Rautaa ja routaa V

ROUTAA JA RAUTAA V

Vaasan lääniin lukeutuvalla Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla jääkäriliikkeen vuosina suoritettu itsenäisyystyö ynnä Uumajan etappi

Kirj.

K. A. WEGELIUS

WSOY, Porvoo 1933.

SISÄLLYS:

Lukijalle. Itsenäisyysajatuksen herääminen Etelä-Pohjanmaalla. Värväystyö käynnissä.

  von Essenit ja Juho Ekola liikkeellä.
  A.K:n. lähettämät värvärit.
  Värväys jatkuu.
    Kortesjärvi.
    Lappajärvi.
    Alahärmä.
    Alahärmän järjestysviranomaiset.
    Antti Isotalo värvärinä Etelä-Pohjanmaalla.
    Ylihärmä.
    Ylistaro.
    Ilmajoki.
    Kurikka.
    Jalasjärvi.
    Kauhajoki.
    Seinäjoki.
    Kauhava.
    Lapua.
    Lapuan kokous.
    Viholliset virittävät Lapualla ansan.
    Alajärvi–Vimpeli.
    Jepua.
    Vöyri.
    Kokkola.
    Pietarsaari.
    Uusikaarlepyy.
  Vaasassa suoritettu värväystyö.
    Vaasan etapin yhteydet.
    Oskar Peltokangas.
    Raippaluoto.
    Koivulahti.
    Mustasaari.

Vaasan lääniin kuuluvan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkärit.

  Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kaupungeista lähteneet jääkärit.
  Etelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.
  Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisistä pitäjistä
     lähteneet jääkärit.
  Vaasan läänin puoleisen Koski-Pohjanmaan suomenkielisistä
     pitäjistä lähteneet jääkärit.
  Vaasan lääniin kuuluvalta Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta
     pataljoonaan saapuneiden jääkärien lukumäärä kuukausittain.

Uumajan etappi, sen järjestäytyminen ja haarautumat.

  Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.
    Vaasa.
    Pietarsaari.
    Johannes Sandvikin vapauttaminen.
    Kokkola.
  Uumajan etappi kevättalvella 1916.
    Merenkurkun jäätyminen.
    Jääkäri Einar Wichmann etapin järjestäjänä ja yhdysmiehenä.
  Uumajan etapissa toimineet jääkärit ja Merenkurkunoppaat.
  Ruotsalaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.
  Merenrantaan johtavien reittien järjestyminen Suomen puolella.
    Vaasan-Petsmon reitti.
    Lapuan etappikeskus ja Voltin–Oravaisten reitti.
    Miesten vastaanotto Voltissa ja kuljetuksen järjestäminen
       Isostatalosta.
    Ensimmäisen joukon retki Merenkurkun yli.
    Jepuan reitti.
  Uumajan etappi avoveden aikana 1916.
    Uumajassa.
  Uumajan etapin tapahtumat vuonna 1917.
    "Merrimacin" viimeinen matka.
  Uumajan etappia ynnä koko Pohjanmaata koskevaa jääkäritilastoa.

Vihollisten suurrynnistys.

  Vaasan läänin viranomaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.
  Lapuan ja Voltin tapahtumat.
    Paula punotaan.
    Santarmit Voltissa.
    "Lötty" Lapualla.
    Viisi vangitaan Seinäjoella.
    Helmikuun 29. päivä Lapualla. – Junassa Lapuan ja Voltin välillä.
    Vapauttamisyritys Voltissa.
    Kohti Spalernajaa...
  J.S. Talvitien pako.
  von Essenit ja Talvitie lähtevät.
    Talvela ja Immel Lapualla.
    Merenkurkun pakkasen kourissa.
  Fiina Isotalo ja Kaappo Mäki vangitaan.
  Isontalon Antti.
  Vaasan linnaan lisää valtiollisia vankeja.
    Artturi Leinonen.
    K.U. Roos.
  Herbert Mannsin ja Edvin Sundqvistin pako.
    Paon jälkeen.
  Eturivin-miehiä poistuu näyttämöltä.
    von Essenien pako.
    Juho ja Nikolai Ekolan pako.
    J.E. Härmäsen pakoilu.
    J.S. Kivimäen vaiheet.
    Oiva Suosalmen vaiheet.
  Jürgen von Essenin kohtalo.
  Kustaa Heikkilän kuolema.
  Sotaväkeä Härmän maille.
    Vuoskosken ja Härmän kylien piiritys.
    Alahärmän miehiä vangitaan.
    Nestori Fräntin ja Erkki Hantulan ahdistelu.

Liitteitä:

Väestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muiden tavarain

   poissiirto (evakuointi) Vaasan läänistä.

Härmän piirin nimismies tiedoittaa Isontalon kahakasta ynnä

   esittää kanteluita konstaapeleitaan vastaan.

Konstaapeli Johannes Näsiä koskeva kanteluraportti. Härmän piirin nimismies koettaa toimittaa kasakoita Alahärmään. Anders Viktor Kiviniemen ilmianto. Santarmien kätköistä. Wikin veljeksiä ajetaan takaa. Vaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916. Isontalon kahakkaan osallistuneiden poliisien puolustelua. Osat vaihtuvat. Kuvernööri ilmiantajana. Vaasan linnasta paenneiden aiheuttama hälinä.

LUKIJALLE.

Käytyäni syyskesällä 1927 Peräpohjolassa "Roudan ja raudan" III:n osan käsikirjoitusta tarkistamassa poikkesin paluumatkalla myös Alahärmään tervehtimään Ruotsin-puolen Tornion joki-laaksossa jääkäriliikkeen vuosina toimineita ja pakoilleita alahärmäläisiä aktivisteja saadakseni heiltäkin luotettavia tietoja vastamainitsemaani teosta varten. Ystäväni Antti Isotalo ja Juho Ekola esittivät tällöin toivomuksen, että ryhtyisin julkaisemistarkoituksessa kokoamaan Etelä-Pohjanmaankin jääkäriliikkeen aikaisia muistoja. Samantapaisen kehoituksen sain vähän myöhemmin myös maanviljelijöiltä Vihtori Kosolalta ja Vihtori Herttualta sekä kehoittavan tervehdyksen pariltakymmeneltä eteläpohjalaiselta aktivistilta, jotka maaliskuun alussa 1929 olivat kokoontuneet Herttuan luo Ylistaroon muistelemaan entisiä tapahtumia ja keskustelemaan nykyisen ajan vaatimuksista. Kun lausuttu toivomus näin näytti olevan koko lailla yleinen ja kun teosteni julkiset arvostelijatkin sen olivat esittäneet, en voinut tällaista suurta luottamusta kylmästi torjua luotani, vaan lupasin yhä päättävämmin ryhtyä toimeen, sitten kuin aikaisemmin suunnittelemani työt sen sallisivat. Luonnollisesti myöskin etappihistorian kokonaisuus kiihoitti minua uskaltautumaan Pohjanmaan–Uumajan etapin selvittelyyn.

Asian näin vähitellen kypsyessä lähdin kesällä 1930 kysymyksessäolevassa tarkoituksessa aineistoa kokoomaan käyden mm. Vaasassa ja Pietarsaaressa sekä ulottaen sitten tutkimukseni Etelä-Pohjanmaan maaseudulle. Vuoden kuluttua seurasi uusi, kolmikuukautinen tutkimusmatka; ja tarkistaakseni eräitä aikaisemmin saamiani tietoja tein syksyllä 1932 vielä kolmannenkin Pohjanmaan-matkan.

Tutkimukseni koskee Vaasan lääniin lukeutuvan Keski- ja Etelä-Pohjanmaan varsinaisella pohjalaisalueella jääkäriliikkeen vuosina suoritettua itsenäisyystyötä, joten tutkimusalani ei käsitä Vaasan läänin Hämeeseen ja Satakuntaan kuuluvia pitäjiä. Kysymyksessä ei myöskään ole yksinomaan etappihistoria, vaan myöskin värväys, samoin kuin muukin aktivistinen toiminta. Saksaan menneitä Pohjanmaan poikia en kuitenkaan tarkemmin seuraa; ainoastaan etappi- ja värväystyöhön komennetut jääkärit ovat kuvaukseni kohteita. Mitä sitten tulee jääkäriliikkeen vihollisiin, kiinnitän huomiota vain niihin Suomen viranomaisiin ja venäläisvallan edustajiin, jotka ilmeisesti ja määrätietoisesti jääkäriliikettä vastustivat, kun taasen esim. paikallisista venäläisten kätyreistä nimeän ainoastaan muutamia harvoja, jotka häikäilemättömyydellään herättivät yleistä pahennusta. Tiedossani on kyllä eri paikkakunnilta koko joukko muitakin venäläisille palveluksia tehneitä harhaantuneita kansalaisia, jotka joko pelko tai ymmärtämättömyydestä johtunut virkavallan liehakoiminen noina aikoina eksytti, mutta heidän nimiään en huoli mainita. Pääasiallisesti seuraan vain isänmaallisten kunnianmiesten tekoja ja jälkiä.

Jääkäriliikettä käsittelevät teokseni ovat yleensä herättäneet kansassamme lämmintä vastakaikua, kuten sekä verraten suuri lukijapiiri että myös sanomalehdissä julkaistut melkein kauttaaltaan hyvin myötämieliset arvostelut todistavat. Tämä on luonnollisesti ollut omansa ilahduttamaan ja kannustamaan minuakin, joskin aina olen ollut elävästi tietoinen siitä, että se on aiheutunut miltei yksinomaan niiden suurten isänmaallisten ja epäitsekästen tekojen ihailemisesta, joita teoksissani on kuvattu.

Joskus on – ja aivan oikein – huomautettu teoksissani ilmenevistä epätasaisuuksista. Itsekin sitä valitan, mutta sille en useassa tapauksessa ole mahtanut mitään. Otan tästä teoksesta pari esimerkkiä. Alahärmän aktivistit ovat melkein kaikki vielä elossa ja ovat siis voineet antaa yksityiskohtaisen tarkkoja selostuksia vaiheistansa. Lapuan aktivisteista taas useimmat lepäävät haudassa; toisen käden kertojat voivat heistä kyllä joitakin tietoja antaa, mutta sittenkin saa enimmäkseen tyytyä vain luetteloon. Ja niin on – ikävä kyllä – ollut laita jo pitkin matkaa. Toiset ovat elossa, toiset eivät; eräät taas – tosin kyllä hyvin harvat – ovat jättäneet jälkeensä muistiinpanojakin, mutta kaikkein useimmat eivät mitään. – Mitä tulee Keski- ja Etelä-Pohjanmaan eri pitäjien suhtautumiseen jääkäriliikkeeseen, niin on sekin varsin epätasainen. On suuria pitäjiä, joista ei ole lähtenyt ainoatakaan jääkäriä tai vain jokunen, toisia taas, jotka keskenään kilpailevat kunniasijasta. On myös sellaisia pitäjiä, joista on lähtenyt melkoinen joukko jääkäreitä ilman mitään varsinaista värväystä. Yleensäkin oli kansassamme havaittavissa hyvin huomattavaa epätasaisuutta ja erisuuruista harrastusta sekä jääkäriliikkeeseen että vapaussodan osanottoon nähden. On toisia paikkakuntia, jotka loistavat kuin tähdet, kun taas toisissa ei havaita juuri mitään toimintaa. Tämä johtuu suureksi osaksi sopivista ja asiaan innostuneista johtohenkilöistä tai niiden puutteesta.

On myös itsestään selvää, ettei "Routaa ja raataa" – yhtä vähän kuin "Aseveljetkään" – ole mikään romaanisarja, jossa olisi pyritty noudattamaan taiteellista asettelua ja silmälläpitämään tyyliseikkoja. Se on vain yksinkertainen kansamme kalliitten muistojen kokoelma, jossa itse tapahtumat ja ajankohdat ovat luoneet järjestelmän.

Mainittakoon myöskin, että kootessani tietoja Keski- ja Etelä-Pohjanmaalta en ole käynyt likimainkaan kaikissa pitäjissä. Olen sivuuttanut ne pitäjät, joissa joko ei ole ollut lainkaan mitään toimintaa tai joista vain muutamat harvat ikäänkuin sattumoisin ovat lähteneet. Olen toisin sanoen liikkunut vain valtatapahtumain paikoilla. Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kunnioitustaherättävästä jääkäriluettelosta kuitenkin selvästi näkyy, paljonko ja minkälaista väkeä kukin paikkakunta on lähettänyt.

On myöskin huomautettu yksityiskohtien liian suuresta runsaudesta ja nimien liiallisesta mainitsemisesta. Mutta kun otetaan huomioon, että kukin "Roudan ja raudan" osa samalla käsittelee rajoitettujen alueiden paikallista historiaa, niin toivon, että kauempana olevat lukijat suovat anteeksi tämän "runsauden" ja kääntelevät tällaisissa kohdin lehtiä nopeammin. Mielestäni on paikallaan, että henkilöt, jotka jotakin ovat tehneet ja vaikkapa vain pieneltä osaltaan jotakin myös uskaltaneet, saavat teoksissani edes vaatimattoman maininnan. Monet jäävät ilman sitäkin – saaden tyytyä vain "hyvän omantunnon kunniakirjaan".

On myös totta, että muistitieto aiheuttaa helposti legendamuodostusta, ja sitä enemmän, kuta pitempi aika tapahtumista on kulunut. Teosteni aihealoilta voisin mainita joitakuita tällaisia taruja. Mutta kun ollaan tapahtumia niinkin likellä kuin jääkäriliikkeen aikaisiin tapauksiin nähden vielä ollaan, saattaa tunnollinen muistojen kokooja jotensakin helposti seuloa pois tuollaiset legenda-kasvannaiset, jotka sitäpaitsi verraten helposti voi jo niiden teennäisyydenkin nojalla huomata.

Olen teoksissani vakavasti ja erittäin tunnollisesti pyrkinyt totuuteen, joka juuri on kaiken tutkimisen suuri päämaali. En kuvittele saavuttaneeni yksityiskohtaista erehtymättömyyttä, mutta sittenkin uskallan vastaisille historiantutkijoille vakuuttaa, että teokseni sisältävät varsin luotettavaa historiallista aineistoa. Olen näet aina, mikäli suinkin mahdollista, hakenut ensi käden tietoja, turvautuen sitäpaitsi mahdollisimman monen, tapauksissa mukana olleen henkilön kertomuksien vertailuun ja ottaen sitten varteen sen, mikä mielestäni on ollut luotettavinta. ja mikä parhaiten on vastannut tapahtumien menoa. Näin olen voinut korjata monta sekä jääkärikirjallisuuteen että vapaussotamme historioihin pujahtanutta virhettä. Totuuden seulaa on siis ahkerasti käytetty ja muistiharhoja koetettu poistaa.

Olen usein huomannut, että kirjojani sanotaan muistelmateoksiksi. Sellaisia ne eivät kuitenkaan ole. Tietysti ne perustuvat suurimmaksi osaksi muistitietoon, ja joitakuita muistelmia olen käyttänyt ["Routaa ja rautaa" I ja II], mutta, kuten edellä olen huomauttanut, kaikkea olen itsenäisesti ja arvostelemalla käsitellyt. Minusta on itse suurelle asialle ollut eduksi, että allekirjoittanut aivan syrjäisenä henkilönä on tullut sysätyksi näitä muistoja kokoamaan, sillä täten niillä epäilemättä on paljon suurempi totuus-arvo ja todistusvoima kuin enemmän tai vähemmän subjektiivisilla muistelmilla.

Se taas, että teoksistani tavallaan on muodostanut jääkäriliikkeen ylistys, johtuu kuvattavana olevasta, jääkärien ja aktivistien isänmaallisesta toiminnasta: siihen ei kirjoittajan taholta ole tarvittu mitään subjektiivista voimanponnistusta, eikä hän siinä olisi onnistunutkaan. Teothan itse puhuvat puolestaan.

Jääkäriliike edustaa isänmaallisen toiminnan korkeinta nousua. Suomen suurten kasvattajien koko elämäntyö tähtäsi juuri siihen, että syntyisi nuori polvi, joka olisi sopivan hetken tullen valmis uhraamaan kaikkensa kansakunnan korkeimman tarkoitusperän, sen itsenäisyyden saavuttamiseksi.

Jos teoksillani olisin voinut jotakin tehdä herättääkseni kansamme poikia ja tyttäriä ymmärtämään vapauttajiaan sekä noudattamaan näiden ihailtavaa, epäitsekästä uhrimieltä ja esimerkkiä, olisin saanut ponnistuksistani satakertaisen palkinnon.

Koska tämä "Roudan ja raudan" osa on sarjansa viimeinen, olen sekä vastaisia tutkijoita että arvoisia lukijoitanikin silmälläpitäen katsonut velvollisuudekseni viitata ylläesitettyihin seikkoihin.

Pyydän tässä alempana pääasiallisesti paikkakunnittain mainita arvoisat varsinaiset tiedoittajani.

Kokkola: Liikemies Ernst Biskop, maanviljelijä Tuure Bredskär, professori Einar V. Juvelius, karttatehtailija K.H. Källström, apteekkari K.U. Roos, tilanomistaja Igor Sandman ja liikemies O.W. Sandström.

Pietarsaari: Pankinjohtaja Wilhelm von Essen (jälkeenjättänyt muistiinpanoja), johtaja Sten Holm, ylikonstaapeli Viktor Nyman, palomestari G.A. Ramstedt, jääkäri, mekaanikko Holger Ramstedt, kersantti Emil Sandvik ja kapteeni Th. Segersven.

Uusikaarlepyy: Tohtorinrouva Alma Laurell ja apteekkari Rex Strömberg.

Vaasa: Kanslianeuvos J.E. Boije, hovioikeudenneuvos H. Boucht, toimittaja Eino Kontsas, kauppias Herbert Manns, jääkärieversti G. Melin, jääkäri, liikemies G.E. Rajander, toimittaja Edvin Sundqvist, insinööri Fredrik Wikman ja jääkäri, prokuristi Emil Öist.

Alahärmä: Konstaapeli Juho Aalto, maanviljelijät Anton Alaranta, Antti Ekola, Juho Ekola ja Nikolai Ekola, emäntä Sanna Maija Ekola, jääkäriluutnantti A.R. Eonsuu, emäntä Amalia Hilli, maanviljelijä Antti Hilli, jääkäri, kaupanjohtaja Aarne Härmänen, kauppias J.E. Härmänen, jääkärivääpeli Antti Isotalo, emäntä Fiina Isotalo, maanviljelijä Johannes Isotalo, opettajatar Laina Isotalo, emäntä Liisa Kujala (o.s. Heikkilä), maanviljelijät Antti Kujanen ja Nikolai Kuoppala, emäntä Aina Mattila (o.s. Isotalo), emäntä Fiina Mäki, maanviljelijä Kaappo Mäki, emäntä Sanna Mäki, kelloseppä Vilho Mäki, jääkäriluutnantti Valdemar Pirhonen, maanviljelijä Juho Rantala, rouva Alfhild Ingeborg Suosalmi, asemapäällikkö Oiva Suosalmi (muistiinpanoja), maanviljelijät Matti Takala ja Vihtori Vakkuri, Vaasan poliisikamarin ent. sihteeri Johannes Wikman ja emäntä Saima Ylivainio (o.s. Vesterbacka).

Alajärvi: Jääkäriluutnantti Kustaa Kujala.

Ilmajoki: Jääkärimajuri Yrjö Könni.

Kauhava: Ilmavoimien Esikunta, jonka suosiollisella välityksellä olen saanut joukon erinomaisia Etelä-Pohjanmaan ilmakuvia: maanviljelijä, jääkärivääpeli Jalmari Iisakki Kosola ja maanviljelijä Heikki Ville Orrenmaa.

Kortesjärvi: Maanviljelijät Nestori Fränti ja Erkki Hantula.

Lappajärvi: Maanviljelijä Antti Hyytinen, jääkärieversti Taavi Laatikainen ja Lappajärven ja Vimpelin ent. nimismies, kruununvouti Josua Lappi.

Lapua: Emäntä Eelin Kosola, maanviljelijä Vihtori Kosola, jääkärikapteeni, eläinlääkäri Ville Kosola, kauppias E.V. Leskelä, tohtori Jussi Malkamäki ja jääkäri-eläinlääkintäeversti J.S. Talvitie.

Lohtaja: Jääkärieverstiluutnantti Into E. Salmio.

Ylihärmä: Ent. konstaapeli Juho Hietamäki, maanviljelijä J.S. Kivimäki, emäntä Selma Kivimäki, toimittaja Artturi Leinonen, maanviljelijä Erkki Viitasalo ja jääkärimajuri Erkki Vilho Viitasalo.

Ylistaro: Maanviljelijä Vihtori Herttua ja rakennusmestari Ahto Sippola.

Jepua: Tehtaanomistaja C.J. von Essen (jälkeenjättänyt muistiinpanoja, pääasiallisesti matkakertomuksia), konttoripäällikkö Carl Didrik von Essen, pankinjohtajanrouva Elsa Em. von Essen, insinööri, jääkärikapteeni Ernst Reinhold von Essen, jääkäriluutnantti Gustaf Robert von Essen, työmies Jukka Hautala, emäntä Hanna Juutilainen, tehtailija Elias Lönnqvist, rautatievirkamies Onni Mahlberg (nyk. Maaperä), ent. puhelinkeskuksenhoitaja Johan Modén, johtaja Lauri Nordgren, neiti Siiri Nordgren, kutomomestari Adolf Siuko ja kirkkoherra E.H. Westergren.

Koivulahti: Lähteenä olen käyttänyt kirjaa "Kvevlaks bygdens insats i Finlands frihetskamp".

Luoto: Liikemies Viktor Kackur ja maanviljelijät Anders Wikström ja Emil Wikström.

Munsala: Maanviljelijä Anders Andersson (välillisesti).

Mustasaari: Maanviljelijä, jääkärivääpeli Edvar Wik.

Raippaluoto: Luotsi, jääkärivääpeli Emil Björkas ja jääkärikapteeni Karl Emil Öist.

Vöyri: Kirkkoherra, asessori A.J. Bäck ja jääkärikapteeni Alfred Sippus.

Uumaja-Merenkurkku: Komentajakapteeni E.O. Ekman, jääkärimajari J. Veikko Heikinheimo, metsänhoitaja Antti A. Huovinen, jääkärieversti Tauno Ilmoniemi, jääkärieversti Auno A. Kaila, jääkärimajurit Eino Karvinen ja O. Ilmari Kaukoranta, jääkärieversti H. Kekoni, jääkärimajuri Konrad Alex. Laaksonen, jääkäriluutnantti, poliisimestari Eero Manninen, jääkärieverstiluutnantti Jussi Sihvo, jääkärikapteeni Leonard Skarp, jääkärieversti Paavo Talvela ja jääkärieverstiluutnantti Einar A. Wichmann.

Muita tiedoittajia ja avustajia: Maisteri Toivo Kaukoranta, maisteri Eemil Pärssinen, majurit Otto Pöysti ja G.E. Rosenström sekä lehtori J.L. Soisalon-Soininen.

Jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaari on entiseen tapaansa seurannut etappihistorian selvittelyä koskevaa kirjallista työtäni m.m. valmistaen teokseni piirrokset ja karttaliitteet. – Maisteri Olla Teräsvuori on edelleen uskollisesti tukenut työtäni tarkistaen taaskin teoksen käsikirjoituksen kielen ja muodon. Hänen lämmin myötätuntonsa ja kaunis suhtautumisensa työhöni on koko kirjallisen työskentelyni aikana vaikuttanut minuun virkistävästi ja kehoittavasti, kun työn paino on toisinaan pyrkinyt minua uuvuttamaan, joten olen hänelle monessa suhteessa suuressa kiitollisuudenvelassa. – Myöskin kirjastonhoitaja Simo Pakarinen on jatkuvasti mitä ystävällisimmin avustanut minua lähdekirjallisuuden hankinnassa. – Vaasan poliisikamarin sihteeri Väinö Nyman ja Vaasan lääninhallituksen arkistonhoitaja, rouva K.G. Näse sekä jääkärimajuri Emil Rimala ovat antaneet minulle suuriarvoista apua. – Alfred Kordelinin säätiön hallitusta ja säätiön kirjallista jaostoa sekä herra opetusministeri Antti Kukkosta pyydän kiittää saamistani avustuksista.

Kaikkia muitakin avustajiani kiitän sydämellisesti.

Rääkkylän Oravisalon Tervalahdessa lokakuun 20. päivänä 1932.

K. A. Wegelius.

ITSENÄISYYSAJATUKSEN HERÄÄMINEN ETELÄ-POHJANMAALLA.

Pohjanmaahan samoin kuin muuhunkin Suomeen vaikuttivat voimakkaan herättävästi ne sortotoimenpiteet, joihin Venäjän sokea valtiomahti n.s. routavuosien aikana ryhtyi Suomen valtiollisen ja kansallisen olemassaolon tuhoamiseksi. Niiden vastapainoksi syntyneillä Suomen aktiivisella vastustuspuolueella ja Voima-liitolla, kuten jo ennen olemme osoittaneet, oli varsin hedelmällinen maaperä Pohjanmaalla. Tästä todistuksena ovat "John Graftonin" ja "Peterin" tarinat ["Routaa ja rautaa I ja II"] ynnä Voima-liiton aikainen Pietarsaaren komppania, jonka miehet tummansininen tunnuslakki päässä ja Grafton-kiväärit olalla keskellä päivää marssivat ampumaharjoituksiin omalle ampumaradalleen.

Noin 10 vuotta myöhemmin, elokuun 1. p:nä 1914 puhkesi maailmansota.

Monen monissa isänmaallisissa sydämissä heräsi tällöin aavistuksenomainen, palava toivo, että perivihollisemme, tuo savijaloilla hoiperteleva Venäjä-jättiläinen kukistuisi alkaneessa suuressa kansojen kamppailussa ja että Suomi tällöin kohottautuisi vapaaksi valtakunnaksi.

Näin mietti tehtailija Carl Jonathan von Essen työhuoneessaan, ja tätä samaa ajatteli nuijamiesten jälkeläinen, härmäläinen talonpoika Juho Ekola muokatessaan peltoaan rukiinkylvöä varten. Sisäinen ahdistus valtasi Ekolan mielen ja hänessä heräsi ajatus, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä. Ja niin hän päätti lähteä, ottaen asiaksensa villojen vaihdon, vanhan aktivistiystävänsä luo Jepualle. Kun Ekola saapui von Essenin luo, niin tämä kertoi juuri kirjoittaneensa Ekolalle kirjeen, jota hänen renkinsä oli lähdössä tuomaan ja jossa hän esitti ajatuksen, että nyt olisi ryhdyttävä työhön Suomen vapauttamiseksi. Syntyneessä keskustelussa nämä molemmat kunnianmiehet tulivat täydellisesti yksimielisiksi siitä, että oli viipymättä ruvettava muokkaamaan maaperää itsenäisyyspyrkimyksen juurruttamiseksi kansan tajuntaan.

Jo routavuosien aikana olivat von Essen ja Ekola työskennelleet yhdessä venäläistä sortojärjestelmää vastaan, C.J. von Essen, Juho Ekola ja ylihärmäläinen Erkki Viitasalo olivat olleet Voima-liiton jäseniä. Juho Ekola oli myös kenraalikuvernööri Bobrikoffin aikana kiertänyt maakunnassa puhuen kovia sanoja laittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastaan, joten he tunsivat toisensa läpikotaisin ja saattoivat myös täydellisesti luottaa toisiinsa. Näin isänmaan suuri asia yhdisti härmäläisen talonpojan ja suomalaisen aatelismiehen toisiinsa mitä lujimmin luottamuksen ja ystävyyden sitein.

Tämä Ekolan ja von Essenin ensimmäinen, maailmansodanaikainen neuvottelu tapahtui syyskuussa 1914.

Pidämme v. Essenin ja Ekolan yhteistoimintaa erittäin onnellisena senkin vuoksi, että ruotsinkielinen ja suomenkielinen Pohjanmaa heissä ja heidän kauttaan ikäänkuin löivät kättä toisilleen. Ekola toimi pääasiallisesti suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan alueella, ja von Essenin toiminta suuntautui ruotsalaisseudulle, mutta myöskin samalla suomenkielisen väestön keskuuteen. Luottamus näitä molempia itsenäisyystaistelun johtomiehiä kohtaan oli molemminpuolinen – kansallisuusraja ei merkinnyt mitään.

Huomattava ruotsinkielinen kirjailijamme G. von Numers on lausunut;

"Meillä pohjalaisilla oli kerran isänmaa, jonka nimi oli Suomi. Jos ottaa kirjahyllyltä jonkin Runebergin tai Topeliuksen teoksen ja selailee sitä, niin saa ihmetellä sen ajan yksinkertaisuutta. Rakkaus, vanha, kulunut kelpo rakkaus isänmaahan, sen muistoihin, sen luontoon ja meille kaikille yhteiseen historiaan näyttää pystyneen innostuttamaan sen ajan suuria miehiä." – ja hän jatkaa: "Olemmehan vanhoista ajoista maan vapaamielisintä kansaa ja meillä on yhteisiä muistoja Santavuorelta alkaen Oravaisiin asti... Meidän talonpoikaissäätymme tietää, että Jumala on luonut suomalaisia Härmään ja ruotsalaisia Jepualle ja että yhdysliike ja kauppavaihto naapurien välillä on tarpeellinen..." ["Svenska Österbotten", N;o 29, 5. II. 1898.]

Näin luottamuksellisesti suhtautuivat molemmat kansallisuudet toisiinsa jääkäriliikkeenkin aikana. Ja ylevämielisempää välittäjää ne eivät voineetkaan saada, kuin oli tehtailija C.J. von Essen, joka oli suuripiirteinen ja kaikista puoluepyyteistä vapaa henkilöllisyys ja jonka isänmaanrakkaus oli vertojansa hakeva.

Yhteistä C.J. von Essenille ja Juho Ekolalle oli myöskin syvä uskonnollisuus. He tiesivät kumpikin, mitä ihminen voi, ja sentähden he sulkivatkin isänmaan asian Jumalan huomaan.

Mainittu maaperän muokkaaminen, josta v. Essen ja Juho Ekola sopivat keskenään, tarkoitti luonnollisesti harrastuksen herättämistä maan itsenäistämisasiaan ja myöskin sen käsityksen yleistämistä, että vapauttamisemme saattaisi tapahtua vain Venäjän vihollisen, Saksan avulla. Työtä päätettiin tehdä noudattamalla kaikkea mahdollista varovaisuutta ja pääasiallisesti käyttämällä henkilökohtaista kosketusta. Eikä se osoittautunutkaan turhaksi, sillä jo keväämmällä 1915 oli huomattavissa yleisen mielipiteen kallistuminen Saksan puolelle. Tähän vaikuttamassa oli tietysti paljon muitakin tekijöitä, niinkuin esim. saksalaisten voimaperäinen sodankäynti, venäläisten sotatiedoitusten läpinäkyvä valheellisuus y.m.

Vihdoin levisi aktivistipiireihin hyvin innostavana tekijänä tieto siitä, että melkoinen joukko ylioppilaita oli lähtenyt Saksaan, joskin näiden matkan varsinainen tarkoitus vielä toistaiseksi jäi hämärän peittoon. Ei edes C.J. von Essenin onnistunut huhtikuussa 1915 Helsinkiin tekemällään matkalla saada selvää tästä asiasta, sillä, merkillistä kyllä, hän ei vielä silloin päässyt sikäläisten aktivistipiirien yhteyteen.

Toisinaan pidettiin Jepuan Kiitolassa, von Essenin kotona kokouksia, joihin lähipaikkakuntien täysin luotettavat aktivistit kutsuttiin neuvottelemaan yhteisistä toimenpiteistä ja kuulemaan muualta saatuja itsenäisyystoimintaa koskevia tietoja.

Ensimmäinen tavallista huomattavampi kokous oli Kiitolassa huhtikuussa 1915. Tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi isäntää, Juho Ekola ja Nestori Fränti Kortesjärveltä sekä Daniel Jungar Jepualta. Ylihärmästä ja Kauhavalta kutsutut eivät olleet saapuneet. Kokouksessa vallitsi täysi yksimielisyys, ja työtä päätettiin tarmokkaasti jatkaa pitäen silmällä asioiden kehittymistä. Kesän kuluessa monistettiin ja levitettiin professori Harnackin kirjoittamaa ja hänen englantilaisille ystävilleen osoitettua kirjettä ynnä "Asiaintila"-nimistä lentolehteä.

Elokuun 26. päivänä pidettiin uusi kokous, jossa ennenmainittujen lisäksi oli läsnä myös eläinlääkäri Kaarle Laurell Uudestakaarlepyystä. Työtä päätettiin yhä vain jatkaa, ja koska huhuiltiin, että sotakoulutus Saksassa saataisiin järjestymään suurehkoa miesmäärää varten, niin päätettiin kehoittaa nuoria miehiä olemaan valmiina sekä hankkimaan selkäreput, hyvät jalkineet ja kanisterit, joiden viimeksimainittujen mallitkin oli hankittu.

Juho Ekola ja C.J. von Essen näyttävät myös sopineen jonkinlaisesta työnjaosta siten, että Ekola työskentelisi pääasiallisesti kotoisilla tanhuilla, jotavastoin von Essen ottaisi huolekseen ulospäin suuntautuvan toiminnan. Jo kesällä 1915 päätettiin näet, että Ekola rupeaisi kiertämään eri paikkakunnilla ja hankkimaan paikallisia asiamiehiä. Huomattava on, että Ekola oli silloin osuusmeijeri Toimen isännöitsijänä, joten hänen oli toimensa varjolla verraten turvallista liikkua. Kotipitäjässään Alahärmässä hänellä oli suuri joukko täysin luotettavia ja asiaan innostuneita sekä toimimaan valmiita miehiä. Kortesjärvellä taas oli maanviljelijä Nestori Fränti vapausliikkeen pääasiamies. Ekola teki matkoja moniin Suupohjan pitäjiin käyden aina Tampereella ja Tyrväässä saakka – kaikkialla innostaen mieliä ja avartaen sydämiä, kuten värväystoimintaa kuvatessamme lähemmin kerromme.

Ekolan ja muiden itsenäisyysmiesten toimintaa auttoi huomattavassa määrässä venäläisten ja viranomaisten, Etelä-Pohjanmaata koskeva evakuoimis- eli tyhjentämissuunnitelma (Liite n:o 1), joka toimeenpantuna olisi merkinnyt koko tämän varakkaan maakunnan taloudellista tuhoa. Toukokuun loppupuolella 1915 lähetettiin Vaasan lääninhallituksesta läänin kaikille poliisiviranomaisille "kiireellinen" ja "erittäin salainen" kiertokirje, joka koski tätä tyhjentämisen suunnittelua. Noin viikko tämän jälkeen lähetettiin jo kaikille Vaasan läänin kruununvoudeille, nimismiehille ja poliisilaitoksille yksityiskohtaisen tarkat evakuoimismääräykset, siltä varalta, että vihollinen Pohjanlahden rannikolla tekisi maihinnousuyrityksiä ja että sotatoimet Suomessa aloitettaisiin. Tarkoituksena oli, että koko läänin väestö kaiken irtaimen omaisuutensa kera siirrettäisiin ensinnä Jyväskylän tienoille ja sitten, riippuen sotaliikkeistä, yhä enemmän itään päin aina keisarikunnan sisäkuvernementteihin saakka. Jottei syntyisi ennenaikaista levottomuutta, oli viranomaisia ankarasti vaadittu pitämään evakuoimissuunnitelma toistaiseksi väestöltä salassa, mutta tästä huolimatta tieto siitä levisi herättäen väestön keskuudessa ennenkuulumatonta katkeruutta. "Isännät sanoivat ennen kynnykselle kirves kädessä kaatuvansa, ennenkuin kotoaan lähtevät." [Otto Jussila, "Ylistaron sotahistoria" (käsikirjoitus). M.m. Lapuan Kotituvalla pidettiin huomattava kokous, jossa sovittiin toimenpiteistä evakuoimista vastaan.]

Sillä aikaa kuin Ekola työskenteli Etelä-Pohjanmaan maaseudulla, oli C.J. von Essen – neuvoteltuansa ensin poikiensa ja Ekolan kanssa – päättänyt lähteä Ruotsiin tavataksensa Tukholmassa olevia suomalaisia aktivisteja ja käydäksensä Saksan Tukholman-lähetystössä saamassa selvyyttä siitä, mihin suuntaan Suomen asiat olivat menossa ja minkä verran Suomella oli Saksan taholta vapauspyrkimyksiinsä apua odotettavissa.

von Essen matkusti Ruotsiin Karungin kautta saapuen Tukholmaan syyskuun 14. p:nä 1915. Hän tapasi Södertäljessä varatuomari Jonas Castrénin ja sittemmin Tukholmassa tohtori Herman Gummeruksen, minkä seurassa hän edellämainitussa tarkoituksessa kävi tervehtimässä Saksan sotilasattaseaa, majuri von Aweydeniä. Tätä vierailua silmälläpitäen von Essen oli yhdessä tri Gummeruksen kanssa laatinut Etelä-Pohjanmaan aktivistista toimintaa ja sikäläisen kansan mielialaa selittävän kertomuksen, joka sitten käännettiin saksaksi ja jätettiin majuri von Aweydenille. Sitäpaitsi lähetettiin sen toinen kappale Berliinin varatuomari Fritz Wetterhoffille, jääkäripataljoonan ansiokkaalle aikaansaajalle, jotta hän voisi Suomen asian hyväksi tarvittaessa käyttää tätä huomattavaa ja luotettavaa asiakirjaa.

C.J. von Essenin vierailu Tukholmassa oli sikäläisille suomalaisille aktivisteille erittäin tervetullut, sillä sinne oli silloin tällöin ilmestynyt arvovaltaisia suomalaisia, jotka olivat pahasti häirinneet itsenäisyysmiesten työtä. Niinpä eräskin henkilö oli ulkoministeri Wallenbergille lausunut, ettei edes autonomian laajennusta voinut pitää Suomelle toivottavana! Saksalaisetkin joutuivat tällaisista odottamattomista, suomalaisten taholta annetuista lausunnoista aivan ymmälle. Niinpä majuri von Aweyden oli kerran puolipiloillaan sanonut eräälle itsenäisyysmiehellemme: "Ruotsin ulkoministerin luona kävi eräänä päivänä muuan suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi jo kolme, jotka väittivät päinvastaista!"

Koska C.J. von Essenin majuri von Aweydenille jättämä kertomus on sangen huomattava historiallinen asiakirja, jäljennämme sen tähän. [Otettu tri Herman Gummeruksen "Jääkärit ja aktivistit"-nimisestä teoksesta, jota muutoinkin olemme lähteenä käyttäneet.]

'Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa, Ähtävällä, Alahärmässä, Ylihärmässä, Kauhavalla, Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä, Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö, muodostavat yhtenäisen maantieteellisen alueen, missä on yhteensä 80,000 asukasta.

Järjestö. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan.

Työ. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossain määrin sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään.

Toinen tehtävä oli vapausajatuksen herättäminen. Se ajatus on tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiin eikä minkäänlaisiin siltä taholta tuleviin lupauksiin. Maan aseman tuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena. Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään selviönä.

Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan. Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan itselleen vaatteita, jalkineita ja reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute. Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen räjäyttämisessä, yhteystöiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään, etteivätkö voimakkaat miehet riennä lippujen alle saksalaisten tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään.

Koko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen aikojansa, järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat.

Tukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.'

Majuri von Aweyden suhtautui myötätuntoisesti von Essenin tiedonantoihin ja suomalaisten toivomuksiin, mutta luonnollisesti hän ei voinut antaa mitään sitovia lupauksia. Sen sijaan hän viittasi siihen Suomelle paljon merkitsevään tosiasiaan, että Keisari Wilhelm II oli määrännyt Lockstedtin suomalaisjoukon laajennettavaksi noin 2000:n miehen vahvuiseksi.

Tukholmassa työskennelleet suomalaiset aktivistit ottivat myös suurella ilolla vastaan ne tiedot, joita von Essen toi Etelä-Pohjanmaalta. Hänen koruttoman arvokas esiintymisensä ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan, herätti rajatonta luottamusta. Niinikään olivat ruotsinmaalaiset Suomen-ystävät aivan hämmästyksissään kuullessaan, kuinka se sotainen liekki, jota he olivat koettaneet maanmiehissään sytyttämällä sytyttää, oli Suomen väestössä leimahtanut aivan itsestään. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin sekin, että he näkivät tämän kuuluisan aatelisen sotilassuvun jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien – niin ruotsin- kuin suomenkielistenkin – luotettuna johtajana näiden valmistautuessa taisteluun perivihollistaan vastaan. Tohtori Herman Gummerus lausuu sattuvasti: "Ylimalkaan oli von Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella."

Pelkkä tiedoitus Lockstedtin joukon muodostamisesta merkitsi huomattavaa tilanteen selkenemistä, joten von Essen saattoi hyvillä mielin lähteä takaisin Etelä-Pohjanmaalle ryhtyäkseen siellä olevien itsenäisyysmiesten kanssa jouduttamaan värväystä ja nuorten miesten lähettämistä Saksaan. Ennen lähtöään oli hänellä pitkä, miesten värväystä ja etappiasioita koskeva neuvottelu saksalaisen etappipäällikön luutnantti Schuesin ja maisteri Almar Fabritiuksen kanssa. Käytyään vielä tervehtimässä lankoaan, maaherra Fredrik Pettersonia Jönköpingissä hän päätti palata Suomeen Merenkurkun yli Uumajasta, jonne hän saapui perjantaina syyskuun 24. päivänä. Siellä osui silloin olemaan raippaluotolainen kalastaja Isak Nygård venheineen ja tämän mukana vaasalainen liikemies Eliel Rajander. Nämä suostuivat etappijääkäri Georg Rehnbäckin esityksestä ylikuljettamaan von Essenin, jota ruotsalaiset salapoliisit ajoivat takaa luullen häntä venäläiseksi urkkijaksi. von Essen olisi tietysti helposti selviytynyt ruotsalaisista salapoliiseista, mutta hän tahtoi välttää huomion herättämistä, jotteivät todelliset venäläiset urkkijat pääsisi hänen jäljilleen. Ruotsalaiset olivat niin innokkaita, että lähettivät patrulliveneitäkin miehiämme seuraamaan. Onnellisesti selvittyään tästä pikku seikkailusta von Essen saapui sunnuntaina syyskuun 26. päivänä Vaasaan. Siellä hän neuvotteli värväysasioista toimittaja Edvin Sundqvistin kanssa, tämä kun jo silloin oli selvillä edessäolevasta työstä.

VÄRVÄYSTYÖ KÄYNNISSÄ.

von Essenit ja Juho Ekola liikkeellä.

    Joukkoon kaikki yhtykää,
    meit' entisajan sankar-henget tervehtää.

                                J.L. Runeberg.

Palattuaan Ruotsiin tekemältään matkalta C.J. von Essen kutsui heti Juho Ekolan luokseen, jolloin miehemme – neuvoteltuaan myös nuorempien von Essenien kanssa – päättivät heti ruveta järjestämään värväystä vasta perustettua Lockstedtin suomalaispataljoonaa varten. Mitä äärimmäisintä varovaisuutta oli noudatettava. Ensin oli luonnollisesti hankittava paikallisia asiamiehiä ja sovittava heidän kanssaan menettelytavoista j.n.e. Jos nämä kuuluivat vanhempaan polveen, oli heidän käytettävä nuorempia välimiehinään.

Varovaisuustoimenpiteisiin kuului ennen kaikkea se, että nimet oli pidettävä mahdollisimman salassa. Tästä huolimatta tulivat johtohenkilöt ja värvärit vähitellen tunnetuiksi.

Kuten tiedämme, olivat Saksaan-menijät vapaaehtoista valioväkeä, eivät siis värvätyitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Heille ei näet luvattu mitään palkkiota eikä muitakaan etuja; isänmaan nimessä heitä vain kehoitettiin lähtemään. Varattomille "matkamiehille" annettiin ainoastaan sen verran rahaa – 25 mk – että he pääsivät rajan yli, ja talvella jaettiin miestä kohti 50-75 mk vaatetusavuksi.

Kun C.J. von Essen tiistaina syyskuun 28. p:nä oli palannut Jepualle, olivat Juho Ekola, pankinjohtaja Wilhelm August von Essen ja insinööri Ernst Reinhold von Essen jo saman viikon lauantaina eli lokakuun 2. p:nä matkalla järjestämään värväystä. Ei Etelä-Pohjanmaalla siis odotettu toimintamääräystä Helsingistä eikä muualta, vaan tosi työhön ryhdyttiin siellä heti, kun oli saatu luotettava tieto suomalaispataljoonan perustamisesta.

Miehemme suuntasivat matkansa ensin Kortesjärvelle maanviljelijä Nestori Fräntin luo. Tämä oli isänmaallisessa suhteessa hyvin selväkantainen mies. Sitäpaitsi hän oli, kuten tiedämme, ottanut osaa Kiitolassa pidettyihin kokouksiin. ja "varmuuden vuoksi" oli Juho Ekola työohjelmaansa noudattaen syyskuun puolivälissä 1915 käynyt Fräntin luona – joskaan ei asiallisesti, niin ainakin muodollisesti – tätä "ripittämässä".

Ekola oli tehnyt Fräntillekin nuo tavalliset kysymyksensä, tutkien tämän isänmaallista kantaa ja hänen suhtautumistaan venäläisiin sekä kysyen lopuksi, pysyisikö asia salassa, vaikka puhuteltu ei rupeaisikaan toimimaan. Fräntin annettua tähän kunniasanansa Ekola oli pyhän innoituksen vallassa selittänyt kaiken.

Ekola ja von Essenit antoivat nyt Fräntille kaikki tarpeelliset käytännölliset ohjeet selittäen tiet, merkit ja miehille annettavat matkarahat sekä ilmoittaen samalla, että miesten lähettäminen saisi alkaa.

Sitten he jatkoivat matkaansa Lappajärvelle.

Saavuttuansa pitäjän kauniiseen kirkonkylään miehemme kääntyivät entisen opettajan ja maanviljelijän Antti Hyytisen ynnä kirkonisännöitsijän maanviljelijä Juho Harjun puoleen. Miehemme menivät ensin Hyytiseen käyden suoraan asiaan käsiksi. Ekola aloitti sanoen: "Meillä on suuret tuumat, aiomme lähettää poikiamme Saksaan sotataitoa oppimaan." Ja von Essenit lisäsivät, että liike oli jo käynnissä ja että nyt olisi vain saatava Lappajärvellekin henkilöitä, jotka nuorille miehille selittäisivät tämän asian ja kehoittaisivat heitä lähtemään. Hyytinen valitti ajan ankaruutta ja venäläisten urkkijain vaanimista lausuen kuitenkin lopuksi; "Asia on kallis, ja minä teen kaiken voitavani." Samoin lupasi Harjukin apuaan – uskaltaen sittemmin ottaa taloonsa jääkäreitäkin, kun näitä joskus Lappajärvellä liikkui. Värvärien värvärit antoivat sitten miehillemme toimintaa koskevia käytännöllisiä neuvoja, m.m. sen, että pojat oli lähetettävä Kortesjärvelle Nestori Fräntin luo, joka antaisi heille matkarahat ja matkaohjeet.

Toimitettuaan asiansa Lappajärvellä Juho Ekola ja von Essenit kävivät Evijärvellä ja Vimpelissäkin, mutta siellä heidän ei onnistunut saada asiamiehiä. Sen sijaan tajusivat sikäläiset nuoret, mitä velvollisuus heiltä vaati.

Samoihin aikoihin ja samoilla asioilla liikkuivat eri paikkakunnilla insinööri Jürgen von Essen ja konttoristi Gösta von Essen kääntyen erinäisten luotettavien henkilöiden puoleen. Niinpä Jürgen von Essen meni m.m. Kannukseen tapaamaan metsänhoitaja Hugo Roosia sekä sieltä Kokkolaan apteekkari K.U. Roosin luo. Samoin hän kävi Knifsundissa tilanomistaja Igor Sandmania tapaamassa.

A.K:n lähettämät värvärit.

Kuten tiedämme, saapui jääkäripataljoonan perustamista koskeva tieto Helsinkiin vasta syyskuun puolivälin tienoissa 1915. Valmistaviin toimenpiteisiin kului vajaa kuukausi, sillä vasta lokakuun 11. päivänä lähetettiin silloinen maisteri Arvi Korhonen järjestämään värväystyötä Pohjois-Pohjanmaalla. [Kts. "Routaa ja rautaa III" s. 41] jotensakin näihin aikoihin saapui lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäki samassa tarkoituksessa Etelä-Pohjanmaalle valiten siellä tärkeän toimintansa kohteeksi ensi aluksi kotipuolensa, Ylistaron ja Lapuan, mutta ryhtyen pian nopein ottein toimimaan kaikkialla muuallakin, minne vain aika ja tilaisuus häntä kulloinkin ohjasivat. Hänestä ei tiennyt kukaan, mistä hän milloinkin tuli ja minne taasen hävisi, mutta aina hän vain ilmestyi sinne, missä häntä kipeimmin kaivattiin. Jussi Malkamäki oli luonteeltaan erikoisesti eteläpohjalaiseen mielialaan sopeutuva eikä ainoastaan heränneiden keskuudessa, vaan muidenkin. Hänen vaatimaton, varma ja rohkea esiintymisensä sytytti, rohkaisi ja kehoitti nopeaan, päättäväiseen toimintaan. Kaikkialla hän oli tervetullut vieras, sekä siellä, missä toiminta jo oli aloitettu, että varsinkin siellä, missä se vielä kaipasi sytytystä. Joka paikassa oivallettiin, että hänen esiintymisensä tarkoitti suuren asian edistämistä. Malkamäen isänmaallisen toiminnan muisto säilyykin erikoisen lämpimänä Etelä-Pohjanmaan aktivistien sydämissä.

Värvärinä Jussi Malkamäki menetteli – samoin kuin moni muukin – siten, että hän värväsi luotettavia ja asiaan innostuneita kantamiehiä, jotka sitten ennen Saksaan-lähtöään koettivat saada mukaansa niin monta miestä kuin mahdollista. Tällaisia kantamiehiä olivat esim. hänen Kämärällä kaatunut velivainajansa Vilho Malkamäki ja Erkki Viitasalo, jonka seurassa hän myös teki paljon matkoja Etelä-Pohjanmaan keskuspitäjiin neuvotellen sikäläisten johtavien miesten kanssa värväystä ja etappia koskevista asioista. Malkamäki, joka käytti salanimeä "Rajala", oli muuten aina liikkeellä ulottaen matkansa Helsinkiinkin yhteyksien ylläpitämiseksi A.K:n edustajien Sven ja Kai Donnerin ynnä O.V. Sivénin kanssa – pääasiallisesti juuri viimeksimainitun. Hänen monipuoliseen toimintaansa saamme myöhemminkin tutustua.

Toinen Etelä-Pohjanmaalla toiminut A.K:n lähettämä värväri oli "Vaasa"-lehden entinen toimittaja, isokyröläinen ylioppilas Eino Kontsas, joka saatuaan Seinäjoella Jussi Malkamäen kautta Kai Donnerin terveiset ryhtyi työhön ja toimeen lokakuun lopulla 1915. Hänen varsinainen asemapaikkansa oli Vaasa, mistä hän sitten teki taajoja matkoja maakuntaan ollen m.m. Ylistarossa usein nähty ja mieluisa vieras.

Tietysti A.K:n asettamilla värväreillä oli kaikenlaista aktiivista työtä, maaperän muokkausta, sopivien asiamiesten asettamista eri pitäjiin, värväys- ja etappitoiminnan alkuunpanemista siellä, missä siihen ei vielä oltu ryhdytty, yhteyksien ylläpitämistä niinhyvin eri värväyspiirien välillä kuin myöskin Helsingin keskuskomiteaan; heidän välityksellään tapahtui myöskin rahojen toimittaminen värväreille matka-avustusten suorittamiseksi Saksaan-menijöille. Mutta huomattavimmissa aktivistikeskuksissa, kuten rannikkokaupungeissa ja monissa maaseutupitäjissä, esim. Alahärmässä, Jepualla, Kortesjärvellä, Lappajärvellä, Kauhavalla, Lapualla, Vöyrissä ja Mustasaaressa oli työ jo, kuten saamme kuulla, voimakkaasti pantu alulle, niin pian kuin varatuomari Hjalmar Procopé ja C.J. von Essen syyskuun kuluessa 1915 olivat Tukholmasta tuoneet sen ilahduttavan tiedon, että Saksan keisari Wilhelm II oli antanut suostumuksensa suomalais-pataljoonan perustamiseen. Edellinen oli tiedoittanut tästä syyskuun 20. päivän tienoissa Vaasassa, ja jälkimmäinen oli tuonut ilosanoman syyskuun lopulla monelle taholle maaseudulle, m.m. Kokkolaan ja Pietarsaareen.

Tästä huolimatta oli miehillämme työtä yllin kyllin. Kontsas palasikin heti Vaasaan Seinäjoelta, missä oli käynyt Jussi Malkamäkeä tämän pyynnöstä tapaamassa, ja aloitti varsinkin Vaasan suomalaispiireissä hyvin huomattavan värväystyön. Käydessään marraskuun alussa Helsingissä hän sai Kai Donnerilta lähempiä ohjeita; Donner m.m. kehoitti Kontsasta kirkastamaan jääkäriliikkeen tarkoitusta etenkin eri puolueiden vanhemmille henkilöille Etelä-Pohjanmaalla, mikä luonnollisesti oli hyvin tärkeätä, jotta liike voisi saavuttaa ymmärtämystä vaikutusvaltaisissakin piireissä. C.J. von Essen ja Juho Ekola olivat kyllä jo vuoden 1915 keväällä ja kesällä tehneet tässäkin suhteessa suuriarvoista työtä, mutta riitti sitä tarpeeksi vielä nuoremmillekin voimille. Kontsas, joka käytti salanimeä "Hakala", oli tähän vastamainitsemaamme toimeen hyvin sopiva juuri senkin tähden, että hänellä vanhana sanomalehtimiehenä oli näillä main sangen laaja henkilötuntemus.

Niinpä Kontsaskin, kuten aikaisemmin Juho Ekola ja Artturi Leinonen, jo Helsingistä palatessaan poikkesi puhuttelemaan Santeri Alkiota. Nähtävästi viimeksimainittujen vakava esiintyminen oli sittenkin vaikuttanut Alkioon selventävästi, koska tämä, kuten Kontsas on kertonut, useita tunteja kestäneen keskustelun jälkeen, jonka kuluessa puhuttelijalle tehtiin useita kysymyksiä ja vastaväitteitä, vihdoin kuitenkin ilmaisi täysin kannattavansa jääkäriliikettä. (Alkion saattaminen jääkäriliikkeen ymmärtäjien puolelle oli erittäin tärkeätä, koska hänen vaikutuksensa maalaisliiton kannattajiin "Ilkan" päätoimittajana oli varsin huomattava.)

Voidaksensa vapaammin ja suurempaa huomiota herättämättä liikkua Etelä-Pohjanmaalla ja muuallakin Kontsas kääntyi silloisen hovioikeudenasessori Gustaf Ignatiuksen (nyk. Kuopion läänin maaherra) puoleen pyytäen, että tämä koettaisi hankkia hänelle Palovakuutusyhtiö Vellamon hallitukselta kiertävän asiamiehen valtakirjan. Ignatius, joka jo silloin oli selväpiirteisimpiä itsenäisyysmiehiä, järjestikin asian. Tämän jälkeen Kontsas saattoi olla matkoilla yhtäjaksoisesti. Joka viikko hän kuitenkin pistäytyi Vaasaan, koska vain sieltä voi turvallisesti päästä puhelinyhteyteen Kai Donnerin kanssa. Tälle Kontsas aikaisemmin sovitulla salakielellä ilmoitti, mitä hän kulloinkin tiesi tilanteesta.

Lapualla helmikuun viimeisenä päivänä 1916 tapahtuneiden vangitsemisten jälkeen Kontsaskin joutui epäilyttävien henkilöiden kirjoihin. Tällöin hän pakoili ensin Vaasassa tiedoittaen sieltä Helsinkiin maisteri P.J. Hynniselle, "ettei hän voinut lukea korrehtuuria loppuun, jotenka painatustyö oli toistaiseksi keskeytettävä", toisin sanoen, että hänen toimintansa oli toistaiseksi mahdotonta. Lähettipä hän vielä erään luotettavan henkilön kautta A.K:lle Helsinkiin tarkemman selostuksen tapahtumista. Pakoiltuaan edelleen jonkin aikaa Isossakyrössä ja pari viikkoa Ylistarossa Maria Herttuan luona Kontsas palasi takaisin Vaasaan.

Värväys jatkuu.

Varsinainen jääkäriliike Etelä-Pohjanmaalla alkoi Alahärmästä ja Jepualta, sillä liikkeen herättäjistä tehtaanomistaja C.J. von Essen oli kotoisin jälkimmäisestä ja maanviljelijä Juho Ekola ensiksimainitusta pitäjästä. Ja kun vielä otamme lukuun Kortesjärven, jossa, kuten jo olemme kertoneet, erittäin menestyksellisesti toimittiin, sekä samoin Vöyrin, Kauhavan ja Lappajärven, niin olemme piirtäneet – kaupunkeja lukuunottamatta – jääkäriliikkeen sydämen Etelä-Pohjanmaalla. Lapua taas tuli etenkin asemansa takia sangen huomattavaksi keskukseksi varsinkin sitten, kun se – Kemin etapin tukkoon mentyä – miehuullisesti aukaisi porttinsa ryhtyen toimimaan koko maan, eritoten Etelä-Suomen, Saksaan-pyrkijöitä silmälläpitäen.

Kortesjärvi.

Juho Ekolan ja von Essenien käynnin jälkeen Fränti oli ryhtynyt maaperän valmisteluun Kortesjärvellä. Hän oli kääntynyt ensinnä maanviljelijäin Erkki Hantulan ja Yrjö Hohkajärven sekä kansanedustaja Aleksi Hakalan, maanviljelijä Yrjö Kokkilan ynnä monen muun puoleen, tietäen myöskin, että Nikolai Korpi oli miesten parhaita, kun isänmaan etu oli kysymyksessä. – Yleensä on sanottava, että Kortesjärvellä kaikki olivat jääkäriliikkeelle erittäin myötämielisiä. Myöhemmin saatettiin todeta, ettei ilmiantajiakaan ollut siellä lainkaan.

Ensimmäiset viisi miestä Fränti lähetti jo lokakuun 20. päivän tienoissa. Ne kulkivat Tornion kautta saapuen Lockstedtiin 29.X.1915. Nimismies Juho Vihtori Alajoki [Sittemmin Alajoki kävi Lapualla saaden siellä asioista täyden tiedon. Siitä lähtien hän oli jääkäriliikkeen ystävä, joskin hän virkamiehenä toimi varovasti], jolta pojat olivat käyneet työkirjoja ottamassa, oli tiedustellut, minne he olivat menossa. Kun nämä olivat sanoneet menevänsä työnhakuun pohjoiseen, oli nimismies, joka kyllä tiesi poikien tuumat, vaikk'ei hänellä vielä ollutkaan selvillä työn laajuus ja laatu, tiuskaissut: "Menkää vaikka helvettiin – ja sinne te menettekin!" – Marraskuussa lähti miehiä eri ryhmissä yhteensä 18. Näistä ensimmäiset pyrkivät yli Kokkolasta, mutta heidän oli pakko kääntyä takaisin, ja sitten heidät lähetettiin Kemin kautta eteenpäin. Pari heistä palasi kotiin pitäen asian visusti salaisuutenaan. – Joulukuussa 1915 saapui Lockstedtiin 12 Kortesjärven poikaa ja seuraavan tammikuun alussa 3 sekä joulukuun puolivälissä 1916 vielä 1. Kortesjärveltä lähti yhteensä 39 miestä, joista 38 ennen Kemin etapin umpeen menoa. Miesten lukumäärä oli siis melkoinen, kun otetaan huomioon, että pitäjän asukasluku siihen aikaan oli vain vähän yli 3500 henkeä. Miesaineskin oli yleensä hyvää; vain 5 joutui siviiliin ja 5 palasi vasta vapaussodan jälkeen.

Fräntin ja Hantulan värväystoiminta tapahtui pääasiallisesti siten, että he alussa tarkoin harkitsivat, ketkä ensin värvättäisiin, jotta nämä sitten vuorostaan värväisivät toisia ja kirkastaisivat tovereilleenkin tuon suuren asian. Tällaisia välivärväreitä olivat m.m. Erkki Nuottimäki ja Jussi Kokkila.

Sitäpaitsi kulkivat Nestori Fräntin välityksellä Alajärven, Evijärven, Lappajärven, Soinin ja Vimpelin miehet, joten työtä oli kyllä riittävästi yhden pitäjän ja yhden miehen osalle. Fränti nim. rahoitti miehet saaden tarvittavat varat Juho Ekolan kautta, jotavastoin miesten sijoitus tuli useampien isänmaallisten talollisten osalle.

Reippaita pojat yleensä olivat, ja paljon yksityiskohtaisia piirteitä on Kortesjärven päävärväreillä Fräntillä ja Hantulalla heistä kerrottavana. Niinpä Soinista lähtenyt Kalle Rajala tuli Fräntin luo, esitti asiansa lyhyesti ja suoraan, sai rahat ynnä matkaohjeet ja lähti – palaten kuitenkin vielä ja antaen Fräntille muistoksi puukon ynnä tupen sanoen: "Tätä minä en siellä tarvitse!" Erkki Hantula taas muistelee 16-vuotiaan Ilmari Antti Koskisen lähtöä. Hantula oli koettanut saada tätä jäämään kotiin, koska hän oli värvärin mielestä kovin hintelä ja lapsekas, mutta mikään ei auttanut. Koskinen tuli uudestaan ja uudestaan, kunnes vihdoin sai matkarahat ja lähti. Kolmen vuoden perästä Hantula tapasi tämän nuoren jääkärin iloisena ja reippaana Vaasan satamassa. Poika oli tällöin lähes kolme kyynärää pitkä ja muutenkin mitantäyttävä komea jääkäri.

Palaamme vielä myöhemmin Kortesjärven tapahtumiin. Mitä sieltä lähteneihin miehiin tulee, viittaamme jäljempänä olevaan luetteloon.

Lappajärvi.

Lappajärvelläkin oli paljon jääkäriliikkeelle suosiollisia koteja. Valitamme vain sitä, etteivät Juho Ekola ja hänen seuralaisensa olleet niin kylmän häikäilemättömiä, että olisivat kääntyneet suoraan nimismies Josua Lapin puoleen. Tämän oli kyllä toisinaan pakko edustaa virkavaltaakin, varsinkin poliisien seurassa ollessaan, mutta jääkäriliikkeen mies hän oli kuitenkin koko sydämeltään, jopa itsekin värväsi. Suurin kunnioituksin on myös mainittava pitäjän silloinen kirkkoherra Anselm Nyström-vainaja, joka vielä kuolinvuoteeltaankin neuvoi, että isänmaan puolesta oli kaikki uhrattava, ja jonka mielilause kuului: "Rohkeita miehiä minä rakastan."

Lappajärveltä, jonka asukasluku oli vähän yli 5,000:n, lähti vain 14 miestä, mutta nepä olivatkin enimmäkseen miesten parhaita. Lähtijöiden joukossa oli myös maisteri ja v.t. lehtori Taavi Laatikainen (nykyjään jääkärieversti ja kadettikoulun johtaja), joka esimerkillään näytti perättömäksi väitteen: "Kyllä ne herrasmiehet puhuu, mutta ei ne itse mee." – Lappajärven pojat – kolmea lukuunottamatta – lähtivät kotiseudultaan jo joulukuussa 1915 mennen ensin Kortesjärvelle ja sitten Kemistä rajan yli. Olipa joukossa sellainenkin mies, joka Voltissa ensimmäisen kerran elämässään näki junan. Eipä mies silloin aavistanut, kuinka pitkä matka hänellä oli edessä!

Lappajärvenkin asioihin palaamme myöhemmin.

Alahärmä.

Alahärmän värväreistä nimeämme seuraavat: Maanviljelijät Oskari Kojonen, Oskari Kauppi, Kustaa Heikkilä, Kaappo Mäki ja Antti Hiili sekä käsityöläinen Oskari Mäki. Samoin emännät Amalia Hilli (o.s. Isotalo), Saima Ylivainio (ent. Vesterbacka) ja Miina Rajala (o.s. Ekola).

Kuten jo tiedämme, oli Juho Ekola ennen kaikkea värvärien värväri. Mutta lisäksi hän toimi paikallisenakin värvärinä. Ja missä hän ei itse katsonut voivansa värvätä, hän käytti asialle lämpimiä välikäsiä; sellaisia olivat juuri m.m. Saima Ylivainio ja hänen sisarensa Miina Rajala.

Jo elo-syyskuun vaiheissa 1915 Ekola oli tiedustellut Antti Isotalon mielipidettä isänmaata koskevissa asioissa sekä hänen suhtautumistaan venäläisiin – päästenkin niistä heti selvyyteen. Mutta vasta lokakuun alkupuolella Ekola kääntyi uudestaan Antti Isotalon puoleen kertoen, että suomalaisten Saksassa tapahtuva sotakoulutus oli hyvälle tolalle järjestynyt ja että vapaaehtoisia runsain määrin otettaisiin vastaperustettuun Lockstedtin suomalaispataljoonaan, jonka sitten sopivan hetken tullen oli vapautettava isänmaa perivihollisesta. Ekolan suoraan kysymykseen, olisiko Antti Isotalo halukas lähteinään, tämä empimättä vastasi myöntävästi. Lupauksensa vahvistukseksi Antti Isotalo ojensi värvärille kätensä. Sovittiin myös, että Ekolan lähemmin ilmoitettua Antti Isotalo olisi heti valmis matkalle.

Näihin samoihin aikoihin oli Juho Ekola värvännyt poikapuolensa Antti Kujalan, renkinsä Juho Storholmin ja välillisesti myös edellisen veljen Nikolai Storholmin, jonka tämän oma isä Ekolan kehoituksesta värväsi.

Lokakuun 12. päivän aamulla Ekola tuli Isoontaloon ilmoittaen, että illalla oli lähdettävä ensimmäisenä päämääränä Vaasa, missä Charles von Essen sovituin merkein – sanomalehti viistoon pistettynä päällystakin nappien lomitse – olisi poikia vastassa. Seuraavan päivän aamujunassa miehemme saapuivatkin Vaasaan, missä Ch. von Essen oli vastassa ohjaten heidät rouva Brunellin matkailijakotiin, mistä pari vaasalaista Saksaan-menijää, Max Wilhelm Jurvelius ja Charles Hasselblatt, jotka itsekin tulivat mukaan, opastivat heidät Vaskiluodon sataman seutuville. Saksaan-lähtijäin joukkoon liittyi vielä eräs seitsemäskin mies. Kuuluisa vaasalainen aktivisti Herbert Manns kuljetti heidät sitten verraten kapealla moottorivenheellä hirvittävän myrskyn raivotessa Merenkurkun yli Holmöhön.

Jo lähdettäessä oli tuuli melkoinen, mutta illansuussa se yltyi vieläkin rajummaksi, ja kova lounainen alkoi puhaltaa viistosti takaapäin, mutta Björkön suojassa venhe sentään selviytyi hyvin. Koska tuuli kuitenkin näytti yöksi yltyvän, päätti venhekunta laskea maan suojassa johonkin tyveneen lahteen. Aamulla katsottiin parhaaksi jatkaa matkaa, mutta kun venhe joutui saariryhmien suojasta aavalle merelle ja länteen kääntynyt tuuli oli kiihtymistään kiihtynyt, alkoi meri yhä enemmän möyrytä, ja venhe keinui kauheasti aaltojen heitellessä sitä ylös ja alas. [Merimatkan kuvaus on saatu Herbert Mannsin hauskasta "Pako"-nimisestä kirjasta.] Useimmat pojista olivat tällaiseen menoon tottumattomia, mutia pysyivät kuitenkin tyyninä, kuten suomalainen aina. Manns sitäpaitsi koetti rohkaista heitä huutaen leikkisästi keulakomeroon: "Pelkääkö täällä joku?" – Hetken kuluttua vastasi Isontalon Antti: "Minä en pelkää koskaan". Antti olikin ainoa, joka oli pysynyt kunnossa ja jolla oli sisua vastaamaan. Ihme kyllä, venhe kesti kovan myrskyn puristuksen saapuen lastineen onnellisesti Holmöhön, mistä Saksaan-menijät lähtivät ruotsalaisten saattamina Uumajaan. Siellä oli heitä vastassa etappijääkäri Thomas Wolff, ja hankki miehille piletit. Ja niin Härmän pojat matkustivat suoraan Trelleborgiin, mistä höyrylautassa Sassnitziin ja edelleen Hampuriin, jossa yöpyivät. Seuraavana päivänä, 20.X.1915 miehemme olivat Lockstedtin leirillä ensimmäisten sinne saapuneiden joukossa, ja heidät sijoitettiin 1. komppaniaan.

Jätämme sinne Antti Isotalon tovereinensa ihmettelemään ruostuneita ruoka-astioita, mutta samalla oppimaan Saksan armeijan reippaita sotatemppuja, itse palataksemme takaisin Alahärmään.

Kertomuksemme yhteydessä tulee mainittavaksi suuri joukko huomattavia Alahärmän aktivisteja. Heistä haluamme jo nyt esittää asemapäällikkö Oiva Suosalmen, konstaapeli Juho Aallon, kauppias J.E. Härmäsen ja kirkkoherra Emil Törnwallin.

Koska juuri kirkkoherra Emil Törnwallin saattaminen jääkäriliikkeestä tietoiseksi, toisin sanoen hänen "värväämisensä" Alahärmän aktivistien kantajoukkoon oli sekä kaukonäköinen että tärkeä teko, jolla tuli olemaan hyvin suuret ja siunatut seuraukset Alahärmän olojen raiteillaan pysymiseen silloin, kun kaikki jo näytti huojuvan liitoksissaan, kerromme sen tässä tarkkaan. Juho Ekola meni joulukuussa 1915 kirkkoherra Törnwallin luo pappilaan. Ekola oli jo silloin kovin ahdistettu ja "Saksan värväriksi" parjattu. Kirkkoherra ei kysynyt Ekolan asiaa, koska he olivat vanhat tuttavat, vaan tervehti kehoittaen vierastaan istumaan. Puhuttiin yhtä ja toista sekä juotiin kahvit, jota kirkkoherran tytär tarjosi. Sitten Ekola kysyi yht'äkkiä:

"Onko kirkkoherra kuullut puhuttavan, että poikia matkustaisi Saksaan ja että minä olisin värväri?"

Kirkkoherra katsoi Ekolaan hyvin pitkään, ennenkuin vastasi mitään. Jotakin sellaista hän oli tosiaankin kuullut. Kun näet Ekola oli joitakuita päiviä tätä ennen ollut jollakin asialla kirkkoherran kansliassa, jossa parhaillaan oli pidetty kirkkovaltuuston kokousta, niin Ekolan poistuttua kauppias Juho Pesola, joka oli kirkkovaltuuston jäsen, oli sanonut: "Se, joka tästä nyt juuri lähti, on Saksan värväri, joka myy poikia Saksaan ja jota pilkallisesti sanotaan myös Saksan kapteeniksi". Kukaan ei ollut virkkanut tähän mitään, eikä Pesolakaan ollut jatkanut puhettaan. Kirkkoherra huomautti, ettei hän ollut tällaisille huhuille antanut mitään arvoa, mutta kertoi kuitenkin kysyneensä pojiltaan, jotka olivat ylioppilaita, olivatko nämä kuulleet mitään tästä asiasta. Ja kun pojatkaan eivät olleet sanoneet siitä mitään tietävänsä, niin kirkkoherra oli yhä enemmän varmistunut siinä, ettei huhuissa ollut mitään perää. – Silloin Juho Ekola pyysi saada puhua luottamuksellisesti ja sanoi suoraan:

"Kyllä poikia menee Saksaan, ja minä olen värväri."

Kirkkoherra hämmästyi aika tavalla, mutta ilmoitti sitten olevansa halukas saamaan lähempiä tietoja, sillä hänkin oli ajatellut, että jos huhuissa oli jotakin perää, niin takana täytyi varmaan olla jotakin suurta ja isänmaallista. Ekola lupasikin kertoa kaikki säntilleen. Ennen sitä kirkkoherra pyysi saada kutsua myös rouvansa ja tyttärensä saapuville, mihin Ekola arvelematta suostui. Ja sitten Ekola kertoi kaiken juurta jaksaen. Tämän jälkeen kirkkoherra nousi seisomaan, syleili Ekolaa ja taputtaen tätä olkapäälle siunasi työn ja sen tekijän, sanoen:

"Kyllä on vaarallinen työ, mihin olette ryhtynyt, mutta minä toivon, että Jumala teitä varjelee."

Kaikki olivat tavattoman iloisia ja valittivat sitä, etteivät perheen nuoret miehet olleet kotona.

Kirkkoherra lupasi tehdä voitavansa saadaksensa seurakuntalaiset rauhoittumaan. Lopuksi hän tarjosi Ekolalle pappilassa suojapaikan, mutta tämä ei kuitenkaan toistaiseksi luvannut noudattaa tätä kaunista tarjousta, koska hän ei tahtonut saattaa kirkkoherralle ja tämän perheelle ikävyyksiä. Kirkkoherra teki sitten kaikkensa asian hyväksi. [Vapaussodan aikana kirkkoherra Törnwall kuului paikalliseen esikuntaan ottaen omasta palavasta halustaan osaa vartiopalvelukseenkin.]

Kirkkoherra Emil Törnwallin muisto säilyy kirkkaana Alahärmän aktivistien keskuudessa.

Kuten taitava sotapäällikkö, Juho Ekola valitsi edelleen miehensä harkiten, millä paikalla ja mitä tarkoitusta varten kutakin tarvittiin. – Kun Voltin asemapäällikkö Oiva Suosalmi vuoden poissaolon jälkeen syksyllä 1915 jälleen rupesi virkaansa hoitamaan, saapui Ekola hänenkin luoksensa – he tunsivat toisensa jo entuudestaan – ilmoittaen, että nuorten miesten värväys Lockstedtin suomalaispataljoonaan oli jo käynnissä, sekä tiedustellen, olisiko Suosalmi tarvittaessa valmis toimimaan. Näin asemapäällikkö Suosalmikin joutui Alahärmän lujien itsenäisyysmiesten kantajoukkoon ollen sitten erittäin innostunut asiaan ja ottaen osaa paikkakunnan aktivistien kokouksiin.

Myöskin Voltin aseman sähköttäjät Yrjö Lukkaroinen ja Niilo Numminen olivat jääkäriliikkeen miehiä, samoin kuin v.t. asemapäällikkö Väinö Louhivaara, joka Suosalmen vielä poissa ollessa syksyllä 1915 hoiti asemapäällikön virkaa. Aseman palveluskunta sitävastoin ei ollut täysin luotettavaa, mutta pohjalaisin keinoin sekin saatiin pysymään aisoissa, joten siitä ei ollut mainittavaa haittaa.

Varsin vaikean ja vaaranalaisen tehtävän oli ottanut suorittaakseen kauppias Johan Emil Härmänen. Asemalle saapuneet Saksaan-pyrkijät näet opastettiin ensinnä hänen luokseen. Härmänen oli jo nuoruudestaan asti aktivisti. Kenraalikuvernööri Bobrikoffin aikaiset laittomuudet, helmikuun manifesti ja laittomat asevelvollisuuskutsunnat olivat sydänjuuria myöten kuohuttaneet häntä. Hän toimi asioissa perustuslaillisuuden ja passiivisen vastarinnan miehenä, ja suurlakon tapahtumat 1905 vetivät hänet myös pyörteisiinsä. – Kun sitten jääkäriliike syntyi, oli maaperä Härmäsen sydämessä jo hyvin muokattu. Hänen oma poikansa – 17-vuotias Aarne Härmänen – lähti jääkäripataljoonaan marraskuun 6. p:nä 1915. Äidin sydän oli silloin pakahtua, mutta isä poikaa vain kehoitti.

Poliisikonstaapeli ja maanviljelijä Juho Aallon oli Juho Ekola niinikään jo huhtikuun loppupäivinä 1915 innostanut asiaan. Hänkin oli sitten huomattavia itsenäisyysliikkeen työntekijöitä. Aallon päätehtävänä oli jääkäriliikkeen maaperänmuokkaaminen ynnä vihollisten silmälläpitäminen. Hän oli melkein aina junien saapumisaikaan asemalla seuraamassa vihollisten jälkiä ja yrityksiä tiedoittaen näistä sitten toisille aktivisteille. Lyhyesti sanottuna Aalto oli Alahärmässä Ekolan "oikea käsi".

Värvärien joukossa olemme myös jo nimenneet Alahärmän Huhtamäen kylästä kotoisin olevan maanviljelijän Kaappo Mäen. Hänkin oli Juho Ekolalta saanut tietoja jääkäriliikkeestä. [Kaappo Mäki on kertonut, että kun hän 1890-luvulla poikasena kävi Kepon myllyssä, niin hän kuuli, kuinka Kepon kartanon omistaja Otto von Essen ja Juho Ekola keskustelivat siitä, mitä Suomella oli odotettavissa venäläisten taholta ja että Suomi olisi saatava itsenäiseksi. Tämä isänmaan vapauttamisen ajatus lankesi jo silloin hyvän siemenen tavoin Mäen sydämeen. – Vapaussodan jälkeen, johon Mäkikin otti osaa, hän meni Amerikkaan joutuen siellä kaivosonnettomuuden uhriksi. Noin kahden tonnin painoinen kivi hipaisi hänen päälakeansa murtaen laajalti pääluun. Seurauksena oli vaikea halvautuminen, mistä hän – ihmeellistä kyllä – on melko lailla toipunut. Lämpimästi uskonnollisena Mäki on kauniisti alistunut tähän kovaan kohtaloonsa. Lapsistaan hän lausui tämän kirjoittajalle: "Nuo minun lapsenikin ne käyvät vaikka tuleen isänmaan puolesta". Jääkäreistä tällä paljon kärsineellä miehellä on erittäin korkea käsitys. Ilman heitä – niin Mäki ajattelee – ei Suomi olisi itsenäinen eikä sillä myöskään olisi sellaista armeijaa kuin sillä nyt on.] Mäki värväsi useita miehiä, [hänen värväämiään olivat Nikolai ja Juho Pärmi, Matti ja Nikolai Kujanpää, Matti Poromaa, Antti ja Iivari Ollinmäki ynnä Joel Hautala] mutta lausuu kuitenkin: "Eihän niitä oikeastaan värvätä tarvinnut, sillä Antti Isotalon ilmestyminen paikkakunnalle herätti heidät." Mäki oli muuten innolla mukana kaikessa jääkäriliikkeen aiheuttamassa toiminnassa. Hänen kotinsa oli Saksaan-menijäin varma turvapaikka, jota käytettiin varsinkin silloin, kun Isossatalossa lähtijäin paljouden takia oli ahdasta. Kyyditsijä hän oli niinikään ja kävi uskollisesti aktivistien kokouksissa. Mäki oli yleensä siellä, missä miestä ja miehenmieltä vaadittiin. Loppujen lopuksi hänkin joutui "Vaasan linnan" muurien sisälle, kuten niin monet muutkin isänmaalliset pohjalaiset. – Mainittakoon tässä vielä, että Kaappo Mäen emäntä, Sanna Maija Mäki (o.s. Ekola ja Isontalon Antin täti) oli kaikessa miehensä kanssa yksituumainen. Kun Kaappo Mäki oli Vaasan lääninvankilassa, niin komisario Frans August Sola, joka nähtävästi kuvitteli Isontalon Antin mahdollista vangitsemista jonkinlaiseksi poliisi-uransa merkkitapaukseksi ja joka sen takia koetti jos jonkinlaisia keinoja tämän venäläisvallan edustajille harmillisen, jopa heitä kovin nöyryyttävän jääkärin kiinnisaamiseksi, tuli taloon ryhtyen puhelemaan emännälle siihen suuntaan, että jos Antti Isotalo tulisi kotiin, niin Kaappo-isäntä pääsisi vapaaksi, jos vain emäntä ilmoittaisi Antin oleskelupaikan. Tekeytyen myötämieliseksi emäntä sanoi:

"Mihin minä siitä sitten ilmoittaisin? Jos Vaasaan, niin Antti olisi jo ennättänyt mennä matkoihinsa."

Sola vastasi siihen;

"Kyllä meitä täällä on likempänäkin; enhän minäkään aina asu Vaasassa." [Vaasan poliisit esiintyivätkin maaseudulla jos jollakin tavoin naamioituina, mikä lumppujen kerääjänä, mikä minäkin.]

Mutta emäntä virkkoi:

"Mitäs minä sitten teen, jos Antti minut ilmiannon jälkeen tapaa? Se ottaa minulta pään irki!"

Tähän sanoi Sola:

"Kyllä me asian järjestämme, niin ettei emäntä ilmi tule."

Kun emäntä sitten kertoi tämän keskustelun Antille, niin tämä lausui: "Käskekää vain sen Solan tulla minua tapaamaan!" [Niinsanotun rankaisuretkikunnan, joka syksyllä 1916 ilmestyi Etelä-Pohjanmaalle ja jonka johtajana juuri Antti Isotalo oli, tarkoituksena oli raivata Solakin pois tieltä. Tätä varten oli Antti Isotalo järjestettävä syötiksi, ja jääkärien piti pommeilla tehdä tekonsa. Mutta pommit eivät saapuneet ajoissa!]

Alahärmän päävärväreitä oli myös lautamies ja maanviljelijä Kustaa Heikkilä-vainaja. Hänkin oli Juho Ekolan innoittama ja erinomaisen luja aktivisti. Hänen kodissaan aktivistit pitivät usein kokouksiaan. Kyyditsijä ja majoittaja hän oli niinikään. Kuten tuonnempana tarkemmin kerromme, joutui Kustaa Heikkilä venäläismielisen virkavallan ahdistamaksi ja pakeni, jolloin nopean juoksun aiheuttama sydänhalvaus lopetti tämän mainion miehen elämän.

Myös maanviljelijä Matti Takala palveli jääkäriliikettä, josta hän ensin sai kuulla veljeltään Kustaa Heikkilältä ja nuoruuden-ystävältään Juho Ekolalta. Eräässä jääkäriliikettä koskevassa, Kustaa Heikkilän talossa pidetyssä kokouksessa sovittiin, että Takalasta tulisi etappitalo, se kun syrjässäolevana oli hyvä piilopaikka [niinpä Juho Ekolakin pakoillessaan sai Takalassa turvan. Useimmat n.s. rankaisuretkikunnan jääkärit niinikään asuivat Takalassa], ja että Matti Takalan ei siis pitäisi värvätä, vaan ainoastaan vastaanottaa ne, jotka suojaa tarvitsivat, sekä myös kyyditä heitä, milloin se tuli kysymykseen. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt värväystäkään, vaan toimi välikätenä neuvoen nuoria miehiä veljensä Kustaa Heikkilän luo. Niinikään pidettiin Takalassakin jääkäriliikettä koskevia salaisia kokouksia. Matti Takala oli toiminnassaan hyvin varovainen, mutta sehän oli asialle monesti vain eduksi.

On selvää, että myös Juho Ekolan veljet Antti ja Nikolai olivat koko sydämellään mukana tässä itsenäistymisemme alkuvalmistelussa. He kyllä eivät värvänneet, eikähän sitä joka miehen tarvinnut tehdäkään, semminkin kun värväreitä yleensä Alahärmässä oli riittävästi, mutta olihan paljon muutakin työtä, mikä kysyi miehistä mieltä.

Antti Ekolakin luovutti empimättä asuntonsa aktivistien salaisia kokouksia varten. Sitäpaitsi hän kyyditsi Jepualle vietäviä Saksaan-pyrkijöitä ja majoitti heitä taloonsa. Antti Ekolan koti oli niinikään Saksasta tulleiden, komennuksella olevien jääkärien majoitus- ja turvapaikka. Sen ohessa Antti Ekolaa, kuten hänen nuorempaa veljeänsä Nikolaitakin, käytettiin paljon kuriirina eli viestinviejänä ja -tuojana. Kerran Antti Ekola kävi Helsingissäkin tuodaksensa johtaja Lauri Nordgrenilta rahaa C.J. von Essenille. Mutta pääasiallisesti hän ylläpiti yhteyttä Jepuan ja Alahärmän välillä. Myöhemmin tutustumme tarkemmin hänen varsin moninaiseen toimintaansa.

