\"\n\n\"En minä ainakaan pakota.\"\n\n\"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa\nsitä estää.\"\n\n\"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan.\"\n\n\"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan\nsanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole\nolemassa pahempiakin.\"\n\nIlmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen\nerinäisistä valtakunnan asioista... Lähdemme siksi aikaa rouvasväen\npuolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.\n\nSiellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään,\nja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella\nmorsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa\nsylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja\npoika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä\nkieltä.\n\nJakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja\nKristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa\nraskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän\nkoettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.\n\nLeikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät\nmiettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua\nsynkkiin arvoituksiin.\n\n\"Missä sinä nyt olet, Annaseni... Viipurissa kenties.\"\n\n\"Enpä juuri.\"\n\n\"Missäs sitten?\"\n\n\"Povariakan luona.\"\n\n\"Povasiko hän sinulle?\"\n\n\"Povasi\", vastasi tyttö kalveten.\n\n\"Ei pidä uskoa moisiin\", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä\nhänen kysymyksensä oli tehnyt. \"Sen tekee vasten tahtoaan.\"\n\n\"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä\najattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä\nolen antanut äidillesi.\"\n\n\"Jalo rouva...\"\n\n\"Mitä nyt, Annaseni...\"\n\n\"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja\nhuveja.\"\n\n\"Se on kiittämätöntä\", sanoi Kristina veitikkamaisesti.\n\"Kiittämätöntä?\"\n\n\"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi\nkarkeloon.\"\n\n\"Ah...\" Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen,\nja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen\nviereen.\n\n\"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa\nErikinpoika\", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. \"Uljas\nritari, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin\nnuoren Anna Bjelken.\"\n\n\"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta.\"\n\n\"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra.\"\n\nNuori tyttö värisi.\n\n\"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni.\"\n\n\"Onko se varmaa?\"\n\n\"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle.\"\n\n\"Eivät!... Mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle.\"\n\n\"Ne ovat puhuneet totta.\"\n\n\"Hirveää!\" kuiskasi Anna.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Kristina nauraen. \"Onhan sinulla vapaa valta\nvalita.\"\n\n\"Tosin kyllä.\"\n\n\"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa.\"\n\n\"Niin hän sanoo!\"\n\n\"Epäiletkö hänen sanojaan?\"\n\nNyt kohotti Anna päätänsä. \"Olen sangen onneton!\" sanoi hän.\n\n\"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun.\"\n\n\"Lupaan sen.\"\n\n\"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle\näidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin\nlinnanpäällikköön.\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä\nsydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa.\"\n\n\"Poikaan?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia\nsinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään.\"\n\n\"Älkää syyttäkö häntä!\"\n\n\"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on\nhirveä.\"\n\nAnna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä,\njoka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan.\n\"Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä\", oli sanottu. Valtionhoitajakin\noli kuullut sen.\n\n\"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!\"\n\n\"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä\nkohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut\nvetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan.\"\n\n\"Eikö äitisi tiennyt mistään?\"\n\n\"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt\nedelleen. Matkalla... meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme\nviikkoa tullaksemme tänne... Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi.\nJuhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin\nläheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä...\"\n\n\"Miksi keskeytät?\"\n\n\"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin\nhänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat\ntoiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin.\nNyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa\nraskaana koko sukuani.'\"\n\n\"Hän oli oikeassa\", huudahti Kristina.\n\n\"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko\nlaski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti\nminusta niin kauniilta... Juhana herra piti kättäni omiensa välissä;\nhän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin\nrakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman _heidänkin_\nmieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa\nmiellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat\nmolemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?'\nkysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'.\nSitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei\nmiellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja\nvilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon,\nja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että\nannatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'\"\n\n\"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin\nmurhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen\nkuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja\npaiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra\nveti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.\n\n\"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi,\nhän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti\nJuhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden\nkuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä\nkehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa\ntyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana\nherra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt\nrakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa\nGöksholmaan.\"\n\n\"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!\" puuttui Kristina kertomukseen.\n\"Samalla heitti hän henkensä.\"\n\n\"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa\nkasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi\nhän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan\nmolempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti,\nettä he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin\nnuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli\nlopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä\nsuunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä\nmäärin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä\nkuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa.\"\n\n\"Sitä odotinkin\", virkkoi Kristina.\n\n\"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli\nlähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä,\nettä osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten\nsisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden\nGöksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten\nennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi\ntämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra\noli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän\ntahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan\nsaanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika\noli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän\nilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin\nolisi ii anelle sallittua.\"\n\n\"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!\" virkkoi Kristina.\n\n\"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen\ntarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän\ntahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven\nkuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin\npituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan\nheräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen\nvuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja\nse on peruuttamaton!' -- 'Sanokaa minulle se!' -- 'Suku on sammuva,\nkuoleva sukupuuttoon!' -- 'Mutta lapseni?' -- 'Kuolevat ilman\njälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' -- 'Voiko\nsitä kukaan?' -- 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' -- 'Millä\nkeinoin?' -- 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' --\n'Miten?' -- 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' -- 'Kuka, kuka on sen\ntekevä?' -- 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria?\nMinäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on\nvalitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko\nhän sitä vaeltaa.' -- 'Mikä on saava hänet siihen?' -- 'Kutsumus,\njoka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A.\nja B toisiinsa, tahto määrää teon.\"\n\n\"A ja B?\" kysyi Kristina hämmästyneenä.\n\n\"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin\nläpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä\njatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut\nuskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan.\n'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla\nJuhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.'\nVanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana\nherra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären.\"\n\n\"Paitsi vanhinta, Åkea!\" lisäsi Kristina\n\n\"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi _hänen_\nsydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä\nsilmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein\nkaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat\nunhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että\nhänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä\nkuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa.\"\n\n\"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että\nhän näkee näkyjä.\"\n\n\"Tietääkö hänen isänsä siitä?\"\n\n\"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen\naikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen\nsurkastuneen ulkonäkönsä johdosta.\"\n\n\"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!\"\n\n\"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin.\"\n\n\"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan\",\nvastasi Kristina.\n\n\"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään\nviisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin.\"\n\n\"Valmyran?\"\n\n\"Tunsitko hänet?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani.\"\n\n\"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja\nsamaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi\netusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna\nympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta\nkadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa.\"\n\n\"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?\"\n\n\"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin\nkovin, että tämä kohta kuoli.\"\n\n\"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on\nhän menetellyt, kun ei ole mitään salannut.\"\n\n\"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne\nse vie.\"\n\n\"Oletko valmis tietä vaeltamaan?\"\n\n\"Olen!\"\n\n\"Mutta sydämesi, Annaseni?\"\n\n\"Täytyy ensin oppia tottelemaan.\"\n\n\"Tottelevaisuutta se vaatiikin!\"\n\n\"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin\", vastasi tyttö, ja hurskas\nkatse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. \"Hän auttaa minua\nnyt kuten aina.\"\n\n\"Jääthän luokseni?\"\n\nVastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta\nja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden\nmukana palaisi hänen luoksensa. \"Luulen muuten, että kesä on minulle\npäiväpaisteeton\", kirjoitti hän.\n\n\"Anna minun määrätä\", sanoi Kristina. \"Tahdon taivuttaa Gunilla\nrouvan tulemaan tänne.\"\n\n\"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun\npalata.\"\n\n\"Kosijasi seuraavat mukana.\"\n\n\"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu.\"\n\n\"Aavistatko onnettomuutta?\"\n\n\"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy\nvalvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan\nminun täytyy jäädä tänne.\"\n\n\"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!... Minä kirjoitan\nGunillalle; ja kiitos luottamuksestasi.\"\n\nNuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä\nkohtaisivatkin.\n\nNiin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja\nuskotuimmaksi ystäväksi. --\n\nJa suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa\nseurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä\nympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten\nvalittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.\n\nSekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri\niloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:\n\n    \"Riennä, riennä vikkelään\n    armastasi etsimään!\n    Tullos, joudu tännepäin,\n    armas, hän on täällä näin!\"\n\nNyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään.\nNeitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen\nkäsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri\nsalia laulaen:\n\n    \"Omansa nyt on kullakin,\n    omani on jo mullakin.\n    Hei, pikku kulta, hei,\n    ei erota me, ei!\"\n\nOli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan,\nnokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli\nvienyt monet vakavaan liittoon.\n\nLieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan,\nmutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan\nkiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen\nnuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:\n\n    \"Hei, pikku kulta, hei,\n    ei erota me, ei!\"\n\nTanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. \"On väärin,\nettä täytyy valita sokkona\", sanoi hän, \"kun sydän näyttää oikein.\"\n\n\"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä.\"\n\n\"Toiveissaan?... Se on totta.\"\n\n\"Tarkoitin uskossaan!\"\n\n\"Voisitteko pettää itsenne?\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita\nlupauksia kuin mitä voin pitää.\"\n\n\"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?\"\n\n\"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!\"\n\n\"Ei teitä kohtaan!\"\n\n\"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi.\"\n\n\"Saanko sanoa teille syyn?\"\n\n\"Olen niin nuori\", vastasi Anna vältellen. \"En kenties ymmärtäisi\nteitä.\"\n\n\"Mutta isäni on sanonut...\"\n\n\"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt\nalkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nJa Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. \"Vielä\",\najatteli hän, \"ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt\npäätöstään.\"\n\nKun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut\nmolemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä\nkiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat,\nettä he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi\ntunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä\nenää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.\n\n\"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia\", sanoi Juhana herra.\n\"Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku\npovariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat\navioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on\nvalloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte\nvalita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää\nmuita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin\npitää teitä vallassaan!\"\n\n\"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!\" sanoi Maunu herra\nnauraen.\n\n\"Sitä ei hän tahtone.\"\n\n\"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra.\"\n\n\"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa\nnaimisiin!\" huudahti Åke.\n\nMutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he\nsanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden,\nmutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä,\nlakkasivat he puhumasta hänestä... He alkoivat pelätä ja välttää\ntoisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli\ntuleva... Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta\nvastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.\n\nTämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat\ntavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa\nkiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.\n\nKun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä\netsimään isäänsä.\n\nSilloin lähestyi Åke.\n\nAnna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku\nsydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa\nmoneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä\nnäkevinään... Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?\n\n\"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!\"\n\n\"Minulle?...\"\n\nÄänen piti kuulua kylmältä.\n\n\"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille.\"\n\n\"Valloittanut?