[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpLgHJ7BeSluxQq3gLYgwMmQXz8SxVBJEG7HP-E435So":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},161,"Purjeet sumussa","Koskela, Unto",1908,1934,"161-koskela-unto-purjeet-sumussa","161__Koskela_Unto__Purjeet_sumussa","Runoja","runous",[],[],"fi",1930,null,2733,16168,false,[],[],[],"Runokokoelma liikkuu merellisissä ja urbaaneissa tunnelmissa. Runot kuvaavat kaukokaipuuta, satamia, laivamatkoja sekä modernia elämää. Teos sisältää balladinomaisia kuvauksia ja eksotiikkaa, joissa esiintyvät niin Kuuban yöt kuin satamien karu arki.","Unto Koskelan 'Purjeet sumussa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 161.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Tuija Lindholm.","PURJEET SUMUSSA\n\nRunoja\n\n\nUnto Koskela\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nLaiva odottaa\n\nMeri aukenee\nKesää\nKuubalainen serenaadi\nLämmittäjä\nS O S\nLaiva odottaa\nTyvenessä\nKuollut laiva\n\nPurjeet sumussa\n\nOnnellinen päivä\nHietikolla\nAutolaulu\n100 Hv\nHerra on humalassa\nVeljekset\nVanki\nKuutamosonaatti\nPurjeet sumussa\nJäähyväiset\nSyleily\nLyhtyjen alla\nKuva\nMurhe\nOuto mies\nPoijut\n\nNäköala satamaan\n\nNäköala satamaan\nCleanthis, Ateena\nSata vaunulastia\nSunnuntai\nKevät on tullut\nPieni episodi\n\nLaulu \"Amphionista\"\n\n\n\n\n\n    LAIVA ODOTTAA\n\n\n\n\n    MERI AUKENEE\n\n\n    Maan yli kevättuulet saivat.\n    Pian meri auki on.\n    Jo lähtemistään vartoo kaikki laivat\n    vavisten odotusta matkan hurmion.\n\n    Ja nuorin silmin keulakuvat\n    taas lentoon kurkoittuu,\n    ja köydet nauravat ja pingoittuvat,\n    ja ylpeämmin seisoo joka mastopuu.\n\n    Ah, pian purjeet humisevat\n    ja ruori natisee,\n    ja pian laivan kylkiin aaltoilevat\n    solisten veet, ja vanan vaahto poreilee.\n\n    Jää taakse huiskuttava liina,\n    kun meri auki on,\n    mut edessä on Intia ja Kiina\n    ja Fujiyaman ihme alla auringon.\n\n\n\n\n    KESÄÄ\n\n\n    Ah, lojua kannella kutterin\n    kesäpäivänä, paahteessa auringon,\n    meren nauraissa äänin hopeisin!\n    Meri ihana on.\n\n    Pään yllä on purjeet uupuneet\n    ja pilvien vaellus loputon.\n    Täys hylkeitä kallionkielekkeet.\n    Meri ihana on.\n\n    Ja kannella ruumiimme alastomat\n    juo kultaista viiniä auringon.\n    Pään yllä purjeet nukkuvat.\n    Meri ihana on.\n\n\n\n\n    KUUBALAINEN SERENAADI\n\n\n    Me tulimme kapakasta,\n    kai hiukkasen horjuen.\n    Oli lähtömaljoja juotu,\n    ja yö oli ihmeellinen.\n    Joku huomasi sattumalta\n    -- se oli kai Watkinson --\n    että serenaadi sulle\n    ihan velvollisuutemme on.\n\n    Ja kolmisin seisahduimme\n    me alle sun ikkunas\n    ja punaisen lampun näimme\n    me palavan huoneessas.\n    Ah -- muistan -- ympärillä\n    on ihana Kuuban yö,\n    ja nuorena, hehkuvana\n    joka ainoa sydän lyö.\n\n    Me muistimme kuuman poves\n    ja keinuvan vartalos,\n    ja jokainen huulillansa\n    tuns vielä sun suutelos.\n    Ja me kaipasimme jälleen\n    sinun nauruas solisevaa --\n    Voi, miksi on jätettävä\n    tämä ihanain öitten maa!