Nikolai Ekolakin sai jääkäriliikkeestä selon vanhimmalta veljeltään Juholta. Periaatteellisesti hän kyllä heti hyväksyi asian, mutta oli ensin sitä vastaan, sillä harkitsevana miehenä hän piti sitä liian uhkarohkeana yrityksenä. Pian kuitenkin Nikolain sydämestä hälvenivät kaikki epäilykset, sillä toiselta puolen hänenkin täytyi myöntää, että maailmansota tarjosi itsenäisyyspyrkimyksillemme ainutlaatuisen tilaisuuden, jota oli käytettävä. Nikolainkin toimet jääkäriliikkeen hyväksi olivat moninaiset. Käsittäen m.m. Antti Isotalon toiminnan tärkeyden ja ollen sitäpaitsi henkilökohtaisesti häneen hyvin kiintynyt Nikolai Ekola katsoi erikoiseksi velvollisuudekseen kaikin tavoin auttaa ja tukea tätä. Kuten jo mainitsimme, oli Nikolai Ekolakin aktivistien paljon käyttämä kuriiri tehden toisinaan hyvinkin pitkiä matkoja. Niinpä hän helmikuun loppupuolella v. 1916 meni Tampereelle kulkien sieltä vielä Tyrvääseenkin ja aina Hinnerjoelle saakka, Tampereella hänen tuli tiedoittaa sikäläiselle värvärille varatuomari E. Niemelälle, että Voltin–Oravaisten reitti toimi. Tällöin ei Ekola eivätkä muutkaan voineet aavistaa, että mainitun reitin käyttäminen oli hyvin pian loppuva. [Kun reitti jo helmikuun viimeisenä päivänä meni umpeen, lähetti Juho Ekola uuden kuriirin Tampereelle – tällä kertaa volttilaisen J.E. Heikkilän – ilmoittamaan asiasta.] Tampereella Nikolai Ekola oli vähällä joutua pidätetyksi aseman lähellä olevassa matkustajakodissa, missä eräs raivostunut venäläinen upseeri uhkasi vangituttaa matkustajakodin kaikki vieraat. Vedoten kiireeseensä ja tarjoutuen erikoisesti tarkastettavaksi Ekola pääsi menemään. – Tyrväässä Ekolalla oli suoritettavana eräiden Saksaan-menneiden (V. Heikinheimon ja T.R. Kauniston) asioita; hänen piti viedä näiden vaatteita asianomaisille. Kannistossa häntä ei aluksi uskottu, vaan pidettiin urkkijana; pappilan välityksellä asia kuitenkin selvisi. – Hinnerjoelle hän taas vei erään Saksaan-lähteneen kirjeen, jossa kehoitettiin, että sielläkin ryhdyttäisiin toimimaan. – Nikolai Ekola oli kaikkein lujimpia ja varmimpia miehiä – aina rohkea, mutta samalla varovainen.

Kunnallislautakunnan esimies, maanviljelijä Antti Hilli, joka oli naimisissa Amalia Isotalon kanssa, oli, jos kukaan, jääkäriliikkeen perillä. Hän oli kyllä ajatellut lähteä Saksaan. mutta Juho Ekola epäsi sen ollen sitä mieltä, että Hilliä, joka oli keskeinen henkilö paikkakunnalla, välttämättömästi tarvittiin Voltissa. Eikä hänen myöskään pitänyt värvätä. Tästä huolimatta Hilli kuitenkin yhdessä vaimonsa kanssa kaikessa hiljaisuudessa värväsi muutamia miehiä, kuten Matti Kustaa Lahden, Antti Porren [kaatui Salmin kylän alueella Mouhijärven ja Suoniemen pitäjien rajalla pääsiäisaamuna 31.III.1918 klo 5. Luoti sattui rinnan yläosaan mennen valtimon läpi selkäytimeen. Jääkärivääpeli Antti Porren viimeiset sanat olivat: "Eteenpäin pojat ja rohkeasti, minuun sattui."] ja Kalle Lampisen, joka viimeksimainittu kuitenkin palasi meren jäältä takaisin. Porren värväämisestä Hillille koitui sittemmin paljon harmia, sillä Nikolai Syynimaan välityksellä asia tuli santarmien tietoon, samoin kuin se Hillin aikaisemmin lausuma vakava huomautus, että nuorten miesten ei pitäisi mennä Amerikkaan, vaan Saksaan, ja että Amerikkaan lähteminen oli suorastaan isänmaan kavaltamista. Täten oli Hillin hartioille kasaantunut koko paljon raskauttavaa laatua olevia asioita, ja sitäpaitsi oli Vaasan poliiseilla ja santarmeilla selvillä Hillin ja Isontalon välinen läheinen sukulaisuussuhde. Kun jo monet olivat paenneet maasta ja toisia oli linnassa, esittikin hänen vaimonsa Amalia, että Antti Hillinkin olisi ehkä paras lähteä. Paikkakunnan etuihin katsoen tämä piti kuitenkin poistumistaan hyvin vaikeana ja jäi paikoilleen. Mutta pianpa jo Hillikin istui Vaasan linnassa. Saamme myöhemmin tutustua näihin kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Maanviljelijä Vihtori Vakkurilla oli erittäin huomattava tehtävä Saksaan-menijäin kyyditsijänä ja majoittajana. Hänen rohkea toimintansa tulee esiin miestenkuljetusta koskevassa luvussa ja Isontalon tapahtumissa.

Kelloseppä Vilho Mäen ja hänen vaimonsa Fiina Mäen koti oli myöskin Saksaan-menijäin majoituspaikka. Heidän nuori poikansa Einari Mäki lähti jo marraskuun 6. p:nä 1915 jääkäripataljoonaan, Vilho Mäen asema tuli uhkaavaksi siitäkin syystä, että hän oli kauppias J.E. Härmäsen, Saksaan-menijäin pää-vastaanottajan lanko, jonka kanssa hän oli paljon asioissa. Lapuan tapaus kietoi sitten Mäenkin siihen verkkoon, jota moni mies sai Shpalernajassa selvittää.

Emme myöskään saa unohtaa Alarannan ja Rajalan taloja, sillä ne olivat suuriarvoisia turvapaikkoja kaikille vainotuille. Alarannan vanhat haltijat Jaakko ja Fiia Alaranta, kuten heidän lapsensakin, olivat isänmaallista väkeä. Heidän poikansa Eemeli Kustaa Alaranta (Mäkinen) liittyi jääkäripataljoonaan jo 5.I.1916 palaten pääjoukon kanssa Suomeen 25.II.1918. [Tampereen valloituksessa hän osoitti aivan erikoista urhoollisuutta. Kovassa kuulasateessa huolehtien miestensä turvallisuudesta hän itse sai shrapnellin kuulan päähänsä kaatuen Kalevankankaalla 28.III.1918.] Myöskin Anton ja Hjalmari Alaranta olivat täysin tietoisia jääkäriliikkeestä auttaen kaikin tavoin Alahärmän aktivisteja hankkimalla suksia y.m.

Samoin oli Rajalan vanha isäntä Iisakki erinomaisen hyvä mies, ja talon emäntä Miina Rajala oli itse työssä värväri. Sekä Alarannan että Rajalan talojen emännät olivat Ekolain sisaria.

Maanviljelijät Juho ja Kustaa Kunnari ottivat myös osaa jääkäriliikkeeseen varsinkin majoittajina.

Jalkinetyöntekijä Oskari Mäki, jonka myös olemme maininneet värvärien joukkoon kuuluvaksi, sai paljon kärsiä. Hänet vangittiin Härmän piirin nimismiehen Aarne Aallon toimesta lokakuun 28. p:nä 1916 syytettynä jääkäripataljoonaan värväämisestä, väärien huhujen levittämisestä y.m. –

Vielä on meillä erittäin mieluisana velvollisuutena mainita Voltin meijerin hoitajan Tilda Niemen ja hänen tyttärensä Selja Niemen kaunis suhtautuminen jääkäriliikkeeseen. Voltin meijerillä sai vainottu turvan ja kaikinpuolista hoivaa. Siellä pitivät aktivistit myös tärkeitä salaisia kokouksiaan tietäen, että valppaat silmät ja tarkat korvat suojasivat heitä vihollisilta. Kun nimismies Aarne Aalto poliiseineen tuli tiedustelemaan Tilda ja Selja Niemeltä, mitä Juho Ekola oli johtokunnan kokouksissa puhunut, saivat he palata tyhjin tiedoin.

Alahärmän järjestysviranomaiset.

Nimismies Rolf Packalén hoiti nimismiehen virkaa tärkeimmän värväysajan aina toukokuun 20. p:n tienoille 1916. Hän ei suinkaan ollut mikään jääkäriliikkeen mies, mutta kun konstaapeli Juho Aalto oli hänelle selittänyt, mikä voimakas kansannousu oli sen takana, niin hän pysyi aivan passiivisena, ollen olevinaan huomaamatta aktivistien toimintaa. Ja olihan tämä jo sinänsä hyvä. Näin saivat konstaapelit Juho Aalto, Otto Alaviitala ja Juho Näsi selväpiirteisinä aktivisteina sydämensä ääntä kuunnellen vapaat kädet, mikä oli jääkäriliikkeen toimihenkilöille Alahärmässä arvaamaton apu ja tuki.

Mutta santarmit asettivat moniin pitäjiin omia kätyreitään, jotka erikoisesti palkattuina ilmiantoivat, mitä tiesivät ja enemmänkin. Tällaisia santarmikätyreitä olivat Alahärmässä kievarinpitäjä, maanviljelijä Matti Tynilä, joka kuukausittain sai postitse Helsingin santarmitoimistosta 75 mk, ja kauppias Nikolai Syynimaa, joka kateudesta kauppias J.E. Härmästä kohtaan antautui kätyrin ja ilmiantajan kurjaan ammattiin saaden sittemmin tekojensa mukaisen palkan.

Paikkakunnalla oli muitakin venäläisvallan ihailijoita, joita emme kuitenkaan halua erikoisemmin nimetä, koska he eivät toimineet yhtä häikäilemättömästi kuin edellämainitut. On selvää, että aktivisteilla oli suurta haittaa näistä venäläisten palvelijoista. Syksy 1915 meni kuitenkin kutakuinkin, paitsi että Juho Ekola jo silloinkin oli kätyrien huomion ja ilkeämielisten juorujen kohteena tuntien täten asemansa hyvin epävarmaksi.

Kun Suomessa toimiva Venäjän valpas santarmisto oli saanut selville, että semminkin syksyllä 1915 oli paljon nuoria miehiä passitta poistunut maasta, ja kun se jo myöskin tiesi, että Lockstedtin leiri Saksassa oli useiden matkanpäänä, aiheutti tämä virallista kirjeenvaihtoa kenraalikuvernöörin kanslian ja Vaasan Lääninhallituksen välillä. Lääninhallitus taas puolestaan tiedusteli asiaa nimismiehiltä. Niinpä Vaasan lääninhallituksesta tuli asiaa koskeva tiedustelu nimismies Packalénille, joka tällöin ilmoitti, että hänenkin nimismiespiiristään oli joukko nuoria miehiä lähtenyt ulkomaille. Eipä aikaakaan, niin kenraalikuvernöörin kansliasta ilmestyi Alahärmään kaksi tutkijaa, nim. Suomen oppikoulujen venäjänkielen tarkastaja, valtioneuvos V. Krohin ja santarmiratsumestari Iljinin, jotka saapuivat Volttiin marraskuun 16. p:nä 1915.

Kaikkien maasta poistuneiden nuorten miesten vanhemmat piti kutsuttaman Voltin majataloon. Kutsun sai myös kunnallislautakunnan esimies Antti Hilli ja luonnollisesti myös poliisiviranomaiset.

Kun mainitut herrat olivat saapuneet majataloon, kutsuttivat he heti luoksensa konstaapeli Juho Aallon kertoen tälle, mistä oli kysymys, ja jo alustavasti tiedustellen, mikä mahtoi olla syynä nuorten miesten poistumiseen. Aalto, joka aina nopeasti käsitti tilanteen, keksi hyvin todennäköiseltä tuntuvan selityksen. Hän sanoi, että hänen käsittääkseen se aiheutui siitä kenraalikuvernöörin kuulutuksesta, jossa ilmoitettiin kaikkien Suomessa asuvien Venäjän alamaisten ottamisesta sotapalvelukseen, se ja se ikäluokka silloin ja silloin. Tämä kuulutus oli muka paikkakunnalla ymmärretty siten, että suomalaisetkin nuorukaiset kutsuttiin sotapalvelukseen, sillä suomalaisten mielestä hekin olivat Venäjän alamaisia. Ja päivänselväähän oli, että nuoret miehet pelätessään joutuvansa saksalaisten kanuunanruoaksi ennemmin koettivat millä tavoin tahansa poistua maasta. Tämä selitys kävi ihan täydestä. Krohin puuttui Aallon puheeseen sanoen:

"Niin minäkin arvelen, ja tuo on varmaan oikein."

Sitten herrat kysyivät, mistä saataisiin sellainen henkilö, joka klo 7:ksi seuraavana aamuna voisi kutsua majataloon nuorukaisten vanhemmat ja holhoojat. Aalto selitti olevansa valmis herroja auttamaan. Nämä olivatkin siitä sangen mielissään ja kumartelivat sanoen:

"Jos konstaapeli vain tahtoo vaivautua kutsumaan kokoon vanhemmat, niin me olemme oikein kiitolliset."

Aalto lähti heti kiertelemään kodista kotiin opettaen jokaiselle keksimänsä selityksen sekä lisäksi vielä sen, että oli oltava tuiki tietämättömiä siitä, minne pojat olivat menneet, mutta että oli muka kuultu jonkun uhanneen mennä Amerikkaan.

Kaikki tiedon saaneet kokoontuivatkin aamulla majataloon sekä selittivät yksivakaisesti asian, niinkuin Aalto oli neuvonut. Tämä selitys näytti edelleen tyydyttävän venäläisiä herroja; varsinkin se oli oivallista, että Härmässä lojaalisesti katsottiin oltavan Venäjän alamaisia. Emme tiedä, saiko Nikolai Syynimaa perästäpäin tilaisuuden oikaista herrojen käsitystä, mutta joka tapauksessa Alahärmässä päästiin konstaapeli Aallon neuvokkuuden avulla joksikin aikaa rauhaan.

Vaikka paikkakunnan omat poliisiviranomaiset olivatkin asettuneet tällaiselle kannalle, ei meidän kuitenkaan pidä luulla, että Alahärmän aktivistit saivat viettää huolettomia päiviä. Tynilä ja Syynimaa kyllä pitivät huolen siitä, että Vaasassa ja Pietarsaaressa tiedettiin, mitä Härmän mailla puuhailtiin. Mutta se seikka, että Härmän nimismiespiirin konstaapelit etappitoiminnan aikana olivat isänmaallisesti valveutuneita miehiä, jotka tukivat yhteistä aktivistista rintamaa, oli kerrassaan suuriarvoinen asia.

Niinkuin Jäämeren tuuli alkoi puhaltaa Alahärmässä silloin, kun toukokuun 20. p:nä 1916 Härmän piirin nimismieheksi määrättiin Aarne Aalto. Tämä Porista kotoisin oleva ylioppilas oli tätä ennen palvellut vuoden Vaasan poliisilaitoksessa ensin ylimääräisenä konstaapelina 3 kuukautta ja sitten poliisikamarin kansliassa sekä samalla noin 9 kuukautta ylimääräisenä lääninkanslistina – ja syyskuun 24. p:nä 1914 hänet oli määrätty virkaatoimittavaksi nimismieheksi Laihialle. Aalto oli täydellisesti venäläisvallan uskollinen palvelija. Tämä ilmenee kaikesta hänen toiminnastaan sekä myöskin Suomen senaatin prokuraattorin, Vaasan läänin lääninhallituksen ja sen alaisen virkakunnan virkatoimintaa viimekuluneiden vuosien aikana tutkimaan asettaman komitean kesäkuun 8. p:nä 1917 päivätystä pöytäkirjasta. Kun Venäjän vallankumouksen aikaan pidettiin Härmän kevätkäräjiä Jaakko Alaviitalassa, niin maanviljelijä Antti Ekola ja entinen poliisi Juho Aalto y.m. päättivät käräjätalon pihalla julkisesti piiskata nimismies Aallon. Ekola ja Juho Aalto menivät jo asianajajain huoneeseen nimismiestä noutamaan, mutta Uudenkaarlepyyn pormestari Oskar Calamnius-vainaja sai silloin miesten päät kääntymään – ei kuitenkaan nimismies Aaltoa puoltaakseen, vaan asianomaisten itsensä ja ajan epävarmuuden tähden.

Isontalon heinäkuun 9. p:nä 1916 sattuneen tapauksen jälkeen, jolloin suuren poliisivoiman avulla jääkäri Antti Isotaloa yritettiin vangita, nimismies Aalto ryhtyi varsinaisiin puhdistustoimiinsa ja muka järjestystä palauttamaan Alahärmässä.

Tuona heinäkuun 9. p:nä päiväämässään Vaasan läänin kuvernöörille lähettämässään kirjeessä nimismies kertoi lyhyesti Isontalon tapauksen ja lausui kirjeensä lopulla:

"Samalla pyydän nöyrimmästi Herra Kuvernöörille ilmoittaa, että täkäläisistä Konstaapeleista asuvat Johannes Näsi n. puolentoista kilometrin ja Juho Aalto n. puolen kilometrin päässä mainitusta Isotalon talosta, mutta ei heillä ole ollut mitään tietoa etsittäväksi määrätyn Antti Isotalon täällä olosta, vaikka on paikkakunnalla jotenkin julkisesti huhuttu Isotalon oleilevan täällä. Myöskään eivät he antaneet etsijöille minkäänlaista virka-apua, ennenkuin allekirjoittaneen suorastaan siihen pakottaessa [Kirjoittajan, K.A.W:n alleviivaama. Nuo sanat osoittavat vain tekaistua virka-intoa, sillä nimismies Aalto on Suomen senaatin prokuraattorin asettaman tutkintokomitean edessä itse väittänyt, että vaasalaisen poliisikomennuskunnan päällikkö Aug. Sola ei ollut koskaan pyytänyt häneltäkään virka-apua Antti Isotalon vangitsemiseksi ja ettei nimismies myöskään konstaapeleineen ollut antanut sitä koskevia määräyksiä.], siten osottaen tahtovansa pysyä erillään koko jutusta, vieläpä näyttäen olevansa myötätuntoisia rikollista kohtaan." (Liite N:o 2.)

Tästä tiedonannosta oli nopeat seuraukset. Heinäkuun 10. p:nä 1916 päivätyssä kirjeessä Vaasan läänin kuvernööri N. Sillman määräsi, että konstaapelit Johannes Näsi ja Juho Aalto oli viipymättä pidätettävä ja lääninvankilaan passitettava. Toisessa samanpäiväisessä kirjeessä kuvernööri ilmoitti erottaneensa virasta konstaapelit Näsin ja Aallon. Molemmat konstaapelit pidätettiinkin heinäkuun 11. p:nä ja vietiin Vaasaan sekä passitettiin seuraavana päivänä sikäläiseen lääninvankilaan. Näsille tuomittiin 3 kuukautta vankeutta ja Aallolle 2 kuukautta 14 päivää. Näsi sai kovemman rangaistuksen kuin Aalto siitä syystä, että hänen todistettiin seurustelleen Antti Isotalon kanssa (Liite Nro 3). Juho Aalto vapautettiin vankilasta syyskuun 26. p:nä 1916; mutta Näsin vaiheet olivat ihmeellisemmät. Hän pääsi kyllä vapaaksi marraskuun 12. p:nä, mutta vangittiin uudestaan saman kuun 16. p:nä ja passitettiin taas Vaasan lääninvankilaan sekä sieltä seuraavana päivänä Viipurin kautta Pietariin, missä häntä pidettiin Peresilnaja-vankilassa 3 viikkoa. Tarkoituksena oli lähettää hänet Vjatkaan. Näsille annettiinkin Pietarista tätä koskeva venäjänkielinen passi. Näsi, joka ei osannut venättä, luuli olevansa vapaa ja palasi kotiinsa Alahärmään. Siellä hän heti näytti passinsa nimismies Aallolle, joka huomaten erehdyksen – neuvotteli asiasta oitis kuvernöörin kanssa; ja seurauksena oli uusi vangitseminen sekä pitkä matka Vaasan–Viipurin–Pietarin kautta Vjatkaan, mistä Näsi vasta vallankumouksen jälkeen pääsi vapaaksi.

Heinäkuun 10. päivänä nimismies Aalto tiesi päässeensä molemmista isänmaallisista konstaapeleistaan. Ja samana päivänä hän taas kirjoitti lääninhallitukseen esittäen, että poliisivoimaa olisi Alahärmään lisättävä ja että hänen mielestään olisi "nykyinen poliisimiehistö vähitellen uudistettava virkaansa innostuneella ja raittiilla (!) miehistöllä"... "sillä täällä, jos missään tarvitaan tarmokasta järjestysvaltaa". Tästäkin selvästi huomaamme, että se innostus, jota nimismies poliiseiltaan toivoi, tarkoitti venäläisen järjestelmän voimistuttamista. Hän saikin kaksi "virkaansa innostunutta" väliaikaista poliisia, Juho Kriston ja Oskari Ahon, jotka olivat saman hengen innoittamia kuin heidän herransakin. Näistä miehistä tuli koko paikkakunnan vitsaus, kuten myöhemmin saamme nähdä. Mutta onneksi he jo ennen vuoden loppua taas hävisivät Vaasan poliisilaitoksen hämäriin puuhiin.

Edellämainitun tutkimuspöytäkirjan mukaan kertoi talollinen Juho Heikkilä, että hän osui olemaan Juho Ekolan talossa elokuussa 1916, kun nimismies Aalto piti siellä – tapansa mukaan – uhkailevaa ja röyhkeää tutkintoa sen johdosta, että Ekola oli hävinnyt paikkakunnalta. Tällöin nimismies vielä sanoa singahdutti, että hänen oikeastaan pitäisi tilata paikkakunnalle kasakoita, kun hän ei muuten saanut järjestystä ylläpidetyksi. Eikä tämä uhkailu ollutkaan mikään tilapäinen päähänpisto, vaan harkittu asia, kuten Vaasan läänihallituksen arkistosta löydetystä salaisesta venäjänkielisestä, 11/24.VIII.1916 Vaasan kuvernöörille lähetetystä asiakirjasta selviää. Siinä huomautetaan rajavartioston päällikön ilmoittavan, että rajavartioston tulee antaa apuaan siviiliviranomaisille pitemmällekin kuin 15:n kilometrin päähän rannikolta. Sitten jatketaan: "Sen lisäksi, mitä edellisessä on sanottu, 42 armeijakunnan päällikkö pyytää ilmoittaa, ettei hän katso voivansa siirtää Kauhavalla olevaa Orenburgin kasakkarykmenttiä Härmän alueelle, kuten pyydetty on, sillä se on juuri siirretty eräälle toiselle kasarmialueelle." (Liite Nro 4.)

Kuka lienee tällaista pyytänyt? Nähtävästi Vaasan kuvernööri nimismies Aallon esityksestä, vaikkakaan nimismiehen tätä asiaa koskevaa kirjettä ei ole lääninhallituksen arkistosta löytynyt. Yllämainittua Ekolassa lausumaansa uhkausta Aalto ei näytä kieltäneenkään – eikä panneen edes "leikin" lukuun.

Olemme katsoneet tarpeelliseksi tehdä hiukan selkoa nimismies Aallon toiminnasta, jotta voisimme käsittää, minkälaisten vaikeuksien alaisina Alahärmän itsenäisyysmiesten täytyi toimia hänen tultuaan piirin nimismieheksi. Useimpien heistä täytyi jättää kotinsa ja toimensa sekä paeta vieraaseen maahan. [Emme saata muuten olla ihmettelemättä, että itsenäinen Suomi on vapaussodan jälkeen katsonut soveliaaksi säilyttää virastoissamme tämän tapaisia yksilöitä – ja niitä on paljon – joiden koko elämäntyö näyttää olleen perivihollisemme palvelemista. Tuntuu siltä, että Suomen itsenäisyys on monille määräävissäkin asemissa oleville hyvin hämärä käsite.]

Mutta jos oli varjoa, niin olipa valoakin Alahärmässä noina aikoina. Niinkuin santarmeilla oli kätyrinsä ja vakoilijansa, niin olipa aktivisteillakin tiedustelijoita, aktivistikodeissa kasvaneita nuoria Pohjanmaan tyttäriä, jotka pitivät silmänsä ja korvansa auki seuratakseen mustien urkkijain toimintaa. Konstaapeli Juho Aalto sai heistä myöskin nokkelia apulaisia, jotka junien saapumisen aikaan kävelivät Voltin asemalla ottamassa selkoa muualta lähetettyjen poliisien ja santarmien mahdollisesta tulosta tiedoittaen siitä sitten toimiville aktivisteille.

Heidän joukkoonsa kuului Liisa Heikkilä (Kustaa Heikkilä-vainajan tytär, nyk. Kujala), Aina Isotalo (nyk. Mattila), Lyyli Aalto (konstaapeli Aallon tytär), Aira Mäki (kelloseppä Vilho Mäen tytär) ja Amalia Takala (maanviljelijä Matti Takalan tytär) sekä luultavasti vielä muitakin.

Nämä lienevät olleet juuri niitä samoja reippaita härmäläisiä tyttöjä, jotka Saksaan-menijäin lähtiessä taipalelle tien varrelta toivottivat heille onnea lähettäen terveisensä Lockstedtissa oleville omaisilleen ja tuttavilleen.

Antti Isotalo värvärinä Etelä-Pohjanmaalla.

Lockstedtin suomalaispataljoonan perustamismääräyksen oli Saksan keisari Wilhelm II allekirjoittanut ikimuistettavana elokuun 28. p:nä 1915. Saksalainen päällystö järjestyi hyvin pian, ja pfadfinderien, jo kevättalvella 1915 Lockstedtiin lähteneiden suomalaisten kunniakas kantajoukko oli siellä; myöskin suuri osa Saksaan ja Ruotsiin lomalle laskettuja pfadfindereitä kiiruhti takaisin Lockstedtiin. Voimme sanoa, että syyskuun alussa oli kaikki valmista miehistön vastaanottamiseksi. Mutta sitäpä ei alkanut kuuluakaan. Tämä johtui osaksi siitä, että Suomeen saapui pataljoonan perustamista koskeva tieto vasta vähän ennen syyskuun puoliväliä 1915 – ja ennenkuin värväyskoneisto saatiin käyntiin, kului aikaa jotensakin tasan yksi kuukausi. Kun pataljoonan perustaminen oli ollut aivan epävarmaa, ei myöskään ennakolta oltu voitu ruveta värväämään.

Mutta pataljoonan saksalainen komentaja, suuresti kunnioitettava majuri Maximilian Bayer, ei ymmärtänyt miesten tulon viipymisen syytä; hän kai luuli, että noin 2,000 miestä odotti vain tietoa pataljoonan perustamisesta ja oli sen tultua muka valmis yhdellä syöksyllä hyökkäämään rajan yli – ja Saksaan.

Kun näin ei käynytkään, tuli Bayer kovin levottomaksi ja komensi ensi hätäänsä pfadfindereitä värväämään suomalaisia merimiehiä Saksan vankileireiltä. – Meidän ei itse asiassa tarvitse kovin oudoksuakaan majuri Bayerin huolestumista, sillä syyskuussa saapui pataljoonaan vain 88 miestä, lokakuussa 168 ja marraskuussa 252 eli yhteensä 508 miestä. Pataljoonassa ei siis tällöin ollut edes kolmatta osaa sen määrätystä miesvahvuudesta.

Silloin päätettiin kiireen kaupalla lähettää rohkeita ja toimintatarmoisia ensiksi saapuneita jääkäreitä Suomeen värväämään. Etelä-Pohjanmaalle lähetettyjä jääkäreitä oli Antti Isotalo ynnä ruotsalaisseutuja silmälläpitäen Gunnar Melin ja Alfred Sippus. Kahteen viimeksimainittuun tutustumme vähän myöhemmin.

Noin kuukauden kuluttua Antti Isotalon Lockstedtiin saapumisen jälkeen silloinen ryhmänjohtaja Gunnar Heinrichs kääntyi hänen puoleensa tiedustellen, olisiko tämä valmis lähtemään komennukselle Suomeen järjestämään värväystä ja miesten lähettämistä Saksaan – pääasiallisesti Etelä-Pohjanmaalla; luonnollisesti hänen tulisi samalla tehdä selkoa jääkäripataljoonan olemassa-olosta ja sen tarkoituksesta. [Suomalaispataljoonan virallinen nimi oli saksaksi: "Ausbildungstruppe Lockstedt" = Lockstedtin harjoitusjoukko. Vasta vähän ennen pataljoonan lähtöä Saksan itärintamalle se sai 9.V.1916 tuon kunniakkaan nimen: "Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27." Tästälähin käytämme suomalaispataljoonasta jääkäripataljoona-nimitystä, vaikka käsittelemmekin ennen sen rintamallelähtöä tapahtuneita asioita.]

Antti Isotalo selitti olevansa valmis lähtemään. Sunnuntaina marraskuun 21. päivänä 1915 hänet kutsuttiin majuri Bayerin luo. Tämä tiedusteli, uskaltaisiko Isotalo lähteä Suomeen ja ryhtyä siellä toimimaan edellämainituissa tehtävissä. Puhuteltu vastasi sotilaalliseen tapaan lyhyesti ja kysymyksen mukaisesti sanoen uskaltavansa koettaa. Näin ollen hän sai heti määräyksen lähteä matkaan.

Luonnollisesti ei majuri Bayer voinut tietää, minkälainen peloton ja rautainen mies siinä hänen edessään seisoi.

Vasta Berlinissä Antti Isotalo sai lähemmät määräykset, joiden mukaan hänen oli ensin poikettava Tukholmassa olevaan Heldtin konttoriin. Siellä maisteri A.E. Fabritius antoi hänelle Suomessa noudatettavia toimintaohjeita ilmoittaen samalla, kenen puoleen jääkärimme oli Haaparannalla käännyttävä. Isotalo saikin sitten Haaparannalla toimivalta etappijääkäri Oiva Villamolta Leinosen nimelle kirjoitetun työpassin, jonka turvin hänen piti voida matkustaa Suomessa. Rohkeasti hän nousi junaan Torniossa ja saapui Volttiin marraskuun 30. p:n iltana 1915.

Asemalla Isotalo sai sähköttäjä Yrjö Lukkaroiselta heti kuulla, että Kortesjärven ynnä Yli- ja Alahärmän värväreitä oli kokoontunut kauppias J.E. Härmäseen neuvottelemaan tilanteesta, joka viranomaisten [kenraalikuvernöörin kansliasta oli vast'ikään käynyt tiedustelijoita, ja Matti Tynilä ja Nikolai Syynimaa olivat alituisena uhkana] ahdistelun takia oli tällöin hyvin synkkä. Silloin Isotalo päätti mennä suoraa päätä kauppias Härmäseen.

Kun hän kenenkään aavistamatta astui sisään, vaikutti se kerrassaan ilmestykseltä. Jääkärimme kertoili heti Saksan-kuulumiset tehden selkoa erittäinkin jääkäripataljoonan toiminnasta. Kysymyksiä sateli ehtimiseen, ja jääkäri antoi niihin kiinnostavat vastaukset.

Voimme arvata, mikä mielten kohoaminen oli seurauksena Antti Isotalon saapumisesta Härmän maille. Se ei ainoastaan lisännyt toimivien itsenäisyysmiesten työintoa, vaan tieto siitä, että Antti oli tullut värväystarkoituksessa Etelä-Pohjanmaalle, kulki kulovalkean tavoin kylästä kylään ja paikkakunnalta toiselle sytyttäen ja valaisten nuoria mieliä. Antti Isotalon pelkkä ilmestyminen Pohjanmaalle oli sellaisenaan elävä ja voimakas herätyshuuto sekä nuorille että vanhoille.

Kokouksen loputtua Antti lähti kotiinsa Isoontaloon. Sama peloton mieliala, joka oli Antissa synnynnäistä, asui koko tämän talon väessä – äidistä tyttäriin, puhumattakaan nuorista miehen-aluista.

Heti tultuaan Isotalo rupesi värväämään; ja jo samana päivänä Antin serkku Jussi Mäntylä teki ratkaisevan päätöksen lähtien sitten päivän parin perästä Amerikan-passilla junassa Tornioon ja sieltä rajan yli.

Oli ilmeistä, että Isotalon häikäilemätön esiintyminen Vaasan läänissä ja kotiseudullansa Härmässä sai Vaasan ja Pietarsaaren poliisivoimat liikkeelle.

Jo matkalla Torniosta Volttiin oli Isotalon seuraan Kokkolasta liittynyt Voltista kotoisin oleva kauppias Nikolai Syynimaa, joka kotipuolenmiehenä ystävälliseksi tekeytyen oli tätä varoittanut sanoen, että Pietarsaaren etsivät varmaan tulisivat häntä tapaamaan. Tähän oli Antti kylmästi vastannut:

"Antaa tulla vain!"

[Antti Isotalon tapaaminen junassa oli Syynimaalle erittäin mieluinen makupala. Hän meni tietysti itse ilmoittamaan Pietarsaaren poliisilaitokseen tai jollekin santarmille, että Isotalo oli palannut Saksasta ja että hän oli menossa kotiinsa Alahärmään.]

Olipa vielä toinenkin syy, minkä tähden Pietarsaaren poliisit olivat liikkeellä. Antti Isotalon lanko, maanviljelijä ja Alahärmän kunnallislautakunnan esimies Antti Hilli oli saanut Antilta Uumajasta kortin, silloin kun tämä oli ollut matkalla Saksaan. Siinä Antti oli kertonut ylimenon onnistuneen hyvin. Hilli oli muuten sopinut Isontalon kanssa, että hän (Hilli) saisi jotensakin avomielisesti puhella Antin poistumisesta siten peittääkseen itseään. Näin ollen Hilli olikin monelle kertonut tuosta Antilta tulleesta kortista ja tämän Amerikan-matkasta. Eipä aikaakaan, niin Pietarsaaren poliiseilla jo oli tiedossaan tuo samainen kortti. Mutta poliisi Otto Alaviitala, joka oli isänmaallinen mies, oli saanut vihiä heidän aikeistaan tulla Hilliin, ja silloin hän meni etukäteen ilmoittamaan tästä asianomaiselle.

Kun Jussi Mäntylän omistaman Niemelä-nimisen talon irtaimiston huutokauppaa pidettiin joulukuun 1. p:nä 1915, tapasi Hilli siellä Antti Isotalon kertoen silloin tälle, mitä oli Alaviitalalta kuullut. Ja Hilli jatkoi:

"Jos ne kysyvät sinusta jotakin, niin mitä minä niille vastaan?"

Antti sanoi siihen:

"Käske niiden tulla minulta kysymään!"

Poliisit saapuivatkin Hilliin varhain aamulla joulukuun 2. p:nä Alaviitalan opastamina sekä tiedustelivat tuota jo mainittua postikorttia ynnä myöskin sitä, minne Antti Isotalo oli lähtenyt ja missä tarkoituksessa.

Tässä on välillä huomautettava, että Antti olikin Saksan-matkalleen lähtenyt juuri Hillistä; sinne hän oli jättänyt polkupyöränsäkin.

Hilli vastasi poliisien tiedusteluun:

"Kyllä se täältä lähti Lapualle heinäkauppoja tekemään ja puhuipa jotakin Amerikkaan menostaankin. Muuten se on nyt kotona. Menkää häneltä itseltään kysymään!"

Pietarsaarelaiset säpsähtivät tätä suorasukaisuutta, jättivät keskustelun Hillin kanssa sikseen ja lähtivät Isoontaloon.

Välillä he poikkesivat ensin Voltin poliisin, konstaapeli Juho Aallon luo ottaen hänetkin mukaansa. Virkansa puolesta Aallon täytyi heitä seurata.

Poliisien astuessa sisään Antti Isotalo oli juuri pukeutumassa. Sen tehtyään hän sieppasi vielä revolverin tyynyn alta taskuunsa; ja poliisit huomasivat sen. Toinen etsivistä mainitsi nimensä ja ammattinsa sekä sanoi haluavansa tietää, missä Antti Isotalo oli viime aikoina matkustellut. Antti vastasi käyneensä Amerikassa. Kun poliisi vaati tarkkaa ja yksityiskohtaista matkaselostusta, niin Antti huomautti karskisti, ettei hän kaikille hamppareille viitsi vaiheistaan kertoa; Tästä suuttuneena etsivä virkkoi, etteivät he olleet mitään hamppareita, minkä olisi pitänyt ilmetä jo hänen esittäytymisestäänkin. Ja hän mainitsi uudelleen virka-asemansa sekä näytti poliisimerkkinsä. Tällöin Antti sanoi:

"Jahah, voinhan minä nyt jotakin kertoakin, koska niin haluatte."

Ja sitten hän alkoi lasketella. Hän oli lähtenyt oikeastaan vain huvittelemaan. Matkalla hän oli sattumalta joutunut iloisten Amerikkaan menevien toverien seuraan ja heidän mukanaan aluksi Ruotsiin. Siellä hän oli ajatellut, että sopisihan tuota saman tien katsella maailmaa vähän laveammaltakin, ja niin he olivatkin ykskaks' olleet New Yorkissa. Siellä pojat olivat alkaneet tiedustella työmaata, joten hänkin oli herännyt ajattelemaan, ryhtyäkö työhön vai palatako takaisin. Mutta kun hän oli lähtenyt oikeastaan vain huvittelemaan ja kun rahapussissakaan ei ollut ollut rahoja enää enempää kuin vain sen verran, että niillä juuri kotiin pääsisi, niin hän olikin sanonut tovereilleen hyvästit ja palannut ensimmäisessä laivassa takaisin.

Tähän puuttui etsivä:

"Mitä linjaa käytitte ja paljonko maksoi lippu?"

Antti vastasi:

"Annoin vain rahaa ja sain vielä vähän takaisinkin. Linjaa en tiedustellut enkä laivan nimestäkään menomatkalla saanut oikein selkoa, kun en nimen kaikkia kirjaimiakaan tuntenut, mutta sen minä tiedän, että takaisin minä tuli 'Oskar II:lla."

Kun Antti oli lopettanut, ärjäisi etsivä:

"Luuletteko, että me uskomme noin mahdottomia valheita!"

Antti virkkoi siihen:

"Enhän minä ole tahtonutkaan saada teitä uskomaan, mutta olen kertonut, kun minua siihen on vaadittu!"

Silloin etsivä huomautti, että koska kertomus oli ollut ilmeistä valhetta ja poliisimiesten suoranaista pilkkaamista, niin jo senkin takia heidän oli pakko hänet vangita.

Isontalon Antti sanoi:

"Minä kyllä joudan, ottakaa kiinni vain, jos haluatte!"

Etsivän ja Antin väliä oli tällöin vähän toista metriä. Poliisi nosti jo kätensä tarttuakseen vangittavaan, mutta tämän suora katse ja merkitsevä nauru ynnä Antin taskussa oleva käsi tekivät hänet hervottomaksi. Kädet laskeutuivat tutisten alas, ja etsivä vetäytyi hieman taaksepäin komentaen samalla toisia poliiseja tarttumaan kiinni tuohon röyhkeään mieheen. Aalto istui synkkänä paikallaan edes aikomattakaan liikahtaa toisen poliisin seistessä ovea vartioimassa.

Huomattuaan, ettei esittäytynyt etsivä uskaltanut käydä häneen käsiksi, Antti kiinnitti kaiken huomionsa ovella seisovaan kookkaampaan ja reippaamman näköiseen poliisiin lähtien kävelemään tätä kohti. Ikäänkuin vaistomaisesti poliisi antoi tietä väistyen syrjään.

Antti meni ovesta ulos, mutta katsoi vielä taakseen kehoittaen poliiseja seuraamaan, mikäli heitä halutti. Päästyään ulos Antti juoksi heti maantielle käskien renkiä tuomaan valjaissa olevan hevosen jälkeensä.

Näin tapahtuikin. Renki palasi takaisin, ja Antti kyyditsi reessä olijat, veljensä Johanneksen ja muita kylän lapsia kouluun. Toipa hän parin tunnin kuluttua hevosen takaisinkin – varovaisuussyistä kuitenkin toisen talon pihaan, missä sitten tiedusteli, olivatko poliisit jo poistuneet. Kuultuaan heidän jo menneen Antti palasi takaisin kotiinsa.

Korjatessaan takassa palavaa pystyvalkeaa Fiina-emäntä lausui ikäänkuin itsekseen:

"Siitä se nyt alkoi..."

Antin poistuttua olivat poliisit olleet aikalailla hölmistyneitä ja huomattuaan vangitsemisyrityksensä epäonnistuneen he olivat palanneet Volttiin tuumien matkalla Aallolle:

"Tuo poika olisi halusta vaikka tapellut."

Antti katsoi kuitenkin parhaaksi mennä jo samana päivänä tuttaviensa luo naapurikyliin, koska saattoi olettaa, että poliisit uudistaisivat vangitsemisyrityksensä. Mutta nämäpä olivatkin, kuten sittemmin saatiin kuulla, palanneet takaisin Pietarsaareen kehoittaen kuitenkin paikallisia poliiseja pitämään Antin kotia silmällä sekä heti sopivan tilaisuuden tultua hänet vangitsemaan.

Tällaisen vastaanoton sai Saksasta tullut värväri kotiseudullaan – ja tuskinpa hän oli muunlaista odottanutkaan. Hänellä oli nyt tuoreeltaan selvillä, mitä viranomaiset hänestä ajattelivat. Toimintaansa hän siitä huolimatta päätti ripeästi jatkaa.

Liikuttuaan vähän aikaa kotikylillään hän meni naapuripitäjään Kortesjärvelle oleskellen siellä noin viikon ajan sekä asuen Kukkolan kylän Jussi Mattilassa, jonka poika oli jääkäri. Tietysti hän myös paljon seurusteli Kortesjärven värvärien Nestori Fräntin ja Erkki Hantulan kanssa. Kaikkialla hän koetti ohjeittensa mukaan tehdä selkoa jääkäriliikkeestä ja sen tarkoituksesta – huolimatta siitä, että Kortesjärvi jo ennestäänkin tässä suhteessa oli hyvin valistunutta seutua.

Sitten Antti Isotalo Erkki Hantulan kyyditsemänä jatkoi matkaansa Lappajärvelle. Miehemme lähtivät Kortesjärveltä klo 9 illalla päästen perille vasta aamuyöstä. Oli näet kova tuisku ja ankara pakkanen, joten heidän täytyi ajaa tuo 25 kilometriä pitkä taival melkein käyden.

Maanviljelijä Juho Harjussa, jossa Antti Isotalo aikoi vierailla, oltiin ensin aika lailla hämmästyneitä, kun sellainen kuuluisa ja vaarallinen jääkäri yht'äkkiä ilmestyi taloon; mutta kun ensimmäisestä säikähdyksestä oli selvitty, sai vieras lämpimän vastaanoton. Lappajärvellä, missä Isotalo oleskeli niinikään noin viikon, hän majaili etupäässä neiti Emma Mäkelän (nyk. Elgland) luona saaden tämän rohkean naisen kodissa luotettavan turvapaikan. Lappajärvelläkin hän työskenteli entiseen tapaansa tullen kosketuksiin m.m. maisteri Taavi Laatikaisen kanssa, joka sitten paria viikkoa myöhemmin lähti Saksaan vieden useita miehiä mukanaan. Laatikaisen ja Harjun kanssa Isotalo kävi m.m. Lappajärven nuorisoseuran iltamassa; siellä hän tutustui Lappajärven silloiseen nimismieheen Josua Lappiin, joka oli jääkärien asialle hyvin myötämielinen.

Palattuaan takaisin Alahärmään Antti majaili milloin kotonaan, milloin taas lankonsa ja sisarensa, Hilliläisten luona.

Aivan uudenvuoden tienoissa 1916 Antti Isotalo ja ylihärmäläinen aktivisti J.S. Kivimäki tekivät yhdessä matkan Ylistaroon, minne sikäläiset aktivistit olivat heidät kutsuneet erikoisessa tarkoituksessa. Sinne he saapuivat keskellä yötä ja ajoivat ensin erääseen taloon, jonka isäntien piti olla aktivisteja. Mutta kun tulijat näyttivät talonväessä herättävän koko lailla hämmästystä ja kun heidät aiottiin sijoittaa kylmään, lämmittämättömään yliskamariin – eikä edes tultakaan uskallettu tehdä, niin päättivät he mennä Vihtori Herttuan luo.

Joka paikassa, missä käytiin, Isotalo teki selvää Saksan-kuulumisista ja jääkäripataljoonan vaiheista. Hänen aikomuksensa oli viipyä Ylistarossakin jonkin verran, mutta kuinka olikaan, niin miehemme lähtivät sittenkin jo seuraavana yönä paluumatkalle ottaen Aukusti Kärnän ehdotuksesta mukaansa erään aikoinaan Venäjän rintamalla olleen miehen L.K. Talasmäen, joka jo toistamiseen pyrki Saksaan. Talasmäki jäi Hillin luo loppiaisaattoon asti, jolloin hän erään toisen Saksaan-pyrkijän, Jaakko Erikoisen kanssa matkusti rautateitse Kemiin päästen vielä sikäläisen etapin välityksellä rajan yli.

Koko tammikuun Antti Isotalo puuhasi entiseen tapaansa ollen aina liikkeellä milloin missäkin, käyden nuorisoseurain järjestämissä iltamatilaisuuksissa nuoria miehiä tapaamassa j.n.e. Hän tiesi hyvin, että Vaasan ja Pietarsaaren poliisit seurasivat hänen kintereillään, kulkien hänen perässään paikasta toiseen ja iltamasta iltamaan. Mutta Antti piti kulloinkin huolen siitä, että hänen ja hänen ahdistajiensa välillä oli aina kohtuullinen välimatka. Isossatalossa taas oli häntä koko kotiväki suojaamassa.

Teemme myöhemmin selkoa niistä kokouksista, joita Etelä-Pohjanmaan aktivistit pitivät helmikuun alkupuolella Ylistarossa ja Lapualla ja joissa tärkeitä yhteisiä asioita pohdittiin. Tässä yhteydessä mainitsemme vain, että Lapuan kokouksessa edustivat Alahärmää Antti Isotalo ja Nikolai Ekola.

Kun etappitiet Merenkurkun yli oli vihdoin saatu järjestymään, meni Antti Isotalolta koko helmikuu ja osa maaliskuutakin suoranaiseen etappityöhön. Siitä, samoin kuin Antin yhä uudistuvista vangitsemisyrityksistä kerromme myöhemmin.

Yhteensä lähes 7 1/2 kuukautta Isotalo teki vaaroja ja vaikeuksia täynnä olevaa työtään palaten sitten jääkäripataljoonaan Missen rintamalle.

Kuten jo olemme maininneet, oli Antti Isotalon herätys- ja värväystoiminta ainutlaatuista, ja sen kaiku kiiri kauas Pohjanmaan rajojen ulkopuolellekin. Eikä meidän tarvitse tehdä muuta kuin silmäillä miesten Saksaan-meno-tilastoa joulukuulta 1915 ja vuoden 1916 talvikuukausilta huomataksemme, minkälaista jälkeä hän – tietysti yhdessä toisten kanssa – jätti Alahärmässä ja muuallakin. Paikkansa pitänee se Kaappo Mäen lausuma ajatus, ettei poikia oikeastaan tarvinnut varsinaisesti värvätä, vaan että nämä lähtivät Antin innoittamina itsestään. Tästä ja monesta muusta syystä Mäki lausui Isontalon Antista, ettei hänestä koskaan voida kirjoittaa liian paljon.

Alahärmästä lähteneiden jääkärien luettelosta huomaamme, että tästä verraten pienestä pitäjästä, jonka asukasluku lähenteli 5,500, lähti Saksaan 43 jääkäriä. Näistä 33 otti osaa vapaussotaan, 8 saapui myöhemmin (yksi näistä oli vaikeasti haavoittunut) ja 2 oli joutunut siviiliin.

Etelä-Pohjanmaan suomalaisseudun Saksaan-lähtijäin luettelosta saamme m.m. seuraavan laskelman:

    Alahärmästä lähti 43
    Kortesjärveltä "  39
    Kauhavalta     "  18
    Läppäjärveltä  "  14
    Ylihärmästä    "  13
            Yhteensä 127

Tämä yhteissumma on enemmän kuin 1/4 kaikista Vaasan läänistä lähteneistä jääkäreistä. Tästä huomaamme, että "Härmän häjyjen" veressä piili muutakin kuin vallatonta uhmaa ja nykyaikaista huligaanisuutta, niinkuin on väitetty.

Ylihärmä.

Jääkäriliikkeen aikaisista Ylihärmän aktivisteista on ennen muita mainittava konsulentti Erkki Vilho Viitasalo (nyk. jääkärimajuri), maanviljelijä ja johtaja J.S. Kivimäki ynnä opettaja ja kirjailija Artturi Leinonen.

Erkki Vilho Viitasalo oli ensimmäinen, joka aloitti värväystyön Ylihärmässä. Hän sai herätteen lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäeltä, joka eräissä häissä Ylistarossa juurta jaksaen selvitti hänelle jääkäriliikkeen salat ja ja suuren päämaalin kertoen samalla, että ylioppilaita oli hajaantunut kotipaikkakunnilleen ympäri maata tekemään asiaa tunnetuksi ja järjestämään kuhunkin pitäjään paikallisia liikkeen asiamiehiä eli värväreitä. Viitasalo innostui asiaan tavattomasti suostuen heti rupeamaan värväriksi. Miesten matkarahoiksi hän jo samassa tilaisuudessa sai Malkamäeltä 300 mk.

Pitkäaikaiseksi ei Viitasalon värväystoiminta kuitenkaan muodostunut, sillä hän päätti itsekin lähteä Saksaan. Oikeastaan hän värväsi vain kaksi miestä. Toinen oli "piänestä mökistä mettän siimeksestä — köyhä, mutta onnellinen", Kaappo Viitaharju nimeltään (nyk. jääkäriluutnantti). Kun Viitasalo esitti Viitaharjulle asian, oli tämä heti valmis sanoen:

"Kyllä meiltä miäs joutaa, pantaas pareekin kun olis!"

Toinen Viitasalon värväämä mies oli kirjailija Artturi Leinonen, jota Viitasalo oli ajatellut seuraajakseen värvärinä.

Käytyään Jussi Malkamäen kanssa tervehtimässä Juho Ekolaa ja von Esseneitä Jepualla Viitasalo teki vielä lyhyen tiedustelumatkan Vaasaan ja Kokkolaan palaten sitten Volttiin, jonne hän oli kehoittanut Viitaharjua ja myöskin arpansa nostanutta Ilmari Leinosta saapumaan. Sitten hän otti mukaansa vielä kaksi Alahärmän poikaa, Aarne Härmäsen ynnä Einari Mäen ja lähti miehineen marraskuun 6. p:nä 1915 pohjoista kohti saaden Kokkolastakin joukon nuoria miehiä seuraansa.

Tiellä tapahtui pieniä yllätyksiä. Niinpä Kemin eteläpuolella ilmestyi poliisikomisarion virkapuvussa oleva pitkä mies, vanha ystävämme K.V. Linderoos, [kts. "Routaa ja rautaa II"] hieromaan tuttavuutta Viitasalon kanssa, jonka selkää karmi moisen herran läheisyys. Vihdoin selvisi, että tuo pitkä mies olikin todellinen ystävä, joka oli tullut ilmoittamaan Saksaan-pyrkijöille, että Kemin kautta ei enää kelirikon takia voitu päästä yli, moottoriliike kun jääesteiden pakottamana oli lakannut. Sen sijaan Linderoos kehoitti miehiä pyrkimään rajan yli Torniosta ehdottaen kuitenkin, että he yöpyisivät Kemissä, jossa Linderoos hankkisi heille asunnot.

Näin tehtiinkin. Seuraavana päivänä Viitasalo hiki hatussa puuhasi miehiänsä rajan yli Torniosta – pitkiä kiertoteitä – mutta itse hän parin toverin seurassa kulki Torniosta suoraan Haaparannalle.

Kaikki olisi ollut hyvin, ellei Viitaharju olisi unohtunut erään portin taakse Tornioon. Tämä neuvokas mies ei kuitenkaan ruvennut koko yötä portin takana värjöttämään, vaan kun Viitasaloa ei kuulunut noutajaksi, kuten sovittu oli, lähti "Gabriel" yksinään vaeltamaan suorinta tietä Handolinin-siltaa pitkin Haaparannalle. Sillalla seisovalle vahtisotamiehelle täytyi antaa sievoinen korvapuusti, ennenkuin pääsi Ruotsin kuningaskuntaan. Monien mutkien perästä: – harhailtuaan vieraassa kaupungissa koko pimeän syysyön – Viitaharju ilmestyi klo 5 aamulla Viitasalon luo Gunnaren kievariin.

Muut Ylihärmästä lähteneet Saksaan-menijät, paitsi yhtä, (Jaakko Albert Malkamäki) jonka Jussi Malkamäki oli värvännyt, olivat pääasiallisesti J.S. Kivimäen värväämät. Tälle oli "Muurahaiset"-nimisen meijeriliiton konsulentti Väinö Ahvenainen kertonut jääkäriliikkeestä. Mutta Kivimäellä oli aktivisti-verta jo suonissaan, sillä hänen isänsä, maanviljelijä Juho Kivimäki oli isänmaallisesti hyvin valveutunut mies, joka jo sortovuosista saakka oli ollut asioissa mukana. Hän se oli, joka yhdessä puolisonsa Amalia Kivimäen kanssa istutti itsenäisyyden idun poikansa sydämeen.

Kivimäki liikkui paljon myös naapuripitäjissä, kuten Lapualla, m.m. Karhumäen kansanopistolla, ja Kauhavalla, esiintyen kerran Alakylän nuorisoseuran iltamissa aivan julkisesti, vaikka hän jo silloin oli santarmien kirjoissa. Varsinkin Ylistarossa hän kävi usein, toimien yhdessä sikäläisten aktivistien kanssa. Tämä rohkea, reipas ja neuvokas mies vaikutti aina sytyttävästi niihin, joiden parissa hän kulloinkin liikkui.

Saksaan-menijöitä majoitettiin, paitsi Kivimäessä, myöskin kirkonkylän kansakoululla opettaja Artturi Leinosen luona sekä samoin maanviljelijäin Erkki Viitasalon ja Juho Lehtivuoren luona.

Kaikki Ylihärmästä värvätyt hiihtivät tai kyydittiin Välitalonkylään, missä he yhtyivät Voltista tuleviin miehiin. Kyyditsijöinä toimivat maanviljelijät Juho Lehtivuori ja Antti Riihimäki. Matkarahoja jakoi etupäässä opettaja Leinonen, jolle niitä toimitti Juho Ekola, mutta myöskin J.S. Kivimäki.

Kivimäki ja Leinonen joutuivat sittemmin santarmien ahdistamiksi, kuten myöhemmin kerromme.

Kirjailija Artturi Leinonen oli saanut vihiä jääkäriliikkeestä jo aikaisemminkin, mutta varsinaisen sysäyksen hänelle antoi, kuten jo on kerrottu, Erkki Vilho Viitasalo syksyllä 1915. Leinonen teki matkoja asian hyväksi käyden m.m. Töysässä, Alavudella ja Kauhavalla. Kahdessa ensinmainitussa paikassa hänen ei onnistunut saada ketään innostumaan. Nähtävästi hän ei ollut, kuten hän itse huomauttaa, kääntynyt sopivien henkilöiden puoleen. Kauhavalla Leinonen puhutteli maanviljelijä Antti Virrankoskea, jonka hän saikin taivutetuksi asian puolelle. Myöskin Laihialla Leinonen kävi tapaamassa kirjailija Santeri Alkiota, jota hän sitten edelleenkin piti tietoisena jääkäriliikettä ja suomalaispataljoonaa koskevista asioista.

Jo Saksaan-menijäin majoittaminen ja matkarahojen jakeleminen oli venäläisen mittapuun mukaan siksi suuri synti, että santarmit iskivät kiinni Leinoseenkin.

Ylihärmästä, jonka asukasluku oli lähes 3,000 henkeä, lähti kaikkiaan 13 jääkäriä. Näistä 2 palasi kotimaahan vasta vapaussodan jälkeen.

Ylistaro.

Ylistaron aktivisteista nimeämme maanviljelijät Matti Malkamäen, Vihtori Herttuan ja Aukusti Kärnän ynnä lokakuussa 1915 Ylistaroon muuttaneen rakennusmestari Ahto Sippolan.

Paikkakunnalla oli kyllä muitakin jääkäriliikkeestä tietoisia, toisia hyvin myötämielisiäkin, mutta koska he eivät erikoisemmin toimineet sen hyväksi, muutamat päinvastoin arkuudellaan sitä sangen paljon vahingoittivatkin, emme katso tarpeelliseksi heitä nimetä.

Maanviljelijät Malkamäki, Herttua ja Kärnä saivat jo aikaisin tietoja jääkäriliikkeestä lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäeltä, joka Helsingissä opiskellessaan oli sille vihkiytynyt ollen sittemmin sen innokkaimpia työskentelijöitä. Rohkea ja erittäin toimintatarmoinen itsenäisyysmies Ahto Sippola taas oli Helsingissä oleskellessaan kuullut ylioppilaiden (pfadfinderien) Saksaan-menosta saaden sitten tuttavaltaan, tunnetulta aktivistilta maisteri P.J. Hynniseltä lisätietoja siitä, mitä oli tekeillä. Isänmaallisessa kodissa kasvaneena hän suuresti lämpeni asialle haluten itse lähteä Saksaan, mutta perheellisenä miehenä hänen kuitenkin täytyi tästä aikeestaan luopua. Sukua edusti kuitenkin Lockstedtissa kolme Sippolan veljeä. Helsingistä Sippola siirtyi ensin Lappajärvelle tehden jo sielläkin herätystyötä. Sitten hän, kuten sanottu, muutti Ylistaroon, missä hänellä oli suurehko urakkatyö, nim. Ylistaron säästöpankintalon rakentaminen.

Erikoisen maininnan ansaitsee leski-emäntä Maria Herttua (o.s. Ojari), jonka asunto oli aivan lähellä Vihtori Herttuan maatilaa ja jonka Selma-niminen tytär oli joutunut naimisiin tunnetun ylihärmäläisen aktivistin J.S. Kivimäen kanssa. Maria Herttua oli harvinainen nainen, lämpimän isänmaallinen, rohkea ja pelkäämätön, jonka pienessä asunnossa pakomatkoilla kulkevat aktivistit ja Suomessa vierailleet jääkärit saivat taatun turvapaikan ja mitä äidillisimmän hoivan. Hän oli niitä ihailtavia naisia, jotka jo varhain ymmärsivät Suomen itsenäistämisen kalliin asian ja jotka omalta osaltaan olivat sen hyväksi valmiit kaikkensa uhraamaan.

Varsinaisen sysäyksen sai jääkäriliike Ylistarossa vasta lokakuun jälkipuoliskolla 1915, kun lääketieteenkandidaatti Jussi Malkämäki – itsekin ylistarolainen – ilmestyi A.K:n lähettämänä paikkakunnalle ruveten sytyttämään miesten mieliä. Sellaiset miehet kuin Sippola, Herttua ja Kärnä-vainaja eivät tarvinneet muuta kuin hetkellisen henkilökohtaisen kosketuksen, kun he jo olivat valmiit uhrautuvaan ja rohkeutta kysyvään toimintaan.

Ylistaron aktivistit kokoontuivat pari kertaa nykyisen suojeluskuntatalon yliskamarissa. Ylistaron Kansallisseura omisti silloin tämän talon, jota lyhentäen sanottiin Y.K:n taloksi. N.s. asianharrastajat karisivat pian pois, jotavastoin Ahto Sippola, Vihtori Herttua ja Aukusti Kärnä, tuo varma kolmivaljakko, kiteytyivät yhä enemmän yhteen. Maanviljelijä Matti Malkamäki, joka asui verraten etäällä kirkonkylästä, toimi taas enemmän lapualaisten yhteydessä.

Silmäillessämme Ylistaron jääkäriluetteloa huomaamme siinä vain 9 miestä, ja niistäkin oli Iivari Alanko Erkki V. Viitasalon värväämä. Sitäpaitsi 1 mies saapui vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli joutunut siviiliin. Tämä ei kuitenkaan todista sitä, että värväystyötä olisi Ylistarossa hoidettu heikommin kuin monessa muussa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä ja että Ylistaron nuoret miehet olisivat olleet Saksan-matkalle muita haluttomampia. Värvärit tekivät kyllä tehtävänsä, mutta he osuivat saamaan ensimmäisellä kerralla erittäin arkoja kuljettajia, jotka turmelivat koko asian.

Keskitalvella Herttua ja Kivimäki olivat värvänneet 11 miestä, ja muualta tulleita oli kolme; 14 miestä odotti siis lähtöä Herttuan kamarissa, jossa heille annettiin viimeisiä ohjeita. Mutta joukon johtajaksi lupautunut ei sitten illalla tullutkaan kokoontumispaikkaan Ruuskalaan, vaan jäi veljensä peloittamana pois koko yrityksestä. Sama pelko oli tarttunut myöskin kyytimiehiin, vaikka heidän piti olla oikein valiomiehiä, sekä jo värvättyihin miehiin. Lähtöpuuhista ei siis tullut sen valmiimpaa. Tässä tilaisuudessa Jussi Malkamäki otti pojilta, joiden lähdöstä ei tullut mitään, sukset pois ja kokoili niitä vielä kylältäkin vieden sitten J.S. Kivimäen kanssa suksikuorman Ylihärmän Lehtivuoreen Saksaan-menijäin käytettäväksi.

Näin oli värväystyö Ylistarossa saanut surmaniskun. Nuoret miehet hajaantuivat koteihinsa alkaen jutella yhtä ja toista varomatonta. Eikä olisi ollut mikään ihme, jos asiat olisivat joutuneet santarmien tietoon – värvääjien päänmenoksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Mutta kun myös väestö osoittautui äärimmäisen varovaiseksi ja epäileväksi, oli luonnollista, että värväystyö Ylistarossa, kuten sanottu, tyrehtyi alkuunsa.

Arkamielisyys aiheutti päällepäätteeksi sellaisen kaksinaamaisuuden, että miehet, jotka olivat olevinaan jääkäriliikkeen ystäviä, salassa kylvivät nuorten miesten mieliin kaikenlaisia epäilyjä, joten tuo suuri ja tärkeä asia täydellisesti sotkeutui, Voimme ymmärtää, että Ylistaron aktivistit olivat kuohuksissaan.

Joku pienehkö ryhmä – viitisen miestä – sentään tuli vielä muualta. Heidät opastettiin Ylihärmän Kivimäkeen ja sieltä edelleen. Mainittakoon sekin, että Aukusti Kärnä, jonka velikin oli jo Saksaan lähtenyt, uskalsi kehoittaa erästä Venäjän väessä palvelevaa sotilasta Lennart Talasmäkeä, joka haavoittuneena oli lomalla kotipitäjässään, myöskin lähtemään Lockstedtin poikien riveihin. Tämä venäläiseen komentoon kyllästynyt nuori mies ottikin kehoituksen varteen lähtien Tornion kautta yrittämään rajan yli. Vastikään muutetut säädökset vaikuttivat, ettei Talasmäki onnistunutkaan aikeessaan, joten hänen täytyi palata takaisin. Vähän myöhemmin kävivät, kuten olemme kertoneet, värväämään tulleet Antti Isotalo ja J.S. Kivimäki Kärnän pyynnöstä kaappaamassa miehemme, ja siinä seurassa täytyi päästä perille. Talasmäki toimitettiin viimeisten joukossa Kemin kautta rajan yli ja sieltä Lockstedtiin, minne hän saapui 12.I.1916.

Ylistarosta sai myös palokunta-nimi ja -aatekin alkunsa. [Syksyllä 1915 paloi siellä maanviljelijä Torkon suurehko riihirakennus, ja sammutustyöhön kokoontui paljon miehiä. Silloin heräsi Ahto Sippolan mielessä ajatus, että palokunnan toiminnan varjollahan voitaisiin miehiä saada muulloinkin kokoon ja että tällöin sopisi opettaa heille sotaliikkeitä. Mitäs muuta kuin tuumasta toimeen! Palokunnan ensimmäiseen perustamiskokoukseen tosin ei tullut muita kuin tuo vanha, luja, horjumaton kolmikko: Sippola, Herttua ja Kärnä. Mutta asia pidettiin kuitenkin mielessä. Jussi Malkamäki ehdotti kesäkuun lopulla 1917 pidetyssä kokouksessa toimintamuodoksi voimisteluseuraa, mutta Ahto Sippolan ehdottama palokuntamuoto katsottiin sopivammaksi. Aatetta levitettiin sitten naapurikuntiinkin. – Vasta heinäkuun 12. p:nä 1917 toteutettiin Ylistarossa tämä Sippolan ja toisten Ylistaron aktivistien kaunis ajatus perustamalla palokunta, jonka ensimmäiseksi johtajaksi tuli voimistelunopettaja Arvo Viluksela. – Jo aikaisemmin oli Jussi Malkamäki kotikylässään perustanut voimisteluseuran, joka entisen rakuuna-aliupseeri Heikki Hirvilammin johdolla harjoitteli sotatemppuja.]

Helmikuun 5. p:nä, Runebergin päivänä v. 1916 soitettiin Lapualta Ylistaron pappilaan, missä Ahto Sippola silloin asui:

"Halloo, täältä tulee kuusi lapualaista! Pöytä koriaksi, niin että notkuu."

"Joo joo, tervetuloa vain!" kuului isännän reipas vastaus.

Hetken perästä ajoikin pappilan pihalle kaksi hevoskuormallista iloisia, toimintatarmoa uhkuvia miehiä. Siinä tulivat maanviljelijät Vihtori Kosola, Aukusti Antila ja Esa Viitala, eläinlääkäri Jukka Talvitie, ylioppilas Jussi Malkamäki ja Lapualle Saksasta vastikään saapunut jääkäri Matti Nevanperä. Isoakyröä edustivat eläinlääkäri Aarno Durchman, tohtori Helmeri Paavola ja ylioppilas Eino Kontsas. Isäntänä toimi Ahto Sippola, ja mukana olivat tietysti myös Vihtori Herttua ja Aukusti Kärnä. Muitakin ylistarolaisia oli tähän rohkeiden miesten seuraan kutsuttu, mutta santarmien aiheuttama pelko oli niin suuri, ettei heitä saatu tulemaan.

Oli selvää, että tällainen joukko samanmielisiä, rohkeita itsenäisyysmiehiä, ei ollut tullut koolle turhan takia. Lapuan Kosolasta oli päätetty tehdä tärkeä Etelä-Pohjanmaan etappikeskus, ja ensimmäiset nuoret miehet oli jo lähetetty Voltin Isostatalosta rannikolle ja Merenkurkun ulapoille "pitkän matkan" pää silmämääränään. Nyt oli vain neuvoteltava siitä, olisiko suostuttava A.K:n vaatimukseen, että reitit ja etappipaikat olisi järjestettävä koko maata käsittäviksi.

Päätös oli myönteinen. Paljon muitakin värväystä, reittejä ja yleensä toimintaa koskevia asioita pohdittiin vilkkaasti. M.m. sovittiin, että muutamien päivien kuluttua pidettäisiin Lapualla uusi kokous, mihin koetettaisiin saada koko maakunnan aktivistien edustajia ja missä neuvoteltaisiin entistä pontevamman yhteistoiminnan aikaansaamisesta.

Kokouksen osanottajat siirtyivät sitten myöhemmin Vihtori Herttuan luo, missä hauskaa ja rohkaisevaa yhdessäoloa jatkui aamutunneille.

Eteläpohjalaisten kunniaksi mainittakoon vielä, että heinäkuun 7. p:nä 1917 pidettiin Ylistarossa suuri meijeriliiton kokous, jossa Valion johtaja Parvela piti valtiollisen puheen. Ja samassa tilaisuudessa Ahto Sippola rohkeni julkisesti tuoda esiin sen ylvään ajatuksen, mikä oli jääkäriliikkeen miesten toiminnan suuri päämäärä, nim. että Suomen täytyi päästä kokonaan irti Venäjästä. [Kts. "Routaa ja rautaa IV": Suomussalmen samaa tarkoittava kokous 7.IV.1917.]

Sippolan esityksestä valittiin toimikunta laatimaan eduskunnalle ja hallitukselle esitettävää julkilausumaa Suomen julistautumisesta täysin itsenäiseksi. Kokous valitsi tämän lausuman perillesaattajiksi maanviljelijä Matti Malkamäen ja rakennusmestari Ahto Sippolan, jotka heti matkustivatkin Helsinkiin. Eduskunnan silloinen puhemies Kullervo Manner otti miehemme ystävällisesti vastaan kiittäen eduskunnalle annetusta hyvästä neuvosta, mutta Suomen hallitusmiehet pelkäsivät mikä mitäkin. Toiset olivat kauhuissaan arvellen, että moisella esityksellä menetettäisiin länsivaltojen sympatiat. Toiset taas olivat kyllä periaatteessa adressissa lausutun suuren asian puolella, mutta olivat aivan neuvottomia siihen nähden, miten asia voitaisiin käytännöllisesti toteuttaa, kun Suomella ei ollut omaa armeijaa. Silloin nämä lujat Pohjanmaan miehet sanoivat, että armeija oli juuri syntymässä ja että olipa jo ylipäällikkökin tiedossa – Hindenburg!

Olihan tästä kyllä vielä pitkä askel armeijan luomiseen – eikä vielä aseitakaan ollut muuta kuin noita nuijamiesten aikaisia – eikä myöskään Hindenburgin nimittäminen ylipäälliköksi ollut noin vain kädenkäänteessä toteutettavissa, mutta Pohjanmaan ja yleensä jääkäriliikkeen miehillä oli uskoa, mikä kansamme silloisten johtomiesten suurelta osalta puuttui. Ja "usko ei anna häpeään tulla", kun sen kohteena on suuri ja oikea asia ja kun se pohjautuu kansojen kaitsijaan, taivasten Herraan.

Ilmajoki.

Ilmajoelta lähti jääkäripataljoonaan vain 5 miestä. Veljekset Yrjö ja Eero Könni työskentelivät siellä, ja kunnallisneuvos K. Lanne oli jääkäriliikkeelle hyvin myötämielinen. Ehkäpä värväys jäi heikonlaiseksi siitä syystä, että juuri ne henkilöt, joita oli värväreiksi ajateltu, itse lähtivät Saksaan. Niinpä meni ylioppilas Yrjö Könni (nyk. jääkärimajuri) jo helmikuun lopulla rajan yli saapuen Lockstedtiin 3.III.1916. Hänen seurassaan kulkivat ylioppilaat H.E. Hannuksela (nyk. jääkärieverstiluutnantti) Nilsiästä ja Into Salmio (nyk. jääkärieverstiluutnantti). Yrjö Könni ei ottanut ketään saattomiestä, valitsi vain rekensä eteen vanhan kotomielisen "Harmaan", ja niin miehemme lähtivät Ylihärmään J.S. Kivimäen luo. Matkan päässä "Harmaata" vähän syötettiin ja käännettiin se sitten kotiin päin ohjakset sopivalla tavalla sidottuina. Omine valtoineen se kaikella kunnialla palasi kotiin. – Kunpa ylistarolaisetkin olisivat huomanneet lainata tuon "Ilmajoen etappimiehen" antaen sen vain kolmesti kyyditä miehet Ylihärmään, niin kaikki olisi mennyt hyvin!

Kurikka.

Kurikassa toimi erittäin intomielisesti konttoristi Jaakko Kuivanen. Häntä tukivat sekä aineellisesti että henkisestikin sahanomistaja Juho Korpela ja Kauhavalta kotoisin oleva maanviljelijä Kalle Varpula, joka tilapäisesti tällöin oleskeli Kurikassa ja itse pian lähti Saksaan.

Ennen Saksaan-lähtöään Varpulakin oli värväystyössä mukana ollen puhelimitse yhteydessä Kauhavan Ville Orrenmaan kanssa. Silloin tällöin soi Orrenmaan puhelin:

"Ostetaanko vielä rukiita?"

"Kyllä!"

"Ostetaanko niitä enemmänkin?"

"Anna tulla vain", vastaili Orrenmaa.

Kurikasta ei kyllä lähtenyt muuta kuin 8 "ruissäkkiä", mutta ne olivatkin täysipitoista "tavaraa".

Mainittakoon myös, että liikemies Korpelan suuri myötämielisyys jääkäreitä kohtaan ilmeni m.m. siten, että hän lahjoitti jokaiselle Kurikasta lähteneelle jääkärille näiden palattua Saksasta 5,000 markkaa.

Jalasjärvi.

Jaakko Kuivasen vaikutus näyttää ulottuneen Jalasjärvellekin. Myöskin maanviljelijä Tuomas Luopajärvi oli jääkäriliikkeen ystävä. Jalasjärveltä lähti vain 3 miestä, mutta kaikki ne palasivat isänmaatansa vapauttamaan.

Kauhajoki.

Kauhajoella ei ilmennyt minkäänlaista toimintaa jääkäriliikkeen merkeissä. Sieltä kotoisin oleva ylioppilas Emil Rimala (nyk. jääkärimajuri) lähti kyllä Saksaan, mutta Helsingistä käsin, saatuaan herätteen sikäläisissä ylioppilaspiireissä.

Seinäjoki.

Tästä taajaväkisestä yhdyskunnasta ja pitäjästä ei lähtenyt Saksaan ainoatakaan miestä. Se tuntuu melkein arvoitukselta, sillä siellä vaikutti ainakin kaksi erinomaista miestä. Jo kesällä 1915 oli tuo väsymätön isänmaanystävä Juho Ekola käynyt Seinäjoellakin onnistuen värväämään jääkäriliikkeen työhön ja toimeen "Muurahaiset"-nimisen meijeriliiton sihteerin ja neuvojan Väinö Ahvenaisen. Tämä teki asian tunnetuksi varsinkin "Muurahaiset"-liiton piirissä ja laajalla alalla koko Etelä-Pohjanmaalla. Hän kyllä oli enemmän maaperän muokkaaja ja etappimies kuin värvääjä. Myöskin on muistettava, että etappikeskuksissa, jollainen Seinäjokikin oli sijaiten tärkeässä rautateiden solmukohdassa, oli värväys oikeastaan kiellettyä, jotta etappityö saisi rauhassa jatkua. Joskaan värväyskieltoa ei juuri missään aivan jyrkästi noudatettu, lienee kuitenkin mainitsemamme Seinäjokea koskeva arvoitus sen avulla selitettävissä. Monet ovat joka tapauksessa ne nuoret miehet, jotka kiitollisina tunnustavat Ahvenaisen valaisijakseen, ja tavallaan hän oikeastaan olikin värvärien värväri, samaan tapaan kuin Juho Ekola ynnä muutamat muut.

Poliisikonstaapeli Yrjö Honkavaara, joka oli päivystävänä konstaapelina Seinäjoen asemalla, oli myöskin jääkäriliikkeen mies. Saatuaan santarmien tai muiden kautta tietoja aktivisteja uhkaavasta vaarasta hän aina ilmoitti ne asianomaisille. Niinikään häh koetti lievittää Seinäjoella valtiollisten vankien asemaa.

Kauhava.

Kauhavalla perustettiin v. 1881 maamme ensimmäinen nuorisoseura "Kauhavan nuorisoyhtiö". Sen perustajajäseniä olivat kaivertaja Matti Sippola [Matti Sippolan pojista otti 9 osaa vapaussotaamme. Kaksi näistä oli punaisten vankina Helsingissä ja kolme oli jääkäreinä, joista yksi kaatui vapaussodassa ja toinen kuoli vähän sen jälkeen] ynnä lyseolaiset K. Näykki ja J. H. Kala sekä pari muuta nuorta miestä. Kaivertaja Matti Sippola valittiin "yhtiön" puheenjohtajaksi, joka sitten suurella innolla alkoi kyntää uranuurtajan vaikeasti ajettavaa vakoa. Suomen nuorisoseura-aate on siis Etelä-Pohjanmaalla syntynyt ja siellä se myös vähitellen kasvoi erikoislaatuiseksi, kansan syviä rivejä kohottavaksi sivistystekijäksi, josta sitten vähitellen kehittyi nykyjään koko maan käsittävä nuorisoseuraliike. – Nuorisoseurat ovat isänmaallista mielialaa kohottamalla raivanneet maaperää jääkäriliikkeellekin ja osaltaan kasvattaneet sitä valmiutta, mikä on ollut välttämätöntä itsenäisyytemme saavuttamiseksi.

Kesällä 1915 tapaamme Juho Ekolan jääkäriliikkeen asioissa Kauhavallakin. Hän kääntyi suoraa päätä maanviljelijä Heikki Ville Orrenmaan ja tämän veljen, silloisen ylioppilaan Kaappo Orrenmaan puoleen hyvin tietäen, että Ville Orrenmaa oli jo nuorena aktivistisesti toiminut venäläissortoa vastaan.

Kun sitten myöskin kansanedustaja Ernst Saari kehoitti Ville Orrenmaata ryhtymään työhön Kauhavalla, otti tämä värväystoiminnan johdon käsiinsä. Itse hän toimi kirkonkylässä saaden Alakylästä apulaisikseen kaksi asiaan innostunutta miestä, maanviljelijät Atte Sippolan ja Ville Näykin.

Värväystyölle oli suureksi eduksi se, että Kauhavan järjestysviranomaiset nimismies Valter Bremeristä lähtien olivat jääkäriliikkeelle yleensä myötämielisiä. Nimismies katsoi itsenäisyysmiesten toimia sormiensa läpi, ja kaikki poliisit suoraan sanoen kannattivat asiaa, varsinkin konstaapeli Jaakko Hoisko, joka kerrassaan tuki värväreitä. Tästä huolimatta tahi juuri tämän takia Kauhavan värvärit tekivät työtänsä järkevän varovaisesti, sillä santarmien muualta lähettämiä urkkijoita saattoi ilmestyä Kauhavallekin koska tahansa.

Saksaan-menijäin matkarahoja Orrenmaa sai Juho Ekolan välityksellä. Riippuen asianhaaroista annettiin lähteville 25-50 markan suuruisia matka-avustuksia miestä kohti; varakkaat kulkivat omalla kustannuksellaan.

Ensimmäiset Saksaan-menijät saapuivat Lockstedtiin 27.XI.1915, mutta suurin osa lähti v:n 1916 tammi-, helmi- ja maaliskuussa. Kauhavalta lähti 18 miestä ja värvätty jääkäriaines oli yleensä hyvää.

Saksaan pyrkiessään 6 miestä meni rajan yli pohjoisia teitä ja 12 teki tuon perin vaivalloisen matkan Merenkurkun yli. Kauhavalta he kulkivat Liinamaan kautta Välitalonkylään, missä yhtyivät Voltista tuleviin jatkaakseen näiden kanssa matkaa rannikolle – ja eteenpäin. Välitaloon pojat menivät enimmäkseen omilla hevosillaan; vain pari kertaa oli monttööri Jalmari Pajulahti kyyditsemässä joitakuita Orrenmaan hevosilla. Kauhavalaisen jääkärin Jalmari I. Kosolan mukaan kerromme myöhemmin ensimmäisen Etelä-Pohjanmaalta Merenkurkun yli kulkeneen retkikunnan vaaralliset vaiheet.

Paikkakunnan asukasten myötämielisyyden suojaamina Kauhavan aktivistit saivat yleensä toimia rauhassa. Mutta vähän ennen Venäjän vallankumousta tehtiin Ville ja Kaappo Orrenmaata vastaan ilmianto, jonka johdosta Ville Orrenmaa pakoili jo yhden vuorokauden. Vallankumous ehkäisi kuitenkin enemmät toimenpiteet.

H.V. Orrenmaan rinnalla emme saa unohtaa mainitsematta hänen puoliso-vainajatansa Maiju Orrenmaata, joka koko sielullaan tuki miehensä itsenäisyystoimintaa.

Kauhavan jääkärien kunniakkaasta rivistä kutsumme tässä esiin ainoastaan jääkäriluutnantti Reino Ilmari Vuolteen, jonka muistoa Kauhava ja kauhavalaiset jääkärit syystä syvästi kunnioittavat. Tämä puhdas, lujaotteinen nuorukainen toteutti jääkärien ja aktivistien tuolle konnamaiselle ilmiantajalle ja santarmien kätyrille Nikolai Syynimaalle langettaman tuomion ampumalla hänet Alahärmän Mäenpäässä vanginkuljettajan tuvassa marraskuun 16. p:nä 1917. Vapaussodassa Reino Vuolle ennätti ainoastaan Vilppulaan saavuttaen siellä 4.II.1918 sankarikuoleman.

Lapua.

Lapua on jo keskeisen asemansakin takia Etelä-Pohjanmaan huomattavimpia pitäjiä. Se sijaitsee Lapuanjoen ja siihen etelästä yhtyvän Nurmonjoen ympärillä ja on maamme tasaisimpia seutuja, siis Etelä-Pohjanmaan tyypillinen edustaja. Vain Simsiönvuori muodostaa silmäänpistävän poikkeuksen kohoten noin 100 metriä ympäristöjään ylemmä. Lapuan asukasluku oli kirkonkirjojen mukaan v. 1924 yhteensä 14,005 henkeä. V. 1920 oli pitäjässä asuvia 11,087 ja poissaolevia 2,581 henkeä. Lapuan huomattavin, kirkon ympärille ryhmittyvä Isokylä muistuttaa monessa suhteessa kaupunkia; asutus-alue on laaja ja asukasmäärä 3,000:n paikkeilla.

Lapualaiset ovat monessa suhteessa tulleet historiallisesti kuuluisiksi nuijasodasta nykypäiviin saakka. He ovat aina olleet rohkeita, selvänäköisiä, oikeamielisiä ja isänmaataan palavasti rakastavia.

Syksyllä 1915 kävi tuo väsymätön itsenäisyysmies Juho Ekola myös Lapualla kehoittaen ryhtymään määrätietoiseen työhön sekä huomauttaen, että Suomen kohtalon hetki oli aivan oven edessä. Hän meni ensin tapaamaan entistä opettajaansa K. Mobergia ennen kaikkea tiedustellakseen, keiden puoleen hänen olisi Lapualla parhainta kääntyä. Moberg, joka osoittautui Ekolan hämmästyttävän rohkeille suunnitelmille hyvin myötämieliseksi, kehoitti tätä ensin käymään kruununvouti Bruno Wikmanin puheilla ja sitten kääntymään Vihtori Kosolan puoleen, jonka Moberg sanoi olevan "kovin tulisieluisen miehen".

Ekola noudattikin neuvoa. Mutta kun kruununvouti ei ollut kotona, meni hän Kosolaan. Aluksi Ekola tapansa mukaan varovasti jutteli m.m. Venäjän kärsimistä tappioista sekä viittasi siihen, että Suomella ehkä voisi olla mahdollisuuksia irtaantua vihatusta sortajastaan. Vihtori Kosola vastasi innostuneena olevansa aivan samaa mieltä. Tällöin Ekola pyysi, että Kosola ottaisi järjestääkseen värväyksen Lapualla. Kosola suostui, ja näin hänestä tuli Lapuan päävärväri.

Olemme jo tutustuneet A.K:n lähettämään värväriin, silloiseen lääketieteenkandidaattiin Jussi Malkamäkeen, jonka koti, Malkamäen talo, tosin sijaitsi Ylistarossa, mutta aivan Lapuan rajalla, ja joka juuri Lapuan keskeisen aseman ja myös rautatien läheisyyden tähden katsoi parhaaksi ottaa "pääkortteerikseen" Lapuan Kosolan, tehden sitten sieltä käsin matkoja pitkin koko Etelä-Pohjanmaata aina rannikkoa myöten. Malkamäestä, joka jo ennen lokakuun puoliväliä saapui paikkakunnalle, Kosola sai uskollisen työtoverin. Oli selvää, että yhteiseen, suureen, työtä, vaivaa ja rohkeutta kysyvään tehtävään tarvittiin useiden muidenkin isänmaallisten miesten apua ja tukea. Tällaisista Lapualla ei ollutkaan puutetta. Ennen pitkää saatiin monta lujaa ja päättävää miestä jääkäriliikkeen uskollisiksi työmiehiksi.