\"\n\n\"Toinen tahtoi sen viedä.\"\n\n\"Todellakin?\" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen\npovessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!\n\n\"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Anna kiihkeästi.\n\n\"En edes niin vähäpätöistä esinettä.\"\n\n\"Vähäpätöistä?\"\n\n\"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut\nteille, ei kantamanne nauharuusukaan.\"\n\n\"Antakaa se minulle takaisin!\"\n\nÅke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen\npoveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. \"Tähän ainakin oli minulla\noikeus\", sanoi hän.\n\nHelakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään\nolisi hän tahtonut sanoa: \"Pitäkää se!\" Mutta Anna Bjelke oli ponteva\ntyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan,\nmutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle,\nmitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. \"Tulkaa ja keskustelkaamme\nhieman!\" sanoi hän.\n\nKun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon\nsuuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: \"Olette\nniin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen\nosoituksen kuin olen suonut kenellekään.\"\n\n\"Veljeni...\" kuiskasi Åke kalveten.\n\nAnna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi\nääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: \"Mitä minulla on sanottavaa,\nei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska\nolette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava\nkysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty\nosansa työstä tässä maailmassa?\"\n\n\"Kenties osansa kärsimyksistäkin.\"\n\n\"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita\nniin, että minäkin olen saanut osani.\"\n\n\"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?\"\n\n\"Se on minulle ennustettu.\"\n\n\"Ja te uskotte siihen?\"\n\n\"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri\ntehtävä.\"\n\n\"Ja te tahdotte omistautua sille?\"\n\n\"Niin tahdon!\"\n\n\"Uhrata koko elämänne onnen?\"\n\n\"Iäisyys on pitempi.\"\n\n\"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin.\"\n\n\"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua\nuskollisesti auttamaan.\"\n\n\"Minua?... Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä...\"\n\n\"-- -- että rakastan teitä!\" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti\nsen. \"Kyllä, minä tiedän\", sanoi hän, \"että muuan synkkä ennustus\nlepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai\näitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois\ntaakan?\"\n\n\"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!\"\n\n\"Entäs ennustus?\"\n\n\"Tunnetteko sen? Sentähden siis...\"\n\nTaasenkin keskeytti Anna hänet. \"Minä tiedän tieni, toivoisin\nteidänkin tietävän omanne!\"\n\n\"Opettakaa minulle se!\"\n\n\"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta.\"\n\n\"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta.\"\n\n\"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi.\"\n\n\"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut;\nolen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin\nolen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin... haudan. Silloin\nsain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi,\ntunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen\nkeralla... Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi\nkuin ennenkin.\"\n\n\"Mutta minä en menekään!\" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen\nliikutustaan.\n\n\"Kuinka, jäättekö tänne?\" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä\ntutkivasti silmiin.\n\n\"Se ei ilahuta teitä?\"\n\n\"Oi, onnellinen veljeni!\"\n\n\"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää\nsen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta\ntietä.\"\n\n\"Mikä on tarkoituksenne?\"\n\n\"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän\nainoastaan luottaa minuun... ja olla rauhallinen!\"\n\n\"Oi, Anna, Anna!\"\n\n\"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!\"\n\n\"Ja Maunu?\"\n\n\"On myöskin sydäntäni lähellä!\"\n\n\"Kumpi on lähempänä?\"\n\nÄänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata:\n\"Sinä!\"... Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista\nsalaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja\nkun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta\ntaivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti\nhäntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.\n\nMutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: \"Olette\nneuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?\"\n\n\"Kun aika tulee!\"\n\n\"Ja milloin se tulee?\"\n\n\"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!\"\n\n\"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana.\"\n\n\"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni.\"\n\n\"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?\"\n\n\"Kenties!\" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.\n\nOli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että\nritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: \"Ettekö tahdo avata\nsydäntänne minulle?\" kysyi hän.\n\n\"Sen olen jo tehnyt.\"\n\n\"Sanokaa minulle silloin...\"\n\n\"En ennen määrättyä aikaa.\"\n\n\"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!\" sanoi Juhana herra, vietyään\nvastauksen Maunulle; \"mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut\nheti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa\nolisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana.\"\n\n\"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke.\"\n\n\"Rakastatko häntä niin suuresti?\"\n\n\"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet\nliikkeeseen sielussani\", vastasi Maunu. \"Pelkään, ettei se pääty\nhyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin.\"\n\n\"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua\", vastasi isä kalveten. \"En\nvoinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen.\"\n\n\"Entä ennustus?\"\n\n\"En ole uskonut sitä.\"\n\n\"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet\nesiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi.\"\n\n\"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria\najattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne\ntahtoo katkoa ohjakset.\"\n\n\"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme\ntätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä\non kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle:\n'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'\"\n\n\"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?\"\n\n\"Niin häneltä!\"\n\n\"Toivon Åken olevan viisaamman!\"\n\nHänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva\nuneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan\nsurullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi\netsimään toimintaa.\n\nNiin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu\nvaltakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä\nsuuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan\narvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla\nveljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät\najat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke\ntaasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä\nluona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin\nvaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin\najatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan.\nSen kuuli, sen näkikin.\n\nMaunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla\nainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna\npitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli\nsitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä\nÅkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille\nsuunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei\nluultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi,\nmutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön\narvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen\nrukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen\nesine.\n\nNiin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän\npäässyt.\n\nJäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu\nherra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva\npoikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi.\nSten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät\nvaltakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.\n\nÅkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.\n\nNiiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin\ntoiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan\nikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman\naikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain\nvaltionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän\nkuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.\n\nNyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä\nherra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut\nNyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten\nSturelta läänityksenä.\n\nÅke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen,\nettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja\nvaltionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään\noli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen\narvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.\n\nHänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan\nja tuttavuus oli pian tehty.\n\nVanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti\nisänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava\nmieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta\nilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se\npuhkeava.\n\n\"Vaikeat ajat!\" alotti Niilo herra.\n\n\"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti.\"\n\n\"Ei todista mitään, nuori ritari!\"\n\n\"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä.\"\n\n\"He eivät tule enää tämän jälkeen!\"\n\n\"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin.\"\n\n\"Tanskan kuningas ei tahdo!\"\n\n\"He eivät tarvitse hänen lupaansa!\"\n\n\"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?\"\n\n\"Kukapa sen tietää?\"\n\n\"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen.\"\n\n\"Sitä minä en voi!\"\n\n\"Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä.\"\n\nNiilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. \"Mitä luulette sitten\ntarkoitettavan valtiollisella viisaudella?\" kysyi hän.\n\n\"Suoraan sanoen: sitä en tiedä.\"\n\n\"Olette lapsi...\"\n\n\"Politiikassa?... Sen myönnän.\"\n\n\"Joka tarvitsee opetusta.\"\n\n\"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa\nmukana\", vastasi Åke.\n\n\"Se ei ole oikea paikka.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän.\"\n\n\"Minulla ei ole yhtään sellaista.\"\n\n\"Haluatteko sitä?\"\n\n\"Hyvähän se olisi.\"\n\n\"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen\npiiriin todellisia isänmaan ystäviä!\"\n\n\"Täällä Tukholmassako?\"\n\n\"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan\nasianhaarojen mukaan.\"\n\n\"Sen voin ymmärtää.\"\n\n\"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!\"\n\n\"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista\ntarjousta!\"\n\n\"Hyvä, sangen hyvä!\" toisti tämä nauraen. \"Siis, nuori mies, olemme\nyhtä mieltä!\"\n\n\"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!\"\n\n\"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla,\nvähäistä ennen viittä iltapäivällä.\"\n\n\"Olen siellä jo neljän aikaan!\"\n\nHe pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.\n\n\"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!\" jupisi Åke onkimiesten neuvon\nmukaan. \"Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo\nminut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni\nei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!...\nMerkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän\nselkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana\ntaisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko\nrakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin\naiottu valkyriaksi?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle\npäin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku\nkoristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus\nRyting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse\nollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan\nkera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut\nasumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti\nniin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä\njättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen\nhäiritsemättömästi hänen haltuunsa.\n\nLuultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois;\nhänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn\nviidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus\nRytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka\nolivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.\n\nSentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti\neräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot\nvarustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin\nylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin\ntavallisia varakkaamman väen asunnoissa.\n\nTalo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka\nomistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa.\nJokainen, jolta kysyttiin, vastasi: \"En tiedä\", ja siihen täytyi\ntoistaiseksi tyytyä.\n\nMutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin\nnähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo\nuudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.\n\nAamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello\nlöi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin\nmuuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta.\nSen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat\npihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan\nripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa\nuusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.\n\nSuuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta\nja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri\njoukko pikareita.\n\nMies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen\nluukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.\n\nKun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria,\ntäynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen\ntaakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.\n\n\"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!\" sanoi hän silmäillen halukkaasti\ntuomiaan pöytäkoristeita... Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen\nmuutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa\npeittoon; sen jälkeen hän riensi pois.\n\nKello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita\nnäkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin\ntie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja\noli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.\n\nKukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli\ntapahtunut.\n\nSaman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt\nei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli\nuseampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät\nsen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin\nja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä\ntuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki\nportin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.\n\nSen jälkeen riensi hän ylös saliin.\n\nSe oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli\ntuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä\nsavipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.\n\nMieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja\ntäytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa\njuomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista\npuhevuoroa.\n\n\"Tiedätte, jalot herrat\", sanoi hän, \"missä tarkoituksessa olemme\ntänne kokoontuneet!\"\n\n\"Tiedämme, tiedämme!\" huusivat kaikki.\n\n\"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!\" Hän ojensi ylös oikean\nkäsivartensa. \"Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!\"\n\n\"Kuka tahtoo sananvuoron?\"\n\n\"Minä!\" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. \"Vanhimpana, kun\nherra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle\nensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka\neivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä\ntällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin\nhyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!\"\n\nSen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.\n\nMuutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.\n\n\"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?\"\n\n\"Herra Pietari Turenpojalla!\" huusivat useat äänet.\n\n\"Ei, kiitos, se on minulla!\" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi\nkoko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä\npitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän\noli aivan kumaraisillaan puhuessaan. \"Minä vihaan hallitusta, joka\nRuotsilla nykyään on!\" huudahti hän. \"Vihaan valtionhoitajaa ja\nkoko hänen sukuaan, paitsi itseäni.\" (Sutkaus palkittiin yleisellä\nnaurulla.) \"Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen\naikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän\njärjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana\nsanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.'