\n\n    Tom lauloi murheellisesti\n    ja säesti Watkinson.\n    Minä nielin kyyneleitä,\n    olin kovasti onneton.\n    -- Niin, rakastin sinua silloin\n    ja rakastan vieläkin,\n    ja sun punainen sukkanauhas\n    on aarteeni kallehin.\n\n    Sinä avasit ikkunasi\n    ja kummasti hymyillen\n    sinä pudotit jokaiselle\n    tulipunaisen kukkasen.\n    Ja me itkimme haikeasti\n    ja horjuimme satamaan.\n    Ah, Kuuban helmi, sua\n    en unohda milloinkaan.\n\n\n\n\n    LÄMMITTÄJÄ\n\n\n    Siell' ehkä pilvet kultaa hiiluvat, tai taivasten\n    majakkain silmät syttyvät jo korkealla.\n    Mut täällä -- ilma tahmea ja öljyinen\n    ja kuumempi kuin paahde päiväntasaajalla.\n\n    Me minne kuljemme, ei kuulu minuun ollenkaan.\n    On hiilen lapiointi minun tehtäväni.\n    Jos manometrin neula putoo, raivotaan,\n    ja näen armottomat nyrkit edessäni.\n\n    Vain hiiltä, hiiltä vaatii pirunkidat punaiset,\n    mä hiiltä lapioin -- ei lopu nälkä niiltä.\n    -- Pään yllä nauraa onnelliset ihmiset,\n    ja saksofoni soi... Mies, pirulauta -- hiiltä!\n\n\n\n\n    SOS\n\n\n    Yöstä myrskyisestä parahtain\n    saapuu viesti miesten kuolevain:\n    -- Apuun, apuun, laiva vajoaa!\n    jostain kaukaa joku nakuttaa.\n\n    -- Täysi vauhti, kohti etelää!\n    Tunti vielä, veljet, kestäkää!\n    Valtameri kannen yli lyö,\n    sadat silmät pimeyttä syö.\n\n    Tuolla -- valot laivan hukkuvan\n    kaukana jo näämme vilkkuvan.\n    -- Konehuone, paine maksimiin,\n    muuten ehdimme vain peijaisiin!\n\n    Halkee hyökylaineet paukkuen\n    tiellä keulan kovan teräksen.\n    -- Helvetissä, lisää hiiltä vain!\n    Lämmittäjät raataa huohottain.\n\n    Hylyn valot painuu upoksiin.\n    -- Sittenkin me kilpa hävittiin.\n    Lippu puoleen, hetken hiljaisuus.\n    Edessä on Iankaikkisuus.\n\n\n\n\n    LAIVA ODOTTAA\n\n\n    Musta laiva meitä odottaa\n    parras kalahdellen laituriin.\n    Tuuli köysistössä valittaa,\n    sumu lankee tahmeana purjeisiin.\n\n    Käheänä kattoon kapakan\n    humalainen nauru kimpoaa.\n    Huulet imee irstaan suudelman.\n    -- Jumal'auta, pojat, laiva odottaa!\n\n    Lasit pohjaan. Viime suudelma.\n    Edessä on Suuri Purjehdus,\n    styyrmannina kylmä kuolema,\n    matkan päänä helvetti ja kadotus.\n\n    Musta laiva meitä odottaa.\n    Sumu takertuu sen purjeisiin.\n    Aaveet kajuutassa uikuttaa.\n    Parras kalahtelee märkään laituriin.\n\n\n\n\n    TYVENESSÄ\n\n\n    On meri kolkon harmaa, pilvet riippuu\n    kuin repaleiset harsot päissä mastojen.\n    Me kaikki liikumme kuin houreunta nähden,\n    pään päällä veltot poimut purjeitten.\n\n    Olemme jossain tuntemattomassa,\n    ei täällä ole laiva käynyt milloinkaan.\n    Olemme tyvenessä olleet ikuisuuden,\n    ja väsyneet jo tuulta toivomaan.\n\n    Me horjumme, kuin uni pirullinen\n    jo kaiken voiman ruumiistamme vienyt ois.\n    Ja oudon meren harmaa, kuolleen harmaa vesi\n    on vankila, jost' emme pääse pois.\n\n    Kuin keulakuva puisin, tyhjin silmin\n    tähyillen taivaanrantaan tuntemattomaan,\n    niin tuijotamme partaan yli tyyneen veteen.