Niinpä onnistui Kosolan ja Malkamäen saada maanviljelijät Esa Viitala, Aukusti Antila, Ville Tiitu ja eläinlääkäri J.S. Talvitie ynnä pientilallinen Aukusti Malmi mukaan. Vihtori Kosolan veli, ylioppilas Ville Kosola, joka tuttava- ja sukulaispiirissä oli jo aikaisemmin tehnyt isänmaallista valistustyötä, oli itseoikeutettu Lapuan aktivistien joukkoon ja rupesikin Viitalan ynnä Antilan kanssa heti värväämään. Ville Kosolan itsenäisyystyö päättyi kuitenkin jo helmikuun alussa 1916, jolloin hän lähti Lockstedtiin.

Maanviljelijä Antila oli liikkeen parhaita työntekijöitä. Luonteeltaan hän oli rauhallinen ja tarmokas. Hänessä jos kenessä eli horjumaton usko siihen, että jääkäriliike onnistuisi ja että Suomi pääsisi itsenäiseksi. [Valitamme suuresti, että Aukusti Antila, Esa Viitala, nimismies Ossi Hjelt, rovasti Vilhelmi Malmivaara ynnä monet muut huomattavat itsenäisyysmiehet ovat jo poistuneet haudan lepoon, joten kertomuksemme heidän toiminnastaan supistuu hyvin vähään, useinkin pelkkään nimeämiseen.] Esa Viitala – vanhana merimiehenä äärimmäisen rohkea ja seikkailunhaluinen – oli etappityössä Vihtori Kosolan "oikea käsi". Eläinlääkäri Jukka Talvitie oli niinikään mies paikallaan, joka, kuten myöhemmin näemme, "Lapuan tapausten" yhteydessä näytteli huomattavaa osaa ja jonka monivaiheinen pako oli mitä kiintoisin.

Jo Kosolan luo tekemällään matkalla Juho Ekola kääntyi myös kauppias E.V. Leskelän ja meijerinisännöitsijä Lauri Hirsjärven puoleen. Molemmat suhtautuivat asiaan myötämielisesti luvaten toimia. Seurauksia pelkäämättä Leskelä olikin sitten työssä mukana antaen m.m. huoneistonsa tuon kuuluisan Lapuan kokouksen käytettäväksi. Hirsjärvi niinikään toimi erittäin tehokkaasti sekä omalla paikkakunnalla että Lapuan ulkopuolellakin.

Kauppias Leskelän kehoituksesta Ekola meni asioita selvittämään myös kansanedustaja, maanviljelijä Ernst Saarelle [punaiset surmasivat Saaren vapaussodan aikana Tampereella], jota jo Malkamäki ja Kontsas olivat puhutelleet. Tämä lupasikin ruveta värväämään toimien sitten määrätietoisesti aktivistien riveissä.

Lapuan aktivistien kunniakehään on sijoitettava myös nimismies Ossi Hjelt. Niin virkamies kuin olikin ja vielä päällisiksi poliisiviranomainen, ei Hjelt tyytynyt asioita vain sormiensa läpi katsomaan, vaan hän otti osaa suorastaan työhönkin antaen kaiken turvansa, tukensa ja apunsa isänmaan suurelle asialle. Kaiken, mitä hän virallisen kirjeenvaihdon perusteella tiesi, hän ilmoitti aktivisteille, ja hänen käyttäytymisensä santarmien eksyttämiseksi oli luistavan luontevaa. Hjelt oli myöskin usein läsnä aktivistien kokouksissa.

Myöskin kunnallisneuvos Oskari Lahdensuo kuului Lapuan aktivisteihin ottaen osaa kokouksiin ja huomattavan anteliaasti tukien liikettä taloudellisesti.

Niinikään oli vapaussodan sankari Matti Laurila vanhempi myöhemmin jääkäriliikkeen miehiä; hänen oma poikansakin Matti Laurila nuorempi liittyi jääkäripataljoonan riveihin. [Nyk. piiripäällikkö ja jääkärieverstiluutnantti.] Jääkäriliikkeen kannattajiin kuuluivat myös maanviljelijät Kustaa Lahdensuo ja Nestori Lapinjoki.

Edelleen on mainittava Lapuan kirkkoherra, rovasti Vilhelmi Malmivaara-vainaja, jonka isänmaallinen mieliala suuresti rohkaisi Lapuan ja koko Etelä-Pohjanmaan itsenäisyysmiehiä. Kun Jussi Malkamäki meni hänen luokseen puhumaan jääkäriliikkeestä kertoen hänelle kaikki suoraan, sanoi Malmivaara liikuttuneena: "Tämä on Jumalan työtä". Hänen kerrotaan Lapuan kirkossa ja varsinkin seuroissa toisinaan pitäneen niin isänmaallisen-aktiivisia saarnoja, että Lapuan värvärit oikein pelkäsivät hänen puolestaan. Kerran saapui Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle eräs arvovaltainen poliitikko varoittamaan ihmisiä jääkäriliikkeestä. Hän tuli Malmivaaran luo kehoittaen tätä kutsumaan muutamia Etelä-Pohjanmaan edustavia miehiä pappilaan. Malmivaara suostui pyyntöön. Kun sitten tuo esiintyjä tuli puheessaan siihen kohtaan, että jääkäriliike – isänmaalle muka vaarallisena – olisi tukahdutettava, niin rovasti Malmivaara keskeytti puhujan lausuen tähän tapaan:

Katso tätä Lapuanjokea, joka nyt on jäässä ja tyyni; mutta tule katsomaan sitä myös silloin, kun on kevätvetten aika. Silloin se on väkevä ja voimakas, silloin sen voimaa ei kukaan voi estää eikä suistaa. Samoin on myös näiden jääkäreiksi lähtevien nuorten miesten laita: Niitä ei voi kukaan estää menemästä, sillä heitä vetää sinne sisäinen pakko isänmaan puolesta. Tämän paikkakunnan miehet eivät turhan tähden ole antaneet henkeään – eivätkä anna nytkään. Minä olen asian puolella ja kiellän puhumasta enempää.

Ja siihen päättyi tämän poliitikon jääkäriliikettä vastaan suunnattu puhe Lapualla. Tällaisia "viisaita" oli meidän maassamme jääkäriliikkeen aikana paljon, oppineita miehiä, jotka eivät uskoneet Suomen itsenäisyyden mahdollisuuteen.

Eino Kontsaskin kävi usein Lapualla. Ollen Ernst Saaren hyvä ystävä hän teki kylvötyötään itsenäisyysasian hyväksi, missä vain sai sopivan tilaisuuden.

Tämän vaiherikkaan ja raskaan ajan kuvauksessa emme saa unohtaa, että myöskin naiset olivat itsenäisyystyössä vaikuttavasti mukana. Heidän toimintansa oli useimmiten hiljaista ja huomaamatonta, mutta monta kertaa sitä tärkeämpää. Kuka kykenee mittaamaan niiden kärsimysten suuruuden, joita Pohjanmaan naiset saivat kestää, kun heidän miehensä, poikansa tai muut sukulaisensa joutuivat kolkkoihin vankiloihin tahi maanpakoon! Ja kuitenkin monet heistä – äidit, puolisot, morsiamet, tyttäret ja sisaret – vain lietsoivat rohkeutta ja jatkuvaa tarmoa noihin uhanalaisiin isänmaanmiehiin.

Näiden Pohjanmaan uljaiden naisten joukosta nimeämme Kosolan emännän Eelin Kosolan (o.s. Lahdensuo), jonka toiminta on ollut ihailtavan suurenmoista meidän päiviimme saakka. Voisimme kysyä, mistä johtuu se ääretön toimintatarmo, jota sellaisen kodin kuin Lapuan Kosolan hoitaminen on vaatinut. Siellähän esim. jääkäriliikkeen aikana ruokapöytä sai olla katettuna melkein aina kymmenille vieraille, jotka tulivat ja menivät, olivatpa sitten ystäviä tai vihollisia. On vain yksi ihmeellinen voima, joka tuollaisen tavattoman sekä ruumiillisen että henkisen ponnistuksen voitollisesti kestää: suuri uskova ja toivova rakkaus.

Värväyksen tulos pitäjän asukaslukuun nähden ei ollut erikoisen huomattava. Kaikkiaan lähti Lapualta Saksaan 20 miestä, joista 14 palasi isänmaata vapauttamaan, 5 saapui myöhemmin ja 1 jäi tulematta. Mutta muistettava on, että Lapuan Isokylän Kosolasta muodostui pian etappikeskus, joten aktivistien voimat tulivat varsinkin myöhemmin sidotuiksi pääasiallisesti etappityöhön. Olemme myöskin jo maininneet, että Kemin etapin mentyä tammikuun alussa 1916 tukkoon ja uusien reittien avauduttua Merenkurkun yli Lapuan Isostakylästä tuli helmikuun alusta 1916 koko maata käsittävä etappikeskus ja Kosolan kievarista miesten pääasiallisin vastaanottopaikka.

Lapuan kokous.

Kuten muistamme, päätettiin Ylistaron kokouksessa, että Lapualla oli muutamien päivien kuluttua pidettävä koko maakunnan aktivistien yhteinen tutustumiskokous.

Niin tehtiinkin, ja kokouksen pitopaikaksi kauppias Leskelä luovutti auliisti Kotitupa-nimisen talonsa.

Sinne kokoontui eri paikkakunnilta yhteensä kolmisenkymmentä miestä käsittävä joukko. Miehet saapuivat kokouspaikkaan yksitellen, kaksitellen tahi muuten huomaamatta.

Ahto Sippola kertoo, että läsnäolijat olivat ihmeellisen tunteen valtaamina. Oli kuin nuijasodan johtajien ja Anjalan-miesten haamut olisivat olleet kokouksen menoa seuraamassa, ja jokainen läsnäolleista tunsi saaneensa suurta intoa ja rohkeutta.

Näyttää siltä, että kokouksessa aluksi käsiteltiin useille värväreille ja etappimiehille jo entuudestaan tuttuja asioita. Niinpä mainittiin "Helsingin päämajaan" (A.K:hon), Vaasaan y.m. ylläpidettävät yhteydet. Samoin esitettiin myös se Ylistaron kokouksen myönteinen päätös, että reitit ja etappipaikat tulisivat koko maata – eivätkä siis vain yksin Etelä-Pohjanmaata – käsittäviksi. Niinikään tiedoitettiin, että etappipaikkoihin tultaessa oli tunnussanana lausuttava näytettävän 25-pennisen vuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen numeron summa.

Ilmiantajista ja heidän käsittelystään oli ankara neuvottelu – ja arvattavasti heihin nähden päätettiin noudattaa "Lapuan lakia". Myöskin harkittiin keinoja taskuaseiden hankkimiseksi sekä keskusteltiin maakunnan värväreitä ja etappimiehiä koskevista yhteisistä toimintatavoista, mikä olikin hyvin tärkeätä.

Kun Lapuan kokouksessa oli mukana lukuisa joukko aktiivisesti toimivien paikkakuntien edustajia, muodostui se mielialan kohottajana ja lujittajana erittäin merkitykselliseksi. Värvärit ja etappimiehet tulivat huomaamaan, että saman suuren asian hyväksi työskenteleviä oli paljon; ja yhteisyys antoi voimaa.

Lapualla pidettiin luonnollisesti tarpeen mukaan paljon muitakin kokouksia. Kun esim. evakuoimishuhu levisi paikkakunnalle, kokoonnuttiin Leskelän Kotituvalle. Kokoukseen kutsuttiin miehiä myös Lapuan sivukylistä ja siellä otettiin keskusteltavaksi, miten olisi toimittava, jos venäläiset rupeaisivat evakuointia toteuttamaan. Päätettiin, että venäläisten aikeet mikäli mahdollista, oli tehtävä tyhjäksi ja että esim. maanviljelystyökalut oli pihamailta ja säilytyspaikoista hajoitettava pitkin vainioita, jotteivät ne häviäisi talojen ja kylien mahdollisessa palossa. Sovittiin myöskin siitä, mihin metsiin ihmiset ja karja siirrettäisiin sekä miten viljat salattaisiin ja säilytettäisiin. Siitä oltiin myös yksituumaisia, että miesten oli taisteltava polttajia vastaan.

Pian koittivat kovat ajat, jolloin voimaa ja pettämätöntä rohkeutta tarvittiin. Vihollinen hiipi jo Lapuan itsenäisyysmiesten kintereillä.

Viholliset virittävät Lapualla ansan.

Helmikuun alkupuolella 1916 sattui Lapualla outo tapaus, jonka tarkoituksena oli saada Lapuan aktivistit ansaan. Aamujunassa tuli Lapuan asemalle mies, joka oli ollut piilossa III:n luokan vaunussa sohvan alla. Hänellä oli päässä valkoinen lakki ja yllään valkoinen villapaita. Kun juna oli pysähtynyt, lähti mies piilopaikastaan juosten Kuoppalan makasiinin alle. Useita santarmeja ja joukko muitakin tuntemattomia miehiä lähti häntä seuraamaan. Tällöin herätti huomiota, että vaikka santarmit olivatkin koettelevinaan saada miestä pois makasiinin alta, he yleensä pälyilivät sivuilleen ja näyttivät hyvin levollisilta. Lopulta he poistuivat käskien Lapuan poliisin vartioida makasiinia.

Iltapäivällä piileskelijä kömpi esille makasiinin alta antautuen vapaaehtoisesti vangiksi, jolloin hänet vietiin vanginkuljettajan luo.

Kun puku kuitenkin viittasi siihen, että hän saattoi olla joku Saksaan-menijä, niin Kosola ja Viitala päättivät pimeän tultua siepata hänet pois vanginvartian hallusta. Mutta kun heillä oli aikaa asiata lähemmin ajatella, tulivatkin he lopulta siihen johtopäätökseen, että kysymyksessä oli ansa. Näin ollen miehemme jättivätkin tuumansa toteuttamatta.

Santarmit veivät sitten miehen mukaansa; ja Lapuan aseman makasiinimies kertoi nähneensä seuraavana päivänä hänet vapaana santarmien seurassa matkalla pohjoiseen päin.

Tämä oli vain viaton alkusoitto siihen, mitä tuleman piti.

Alajärvi–Vimpeli.

Alajärveltä, jonka asukasluku lähenteli 7,000, lähti Saksaan 4 miestä, joista Suomi sai vapaustaisteluunsa vain yhden jääkärin, Kustaa Kujalan. Toinen, Kalle Jung, kuoli Osnabrückin junaonnettomuudessa 16.I.1918. Yksi miehistä palasi vasta vapaussodan jälkeen, ja yksi jäi kokonaan saapumatta.

Alajärvellä oli huomattava itsenäisyysmies, Kauhavalta kotoisin oleva v.t. nimismies Artturi Kästämä, joka teki selkoa asioista kertoen, että miehiä värvättiin Saksaan. Sittemmin Kästämä Helsingistä käsin itsekin lähti Saksaan saapuen Lockstedtiin 8.XII.1915.

Kustaa Kujalakin oli jo marraskuun loppupuolella 1915 kuullut Kästämältä jääkäriliikkeestä, mutta ratkaisun teko lykkäytyi tuonnemmaksi.

Sitten sattui, että Kortesjärven Purmojärvellä oli kilpa-ajot tammikuussa 1916. Kujalan veljen Aaron piti lähteä sinne ajamaan, mutta kun hän tilapäisesti sairastui, niin Kustaa Kujala meni kilpa-ajoihin hänen sijastaan. Kahvia juotaessa Kustaa Kujala tapasi kolme Kortesjärven isäntää. Yksi näistä, komea mies ja pitkä kuin honka, kysyi Kujalalta:

"Onkos sieltä Alajärveltä matkustanut miehiä ulkomaille?"

Kujala vastasi:

"Ei erikoisemmin minun tietääkseni – muuta kuin Kanadaan."

Huomaten heti, mitä kysyjä oli tarkoittanut, lisäsi:

"Sinnehän on pääsy hyvin tiukkaa nykyjään."

Miehet myönsivät tämän. Vähän myöhemmin pitkä mies sanoi Kujalalle kahdenkesken:

"Pitäisi saada paljon miehiä lähtemään!"

Kujala ei vastannut tähän mitään, vaan kyseli yhdeltä ja toiselta, m.m. Suomelan majatalon isännältä, kuka tuo mies oli. Suomela vastasi:

"Se on Nestori Fränti Kortesjärveltä, Saksaan-menijäin värväri."

Suomelalta Kujala sitten kuuli, että tämän poika Eino Suomela oli hänkin lähtenyt.

Kujala ei kuitenkaan tällöinkään tehnyt ratkaisuaan, vaan lähti hevosineen kotiinsa Alajärvelle. Siellä hän ajatteli asiaa, ja hieman houkuttelevalta alkoi jo moinen "ulkomaanmatka" mielessä kangastella. Niinpä hän sitten taas lähti Lapuan ja Voltin kautta Kortesjärvelle mennen illalla ensin Suomelan majataloon yöpyen sinne. Lähellä olevalla nuorisoseurantalolla Kujala tapasi iltamissa joukon nuoria miehiä, jotka ihan suoraan kertoivat päättäneensä lähteä Saksaan. Kujala sanoi silloin heille:

"Olen Kujala Alajärveltä, ja minunkin aikomukseni on lähteä."

Sovittiin sitten, että Kujala menisi kahden kortesjärveläisen pojan kanssa seuraavana yönä Nestori Fräntin luo asiasta tarkempaa selvää ottamaan – päivällähän ei sopinut sellaisia salaisuuksia toimittaa. Miehemme päättivät klo 10:n tienoissa samana iltana tavata toisensa leipuri J.K. Tähtisen luona. Sieltä he sitten hiihtivät viitisen kilometrin matkan Fräntin luo.

Toinen Kortesjärven pojista meni Fräntin akkunan alle kopistelemaan toisten odottaessa sillä aikaa pihalla. Fränti tuli ja raottaen vilpolan ovea sanoi:

"Keitäs te olette, jotka ette anna ihmisille edes yörauhaa?"

Tunnettuaan Kortesjärven pojat hän sanoi heti jatkoksi:

"Tulkaa sitten sisään!"

Kun miehemme astuivat sisään, huomasi Kujala kuun väikkeessä, että huone oli suuri maalaistupa, mutta tulijat johdettiin kuitenkin heti kamariin. Siellä oli pöytä akkunan edessä, seinällä paloi pieni tuikkulamppu ja naulassa riippui kaksi pistoolia – toinen suurempi ja toinen pienempi. Fränti kysyi:

"Oletteko te siis aikoneet matkustaa?"

Kuultuaan myöntävän vastauksen hän – viitaten pistooleihin – lausui:

"Meillä on hyvin lyhyet pykälät ja tuomio. Joka on ilmiantaja ja petturi niin – – –!"

Fränti kysyi vielä:

"Onkos teitä muitakin lähtijöitä?"

"Kuusi kaikkiaan", kuului vastaus.

Fräntin luota palattuaan pojat keskustelivat lähtöhetkestä. Kujala oli kyllä puolestaan heti valmis, mutta Kortesjärven pojat tahtoivat vielä järjestää asioitaan, joten päätettiin lähteä vasta seuraavana iltana. Päivä menikin valmistelupuuhissa, tervailtiin suksia j.n.e.

Kun he sitten juuri olivat lähtöhankkeissa, tuli eräs henkilö ilmoittaen, että Kemin tie oli tukossa, mutta että kulkumahdollisuuksia Merenkurkun yli tutkittaisiin ja että toivottiin siitä päästävän yli, kun joulun ja uudenvuoden tienoissa oli ollut hyvin kovat pakkaset. Samainen henkilö mainitsi vielä, että kuluisi ainakin kaksi viikkoa, ennenkuin reitistä päästäisiin selvyyteen.

Tämän kuultuaan miehet hajaantuivat, ja Kujala päätti palata kotipuoleensa aikoen koettaa koota lisää Saksaan-lähtijöitä. Lappajärven kirkolla hän tapasi talollisenpojan Erkki Juho Hanhikankaan, jonka hän entuudestaan tunsi. Kujala ja Hanhikangas sopivat sitten yöstä ja paikasta, jolloin ja missä heidän tuli tavata toisensa Lappajärven kirkolla.

Sen jälkeen Kujala hiihti Vimpeliin erään tuttavansa häihin. Siellä hän jutteli asiasta luotettaville miehille, m.m. Helge Lassilalle pyytäen tätä vuorostaan puhumaan tuttavilleen ja kehoittamaan heitä lähtemään Saksaan. Häistä Kujala palasi kotiinsa Alajärvelle, mistä hän ei kuitenkaan keksinyt sopivia lähtijöitä.

Lassila puolestaan sai mukaansa erään Lauri Kaunisvesi-nimisen Ullavalta kotoisin olevan nuorukaisen ja erään Joel Pokelan. Kujala ynnä Lassila seuralaisineen yhtyivät lähtien puolenyön aikaan hiihtämään Lappajärven yli siihen sovittuun paikkaan kirkonkylässä, missä Hanhikankaan piti odottaman Kujalaa. Saksaan-pyrkijöitä oli täten koossa 5 miestä.

He suuntasivat matkansa Kortesjärvelle, missä sitten – kahteen eri paikkaan jakaantuneina – lepäsivät päivän. Yön tultua he menivät taas Fräntin luo saadakseen selon matkamahdollisuuksista ja matkarahoja uusille tulokkaille. Fränti oli kovin iloinen, kun miehiä oli tullut lisää, mutta koska hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä reitistä, kehoitti hän poikia hajaantumaan lähitienoille töihin. Näin pojat tekivätkin ollen sitten töissä useita päiviä.

Vihdoin tuli sana, että jonkun pojista pitäisi mennä Fräntiä tapaamaan. Kujala ja Lassila lähtivät yhdessä. Ilmoittaen Merenkurkun jäätyneen sekä antaen lähemmät matkaohjeet Fränti kehoitti poikia hiihtämään kahdessa eri ryhmässä Volttiin.

Näin tapahtuikin. [Aikaisemmin Saksaan aikoneet Kortesjärven pojat eivät tulleetkaan mukaan.] Voltissa miehemme lepäilivät kauppias J.E. Härmäsen luona päivän saaden tältä tietoja teistä y.m. sekä mukaansa talossa ommeltuja lumivaippoja. Illalla heidän oli sitten mentävä Isoontaloon, missä Saksasta kotiutunut jääkäri Antti Isotalo antaisi heille lopulliset ohjeet.

Kun Kujala ja Lassila tulivat Isoontaloon, tapasivat he ensin vanhan emännän Fiina Isotalon. He näyttivät tälle rahan, lausuivat numeroiden summan ja kysyivät, oliko Antti Isotalo kotona. Emäntä vastasi:

"Se on kamarissa; mutta mitäs on asiaa?"

Miehemme ilmoittivat sen, jolloin heidät päästettiin Antin Juo. Tämä tutki ja katseli miehiä hyvin tarkkaan. Sitten hän antoi lyhyet ja selvät ohjeet:

"Sitokaa valkoiset nenäliinat käsivarteen, hiihtäkää vähän hajaantuneina tähän suuntaan" – viitaten kädellään –; "hevoset kyllä saavuttavat teidät ja vievät eteenpäin!"

Ohjeita noudatettiinkin. Maantiellä miehemme tapasivat joitakuita neitosia, jotka pyysivät viemään terveisiä Lockstedtissa oleville tuttavilleen. Poikien hiihdettyä noin tunnin hevoset tulivat liisterekineen, Joihin heidät ilman muuta sijoitettiin. Ja sitten vain vinhaa vauhtia Oravaisten Välitalonkylään ja sieltä rannikkoa kohti.

Tällaista oli värväys. Pojat usein itse huolehtivat joukkonsa karttumisesta. Kun sitten levisi huhu, että miehiä oli lähtenyt salaisia teitä samoamaan, niin toiset seurasivat heidän esimerkkiään. Näin kävi varsinkin Vimpelissä, missä, kuten jo olemme maininneet, tietämämme mukaan ei ollut mitään värväreitä.

Vimpelistä, jonka kotipaikoillaan olevia asukkaita oli noin 3,300 henkeä, lähti Saksaan kaikkiaan 14 miestä. Jääkäriaines ei ollut erikoisempaa; vain 6 miestä palasi isänmaataan vapauttamaan, 2 kuoli Saksassa, 5 palasi vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli joutunut siviiliin. Tulos oli sittenkin hyvä, kun varsinaisia asian valaisijoita ja värväreitä puuttui.

Jepua.

Jepua (ruots. Jeppo) on pieni eteläpohjalainen sisämaanpitäjä, jonka pääosa keskittyy Lapuan- eli Uudenkaarlepyynjoen kummallekin puolelle. Tässä pienessä pitäjässä näyteltiin jääkäriliikkeen aikana suurta osaa. Olemme jo maininneet, kuinka tehtaanomistaja Carl Jonathan von Essen-vainajassa [synt. Jepualla 7.X.1851 ja k. Jepualla 13.XII.1921] maailmansodan puhjettua heräsi voimakas toimintahalu Suomen itsenäistämiseksi. Olemme jo tutustuneet noihin yöllisiin kokouksiin, joita syyskuusta 1914 lähtien alettiin pitää Kiitolassa. Niihin ottivat osaa ensiksikin C.J. von Essen ja hänen perheensä miespuoliset jäsenet konttoripäällikkö Carl Didrik von Essen, insinöörit Jürgen ja Reinhold von Essen sekä konttoristi Gustaf (Gösta) Robert von Essen ynnä vielä pankinjohtaja Vilhelm August von Essen, milloin hän sattui olemaan Kiitolassa. Niinikään oli mukana joitakuita Jepuan aktivisteja, joista C.J. von Essen erikoisesti mainitsee maanviljelijä Daniel Jungarin. Lähipitäjien edustajia oli noissa kokouksissa myöskin. Näistä mainittakoon kortesjärveläinen Nestori Fränti, alahärmäläinen, C.J. von Essenin varsinainen työtoveri Juho Ekola sekä tämän veli maanviljelijä Antti Ekola ynnä konstaapeli Juho Aalto. Varsinkin alkuaikoina oli läsnä vain muutamia harvoja valittuja, joiden isänmaallisuuteen ja vaitiolemiseen voitiin täydellisesti luottaa.

Patronessa Aina Johanna von Essen (o.s. von Essen) [synt. Oulussa 17.VIII.1851 ja k. 17.IV.1932] liikkui talon vakavien vieraiden joukossa noissa salaisissa kokouksissa hyvänä hengettärenä huolehtien vieraanvaraisesti kaikista.

Muista Jepuan aktivisteista, jotka ottivat osaa jääkäriliikkeen hyväksi tehtyyn työhön, mainitsemme seuraavat:

Kauppias ja tehtailija Elias Lönnqvist toimi erittäin uskollisesti. Hänen luonaan täytyi C.J. von Essenin toisinaan poikineen piileskellä. Lopuksi Lönnqvistin, kuten monien muidenkin, täytyi poistua maasta.

Jepuan kirkkoherra E.H. Westergren oli myös koko sydämeltään jääkäriliikkeen mies. Hän ei kyllä osallistunut varsinaiseen työhön, mutta rohkeasti hän otti vastaan jääkärejä ja muita turvaa ja suojaa tarvitsevia; m.m. von Essenit joskus majailivat pappilassa. Ja kun tuli tiukka paikka ja kun kirkkoherrankin apua tarvittiin, niin aina hän oli valmis, kuten esim. Kiitolan murhetapahtumasta kerrottaessa tulemme huomaamaan. Oli hyvin ymmärrettävää, että kirkkoherra Westergrenkin joutui virkavallan ahdistelemaksi saaden toisinaan venäläisiä rajavartioitakin vieraikseen.

C.J. von Essenin vävy, johtaja Lauri Nordgren oli niinikään tarmokkaasti mukana asioissa. Helsingissä asuvana hän ylläpiti yhteyksiä appensa ynnä Helsingin ja Turun aktivistien välillä. Sittemmin hän, von Essenien poistuttua maasta ja Jürgen von Essenin kaaduttua santarmien kuulien lävistämänä, hoiti yhdessä sisarensa neiti Siiri Nordgrenin kanssa Jepuan tehtaan taloutta.

Tehtaan värimestari August Juutilainen ja kutomamestari Adolf Siuko olivat myös jääkäriliikkeen miehiä, aina valmiita näissä asioissa hyvää isäntäväkeään auttamaan. Juutilainen ja Siuko vangittiin – ilmiannettuina värväämisestä – Pietarsaaressa hieman toista viikkoa ennen vallankumousta. Siuko pääsi vapaaksi melkein heti, mutta Juutilainen sai istua noin viikon Vaasan lääninvankilassa, kunnes hänetkin, heti kun vallankumous tuli tiedoksi, yhdessä muiden valtiollisten vankien kanssa vapautettiin.

Vielä mainitsemme työmies Jukka Hautalan, josta jääkäriliike ja von Essenit saivat uskollisen palvelijan. Noin kaksi viikkoa Kiitolan murhenäytelmän jälkeen Hautalakin katsoi parhaaksi seurata Lönnqvistiä Ruotsiin.

Jepuan asemallakin oli aktivisteilla ystäviä, m.m. nuori rautatievirkamies Onni Mahlberg (nyk. Maaperä), joka sydämensä sisimmässä ihaili rohkeita Jepuan itsenäisyysmiehiä ollen teossakin valmis osaltansa vetämään kortensa kekoon.

Kiitola, von Essenien koti, muodostui alun perin Etelä-Pohjanmaan maaseudun, niin suomalais- kuin ruotsalaisseudunkin, itsenäisyysliikkeen keskukseksi. Sieltä ne johtolangat oikeastaan lähtivät, sillä C.J. von Essen nautti kaikkien aktivistien jakamatonta kunnioitusta ja luottamusta. Hän seurasi sitäpaitsi ihailtavan valppaasti jääkäriliikkeen vaiheita, joten hänen puoleensa voitiin kääntyä kaikissa tärkeissä asioissa. C.J. von Essen oli todella Etelä-Pohjanmaan jääkäriliikkeen ylipäällikkö, ja hänen kodissaan pidetyt kokoukset vastasivat jonkinlaista yleisesikuntaa. Jos sattui jotakin erikoista, niinkuin esim. Lapuan tapahtuma, josta myöhemmin kerromme tarkemmin, niin heti lähetettiin viestinviejiä Kiitolaan tiedoittamaan asioista ja neuvottelemaan, mitä kulloinkin olisi tehtävä.

Kiitola oli itsenäisyysliikkeen keskus siinäkin merkityksessä, että sieltä käsin hoidettiin kaikki muihin aktivisti-järjestöihin ylläpidettävät yhteydet sekä hankittiin varoja värväys- ja etappityöhön j.n.e. Yhteyksiä ylläpidettiin Helsinkiin, Turkuun, Kokkolaan, Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn ja Vaasaan.

Helsingin yhteyksien välittäjänä oli pääasiallisesti johtaja Lauri Nordgren, joka neuvottelutarkoituksessa tavallisesti kääntyi maisteri Bertel Appelbergin puoleen.

Raha-asioissa Nordgren oli suoranaisessa yhteydessä tohtori V. Zilliacuksen kanssa käyden tämän luona tavallisina lääkärin vastaanottoaikoina. Tästä Zilliacus olikin hyvin tyytyväinen, sillä monet muut asiakkaat kävivät tapaamassa tätä tunnettua isänmaanystävää ja jääkäriliikkeen rahoittajaa hänen vastaanottonsa ulkopuolella siten saattaen hänen asemansa kovin vaaranalaiseksi. Appensa suosituskirjeiden perustuksella, jotka tri Zilliacus tavallisesti poltti, Nordgren sai rahoja sekä Etelä-Pohjanmaan itsenäisyystyötä varten että myöskin Turussa reippaasti toimivalle virkatalojentarkastaja Vihtori Nikolai Maunulalle (k. 16.XII.1917), joka jonkin aikaa työskenteli läheisessä yhteydessä C.J. von Essenin kanssa.

Myöskin Gösta von Essen kävi usean kerran vuoden 1916 kuluessa jääkäriliikkeen asioissa Helsingissä samoin kuin – niinikään C.J. von Essenin lähetteinä – alahärmäläiset Juho ja Antti Ekola.

Yhteyttä A.K:n ja Jepuan kesken välitti toisinaan C.J. von Essenin toinenkin vävy, insinööri L. Schroderus sekä vielä pankinjohtaja Vilhelm von Essen. Lähetit ja välittäjät neuvottelivat myös Kai ja Sven Donnerin kanssa.

Kokkolassa oli apteekkari K.U. Roos, Pietarsaaressa pankinjohtaja Vilhelm von Essen, Uudessakaarlepyyssä eläinlääkäri K. Laurell ja Vaasassa toimittaja E. Sundqvist ynnä insinööri Fr. Wikman, joiden kanssa Jepuan aktivistit neuvottelivat yhteisistä asioista.

Turussa taas oli virkatalojentarkastaja V.N. Maunula koko paljon kosketuksissa v. Essenien kanssa varsinkin sen jälkeen, kun A.K. julkaisi tunnetun värväyskieltonsa, mutta jo aikaisemminkin. Maunula oli lennokas, toimelias ja häikäilemättömän rohkea. "Nyt niitä Saksaan-meneviä poikia taas sinne tulee", tiedoitti hän puhelimitse m.m. johtaja Nordgrenille Helsinkiin, jonka kanssa hän myös oli paljon yhteydessä. [Maunula hankki Turun lääninhallituksesta kuvernööri Ilmari Vuorisen antamien pidättämismääräysten jäljennöksiä, jotka hän sitten lähetti johtaja Nordgrenille; tämä vuorostaan jätti ne maisteri Bertel Appelbergille. Näin saivat monet aktivistit edeltäkäsin tietää, mikä heitä odotti, välttäen siten vaaran.]

Jo maaliskuun puolivälissä v. 1916 Maunula lähetti pari porilaista poikaa Etelä-Pohjanmaan kautta eteenpäin toivoen, että he pääsisivät sikäläisten johtohenkilöiden yhteyteen ja samalla ilmoittaisivat, että Maunula halusi asettua kosketuksiin heidän kanssaan. Asiasta tulikin tieto Jepuan von Esseneille, joista Gösta von Essen aivan pian matkusti Turkuun Maunulaa henkilökohtaisesti tapaamaan. Tarkoituksena oli tiedoittaa hänelle uudesta, Sydänmaan ja Alavuden asemilta suunnitellusta, Jepualle johtavasta etappi-tiestä sekä samalla ilmoittaa, että Jepualta miehet toimitettaisiin eteenpäin. [On kuitenkin mainittava, että suunniteltua Alavuden–Jepuan reittiä olisi ehkä sittenkin ollut hyvin vaikea saada käyttökelpoiseksi, kuten kohta tulemme näkemään. Joka tapauksessa nämäkin von Essenien toimenpiteet osoittavat heidän jatkuvaa ja suurta tarmokkuuttaan.] Niinikään v. Essen pyysi, että Maunula koettaisi hankkia Saksan laivaston varalle luotettavia pitkänmatkan-luotseja, jotka tuntisivat Ahvenanmaan vedet. Jo tällöin Maunula jätti von Essenille Suomen kaikkia rannikkoalueita koskevia Kemistä aina Pietariin asti ulottuvia venäjän- ja ruotsinkielisiä merikortteja. Sen lisäksi hän antoi tarkat tiedot Ahvenanmerellä olevista Venäjän laivasto-osastoista sekä niiden käyttämistä kulkuväylistä.

Uumajan etapissa Suomen- ja Ruotsin-puolen yhdysmiehenä toimiva jääkäri Einar Wichmann (käytti salanimeä Erkki Mustonen), joka etapin järjestelypuuhissa oli jo aikaisemmin parikin kertaa käynyt von Essenien luona Jepualla, tuli sinne taasen maaliskuun 5. p:nä 1916 sivuutettuaan matkalla Ruotsiin lähteneen C.J. von Essenin tätä kuitenkaan tapaamatta.

Wichmann oli kuullut Voltin–Oravaisten–Holmön reitin tukkeutuneen ja päätti tästä syystä tulla ottamaan tarkemmin selkoa tilanteesta. Kun pysähdys valitettavasti todellakin oli tapahtunut, kehoittivat Jürgen ja Gösta von Essen Wichmannia toistaiseksi jäämään Jepualle, jotta nähtäisiin, miten asiat kehittyisivät.

Wichmann jäikin sinne noin kuukauden päiviksi – ei kuitenkaan toimetonna odottelemaan tilanteen selviämistä, vaan ryhtyen Gösta von Essenin kanssa järjestämään asioita uuteen kuntoon ja myöskin ollakseen oppaana heti käytettävissä, jos tulokkaita kaikesta huolimatta alkaisi saapua.

Vaikka A.K. oli toistaiseksi kieltänyt Saksaan-menijöiden ohjaamisen Merenkurkun etapille, olivat von Essenit edelleen valmiit ottamaan heitä vastaan Jepualle sekä myöskin ohjaamaan heitä eteenpäin. Tässä tarkoituksessa Gösta von Essen matkusti vielä Helsinkiin kehoittaen A.K:ta lähettämään miehiä uutta tietä Jepualle ehdottaen reittiä Alavus–Alajärvi–Jepua. Helsingissä oltiin kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei kukaan värväri voisi toimia kiinni joutumatta ja että venäläisten rauhoittamiseksikin olisi pitkähkö tauko tarpeen.

Gösta von Essen oli hyvin tyytymätön matkansa kielteisiin tuloksiin. Hän oli sitä mieltä, että Etelä-Pohjanmaalla oli uudestaan ryhdyttävä värväämään Jepualta ja lähipitäjistä. Härmän miehet ja insinööri Jürgen von Essen suhtautuivat hyvin epäillen tähän ehdotukseen, sillä ensinnäkin oli varsinkin Alahärmästä ja Kortesjärveltä jo siksi paljon miehiä lähtenyt, ettei heidän mielestään uudesta värväyksestä ollut sanottavia tuloksia odotettavissa; ja toiseksi olivat santarmien ja Vaasan etsivien alituiset vierailut ja monet pidätykset tehneet väestön araksi. Tästä huolimatta Gösta von Essenin innostus oli siksi suuri, että hän päätti lähteä yksin värväämään arvellen, että joskaan hän ei paljonkaan tuntenut väestöä, niin kansa sen sijaan tunsi von Essenien nimen ja maineen tässä asiassa siksi hyvin, että halukkaita Saksaan-lähtijöitä voisi ilmaantua. Kun Wichmann oli jotensakin vapaa, lähti hän mukaan.

Miehemme menivät ensin Kortesjärvelle, jossa Nestori Fränti ja Erkki Hantula tuntuivat olevan myötämielisiä tälle uudelle hankkeelle; ainakin he lupasivat ohjata tulokkaat Jepualle, mikäli niitä uutta reittiä pitkin ilmaantuisi. Mutta Lappajärvellä ei asia ottanut edistyäkseen lainkaan, sillä Antti Hyytinen selitti, ettei hän aikaisemman värväystoimintansa vuoksi katsonut voivansa tehdä mitään, ja Juho Harjukin suhtautui hankkeeseen juron kylmästi. Keskusteluja johti melkein yksinomaan Gösta von Essen, sillä Wichmannhan oli näillä paikkakunnilla aivan tuntematon. Lappajärvellä miehemme saivat päällepäätteeksi kievariin, missä majailivat, vieraikseen paikkakunnan nimismiehen ja poliisikonstaapelin. Poliisin saapuvilla ollessa nimismies, joka, kuten aikaisemmin olemme kertoneet, oli jääkäriliikkeen ilmeinen suosija, esiintyi virallisesti tiedustellen miestemme passeja, mutta jäätyään värvärien kanssa kahden kesken hän huomautti, että hänelle oli heistä tehty ilmianto ja että heidän olisi mahdollisimman pian poistuttava Lappajärveltä. Tuntui siltä kuin ilmiantajina olisivat olleet naiset, sillä he pelkäsivät, että heidän poikiaan ja miehiään taas houkuteltaisiin Saksaan.

Muutaman tunnin kuluttua von Essen ja Wichmann lähtivätkin hiihtämään takaisin todettuaan, ettei ainakaan Lappajärvellä uusien miesten saanti voinut tulla kysymykseenkään, vaan että siellä voisivat muualtakin tulevat joutua asukkaiden toimesta ilmiannetuiksi ja kiinni. Ja he katsoivat aiheelliseksi varoittaa, ettei Alavudelta ohjattaisi ketään Lappajärven kautta.

Miehemme palasivat siis pettynein toivein Jepualle. Wichmann kävi sitten miltei päivittäin Voltissa ottamassa selvää tilanteesta pyytäen samalla, että mahdolliset uudet tulokkaat ohjattaisiin Jepualle, josta ne kyllä huollettaisiin eteenpäin.

Vaikk'ei Gösta von Essenin uusi värväys-yritys onnistunutkaan, osoitti se kuitenkin väsymätöntä harrastusta sekä todisti, että jotakin oli taas tehty ja uskallettu. Kun Tukholmassa oleva etappitoimisto, n.s. Heldtin konttori vaatimalla vaati lisää miehiä, mutta kun niitä ei kuitenkaan alkanut tulla, lähti Wichmann maaliskuun lopulla Ruotsiin tilannetta selostamaan ottaen samalla mukaansa viisi Saksaan-pyrkijää, niiden joukossa nuoren, 16-vuotiaan Kokkolasta kotoisin olevan Paavo Roosin.

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että C.J. von Essen tahtoi tarkoin seurata myös sitä itsenäisyystyötä, jota suomalaiset aktivistit tekivät ulkomailla, varsinkin Ruotsissa. Tässä tarkoituksessa hän, kuten jo olemme yksityiskohtaisesti kertoneet, kävi Ruotsissa syyskuun puolivälissä v. 1915.

Toiselle Ruotsin-matkalleen, josta teemme selkoa myöhemmin, C.J. von Essen lähti maaliskuun 4. p:nä 1916. Mukana seurasivat hänen poikansa insinööri Reinhold von Essen, joka oli päättänyt liittyä jääkäripataljoonaan, eläinlääkäri J.S. Talvitie, joka takaa-ajettuna pääsi täten rajan yli liittyäkseen hänkin jääkäripataljoonaan, ynnä joitakuita muita Saksaan-menijöitä.

Tukholmaan saavuttuaan C.J. von Essen kävi tapaamassa kapteeni Heldtiä, joka tiesi ilmoittaa, että pataljoonassa oli jo noin 1,700 miestä. Sikäläisille suomalaisille aktivisteille v. Essenit tekivät selkoa värväystyön vaikeuksista arvellen, ettei ollut paljoakaan toiveita erikoisen merkittävän lisämiehistön hankkimisesta jääkäripataljoonaan.

Poikansa kera C.J. von Essen matkusti myös Lockstedtiin viipyen perillä pari päivää. Siellä hän jätti majuri Bayerille saman värväystä koskevan kirjallisen selostuksen, jonka hän jo oli esittänyt Tukholman suomalaisen ulkomaan valtuuskunnan (delegation) jäsenille. Se ei kuitenkaan laimentanut majuri Bayerin innostusta; hän huomautti vain, että vaikeudet olivat voitettavat ja että miehiä oli saatava paljon lisää! – Leirillä oli juuri tällöin päiväjärjestyksessä rintamallelähtö; ja von Essenistä tuntui, etteivät pojat suinkaan yleisesti sitä kannattaneet. Hienotunteisena majuri Bayeria kohtaan hän ei kuitenkaan tahtonut tätä pojilta erikoisesti tiedustella.

Tukholmassa oli samasta asiasta paljon ajatusten vaihtoa. C.J. von Essen sanoi olevansa pahoillaan, jos pataljoonan rintamallevienti toteutettaisiin, sillä Pohjanmaan värvärit olivat nimenomaan luvanneet, ettei värvätyitä vietäisi Saksan rintamille. Hän huomasi kuitenkin, että delegation jäsenet tulisivat kannattamaan majuri Bayerin mielipidettä. [Jääkärien kaikkein suurin osa kannatti kuitenkin rintamallelähtöä, varsinkin kun voitiin olettaa, että pataljoonaa tultaisiin siellä säästäen käyttämään. Jääkärit näet ymmärsivät, että juuri rintamallaolo olisi heidän sotilaalliselle kehitykselleen erittäin tärkeätä. Siellä heistä vasta kasvaisi sotilaita, joita ei ruudinsavu eikä miekan kalske oudoksuttaisi. Jääkärit eivät mielestämme olisi voineet vapaussodassamme esiintyä likimainkaan niin päättävän varmasti ja karskisti, jolleivät he olisi sitä ennen olleet sodassa, Saksan voitokkaan armeijan uljaana täydennyksenä. Se se juuri antoi heille itselleen lujaa luottamusta ja uskallusta, joka sai heidät sitten Suomen vapaussodassa taistelemaan aivan vertojaan hakevalla miehuudella ja joka kykeni tenhoten rohkaisemaan ja innostamaan myös muita. On kyllä toiselta puolen ymmärrettävää, että C.J. von Essen ja muut samanmieliset koettivat pitää huolta pataljoonan säästämisestä omaa vapaustaisteluamme varten. Mutta sittenkin – jääkärien oli käytävä sodan ankara koulu voidaksensa saavuttaa ne ihailtavat johtajaominaisuudet, jotka vapaussodallemme olivat niin suuriarvoiset. Valkoiset sotilaathan olivat kerrassaan hurmaantuneita, kun jääkäri heitä johti. On myöskin aivan ilmeistä, että jääkärit ollessaan Saksan itärintamalla olivat Korkeimman suojeluksessa. He saivat itse todeta Virsien kirjan sanojen paikkansapitävyyden: "Vaikka tuhansia kaatuisi vieressäsi ja kymmeniä tuhansia oikealla puolellasi, ei sinuun satu." (Ps. 91:7.) Jääkäreitä kaatui Saksassa – Osnabrückin rautatieonnettomuudessa surmansasaaneita lukuunottamatta – ainoastaan 37 miestä.]

Paluumatka tapahtui Uumajan kautta, jonne C.J. von Essen ja hänen Lockstedtissa ollut vanhin poikansa konttoripäällikkö C.D. von Essen [C.D. von Essenin täytyi erota pataljoonasta ankaran reumatismin tähden] saapuivat jo toukokuun 20. p:nä 1916 saaden sitten Holmössä odottaa kolmatta viikkoa jäiden poistumista. Matka Merenkurkun yli suoritettiin "Emden"-nimisellä etappivenheellä. Kiitolaan saavuttiin juuri helluntaiksi kesäkuun 11. p:nä 1916.

Olot Etelä-Pohjanmaalla kärjistyivät kuitenkin kärjistymistään, joten C.J. von Essenin ja kotipuolessaan uhkaillun C.D. von Essenin täytyi jo heinäkuun 27. p:nä 1916 jättää isänmaa. Hyvin seikkailurikkaan matkan jälkeen he päätyivät Uumajaan, jonne myös pankinjohtaja Vilhelm von Essen saapui pakolaisena syyskuun 19. p:nä 1916 samoin kuin rouva Aina Johanna von Essenkin huhtikuulla 1917. Pakolaisemme pääsivät palaamaan kotimaahan vasta elokuun lopulla 1917. Uumajasta käsin C.J. von Essen oli aina silloin tällöin yhteydessä Tukholman suomalaisen ulkomaanvaltuuskunnan kanssa. Saanemme vielä yksityiskohtaisemmin palata viittailemiimme matkoihin ja tapahtumiin.

Tehtaanomistaja C.J. von Essen on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa lyhyin piirtein kertonut, millaista oli elämä Kiitolassa varsinkin kesällä 1916, jolloin kaikki jo alkoi näyttää uhkaavalta. Hän sanoo:

"Asema oli erittäin tukala. Pitäjäläisistä ei meillä kovassa kohtalossamme ollut paljoakaan tai ei mitään tukea, vaikka moni tiesi tai ainakin saattoi aavistaa, minkälaista se työ oli, jonka olimme suorittaneet. He tiesivät, että poikani olivat henkipattoja kodissansa, että he ainoastaan päivisin olivat siellä, mutta että yöt sen sijaan vietettiin ulkohuoneissa, Uudenkaarlepyynjokeen pistäytyvän pitkän niemekkeen, Långnäsin pienessä rakennuksessa, lakeuksien heinäladoissa tai onnellisimmassa tapauksessa – niin kauan kuin se ilman vaaraa oli mahdollista – pappilassa kirkkoherra E.H. Westergrenin luona tai kauppias E. Lönnqvistissä tai Liisa Kaupin pienessä tuvassa.

"Eräs kuvaava tapaus sattui heinäkuun 9. p:nä 1916, jolloin vaasalainen etsivä Sola ja hänen poliisinsa olivat yrittäneet saada haltuunsa jääkäri Antti Isotalon – joko kuolleena tai elävänä, mikä kuitenkin epäonnistui. Kotimatkalla Sola ja hänen seurueensa kulki Kiitolan kautta; ja kun me tiesimme, mitä Härmässä oli tapahtunut, aavistimme me poliisien tulevan meillekin. Silloin Charles ja minä aioimme hiipiä konttorihuoneistoon, jotta meillä vaaran uhatessa olisi avoin tie paeta. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska kolme meidän naapuriamme – heti poliisien kuljettua talon ohi – asettui sillan luo tienristeykseen, mistä heillä oli vapaa näköala pihalle ja tielle; siellä he sitten odottivat 1 1/2 tuntia – ilmeisesti toivoen saavansa täälläkin nähdä murhenäytelmän. Poliisiauto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ajoi Oravaisiin. Että tämä oli meille katkeraa, ei kukaan voine kieltää. – Ei myöskään ollut mahdollista saada henkilöitä, jotka olisivat suostuneet ottamaan toimekseen vartioimisen asemalla tai sinne johtavalla tiellä tai tehtaan aluetta ympäröivillä teillä. Kaikki olivat arkoja. Jukka Hautala oli ainoa, joka tässä suhteessa oli apunamme, mutta häntä ei voitu käyttää, koska hän opastettuaan Saksaan-pyrkijöitä asemalta oli epäilyksenalainen. Yöllä hän kuitenkin vartioitsi. – Helluntain ja heinäkuun 27. p:n välinen aika oli sittenkin suhteellisen levollinen. Joitakuita epäilyttäviä henkilöitä saattoi kyllä käydä Kiitolassa ja joku pienehkö ratsuväenosasto majoittua naapuritaloon sekä joitakuita sotamiehiä käydä etsimässä muka jotakin karannutta j.n.e. Sen kummempaa se ei ollut, mutta niin raskaissa asioissa puuhattaessa kaikki tahtoi hermostuttaa!"

Mutta tapaammepa C.J. von Essenin muistiinpanoissa toisenlaistakin kieltä. Nuorista Saksaan-menijöistä hän m.m. lausuu:

"Hurmautuminen oli paikka paikoin jotakin suurta. Oli aivan unohtumatonta nähdä nuorten miesten intoa, päättäväisyyttä ja uhrimieltä. Mitä välittivät he, vaikka jalkineet olivat rikkinäiset, takki kulunut ja ohut, vaikka eväänä oli vain muutamia sarvileipiä ja vaikka kukkaro oli tyhjä; matkaan vain ja eteenpäin talviyön paukkuvaan pakkaseen tai ryöppyävään lumituiskuun Pohjanlahden jäisille aavikoille. – Myöskin sydämellinen yhteisyystunne, joka vallitsi jääkäriliikkeen työntekijäin kesken, oli jotakin, jota ei koskaan saata unohtaa. Olipa herra tai talonpoika, työnantaja tai työntekijä, se oli samantekevää, kaikki me olimme toistemme vertaisia; tuo yksi ainoa suuri valtava päämaali vaikutti, että kaikki, mikä erotti, hävisi. Ja mikä liikuttava huolenpito toistensa henkilö-kohtaisesta turvallisuudesta! Jos vaara uhkasi jotakin, silloin ei laskettu askeleita – eikä säästetty hevosia; olipa yö tai päivä, se oli yhdentekevää!"

Ja me lisäämme, että sekin oli erikoisen kohottavaa, että ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä ei ollut olemassa mitään raja-aitoja.

Ylevän kauniisti C.J. von Essen lopettaa muistelmansa näin:

"Kun silmään taaksepäin työhömme kuluneina vuosina ja niiden moninaisiin vaiheisiin, en voi muuta kuin nöyrästi tunnustaa Jumalan ihmeellisen johdatuksen työssämme sen alusta aina loppuun saakka. Hänen nimessään ja Hänen apuaan pyytäen sen aloimme ja sitä myös jatkoimme.

"Hänelle yksin kunnia!"

Jepualta lähteneiden jääkärien luettelosta näemme, että sieltä lähti Saksaan 11 miestä. Näistä 2 palasi vasta vapaussodan jälkeen ja 3 oli joutunut siviiliin. Edellämainittu lukumäärä ei suinkaan ole erikoisen vähäinen, kun otetaan huomioon, että Jepuan kotipaikkakunnalla olevaa väestöä ei siihen aikaan ollut edes kahtatuhatta henkeä. Ja varteen on otettava sekin, että Jepuan aktivistien päähuomio suuntautui etappityöhön ja yleensä koko Etelä- ja Keski-Pohjanmaata koskeviin järjestelyihin, niinkuin reittien avaamiseen y.m.

Vöyri.

Vöyri (ruots. Vörå) on eteläpohjalainen rannikkopitäjä, johon kuuluu laajahko manneralue sekä lahtien ja niemien pirstoma lyhyt rantaviiva.

Saksaan-lähteneiden lukumäärään nähden on Vöyri – kaupunkeja lukuunottamatta – ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen. Sieltä lähti 28 miestä, joista kyllä 5 jäi palaamatta kotimaahan ja 3 saapui vasta vapaussotamme jälkeen sekä 4 joko kuoli tai kaatui Saksassa. Ja tästä huomattavasta tuloksesta Suomi-äiti saa kiittää pääasiallisesti kahta miestä, nim. Vöyrin silloista kirkkoherraa, asessori A.J. Bäckiä ja nykyistä Vaasan suojeluskunnan päällikköä, jääkärikapteeni Alfred Sippusta. Bäck muokkasi erinomaisella tavalla maaperää, ja Sippus värväsi.

Bäck oli kyllä kuullut jääkäriliikkeestä jo aikaisemminkin, mutta C.J. von Essen oli sitten siitä hänelle lähemmin puhunut. Varsinaisen sysäyksen hän sai alkusyksystä 1915, jolloin von Essen kääntyi hänen puoleensa pyytäen häntä esittämään jonkun luotettavan henkilön, joka rupeaisi Vöyrissä jääkäriliikkeen hyväksi toimimaan. Bäck mainitsikin asiasta eräille henkilöille, mutta nämä – yhtä lukuunottamatta karkailivat, olivatpa asialle suorastaan kylmiä. Jonkin ajan kuluttua von Essen soitti Bäckille kysyen:

"Mitenkäs villojen osto sujuu?"

Bäck vastasi:

"Ei se luonnista, sillä vöyriläiset eivät näy lainkaan pitävän punaiseen vivahtavista villoista!"

Tämä merkitsi sitä, etteivät sotaiset puuhat miellyttäneet vöyriläisiä. Mutta rovasti jatkoi sitten, että hän kyllä tunsi Vöyrissä yhden miehen, johon saattoi tällaisissa asioissa luottaa. Hän itse halusi ryhtyä toimimaan. Ja huolimatta von Essenin estelevistä huomautuksista Vöyrin kirkkoherrasta tuli kuin tulikin jääkäriliikkeen asiamies paikkakunnalla. Virkansa vuoksi Bäck ei kuitenkaan tahtonut ruveta suoranaiseksi värväriksi peläten, että hänen kehoituksensa olisivat nuorille miehille, joiden sielunhoitaja hän oli, liian velvoittavia. Sen sijaan hän käsitti tehtäväksensä maaperän muokkaamisen. Tämä olikin varsin tärkeä asia, sillä pian tuli miesten kesken tunnetuksi, että itse kirkkoherra oli itsenäisyysliikkeen kannattajia; ja se tietysti vaikutti erittäin myönteisesti muihinkin.

Myöhempään syksyllä 1915 tuli Vöyrin pappilaan pienelle asialle nuori mies, Alfred Sippus, joka oli ollut Ruotsissa ja aikoi lukea agronomiksi. Hänen isänsä omisti Vöyrissä sähköliikkeen, ja pappilasta oli ilmoitettu, että siellä olisi sähköjohtoja korjattava ja että tarvittaisiin joitakuita sähkölamppujakin. Alfred Sippus otti hoitaakseen tämän asian siinä tarkoituksessa, että hän halusi tavata kirkkoherra Bäckiä tiedustellaksensa tältä jääkäriliikettä koskevia asioita. Sopivan tilaisuuden tullen Sippus kysyi Bäckiltä:

"Tietääkö kirkkoherra mitään siitä, että poikia värvätään Saksaan ja saattaisiko kirkkoherra neuvoa, kenen puoleen asiassa voisi kääntyä?"

Bäck asetti pöydällä olevan Raamatun pojan eteen sekä vannotti tätä olemaan kenellekään kertomatta sitä, mitä hän nyt kuulisi. Kun nuori mies oli lupauksensa antanut, niin Bäck kertoi hänelle suoraan kaikki sekä kehoitti häntä kääntymään Vaasassa toimittaja Edvin Sundqvistin puoleen saadakseen tältä lähempiä ohjeita. Ja näine tietoineen Sippus lähti pappilasta.

Ratkaisu oli tapahtunut. Kahden muun Vöyrin-pojan kanssa Sippus meni joulukuun alussa 1915 Vaasaan, missä toimittaja Sundqvist antoi heille matkarahoja ja tiedon, keidenkä puoleen matkan varrella oli käännyttävä. Sippus tovereineen kulki Amerikan-passilla Torniosta rajan yli; ja Lockstedtiin he saapuivat 17.XII.1915. Kunniakas alku oli tehty: seitsemän Vöyrin poikaa oli näin jo joulukuussa 1915 liittynyt jääkäripataljoonan riveihin.

Yksi niistä Vöyrin talollisista, joiden puoleen kirkkoherra Bäck alussa oli kääntynyt, oli maanviljelijä Michel Ollus, josta sittemmin tuli lämmin jääkäriliikkeen kannattaja. Maanviljelijä Mårten Ehnström Palviksen rantakylästä oli niinikään Bäckiltä saanut tietoja toimien sitten varsinkin Maksamaan saaristossa. Aivan erikoisen maininnan ansaitsee kunnallislautakunnan esimies Johannes Miemois, joka toimi yhdessä Bäckin kanssa.

Bergbyn kylässä asuva maanviljelijä Mats Talus oli samaten erittäin aktiivinen. Hänen talonsa oli jonkinlainen etappipaikka, jonne Saksaan-menijät kokoontuivat saaden sieltä suksia ja muita varusteita. Oli ilmeistä, että tällainen mies tulisi ennen pitkää urkkijain tietoon. Kun sitten venäläiset ja poliisit saapuivat häntä vangitsemaan, niin hän pyysi päästä makuuhuoneeseensa noutaakseen sieltä turkkinsa, mutta siellä hän löikin akkunan rikki ja katosi. – Talus pakeni Ruotsiin samalla kertaa kuin Ala- ja Ylihärmän värvärit Ekolat, Härmänen, Kivimäki y.m. saapuen Uumajaan elokuun 14. p:nä 1916.

Erikoisen maininnan ansaitsevat Palviksen kylästä Ehrsin veljekset. Heidän kotinsa oli tunnettu etappipaikka, josta monet Saksaan-menijät kyydittiin Vesteröhön.

Niinikään oli silloinen osuuskaupan johtaja Johannes Hallvar jääkäriliikkeen ystävä toimien näissä asioissa varsinkin myöhemmin.

Rovasti Bäckin mieleen on näiltä ajoilta jäänyt erikoisesti eräs tapaus. Kun Alfred Sippus, kuten kohta lähemmin kerromme, oli Lockstedtista komennettu värväämään, oli hän kääntynyt muiden muassa Alfred ja Viktor Kamis veljesten puoleen. Mutta nämä eivät katsoneet voivansa tehdä ratkaisevaa päätöstä, ennenkuin olisivat puhutelleet rovasti Bäckiä. Veljekset tulivat siis pappilaan, selittivät asiansa ja kysyivät neuvoa. Rovasti sanoi:

"Olen teidän rippi-isänne enkä senvuoksi katso voivani antaa teille mitään suoranaista neuvoa. Sen vain uskallan sanoa, mitä minä tekisin, jos olisin teidän sijassanne – nim. että lähtisin!"

Se riitti. Pojat nousivat ja kiittivät. Kun Bäck huomasi, että he olivat tehneet ratkaisunsa, sanoi hän vain:

"Jumala olkoon teidän kanssanne ja ohjatkoon askelenne!"

Kevättalvella 1916 Bäck ja Miemois yrittivät saada Mickelsöyran saariryhmään (365 saarta) asetetun venäläisen vartioston pois, mikä sekä saarten asukkaille että Saksaan-menijöille olisi ollut hyvin toivottavaa. Bäck, joka silloin oli kuntakokouksen puheenjohtaja, oli saanut mainitun saariryhmän asukkailta kirjeen, jossa pyydettiin häntä ryhtymään toimenpiteisiin venäläisen vartioston poistamiseksi, sillä pelättävissä oli, että huonosti ruokavaroilla varustettu vartiosto saattaisi varsinkin kelirikon aikana ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Silloin Bäck ja Miemois nimismiehen antamilla passeilla varustettuina päättivät hiihtää Mickelsöyran saaristoon – matka sinne oli 6 peninkulmaa – ottaakseen selvää asiasta sekä myös tavatakseen venäläistä vartiostoa, jonka palveluksessa oli kaksi suomea ja ruotsia puhuvaa vakoilijaa. Kun he alkoivat lähestyä sitä saarta, jossa vartiosto asusti, tulivat nuo vakoilijat heitä vastaan tiedustellen, mitä miehiä tulijat olivat, sekä puhellen keskenään:

"Nämä miehet ainakaan eivät kulje sen edemmäksi."

Tästä Bäck ja Miemois päättelivät, että vakoilijat olivat siellä oikeastaan Saksaan-menijöitä silmälläpitämässä ja tarpeen tullen toimiakseen myös tulkkeina. Saatuaan selvän tilanteesta ja vartioston ruokavarojen riittämättömyydestä hiihtäjämme palasivat takaisin.

Bäck kääntyi sitten kuvernööri Sillmanin puoleen pyytäen, että vartiosto poistettaisiin. Mutta Sillman sanoi:

"Nej, nej, de' vara mycket farligt" (= Ei, ei, se on kovin vaarallista), nähtävästi tarkoittaen, että vartioston pysyttäminen oli varsin tarpeellista Saksaan-menijäin pidättämiseksi.

Kun Bäckin esityksestä ei siis tullut mitään, valittivat asukkaat uudestaan kuvernöörinvirastoon; ja kun kunta puolestaan tuki valituksentekijöitä siten, että se kielteisessä tapauksessa selitti siirtävänsä koko asujaimiston pois saarilta, niin vartiosto lopuksi poistettiin.

Vöyrin pappilassa olivat myös komennuksella olevat jääkärit kernaasti nähtyjä vieraita.

Rovasti Bäckin isänmaallinen kanta ei luonnollisesti voinut pysyä urkkijoilta salassa, ja seurauksena oli, että häntä koko jääkäriliikkeen ajan pidettiin ankarasti silmällä. Hänen kodissaan toimitettiin kaksi kotitarkastustakin. Toisella kertaa kotirauhan häiritsijät tulivat sisälle akkunasta vieden myös sen kautta pois rovasti Bäckin kirjoituspöydän – sikolättiin, missä sen laatikot sitten tutkittiin. Seuraavana päivänä pöytä löydettiin oudosta paikastaan.

Kun von Essenit elokuun 24. p:nä 1917 olivat palanneet kotiin maanpaosta, sai Bäck heti tämän jälkeen heiltä kuulla, minkälainen masentunut mieliala jääkärien keskuudessa vallitsi, kuinka tarpeellista olisi, että pataljoonan tietoon saatettaisiin jonkinlainen kansanedustajain myötätunnon ilmaisu ja kuinka myös rahallisella avustuksella olisi suuri merkitys. Niinikään von Essenit kehoittivat Bäckiä matkustamaan Saksaan jääkäripataljoonaa rohkaisemaan. Bäck lähti ensin Helsinkiin joskin sangen vähäisin toivein. Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta hän sai siellä osakseen vain välinpitämättömyyttä ja kalseutta. Itsenäisyystaistelun tienraivaajia ei edes porvarillinen Suomi ymmärtänyt. Bäck luonnollisesti tunsi mielensä hyvin masentuneeksi, ja kun seurakunnan hoitokin oli hänen mielestään Saksan-matkan esteenä, niin se jäi tekemättä. Perästäpäin Bäck katui päätöstään.

Olemme jo tutustuneet vöyriläiseen jääkäriin Alfred Sippukseen, joka joulukuun puolivälissä 1915 saapui Lockstedtiin. Siellä tämä tarmokas jääkäri ei saanut olla kauan, sillä tammikuun puolivälissä 1916 hänet komennettiin Suomeen värväämään. Näiden tällaisten jääkärikomennusten syyt olemme jo Antti Isotalon komennuksesta kerrottaessa selittäneet.

Sippus lähti ja saapui Haaparannalle. Mutta siitäpä alkoikin hyvin seikkailurikas matka. Haaparannalta hän hiihti ensin Kemiin ja sieltä Iihin. Sen jälkeen hän matkusti junassa Ouluun, mistä taas hevoskyydillä Kajaaniin sotkeakseen jälkiään, sillä hän tunsi, että joku seuraili häntä. Kajaanista hän kulki junassa Kuopioon ja sieltä Pieksämäelle; sitten edelleen hevosella Jyväskylään, mistä taas junassa Haapamäelle sekä sieltä vihdoin Vaasaan, missä hän tammikuun 24. p:nä 1916 ilmestyi toimittaja Sundqvistin luo.

Noin kahteen viikkoon ei Sippus ollut riisunut jalkojaan pahasti hanganneita pieksujaan jalastaan, joten Sundqvistin täytyi saksilla leikata vieraansa sukatkin auki, ne kun olivat verisiin jalkoihin kiinni imeytyneet.

Kauan ei jääkärimme viipynyt Vaasassa, vaan hän riensi ensin kotiinsa Vöyriin, missä Bäck ja toiset Vöyrin aktivistit edelleen olivat maaperää muokanneet.

Kun Sippus oli käynyt tervehtimässä m.m. rovasti Bäckiä, alkoi ponteva ja rohkea värvääminen. Mutta kun Vöyrin poliisiviranomaiset olivat Vaasasta käsin saaneet vihiä Sippuksen toiminnasta ja määräyksen vangita hänet, siirtyi värvärimme työskentelemään Vaasasta etelään päin olevalle ruotsalaisseudulle. Tulos ei kuitenkaan ollut kehuttava, joten Sippus palasi jälleen Vöyriin jatkaen sitten muutaman päivän perästä matkaa värväystarkoituksessa Oravaisiin; Jepualle, Uuteenkaarlepyyhyn sekä Kovjoen kautta Kruunupyyhyn ynnä sieltä taas takaisin Vöyriin. Pian hänen kuitenkin täytyi – mukanaan kolme vöyriläistä poikaa – kulkea Vesterön kautta Merenkurkun yli. Hiihtomatka ankarassa lumituiskussa oli varsin vaivalloinen, mutta onnellisesti miehemme saavuttivat Ruotsin rannan helmikuun 17. p:nä 1916.

Meidän ei tarvitse yksityiskohtaisesti kuvailla Sippuksen värväysmatkoja. Riittää, kun viittaamme laatimaamme Etelä-Pohjanmaan jääkäritilastoon, mistä näkyy, että Vöyristä helmikuussa 1916 saapui Lockstedtiin 19 miestä ja maaliskuun alussa vielä 1. Vöyri kartutti siis jääkäripataljoonan rivejä vähemmän kuin kuukauden kestäneen värväyksen tuloksena 20:llä miehellä. Kuinka monta näistä oli Alfred Sippuksen henkilökohtaisesti värväämää, emme tiedä, sillä värvätyt värväsivät usein toisia, mutta joka tapauksessa tämä huomattava saavutus kiittää Sippuksen päättäväisyyttä ja tarmokasta työtä.

Voimme sanoa, että Vöyristä lähteneet jääkärit muodostivat vapaussodassamme niin kuuluisaksi tulleen Vöyrin kaartin kunniakkaan etujoukon.

Emme käy lähemmin selostamaan niiden Etelä-Pohjanmaan pitäjien mahdollista värväystoimintaa, joista jääkärejä on lähtenyt hyvin vähän, sillä värväys näissä pitäjissä on joka tapauksessa ollut tilapäisluontoista tai ovat herätteet tulleet jostakin muualta. Kaupunkien värväystoimintaa kuvaillessamme voimme kuitenkin silloin tällöin kosketella myös tähän saakka mainitsemattomissa maalaiskunnissa tapahtunutta Saksaan-liikehtimistä.

Kuten lukijamme lienevät huomanneet, emme värväystoiminnan kuvauksessa ole noudattaneet mitään maantieteellistä järjestystä, vaan olemme asiain ja tapahtumain antaneet johtaa itseämme, silmälläpitäen ennen kaikkea sitä, että tärkeimmissä ja tulosrikkaimmissa värväyskeskuksissa suoritettu työ on tullut seikkaperäisesti esitetyksi. Tähän lukuun kuuluvasta, eri paikkakunnilta lähteneiden jääkärien luettelosta selviää sitäpaitsi kunkin osuus, joten unohdettu ei ole mitään paikkakuntaa, mistä vain edes yksikin jääkäri on lähtenyt.

Kokkola.

Niin pian kuin C.J. von Essen syyskuun lopulla 1915 oli palannut Ruotsiin tekemältään matkalta ja tuonut sen tiedon, että jääkäripataljoonan perustaminen oli saanut Saksan keisarin Wilhelm II:n vahvistuksen, ruvettiin, kuten jo olemme huomanneet, Kiitolasta käsin työskentelemään pontevasti sekä värväyksen että varsinkin etappitoiminnan järjestämiseksi Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.

Näissä asioissa lähtivät Jepuan von Essenit heti liikkeelle. Niinpä insinööri Jürgen von Essen pistäytyi myöskin Kokkolassa kääntyen siellä sukulaisen ja perhetuttavan apteekkari Karl Uno Roosin puoleen, joka vasta tällöin pääsi perille jääkäriliikkeestä. Jürgen von Essen pyysi isänsä puolesta, että Roos esittäisi Kokkolasta jonkun sopivan henkilön, joka ottaisi sinne lähetetyt miehet vastaan ja toimituttaisi ne meren yli Ruotsin puolelle.

Roos ymmärsi heti asian suuren kantavuuden ja tärkeyden sekä lupasi tässä suhteessa tehdä parhaansa. Ja ennenkuin Jürgen von Essen ennätti lähteä pois, oli asia jo ratkaistu.

Puhuteltuaan ensin muuatta huomattavassa asemassa olevaa kaupunkilaista ja erästä rakennusmestaria, mutta saatuaan näiltä – edellinen ei silloin vielä hyväksynyt koko hanketta ja jälkimmäinen kaipasi palkkaa – torjuvan vastauksen Roos kääntyi leipuriliikkeen omistajan ja entisen merimiehen Gustaf Valdemar Sandströmin puoleen. Tämä lupautui kuljettamaan menijöitä Ruotsin puolelle ja, kuten saamme nähdä, myös kunnialla täytti lupauksensa. Kun Roos ei saanut ketään Saksaan-pyrkijäin vastaanottajaksi, niin hän miehekkäästi päätti itse ryhtyä työhön.

Eikä Roos hoitanut sitten Kokkolassa ainoastaan etappia, vaan hän myöskin värväsi, mihin hänellä apteekkarina olikin oivallinen tilaisuus. Kun näet miehiä eri pitäjistä tuli apteekkiin, kertoi Roos asiasta luotettaville kahden kesken; ja nuoria miehiä hän suorastaan kehoitti lähtemään. Täten hän koetti vaikuttaa juuri sellaisiin ympäristöpitäjiin (Kälviä, Alaveteli, Teerijärvi, Purmo, Ähtävä, Kruunupyy ja Kokkolan maaseurakunta), joissa hänen tietämänsä mukaan ei ollut paikallisia värväreitä. Tulokset eivät kyllä olleet suuret. [Apteekkari Roos on sitä mieltä, ettei jääkäriliikkeellä muissakaan Keski-Pohjanmaan pitäjissä ollut paikallisia asiamiehiä. Tästä saisi selityksensä se seikka, että Vaasan lääniin kuuluvalta Keski-Pohjanmaalta Saksaan-menijöitä oli hyvin vähän.]

Kävipä Roos itsekin maaseudulla Kokkolan lähipitäjissä yhdessä alahärmäläisen aktivistin Juho Ekolan kanssa, joka kotiseutunsa urkkijain ahdistamana maaliskuun alkupuolella 1916 jonkin aikaa piileksi Kokkolassakin. Miehemme yrittivät värvätä Kruunupyyssä, Kaustisissa ja Teerijärvellä, mutta tuloksitta. Teerijärveltä olivat jo lähteneet ne, jotka lähtivät; Kruunupyystä lähti kyllä maaliskuun lopussa vielä kaksi miestä, mutta kenenkä värväämiä he olivat vai menivätkö vain itsestään, sitä emme tiedä.

Mitä Saksaan-pyrkijöiden majoittamiseen Kokkolassa tulee, niin Roos sijoitti ne tavallisesti renkinsä huoneistoon. Tässä yhteydessä on apteekkari Roosin renki Matti Huttunen mainittava erikoisin tunnustuksin. Hän oli kysymyksessäolevassa vaarallisessa työssä koko ajan Roosin täysin luotettava apulainen. – Saksaan-menijöitä sijoitettiin niinikään liikemies Ernst Biskopin luo, ja insinööri G. Österman auttoi Roosia miesten opastamisessa.

Eräs kokkolalainen on kertonut, että Saksaan-menijäin sijoitus ja lähettäminen oli syksyllä 1915 Kokkolassa niin julkinen asia, että pikku pojatkin olivat sen perillä. Miehiä tuli monesti erehdyksessä Roosin talossa sijaitsevaan Hongellin kauppaliikkeeseen pyytäen ohjeita Saksaan-menoa varten. Senpätähden Roos suojellakseen itseään oli olevinaan hyvää pataa venäläisten kanssa kutsuen heitä illanviettoihin seurahuoneelle j.n.e., mistä kaupunkilaiset olivat kovin ihmeissään.

Kokkolan poliisilaitoksesta Roos ei paljoa välittänyt. Silloinen komisario (ent. vanginvartia) ei kyllä lainkaan ymmärtänyt jääkäriliikettä ja oli sitäpaitsi virkaintoinen ja virkavaltainenkin, mutta sen sijaan konstaapelit olivat isänmaallisia miehiä.

Kaupunkilaiset taasen – juuri asian julkisuuden takia – Roosia melkein pelkäsivät. Tätä älköön kuitenkaan käsitettäkö niin, ettei Kokkolassa olisi ollut myös hänen toimintansa ymmärtäjiä. Olihan Lockstedtin leirillä useita ensiluokkaisia Kokkolan jääkäreitä, joten ainakin näiden kodeissa asian laatu tajuttiin.

Tällaisista kodeista mainitsemme Kokkolan pappilan, jossa vallitsi jääkäriliikkeelle hyvin lämmin henki. Rovasti Edvard Johansson (Kaila) ja rovastinrouva Anna Johansson, jotka tuoni korjasi jo marraskuussa 1915, ja heidän perheensä nuori polvi, eivät olleet ainoastaan jääkäriliikkeen ymmärtäjiä, vaan myös, varsinkin juuri nuorempi polvi, tuon suuren aatteen toteuttajia. Yksi perheen jäsenistä ylioppilas Auno A. Kaila (nyk. jääkärieversti) lähti keväällä 1916 jääkäripataljoonaan; ja tästä kodistahan on lähtöisin myös tohtori Elmo E. Kaila, joka mitä kunniakkaimmalla tavalla on piirtänyt nimensä itsenäisyyshistoriaamme, ollen Suomen vapaussodan alkuvalmisteluissa erinomaisen tärkeä ja suuresti ansioitunut tekijä. Vuoden 1916 alussa siirtyivät pappilaan toistaiseksi asumaan myös vävyt, maisteri Einar V. Juvelius (nyk. Turun yliopiston historian professori), joka jo joulun tienoilta 1914 oli jääkäriliikkeen perillä, sekä maisteri Toivo J. Kaukoranta. Nämä ynnä heidän rouvansa avasivat pappilan ovet vainotuille aktivisteille ja muille vaarallisille samoilijoille. Niinpä sai täällä pariinkin kertaan suojaa alahärmäläinen aktivisti Juho Ekola ja tuo salaperäinen saksalainen von Hagenbach, vapaussodassamme erikoisen ansioitunut luutnantti (sittemmin kapteeni) "von Zedwitz".

Roosin ja Kokkolan aktivistien varsinainen työkausi oli syksyllä 1915. Tällöin Roos vielä sai olla jotakuinkin rauhassa. Mutta kevätpuolella 1916 ilmestyi apteekkiin muuan santarmi lausuen Roosille häikäilemättömästi vasten silmiä:

"Apteekkari lähettää keisari Wilhelmin rahoilla poikia Saksaan."

"Häpeämätön, mitä te meinaatte! Menkää helvettiin!" tiuskaisi Roos.

Mutta muutaman päivän perästä santarmi ilmestyi taas ja sanoi:

"Kyllä se on niin, että minä tiedän kaikki. – Muut eivät vielä tiedä. – Antakaa minulle 500 markkaa."

Roos heitti miehelle setelin:

"Voinhan minä teille köyhille kenkätä!"

Santarmi tuli taas – ja 500-markkanen meni jälleen, mutta Roos sanoi samalla:

"Nyt se oli viimeinen kerta!"

Tämän jälkeen hän aina vetäytyi pois nähdessään santarmin tulevan. Lopuksi hänen täytyi tästä syystä pyytää puoleksi vuodeksi vapautta apteekkinsa hoidosta. Päästäkseen rauhaan Roos osti Viitasaarelta pappilan maalta luonnonihanalla paikalla sijaitsevan "torpan" eli viljelystilan, mutta parin viikon perästä rauhanhäiritsijät löysivät hänet sieltäkin. Tästä kerromme myöhemmin enemmän.

Apteekkari Roos oli pelkäämätön mies, joka jääkäriliikkeessä näki Suomen itsenäistymisen alun ja ainoan mahdollisuuden. Hän tiesi myös hyvin, mitä uhkapeliä hän pelasi. Hänen uskollinen auttajansa Gustaf Sandström on lausunut: "Roos oli työssä ja toimessa yöt ja päivät jaellen Saksaan-lähtijöille matkarahoja ja järjestellen etappia koskevia asioita."

Kysymme: "Kuinka moni olisi ollut valmis tällaiseen?" Nuori mies voi lähteä – joskin myös hän raskain uhrein, mutta kun parhaassa miehuudeniässä (Roos s. 18.VIII.1872) oleva ja päällepäätteeksi vielä sangen varakas yhteiskunnan jäsen panee alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, niin se todistaa paljon sekä miehestä että asiasta.

Kokkolasta lähti kaikkiaan 24 miestä, siis sangen huomattava määrä kaupungista, jonka asukasluku silloin oli vain noin 3,500 henkeä. Sen lisäksi Kokkolan pojat olivat ensiluokkaista ainesta. Eräs heistä kuoli Saksassa, muuan toinen oli rohkeiden tekojensa johdosta vankina Norjassa ja muut olivat mukana isänmaatansa vapauttamassa.

Oliko Kokkolassa muita värväreitä kuin apteekkari Roos, ei tämän kirjoittajalla ole tiedossa. Kenties nuoret miehet käsittivät tilanteen itse, kehoittaen toinen toisiansa lähtemään, ja kenties apteekkari Roosin rohkea ote oli kuin sotatorvi, joka sekä herätti että kutsui.

Pietarsaari.

Pietarsaarelaisia liittyi jääkäripataljoonaan yhteensä 35 miestä, joista useimmat, nim. 29, saapuivat Lockstedtiin jo marras- ja joulukuussa 1915; ainoastaan 5 merkittiin pataljoonan nimiluetteloon tammikuussa 1916 ja 1 tammikuussa 1918. Lähtijäaines ei kyllä ollut parhainta, sillä 3 jäi kotimaahan saapumatta, 5 joutui siviiliin ja 8 palasi vasta vapaussodan jälkeen. Mutta Pietarsaaressakin tehtiin, varsinkin juuri syksyllä 1915, pontevasti värväystyötä.

Aktiivisen toiminnan päätekijänä Pietarsaaressa oli johtaja Sten Holm. Hän ei ollut mikään tavallinen keskitason ihminen, vaan päätä pitempi muita, erittäin lahjakas, tarmokas ja harvinaisen rohkea mies.

Myöskin pankinjohtaja Vilhelm August von Essenin koko olemuksesta säkenöi isänmaanrakkaus. Käyden melkein joka pyhä kotonansa Kiitolassa hän saattoi aina pysyä kaikkien jääkäriliikettä koskevien tapahtumain tasalla. Syksyllä 1915 suoritetun värväyksen voimaperäisyydestä huomaamme Pietarsaaren aktivistien aivan oikein käsittäneen, että oli tärkeätä saada miehiä Lockstedtiin niin nopeasti ja niin paljon kuin mahdollista; ja tästä kai myös osittain saa selityksensä se seikka, ettei lähtijäainesta ehditty tarkoin seuloa. Mutta ottihan ainakin 18 Pietarsaaresta lähtenyttä jääkäriä osaa vapaussotaan ja 1 kaatui Missellä.

Edellämainittujen rinnalla on nimettävä myös kolmas vakaumuksellinen aktivisti, nimittäin merikapteeni Emil Theodor Segersven, teräksinen ja pelkäämätön mies, joka itsenäisyysasian hyväksi oli valmis uskaltamaan mitä tahansa. Hän oli myös usein mukana Kiitolan kokouksissa.

Pietarsaaressa oli paljon muitakin aktivisteja, jotka tukivat värväys- ja etappitoimintaa ja jotka varsinkin aselaiva "Equityn" Luodon (Larsmo) saaristoon tuoman lastin purkamisessa osoittivat erikoista rohkeutta ja tarmoa. Näistä mainitsemme tässä vain insinööri Lauri Gellinin, liikemies Adolf Holmströmin, pankinjohtaja Felix Ervastin ja rakennusmestari O.E. Ostin. [Tämän teoksen yhteydessä julkaistavaksi aiottu, aselaiva "Equityn" Suomeen tekemien retkien kuvaus ilmestyy eri teoksena.]

Pietarsaaren aktivistien toimintaa vaikeutti kuitenkin suuressa määrin se seikka, että venäläismielisellä hallitusvallalla oli kaupungissa kaksi lujaa etuvarustusta, nimittäin sikäläinen poliisilaitos ja kaupunkiin sijoitettu santarmiosasto.

Joitakuita yksityisiä konstaapeleita lukuunottamatta Pietarsaaren poliisilaitos tarjosi venäläisvallan tueksi koko voimansa. Poliisilaitoksen päällikkönä oli venäläisen junkkarikoulun käynyt poliisimestari, luutnantti Karl Oskar Vilenius, joka oli mitä pahimpia venäläisvallan palvelijoita – Oulun läänin silloisen kuvernöörin A.F. av Enehjelmin tarkka pienoiskuva. Virassaan Vilenius kyllä muutoin oli erinomainen järjestyksenmies. Täytyy suorastaan ihmetellä, että Pietarsaaressa voitiin syksyllä 1915 tehdä värväystyötä niinkin tuloksellisesti kuin tapahtui.

Uusikaarlepyy.