\nPois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan,\njolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin\ntiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät\nuskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on\nlaita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!\"\n\nKuului naurua ja murinaa sekaisin.\n\n\"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!\" huudahti Didrik Slagheck\nnousten. \"Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja...\"\n\n\"Vaiti, vaiti... Se ei kuulu tähän!\" huusivat useat.\n\n\"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu\", huusivat toiset. \"Herra\nPietari Turenpoika puhukoon.\"\n\n\"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä\nriistää sanat suustani!\" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. \"Kun aloin\npuhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä\nja erittäin täällä Ruotsissa.\"\n\nTaasenkin kuului murinaa ja melua.\n\n\"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan\",\nhuusi maisteri. \"Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean\nherrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen\njalkoihinsa...\"\n\n\"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!\" huudettiin melkein yhteen ääneen,\nja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen\nluoksensa ja kuiskasi: \"Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä\nitsesi että minut.\"\n\nMaisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.\n\nNyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.\n\n\"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta\", sanoi hän, \"kun tunnustan\navoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea.\nOlemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli\njo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta,\nkyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä\nsyistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua,\nmutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme,\nja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken\nvoitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa.\"\n\nTämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen\njälkeen innokkaita huutoja: \"Herra Pietari Turenpoika!\"\n\nKun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.\n\nIäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi\nväsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein\nvarma, kun hän alotti:\n\n\"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä\nottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture\nvanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta\nvaltionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu\nsiitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset... Nuoruudestaan\nhuolimatta on hän vakava ja ajattelevainen...\"\n\n\"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!\" huusivat useat\näänet.\n\n\"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?\"\n\n\"Silloin on hänkin petturi!\"\n\n\"Antaa hänen jatkaa!\"\n\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin\nja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava\nkuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut... hänen miehekseen.\"\n\nRitari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset\nsanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.\n\nSalissa tuli aivan hiljaista.\n\nSilloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota\nhän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. \"En tahdo ehättää\nkenenkään edelle\", sanoi hän, \"mutta en myöskään luopua oikeudestani\nilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä\nennen lausua jotakin?\"\n\nYleinen äänettömyys.\n\n\"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro\", selitti Pietari herra seuran\npuhemiehenä.\n\n\"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä\noikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta\", huudahti priori.\n\"Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä\ntahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä,\njoka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi\npidettävä pyhinä.\n\n\"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein\nvalta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia\nja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen\nhuoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten\nSture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei\nole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään\ntodista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän\ntekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty.\nSentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii\nruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi\njumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee... Jalot herrat\nja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin\nsanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi\npyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi\nyli Ruotsin maan.\n\n\"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen\nlipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on\nkuningasvaltakin.\"\n\nNousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki\ntarkoittivat.\n\nNyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik\nSlagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan\nlähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta\nlukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli\nkokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.\n\nSilloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään\nkysymyksen: \"Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka\nsuvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä\nliittolaisten joukkoon.\"\n\n\"Kuka hän on? Hänen nimensä?\"\n\n\"Valtaneuvos Åke Juhananpoika.\"\n\n\"Hän on Sten Sturen ystävä!\"\n\n\"Kuten isäkin!\"\n\n\"Veli on samoin!\"\n\n\"Mitä tietää hän meistä?\"\n\n\"Onko häneen luottamista?\"\n\n\"Kelpaako hän mihinkään?\"\n\nKysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla\nhämillään: \"Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos\nvaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme.\"\n\n\"Mihin hän on tyytymätön?\"\n\n\"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?\"\n\n\"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä.\"\n\n\"Silloin on häntä muokattava.\"\n\n\"Mutta ensin on hänen tehtävä vala.\"\n\nEnemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta\nhäntä täytyi valmistaa.\n\n\"Sanotaan\", huomautti Abraham Lejonhufvud, \"että niin hän kuin hänen\nveljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö\nyllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen\npuolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä\nvaikutus.\"\n\n\"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä\nasioihin\", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.\n\n\"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen\", virkkoi\nKaarle Alfinpoika.\n\n\"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä.\"\n\n\"Yhden paljastus vie useampiin.\"\n\n\"Åke herrasta voi tulla petturi!\"\n\n\"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!\"\n\n\"Hylkäätte hänet siis?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Pyydän tehdä erään vastaväitteen\", sanoi isä Laurentius pehmeällä\näänellä. \"Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi\ntunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä\nlipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden\ntietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada.\"\n\n\"Totta, aivan totta!\"\n\n\"Pirukaan ei liene teitä ovelampi\", huusi Abraham herra nauraen.\n\"Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy\nitsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma\nhuostaanne, jos mieli toivoa menestystä.\"\n\nKunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen\nedellytyksiin, kun hän vastasi: \"Jollette tahdo minua auttaa, herra\nAbraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika\nsuorittaakseen paholaisen tehtävän.\"\n\nTämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo\nBoonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.\n\nSen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty\nalkavaksi kymmenen aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet\nkohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja\nmenivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti\npäästettiin sisälle.\n\nNiilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina\nasui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa\nruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.\n\n\"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo\nherra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta\nkanssanne\", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.\n\nKun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille\npöydän ääreen.\n\nPöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti\npikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.\n\nÅkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä,\nja hän päätti olla varuillaan.\n\nIsä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet\nja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti\nhän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli\nvielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran\nisoisää siellä hoidettiin.\n\nÅke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.\n\n\"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?\" kysyi munkki.\n\n\"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen\naikaan.\"\n\n\"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole\nkoskaan kysellyt luostarissa hänestä.\"\n\n\"Siellä on siis jotakin tiedettävää?\"\n\n\"Erinäisiä kirjoituksia.\"\n\n\"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?\"\n\n\"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui.\"\n\n\"Ovatko ne säilyneet?\"\n\n\"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa\njoukkoon.\"\n\n\"Mielipuolen miehen ajatukset!\"\n\n\"Näimme hänessä marttyyrin!\"\n\n\"Todellakin?\"\n\n\"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee\njälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan.\"\n\n\"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka\npainaa raskaasti heitä.\"\n\n\"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö.\"\n\n\"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä\nmilloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen.\"\n\n\"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä\nluostarissamme...\"\n\n\"Olen heti valmis!\"\n\n\"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan.\"\n\n\"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette\nherättänyt.\"\n\n\"Tunnen nuorison!\"\n\n\"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni.\"\n\n\"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa\nhänelle jotakin.\"\n\n\"Olette oikeassa, minä vaikenen.\"\n\n\"Sitä paitsi tarvitsette aikaa.\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Suunnilleen kuusi kuukautta.\"\n\n\"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?\"\n\n\"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa...\nSen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista.\"\n\nÅken pää painui alas. \"Kenties turhaan!\" ajatteli hän.\n\n\"Pelkään sitä paitsi\", sanoi Laurentius, \"etteivät voimanne siihen\nriitä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei\nsaisi käydä luonanne.\"\n\n\"Miksi sellainen ankaruus?\"\n\n\"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan\nmielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta.\nMinun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät\nonnistuneet.\"\n\n\"Mikä on syynä?\"\n\n\"Heiltä on puuttunut tärkein.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Rakkauden kaikkivoittava voima!\"\n\n\"Se on minulla!\"\n\n\"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan\nkärsivällisyyttä, sitkeyttä.\"\n\n\"Tahdon saavuttaa ne.\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin!\"\n\n\"Olen tehnyt päätökseni!\"\n\n\"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä\nsalaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä\nvastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois\nmaailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä\nsiihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne,\nainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he\neivät sitä ilmaise.\"\n\n\"Seuraan teitä, milloin vain haluatte.\"\n\n\"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua.\"\n\n\"Eikö ennen?\"\n\n\"Voitte muuttaa mieltänne!\"\n\n\"Sitä en tee.\"\n\nSen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi\nainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa\ntäytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.\n\nIsä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät\ntehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien\nperästä käydä lähemmin sopimassa.\n\nToisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera\nkokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.\n\nMaisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän\noli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana\nja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin\noleskellessaan.\n\nHän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen\nkanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle\nRuotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra\nPietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa\najan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian\nkuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika\nNyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä\nLaurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan\ntekevänsä kaiken voitavansa.\n\n\"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?\" kysyi herra Sten\nKristerinpoika kääntyen maisteriin.\n\n\"Teidän on aina oltava valmiit.\"\n\n\"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden\", lisäsi Abraham herra. \"Meillä\non ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät.\"\n\n\"Laivasto ei ole vielä kunnossa\", virkkoi Kaarle Alfinpoika. \"Eikä\nkuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että\ntuntuu.\"\n\n\"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!\" virkkoi\nmaisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. \"Vastaan siitä, että tulette\nhämmästymään.\"\n\n\"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta\nitseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä\nvastaan\", sanoi Niilo herra.\n\n\"Sitä tuskin saattaa odottaa!\" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä\nmairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. \"Emme saa unhottaa, että\nRuotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan\nsanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!\"\n\n\"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!\" huusi Didrik Slagheck\nhurjasti.\n\n\"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!\" vastasi Pietari\nherra samaan sävyyn.\n\nKaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä\nsyttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä\navautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:\n\n\"Petosta!\"\n\nTuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.\n\nSalissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.\n\nKuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta... kaikkien silmät\nsuuntautuivat sinne.\n\nOvi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan\nesiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua\ntoisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja\nkasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.\n\nKaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.\n\nSamassa löi kirkonkello kaksitoista. \"Nikolaus Ryting!\" huusi muuan\nläsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu\nkurkku, mistä riippui pitkiä matoja.\n\nKauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.\n\nMonet menivät heti koteihinsa.\n\nToiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon\nedustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään... Kuka\noli valinnut sellaisen kokouspaikan... Luultavasti ei oltu luettu\nriittävän monia messuja hänen sielulleen... Jokainen tahtoi avustaa\nsitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei\nhänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli\ntahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan,\njota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden\nvielä kuului hänelle.\n\nJa yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät\nkiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun\nkummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.\n\nKun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle,\nalkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli\nikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian\nkuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties\nhe olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika\ntavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan,\nharppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli\nlukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.\n\nSitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli\nhänen läheisyydessään... Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta\ntunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa... Hänen mieleensä hiipi\nkauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää\nmukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta\ntäällä ylhäällä... Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla...\nHän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen\nsiten salaisuuden perille.\n\nTuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa,\ntahtoi hän rientää alas portaista... Silloin tunsi hän jotakin\nkiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja\nsyöksyi suinpäin alas.\n\nHänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän\navasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven\nedessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli\njalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään;\nnopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli\naiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja\nharmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan\nkatsomatta taipaleella taakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÅke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt\nmahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä.\nMitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän\noli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen\ntarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin\nvoisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: \"Minulla ei ole\nkenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton,\nja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja\nliitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja\nrakkauden onni suodaan osaksemme.\"\n\nOli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa,\nvieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki\nsellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä\nluostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi\nhänet pimeydestä valoon.\n\nHän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle\naikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.\n\nPitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan\nritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He\nkohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta\nritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis\nmatkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.\n\nÅke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän\nolisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset\nsopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.\n\nValmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää\npöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän\nkirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään\noikeutta...\n\nNiin saapui vihdoin lähtöpäivä... Hän seisoi ikkunan ääressä\nkatsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät\nmatkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis\njuoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään\nmuuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.\n\n\"Olettehan herra Åke Juhananpoika?\" kysyi vieras.\n\n\"Se olen!\"\n\n\"Valtionhoitajan ystävä?\"\n\n\"Sydämestäni ja sielustani!\"\n\n\"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?\"\n\n\"Jos voin... mutta...\"\n\n\"Täällä on vaara tarjolla!\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se\non, mutta tarvitaan johtajaa.\"\n\n\"Entä linnanpäällikkö?\"\n\n\"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois... Minä olen\näskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä...\nen tiedä kenen puoleen kääntyisin... Silloin tulin sattumalta\najatelleeksi teitä ja riensin heti tänne... Tulkaa, herra, nyt heti!\"\n\n\"Mahdotonta... Tärkeä asia kutsuu minua.\"\n\n\"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?\"\n\nÅke taisteli itsekseen. \"Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?\" kysyi hän\nkiihkeästi.\n\n\"Molemmat Alfinpojat!\"\n\n\"Jumalan kiitos!... Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen\nmitään!\"\n\n\"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää\nsuuren tulipalon.\"\n\nRitari oli kahden vaiheella. \"Seuratkaa minua tulliin\", sanoi hän.\n\"Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä\ntakaisin vai en.\"\n\nRatsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja\nseurasi jalkaisin.\n\nMatkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä\noli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli\nrikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.\n\n\"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää\nmoisen huhun perättömyyden?\"\n\n\"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai\nosaksi ostetut.\"\n\nMies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut\nolla sanomatta: \"Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta\nsuoriutumaan.\"\n\n\"Minä olen ainoastaan palvelija\", vastasi hän yksinkertaisesti.\n\n\"Ette kai Sten herran?\"\n\n\"Niin olen!\"\n\n\"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?\"\n\n\"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?\" kysyi tämä luoden ritariin\niloisen katseen.\n\n\"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen\nkäteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa.\"\n\n\"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna\", vastasi tämä tyytyväisesti\nhymyillen.\n\nHe olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli\npysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät\nhe näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.\n\nRitari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa\nkeskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä,\nmutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä\nsuurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.\n\nHetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. \"Se on minulle\nmahdotonta!\" sanoi hän. \"Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä,\nottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma,\nettette käytä sitä väärin.\"\n\nEsbjörn otti sen vastaan. \"Oletteko maininnut nimeäni?\" kysyi hän\nritarilta.\n\n\"En vielä!\"\n\n\"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?\"\n\n\"Mielelläni!\"\n\n\"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!\"\n\nNiin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn\npaikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. \"Mitähän sillä ketulla\nnyt on mielessään?\" jupisi hän itsekseen. \"Hyvä, että minulla on\nkäsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata\njohtolangaksi.\"\n\nPalattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti\npuhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti\nsairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan,\nja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen\nlinnanpäällikköön.\n\n\"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien\nettä seppien kokoustalossa\", sanoi hän. \"En tahdo sanoa, että\njoitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän\noppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan\npitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä\njutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti\nkiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen\non nostattanut pahaa verta... Lopuksi on tehty sangen nokkela\nsuunnitelma.\"\n\n\"Kuka on tehnyt?\"\n\n\"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään\nKaarle ja Knut Alfinpoika.\"\n\n\"Millainen suunnitelma on?\"\n\n\"Aiotaan vallata alukset.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nJöns Jönsinpoika nousi.\n\n\"Ne ovat ilman miehistöä.\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\"\n\n\"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat\nnäitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä\nen tiedä niin tarkoin.\"\n\n\"Tietysti Kööpenhaminaan.\"\n\n\"Voi kyllä käydä niinkin.\"\n\n\"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?\"\n\n\"Luulen niitä olevan kaksikin.\"\n\n\"Heidän nimensä!\"\n\n\"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck.\"\n\n\"He ovat siis yhä Tukholmassa?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\nJöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.\n\n\"Minä en voi mitään\", sanoi hän. \"Ja onnettomuudeksi olen niin vähän\najatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt\npoistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa\npäällikkyyden.\"\n\n\"Asia kai täytyy pitää salassakin?\"\n\n\"Niin salassa kuin mahdollista. -- Miehistöä täällä on kylliksi.\"\n\n\"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika\novat täällä.\"\n\n\"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista.\"\n\n\"Linnanvouti?\"\n\n\"Ei hänellä olisi rohkeutta.\"\n\n\"Onko ketään muuta?\"\n\n\"Kyllä muuan.\"\n\n\"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen.\"\n\n\"Ei tarvita, hän on jo täällä!\"\n\n\"Täällä?\"\n\n\"Sinähän se olet, Esbjörn!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Joka olet asian keksinytkin.\"\n\n\"Sitä en tehnyt minä!\"\n\n\"Kukas sitten?\"\n\n\"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen\nalukseen.\"\n\n\"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?\"\n\n\"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä.\"\n\n\"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia.\"\n\n\"Sen olen jo kyllä ajatellut.\"\n\n\"Annas kuulla?\"\n\n\"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä\njokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua\noluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta\nmatkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta\nnahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi\nminulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne\ntakaisin.\"\n\n\"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen.\"\n\n\"Saanko?\"\n\n\"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen.\"\n\n\"Voinhan koettaa!\"\n\n\"Milloin tahdot miehistön?\"\n\n\"Siitä annan tiedon.\"\n\nKun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän\nneuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa\npunehtuivat... Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi\njälleen ilmeisesti epäröiden.\n\n\"Täytyy kai minun\", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen\nnaisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla\noli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.\n\nKeskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin\nposkin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi.\nEsbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.\n\nHovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.\n\n\"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt\npitkäksi sinun ollessasi poissa.\"\n\n\"Sitä en usko!\" sanoi Esbjörn pilkallisesti.\n\n\"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun\non lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua.\"\n\n\"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?\" Esbjörn viittasi pieneen\npöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia,\nrusinoita ja manteleja.\n\n\"Se ei ollut hänelle\", vastasi Outi jälleen punastuen \"vaan eräälle\nKristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän\nsanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!\"\n\nOuti veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. \"Kas niin, syö\nja juo nyt!\"\n\nEsbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen.\nOutin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli\nhän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti\nkun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.\n\nLautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään:\n\"Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän\nharvasanainen sinä olet!\"\n\nEsbjörn vihelteli vastaamatta.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nEsbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä\npäästä jalkoihin. \"Ei voi kieltää, että olet kaunis\", sanoi hän\nmelkein valittavalla äänellä.\n\nOuti purskahti helskyvään nauruun. \"Ikäänkuin se ei olisi hänelle\nmieliin!\"\n\n\"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat.\"\n\n\"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista.\"\n\n\"Niin, se on totta.\"\n\n\"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle...\"\n\n\"Sinähän ensin sanoit...\"\n\n\"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi.\"\n\n\"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja\nsuutelit minua.\"\n\n\"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät\"...\nOuti pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.\n\n\"En sitä tahdokaan!\" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin\nennenkin.\n\n\"Mitä nyt, Esbjörn?\" kysyi Outi kummissaan.\n\n\"Mieltäni painaa niin raskaasti!\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Kun olen myynyt sinut!\"\n\n\"Myynyt minut!\"\n\n\"Minun oli pakko!\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Turolle!\"\n\n\"Onko hän täällä?\"\n\n\"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin.\"\n\n\"Sen kyllä uskon!\"\n\n\"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä\nvedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten\ntahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi\nensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi,\ntaipuisi hän mihin ikinä tahdoin.\"\n\n\"Ja niin sinä suostuit?\"\n\n\"Niin, olihan minun pakko.\"\n\n\"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa.\"\n\n\"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät.\"\n\n\"Hän on kai entisensä?\"\n\n\"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!\"\n\n\"Kuinka saan hänet nähdä?\"\n\n\"Minä tuon hänet tänne.\"\n\n\"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että\nhän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa\nnähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut\",\nlisäsi Outi nauraen ja punastuen.\n\n\"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!\" vastasi\nEsbjörn. \"Hyvästi, Outi, ja onnea vain!\"\n\nJa hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta\naivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja\npeseytymään puhtaaksi.\n\nKun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin,\nja kohta tulla tepsutteli Outikin.\n\n\"Nyt minä menen\", sanoi Esbjörn, \"muuten voisin oli haitaksi.\" Mutta\nhän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi\nensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä,\nja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.\n\n\"Kuinka hän on viekas\", ajatteli Esbjörn... Ei kestänyt kauan\nennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan\ntahtovan ahmia tyttöä silmillään.\n\n\"Niin, nyt hän on saanut tytön\", huokasi Esbjörn. \"Voisipa vain hänet\npitääkin.\"\n\nSamana iltana tuli Turo hänen luokseen. \"Nyt on hän minun\", sanoi\nhän. \"Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä\nkuvitellut... Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?\"\n\n\"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!\"\n\n\"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn\nsanassani.\"\n\n\"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!\"\n\n\"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni\nsiihen asti olla hänen kanssaan yksissä!\"\n\n\"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne.\" Niin he erosivat.\n\nEsbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän\najatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut\nmikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten\nitsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa,\njoka oli hänen huostassaan.\n\nMaisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten\nvaltaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se\ntoimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän\noli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa\ntyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän\navullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä\nhaavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli\ntosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset\nolivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden\nmielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.\n\nEsbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa\nherraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli\nsen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut\nEsbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan\nnotkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla\nlaivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille\nvastakapinalle, jota suunniteltiin.\n\nMutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että\nmitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen\nhyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi.\nHe lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa\nvalmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa.\nVeljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he\nvallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.\n\nNämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat\nvarustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin\nmäärättiin päivä.\n\nEsbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä\naluksiin.\n\nVaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä\ntahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo\nuhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän\npäälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria\nja tarkkoja määräyksiä.