\n    Ja tuuli viriä ei milloinkaan.\n\n\n\n\n    KUOLLUT LAIVA\n\n\n    Se saapui ylpeänä laituriin\n    ja musta lippu lensi kahveliin.\n    Kuu oli niinkuin miekka verinen\n    ja tähdet sinkoilivat vetehen.\n    Mä kuulin: miehet liikkui taklaasissa,\n    mut vaiti, merkillisen vaiti jokainen.\n    Vain yksinäinen valo paloi kajuutissa\n    ja ruoriratas liikkui naristen.\n\n    Mies kuollut käski minut kajuuttaan.\n\n    -- No, nyt siis aiot jättää maan\n    ja ottaa pestin laivaan vainajain?\n    Näin kysyi kapteeni kuin odottain.\n\n    -- En tiedä. Ei, en oikein vielä jouda.\n    Viel' yhtä, toista tehdä mielisin.\n\n    -- Ei mitään. Miest' en kahta kertaa nouda.\n    Ken laivassani on, se pysyykin.\n\n    -- Mä pelkään laivaanne ja kuolemaa.\n\n    -- Oh, oisko maailmassa parempaa?\n\n    -- Ehk'ei, mut -- kuolema on kuolema.\n\n    -- Ja jokaisen on kerran kuoltava.\n\n    Näin hymynväreen hänen kasvoillansa.\n    Niin, totisesti, nauroi vainaja.\n\n    Ja miehet nostelivat purjeitansa,\n    ja lähtökäskyn antoi Kuolema.\n\n    Niin merkillinen ilo kasvoillaan\n    hän otti sitten lasit kaapistaan:\n\n    -- Sä luulet ehkä: laiva vainajain\n    on täynnä surua ja uhkaa Lain?\n    Ei, ei, me vainajatkin riemuitsemme,\n    ja meidän riemumme on iankaikkinen.\n    On meillä ikuisesti nuoruutemme --\n    nyt malja kunniaks' *sen* nuoruuden.\n    Me purjehdimme kaikkiin satamiin,\n    kas, pasaadista uuteen pasaadiin.\n    Ja meitä polttaa päivä etelän\n    ja riemu ihmeellisen elämän.\n    Ei ole kuolemaa, ei kadotusta,\n    vaan matkan villi riemu, taivas sininen\n    ja meren, valtameren syvää unohdusta\n    ja hyväilyjä tuulten suolaisten.\n    On nuoruus meidän, kuume suonien\n    ja kiihko veren hurjan, tulisen.\n    Ei kukaan, kukaan kaipaa elämään.\n    -- Nyt, veli, matkaan, etelään!\n\n    Ja purjeet tuulta täyteen hulmahtain\n    läks laiturista laiva vainajain.\n\n\n\n\n\n    PURJEET SUMUSSA\n\n\n\n\n    ONNELLINEN PÄIVÄ\n\n\n    Lyö ylitsemme tuuli nauraen\n    ja meren tuoksu juovuttava,\n    ja hiekka alla jalkain paljaitten\n    on ihos lailla kullanpunertava.\n\n    Kuin kimmeltävät, villit unelmat\n    niin kirmaa lokit saaren yli,\n    ja taivas on kuin kukkis kirsikat\n    ja täynnä kukkia ois jonkun syli.\n\n    On ulapalla purje kutterin\n    kuin suippo petokalan evä.\n    Ja aallot särkyy rantakivihin\n    kuin pikkutytön nauru kilisevä.\n\n\n\n\n    HIETIKOLLA\n\n\n    Me olemme kahden.\n    Suhiseva, raskas merituuli\n    ja suolaisen hiekan tuoksu --\n\n    Tämä on rakkaus.\n    Alastomat ruumiimme\n    värisevät sähköä,\n    ja sielueläintemme hullut silmät\n    tuijottavat toisiaan\n    läheltä, läheltä.\n\n    Me olemme nuoria,\n    me kuulumme tänä yönä toisillemme.\n    Ei ole maata eikä taivasta.\n    Ei ole ihmisiä, ei ole jumalia.\n    On vain kaksi toisiaan kietovaa käärmettä\n    suloisen viileällä hietikolla:\n    me!