Uudenkaarlepyyn kaupunki ei ollut mikään etappipaikka siinä mielessä kuin Kokkola, Pietarsaari ja Vaasa. Se oli vain jonkinlainen haaraliike, joka oli yhteydessä Jepuan ja Kokkolan kanssa. Siitä huolimatta, että sielläkin oli rohkeita miehiä, ei värväys ottanut onnistuakseen. Kaupunki tosin oli pieni – sen väkiluku ei ollut edes täyttä tuhatta – mutta sen sijaan oli Uudessakaarlepyyssä ruotsinkielinen opettajaseminaari, jossa aktivistiemme mielestä kyllä olisi ollut jääkäripataljoonaan sopivaa ainesta. Proviisori Rex Strömberg ja liikemies August Jakobson puhuivat asiasta useiden seminaarioppilaiden kanssa, ja monet näistä näyttivätkin olevan halukkaita lähtemään, mutta ratkaisevaa askelta he eivät sittenkään uskaltaneet ottaa. [Neljä seminaarin oppilasta lähti kuitenkin muualta saadusta sysäyksestä uusikaarlepyyläisen Frans Edvin Ranckin opastamina Lockstedtiin. Ranck itse ynnä Torsten Björkman, Johan Erik Kull ja Johan Erhard Nordberg saapuivat pataljoonaan 2.II.1917 sekä Guido Nylander 3.II.1917.]

Mikä oli syynä tähän horjuvaisuuteen, on vaikea sanoa. Mahdollisesti seminaarissa vallitsi sellainen rauhanaatteen henki, joka ei hyväksynyt tunnusta: "Siis miekkahan ja vastaan vainoojaamme!"

Uudestakaarlepyystä lähti Saksaan vain kaksi miestä, nim. teknikko Curt Ragnar Björklund ja äsken mainittu Ranck, jotka myös kumpikin ottivat osaa vapaussotaan.

Uudenkaarlepyyn kautta kuljetettiin kuitenkin rajan yli muualtakin tulleita Saksaan-menijöitä, kaikkiaan noin 8 miestä. Pääasiallisesti ne olivat Kokkolan apteekkarin Kalle Roosin lähettämiä. Niinpä maaliskuun 29. p:nä 1916 meni tätä kautta Jakobsonin ja Häggblomin mukana kaksi Roosin lähettämää Kruunupyyn poikaa, nim. Anders Valfrid Sundqvist (nyk. jääkärikapteeni ja piiripäällikkö) ja Artur Öster. Jos Uudestakaarlepyystä ei satuttu saamaan tilapäiskuljettajia, niin miehet toimitettiin joka tapauksessa Grundöhön kalastaja Anders Anderssonin eli "Laxö-Andersin" luo, joka puolestaan huolehti heidän edelleenkuljetuksestaan.

Käymme lähemmin tutustumaan Uudenkaarlepyyn aktivisteihin ja heidän kohtaloihinsa. Ensimmäisenä mainitsemme eläinlääkäri Kaarle Adolf Laurellin ("Krischu"), joka jo Oulussa koulupoikana ollessaan oli liittynyt lyseon ylempien luokkien oppilaiden vuosien 1901-1902 vaiheilla perustamaan aseelliseen järjestöön [ks. "Routaa ja rautaa III"]. Laurell oli siis aktivisti nuoruudestaan asti, ja venäläisten sortotoimenpiteet vuodesta 1899 saakka olivat syvälle syöpyneet hänen sydämeensä. Voimme näin ollen arvata, millä innolla hän yhtyi niihin Etelä-Pohjanmaan miehiin, jotka C.J. von Essenin ja Juho Ekolan aloitteesta ryhtyivät tällä maamme kulmalla toimimaan Suomen vapauttamiseksi. Olemme jo tavanneet Laurellin elokuun 26. p:nä 1915 Kiitolassa pidetyssä perustavaa laatua olevassa kokouksessa. Siitä lähtien hän oli jatkuvasti kosketuksissa von Essenien kanssa. Valitettavasti ei niillä seuduin, missä Laurell vaikutti, ilmennyt voimakkaampaa virtausta suuren asian ymmärtämiseksi.

Toinen Uudessakaarlepyyssä toimivista aktivisteista oli proviisori Rex Strömberg, joka kuitenkin vasta verraten myöhään pääsi käsiksi värväys- ja etappityöhön.

Myöskin liikemiehet August Jakobson ja (oikeastaan Pietarsaaressa asuva) Eino Häggblom olivat valmiit Ruotsiin tekemillään matkoilla kuljettamaan Saksaan-menijöitä. Mitään varsinaista etappijärjestöä ei Uudessakaarlepyyssä ollut.

Proviisori Strömbergkin oli aktivisti koko sydämeltään, jotenka oli vahinko, että hänen ja Laurellin välinen luottamuksellinen yhteistoiminta alkoi niin myöhään. Strömberg oli kyllä jo syksyllä 1915 kuullut jääkäriliikkeestä, mutta yhteyteen sen kanssa hän joutui vasta maaliskuun lopulla 1916: Apteekkarin rouva Roos soitti näet Strömbergille Kokkolasta kehoittaen tätä vaikuttamaan poikaansa, 16-vuotiaaseen Paavo Roosiin siten, ettei hän lähtisi Saksan-matkalle. Samaa toivoivat myös nuoren miehen sedät. Saatuaan jostakin vihiä, että Paavo-poika mahdollisesti olisi lähtöaikeissa Jepuan Kiitolassa, Strömberg matkusti sinne tavatenkin etsimänsä. Tämä oli kuitenkin niin päättäväinen, että Strömberg huomasi saamansa torjumistehtävän mahdottomaksi. "Minä lähden myöhemmin vaikka yksin!" ilmoitti nuori Roos.

Mutta tämä Kiitolan-vierailu teki Strömbergiin syvän vaikutuksen. Hän tapasi siellä m.m. jääkäri Einar Wichmannin, joka juuri oli järjestämässä poikien lähtöä ja jolta Strömberg sai perin mielenkiintoisia tietoja. Kun hän näet oli lähtenyt paluumatkalle ja piiskansa pudotettuaan etsi sitä parhaillaan tieltä, saavuttikin "Erkki Mustonen" (Wichmann) poikinensa hänet. Strömberg lyöttäytyi seurueeseen, ja "Mustonen" tuli hänen rekeensä. Näin miehemme – Lockstedtin asiat ja Merenkurkun etappi puheenaiheena – klo 1 yöllä saapuivat "Laxö-Andersin" asunnolle Veksalan Grundöhön.

Anders Andersson – se oli "Laxö-Andersin" oikea nimi – kertoi, että hänen luokseen oli yöllä tullut eräs Einari Luoma-niminen mies, jonka hän arveli olevan Kokkolasta ja joka pyrki Uuteenkaarlepyyhyn. Strömberg ei kyllä tuntenut miestä, mutta päästi tämän kuitenkin rekeensä. Sanottuaan jäähyväiset Saksaan-meneville Strömberg lähti matkakumppaninsa kanssa Uuttakaarlepyytä kohti. Luoma kertoi, että hän oli kotoisin Ylistarosta – hän oli vain tunnussanana tuonut "terveisiä Kokkolasta" – ja että hän toimi nyt oppaana ja värvärinä. Hänen tarkoituksensa oli värvätä miehiä Uudessakaarlepyyssä ja sen ympäristössä. Sitä varten hän sanoi haluavansa tavata kauppias August Jakobsonia pyytäen Strömbergiä tulkikseen, koska hän, Luoma, hallitsi vain suomenkieltä. Tähän Strömberg suostui.

Kysymys koski pääasiallisesti miesten-kuljetusta. Jakobson lupasikin lähtevänsä seuraavan päivän iltana ja ottavansa Luoman värväämät miehet mukaansa. Näin Strömberg joutui tekemisiin Luoman kanssa, mutta tästä koitui Strömbergille sittemmin hyvin kohtalokkaat seuraukset.

Luoma ryhtyi värväämään, Jakobson ja Häggblom taas matkaansa valmistelemaan. Aikoen näet Ruotsissa samalla vähän ansaita he päättivät mennessään viedä 8 hevosta ja 300 vasikannahkaa ynnä viisi suurta pakettia. Viimeksimainitut oli Munsalasta toimittanut pastori Väinö von Essen; ne sisälsivät "kirjoja", ehkäpä kirjeitäkin Lockstedtin jääkäreille. Seurueeseen oli määrä liittyä Uudestakaarlepyystä teknikko Curt Ragnar Björklundin ynnä kruunupyyläisten Sundqvistin ja Österin, jotka majailivat Jakobsonin luona. Sen lisäksi Luoman ja tämän värväämien miesten piti tulla mukaan.

Luomalla ei ainakaan tällä kertaa ollut paljon aikaa värväämiseen, mutta hän puhutteli kuitenkin kahta miestä, nimittäin nahkurintyömies Viktor Anders Kivinientä ja erästä Jaakko Varjelinia, [Allekirjoittaneen on onnistunut saada haltuunsa kaksi santarmiraporttia, joista toinen sisältää Uudenkaarlepyyn maaseurakunnasta kotoisin olevan Viktor Kiviniemen (tunnettu myös nimellä "Kokkolan Erkin poika") huhtikuun 6. p:nä 1916 antamia tietoja, ja toinen on Uudestakaarlepyystä kotoisin olevan työmiehen Jaakko Varjelinin niinikään santarmeille jättämä kertomus. Koska molemmat ovat jotensakin samansisältöiset, panemme liitteiden joukkoon vain Kiviniemen tiedoituksen. (Liite N:o 5.)] jotka selittivät olevansa halukkaat lähtemään. Mutta kun Luoma kieltäytyi antamasta Varjelinille rahaa uuden puvun ostamiseksi, niin tämä ei lähtenytkään. Luoma ja Kiviniemi, jotka olivat saaneet Jakobsonilta sukset, lähtivät edeltäkäsin hiihtämään saapuen, kuten Kiviniemi sanoo, "Anders Storgrunäsin luo Veksalaan (tarkoittaen tietysti 'Laxö-Andersia'), missä Saksaan-menijöillä on kokoontumis- ja lepopaikka".

Siellä he alkoivat odottaa niitä, "kahtakymmentä miestä", joiden piti samana päivänä, maaliskuun 29. p:nä saapuman Jepuan asemalta Veksalaan "Storgrundsin" luo. Mutta heitäpä ei kuulunutkaan! Sen sijaan saapuivat Uudestakaarlepyystä Jakobson, Häggblom ja "seminaarinopettajan poika" Björklund sekä kaksi "tuntematonta nuorta miestä" – Sundqvist ja Öster. Vähän levättyään lähtivät Jakobson, Häggblom ja Björklund ynnä nuo kaksi nuorta miestä maaliskuun 30. p:nä klo 3 yöllä edeltäpäin hevosineen Veksalan kylästä, ja maanviljelijä "Storgrunds" saattoi heitä palaten jonkin ajan perästä takaisin. Luoma ja Kiviniemi taas lähtivät kello 6 aamulla, jolloin "Storgrunds" saattoi heidät hevosella jäälle palaten sitten kotiinsa.

Miehemme hiihtivät Stubbenin majakan oikealta puolen Helsingkallania kohti leväten hetkisen näiden kahden paikan keskivälillä olleessa kangasteltassa, missä Saksaan-menijöillä oli levähdyspaikka. [Tämä teltta, "Hotel Kaiser Wilhelm", niinkuin sitä nimitettiin, oli C.J. von Essenin järjestämä. Kun vain ani harvat sattuivat siihen osumaan, ovat useimmat Merenkurkun yli kulkeneet epäilleet koko sen olemassaoloa. – Jakobsonin seurue levähti teltassa kymmentä minuuttia; syötiin voileipiä ja tasattiin pienen wiskypullon sisältö. Björklund mainitsee teltassa olleen makuupeitteitä, primuskeittiön, sokeria, teetä, kaakaota ja korppuja. Näin hyvää huolta von Essen piti Saksaan-menijöistä. – Kun seurue oli kuulevinaan hangen narinaa, pelkäsi se kasakkapartion mahdollisesti olevan liikkeellä ja kiiruhti pois. Seuraavana päivänä kasakat olivatkin seurailleet miestemme jälkiä Stubbeniin saakka.] Helsingkallanissa, joka on noin 50 km päässä Veksalan kylästä, hiihtäjämme saavuttivat Jakobsonin joukkueen, mutta erkanivat tästä taas jonkin matkan kuluttua alkaen kahden hiihtää edeltäpäin Ruotsia kohti sekä saapuen sitten – loppumatkalla lippuviitoin merkittyä latua myöten – Holmön saarelle. Siellä oli Saksaan-menijöitä varten saaren rannassa sauna, jonka läheisyydessä – noin 1 1/2:n km päässä olevalla luodolla – myrskylyhdyn valo opasti kulkijoita perille. Saunassa niinikään paloi pieni lamppu. Sieltä Luoma ja Kiviniemi, kuten yleensä kaikki Saksaan-pyrkijät, vietiin hevosella Holmön kylään, missä heidät sijoitettiin kaksi suurehkoa huonetta käsittävään etappitaloon.

Samaan taloon saapuivat myöhemmin myös Jakobson ja hänen seuralaisensa. Tällöin miehemme jakaantuivat siten, että Luoma, jonka piti palata Suomeen uusia miehiä "pestaamaan", jäi Holmöhön, Jakobson ja Häggblom taas kulkivat Uumajaan, missä hevoset ja nahat oli myytävä. Kiviniemi, Björklund sekä Sundqvist ja Öster ajoivat Jakobsonin ja Häggblomin hevosilla niinikään Uumajaan, kaupungin majataloon, missä etappijääkäri Paul Wallenius otti heidät vastaan toimittaen tulijat lääkärin tarkastettaviksi. Tämän jälkeen heihin liittyi vielä kaksi nuorta suomalaista, joilla oli ollut kovin vaivalloinen matka Pietarsaaresta Rataniin; näin Saksaan-lähtijöitä oli – Kiviniemi mukaanluettuna – yhteensä 6. Kukin sai 10 Ruotsin kruunua ja III:n luokan Trelleborgin-piletin.

Neljä miehistä ja ryhmän johtaja Björklund [Maaliskuun 30. p:nä päivällä Curt Björklundin isä, opettaja Alexander Björklund pidätettiin Uudessakaarlepyyssä. Häntä kuulusteltiin, mutta kun hän jyrkästi kielsi mitään tietävänsä, niin hänet päästettiin vapaaksi. Kotitarkastuksessa santarmit kuitenkin takavarikoivat Curt Björklundin ja hänen miestuttaviensa valokuvat.], joka jäi sittemmin kolmeksi vuorokaudeksi Norrköpingiin, nousivat klo 3 iltapäivällä lähtevään junaan, mutta Kiviniemi [Kiviniemi oli ostanut 10:llä kruunullaan väkijuomia ja oli koko lailla päissään koettaen kai tällä tavoin vaimentaa omantuntonsa ääntä. – Björklund muuten epäili häntä jo alun perin, sillä hän tiesi miehestä yhtä ja toista] karkasi asemalta kaupunkiin lähtien Kemin kautta suoraa päätä Helsinkiin. Ja jo huhtikuun 6. p:nä hän oli valmis antamaan venäläiselle santarmistolle tai heidän edustajalleen yksityiskohtaisesti tarkan kertomuksen henkilöistä, jotka tavalla tai toisella olivat osallistuneet ylläkuvattuun Uumajan-matkaan.

Mainitun "raporttinsa" alussa Kiviniemi vielä kertoo Luoman maininneen Varjelinille, että Saksasta oli äskettäin saapunut neljä miestä, jotka värväsivät miehiä Saksaan, nimittäin proviisori "Rjäks" Uudestakaarlepyystä, kauppias Suomanin poika Pietarsaaresta, tehtailija von Essenin poika [Tarkoitetaan proviisori Rex Strömbergiä, ehkä insinööri Eric Schaumania ja insinööri Jürgen von Esseniä] Jepuan asemalta ja Luoma, nahkurin poika Ylistarosta. Edelleen Kiviniemi kertoo Luoman puhuneen sekä hänelle että Varjelinille itse tulleensa äskettäin Saksasta yhdessä yllämainittujen henkilöiden kanssa.

Lisätäksemme Strömbergin ja Laurellin "syntiluetteloon" vielä jotakin todellista, mainitsemme seuraavaa:

Kun Jakobson ja Häggblom seuralaisineen olivat lähteneet, lähetti apteekkari Roos Kokkolasta vielä kaksi nuorta poikaa, nim. koululaisen Eliel Paavo Ottelinin ja ikaalislaisen Lauri Sundströmin Uuteenkaarlepyyhyn. Roos oli säikähdyttänyt Strömbergiä ilmoittamalla tälle puhelimitse lähettäneensä Strömbergin vastaanotettavaksi 20 kollyä. Samana päivänä apteekkiin tulikin kaksi poikaa kysyen proviisoria. Tämä neuvoi heidät eteenpäin sekä antoi heille matkaohjeet (m.m. piirretyn kartan) luvaten, että hevonen tulisi perästäpäin ja että pojat otettaisiin rekeen Bonäsin tiellä. Mutta kun Strömberg ei ollut oikein perillä teistä, niin hän kääntyi eläinlääkäri Laurellin puoleen. Tämä – avuliaana, kuten aina – tuli mukaan, ja niin he lähtivät. Pojat löydettiin sitten, otettiin rekeen ja vietiin Grundöhön "Laxö-Andersin" luo odottamaan soveliasta lähtöaikaa.

Kiviniemen jutut olivat tietysti valheita, mutta joka tapauksessa tästä surullisesta ilmiannosta, jota nähtävästi seurasi muitakin, johtui, että kaikki edellämainitut Uudenkaarlepyyn aktivistit vangittiin.

Tämä ei kuitenkaan tapahtunut heti. Venäläiset ovat aina olleet hyvin varovaisia ja "kärsivällisiä" uhreihinsa nähden voidakseen sitten yhdellä kertaa vetää mahdollisimman suuren apajan. Tässäkin asiassa he ensinnä liikuttivat tuntosarviaan. Vaasan lääninhallituksen kautta tiedusteltiin aluksi Uudenkaarlepyyn aktivistien luotettavuutta. Lääninhallitus taas kääntyi asiassa Uudenkaarlepyyn y.m. paikkakuntien v.t. nimismiehen Eetu Lindqvistin puoleen, joka samalla oli kaupungin poliisilaitoksen päällikkö. Tämä kunnianmies lähetti konstaapeli August Johanssonin Strömbergiä ja Laurellia varoittamaan.

Kun Laurell seuraavana päivänä oli saapunut apteekkiin neuvottelemaan Strömbergin kanssa tilanteesta, soi yhtäkkiä puhelin. Langan toisesta päästä kysyi Lindqvist:

"Onko proviisori saapuvilla?"

Saatuaan myöntävän vastauksen jatkoi hän aivan kuin jostakin paperista lukien:

"Teidän poliittiset mielipiteenne ovat tietysti täysin luotettavat?"

"Luonnollisesti", vastasi puhuteltu.

Sitten Lindqvist kysyi:

"Onko miehestä erikoisia tuntomerkkejä?"

"Kumaraselkäinen mutta ei suinkaan nöyräselkäinen", vastasi "Rex".

Sitten Lindqvist mainitsi, että onneksi Jakobson ja Häggblom olivat samana aamuna palanneet matkoiltaan, jotenka hän saattoi kuvernöörille kirjoittaa heidän varmasti olevan kaupungissa.

Tämä puhelinkeskustelu tapahtui vähän ennen pääsiäistä.

Kun miehillämme ei ollut ollut tilaisuutta kovin huomattavasti toimia itsenäisyysliikkeen miesten riveissä, päättelivät he, ettei heidän tarvinnut mitään erikoista pelätä. Niinpä Strömberg lähti pääsiäiseksi Helsinkiin, oli siellä noin viikon – ja unohti koko asian.

Palattuaan Uuteenkaarlepyyhyn hän kyllä kuuli, että kaupungilla puhuttiin yhtä ja toista Jakobsonin ja Häggblomin Ruotsin-matkoista, mutta kun nämä olivat salakuljettaneet hevosia, niin hän arveli puheitten tarkoittavan vain sitä.

Mutta pian tapahtui räjähdys. Toukokuun 9. p:nä 1916 tuli kokonainen komppania venäläistä sotaväkeä piirittäen Jakobsonin talon. Hänet pidätettiin ja vietiin kaupungin poliisivankilaan. Myöskin hänen suksivarastonsa takavarikoitiin. [Viktor Kiviniemen ilmiantopöytäkirjassa on m.m. mainittu, että Kiviniemi ja Luoma saivat Jakobsonilta itselleen sukset ja että Jakobsonille "jäi vielä 70 paria suksia pihalla olevaan vajaan. Nämä sukset omistaa miehiä Saksaan pestaava seura." (Alleviivaus on santarmiraportissa.)] Häggblom oli aikoinaan ostanut satakunta paria suksia, jotka Jakobson vuorostaan oli ostanut häneltä. Suksia Jakobson tietysti oli jaellut Saksaan-lähtijöille ja kenties muillekin, jotka pyrkivät Merenkurkun yli.

Seuraavana päivänä, toukokuun 10. p:nä klo 10.20 ap:llä Strömberg sai vieraita. Santarmiratsumestari Stepanoff tuli neljän santarmin kanssa apteekkiin tiedustellen proviisoria. Stepanoff ilmoitti kohteliaasti, että hänelle oli annettu ikävä tehtävä. Hänen tuli pitää talossa koti- ja ruumiintarkastus.

Santarmit rupesivatkin heti huonetta tarkastamaan, mutta kun proviisori huomautti, että hän asui eri rakennuksessa, siirryttiin sinne. Kauhuksensa Strömberg tällöin muisti, että hänen huoneistossansa oli eräs karttalehti, johon oli merkitty Uudenkaarlepyyn–Grundön, reitti. Onneksi santarmit eivät kuitenkaan sitä huomanneet, vaikka se oli ihan näkyvissä kaapin päällä. Muuta merkittävää santarmit eivät löytäneetkään kuin vanhan kehnon revolverin ja nipun kirjeitä.

Sitten alkoi kuulustelu. Stepanoff kyseli laajalti, missä Strömberg oli ollut talvella. Kun tämä sanoi koko talven olleensa Uudessakaarlepyyssä, näytti ratsumestari hyvin epäilevältä, mikä ilmeisesti johtui siitä Kiviniemen valheellisesta tiedoituksesta, että "proviisori Rjäks" oli muka Luoman y.m. kanssa äskettäin palannut Saksasta.

Kuulustelun päätyttyä Stepanoff "suureksi surukseen" julisti Strömbergin vangituksi.

Seurasi sitten lähtö poliisivankilaan, missä oli sietämättömän likaista.

Hämmästyksekseen "Rex" erään kopin ohi kuljettaessa huomasi sen oven tirkistyslasissa Jakobsonin silmän. Tämä huusi hänelle oven takaa:

"Älä puhu mitään!"

"Enhän minä mitään tiedäkään", vastasi Strömberg.

Eräässä sivuhuoneessa oli suuri joukko suksia. Ne nähdessään "Rex" jo aavisti asian vakavuuden.

Kovenemalla viranomaisille Strömberg sai sitten omalla kustannuksellaan koppinsa siistityksi; ja kun hänen asunnostaan vielä oli tuotu aika kantamus sänkyvaatteita ja kopin seinät suihkutettu hajuvedellä, alkoi olo tuntua jo jotensakin siedettävältä.

Seuraavankin päivän (11.V.1916) aamuna Jakobson ja Strömberg puhelivat keskenään odotellen vain, milloinka Laurell ja Häggblom saapuisivat.

Eino Häggblom oli matkalla Jepualle eikä siis ollut heti tavattavissa. Mutta niin innokas oli Stepanoff, että hän aikoi vangituttaa Häggblomin jo Jepualla 11.V.1916. Tämä sanoi kuitenkin poliisille:

"Ja minua ei vangita! Mutta lohduttakaa herraanne sillä tiedolla, että tänään klo 3.15 ip:llä minä olen Uudenkaarlepyyn poliisikamarissa."

Sanansa hän pitikin.

Eläinlääkäri Laurell taas odotti iskua kotonaan. Torstaina, usein mainittuna toukokuun 11. p:nä Stepanoff saapui kolmen santarmin seuraamana Laurellin luo. Oudot vieraat pitivät hyvin perusteellisen kotitarkastuksen vilkaisten vettä täynnä olevaan kellariinkin. Laurellkin julistettiin vangituksi ja vietiin kaupungin poliisivankilaan.

Tarkkaan Stepanoff noudatti Viktor Kiviniemen ilmiantopöytäkirjaa, sillä 25.V.1916 hän lähetti miehiään santarmi Mashkevitshin [mainittakoon, että Viktor Kiviniemen sisar oli naimisissa juuri tämän santarmi Mashkevitshin kanssa] johtamina myös Veksalaan hakemaan "Anders Storgrundsia", mutta kun kukaan ei siellä tuntenut "Laxö-Andersia" sillä nimellä, niin santarmit saivat palata tyhjin toimin.

Miehillemme tuli sitten pikainen lähtö. Samana päivänä, toukokuun 11:ntenä, jolloin Laurell ja Häggblom vangittiin, pantiin heidät Uudestakaarlepyystä klo 6.10 illalla Kovjoen asemalle lähtevään junaan.

Kun heitä vietiin asemalle, olivat Uudenkaarlepyyn asukkaat kuin luudalla lakaistut: Ainoa miespuolinen henkilö, joka tällöin uskalsi tulla asemalle, oli pankinjohtaja Anton Damstén.

Tätä ennen Strömberg pääsi Stepanoffin luvalla käymään apteekissa asioitansa järjestelemässä ja jäähyväisillä vartianaan eräs paksu santarmi, joka saatuaan kaksi juomalasillista spriitä oli varsin vaaraton. Edellämainittu kartta oli pääsyynä siihen, miksi Strömberg välttämättömästi tahtoi päästä apteekkiin. Sen oli kuitenkin neiti Eva Roos jo keksinyt ja poistanut.

Kovjoelta suuntautui matka Seinäjoelle ja sieltä Vaasaan. Vaasassa miehemme vietiin poliisikamariin, jossa toimitettiin tarkastus. Kopit, joihin vangit teljettiin, olivat hirvittävän siivottomat. Strömberg kertoo, että Vaasan poliisivankila oli "huonoin hotelli" koko hänen vankeusmatkansa varrella ja että sikäläinen kohtelukin olisi voinut olla toisenlainen. Kun myöhemmin niin kuuluisaksi tullut etsiväkomisario Eino Sjöblad kävi vankeja tarkastamassa, niin hän – kun koppien siivottomuudesta hänelle huomautettiin – sanoi vain:

"Kyllä ne herroille kelpaa!"

Toukokuun 15. p:nä vankimme siirrettiin Vaasan lääninvankilaan, jossa yleensä oli hyvä olla. Strömberg mainitsee, että johtaja J.E. Boije oli itse ystävällisyys, joka kaikin tavoin koetti keventää vankien kohtaloa.

Ratsumestari Stepanoff kävi silloin tällöin Strömbergiä tervehtimässä. Hänellä oli aina yhtä ja toista kyseltävää. Sitten toimitettiin valokuvaamiset ja sormenjälkien ottamiset. Kerran Strömberg tosissaan kysyi ratsumestarilta, minkä tähden hänet oikeastaan oli pidätetty. Stepanoff sanoi sen johtuneen siitä, että Strömberg muka oli ollut sotakoulussa Saksassa. Vangittu kiisti tämän huomauttaen, että jos niin olisi asianlaita, niin varmasti hänellä olisi paljon parempi ryhti.

Myöskin tutkintotuomari Mashkevitsh kuulusteli Strömbergiä pari kertaa. Toisella kertaa kuulustelu koski jääkäri Curt Björklundia ja Holmössä toimineita etappijääkäreitä, joita Strömberg ei sanonut tuntevansa.

Vaasan lääninvankilan nimiluettelosta huomaamme, että kaikkia Uudenkaarlepyyn aktivisteja syytettiin jotensakin raskaasta rikoksesta nim. siitä, että heidän "epäiltiin kuuluvan yhdistykseen, jonka tarkoituksena on värvätä nuorisoa Saksaan". Tämän johdosta Mashkevitsh ilmoitti, että Strömbergiä odotti rikoslain 100.-102. pykäläin nojalla hirttäminen tai vähintään 8:n vuoden Siperiassa suoritettava pakkotyö.

Mashkevitshin viimeinen kuulustelu tapahtui sunnuntaina heinäkuun 2. p:nä 1916. Ja seuraavana aamuna (3.VII.1916) klo 1/2 5 Strömberg, Häggblom ja Jakobson luovutettiin ylikonstaapeli Herman Voimalle kuljetettavaksi muualle. Häggblom pani lähtöä vastaan, mutta mitä se auttoi. Jakobson taas tuli hyvin iloiseksi nähdessään kohtalotoverinsa. Seinäjoelle saakka vangit pidettiin erossa toisistaan, mutta sitten he kaikki pääsivät yhteen. Vasta Riihimäellä he saivat tietää, että matka suuntautui itäänpäin. Seurasi painostava yö, ja aamulla oltiin Pietarissa. Shpalernajaan päättyi miesten matka.

Vankiemme olo Shpalernajassa ei kuulu kertomuksemme puitteisiin; viittaamme vain apteekkari Rex Strömbergin "Kalterijääkärit"-nimisen teoksen I osassa olevaan pirteästi kirjoitettuun kertomukseen. Venäjän vallankumouksen jälkeen miehemme palasivat kotimaahan toisten osatoveriensa kanssa. Ensin palasi Jakobson Uuteenkaarlepyyhyn joutuen kuumimpaan vallankumoushumalaan – venäläisten sotamiesten juhlimaksi! Häggblom painui kotiinsa Pietarsaareen. Rex Strömberg taas – oleiltuaan ensin Tampereen Pispalassa ja Helsingissä – palasi Uuteenkaarlepyyhyn huhtikuun puolivälissä 1917 ryhtyen entiseen toimeensa, mutta lepäili sitten koko kesän lihottaen itseään, sillä hän oli laihtunut Venäjällä – 35 kiloa!

Eläinlääkäri Kaarle Laurellin – samoin kuin hänen osaveljiensä apteekkari K.U. Roosin ja opettaja Artturi Leinosen – vaiheet olivat vähän toisenlaiset kuin edellisten. Laurell, Roos ja Leinonen jäivät Vaasan lääninvankilaan tammikuun 16. p:ään 1917, jolloin heidät passitettiin ensin Viipurin lääninvankilaan ja sieltä Pietariin Peresilnaja-nimiseen transportti-(siirto-)vankilaan, josta miehemme kolmen viikon kuluttua kuljetettiin rautateitse Vjatkaan ja sieltä Permiin sekä lopuksi hevoskyydillä Uraalin Europan-puoleisella rinteellä sijaitsevaan pieneen Ahansk-nimiseen kaupunkiin. Siellä sikäläinen poliisipäällikkö kohteli näitä siirtolavankeja hyvin. Matka Vaasasta Ahanskiin kesti poikkeuksineen tasan puolentoista kuukautta. Vallankumous vapautti myös Laurellin ja hänen kohtalotoverinsa. Hän saapui kotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn huhtikuun 9. p:nä 1917. [Eläinlääkäri K. A. Laurell kuoli 21.VI.1920.]

Vaasassa suoritettu värväystyö.

    Jos vainomies sun sulkee ties,
    niin kuolemaan
    me taistellaan
    kuin Vaasan urhot ainiaan!

                        Z. Topelius.

Syyskuun 1. p:nä 1915 saapui Berlinistä Tukholmaan saksalainen luutnantti Schues mukanaan virallinen tiedonanto, että Lockstedtin suomalaisjoukko tultaisiin laajentamaan aina 2,000:n miehen vahvuiseksi. Samalla Schues oli saanut tehtäväkseen Tukholman etapin päällikkönä huolehtia suomalaisten kuljettamisesta Ruotsin läpi Saksaan.

Schues, kuten sittemmin hänen seuraajansa kapteeni Heldt olivat kuitenkin kysymyksessäolevan etapin päälliköitä vain muodollisesti. Työn varsinainen johtaja oli jo vanhaan aktiiviseen puolueeseen kuulunut, erittäin toimintatarmoinen ja lahjakas suomalainen, maisteri Almar Fabritius, joka jo "John Graftonin" historiassa oli näytellyt huomattavaa osaa. Tukholmassa ja Berlinissä laaditut värväyksen ja etappiteiden järjestämistä koskevat ohjeet vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11. p:nä 1915 matkusti Tornion kautta Helsinkiin. Kirjeen, jossa nämä ohjeet olivat, oli maisteri Fabritius kirjoittanut salamusteella. Se oli päivätty Tukholmassa syyskuun 11. p:nä 1915, siis samana päivänä, jolloin Westermarck lähti Suomeen.

Nämä ohjeet olivat seuraavat:

"Kurssien laajentaminen on nyttemmin virallisesti päätetty. Suomalainen legiona lisätään 2,000 mieheksi ehkäpä suuremmaksikin. Kykymme saada tarpeellinen miehistö kokoon katsotaan osoittavan tahtomme ja järjestelytaitomme määrää.

"Lähettäkää heti tarpeellinen määrä emissarioita (10 à 15) piiriasiamiehiksi tai suoraan kunnallisasiamiehiksi määräyksellä, että jokainen näistä alueellaan värvää niin monta luotettavaa miestä kuin suurempaa huomiota herättämättä suinkin on mahdollista. Varatkaa niille, joilla ei ole varoja, matkarahat rajalle. Rekryterauksen tulee pääasiassa tapahtua kansan syvien rivien keskuudessa. – Asettukaa yhteyteen asiamiehemme kanssa Torniossa ja Thompen (Tuompon) ja Kekonin kanssa Haaparannalla ja hankkikaa näiltä tieto niitten henkilöitten osoitteista, joiden luo värvätyt on lähetettävä heidän edelleen kuljettamisekseen Tornion kautta. – Antakaa piiriasiamiehelle Vaasassa (tai jossain muussa kaupungissa Merenkurkun lähellä) määräys yhdessä kunnallisasiamiesten kanssa järjestää tarpeellinen määrä etappiasemia, jonne värvätyt, pääasiallisesti Pohjanmaalta tulevat, voidaan lähettää heidän saattamisekseen edelleen yli Merenkurkun. – Piiriasiamiehen on edelleen huolehdittava siitä, että yksi taikkapa pari etappiasemaa järjestetään ulkosaaristoon, jonne rekrytit mannermaalta voidaan kuljettaa. – Ulkosaaristoetapeista noudetaan rekrytit Ruotsin puolelta moottoriveneillä tulevaisuudessa lähemmin tehtävän sopimuksen mukaan. – Palkatkaa kalastajia, etenkin semmoisia, joilla on moottoriveneitä, kuljettamaan miehiä rannikkoetapeista ulkosaaristoetappeihin. – Jos nämä kalastajat ottavat viedäkseen pienempiä lähetyksiä (10-15) suoraan Ruotsiin, sitä parempi – Ruotsin puolella on henkilöitä järjestämässä yhteyttä yli Merenkurkun. He ovat saaneet määräyksen kääntyä vaasalaisen asiamiehen puoleen ja on heitä neuvottu ensiksi kuulustelemaan asioita toimittaja Sundqvistilta Vaasassa. – Kaikki toimenpiteet kulkuyhteyden aikaansaamiseksi Merenkurkun yli olkoot yhden vastuunalaisen henkilön käsissä, piiriasiamiehen tai sen jonka tämä siihen määrää. Tämän täytyy olla kykenevä eikä hän saa muissa asioissa puuhata. – Ensimmäiset rekryttilähetykset voivat mennä Tornion reittiä, joka jo on valmis. Myöhemmin käytetään etupäässä Merenkurkkua, varsinkin Pohjanmaalta tuleville. – Lähetykset lähetettävä seuraavin ohjein: 1) matkustakaa X-asemalle, 2) menkää sieltä Y-kylään, 3) etsikää sieltä käsiinne Z ja todentakaa itsenne hänelle sovitun tunnusmerkin kautta, 4) liikkukaa mahdollisimman vähän odottaessanne enempiä ohjeita. Jos joudutte kiinni, ilmoittakaa olevanne työn etsinnässä tai pakenevanne pelosta, että maan miespuolinen nuoriso kutsutaan sotapalvelukseen." [Ohjeista, jotka on tähän jäljennetty teoksesta "Suomen jääkärit", huomaamme, että Merenkurkun etappi oli ajateltu pääasiallisesti Pohjanmaalta lähtevien käytettäväksi, niinkuin asia sittemmin järjestyikin. Ohjeet edellyttivät, että asetettaisiin sekä piiri- että kunnallisia asiamiehiä. Sittemmin ajatteli n.s. Aktiivinen komitea (= A.K.), että maa olisi jaettava 87:ään värväyspiiriin, mutta suunnitelmaa ei likimainkaan ennätetty tässä laajuudessa toteuttaa, värväystyökin kun saatiin alulle oikeastaan vasta lokakuun puolivälin tienoissa. Ohjeita laadittaessa ei myöskään vielä voitu olla tietoisia Kemin etapin järjestymisestä, etapin, josta sitten tuli maan huomattavin. ["Routaa ja rautaa II".]

Syyskuun 9. p:nä oli taas varatuomari (sittemmin Suomen ulkoasiain ministeri) Hjalmar J. Procopé A.K:n lähettämänä saapunut Tukholmaan ottamaan selvää asemasta. Hänkin sai tietoonsa tuon iloisen, suomalaisen harjoitusjoukon laajentamista koskevan sanoman sekä näyttää Tukholmassa tutustuneen myöskin yllämainittuihin ohjeisiin. Procopé lähti Tukholmasta paluumatkalle syyskuun 16. p:nä 1915 kulkien meren yli Sundsvallista Vaasaan. Siellä hän riensi tapaamaan "Vasabladetin" toimittajaa Edvin Sundqvistia, joka, kuten noista ohjeista selviää, oli ratkaisevasti asettunut Suomen itsenäisyystaistelijain riveihin saatuaan jo helmikuussa 1915 maisteri Björn Lindeqvistiltä (sittemmin huomattavimpia pfadfindereitä) kuulla, mitä oli tekeillä.

Sundqvist kutsui heti kokoon Vaasan huomatuimmat aktivistit, silloisen asessorin Harald Bouchtin (sittemmin hovioikeudenneuvos), insinööri Fredrik Wikmanin, ylioppilas Väinö Granlundin ja liikemies Herbert Mannsin. Procopé selitti tilanteen näillekin kehoittaen Vaasan aktivisteja ripeään ja päättäväiseen toimintaan.

Sitten keskusteltiin siitä, kuka läsnäolevista ottaisi pitääkseen Vaasassa huolta värväystoiminnasta ja Saksaan-lähtijäin rahoituksesta. Ajateltiin ensin Väinö Granlundia [Granlund oli koko lukuvuoden 1915-1916 Helsingissä, suorittaen filosofiankandidaattitutkinnon toukokuun lopulla 1916. Kesän 1916 hän kyllä oli Vaasassa, mutta värväyksestä ei kuitenkaan enää tällöin voinut tulla mitään, kuten myöhemmin kerromme. Lukuvuoden 1916-1917 Granlund oli Vestankvarnin kansanopiston opettajana Uudellamaalla. Kun kansanopistotyö oli päättynyt toukokuun 1. p:nä 1917, rupesi Väinö Granlund Vaasassa erittäin pontevasti toimimaan vapaussodan valmistelujen hyväksi saaden sittemmin reservikapteenin arvon ja tullen 1919 Vaasan suojeluskuntapiirin piiripäälliköksi. Tämä mainio vaasalainen kuoli paratyyfukseen 37:n vuoden ikäisenä syyskuun 3. p:nä 1927], mutta kun tämän yliopistoluvut olivat kesken, niin Sundqvist lupautui toimeen. Häntä pidettiin siihen soveliaimpana siitäkin syystä, että "Vasabladetin" konttorissa muutoinkin liikkui paljon väkeä, jotenka asia ehkä paremmin pysyisi salassa.

Näin toimittaja Edvin Sundqvistista tuli Vaasan ja sen ympäristön pääasiamies. Me saamme vielä todeta, kuinka verrattomalla tavalla Sundqvist sittemmin suoritti vaikean, uhanalaisen tehtävänsä.

Sundqvist ei sanomalehtimiestoimensa takia voinut lähteä maaseudulle kiertämään, mutta hän pani kuitenkin myös tämän värväyksen alulle siten, että teki syksyllä 1915 matkan kotipitäjäänsä Sulvaan pitäen kokouksen Sundombyn kansakoululla. Samoin hän kohta tämän jälkeen meni Koivulahteen (Kvevlaks) niinikään värväystarkoituksessa. Ruotsinkielisen Pohjanmaan nuorisoliiton puheenjohtajana Sundqvist kutsui nuorisoseurojen johtohenkilöt eri kylistä Västerhankmon kylään kansanopistonopettajan Johannes Nyqvistin kotiin. Nuorisoseurojen valtuutetut olivat saaneet kutsun tulla neuvottelemaan muka suuren kesäjuhlan valmistavista toimenpiteistä, mutta itse asiassa heille tällöin uskottiinkin isänmaan vapauttamiseen tähtäävät suuret suunnitelmat. Sekä Sulvassa että Koivulahdessa Sundqvist noudatti sitä periaatetta, että asia oli luotettaville henkilöille esitettävä suoraan ja mitään peittelemättä. Läsnäolijoita hän kehoitti menettelemään samoin. Näin Sundqvist toivoi asian vähitellen leviävän pitäjästä pitäjään ja kylästä toiseen.

Vaikka Sundqvist tietysti myös Vaasassa värväsi, niin huomattava kuitenkin on, että hänen päätyönään tuli olemaan etappitoimiston hoito, toisin sanoen ohjeitten antaminen Saksaan-pyrkiville sekä matkarahojen jakelu niille, jotka niitä tarvitsivat.

Muista Vaasan värväreistä olemme jo aikaisemmin maininneet toimittaja Eino Kontsaan, joka – liikkuen maaseudullakin – teki työtä varsinkin liikeapulaisten keskuudessa. Suomenkielisissä piireissä värväsi myös kelloseppä E. Malm, joka muutoinkin oli hyvin aktiivinen ja näissä asioissa valmis auttamaan.

Ruotsinkielisten keskuudessa harjoittivat värväystä toimittaja Sundqvistin ohella silloinen asessori Harald Boucht ja entinen Voima-aktivisti, insinööri Fredrik Wikman, jonka päättäväiseen toimintaan tutustumme myöhemmin.

Olemme jo kertoneet, että Lockstedtin suomalaisjoukon saksalainen päällystö komensi myöskin jääkäreitä värväreiksi Suomeen. Tällaisia olivat m.m. Antti Isotalo ja Alfred Sippus, joihin jo olemme tutustuneet.

Myöskin Vaasasta etelään päin oleva ruotsalaisseutu sai yhden tällaisen värvärin, nimittäin vaasalaisen teknillisen ylioppilaan Gunnar Melinin (nykyjään jääkärieversti ja Kenttätykistörykmentti I:n komentaja). Tultuaan ylioppilaaksi Melin oli opiskellut 3 1/2 vuotta Karlsruhen teknillisessä korkeakoulussa. Jo syksyllä 1914 hän oli aikonut mennä Saksan armeijan palvelukseen, mutta Saksan Vaasassa oleva konsuli oli saanut hänet tästä luopumaan.

Merkillistä kyllä, Melin sai kuulla jääkäriliikkeestä vasta lokakuussa 1915. Heti hän silloin teki ratkaisunsa lähtien passilla varustettuna aivan marraskuun alussa 1915 laivassa Ruotsiin jatkaakseen sieltä matkaa Lockstedtiin. Mentyään Tukholmassa Heldtin konttoriin saadakseen matkaohjeita hän tapasi siellä jääkäripataljoonan komentajan majuri Bayerin, joka sattumalta osui juuri silloin olemaan toimistossa. Melin, joka täydellisesti osasi saksaa, kertoi Bayerille yhtä ja toista maamme oloista sekä etenkin suomalaisten suhtautumisesta itsenäisyyspyrkimykseen. Seurauksena tästä keskustelusta oli, että Bayer heti komensi Melinin Suomeen. Hänen tuli ensin mennä Helsinkiin tiedoittamaan sikäläisille aktivisteille, että värväystä oli kiirehdittävä. Majuri oli näet hyvin pahalla tuulella, kun miehiä tähän asti oli saapunut niin vähän. Sitten Melinin piti painua kotiseudulleen värväystyöhön.

Toimitettuaan asiansa Helsingissä hän matkustikin Vaasaan ilmoittautuen heti toimittaja Sundqvistille ja insinööri Wikmanille.

Melin ryhtyi sitten värväämään ensin Vaasassa, mutta neuvoteltuaan Sundqvistin kanssa asiasta hän päätti siirtyä joksikin aikaa maaseudulle. Saatuaan erinäisiä henkilötietoja Sundqvistilta hän rupesi värväämään Vaasasta etelään päin olevalla ruotsalaisseudulla – sivuuttaen kuitenkin Sulvan, jossa Sundqvist jo oli käynyt. Melin liikkui melkein kaikissa ruotsalaispitäjissä ja myös Kaskisissa. Sen sijaan hän sivuutti Kristiinankaupungin sekä Lappfjärdin ja Sidebyn. Matka kesti noin kaksi viikkoa, mutta tulos oli sittenkin varsin vähäinen.

Sekä Melin että Sundqvist ovat sitä mieltä, ettei niitäkään pitäjiä, joista miehiä lähti vähän tai ei lainkaan, tarvitse syyttää mistään erikoisesta jääkäriliikettä kohtaan esiintyneestä vastahakoisuudesta. Niissä vain ei oltu kyetty ajoissa järjestämään värväystä kyllin tehokkaaksi, piiri kun oli liian laaja ja sopivia työntekijöitä verraten vähän. Sen lisäksi on huomattava, että juuri ruotsalaispitäjissä kansa on hyvin vanhoillista ja että siellä vaaditaan runsasta miettimisaikaa, ennenkuin ollaan valmiit tekemään ratkaisu – vieläpä sellainen ratkaisu, joka uhkaa omaisuutta ja henkeä. Mutta kun tällaista miettimisaikaa ei olosuhteiden pakosta voitu antaa, oli – sanoo Melin – värväysmatkan tulos sellainen kuin se oli. Erittäin valittaa Melin sitä, että johtavat henkilöt, sellaiset kuin papit, pankinjohtajat, kunnallislautakuntien jäsenet ja entiset valtiopäivämiehetkin suhtautuivat asiaan kovin varovaisesti; ja tämäkin johtui nähtävästi siitä, ettei näille oltu ajoissa selitetty, mistä oli kysymys.

Tämä sama pitänee muuten paikkansa myös niihin suomenkielisiin Vaasan läänin pitäjiin nähden, joista lähti miehiä joko hyvin vähän tai ei lainkaan.

Vaasan kaupungissa sitävastoin Melinin ja muiden värväystyö onnistui varsin toisin.

Loppujen lopuksi Sundqvist ja Wikman katsoivat parhaaksi, että Melin poistuisi Suomesta, sillä maa alkoi jo polttaa jalkojen alla. [Melinin kotona pidettiin kotitarkastuksia, hänen äitiään ja sisartaan käytettiin poliisikamarissa kuulusteltavina j.n.e.] Ja niin Melin lähti Rauman kautta Lockstedtiä kohti joulukuun 19. p:nä 1915 saapuen perille 27.XII.1915.

Noin kaksi kuukautta oli Melinin Lockstedtin-matka lykkäytynyt, mutta isänmaata oli tuokin aika uskollisesti palveltu.

Vaasan etapin yhteydet.

A.K:n kanssa Sundqvist oli yhteydessä pääasiallisesti maisteri Bertel Appelbergin välityksellä saaden tältä myös etapin tarkoituksiin rahoja, yhteensä ehkä 1,000 markkaa sekä sitäpaitsi 3,000 mk moottorivenheen ostamiseksi. Saksaan-menevien matkarahoiksi ei varoja paljon tarvittukaan, sillä useimmat lähtijät pitivät matkakuluistaan itse huolen. Toisinaan Sundqvist kävi Appelbergin luona Helsingissä, mutta enimmäkseen suoritettiin keskustelut puhelimitse salakielellä.

Myöskin jyväskyläläinen aktivisti Martti Pihkala kävi Sundqvistin luona; samoin Etelä-Pohjanmaalla toimivat A.K:n lähettämät värvärit Jussi Malkamäki ja Eino Kontsas. Niinikään oli Sundqvist puhelinyhteydessä pietarsaarelaisen värvärin ja etappimiehen, johtaja Sten Holmin kanssa. Jepuan von Essenit olivat myös puhelimitse Sundqvistin yhteydessä; Vaasassa liikkuessaan tehtaanomistaja C.J. von Essen kävi toisinaan henkilökohtaisestikin Sundqvistin luona neuvottelemassa yhteisistä asioista. Myös Kokkolan etappia koskevat asiat kulkivat von Essenien välityksin. Kemistäkin tuli kerran eräs lähetti tuoden Merenkurkun jäätymistä koskevan, Ruotsista käsin saadun tiedon.

Kävipä Vaasassa marraskuun lopulla 1915 sangen arvovaltainen vieras, nim. professori I.A. Heikel kokoamassa varoja jääkäriliikkeen hyväksi. Tässä tarkoituksessa hän puhutteli joitakuita paikkakunnan varakkaita ja vaikutusvaltaisia henkilöitä. Käynnin taloudellinen tulos ei kylläkään ollut erikoisen antoisa, mutta pelkästään se, että professori Heikel näin oli itsenäisyysasiassa mukana, virkisti suuresti Vaasan värväreitä edistäen heidän työtään huomattavammin kuin arvoisa vieras itse saattoi aavistaakaan.

Jäljempänä olevasta taulukosta huomaamme, että Vaasasta lähti jääkäripataljoonaan kaikkiaan 65 miestä. Näistä 4 jäi palaamatta kotimaahan, 11 saapui vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli joutunut siviiliin. Joka tapauksessa 49 miestä pysyi loppuun asti Suomen itsenäisyystoiminnalle uskollisena.

Värväyksen tulos Vaasan kaupungissa oli siis sangen huomattava.

Oskar Peltokangas.

Kunnioittaaksemme Vaasasta lähteneitä jääkäreitä mainitsemme heidän joukostaan nuoren vapaustaistelijan, jonka uljas sankaritarina tulee kauan elämään ja mieliä lämmittämään. Jääkäriluutnantti Oskar Vilhelm Peltokangas oli yksi niiden monien joukosta, jotka oivalsivat velvollisuutensa yhteistä isänmaata kohtaan. Hän oli kansan syvien rivien eheä edustaja, vaatimattomissa oloissa Vaasan Palosaarella syntynyt (2.I.1893) ja kasvanut, mutta mies, jolla oli sydän paikallaan ja joka kuntoonsa nähden oli esikuvallinen. Hänessä yhtyivät kauniilla tavalla molemmat kansallisuutemme: Isä oli Lappajärveltä kotoisin oleva suomalainen, äiti taas Suomen ruotsalaisia, Kruunupyystä syntyisin. Kansakoulun käytyään Peltokangas antautui kirjaltajanuralle työskennellen "Vasabladetin" kirjapainossa – viimeksi konelatojana.

Vaasasta oli loka- ja marraskuussa lähtenyt joukko nuoria miehiä Saksaan. Pian sai Peltokangas Lockstedtin salaisuudesta täyden tiedon, ja hänessä syttyi vastustamaton halu päästä muiden mukaan valmistuakseen taistelemaan isänmaan vapauden puolesta.

Myöhään syksyllä 1915 Peltokangas kääntyi päämiehensä toimittaja Edvin Sundqvistin puoleen tiedustellen luottamuksellisesti, olisiko muiden kuin ylioppilaiden mahdollista saada sotilaskasvatusta Saksassa. Sundqvist selitti, että isänmaallisesta nuorisosta ken tahansa saattoi päästä Lockstedtiin, mutta että sinne lähtöä oli kuitenkin ensin tarkoin harkittava.

Kun Peltokangas tämän jälkeen vielä pari kertaa uudelleen tuli Sundqvistin luo asiasta puhumaan, niin tämä – oivaltaen, että Peltokangas tulisi kunnialla täyttämään paikkansa jääkäripataljoonan riveissä – ilmoitti, että matkalle voisi lähteä milloin hyvänsä. Mutta nuoren miehen ratkaisu olikin tehty jo ennakolta, ja joulukuun alussa 1915 hän lähti Saksaan viimeisellä laivakelillä saapuen Lockstedtiin 13.XII.1915. Tästä alkoi Peltokankaan lyhyt, mutta kunniakas sotilasura.

Peltokangas oli eräiden jääkäritoveriensa kanssa komennettu lähtemään Suomeen jo huhtikuussa 1917. Sattuneiden esteiden pakottamana retkikunnan kuitenkin täytyi viettää kesä ja syksy 1917 Luulajassa. Mutta kuultuaan siellä isänmaassa tapahtuneista marraskuun lakon väkivaltaisuuksista Peltokangas – tuntien ratkaisevan toiminnan-hetken olevan lähestymässä – päätti lähteä Suomeen. Marraskuun lopulla hän matkustikin Uumajaan pyrkiäksensä meren yli Vaasaan.

Siellä hän sattumalta tapasi vanhan tuttavansa työnjohtaja Johan Emil Kuhlbergin, joka ilomielin suostui ottamaan hänet venheeseensä. Kuhlberg oli nuorelle jääkärillemme enemmänkin kuin tuttava ja metsästystoveri. Hänkin näet oli ollut mukana aktivistisessa toiminnassa, m.m. kuljettaen nuoria miehiä meren yli – silloin vain idästä länteen eikä, kuten nyt, lännestä itään.

Matka Merenkurkun yli oli kylmä ja kolea, sillä joulukuun alkupäivät olivat jo käsissä. Jääkappaleita uiskenteli venheen ympärillä, ja rannikkovartiostoa täytyi yhä vielä tarkoin kavahtaa.

Vaasassa Peltokangas asui muutaman päivän Kuhlbergin luona, mutta sai sitten pian piiriesikunnalta määräyksen lähteä suojeluskuntatyöhön Sundomiin, jossa hän poikineen kahakoi venäläisten kanssa joulupäivänä 1917. Tällöin ensimmäistä kertaa Simon kahakan jälkeen pamahtivat suomalaiset laukaukset perivihollistamme kohti kaataen pari venäläistä sotamiestä.

Tämä Sundomin jouluöinen kahakka oli tavallaan Suomen vapaussodan alkusoitto. Ja tämän jälkeen Peltokangas, tuo rohkea ja tarmokas Vaasan-poika johti uljaita miehiään taistelusta taisteluun: Vaasan valtaus–Oulu–Vilppula, taistelut Poukan ja Mannisen luona–Messukylän veriset ottelut. [Peltokankaan lähettinä toimi vapaussotamme kuuluisa 14-vuotias "sotilaspoika" Onni Kokko, joka vaikeasti haavoittui Messukylän taistelussa päällikkönsä rinnalla (kuollen myöhemmin Vaasan kenttäsairaalassa) ja jonka lyhyen elämäntarinan johdolla Jarl Hemmer on kirjoittanut ihanan kertomuksensa "Onni Kokko". (Suomennoksena "Onni Kalpa".)] Juuri Messukylän kirkon luona olevaa kansakoulua vastaan hyökättäessä illalla maaliskuun 25. p:nä 1918 sankariimme osui punaisten räjähtävä kuula, ja jo aamupuolella yötä oli jalo sielu vapautunut tomumajastaan.

Jääkäriluutnantti Peltokankaan muistoksi kirjoitetussa julkaisussa (Edvin Sundqvist: Vasabygdens folkhjälte – Jägarlöjtnant Oskar Peltokangas in memoriam. Vasa, F. V. Unggrens Boktryckeri, 1919) on seuraavat kauniit ja todet sanat:

"Aikoina, jolloin hätä ja vaarat uhkaavat maata ja kansaa, tapahtuu usein, että tämän maailman suuret saavat väistyä syrjään pienten ja halpoina pidettyjen tieltä; Kansojen Kaitsija valitsee välikappaleensa henkilöön katsomatta.

"Hengenvaaraan joutunut ihminen ei tiedustele, minkälainen on se, joka hänet pelastaa; pääasia on, että luja käsivarsi, kirkas, levollinen ajatus, lämmin sydän ja rohkea uljuus tarttuu häneen voimakkaasti torjuen uhkaavan pahan.

"Samoin on äärimmäisessä hädässä olevan kansan laita. Se tahtoo nähdä oikean miehen oikealla paikalla, eikä se välitä siitä, kuka hän on ja mistä hän kohoaa."

Juuri tällainen oikea mies oikealla paikalla oli jääkäriluutnantti Oskar Peltokangas.

Raippaluoto.

Raippaluoto (oik. Repoluoto, ruots. Replot) on Merenkurkun äärellä sijaitseva ulkosaaristopitäjä, johon kuuluu 663 saarta. Saariston keskuksina ovat Replot, Vallgrund ja Björkö. Raippaluodon saaret ovat karuja. Valassaaria (Valsörarne), Norrskäreniä ja Panikia (Panikivi) lukuunottamatta ei pikkusaarilla missään ole kiinteätä asutusta; vain ajoittain kerääntyy niille kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Kun maanviljelys ei kykene elättämään asukkaita, ovat kalastus ja hylkeenpyynti pitäjän tärkeimpiä elinkeinoja.

Ainainen taistelu meren vaaroja vastaan on raippaluotolaisista kasvattanut urhean, terveen saaristoväestön. Isänmaallista mieltä he ovat osoittaneet aina. Esim. routavuosien aikana monet tämän seudun rohkeista luotseista luopuivat ennemmin toimistaan kuin alistuivat palvelemaan venäläistettyä luotsilaitosta. Näistä isänmaallisista entisistä luotseista esiintyivät jääkäriliikkeen aikana toimivina aktivisteina ainakin Karl Erik Björkas ja hänen poikansa Emil Edvard Björkas (sittemmin jääkäri), Vilhelm Nyman [Kotoisin Maalahdelta, mutta hänen vaimollaan oli pieni asunto Björkössä], Johannes Nygård (Malskäristä), Richard Varg (Panikivestä), Jonas Nabb ("Skati-Jon"), Karl Forsman, Henrik Siid ja Frans Öist. Moneen heistä vielä tutustumme.

Ensimmäinen raippaluotolainen, jonka venäläiset saalistivat, oli kuntakokouksen puheenjohtaja, pientä liikettä harjoittava kauppias Johannes Gustafsson, joka pidätettiin kotonaan illalla 23.II.1916 ja kuljetettiin ensin Vaasaan.

Gustafssonin kohtalo on tähän asti ollut suuren salaperäisyyden verhoama, sillä kukaan ei ole varmasti tietänyt mistä venäläiset häntä syyttivät. Toiset ovat arvelleet, että hän olisi Ernstin hotellissa Vaasassa varomattomasti puhellut jotakin venäläisten upseerien kuullen; toisten mukaan hän olisi vain nuhdellut eräitä kunniattomia naisia, jotka seurustelivat venäläisten kanssa. Tunnettua myöskin on, ettei Gustafsson yleensä politikoinut, vaan hoiteli vain pientä kauppaansa.

Tämän kirjoittaja on kuitenkin sattunut saamaan käsiinsä eräästä santarmiarkistosta seuraavan tiedotuksen: "13/12 -17 Viaporin linnoituksen vastavakoiluosaston päällikkö antaa henkilötietoja N. Hartwigista: Muusikko os. Uumaja, kaupunginhotelli. Suomalainen kauppias Joh. Gustafsson aikoi H:lle lähettää Viaporin linnoituksen kartan, mutta kirje joutui sotasensuurin käsiin". (Liite N:o 6:5)

Jos tämä santarmien tiedoitus on oikea, olisi Gustafsson siis harjoittanut tiedustelua saksalaisten hyväksi. Oudolta tosin tuntuu, että hän olisi kirjeessä koettanut toimittaa perille noin vaarallisen paperin, vieläpä ilmaisten siinä myös nimensä ja osoitteensa, mutta jotakin perää tässä kuitenkin täytyy olla, sillä venäläiset ryhtyivät häneen nähden heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Gustafssonin asiaa ei edes jätetty Suomen viranomaisten käsiteltäväksi. Hänet vietiin Vaasasta ensin Helsingin päävartioon ja sieltä sitten kesällä 1916 Pietariin, missä hänet hirtettiin. [Tohtori Juho Imm. Aalto, joka myös vietiin päävartioon 18.III.1916, mainitsee Gustafssonista "Kalterijääkärit"-nimisessä teoksessa (II osa, s. 69): "Päävartio oli silloin miltei tyhjä; siellä istui vain kauppias Gustafsson, joka myöhemmin kesällä hirtettiin." – Ja turkulainen aktivisti Arvo Joh. Ahti, joka vangittiin 10.V.1916, kirjoittaa samassa teoksessa (II osa, ss. 103-104): "Ovessa oli ikkuna, ja siitä näin käytävän toisella puolella olevassa kopissa asuvan kauppias Gustafssonin, jolle kohtalo oli kovempi kuin meille muille vangituille." Näistä lausunnoista päättäen Gustafssonia pidettiin Helsingin päävartiossa koko kauan.]

Gustafssonin kodissa toimeenpantu kotitarkastus muuten aiheutti ensimmäisen raippaluotolaisen, Emil Björkaksen lähdön Lockstedtiin.

Kunnallislautakunnan puheenjohtaja Emil Björkas oli ensiksi kuullut jääkäriliikkeestä eräältä Viipurin tienoilta kotoisin olevalta aktivistilta, joka oli kulkenut Suomeen Uumajasta Raippaluodon kautta. Björkas, kuten jo olemme maininneet, oli niitä luotseja, jotka eivät taipuneet palvelemaan venäläistetyssä luotsilaitoksessa. Jo tästäkin syystä hän oli epäilyksenalainen, mutta sen ohessa hänet oli nähtävästi jonkun ilmiannosta sekoitettu myös kauppias Gustafssonin juttuun. Kun Gustafssonilla pidettiin kotitarkastusta ja tämä sitten klo 11 yöllä pidätettiin, niin Gustafssonin pieni, 7-vuotias tytär huomasi venäläisten papereista myös nimen Björkas. Tyttönen juoksi heti naapuritaloon kertoen havaintonsa, jolloin talonomistaja Johannes Nystrand meni ilmoittamaan tästä Emil Björkakselle. Tämä lähti silloin pariksi päivää pakoilemaan päättäen samalla painua Uumajan kautta Lockstedtiin.

Ennen lähtöään hän lauantaiksi helmikuun 26. p:ksi 1916 kutsui kokoon paikkakunnan nuorisoseuran, jonka puheenjohtaja hän oli. Tässä hyvästijättötilaisuudessa Björkas tiedusteli nuorilta miehiltä, eivätkö he olleet aikoneet lähteä pois maasta pakoon venäläistä asevelvollisuutta, jonka toimeenpanosta paljon huhuiltiin. Pojat sanoivat kyllä asiaa ajatelleensa, mutta mitään ratkaisua he eivät vielä olleet tehneet. Silloin Björkas sanoi:

"Minä lähden huomenillalla – tulkaa mukaan!"

Iltaman jälkeen Emil Björkas meni yöksi kotiinsa, jossa kaiken varalta pidettiin vahtia, ja sunnuntai-iltana klo 1/2 7 hän lähti. Mukaan tuli kuusi poikaa, nim. Karl Björk, Karl Björkas, Karl Edvard Nabb, Karl Nabb, Emil Rönn ja Edvard Österholm ynnä lisäksi kaksi Pirttikylän (Pörtom) poikaa, jotka jatkoivat matkaa Amerikkaan.

Emil Björkas ei ollut tovereilleen puhunut mitään siitä, että hän jo kotoa lähtiessään oli päättänyt liittyä jääkäripataljoonaan. Vasta Uumajassa Raippaluodon pojat saivat tästäkin tiedon, ja silloin hekin lähtivät Saksaan. Miehemme saapuivat Lockstedtiin maaliskuun 5. p:nä 1916. Matka Raippaluodosta Uumajaan oli jotensakin vaivalloinen. Hiihtomatka Holmöhön kesti 24 tuntia; viiden tahi kuuden kilometrin levyinen ahtojäävyöhykekin oli ylitettävä, jolloin useimmat pojista taittoivat suksensa. Valsörarne-nimistä saariryhmää oli siellä olevan venäläisen vartioston takia kartettava ja sivuutettava se noin 12:n kilometrin päästä pohjoiseen.

Björkas ja hänen toverinsa olivat ensimmäiset, jotka Raippaluodosta käsin lähtivät Merenkurkun yli Lockstedtiin. Sen jälkeen poikia – tarkoittaen poistua maasta asevelvollisuutta pakoon – rupesi eri ryhmin seuraamaan ensimmäisen ryhmän esimerkkiä. Ja saatuaan Ruotsissa kuulla, minne Björkas oli kulkunsa suunnannut, useimmat valitsivat saman päämäärän. Mutta kun siis Saksan-matka ei ollut vakaumuksellinen, rupesivat jotkut perillä rettelöimään – joutuen vankileiriin.

Raippaluodossa ei siis ollut ketään värväriä. Emil Björkaksen esimerkki ja venäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemisen pelko sai seudun pojat liikkeelle.

Richard Varg, Karl Erik Björkas, Johannes Nygård sekä pystyvä merenkulkija Isak Nygård olivat etappimiehiä, jotka kuljettivat Saksaan-menijöitä meren yli. Heistä Varg ja Johannes Nygård ottivat osaa jääkäriliikkeeseen vasta toukokuun 1. p:n jälkeen 1916, jolloin Merenkurkku vapautui jäistä; he työskentelivät yhdessä Uumajassa toimivien etappijääkärien Sihvon ja Laaksosen kanssa. Varg pidätettiin jo heinäkuun 10. p:nä 1916 saaden sitten viettää 8 pitkää kuukautta Vaasan lääninvankilassa, mistä vapautui vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuun 19. p:nä 1917. Häntä venäläiset syyttivät siitä, että hän olisi vahingoittanut Venäjän armeijan etuja. Varg, samoin kuin Johannes Nygårdkin, oli varsin huomattava jääkäriliikkeen avustaja. Hänen ollessaan vankilassa hänen reipas emäntänsä Amanda jatkoi miehensä aktivistista toimintaa.

Karl Erik Björkaksen, Henrik Siidin, Johannes Emanuel Nygårdin ja Frans Edvard Öistin samoin kuin Johan Erik Backin (Mustasaaren Jungsundista) oli isänmaallisen toimintansa tähden pakko paeta Ruotsiin.

Raippaluodosta lähti Lockstedtiin melkoinen määrä miehiä, yhteensä 26. Näistä 1 kaatui Kuurinmaalla ja 2 kuoli Saksassa sekä 13 otti osaa vapaussotaan; Sitävastoin 2 ei palannut lainkaan, 1 kuoli Belgiassa, 1 oli joutunut siviiliin ja 6 palasi Suomeen vasta vapaussodan jälkeen.

Kun ajattelemme, että Raippaluodosta, jonka asukasluku ei ollut edes 3,000 henkeä, 15 nuorta miestä taisteli loppuun asti jääkäripataljoonan riveissä ja että monet keski-iän miehet palvelivat itsenäisyysliikettä etappimiehinä varsin uhrautuvasti, niin meidän on sanottava, että raippaluotolaiset erittäin kauniisti olivat mukana silloin, kun yhteisen isänmaamme vapauttamista valmisteltiin.

Koivulahti.

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että toimittaja Edvin Sundqvist oli syksyllä 1915 Koivulahden Västerhankmossa pitämässään, sikäläisen nuorisoseuran johtomiesten kokouksessa suorasukaisesti selittänyt itsenäisyysliikkeen tarkoituksen. Hänen sanansa eivät olleetkaan langenneet kivikkoon, sillä Koivulahtikin näytteli jääkäriliikkeen aikana sangen huomattavaa osaa. Jääkäripataljoona ei kylläkään paljon kostunut tämän pitäjän miehistä, mutta sen sijaan on nämä seudut muistettava etappitoiminnan vuoksi sekä myös siitä syystä, että aselaiva "Equityn" tuomia aseita kuljetettiin täältä sisämaahan. Koivulahdesta lähti Lockstedtiin kaikkiaan vain 5 miestä. Näistä kolme oli Wikin veljestä, jotka jääkäripataljoonan luettelossa esiintyvät eri sukunimin, nim. Johannes Björkman, Edvard Wik ja Albert Eriksson. Neljäs oli Petsmon kylästä kotoisin oleva Johan Albert Eriksson (vanhemmat Johannes Eriksson-Berts ja Brita Stina Bejar), joka komennettiin talvella 1918 Danzigiin lähetettäväksi ensimmäisten 80:n jääkärin mukana Suomeen, mutta sairastui ankaraan umpisuolentulehdukseen ja kolmesta leikkauksesta huolimatta kuoli Danzigissa 3.IV.1918. Viides koivulahtelainen jääkäri oli työmies Verner Vägren, joka palasi kotimaahan vasta vapaussodan jälkeen.

Etappitoimintaa hoitivat sangen ansiokkaalla tavalla Petsmosta kotoisin olevat Edvard, Johannes ja Erik Berts sekä vastamainitut Vassorin kylässä asuvat Wikin veljekset Johannes ja Edvard. Petsmon ja Vassorin kautta kulkivat semminkin Vaasasta lähteneet miehet – Petsmosta varsinkin talvella ja Vassorista myös avoveden aikana. Myöhemmin kerromme lähemmin tästä työstä.

Bertsin veljekset saivat kutakuinkin häiritsemättä hoitaa Petsmon kautta kulkevaa etappia. Paikkakuntalaisten taholta ei miestemme tarvinnut pelätä mitään, mutta eräs venäläisten kätyri oli kuitenkin kevättalvella löytänyt tiensä Bertsien kotiin ja tekeytyen Saksaan-menijäksi hän koetti päästä asioiden perille. Hänet ajettiin kuitenkin heti matkoihinsa huomauttaen, ettei Petsmossa tiedetty mitään Saksaan-kulkijoista. Mutta Norrminneen majoitetut venäläiset olivat nähtävästi, mainitulta urkkijalta saaneet jotakin vihiä Bertsien toiminnasta, koskapa rupesivat paikkakuntalaisilta tiedustelemaan yhtä ja toista siihen viittaavaa. Asia näytti kuitenkin painuvan unhoon.

Mutta heinäkuun lopulla 1916 venäläiset sittenkin iskivät kyntensä Bertseihin. Autollinen poliiseja ja santarmeja ajoi eräänä iltana Bertsien kotitalon pihalle. Vanhin veljeksistä, Edvard Berts pääsi pakenemaan, mutta nuoremmat veljet Erik ja Johannes joutuivat vihollisten saaliiksi ja vietiin Vaasaan. Poliisivankilassa he kuitenkin saivat tilaisuuden keskustella sen verran, että saattoivat sopia, miten asiat oli venäläisille esitettävä. Heinäkuun 29. p:nä heidät siirrettiin Vaasan lääninvankilaan. Vankilan nimiluettelossa mainittu syytös oli kyllä sangen raskauttava: "Törkeitä Venäjän armeijan etujen vahingoittamista tarkoittavia rikoksellisia tekoja", mutta kun santarmiratsu mestari Stepanoff ei saanut Bertsejä vastaan mielestään riittäviä todistuksia ja kun nämä vielä puhuivat aivan yhtäpitävästi, niin heidät elok. 7. p:nä 1916 vapautettiin.

Tämän jälkeen Edvard Berts katsoi parhaaksi poistua Ruotsiin, sillä viranomaiset etsiskelivät häntä jatkuvasti. Merenkurkun yli hän pääsi kuuluisalla "Lola"-nimisellä etappivenheellä, jota luotsi Vilhelm Nyman ynnä jääkärit Jussi Sihvo ja Konrad Laaksonen kuljettivat. Lähtö "Lolalla" tapahtui Malskäristä, lämpimästi isänmaallisen etappimiehen Johannes Nygårdin rannasta. Edvard Berts aikoi ensin painua Lockstedtiin, mutta heikko terveys tuli esteeksi, joten hän asettui Mälarin tienoille maaseudulle palaten kotiinsa Suomeen vasta vapaussodan alussa.

Wikin-Björkmanin veljekset olivat myös jo syksyllä 1915 toimittaja Sundqvistin välityksin saaneet vihiä jääkäriliikkeestä, ja heissäkin oli tällöin herännyt halu tehdä jotakin isänmaan vapauttamiseksi. Vihdoin päättivätkin Edvard Wik, Johannes Björkman ja vaasalainen kauppias Eliel Rajander pyrkiä Lockstedtiin. Miehemme lähtivät Vaasasta maaliskuun 13. p:nä 1916 hevoskyydillä Köklotiin, mistä sitten Märaskärin kautta hiihtivät Holmöhön saapuen 20-tuntisen, kovassa pakkasessa (-28° C) suoritetun matkan jälkeen illalla Engelshällan majakalle, joka sijaitsee keskellä Holmön maata. Levättyään yön majakan lähellä olevassa kalasaunassa, he hiihtivät reippaina Holmön kylän hyvin järjestettyyn etappitaloon. Seuraavana päivänä he matkustivat hevoskyydillä Uumajaan ja sieltä eteenpäin saapuen Lockstedtiin 29.III.1916.

Vajaan kuukauden leirillä oleskeltuaan komennettiin Edvard Wik ja Joh. Björkman sekä jääkäri Tauno Ilmoniemi (Granit) Berlinin kautta Tukholmaan, jossa heidän piti saada lähempiä määräyksiä. Ne supistuivatkin lyhyeen komennukseen: Suomeen värväämään ja etappilinjoja järjestämään.

Miehemme lähtivät Uumajaan ja sieltä Holmöhön pyrkiäkseen niin pian kuin mahdollista viimeisiä kevätjäitä Merenkurkun yli Suomen puolelle. Heihin liittyi vielä koko joukko muitakin ylipyrkijöitä. Näitä oli m.m. jääkäri Einar Wichmann, joka tammikuusta 1916 lähtien oli toiminut Uumajan etapissa yhdysmiehenä Ruotsin ja Suomen välillä ja joka niinikään oli komennettu Suomeen värväämään.

Edelleen yhtyivät mukaan björköläinen luotsi Vilhelm Nyman, jonka talvella oli ollut pakko paeta viranomaisia, ja opas Rådman, joka vastikään oli V.L.R. Valveen [Tämän joukkueen retki oli ollut hyvin vaikea. Kaikki olivat joutuneet erilleen. Opas Rådman olisi jäänyt jäälle – hän oli ollut jo sekaisin, jalat turvoksissa – jolleivät Holmön hylkeenpyytäjät olisi häntä sitten löytäneet] (nyk. jääkärieversti) ja T.F. Vinqvistin (nyk. jääkärimajuri) seurassa kulkenut yli. Vielä otettiin seuraan joukko suomalaisia hevoskauppiaita, m.m. eräs iäkäs, halvaantunut vöyriläinen vanhus [Vöyrin Bergbyn kylästä kotoisin oleva Johan Kjerp, jonka – vaikk'ei hän ollutkaan mikään poliittinen henkilö – santarmit vangitsivat ja passittivat Vaasan lääninvankilaan heinäkuun 31. p:nä 1916. Tammikuun 20. p:nä 1917 hänet vapautettiin, mutta vangittiin heti uudestaan ja lähetettiin helmikuun 15. p:nä Viipurin lääninvankilaan sieltä edelleen Pietariin toimitettavaksi. Vallankumous pelasti sitten hänetkin.], joten miehiämme näin ollen oli koko karavaani. Eräs Holmön asukas saattoi halvaantunutta ensin vähän matkaa hevosella ja sitten häntä vedettiin yhteisvoimin kelkalla. Näin saavuttiin Holmö Gaddin luotsimajakalle, mistä huhtikuun 30. p:nä 1916 lähdettiin Merenkurkun ulapalle ensimmäisenä määränä Björkön saari.

Matka, joka suoritettiin jalan, oli erittäin vaivalloinen ja vaarallinen. Jäät olivat viimeisillään. Silloin tällöin tuli eteen satoja metrejä laajoja aukkoja, joita koristivat suuret hyljeparvet. Vettä ja hyyhmää oli puolisääreen; ja railoja oli varsinkin tuon raihnaisen vanhuksen takia vaikea ylittää. Kerran Wik ja Wichmann pahaa aavistamatta pudota sujahtivat mereen päästen sentään toisten vetäminä jälleen lujalle jäälle; toverien repuista löytyi onneksi kuivia vaatteita, mitkä puettiin ylle jäisellä meren ulapalla hylkeiden tätä näytelmää ihmetellessä.

Vihdoin tavattiin Hällkallanilla – Valassaarista lounaaseen – björköläisiä hylkeenpyytäjiä, joilta saatiin ruokaa ja juotavaa [Näiden joukossa sattui olemaan muuan Wichmannin ja Ilmoniemen tuttava, nim. Jonas Nabb ("Skati-Jon"), joka syksyllä 1915 oli ohjannut Herbert Mannsin venhettä, jossa Martti Wallenius, Ilmoniemi ja Wichmann olivat kulkeneet Vaasasta meren yli.] sekä m.m. se tieto, että venäläinen vartiosto oli jäiden heikentymisen takia pari päivää sitten siirretty pois Valassaarilta. Lepäiltyään vähän Hällkallanissa matkue lähti taas liikkeelle, ja hylkeenpyytäjät liittyivät seuraan. Klo 5-6:n tienoissa aamulla saavuttiin Björköhön, missä Vilhelm Nymanin vieraanvaraisessa kodissa nautittiin lepoa ja talon antimia. Oli juuri toukokuun 1. päivä. Kahvia juotaessa miehemme näkivät akkunasta kansakoululasten vappukulkueen pienine punakeltaisine lippuineen.

Seuraavana yönä värväämään komennetut jääkärit kulkivat jalan ja venheellä Raippaluodon kautta mannermaalle Grönvikiin [Raippaluodon ja mantereen välinen saaristo oli jo kokonaan jäistä vapaa, ja ylikulun jälkeisenä yönä myös Merenkurkku ankaran myrskyn vaikutuksesta vapautui jääpeitostaan], saapuen tunnetun aktivistin J.E. Backin luo Jungsundiin, jonne Vilhelm Nyman seurasi mukana. Wikit toivat talon Lockstedtissa olevalta pojalta lämpimiä terveisiä. Hevoskauppiaat ja Rådman olivat jo vähän aikaisemmin poistuneet seurueesta. Jungsundissa myös jääkärit erosivat toisistaan.

Back saattoi Wikin veljekset Vaasaan, mistä nämä sitten lähtivät kotiinsa Vassoriin. Wichmann ja Ilmoniemi kulkivat myöskin hevoskyydillä Vaasaan, mistä sitten autolla Vöyriin ja sieltä taas hevosella Oravaisten kautta Jepualle jättäen Jürgen von Essenille Ruotsista tuomansa tiedoitukset. Sen jälkeen he riensivät Savoon värväämään.

Wik ja Björkman alkoivat liikuskella siellä ja täällä saadakseen nuoria miehiä taivutetuksi lähtemään Lockstedtiin, mutta värväystyö ei ottanut enää kesällä 1916 menestyäkseen – ei Pohjanmaalla eikä paljon muuallakaan. Tehtävä ei suinkaan ollut hauskinta laatua, sillä itsenäisyyspyrkimyksen ymmärtäjiä oli itse asiassa sittenkin verraten vähän; ja kun saksalaisten maihinnousuyrityksestäkään ei näyttänyt tulevan mitään, rupesi aktivistien suunnitelman onnellinen toteuttaminen epäilyttämään useita. Näin ollen Wikin veljeksien oli pakko suunnata voimansa ylimalkaan vain etappityöhön. Sen ohessa he ylläpitivät yhteyttä etupäässä Uumajan etapissa toimivaan moottorivenhe "Lolaan", johon Wikit Vassorissa olevalta etappiasemaltaan ohjasivat muualta Saksaan pyrkiviä, esim. komennuksella olevia jääkäreitä ja pakolaisia, joiden oleskelu kotimaassa oli tullut mahdottomaksi. Jepuan von Essenien kanssa Wikit niinikään olivat alituisessa yhteydessä.

"Lolan" matkat Jungsundin Alskatiin, jonne lähtijät ohjattiin, tulivat kuitenkin syksyllä yhä harvemmiksi. Jotta etappitoiminta Suomesta käsin voisi joka tapauksessa jatkua, päättivät Wikit ostaa Björköstä varavenheen. Näissä ja muissa puuhissa he olivat lokakuun loppupuolella 1916 matkalla saaristossa. Saatuaan asiansa järjestetyksi he lähtivät paluumatkalle (23.X.1916) alkaen soutaa Malskärin Johannes Nygårdilta lainaamallaan venheellä Alskatia kohti.

Oli iltapuoli, auringonlaskun aika. Näkyvissä olevasta tullialus "Vikingenistä" oli lähtenyt pieni moottori tähystysmatkalle Raippaluodon selälle. Se saavutti soutuvenheen. Moottorissa oli Paraisista kotoisin oleva kuljettaja ja jokunen sotamies. Oli kova aallokko, ja moottori kulki vastatuuleen. Sen kuljettaja tiukkasi soutajilta passia, ja kun sellaista ei näillä ollut, hän selitti soutuvenheessä kulkijat pidätetyiksi. Moottorista heitettiin soutajille lyhyehkö, noin 4:n metrin pituinen köysi, jolla venhe kiinnitettiin moottorin perään, ja suunta otettiin sitten "Vikingeniä" kohti.

Tilanne oli arveluttava. Wikin veljekset pitivät nopean neuvottelun. He päättivät asevoimin päästä pakoon. Toisen lukiessa kolmeen oli kumpaisenkin tyhjennettävä browninkinsa makasiini moottorin miehistöä kohti, ja sitten oli hyökättävä moottoriin.

Näin he tekivätkin. Perämies haavoittui vaikeasti (Liite Nro 7), moottorista käsin lyötiin köysi poikki, syntyi suuri hämminki, ja kaikki heittäytyivät typertyneinä aluksen pohjalle. Moottori kulki edelleen vastatuuleen, mutta kova myrsky sekä soutajain ponnistus etäännyttivät Wikien venhettä yhä kauemmaksi moottorista, josta kyllä sitten – pahimman säikähdyksen hälvettyä – avattiin heitä vastaan melkoinen tuli. Kuulat vinkuivat pakenijain venheen ympärillä, mutta loppujen lopuksi nämä pääsivät kuin pääsivätkin vahingoittumattomina maihin.

Tapaus aiheutti tietysti tavattoman hälinän. Vaasan pari viikkoa sitten nimitetty uusi poliisimestari Th. Hagman olisi tietysti tahtonut osoittaa venäläisille kuntoaan, mutta sattuikin niin hullusti, että kaupungin melkein koko poliisivoima ja noin 260 rajavartiosotilasta ynnä Pietarsaarenkin venäläisten puuhiin aina altis poliisimiehistö oli kerätty Yli- ja Alahärmään, m.m. Härmän ja Vuoskosken kyliä piirittämään. Kysymyksessä oli kuuluisan jääkärin Isontalon Antin ja n.s. rankaisuretkikunnan miesten kiinnisaaminen. Komisario August Solakin, Vaasan poliisimestarien "oikea käsi", oli poissa.

Tällöin poliisimestari Hagman hädissään pani "pukin puutarhuriksi". Hän näet kääntyi Korsholman kihlakunnan kruununvoudin Matti Sarion puoleen määräten tämän ryhtymään ponteviin toimenpiteisiin rikollisten kiinniottamiseksi. Aluksi Sario johdatti poliisimestarin aivan viattoman ihmisen, talonomistaja Edvard Vikströmin kintereille. Poliisikuulustelussa ilmeni pian, että tämä oli puhdas kuin pulmunen – ei ollut edes käynytkään Raippaluodossa. Sario touhuili edelleen, kävi Raippaluodossakin ja lausui nimismies L. Nyholmin ja konstaapeli K.G. Öistin kuullen sellaisen arvelun, että teon tekijäin täytyi olla raippaluotolaisia. Silloin Öist kohotti salaperäisyyden huntua kertoen nähneensä ennen ampumista kahden miehen, joista toinen oli ollut yksi Wikin veljeksistä, soutavan manteretta kohti.