\n\nElokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana\nkahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli\nnähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja\nalhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.\n\nUseimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain;\nkullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin\nkapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.\n\nEsbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin\nlaivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä\nkaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa\nhenkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.\n\nTuron tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla\npaljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat\nylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.\n\nMutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen\najatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät\nvesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten\nvaralta.\n\nEsbjörn seurasi viimeisen mukana.\n\nSyy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli\nyksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan\nlähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta\nhuolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen\nlinnanpäällikön eteen.\n\nHe koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan\nosallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus\nsiitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja\nristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan\nheidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista\nhuolimatta pistettiin heidät talteen.\n\nSeuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen\nsiitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.\n\nEsbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan,\nverta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi\nsuuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. \"He\novat kaikki pelkkiä raukkoja\", sanoi hän, \"ja ansaitsevat kunnon\npanoksen ruutia.\"\n\n\"Sentähden emme niille sellaista annakaan\", vastasi linnanpäällikkö.\n\"Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla\nlaivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa.\"\n\nJöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän\nkuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään\nsotaoikeutta.\n\nVeljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi\nmerkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He\nkäyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen,\nettä Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin\nloukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita\nystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää\nheidät vapaaksi.\n\nMutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: \"Vaikkapa Kristian kuningas\nitse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla\nkuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion\nnyt tehdä.\" Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski\nnäiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit\npanemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet,\nkääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja;\nsiitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse\nvastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan\ntuomiosta.\n\nHänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan;\nneuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja\nmolemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.\n\nJöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan\nrikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä\nhe nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan\nilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät\naatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät\nvietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen\nvaranneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan.\n\"Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan.\"\n\nMutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun\nne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet\nvakavan varoituksen vastaisen varalle.\n\nJa kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten\nviranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua\nyksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään\nmuu.\n\nSaksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat\nmaksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin\nKööpenhaminassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin\nhän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen?\" kysyi hän.\n\n\"Entäs sinä?\"\n\n\"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani\nnaimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin.\"\n\n\"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa.\"\n\n\"_Sinä_ epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!\"\n\n\"Ohoh, vai se oli syynä!\"\n\n\"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan.\"\n\n\"Enkö?\"\n\n\"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa.\"\n\n\"Oh, ajatteles!\"\n\n\"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut.\"\n\n\"Hän tunsi maailman!\"\n\n\"Mutta ei _minun_ sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi\nollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen\nminua.\"\n\n\"Voinhan tavatakin.\"\n\n\"Kas tässä!\" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi\npovellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen\nkerän käsiinsä. \"Tiedätkös, mitä tässä on?\" kysyi hän sangen\ntyytyväisesti ja leveästi hymyillen.\n\n\"Ei, sitä en tiedä.\"\n\nTuro keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus\nilmoille. \"Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon\nrakkaita terveisiä.\"\n\n\"Se on maksanut paljon!\" sanoi Esbjörn ihaillen.\n\n\"Koko pestin!\"\n\n\"Eikö sinulla ole jälellä mitään?\"\n\n\"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille.\"\n\n\"Teet paljon hänen tähtensä!\"\n\n\"En niin paljon kuin hän ansaitsee.\"\n\n\"Luuletko niin?\"\n\n\"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä\nen siedä kuulla -- ymmärrätkö!\"\n\n\"Toimitan kyllä asiasi!\"\n\n\"Kiitos!... Ja sitten... sitten voit väliin pitää häntä silmällä...\nLupaatko sen?\"\n\n\"Täytyy kai minun!\"\n\n\"Näetkös!\"... ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti.\n\"Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi\nmeidät.\"\n\nMutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi\nhyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija\nlinnanpäällikön luo.\n\n\"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni\ntehtiin tyhjäksi\", sanoi hän. \"Kas tässä!\" Hän viittasi pöydälle\nkorkeaan rahakasaan. \"Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa\nsekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle.\"\n\n\"Suurkiitosta!\" sanoi Esbjörn.\n\n\"No, ota sitten ne!\"\n\n\"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?\"\n\n\"Jos sitä haluat.\"\n\n\"Tahdon ansaita enemmän!\"\n\n\"Oletko käynyt ahneeksi?\"\n\n\"Eipähän muutenkaan.\"\n\n\"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?\"\n\n\"Niin aion!\"\n\n\"Täällä Tukholmassako?\"\n\n\"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin\npielessä\", sanoi hän viekkaasti.\n\n\"Rytingin kummitustalon?\"\n\n\"Juuri sen!\"\n\n\"Etkö pelkää?\"\n\n\"En vähintäkään.\"\n\n\"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita.\"\n\n\"Niin tapahtuukin!\"\n\n\"Tiedätkö siitä jotakin?\"\n\n\"Ehkäpä!\"\n\n\"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet\nkokouksiaan?\"\n\n\"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten\nrinnalla.\"\n\n\"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt\nmitään?\"\n\n\"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta\nette ollut tavattavissa.\"\n\n\"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?\"\n\n\"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla.\"\n\n\"Et siis tiedä mitään varmaa?\"\n\n\"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme\nennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa\nherra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa,\nhuomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda\nilmoille... Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen\nkielensä... Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia\nkokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli\nkysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana\npäivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille\nkorville... Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän,\nluullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että\noli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi\naikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian\nkuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin\nminä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen\nolevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en\nhellittänyt, minun täytyi päästä taloon... Muuan vanha kuva, joka\nriippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli\nminusta kummitus...\"\n\n\"Tosiaankin!\" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. \"Sitä en odottanut.\nKuulitko heidän keskusteluaan?\"\n\n\"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani\ntuli aarteenkaivaja.\"\n\n\"Ja nyt tahdot ostaa talon?\"\n\n\"Luulen, että se on hyvä olla olemassa...\"\n\n\"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?\"\n\n\"En, lähden täältä huomenna.\"\n\n\"Ekaan?\"\n\n\"Sinne en kai tule.\"\n\n\"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?\"\n\n\"Työni suoritettuani odottaa hän minua.\"\n\n\"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?\"\n\n\"Niin, ja se on tuskin alkanut.\"\n\nEsbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän\nsanoi jäähyväiset ja lähti.\n\nHän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule\nkotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki\nhänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän\nlähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka\noli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina\noli viety sinne.\n\nKun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn\ntaputti sitä lautasille. \"Toivoisin sinun tietävän oikean tien\",\nsanoi hän. \"Minä en sitä totisesti tiedä.\"\n\nKun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein\ntietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse\najatuksiin... Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä;\nkieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana\nniistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun\nhänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden... Oli\naivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen,\nmitä sillä ei ennen ollut.\n\nJa sitten hän myi hänet!\n\nNiin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi\noikeus tyttöön... Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että\ntämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä,\nja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö\nhän siitä?... Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi\nhovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.\n\nSellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi\nunelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain\noli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.\n\nSilloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi\njoko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni\nlähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta\nnähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui\nvanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin\nmatkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan\nvoisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut\nja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.\n\nKun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta\nhän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Ettekö tunne minua?\" kysyi tämä.\n\n\"Kyllä, tunnen toki!\"\n\n\"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!\"\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne!\"\n\nEsbjörn teki niin.\n\n\"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!\" Vanhus nousi istualleen. \"Herra\non rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen\", sanoi hän. \"Ennenkuin\npaneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena\nedellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla\nkohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!\"\n\n\"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet\",\nhuudahti Esbjörn. \"Minäkin tarvitsen teitä.\"\n\n\"Ettekö ole löytänyt mitään?\"\n\n\"En mitään!\"\n\n\"Oletteko ollut Skossa?\"\n\n\"Maksaako se vaivaa?\"\n\n\"Luulen hänen olevan siellä!\"\n\n\"Silloin lähden heti sinne.\"\n\n\"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne.\"\n\n\"Sen kyllä voin uskoa.\"\n\nJohannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.\n\nKun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen\nkuukautta sitten, puuskahti hän: \"Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin\nviety sieltä. Se ei ole mahdotonta!\"\n\n\"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra\nlaski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat\ntarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä,\nkäsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen.\"\n\n\"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?\"\n\n\"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja...\"\n\n\"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa.\"\n\n\"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\nEsbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi\nhän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.\n\nJohannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita\nkuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä\nhoitaneet. \"Se on ollut siunattua aikaa\", sanoi hän ja kohotti\nkatseensa taivasta kohden.\n\n\"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?\"\n\n\"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen.\"\n\n\"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?\"\n\n\"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle,\njumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin\nkotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä\nkolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin.\"\n\n\"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?\" kysyi Esbjörn epäillen.\n\n\"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan,\nopetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja\njumalaapelkääväinen mieli.\"\n\n\"Ja he käsittivät sen?\"\n\n\"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja...\"\n\nSeuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata\nhäntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla\nhyödyksi.\n\n\"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani\", vastasi\nJohannes. \"Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä.\"\n\nNiin lähtivät he Skohon.\n\nPerille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta\nmunkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja\nheille osoitettiin muuan pihahuone.\n\nMutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko\nKaarina tosiaankin luostarissa.\n\nSentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos\nhänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän\nainakaan tahtonut tehdä niin.\n\nKysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: \"puutarhanhoitoa\".\n\nSyksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin.\nEsbjörn otettiin sentähden töihin.\n\nHän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä\nitse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei\ntiennyt mitään varmuudella.\n\nHänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen\nmatkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä\nnunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa\nketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin\nnoviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.\n\nIltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi\nhän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.\n\n\"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä\", tuumi\nhän. \"Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni.\"\n\nKun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi\nhän: \"En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä,\njotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on\nihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa\nlähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä.\"\n\n\"En ole löytänyt mitään tänäänkään\", täytyi Esbjörnin sanoa.\n\n\"Ethän vain ole väsynyt?\"\n\n\"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen.\"\n\n\"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen\nlapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin\nomasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista\nsynneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei\nhäntä löydä koskaan.\"\n\nEsbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri\nja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen\nviikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan\nporkkanoita.\n\n\"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?\" kysyi hän niin tyynellä äänellä\nkuin voi.\n\n\"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan.\"\n\nNunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli\nnoudettava jotakin muuta.