\n\n\n\n\n    AUTOLAULU\n\n\n    Yli kenttien heleän smaragdin\n    me kiidämme. Tuoksua bensiinin\n    ja kuolleita kanoja tielle jää.\n    Hei, vauhtihullua elämää!\n\n    Ja sireenin ulvonta ikkunaan\n    saa ämmät menoa siunaamaan.\n    Ihan *näemme* heidän huokaavan:\n    -- On tuokin kyytiä Rienaajan!\n\n    -- Ne juovuksissa on tietenkin.\n    Hei vain -- yli huitovan poliisin!\n    Ah, auto on nuori ja vallaton\n    ja tie on edessä loppumaton!\n\n\n\n\n    100 HV\n\n\n    Me kiidämme vauhtia hurjaa\n    läpi nukkuvan kaupungin.\n    Ja seinästä seinään sinkoo\n    melu raivoisan moottorin.\n\n    Me kiidämme niinkuin liekki\n    läpi unisten metsien.\n    Ja lentävät puusta puuhun\n    tulikimput lyhtyjen.\n\n    Me kiidämme salaman lailla\n    yli lumisen vuoriston.\n    Ja on kuin Saatana itse\n    ois hypännyt autohon.\n\n    Nyt kiidämme niinkuin valo\n    yli keltaisen aavikon.\n    Ja Saatana, Saatana itse\n    meill' ohjauspyörässä on.\n\n\n\n\n    HERRA ON HUMALASSA\n\n\n    Nyt kilauttakaamme lasiin lasi!\n    En häpeile sun kanssas veljenmaljaa juoda.\n    Jos oonkin korkeammalla kuin sinä lotjassasi,\n    niin viina voi mun sentään tasollesi tuoda.\n\n    Kas niin, ei överhaalarisi haittaa.\n    On samanlaista lihaa mulla frakin alla.\n    Ja sille myöskin, niinkuin omalleskin, synti maittaa.\n    Näin hutikassa ollaan yhtä korkealla.\n\n    Niin, päissäni, niin, silloin veljes olen\n    ja miksei -- tunnustaa voin ihmisarvon sulle.\n    Ja huomenna kai -- porvarina -- tuntipalkkaas polen.\n    Nääs, aina ei saa antaa valtaa tunteilulle.\n\n    Vai herra -- minä? Roskaa. Jaaritusta.\n    Voit joskus yhtä hyvin sinä herra olla.\n    Kas, siihen tarvitaan vain rahaa läjä, frakki musta,\n    ja kun ne saat, oot heti -- kukko tunkiolla.\n\n    Jaa, että sivistys? Pyh, lörpötystä!\n    On sama, syötkö veitsellä vai sormillasi,\n    kun housuntaskuistasi kuuluu rahan helistystä\n    ja iso briljantti on kaulanauhassasi.\n\n    Häh, jokos ryypätään? Vai arastelet?\n    Et vieläkään mun kanssani sä maljaa joisi?\n    -- Vai, jumaliste, ylemmilles niskottelet!\n    No, lopputili -- jos se nöyrryttää sun voisi!\n\n\n\n\n    VELJEKSET\n\n\n    Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain\n    me suurelle tuomiolle.\n    Olet syntynyt valossa unelmain,\n    minä varjossa kuilujen pohjattomain.\n    Mitä mahdoimme kohtalolle!\n\n    Olet siinnyt hetkestä hurmion\n    ja -- puhtaasta tuntehesta.\n    Sait lapsensieluusi auringon,\n    -- mut ammoin sieltä se kaikonnut on\n    kuin kolkosta vankeudesta.\n\n    Minä sikisin pesässä syntien\n    ja, arvelen, vahingossa.\n    Isäs otti mun äitini kiroten\n    pääll' likaisten, kurjien riepujen\n    esikaupunkikammiossa.\n\n    Ja me elämän elimme kumpikin\n    saman syntisen tähden alla.\n    Sinä syntiä teit kuten minäkin,\n    sinä huonehiss' uljaan palatsin,\n    minä -- eniten taivasalla.\n\n    Sinä viettelit naisesi hymyillen\n    tai voimalla kultarahan.\n    Minä maksoin nyrkillä, kiroten\n    kera toisten satamajätkien.\n    -- Mikä ero on pahan ja pahan?