Asia oli selvä. Ja poliisimestari antoi klo 12 yöllä lokakuun 25. päivää vasten puhelimitse kruununvouti Sariolle määräyksen vielä samana yönä lähteä pidättämään kysymyksessäolevat jääkärit, joiden oletetuista olinpaikoistakin poliisimestari kirjeellisesti tiedoitti Sariolle heti puhelinkeskustelun jälkeen. Mutta kruununvoutipa tahtoi maata yönsä rauhassa ja soitti siis vasta klo 8 aamulla poliisimestarille ilmoittaen aikovansa lähteä klo 10:n korvissa ap:llä Koivulahteen sekä pyytäen poliisimestarilta tätä tarkoitusta varten autoa. Mutta mistäs Hagman olisi sellaisen yht'äkkiä kopannut, kun poliisikamarin autot olivat Härmässä!

Vihdoin kruununvouti sitten kuitenkin lähti kuusi miestä mukanaan. Koivulahden Vassorin kylään saavuttuaan miehemme vain näkivät, kuinka Wikit livahtivat metsään. Ainoastaan autonkuljettaja ja eräs matruusi ryntäsivät tällöin pakenijain perään, mutta Sario ja muut miehittivät maantien, kuten vanhojen herrojen on tapana menetellä jänisjahdissa. Autonkuljettaja ja matruusi juoksentelivat metsässä hämäräntuloon asti, jolloin Tottesundista saapui heille avuksi venäläistä sotaväkeä. Poliisimestari Hagman oli myös saman lokakuun 25. p:n iltana klo 1/2 8 lähettänyt Vaasasta Sariolle avuksi 10 sotamiestä ja 3 poliisia, niin että väestä ei tosiaankaan ollut puutetta.

Mutta kaikki näytti olevan turhaa. Vihdoin viimein autonkuljettaja sattui löytämään eräästä ladosta heinien alta ja jostakin risukasasta – neljä puolalaista pakolaista, jotka oli ollut aikomus toimittaa Pohjanlahden yli Ruotsiin. [Minne nämä poloiset sitten lopullisesti joutuivat, on tietämätöntä. Poliisimestari tiedusteli heistä kuvernöörin mielipidettä, mutta emme tiedä, saiko hän mitään ohjeita. Poliisimestari Hagmanin läänin kuvernöörille osoittama kirje N:o 396 uhkuu muuten pyhää vihaa kruununvouti Sariota kohtaan. (Liite N:o 7.)]

Siirrymme pakenevien jääkäriemme pariin. Miehemme olivat kotonaan juuri syömässä illallista, kun tunnettu aktivisti J.E. Nygård ilmoitti puhelimitse kauppias Israel Vasbergille pyytäen tätä Wikeille tiedoittamaan, mitä oli tulossa. Samalla hetkellä kuin pidättäjien auto ilmestyi Wikien kotitalon pihalle, nämä hävisivät läheiseen metsään saaden jälkeensä kaksi laukausta. Heidän etsiskelynsä kesti kaksi vuorokautta. [Viimeiset poliisit poistuivat kylästä vasta lokakuun 30. p:nä.] Kun pidättäjät olettivat, että pakolaiset piileskelisivät kylässä, piiritettiin tämä kokonaan, eikä paikkakuntalaisia päästetty kylään eikä kylästä pois.

Jääkärit seurasivat metsänreunasta näitä toimenpiteitä, mutta pimeän tultua he lähtivät vastajäätynyttä selkää myöten Kuniin ja sieltä Koivulahteen. Koivulahden ja Koskön kylien kautta he pakenivat Slomponiin, missä Johan Nygårdin piti olla heitä noutamassa; mutta tämä ei ollut päässytkään tulemaan, sillä vartioita oli kaikkialla. Kun Nygårdia ei näkynyt, lainasivat miehemme venheen soutaen sitten Köklotiin. Siellä ylipääsymahdollisuuksia turhaan tiedusteltuaan heidän täytyi metsiä myöten painua takaisin Vassoriin – kotiväen suureksi hämmästykseksi.

Mutta kotitanhuilla oli tietysti mahdotonta viipyä. Rientäen Maksamaan kautta saaristoon heidän onnistui Okskangarista käsin päästä yli Ruotsin puolelle. Kesän seikkailujen ja retkien jälkeen tuntui suloiselta saada jonkin aikaa rauhassa lepäillä.

Kesällä 1917 jääkärimme ottivat osaa Ruotsista Suomeen tapahtuvaan räjähdysaineiden, pommien, aseiden ja ampumatarpeiden kuljetukseen. Tavarat oli tuotu Saksasta Ruotsin läpi ja varastoitu Uumajassa Västerbottenin panimoon. Syksymmällä miehemme, kuten muutkin Uumajassa olevat jääkärit ja suomalaiset aktivistit, komennettiin olemaan valmiina Suomen rannikolla – Västerön tienoilla – vastaanottamaan aselaiva "Equityllä" Saksasta lähetettyjä aseita. Tämän rohkean työn, jossa Wikin veljekset esittivät huomattavaa osaa, suorittivat – paitsi Uumajassa olevia ja laivan mukana tulleita jääkäreitä ja aktivisteja – Koivulahden rannikkoseutujen ja lähipaikkakuntien asukkaat.

Koivulahden osuus vapaussotamme alkuvalmisteluissa oli siis melkoisen suuri.

"Equityn" seikkailut kerromme eri julkaisussa.

Mustasaari.

Jääkäriliike sai luonnollisesti kannattajia täälläkin. Mustasaaresta lähti jääkäripataljoonaan 14 miestä. Näistä oli 6 mukana vapaussodassa, 2 kuoli Saksassa, 1 oli joutunut siviiliin ja 5 saapui Suomeen myöhemmin. Pitäjässä oli monta lujaa aktivistia, joihin pitkin matkaa olemme tutustuneet ja jotka toimivat m.m. värväreinä. Heistä nimeämme ennen muita Mustasaaren silloisen kappalaisen, sotarovasti A.R. Hedbergin, maanviljelijä Johannes Backin Jungsundin kylästä sekä konttoristi O.V. Kronmanin ja maanviljelijä Edvard Wikin. Eikä kirkkoherra I.A. Björklundin perhekunnallekaan isänmaan asia suinkaan ollut vieras; yksi perheenjäsen, ylioppilas Yrjö Mikael Björklund, oli jääkäri, joka Tampereen taistelussa haavoittui vaikeasti. Ja arkkitehti Matti Björklund oli niinikään selväpiirteinen aktivisti.

Vaasan lääniin kuuluvan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkärit.

Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kaupungeista lähteneet jääkärit:

     Nimi                       Toimi        Lockstedtiin  Suomeen
                                                           tai muualle

Kokkola: (Asukasluku 3,452)

1. Ahola, Väinö Jalo Postinkantaja 151115 250218

2. Ericsson, Reino Bernhard Koululainen 290216 250218

3. Eriksson, Paul Alexander Liikemies 041215 250218

4. Fredriksson-Kankkonen, Maanviljelijä 190416 180218

     Johan Sanfrid
  5. Friberg, Frans Fritjof     Merimies        151115     250218
     Ferdinand
  6. Gustafsson, Fride Viktor   Kalastaja       020217     250218
  7. Hallbäck, Ragnar           Liikemies       041215     250218
  8. Harald, Johan Hugo         Ylioppilas      250215     250218
  9. Hassel, Markus             Koululainen     041215     250218
 10. Hautakoski, Otto           Työmies         101215     250218
 11. Lahti, Adiel               Lämmittäjä      111015     250218
 12. Lehtinen, Sulo             Työmies         101215     100318
 13. Nikula, Arturi Alarik      Rahastaja       151115     250218
 14. Ottelin, Eliel Paavo       Koululainen     110416     250218
 15. Rokala, Kalle Edvard       Työmies         101215     250218
 18. Roos, Paavo Elias          Apteekkioppilas 050416     250218
 17. Salin, Julius              Työmies         101215     250218
 18. Sandström, Allan           Sähköttäjä      151115    Vangittiin
                                    Norjassa, vapautettiin III. 1920
 19. Sandström, Roley Alarik    Koululainen     041215    250218
 20. Sarén, Knut                Lämmittäjä      041215    020318
 21. Söderström, Fride Emil     Maanviljelijä   190416    250218
 22. Venelius, Sigurd Alfred    Sähköttäjä      151115    250218
 23. Vik (Viken), Fredrik       Työmies         130316 k. 280717
     Mattias                                          Hampurissa
 24. Åstrand, Axel Leonard      Työmies         171215    230318

Kristiinankaupunki: (Asukasluku 2,652)

25. Skarp, Leonard[1] Peltiseppä 020915 250218

26. Merisalo-Forsman, Juho Räätäli 240815 300118

     Edvard[1]
     [1] Värvättiin Torniossa ja lähtivät sieltä.

Pietarsaari: (Asukasluku 6,730)

                                                         Siv.
 27. Cavonius, Karl             Mekaanikko      081215   180516[2]
       [2] Siv.= Siviiliin päästettyjä olivat ne Lockstedtiin tulleet,
       jotka sitten sairauden takia tahi muusta syystä vapautettiin
       pataljoonasta.
 28. Fallenius, Bertel          Autonkuljettaja 271115   250218
 29. Friman, Ingolf             Koululainen     041215   150418
 30. Friman, Justus             Koululainen     041215   200119 Siv.
 31. Gädda, Einar               Konttoristi     081215   180516 Siv.
 32. Hellman, Ture              Palosotilas     111115   140517
 33. Holm, Johan Arne           Mekaanikko      211215   250218
 34. Holm, Sten                 Johtaja         180116   180218
 35. Jansson, Otto Verner       Mekaanikko      131215   250218
 36. Jokela (Sjöholm), Emil     Konttoristi     041115   250218
 37. Jungell, Reguel Nils       Mekaanikko      190116   050518
 38. Junnila, Väinö Alfred      Sähkötyömies    111115   250218
 39. Kallio, Väinö Armas        Liikeapul.      131115   250218
 40. Keskinen, Kaarlo           Valokuvaaja     241215   250218
 41. Kronqvist, Max             Palosotilas     111115   Kaatui
                                                Missellä 250616 
 42. Köping, Nikolai            Mekaanikko      301115     –
 43. Laakkonen, Heikki          Työmies         051115   200116 Siv.
 44. Lagerqvist, Teodor         Hammasteknikko  271115   100219
 45. Lampinen, Viktor           Työmies         18016    011218
 46. Larsson, Viktor Petter     Valaja          171215   291118
 47. Latvala, Frans             Työmies         041115   250218
 48. Mäki, Johannes             Työmies         041115   250218
 49. Nyqvist, Hjalmar           Rautatieläinen  131215   250218
 50. Paavola, Nestori           Työmies         271115   281118
 51. Peltonen, Eliel            Liikemies       041215   141218
 52. Penttinen, Emil Juho       Työmies         170116   250218
 53. Petterson, Martin Lennart  Konttoristi     081215   180218
 54. Pälsson, Paul              Konttoristi     051115   250218
 55. Ramstedt, Holger           Autonkuljettaja 170215     –
 56. Salenius, Emil             Työmies         131115   050518
 57. Sandström, Fritiof         Mekaanikko      211215   250218
     Valter
 58. Sandvik, John              Palosotilas     090116   280116 Siv
 59. Sivula (Jokitalo) Antti    Työmies         171215   291118
     Kustaa (Heikki)       
 60. Tuomola, Otto              Maalari         300116     –
 61. Viklund, Rudolf Hjalmar    Maalari         131215   250218

Uusikaarlepyy: (Asukasluku 942)

62. Björklund, Curt Ragnar Teknikko 100416 250218

63. Ranck, Frans Edvin Kalastaja 020217 250218

Vaasa: (Asukasluku 21,530)

64. Back, John Mekaanikko 270216 150416

65. Backman, Anton[3] Liikeapul. 270216 310818

       [3] Oli 8 kk Saksan itärintamalla, sairasti keuhkotautia
       Saksassa, pääsi palaamaan vasta 31.VIII.1918.
 66. Barck, August Fridolf      Mekaanikko      180316    250218
 67. Berg, Evert                Mekaanikko      180316    160518
 68. Berg, Viktor August        Työmies         040516    250218
 69. Björndahl, Uno             Monttööri       180316    250218
 70. Brommels, Ture Valdemar    Farmaseutti     301015    250218
 71. Dickert, Felix             Sähköteknikko   020216    081217
 72. Dyhr, Ragnar Lennart       Ylioppilas      270215    250218
 73. Ekblad, Severin Magnus     Ylioppilas      250215    250218
     Oskar
 74. Ekman, Jalmar Josef        Konttoristi     231115    Kuoli
                                                 Saksassa 170318
 75. Eriksson, Johan Edvard     Autonkuljettaja 270216    220918
 76. Eriksson, Karl Edvard      Liikeapul.      100316    250218
 77. Geijer, Karl Leonard       Liikeapul.      270216    060318
 78. Granlund, Viktor           Liikemies       041015    170416
 79. Granö, Sigfrid             Piirustaja      101215    250218
 80. Griinn, Teodor Albin       Liikeapul.      270216    250218
     Alarik
 81. Grünn, Karl Vilhelm        Ylioppilas      130116    250218
     Emil Jürgen
 82. Gädda, Evert               Työmies         100316    250218
 83. Hasselblatt, Charles       Ylioppilas      211015    250218
 84. Hasselblatt, Eugen Ivar    Konttoristi     311015    061017
 85. Heikkilä, Kustaa           Liikeapul.      030316      –
 86. Hellman, Eskil             Liikemies       030316 k. 160717
                                                        Libaussa
 87. Holmström, Alfred Emil     Kauppias        131215    250218
 88. Indola (Andersson)         Ins.oppilas     181215    250218
     Arthur Anders
 89. Johansson, Albin K.        Parturi         270216    –1218
 90. Jurvelius, Max Vilhelm     Konttoristi     211015    101217
 91. Jåfs (Joufs) (Arvid) Erik  Maatyömies      100316    011218
 92. Kerrman, Jami              Toimittaja      291115    250218
 93. Kotimäki, Kalle Henrik     Palosotilas     280915    250218
 94. Laine, Kosti               Liikemies       101215    250218
 95. Lavast, Evald              Mekaanikko      180316    180218
 96. Lax, Leander               Työmies         270216    –1218
 97. Leppälax, Wiljam Frans     Konttoristi     290216    250218
 98. Lindahl, Axel              Maanviljelijä   070316    110718
 99. Lundström, Johannes        Työmies         100316    250218

100. Maunula, Tuomas (Edv.) Konttoristi 180316 250218

101. Meckelborg, Uno Reinhold Konttoristi 231115 201118

102. Melin, Gunnar Erik Tekn.ylioppilas 271215 250218

103. Moberg, August Käsityöläinen 290316 250218

104. Nordman, Georg Karl Maalari 291115 100318

105. Nordman, Karl Teodard Koululainen 041015 290118

106. Nyholm. Hugo Autonkuljettaja 271115 291118

107. Nyman, Anders Viktor Maalari 131215 170618

108. Peltokangas, Oskar Kirjaltaja 131215 --1117

109. Pesonen, Väinö Ilmari Faktori 041115 130419

     (Pesonen vangittiin Norjassa Rautenfelsin jutun yhteydessä,
     oli siellä 2 vuotta pakkotyössä.)

110. Pätt, Paul Karl Liikeapul. 270216 190419

111. Rajander (Fredriksson), Liikemies 290316 250218

     Gustaf Eliel

112. Rantala (Stranden), Emil Monttööri 180316 250218

113. Roos, William Konttoristi 081215 250218

114. Sandbäck, Knut Liikeapul. 270216 --

115. Schalin, Lars Mikael Ylioppilas 080516 250218

116. Sippola, Karl Johan Merimies 230915 --

117. Sirln, Bertel Ernst Konttoristi 290216 --

118. Sirén, Heikki Kultaseppä 030416 250218

119. Sirkkunen, Edvard Konttoristi 101215 250218

120. Stagnäs, Johan Leonard Autonkuljettaja 030316 250218

121. Stoor, Fritiof Työmies 180316 250218

122. Södergård, Johan -- 290316 --

123. Trontti, Ernst Mekaanikko 180316 250218

124. Trontti, Gösta Alexander Monttööri 030316 250218

125. Vaara, Ragnar Liikemies 101215 250218

126. Vantunen, Emil Frans Koululainen 101215 180218

     Armas

127. Visén, Valter Liikemies 010315 250218

128. Öist, Emil Liikeapul. 270216 180318

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Virkamiehiä                                   1
    Ylioppilaita                                  7
    Koululaisia                                  10
    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 33
    Maanviljelijöitä                              3
    Teknikoita                                   24
    Ammattityömiehiä                             27
    Merimiehiä                                    1
    Työmiehiä                                    21
    Ammatiltaan tuntemattomia                     1
                                       Yhteensä 128

Tilastoa:

    Saksassa kaatui, kuoli tai sairasti           5
    Ennakkokomennuksin palasi                     9
    Pääjoukon kanssa palasi                      74
    Maaliskuussa 1918 palasi                      6
    Siviiliin päästetty                           5
    Myöhemmin palasi                             21
    Tietoja puuttuu                               8
                                       Yhteensä 128

Etelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.

     Nimi                       Toimi        Lockstedtiin  Suomeen
                                                           tai muualle

Alahärmä: (Asukasluku 5,454)

1. Alaranta, Eemeli Kustaa Maanviljelijä 050116 250218

2. Alaranta, Juho Maanviljelijä 110216 180218

3. Asunmaa, Juho Topias Maanviljelijä 090316 250218

4. Eonsuu, Anton Richard Työmies 110216 180218

5. Erikoinen, Jaakko Työmies 130116 250218

6. Fors, Gustaf Räätäli 170216 250218

7. Hautala, Joel Mikko Maanviljelijä 090316 250218

8. Heikkilä, Kustaa Emanuel Maanviljelijä 230216 250218

9. Härmänen, Aarne Vilho Juho Liikeapul. 151115 250218

10. Ilkkala, Kustaa Vilhelm Työmies 281215 010318

11. Isotalo, Antti Maanviljelijä 201015 250218

12. Kataja, Kustaa Kivityömies 230216 k. 230816

                                                    Lockstedtissa
 13. Kojonen, Jaakko Alarik     Maanviljelijä   230216     250218
 14. Kujala, Antti Kustaa       Maanviljelijä   201015     250218
 15. Kujanpää, Matti Einari     Työmies         230216     250218
 16. Kujanpää, Nikolai Gabriel  Työmies         230216     250218
 17. Kunnari, Anton             Työmies         170216     250218
 18. Kunnari, Kaappo            Työmies         230216     250218
 19. Lahti, Felix               Työmies         230216     011218
 20. Lahti, Jaakko              Jalkinetyöntek. 230216  k. –0317
                                                         Saksassa
 21. Lahti, Matti Kustaa        Työmies         230216     300318
 22. Luoma, Kustaa              Työmies         041115     250218
 23. Mattila, Edvard            Työmies         170216     150918
 24. Myllymäki, Kustaa          Työmies         230216     291118
 25. Mäkelä, Matti Vihtori      Maanviljelijä   290216     250218
 26. Mäki, Einari Juho          Kelloseppä      151115     280218
 27. Mäntylä, Jussi             Maanviljelijä   131215     250218
 28. Näsi, Anton                Maanviljelijä   281215     260216 Siv.
 29. Ollinmäki, Antti Richard   Maanviljelijä   300116     270718
 30. Ollinmäki, Iivari          Räätäli         020216     250218
 31. Poromaa, Matti             Maanviljelijä   230216     250218
 32. Porre, Antti               Maanviljelijä   230216     180218
 33. Pärmi, Juho                Työmies         110216     250218
 34. Pärmi, Nikolai             Työnjohtaja     110216     250218
 35. Rantala, Oskari            Maanviljelijä   110216     291118
 36. Storholm (Tollo), Juho     Maanviljelijä   201015     250218
 37. Storholm (nyk. Suurholma)  Maanviljelijä   201015     250218
     Nikolai
 38. Voltti, Frans              Työmies         050116     200116 Siv.
 39. Välitorppa (nyk. Ventola)  Työmies         230216     291118
     Edvard       
 40. Välitorppa, Matti Nikolai  Työmies         170216     021218
 41. Ylimäki, Kustaa Paavali    Maanviljelijä   290216     270818
     (Loukkaantui vaikeasti Osnabrückin junaonnettomuudessa 16.1.1918)
 42. Ylivainio, Antti           Työmies         230216  Syks. 1918
 43. Ylivainio, Emil            Työmies         230216     250218

Alajärvi: (Asukasluku 6,952)

44. Jung, Kalle Koululainen 291115 k. 160118

                                                    Osnabrückissä
 45. Kujala, Kustaa             Rautatieläinen  160216     250218
 46. Puroaho, Armas Kustaa      Sähkötyömies    230216     210219
 47. Viinamäki, Karl            Työmies         151215       –

Alavus: (Asukasluku 8,842)

48. Lahtinen, Allan Villehard Työmies 211215 250218

49. Sillanpää, Wiljam Erkki Merimies 241015 250218

Evijärvi: (Asukasluku 4,159)

50. Kaitala, Anselm Työmies 171215 250218

51. Meriluoto, Alex. Työmies 120116 --

Ilmajoki: (Asukasluku 11,205)

52. Könni, Yrjö-Johannes Ylioppilas 030316 281016

53. Lamminheimo, Kaarlo Taiteilija 230216 250218

     Urho
 54. Nevanperä, Matti           Maanviljelijä   281215     190116 Siv.
 55. Rantama, Kalle             Kauppias        281215     200116 Siv.
 56. Suurniemi, Jaakko Nikolai  Räätäli         070116     031216 Siv.

Isokyrö: (Asukasluku 6,551)

57. von Essen, Torsten Tekn.ylioppilas 130116 250218

     Harald
 58. Humlin, William            Työmies         170216     250218
 59. Jaskari, Kustaa            Työmies         230316     291118

Jalasjärvi: (Asukasluku 11,853)

60. Jokipii, Felix Maanviljelijä 250116 250218

61. Järvinen, Uno Maanviljelijä 230417 250218

62. Ylinen, Armas Johannes Maanviljelijä 170216 180218

Kauhajoki: (Asukasluku 12,444)

63. Rimala, Emil Ylioppilas 211215 250218

     (Värvättiin Helsingissä ja lähti sieltä.)

Kauhava: (Asukasluku 7,798)

64. Autio, Juho Jaakko Työmies 271115 291118

65. Hahtomaa, Hannes Maanviljelijä 030316 250218

66. Kosola, Jalmari Iisakki Maanviljelijä 110216 250218

67. Kytönen, Fredrik Työmies 030316 210516 Siv.

68. Lammi, Kalle Työmies 110216 250218

69. Latikka, Jaakko Vilho Räätäli 030316 250218

70. Passi, Yrjö Jalmari Maanviljelijä 170216 250218

71. Perälä, Nikolai Matti Maanviljelijä 230216 250218

72. Pollari, Arvo Aarne Maanviljelijä 170216 250218

73. Pollari, Kosti Johannes Maanviljelijä 110216 180218

74. Sippola, Edvin Abraham Työmies 130116 250218

75. Sippola, Matti Vilkas Kemisti 260116 250218

     Tapio
 76. Sippola, Siro Aarne        Koululainen     050716     120618
 77. Somppi (Mattson), Oiva     Fil. maist.     261017     250218
     Jalmari
 78. Varpula, Kalle Kustaa      Työmies         170216     250218
 79. Varvas, Nikolai Antti      Työmies         160216     250218
 80. Vuolle, Reino Ilmari       Työmies         130116     261017
 81. Vähäpassi, Juho Emil       Maanviljelijä   070216     010817

Kortesjärvi: (Asukasluku 3,745)

82. Aalto, Oskari Työmies 271115 250218

83. Ahvonius, Juho Työmies 151215 150316 Siv.

84. Hantula, Johan Maanviljelijä 291115 250218

85. Harju, Juho Maanviljelijä 231115 250218

86. Hietala, Kalle Kustaa Työmies 291015 250218

87. Kallio, Juho Maanviljelijä 231215 250218

88. Kokkila, Jaakko Maanviljelijä 271115 250218

89. Kokkila, Juho Valter Maanviljelijä 301015 250218

90. Kokkila, Kustaa Kalle Maanviljelijä 231215 250218

91. Korhonen, Alpo Työmies 151216 250218

92. Koskinen, Ilmari Antti Työmies 231215 250218

93. Lammi, Nikolai -- 271115 260216 Siv.

94. Lampi, Karl -- 271115 200116 Siv.

95. Liimatainen, Heikki Työmies 271115 200116 Siv.

96. Luoma, Yrjö Maanviljelijä 041115 250218

97. Mannismäki, Isakki Edvard Maanviljelijä 231215 250218

98. Mattila, Kustaa Maanviljelijä 231215 250218

99. Myllykytö, Juho Valter Maanviljelijä 091316 230119

100. Myllykytö, Erkki Maanviljelijä 291015 250218

     Nestori (nyk. Sankelo)

101. Mäenpää, Oskar Arvid Työmies 271115 250218

102. Mäkelä, Johan Emil Työmies 151215 010318

103. Nuottimäki, Erkki Maanviljelijä 291015 250218

104. Nuottimäki, Vihtori Maanviljelijä 231215 150918

105. Pahkajärvi, Ilmari Maanviljelijä 041115 k. 150816

                                                         Aajoella

106. Pellinen, Aleksanteri Räätäli 231215 250218

107. Pellinen, Nestor Elias Maanviljelijä 070116 k. 280217

                                                         Mitaussa

108. Perälä, Matias -- 041215 211215 Siv.

109. Sandberg (nyk. Antti), Maanviljelijä 291115 250218

     Emil

110. Sankelo, Matti Herman Maanviljelijä 271115 250218

111. Suomela, Eino Maanviljelijä 231115 250218

112. Suomela, Oskar Antti Työmies 271115 030219

113. Tanelinmäki, Nestor Työmies 231215 250218

     Jaakko

114. Tarvonen, Karl Maanviljelijä 070116 241118

115. Tuomaala, Jaakko Emil Työmies 271115 250218

116. Tähtinen, Nestor Maanviljelijä 271115 250218

117. Vainionpää, Emil Maanviljelijä 291015 250218

118. Vertanen, Alex Viljami Työmies 271115 --1218

119. Vähämäki, Kalle Maanviljelijä 231215 250218

120. Vähämäki, Matti Työmies 271115 250218

Kuortane: (Asukasluku 5,266)

121. Nurmi, Heikki Työmies 051115 250218

Kurikka: (Asukasluku 8,418)

122. Granholm, Jaakko Aarno Työmies 271115 250218

123. Ilomäki, Frans Herman Räätäli 190116 250218

124. Kiskota, Matti Maanviljelijä 211215 250218

125. Mäkelä, Aksel Selim Satulaseppä 180116 250218

126. Reinikka, Eino Maanviljelijä 170216 250218

127. Rinta, Felix Postivirkamies 130316 250218

128. Tallqvist, Georg Leipuri 271115 180218

129. Tuisku, Felix Maanviljelijä 300116 250218

Laihia: (Asukasluku 6,974)

130. Kuusisto, Lauri Puuseppä 130316 --0319

131. Lammi, Vihtori Konttoristi 211215 250218

132. Olin, Johan Työmies 070316 050516 Siv.

Lappajärvi: (Asukasluku 5,365)

133. Aho, Jaakko Työmies 281215 011218

134. Hanhikangas, Erkki Juho Työmies 160216 k. 160118

                                                    Osnabrückissä

135. Hernesniemi, Elias Maanviljelijä 151215 250218

136. Hyytinen, Alfred Maanviljelijä 050116 k. 130616

                                          Gallingenin taistelussa

137. Jaakkola, Matti Maanviljelijä 190416 010516 Siv.

138. Kannanniemi, Antti Maanviljelijä 070116 250218

139. Karvala, Vilho Maanviljelijä 190416 250218

140. Kärnä, Toivo Maanviljelijä 070116 250218

141. Laatikainen, Taavetti Fil. maisteri 070116 250218

142. Loukola, Nestor Maanviljelijä 070116 250218

143. Nykänen, Matti Työmies 050116 k. 260616

                                                         Missellä

144. Saarenpää, Jaakko Työmies 281215 291118

145. Vähäsöyrinki, Jaakko Työmies 151215 011218

146. Ääriäinen, Väinö Työmies 070116 050219

Lapua: (Asukasluku 11,087)

147. Autiomäki, William Lauri Työmies 110216 --

148. Björlin, Jussi Ernst Teroittaja 110216 101218

149. Björlin, Viktor Työmies 120216 101218

150. Heinonen, Arvid Koululainen 231115 250218

151. Hietala, Eino Työmies 271115 k. 030318

                                                       Hampurissa

152. Huhtala, Emil Kelloseppä 110216 250218

153. Kosola, Vilho Lauri Ylioppilas 110216 250218

154. Laurila, Matti Koululainen 271115 250218

155. Laurila, Matti Toivo Työmies 230216 250218

156. Mäkelä, Elis Urho Suutari 091115 k. 160118

                                                    Osnabrückissä

157. Mäki, Matti Olavi Suutari 110216 k. 160118

                                                    Osnabrückissä

158. Peurala, Heikki Maanviljelijä 300116 250218

159. Santala, Jaakko Jalmari Työmies 110216 --1218

160. Santala, Ville Työmies 110216 --1218

161. Takala, August Esaias Maanviljelijä 020216 250218

162. Talvitie, (Tallwitz), Eläinlääkäri 210316 250218

     Jukka S.

163. Tervasmäki, Emil Suutari 241215 250218

164. Tiitu, Juho Työmies 110216 --0220

165. Veikkola, Arvo Maanviljelijä 231115 250218

166. Vilander, August Hjalmar Autonkuljettaja 110216 --0318

Lehtimäki: (Asukasluku 2,136)

167. Erkkilä, Albin Seppä 030316 ---

Nurmo: (Asukasluku 3,973)

168. Latikka, Juho Maanviljelijä 110216 250218

Soini: (Asukasluku 3,392)

169. Kivelä, Joel Työmies 271115 250218

170. Rajala, Kalle Työmies 120116 250218

Teuva: (Asukasluku 7,175)

171. Tuokkola, Yrjö Liikeapul. 170216 250218

Töysä: (Asukasluku 3,519)

172. Leskinen, Ahti Ilmari Työmies 230317 250218

Vimpeli: (Asukasluku 3,310)

173. Antila, Väinö Alfred Työmies 250216 250218

174. Harju, Eli Työmies 281215 301118

175. Joensuu, Aleks Työmies 280116 250216 Siv.

176. Kaski, Yrjö Työmies 260216 250218

177. Lassila, Helge Muurari 160216 250218

178. Pajala, Jalmari Työmies 250216 k. 160118

                                                    Osnabrückissä

179. Pajala, Oskari Työmies 250216 250218

180. Pekkala, Väinö Matti Työmies 250216 270718

181. Peltola, Oskar Työmies 070316 160818

182. Pokela, Joel Työmies 170216 270919

183. Pyhälahti, Oskari Työmies 070316 250218

184. Rauhala, Tauno Zachris Työmies 060216 --0620

185. Salmela, Hemming Maanviljelijä 070316 250218

186. Storstrang, Evert Työmies 230216 k. 010517

                                                         Saksassa

Ylihärmä: (Asukasluku 2,924)

187. Huhtala, Herman Työmies 160216 150918

188. Knaapila, Antti Emil Työmies 250116 250218

189. Kuusisto, Kustaa Maanviljelijä 110216 250218

190. Leinonen, Ilmari Matti Nahkuri 151115 250218

191. Liinamaa, Ville Työmies 301115 k. 160118

                                                    Osnabrückissä

192. Malkamäki, Jaakko Maanviljelijä 110216 250218

     Albert

193. Nurmela, Johannes Työmies 170216 250218

194. Rannanjärvi, Nikolai Maanviljelijä 160216 180218

195. Riihimäki, Emil Maanviljelijä 110216 080219

196. Rintala, Kustaa Suutari 110216 070318

197. Sainio, Jaakko Työmies 160316 k. 130418

                                                         Saksassa

198. Viitaharju, Gabriel Työmies 151115 060916

199. Viitasalo, Erkki Konsulentti 151115 250218

Ylistaro: (Asukasluku 8,647)

200. Alanko, Iivari Johan Liikeapul. 241115 250218

201. Kokkinen, Juho Edvard Työmies 050416 250218

202. Kuula, Jalmari Iisak Akrobaatti 200916 040818

203. Kärnä, Antti Emil Konttoristi 110216 250218

204. Luoma, Einari Arvid Työmies 090416 250218

205. Mairo, Jaakko -- 090316 280316 Siv.

206. Malkamäki, Vilhelm Koululainen 230216 250218

207. Valli, Juho Työmies 090316 250218

208. Talasmäki, Kustaa Lennart Asioitsija 120116 250218

     (nyk. Talas)

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Virkamiehiä                                   4
    Ylioppilaita                                  4
    Koululaisia                                   5
    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia  7
    Maanviljelijöitä                             71
    Teknikoita                                    4
    Ammattityömiehiä                             24
    Merimiehiä                                    1
    Työmiehiä                                    84
    Ammatiltaan tuntemattomia                     4
                                       Yhteensä 208

Tilastoa:

    Saksassa kaatui tai kuoli                    15
    Ennakkokomennuksin palasi                     3
    Pääjoukon kanssa palasi                     129
    Maaliskuussa 1918 palasi                      5
    Siviiliin päästetty                          15
    Myöhemmin palasi                             37
    Tietoja puuttuu                               4
                                       Yhteensä 208

Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.

     Nimi                      Toimi         Lockstedtiin  Suomeen
                                                           tai muualle

Alaveteli: (Asukasluku 1,841)

1. Wiik, Johannes Maanviljelijä 041215 250218

Bergö: (Asukasluku 664)

2. Högbacka, Valfrid Johan Maanviljelijä 180416 --1018

Jepua: (Asukasluku 1925)

3. Back, Anders Emil Maanviljelijä 041115 290216 Siv.

4. von Essen, Gustaf Robert Konttoristi 010916 250218

5. Wackiin (von Essen), Karl Konttoripääll. 051115 280216 Siv.

6. von Essen, Ernst Koneinsinööri 030416 250218

     Reinhold
  7. Gunnar, Anders Viktor     Työmies          180116     250218
  8. Kaup, Henrik              Maanviljelijä    041115     300818
  9. Lahtinen, Johannes Emil   Työmies          041115     231118
 10. Nylund, Leander           Työmies          041115     250218
 11. Ström, Andreas            Merimies         041115     211215 Siv.
 12. Törnqvist, Johannes       Puuseppä         041015     250218
     Alfred
 13. Österman, Urho Andreas    Työmies          190216     250218

Koivulahti: (Asukasluku 2,999)

14. Björkman (Wik), Johannes Konstaapeli 290316 Komennettu

     (Vassor)                     Suomeen huhtikuun lopulla 1916
 15. Eriksson (Wik), Albert    Maanviljelijä    030217     180218
     (Vassor)
 16. Eriksson, Johan Albert    Maanviljelijä    180316  k. 030416
     (Petsmo)                                           Danzigissa
 17. Wik, Edvard (Vassor)      Maanviljelijä    290316  Komennettu
                                    Suomeen huhtikuun lopulla 1916
 18. Vägren, Verner (Petsmo)   Työmies          180316     060119

Korsnäs: (Asukasluku 3,908)

19. Boström, Gabriel Työmies 171215 250218

Kruunupyy: (Asukasluku 2,883)

20. Berg, Rafael Martin Ylioppilas 250215 250218

21. Boström, Uno Konttoristi 151215 250218

22. Sundqvist, Valfrid Maanviljelijä 070416 250218

23. Öster, Artur J. Työmies 070416 250218

Maksamaa: (Asukasluku 1,624)

24. Dalaholm, Karl Johan Kalastaja 040816 --

25. Dalaholm, Vilhelm Kalastaja 091116 250218

26. Åhman, Viktor Edvard Maanviljelijä 230316 070219

Munsala: (Asukasluku 3,727)

27. Eriksson, Martin Georg Työmies 250216 250218

Mustasaari: (Asukasluku 6,848)

28. Back, Arvid Johan Maanviljelijä 010516 250218

29. Back, Edvard Työmies 010516 k. 150717

                                                         Saksassa
 30. Björklund, Yrjö Mikael    Ylioppilas       040116     250218
 31. Byholm, Alfred            Työmies          060316  k. 070316
                                                         Saksassa
 32. Ingman, Helge             Maanviljelijä    070316     270518
 33. Kock, Ernst               Työmies          010516     250218
 34. Kull, Johan Evert         Opettaja         020217     250218
 35. Lassander, Oskar          Työmies          010516     200318
 36. Lax, Gideon               Työmies          180316     120416 Siv.
 37. Loo, Arvid Evert          Maanviljelijä    010516     250218
 38. Mahomäki, Valter            –             250416     291118
 39. Rönnholm, Albert          Työmies          010516     250218
 40. Storgård, Edvard          Maanviljelijä    180316     250218
 41. Örn, Albert               Puuseppä         040516     291118

Oravainen: (Asukasluku 3,469)

42. Bergman, Gustaf Maanviljelijä 090316 250218

43. Fors, Oskar Karl Mekaanikko 170216 250218

44. Kaifors, Juho Työmies 030316 120316 Siv.

Pirttikylä: (Asukasluku 2,573)

45. Bäckman, Axel Arvid Ylioppilas 250215 250218

Purmo: (Asukasluku 2,491)

46. Mattson, Alfred -- 041215 211215 Siv.

47. Nyholm, Edvin Leipuri 301115 290918

48. Pass, Anders Maanviljelijä 301115 250218

49. Pass, Viktor Työmies 301115 181218

50. Viklund, Hjalmar Rudolf Maalari 131215 --

Raippaluoto (ja Björkö): (Asukasluku 2,909)

51. Back, Viktor Daniel Maanviljelijä 020616 010318

     (Björkö)
 52. Björk, Karl Viktor        Kalastaja        060316     250218
 53. Björkas, Emil Edvard      Maanviljelijä    050316     250218
 54. Björkas, Karl Petter      Maanviljelijä    060316     291119
 55. Björklund, Johan Edvard   Maanviljelijä    080316     250218
 56. Geust (nyk. Norrman),     Autonkuljettaja  130316      –
     Johannes (Björkö)
 57. Gran, Johan Anders        Työmies          070316     280818
 58. Holmqvist, Johannes Emil  Kalastaja        230316     250218
 59. Klavus, Lennart           Maanviljelijä    070316     250218
 60. Myntti, Einar             Liikeapul.       070316  k. 200916
                                                     Kuurinmaalla
 61. Nabb, Herman Arvid        Kalastaja        230416     250218
     (Björkö)
 62. Nabb, Karl                Työmies          060316      –
 63. Nabb, Karl Edvard         Maanviljelijä    060316     020918
 64. Nygård, Johannes Alfred   Työmies          250416  k. 220618
                                                   Itä-Preussissa
 65. Nähls, Emil                 –             070316     281118
 66. Rönn, Anders                –             190316  k. 140716
                                                        Belgiassa
 67. Rönn, Erik Emil           Työmies          070316     250218
 68. Rönngård, Edvard          Maanviljelijä    070316     231118
 69. Rönngård, Johannes        Maanviljelijä    070316     011218
     Hjalmar
 70. Sand, Edvard Johan        Työmies          190316     250218
 71. Sand, Karl Edvard         Maanviljelijä    070316     250218
 72. Sten, Herman Edvard       Tullivirkamies   020616     250218
 73. Stolpe, Ernst Georg       Tullivirkamies   020616  k. 270517
                                                       Hampurissa
 74. Åkerman, Karl Erik        Maanviljelijä    130316     250218
 75. Öist, Karl Emil           Tullivirkamies   020616     250218
 76. Österholm, Edvard            –            060316     120316 Siv.

Sulva: (Asukasluku 2,731)

77. Berg (nyk. Berglund), Työmies 130316 041218

     August
 78. Berg, Nestor                –             130316     270818
 79. Hjort, Johannes             –             130316     291118
 80. Marins, Viktor            Maanviljelijä    130316     250218
 81. Sjöberg, Johannes Arvid   Työmies          130316     161218
 82. Östergård, Arvid          Maanviljelijä    130316     291118

Teerijärvi: (Asukasluku 2,932)

83. Bergström, Ivar Karl Työmies 041115 250218

84. Bergström, Tyko Isak Työmies 050216 250218

85. Fagernäs (Fichte), Uno Ylioppilas 250215 250218

     Frans

Uudenkaarlepyyn pitäjä: (Asukasluku 2,700)

86. Kronqvist, Karl Vilhelm Maanviljelijä 130116 --

87. Bjömvik, Gustaf Maanviljelijä 130116 291118

Vöyri: (Asukasluku 6,504)

88. Backa, Viktor Työmies 030316 120318

89. Bengs, Jaakko Maanviljelijä 181215 121118

90. Bergman, Johannes Nahkuri 250216 250318

91. Bergström, Viktor Seppä 250216 --

92. Blomqvist, Albert Kalastaja 070216 --

93. Brams, Alfred Maanviljelijä 171215 250218

94. Dalqvist, August Työmies 250216 --

95. Ehrström, Georg Maanviljelijä 181215 160318

96. Ekström, Matias Maanviljelijä 250216 180218

97. Flink, Johan Martin Työmies 290216 250218

98. Grannas, Emil Puuseppä 250216 k. 260417

                                                         Saksassa
 99. Kamis, Alfred             Räätäli          250216     250218

100. Kamis, Viktor Puuseppä 250216 k. 141116

                                                     Dumben luona

101. Kneek, Viktor Maanviljelijä 250216 250218

102. Kronlöf, Johannes Alfred Asioitsija 171215 250218

103. Kronqvist, Alfred Maanviljelijä 250216 k. 101017

                                                       Spandaussa

104. Kullas, Viktor Maanviljelijä 181215 --

105. Mannil, Alfred Erik Maanviljelijä 230216 180218

106. Martois, Erik Työmies 250216 k. 151017

                                                         Saksassa

107. Nordberg, Johan Erhard Opettaja 020217 250218

108. Norrgärd, Johannes Liikeapulainen 230216 240918

     Alfred

109. Nyby, Simon Erik Maanviljelijä 230216 --

110. Ohls, Alfred Maanviljelijä 250216 250218

111. Ollus, August Maanviljelijä 230216 250918

112. Sandberg, Alfred Työmies 250216 250218

113. Sippus, Alfred Herman Liikemies 171215 250218

114. Vest, Alfred Peter Maalari 250216 250218

115. Vest, Johannes Puuseppä 181215 160318

Övermark (Ylimarkku): (Asukasluku 2,320)

116. Groop, Alfred Maanviljelijä 171215 --0818

117. Stenfors, Fritiof Maanviljelijä 171215 290818

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Virkamiehiä                                  6
    Ylioppilaita                                 4
    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 7
    Maanviljelijöitä                            42
    Teknikoita                                   2
    Ammattityömiehiä                            18
    Merimiehiä                                   1
    Työmiehiä                                   30
    Ammatiltaan tuntemattomia                    7
                                      Yhteensä 117

Tilastoa:

    Saksassa kaatui tai kuoli                   11
    Ennakkokomennuksin palasi                    2
    Pääjoukon kanssa palasi                     54
    Maaliskuussa 1918 palasi                     6
    Siviiliin päästetty                          7
    Myöhemmin palasi                            26
    Tietoja puuttuu                             11
                                      Yhteensä 117

Vaasan läänin puoleisen Keski-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.

     Nimi                      Toimi        Lockstedtiin   Suomeen
                                                           tai muualle

Himanka: (Asukasluku 2,794)

1. Peltonen, Petter Kivityömies 260116 --

     (Sairauden tähden siirrettiin 23.6.17 täydennysjoukkoon.)
  2. Savimäki, Janne           Työmies          260116     150316 Siv.

Kannus: (Asukasluku 4,313)

3. Puskala, Abram Teofilus Työmies 051115 100318

Lohtaja: (Asukasluku 2,880)

4. Karhula, Nestori Ilmar Ylioppilas 290216 081217

5. Salmio, Into Erkki Ylioppilas 030316 250218

Perho (Asukasluku 2,186)

6. Patuvisti, Oskar Työmies 170216 160318

Toholampi: (Asukasluku 4,000)

7. Purontaka, Armas Konttoristi 031115 --0219

Ullava (Asukasluku 1,187)

8. Kaunisvesi, Lauri Työmies 160216 111218

Veteli: (Asukasluku 3,488)

9. Aho Hugo Olavi Maanviljelijä 211215 k. 160116

                                                    Osnabrückissä
 10. Keto, Julius Juho         Maanviljelijä    211215     180218
 11. Kolehmainen, Toivo        Koululainen      041215     250218
 12. Oravasaari, Juho          Työmies          250216      –
 13. Pulkkinen, Julius         Koululainen      151116      –

Ammatiltaan nämä jakautuvat:

    Virkamiehiä                                 –
    Ylioppilaita                                 2
    Koululaisia                                  2
    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 1
    Maanviljelijöitä                             2
    Ammattityömiehiä                             1
    Työmiehiä                                    5
    Ammatiltaan tuntemattomia                   –
                                       Yhteensä 13

Tilastoa:

    Saksassa kaatui tai kuoli                    2
    Ennakkokomennuksin palasi                    1
    Pääjoukon kanssa palasi                      3
    Maaliskuussa 1918 palasi                     2
    Siviiliin päästetty                          1
    Myöhemmin palasi                             2
    Tietoja puuttuu                              2
                                       Yhteensä 13

Vaasan lääniin kuuluvalta Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta pataljoonaan saapuneiden jääkärien lukumäärä kuukausittain.

    v.                1915              1916               1917   1918
    kk.               2 3 8 9 10 11 12  1  2  3  4 5 7 12  2 3 10  1

 Kokkola         24   1        1  5 10     1  1  4         1
 Kristiinankaup.  2       1 1
 Pietarsaari     35              14 15  5                       1
 Uusikaarlepyy    2                           1         1
 Vaasa           65   2 1   2  6  6 11  1 13 19  1 2         1
 Alahärmä        43            4  3  4  4 26  2
 Alajärvi         4               1  1     2
 Alavus           2            1     1
 Evijärvi         2                  1  1
 Ilmajoki         5                  2  1  1     1
 Isokyrö          3                     1  1  1
 Jalasjärvi       3                     1  1     1
 Kauhajoki        1                  1
 Kauhava         18               1     3  9  3      1          1
 Kortesjärvi     39            5 18 12  3               1
 Kuortane         1               1
 Kurikka          8               2  1  3  1  1
 Laihia           3                  1        2
 Lappajärvi      14                  4  7  1     2
 Lapua           20               5  1  1 12  1
 Lehtimäki        1                           1
 Nurmo            1                                     1
 Soini            2               1     1
 Teuva            1                        1
 Töysä            1                                          1
 Vimpeli         14                  1  1  9  3
 Ylihärmä        13       4    1  7  1
 Ylistaro         9       1    1  1  3  1          1     1
 Alaveteli        1          1
 Bergö            1                     1
 Jepua           11    1  6    1  1     1          1
 Koivulahti       5                  4                     1
 Korsnäs          1          1
 Kruunupyy        4 1        1          2
 Maksamaa         3                  1          1     1
 Munsala          1               1
 Mustasaari      14            1     4  1 7                1
 Oravainen        3               1  2
 Pirttikylä       1 1
 Purmo            5       3  2
 Raippaluoto     26                 20  2   4
 Sulva            6                  6
 Teerijärvi       3       1       2
 Uusikaarlepyy    2            2
 Vöyri           28          7   19  1                     1
 Övermark         2          2
 Himanka          2            2
 Kannus           1       1
 Lohtaja          2               1  1
 Perho            1               1
 Toholampi        1       1
 Ullava           1               1
 Veteli           5 1        3                        1
 Yhteensä       466

 Yhteensä    1915 = 186
             1916 = 271
             1917 =   8
             1918 =   1

UUMAJAN ETAPPI, SEN JÄRJESTÄYTYMINEN JA HAARAUTUMAT.

    Niin, sinne mun mieleni palaa
    pois rannoille rakkahan Pohjanmaan;
    niin, siellä mun aatteeni kulkee,
    kuink' kaukana itse mä kuljenkaan.
    – – – – – – 

                             Eino Leino.

Kun suomalaisten entistä laajempi ja perusteellisempi sotilaskasvatus suurin ponnistuksin oli saatu järjestymään Saksassa siten, että Lockstedtin suomalaisen harjoitusjoukon eli n.s. jääkäripataljoonan perustaminen oli toteutunut oli värväystyöhön ja värvättyjen kuljettamiseen Ruotsin kautta Saksaan kiireisesti ryhdyttävä. Valitettavasti saapui asian ratkaisua koskeva tieto Suomeen vasta syyskuun puolivälissä 1915; ja ennenkuin värväystoiminta oikeastaan saatiin käyntiin, oli aika jo vierähtänyt lokakuun puolivälin tienoille.

Etappitoiminnan järjestämiseen oli kuitenkin kaiken varalta ryhdytty jo aikaisemmin. Tornion etappi oli jo pfadfinderkurssin ajoilta saakka ollut silloisen ylioppilaan Eero Kuussaaren (ent. Heickell) järjestämänä valmis toimimaan [ks. "Routaa ja rautaa I"] milloin hyvänsä, ja tämän tarmokkaan miehen suunnittelemana sekä insinööri Konstu Pietilän ja maisteri Arvi Hällforsin järjestämänä oli Kemin etappi, [ks. "Routaa ja rautaa II"] huomattavin kaikista meidän etapeistamme, niinikään toimintavalmis jo v:n 1915 syyskuun puolivälistä lähtien. Lokakuun lopulla 1915 järjestyivät myös Tervolan ja Muurolan etapit, [ks. "Routaa ja rautaa III"] jotka ylioppilas Hannu Hildénin ja johtaja Jussi Salmelan johdolla toimivat itsenäisinä – rautatien takia puoleensavetävinä, mutta samalla myös kelirikon aikana syksyllä 1915 Kemin varareitteinä sekä sitten vv. 1916-1917 Kajaanin etapin jatkona.

Mutta jo siinä Berlinissä ja Tukholmassa laaditussa värväystyön suunnitelmassa, jonka maisteri Almar Fabritius tunnetussa syyskuun 11. p:nä 1915 päivätyssä kirjeessään toimitti Suomeen, esitettiin Uumajan eli n.s. Merenkurkun etapin suuntaviivat. Uumajan etappi rupesikin toimimaan syksyllä 1915 jotensakin samanaikaisesti kuin Kemin etappi. Se oli ajateltu pääasiallisesti Pohjanmaalta lähtevien kulkuväyläksi. Mutta niin kauan kuin Kemin etappi toimi – sen kautta oli rajan ylittäminen, Torniota lukuunottamatta, mukavin, ja sitä tietä pohjalaisetkin enimmäkseen käyttivät – oli Uumajan etapin vetovoima verraten vähäinen, sillä ylikulku tätä tietä oli monin verroin pitempi ja hankalampi. Vasta sitten, kun Kemin etappi tammikuun 6. p:nä 1916 tuhoutui, alkoivat Pohjanmaalta, samoin kuin Länsi-Suomesta, Hämeestä ja Uudeltamaalta lähtijät kulkea jäätyneen Merenkurkun yli Uumajaan.

Tässä yleissilmäyksessä älkäämme unohtako Kajaanin etappiakaan [ks. "Routaa ja rautaa IV"], joka Elja Rihtniemen y.m:n johtamana avautui toimimaan jotensakin samanaikaisesti kuin Uumajan talvietapin haarautumat, vetäen sekin puoleensa kulkijoita eri tahoilta maatamme, varsinkin Itä- ja Etelä-Suomesta. Sen kulkutiet, jotka päättyivät enimmäkseen Muurola-Tervolaan, olivat kyllä pitkät, mutta turvalliset.

Vain varsin harvat Lockstedtiin pyrkijät kulkivat meren yli Ahvenanmaalta ynnä Rauman ja Porin tienoilta, joten mistään varsinaisesta, näillä seuduin harjoitetusta etappitoiminnasta ei voida puhua.

Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.

Lähtöpaikkoja oli kolme, nim. Vaasa, Pietarsaari ja Kokkola. Niistä kaikista kuljettiin yli moottorivenheillä. Uumajaan taas oli n.s. Heldtin konttorin välityksellä komennettu vastaanottajiksi ja Lockstedtiin pyrkivien edelleen lähettäjiksi etappijääkäreitä, joista jääkärit Georg Rehnbäck ja Thomas Wolff toimivat syksyllä 1915. Wolff siirtyi Haaparannalta Uumajaan lokakuun lopulla 1915.

Vaasa.

Kuten jo tiedämme, oli toimittaja Edvin Sundqvist ottanut käsiinsä Vaasan etapin johdon. Ja jo siinä perustavassa kokouksessa, joka Hjalmar Procopén vieraillessa Vaasassa pidettiin syyskuun 20. päivän tienoissa 1915, oli läsnä, kuten muistamme, myös kauppias Herbert Manns. Tämä rohkea mies, joka entuudestaan hyvin tunsi Vaasan ja Merenkurkun saaristot, otti pitääkseen huolen Lockstedtiin pyrkivien ylikuljetuksesta.

Tarkoitusta varten hankittiin Helsingistä saaduilla varoilla 26 jalkaa pitkä, katettu moottorivenhe, joka kapeutensa vuoksi tosin oli vaappuisa, mutta jolla – pari vuotta talviteloilla maanneena – oli se suuri etu, ettei se ollut venäläisen satamakomennon luetteloissa. Se oli siis täydellinen meren-irtolainen eli merisissi, niinkuin sillä kulkijatkin. Venheen johtajana oli luonnollisesti Manns. Luotsina taas toimi Björköstä kotoisin oleva Jonas Nabb ("Skati-Jon") ja koneenkäyttäjänä eräs vaasalainen mekaanikko.

Ensimmäinen ylikulku suoritettiin lokakuun alussa 2. tai 3. päivänä ja kyydittäviä oli vain neljä, nim. ylioppilas Tauno Ilmoniemi (nyk. jääkärieversti), maisteri Kurt Martti Wallenius (nyk. jääkärikenraalimajuri) sekä ylioppilaat Einar August Wichmann (nyk. yleisesikunnassa palveleva jääkärieverstiluutnantti) ja Yrjö Vilhelm Vesamaa. Kaksi vuotta talviteloilla levännyt venhe oli ravistunut, mutta ennen lähtöä turvotettuna saatettiin sitä kuitenkin käyttää.

Meri oli peilityven. "Jääkärisissien" sydämet sykkivät kuitenkin rajusti, kunnes oli päästy meren vapaalle ulapalle. Vauhti oli niin hyvä, että Ruotsin-puolen Holmö Gaddin majakalle saavuttiin viiden tunnin matkan jälkeen.

Ruotsalaiset viranomaiset eivät vielä tällöin olleet selvillä jääkäriliikkeestä, joten Manns matkustajineen sai venheellään seurata tullimiehiä Uumajaan, jossa pidettiin ankara tutkinto. Vasta Tukholmasta saatujen rauhoittavien tietojen perusteella miehemme vapautettiin. Yllämainitut neljä jatkoivat matkaa Lockstedtiä kohti, kun taas Manns [Manns on "Pako"-nimisessä kirjassaan seikkaperäisesti kertonut sekä tämän että myös toisen matkan vaiheet] miehineen palasi Vaasaan, saatuaan sitä ennen Uumajassa odottaa myrskyn lauhtumista kaksi päivää.

Vihollisten vakoilun ja syysmyrskyjen takia Manns saattoi vaappuisalla venheellään tehdä vain kaksi Ruotsinmatkaa. Toinen matka, jolla oli mukana Antti Isotalo, kolme muuta Härmän poikaa, kaksi vaasalaista Lockstedtiin-menijää sekä vielä helsinkiläinen Voldemar Hjalmar Sundqvist, suoritettiin kovan myrskyn kourissa. Lähtö tapahtui lokakuun 13. p:nä Vaskiluodon satamasta, kuten Alahärmän tapausten yhteydessä jo olemme kertoneet. Tällä kertaa Manns pääsi "Skati-Jonin" ja koneenkäyttäjänsä kera palaamaan jo Holmöstä, mistä Saksaan-menijät oli viety Uumajaan. Paluumatkalla raivosi vieläkin kauheampi myrsky, jonkamoista nuo monta kovaa kokeneet miehet eivät muistaneet ennen nähneensä. Matka Vaskiluodosta Holmön saareen ja sieltä Grönvikiin kesti vain noin 36 tuntia siihen luettuna 10-tuntinen pysähdys menomatkalla Björkön saaren alapuolella. Maihin noustuaan miehemme saivat ystävällisen vastaanoton Jungsundin kylässä isänmaallisen Abraham Skjälin luona, joka seuraavana päivänä saattoi Mannsin Vaasaan.

Kun sikäläinen poliisilaitos ja Vaasassa toimivat santarmit kaikenlaisten kaupungilla levinneiden juorujen johdosta saivat vihiä Mannsin Ruotsin-matkoista ja hänen salaperäisistä ylikuljetettavistaan, kävi etappitoiminnan jatkaminen Vaasan kautta avoveden aikana mahdottomaksi. Yksitoista miestä oli tätä tietä syksyllä 1915 saatu yli. Paitsi vihollisen uhkaa aiheutti aikainen talventulokin tämän toiminnan keskeyttämisen.

Pietarsaari.

Kuten jo olemme nähneet, oli jääkäriliikkeellä Pietarsaaressa paljon toimintatarmoista väkeä ja ylikulkumahdollisuudetkin avoveden aikana koko huomattavat. Jo alkukesällä 1915 oli pietarsaarelainen aktivisti Sten Holm yhdessä Johannes Sandvikin kanssa tehnyt näissä asioissa tiedustelumatkan Holmöhön ja Uumajaan. Joitakuita harvoja matkoja tehtiin myöhemminkin kesän kuluessa – joku lähetti oli vietävä tai tuotava yli – mutta siihenpä näyttää kesäetapin toiminta rajoittuneenkin. Lokakuussa 1915, jolloin varsinainen etappitoiminta alkoi, saivat Pietarsaaren aktivistit palvelukseensa edellämainitun Johannes Sandvikin ja tämän veljen Emil Sandvikin. Ennen talven tuloa nämä ennättivät tehdä korkeintaan kolme matkaa, sillä värväystyöhän saatiin huomattavampaan vauhtiin vasta lokakuun puolivälin jälkeen. Ensimmäiset Pietarsaaresta värvätyt, Emil Sjöholm (Jokela) ja Johannes Mäki, lähtivät vasta lokakuun 25. päivänä, jolloin rannikko oli jo niin jäässä, että ylikulku moottorilla oli mahdotonta. Siitä syystä miestemme oli pakko pyrkiä rajan yli pohjoisia teitä; ja näin tekivät kaikkein useimmat Pietarsaaresta Lockstedtiin lähteneet.

Mitä taas tulee niihin miehiin, jotka kauempaa saapuivat Pietarsaareen ja saatettiin sieltä yli, niin niitä oli nähtävästi vain jokunen, koska johtaja Sten Holmkin, jonka täytyy olla asiantuntija, lausuu Pietarsaaren etapista, että se suurista toimintamahdollisuuksistaan huolimatta näytteli "erittäin vähäpätöistä osaa" ("en särdeles underordnad roll"). Sääsuhteet olivat sitäpaitsi lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla jo niin epävarmat, että parhaimmassa tapauksessa noin vuorokauden kestävä matka Pohjanlahden yli ei ollut leikintekoa. Tästä johtuen Saksaan-menijät valitsivat pääasiallisesti Kemin ja Tornion paljon vaivattomamman tien. Sten Holm tosin väittää [kirjoittajalle osoitetussa kirjeessä], että Pietarsaaren kuljetusmahdollisuudet syksyllä avoveden aikana 1915 olivat varsin suuret, ja moittii Helsingin järjestöä siitä, ettei tämä toimittanut Saksaan-menijöitä Pietarsaareen, vaan Kemiin ja Tornioon, mutta on otettava huomioon, että Pietarsaaren silloinen jääkäriliikkeelle vihamielinen poliisilaitos ja kaupunkiin kotiutunut vahva santarmikomennuskunta olisivat varmaan päässeet suurehkossa mittakaavassa harjoitetun etappiliikkeen perille sekä tehneet siitä pian kohtalokkaan lopun. Tätä näyttää Sten Holmkin pelänneen. Aivan toisin oli asianlaita Kemissä, sillä siellähän melkein koko poliisilaitos sekä muutkin virastot kaikin tavoin tukivat ja auttoivat jääkäriliikkeen miehiä. [ks. "Routaa ja rautaa II".]

Samat miehet, jotka Pietarsaaressa olivat värväyksen ja muun aktivistisen työn etunenässä, siis Sten Holm, Vilhelm von Essen ja Theodor Segersven, huolehtivat myös etappitoiminnasta. Sten Holm oli kaiken pää ja suunnittelija sekä toiminnan käytännöllisenkin puolen tarmokas järjestäjä. Kapteeni Theodor Segersven oli myös aina tarvittaessa valmis toimimaan. Kun Sandvikin veljekset viimeisellä Merenkurkun yli tekemällään retkellä lokakuun loppupuolella kovan myrskyn takia viipyivät neljä vuorokautta ja kun tämän johdosta liikkeen jatkamista varten hankittiin toinen moottorivenhe, lupautui kapteeni Segersven sitä kuljettamaan. Kaikki oli jo valmistettu lähtöä varten, Saksaan-pyrkijätkin – kuutisen miestä – ynnä kapteeni Segersven olivat jo Vanhassa satamassa vihreäksi maalatun venheen ääressä, mutta lahti olikin päivän kuluessa mennyt siksi kovaan jäähän, että lähtö oli peruutettava. Odottamattoman aikainen talventulo ehkäisi kaiken moottorivenheliikenteen. [Kuten saamme nähdä, oli aktivistien asema Lapuan y.m. tapausten jälkeen keväällä 1916 kovin vaarallinen, joten monet kesän kuluessa siirtyivät Ruotsin puolelle. Segersven taas sai aktivistien taholta kehoituksen antautua Saksan laivaston palvelukseen, mutta kun hän ei mielestään kyllin tarkoin tuntenut Ahvenanmaan vesialueita, joista tällöin oli kysymys, ei hän katsonut voivansa ottaa vastaan tätä kiintoisaa ja kunniakasta tarjousta. Silloin eräs hänen tuttavansa ehdotti, että hän siirtyisi Helsinkiin ja ryhtyisi siellä venäläisen kenttärakennushallituksen agentiksi (!). Hänen tehtävänään tulisi olemaan alusten hankkiminen venäläisten puutavarankuljetukseen, jota puutavaraa saatiin Helsingin ympäristöstä hakatuista metsistä. Segersven epäili ensin ottaa vastaan mokomaa tointa, mutta lopulta hän kuitenkin arveli, että vihollisen hoteissa oli sittenkin turvallisinta olla ja että hän päästyään venäläisen virkakoneiston ja toiminnan perille saattaisi jollakin tavoin käyttää täten hankkimaansa kokemusta isänmaansa hyväksi. Tällainen tilaisuus tulikin. Kapteeni Segersven valtasi vapaussodan aikana pitkänperjantain aamuna 29.III.1918 yhdessä 52:n rohkean helsinkiläisen valkokaartilaisen kanssa venäläisen jäänmurtajan "Volynetsin" vieden sen Tallinnaan. "Volynetsin" valtaus ei ollut vain tavallinen kaappaus, vaan pitkäaikaisen työn ja kiinteän valmistelun tulos. Laiva teki sitten vapaussodassa maallemme suuria palveluksia. Suomen hallitus muutti sen nimen "Väinämöiseksi", mutta Tarton rauhassa se täytyi luovuttaa Virolle. Siellä se sai nimen "Suur-Töll". (Vrt. Th. Segersvenin kirjaa "Väinämöisen valtaus ja retket.")]

Pietarsaaren aktivistien joukossa on myös mainittava palomestari Gustaf Adolf Ramstedt [Ramstedt on syntyisin Tammisaaresta ja palveli eversti Gordien aikana Helsingin poliisilaitoksessa. Kun se venäläistettiin, erosi hän siitä v. 1900 siirtyen Pietarsaaren poliisilaitoksen palvelukseen, mutta kuvernööri Ilmari Vuorisen ja santarmien ahdistamana hänen oli sitten pakko paeta Ruotsiin. Pako tapahtui erittäin vaikeissa olosuhteissa helmikuussa 1903 – avovenheessä purjein ja soutamalla. Palattuaan taas Pietarsaareen juhannusaaton iltana v. 1905 hän antautui uudelleen joksikin ajaksi sikäläisen poliisilaitoksen palvelukseen saaden sittemmin kaupungin palomestarintoimen, jota vieläkin hoitaa], joka kuuluen John Graftonin-aikaisiin rohkeisiin miehiin oli syksyllä 1915 Sten Holmin välityksin päässyt jääkäriliikkeen perille. Ramstedt majoitti Saksaan-menijöitä luoksensa ja poikansa, mekaanikko Holger Ramstedtin avustamana autoillaan kyyditsi heitä tarvittaessa. Ja kun pietarsaarelaiset nuoret miehet neuvoa kysyen kääntyivät hänen puoleensa, niin hän aina kehoitti heitä isänmaalliseen toimintaan.

Johannes Sandvikin vapauttaminen.

Veljekset Johannes ja Emil Sandvik olivat palkkiota vastaan sitoutuneet syksyllä 1915 moottorivenheellä kuljettamaan Saksaan-menijöitä Pietarsaaresta Ruotsin puolelle.

Nämä Ruotsin-matkat eivät pysyneet viranomaisilta salassa, ja niin Johannes Sandvik marraskuun 30. p:nä 1915 yht'äkkiä pidätettiin ja teljettiin Pietarsaaren poliisivankilaan. Vieläpä huhuiltiin, että venäläiset halusivat siirtää hänet varmempaankin talteen.

Veljensä kohtalon säikähdyttämänä Emil Sandvik tällöin lähti Luodon saaristoon kuuluvalle Helsingön saarelle siirtyen sieltä kohta sen jälkeen 6:n kilometrin päässä olevalle Euran (Öregrund) kalastuspaikalle.

Kun Johannes Sandvik ja hänen vaimonsa olivat tapauksesta luonnollisesti hyvin järkyttyneitä, oli syytä pelätä, etteivät he heikkona hetkenä ehkä jaksaisi pitää takanaan kaikkea, mitä he Pietarsaaren aktivistien puuhista tiesivät.

Tällöin Pietarsaaren aktivistit Sten Holm, Wilhelm von Essen, Theodor Segersven ja pormestari Carl Albert Brunberg neuvottelivat asiasta. Kokouksessa esiintyi kaksi mielipidettä. Toinen kannatti väkivaltaista toimenpidettä ja toinen taas sellaista rauhallista menettelyä, että Johannes Sandvikin vaimoa oli rahallisesti tuettava j.n.e. Edellisen menettelytavan puolella oli Sten Holm ja jälkimmäisen m.m. Segersven, joka arveli väkivaltaisen toiminnan seurausten voivan muodostua hyvinkin raskaiksi varsinkin siinä tapauksessa, että yritys epäonnistuisi. Sten Holm ei kuitenkaan luopunut kannastaan, sillä hän oli jo perusteellisesti valmistautunut tehtävän suorittamiseen, Hän hymyili vain sanoen: "Nog väljer jag dock den romantiska vägen" (= Kyllä minä sittenkin valitsen romanttisen ratkaisun).

Sten Holm päätti siis vapauttaa Sandvikin poliisivankilasta.

Mekaanikko ja autonkuljettaja Holger Ramstedt, jota epäiltiin – eikä syyttä – Saksaan-menijäin kyyditsemisestä, suostui salaliittotoveriksi. Kun Ramstedtin isä Gustaf Ramstedt oli aikaisemmin monta vuotta ollut poliisilaitoksen palveluksessa, niin hän tunsi kaikki poliisivankilan paikat kuin viisi sormeaan. Saatuaan vielä juoneen ylikonstaapeli Viktor Nymanin, joka olikin miltei ainoa isänmaallinen mies koko Pietarsaaren poliisilaitoksessa, Holm teki tarkan menettelysuunnitelman, jota sitten yrityksen toimeenpanohetkellä joulukuun 5. päivän aamuna noudatettiinkin. Myöskin pako järjestettiin ennakolta huolellisesti. Luotettavat luotolaiset, Kackurin kylän uljaat miehet Iupasivat hoitaa sen puolen.

Kumpikin varustettuina kahdella pistoolilla Holm ja Ramstedt sovittuna aamuna kello 1/2 3 tulivat poliisivankilan käytävään Kauppiaskadun puoleisesta päästä. Ensimmäisessä poliisien oleskeluhuoneessa oli vartiovuorollaan konstaapeli Samuel Lahtinen. Kun neljä pistoolin suuta yhtäkkiä ojentui miesparkaa kohti, ei hän yrittänytkään tehdä vastarintaa, vaan antoi sanaakaan sanomatta sitoa kätensä selän taakse ja nenäliinan suuhunsa. Tässä työssä salaliittolaiset menettelivät niin kovaäänisesti, että Nyman, jonka piti sopimuksen mukaan nukkua perimmäisessä oleskeluhuoneessa, kuuli sinne kaiken.

Sitten tulikin Nymanin vuoro. Hän "nukkui" niin raskaasti, että Holm ja Ramstedt – hiukan jännittyneitä kun tietenkin öisessä puuhailussaan olivat – sitoivat hänen kätensä ja suunsa paljon perusteellisemmin kuin konsanaan Lahtisen.

Sen jälkeen ryhdyttiin päätehtävään. Ramstedt liikkui kuin kotonaan käyden noutamassa perimmäisen oleskeluhuoneen avainkaapista Sandvikin kopin avaimen. Ja niin mentiin koppiin.

Sandvik nukkui hyvin sikeästi eikä aluksi käsittänyt, mistä oli kysymys. Sitten hän kuitenkin heti rupesi nopeasti pukeutumaan. Kiireessä jäivät m.m. sukat jalkaan panematta. Kopaten loppuvaatteet kainaloonsa hän riensi pelastajiensa seurassa ulos.

Kopin ovi painettiin kiinni ja sen avain jätettiin suulle. Kaikki ne muut neljä ovea, joiden kautta oli kuljettu, jäivät auki.

Tällä välin olivat Kackurin kylän miehet niinikään reippaasti toimineet. Jo muutamia päiviä aikaisemmin oli Wikströmien omistama uusi kalastajamoottori [venheessä oli 1 tynnyri petrolia, 1/2 tynnyriä bentsiiniä, 4 turkkia, ruokavaroja y.m.], jonka hinnan Holm oli luvannut maksaa, maanviljelijä Anders Kackurin hevosilla viety kauas jäälle, mistä se sitten pakoyönä oli noin kahta tuntia ennen pakenijain saapumista suurin ponnistuksin siirretty Repgrundet-nimisen vedenalaisen karin luo avoveteen. Saatuaan venheen lähtökuntoon miehet palasivat hevosineen vinhaa vauhtia Kackuriin nousten rannasta maihin takatietä.

Sopimuksen mukaan maanviljelijä Emil Wikström – niinikään Kackurin kylästä – odotteli juoksijatammoineen jäällä Pietarsaaren saha- ja laatikkotehtaan luona, noin neljän kilometrin päässä kaupungista, viedäkseen pakenijat jäänreunassa vartovaan venheeseen.

Näiden rientäessä juoksujalkaa laatikkotehdasta kohti tuli heitä vastaan kaksi poliisia. Pimeässä nämä eivät kuitenkaan voineet tuntea pakenijoita, jotka sitten Wikström tuota pikaa kiidätti reessään jäänreunassa olevan moottorivenheen luo poistuen hänkin rajusti ajaen Kackuria kohti ja nousten maihin samaa takatietä kuin toisetkin. Riisuttuaan nopeasti hevosensa ja saatuaan sen talliin hän aikoi mennä sisään, mutta samassa ajoi maantieltä käsin pihalle poliisimestari Vilenius miehineen. Tällöin Wikström asettui piiloon tallin nurkan taakse, mistä hän saattoi seurata poliisien puuhaa ja puhelua. Vilenius oli rajuissaan ja syyteli uhkauksia, poliisit taas koettivat sähkölamppujen avulla etsiä reen jälkiä nähdäkseen, oliko talosta oltu hevosilla liikkeellä. Kun pihamaata oli jonkin aikaa tarkastettu, kuuli Wikström poliisimestarin lausuvan: "Tästä talosta ei kukaan ole ollut liikkeellä". Äärimmilleen hermostuneina eivät poliisit onneksi tarkemmin tutkineet talon ympäristöä, vaan kiiruhtivat jäälle. Rannassa he heti huomasivat, että sieltä oli eräs moottorivenhe siirretty jonnekin. Pietarsaaren poliisit ja heihin pian liittyneet ryssät seurasivat nyt venheen kuljettajain jälkiä aina Euran salmelle saakka, missä he vain saattoivat todeta, kuinka pakenijat Eurassa kaikessa rauhassa valmistuivat lähtemään Ruotsia kohti.

Palaamme vielä poliisivankilaankin. Toinnuttuaan säikähdyksestään konstaapeli Lahtinen alkoi pyrkiä vapaaksi nuorituksestaan onnistuenkin siinä noin 20 minuuttia kestäneen työn jälkeen. Sitten hän meni viereiseen huoneeseen vapauttaen "kuorsaavan" Nymaninkin siteistä.

Tämä rupesi kovasti touhuamaan soittaen asiasta heti poliisimestari K. Vileniukselle. Vilenius tuli oitis saapuville, kiroili ja löi nyrkkiä pöytään tiuskaisten:

"Mikä mies Nyman on, kun antaa miesten kuljettaa vangin pois!"

Silloin Nyman oli suuttuvinaan ja sanoi:

"Jollei poliisimestari rauhoitu, niin ihmeitä kuuluu!"

Vilenius kalpeni, ja äänen sävy muuttui heti.

Samassa tulivat Alholmassa vartioinneet poliisitkin poliisikamariin kertoen tavanneensa muutamia miehiä, joiden joukosta he eivät kuitenkaan olleet Sandvikia tunteneet.

Ottaen kaupungin 12:sta poliisista mukaansa 6 Vilenius lähti kolmella hevosella karkulaisten jälkeen koituen Luodon Kackurin kylälle ja viimeksi – kuten jo olemme havainneet – Kackurin talon pihalle sekä sieltä jäälle.

Jäällä sitten tarkastettiin huolellisesti jäljet ja se paikka, jonka tienoilla moottorivenhe oli sysätty vesille. Kackurin talon väkeäkin oli tätä ihmettelemässä! Huomattuaan, että poliisit mittasivat eräästä jäähän iskeytyneestä kavionjäljestä kenkien suuruuden ja että he myös ottivat huostaansa katkenneen puukalikan, joka nähtävästi kuului niihin rekiin, joilla venhe oli kuljetettu, kackurilaiset lähettivät tiedon havainnoistaan kotona oleville. Poliisien lyhtyineen hosuessa Kackurin pihalla oli paras todistusaineisto kuitenkin jäänyt huomaamatta, nim. nurkan takana piileskellyt Emil Wikström ja likomärät hevoset, jotka tallissa höyrysivät.

Sillä aikaa kuin poliisit ja ryssät hääräsivät meren jäällä, oltiin Kackurissakin ripeässä toiminnassa. Emil Wikström kuivaili hevosiaan ja suki niitä. Hevosten kengätkin venytettiin tuota pikaa kahden rautakangen avulla entistään suuremmiksi. Myöskin reet laitettiin niin, ettei tuo jäältä löydetty kalikka mitenkään voinut niihin sopia. Rannalta tallin taakse johtavat jäljetkin lakaistiin umpeen j.n.e.

Nämä varovaisuustoimenpiteet eivät olleetkaan turhat, sillä poliisit ja ryssät palasivat retkeilyltään klo 12 tienoissa päivällä Anders Kackuriin tuoden m.m. saaliinaan talon jäältä löydetyn rautakangenkin, jota isäntä ei kuitenkaan omaksunut.

Poliisit ja ryssät eivät tällä kertaa toimeenpanneet mitään vakavampaa kuulustelua, sillä he näyttivät olevan puuhailustaan kovin väsyksissä; he vain kuivailivat vaatteitaan ja palasivat niine hyvineen Pietarsaareen.

Kaikesta päättäen saattoi kuitenkin huomata, että Vileniuksen epäilykset kohdistuivat kackurilaisiin ja varsinkin Emil Wikströmiin.

Pian alkoikin kuulustelujen ja kotitarkastusten miltei loppumaton sarja, johon santarmitkin luonnollisesti osallistuivat. Asiaa tutkimassa (7.XII.1915) kävi myös Vaasan lääninhallituksen ylimääräinen esittelijä A. Ladau seurassaan etsiväylikonstaapeli V. Markus.

Kaikki tuo moninainen touhu osoittautui kuitenkin turhaksi – yksin hevosten kenkien mittailukin – sillä Emil Wikström ja hänen osaveljensä pitivät tämän isänmaallisen teon omana salaisuutenaan.

Eurasta (Öregrund) liittyi pakenijain seuraan Emil Sandvik. Kulku meren yli muodostui liikehtivien ajojäiden keskellä ja kovan pakkasen käsissä useita vuorokausia kestäväksi seikkailuksi. Vihdoin viimein selviydyttyään Ruotsin rannikolla, parisen peninkulmaa Fjäderäggin majakasta pohjoiseen, kiinteän jään reunaan miehemme jättivät venheensä siihen pyrkiäksensä heikkoa jäätä pitkin mainittuun majakkasaareen. Pitkällä köydellä melkoisin välimatkoin toisiinsa yhdistettyinä kulkien he lopulta onnellisesti pääsivätkin rantaan saaden majakan väen puolelta osakseen ystävällisen vastaanoton. Jäälle jätetyn venheen he aikoivat levättyään noutaa seuraavana päivänä, mutta kävikin niin hullusti, että kova luoteismyrsky vei mennessään sekä jäät että moottorivenheen.

Miehemme matkustivat sitten hevosilla Uumajaan esiintyen varovaisuussyistä uusilla nimillä. [Sten Holm = Kivisaari, Ramstedt = Gustafsson, Johannes Sandvik = Janson ja Emil Sandvik = Henrikson.] Kun Uumajan poliisimestari Landgren katsoi miestemme nimilistaa, sanoi hän hymyillen:

"Sepä hyvä, ettei herroilla ole nimiä Holm ja Sandvik, sillä venäläiset viranomaiset ovat pyytäneet pidättämään sennimelliset miehet."

Holm ja Ramstedt matkasivat pian jääkäripataljoonaan. Emil Sandvik jäi Uumajaan, toimien sittemmin myös Holmön etapissa, kun taas Johannes Sandvik siirtyi ensin Haaparannalle ja sitten sieltä Lockstedtiin, jonne saapui 9.I.1916. Perillä hän kuitenkin oli vain kuusi viikkoa.

Loppujen lopuksi Johannes Sandvik toimi pommarina, kunnes hänet pidätettiin Norjassa ja tuomittiin pitkäaikaiseen vankeusrangaistukseen. Suomen viranomaisten toimenpiteistä hän vapautui vasta kesällä 1918. Sandvik kuoli 11.II.1919.

Palaamme uudestaan Pietarsaareen. Ladaun käydessä Pietarsaaressa hän m.m. vaati sikäläistä raastuvanoikeutta ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että karkulaiset saataisiin Ruotsissa pidätetyiksi, mutta raastuvanoikeus, jonka puheenjohtajana oli pormestari C.A. Brunberg ja jäseninä raatimiehet Nils Kecklund ja Halvar Backlund, havaitsi, ettei sillä ollut valtaa noudattaa tuollaista vaatimusta. [Asiasta yritettiin sitten selviytyä hallinnollista tietä. Kuvernööri Sillman kääntyi näet Tukholmassa olevan Venäjän lähettilään sekä myös Vesterbottenin läänin maaherran puoleen pyytäen näitä toimittamaan nuo kolme vaarallista rikollista Vaasan läänin kuvernöörin haltuun.]

Johannes Sandvikin, Sten Holmin ja Holger Ramstedtin pako tietysti harmitti kovasti poliisimestari Vileniusta, joka uskollisesti oli koettanut venäläisiä avustaa. Eipä siis ollut ihme, että hänen vihansa ylikonstaapeli Viktor Nymania kohtaan oli miltei rajaton. Nymania kuulusteltiin 10-12 kertaa, mutta asia ei kehittynyt mihinkään päin, sillä tämä luki aina saman läksyn, sanoen nimittäin nukkuneensa niin sikeästi, ettei tiennyt asiasta mitään, ennenkuin Lahtinen tuli hänet vapauttamaan. Tätä Vilenius erikoisesti ihmetteli, sillä kaikki tiesivät, että Nyman yleensä nukkui hyvin keveästi. Mutta eivät auttaneet yhä toistuvat uhkauksetkaan, jotka päättyivät aina sanaan: "Siperiaan!" Nyman luki mistään välittämättä tuon läksynsä sanatarkasti. Eikä häntä saanut puhumaan edes tuo hyväntahtoinen kuvernööri Sillmankaan, joka Nymanin mielestä oli hyvin kiltti ("mycket snäll"); ja kaikkein vähimmin tuo "julkea" ("mycket fräck") lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen. Kun muu ei auttanut, niin Nyman Vaasan läänin kuvernöörin käskystä erotettiin virastaan maaliskuun 10. p:nä 1916. Erokirja oli kyllä päivätty helmikuun 29. p:nä 1916, jottei Nyman enää voisi nostaa maaliskuun palkkaansa. [Vaasan läänin lääninhallituksen ja sen alaisen virkakunnan virkatointen tutkimista varten asetettu tutkimuskomitea lausuu mielipiteenään, että entinen ylikonstaapeli Viktor Nyman, joka ilman laillista syytä oli virastaan erotettu, olisi ylikonstaapelinvirkaansa jälleen asetettava.]

Sten Holmin maasta poistuttua varsinainen värväystoiminta Pietarsaaressa lakkasi melkein kokonaan. Eikä mitään talvietappia Merenkurkun yli oltu sieltä käsin edes suunniteltu.

Pietarsaaren aktivistisen toiminnan yhteydessä meidän on myös mainittava Öjassa asuvan tilanomistaja Igor Sandmanin isänmaallinen työ.

Kun Jürgen von Essen lokakuun alussa 1915 kävi Sandmania tapaamassa, ei hän erikoisesti pyytänyt tätä värväämään, vaan ennen kaikkea järjestämään varman etappilinjan, jota käyttäen voitaisiin kuljettaa tärkeitä asiakirjoja ja henkilöitäkin. Sandman, joka jo tätä ennen maisteri Almar Fabritiukselta oli kuullut, että jotakin oli tekeillä, suostui pyyntöön järjestäen kysymyksessäolevan etappitien, jota sittemmin sanottiin Saarijärven etapiksi. Reitin etappipisteet olivat: Saarijärvi–Sievi–Öja ja Saarijärvi–Jepua–Öja. Näitä reittejä käyttivät sitten etupäässä pommarit ja tiedustelijat. Tätä etappia varten Sandmanilla oli varattuna aivan äärimmäisessä ulkosaaristossa Olovs-saarien kalastuspaikalla – Tankarista lounaiseen – Kaptensin veljesten omistama kalastajamoottori, jota pidettiin siellä avovesiliikenteen loppuun asti.