\n\nEsbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä\nnoviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.\n\nSentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti\nniiden kera kyökkiin.\n\nSiellä oli useita nunnia.\n\nMuuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle,\nhänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.\n\n\"Kyllä muistan, sisar\", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.\n\nUlkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet\nnähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä,\nja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän\nkyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.\n\nSiitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai\ntoisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin\nei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään,\nlakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.\n\nSe todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille,\nvaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä\nJohannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja,\njotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan\nkenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi\nväliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt\nkukaan muu kuin Esbjörn.\n\nHe olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä\ntienneet vielä mitään.\n\n\"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille\nhyvää isä... Teidän täytyisi lähteä täältä.\"\n\n\"Oletko menettänyt kaiken toivon?\"\n\n\"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut.\"\n\n\"Hän voi olla sairas.\"\n\n\"Niin kauan?\"\n\n\"Tai kenties hän pelkää!\"\n\n\"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista.\"\n\n\"Mutta luostarikuri.\"\n\n\"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?\"\n\n\"Odotettava!\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Kunnes löydämme hänet!\"\n\n\"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä... Minun\ntäytyy keksiä jotain uutta.\"\n\n\"Ole vain varovainen!\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\nLopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata\nhedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat.\nTavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret\nnoviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia\nhedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni\nheti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.\n\n\"Se on vaikeaa!\" tuumi hän yksikseen. \"Mutta on merkillistä, mitä\nkaikkea voi, kun oikein päättää.\"\n\nNuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli\nsukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja\nsentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä\nhalusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.\n\nEräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän\nerään nunnan sanovan:\n\n\"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat.\"\n\n\"En tiedä, kuka 'minä' on!\"\n\n\"Märta Sparre!\"\n\n\"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi.\"\n\n\"Mutta kaikkien muidenkin on saatava.\"\n\n\"Kenen muiden?\"\n\n\"Margareta Erikintyttären!\"\n\n\"Siinä kaksi, ketä vielä?\"\n\n\"Iliana Krummedik.\"\n\n\"Vielä kaksi; löydättekö ne?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Anna ja Birgitta Folkesson.\"\n\n\"Neljä siis.\"\n\n\"Ja sitten Ingeborg Åkentytär.\"\n\n\"Kaksi!\"\n\n\"Niin, eikä enempää tarvitakaan!\"\n\n\"Kuudelle vain?\"\n\n\"En välitä muista!\"\n\n\"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?\"\n\n\"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle.\"\n\n\"Kas, tuossa!\"\n\n\"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää\nuseampia.\"\n\n\"Kuka 'viimeinen' on?\"\n\n\"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin\nvainajaksi!\"\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta\nhän on niin kalpea.\"\n\n\"Tuossa on vielä kaksi!\"\n\n\"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä\nkohtaan, saa hän ne!\"\n\nSen sanottuaan hän riensi pois.\n\nKuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä\nJohannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan\nainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.\n\nMutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki\nEsbjörn heti astuttuaan kammioon.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän vilkkaasti.\n\n\"Olen nähnyt hänet!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Kirkossa.\"\n\n\"Näkikö hän teidät?\"\n\n\"Hän tunsi minut!\"\n\n\"Saitteko häntä puhutella?\"\n\n\"Hän ei ollut yksin!\"\n\n\"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino.\"\n\n\"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen.\"\n\nSeuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta\nSparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista\nkappaletta. \"Täältä puuttuu kaksi!\" sanoi hän. \"Tiedättehän, että\nmeitä on kahdeksan.\"\n\n\"Vainajat eivät syö!\"\n\n\"Mutta eihän hän ole kuollut!\"\n\n\"Hyvin sairas siis?\"\n\n\"Surusta!\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?\"\n\n\"Hän vihaa luostaria!\"\n\n\"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?\"\n\n\"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä.\"\n\n\"Tietäisinpä vain hänen nimensä!\"\n\n\"Sitä en saa sanoa!\"\n\n\"Mutta alkukirjaimet?\"\n\nHän pudisti päätänsä.\n\n\"Saat tämän kauniin omenan?\"\n\nNiin houkutteli käärme Eevaa.\n\n\"K.E.\", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.\n\n\"Kaarina Eliaantytär!\" vastasi Esbjörn samassa.\n\nTyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa\nminua häntä tapaamaan?\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Minä tuon viestejä hänen äidiltään.\"\n\n\"Märta, Märta!\" huudettiin pihasta.\n\nHän riensi pois.\n\n\"Huomenna!\" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen\nedes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi\nsitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.\n\nMutta vanhus ei ollut kammiossaan.\n\n\"Luultavasti kirkossa\", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.\n\nOvessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt\nkyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt\noli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä\nEsbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: \"Mitä tahdotte Kaarina\nEliaantyttärestä?\"\n\nKysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin\nkysyi: \"Mitä se teille kuuluu?\"\n\n\"Olen hänen äitinsä!\"\n\n\"Kaarinan äiti!\" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.\n\n\"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!\"\n\n\"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?\"\n\n\"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut,\nolisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin.\"\n\n\"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on\nKristina rouva lähettänyt.\"\n\n\"Nyt valehtelette!\"\n\n\"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan,\nlähden täältä heti?\"\n\nNainen näytti epäröivän. \"Menkää täältä\", sanoi hän. \"Koetan sitten\ntavata teitä.\"\n\nNainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui\nkirkkoon.\n\nSiellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena\nrukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan\nkiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi\nruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.\n\nEsbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli\nkauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää,\nettä aiottiin viettää hänen hautajaisiaan... Mutta eiköhän täällä\nilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen\näitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja\nhänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä\ntunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän\njäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.\n\nEsbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä\novelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut,\nei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin\nsyventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.\n\nMuuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.\n\nHeidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.\n\nPieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja\npalavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan\nhimmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.\n\nAbbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta\nmuuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti.\nLäsnäolijat veisasivat virttä \"De profundis\", papin pitäessä ristiä\nruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.\n\nEsbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän\nkumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi --\nKaarinan.\n\nHeidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen\nsurullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti\nainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun\nkantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.\n\n\"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava\nluostarista!\" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin\nvastaan.\n\n\"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Silloin voimme käyttää oikeuttamme.\"\n\nEsbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa\nsaamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli\narkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä\nitse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.\n\nJohannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle\nvastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin\nottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.\n\nYön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta\ntämä ei tullut.\n\n\"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme\", sanoi Esbjörn, \"ja\nsentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme.\"\n\n\"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo.\"\n\nSeuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa\nheti tuli heitä vastaan.\n\n\"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä\",\nsanoi hän. \"Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle\nvalitettavaa.\"\n\n\"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani.\"\nHän antoi paperinsa.\n\nAbbedissa luki sen tarkkaavaisesti. \"Tahdotteko sanoa, miksette ole\nantanut sitä ennen minulle?\"\n\n\"Sallikaa minun jättää vastaamatta.\"\n\n\"Se on oikeutenne!\"\n\n\"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä.\"\n\n\"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan.\"\n\n\"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?\"\n\n\"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!\"\n\n\"Ja kieltääkö hän?\"\n\n\"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään.\"\n\n\"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?\"\n\n\"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin\nluulen, että hän mukautuu tahtooni.\"\n\nAbbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat\nKaarina ja hänen äitinsä sisään.\n\nNuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa... Silmät\nolivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat\nikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.\n\nIsä Johannes katseli häntä osanotolla. \"Kaarina Eliaantytär!\" sanoi\nhän lempeästi.\n\n\"Isä!\" vastasi tämä polvistuen.\n\n\"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Tahdotko tulla mukanani?\"\n\n\"Äitini...\"\n\n\"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!\"\npuuskahti tämä. \"Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse\npitää huolta lapsestani.\"\n\n\"Siihen on teillä täysi oikeus!\"\n\n\"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä\",\npuuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. \"Poiketkaa nyt kotimatkalla\nTukholmaan häntä tapaamaan.\"\n\n\"En, en!\" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. \"Hän\nhoukuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni\ntakaisin!\"\n\n\"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan\", lisäsi Kaarina luoden\nsalamoivan silmäyksen Esbjörniin.\n\n\"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään\", sanoi abbedissa\ntavallisella leppeydellään. \"Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa\neikä houkutella.\"\n\n\"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää\njälellä.\" Isä Johannes otti sormuksen esille. \"Kaarina Eliaantytär,\nolen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon\nterveisiä.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Pentiltä!\" kuiskasi Esbjörn.\n\nKaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. \"Kas,\nkas!\" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.\n\n\"Kuka on antanut sen?\" kysyi äiti.\n\n\"Gyllenstjernojen vaakuna!\" huudahti abbedissa. \"Mistä se tulee?\"\n\n\"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin\nvapautensa!\" sanoi Johannes.\n\n\"Kyllä, kyllä, minä tahdon!\" huudahti Kaarina. \"Isä, ota minut\nmukaan, minä seuraan sinua.\"\n\nEsbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja\nkuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:\n\n\"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi...\"\n\n\"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle\ntietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä\ntäytyy meidän seurata.\"\n\n\"Viekää hänet heti huoneeseensa\", käski abbedissa. \"Hän on sairas!\nHuomenna puhumme tästä enemmän!\" Ääni oli ankara ja käskevä.\n\nÄiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan,\nmutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.\n\nKaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli\nlujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: \"Jumalan äidin tähden,\nälkää lähtekö luotani.\"\n\nJohannes kääntyi abbedissaan. \"Käytän nyt teidän omia sanojanne\",\nvirkkoi hän. \"Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella.\"\n\n\"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on\noikeus ottaa hänet takaisin!\" huudahti vihastunut nainen. \"Ja minulla\non kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!\" Hän ojensi kätensä\ntarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja\nkohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.\n\n\"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!\" sanoi hän ja vetäisi taskustaan\nlinkkuveitsen, jonka terän avasi.\n\n\"Uhkaatteko henkeäni?\"\n\n\"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla,\nhuudoilla tai muulla hälinällä.\"\n\n\"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?\" sanoi abbedissa halveksivasti\nJohannekselle.\n\n\"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun\nvain täytätte velvollisuutenne.\"\n\n\"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä.\"\n\n\"Sellainen en ole!\" huudahti Kaarina. \"Kaikista kestämistäni\nkärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi.\"\n\n\"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!\" virkkoi\nJohannes. \"Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa.\"\n\n\"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Älkää lähtekö luotani?\" pyysi Kaarina peloissaan.\n\n\"Huomiseen!\"\n\n\"Mahdotonta!\" tokaisi Esbjörn.\n\n\"Tunti kumminkin!\"\n\nSamassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä\nolisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies\naavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle\nja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään,\nhuomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen\nsalaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen\nmielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.\n\n\"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva\", sanoi Esbjörn\nvetäen armottomasti pois hänen kätensä.\n\nJos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla\ntehoisampi. \"Kuinka uskallatte koskea minuun?... Menkää, menkää heti\nnäkyvistäni.\"\n\n\"Emmehän muuta toivokaan.\"\n\n\"Mutta nämä naiset jäävät tänne!\"\n\n\"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!\" vastasi isä Johannes suurella\nvakavuudella. \"Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen\nylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken\nteitä hänen nimessään sitä tottelemaan.\"\n\nLieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee\nvaikuttanut, mutta hän sanoi vain: \"Tapahtukoon tahtonne!\"\n\n\"Antakaa sitten käskynne!\"\n\n\"Ennenkuin jätän teille kellon\", sanoi Esbjörn, \"tahdon vain sanoa,\nettä seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos\nteidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa\npienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut\nviimeisen sananne tässä maailmassa.\"\n\nÄänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa\nvastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva\nnunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti\navattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina\nEliaantyttärelle ja hänen äidilleen.\n\nMutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät\nhalveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan\ntervehdyksen.\n\n\"Kunnianarvoisa äiti!\" sanoi Esbjörn. \"Vielä on yksi jälellä; että\nseuraatte arkkipiispan asiamiestä portille.