\n\n    Sinä juovuit kullasta samppanjan,\n    olit -- hienosti humalassa.\n    Minä upotin murheeni viinahan\n    ja puukolla tyhjensin kapakan\n    joka vieraassa satamassa.\n\n    Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain\n    ja kumpikin sielu on musta.\n    Saman saamme tuomion, mukaan Lain,\n    sama kahle kuin sulla on jalassain.\n    *HÄN* tunne ei eroitusta.\n\n\n\n\n    VANKI\n\n\n    Minun aurinkoni --\n    kellertävä neliö\n    rosoisella lattialla.\n    Se on hyvä.\n\n    Ei ole ihmisiä,\n    on vain vartijoita,\n    harmaapukuisia,\n    heillä on kiiltäviä avaimia vyöllään.\n    Olen turvassa.\n\n    Jostakin kuuluu elämän hengitys --\n    kaukainen, kumea läähätys.\n    Petojen ääni.\n\n    Aina, kun rautaiset saranat kirahtavat,\n    vapisen:\n    pian minut heitetään\n    elämän kuumaan syliin.\n    Voi, minä pelkään,\n    että vapaus surmaa minut.\n\n\n\n\n    KUUTAMOSONAATTI\n\n\n    Me istumme kahden huoneessa hämärässä.\n    Joku soittaa seinän takana kuutamosonaattia.\n    Me tiedämme: tytöllä siellä on suuri suru,\n    ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.\n\n    Joka ainoa ilta, kun pimeys putoo,\n    hän itkee hiukan ja soittaa käsin niin murehtivin.\n    Ja nurkassa istuvat kuolleet, isä ja äiti,\n    ja he katsovat tytärtään silmin uneksivin.\n\n    He toivoivat hänestä suurta taiteilijaa.\n    Mutta sitten he lähtivät saarelle vainajien.\n    Tytär palasi haudoilta vierain silmin\n    ja kulki huoneissa kaikkea kummeksien.\n\n    Vain illoin, kun pimeys pisaroi maahan,\n    hän hiipii salaa, kuin varkain, pianonsa eteen.\n    Beethovenin hakee hän kuumeisin käsin,\n    ja sävelet putoilevat kuin kyynelet veteen.\n\n    Joka ilta me istumme huoneessa hämärässä.\n    Hän soittaa seinän takana kuutamosonaattia.\n    Me tiedämme: hänellä siellä on suuri suru,\n    ja illoin liikkuu huoneissa rakkaita vainajia.\n\n\n\n\n    PURJEET SUMUSSA\n\n\n    Näät purjeen sumussa. Se ehkä fregatti\n    tai kevyt huvijahdin purje on,\n    tai harmaa, raskas kalastajakuunari.\n    Näät purjeen vain, et mitä alla on.\n\n    Et tiedä suuntaa sen, et tiedä satamaa,\n    miss' on se pudottava ankkurin.\n    Se yksin laiturista sumuun katoaa,\n    ja yksin on se matkan päässäkin.\n\n    On yksinäinen purje meistä jokainen.\n    Ei lokikirjahamme vieras nää.\n    Ja niinkuin purje nimettömän aluksen\n    myös muisto meistä sumuun häviää.\n\n\n\n\n    JÄÄHYVÄISET\n\n\n    Harmaa, harmaa ilta\n    vetten yllä soi.\n    Rantalaiturilta\n    äänes vaikeroi.\n\n    Huudan nimeäsi\n    kerran viimeisen.\n    Kohoo pieni käsi\n    epätoivoinen.\n\n    Harmaa, harmaa ilta\n    purjeet tummentaa.\n    Jotain laiturilta\n    veteen putoaa.\n\n\n\n\n    SYLEILY\n\n\n    Rakas, nyt sinä sammutat valot,\n    ja huoneeseen\n    lyö kuumin tuulahduksin yö.\n\n    On hyvä näin. Et näe\n    rumuuttani nyt.\n    Sinä tunnet vain,\n    miten sinua rakastaa\n    pimeässä,\n    näkymättömänä\n    joku ihana, nuori jumala.\n\n\n\n\n    LYHTYJEN ALLA.\n\n\n    Soi yössä autontorvi\n    ja humina lennätinlankojen.