Sandman oli mukana monessa vaarallisessa hankkeessa, m.m. "Mantsurian" räjäyttämisyrityksessä ja silminnäkijänä "Vellamon" räjäyttämisessä, jonka suoritti eräs saksalainen vedenalainen. Taitavasti Sandman osasi hankkia itselleen myös ylimääräisiä merelläliikkumisoikeuksia, mutta marraskuun loppupuolella 1916 hänen täytyi palveluksessaan olevan ystävänsä, merellä liikkumaan tottuneen ja rohkean Friede Gustafssonin kanssa paeta Ruotsin puolelle. Gustafsson meni Lockstedtiin, mutta Sandman jäi Saksan meriesikunnan palvelukseen suorittaen Tukholmassa lyhyen tuhontekokurssinkin ja tullen sitten Holmö Gaddilla sijaitsevan saksalaisen vakoiluaseman johtajaksi. Hänen tehtävänänsä oli ottaa selkoa ja Tukholmassa sijaitsevaan Lassenin toimistoon tiedoittaa, mitkä Venäjän laivaston alukset liikkuivat vakoiluaseman näköpiirissä, mitkä kulkuväylät olivat miinoitettuja ja mitä uusia kulkureittejä venäläiset olivat puhdistaneet miinoista. Tätä tehtävää varten Sandmanille ja hänen miehilleen oli hankittu lupa oleilla Holmö Gaddilla sekä oikeus vapaasti liikkua Ruotsin aluevesillä harjoittamassa kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Salatakseen pitkäaikaisen täälläoleilunsa varsinaista syytä Sandman päätti taas kerran lähteä suomalaisten rannikkopakolaisten kanssa hylkeitä pyytämään. Hänen seuralaisinaan olivat Henrik Siid, Karl Erik Björkas, Johannes Emanuel Nygård ja Frans Edvard Öist – kaikki Raippaluodosta ynnä Johan Erik Back Mustasaaren Jungsundista. Sandmanin päätarkoituksena oli pyrkiä Suomenpuolen ystäviensä, Kaptensin veljesten ja lankonsa Einar Sundforsin yhteyteen antaakseen heille vakoiluohjeita, venäläisten sotalaivain valokuvia ja erinäisiä piirroksia. Hän oli henkensä uhalla luvannut suojella näitä papereita, jotka hän kätki erään venheen kuivimpaan paikkaan, nim. etukeulan kannen alle.

Miehemme tiesivät, että vallankumous oli puhjennut ja että jo sotamiehetkin pitivät rintapielissään punaisia solmukkeita. Joka tapauksessa hylkeenpyytäjät lähtivät yrittämään Suomen puolelle ottaakseen selkoa tilanteesta ja tukeakseen Sandmanin suunnitelmaa, jonka yksityiskohtia he eivät kuitenkaan tunteneet. Back ja Nygård, jotka eivät olleet hylkeenampujia, olivat päättäneet jäädä Suomeen, mutta muut taas aikoivat palata takaisin auttaakseen edelleenkin Sandmania tämän vakoilupuuhissa.

Kun alettiin tulla Valassaarten tienoille, huomattiin venäläisiä sotamiehiä lähtevän sieltä päin ampumaketjussa hylkeenpyytäjiä kohti. Sandman päätti tällöin vetäytyä venheiden, luo jotka oli jätetty noin 15:n km:n päähän. Pian hän kuitenkin huomasi sotamiesten hajaantuvan siten, että pääjoukko yhä läheni hylkeenpyytäjiä, mutta että neljä sotamiestä alkoi seurata venheiden luo pyrkivää Sandmania, joka hylkeenpyynnissä käytettävän pitkän messinkipohjaisen suksensa kera peräytyi vinhaa vauhtia, kunnes pääsi jäälohkareiden suojaan. Sieltä käsin hän aikoi ampua sotamiehet yhden toisensa perästä, sitten kuin he olisivat tulleet tarpeeksi lähelle. Mutta tarkalla merikiikarilla todettuaan, että hänen toverinsa olivat jo antautuneet ja että sotamiehet heitä parhaillaan kuljettivat, Sandmankin päätti antautua arvellen, että jos hän ampuisi sotamiehet – mikä hänelle perin taitavana pyssymiehenä olisi ollut helppo tehtävä – niin koko seurue saisi siitä raskaasti kärsiä.

Ja näin Sandman vietiin toveriensa joukkoon.

Öistin olivat venäläiset ampuneet aivan toisten läheisyydessä ja varsin likeltä. Syynä tähän julmaan tekoon oli se, että toimitetussa tarkastuksessa Öistin pyssy oli paljastanut hänet siksi, joka oli ampunut sotamiehiä – mitään muuta laukaustenvaihtoa ei seurueen ja sotamiesten välillä ollut tapahtunut.

Pidätetyt otettiin vangeiksi ja kuljetettiin Vaasaan, missä heidät maaliskuun 26. p:nä 1917 teljettiin sikäläiseen lääninvankilaan. Heitä syytettiin poliittisesta rikoksesta. Sitten heidät huhtikuun 19. p:nä luovutettiin rajavartioston sotilassaattueelle sekä lähetettiin lopuksi Viipurin lääninvankilaan. Sieltä miehemme prokuraattori P.E. Svinhufvudin toimenpiteestä vapautettiin heinäkuun 23. p:nä 1917.

Kokkola.

Olemme jo aikaisemmin nähneet, että Kokkolassa oli apteekkari K.U. Roos ottanut sikäläisen aktivistisen toiminnan melkein yksin huollettavakseen. Hänen uskollisina auttajinaan olivat hänen renkinsä Matti Huttunen, jonka pieneen, apteekintalossa sijaitsevaan huoneistoon Saksaan-pyrkijät enimmäkseen sijoitettiin, ja Gustaf Valdemar Sandström, joka oivallisena merimiehenä tarjosi apuaan poikien ylikuljettajana.

Ensimmäinen joukko Lockstedtiin meneviä saapui Kokkolaan aamupäiväjunassa (klo 11.20) lokakuun 28. p:nä 1915. Miehet, suureksi osaksi ylioppilaita, joiden johtajana oli Porvoosta kotoisin oleva filosofianmaisteri Bror Erik Edvard Hannula, tulivat suoraa päätä apteekkiin. Kun sattui olemaan markkina-aika ja siis väkeä kovasti liikkeellä, ei poikien ilmestyminen herättänyt erikoista huomiota. Heidät sijoitettiin Matti Huttusen huoneistoon. Neuvoteltuaan Gustaf Sandströmin kanssa Roos järjesti asian siten, että pojat vietäisiin yli Kokkolan maaseurakunnan Rödsön kylän Möllersvikistä, josta oli saatava venhe ja toinen mies mukaan. Talon poika, 21-vuotias Jakob Ture Bredskär, jolle Roos oli kertonut jääkäriliikkeestä, lupautuikin lähtemään.

Illalla vietiin miehet Möllersvikiin. Roos oli itse mukana ajaen, mainiolla juoksijallaan "Kiivas II:lla", ja vieruskumppaninaan hänellä oli maisteri Hannula. Lähtijöitä oli kaikkiaan 18 miestä, mutta näistä kääntyi rannasta takaisin kaksi Kokkolan maaseurakunnasta kotoisin olevaa poikaa, jotka sitten kuitenkin pitivät toisten lähdön omana salaisuutenaan. Lähtijöitä oli siis näin ollen enää vain 16.

Möllersvikistä saatu venhe oli 28 jalkaa pitkä ja 6 jalkaa leveä, keulassa tilava kajuutta sekä "pitkänmatkan miehiä" että konettakin varten. Pohjalle oli pantu tuoreita kuusenoksia poikien lepopatjoiksi. Venhe, jossa oli 6-hevosvoimainen kone, tuli niin lastiinsa, että sen reunat jäivät vain noin 10 tuumaa vedenpinnan yläpuolelle.

Lähtö tapahtui Möllersvikin Kakurbodan saaresta (10 1/2 km koilliseen Kokkolasta) lauantai-iltana lokakuun 28. p:nä 1915 heti pimeän tultua. Sandström piti perää, ja Bredskär hoiti konetta. Pojat olivat hyvin iloisella mielellä ja tyytyväisiä siitä, että päästiin lähtemään. Venheen loitotessa rannasta kajahti nuorista rinnoista syviä ajatuksia tulkitsevana laulu: "Pois rannoilta Suomen riennämme".

Lähdettäessä oli ilma kaunis ja taivas tähtikirkas. Aallokko oli pitkää, mutta tuuli ei lainkaan kova. Lämpömittari osoitti joitakuita pakkasasteita. Suunta otettiin alussa luodetta kohti kulkien noin peninkulman verran Tankarin majakan pohjoispuolitse. Sitä tahdottiin karttaa, sillä siellä oli venäläinen vartiosto. Poikia oli kovasti kielletty rantapuolella tupakoimasta ja tulta ottamasta; avomerellä se kyllä oli sallittua. Kun Tankarin majakka oli sivuutettu, otettiin suunta suoraan länteen Ruotsin puolella olevaa Ratanin majakkaa kohti.

Matkalla aiheutti poikien varomattomuus pienen onnettomuuden: kompassi meni rikki. Pojat tällöin ehdottivat paluuta, mutta Sandström, vanha tottunut merimies, lohdutti heitä sillä tiedolla, että hän kyllä kykenisi selviytymään suunnista Pohjantähden avulla. Kun venheen istumalaudat olivat kohtisuorassa venheen pituussuuntaan, järjesti Sandström kurssin sellaiseksi, että Pohjantähden valo lankesi pitkin istumalautaa. Näin oli suunta jotakuinkin suora läntinen. Jos kompassi olisi pysynyt ehjänä, olisi pyritty alkuperäisen suunnitelman mukaan Holmöhön. Myöhemmin todettiin, että suunnasta oli erehdytty vain noin 10 km Ratanista etelään.

Keskellä yötä tapahtui pieni välikohtaus. Moottori näet pysähtyi, jolloin pojat tulivat taas hieman levottomiksi kysyen, missä oli vika. Arvaten öljyputken tukkeutuneen Bredskär irroitti sen tankista ja puhalsi sen puhtaaksi, jolloin kone taas lähti helposti käymään.

Ruotsin rannikon tultua näkyviin venhe suunnattiin Holmösundin satamapaikkaan, jonne saavuttiin sunnuntaina iltapäivällä ja jonne myös venhe jätettiin. Miehemme kävelivät noin 1/2 km "Holmösund"-nimisen laivan laituriin, josta sitten pyhäillan hämärässä klo 5:n-6:n tienoissa nousivat laivaan. Kun ihmiset kummastelivat tätä miesjoukkoa tiedustellen, oliko jokin laiva haaksirikkoutunut, niin Hannula vastasi myöntävästi.

Uumajan rannassa tulivat ruotsalaiset poliisit heti vastaan ja veivät suomalaiset suoraan poliisilaitokseen. Siellä miehemme vähän oudoksuivat käsirautojen ja aseiden paljoutta. Mutta Hannula meni erääseen sisähuoneeseen ja puhutteli poliisikomisariota selittäen, keitä oltiin. Sitten soitettiin Uumajassa majailevalle etappijääkärille, Thomas Wolffille, joka pian ilmestyikin paikalle. Poliisikomisario näytti ennakolta tuntevan jääkäriliikkeen asian, joten hän oli miehiämme kohtaan hyvin suosiollinen. Siitä huolimatta oli kaikkien kirjoitettava nimensä poliisikamarin luetteloon, johon merkittiin myös tavalliset tiedoitukset, kuten ikä, syntymäpaikka jne. Poliisilaitoksesta oli huomionherättämisen välttämiseksi lähdettävä 3-miehisin ryhmin.

Wolff sijoitti miehet majataloon, missä saatiin kahvia ja ruokaa sekä jalkaan kuivat sukat. Myöhempään sunnuntai-iltana Wolff kutsutti Sandströmin ja Bredskärin luoksensa Suuren hotellin Nro 1:een, missä hän asui. Siellä he tekivät selkoa matkan vaiheista mainiten m.m. ne kaksi poikaa, jotka olivat kääntyneet takaisin Möllersvikin rannasta. Wolff puolestaan lausui intomielin:

"Jos te tietäisitte, minkä palveluksen te teette isänmaalle, niin te toisitte poikia vielä edelleenkin!"

Tähän Sandström huomautti, että he kyllä tekisivät kaiken voitavansa, mutta että vuodenaika oli kovin myöhäinen, jotenka suuria mahdollisuuksia ei tässä suhteessa enää ollut.

Maanantaiaamuna ennen poislähtöään Sandström ja Bredskär kävivät vielä uudelleen Wolffin puheilla. Silloin tämä antoi heille öljyn ja paluumatkalla tarvittavien ruokavarojen ostamiseksi 30 kruunua. Palatessaan "Holmösund" laivassa he huomasivat, että joku urkkija piti heitä silmällä koko matkan Holmösundin satamapaikkaan saakka – tirkistellen sanomalehden takaa tuon tuostakin heihin päin. Mies ei kuitenkaan seurannut heitä Holmösundia pitemmälle. Siellä Sandström ja Bredskär varustautuivat paluumatkaa varten ostaen öljyä ja ruokavaroja. Mutta kun heidän sitten piti panna kone käyntiin, olikin pumppu jo jäätynyt, joten se oli ensin kuumalla vedellä kunnostettava. Saatuaan kaiken valmiiksi he lähtivät merelle maanantaina aamupäivällä.

Ilma oli tällä välin muuttunut, ja vinha koillistuuli puhalsi. Merenkäynti oli kauhean jyrkkää; sitäpaitsi oli niin kylmä, että vesi jäätyi venheen ulkolaitoihin. Tuuli oli vastainen, ja Merenkurkussa kävi niin kova vastavirta ja sellainen aallokko, että usean tunnin ajan näytti siltä kuin ei olisi liikuttu lainkaan eteenpäin.

Bredskäriä alkoi matkan jatkaminen jo arveluttaa, mutta Sandström puolestaan selitti, että aallot loivenisivat, kuta kauemmaksi avomerelle päästäisiin ja että heidän siis oli vain yritettävä edelleen. Näin he kulkivat koko päivän ja seuraavan yön. Aamupuolella yötä Sandström huomasi merenkäynnin jyrkkyydestä, että lähestyttiin maata. Silloin hän kehoitti Bredskäriä hiljentämään koneen käyntiä, jotta päivän sarastaessa nähtäisiin, millä paikoin oltiin. Näin tämä tekikin, mutta väsynyt kun oli, nukahtikin koneen ääreen heräten sitten siihen, että se pysähtyi. Pian todettiin koneen jääneen Bredskärin nukahtaessa voitelematta: silinterien männät olivat tästä syystä juuttuneet kiinni. Samalla miehemme huomasivat kauhukseen, että oltiin hyvin lähellä Tankarin majakkaa. Bredskär koetti tarmonsa takaa saada konetta käyntiin, mutta sepä ei ollut milläänkään. Silloin hän kasteli trasselitukon öljyyn ja sytytti sen kampikammiossa. Se auttoi. Riittävästi voideltuna kone alkoi taasen hurista.

Päästäkseen Tankarin läheisyydestä he suuntasivat venheensä luodetta kohti avomerelle ja kulkivat kiertoteitä kotirantaansa päin – ensin Pookkikariin (Trullögrund) ja Munakariin sekä sitten suoraan Kakurbodaan saapuen sinne noin klo 11 aamupäivällä. Matka oli kestänyt tasan vuorokauden.

Kun pysähdyttiin jäänreunaan, olivat köydet ja öljypeite kokonaan jäässä sekä venheen laidat niin paksun jään peitossa, että se oli melkein yhtä raskaassa lastissa kuin Ruotsiin mentäessä. Sandström, jolla koko matkalla ei ollut ollut mitään suojaa ja joka paremmin nähdäkseen kaiken aikaa oli pitänyt perää seisoaltaan, vaikutti jäämöhkäleeltä. Turkin nappeja ei saatu auki muutoin kuin repimällä, ja karvalakkikin oli jäätynyt tukkaan kiinni. Bredskärin veljien täytyi vetämällä kiskoa hänet maihin, niin kankea hän oli.

Möllersin tuvassa miehemme sitten söivät ja lepäilivät. Sen jälkeen Ture Bredskär vei Sandströmin kaupunkiin, missä molemmat menivät Roosia tapaamaan. Tällöin Roos pisti Bredskärin käteen 300 markkaa venheen kajuutan laittoa ja moottoritarpeiden hankkimista varten.

Edelläkerrotusta selviää, minkälaisia miltei ylivoimaisia vaikeuksia moottorillakuljetus myöhäissyksyllä tuotti ja minkälaisten vaarojen alaisiksi sekä kuljetettavat että kuljettajat olivat suuren asian edistämiseksi valmiit antautumaan.

Toinen joukko Saksaan-pyrkijöitä ilmestyi Kokkolaan ylihärmäläisen värvärin Erkki Vilho Viitasalon johtamina. Nämä ynnä viisi Kokkolan-poikaa toimitettiin eteenpäin Kemin-Tornion kautta. Härmäläisiä ja kokkolalaisia oli yhteensä 10 miestä.

Kolmas joukko Lockstedtiin-menijöitä saapui Kokkolaan marraskuun puolivälin jälkeen. Siinä oli miehiä Kauhavalta (2), Kortesjärveltä (12), Kurikasta (2), Lapualta (2), Pietarsaaresta (2), Purmosta (3) ja Vaasasta (3), yhteensä 26 ylipyrkijää. Tällä kertaa Roos järjesti kuljetuksen tunnetun aktivistin Igor Sandmanin välityksellä, ja Gustaf W. Sandströmin, tuon vanhan, pelkäämättömän merikarhun piti tulla toiseksi. Sandman hankki tätä varten 28 jalkaa pitkän ja verraten leveän hyljevenheen, jonka keula kuitenkin oli hyvin matala. Lähdön piti tapahtua Öjasta Sandmanin kotirannasta. Venhe oli jo ennakolta toimitettu jäänreunaan.

Kokkolassa Roos sijoitti suurimman osan miehistä Matti Huttusen huoneistoon. Myöskin Ernst Biskopille niitä majoitettiin; ja osa näyttää jo aikaisemmin saapuneen Öjaan Igor Sandmanin luo.

Myöhään illalla lähdettiin miehiä kuljettamaan Öjaan. Oppaana oli insinööri G. Österman, joka käveli edellä. Miehet kulkivat parittain hänen perässään, kukin pari aina katuvälin päässä edellisestä. Kun oli saavuttu Kvikantin kylän luona olevaan tienristeykseen, oli Österman kuitenkin joutunut niin etäälle, etteivät miehet – pimeäkin kun jo sitäpaitsi oli – häntä enää nähneetkään. Näin he erehtyivät tiestä lähtien Kruunupyyhyn päin, vaikka olisi pitänyt mennä Öjaan.

Kun Roos vähän myöhemmin tuli oriillansa Sandmanin moottorivenheen luo Öjaan, ei hän ihmeekseen tavannutkaan poikia siellä. Tällöin hän heti palasi Kvikantiin. Siellä sattui olemaan koolla kolmisenkymmentä kalastajaa jakelemassa kalasaalista. Näiltä Roos kysyi:

"Oletteko nähneet suomalaisia miehiä kulkevan tästä kautta?"

He vastasivat:

"Kyllä niitä meni Kruunupyyhyn päin – ja kiroilivat mennessään."

Roos lähti ajamaan samaan suuntaan alkaen huudella ja huhuilla kadonneita. Nämä kuulivatkin äänen, mutta aavistamatta huutojen tarkoitusta kätkeytyivät silloin metsään pysyen hiiren hiljaa.

Neuvottomana Roos taasen kiristi "Kiivas II:n" ohjia ajaen rantaan Sandmanin luo ja pyytäen tätä kärsivällisesti odottamaan. Sitten hän toistamiseen palasi Kvikantiin tiedustelemaan. Tällöin hän sai kuulla, että pojat olivat erään kalastajan opastamina kulkeneet toista tietä Öjaan. Roos palasi kaupunkiin, mutta vaikeudet eivät loppuneet vielä tähänkään.

Sandman, Sandström ja Sandmanin palveluksessa oleva Fride Gustafsson tekivät lähtöä. Sandström oli jo alun perin ollut sitä mieltä, että venhe ei ollut sopiva, mutta sillä täytyi nyt kuitenkin yrittää. Miehet sijoitettiin keulapuolelle öljypeitteiden suojaan. Kone sijaitsi perässä. Venhe tuli niin kovaan lastiin, että vaikka varalaidatkin olivat paikoillaan, reunat olivat vain korttelin verran vedenpinnan yläpuolella. Kaikesta huolimatta lähdettiin liikkeelle. Tuuli ei kyllä ollut kova, mutta merenkäynti jyrkkää.

Kun oli ajettu kaksi tuntia, tutkittiin tilannetta ja huomattiin tällöin, että miehet, vaikka eivät valittaneetkaan tilaansa, olivat veden räiskynnästä läpimärät ja kovin kylmissään. Kun oltiin vasta alkutaipaleita, ehdotti Sandman takaisinpaluuta, sillä matkan onnistuminen tällaisin edellytyksin tuntui todellakin aivan mahdottomalta.

Ei siis auttanut muu kuin palata takaisin Öjaan. Yksi pojista oli tällöin jo niin huonovointinen, että hänet oli kannettava erääseen saunaan.

Eräiden paikkakuntalaisten opastamina pojat sitten kävelivät kaupunkiin – sekä uudestaan Roosiin ja Matti Huttusen kamariin ynnä Biskopille. Roos toimitti heille kuivia vaatteita, ruokaa y.m. sekä päätti lähettää heidät yöjunassa Kemiin. Osa joukosta nousi junaan Kokkolassa – II:n luokan vaunuun, osa taas Kannuksen asemalta samaan vaunuun. Roosia kyllä arvelutti se, että jätkämiehet matkustivat II:ssa luokassa, mutta yöjunassa ei ollut muita kuin I:n ja II:n luokan vaunuja. Kun insinööri Pietilä sähkötti hänelle Kemistä seuraavana päivänä: "Huonoja kauroja", niin Roos päätteli siitä, että miehet olivat onnellisesti päässeet perille.

Tällaista oli apteekkari K.U. Roosin työ. Vaikein kausi oli syksy 1915, sillä keväällä 1916 ei Kokkolassa enää ollut etappitoimintaa. Värväystoiminta kyllä jatkui, mutta sekin vähemmässä määrin. Sen sijaan tuli muita vaikeuksia. Viholliset näet alkoivat tehdä hyökkäyksiä, kuten jo sivumennen olemme maininneet.

Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kokkolassa avoveden aikana syksyllä 1915 suoritetun etappitoiminnan ulkonaiset tulokset eivät olleet suuren suuret, mutta se ei johtunut etappimiehistä, jotka aina olivat valmiit äärimmäisin ponnistuksin palvelemaan yhteistä suurta asiaa, vaan asianhaaroista, jotka olivat kokonaan heidän määräysvaltansa ulkopuolella. Värväys, joka maassa järjestyi vasta lokakuun puolivälin tienoilla, oli tuskin päässyt alkuun, kun aikainen talventulo juuri lokakuun lopulla ehkäisi moottoriliikenteen Merenkurkun yli. Saaristovedet näet jäätyivät muualla paitsi Kokkolan seuduilla, missä avomeri verraten kauan huuhtelee saarista köyhää rannikkoa. Moottorietapin toimintakausi muodostui siis hyvin lyhyeksi, käsittäen oikeastaan vain noin kolmen viikon ajan. Ja miehiä oli lokakuussa ennätetty värvätä varsin vähän; Etelä- ja Keski-Pohjanmaaltakin saapui lokakuussa jääkäripataljoonaan ainoastaan 18 miestä. Sitäpaitsi veti Kemin etappi – kulkumahdollisuuksien mukavuuden takia – väkisinkin puoleensa miesten enemmistön.

Varmasti tiedämme, että Vaasasta avoveden aikana kuljetettiin yli 11 miestä ja Kokkolasta 16. Paljonko Pietarsaaresta käsin miehiä moottorilla vietiin, sitä emme voi täsmälleen sanoa, mutta edellämainittuun Sten Holmin lausuntoon viitaten olemme sitä mieltä, että Pietarsaaresta kuljetettuja on voinut olla korkeintaan 13. Näin saisimme tuon usein otaksutun pyöreän yhteissumman 40, mikä käsittääksemme on tässä tapauksessa korkein mahdollinen.

Uumajan etappi kevättalvella 1916.

Varsinkin sen jälkeen kuin Kemin etappi tammikuun alussa 1916 oli ainakin toistaiseksi miltei kokonaan tuhoutunut, kiintyi jääkäriliikkeen miesten huomio sekä kotimaassa että Ruotsissa ja Saksassa yhä kiinteämmin Merenkurkun eli Uumajan etappiin. Joulun ja uudenvuoden vaiheen ankarat pakkaset antoivat aihetta toivomaan, että Luoja laittaisi Suomen ja Ruotsin välille sillan Merenkurkun yli. Tällaista tapahtui tosin vain noin kerran kymmenessä vuodessa, mutta juuri nyt näytti tosiaankin näin onnellisesti käyvän.

Uumajan etappia alkujaan Ruotsissa ja Saksassa suunniteltaessa ei kyllä oltu kiinnitetty huomiota matkan – varsinkin talvella – tavattomiin vaikeuksiin, mutta Merenkurkun läheisyys houkutteli etenkin pohjalaisia kaikesta huolimatta käyttämään tätä tietä.

Merenkurkun jäätyminen.

Varman tiedon saaminen Merenkurkun jäätymisestä tuotti paljon huolta ja vaivaa Pohjanmaan aktivisteille, varsinkin tehtaanomistaja C.J. von Essenille, joka yhdessä alahärmäläisten aktivistien kanssa oli ottanut huolekseen Suomen-puolen merenrannalle johtavien etappiteiden järjestämisen.

Alahärmästä lähetettiin 18.I.1916 asemakirjuri Yrjö Lukkaroinen, jota seurasi muutamia Saksaan-pyrkijöitä, tutkimaan Merenkurkun ylipääsymahdollisuuksia. Lukkaroinen yrittikin ottaa niistä selkoa harhaillen myrskyn yllättämänä lumi- ja vesisohjussa toista vuorokautta Pohjanlahdella sekä tullen siihen tulokseen, että muka sulaa vettä oli vielä näkyvissä. C.J. von Essen koetti myöskin Jepualta käsin saada selvyyttä asiasta ylläpitäen tässä tarkoituksessa yhteyttä tunnettujen saaristolaisten, esim. talollisten Johan Dalaholmin, Emil Vesterön ja Vilhelm Näsin kanssa, mutta mihinkään varmaan tulokseen ei vain päästy. Eteläpohjalainen värväri, lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäki teki Vöyrin ruotsia osaavan ylistarolaisen Einari Luoman seurassa niinikään vartavastisen matkan Vesteröhön, ollen perillä tammikuun 17. p:nä 1916 [Silloin näkyi Vesterössä samoin kuin monilla muillakin paikkakunnilla Pohjanmaalla merkillinen valo-ilmiö. "Tähti" (meteori) oli vuoroin punainen, vuoroin valkea; väliin se katosi melkein kokonaan, mutta sitten se ilmestyi taas entistä kirkkaampana liikkuen ja häilyen kuin keinussa. ("Vaasa" n:o 7; 20.I.1916.)], siis samoihin aikoihin kuin Lukkaroinen, ja puhutellen siellä "Heron" omistajaa Emil Vesterötä. Kun tämä kierrellen ja kaarrellen vastaili tiedusteluihin, ilmoitti Malkamäki lujasti päättäneensä itse mennä toteamaan jäätilanteen. Silloin vihdoin viimein heltisi totuus ilmoille: Yksi ja toinen oli jo muka kulkenut Ruotsin puolelle, jotenka Merenkurkku siis nähtävästi oli jäässä. "Heron" kapteenin puheista selvisi sekin, että hän ja muutkin saaristolaiset olivat venäläisten saarille siirtämisen pelosta halunneet pitää asian salassa. Mutta nyt hän sanoi avomielisestä:

"Minä opastan yli joka miehen."

Hän näet katsoi viisaimmaksi, että saaristolaiset itse saisivat olla mukana liikenteen järjestelyssä, josta m.m. oli taloudellista etua. Malkamäki ehdottikin Vesterölle, että tämä heti lähtisi asiasta neuvottelemaan Vaasaan tai Jepualle. Kapteeni sanoi lähtevänsä Vaasaan, mutta sittemmin osoittautuikin, että hän oli pari viikkoa myöhemmin, Merenkurkun yli tulleen jääkäri Einar Wichmannin kanssa mennyt Jepualle, mistä sitten kohta saapui lähetti tiedoittamaan, että tie oli kunnossa. [Vert. tohtori Jussi Malkamäen v. 1923 "Ylioppilaslehdessä" N:o 8, siv. 115 julkaisemaan kirjoitukseen.]

Tämän tärkeän seikan hämäryys oli hyvin valitettava asia, joka olisi saattanut tulla kohtalokkaaksi koko jääkäriliikkeelle, ellei se vihdoinkin olisi selvinnyt.

Huomattava on, että Merenkurkku oli mennyt kantavaan jäähän jo joulupäivän vastaisena yönä 1915 ja että tullivahtimestarit olivat joulukuun 27. p:nä kulkeneet jäitse Valassaaret (Valsörarne)-nimiseen saariryhmään, jolloin Merenkurkku oli ollut karkean ahtojään peitossa. Jäät kestivät sitten yhtämittaa toukokuun 1. päivään 1916. [Nämä varsin kiintoisat ja luotettavat tiedot on kirjoittajalle hankkinut jäljennöksinä tullivahtimestarien pöytäkirjoista vuosilta 1915-1916 jääkäri ja luotsi, herra Emil Björkas.]

Merenkurkun yli pääsemistä – ennemmin tai myöhemmin – pidettiin joka tapauksessa varmana, ja sekä Suomesta että Ruotsista käsin, jopa aina Lockstedtista saakka ryhdyttiin alustaviin toimenpiteisiin, jotta kaikki olisi valmista silloin, kun Merenkurkun jääsiltä kestäisi.

Jääkäri Einar Wichmann etapin järjestäjänä ja yhdysmiehenä.

Tammikuun 10. päivän tienoilla 1916 tiedusteltiin Lockstedtin leirillä jääkäreiltä, ketkä olisivat halukkaita lähtemään Suomeen hankkimaan lisää miehiä ja suorittamaan muitakin mahdollisesti määrättäviä tehtäviä. Miehiä ilmoittautuikin koko joukko, ja lähtijöiksi valittiin varsinkin sellaisia, joita Suomessa ei helposti tunnettaisi ja joilla siis olisi suuremmat toimintamahdollisuudet. M.m. ilmoittautuivat Hjalmar Raatikainen, Boris Veledejeff (Vaarna) ja Einar Wichmann. Parin päivän kuluttua heidät lähetetyinkin Berlinin–Sassnitzin–Malmön kautta Tukholmaan, jossa heidän oli ilmoittauduttava kapteeni Heldtin toimistossa.

Komennetuista näytti siltä kuin Tukholmassa olisi pidetty Suomessa toimivia henkilöitä liian arkoina ja kuin olisi oltu sitä mieltä, että jollei Ruotsista käsin asiaa hoidettaisi, niin miesten saapuminen tyrehtyisi kokonaan. Jääkäreistämme tuntuivat kuitenkin Heldtin konttorin Suomen-tiedot hyvin hatarilta; tai saattoihan olla niinkin, ettei heille haluttu tarkempia tietoja antaa.

Parin päivän kuluttua miehemme saivat määräyksen lähteä Haaparannalle, josta käsin oli tarkoitus ylittää raja ja jossa miestemme piti myös saada tarkemmat matkaohjeet. Merenkurkusta ei kuitenkaan vielä mitään mainittu. Haaparannalla Raatikainen sai käskyn matkustaa takaisin etelään päin; minne, sitä ei muille ilmoitettu. Myöhemmin selvisi, että Raatikainen oli komennettu Uumajaan. Veledejeff sai määräyksen mennä Haaparannalta rajan yli Suomeen, minne Wichmannkin oli valmistautunut lähtemään. Viimeksimainittu komennettiin sitten kuitenkin äkkiä matkustamaan ensin Tukholmaan ja sieltä taas Uumajaan Haaparannan etapin johtajan Vilhelm Dahlénin kanssa. Tukholmassa oli Wichmann saanut pääasiallisimmat ohjeet maisteri Almar Fabritiukselta, ja Dahlén antoi Uumajassa vielä lisäohjeita.

Wichmannin oli hiihdettävä Merenkurkun yli Holmön saarelta ja otettava Suomen puolella yhteys Vaasassa toimittaja Sundqvistiin ja Jepualla von Esseneihin sekä tiedoitettava, että Ruotsin puolella oli kaikki valmista Lockstedtiin pyrkijäin vastaanottamista varten; edelleen, että tulokkaiden oli hiihdettävä Holmön saarelle ja että heidän pitäisi alkaa tulla viipymättä. Sitäpaitsi oli Wichmannin saatava tiedot Suomen-puolen järjestelyistä ja heti palattava Ruotsiin niistä tiedoittamaan.

Vielä saman päivän iltana, tammikuun 22. p:nä 1916, lähti toimeensa ryhtynyt yhdysmiehemme holmöläisen talollisen Mauritz Karlssonin kanssa hevosella Holmötä kohti. Kovassa lumipyryssä vähän eksyttiin, joten oli pakko olla yötä eräässä talossa. Matkalla tuli miehiämme vastaan Saksan meriesikunnan palveluksessa oleva sähköteknikko Väinö Jankko, [ks. "Routaa ja rautaa IV"], joka oli kaksi yötä aikaisemmin tullut Merenkurkun yli.

Holmössä Wichmann tapasi Raatikaisen ja Emil Sandvikin, joka jälkimmäinen joulukuun alkupuolella 1915 oli veljensä ja johtaja Sten Holmin kanssa paennut Ruotsiin. Raatikaisella oli määräys lähteä Wichmannin mukana Merenkurkun yli Suomeen. Hankittiin sukset, merikortti ja kompassi. Sukset olivat huonot, sillä koko Holmössä ei ollut kunnollisia hiihtovälineitä. – Saaristolaiset sekä Ruotsin että Suomen puolella olivat, merkillistä kyllä, hyvin huonoja hiihtäjiä, ja sukset tietysti senmukaisia.

Tammikuun 24. p:nä 1916 noin klo 12 päivällä miehemme lähtivät meren valkoiselle rannattomalle ulapalle. Kompassin mukaan otettiin kurssi Björkötä kohti, mutta onneksensa, kuten sittemmin selvisi, he suuntautuivatkin liiaksi vasemmalle joutuen Mickelsöyran saariryhmään. Lähdettäessä heille sanottiin: "Kun viisi tuntia hiihdätte, alkavat Björkön valot näkyä."

Miehemme hiihtivät viisi tuntia ja sen jälkeen toiset viisi tuntia, mutta muuta valonvilkettä ei näkynyt kuin aina uudet taivaanrannalta jäähuurteen ja pimeän yön hämärävaipasta esille tulevat tähdet. Liian kovan alkuvauhdin johdosta alkoi väsymys ylen ankarasti ahdistaa, varsinkaan kun hikinen ruumis ja viimalle täydellisesti avoin merenselkä eivät sallineet juuri hetkenkään levähdystä. Vaivoja suurensivat pimeässä yössä ahtojääröykkiöt, jotka monesti muuttivat hiihtämisen kapuamiseksi, melkeinpä kompuroimiseksi. Varsinkin Wichmann väsyi kovasti, jotavastoin vankkarakenteinen Raatikainen kesti matkan vaivat paremmin. Onneksi keli oli hyvä. Vasta noin klo 3-4:n ajoissa aamulla miehemme näkivät edessään tumman juovan, joka eteenpäin hiihdettäessä osoittautui Mickelsöyran saariston ääriviivaksi. Tultuaan erään saaren rannalle he istahtivat katajapensaan juurelle virkistäytyen pienellä konjakkiryypyllä.

Pian tavattiin latu, joka johti Vildskär-nimisen, tämän saariryhmän ainoan läpivuotisesti asutun saaren pieneen mökkikylään. Sinne jääkärit saapuivat klo 5 aamulla. Huomattuaan eräästä mökistä tulta he menivät sisään, sitä ennen hävitettyään mukanaolleet kirjeet, joiden sisällön he tunsivat.

Tupa oli täynnä miehiä, mikä tuntui hieman oudolta. Täällä, kuten Ruotsin puolellakin, puhuttiin "200:n vuoden vanhaa ruotsia", jota oli aluksi vaikea ymmärtää. Miehillemme tehtiin heti nuo tavalliset kysymykset: Mistä, minne ja mitä varten? Vastattiin ruotsiksi: "Uudestakaarlepyystä matkalla tuttavien luo Björköhön – jäällä eksytty – väsyttää kovin." Ystäväpiirien emäntä käski jääkärit viereiseen kamariin kuiskaten heille jotakin tullimiehistä. Huone oli tosin jääkylmä, mutta vällyjen alla saattoi sentään nukkua – ja pistoolit pantiin päänalusen alle kaiken varalta.

Kun jääkärit päivemmällä heräsivät, oli tupa tyhjä. Emäntä osoittautui edelleen hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi, mutta vieraitten "laatua" hän sentään näytti yhä tunnustelevan. Emäntä kertoi, että Björkön saarelle oli venäläistä vartiostoa lisätty ja että pari päivää sitten oli joku hiihtäjä vangittukin, joten sinne ei ollut menemistä. Myöskin se selvisi emännän puheista, että osa aamullisista miehistä oli hiihtänyt ulapalle ottamaan selvää Merenkurkun jäätilanteesta. Wichmann ja Raatikainen alkoivat jo oivaltaa, mikä onnenpotkaus heille oli sattunut. Ja pian selvisikin, että nuo miehet olivat Suomen-puolen jääkäriliikkeen miesten tiedustelijoita, jotka liikkuivat aivan samoilla asioilla kuin harhaan hiihtäneet jääkärit. Kun miehet seuraavana yönä palasivat mereltä, saatiin tietää, että Jepuan von Essenit olivat heidät lähettäneet ja että he itse aikoivat viipymättä lähteä Jepualle tiedustelunsa tuloksia ilmoittamaan.

Nämä tiedustelijat olivat sittemmin hyvin tunnetut jääkäriliikkeen avustajat, talolliset Emil Vesterö ja Johan Dalaholm.

Seuraavana päivänä, 26.I.1916 kaikki hiihtivät Vesteröhön, missä jääkärit vietiin yöksi erääseen naapuritaloon. Sen isäntä saattoi heidät aamulla ennen päivän valkenemista erääseen muutaman kilometrin päässä olevaan kalasaunaan. Siellä he odottelivat pimeän tuloa, jolloin Emil Vesterö vei heidät hevosellaan Vaasaan. Sinne saavuttiin 27.I.1916 jo klo 8:n ja 9:n välillä illalla. Vaasassa Wichmann saamansa määräyksen mukaisesti meni "Vasabladetin" toimitukseen toimittaja Sundqvistia tapaamaan ilmoittaen tälle Merenkurkun jääsuhteista sekä mainiten, että miesten vastaanotto Ruotsin puolella oli järjestetty ja että näiden oli ensin saavuttava Holmön saarelle, missä oli etappiasema. Samalla hän kertoi Emil ja Joel Vesterön suhtautumisesta asiaan ja hiihtomahdollisuudesta Mickelsöyran saariryhmän kautta.

Kun Sundqvistia kuitenkin Herbert Mannsin 27.XII.1915 tapahtuneen vangitsemisen jälkeen pidettiin kovasti silmällä, ei hän sanonut voivansa erikoisesti toimia etapin järjestäjänä.

Kun Raatikainenkin oli selvittänyt jonkin toimeksisaannin, menivät miehemme yöksi eri majapaikkoihin.

Seuraavana päivänä Wichmann kävi tapaamassa erästä matkustajaa, jonka Sundqvist oli ilmoittanut saapuneen Vaasaan ja pyrkivän Lockstedtiin. Suuri oli ilo, kun tuo tulija osoittautui Wichmannin pikkuserkuksi, helsinkiläiseksi arkkitehti Kosti Harald Palmqvistiksi. (Nyk. jääkärimajuri.)

Palmqvist, Wichmann ja Emil Vesterö palasivat samana päivänä, 28.I.1916, Vesteröhön jääden sinne yöksi. – Raatikainen taas jatkoi matkaa Vaasasta Helsinkiin, jonne hänen oli vietävä eräitä tiedoituksia; ja sitten hänen tiensä suuntautui Itä-Suomeen.

Seuraavana päivänä Emil Vesterö ja Wichmann (salanimi "Erkki Mustonen") ajoivat Kantlaksiin ollen siellä yötä sekä jatkaen sitten 30.I.1916 matkaa Jepualle, missä menivät pimeän tultua von Essenien luo Kiitolaan. Palmqvist taas jäi Vesteröhön odottamaan Wichmannin paluuta.

Kiitolassa Wichmann teki samat ilmoitukset kuin Vaasassakin pyytäen vastavuoroon Ruotsiin vietäviksi tietoja siitä, millä kannalla oli miesten saanti, kuinka pian heitä voitiin odottaa sekä oliko mitään vaikeuksia pelättävissä rajavartiostojen puolelta.

Kiitolassa tietysti virisi vilkas ja innostunut keskustelu avautuvista toimintamahdollisuuksista. Ennakolta tehtyjä Merenkurkun etappia koskevia suunnitelmia punnittiin ja tarkistettiin. Erikoisia vaikeuksia katsottiin aiheutuvan m.m. siitä, että rautatien pääteasemilta, Voltista ja Jepualta oli useiden kymmenien kilometrien matka niille saaristossa oleville väliasemille, joista lopullinen matka jääkentän yli saattoi alkaa. Näiden väliasemien järjestäminen taasen oli hankalaa siitä syystä, että saariston ruotsalaista väestöä oli verraten vaikea saada mukaan pelkästään isänmaallisuuteen vedoten. Saaristolaiset olivat näet tottuneet myös ansaitsemaan, eikä – aikaisemmin tekemättä jäänyttä – tarpeellista valistustyötä uskallettu aloittaa liian äkkiä. Vaikeuksia tuotti myöskin se, että matka saaristoon kulki tiheästi asuttujen seutujen kautta ja että miesten ohjaamiseksi jo saaristoon täytyi saada kyyditsijöitä, joilla oli tarvittava paikallistuntemus sekä rohkea, uhrautuvainen mieli. Turvattomuuden tunnetta lisäsivät venäläisten rannikkovartiostot, jotka pitivät silmällä sekä rannikonsuuntaisia, että rannikolta sisämaahan johtavia teitä. Tällaisia vartiostoja oli Monåssa, Monäsissä, Oravaisissa ja Tottesundissa. Puhelinmahdollisuuksia ei myöskään ollut. Saariston väliasemille oli niinikään vaikea huomiota herättämättä varata kaikkia tarpeita, esim. suksia, lämpimiä vaatteita, hiihtojalkineita, ruokaa suurissa erissä j.n.e.

Keskustelujen lomassa käytiin ostamassa kaupasta erilaisia ruokatarpeita, muutamia suksipareja y.m. tarvikkeita niin paljon kuin rekeen mahtui.

Emil Vesterö ja Wichmann lähtivät 30.I.1916 paluumatkalle painuen yön selkään pakkasen paukkuessa ja kauniin kuutamon seutuja valaistessa. Miehemme ajoivat koko yön – väliin itsekin juosten reen perässä lämpimikseen. Seuraavana päivänä puolenpäivän korvissa he saapuivat perille Vesteröhön.

Siellä sovittiin, että Vesterön talo siitä noin kolmen kilometrin päässä olevine kalastajamajoineen (kesäkämppä) tulisi väliasemaksi ja samalla lopulliseksi lähtöpaikaksi.

Helmikuun 1. p:nä 1916 klo 7:n tienoissa illalla Wichmann ja Palmqvist lähtivät Ruotsia kohti. Hyvän onnensa ohjaamina he osuivat samaan ystävälliseen, Mickelsöyran saaristossa sijaitsevaan taloon, jossa Wichmann oli Suomeen tullessaan majaillut. Siellä he lepäsivät muutaman tunnin. Wichmannin tiedusteluun, saisivatko muutkin kulkijat käyttää heidän taloaan majapaikkana, emäntä vastasi myöntävästi. Juotuaan kahvia ja syötyään he klo 4 aamulla jatkoivat matkaansa talon pojan opastamina läpi saariryhmän. Sen Ruotsin-puoleisessa päässä olevassa kalastajasaunassa he sulattivat lunta ja joivat tulevan janon varalta. [Tässä samassa saunassa on moni Saksaan-menijä levähtänyt ja aterioinut ennen painumistaan Merenkurkun lumiaavikolle.] Opas palasi saunalta takaisin, ja ylikulkijat lähtivät eteenpäin Holmötä kohden kelin ja tuulen ollessa erittäin suotuisat. Holmön kylään saavuttiin klo 10:n tienoissa illalla.

Yön levättyään miehemme viipymättä matkustivat Tukholmaan saapuen sinne helmikuun 4. p:nä 1916.

Palmqvist jatkoi matkaa Lockstedtiin, mutta Wichmann komennettiin taas Haaparannalle ja sieltä hyvin pian Uumajaan saaden määräyksen toimia yhdysmiehenä Ruotsin- ja Suomen-puolen välillä ja huolehtia siitä, että etappi toimisi säännöllisesti. Tällävälin oli ensimmäinen joukko jo tullut yli, koska eräitä oppaita (Emil Vesterö ja Einari Luoma) oli keräytynyt Holmöhön.

Sieltä Wichmann helmikuun 10. p:n tienoissa kulki Suomeen palaavien oppaiden kanssa taas Merenkurkun yli. Kun miehemme saapuivat Vesteröhön, oli siellä suuri joukko ylipyrkijöitä opasta odottamassa. Kun uusia oppaita ei ollut saatavissa ja kun keli oli hyvä sekä pojat jo pari päivää odotelleet ja ruokakin lopussa, täytyi Luoman lähteä vain muutamia tunteja levättyään uudelleen taipalelle poikia opastamaan. Ylimeno suoritettiin hyvin nopeasti. Tuuli oli myötäinen ja pojat reippaita.

Wichmann viipyi tällä kertaa Vesterössä noin viikonpäivät järjestellen vastaanottopuolta, toimittaen polttopuita saunalle, korjauttaen sen särkyneet ikkunat, hankkien ruokaa ja suksia, varustaen varalle uusia saunoja, tutustuen Vesterön veljesten naapureihin, koettaen saada näitä mukaan j.n.e. Sitten hän lähti 20.II.1916 Emil Vesterön kanssa hevosella Jepualle tekemään selkoa saaristossa vallitsevasta tilanteesta sekä Munsalan ja Vesterön välille, mahdollista varareittiä ajatellen suunnitelluista uusista lähtöasemista. Miehemme ottivat mukaansa useita säkillisiä ruokaa jättäen ne sitten Rönnskärin saarelle erään kesäasunnon vinnille siltä varalta, että Vesterön kautta kulkeva reitti äkkiarvaamatta menisi tukkoon, jolloin jokin saapuva ryhmä hät'hätää olisi ohjattava mainittuun saareen.

Matkamiehemme ajoivat sitten jäätä pitkin ympäri Monäsin saapuen kylään iltahämärissä ja mennen erään Vesterön tuttavan luo. Tämän talo oli täynnä venäläisiä rajavartioita, jotka juuri hiljan oli sinne lähetetty silmälläpitämään ja estämään luvatonta rajan ylitystä. Sotilaiden tiedusteluihin Vesterö vastasi selittäen, että he olivat liikkeellä ostamassa kalastajamoottorivenhettä kesää varten ja että hänen seuralaisensa oli hänen sukulaisensa.

Venäläisten takia ei yönvietto talossa tietenkään ollut erikoisen miellyttävää. Sen ohessa oleili eräässä naapuritalossa mies, jonka sanottiin olevan hyvin läheisissä suhteissa venäläisiin ja joka siis ilmeisesti oli urkkija.

Wichmann ja Emil Vesterö lähtivät varhain seuraavana aamuna 21.II.1916 Jepuaa kohti. Välillä poikettiin pariin taloon, jotka jo olivat jollakin tavoin saadut tai jotka haluttiin saada liittolaisiksi. Wichmann outona miehenä pysyttelihe syrjässä Emil Vesterön keskustellessa asioista talonväkien kanssa.

Jepualla hankittiin taas erilaisia tarpeita sekä vaihdettiin tiedotuksia v. Essenien kanssa. Parisen päivää perillä viivyttyään miehemme palasivat Vesteröhön saapuen sinne 23.II.1916 illalla.

Siellä oli taas odottamassa neljätoista edellisenä yönä tullutta miestä, jotka parhaillaan lepäilivät Vesterön talossa. Wichmann lähti klo 10-11:n tienoissa yöllä heitä saattamaan. Miehet valkoisissa puvuissaan olivat kuin mitäkin aaveita. Koska Mickelsöyran saariryhmässä oli jo venäläinen vartiosto, täytyi tämä saariryhmä kaartaa melko kaukaa pohjoispuolitse ja ehtiä näkymättömiin ennen aamun sarastusta.

Päivä oli kaunis ja keli hyvä. Jano vain vaivasi; ja ulapalla näkyvä maa-kangastus viekoitteli osan ryhmästä vastoin Wichmannin kieltoa harhaan yrittämään "Merenkurkun ennätystä". Koska hiihtokyky miesten keskuudessa oli hyvin epätasainen, oli joukkoa vaikea hallita; ja kun jono oli verraten pitkä, sai Wichmann väsyttää itsensä melko lailla hiihtäessään tuon tuostakin sen alkupäähän vauhtia pidättämään. Oppaan täytyi näet tavallisesti kulkea viimeisenä katsoakseen, ettei kukaan jäänyt jälkeen tai harhautunut sivullepäin. Jotkut miehistä olivat loppumatkalla äärimmäisen väsyneitä heittäytyen lepäämään aina muutaman sadan metrin päästä, vaikka jo maakin häämötti edessä. Klo 12 yöllä 25.II.1916 oli koko joukko [mukana myös Veikko Heikinheimo] Holmön rannassa. Siitä oli vielä 8 kilometriä Holmön kylään, jossa eräs talo oli vuokrattu jonkinlaiseksi Suomesta saapuneiden maja- ja karanteenipaikaksi. Sieltä miehet saatettiin hevoskyydillä Uumajaan ja sitten "alas" LL:ään [jääkärien käyttämä Lockstedtin leirin nimen lyhennys].

Tukholmaan lähettämässään raportissa Wichmann ehdotti m.m., että saapuneista miehistä joku hyvä hiihtäjä ja samalla sivistynyt mies saisi jäädä hänen avukseen etappiin, sillä oppaista oli puute, hiihdot kun rasittavuutensa takia vaativat myös lepopäiviä. Koska Tyrväästä kotoisin oleva lääketieteenylioppilas Jalo Veikko Heikinheimo itse oli halukas jäämään etappityöhön, sai hän Tukholmasta palata helmimaaliskuun vaihteessa takaisin Holmöhön.

Muutaman päivän perästä Wichmann ja Heikinheimo lähtivät Suomea kohti. He aloittivat matkan aamuhämärissä saadaksensa, koska keli oli hyvä, jo ennen pimeän tuloa näkyviinsä Mickelsöyran saariryhmän ja voidaksensa sitten sen mukaan suunnata kulkunsa niin, ettei uloimmaisimmillekaan saarille sijoitetuista venäläisten vartiostoista olisi vaaraa.

Juuri kun rupesi pimenemään, he näkivät muutaman kilometrin päässä erään hiihtävän ryhmän. Pian he päättelivät, että miehet olivat Saksaan-pyrkijöitä, mutta varmuuden vuoksi he kuitenkin varovaisesti, jääröykkiöiden suojassa lähestyivät hiihtäjiä. Heidän olettamuksensa olikin oikea. Miehet olivat Joel Vesterön johdolla matkalla Ruotsiin ja olivat lähteneet liikkeelle jo edellisenä iltana pimeän tultua. He olivat väsyneitä ja kaikin puolin huonossa kunnossa – Joel Vesterökin [saaristolaisoppaat olivat yleensä heikkoja hiihtäjiä ja kompassin käyttöönkin – ihmeellistä kyllä – aivan tottumattomia luottaen enemmän vaistoonsa, joka kuitenkin monesti petti] hyvin heikossa tilassa. Ryhmä oli jonkin väärän hälytyksen ajamana välillä ollut hajallaankin joutuen tekemään suuria kaarroksia sekä menettäen kokonaan rohkeutensa ja itseluottamuksensa.

Näin ollen Wichmann ja Heikinheimo katsoivat parhaaksi kääntyä takaisin ja ryhtyä ohjaamaan miehiä, joita muuten näytti tuho uhkaavan. Kohtaamishetkellä sillä jo oli ilmeisesti väärä kurssi.

Myöhään yöllä tämä väsynyt joukko saapui vihdoin Holmön rantaan. Sitä ennen oli kuitenkin täytynyt jättää parin peninkulman päässä rannasta eräs mies jäälle makaamaan. Toverit ja oppaat olivat riisuneet yltään liikenevät vaatteensa, joilla sitten tuo onneton, jo tajuttomuuden rajalle uupunut mies oli peitetty.

Heikinheimo hiihti sitten kaikin voimin nopeasti Holmön kylään hälyttäen siellä ihmisiä jalkeille. Tuota pikaa otettiin pari hevosta rekineen, lyhtyjä, peitteitä ja lääkkeitä sekä ajettiin takaisin jäälle, missä ahtojääröykkiöitä kiertäen vähitellen lähestyttiin paikkaa, jonne mies oli jäänyt. Mutta tämä olikin välillä vironnut ja hoiperrellut sitten sinne tänne pimeässä yössä, joutuen lopuksi muutamia kilometrejä aavalle merelle ahtojäiden sekaan. Lyhtyjen avulla jälkiä seuraamalla hänet kuitenkin löydettiin tiedotonna eräästä jääröykkiöiden muodostamasta syvänteestä. Mies nostettiin rekeen, hänen suuhunsa kaadettiin lääkkeitä ja peitteisiin käärittynä hänet vietiin Holmön etappitaloon. Siellä hän vasta seuraavana päivänä heräsi tajuntaan lainkaan käsittämättä, miten oli pelastunut. [Pelastettu lienee ollut toimittaja Harald Toivola Hämeenlinnasta.] Onneksi oli ollut tyyni ilma, joten jäljet eivät olleet hävinneet.

Parin päivän kuluttua Wichmann ja Heikinheimo sekä heidän seurassaan Joel Vesterö ja Dalaholm lähtivät uudestaan Suomen puolelle. Keli oli perin huono, oli vastatuuli ja satoi räntää. Joel Vesterön vaatimuksesta miehemme hiihtivät Mickelsöyran saariryhmällä olevaa sotilasvartiota välttääkseen paljon pohjoiseen, Svartörniin, joutuen tällöin ylen vaikeaan ahtojäävyöhykkeeseen. Vaikka kaikki olivat jo tottuneita oppaita, kesti matka Vesteröhön likimain 40 tuntia.

Levättyään pari päivää Vesterössä Wichmann ja Heikinheimot lähtivät Jepualle hiihtäen Kantlaksin kautta. Kantlaksissa he joutuivat eräässä navetassa suuren osan yötä puhumaan kansantajuista politiikkaa parille nuorukaiselle, joista he toivoivat itselleen apulaisia Kantlaksin suunnalle siinä tapauksessa, että Vesterön seutu tulisi mahdottomaksi. Nuoret miehet kuuntelivat, lehmät kuuntelivat, ja lanta öisessä navetassa tuoksui ja höyrysi! Aamulla miehemme hiihtivät Jepualle. Perin rasittuneina he sitten molemmat nukkuivat tehtaan vierashuoneessa. – Wichmann jäi Jepualle uusiin etappitoimiin, mutta Heikinheimo painui merietapin tehtäviin poiketen m.m. Munsalan pappilaan. Sieltä hän muka myllyltä palaavassa jauhokuormassa kuljetti uloimpaan saaristoon kaksi tärkeätä vakoilijaa, joista toinen oli Väinö Jankko, ja opasti heidät sitten Holmöhön.

Juuri näihin aikoihin – helmi- ja maaliskuun vaihteessa – olivat olot Suomen puolella Lapuan tapausten johdosta saaneet hyvin kohtalokkaan käänteen. Viranomaiset ja santarmisto olivat päässeet liikkeen ja sen toimihenkilöiden perille. Toiset näistä, kuten tehtaanomistaja C.J. von Essen, eläinlääkäri J.S. Talvitie y.m. olivat jo siirtyneet pois maasta.

Alahärmä ei enää voinut ottaa vastaan Saksaan-pyrkijöitä. Sekä Jepualla että Alahärmässä odotettiin joka hetki vihollisten tuloa. Sähköä oli ilmassa.

Jepuan tapausten yhteydessä olemme jo kertoneet Wichmannin ja konttoristi Gösta von Essenin kolmiviikkoisesta yhteistoiminnasta. Ja Koivulahden toimintakertomuksessa on kuvattu se Uumajasta Björköseen huhtikuun 30. p:nä 1916 tehty rohkea matka, jonka Wichmann, Wikin veljekset y.m. suorittivat. Björköstä Wichmann painui yhdessä jääkäri Tauno Ilmoniemen kanssa Savoon värväämään. [Kumpaankin näistä kuuluisista jääkäreistä olemme tutustuneet "Aseveljet"-nimisessä teoksessa. Wichmann kuului Läntisen etapin miehiin ottaen osaa Simon kahakkaan joulukuun 11. p:nä 1916. Ilmoniemi taas oli Itäisen etapin jääkäreitä, joka Puolangalla näytteli mainiosti maanmittarin osaa]

Edellä olemme jotensakin yksityiskohtaisesti kuvailleet yhdysmieheksi komennetun jääkäri Einar Wichmannin Uumajan etapissa suorittamaa järjestely- ja huoltotoimintaa. Olemmepa menneet hieman tapausten edellekin kertoessamme Wichmannin ynnä muiden etappijääkärien tekemästä opastustyöstä. Näin olemme kuitenkin saaneet valaisevan yleiskuvan siitä järjestely- ja opastustoiminnan avustustyöstä, jonka tulokset kiittävät Uumajan etapin Ruotsista käsin uurastaneita jääkäreitä.

Uumajan etapissa toimineet jääkärit ja Merenkurkun-oppaat.

Uumajassa vaikuttaneista etapin johtajista, paitsi avoveden aikana syksyllä 1915 toimineita Georg Rehnbäckiä ja Thomas Wolffia, mainittakoon ensinnäkin jääkäri Paul Wallenius, joka nähtävästi oli siirtynyt Uumajaan helmikuun alkupuolella 1916, siis silloin kun talvietappi alkoi. Wallenius oli mies paikallaan, joskaan hän ei osannut suhtautua Uumajan ruotsalaisiin viranomaisiin niin joustavasti kuin asian arkaluontoisuus ehkä olisi vaatinut. Suomalaisista ylitulijoista Wallenius kyllä piti erinomaista huolta.

Paul Wallenius (sittemmin jääkärikapteeni) toimi Uumajassa helmikuun alusta toukokuuhun 1916, jolloin hänet siirrettiin Haaparannalle. Hänen seuraajakseen Uumajaan tuli jääkäri Evert Oskar Ekman (nyk. laivaston komentajakapteeni), joka Uumajassa käytti salanimeä kapteeni Oskar Finander.

Ekmankin asui tunnetussa Uumajan kievarissa. Etapin toiminta oli tällöin jo verraten laimeata, kun värväystäkään Suomessa ei harjoitettu muuta kuin nimeksi. Ekman komennettiin kesäkuun puolivälissä 1916 Uumajasta Tukholmaan ja edelleen Berliniin, missä hän osallistui tuhonteko-(sabotage-)kurssiin. Näin hän joutui keisarillisen meriesikunnan palvelukseen Tukholmaan, saavuttaen siellä lähimmän päällikkönsä, korvettikapteeni Lassenin (nuorin Lassenin veljeksistä) täydellisen luottamuksen.

Ekmanin jälkeen – juuri kesäkuun puolivälissä 1916 – tuli Uumajan etapin johtajaksi jääkäri Kaarle Heikki Kekoni (käytti salanimeä H. Kullberg), jonka jo entuudestaan tunnemme Haaparannalla ja Karungissa kesällä ja syksyllä 1915 toimineena etappijääkärinä. [ks. "Routaa ja rautaa III"]. Kekonin toimikausi Uumajassa oli pitkä ja tärkeä kestäen vapaussotaamme saakka. Etappityötä jääkäripataljoonan täydentämisen merkeissä ei tosin enää hänen aikanaan sanottavasti ollut, mutta Uumajan etappi ylläpiti kuitenkin avoveden aikana 1916 ja 1917 tärkeätä yhdysliikennettä isänmaan asioissa Suomen ja Ruotsin välillä; ja tätä tietä pääsivät turvaan myös monet vainotut jääkäriliikkeen toimihenkilöt sekä jokin määrä saksalaisia sotavankejakin. Aseiden maahantuontia Uumajan etappi niinikään silloin huomattavasti välitti. Kaikkeen tähän, samoin kuin aikaisempaan talvietappiinkin, saamme seuraavassa lähemmin tutustua.

Hienon ja suoran luonteensa mukaisesti Kekoni osasi suhtautua Uumajaan sijoitetun sotaväen päällystöön ja yleensä ruotsalaisiin viranomaisiin erinomaisen hyvin, edustaen arvokkaasti suomalaisia. Täydellä syyllä häntä v. 1917 ruvettiinkin sanomaan "Suomen konsuliksi". Myöskin sekä Suomen- että Ruotsin-puolen kalastajia ja saaristolaisväestöä Kekoni kohteli ymmärtämyksellisesti saavuttaen kaikkien luottamuksen ja ystävyyden. Suomalaisten työtoveriensa kesken hän niinikään oli erikoisen puoleensavetävä, avulias ja toverillinen. Hän johti ja ohjasi asioita huomaamatta, johtaja-asemaansa koskaan korostamatta.

Muista Uumajan etapissa – pääasiallisesti Holmössä toimineista jääkäreistä olemme vastikään tutustuneet Einar Wichmanniin ja Veikko Heikinheimoon. Edellisen suuret ansiot etapin järjestämisessä Ruotsin puolella ja Suomen saaristossa ovat niin ilmeiset, etteivät ne kaipaa enempää mainintaa. Intomielinen Veikko Heikinheimo työskenteli niinikään väsymättömästi etapin hyväksi. Sillä aikaa kuin Wichmann oli Gösta von Essenin kanssa värväysmatkalla Lappajärvellä y.m., järjesti Heikinheimo uusia varareittejä rannikolla. Heikinheimokin toimi pääasiallisesti oppaana ja yhdysmiehenä. Hän soveltuikin oppaaksi erittäin hyvin, sillä hän oli mainio lylynlykkijä; hiihto Merenkurkun yli oli hänestä leikintekoa.

Holmössä toimi vastaanottajana aluksi Leonard Skarp (nyk. jääkärikapteeni). Sitten siellä olivat pietarsaarelainen aktivisti Emil Sandvik ja Anders Emil Back, osittain myös jääkäri Einar Wichmann sekä huhtikuun lopulla 1916 jääkäri Eero ("Iisu") Manninen, joka käytti salanimeä Olsson. (Nyk. jääkäriluutnantti ja Oulun poliisimestari.) Viimeksimainittu toimi Uumajan etapissa elokuun alkupuolelle 1916.

Erikoinen sija Uumajan etappijääkärien joukossa oli jääkäreillä Jussi Sihvolla ja Konrad Aleksander Laaksosella, noilla uljailla ja pelottomilla merisisseillä, joiden seikkailurikkaisiin retkiin osallistuivat myös Heikki Kekoni ja metsänhoitaja A.A. Huovinen. Viimeksimainittu oli elokuun puolivälissä 1917 siirtynyt Tornion joki-laaksosta Uumajan etappiin.

Näillä merimatkoilla oli miltei koko ajan mukana Björköstä kotoisin oleva entinen luotsi Vilhelm Nyman, aina iloinen, leikkisä ja erittäin rohkea mies, joka tunsi Merenkurkun vedet perinpohjin. Talvietapin aikana olivat oppaina seuraavat: Maksamaalta kalastaja Johan Dalaholm sekä tämän pojat Karl Johan ja Vilhelm Dalaholm (viimeksimainitut liittyivät sitten jääkäripataljoonaan); Vesterön saarelta Emil ja Joel Vesterö: Koivulahden Petsmosta veljekset Edvard, Johannes ja Erik Berts sekä Munsalasta veljekset Johannes ja Anders Rådman.

Myöskin jääkärit Einar Wichmann, Veikko Heikinheimo ja Einari Luoma toimivat oppaina, milloin se vain heidän tehtäviinsä soveltui.

Ruotsalaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.

Etapin Ruotsin-puolen avustajista mainittakoon ennen kaikkea lääninhallituksennotario Sven Hallström, joka kaikin tavoin suojeli ja auttoi suomalaisia. Hän oli nähtävästi kapteeni Heldtin yhteydessä, koska hän tarvittaessa antoi Saksaan-menijöille matkarahojakin. Hallströmillä oli apulaisenaan eräs nuori mies, Hjalmar Edström, joka niinikään teki suomalaisille paljon palveluksia. Maaviskaali Hällgrén oli alussa hyvin virkaintoinen eikä näyttänyt lainkaan ymmärtävän jääkäriliikettä, mutta myöhemmin hän ei enää erikoisesti toiminut suomalaisia vastaan. Uumajan poliisimestari Axel Hjalmar Landgren oli myös suomalaisille hyvin suosiollinen, samoin kuin sinne sijoitetun ruotsalaisen sotaväen upseeristo. Korkein päällystö salli m.m. etappijääkärien viitoittaa Holmöhän johtavan reitin ja valaista sen merkinantolyhdyllä. Vanha, Värmlannista kotoisin oleva tullipäällysmies Carl Hage oli myöskin Suomen asialle erittäin suosiollinen ja muutenkin hyvin mukava mies. Hän tarkasti aina itse aseita ja pommeja kuljettavat etapin moottorivenheet, joiden lähdöstä oli vain ennakolta hänelle ilmoitettava. Huomattava myös on, ettei Hagea edes yritettykään millään tavoin lahjoa; silloin tällöin hänelle vain tarjottiin miehekäs grogi. Hän toisti usein: "Gud välsigne eder, gossar! Ge dem bara duktigt på käfen!" – "Jumala siunatkoon teitä, pojat! Antakaa niille (nim. ryssille) vain aika tavalla vasten kuonoa!")

Myöskin Holmön väestö suhtautui suomalaisiin hyvin ystävällisesti. Varsinkin maanviljelijä Karlssonin perhe, missä etappijääkärit asuivat, oli asiallemme erittäin myötämielinen. Perheen jäsenistä mainittakoon vanha isäntä "Gubin" Karlsson ja hänen Maria-niminen emäntänsä sekä 30:n korvissa olevat pojat Mauritz ja Fritz ynnä Julia-iminen tytär. Tälle perheelle on annettava mitä suurin tunnustus. Suomenkieltä luonnollisesti ei talossa lainkaan ymmärretty. Julia oli sentään oppinut yhden lauseen: "Anna yksi suudelma!" jota joku jääkäri-veitikka oli hänelle usein toistanut. – Niinikään olivat Holmö Gaddin majakkamestari Sjöstedt ja koko hänen väkensä Suomen asialle varsin suosiollisia. Suomen ja Ruotsin yhteinen entisyys heitä erikoisesti lämmitti. On myös syytä kiitollisin mielin muistella silloista Holmössä toiminutta puhelinkeskuksen hoitaja-neitiä, joka oli reipas ja aina valmis suomalaisia palvelemaan.

Kauniilla tavalla näyttäytyi teoissa Uumajassa ja Holmössä ruotsalaisten Suomea kohtaan tuntema lämmin myötätunto. Vasta sitten, kun vasemmistosuunta pääsi Ruotsin hallituksessa määrääväksi, täytyi viranomaisten vastoin omaa sisäistä vakaumustaan ruveta toimimaan sen viitteiden mukaan.

Merenrantaan johtavien reittien järjestyminen Suomen puolella.

Reittejä, joiden järjestämisestä paikalliset aktivistit huolehtivat, oli pääasiallisesti kolme, nimittäin:

a) Vaasa-Koivulahden (ruots. Kvevlaks) Petsmo-ickelsöyran saariryhmä-Holmö-Uumaja.

b) Voltti-Oravainen-Karvat-Okskangar-Vesterö-Mickelsöyran saariryhmä-Holmö-Uumaja.

c) Jepua: Bonäs–axö-Helsingkallan-Holmö–maja tai Munsala-Stubben-Helsingkallan–olmö-Uumaja.

Vaasan-Petsmon reitti.

Vaasan–Petsmon reittiä, joka Mickelsöyran saariryhmässä yhtyi Voltin–Oravaisten reittiin, käyttivät Vaasan-puolen Lockstedtiin-pyrkijät; ja heidän oppainaan ynnä majoittajinaan olivat Petsmossa asuvat, jo mainitut Bertsin veljekset. Ainoastaan bergöläiset ja raippaluotolaiset kulkivat saariltansa suoraan Uumajaan. He eivät tarvinneet myöskään mitään oppaita, ja hiihtomatkakin oli heillä kaikkein lyhyin. Vaasan-puolessa oltiin myös varhemmin kuin muualla selvillä Merenkurkun jäätymisestä. Yleisesti oletettiin, että se oli kantavassa jäässä jo joulukuun lopulla 1915, niinkuin se olikin.

Tammikuun 12. p:nä 1916 kulki ensimmäisenä Petsmosta käsin Merenkurkun yli Savonrannan pitäjästä – Savon ja Karjalan rajamailta – kotoisin oleva Saksaan-pyrkijä Eino Karvinen. Vaasanpuolen aktivistit muistelevat vieläkin erinomaisin kiintymyksin tämän nuoren miehen suurta innostusta ja rohkeata otetta. Edvard Berts kyyditsi häntä alkutaipalen Mickelsöyran saariryhmässä olevalle Bertsien kalamajalle, mutta kun hevonen oli jo tällöin peräti uupuneessa tilassa, oli kyyditsijän pakko palata takaisin. Kun Karvinen oli Vaasassa toimittaja Sundqvistilta saanut tehtäväkseen ottaa selkoa ylipääsymahdollisuuksista, niin hän päätti jatkaa matkaa yksin. Hänellä oli kyllä Sundqvistilta saatu kartankappale ja pieni kompassi, mutta etupäässä "ystäväänsä" Pohjan-tähteä tämä peloton poika aikoi käyttää oppaanaan. Vietettyään tammikuun 11. päivän kalamajan räiskyvän takkavalkean ääressä Karvinen kello 6:n tienoilla nousi suksilleen. Puolenyön tunneilla tuli vastaan sumupilviä, joten oli turvauduttava kompassiin. Sitten alkoi ankara ahtojäävyöhyke; siellä väsynyt hiihtäjä laskeutui lepäämään kahden jääpaaden suojaan. Uni hiipi tällöin vieraaksi, mutta onneksi poika, puolisen tuntia nukuttuaan, heräsi vilunpuistatukseen. Virkistyneenä hän lähti hiihtämään edelleen saapuen aamulla kello 6:n seuduissa Holmön keskiosaan. Vähäisten seikkailujen jälkeen hän sitten pääsi pian jatkamaan matkaansa päätyen Lockstedtiin 23.I.1916.

Yksin Vaasasta kulki Merenkurkun kautta v. 1916 jääkelin aikana 38 miestä. Näistä lähtivät ensimmäiset 12 [Johan Back, Anton Axel Backman, Johan Edvard Eriksson, Karl Leonard Geijer, Teodor Albin Alarik Grünn, Albin K. Johansson, Lennart Lax, Wiljam Frans Leppälax, Paul Karl Pätt, Knut Sandbäck, Bertel Ernst Sirén ja Emil Öist] helmikuun 19. päivän illalla. Kulku Merenkurkun yli oli jo sinänsä suurta rohkeutta ja lujaa päättäväisyyttä kysyvä teko, sillä olihan tuo 10-peninkulmainen taival enimmäkseen aavaa merenselkää ja pitihän se päällepäätteeksi samota suureksi osaksi öiseen aikaan. Matkan vaikeuksien todistukseksi kerrottakoon tässä [jääkäri vääpeli, prokuristi E. Öistin mukaan] ensimmäisten Vaasan-poikien retki.

Miehemme olivat enimmäkseen liikealalla toimivia – yksistään toiminimi C.J. Hartmanin palveluksessa oli neljä – ja kaikki kuuluivat "Hellas"-nimiseen urheiluseuraan. Ensin oli viisi Brändön miestä tehnyt lähtöpäätöksen ja sitten he olivat kaupungista värvänneet seitsemän miestä lisää. Matkavarustukset olivat kovin puutteelliset: tavallinen kaupunkilaispuku, villapaita, lumivaipat ja varalta sukkapari. Suksetkaan eivät olleet ensiluokkaisia. Paitsi läpitunkevaa merenviimaa, oli vielä pureva pakkanen -18° – -23°C. Lähtö tapahtui lauantaina helmikuun 19. p:nä klo 1/2 7 illalla. Kaksi miehistä oli kotietsinnän pelosta oikeastaan jo pari päivää aikaisemmin lähtenyt Petsmoon. Matka Koivulahden Petsmon kylään suoritettiin varovaisuussyistä metsiä myöten hiihtämällä, sillä maantiellä liikkui venäläinen ratsupartio.

Kun oli hiihdetty noin kilometrin verran, huomasi Öist, että hänen lumivaippansa oli lähtöjännityksessä unohtunut kotiin. Omaisista eroaminen oli kuitenkin ollut niin vaikeaa, ettei palaamista voinut enää ajatella. Klo 1 yöllä saavuttiin Bertsien ystävälliseen kotiin, missä lämmin puuro odotti. Vaasasta saakka oli muuan miehille tuntematon pieni koira seuraillut heitä. Se ei ollut lainkaan hauskaa, sillä koirahan haukunnallaan saattaisi ilmaista heidät vihollisille. Petsmossa koira emännän toimesta suljettiinkin vinttikamariin. Syötyään Saksaan-pyrkijät jatkoivat matkaa Erik Bertsin lähtiessä oppaaksi Mickelsöyran saariryhmään asti, mistä taas Ruotsista palanneen Edvard Bertsin piti ohjata heidät Holmöhön. Kun oli hiihdetty tunnin verran, niin tuo koira-paha ilmestyi jälleen miestemme seuraan.

Vaikka opas olikin varma, aiheutti sankka sumu pienen eksymisen, niin että Märaskäriin, jossa piti vähän levättämän ja opasta vaihdettaman, saavuttiin vasta klo 1/2 6 aamulla. Koira pysyi koko ajan mukana. Märaskärissä miehet kuitenkin aikoivat ottaa sen hengiltä, sillä aivan oikein he pelkäsivät, että se samoillessaan jäällä saattaisi mahdollisella haukunnallaan herättää Valassaarilla sijaitsevan venäläisen vartioston huomiota. Mutta kun koiraa ei saatu kiinni ja kun ampua ei uskallettu, jäi se lopuksi sittenkin henkiin. Arveltiin sen suurella jäälakeudella eksyvän.

Tästä alkoivat varsinaiset vastukset. Edvard Berts ei ollutkaan saapunut määräpaikkaan, sillä häntä oli Ruotsinpuolella varoitettu, koska arveltiin, että hänet Suomessa pidätettäisiin. Erik Berts taas ei erinäisistä syistä voinut suostua jatko-opastukseen. Miehemme olivat jo koko lailla väsyksissä, ja mieli tuli kovin apeaksi, kun he näin ollen jäivät oppaatta. Pahinta oli, etteivät he olleet osanneet varata mukaansa edes varmaa kompassia; täytyi uskoa kohtalonsa pienen, kellonvitjoissa riippuvan kompassin varaan. Mutta matkaan täytyi lähteä ja kiireesti, jotta selviydyttäisiin Suomen rajan ulkopuolelle.

Vain puolen tuntia Märaskärissä levättyään he jo olivat suksilla, hiihtäen sitten rivissä klo 12:een päivällä, jolloin heidän käsityksensä mukaan venäläisistä ei enää ollut pelkoa. Tällöin he päättivät maistella eväitään, mutta aterioimisesta ei tullutkaan paljon mitään, sillä voileivät olivat jäätyneet ja termospullot kovan pakkasen kourissa särkyneet. Matkaa oli kaikesta huolimatta jatkettava.

Päivä oli kirkas, eikä ahtojäästäkään juuri ollut haittaa. Klo 1/2 3 näkyi maata ja eräs ruotsalainen sotilasosasto marssimassa – marssin tahtikin oli kuuluvinaan selvään. Kun osasto kuitenkin eteni aivan toiseen suuntaan kuin meidän miehemme, ruvettiin kompassin pätevyyttä epäilemään. Mutta yht'äkkiä koko sotilasosasto ja maa haihtuivat näkyvistä. Kaikki oli ollut vain kaunista kangastusta.

Klo 3:n-4:n tienoissa iltapäivällä piti miestemme Erik Bertsin mukaan saavuttaa Holmön maa, mutta kun maata ei tullut näkyviin edes klo 6:n ajoissa illalla ja kun jo oli pimeä eivätkä matkaajat tienneet, mikä kurssi oli otettava, rupesivat he vakavina tilanteen johdosta neuvottelemaan. Kaiken kukkuraksi näytti olevan nousemassa lumimyrsky.

Silloin yht'äkkiä oli kuuluvinaan koiran haukuntaa. Ja aivan oikein! Kun mentiin ääntä kohti, tavattiin taas tuo vanha rakki, jonka miehemme jo luulivat tietymättömiin hävinneen, ja sen läheltä selvät suksenjäljet. Niitä päätettiin seurata, tuli mitä tuli, siitäkin huolimatta, että ne johtivat jyrkästi pois entisestä suunnasta. Koira ja taskulamput apunaan hiihtäjämme noudattivat tuota vanhaa latua. Eikä aikaakaan, niin nähtiin valoilmiö, jota ensin luultiin tähdeksi. Sitä kohti kuitenkin edettiin, ja samaan suuntaan johti myös suksenlatu. Pian huomattiin, että valo lähti lyhdystä, joka, kuten myöhemmin saatiin tietää, Holmön etapin toimesta oli asetettu tienviitaksi Suomesta tulijoille. Klo oli jo 1/2 12 yöllä, kun miehemme pääsivät lyhdyn luo. Vaikka oltiin puolihorroksissa, jaksettiin sentään hurrata.

Väsymys oli kuitenkin suuri. Yksi tovereista oli jo aikaisemmin ankarain pistosten uuvuttamana tupertunut, niin että hänet oli ollut pakko sijoittaa suksille lepäämään, ja toiset vetivät häntä perässään. Päästyään lähemmäksi maata joukko hajaantui kahtia.

Lähellä rantaa oli kalasauna, jonka takka oli lumen peitossa. Sinne miehemme raahautuivat. Ensimmäisen joukon miehet olivat heittäytyneet hangelle makaamaan, joten perässä tulijain täytyi väkivalloin heidät herättää. Löydettiin puita ja tehtiin valkea takkaan. Kahdessa termospullon kannessa sulatettiin lunta ja koetettiin sillä janoa sammuttaa. Sitten torkuttiin aamupuoli yöstä takkavalkean hohteessa. Lepo olikin tarpeen, sillä olihan hiihdetty – muutamia lyhyitä levähdyksiä lukuunottamatta – lähes 30 tuntia.

Klo 9 maanantaiaamuna (21.II.1916) jatkettiin taas matkaa hiihtämällä metsän läpi Holmön kylään, jonka etappitalossa odotti mitä ystävällisin vastaanotto.

Mutta tuon pienen koira-ressukan, tuon Kaitselmuksen lähettämän pelastajan kohtalo muodostui murheelliseksi. Kun näet koiria ei tuohon aikaan saanut tuoda Ruotsiin, täytyi se lopettaa. Mutta nuo jäyhät Vaasan-pojat muistelevat sitä vieläkin kiitollisin mielin.

Koko päivän ja sen jälkeisen yön levättyään Lockstedtiin-matkaajat saatettiin hevosilla Uumajaan, jonka poliisikamarissa sitten pidettiin muodollinen tutkinto. Ilmestyipä Uumajassa näköpiiriin muuan venäläisten urkkijakin, jota miehemme poliisimestarin vihjauksesta kuitenkin osasivat karttaa. Suurin osa miehistä saapui Lockstedtiin 27.II.1916; kolme vasta paria päivää myöhemmin.

Lapuan etappikeskus ja Voltin–Oravaisten reitti.

Etappitoiminnan yleisesityksessä olemme jo viitanneet siihen luonnolliseen seikkaan, että sekä Suomen muista osista että myös Pohjanmaalta pyrittiin maamme läntisen rajan yli, mistä se vain kulloinkin parhaiten kävi päinsä. Kaikki Lockstedtiin-pyrkijät vetäytyivät siis Pohjanmaalle kulkeaksensa joko Pohjanlahden tai Tornionjoen yli Ruotsin puolelle. Varsinkin Pohjanmaan-rata veti miehiä pohjoista ja länttä kohti. Aktivistipiireissä heräsi siis ajatus, että Etelä-Pohjanmaalle oli saatava jonkinlainen etappikeskus, jossa tunnettaisiin kuljetusmahdollisuudet ja josta sitten sopivissa erissä miehet lähetettäisiin eteenpäin.

Tällaiseksi keskukseksi tuli Lapuan Isokylä, joka suurena, taajaväkisenä yhdyskuntana kykeni erikoista huomiota herättämättä vastaanottamaan Etelä-Pohjanmaan kautta Lockstedtiin pyrkijät. Ja Kosolan mahtava majatalo avasi tietoisesti ovensa nuorille miehille, joiden isänmaallisena päämääränä oli Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen saattaminen itsenäiseksi. Olivathan näet majatalon omistajat maanviljelijä Vihtori Kosola ja hänen puolisonsa Eelin Kosola saman isänmaallisen hengen innoittamia ja tuon suuren päämäärän toteuttajia. Ahtaammassa mielessä tuli siis koko maata käsittäväksi etappikeskukseksi Lapuan Isokylän Kosola. Ja pääetappireitiksi järjestettiin reitti Voltti–Isotalo–Välitalonkylä (Hede)–Oravainen.

Etappitoiminta Kosolassa oli järjestetty pääasiallisesti siten, että Saksaan-menijät jäivät Seinäjoelle, mistä vain värvättyjen johtajat, n.s. kärkimiehet tulivat Lapualle Kosolaa tapaamaan ja kulkumahdollisuuksia tiedustelemaan. Tällöin heille ilmoitettiin, milloin ja miltä asemalta heidän miehineen tuli pyrkiä Voltin–Oravaisten reitille. Huomionherättämisen välttämiseksi oli nim. päätetty meneteltäväksi myös siten, että osa miehistä jäisi Kauhavan asemalle, mistä he sitten kulkisivat Ylihärmän kautta Välitalonkylään jääden sinne odottamaan Isostatalosta tulevia; osa taas Härmän asemalle, mistä miesten matka (noin 6 km) vetäisi maanteitse suoraan Isoontaloon, ja osa kulkisi rautateitse Voltin asemalli asti. Näiden merenrantaan johtavien reittien käyttökelpoisuus riippui kuitenkin yksinomaan Merenkurkun jääsuhteista.

Lapualla, kuten muissakin etappipaikoissa, oli kaikin puolin huolehdittava myös miesten varusteista. Heille oli ensinnäkin hankittava vahvat vaatteet, lapikkaat, lumipuvut ja sukset ynnä matkaevästä, sillä varsinkin Etelä-Suomesta tulleet miehet olivat tässä suhteessa hyvin heikosti varustetut. Sopivien vaatteiden keräämiseenkin, mikä tapahtui Venäjän Punaisen Ristin nimessä, riitti Eelin Kosolalta aikaa; hänen uskollisena apulaisenansa oli pääasiallisesti neiti Maiju Petäjä. Vihtori Kosolalla ja Esa Viitalalla taas oli suuri puuha suksien hankinnassa. Niitä koetettiin saada lähitienoilta ja lähipitäjistä keinoilla millä tahansa. Lopuksi oli pakko helmikuun alussa 1916 perustaa Lapualle oma suksitehdas. Se toimi mukamas venäläisen sotaväen tarpeitten tyydyttämiseksi, mutta asian todellinen laita tuli kuitenkin pian ilmi; ja silloin uhkasi aktivisteillemme koitua ikävyyksiä. Sukset eivät kyllä olleet ensiluokkaisia, mutta niitä voitiin kuitenkin käyttää.

Miesten vastaanotto Voltissa ja kuljetuksen järjestäminen Isostatalosta.