\"\n\nTähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin\nilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse\nulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut\nlauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia\ntuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä,\nja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki\npensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku\ntähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin\npäiväntien ilmassa.\n\nKaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani\nrukoillen kätensä ristiin ja huudahti: \"Oi, Jumala, kuinka maailma on\nkaunis!\"\n\n\"Älkää sitä vain sanoko täällä luostarin läheisyydessä\", vastasi\nEsbjörn, nostaen hänet vahvoille käsivarsilleen ja juosten metsään.\n\nToiset seurasivat läähättäen jälestä, ihmetellen, mihin hän aikoi\nsuunnata matkansa.\n\nKun he olivat tulleet pieneen metsäntylvään kappaleen matkan päähän\ntiestä, laski Esbjörn kantamuksensa maahan. \"Levätkää nyt\", sanoi\nhän, \"minä pidän vartiota.\"\n\nIsä Johannes istuutui molempain naisten väliin, hän kertoi Kaarinalle\nkaiken, mitä tiesi Pentistä. Oliko Esbjörn myöhemmin kuullut hänestä\njotakin, ei hän tiennyt.\n\nElsa muori kertoi hädästään rakkaan lapsensa tähden, kuinka se oli\nhänet ajanut etsimään ja kuinka hän vihdoin oli tullut Skohon.\nVasta tultuaan vakuutetuksi, että Kaarina oli siellä, oli hän\nilmoittautunut abbedissalle ja pyytänyt saada takaisin tyttärensä.\nTämä oli vastannut, että hänen piti joka päivä kiittää Jumalaa siitä,\nettä hänen tyttärensä oli niin hyvässä tallessa, sillä suuria vaaroja\noli uhkaamassa, ja kun Johannes ja Esbjörn saapuivat luostariin\nilmoitettiin heidät heti herra Kaarle Alfinpojan läheteiksi, ja\nabbedissa sanoi, ettei hän päästäisi koskaan Kaarinaa luostarista\nennenkuin nämä miehet olivat poissa.\n\nHetken kuluttua tuli Esbjörn takaisin tyytyväisesti myhäillen. \"Nyt\non vaara vältetty\", sanoi hän. \"Onko sitten ollut vaara tarjolla?\"\n\n\"Parvi luostaripalvelijoita on lähetetty eri tahoille ajamaan takaa\nja ottamaan kiinni pakolaisia.\"\n\n\"Mutta jos he tulevat tänne?\"\n\n\"He ovat jo kaukana poissa, ja jos tahdotte seurata neuvoani, niin\nvältämme kyllä heidät.\"\n\nHe lähtivät jälleen taipaleelle ja tulivat samana iltana erääseen\ntalonpoikaistaloon, johon yöpyivät. Täällä erosi isä Johannes heistä.\n\n\"Minun täytyy mennä Mariefrediin\", sanoi hän. \"Viekää Sten herralle\nja Kristina rouvalle terveisiä minulta ja sanokaa, että tahdon tehdä\nheidän puolestaan kaiken minkä voin.\"\n\nEsbjörn ja molemmat naiset matkustivat meritse Tukholmaan. He\nmenivät heti linnaan. Kristina joutui Kaarinan nähdessään ilosta\npois suunniltaan, hän sulki hänet syliinsä, kiitti häntä tekemistään\nsuurista uhrauksista ja kysyi kuinka voisi ne palkita.\n\n\"Minulla on tärkeätä asiaa teidän herrallenne\", sanoi Kaarina. \"Kun\nolen ilmoittanut sen, tahdon palata äitini kera Vadstenaan, jossa\nisäni meitä odottaa.\"\n\n\"Tahdotko jättää minut?\"\n\n\"Jalo rouva, olen saanut maailmasta kyllikseni.\"\n\n\"Se on pidellyt sinua kovin kourin!\"\n\n\"Luulen sentään pahimman olevan voitetun.\"\n\nKaarina ei ollut unhottanut kirjeitä, jotka hän oli löytänyt ja\nopetellut ulkoa, ja hän antoi Sten herralle täydellisen kertomuksen\nniin niiden sisällöstä kuin siitäkin mitä oli muuten kokenut,\nennenkuin hänet vietiin luostariin.\n\n\"Nämä ovat merkillisiä asioita\", sanoi hän. \"Olen jo huhuna kuullut\nasioita, jotka vahvistavat tietojenne todenperäisyyden. Kuitenkaan en\nvoi enkä tahdo ryhtyä mihinkään ennenkuin minulla on niin varmoja ja\nhyviä todistuksia, ettei niitä voida tehdä tyhjiksi.\"\n\nKristinan hartaasta pyynnöstä lupasi Kaarina palata hänen luokseen\nensin vietettyään talven vanhempiensa luona; ja niin lähti hän\näitinsä kera varman vartioston saattamana Vadstenaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Erik Trolle saapui Tukholmaan; pehmeänä ja notkeana kuten aina\npuhui hän kunnioituksestaan niin nuorta valtionhoitajaa kohtaan,\njoka kuitenkin osoitti niin suurta vakavuutta, ymmärtäväisyyttä ja\nhuolellisuutta.\n\nSten herra saattoi vastata ainoastaan kiittämällä hyvästä\narvostelusta ja toivomalla voivansa vastata niitä vaatimuksia, joita\noli oikeus tehdä sille, joka oli asetettu niin tärkeään virkaan.\n\nSen jälkeen otti Erik herra esiin pergamenttikäärön, joka sisälsi\nsuostumuksen, että herra Kustaa Trolle tulisi nykyisen arkkipiispan\nerottua hänen seuraajakseen. Asiakirjan oli Jaakko Ulfinpoika\nallekirjoittanut ja nyt oli valtionhoitajankin kirjoitettava siihen\nnimensä ja liitettävä sinettinsä.\n\n\"Olen suostunut siihen, että Kustaa herra tulisi arkkiteiniksi, mutta\nei arkkipiispaksi\", sanoi Sten.\n\n\"Hänen armonsa, Jaakko herra, luuli kuitenkin tietävänsä...\"\n\n\"Olemme puhuneet siitä, mutta emme pitäneet ratkaisua välttämätönnä,\nkun minun korkein toivomukseni on, että hänen armonsa pysyisi vielä\nmonia vuosia virassaan.\"\n\n\"Mutta nyt on hän lujasti päättänyt erota, ja minua surettaisi\nsuuresti, jos vastenmielisyydestä minun valtiollisia mielipiteitäni\nkohtaan antaisitte poikani kärsiä niiden tähden.\"\n\n\"Voittehan käsittää, Erik herra, etten mielelläni tahdo saada\nvihollista arkkipiispan istuimelle.\"\n\n\"Mutta sanon teille, ettei hän ainoastaan ole teidän persoonallinen\nystävänne, vaan lisäksi niin ruotsalainen mieleltään kuin konsanaan\nsaattaa toivoa. Juuri saadakseni aikaan sovintoa puolueiden kesken\ntahtoisin teitä pyytää osoittamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan.\"\n\n\"Mitä nyt sanotte, se ratkaisee kokonaan asian!\" huudahti Sten\nvilkkaasti. \"Jos Kustaa herra on sellainen mies, silloin on hän\nminusta sydämellisesti tervetullut; silloin tulemme yhdessä\ntoimimaan isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi!\" Näin sanoen kirjoitti\nvaltionhoitaja nimensä tärkeään paperiin.\n\nErik herra vakuutti kiitollisuuttaan ja auliuttaan sitä\nosoittamaan. Sitten puhui hän vielä suurista kustannuksista, joita\nvirkaanvihkiminen aiheuttaisi; vanhan tavan mukaan tapahtuisi se\nRoomassa, mutta hänen pyhyytensä piti arkkipiispan istuimen niin\nhyvässä hinnassa, että hän tuskin tiesi, miten hänen poikansa\npystyisi sen hankkimaan.\n\n\"Tahdon mielelläni avustaa siinä suhteessa mikäli voin\", vastasi Sten\nSture. \"Ja sitten tervehtikää Kustaa herraa ja sanokaa hänelle, että\nteidän kuvauksenne hänen mielialastaan on minussa herättänyt hartaan\nhalun nähdä häntä.\"\n\nErik herra puhkesi suuriin kiitoksiin ja poistui sitten\nkallisarvoinen paperi mukanaan. \"Minua ilahuttaisi, jos he sopisivat\nhyvin keskenään!\" jupisi hän itsekseen. \"En tunne mitään kaunaa\nnuorta herraa kohtaan enkä suinkaan tahtoisi olla hänen sijassaan...\"\n\nMutta Sten Sture hymyili valoisalle ja toivehikkaalle\ntulevaisuudelle. \"Jos Kustaa Trolle tahtoo pitää lujasti yhtä\nkanssani, silloin en pelkää Kristian kuningasta enkä ruotsalaista\nrauhanpuoluetta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle,\ntapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin,\npikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.\n\n\"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni\nkaikkeen!\" sanoo hän tuskitellen. \"Mutta tämä, ettei hän tule\ntakaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin\nsietää.\" Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti\nmadonnalta voimaa ja tyyneyttä.\n\nSisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku\nkäsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet\njalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa\nmitään, hänen täytyy odottaa.\n\nVihdoin Anna nousee. \"Mitä tahdot, Outi?\"\n\n\"Koettaa tätä kaunista pukua.\"\n\n\"Teithän sen jo eilen.\"\n\n\"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan\nole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan\non niin pulskasti puettu kuin hän.\"\n\n\"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta.\"\n\n\"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla\non enimmän millä koristautua.\"\n\n\"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?\"\n\n\"Sellaisella voi saada oman kullan.\"\n\n\"Kuinka hupsuja puhut, Outi!\"\n\n\"Mutta totta se on, neitsyt; kuinka monet välittivät minusta niin\nkauan kun kulin kurjassa maatiaismekossani, nyt voin sitä vastoin\nsaada niin monta kosijaa kuin tahdon.\"\n\n\"Mutta olethan jo tehnyt valintasi?\"\n\n\"En vielä!\"\n\n\"Mitä, Outi, etkö sanonut minulle...\"\n\n\"Mitä neitsyt?\"\n\n\"Että kunnon Esbjörn on sinut kihlannut.\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Kadutko sitä?\"\n\n\"Me erosimme jo kesällä!\"\n\n\"Ja sitä et ole kertonut minulle!\"\n\n\"Pelkäsin, että vihastuisitte.\"\n\n\"Niin pitäisi tekemän epäsuoruutesi tähden.\"\n\n\"Älkää panko pahaksenne! Ette voi uskoa, kuinka vaikea on valita, kun\nniin monet pyörivät ympärillä.\"\n\n\"Et suinkaan ole kihlautunut uudestaan?\"\n\n\"Kesällä maalla hakkailivat minua kyökkimestari ja muuan nuori\nsotamies.\"\n\n\"Etkö sitä torjunut?\"\n\n\"Kuinka voin tehdä sen?!\"\n\n\"Pelkään, Outi, että miellytyshalu saa sinut uudestaan valtaansa.\"\n\n\"Jalo neitsyt, sinä päivänä, jona lähditte matkalle, sanoin heille,\nettei heidän pitänyt enää minua ajatella.\"\n\n\"Kas niin, kas niin!\"\n\n\"Pidän kyllä kiinni siitä, jolle olen luvannut olla uskollinen!\"\nsanoi hän kiihkeästi nyyhkyttäen.\n\n\"Mutta olethan purkanut hänen kanssaan!\"\n\n\"En sen toisen!\"\n\n\"Toisen?\"\n\n\"Niin, Turon!\"\n\n\"Suomalaisen nuorukaisen?\"\n\n\"Hän on ollut täällä.\"\n\n\"Ja kohtasitte silloin toisenne?\"\n\n\"Minun tähteni hän kai tulikin.\"\n\n\"Ja silloin otit hänet taasen hoiviisi?\"\n\n\"Täytyihän minun!\"\n\n\"Esbjörnin tietämättä?\"\n\n\"Hänhän sitä juuri tahtoikin!\"\n\n\"Hän tahtoi?\" puuskahti Anna.\n\nOuti punastui syvästi. \"Luulen, ettei Turo antanut hänelle pahaakaan\nrauhaa\", lisäsi hän.\n\n\"Ole varovainen, Outi; kun nyt kerran olet liittynyt Turoon, niin\nole hänelle uskollinen. Saattaisi tapahtua, ettei hän ole niin\nhyväntahtoinen ja myöntyväinen kuin Esbjörn.\"\n\n\"Jos tulen onnettomaksi, on se hänen syynsä.\"\n\n\"Mitä hän voi tehdä siihen?\"\n\n\"Hänen ei olisi pitänyt antaa myöten!\"\n\n\"Entä sinun?\"\n\n\"Minä tein kuten he tahtoivat!\"\n\n\"Koettakaamme nyt pukua!\"\n\nJa sillaikaa kertoi Outi, että Turosta oli sukeutunut kaunis poika,\nettä Esbjörn oli aivan liian vanha hänelle, ja sitten näytti hän\nkauniin kultasormuksen, jonka oli saanut edelliseltä. \"Olen saanut\ntällaisen lahjankin\", sanoi hän. \"Olisi häpeä pettää häntä, sentähden\nen sitä teekään.\"\n\nPuku, jota Outi koetti nuorelle emännälleen, oli vaaleanpunaista\nsilkkiä, hopeapitsein koristeltu; hänen oli pidettävä sitä muutamien\npäivien perästä, seitsemäntenätoista syntymäpäivänään, päivänä, jona\noli ratkaistava hänen kohtalonsa.\n\nKun hän oli nyt puettu siihen, sanoi hän Outille. \"Pidän sen niin\nkauan ylläni, sillä Kristina rouva haluaa nähdä sen. Kutsun sitten\nsinut.\"\n\nHänen oli mentävä naistuvan läpi tullakseen Kristinan\nmakuuhuoneeseen. Muuan ritari seisoi ikkunan ääressä ikäänkuin\nodottaen jotakin. Anna ei olisi huomannut häntä, jollei hän olisi\näkkiä kääntynyt hänen lähetessään.\n\n\"Anna!\" huudahti ritari hänet nähdessään.\n\n\"Maunu ritari!\" vastasi hän hämillään.\n\nRitari ojensi kätensä esiin, eikä hän voinut olla panematta siihen\nomaansa.\n\n\"Kiitos, että tulitte!\" sanoi Maunu sitä puristaen.\n\n\"Tulin?\" virkkoi Anna kummissaan tahtoen vetää kätensä pois.\n\nMutta se oli aivan kuin rautapihdin puristama.\n\n\"Kiitos siitä, että olette pukeutunut tähän pukuuni\" lisäsi Maunu\nkatsellen intohimoisesti häntä.\n\n\"Tähän pukuun? En ymmärrä teitä.\"\n\n\"Kyllä ymmärrät minut!\" sanoi hän. \"Tiedät, että olen kauan\nrakastanut sinua, mutta et voi tietää, kuinka olen kärsinyt näinä\nkuukausina, joina en ole saanut sinua nähdä. Nyt kävi ikävä minulle\nliian raskaaksi, sentähden kirjoitin sinulle ja pyysin kohdata sinua\ntäällä. Kiitos, kiitos, että tulit, sieluni armahin!\"\n\nMaunu herra oli kietonut käsivartensa Annan ympärille ja pelästys oli\nvienyt tältä kaiken vastustusvoiman, mutta nyt painoi ritari huulensa\nhänen otsaansa vasten ja suuttumus sai hänet jälleen tolkulleen.\n\nMelkein rajusti riistäytyi hän hänen sylistään.\n\n\"Olen yhtä vähän saanut mitään kirjettä kuin tullut tänne teitä\nkohtaamaan\", sanoi hän. \"Mutta että unhottaisitte niin sen\nkunnioituksen, johon olette velvollinen jalosukuista neitsyttä\nkohtaan, sitä en totisesti ollut teiltä odottanut, Maunu herra!\"\n\nRitari kalpeni ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: \"Olette itse\nantanut minulle oikeuden tavoitella kättänne, kolmen päivän kuluttua\non teidän valittava minun ja veljeni välillä. Hän on kateissa\neikä näytä aikovan asettua toiveideni tielle... Aiotteko rikkoa\nlupauksenne, ylväs neitsyt, vai piileksiikö Åke peläten kostoani?...\nSuositteko onnetonta veljeäni?... Voi häntä; jollei hän voi ottaa\nhenkeäni, täytyy minun ottaa hänen!\"\n\n\"Veljestänne en tiedä mitään!\" vastasi Anna pontevuudella, joka\nmelkein ihmetytti häntä itseään. \"Antamaani lupausta en petä.\nSeitsemäntenätoista syntymäpäivänäni kihlaudun jonkun Göksholman\nherran, Maunun, jälkeläisen kanssa; sanon teille, että teen sen\nsovittaakseni suuren syyn, ja rukoilen madonnaa, että olisin\nkelvollinen uhri; mutta en odottanut, että sentähden palkitsisitte\nminua moisella loukkauksella, sitä en ansainnut.\"\n\nKoskaan ei hän ollut Maunu herrasta ollut niin kaunis kuin tällä\nhetkellä, kun suuttumus salamoi hänen silmistään.\n\n\"Anna anteeksi mieletön rohkeuteni\", sanoi ritari notkistaen\npolvensa. \"Älä lue sitä minulle rikokseksi.\"\n\n\"Nouskaa, ritari, ja jättäkää minut heti.\"\n\n\"Ilman anteeksiantoanne?\"\n\n\"Saatte sen, kun kohtaamme ensi kerran toisemme.\"\n\nAnna palasi kamariinsa. Outi oli vielä siellä ja näytti odottavan\nhäntä.\n\n\"Pian pois tämä!\"\n\nSanat eivät sietäneet mitään vastaväitteitä, korea puku riisuttiin\nnopeasti.\n\nPukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen\nvalloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:\n\n\"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?\"\n\n\"En uskaltanut antaa sitä teille!\" vastasi Outi punastuen. \"Tässä se\non.\"\n\n\"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!\"\n\n\"Mutta, ankara neitsyt?\"\n\n\"Tai poistu palveluksestani!\"\n\n\"Minä menen, minä menen!\" Outi riensi pois.\n\nKun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin\nhuumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen\nrintansa... Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?... Hän, Anna,\nolisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin\nseurannut?... Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että\nhän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt\nhänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle\npyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.\n\nMutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa\ntuntui melkein häpäisevältä... Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun,\nkääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.\n\n\"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle,\nmitä on tapahtunut tänään!\" sanoi hän.\n\n\"Olisitko ollut yhtä ankara, jos hän olisi ollut Åke?\" kuiskasi ääni\nhänen sielussaan.\n\n\"Hän ei olisi koskaan käyttäytynyt niin, sillä hän olisi ymmärtänyt,\netten olisi koskaan voinut häntä enää rakastaa!\"\n\nKristina rouva oli Annan ainoa uskottu, ja tälle kertoi hän mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Sinä pysyt lujana päätöksessäsi?\" kysyi tämä.\n\n\"Lujempana kuin konsanaan!\"\n\n\"Ajattele ikäeroa!\"\n\n\"Ajattele, mistä on kysymys!\"\n\n\"Jumala suokoon sinulle voimaa!\"\n\n\"Olisitko sinä menetellyt kuten minä?\"\n\n\"Luulen niin!\"\n\n\"Kiitos! Kuinka lohduttavaa on tietää, että joku ymmärtää minua.\"\n\n\"Mutta mitä Gunilla rouva sanoo?\"\n\n\"Sten herran on pidettävä minun puoltani hänen edessään.\"\n\n\"Saanko puhua hänelle siitä?\"\n\n\"Tee se, rakkahin Kristina!\"\n\n\"Mutta jos hän sanoo: tämä on hulluutta, annatte molemmat tunteiden\neksyttää itsenne?\"\n\n\"Silloin tottelen tunteitani ja eksyn, ennenkuin itsekkäitä halujani\nja kadun -- liian myöhään.\"\n\n\"Olet oikeassa.\"\n\nKun Anna palasi takaisin huoneeseensa, käski hän Outin noutaa\nEsbjörnin. Tyttö riensi täyttämään käskyä ja palasi pian Esbjörn\nmukanaan.\n\n\"Jätä meidät, Outi, tahdon puhutella häntä yksin.\"\n\nOuti näytti hieman hämmästyneeltä, mutta meni heti.\n\n\"Jos voin jotakin tehdä hyväksenne, jalo neitsyt, olen valmis\", sanoi\nEsbjörn.\n\n\"Muuan Sten herran ja Kristina rouvan ystävistä on kadonnut\njäljettömiin.\"\n\n\"Kuka niin?\"\n\n\"Valtaneuvos Åke Juhananpoika.\"\n\n\"Kalmarin päällikön poika?\"\n\n\"Juuri hän; on tehty monia tiedusteluja, mutta kaikki turhaan... Hän\non jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa sanoo viipyvänsä poissa kuusi\nkuukautta, mutta on kulunut yhdeksän hänestä kuulumatta mitään...\nHänen isänsä hätä ja pelko on suuri ja...\"\n\n\"Onko mitään epäluuloja?\"\n\n\"Enpä luule...\"\n\n\"Tiedättekö ajan, jolloin hän katosi?\"\n\n\"Se oli kesällä, kohta lähtömme jälkeen.\"\n\n\"Hm... Merkillistä..\"\n\n\"Kenties on häntä kohdannut jokin onnettomuus.\"\n\n\"Oh, kuinka tuhma olen!\" huudahti Esbjörn. \"Minähän tapasin hänet!\"\n\n\"Missä, missä?\"\n\n\"Täällä Tukholmassa! Olkaa huoletta, jalo neitsyt; voin kyllä hankkia\nhänestä tietoja!\"\n\n\"Voitteko todellakin!\" sanoi Anna ojentaen hänelle hukkuvan tavoin\nmolemmat kätensä.\n\nSamassa kuin hänelle välähti toivonsäde, tunsi hän, että epätoivo oli\nollut hänet melkein surmaamaisillaan.