\n    Kuin mielipuoli mä harhaan\n    sua etsien kuilussa katujen.\n\n    Ja joka lyhdyn alla\n    minä luulen sun varjosi vilkkuvan,\n    ja kouristuvin käsin\n    vain tyhjyyttä syliini tavoitan.\n\n    Tai sitten äkkiä tunnen\n    sinut vierelläni, armaimman.\n    Kun puolees käännyn, poissa\n    olet taas, kuin häipynyt usvahan.\n\n    Niin, armahin, turhaan etsin.\n    En sinua koskaan löydä, en.\n    Vain varjokuvas näen\n    mua ilkkuvan valossa lyhtyjen.\n\n\n\n\n    KUVA\n\n\n    Näit porton kadulla ja lankesit.\n    Yön himoa on vielä huulissasi,\n    vaikk' -- aamuun harmaaseen kun havahdit --\n    sä nyyhkit, nyyhkit vuoteellasi.\n\n    Mut kädet katumusta vavisten\n    sä erään kuvan särjet pöydältäsi,\n    ja katsot kauan takaa kyynelen\n    sen sirpaleita kädessäsi.\n\n\n\n\n    MURHE\n\n\n    Se on kuin tummanvioletti samettivaate\n    hämärän kirkon kuorissa.\n    Siinä on kolme pitkää,\n    himmeänkeltaista kukkaa.\n    Niiden terät ovat painuneet maata kohti\n    hyvin nöyrinä.\n\n    Alttarilla palaa kaksi suurta kynttilää.\n\n\n\n\n    OUTO MIES\n\n\n    Aallot toivat rantaan\n    kylmän ruumiis sun.\n    Siitä korjasimme\n    sinut kirstuhun.\n\n    Kuka, mistä olit,\n    Luoja yksin ties.\n    Ristiin kirjoitimme\n    sanat: Outo mies.\n\n    Ehkä rosvo olit,\n    ehkä ruhtinas.\n    Sentään rukoilimme\n    sinun haudallas.\n\n    Sillä -- ehkä saamme\n    saman kohtalon:\n    meidät sylistänsä\n    vyöry aallokon\n\n    heittää outoon rantaan.\n    Siellä, kukaties,\n    pannaan haudallemme\n    sanat: Outo mies.\n\n\n\n\n    POIJUT\n\n\n    On laivat etääntyneet ulapalle.\n    Jäi poijut valkeat vain satamaan,\n    ja pian peittyvät ne, nekin, aallon alle\n    tai myrsky kuljettaa ne mukanaan.\n\n    Niin mekin, mekin kerran katoamme\n    kuin laivat sumuun meren aavikon.\n    Vain vähän aikaa poiju -- kivi haudallamme --\n    näin kertoo: Tästä joku mennyt on.\n\n\n\n\n\n    NÄKÖALA SATAMAAN\n\n\n\n\n    NÄKÖALA SATAMAAN\n\n\n    Ikkunastani näen\n    puutavarapinojen kultaiset täplät\n    ja veturien savupilvet\n    ja proomujen mustat jonot\n    ja kaukaa sataman takaa\n    tehtaanpiippujen rivin.\n\n    Iltaisin, kun huvilat nukkuvat\n    ja salmi on tyven\n    ja sillalla liikkuvat kuiskaillen\n    rakastuneet parit,\n    silloin rämisevät satamassa ankkuriketjut,\n    ja kirotaan kaikilla kielillä,\n    ja lähtevien laivojen sireenit soittavat\n    merimiesten kaipausta\n    taakse jäävään\n    hämyiseen kaupunkiin,\n    Roosenperin kapakkaan\n    ja Siperian Prinsessan luokse.\n\n\n\n\n    CLEANTHIS, ATEENA\n\n\n    Höyrylaiva Cleanthis, Ateena.\n    Kannella mustia miehiä\n    ja laiturilla kasoittain hedelmänkuoria.\n    -- Oletko huomannut,\n    miten haikea voi olla\n    His master's voicen ääni\n    sumuisessa yössä\n    tuntemattoman laivan kannella?\n\n    Keulasta kuuluu naisen naurua,\n    ja tyhjä pullo singahtaa kivilaiturille\n    aivan unisen tullivahdin jalkoihin.\n    Luulenpa, että häntä harmittaa --\n\n\n\n\n    SATA VAUNULASTIA\n\n\n    Sata vaunulastia. Purettava päivässä.