Kun rautatienkirjuri Yrjö Lukkaroinen oli tammikuun loppupuolella 1916 palannut virheellisiksi osoittautuneine tietoineen, joiden mukaan Merenkurkku ei vielä kauttaaltaan olisi ollut jäässä, lähetettiin asemapäällikkö Oiva Suosalmi tammikuun 28. p:nä pohjoiseen ottamaan selkoa ylikulun mahdollisesta järjestämisestä sieltä käsin. Hän kävi m.m. Kaakamalla tavatenkin siellä luotettavia miehiä, jotka olivat valmiit harjoittamansa hevoskaupan ohessa saattamaan myös nuoria miehiä rajan yli. Käytyään vielä Torniossakin ja saatuaan sikäläisen etapin johtajalta, ylioppilas Eero Heickelliltä (nyk. jääkärieverstiluutnantti Kuussaari) hyviä neuvoja sekä Kemistä rautatiekirjuri T. Lindqvistin välityksellä tiedon Maksniemen pysäkiltä johtavasta varmasta varareitistä Suosalmi palasi Volttiin tammikuun 31. p:nä. Mutta edellisenä päivänä olivat jääkäri Wichmann ja Emil Vesterö tuoneet Jepualle varman tiedon Merenkurkun jäätymisestä. Tätä ennen olivat Jepuan ja Alahärmän aktivistit Alahärmässä tammikuussa 1916 pitämissään kokouksissa sopineet Voltista Oravaisten kautta johtavan etappitien järjestämisestä ynnä siitä, kuinka miehet vastaanotettaisiin ja sijoitettaisiin Voltissa.

Pääetappipaikaksi ja kyydityksen alkupisteeksi tuli Isotalo, viranomaisten ankarasti ahdistaman, Saksasta värväämään tulleen jääkäri Antti Isotalon kotitalo, sekä kyyditystoiminnan järjestäjäksi ja huoltajaksi Isontalon Antti itse. Vaikka tämä valinta osoittikin mitä suurinta uhkarohkeutta, oli se samalla hyvin harkittu ja erinomaisen oikeaan osunut, sillä tuollaiseen toimintaan vaadittiin lujia hermoja sekä pelkäämätöntä ja syvään vakaumukseen perustuvaa isänmaallista mieltä. Ja kuten myöhemmin saamme nähdä, näitä kaikkia Jumala oli jakanut Isontalon väelle runsain määrin – emännästä tyttäriin saakka.

Kyydityksen järjestäminen kysyi kyllä Antti Isotalolta tavatonta toimintatarmoa, mutta se kävi kuitenkin mahdolliseksi, kun Vuoskosken, Heikkilän ja Huhtamäen kylissä oli paljon rohkeata ja isänmaallista väkeä. Monet olivat ne talot, joiden ovet olivat avoinna tarvittaessa vastaanottamaan Saksaan-menijöitä. Tällaisten talojen isäntiä olivat Vihtori Vakkuri, Kaappo Mäki, Kustaa Heikkilä, Matti Takala, Antti ja Nikolai Ekola, Antti Hilli, Vilho Mäki – puhumattakaan kauppias J.E. Härmäsestä, josta kohta enemmän. Juho Ekolan luo, joka Alahärmässä oli koko jääkäriliikkeen pääjohtaja, ei miehiä luonnollisesti voitu eikä tahdottukaan sijoittaa, sillä häntä jo muutoinkin ilmiantajat kovasti ahdistivat, joten, kuten olemme nähneet, hänen monesti täytyi pakoilla aina kotipitäjänsä rajojen ulkopuolellakin.

Mutta ennenkuin Voltin asemalle jääneet Lockstedtiin-pyrkijät voitiin toimittaa Isoontaloon ja muualle, tapahtui heidän ensimmäinen käsittelynsä itse asemalla. Eräässä, tammikuussa 1916 pidetyssä yöllisessä kokouksessa, jossa oli ollut kysymys miesten kuljettamisen järjestämisestä, asemapäällikkö Oiva Suosalmi oli itse tarjoutunut vastaanottamaan miehet Voltin asemalla ja ohjaamaan ne pääasiallisesti kauppias J.E. Härmäseen.

Seuratessamme Etelä-Pohjanmaan ja varsinkin Alahärmän aktivistien toimintaa olemme pitkin matkaa saattaneet tehdä sen isänmaallista mieltä ilahduttavan havainnon, että rohkean ja vaarallisen työn suorittajia ei noina aikoina tarvinnut hakea ja pyydellä, vaan useimmissa tapauksissa asianomaiset itse tarjoutuivat tehtäviinsä. Niinpä asemapäällikkö Suosalmenkin mielestä miesten vastaanottaminen Voltin asemalla selvästi kuului hänelle. Kun hän asemapäällikön ominaisuudessa joka tapauksensa oli velvollinen ohjaamaan ja palvelemaan matkustavaa yleisöä, niin Saksaan-menijäinkin vastaanotto ja ohjaus kävi hänen suorittamanaan kaikkein huomaamattomimmin. Hänellä oli sitäpaitsi suuri apu alaisistaan Voltin aseman sähköttäjistä Niilo Nummisesta ja Yrjö Lukkaroisesta, jotka kumpikin olivat jääkäriliikkeen lämpimiä kannattajia.

Saksaan-menijäin yleisenä tunnusmerkkinä oli 25:n pennin raha, jonka vuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen numeron summa oli näytettäessä lausuttava. Tämän tunnuksen tiesivät lopulta kaikki – vieläpä jääkäriliikkeen viholliset ja valhepukuiset santarmitkin.

Etappitoiminnassa oli kauppias J.E. Härmäsellä sangen huomattava ja vaaranalainen asema, sillä asemalle saapuneiden Saksaan-menijäin varsinainen sijoittaminen jäi juuri hänen asiakseen. Härmäsen ammatista johtui, ettei nuorten miesten saapuminen alussa herättänyt mitään erikoista huomiota. Tuon historiallisen helmikuun aikana olivat Härmäsen huoneet miehiä tupaten täynnä. Välistä saattoi kahdeksankin miestä yhtäaikaa rynnätä hänen liikehuoneistoonsa ja asuntoonsa johtavasta kolmesta ovesta sisään, mutta kun niissä oli aina paljon tavallisiakin asiakkaita, sujui kaikki hyvin.

On myöskin huomioonotettava eräs onnellinen sattuma, joka aiheutti sen, että Alahärmän aktivistit juuri helmikuun ajan, Saksaan-pyrkijäin pääasiallisimman kuljetuksen ajan, saivat toimia verraten rauhassa. Heidän pahin vihollisensa, kauppias Nikolai Syynimaa näet istui tällöin vankilan telkien takana. [Joulukuun 15. p:nä 1915 Syynimaa oli esiintynyt aseman virkahuoneessa väkivaltaisesti asemapäällikkö Suosalmea kohtaan jättäen m.m. noudattamatta asemapäällikön esittämiä laillisia vaatimuksia. Suosalmi puolestaan olisi jättänyt asian silleen, mutta Syynimaa, luottaen tukevaan asemaansa venäläisten palveluksessa, teki kantelun rautatiehallitukseen. Kuvernöörinviraston ja rautatiehallituksen taholta toimeenpantiin tällöin tutkinto, joka johti siihen, että Syynimaa tuomittiin kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen. Tämä päätös pantiin toimeen jo helmikuun 10. p:nä. Näin etappi juuri arveluttavimpana aikanaan säästyi Syynimaan vakoilulta. Aktivistit osuivat olemaan koolla Härmässä, kun kaikkien suureksi iloksi "Ilkasta" huomattiin Syynimaan tuomiota koskeva uutinen. – Ei Syynimaa edes vankilassakaan unohtanut Härmästä. Kirjeessään 17.IV.1916 hän kirjoitti vaimolleen: "– – – vain sitä minä ihmettelen, ettei ne ole sitä Härmästä vieneet ja sitä Ekolan Juhoa."] Varsinkin Härmäselle tämä merkitsi paljon jo siitäkin syystä, että Syynimaa, joka juuri kateudesta häntä kohtaan oli antautunut santarmikätyrin katalaan ammattiin, asui keskellä kylää, aivan vastapäätä Härmäsen liiketaloa.

Oli tarkoituksena, ettei miehiä heti johdettaisi Isoontaloon, vaan että ne sijoitettaisiin ensin Härmäseen tai tilan puutteessa muuallekin. Vasta sitten, kun lähtöpäivä tuli, toimitettiin Saksaan-pyrkijät Isoontaloon. Välistä kävi niinkin, että kun miehiä oli saapunut vähän, niitä ei heti voitu lähettää eteenpäin;, vaan ne saivat majoituspaikoissa odotella, kunnes lähtijöitä oli karttunut vähän enemmän. Toisinaan sattui, että Saksaan-pyrkijät saivat Härmäsessä ja muuallakin odottaa jopa kolmisen vuorokautta. Silloin kysyttiin lujia hermoja varsinkin emänniltä.

Joka tapauksessa saivat aamujunissa (klo 9.16 ja 10.54) saapuneet odottaa päiväsydämen Härmäsessä. Jos osui olemaan lähtöpäivä, niin silloin pojat vietiin iltapimeässä Isoontaloon. Jos taas Härmäsessä ei ollut tarpeeksi tilaa, niin hän tavallisesti sijoitti liiat miehet lankonsa, kelloseppä Vilho Mäen luo ja muuallekin, miten tarve kulloinkin vaati. Usein tapahtui niinkin, että miehet Suosalmen ohjeista huolimatta menivät suoraa päätä Isoontaloon, joten sielläkin oli toisinaan miestä kuin salkoa, varsinkin kun Härmän asemalle jääneet tulivat aina heti Isoontaloon.

Jos tuli kysymykseen tavallista pitempi odotus, niin Isontalon Antin 12-vuotias Johannes-veli opasti miehiä useimmiten Vihtori Vakkuriin, mutta myös Kaappo Mäkeen, Kustaa Heikkilään tai Matti Takalaan – aina sen verran kuin nämä yhdellä kertaa voivat ottaa kyyditäkseen.

Kuten huomaamme, ei tämä toiminta ollut helpointa laatua eikä niinkään mutkatonta kuin moni ehkä on taipuvainen kuvittelemaan.

Isotalo ei siis ollut ainoastaan kyydityksen lähtökohta, vaan myös varsinkin Härmän asemalta tulleiden miesten majoituspaikka. Ja kyyditykseen nähden Isotalo oli päätekijä, sillä siitä oli kyydissä tavallisesti aina kaksi hevosta, joskus kolmekin. Kyyditsijöinä toimivat Isontalon rengit Antti Kujanen ja Matti Lundell; olipa Isontalon Antti itsekin jonkin kerran matkassa.

Toinen kyydityksen uskollinen suorittaja oli maanviljelijä Vihtori Vakkuri, joka oli isotalolaisten läheinen sukulainen, naimisissa emäntä Fiina Isotalon sisaren kanssa. Jos Vakkuriin ei oltu voitu ennakolta lähettää tarpeeksi kyyditettäviä, niin ne tuotiin sinne lähtöiltana Isontalon hevosilla. Samoin meneteltiin muihinkin kyyditsijöihin nähden. Huomion herättämisen välttämiseksi oli luonnollisesti parempi, ettei Isossatalossa ollut monien kyytimiesten hälinää. Näin ollen pojat toimitettiin siis kaikessa hiljaisuudessa matkaan eri kyyditsijätaloista.

Mutta Välitalonkylässä (ruots. Hede) Oravaisissa – Alahärmän ja Oravaisten rajalla – kyytimiesten tuli odottaa toisiansa; ja. siellä myös yhtyivät Kauhavan asemalle jääneet Saksaan-menijät sekä Kauhavan, Ylistaron ja Ylihärmän miehet tai yleensä miehet, jotka näitä teitä kulkivat.

Muita kyyditsijöitä Voltin–Oravaisten reitillä olivat maanviljelijät Kaappo Mäki, Jaakko Ollinmäki, Kustaa Heikkilä, Matti Takala ja Juho Isotalo (Keskinen).

Voltin–Oravaisten reitti toimi vain vähän yli kolme viikkoa helmikuulla 1916. Sen tuhosi saman kuun viimeisenä päivänä tapahtunut Lapuan joukkovangitseminen.

Ensimmäiset Saksaan-menijät, 19 miestä käsittävä hiihtäjäjoukko, lähetettiin Isostatalosta keskiviikko-iltana helmikuun 2. p:nä. Miehistä oli 5 Alahärmästä, 8 Lapualta, 4 Tyrväästä ja pari muualta. Oppaana toimi vanha saaristolaiskalastaja Johan Dalaholm, pitkä, leveähartiainen, hyvin voimakas sekä erittäin rauhallinen, avulias ja mukava mies. Hän johdatti joukkoa vain kotiinsa, Dalaholman saareen, josta taas hänen poikansa, Karl Johan ja Vilhelm Dalaholm (sittemmin jääkäreitä) lähtivät oppaiksi. Matkan helpottamiseksi oli mukana hevosmiehiäkin, nim. Isostatalosta Antti Kujanen ja Isontalon naapuri Juho Isotalo.

Ja Tyrvään pojat ajoivat muhkeasti omalla ostamallaan "Tuisku"-nimisellä orilla, jolla aikoivat kulkea Ruotsiin saakka. Matkan lähin päämäärä oli Vesterön saari, mutta hevoset oli kuitenkin pakko palauttaa aikaisemmin. Saamme myöhemmin yksityiskohtaisesti tutustua tähän seikkailurikkaaseen retkeen.

Vaikka mitään ennakolta määrättyjä kyydityspäiviä ei ollutkaan, kehittyi asia kuitenkin sellaiseksi, että noiden kolmen viikon aikana kyydittiin miehiä keskimäärin noin kaksi kertaa viikossa nim. tiistai- ja torstai-iltoina, siis – yllämainittua hiihtojoukkoa lukuunottamatta – yhteensä noin 6 kertaa. Jääkäriluettelosta voimme huomata, tuntien kultakin matkalta muutamia mukanaolleita, että Voltin–Oravaisten reittiä käyttäneet miehet saapuivat Lockstedtiin seuraavasti: 11.II. (27 miestä) – 16.II. (14 miestä) – 17.II. (17 miestä) – 23.II. (31 miestä) – 25.II. (16 miestä) – 29.II. (14 miestä) – 3.III. (21 miestä). Tämän laskelman mukaan siis tätä reittiä käytti yhteensä 140 miestä.

Reitin koko pituus Isostatalosta Vesterön saareen oli noin 79 km, nim. Isostatalosta Välitalon kylään 13 km ja sieltä taas merenrannalle Karvattiin Vöyrin ja Oravaisten rajalle 26 km sekä siitä Vesteröhön mutkaista saaristotietä noin 40 km. Karvatista ajettiin ensin Hällnäsin sahalle sekä sitten Okskangarin läpi ja monen saaren yli Dalaholman saareen ja siitä noin 6 km päässä olevaan Vesteröhön, jossa vastaanottoasemana oli Emil ja Joel Vesterön omistama muhkea talo.

Vaarallisin seutu oli Oravaisten kirkonkylän ja Karvatin välinen, 8 kilometriä pitkä taival. Oravaisten kirkon kellotapulissa oli näet venäläinen tähystysvartio, ja n.s. Lastisillankylässä (Oravaisten kirkonkylää) sijaitsivat venäläisten majoituspaikat – etappitiestä noin 2 km päässä. Oikaistiin kyllä myös poliisi J. Holmströmin asunnon läheltä, mutta sitä ei pidetty vaarallisena.

Matkat merenrantaan tehtiin aina öiseen aikaan. Kiirettä pidettiin – hevoset olivat hyvät, Vakkurillakin "Virkku"-niminen liinakko juoksijaori – ajettiin lujaa, ja kiinnijoutumisen pelko vielä lisäsi vauhtia. Hevosia ei koskaan välillä syötetty, ei edes Vesteröhön ajettaessa, vaikka matkaa sinne kertyi lähes 8 peninkulmaa.

Välitalonkylä oli erittäin tärkeä etappipiste. Kylässä oli viisi hyvinvoipaa taloa. Asukkaat olivat ruotsinkielisiä, mutta puhuivat suomeakin. Majatalon isäntä Hede, jonka yleisenä puhuttelunimenä oli vain "Karl Johan", oli hyvä ja varma mies. Jos miehiä oli kokoontunut enemmän, saatiin lisähevosia Vihtori Välitalolta ja Alfred Hedeltä, mutta ei majatalosta, sillä siellä luonnollisesti tahdottiin olla varovaisia.

Maanviljelijä Nikolai Kuoppalan talo Oravaisissa oli varsinkin palaaville kyytimiehille hyvä ja luotettava pysähdyspaikka, ja toisinaan Kuoppala tarpeen tullen kyyditsikin.

Vesteröhön asti kyydittiin miehiä kuitenkin vain yksi ainoa kerta ja samoin yksi kerta Okskangarin saaren eteläpäähän, mutta sitten säännöllisesti vain Karvattiin, joten matka lyheni puolella. Karvatista pojat oppaiden, Dalaholmin veljesten, johdolla hiihtivät Vesteröhön, mistä taas, tavallisesti Vesterön veljesten tai etappijääkärien opastamina Holmöhön.

Hevosilla ajaminen Vesteröhön asti osoittautui hyvin hankalaksi sekä matkan pituuden takia että myöskin siksi, että tiet merenjäällä olivat peräti huonot – usein aivan ummessa ynnä vettä ja hyyhmää tulvillaan.

Ensimmäisen joukon retki Merenkurkun yli.

Kaksikymmentäseitsemän [Näistä oli Kauhavalta 3, Ylihärmästä 4, Ylistarosta 1, Alahärmästä 5, Lapualta 8, Tyrväästä 4 ja muualta 2] Saksaan-menijää oli keskiviikkona helmikuun 2. päivänä kahta tietä kokoontunut sovittuun yhtymispaikkaan Oravaisten Välitalonkylään. Kauhavalaiset olivat hevosilla lähteneet liikkeelle klo 5 aamulla saapuen Liinamaan kautta jo klo 2 ip:llä Välitalonkylään, missä he sitten yhdessä Ylihärmästä tulleiden kera olivat odottaneet Isostatalosta saapuvia, joita oli yhteensä 19 miestä. Kuten jo olemme kertoneet, oli hevosmiehiäkin mukana, nim. Isostatalosta Antti Kujanen ja Isontalon naapuri Juho Isotalo. Ja Tyrvään pojat ajoivat "Tuiskullaan" ollen sen pätevyydestä niin varmoja, ettei pari heistä ollut edes varalta ottanut suksia mukaansa.

Miehemme lähtivät Välitalonkylästä liikkeelle klo 10:n tienoissa illalla ja hiihtivät hiljakseen merenrantaa kohti saapuen Dalaholmien luo klo 6:n aikaan seuraavana aamuna. Siellä oltiin hyvin varovaisia – Saksaan-pyrkijät pantiin saunaan ja ainoastaan ajomiehet pääsivät tupaan. Vähän syötettyään ja lepuutettuaan hevosiaan Antti Kujanen ja Juho Isotalo kääntyivät takaisin. Pojat jäivät saareen lepäämään koko päiväksi. Vasta illalla klo 11 he lähtivät merelle Dalaholmin veljesten opastamina; ja Tyrvään pojat ajoivat taas komeasti "Tuiskullaan".

Seuraavana päivänä, helmikuun 4. klo 2 ip:llä saavuttiin Mickelsöyran saariryhmään eräälle asumattomalle kalasaunalle. Saunassa oli puita, ja tuota pikaa räiskyi tuli takassa. Vähän lämmiteltyään, syötyään ja levättyään miehet jatkoivat taas matkaansa.

Mutta kun oli kuljettu tunnin verran, huomattiin, että hevosella oli mahdoton päästä kauemmaksi; siteistä huolimatta sen vuohiset alkoivat hangessa pahasti vertyä. Se oli siis käännytettävä takaisin, ja toisen Dalaholmin veljeksistä oli lähdettävä sitä viemään.

Matkaa jatkettiin edelleen, mutta klo 5 ip:llä ilma leutoni arveluttavasti ja rupesi satamaan vettä. Keli muuttui siis takeltavaksi, joten osa miehistä rupesi kävelemään. Mutta huonoa oli sekin, sillä lunta ja hyyhmää oli noin 40:n sentin paksuudelta. Matkamiestemme suureksi iloksi rupesi ilma kuitenkin vähitellen kylmenemään, ja klo 9:n-10:n tienoilla illalla oli jo -10°–15°C pakkanen, joten sukset alkoivat taas luistaa.

Väsymys oli kuitenkin niin ankara, että monet miehistä rupesivat vaatimaan lepoa ehdottaen, että suksisauvojen varaan tehtäisiin lumivaipoista teltta, jonka pohjaksi sukset järjestettäisiin. Kauhavalainen Jalmari Kosola, vankka käytännön mies, piti koko puuhaa mahdottomana sanoen hiihtävänsä vaikka yksin eteenpäin, niin pimeätä kuin olikin. Toiset laittoivat kuitenkin teltan, mutta onneksi tuli kova tuulenpuuska puhaltaen sen kumoon. Jos pojat olisivat moiseen suojaan nukahtaneet, niin tuskinpa he enää olisivat unestaan heränneetkään.

Koottiinpa taas kamppeet ja noustiin suksille. Ei kuitenkaan ennätetty hiihtää kuin 300-400 metriä, kun tuli eteen niin korkea jäävuori, että sitä loitolta katsoen luultiin saareksi. Pimeässä eksyttyään miehemme olivat sotkeutuneet oikealta suunnalta joutuen täten mitä pahimpaan ahtojäävyöhykkeeseen, jonka ylittäminen kesti noin 2 tuntia. Oli jo keskiyö.

Ahtojäävyöhykkeessä kavuttaessa tyrvääläiseltä Onni Ilmari Kaukorannalta katkesi toinen suksi. Alahärmäläinen Nikolai Pärmi taas loukkasi pahasti jalkansa, joten kulku muodostui ajoittain kompuroimiseksi. Kun ahtojäävyöhykkeestä oli selviydytty, noustiin taas suksille, mutta tyrvääläiset Edvard Nurmi ja Frans Erkki Leppänen sanoivat tahtovansa levätä. Ja toverien kiellosta huolimatta he jäivät jäälohkareiden muodostamaan mukavaan kaukaloon, jonne tuulikaan ei tuntunut, ja vaipuivat heti sikeään uneen. Kun oli hiihdetty noin 1 1/2 kilometriä, ilmoitti Jalmari Kosola palaavansa noita onnettomia nukkujia hakemaan pyytäen samalla toisia odottamaan sen kotvan. Tähän suostuttiin, ja niin Kosola meni. – Vain vaivoin hän sai pojat sen verran hereille, että he kykenivät suksilla seisomaan. Asettuen itse keskelle Kosola rupesi kuljettamaan heitä eteenpäin, jolloin liikunta ja tuulen henki vähitellen virkisti heidät entiselleen. Ilman Kosolan tarmokkuutta olisivat pojat nähtävästi jääneet kylmälle jäävuoteelleen pitkää unta huokumaan. [Toinen näistä olikin sittemmin kyynelin ilmoittanut kiitollisuutensa pelastajalleen.]

Kun kaikki taas olivat koossa, alettiin hiihtää eteenpäin. Mutta niin uupuneita jo oltiin, että ruvettiin näkemään harhanäkyjä. Niinpä ylihärmäläisen Jaakko Malkamäen eteen ilmestyi hautausmaa: torppa, tulta ja ristejä.

Vihdoin alkoivat Salon voimat loppua, sillä hän oli melkein koko ajan hiihtänyt yhdellä suksella kykenemättä sitä edes vaihtamaan jalasta toiseen. Hän antoi nyt suksen Nurmelle, joka niinikään pääasiallisesti oli hiihtänyt vain yhdellä suksella. [Kaikilla Tyrvään pojilla oli kyllä kotoa lähtiessään ollut sukset, mutta Härmässä hevosen ostettuansa oli joku isäntämies neuvonut heitä jättämään pois kaksi paria suksia, ne kun olisivat muka olleet vain haittana matkalla, kun heillä nim. oli hevonen, johon saattoivat turvautua. Kun "Tuisku" sitten palautettiin, saivat miehemme sentään Dalaholmin sukset, jotka suksiensa hylkääjät, Nurmi ja Salo, jakoivat(!) keskenään.] Jonkun aikaa levättyänsä Salo toivoi paremmin pääsevänsä jalan eteenpäin, sillä kaikesta päättäen oli Ruotsin ranta jo verraten lähellä. Salolle annettiin tulitikkuja ynnä kompassi ja repussa hänellä oli joksikin aikaa myös ruokaa.

Kukaan ei enää jaksanut ajatella toistaan: jokaisella oli kylliksi huolta itsestään. Jalmari Kosola kulki tällöin noin 100 metriä muiden edellä. Yht'äkkiä hänen sumuinen katseensa tavoitti jotakin erikoista. Hiihtäen luo hän huomasi sen parin metrin korkuiseksi petäjäksi. Kosola huusi heti toisillekin tämän ilosanoman, jonka vaikutus oli ihmeellinen. Holmön maa oli saavutettu. Kello osoitti aamuviittä.

Miehet hiihtivät elpyneinä saareen poiketen rannalla olevaan kalasaunaan; Takkaan tehtiin tuli; ja sitten pojat sen ympärille vaatteitaan kuivaamaan!

Klo 7:n-8:n välillä aamulla rupesi äkkiä kuulumaan kilinää. Kun mentiin ulos katsomaan, huomattiin muutamia hevosmiehiä olevan liikkeellä. Kolme miehistämme meni heitä vastaan tiedustellakseen, kuinka pitkä matka oli vielä ihmisasunnoille. Saatuaan kuulla, että Holmön taloihin oli noin 3-4 kilometriä, nuo kolme hiihtivät suoraa päätä kylään.

Siellä etappimiehet järjestivät heti kolme hevosta pitkine parirekineen saunaan jääneitä hakemaan.

Muutamat näistä olivat olevinaan vielä niin miestä mielestään, etteivät olisi mitenkään tahtoneet rekiin istahtaa; lopulta sentään kaikki niihin heittäytyivät. Ja niin saavuttiin etappitaloihin helmikuun 5. päivän aamulla klo 10.

Kun miehet oli sijoitettu taloihin, peseytyivät he ensiksi, sillä yöllisen nuotion ääressä he olivat tulleet mustiksi kuin riihimiehet. Sitten ruvettiin syömään. Ja kun oli syöty, niin heti makaamaan valmiiksi laitetuille vuoteille. Kun oli nukuttu makeasti klo 1/2 9:ään illalla, niin sitten taas syömään!

Tällä välin oli jo Salokin, jonka uupuneet miehet olivat kokonaan unohtaneet, saapunut klo 1:n aikaan päivällä toisten joukkoon. Jäälle jäätyään hän oli levännyt noin tunnin ja lähtenyt sitten taivaltamaan, mutta kulku oli hidasta, sillä hanki ei kannattanutkaan. Salo huomasi kuitenkin erään kalanpyydyksiä kokevan miehen ja suuntautui häntä kohti. Mies oli myös kiinnittänyt huomionsa Saloon tullen tätä vastaan noin kilometrin matkan. Kun kaikki rysät oli koettu, lähtivät miehemme yhdessä kylää kohti onnistuen lopun matkaa pääsemään tukinvetäjien kyydissä etappitaloon.

Kun miehet olivat syöneet uuden vahvan aterian, ajoivat he partansa – ja taas nukkumaan! Unta riittikin siksi, kunnes heidät herätettiin helmikuun 6. p:n aamulla klo 8.

Kymmenellä hevosella lähdettiin sitten ajamaan Uumajaan. Ruotsalainen rajavartiosto ei pidättänyt miehiämme; ja kaikki sujui viivytyksettä ja häiriöittä.

Kulku Merenkurkun yli oli kyllä lämpimässä kamarissa kartan ääressä istuen helppo suunnitella, mutta sen teossa suorittaminen oli toista. Ylläkuvattu hiihtomatkakin kesti 33 tuntia. Pieniäkään pysähdyksiä ei ollut hyvä pitää, sillä silloin väsyneimmät tahtoivat heittäytyä suksilleen nukkumaan; ja näitä oli lyötävä suksisauvoilla vahvasti selkään, ennenkuin he heräsivät. Tulee ajatelleeksi, olisivatkohan muut kuin katajaiset suomalaiset tällaista taivalta kestäneet.

Jepuan reitti.

Tämä reitti oli tehtaanomistaja C.J. von Essenin järjestämä. Sen tukikohtina olivat Jepua ja Laxö sekä pääpisteinä:

Jepua–Bonäs–Laxö–Helsingkallan–Holmö–Uumaja tai:

Jepua–Munsala–Stubben–Helsingkallan–Holmö–Uumaja. Joskus myös:

Jepua–Okskangar–Dalaholm–Veströ–Holmö–Uumaja.

Kuten jo edellisestä tiedämme, oli Jepua jääkäriliikkeen pääahjo Etelä-Pohjanmaalla, ja siellä jos missään oli – tosin kyllä vain määrätyissä piireissä – innostus asiaan rajaton sekä toimintatarmo uupumaton, C.J. von Essen ja Jepuan aktivistit yleensä toivoivat, että Jepuan reittiä käytettäisiin rinnan Voltin–Oravaisten reitin kanssa, mutta A.K. Helsingissä oli päättäväisesti sitä mieltä, että Jepua oli säilytettävä tarpeellisena ja välttämättömänä varareittinä. Tämä ajatus lieneekin ollut oikea, sillä ei olisi ollut paikallaan samalla kertaa vaarantaa molempia merenrannalle johtavia etappiteitä.

Uskallamme sen ohessa olla sitä mieltä, että tavallista suuremman, miesmäärän suuntaaminen Jepuan asemalle olisi hyvin pian osoittautunut mahdottomaksi. Eikä miesten sijoittaminenkaan olisi laajassa mittakaavassa käynyt päinsä Jepualla, missä paikallinen väestö itse asiassa pysyi jääkäriliikkeelle jotensakin vieraana, niinkuin juuri C.J. von Essen itse valittaa. Myöskään ei ollut takeita siitä, että Jepuan asemalla olisi oltu yhtä uhrautuvaisia kuin esim. Voltissa, missä asemapäällikkö Suosalmi otti hartioilleen varsin raskaan ja edesvastuullisen tehtävän. Pietarsaaren läheisyys taas oli toiminnan turvallisuutta silmälläpitäen varsin arveluttava asia, sillä siellähän oli poliisilaitos miltei kokonaan venäläisten palveluksessa, ja kaupunkiinhan oli sitäpaitsi sijoitettu huomattava santarmivoima. Myöskin von Essenien erittäin aktiivinen ja tunnettu isänmaallinen työskentely olisi laajasuuntaisempaa etappitoimintaa ilmeisesti vain vaikeuttanut, sillä, kuten myöhemmin osoittautui, venäläisten silmät olivat varsin kovina suunnatut juuri Jepuaa kohti. Kyllähän he Voltinkin keksivät, mutta silloin työ oli jo pääasiallisesti suoritettu. Joltinenkin miesmäärä, noin 50 miestä, saatiin kyllä Jepualta kunnialla kuljetetuksi, mutta jo tämä oli omansa herättämään vihollisen huomiota siinä määrin, että melkein kaikkien työssä mukana olleiden täytyi poistua Ruotsiin. Ja insinööri Jürgen von Essen sai maksaa uljuutensa hengellään.

Pääasiallisimmat vastaanottopaikat olivat kauppias ja tehtailija Elias Lönnqvistin koti ja Ruoskosken eli n.s. Lavastin [nimi johtunut siitä, että mylly sijaitsi Lavastin talojen alapuolella] mylly, jossa Paavali Tiihonen otti miehiä vastaan; sekä työmies Jukka Hautalan matala maja.

Ruoskosken myllyä käytettiin verraten harvoin, sillä sen omistaja Elias Kangas ei myllyliikkeen edun kannalta sitä mielellään suonut, vaikk'ei hän suinkaan ollut jääkäriliikkeen vastustaja.

Kauppias Elias Lönnqvistin koti muodostui Lockstedtiin-kulkijain ja muiden isänmaallisuutensa takia vainottujen päämajoituspaikaksi, Toisinaan, kun Lönnqvistille eivät kaikki mahtuneet, sijoitettiin noita "pitkänmatkanmiehiä" myös Jukka Hautalan luo. Lönnqvistin koko kotiväki oli luonnollisesti mukana tässä uhrautuvassa työssä ja toiminnassa, mutta isänsä oikeana kätenä on ennen kaikkea erikoisin kunnioituksin mainittava neiti Brita Lönnqvist. Vanhempansa apuna hän kaikin tavoin hoiti ja suojasi Saksaan-menijöitä ja Suomeen komennettuja jääkäreitä. Samoin hän hoiteli mitä uhrautuvimmin Alahärmän pakolaisia. Esimerkiksi Juho Ekola nautti ennen Ruotsiin pakenemistaan monta päivää neiti Lönnqvistin huolenpitoa. Ja kun Antti Ekolankin asema sittemmin tuli hyvin uhatuksi, kehoitti hän tätäkin tulemaan heille, jos häntä ahdistettaisiin. Varasipa neiti Lönnqvist Kruunupyyn pappilaankin jo edeltäkäsin Antti Ekolalle toisen turvapaikan. Eikä tässä kyllin, vaan Brita Lönnqvist oli tarvittaessa valmis suorittamaan myös kyyditsijän ja oppaan tehtäviä. Sanalla sanoen: Lönnqvistien koti oli mitä varmin etappipaikka, jonne myös sekä Jepuan että Alahärmän aktivistit saivat empimättä milloin tahansa kokoontua. Toisinaan olivatkin Lönnqvistin huoneet täynnä mitä vaarallisimpia aktivisteja ja jääkäreitä – silloinkin, kun santarmit retkeilyillään majailivat lähitienoilla.

Vielä on miesten sijoituspaikkana mainittava alahärmäläisten aktivistien Antti ja Nikolai Ekolan yhteisesti asuma talo, jossa sekä Saksaan-menijä että Saksasta-tulija sai varman turvapaikan. – Myöskin Kaappo Karkaus majoitti miehiä luokseen.

Kyyditsijöistä on taas mainittava maanviljelijät Antti Ekola, Kaappo Karkaus ja Kalle Orrenmaa. Karkaus oli erittäin toimelias ja pelkäämätön mies, ja Orrenmaakin kyyditsi paljon. Antti Ekola oli myös valmis, milloin vain hänen puoleensa käännyttiin. Maanviljelijä Johan Backin osaksi tuli toisinaan miesten kyyditys merenrannalle. Kyyditsijäin joukosta olemme jo maininneet neiti Brita Lönnqvistin, joka ei karttanut mitään jääkäriliikkeen hyväksi suoritettavaa työtä. Ainakin kerran hän kyyditsi neljä miestä Anders Anderssonin luo Veksalaan.

Saksaan-pyrkijäin vastaanottajana Jepuan asemalla toimi von Essenien palveluksessa oleva työmies Jukka Hautala, joka tässä tarkoituksessa talvella ja keväällä 1916 päivittäin kävi asemalla. Tavallisesti hän opasti saapuneet Lönnqvistiin, mutta jos tulijoita oli enemmän, otti hän osan omaan kotiinsa ja tarvittaessa sijoitti miehiä myös Ruoskosken myllylle. Toisinaan Hautala auttoi myös kyyditsijöitä. Hautalan tuntomerkkinä asemalla oli sivulla riippuva suomalainen ruskea matkalaukku sekä villainen punaraitainen surmansilmukkaan vedetty kaulaliina. Tämä Hautalan "univormu" joutui lopulta santarmienkin tietoon, kuten Shpalernajan-vangit saattoivat todeta.

Tärkeä etappimies oli Veksalassa asuva kalastaja Anders Andersson. Hänellä oli Laxö-nimisessä saaressa kalastusmaja, jonka vuoksi häntä tavallisesti sanottiin "Laxö-Andersiksi". Hän otti miehet huostaansa sijoittaen heidät tavallisesti vastamainittuun kalastusmajaansa ja pitäen heistä kaikin tavoin huolta. Opastuksen Merenkurkun yli Holmöhön suorittivat taas veljekset Johannes ja Anders Rådman.

Jepuan kautta kulkeneita Saksaan-menijöitä lienee yhteensä ollut noin 50 miestä. Näistä oli "Laxö-Andersin" vastaanottamia 28, C.J. von Essenin seurassa 4.III.1916 kulkeneita 6 ja reittiä Jepua–Okskangar–Dalaholm käyttäneitä 16. [Ks. Uumajan kautta kulkeneiden Saksaanmenijäin tilastoa.]

"Laxö-Andersia" viranomaiset sittemmin kovasti ahdistelivat. Toukokuun 25. p:nä 1916 kävi joukko santarmeja aina Laxössä saakka; tällöin heitä johti santarmi Mashkevitsh. Seuraavan kuun 24. p:nä tuli Monäsistä sotilaspartio Andersin kotiin Veksalaan häntä pidättämään, mutta hän pakeni ajoissa. Saman kuun 29. p:nä aikoivat Uudenkaarlepyyn poliisit saada hänet satimeensa Veksalassa, mutta pormestari Oskar Calamniuksen varoittamana Andersson silloinkin vältti vaaran. Hän pakeni Laxöhön, mistä sitten 1.VII.1916 yhdessä kahden Amerikkaan-menijän kanssa kulki tavallisella kalastusvenheellä Merenkurkun yli Holmöhön. Kun oli tyven, täytyi Andersin soutaa melkein koko matka, mitä kesti 17 1/2 tuntia.

Anders Rådmankin sai uskollisuutensa palkkioksi valtiollisen vangin osan. Hänet teljettiin Vaasan lääninvankilaan heinäkuun 30. p:nä 1916 syytettynä "tärkeiden Venäjän armeijan etujen vahingoittamista tarkoittavista rikoksellisista teoista". Helmikuun 14. p:nä 1917 Vaasan läänin kuvernööri määräsi hänet passitettavaksi Viipurin lääninvankilaan sieltä edelleen Pietariin toimitettavaksi, mutta sairauden takia Rådmania ei voitu lähettää minnekään. Näin miehemme sai olla Vaasan lääninvankilassa, kunnes hän maaliskuun 19. p:nä 1917 pääsi vapaaksi.

Uumajan etapin vilkkain toimintakausi kevättalvella 1916 käsitti oikeastaan vain helmikuun, jolloin yksin Voltin–Oravaisten reittiä myöten kulki Merenkurkun yli noin 140 Lockstedtiin-pyrkijää sekä Vaasasta ja Vöyristä yhteensä 31. Lapuan etappikeskuksen tuho 29.II.1916 lopetti samalla miesten-kuljetuksen Voltin–Oravaisten reittiä myöten. Vaasasta, Raippaluodosta ja Jepualta olivat tiet kuitenkin avoinna, niin että yksistään Vaasan läänin pohjalaisalueelta saapui Merenkurkun yli Lockstedtiin maaliskuussa vielä 80 miestä. Näistä tuli Vaasan tienoilta ja Raippaluodosta 56. Huhtikuussa saapui pataljoonaan niinikään Merenkurkun yli 19 miestä ja toukokuussa (aivan sen alussa) 9 miestä. Toukokuussa saapuneet lienevät olleet viimeiset, jotka jäitse kulkivat yli. Suurin osa heistä teki tuon matkan pääsiäispäivänä, 23.IV.1916.

Ylikulku tapahtui melkein yksinomaan hiihtäen. Hiihtomatkan pituus vaihteli 70:stä 100:aan kilometriin aukeata jääkenttää. Suomen-puoleisella rannikolla ja saaristossa sijaitsevat venäläisten vartiostot enensivät vaikeuksia, sillä matkan pituus niiden takia lisääntyi ja taipalentekoon täytyi käyttää hiihtämiselle epäedullista vuorokauden aikaa, nim. yötä, jolloin pimeys ja epätasainen jää kovasti hidastuttivat kulkua. Hiihtoon käytetty aika vaihteli 18:sta-40:ään tuntiin riippuen pääasiallisesti kelistä ja tuulen suunnasta.

Vaikka monen ylikulkijan voimat uhkasivat uupua kesken, niin toverien ja etappijääkärien huolenpito ynnä Holmöläisten avuliaisuus saivat aikaan sen, että Lockstedtiin-pyrkijöistä ei Merenkurkun jääkentällä tuhoutunut muita kuin svartöläinen Hugo Engman, joka löydettiin kuolleena noin peninkulman päässä pohjoiseen Valassaarista. Hänet haudattiin sittemmin Holmön kirkkomaahan.

Uumajan etappi avoveden aikana 1916.

Etapin toiminta muutti avoveden aikana muotoaan melkoisesti. Värväys ja miesten Lockstedtiin lähettäminen oli miltei kokonaan tyrehtynyt osaksi A.K:n antaman värväyskiellon, osaksi toimintaa kohdanneiden vaikeuksien takia. Vain verraten harvoja pyrki enää Lockstedtiin. Kuukausitaulukosta huomaamme, että esim. Vaasan läänin pohjalaisalueelta meni vuoden 1916 kesä-, heinä- ja joulukuussa yhteensä vain 15 miestä, siis viisi miestä kutakin kuukautta kohti.

Etappi oli silti hyvin tarpeellinen, jopa välttämätön. Sen välityksellä kulki edestakaisin eri tehtäviin komennettuja jääkäreitä ja muitakin aktivistisissa toimissa liikkuvia; sen kautta pääsivät kotimaassa vainotut aktivistit pakenemaan Ruotsiin; sen avulla ylläpidettiin yhteyttä kotimaassa ja ulkomailla toimivien aktivistijärjestöjen välillä j.n.e. Niinikään aseita, varsinkin pistooleja panoksineen, etappi toimitti Pohjanmaalle.

Edellisestä tiedämme, että Merenkurkku oli vapautunut jääpeitteestään heti Vapun jälkeisinä päivinä, joten yhteyden ylläpitäminen kotimaan kanssa oli siitä lähtien tapahtuva moottorivenheen avulla. Tässä tarkoituksessa ostettiin etapille Vallgrundista suurehko moottori, jolle kuuluisaa saksalaista kaappariristeilijää muistellen annettiin nimi "Emden". Se oli n. 30 jalkaa pitkä, 9-10 jalkaa leveä, kauttaaltaan katettu, valkeaksi maalattu, hidaskulkuinen (vain 7 solmuväliä), vanha ja vuotava eikä siis oikeastaan lainkaan rohkeiden merisissien työn mukainen. Mutta tämän huonon venheen kuljettajaksi saatiin ensiluokkainen mies, karski ja pelkäämätön maalahtelainen luotsi Vilhelm Nyman [kuollut syksyllä 1929], joka tunsi kaikki Merenkurkun saaristovedet. "Emdenillä" koetettiin toistaiseksi miten kuten tulla toimeen. Mutta kun se kerran oli 10 vuorokautta kateissa Suomen puolella ja kun sen silloin arveltiin jääneen sille tielleen, ilmoitti Kekoni asiasta Tukholmassa olevalle kapteeni Heldtille, joka silloin ryhtyikin toimenpiteisiin.

Jokin aika sen jälkeen kuin jääkäripataljoona keväällä 1916 oli lähtenyt Saksan itärintamalle, komennettiin jääkäri Jussi Sihvo "täydennysjoukkoon", koska pataljoonan johto oli päättänyt käyttää häntä muihin tehtäviin. Pääsiäisen aikaan 1916 komennettiin Sihvo ja jääkäri Konrad Laaksonen Berliniin, jossa he tapasivat kapteeni Heldtin ja saivat tältä ohjeet Tukholmaan matkustamiseksi. Siellä he saivat käskyn kunnostaa etapille kuuluvan "Lola" (= Lockstedter Lager = Lockstedtin leiri) -nimisen moottorivenheen, joka oli vedetty maihin Furusundin tulliaseman ja kylpypaikan läheisyyteen ja jonka kone oli purettu. Sihvo ja Laaksonen työskentelivät viikon päivät saaden venheen hyvään käyttökuntoon. Se oli 7:n metrin pituinen, puoleksi katettu sekä varustettu 15-hevosvoimaisella Penta-moottorilla. Nopeus oli 11 1/2 solmua. "Lola" oli alkujaan mahonginvärinen, mutta maalattiin sitten Uumajassa vesiharmaaksi. Tarkoituksena oli lähettää se Uumajan etapille, mutta Sihvo ja Laaksonen eivät toistaiseksi saaneet kuitenkaan mitään lähtömääräystä.

Kun Kekoni, kuten mainittu, kääntyi Heldtin puoleen, niin tämä antoi jääkäreillemme heti käskyn viedä "Lola" Uumajaan.

He päättivät ajaa tuon matkan yhtämittaa, mutta kova sumu ajoi heidät Geflen tienoilla rantaan ilman selkenemistä odottamaan. Hornslandia kohti kuljettaessa oli kova vastatuuli. Kun saavuttiin rantaan, leimahtivat bensiinikaasut kuumentuneen koneen ympärillä – Laaksosen sytyttäessä savuketta – palamaan, mutta kun tämä kylmäverisesti veti kaikki makuusäkit ja peitteet koneen päälle, niin tuli sammui. Maihinnousupaikalla oli suuri kesäinen kalastajakylä. Kylän kansakoulunopettaja otti Sihvon ja Laaksosen ystävällisesti vieraikseen kestiten heitä kaikin tavoin.

Matkaa jatkettaessa sattui erinäisiä seikkailuja. Niinpä rupesi kaksi ruotsalaista torpeedovenhettä seurailemaan "Lolaa" luullen sen miehiä vakoojiksi. Seurauksena tästä oli se, että kun he poikkesivat Hernösandiin bensiinivarastoaan täydentämään, niin heidät pidätettiin. Asia selvisi kyllä pian, mutta aiheutti kuitenkin vuorokauden pysähdyksen. Hernösandista tulivat "Lolaan" pommarit Pälsson, Allan Sandström ja Ylén sisältörikkaine kapsäkkeineen. Tapahtuipa matkalla pieni onnettomuuskin: Ylénin puhdistaessa pistooliaan se laukesi, ja kuula haavoitti Pälssonin vasemman käden sormea. Uumajaan saavuttiin heinäkuun 9. p:nä 1916.

Sihvon ja Laaksosen muista meriseikkailuista kerromme myöhemmin.

Uumajassa.

Uumajassa ollessaan etappimiehemme asuivat enimmäkseen majatalossa, Holmössä taas Karlssonien luona Byvikenissä saaden viimeksimainittujen taholta osakseen suurta ystävällisyyttä.

Uumajasta kuljettaessa seurattiin seuraavaa reittiä: Uumaja–Holmö-Gaddin majakka–Valassaaret (jotka sivuutettiin 5:n km:n päästä, saarten jäädessä vasemmalle) – Panikivensalmi (Vargin talo, salmen kaakkoisosassa) – Malskär (Johan Nygårdin talo Grännskat-nimisessä Raippaluodon niemessä) – Alskat (Koivulahden Iskmossa).

Sen jälkeen kuin Sihvo ja Laaksonen olivat saapuneet Uumajaan, tehtiin "Emdenillä" vielä yksi matka. Mukana olivat Sihvo, Laaksonen ja Nyman sekä etappijääkäri Eero ("Iisu") Manninen. Miehemme lähtivät Holmön Byvikenistä heinäkuun puolivälissä noudattaen matkallansa edellämainittua reittiä. Holmö Gaddin majakalla he odottivat illan hämärtymistä nauttien majakkamestarin ja hänen väkensä ystävällisyyttä. Kello 11:n aikaan illalla oli jo pimeähköä, kun taivas sattui olemaan pilvessä. Silloin lähdettiin suuntana ensi aluksi etelä.

Aamun sarastaessa häämötti vasemmalla Valassaarten korkea majakkatorni, ja varhain aamulla klo 4:n aikaan "Emden" saapui Panikivensalmeen, missä se piilotettiin suojaisaan lahdenpoukamaan lähelle Richard Vargin taloa. Nyman lähti Vargista tiedustelemaan tilannetta toisten jäädessä venheen luo. Vargin emäntä oli hyvin murheellinen miehensä äsken (10.VII.1916) tapahtuneen vangitsemisen johdosta, ja "Emdenin" miehet olivat myös koko lailla hämmästyksissään. Emäntä antoi heille kuitenkin ruokaa ja kahvia sekä lähti heitä opastamaan Malskäriin Johan Nygårdin taloon. Nyman näet lähti Björköhön vaimoansa tervehtimään.

Nygårdissa "Emdenin" miehistö otettiin vastaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti ja venhe piilotettiin erääseen lahteen luodolla olevan halkopinon taakse. Siellä venhettä Nygårdissa käytäessä myöhemminkin pidettiin. – Syötyään miehemme pantiin kamarin puolelle nukkumaan – isännän ja 12-vuotiaan tyttären pitäessä mahdollisten yllätysten varalta vahtia. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut paljon mitään.

Illan hämärtyessä miehemme lähtivät taas liikkeelle kulkien matalia, mutkikkaita ja paikoitellen hyvin kapeita väyliä Raippaluodon ohitse Iskmon rantaa kohti. Alskatissa he tapasivat Edvard Wikin, joka oli ohjannut sinne muutamia suomeapuhuvia Saksaan-menijöitä. Nämä otettiin "Emdeniin" ja palattiin samaa tietä Johan Nygårdin taloon, missä taas vietettiin päivä, jonka kuluessa Nyman palasi Björköstä. Illan tullen lähdettiin sisävesitse Slottskärin ja Klubbhällarnin ohi avomerelle. Sitten ajettiin suoraan Uumajaan, jonne "Emden" saapui aamupäivällä. ["Iisu" Manninen (salanimi Olsson) oli paluumatkalla jäänyt viikonpäiviksi Johan Nygårdiin. Hänen tarkoituksenaan oli saada Vaasan ja Raippaluodon välinen yhteys tehokkaammin järjestetyksi. Tehtävä oli kuitenkin hyvin vaikea, eikä Manninen aikaansaanut muutosta. Hän palasi Ruotsiin Isak Nygårdin mukana C.J. von Essenin ja Charles von Essenin kera.]

Moottorimatkoja tehtiin Suomeen avoveden aikana 1916 toistakymmentä. Saamme myöhemmin tutustua niistä muutamiin.

Moottorivenhe-etappimme viimeinen teko v. 1916 oli lokakuussa suoritettu miinanlaskuyritys. "Lolan" miehistö ja Sandvikin veljekset, joista Emil käytti salanimeä Henriksson, komennettiin tätä varten Saksaan lyhyille miinanlaskukursseille. Miinat – pienikokoisia, suuri joukko – tuotiin sitten eräässä malmia noutavassa kauppalaivassa. Malmilaivat kulkivat yleensä sisäväylää ollen aina yöllä ankkurissa. Tällaisia ankkuripaikkoja olivat Nordmalingin niemi ja Ratan. Miinat piti otettaman edellisestä ankkuripaikasta "Lolaan" ja Sandvikin veljesten suureen moottorivenheeseen. Emil Sandvik ei kuitenkaan tuonut venhettään ilmoittaen syyksi konevian. Kun "Lolaan" olisi voitu ottaa miinoista vain pieni osa ja kun sitäpaitsi oli ankara myrsky ja kova merenkäynti, täytyi yrityksestä luopua. "Lola" kyllä tapasi laivan, ja Sihvo kävi neuvottelemassa kapteenin kanssa. Seuraavana iltana miinat olisi voitu ottaa Ratanin ankkuripaikasta, mutta silloin oli vielä kovempi myrsky, joten hanke tällöinkin meni myttyyn. Laiva upotti sitten miinat mereen.

Edellisestäkin selviää, kuinka vakavalta kannalta jääkärimme ottivat Saksan avustamisen. Näin he tahtoivat herättää Saksan sotilasviranomaisissa myötämielisyyttä maatamme ja sen itsenäisyyspyrkimystä kohtaan.

Sihvo ja Laaksonen saivat tehtäväkseen kuljettaa "Lolan" Tukholmaan. Tämäkin matka oli hyvin vaivalloinen. Jo alussa oli jääesteitä, niin että venhe meni Uumajanjoessa puhki ja piti sen takia korjattaman. Sää oli myrskyistä. Kesti noin kaksi viikkoa, ennenkuin saavuttiin Tukholmaan. Sinne jäi "Lola" korjattavaksi ja tulevia kohtaloita odottamaan.

Uumajan etapin tapahtumat vuonna 1917.

Saavuttuaan Tukholmaan marraskuun puolivälissä 1916 Sihvo ja Laaksonen sijoittivat "Lolan" Lidingön Venheveistämölle talviteloille. Laaksonen sai vähän ennen joulua komennuksen Saksaan siirtyen meriesikunnan palvelukseen pommariksi. Sihvo taas komennettiin Malmöhön etappimiehen virkaa hoitamaan.

Helmikuussa 1917 Sihvo sai siirtyä takaisin Uumajaan ja sieltä edelleen Holmöhön, missä hän, kuten ennenkin, asettui asumaan Karlssoneille. Hänen tehtävänään oli yhteyden ylläpitäminen Suomeen sekä Suomesta mahdollisesti saapuvien ohjaaminen ja huoltaminen edelleen Kekonin turviin Uumajaan. Jos Merenkurkku jäätyisi, tulisi liikenne olemaan vilkasta, kuten edellisenä talvenakin; jos taas olisi avovesi, saattaisi silloin tällöin venheellä pistäytyä Suomessa. Sitäpaitsi voi Holmössä aina tavata suomalaisia hylkeenpyytäjiä ja muita liikeasioissa kulkevia sekä pysytellä näiden avulla kosketuksissa kotimaan kanssa.

Merenkurkku ei kuitenkaan sinä talvena ollut kiinteässä jäässä kuin pari päivää, kenties viikon. Jäälauttoja ajelehti Holmön ja Suomen rannikon välillä vuoroin etelään, vuoroin pohjoiseen päin. Maaliskuussa alkoi Suomesta kuulua suuria uutisia: Vallankumous! Ilo oli etappijääkärien keskuudessa luonnollisesti suuri, sillä joka tapauksessa odotettiin jotakin ratkaisevaa; ja olihan ainakin tsaarivalta, Suomen tähän asti pahin vihollinen, tuhoutunut.

Kun oli pahin kelirikon aika, joten etappikaan ei voinut mitenkään toimia, päätti Jussi Sihvo – karaistakseen itseään tulevia tehtäviä varten lähteä hylkeitä ampumaan. Seuralaisekseen hän sai Saksan yleisesikunnan tiedustelutehtävissä toimivan ja meille entuudestaan tutun pfadfinderin ja tiedustelijan maisteri J.V. Snellmanin. Miehet asettuivat erääseen pieneen kalamajaan Norrgaddeniin. Sieltä käsin he tekivät jalaksilla varustetulla pikku jollalla retkiä jääkentille hylkeitä tavoittamaan. Heidän toimintapiirinsä oli näin ollen hyvin rajoitettu, mutta lähellä olevasta majakasta he saattoivat olla puhelinyhteydessä Kekonin kanssa. Joskus miehemme pistäytyivät rautapotkureilla Uumajassakin. Suomalaisia hylkeenpyytäjiä kävi majalla silloin tällöin, mutta mitään erikoisen tärkeää ei noiden kuuden viikon aikana kuulunut eikä tapahtunut.

Huhtikuussa saapui Saksasta kymmenkunta miestä käsittävä komennuskunta Uumajaan ja sieltä edelleen Pohjois-Holmöhön pyrkien sitä tietä Suomeen. Miehillä oli erikoistehtäviä. Joukossa oli Gunnar Stenbäck, nykyinen jääkärimajuri Saure (silloin Sikanen), insinööri Jalmari Kara y.m. Enimmät heistä lienevät olleet Saksan meriesikunnan palveluksessa, päätellen siitä, ettei Uumajan etapilla ollut velvollisuuksia heidän edelleenkuljettamisekseen.

Kun jäät olivat Merenkurkusta kokonaan hävinneet, lähti eräs Munsalan-puolen mies poikineen viemään heitä Suomeen. Moottorivenheen puutteessa he yrittivät purjevenheellä olettaen ehtivänsä pimeän aikana saariston suojaan. Suomen rannikko oli kuitenkin vielä heikon jään peitossa, jota purjevenhe ei kyennyt murtamaan, mutta joka ei enää jalkamiestäkään kantanut. Yritettyään turhaan useammasta kohdasta heidän oli palattava takaisin Holmöhön. Melkoisen kovassa tuulessa ja aallokossa venhe purjehti Gaddvirralle. Läpimärkinä ja kohmettuneina pojat nousivat maalle lähellä Sihvon ja Snellmanin majapaikkaa, saivat ruokaa ja lämmintä juomaa sekä majoitettiin sitten lähellä olevaan tilavampaan kalamajaan. Muonitus ei ollut helppoa, kun jauhokauppa oli Ruotsissakin säännöstelty. Majakkamestarilta sai sentään ostaa runsaasti perunoita ja tuoretta kalaa.

Nyman ilmestyi pian sen jälkeen Holmöhön. Hän oli päättänyt luopua Ruotsinmatkoista ja asettua asumaan kotiinsa Björköhön. Hän oli nyt vain noutamassa moottorivenhettään, joka oli Holmön Byvikenissä. Luonnollisesti hän tuli Uumajaan asti tehdäkseen selkoa matkoistaan. Sihvo ja Snellman olivat myös palanneet hylkeenpyyntiretkeltään, ja osa äskenmainituista komennetuista oli niinikään tullut Uumajaan.

Sihvo päätti lähteä Nymanin kanssa Suomeen tutustuakseen sikäläiseen tilanteeseen. Mukana seurasivat myöskin komennuksella-olijat, osa moottorivenheessä, osa purjevenheessä, jota moottori hinasi. Aamun sarastaessa venheet laskivat Storkallanin rantaan ja sieltä saaristoon, jonka väyliä vieläkin paikka paikoin peitti hauras jää.

Karan, Sikasen (Saure) ja Stenbäckin Nyman ja Sihvo veivät Iskmon niemelle, vastapäätä Raippaluotoa; loput komennetuista kuljetti aikaisemmin mainittu munsalalainen kalastaja jonnekin muuanne.

Saatettuaan Sihvon Vargin taloon Panikiven luo Nyman lähti kotiinsa aikoen, kuten sanottu, asettua viettämään rauhallisen kansalaisen elämää pienessä majassaan. Sihvo taas osti Vargilta purjeilla varustetun kalastajavenheen päättäen levättyään purjehtia takaisin Ruotsiin. Nämä suunnitelmat menivät kuitenkin myttyyn.

Nukkuessaan seuraavana yönä Vargin peräkamarissa Sihvo heräsi siihen, että joku naputti ikkunaan. Se oli Nyman. Hänen luokseen oli etappitietä Vaasasta lähetetty mies ja nainen, jotka pyrkivät Ruotsiin. Kävi selville, että kysymyksessä oli eräs suomalaista syntyperää oleva Venäjän väessä palvellut kapteeni, joka pyrki pakoon entisten alaistensa vihaa ja murhanhimoa. Sihvo tarjoutui ottamaan pakolaiset mukaansa arvellen, että jos heidät kerran oli Vaasasta etappitietä lähetetty Nymanin luo, niin eivät he luultavasti olleet ainakaan kaikkein pahimpia. Sitäpaitsi he puhuivat sekä suomea että ruotsia. Pakolaiset eivät kuitenkaan luottaneet Sihvon purjevenhekyytiin, vaan vaativat Nymania viemään heidät moottorillaan. Lopulta tämä suostuikin, määräten maksuksi 1,000 markkaa. Sihvokin tällöin luopui purjehdusaikeistaan ja seurasi toisten mukana Uumajaan.

Kuten muistamme, oli "Lola"- viety talveksi Tukholmaan. Kun sitä nyt taas alettiin tarvita, matkusti Sihvo sitä kunnostamaan, ja Kekonin piti tulla perässä. Kaikki olisi kaiketi järjestynyt, ellei Lidingön venheveistämö, jonne "Lola" oli viety talveksi, olisi tavattomasti viivytellyt. Korjauksia johtavan insinöörin puheesta päättäen tämä oli aivan tahallista. Eikä venhe lopulta tullut lainkaan täysin kuntoon; sen moottoriakaan ei saatu kunnolla käyntiin. Tällöin Sihvo päätti lähettää venheen eräässä laivassa rahtitavarana Uumajaan arvellen voitavan sen koneen korjata sielläkin. Mutta venheveistämön epätäsmällisyyden ja haluttomuuden takia tästäkään ei tullut mitään. "Lola" näet myöhästyi laivasta.

Kekoni oli tällä välin saapunut jo Tukholmaan, ja miehet aikoivat kaikesta huolimatta korjauttaa "Lolan" koneen, hankkia jollakin tavalla polttoainetta ja suoriutua matkaan. Mutta sitten tapahtui jotakin, joka pakotti luopumaan "Lotasta" ainiaaksi.

Erään T.T. Pusan ilmiannosta Sihvo ja kohta sen jälkeen myös Kekoni pidätettiin. Laaksostakin, joka tällöin toimi meriesikunnan palveluksessa, etsittiin, mutta häntä ei löydetty. Pusa oli paljastanut pommarien puuhat niin laajalti kuin tiesi ja siinä sivussa ilmiantanut Laaksosen ja Sihvon räjähdysaineiden kuljettamisesta Suomeen. Tämän oli muka pitänyt tapahtua Luulajasta käsin. Oli kuitenkin todistettavissa, ettei "Lola" enempää kuin sen kuljettajatkaan olleet edes käyneet Luulajassa. Kun siis ilmianto jo heti alussa onnahti pahasti, niin viikon istuttuaan pidätetyt pääsivät vapauteen.

[Kun Pusa oli ilmiantanut eräitä Ruotsissa ja Norjassa liikkuvia pommareita – jolloin Norjassa tavatut heti oli vangittu – niin Ruotsin sosialistien johtaja Hjalmar Branting, joka tällöin sattui olemaan käymässä Kristianiassa, kirjoitti "Socialdemokrateniin" artikkelin, jossa moitti Ruotsin silloista oikeistohallitusta leväperäisyydestä sekä erinäisten suomalaisten vehkeilijäin suosimisesta; esimerkkinä tällaisista hän nimesi Kekonin. Sisäministeri Murreyn käskystä Kekoni ja Sihvo tällöin pidätettiin. Heidän puuhiaan tutkiessaan etsivät saivat kuitenkin Uumajan viranomaisilta pidätetyistä niin edullisen lausunnon, että nämä monin anteeksipyynnöin vapautettiin. Sen lisäksi ministeri julkaisi Brantingin hyökkäyksen johdosta vastineen selittäen, että Ruotsin oli annettava turvaa sellaisille suomalaisille, jotka eivät voineet palata isänmaahansa ja joiden toiminta Ruotsissa ei ollut lainvastaista.]

Pusa oli sillä aikaa karkoitettu maasta ja mennyt Norjaan. Rautenfels (Walter von Gerich) [Ks. "Routaa ja rautaa II", ja "Routaa ja rautaa IV"] oli saanut palata Saksaan, ja jotkut Norjassa toimineet pommarit joutuivat vankeuteen.

"Lola"-jutusta kehittyi oikea hälytapaus. Tukholman lehdet, varsinkin vasemmistoon kuuluvat, julkaisivat päivittäin etusivun täyttäviä arveluttaan lihavin otsakkein. "Lolan" kuviakaan ei puuttunut, ja "Josi Sihvo" mainittiin sen omistajana ja päärikollisena. Lehdillä oli omat Sherlock Holmesinsa asiaa seuraamassa siitä päätellen, että Kekonin ja Sihvon vapauduttua poliisikamarista heidän päivittäiset liikkumisensa eräissä lehdissä tarkoin noteerattiin. "Lolan" viemisestä Uumajaan oli näin ollen luovuttava. Se jäi Mälarille Tukholmassa asuvien suomalaisperheiden haltuun.

Palattuaan Uumajaan Kekoni ja Sihvo ryhtyivät hankkimaan uutta venhettä. Sen tuli olla suomalaista saaristolaismallia, ettei sen ulkomuoto herättäisi huomiota. Heidän onnistuikin saada halvalla noin 24 jalkaa pitkä saaristolaisvenhe, jossa ei ollut konetta eikä purjeita. Hankittuaan siihen verraten vahvan käytetyn autokoneen ja kaksi purjetta he panivat sen nopeasti lähtökuntoon.

Ensimmäisessä tulliselvittelyssä venhe sai historiallisen nimen "Merrimac". [Venhe oli peräisin Merimaskusta. Sen kylkeen oli venäläisin kirjaimin tuherrettu sana Merimasku. Kun se Ruotsissa merkittiin luetteloihin, tavaili asianomainen virkamies tuota nimeä: "Merri-, Merri-, Merrimak". Muistaen Amerikan Yhdysvaltain orjasodan aikaisen kuuluisan panssaroidun laivan "Merrimacin" Kekoni tällöin lausui: "No olkoon sitten Merrimac". Näin sai venhe nimensä.] Se ei ollut yhtä nopeakulkuinen kuin "Lola" parhaina päivinään, mutta kuitenkin huomattavasti vauhdikkaampi kuin tavalliset saaristolaisvenheet. Merikelpoisuudessa se voitti "Lolan", sillä se nousi tätä paremmin aalloille. Sen potkuri ei välittänyt pienistä kolauksista, kun taas "Lolan" potkurin – siinä kun ei ollut kalarautaa – jokainen kohdalle sattunut tukki tai kivi uhkasi särkeä. Ulkomuodoltaan venheet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. "Merrimacin" tervattuja kylkiä ei ehditty voidella. Sen uudet, maalaamattomat ja tervaamattomat lisälaidat antoivat sille erittäin sekavan yleisleiman. Voi hyvin sanoa, että se kaikista sinä kesänä Uumajassa käyneistä suomalaisvenheistä oli resuisimman näköinen.

Ensimmäinen matka "Merrimacilla" Suomeen tehtiin kesäkuussa 1917. Jääkäri Paul H. Henrichsson (salanimi "Mata") seurasi mukana. Hän jäikin Suomeen – palaamatta enää ennen vapaussodan alkua Saksaan – toimien Viipurin seuduilla. Olosuhteet maassa olivat parantuneet jo siinä määrin, että Henrichsson saattoi matkustaa Björköstä matkustajalaivassa Vaasaan. Sitä ennen hän luonnollisesti sai tilanteeseen soveltuvan passin. Täysin vaaratonta se luonnollisesti ei kyllä vieläkään ollut.

Yhteys Suomeen oli siis taas saatu aikaan. Hovioikeudenasessori Harald Boucht Vaasasta tuli Vargille saakka vastaan, ja joka matkalla Sihvo ja Kekoni tapaisivat hänet joko Richard Vargin tai Johannes Nygårdin luona tai Alskatissa (Jungsundissa) J.E. Backin luona.

Kesän 1917 toiminta rajoittui pääasiassa yksinäisten komennuksella olijain kyyditsemiseen, Ruotsiin paenneiden aktivistien saattamiseen Suomen puolelle, aseiden ja kirjeiden kuljettamiseen sekä aselaiva "Equityn" vastaanoton järjestelyihin. Kesä oli joka tapauksessa toimintarikasta, eikä jännittäviä tilanteitakaan puuttunut.

Myöhemmin kesällä matkustivat Helsinkiin komennettuina Jussi Laiti (nyk. everstiluutnantti), Gunnar v. Hertzen (nyk. jääkärimajuri ja lääketiet. tohtori) ja Oiva Olenius (nyk. jääkärieversti) tätä tietä. Eräällä matkalla syyskesällä oli mukana myös Ragnar Heikel-vainaja. Silloin pistäydyttiin Vaasassa asti. Heikel kävi tervehtimässä isäänsä, Vaasan läänin-maaherraa, Kekoni oli yötä sisarensa luona Mustasaaren pappilassa ja Sihvo herrasväki Bouchtin luona.

Edellisestä lienee käynyt selville, että "Merrimacin" miehistönä toimivat Sihvo ja Kekoni. Jääkärit Laaksonen ja Aarne Slöör sekä Wikin ja Vesterön veljekset toimivat taas erikseen omilla tahoillaan, toiset (Laaksonen ja Slöör) Saksan meriesikunnan laskuun ja toiset osittain omaan laskuunsa, kuljettaen Ruotsiin liinöljyä, petroolia, bensiiniä, autokumeja, polkupyöränkumeja, tinaharkkoja j.n.e. Tämmöisillä tavaroilla oli Ruotsissa niin suuri kysyntä, että voi saada suunnilleen kymmenkertaisen hinnan suoraan venheessä Uumajan rannassa. Kiinnijoutumisen vaara oli tietenkin olemassa, mutta ihmisethän yleensä uskaltavat rahasta enemmän kuin luullaankaan.

Kekoni ei ollut ennestään ammatiltaan merimies, mutta hän tottui pian moottorivenheessä suoritettaviin tehtäviin. Merenkurkku oli edelleenkin ylitettävä vuorokauden pimeimpänä aikana, sillä venäläisillä oli tähystäjänsä ja melkoisen nopeasti kulkevat vartiovenheensä Valassaarilla ja muilla majakoilla. Joskus puhkesi myrsky venheen ollessa öisellä merellä. Silloin oli pidettävä silmät auki, sillä rannikko Suomen puolella samoinkuin Holmönkin eteläosan ympärillä oli täynnä matalikkoja, ja rantaan pääsy oli siis vaikeata. Salakuljettajavenheistä pari kärsikin haaksirikon, vaikk'ei ihmishenkiä tainnut hukkua. Toinen venheistä oli pysynyt pinnalla öljylastinsa varassa.

Syyskesällä kuljetettiin Suomeen pommeja ja aseita, sikäli kuin niitä saatiin tulemaan Ruotsin läpi Uumajaan. Kaikki etelästä, s.o. Tukholmasta saapuvat toivat niitä matkatavaroittensa mukana. Tukholmaan ne oli tuotu Saksan meriesikunnan välityksellä ja ne oli varastoitu erään saksalaisen kivihiomon kellarikerrokseen, mistä Suomeenkuljettajat saivat niitä ilmaiseksi.

Aseiden tuomista suuremmalla aluksella Suomen rannikolle suunniteltiin samoihin aikoihin. Uumajan etapissa toimivien henkilöiden huoleksi jäi niiden vastaanoton käytännöllisen puolen järjestäminen. Sitä varten lähetettiin raippaluotolainen luotsi Karl Rönnholm Trelleborgin-Sassnitzin kautta Saksaan sen jälkeen kuin laivan purkauspaikka oli määrätty. Harald Boucht oli lähettänyt hänet ensin Uumajaan, missä hänen kanssaan sovittiin eräistä yrityksen yksityiskohdista. Sen jälkeen hän matkusti edelleen.

"Merrimacin" viimeinen matka.

Jotta Saksasta käsin voitaisiin lähettää aselaivan saapumisaikaa sekä muita seikkoja koskevia tiedoituksia, toi nykyinen jääkärieverstiluutnantti Stenholm eräänä päivänä Uumajaan radiovastaanottokojeet. Ne piti vietämän Vaasaan. "Merrimacilla", joka lokakuun alussa 1917 lähti seikkailurikkaalle matkallensa, oli sillä kerralla jokseenkin kallisarvoinen lasti: radiokone, koulutettu radiomies (Stenholm), viisikymmentä isoa mauserpistoolia, koko joukko niiden panoksia ynnä pienempää tavaraa. Kun Ruotsin viranomaiset näihin aikoihin, kuten sanottu, noudattivat puolueettomuuden periaatetta ainakin suomalaisiin nähden hyvin ankarasti, oli moisen lastin kuljettaminen sangen uhanalaista puuhaa, jonka ilmituleminen varmasti olisi tuottanut "Merrimacin" kuljettajille ikävyyksiä. Maisteri V. Puhakka oli vast'ikään karkoitettu Saksaan, samoin Aarne Sihvo, Herman Stenberg ja monet muut.

Kekoni sai viime tingassa Tukholmasta määräyksen jäädä Uumajaan eikä siis voinut tulla mukaan, mutta hänen sijastaan lähti metsänhoitaja Antti Huovinen, joka joulukuun alussa 1916 oli tullut pakolaisena Ruotsiin ja oleskeli tällöin Uumajassa. Venheessä oli vielä pankinjohtaja Vilhelm von Essen, joka oli päättänyt palata kotiseudulleen.

Tullitarkastus suoritettiin Uumajan rannassa illansuussa. Joella, noin pari kilometriä alempana, oli eräs nuorukainen, Uumajassa asuvan maalarin aikamies-poika, odottamassa "Merrimacia" soutuvenheineen, joka oli täynnä tavaraa. Ne siirrettiin pimeässä "Merrimaciin", ja sen jälkeen moottorivenhe jatkoi matkaansa Holmsundin kautta merelle. Yö oli sysimusta, satoi ja puhalsi navakka etelätuuli. Aallokko oli melkoinen. Kun venhe oli raskaassa lastissa, katsoi Sihvo viisaimmaksi kääntyä säätä pitämään lähimmälle Badstuskär-nimiselle luodolle, missä tiesi olevan kalasaunan.

Tuuli tyyntyi keskiyöllä, mutta sitä seurasi hyvin sakea sumu. Kalasaunassa oli ruotsalaisia kalastajia, mutta suomalaisetkin saivat sen verran tilaa, että voivat paneutua pitkäkseen lattialle.

Kello kuudelta Sihvo meni alas rantaan venhettä katsomaan. Sumu ei ollut vielä vähääkään hälvennyt. Mutta "Merrimacin" vieressä laiturilla seisoi kaksi tullimiestä, jotka vaativat, että venhe lasteineen oli vietävä tullikutterin luo, joka oli noin kilometrin päässä ankkurissa. Tuntien tullimiehet ennestään sopuisiksi miehiksi Sihvo koetti neuvotella heidän kanssaan ja loppujen lopuksi heitä lahjoakin, mutta kaikki oli turhaa. Luottaen siihen, että kutterin päällikkö, joka tavallisissa oloissa oli mukava setä, suhtautuisi asiaan ymmärtämyksellisesti, hän toisen tullimiehen kanssa lähti kutterille. Sieltä tuli tullipäällysmies mukaan "Merrimacin" luo, mutta hän oli yhtä lahjomaton kuin toisetkin tiukaten, että venhe oli kuin olikin vietävä tullikutterin luo ja edelleen Uumajaan.

Tämä oli koko etappitoiminnan aikana ensimmäinen kerta, jolloin ruotsalaiset tullimiehet sekaantuivat suomalaisten asioihin – ja myöskin viimeinen.

Kun "Merrimacin" piti lähteä liikkeelle – sen kone oli jo käynnissä ja tullimiehet olivat juuri astumaisillaan siihen – ilmestyi näkyviin neljä parabellum-pistoolia suut suunnattuina tullimiesparkoja kohti; ja Stenholm käski ankaralla äänellä heidän pysyä laiturilla. Sihvo ohjasi venheen ulos merelle, jonka sumuverhoon se pian katosi. Liikkumattomina kuin kuvapatsaat seisoivat tullimiehet kädet ylhäällä katsellen "Merrimacin" nopeata menoa.

Joko oli joku kalastajista käynyt tullikutteriin ilmiantamassa etappimiesten luodolla olon ja venheen lastin laadun, tahi sitten olivat vartiat saaneet erikoisia ohjeita ylempää. Joka tapauksessa tämä oli ennenkuulumatonta.

Tullimiehet olivat sitten kiiruhtaneet kutterilleen ja edelleen Holmsundiin, missä, kertoman mukaan, kutterin päällikkö oli hälyttänyt jonkin sotalaitoksen aluksista ajamaan "Merrimacia" takaa. Samoin oli Gaddin majakalle annettu määräys ampua pakenevaa venhettä tykillä, jos se sattuisi näköpiiriin.

"Merrimacin" kone kävi onneksi hyvin, ja päästyään sumuseinän sisään venhe suuntasi kulkunsa suoraan Storkallania kohti. Sumupilvi haihtui kuitenkin hyvin pian, mutta mitään ei tapahtunut, ennenkuin Klubbhällarnin pohjoispuolella. Silloin kiikarilla huomattiin, että "Merrimacin" vanaveteen ilmestyi Valassaarilta päin tuleva venäläinen vartioalus. [Tavallisesti Valassaaret sivuutettiin öiseen aikaan, mutta tällöin miestemme oli Ruotsissa tapahtuneen rettelön takia pakko kulkea niiden ohi päivällä.] Kiinnittääkseen huomiota puoleensa se alkoi heti ampua. Luodit löivät veteen "Merrimacin" molemmin puolin ja jotkut suhahtelivat miesten päitten yli, mutta venheeseen tai siinä olijoihin ei sattunut onneksi yksikään. Syntyi tavaton kilpa-ajo, mutta pian saattoi huomata, että välimatka "Merrimacin" ja venäläisten venheen välillä lyheni nopeasti.

Oli jäljellä kaksi vaihtoehtoa: Joko oli ryhdyttävä taisteluun tahi yritettävä päästä melko lähellä vasemmalla olevan mutkikkaan, matalan ja kivikkoisen, mutta tuntemattoman salmen kautta pakoon. Vilhelm von Essen ehdotti tulen avaamista, mutta Sihvo ja Stenholm olivat sitä mieltä, että jos ilman tulta päästäisiin takaa-ajajista eroon, olisi se asialle eduksi. Jos näet venäläiset saataisiin jäämään siihen uskoon, että kysymyksessä oli vain viaton salakuljettajavenhe, niin se ei aiheuttaisi vartioinnin tehostamista saaristossa, mikä taas varmasti tulisi tapahtumaan, jos ryhdyttäisiin ilmitaisteluun. Jos sitävastoin "Merrimac" tarttuisi salmessa kiinni, olisi ehdottomasti avattava tuli. Ja kun venhe oli täynnä suuria mauserpistooleita, joiden ampumateho ja tulinopeus on melkoinen, niin todennäköisesti tuliylivoima olisi ollutkin "Merrimacin" puolella.

Välimatka lyheni kuitenkin huomattavasti, ennenkuin "Merrimac" pääsi saaren suojaan. Salmi mutkitteli, ja kuin ihmeen kautta onnistui merisissien moottorivenheen päästä sen läpi. Vilhelm von Essen tähysti keulassa väylää, ja Sihvo piti perää. Venhe iski jo kerran tai kahdesti kiveen, mutta kovassa vauhdissa se luisui taas veteen.

Kun päästiin seuraavaan matalaan salmeen, ilmestyi venäläisten venhe näkyviin huiskuttaen kovasti lipullaan. Samassa se alkoi ampua. Etäisyys lienee ollut arviolta 300-400 metriä.

Yht'äkkiä vihollinen törmäsi kivelle. Sieltä suunnattiin tällöin yhä kiivaampi tuli "Merrimacia" kohti, mutta tämä katosi pian lähimmän saaren taa.

"Merrimacin" suunta oli ennen takaa-ajoa ollut Panikivensalmeen, mutta nyt se joutui Slottskärin pohjoispuolelle. Irroittauduttuaan kunnollisesti takaa-ajajistaan miehet ohjasivat venheen erääseen lahteen, joka oli väylältä syrjässä. Siellä koko lasti kannettiin maihin ja piilotettiin huolellisesti. Pimeän tullen vietiin venhe soutaen, ilman lastia Panikiveen, ja miehemme olivat Vargissa yötä.

Seuraavana päivänä venäläiset tutkivat huolellisesti kaikki Björkön moottorivenheet, nähtävästi etsien luodinreikiä. Kun he eivät niitä löytäneet, takavarikoivat he varmuuden vuoksi Nymanin moottorivenheen. Kaikeksi onneksi ei Nyman itse ollut tällöin saapuvilla. Takavarikointi ei häirinnyt Nymanin toimintaa, sillä hänellä oli toinenkin, voimakkaalla Benz-moottorilla varustettu moottorivenhe piilotettuna.

Stenholm ja radiokone toimitettiin seuraavana päivänä Vaasaan, missä se pantiin hovioikeudenneuvos Aleksander Grönroosin Vaskiluodolla olevan huvilan erääseen komeroon. Vilhelm von Essen, Antti Huovinen ja Jussi Sihvo lähtivät aselastin kanssa Uuttakaarlepyytä kohti. Piilotettuaan aseet Munsalan Gräsön saarella olevaan kirkkoherra Gustaf von Essenin huvilaan [Sieltä ne vietiin muutaman päivän perästä Jepuan Kiitolaan] Huovinen ja Sihvo palasivat, levättyään ensin yön Munsalan pappilassa ja toisen "Laxö Andersin" luona, Vesteröhön, joka oli määrätty aselaiva "Equityn" ensimmäiseksi purkauspaikaksi. Matkalla heiltä särkyi moottori. Seurauksena oli, että he jäivät päivän koittaessa laivaväylälle, missä tullialus "Suomi" lyhyen takaa-ajon jälkeen heidät pidätti [Jussi Sihvo on tästä hauskasti kertonut kirjasessa "Leikkiä sodassa" ("Tullitarkastus".)] heidän koettaessaan paeta purjeiden avulla. Kun heillä henkilökohtaisia aseita lukuunottamatta ei kuitenkaan ollut venheessään mitään, pääsivät he vapaiksi venheineen ja aseineen, evästyksenään vanhan kapteenin varoitus, että oli pysyteltävä syrjässä väylältä, sillä siellä liikkui myöskin venäläisten vartiovenheitä!

Tähän päättyi Uumajan etapin maineikas tarina. Suomen puolelle tulleet "Merrimacin" miehet ottivat tarmokkaasti osaa aselaiva "Equityn" vastaanottoon [Aiomme eri kirjasena julkaista aselaiva "Equityn" molempien retkien vaiheet. K.A.W:s.] ja sen lastin purkamiseen Vesterön saarelle. Uumajan etapin johtajan Heikki Kekonin osaksi taas jäi "pesänselvitys" Uumajassa.

Moninaista, vaaroista ja seikkailuista rikasta toimintaa oli Uumajan etapin työkausi vuonna 1917. Kymmenisen kertaa liikkuivat "Merrimacin" rohkeat merisissit tuona vuonna Suomen puolella koettaen parhaansa mukaan ylläpitää yhteyttä kotimaan ja sen ulkomailla, varsinkin Ruotsissa oleskelevien aktivistien välillä.

Kaikki viittasi vuoden 1917 lopulla siihen, että suuren ratkaisun hetki lähestyi.

Uumajan etappia ynnä koko Pohjanmaata koskevaa jääkäritilastoa.

Aikaisemmissa teoksissamme olemme kunkin etapin kohdalla koettaneet laatia jonkinmoista tilastoa ylisaatetuista jääkäreistä, hyvin kuitenkin tietäen, että esittämämme luvut eivät perustu mihinkään kirjanpitoon, vaan että ne ovat arviolukuja. Siinä olemme kuitenkin yhä enemmän varmistuneet, että Tornion ja Kemin etappia koskeva tilasto kaiken todennäköisyyden mukaan pitänee paikkansa.

Mutta mitä tulee Uumajan etapin kautta kulkeneiden miesten ennakkoarvioon, on myönnettävä, että aikaisemmin otaksuttu määrä, 250 miestä (avoveden aikana ja jäitse) on liian alhainen. Jepuan–Okskangarin–Vesterön kautta kulkeneista emme voi tehdä edes todennäköisyysarviota, kun emme ole saaneet tietoomme, montako kertaa miehiä on Jepualta Okskangarin kautta saatettu, emmekä myöskään tunne ainoatakaan sellaista, joka olisi tätä tietä käyttänyt. Meille on kyllä tiedoitettu, että miehiä olisi kysymyksessäolevaa tietä mennyt yhtä paljon kuin Laxönkin kautta, siis kolmisenkymmentä, mutta kun meillä ei toistaiseksi ole mitään keinoja tämän luvun likimääräiseksikään tarkistamiseksi, niin suotakoon meille anteeksi, että uskallamme olettaa miehiä kulkeneen Jepuan–Okskangarin kautta vain 16. Näin saamme Uumajan kautta kulkeneiden kokonaissummaksi tuon varsin kunnioitettavan tasaluvun 350.

Jos Uumajan etappia koskeva laskelmamme pitää paikkansa, niin meillä ei ole muuta neuvoa kuin tinkiä Kajaanin, Oulun ynnä Tervolan–Muurolan teiden osalle arvioiduista 600:sta miehestä pois 100.