\n\n\"Ritari matkusti täältä isä Laurentiuksen, Vadstenan luostarin\npriorin kanssa\", sanoi Esbjörn; \"saman miehen, joka lähetti\nvainukoiransa nuuskimaan vankia, jonka hän oli viekkaudella\nja väkivallalla pakottanut ajeluttamaan päänsä; saman miehen,\njoka laahasi Kaarina Eliaantyttären Skohon ja kielsi abbedissan\npäästämästä häntä vapaaksi. Nyt tiedätte, jalo neitsyt, minkä\narvoinen isä Laurentius on.\"\n\n\"Miksi tahtoi hän ritarille pahaa?\" kysyi Anna vavisten ja\nkalmankalpeana kauhusta.\n\n\"Ei ole hyvä tietää, mitä hän on uskotellut. Ritari seurasi häntä\nvapaasta tahdostaan, mutta ei liene helppo saada selville, tokko hän\nsinne jääkin vapaasta tahdostaan.\"\n\n\"Mihin hänet on viety?\"\n\n\"Luullakseni Vadstenaan!\"\n\n\"Tahdotteko lähteä sinne?\"\n\n\"Mielelläni, jos Sten herra suostuu.\"\n\n\"Kysyn häneltä.\"\n\n\"Saanko sanoa teille mielipiteeni, neitsyt?\"\n\n\"Tee se!\" Anna tarttui kiitollisena hänen käteensä.\n\n\"Miksi ette ilmoittaisi hänen isälleen?\"\n\n\"Niin, se on totta!\"\n\n\"Tai veljelleen!\"\n\n\"Ei, sanon sen hänen isälleen!\"\n\n\"Ette te, neitsyt!\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Antakaa minun tehdä se.\"\n\nKun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina\nmaahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen\nsalaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään\npelättävää. \"Niin, niin!\" vastasi hän. \"Tehkää kuten itse tahdotte.\"\n\nEsbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.\n\n\"Esbjörn!\" sanoi Anna. \"Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat,\nettä heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin...\nJumala teitä siunatkoon!\"... Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja\npuhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja\nsitten lähtenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja\nystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna\nyksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan\nmuistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien\nsyliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.\n\nSten herra tahtoi vielä viime hetkessä estää hänen aikomustaan.\n\"Gunilla rouva on tosin myöntänyt teille vapauden valita\", sanoi\nhän. \"Mutta ei kai ole koskaan pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että\nantaisitte isälle etusijan poikien rinnalla, ja tuskinpa se saanee\nsukulaistenne hyväksymistä.\"\n\n\"Miksi ei, kun kerran sydämeni on kiintynyt häneen?\"\n\nAnna oli pyytänyt puhutella Kalmarin päällikköä tuntia ennen muiden\nvieraiden saapumista, ja tämä oli saapunut täsmälleen.\n\nAnnan nähdessään levitti tämä käsivartensa ja sanoi:\n\n\"Tyttöseni!\"\n\n\"En vielä!\" vastasi Anna.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olitte antanut minulle luvan valita!\"\n\n\"Olen saanut vihjeitä, mistä mahdollisesti löydän Åken. Tahdotteko\nviivyttää päätöstänne, kunnes palaan?\"\n\n\"En\", vastasi Anna, \"sitä ei tarvita.\"\n\n\"Annatte siis kätenne Maunulle! Hän rakastaakin teitä yli kaiken\nmaailmassa.\"\n\n\"Pidän kiinni siitä, että minulla täytyy olla vara valita kahden\nvälillä!\" sanoi Anna, heleän punan peittäessä hänen äsken niin\nkalpeat poskensa ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Hän oli\nilmeisesti tuskissaan.\n\n\"Mikä teitä huolestuttaa, rakkahin neitsyt?\" kysyi ritari hellällä\nosanotolla. \"Tiedättehän, ettei toinen pojistani näytä pitäneen\nmahdollisena voittaa teitä.\"\n\n\"Silloin täytyy teidän astua hänen sijalleen!\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Jollette tekin pidä sitä mahdottomana; mutta silloin olen vapaa\nlupauksestani!\"\n\n\"Jollen tuntisi teitä, Anna, pelkäisin tässä piilevän vilpistelyä.\"\n\n\"Sanokaa vain, että tahdotte kilpailla kädestäni.\"\n\n\"Saadakseni rukkaset?\"\n\n\"Entä sitten; ketään ei ole saapuvilla!\"\n\n\"No, olkoon sitten niin!\" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön\nedessä. \"Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin\nteidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta\nvuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta,\njos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle\npienen sijan sydämessänne.\"\n\n\"Nouskaa, herra ritari!\" sanoi Anna suurella arvokkuudella. \"Annan\nsen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!\"\n\nHän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta\nei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein\nsuuttuneena huudahtaakseen:\n\n\"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!\"\n\n\"Se onkin totisinta totta!\" vastasi Anna. \"Ottakaa käteni, viekää\nminut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu,\nmatkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut.\"\n\n\"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan\npojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?\"\n\n\"Kenties?\"\n\n\"Mutta jos niin on?\"\n\n\"Oletteko unhottanut ennustuksen?\"\n\n\"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä\nmolemmat.\"\n\n\"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen.\"\n\n\"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?\"\n\n\"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!\"\n\n\"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?\"\n\n\"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon\nteille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!\"\n\n\"Onko tämä teidän viimeinen sananne?\"\n\n\"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!\"\n\n\"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä\nlupauksestanne?\"\n\nAnna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin\nennenkin: \"Toivon, että se pannaan täytäntöön.\"\n\nRitari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: \"En ole\nkoskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka\nkiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa.\"\nSen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten\nseurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja\njoka säteili juhlallisesti valaistuna.\n\nKun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen\nhuudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului\nparahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät\npoikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.\n\nHerra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla\nrouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin\nlisäämään puoltavan sanansa. \"Pelkään\", sanoi hän, \"että hän muuten\nsuorastaan kieltää minulta tyttärensä.\"\n\nKaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa.\nRitari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna\nniin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken\nyläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen\npyrkimyksilleen.\n\n\"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani\", sanoi ritari Annalle.\n\"Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on\ntapahtunut.\"\n\n\"Tuotte kai hänet mukananne?\"\n\n\"Aivan varmaan, jos hän on siellä!\"\n\nMutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna:\n\"Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani.\"\n\nSeuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja\nriutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: \"Tulen isäni käskystä\nlausumaan teille onnitteluni.\" Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta\nloitolta.\n\n\"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni -- menneisyyden\nunhotukseksi.\"\n\n\"Mutta minä en voi, en _tahdo_ unhottaa\", keskeytti Maunu ritari\nintohimoisesti. \"Sen sanoin jo isällenikin erotessa.\"\n\n\"Teidän on otettava sananne takaisin hänen palattuaan.\"\n\n\"Silloin olen jo kaukana täältä!\"\n\n\"Te erositte vihoissanne toisistanne?\"\n\n\"Emmekä tapaa toisiamme enää koskaan!\"\n\n\"Kuulkaa sitten minunkin sanani!\" vastasi Anna leimuavin silmin.\n\"Teidän emännäksenne en tule koskaan!\"\n\nKuinka Maunu synkistyikään nämä sanat kuullessaan! \"Inhoatte siis\nminua?\"\n\n\"Rakkauden ja inhon välillä on leveä tie; tarjoan teille ystävyyteni\nja lupaan tehdä isänne niin onnelliseksi kuin voin, mutta vaadin,\nettä te puolestanne heitätte pois kaikki pahat ajatukset ja\nkäyttäydytte meitä kohtaan kuten poika isäänsä ja äitiään kohtaan.\"\n\n\"Minä en voi!\" huudahti ritari heittäytyen hänen jalkoihinsa. \"Oi,\nAnna, Anna, mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Täyttänyt velvollisuuteni; se voi väliin olla katkeraa, mutta meidän\ntäytyy alistua siihen!\"\n\n\"Sanokaa minulle ainakin syy vastenmielisyyteenne minua kohtaan...\nAh! Te rakastatte Åkea? Kieltäkää, jos voitte?\"\n\nTaasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.\n\nAnna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. \"Eikö minulla\nsilloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?\"\n\n\"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?\"\n\n\"Veljenmurhaaja siis!\"\n\n\"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!\"\n\n\"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa.\nHerra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä\narvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin;\nmiksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo\ntehdä itseäni koskaan arvottomaksi.\"\n\nMutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat\nritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli\ntehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys\npoltti syvään.\n\n\"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä\", sanoi hän. \"Ja koetan,\nmitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!\" Näin sanoen riensi hän\npois.\n\nMutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta,\nminkä hän oli saanut ylhäältä.\n\n\"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi\", ajatteli hän. \"Mutta hyvät\nenkelit tulevat varmaan olemaan apunani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun linnanpäällikkö seurueineen saapui Vadstenaan ja heti sen jälkeen\nkysyi luostarista poikaansa, sai hän hämmentyneen, välttelevän\nvastauksen, ettei oikein tietty, oliko ritari vielä siellä.\n\nHänen täytyi hetken aikaa odottaa ruokasalissa, ja kun konfessori\nvihdoin tuli, sanoi hän, että veli Laurentius, joka oli ritarin\nuskottu ystävä, ei tällä haavaa ollut kotona, ja hänen ollessaan\npoissa ei kukaan saanut jaloa herraa häiritä hänen opinnoissaan.\n\n\"Ette näytä tietävän, kuka olen\", sanoi Juhana Maununpoika ylväästi.\n\"Seuratkaa minua heti poikani luo!\"\n\n\"Se on melkein mahdotonta\", vastasi konfessori hämillään.\n\n\"Minulla on mukanani kaksikymmentä miestä ja murtaudun sisälle!\"\n\n\"Jalo herra!\"\n\n\"Menkää edeltä!\"\n\nKäsky täytettiin; muuta keinoa ei ollut.\n\nKun ritari astui kammioon, jota lepattava lampunvalo heikosti\nvalaisi, ja näki poikansa innokkaasti kirjoittavan, kiinnittämättä\nhuomiota tulijoihin, näki kuihtuneet kasvot ja hivuttavan punan\nniillä, silloin puuskahti hän tuskallisella isänhellyydellä:\n\n\"Åke, mitä teet?\"\n\nTämä käänsi puoleksi hämmentyneen katseensa häneen. \"Isä\", sanoi\nhän lempeästi, \"älä minua häiritse.\" Sen jälkeen jatkoi hän, jos\nmahdollista entistään innokkaammin.\n\n\"Poikani, mitä sinulla on hommana?\"\n\nTämä viittasi paperikasaan. \"Lue!\" sanoi hän.\n\nRitari teki, kuten hän pyysi. Ne olivat kummallisen hurjia ajatuksia,\nväliin oli valitusta onnettoman kohtalon tähden ja puhetta jostakin\nsalaisesta, ihmeellisestä, joka kerran ilmaistaisiin. Mutta\nkaikkialla loisti mielipuolisuus lävitse.\n\n\"Haluan jäädä poikani kanssa kahden!\" sanoi ritari ankarasti ja\nkäskevästi.\n\nKonfessori seisoi ja tepasteli, mutta oli pakotettu lähtemään.\n\nSillävälin teki Åke herra työtään edes nostamatta päätään.\n\n\"Kenen tähden teet tätä, poikani?\"\n\n\"Siitä on koituva sukuni kunnian pelastus!\"\n\nAikoja sitten unhottuneet muistot palasivat Juhana Maununpojan\nsieluun... Hän otti nopeasti paperin toisensa jälkeen, useita näistä\nlauseista oli hän muinoin kuullut onnettoman isänsä hokevan. Hän oli\nkuullut myös huoneesta Vadstenan luostarissa, jonka seinille tämä oli\nkirjoittanut sekavia ajatuksiaan.\n\nHän muisti, että kohta hänen isänsä kuoltua oli Vadstenan luostari\ntarjonnut leskelle kopion, mutta vaatinut niin suuren palkkion, että\nsiitä oli täytynyt luopua. Sittemmin oli tehty tarjous Tanskaan...\nKenties oli se hyväksytty, kenties ei ollut löydetty ketään, joka\nolisi ottanut työn tehdäkseen, ja niin oli siihen saatu hänen\npoikansa... ja mielipuolisuus tuli luultavasti olemaan hänen\npalkkansa!\n\nTässä vaadittiin nopeaa toimintaa, mutta suurta varovaisuutta.\n\n\"Rakas poikani, tulen sinua noutamaan.\"\n\n\"Tarvitsen vielä neljä vuotta, isä -- ennen en voi tulla... Älä\nhäiritse minua!\" Ja taasenkin kiiti kynä paperilla ikäänkuin täytyisi\nhukattu aika voittaa takaisin.\n\nRitari seisoi neuvotonna. Hän näki, millä huolellisella tarkkuudella\nÅke pani kirjoitetut paperit kasaan; oli kuin ne olisivat olleet\npuolet hänen sielustaan.\n\nKonfessori astui uudestaan sisään, hän kysyi, oliko ritari tutustunut\nmerkilliseen työhön.\n\n\"Olen\", vastasi hän. \"Ja aion viipyä muutamia päiviä kaupungissa\ntutustuakseni siihen edelleen.\"\n\nTämä ei näyttänyt olevan konfessorin mieleen, mutta hän ei uskaltanut\nvirkkaa mitään.\n\nKun Esbjörn oli kertonut ritarille, että hänen poikansa oli\nVadstenassa, oli hän lisännyt: \"Jos tarvitsette neuvoa tai apua, niin\netsikää käsiinne seppämestari Eskil Eliaanpoika, hänen tyttärensä voi\nolla teille suureksi hyödyksi.\"\n\nJuhana herra lähti sinne suoraan luostarista ja hän tapasi koko\nperheen koolla.\n\nPeittelemättä ilmoitti hän asiansa.\n\nMies sadatteli munkkien juonia.\n\nElsa muori sanoi: \"On kuin pistäisi kätensä ampiaispesään, jos tekee\njotakin heitä vastaan.\"\n\nMutta Kaarina tuumi, että jos isä Laurentius oli poissa, ei se\nsaattanut olla niin vaarallista.\n\nNokkela tyttö kyseli kaikki seikat ja tuumi tarkoin, mihin oli\nryhdyttävä. Ja seuraavana päivänä, kun ritari meni luostariin,\nvei hän mukanaan sepältä saamansa suuren pullon, täynnä korkkiaan\nmyöten, ja samoin suuren rohdintukon, jonka oli saanut Elsa muorilta.\nSepänoppilaaksi puettuna ja noettuna kasvoiltaan seurasi Kaarina\nmukana kantaen koria, jossa oli ruokaa ja viiniä. Melkoisen lahjan\nannettuaan onnistui ritari portinvartijan suostumuksella viemään\nmukanaan niin kiellettyjä esineitä. Oli varhainen aamu, mutta Åke oli\njo täydessä työssä, hän näytti miltei kalpeammalta kuin edellisenä\npäivänä.\n\n\"Sinä et ole nukkunut yöllä\", sanoi isä.\n\n\"Minulla ei ole ollut aikaa\", kuului hieman kärsimätön vastaus.\n\nKaarina teki kysyvän liikkeen ja ritari nyökäytti hyväksyvästi\npäätään.\n\nNopeasti sieppasi tyttö lampun, jonka sytytti, ja sen jälkeen kaasi\nhän pullon sisällön kiviastiaan.\n\nÅke herra oli selin, mitä häntä liikuttivat heidän hommansa. Ja\nkuitenkin olisi hän antanut henkensäkin niitä estääkseen.\n\nKaarina kasteli suuren rohdintukkonsa kivimaljassa, ja uskomattomalla\nnopeudella siveli hän sillä seiniä, samentaen tykkönään ennestäänkin\nhimmeän kirjoituksen. Sillävälin otti ritari salavihkaan\nkallisarvoiset paperit ja poltti ne lehti lehdeltä, Åken yhä\nkirjoittaessa puhdistaakseen onnettoman isoisänsä muiston.\n\nHe olivat siten puuhailleet äänettöminä useita tunteja. Ritari oli\nottanut viimeisen paperiarkin ja Kaarina hiipinyt melkein Åken\nviereen, tämän sitä huomaamatta; silloin oli hänen pantava juuri\ntäyteen kirjoittamansa paperi valmiiden päälle, ja huomaten näiden\nolevan poissa käännähti hän kovasti pelästyneenä ympäri.\n\nLiekit söivät parhaallaan viime yön työtä, hän ymmärsi, että kaikki\nmuukin oli mennyt samaa tietä, ja kauhu kangisti hänen kielensä;\nmutta kun hän kohotti katseensa ja näki, missä tilassa seinäkirjoitus\noli, silloin päästi hän epätoivon parahduksen ja kaatui tiedotonna\nmaahan. Kaarina kohotti hänen päätänsä ja valeli sitä vedellä.\n\"Kutsukaa väkenne, herra ritari\", sanoi hän. \"He odottavat ulkona.\"\n\nMutta luostarinkin väki oli kuullut huudon ja riensi paikalle. Syntyi\ntuima sananvaihto siitä, saatiinko tiedoton ritari viedä luostarista\npois. Kun hän oli täällä sairastunut, oli häntä täällä hoidettavakin,\nsanoi konfessori, ja vaadittiin linnanpäällikön mahtikäsky isänvallan\nohella, ennenkuin konfessori ja veljet suostuivat luovuttamaan\npuolikuoliaan.\n\nHerra Juhana Maununpojan palvelijat olivat jo ehtineet kantaa nuoren\nherran ulos, ennenkuin luostariväki joutui paikalle; kinastelua\njatkui vielä ulkona pihallakin, ja Kaarina sai siten aikaa\npoistaakseen kaikki todistukset heidän osallisuudestaan ilkityöhön.\nKaikki sellaiset kätkettiin pieneen koriin ja kantaen sitä kädessään\nhiipi hän nopeasti ja huomaamatta pois luostarista.\n\nLyhyin päivämatkoin vei Juhana herra poikansa Kalmariin. Usein oli\ntämä houraillut, usein ollut aivan tiedotonna.\n\nRitarin hartaasta pyynnöstä lähti Kaarina samaan aikaan matkalle\nTukholmaan viemään Anna Bjelkelle tietoa siitä mitä oli tapahtunut.\nHänelle saattoikin käydä vaaralliseksi oleskelu luostarin\nläheisyydessä, kun oli ehditty päästä selville, mitä kaikkea oli\ntapahtunut, ja mahdollisesti paljastettu Kaarinan osallisuus siihen.\n\nMutta muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Anna Juhana herralle:\n\n    \"Rakkahin herra!\n\n    Suuresti ilahuttaa minua se, että Åke herra on nyt paranemaan\n    päin. Äidiltäni olen äskettäin saanut kirjeen; sanottuani\n    hänelle, etten koskaan tahdo tulla muiden kuin teidän omaksenne,\n    on hän antanut suostumuksensa yhdistymiseemme. Rakkahin herra,\n    lasken nyt tulevaisuuteni teidän käsiinne ja olen iloinen ja\n    valmis emännäksenne minä päivänä tahdotte! Sten herra ja Kristina\n    rouva lähettävät teille monia rakkaita terveisiä.\n\n    Teidän uskollinen\n\n                                   _Anna Erikintytär Bjelke_.\"\n\n\n\n"]