\n    Kullankeltaista, tuoksuvaa puuta,\n    lankkujen päissä kirkuvat leimat.\n\n    Ja me teemme työtä!\n    Emme ehdi edes kiroamaan,\n    sillä tapulin takana vaanii\n    äkäinen pomo ja likainen muistikirja\n    ja lopputili.\n\n    Viisikymmentä vaunua.\n    Veturimiehet noituvat, että me laiskottelemme.\n    Neljäkymmentä vaunua.\n    Grönroos jäi putoavan taakan alle\n    ja vietiin taksabiilillä sairaalaan.\n    (Kukahan maksoi kyydin?)\n\n    Viimeinen vaunu.\n    Ohitse kiitää pikamoottorivene\n    täynnä valkopukuisia naisia\n    ja valkohousuisia miehiä.\n    Kyllä me tiedämme:\n    auringonkylpyjä, krapuja,\n    kahvia ja konjakkia,\n    ja välillä aina hiukan\n    -- pthyi -- hakkailua.\n\n    Joku kiroaa kamalasti,\n    kun veturi laahaa eteemme\n    kolmekymmentä uutta vaunua.\n\n\n\n\n    SUNNUNTAI\n\n\n    Tänään on hiton hauskaa,\n    sillä pelastusarmeijalla on ulkoilmakokous!\n\n    Me lojumme kalliolla\n    kanisterit taskussa\n    (lauluäänen parantamiseksi)\n    ja luikkaamme aivan tarpeettoman usein:\n    Halleluja!\n\n    Aurinko on suloisen lämmin\n    ja ensaini puhuu ihanasti.\n    Emmekä me mahda sille mitään,\n    että me nukumme,\n    ympärillämme pihkan tuoksu\n    ja ruuankäry engelsmannin keittiöstä.\n\n    Ah, kesäinen sunnuntaipäivä satamassa!\n\n\n\n\n    KEVÄT ON TULLUT\n\n\n    Kevät on tullut.\n    Me kuljemme aamuisin satamaan,\n    missä jää jo on tummaa ja haurasta,\n    ja käymme konttorista konttoriin:\n    -- Jokos olisi töitä?\n\n    Tapulit ovat kevääntuoksuisia ja korkeita,\n    ja me arvioimme, noin vain suurin piirtein,\n    montako standarttia\n    kulkee jälleen käsiemme lävitse,\n    kun työt ovat alkaneet.\n\n    Joku laskee tulevien urakkapalkkojen suuruutta.\n    -- Hei, mies, mihin firmaan pääsit?\n    -- Pojat, onkos pirtu kallistunut?\n    -- Vieläkö Luntti on pomona Keskuksessa?\n\n    Ja me nojaamme sillankaiteeseen\n    sätkät hampaissa (No smoking allowed!)\n    ja katselemme satamaa,\n    missä jää ohenee päivä päivältä\n    ja lautatapulit odottavat meitä\n    ja konttorien täydet kassalaatikot\n    ja ärjyvät pomot ja palkkarettelöt.\n    Aurinko kilottaa ratakiskoihin.\n    Kevät on tullut.\n\n\n\n\n    PIENI EPISODI\n\n\n    He tulivat kahden, sunnuntaina,\n    jostakin likaisten hiilisuojien takaa,\n    Iso-Eeva ja Musta Kekku.\n\n    Autuasta!\n    Taivas on sininen ja valkoinen\n    ja engelsmannit\n    ovat liikoja puntia täynnä.\n    Ja kirkasta ja makiaa\n    oli Ramperin lesken viina.\n\n    -- Do you see! Haha! Knock out!\n    Melkein piiputkin unohtuvat\n    \"Rosemaryn\" kapteenilta ja styyrmannilta,\n    kun Iso-Eeva ja Musta Kekku\n    onnellisina\n    nukkuvat lankkutapulin vieressä.\n\n    -- Happy end! Haha! Oioiojoioi!\n    -- Come along!\n\n\n\n\n\n    LAULU \"AMPHIONISTA\"\n\n\n\n\n    LAULU \"AMPHIONISTA\"\n\n    (Raumalaisille merikarhuille omistettu)\n\n\n    Nyt juodaan, veikot, kunniaksi *sen*\n    kuin ennenkin on juotu jouluilloin monin.\n    Tää joulu kukaties on elon viimeinen,\n    ens vuonna ehkä kannell' \"Amphionin\"\n    jo joku meist' on paikallansa jälleen,\n    tai -- taivas tietää -- kaikki ollaan siellä -- --\n    ja matkalle se lähtee pisimmälleen -- se\n    reitti koko lailla outo on, en kiellä...\n\n    Mut huoli pois! Hei, pohjaan! Parkin sen\n    kun silloin irroitimme kotilaiturista,\n    niin maalla hulmahtivat huivit tyttösten --\n    ne muistuttivat lähtösuukkosista.\n    Ne suukkoset, ne sentään unohdimme,\n    kun Lillyn maljan joimme Köpenhaminassa,\n    tai viimeistään, kun Lontoon saavutimme\n    ja löimme tuolit rikki Billin kapakassa.\n\n    Sä, Kalle, varmaan muistat Cadizin\n    ja hiilenmustat silmät siron Juanitan?\n    Ja, Pettersson, sä muistat, miten kyynelin\n    sä Lissaboniin jätit donna Litan.\n    Ja muistattehan tuoksut jasmiinien!\n    Kun parkki hämärissä solui Napolista --\n    oi oi -- ne muistot öitten huumaavien!\n    Me hourailimme olkapäistä valkoisista -- --\n\n    Ja sitten -- aurinkoisen Intian,\n    kun kevyt tuuli soitti rantaviidakossa,\n    ja illoin taivaanrannan tumman purppuran\n    ja kiiltomatosilmät ruohikossa.\n    Tai miten kultavöinä kimalsivat\n    heleät särkät lumipäisen vuoren alla,\n    ja oudot merilinnut leijailivat\n    kuin pienet poutapilvet hyvin korkealla.\n\n    Niin tuli jouluaatto meillekin.\n    Ja julma valtameri oli ympärillä.\n    Se joulu saapunut ei kera enkelin,\n    ei kuusta koristettu kynttelillä.\n    Ei -- ympärillä vyöryt Tyynenmeren\n    ja taivas niinkuin merirosvon lippu musta.\n    Kuin jäinen ryöppy hyytänyt ois veren:\n    Ei totisesti ole mitään armahdusta!\n\n    Yöss' aallot mylvien ja vaahdoten\n    syleili raakapuita ohi syöksyessään.\n    Ja vantit ujelsivat niinkuin ilkkuen,\n    kuin laukaukset räikkyi purjeet revetessään.\n    Me tuntikaudet turhaan ponnistimme.\n    Kun meitä auttaneet ei hartaat rukoukset,\n    niin kalpein huulin Luojan kirosimme,\n    päin taivasta me sinkosimme sadatukset.\n\n    Vain hurjempana meri raivoaa.\n    Jo mesaani ja fokka katkee rysähtäen,\n    ja oven läpi skanssiin vesi tulvahtaa,\n    ja öljylamput sammuu sähähtäen.\n    Me ylös ryntäämme kuin hourupäiset,\n    niin kalpeina kuin ikuisella tuomiolla.\n    Taas lyövät ylitsemme aaltojättiläiset --\n    ken jostain kiinni saa, voi onnellinen olla.\n\n    Vie aalto kuusi meistä mennessään.\n    Muut kaikki ovat mastontynkiin sidottuja.\n    Nyt -- isomasto sinkoutuu pimeään!\n    Viis miestä yöhön! Kuolonparkaisuja!\n    Styyrmannin hullunnauru koleasti\n    soi korvissamme: -- Ester, ensi vuonn' on häämme!\n    Rysähtää kylkilankut kamalasti,\n    ja pimeys ja meri hyökyy yli päämme.\n\n    Muut kaikki tuona yönä hukkuvat,\n    me kolme vain -- ties taivas, miten -- pelastumme.\n\n    Nyt jäljellä on enää muistot kalpeat,\n    tuost' yöstä vielä joskus uneksumme.\n    Mut tänään, veikot, pohjaan ryypätkäämme\n    me \"Amphionin\" maljat, kautta enkelien!\n    Vain hetki enää tätä elämäämme,\n    ja sitten -- jälleen näämme kasvot kumppanien -- --\n\n\n\n"]