Uumajan etapin välityksellä kulkeneet miehet jakautunevat seuraavasti:

    Avoveden aikana 1915 viety:

    Vaasasta                   11
    Kokkolasta                 16
    Pietarsaaresta (arviolta)  13

                      Yhteensä 40


    Talvella 1916 Merenkurkun yli viety:

    Voltin–Oravaisten reittiä                     140
    Jepuan–Laxöri–Munsalan kautta                 34
    Jepuan–Okskangarin-Vesterön kautta (arviolta)  16
    Vaasasta ja merenrantapitäjistä                122

                                          Yhteensä 312

[Vaasan ja merenrantapitäjien miehet kulkivat enimmäkseen omia teitään käyttämättä yhtä vähän Voltin–Oravaisten kuin Jepuankaan reittejä. Ottaen huomioon Vaasan läänin pohjalaisalueelta helmikuusta 1916 saakka kuukausittain Lockstedtiin saapuneet miehet saamme kuukausitaulukon mukaan seuraavan laskelman: Vaasa 40 miestä, Mustasaari 13, Koivulahti 5, Oravainen 3, Munsala l, Maksamaa 3, Kruunupyy 2, Raippaluoto 26, Sulva 6, Vöyri 21; – Toholampi 1 (marraskuussa 1916) ja Veteli 1 (tammikuussa 1918). Siis yhteensä 122 miestä..]

Siis Uumajan etapin välityksellä lienee kulkenut tasaluvuin noin 350 miestä.

Jääkäripataljoonaan saapuneiden miesten yleistä tilastoa:

    Pfadfindereitä                           150 miestä
    Merimiehiä Saksasta y.m. ja muita teitä
      saapuneita                             100   "
    Tornion kautta välittömästi              100   "
    Kemin kautta (myöskin myöhempi vaihe
      50 m. lukuunotettuna)                  800   "
    Kajaanin, Oulun, Tervolan ja
      Muurolan kautta                        500   "
    Uumajan kautta                           350   "

                                  Yhteensä  2000 miestä

Pohjalais-tilastoa:

Vaasan lääniin kuuluvalta Keski- ja Etelä-Pohjanmaalta lähteneet jääkärit.

                                          Lockstedtiin   Myö. palanneet,
                                           saapuneet     siv. joutuneet,
                                                         poisjääneet

    Kaupungeista (Kokkola, Kristiinankaupunki,
      Pietarsaari, Uusikaarlepyy ja Vaasa)      128            34
    Etelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä 208            56
    Ruotsinkielisistä pitäjistä                 117            44
    Keski-Pohjanmaan pitäjistä                   13             5
                                       Yhteensä 466           139

Oulun läänistä lähteneet jääkärit.

                                          Lockstedtiin   Myö. palanneet,
                                           saapuneet     siv. joutuneet,
                                                         poisjääneet


    Tornio ja Alatornio                         51            25
    Kemi ja sen ympäristö                       45            16
    Oulu ja sen ympäristö                       85            31
    Oulun värväyspiirin pitäjät                 89            38
    Pohjoisen rajaseudun pitäjät                44            15
    Kainuu                                      28             7
                                      Yhteensä 342           132

Lockstedtiin saapuneista itsenäisyystaisteluumme osallistuneista jääkäreistä oli pohjalaisia:

                        Lockstedtiin Myöhemmin  Itsenäisyystaisteluun
                        saapuneet    palanneet, osallistuneet (tähän
                                     siviiliin  luettuna myös Saksassa
                                     joutuneet  kaatuneet ja kuolleet)
                                     ja pois                                                 

    Etelä- ja  Keski-
    Pohjanmaalta           466          139          327
    Oulun läänistä         342          132          210
        Yhteensä           808          271          537

Pohjalaistilastoa:

    Vaasanlääni ja            Etelä-Pohj. Etelä- ja    Keski-Pohj.
    Etelä- ja Keski-  Kaupun- suomenkiel  Keski-Pohj.  suomenkiel.
    Pohjanmaan pit.   geista  pitäjistä   ruotsinkiel.  pitäjistä

    Virkamiehiä         1         4            6            -
    Ylioppilaita        7         4            4            2 
    Koululaisia        10         5            -            2
    Liikemiehiä        33         7            7            1
    Maanviljelijöitä    3        71           42            2 
    Teknikoita         24         4            2            -
    Ammattityömiehiä   27        24           18            1
    Merimiehiä          1         1            1            -
    Työmiehiä          21        84           30            5
    Toimi tuntematon    1         4            7            -
    Yhteensä          128       208          117           13   466

Toimen mukaan jakautuvat Oulun läänistä Lockstedtiin saapuneet miehet:

[Koska "Routaa ja rautaa I-V:ssä" käsitellään koko Pohjan- maan jääkäriliikkeen-aikaisessa itsenäisyystoiminnassa suorittamaa työosuutta, olemme katsoneet olevan paikallaan esittää myös Oulun läänin pohjalaisia koskevat taulukot.]

    Oulun läänin      Tornio   Ke-  Oulu- Oulun  Pohj.  Kajaani
    kaupungeissa      ja sen   mis-  stä  värv.  raja-   ja sen
    ja värväys-       ympäris- tä         piiri  seudun  värv.
    piireissä         töstä                      pitäj.  piiri


    Virkamiehiä         -      1     6      2      2      -     
    Ylioppilaita        2      2    14      5      2      1    
    Koululaisia         2      1     4      4      -      3    
    Liikemiehiä         4      4    10      3      -      3     
    Maanviljelijöitä   15      3     6     16      1      7     
    Teknikoita          3      -     1      5      -      2     
    Ammattityömiehiä    9      9    16     10      4      3
    Merimiehiä          2      3     5      5      1      2
    Työmiehiä          11     18     21    35     30      7
    Toimi tuntematon    3      4     2      4      4      -
    Yhteensä           51     45    85     89     44     28   342

Toimen mukaan jakautuvat koko Pohjanmaalta läänistä Lockstedtiin saapuneet miehet:

    Lockstedtiin          Etelä ja Keski-
    saapuneet miehet      Pohjanmaa        Oulun läänistä

    Virkamiehiä                11              11
    Ylioppilaita               17              26
    Koululaisia                17              14
    Liikemiehiä                48              24
    Maanviljelijöitä          118              48
    Teknikoita                 30              11
    Ammattityömiehiä           70              51
    Merimiehiä                  3              18
    Työmiehiä                 140             122
    Toimi tuntematon           12              17
           Yhteensä           466             342       808

Edelläolevat taulukot puhuvat selvää kieltä. Jollemme voikaan sanoa juuri niin, että joka toinen jääkäripataljoonaan saapunut mies oli pohjalainen, niin ainakin pitää paikkansa, että pohjalaisia oli pataljoonan miehistön koko määrästä 40.4 %.

Kun sitten otetaan huomioon, että koko Vaasan läänissä kotiseudullaan olleen suomenkielisen väestön lukumäärä v. 1920 nousi 346.654 henkeen ja ruotsinkielisen väestön 109.341:een (siis ei täyteen kolmanteen osaan suomenkielisestä väestöstä) ja että – jos nim. kaupungeista Lockstedtiin saapuneista 128:sta miehestä puolet oletetaan olleen suomenkielisiä – ruotsinkielisten Lockstedtiin saapuneiden määrä nousi 181:een suomenkielisten lukumäärän ollessa 285, niin Vaasan läänin ruotsinkielisiä jääkäreitä oli suhteellisesti paljon enemmän kuin suomenkielisiä. Jos taas otetaan huomioon, että Vaasan lääniin kuuluva suomenkielinen Keski-Pohjanmaa lähetti jääkäreitä verraten vähän – vain 13 – niin ruotsinkielisten jääkärien korkea suhdeluku pienenee jossakin määrin Etelä-Pohjanmaan suomenkielisten hyväksi, mutta sittenkin on ruotsinkielisten suhdeluku koko lailla suurempi.

Tämän, numeroiden osoittaman jalon kilpailun ei sinänsä tarvitse merkitä suuriakaan, niinkuin ei senkään, että Suomen muut maakunnat lähettivät poikiansa Lockstedtiin suhteellisesti paljon vähemmän kuin Pohjanmaa. Pääasia on, että tämä kaksituhantinen valiojoukko isänmaan parhaita poikia kaikkensa uhraten pääsi Suomen taistelulippua Saksan sotakentillä niin korkealle kohottamaan, että Saksan ylimmän sodanjohdon, varsinkin kenraalien Ludendorffin ja Hindenburgin huomio, tosin Saksan etua silmälläpitäen, mutta samalla ottaen varteen Suomen avun tarpeen, keskellä raskaimman taistelun pauhua kääntyi syrjäisen Suomen hankiin ja sen pienen, mutta elinvoimaisen kansan itsenäisyyskamppailuun – länsivaltojen tuskin tietäessä, että sellaista maata kuin Suomi oli olemassakaan, ja edustajillemme selittäessä, ettei heillä ollut aikaa eikä tilaisuutta Suomea auttaa.

Saksan omat suunnitelmat uuden itärintaman synnyn ehkäisemiseksi ja Suomen itsenäisyystaistelu soveltuivat hyvin yhteen. Mutta tämän suuren hankkeen herättäjänä ja lietsojana oli juuri jääkäripataljoona, jonka riveissä Pohjanmaan-pojat täyttivät niin huomattavan osan.

Silmäillessämme viimeistä taulukkoa, jossa Pohjanmaan Lockstedtiin saapuneet miehet on luokiteltu toimensa mukaan, teemme sen huomion, että henkistä ja muuta siihen verrattavaa työtä tekeviä oli 808:sta miehestä 375, mutta että kättensä töillä itseään elättäviä oli 404 – lukuunottamatta 29:ää, joiden toimi on tuntematon. Jälkimmäisiä oli siis kyllä vähän enemmän, mutta edellisten suhdeluku taas oli paljon korkeampi. Taulukkomme osoittaa kuitenkin, että kaikki yhteiskuntakerrokset olivat jotensakin tasaväkisesti edustettuina jääkäripataljoonassa, kuten myöhemmin vapaussodassammekin. Erikoisen ilahduttavana asiana on todettava, että varsinaiset työläisaineksetkin liittyivät itsenäisyyskaipuun elähdyttäminä niin lukuisasti tuon kunniakkaan jääkärilipun alle.

VIHOLLISTEN SUURRYNNISTYS.

    Kytösavun aukeilla mailla on kansa,
    mi aina on vaalinut vapauttansa.
    – – – – – – – – – – – –
    Orjuus pois! Taikka menköön henki,
    niinkuin mennyt on isienki.

                           Heikki Klemetti.

Vaasan läänin viranomaisten suhtauminen jääkäriliikkeeseen.

On luonnollista ja hyvin ymmärrettävää, että venäläinen santarmisto ja rajavartiosto kohdistivat kaikki voimansa jääkäriliikettä vastaan, joka todella oli "järjestö Suomen irrottamiseksi Venäjästä". Ja silloisia valtiollisia oloja silmälläpitäen ymmärtää senkin, että kenraalikuvernööri F.A. Seyn ja Venäjällä kasvatuksensa saaneet ynnä "pyhää" Venäjää koko ikänsä palvelleet kuvernöörit – joskin useat heistä olivat suomalaista alkuperää – olivat tsaarillisen hallituksen lainkuuliaisia palvelijoita. Mutta se, että monet suomalais-isänmaallisessa hengessä kasvatetut poliisi- ja muut viranomaiset nöyräselkäisesti alistuivat venäläistä hallintojärjestelmää tukemaan ja isänmaan ilmeiseksi tuhoksi sitä auttamaan, se on kuohuttavaa. Isänmaanpettureita on ollut kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, mutta se ei lievennä edellämainittua surullista tosiasiaa, sillä kysymyksessähän eivät täällä olleet ainoastaan yksityiset hairahtuneet, vaan kokonaiset virkakunnat, kuten esim. Vaasan ja Pietarsaaren poliisilaitokset. Olihan näilläkin ja niiden alaisilla epäisänmaallisten tekojensa verhona ja peitteenä "laillisuus". Hehän noudattivat lakia, jotavastoin jääkäriliikkeen auttajat – puhumattakaan itse jääkäreistä – olivat rikollisia, lainrikkojia ja muka isänmaanpettureita.

Emme kuitenkaan saa likimainkaan kaikkia hallinnollisia viranomaisia lukea venäläisvallan kuuliaisten palvelijain joukkoon kuuluviksi, sillä paljon oli heidän riveissään myös Suomen itsenäisyyden ystäviä ja ymmärtäjiä. Niinpä esim. Vaasan läänin nimismiesten joukossa oli monta isänmaallista kunnianmiestä, jotka kuullen omantuntonsa ääntä eivät tuijottaneet itseänsä sokeiksi lainkirjaimeen, vaan ottivat toimintaohjeekseen sen, mikä tarkoitti isänmaan ja koko kansakunnan parasta.

Vaasan läänin jääkäriliikkeen-aikaisista kuvernööreistä mainitsemme ensinnä kenraaliluutnantti Nikolai Sillmanin. Hän oli mies, joka ei meidän laeistamme tiennyt mitään. Ne määräykset, jotka tulivat kenraalikuvernöörin kansliasta ja suomenmaalaisen santarmiston taholta, olivat hänelle kaikki kaikessa. Sillmanin suomalaisina neuvonantajina olivat lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen ja ennen kaikkea kuvernöörin yksityissihteeri Karl Axel Alarik Ladau – aatelisen Ladau-suvun päämies. Näihin miehiin hän täydellisesti luotti. Ottamatta selvää asioista hän oli valmis kirjoittamaan nimensä minkä asiakirjan alle tahansa. Ihmisenä kuvernööri Sillman oli läpeensä hyvä mies, mutta kun hänelle sattui valtiollisia kompastuksia, tuli tietysti hänenkin mielenmalttinsa koetukselle.

Johannes Jääskeläinen nimitettiin Vaasan lääninhallitukseen lääninsihteeriksi vasta 5.VI.1916, joten hän hoiti vastuunalaista virkaansa pääasiallisesti Sillmanin maaherranviran perijän valtakautena. Jääskeläisen toiminta oli häikäilemättömän venäläismielistä.

Karl Axel Alarik Ladau taas oli sekavan ajan sekava ilmiö. Lahjoja häneltä ei suinkaan puuttunut niinpä hän oli erittäin kielitaitoinen – mutta oma etu ja oman itsensä pinnalle nostaminen määräsivät kulloinkin hänen kantansa. Ladau oli vanha vaasalainen, oleskellut Vaasassa noin 20 vuotta, joten hän ei ollut kokonaan vailla kaikkia isänmaallisia tunteita. Hän oli aikaisemmin ollut Vaasan poliisikamarin sihteerinä, mutta oli kuvernööri Sillmanin aikana kohonnut lääninhallituksen väliaikaiseksi esittelijäksi ja kuvernöörin yksityissihteeriksi. Ladaun onnentähti oli hyvin oikukas, sillä hänkin joutui Shpalernajaan vetäen myöskin koko lailla varjoa herransa yli.

Myöskin kuvernööri Sillman sai kulkea alennuksen tietä. Hänen täytyi jättää kaunis Vaasa ja siirtyä 18.VIII.1916 pienoiseen Mikkeliin – ehkäpä juuri lähinnä Ladaun tähden.

Vaasan läänin kuvernööriksi Sillmanin jälkeen nimitettiin jalkaväen eversti ja insinööri Leo Aristides Sirelius. Hänen aikanaan johti venäläisvallan toimenpiteitä jo mainitsemamme lääninsihteeri Jääskeläinen, jonka sitten Pietarsaaressa tapasi historiantuomio kaikessa ankaruudessaan.

Vaasan poliisimestarina oli kuvernööri Sillmanin valtakautena Suomessa syntynyt ja suomenkieltä taitava everstiluutnantti Konstantin Feodoroff, yksinkertainen, raaka ja kylmä mies. [Kun vuoden 1905 Viaporin kapinaan osallistuneita ampumalla teloitettiin, oli Feodoroff, mikäli huhu tietää kertoa, ampujain komentajana.]

Heti maailmansodan alussa Feodoroff ryhtyi ilmiannoillaan ahdistamaan eräitä arvossapidettyjä, Vaasassa toimivia viranomaisia. Venäjän valtiovallan edustajia sekä Suomessa että Venäjällä vaivasi – kun oli kysymyksessä heidän suhtautumisensa suomalaisiin – käsittämätön sokeus. Sen sijaan, että olisivat koettaneet pyrkiä edes jollakin tavoin tyynnyttämään syystä tyytymätöntä rajamaata, he keisari Nikolai II:sta lähtien vain ärsyttivät Suomen asukkaita. Tällaisen sokeuden vallassa Feodoroff riensi ensin ilmiantamaan sekä santarmiviranomaisille että läänin kuvernöörille Vaasan pormestarin I.V. Hasselblattin. Eikä kuvernööri Sillman hidastellut toimittaessaan tämän ilmiannon edelleen kenraalikuvernööri F.A. Seynille. Seurauksena olikin pormestari Hasselblattin karkoitus Siperiaan, Tobolskin kuvernementissä sijaitsevaan Taran kaupunkiin.

Poliisimestari Feodoroffin panettelu-innon kohteiksi tulivat sitten monet Vaasan hovioikeuden arvovaltaiset ja isänmaalliset virkamiehet, esim. hovioikeudenviskaalit Gustaf Ignatius, Adolf Evald Taxel ja Axel Fredrik von Willebrand. – Feodoroffin esimerkkiä seurasivat hänen jälkeisensä Vaasan poliisilaitoksen suomalaissyntyiset poliisimestarit – olivatpa sitten vakinaisia tai viransijaisia. Nöyräselkäisesti he antoivat loukkaavia tietoja hovioikeudenasessoreista vapaaherra Eric Samuel von Troilista ja Oskar Edvin Mareliuksesta, edelleen Gustaf Ignatiuksesta sekä myöskin hovioikeudenviskaaleista Harald Bouchtista ja Johan Wilhelm Bromanista ynnä hovioikeudennotariosta Carl Gustaf Carpista ja vielä lehtori Gustaf Adolf Dahlista.

Feodoroffin oikeana kätenä oli jostakin Etelä-Suomesta kotoisin oleva poliisikomisario Frans August Sola, jolla syystä oli kunniamerkki "för nit" (uutteruudesta). Uuttera hän todella oli kaikkia niitä kansalaisia vastaan, jotka toimivat isänmaan hyväksi, Suomen itsenäisyyden luomiseksi.

Venäläisistä "käskynhaltijoista" mainittakoon santarmiratsumestari Stepanoff, jonka ulkonaiseen kohteliaisuuteen liiankin monet Vaasan läänin aktivistit saivat tutustua. Satamakomendanttina ja luotsauspiirin päällikkönä oli kapteeni Boris Trachtenberg, joka "pakollisten määräysten" mukaan ylläpiti "järjestystä" rannikolla, luetteloi venheet j.n.e. sekä rajoitti rannikko-asukkaiden liikunta- ja toimintavapautta.

Se kuitenkin huomattakoon, etteivät Vaasan läänin jääkäriliikkeen-aikaiset kuvernöörit onneksi olleet yhtä toimintatarmoisia kuin esim. kuvernööri A.F. af Enehjelm Oulussa – eivätkä myöskään hänen veroisiaan aloitteentekijöitä. He vain noudattivat korkeimman vallan käskyjä.

Vaasan läänin venäläisvallan palvelijoista puheenollen palautamme vielä mieleemme Pietarsaaren kuuluisan poliisimestarin K.O. Vileniuksen.

Pietarsaaressa sijaitsi sitäpaitsi vahva santarmi-osasto, jonka päällikkönä oli santarmiratsumestari Satkovskij, ynnä venäläistä rajavartiostoa.

Lapuan ja Voltin tapahtumat.

[Sulo-Weikko Pekkolan teoksessa "Kalterijääkärit" on Voltin ja Lapuan tapahtumat esitetty monin paikoin aivan erheellisesti.]

Paula punotaan.

Venäläisillä viranomaisilla oli jo heinäkuun alussa 1915 tieto suomalaisten Venäjää vastaan tähdätyistä hankkeista. Eräs venäläinen komendantti oli jo heinäkuun 3. p:nä 1915 antanut salaisen raportin, jossa tiedoitettiin, että "Suomessa harjoitettiin yhtämittaista suomalaisten värväämistä Saksan palvelukseen", ja kuvailtiin "suunniteltua saksalais-ruotsalais-suomalaista rynnistystä Pietaria vastaan". Joulukuun 23. p:nä 1915 vangittiin Tornion asemalla ylioppilas Edv. Bruun, jonka hermot pettivät, niin että hän heikkona hetkenä paljasti koko siihenastisen jääkäriliikkeen. [Ks. "Routaa ja rautaa I".] Uumajan vuoden 1916 talvietapista, jonka Suomessa toimivana keskuspaikkana oli Lapua, Bruun luonnollisesti ei vielä voinut tietää mitään. Mutta venäläisen rajavartioston ja santarmiston välityksellä paljastui pian Lapuan etappikeskus ja Voltin–Oravaisten reitti. Joka tapauksessa oli suomenmaalaisella santarmistolla jo vuoden 1916 alussa varsin selvä käsitys Suomessa vireillä olevasta Venäjän-vastaisesta toiminnasta ja se ponnisti tietysti kaikki voimansa paljastaakseen ja tuhotakseen maassamme alkaneen itsenäisyysliikkeen.

Varsinaisen paljastusteon suorittajaksi santarmit olivat valinneet erittäin taitavan ja häikäilemättömän virolaissyntyisen, mutta suomea sujuvasti osaavan santarmivahtimestarin (vääpelin) Sodnikin, joka käytti nimeä "Lötty".

Sodnik valitsi itselleen viisi toveria, jotka pukeutuivat ja tekeytyivät Saksaan-menijöiksi ja joiden joukossa oli olevinaan eräs saksalainen upseeri, joka muka pakolaisena pyrki Saksaan-menijäin joukossa isänmaahansa. Tämän osaa näytteli santarmiratsumestari Feodoroff. [Luultavasti Kuopion piirin Mikkelissä asuva ja suomea taitava santarmipäällikkö.] Santarmisto valmisti asiaansa sille ominaisella kärsivällisyydellä ja perinpohjaisuudella, kuten seuraavasta näkyy.

Lääketiedettä opiskeleva, Karjalohjalta kotoisin oleva ylioppilas Väinö Lindén (nykyjään kenraalimajuri ja armeijamme ylilääkäri), erittäin tarmokas värväri – ja sittemmin Shpalernajan-vanki – oli tammikuun alussa 1916 lähettänyt Kemiin rajan yli toimitettavaksi kuusi miestä [Karjalohjalta kotoisin olevat Jalmari Luoto, Puisto, Tuominen, Lönnqvist ja Dahlstedt sekä sammattilainen Nieminen], mutta kun Kemin etappi juuri oli tuhoutunut, täytyi näiden palata takaisin; ja saatuaan oululaiselta värväriltä Esko Riekiltä matkarahoja he ilmestyivät kotiseudulleen. Mutta kun helmikuun puolivälissä oli tullut tieto Lapuan–Voltin–Oravaisten reitin olemassaolosta, päättivät he tehdä uuden yrityksen sitä tietä. Niinpä he helmikuun 19. p:nä lähtivät Lapuaa kohti mukanaan myös kaksi Helsingin palokunnasta värvättyä, joista toinen, samoin kuin eräs matkaan lyöttäytynyt Laamanen, sitten osoittautui petturiksi.

Tapahtui näet niin, että Karjalohjan pojat matkalla juttelivat aivan avomielisesti asioista, mainiten m.m. tuon 25-pennisellä tehtävän tunnusmerkin sekä myös sen, että vain joukon johtajan oli ensin ilmestyttävä Lapuan Kosolaan matkaohjeita saamaan. Mutta samassa junassa oli myöskin Sodnik salapukuisine santarmeineen; ja nuo petturit, jotka toimivat yhdessä juonessa santarmien kanssa, kertoivat kaiken hänelle. Näin Sodnik pääsi perille Saksaan-aikovien menettelytavoista – ellei hän tuntenut niitä jo aikaisemminkin.

Miehemme jatkoivat matkaa Seinäjoelle, mistä sitten Luoto – ja myös "Lötty" (Sodnik) lähtivät Lapualle Kosolaa tapaamaan.

Lapualla sattui samanaikaisesti olemaan eräs santarmien kätyriksi antautunut nuori mies, jonka Sodnik näytti tuntevan ja joka myös ilmoittautui Saksaan-lähtijäksi. Tätä Kosola oli kehoittanut valitsemaan Jepuan reitin; ja niin Sodnik pääsi Jepuastakin selville. Saatuaan Kosolalta matkaohjeita "Lötty" ja Luoto hankkiutuivat palaamaan Seinäjoelle, mutta Sodnikin toimesta Luoto vangittiinkin heti junassa Lapuan asemalla ja hänen toverinsa Seinäjoella sekä lähetettiin Helsinkiin – ja sieltä tavallista tietä Shpalernajaan.

Oikeastaan tämä oli vasta Sodnikin "opintomatka", mutta siitä huolimatta hän jo tällöin kaappasi kuusi miestä sekä sai selville Voltin–Oravaisten ynnä Jepuan reitin.

Ennenkuin käymme seuraamaan Lapuan tapauksen kehitystä, mainitsemme, että Jussi Malkamäki oli viikko sitä ennen lähetetty Helsinkiin pyytämään etapille melkoista avustusta ja aseita. Hänen lähtönsä tapahtui joitakuita tunteja sen jälkeen kuin Luoto oli vangittu. Saavuttuaan Helsinkiin varsin seikkailurikkaan matkan jälkeen ja esitettyään siellä heti asiansa tohtori Sivénille hän sai kehoituksen tulla viikon perästä uudelleen. Näin hän tekikin ilmestyen Sivénin luo maaliskuun 1. p:nä 1916. Sivén oli aivan ihmeissään nähdessään Malkamäen vapaana miehenä edessänsä, sillä hän luuli tämän palanneen Lapualle sekä joutuneen siellä toisten kanssa vangiksi. Mutta eipä Malkamäenkään hämmästys ollut pienempi, kun hän sai kuulla, mitä Lapualla oli tapahtunut. – Rahoja etappityöhön ei enää ainakaan Lapualla tarvittu. Sen sijaan Sivén antoi Malkamäelle itselleen pienehkön summan kehoittaen tätä heti poistumaan Helsingistä jonnekin syrjäseuduille. Ja niin miehemme lähtikin oleillen sitten kuukauden päivät Itä-Suomessa sekä liikkuen sen jälkeen entiseen tapaansa Helsingissä ja muualla – työssä ja toimessa. Syyskuussa 1916 hän palasi kotiinsa Ylistaroon vaikuttaen siellä vallankumoukseen asti.

Santarmit Voltissa.

Muutamien päivien perästä, nim. lauantaina helmikuun 26. p:nä 1916 saapui aamujunassa klo 9.16 Voltin asemalle samainen valhepukuinen santarmijoukko ynnä viisi todellista Saksaan-menijää. Tietysti asemapäällikkö Oiva Suosalmi ensi aluksi tunsi mielessään ihastusta nähdessään nuo yksitoista nuorta miestä, sillä mitään pahaa hän vielä silloin ei voinut aavistaa. Samassa junassa oli tullut Volttiin yli-insinööri K.R. von Villebrand, jonka kanssa Suosalmi keskusteli asemasillalla muutaman minuutin. Sitten hän meni konttoriinsa. Tätä ennen kaikki nuo 11 miestä olivat siirtyneet aseman odotussaliin.

Eräs heistä tuli kuitenkin heti Suosalmen perässä konttoriin, mutta nähtyään siellä posteljooneja y.m. hän puheli jotakin turhanpäiväistä, mistä Suosalmi arvasi, että nuorella miehellä mahtoi olla jotakin tärkeämpääkin asiaa. Siksipä hän kehoittikin miestä tulemaan postin jakelun tapahduttua uudestaan.

Kun kuitenkaan kukaan muu vieraista ei ollut vielä käynyt hänen puheillaan, meni Suosalmi uudelleen asemasillalle. Silloin yksi miehistä tulikin hänen luokseen ojentaen 25-pennisensä sekä samalla lausuen sanan kuusi. Tarkasteltuaan rahaa Suosalmi näytti hänelle tien – tarpeettomasti moneenkin kertaan kädellä viittomalla, jotta nuo toisetkin ymmärtäisivät tulla ulos. Nuorukainen ilmoitti samalla, että hänellä oli kolme toveria, jotka hän sitten hakikin mukaansa odotussalista. Suosalmen kysyttyä, keitä ne toiset olivat, mainitsi puhuteltu niiden kuuluvan eri seuraan.

Nämä neljä lähtivät sitten Suosalmen neuvomaan paikkaan, kauppias J.E. Härmäsen luo.

Suosalmi meni takaisin konttoriinsa, mutta huomasi samalla, että kolme miestä poistui odotussalista noiden neljän jälkeen.

Tällä välin oli posti jaettu, joten Suosalmi kutsutti konttoriin sen vieraista, joka ensin oli siellä käynyt. Tämä tulikin antaen 25-pennisensä ja ilmoittaen olevansa kauppias Valdemar Pirhonen Viipurista (sittemmin jääkäriluutnantti). Samalla hän kuiskasi, että asemalla oli kuusi valhepukuista santarmia. Suosalmi soitti heti Härmäselle selittäen asian ja käskien tätä siekailematta toimittamaan pois nuo neljä nuorukaista minne tahansa.

Näin tapahtuikin. Miehet lähetettiin Isoontaloon, mutta nuo kolme varjoa seurasivat heitä talon lähettyville saakka.

Myöhemmin Suosalmi meni vielä itsekin Härmäsen luo tavaten hänet kaupan edustalla maantiellä. Selitettyään hät'hätää asian hän kääntyi heti takaisin asemalle, sillä sieltä oli jo kaksi jäljellejääneistä vihollisista tulossa hänen jälkeensä. Ratsumestari vain oli jäänyt asemalle. Kohta kokoontuivat kaikki kuusi taas yhteen pitäen asemakonttorin ikkunan alla tärkeältä tuntuvan neuvottelun.

Pirhonenkin [Pirhosella oli passi, joka oikeutti hänet oleskelemaan kaikkialla Venäjän valtakunnassa. Tästä syystä hänen ei tarvinnut santarmejakaan erikoisesti pelätä] meni Suosalmen neuvosta Härmäseen, mutta palasi tämän ja Vilho Mäen kanssa takaisin asemalle ollen sekä odotussalissa että asemasillalla hierovinaan seuralaistensa kanssa kahvi- ja heinäkauppoja. Tämän jälkeen hän heidän perässään kulki oikotietä Mäen asuntoon ja rupesi nukkumaan.

Klo 10.54 saapui tavarajuna asemalle. Suosalmi päätti lähteä siinä Jepualle todetakseen, oliko santarmeilla aikomuksena vangita hänet. Ilkeästi mulkoillen he kaikki katselivat hänen lähtöään, mutta kukaan heistä ei seurannut mukana eikä estänyt hänen matkaansa, joten Suosalmen teki jo mieli hypätä pois junasta. Vauhti oli kuitenkin jo siksi kova, ettei hän uskaltanut toteuttaa aiettaan, vaan jatkoi matkaansa Jepualle, josta palasi heti takaisin pohjoisesta päin tulevassa tavarajunassa. Siinä sitten klo 12.44 santarmit matkustivat pois Seinäjoelle.

Poliisi Juho Aalto, joka oli Voltin jäyhimpiä aktivisteja ja jonka aktivistitehtäviin juuri kuului pitää silmällä jääkäriliikkeen mahdollisia vihollisia, asui Voltin aseman lähellä maantien vieressä. Hän huomasi akkunastaan, että oudonnäköisiä miehiä käveli maantiellä. Kuultuaan samoihin aikoihin Mäeltä ja Härmäseltä, mitä Suosalmi oli kertonut, Aalto päätti ottaa asiasta selon. Tässä tarkoituksessa hän – painaen virkalakkinsa päähänsä – meni asemalle.

Kaikki kuusi miestä istuivat odotussalin penkillä. Ratsumestari nojasi uuniin ollen nukkuvinaan. Aalto astui keskilattialle kysyen:

"Mitä miehiä te olette, kun teitä on näin monta?"

Kun kukaan ei vastannut mitään, uudisti Aalto kysymyksensä tiukentaen ääntään. Tällöin Sodnik nousi seisomaan alkaen selitellä, että he olivat työnhaussa olevia työmiehiä. Tehden kädellään torjuvan liikkeen Aalto sanoi epäilevänsä väitteen todenperäisyyttä, mutta Sodnik yhä vain vakuutteli asiaansa. Silloin Aalto tiuskaisi:

"Se on valhe! Teistä ei yksikään ole työmies! Onko teillä passit?"

Santarmi vastasi:

"Kyllä meillä passit on, mutta minkätähden niitä vaaditaan meiltä, kun ei kerran muiltakaan vaadita!"

"Kyllä ne muiltakin vaaditaan", sanoi Aalto alkaen sitten kysellä, missä junassa miehet olivat tulleet j.n.e.

Vielä jonkin aikaa vastaan intettyään miehet loppujen lopuksi näyttivät passinsa – tavalliset työmiehen passit.

Aalto oli saanut varmuuden siitä, että miehet olivat vaarallisia urkkijoita, ehkä valepukuisia santarmeja. Hän jätti heidät asemalle ja lähti pois.

Tällä välin Pirhonen nukkui Mäen luona, jonne hänet oli sijoitettu. Kun hän oli kertonut, että santarmit olivat hänellekin tarjonneet 25-pennistä, juolahti Mäen mieleen ruveta epäilemään Pirhostakin. Siksipä hän pyysi puhelimitse Aaltoa tulemaan ja tutkimaan miestä. Ennenkuin Aalto kuitenkaan ennätti lähteä, tuli hänen luokseen asemapäällikkö Suosalmi kysyen:

"Mihin tulokseen sinä tulit noista asemalla olevista miehistä?"

Aalto sanoi luulevansa heitä valhepukuisiksi santarmeiksi; ja Suosalmi oli aivan samaa mieltä.

Sitten mentiin yhdessä tutkimaan Pirhosta, joka pian havaittiin oikeaksi mieheksi ja joka myös edelleen piti varmana, että nuo oudot miehet olivat santarmeja. Samalla Pirhonen kertoi, että hänellä oli kolme toveria, (K.R. Dahlman, M. Malinen ja E.A. Happonen), joiden piti sunnuntaina (27.II.1916) saapua Seinäjoelle, missä hänen piti olla heitä vastassa, mutta että hän ei asiain tällä tolalla ollen uskaltaisi lähteä sinne. Kun Suosalmi joka tapauksessa oli aikonut ylimääräisellä junalla mennä Seinäjoelle ottamaan selkoa noista oudoista Voltin vieraista, lupasi hän Pirhoselle koettavansa löytää tämän toverit ja tuoda ne Volttiin.

Suosalmi lähtikin. Seinäjoella hän taas näki samat miehet – ja koko asema vilisi santarmeja. Hänen onnistui myös löytää kaksi Saksaan-pyrkijää, Dalhman ja Möttö; nämä hän palatessaan sunnuntaina päivällä toi mukanaan Volttiin. – Pirhosen, Dahlmanin ja Mötön kyyditsi Kustaa Teikari kaljatehtaan hevosella myöhään sunnuntai-iltana Jepualle Lavastin myllylle, mistä he sitten joutuivat kauppias Lönnqvistin turvalliseen kotiin ja sieltä edelleen merenrantaan "Laxö-Andersin" huostaan, joka toimitti heidät Rådmanien opastamina Merenkurkun yli. Tässä joukossa meni myös Jepuan asemalle saapunut M. Malinen ynnä eräitä Vimpelin poikia.

Suosalmen palatessa sunnuntaina Volttiin oli Juho Ekola häntä vastassa asemalla. Yöllä oli määrä pitää Jepualla von Essenien luona salainen kokous, ja sinne oli heidänkin mentävä. Tässä kokouksessa tehtiin ehdotus merkin vaihtamiseksi tunnussanaksi, joka olisi viikoittain muutettava. Nikolai Ekola lähetettiin tiedoittamaan tätä Etelä-Suomeen. Tehty ehdotus ei kuitenkaan liene tullut käytäntöön, mutta rahamerkki oli joka tapauksessa menettänyt merkityksensä – senhän tunsi koko Suomi!

Seuraavana päivänä, maanantaina 28.II.1916 Suosalmi lymyili Isossatalossa, mutta palasi sitten taas asemalle saatuaan kuulla, ettei santarmeja näkynyt. Voltista Suosalmi pakeni myöhemmin samana päivänä veljensä luo Kauhavan asemalle.

Lapuan etappikeskuksen tehtäviin kuului tuon tuostakin ottaa selvää kulkumahdollisuuksista Voltista eteenpäin. Tässä tarkoituksessa olivat H.V. Orrenmaa Kauhavalta ja Esa Viitala Lapualta tuona samaisena maanantaina tulleet aamujunassa Volttiin. Kun he sitten – asian perille päästyään – istuivat yhdessä Ville Mäen kanssa tämän kotona, niin Mäki sai päähänpiston lähteä Lapualle auttamaan Viitalaa miesten ohjauksessa Lapualta Volttiin ja ehkäpä myös toimittamaan erinäisiä yksityisiä asioita. Kun tilanne noiden outojen miesten käynnin johdosta tuntui kovin epäselvältä ja uhkaavalta, kehoittivat Mäen volttilaiset ystävät, varsinkin konstaapeli Juho Aalto ja maanviljelijä Antti Ekola häntä luopumaan lähtöaikeistaan, mutta kykenemättä arvioimaan vaaran suuruutta tämä piti päänsä ja lähti.

Konstaapeli Aallon ajatuksia askarruttivat yhä Voltissa käyneet salapukuiset vieraat. Toimitettuaan maanantaina asioitaan pitäjällä hän palasi klo 8:n tienoissa illalla kotiinsa rientäen heti Härmäsen luo tiedustelemaan, uhkasiko aktivisteja jokin erikoinen vaara.

"Ei kuulu mitään pahaa, vaan hyvää kuuluu!" ilmoitti Härmänen.

"No mitä sitten?" kysyi Aalto.

Härmänen tähän:

"Lapualta soitettiin nyt aivan illalla, että ne miehet, joita sinä lauantaina tutkit Voltin asemalla, eivät olleetkaan santarmeja, vaan että viisi heistä oli Karjalan miestä ja kuudes oli eräs saksalainen upseeri, sotapakolainen. – Yksi niistä on tänään käynyt Lapualla toisten odottaessa Seinäjoella. Huomenaamuna ne tulevat Volttiin ja lähtevät täältä Merenkurkun yli Saksaan."

Kuultuaan tämän Aalto säikähti melkein sanattomaksi, sillä hän puolestaan oli varma siitä, että Voltissa lauantaina käyneet miehet olivat olleet santarmeja.

"Nyt me olemme joutuneet sellaiseen ansaan, että me tuskin enää siitä selviydymme!" sanoi hän viimein.

Härmänen tällöin oikein nuhteli Aaltoa sanoen:

"Sinä olet hermostunut, ja minä olen jo ennenkin sen huomannut."

Tällä kertaa Aalto ei puhunut Härmäselle enää mitään, vaan juoksi asemalle tiedustelemaan, voisiko jossakin junassa yöllä päästä Lapualle. Aalto näet tahtoi saada selvyyden, olisiko vielä jotakin pelastettavissa, vai oliko koko peli jo menetetty.

Asia järjestyi siten, että Aalto pääsi matkustamaan eräässä yöllä kulkevassa tavarajunassa. Odotellessaan sen lähtöä hän kävi kehoittamassa toimessa olevaa asemakirjuria sähköttämään Kauhavalle paenneelle asemapäällikkö Suosalmelle, että Voltissa käyneiden santarmiurkkijain oli onnistunut pimittää Lapuan miehet ja että hän oli matkalla sinne voidaksensa tehdä jotakin asian auttamiseksi.

Kun juna oli saapunut Kauhavan asemalle, tapasi Aalto Suosalmen. Tällöin he yhdessä neuvottelivat, mitä olisi tehtävä tuon suuren vaaran torjumiseksi. Sen verran Suosalmi tiesi, ettei ainakaan vielä oltu ketään Lapualla vangittu, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko Lapualle päivällä saapunut Sodnik vielä siellä. Jos näin olisi, niin Aallon pitäisi kääntyä nimismies O. Hjeltin puoleen pyytäen, että tämä vangitsisi Sodnikin muka epäilyttävänä kuljeskelijana. Suosalmi ja Aalto sopivat myös siitä, että jälkimmäinen palatessaan pistäytyisi taas Kauhavan asemalla kertomassa Suosalmelle, millä tolalla asiat olivat.

Aalto saapui sitten Lapualle aamupuoleen yötä mennen heti Kosolan majataloon. Erinäisistä syistä hän ei voinut puhutella miehiä yöllä, vaan jätti sen aamuun.

"Lötty" Lapualla.

Maanantai helmikuun 28. päivä alkoi entisen työn ja touhun merkeissä. Saksaan-pyrkijöitä oli paljon, sillä aamujunassa oli saapunut Kosolaan m.m. 5 kärkimiestä, nim. G.E. Ahlholm (Helsingistä), O. Pirinen (Kuopiosta), Yrjö Ilmari Nahi (Loimaalta), Reino Ravantti (Kirvusta) ja viikko sitten Lapualla käynyt "Lötty". Nämä kärkimiehet olivat jättäneet matkatoverinsa aikaisemmille asemille, kuten Haapamäelle, Seinäjoelle ja muuallekin saapuen vain itse näin jo etukäteen Lapuan Kosolaan lähemmin tiedustelemaan, miten ja mitä tietä kunkin olisi miehineen jatkettava matkaa. [Huomattava on, että Kosola luuli "Löttyä" Karjalan-puolen mieheksi ja rehelliseksi Saksaan-pyrkijäksi sekä ettei hän myöskään ollut kuullut mitään Luodon ja tämän toverien vangitsemisesta.]

"Lötty" näytti olevan hyvin hermostunut ja peloissaan. Aterialla hänen kätensä vapisivat niin tuntuvasti, että veitsi ja haarukka monesti pudota kalahtivat lautaselle. Tämä hieman oudoksutti muita aterioitsevia, vaikka mies olikin antanut oikean tunnusmerkin. "Lötty" oli muuten olevinaan kovin kuohuksissaan kertoen palanneensa Voltista, missä poliisi oli yrittänyt vangita hänet. Siellä hän oli näyttänyt merkkiänsä, 25-pennistä, mutta kukaan ei ollut ollut siitä millänsäkään.

Olemme jo kertoneet, että Lapualta käsin oli saman maanantain aamujunassa lähetetty Volttiin Esa Viitala, johon Kauhavalta oli yhtynyt sikäläinen etappimies, maanviljelijä H.V. Orrenmaa, tiedustelemaan kulkumahdollisuuksia sieltä eteenpäin, ja että heidän mukanaan päivällä tavarajunassa tuli Voltista kelloseppä Vilho Mäki, joka seurasi Viitalaa Lapualle.

Kosolaan saavuttuaan Viitala heti meni asuntoonsa kievarin yläkertaan, jossa oli koolla Lapuan aktivisteja, m.m. maanviljelijä Oskari Lahdensuo ja eläinlääkäri Jukka Talvitie. Vilho Mäki sen sijaan jäi alakertaan tervehtiäkseen Kosolaa, joka parhaillaan haasteli "Lötyn" kanssa.

Nähtävästi Kosola oli jo aikaisemmin kertonut vieraalleen lähettäneensä erään tiedustelijan Volttiin, sillä kun Kosola Mäen nähdessään sanoi "Lötylle", että siinähän tulikin muuan Voltin mies, niin "Lötty" ryhtyi heti lavertelemaan miehistänsä, joiden muka piti päästä Saksaan, ja eräästä saksalaisesta upseerista, jonka vanhana miehenä pitäisi saada hevoskyyti – toiset muka saattoivat hiihtää.

Mutta Mäki, jolla oli hämärä aavistus siitä, että hän oli Voltissa, nähnyt saman miehen, sanoi torjuen:

"En minä tiedä näistä asioista mitään!"

Tällä tavoin Vilho Mäki kuitenkin joutui santarmien kirjoihin tuona "odotettuna Voltin miehenä". [Shpalernajan pöytäkirjojen Lapuan tapahtumia käsittelevässä Sodnikin kertomuksessa oli ollut lause: "Vihdoinkin tuli se odotettu Voltin mies".]

Yläkerrassa olevat aktivistit olivat päättäneet hekin puolestaan tutkia "Löttyä". Tässä tarkoituksessa Jukka Talvitie noin vain muina miehinä pistäytyi alhaalle siihen huoneeseen, jossa Kosola – Mäen läsnä ollessa – haasteli "Lötyn" kanssa. Ennenkuin Talvitie kuitenkaan ennätti mitään sanoa, mainitsi Kosola:

"Tässähän sittenkin on yksi noita meneviä miehiä!"

Koko lailla hämmästyen Talvitie tekeytyi tietämättömäksi siitä, mistä oli ollut kysymys, esittäytyi ja tiedusteli vieraan asiaa. Tämä toisti taasen vanhan läksynsä, että nim. hänellä oli Seinäjoella viisi toveria, joiden välttämättä pitäisi päästä Saksaan ja että yksi näistä oli karkumatkalla oleva saksalainen upseeri. Ollen edelleen olevinaan tietämätön koko asioista Talvitie ihmetteli, kuinka Lapualta voitaisiin toimittaa miehiä Saksaan. Ja samaa ihmetteli edelleen Mäkikin. Vieraan koko olemus teki erittäin epäilyttävän vaikutuksen. Talvitie tiedusteli, miten mies oli tullut Saksaan-pääsymahdollisuuksista tietoja saamaan juuri Lapualle ja miten hän ylimalkaan oli päässyt Pohjanmaalle joutumatta poliisien tai santarmien käsiin. Tällöin "Lötty" alkoi kertoa matkoistaan vähän lähemmin, mutta ilmeisestikin sangen varovaisesti. Hän sanoi saaneensa junassa toisilta Saksaan-menijöiltä tietää 25-pennisellä tehtävän tunnusmerkin, jonka avulla hän sitten oli tullut Kosolaan lähempiä tietoja saamaan. Talvitie huomautti tähän, ettei hän tiennyt enempää tunnusmerkistä kuin siitäkään, että miehiä ylimalkaan olisi Saksaan menossa sekä arveli, että mies oli jollakin tavoin harhaanjohdettu. "Lötty" selitti, että hänellä oli tarkoituksena, jos eteenpäinpääsymahdollisuuksia vain ilmenisi, vielä samana iltana matkustaa junassa takaisin Seinäjoelle noutamaan tovereitaan ja toimittaa heidät sitten rajan yli. Tämän yhteydessä hän kuitenkin tuli huomauttaneeksi, ettei hän itse ainakaan vielä aikonut mennä Saksaan, koska hänellä oli hoidettavana pieni sekatavarakauppa Helsingissä. Silloin Talvitie oli suuttuvinaan ja tiuskaisi miehelle:

"Mikäs perkele sinä oot, joka et itse meekään!"

Mies hätääntyi, otti vaistomaisesti sotilaallisen asennon – eikä voinut sanoa oikeastaan paljon mitään.

Keskustelua seurannut Vilho Mäkikin huomasi "Lötyn" punastumisen ja nolon ilmeen.

Nyt uskoi myös Talvitie, että mies oli joko sotilas tahi santarmi. Sen enempää kuulustelua jatkamatta hän kiiruhti yläkertaan, jonne myös Kosola ja Mäki jonkin ajan perästä saapuivat. Siellä Talvitie ehdotti, että ruumiin- ja varusteidentarkastus pantaisiin mieheen nähden heti toimeen ja että tämä, jos vielä lisätodisteita löydettäisiin, ilman muuta pistettäisiin jään alle. Asiasta edelleen keskusteltaessa Vihtori Kosola oli sitä mieltä, ettei voitu aivan näin ankarasti ruveta miehiä kohtelemaan, sillä silloinhan ei tulisi, hän arveli, koko puuhasta mitään. Näin ruumiintarkastus jäi toimittamatta.

Olikin jo Seinäjoelle menevän iltajunan lähtöaika (klo 8.52) ja sekä "Lötty" että Saksaan-menijäin oikeat kärkimiehet Ahlholm, Pirinen, Nahi ja Ravantti valmistautuivat lähtemään asemalle.

Talvitie ehdotti lopuksi, että seurasta lähtisi samassa junassa Seinäjoelle varmuuden vuoksi sellainen mies, jota "Lötty" ei vielä ollut nähnyt ja jota hän näin ollen ei tuntisi; tämän miehen olisi silmälläpidettävä epäluulonalaisen toimia ja tarvittaessa niistä heti ilmoitettava Lapualle.

Ehdotus hyväksyttiinkin ja vastaurkkijaksi valittiin Esa Viitala, joka ei sitten kuitenkaan saanut päätöstä toteuttaneeksi.

Jonkin ajan kuluttua Talvitie lähti kotiinsa, ja muutkin taloon kuulumattomat poistuivat, paitsi Vilho Mäkeä, joka aikoi seuraavassa aamujunassa palata Volttiin.

Viisi vangitaan Seinäjoella.

Kun tilanne Kosolankin mielestä oli näyttänyt hieman epäselvältä, oli hän kehoittanut Ahlholmia ja tämän tovereita käyttämään Jepuan reittiä. Näine tietoineen miehemme palasivat Seinäjoelle. Siellä "Lötty" ehdotti Ahlholmille, että he yöpyisivät yhdessä, mutta tämä torjui esityksen mennen Pirisen kanssa erääseen matkustajakotiin. Sitä ennen Pirinen kävi tapaamassa Otto Rossia, joka oli jäänyt Seinäjoelle häntä odottamaan.

Kun Seinäjoelta pohjoiseen kulkeva aamujuna lähti jo klo 7.24, oli miestemme oltava matkavalmiina verraten aikaisin. Aamulla Ahlholm ja Pirinen lähtivät yhdessä liikkeelle; mutta kun Pirisen piti mennä ensin Rossia tapaamaan, meni Ahlholm yksin asemalle. Siellä kaksi santarmia tarttui häneen takaapäin vieden hänet aseman vieressä olevaan pienempään rakennukseen. Pahaa aavistamatta Pirinen ja Rossi astuivat yhdessä asemaa kohti eroten kuitenkin varovaisuussyistä lähellä asemaa toisistaan. Matkalippua ostaessaan Rossi huomasi yllätyksekseen, että Pirinen vangittiin aivan aseman edustalla. Kaikesta huolimatta hän päätti suunnata askelensa asemalla odottavaan junaan, mutta juuri kun hän oli siihen nousemassa, tartuttiin hänen käsivarsiinsa ja komennettiin tiukasti: "Daj revolver!" Ja vaikk'ei Rossillä asetta ollutkaan, vangittiin hänetkin.

Tiistai, helmikuun 29. päivä 1916 tuli sangen kohtalokkaaksi ensinnäkin Saksaan aikoville kärkimiehille, jotka varhaisena talviaamuna yksi toisensa perään pyydystettiin Seinäjoen asemalla, ja, kuten pian saamme kuulla, koko jääkäriliikkeelle. Heti kun Ahlholm oli saatettu santarmien hallussa olevaan sivurakennukseen, tuotiin sinne Nahi; sitten tuokion kuluttua ensin Pirinen ja sen jälkeen Rossi. Ja pianpa oli Ravanttikin [ks. Sulo-Weikko Pekkolan teosta "Kalterijääkärit"] toisten joukossa. Santarmit olivat siis osoittaneet erinomaista tarmoa saalistaessaan vajaassa tunnissa viisi uljasta Saksaan-pyrkijää. Ja tämä oli vasta alkua siihen, mitä tuleman piti. Kaikesta päättäen venäläiset olivat panneet liikkeelle ovelimmat voimansa, joten Talvitien jyrkkä ehdotus olisi toteutettuna ollut ainoa pelastuksen tie. Kuten näet tulemme huomaamaan, oli santarmien toiminnan sieluna juuri tuo "Lötty"-nimeä käyttävä virolainen Sodnik, joka keinoilla millä tahansa olisi ollut tieltä raivattava.

Helmikuun 29. päivän aamu Lapualla. – Junassa Lapuan ja Voltin välillä.

Tiedämme, että poliisi Juho Aalto oli saapunut aamuyöstä helmikuun 29. p:nä Kosolaan varoittaakseen sikäläisiä aktivisteja Voltissa lauantaina helmikuun 26. p:nä vierailleista "Saksaan-pyrkijöistä", jotka ilmeisesti olivat olleet valepukuisia santarmeja. Aalto ja Kosolan emäntä katsoivat kuitenkin viisaammaksi, että miehet saisivat levätä levottoman päivän ja yhtä väsyttävän yön jälkeen. Mutta klo 5 aamulla Vihtori Kosola herätettiin; ja silloin Aalto kehoitti häntä pukeutumaan ja menemään herättämään Mäkeä ynnä Viitalaa, jotka nukkuivat yläkerrassa. Saatuaan miehet kokoon Aalto kertoi, mihinkä murheelliseen tulokseen hän ja Suosalmi ynnä Saksaan-pyrkivä Pirhonen olivat tulleet noiden Voltin lauantaisten vieraiden suhteen, ja tiedusteli, oliko näitä nähty Lapualla. Tähän Mäki vastasi, että yksi niistä oli ollut Kosolan majatalossa, edelleen, etteivät ne olleet mitään urkkijoita ja että ne – yhtä, nim. Löttyä lukuunottamatta – tulisivat kohta Seinäjoelta Volttiin ja lähtisivät Saksaan. Aalto vakuutti edelleen omaa kantaansa oikeaksi, mutta toiset vain inttivät vastaan. Aalto koetti saada selvää myös siitä, kuinka monen aktivistin nimet mahdollisesti olisivat tulleet santarmien tietoon, mutta Kosola ja Mäki vakuuttivat, että vain heidän nimensä ja eläinlääkäri Talvitien oli "Lötty" tullut tuntemaan.

Aalto ei voinut muuta kuin syvästi valittaa tapahtunutta. Hän käsitti, että suuri onnettomuus oli kohdannut koko jääkäriliikettä ja että hyviä miehiä joutuisi paljon kiinni. Kosola ja Mäki sensijaan olivat hyvin toivorikkaita koetellen lohduttaa Aaltoakin. Lopulta Mäki sentään rupesi kallistumaan Aallon mielipiteeseen, mutta Kosola pysyi lujana, vieläpä sanoi myös tulevansa Volttiin katsomaan poikien Saksaan-lähtöä. Silloin Aalto virkkoi vakavasti Mäelle ja Kosolalle:

"Ei, te ette saa lähteä Volttiin! Parasta on, että otatte kokonaan toisen tien, nimittäin pakotien!"

Mutta Vilho Mäki sanoi huolettomasti:

"Kotiini minä kuitenkin menen, vaikka kuinka kävis!"

Kosola sitävastoin tuntui lopulta taipuvan jäämään.

Kun sitten asemallelähdön aika tuli, niin Kosola yhtä kaikki Aallon kielloista huolimatta lähti mukaan – vieläpä ilman rahaa ja päällystakkia! Ja Mäkeä ei pidättänyt mikään!

Junan saapuessa Lapuan asemalle oli samoja valepukuisia santarmeja, joita Aalto oli puhutellut Voltissa, vaunujen portailla; ja näiden joukosta Sodnik hyvin kohteliaasti ja naurussa suin tervehti Mäkeä ja Kosolaa. Aallon sydämen valtasi syvä suru, kun hän näki tämän ilveilyn. Kosola ja Mäki astuivat junaan Aallon heitä uskollisesti seuratessa.

Kun juna lähti liikkeelle, niin Aalto oli jo saanut mielenmalttinsa takaisin ja päätteli, että koska hän ei enää mitenkään voinut tovereitansa pelastaa, hänen velvollisuutensa oli huolehtia omasta itsestään. Tässä tarkoituksessa hän siirtyi toiseen vaunuosastoon. Mutta onnettomuudekseen hän sattuikin osumaan juuri samaan osastoon, missä santarmit olivat. Aalto istuutui ensin lyhyelle penkille, mutta kun siinä oli ahdasta, nousi hän ylös aikoen siirtyä pitemmälle penkille, missä oli enemmän tilaa. Silloin Sodnik ja toinen salapukuinen santarmi hyökkäsivät hänen kimppuunsa alkaen kovakouraisesti työntää häntä osaston toiseen päähän.

Aalto kysyi:

"Mitä tämä tarkoittaa?"

Mutta santarmit työnsivät häntä vain edellään kieltäen mitään kysymästä. Näin he saivat Aallon vaunuosaston viimeiseen nurkkaan.

Siellä Aalto kuohuksissaan tiuskaisi:

"Minä tahdon tietää, mistä nyt on kysymys!"

Mutta santarmit vain painoivat hänet penkille istumaan ja kielsivät jyrkästi ääntä päästämästä. Sitten hänet hetken mentyä komennettiin seisoalleen, jolloin pahoinpitelijät rupesivat tarkastelemaan hänen taskujaan. Ensin otettiin pois päällystakin sivutaskusta browninki sekä sen perästä muita esineitä, m.m. muistikirja, johon oli kirjoitettu heidän omat tuntomerkkinsä.

Tarkastuksen toimitettuaan santarmit kysyivät: "Mikäs mies te oikein olette?"

Aalto vastasi:

"Kyllähän te minut tunnette! Näittehän te minut Voltissa viime lauantaina!"

Silloin Sodnik sanoi:

"Jassoo, te olette se poliisi!"

Vastattuaan myöntävästi Aalto vuorostaan kysyi: "Minäkin tahtoisin tietää, mitä miehiä te oikeastaan olette."

Sodnik vastasi:

"Me olemme Helsingistä salaisen järjestön lähettämiä."

Tämän kuultuaan Aalto päätti naamioida itsensä niin hyvin kuin osasi. Laskien kätensä kohteliaasti Sodnikin olkapäälle hän sanoi:

"No, miksi ette sanonut sitä minulle jo viime lauantaina!"

Siihen Sodnik hänkin puolestaan hyvin kohteliaasti:

"Ei sitä sovi matkoilla aina ilmaista, keitä ollaan."

Kaikki Aallon tavarat annettiin tämän jälkeen hänelle takaisin – myöskin browninki.

Sitten Sodnik rupesi Aaltoa kuulustelemaan.

Sodnik: "Mitä tekemistä teillä oli Mäen ja Kosolan kanssa?"

Aalto: "Ei mitään. Tulin viime yönä tänne omille yksityisille asioilleni. Milloinka Mäki oli tullut Lapualle, sitä en tiedä, mutta kun meillä molemmilla oli sama matka ja kun me tunsimme toisemme, niin lähdimme yhdessä majatalosta, ja Kosola tuli Vilho Mäkeä saattamaan."

Sodnik: "Tunnetteko hyvin Kosolan?"

Aalto: "Ulkomuodolta kyllä, koska matkoilla ollessani olen tavallisesti majatalossa yötä."

Sodnik: "Oletteko hyvä tuttava Vilho Mäen kanssa?"

Aalto: "Me olemme erittäin hyvät tuttavat lapsuudesta saakka."

Aallon oli pakko tehdä tämä tunnustus, sillä sehän olisi ollut helposti todistettavissa. Kosolaan nähden oli asianlaita toinen.

Sodnik: "Silloinhan teidän täytyy tietää, että Mäki on pahasti sekaantunut värväysasioihin. Hänhän värvää miehiä Saksaan."

Aalto: "Niin hyvä tuttava kuin olenkin Mäen kanssa, niin minä en siitä mitään tiedä. Jos niin olisi, että tämä on totta, niin ei hän mitenkään olisi voinut niin naamioida itseään, etten minä olisi siitä jotakin vihiä saanut; ja minä uskon, ettei se ole totta."

Sitten Aallon piti selittää, millä asioilla hän oli ollut Lapualla. Hän kertoi aikovansa nostaa oikeusjutun erästä henkilöä vastaan ja sitä varten tahtoneensa kääntyä Lapuan nimismiehen puoleen, joka aikaisemmin oli ollut Härmän piirin nimismiehenä ja jonka hän tiesi hyväksi laintuntijaksi. Mutta kun juna oli myöhästynyt, ei hän enää ollut iljennyt mennä tätä vaivaamaan; ja kun hän ei ollut tullut omalta nimismieheltään pyytäneeksi lupaa poistua piiristään, niin hän oli päättänyt palata kotiin.

Tähän selitykseen santarmit tyytyivät, mutta Aalto huomasi kuitenkin, että häntä pidettiin jatkuvasti silmällä.

Kauhavan asemalla, missä juna viipyi 10 minuuttia, santarmit menivät vaunusta ulos paitsi yhtä, joka ilmeisesti oli jätetty Aaltoa vahtimaan. Mutta kun tämä näytti välinpitämättömänä katselevan vaunun akkunasta ulos, livahti Aalto asemasillalle ja ihmisjoukkoon piiloutuneena kävi lupauksensa mukaan Suosalmelle ilmoittamassa, miten surullisella kannalla asiat todella olivat. Sitten hän palasi vaununosastoonsa takaisin.

Kauhavalla Kosola yritti paeta. Hän jo käveli asemalla olevia hevosia kohti aikoen käyttää jotakin niistä pakonsa jouduttamiseksi, mutta pian hän kuuli takanansa santarmien kannusten kilinää; ja kaksi santarmia tarttui häneen kiinni, toinen toiseen ja toinen toiseen käsivarteen. Ja niin oli Vihtori Kosolan tarina toistaiseksi päättynyt. Hänet vietiin vaunuun ja riisuttiin siellä ilki alasti, sillä santarmit tahtoivat tutkia, oliko hänellä aseita.

Kun tultiin Volttiin, näytti Aallon vuoro seuraavan. Kaksi santarmia tarttui häneenkin vieden hänet Voltin aseman II:n luokan odotussaliin. Siellä olivat jo Kosola, Mäki ja kaksi Saksaan pyrkinyttä nuorta miestä, nim. liikeapulainen Ernst Arvid Happonen Kuopiosta ja helsinkiläinen koululainen Ilmari Helander. Viimeksimainittu näytti olevan lujahermoinen poika, hän esiintyi koko ajan hyvin pilkallisesti.

Kun istumapaikkoja ei enää ollut vapaina, niin Aalto jäi seisomaan. Silloin pöytäkirjaa pitävä virkapukuinen santarmi nyökkäsi päätänsä sanoen Aallolle:

"Te saatte mennä!"

Aalto poistui nopein askelin aikoen mennä kylälle tiedostamaan tapahtumasta siinä tarkoituksessa, että aktivistit koettaisivat vapauttaa vangitut. Mutta kun hän oli päässyt vasta portaista alas, niin Sodnik juoksi hänen jälkeensä huutaen vihaisena:

"Mihinkä te menette!"

Samalla hän tarttui Aaltoon kiinni sekä talutti hänet takaisin odotussaliin. Tällöinkään ei Aallolta mitään kysytty; ja sama pöytäkirjaa pitävä santarmi sanoi hänelle taasen:

"Jaa, te saatte mennä!"

Aalto lähti uudelleen ulos – ja Sodnik taas perään vaatien Aaltoa olemaan mukana Mäen kotona pidettävässä tarkastuksessa sekä kutsumaan sinne puhelimitse nimismiehenkin.

Tämä tulikin, ja kotitarkastus pidettiin, mutta mitään erikoista ei ilmisaatu. Tilaisuuteen tuotiin myös vangitut Saksaan-pyrkijät, joista Helanderin onnistui pistää piimää täynnä olevaan kirnuun 4 kpl 100:n markan seteleitä, jotka seuraavana päivänä sieltä löytyivät.

Aallolle muutoin selvisi, että Sodnik piti häntä silmällä, erikoisesti sentähden, ettei hän pääsisi kylälle ilmoittamaan, asiasta. Santarmit näet lopuksi kuitenkin jättivät hänet vapaaksi.

Vapauttamisyritys Voltissa.

Tuona kohtalokkaana päivänä osui myös maanviljelijä Antti Ekola olemaan Voltin asemalla. Saatuaan tietää, mitä tapahtunut oli, hän päätti itsekseen, että jotakin oli tehtävä vangittujen vapauttamiseksi. Niinpä hän ajoi hyvällä hevosellaan von Essenien luo Jepuan Kiitolaan kertoen siellä kaiken tehtaanomistaja C.J. von Essenille. Pian siihen kokoontuivat myös rouva von Essen ynnä insinöörit Jürgen ja Reinhold von Essen. Eikä siinä vitkasteltu. C.J. von Essen sanoi heti:

"Ne on vapautettava!"

Neuvoteltiin ja päätökseksi tuli, että insinöörit von Essen lähtisivät Antti Ekolan kanssa Volttiin. Aseet, kaksi laatikollista vanhoja Grafton-kiväärejä otettiin esille makasiinin lattian alta, samoin paljon panoksia. Toinen laatikko pantiin Ekolan rekeen ja toinen taas insinöörien. Lähdettäessä C.J. von Essen kävi noutamassa konjakkipullon ja suuren käärön paperirahaa neuvoen, että ensin olisi annettava konjakkia ja jollei se auttaisi, niin sitten olisi tarjottava rahaa, ensinnä vähemmän ja sitten lisättävä sekä ettei rahoja saisi antaa suoraan käteen, vaan että ne olisi pantava johonkin paikkaan. Ja jollei raha auttaisi, neuvoi hän, niin sitten olisi annettava aseiden puhua. Lopuksi hän sanoi päättäväisesti:

"Miehet on pelastettava!"

Ekola ja von Essenit lähtivät matkaan. Aseita ei ennätetty tarkastaa Kiitolassa, vaan se tapahtui vasta Antti Ekolan talossa. Ne osoittautuivatkin jotakuinkin käyttökelpoisiksi.

Lähdettiin taas kovaa kyytiä Volttia kohti. Miesten päästyä Heikkilän kylään Ekola meni kauppias M.V. Heikkilältä tiedustelemaan, millä kannalla asiat olivat. Siellä jo huhuiltiin, että vangitut olisi viety tavarajunassa etelään päin. Menettämättä toivoaan he ajoivat eteenpäin ja tulivat Volttiin. Antti Ekola hyppäsi taas reestään Härmäsen kauppaan. Härmänen ei kyllä itse ollut kotona, mutta kaupassa tiedettiin varmana kertoa, että vangitut oli todellakin viety päivällä tavarajunassa klo 12.44 etelään päin.

Haikein mielin täytyi Ekolan ja von Essenien palata.

Kohti Shpalernajaa...

Kun vangituita vietiin Seinäjokea kohti, niin Kauhavan asemalla sattui olemaan kaksi nuorta töysäläistä, Kalle Salomon Paavola ja Johannes Hynninen, jotka olivat ostelemassa erästä moottoripyörää. Pojat hyppäsivät junaan aikoen jäädä Lapualle. Mutta santarmien vangitsemishimo oli tällöin niin rajaton, että myös Paavola ja Hynninen ilman muuta kaapattiin kiinni Lapuan asemalla.

Junaan tuotiin vielä Kosolassa aamupäivällä vangittu Saksaan-pyrkijä, ylioppilas Anders Bertil Osolin, joka kyllä olikin suuresti "rikollinen", hän kun jo kerran aikaisemmin oli istunut kuukauden siitä, että oli jossakin julkisessa paikassa kohottanut maljansa keisari Wilhelm II:n kunniaksi. Nyt hän oli ollut matkalla Saksaan. Hän oli kuulunut Ahlholmin miehiin, mutta kun ei ollut tavannut tätä Seinäjoella, oli hän ajanut suoraan Lapualle, mennyt Kosolaan, jossa hänen ihmeekseen poliisit ja santarmit isännöivät, ja tällöin tietysti siepattu kiinni.

Lapuan asemalla juna seisoi tavallista kauemmin. Sodnik oli näet edeltäkäsin määrännyt Kosolaan komennetuille miehilleen, että eläinlääkäri – nimeä mainitsematta – oli vangittava. Kun nyt eläinlääkäri Kalle Laurell oli osunut silloin juuri olemaan Lapualla tarkastamassa toiminimi Boströmille ostettavia hevosia ja kun häneltä oli tultu kysymään, oliko hän eläinlääkäri, niin hän tietysti oli vastannut myöntävästi. Tällöin hänet oli vangittu. Näin oli oikea syyllinen, eläinlääkäri Talvitie, saanut hyödyllisen etumatkan. Kun vangittua eläinlääkäriä ei oltu tuotu Lapuan asemalle, niin se oudoksutti Sodnikia. Tahtoen saada varmuuden siitä, että Talvitie, jota hän aivan oikein piti yhtenä saksalais-värväyksen päämiehenä Lapualla ja jolle hän ei mitenkään voinut antaa anteeksi Kosolassa tapahtunutta kuulustelua, todellakin oli vangittu, Sodnik meni majataloon. Todettuaan sattuneen erehdyksen hän suuttui silmittömästi, vapautti Laurellin sekä käski alaistensa ryhtyä tarmokkaasti takaa-ajamaan oikeata eläinlääkäriä.

Kun tämä välikohtaus oli selvitetty, pääsi juna taas jatkamaan matkaansa. Siinä vietiin seitsemän vankia Seinäjokea kohti.

Seinäjoella miehet pantiin samaan säilytyspaikkaan, missä ennestään olivat yllämainitut viisi Seinäjoella pidätettyä. Helmikuun 29. p:nä 1916 santarmit siis olivat saaneet ansaansa tasan kaksitoista itsenäisyysmiestä.

Saman päivän iltana klo 10.20 näitä lähdettiin kuljettamaan Helsinkiä kohti. Saalis oli näet saatava varmaan talteen.

Helsingissä miehet vietiin ensin santarmihallitukseen, jossa pidettiin muodollinen kuulustelu sekä toimitettiin sormenpäämerkkien otto, valokuvaus y.m. Tämän jälkeen vangitut siirrettiin Katajanokalla olevaan lääninvankilaan, mistä heitä aina silloin tällöin käytettiin santarmihallituksessa, kunnes tutkintotuomari Mashkevitsh havaitsi heidän rikollisuutensa niin suureksi, että heidät oli lähetettävä Shpalernajan tutkintovankilaan Pietariin. Ja huhtikuun 18. päivänä 1916 siirrettiinkin sinne Ahlholm, Kosola, Mäki, Nahi, Pirinen, Ravantti y.m. Rossin ja Luodon matka lykkääntyi heinäkuun 6. päivään.

Paavola ja Hynninen vapautettiin jo 3.III.1916 sekä Happonen, Helander ja Osolin samoin 28.III.1916. Venäjän vallankumouksen humussa sitten muutkin pääsivät vankilasta.

Totuuden nimessä täytyy meidän tässä yhteydessä mainita se surullinen seikka, että väkijuomilla oli melkoinen osuutensa Lapuan murhenäytelmään. Ilman niitä sen ei olisi tarvinnut kehittyä sellaiseksi kuin se kehittyi. [Olkoon kaikkien aikojen ehkä suurin ja pelottomin vapaustaistelija, italialainen Giuseppe Garibaldi meille tässäkin suhteessa esikuvana. Hän oli sitä mieltä, että suuria asioita ajetaan vain selvällä järjellä ynnä palavin ja uskollisin sydämin. Senpätähden tämä tulisten viinien maassa kasvanut Italian-poika virkisti itseään vain maan povesta pulppuvan kylmän lähteen nektarilla.]

Lapuan ja Voltin tapahtumat herättivät syvää huolestumista Etelä- ja Keski-Pohjanmaan sekä yleensä koko Suomen aktivisteissa.

Jepuan ja Alahärmän aktivisteja kokoontui runsaasti Kustaa Heikkilässä yöllä maaliskuun 1. päivää vasten pidettävään kokoukseen. Siellä olivat m.m. insinöörit Jürgen ja Reinhold von Essen Jepualta, ja Kauhavalle paennut Suosalmikin ilmestyi sinne kauhavalaisen aktivistin H.V. Orrenmaan saattamana. Miehet olivat vahvasti aseistettuja. Kokouksessa keskusteltiin liikkeen jatkamisesta ja päätettiin ennen kaikkea ruveta käyttämään Jepuan reittiä, jotavastoin Voltin–Oravaisten reitistä päätettiin luopua.

Voltin aktivistit katsoivat tämän jälkeen parhaaksi jonkin aikaa piileskellä. Niinpä Suosalmikin oleskeli Matti Takalassa, mutta sairastui saaden käsivarteensa verenmyrkytyksen ja paiseruusun, mikä aiheutti verraten kovan kuumeen. Näin oli hänen aikaisemmin suunnittelemansa Ruotsin-matka jätettävä sikseen, jotenka eläinlääkäri J.S. Talvitie pakoretkellään sai Suosalmea varten varatun paikan von Essenien reessä. Tehtaanomistaja C.J. von Essen ja insinööri Reinhold von Essen olivat nimittäin päättäneet lähteä Ruotsiin 4.III.1916 – jälkimmäinen liittyäkseen jääkäripataljoonaan.

Lapuan ja Voltin tapausten jälkeen aktivistinen työskentely Etelä-Pohjanmaalla tyrehtyi miltei kokonaan. Ainoastaan Vaasan puolessa oli vielä maaliskuussakin huomattavissa melko vilkasta toimintaa.

J.S. Talvitien pako.

Kuin kulovalkea levisi Lapuan Isossakylässä tieto siitä, että Vihtori Kosola, Vilho Mäki ynnä viisi muuta miestä oli vangittu ja viety Seinäjoelle. Eikä vähemmän hämmästyttänyt sekään, että jokunen santarmi ja joukko komisario August Solan johtamia Vaasan poliiseja piti Kosolan majataloa viikon päivät miehitettynä. Majatalo oli kuin rotanloukko: Sen ovet avautuivat kyllä sisäänpäin, mutta ei ulospäin – joka taloon tuli, se heti pidätettiin. Onni onnettomuudessa oli, että paikkakunnan nimismies Ossi Hjelt, jonka lujan aktivistisen kannan hyvin tunnemme, koetti voimiensa mukaan lieventää tilannetta. Hän puuhaili kyllä konstaapeleineen vaasalaisten poliisien mukana, mutta vain heidän eksyttämisekseen; samalla hän aina ilmoitti kaikki tärkeät tiedot aktivisteille.

Vaasan poliiseilla, joita – komisario Sola ja konstaapeli Matti Palomäki mukaan luettuina – oli seitsemän, oli kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti yleensä pyydystää Lapuan aktivisteja ja siten tuhota etappikeskus ja toiseksi heidän oli saatava vangituksi Sodnikin ankarasti vihaama, mutta pakoonpäässyt eläinlääkäri J.S. Talvitie.

Helmikuun 29. päivä koitti Talvitiellekin vakavana kohtalonhetkenä. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän Esa Viitalalta kuuli, ettei tämä ollutkaan yöllä lähtenyt Seinäjoelle ja että Kosolan majatalo oli vieraan järjestysvallan miehittämä. Hyvin tietäen, että Sodnik santarmeineen voisi Voltista palata aikaisintaan klo 3.05 saapuvassa tavarajunassa, Talvitie liikuskeli – tosin hyvin varovaisesti – kylällä tuttaviensa luona. Mutta kun nimismies Hjelt, joka oli mennyt asemalle tavarajunan tulolle ja silloin saanut selvän tiedon kaikesta tapahtuneesta samoin kuin sittemmin myöskin Sodnikin kiihtymyksestä, kun väärä eläinlääkäri oli vangittu, oli kaikki nämä ilmoittanut Talvitielle, lähti tämä maanviljelijä Aukusti Antilan kyyditsemänä kirkolta noin 2 1/2 km päässä olevaan kotiinsa Lapuan Talvitien kylään. Siellä hän Viitalan ja veljensä Toivon kanssa asettui sopivaan paikkaan noin 200:n metrin päähän talosta odottamaan ja tapahtumain kulkua seuraamaan.

Ilta alkoi jo hämärtää; eikä kauan tarvinnut odottaakaan, kun ensimmäinen näytös tapahtui. Poliisi Esa Lag ja muuan santarmi tulivat Kosolan kantakirjaoriilla kovaa vauhtia ja kääntyivät Talvitien kotitaloon. Jukan veli Toivo lähti tällöin heti pihaan. Tulijat olivat ennättäneet jo sisälle. Kun Toivo kysyi, mitä heillä oli asiaa, niin poliisi ilmoitti, että he etsivät eläinlääkäriä. Tähän Toivo vastasi, että hänen veljensä oli äskettäin lähtenyt Ylistaroon sairasmatkalle.

Sen kuultuaan santarmi ja poliisi poistuivat täyttä laukkaa Kosolaan päin.

Tämän jälkeen Talvitie lähti maanviljelijä Kustaa Turjan saattamana Kauhavalle, jossa seuraavana aamuna, 1.III.1916, oli määrä tarkastaa venäläiselle sotaväelle myytäviä lihoja. Tehtävä suoritettiinkin asemalla Talvitien sedän ja H.V. Orrenmaan huolehtiessa vartioinnista. Samaan aikaan Toivo Talvitie soitti Lapualta Orrenmaalle pyytäen ilmoittamaan veljellensä, ettei tämän pitäisi enää tulla kotiin. Talvitie lähti kuitenkin metsäteitä kierrellen Turjan kanssa pyrkimään Lapuaa kohti.

Miehemme tulivat E.A. Turjan (nyk. kansanedustaja, kunnallisneuvos ja Lapuan kunnanvaltuuston puheenjohtaja) taloon. Siellä oli samana iltana ollut ompeluseura, jossa oli ollut mukana herrojakin, m.m. nimismies Hjelt. Tämä oli silloin isännälle sanonut, että Talvitielle olisi ilmoitettava, ettei hänen pitäisi enää tulla Lapualle.

Kun Talvitie oli ollut Turjassa jonkin tunnin, lähti E.A. Turja yön selkään saattamaan häntä Jaakko Latvalan yksinäiseen taloon, joka oli noin 300:n metrin päässä Talvitien kodista maantien toisella puolen. Sinne Talvitie jäi yöksi.

Seuraavana päivänä tuli Toivo Talvitie Latvalaan kertomaan, mitä hän oli asemalla aamujunan saapuessa havainnut. Lapualle oli jäänyt junasta suuri joukko poliiseja ja muutama santarmikin, jotka kaikki olivat menneet suoraa päätä Kosolan kievariin tilaten siellä aamiaisen. Toivo arveli, etteivät viholliset ainakaan kahta tuntia aikaisemmin voisi ennättää kylän alapäähän, mutta että viisainta olisi joka tapauksessa pitää silmänsä auki.

Kello 10:n tienoilla sitten nähtiinkin jutun toinen näytös: Useita hevoskuormallisia noita kutsumattomia vieraita sekä paikallisia poliiseja ynnä nimismies ajoi Alapäähän hajaantuen siellä yht'aikaa Talvitien kotitaloon ja Kustaa Turjan taloon sekä ryhtyen samalla viipymättä suorittamaan kotietsintöjä. Yksi santarmi jäi maantielle vartioimaan.

Ennen kaikkea tutkittiin Talvitien työhuone, mistä otettiin mukaan kaikki mahdolliset muistiinpanot ja valokuvat. Kustaa Turjan talosta Talvitietä niinikään kovasti etsittiin. Poliisit olisivat ajaneet myöskin Latvalan taloon, mutta kun nimismies Hjelt silloin huomautti, ettei Talvitiellä koskaan ollut ollut tapana käydä siellä, niin aikeesta luovuttiin. Turjassa tarkastettiin kaikki mahdolliset paikat, jopa heinälatokin, mistä heinät talonväen avulla ajettiin ulos.

Latvalasta käsin seurattiin tätä menoa tarkasti. Sieltä saattoi aivan hyvin nähdä, mitä Kustaa Turjan pihalla toimitettiin. Talvitie oli tällöin piilossa suuren heinäkasan alla Latvalan navetan ja tallin välissä olevassa heinäladossa. Kun nyt Turjan heinälatoa ruvettiin tyhjentämään, niin Jaakko Latvala tuli hermostuneena Talvitielle tästä puhumaan arvellen samalla, että parhainta olisi paeta.

Niinpä sitten valjastettiinkin hevonen tavallisen työreen eteen, joka ajettiin heinäladon oven suuhun. Talvitie konttasi ladosta rekeen, hänen päällensä heitettiin hevosloimi, ja nuori poikanen pantiin kyytimieheksi. Pojalle sanottiin, että jos joku kysyisi, mistä hän tuli, hänen oli vain lyhyesti vastattava: "Meijeristä!" Sitten lähdettiin ajamaan verkalleen käymäjalkaa kujatietä paksussa lumessa metsää kohti. Vihdoin saavuttiin Ojutkankaalle Talvitien kotoa noin 5:n km päässä olevaan Vihtori Kultin taloon.

Talvitie pyysi talosta suojaa ja kyytiä, mutta talon väki ja varsinkin naiset olivat kovin peloissaan sekä hermostuneita koettaen vaikuttaa isäntäänkin. Mutta Vihtori Kultti lausui erikoisen painokkaasti:

"Tähän asiaan eivät saa akat eivätkä muutkaan sekaantua! Kyllä minä tiedän, mitä minä teen!"

Talvitie oli talossa yötä. Seuraavan päivän (perjantain) illalla Kultti kyyditsi hänet Kauhavan kautta Ylihärmän Peltohakaan. Ajettaessa jonkin kylän ohi Kauhavalla miehemme kaatuivat erään talon kohdalla hankeen. Silloin Talvitie sanoi:

"Mitäs nyt tehtäisiin, jos tuolta talosta tulisi santarmeja meitä hätyyttämään?"

Helistäen lumeen pudonnutta riimunvartta Kultti vastasi lujasti:

"Minulla ei ole asetta, mutta kyllä tälläkin pari ryssää tapetaan, jos hätä tulee!"

Kultti jäi yöksi Peltohakaan palaten seuraavana päivänä takaisin.

Palaamme hetkeksi Lapualle.

Talvitietä etsittäessä pidätettiin jo perjantaina 3.III.1916 hänen veljensä Toivo Talvitie ollessaan asioilla kirkonkylässä. Molemmat Turjan veljekset herätettiin keskellä yötä ja pidätettiin sekä vietiin eri hevosessa Kosolan kievariin. Samoin pidätettiin maanviljelijä Kustaa Saari. Seuraavina päivinä pidätettiin muutkin Talvitien avustajat, nim. maanviljelijä Jaakko Latvala ja tämän poika Juho Ernst Latvala ynnä maanviljelijä Jaakko Vihtori Kultti. [Lapualla ja Alahärmässä pidätettyjä koskevaa laajaa pöytäkirja-aineistoa ei valitettavasti tarkoista etsiskelyistä huolimatta ole löydetty. Tuntuu siltä kuin vapaussodan jälkeen olisi liian löyhästi – kuitteja vaatimatta – annettu arkistoista tärkeitä, jääkäriliikkeenaikaisia alkuperäisiä asiakirjoja, jotka täten ovat ainakin toistaiseksi joutuneet kadoksiin, ehkäpä osittain – jälkien peittämiseksi – tahallisesti hävitettykin. K.A.W:s.]

Nämä kaikki saivat olla ensin toista viikkoa pidätettyinä Lapualla. Muut pääsivät sitten kuitenkin vapaiksi, paitsi Toivo Talvitie, Latvalat ja Kultti, joita syytettiin "väärien tietojen antamisesta" ja tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusaika laskettiin maaliskuun 8. pistä lukien. Oltuaan ensin noin kaksi ja puoli viikkoa Vaasan poliisivankilassa sekä sitten Vaasan lääninvankilassa heidät vapautettiin toukokuun 8. p:nä 1916.

Niin kauan kuin pidätetyt olivat Kosolassa, oli siellä Elin Kosolan toimesta sellainen ruokailujärjestys, että "fangit" aina ensinnä kutsuttiin hyvin katettuun pöytään, mutta että tutkijat saivat ateriansa vasta jälkipöydässä.

Mainittakoon myöskin, että pidätettyjen ollessa Kosolassa Lapuan silloinen kirkkoherra, rovasti Vilhelmi Malmivaara, toimitti eräänä päivänä Lapuan kirkossa ylimääräisen iltajumalanpalveluksen nimenomaan pidätettyjen puolesta, jotka rukouksissa suljettiin Jumalan huomaan. Kirkko oli tällöin täpö täynnä kansaa, ja suuret joukot saivat jäädä sen ulkopuolelle.

Kauppias Kalle Peltohaka saattoi sitten Talvitien Alahärmään maanviljelijä Juho Rantalan luo. Oltiin hyvin varovaisia; isännän ei annettu ottaa tultakaan. Pyytäen kyytiä Isoontaloon Talvitie kysyi, tunsiko Rantala Isontalon väen niin hyvin, että siellä päästäisiin sisään. Rantala sanoi kyllä tuntevansa Isontalon asukkaat, mutta sisäänpääsyä hän ei mennyt takaamaan, kun oli öinen aika. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Talvitie pyysi, että mikäli mahdollista kuljettaisiin takateitä, mihin Rantala kernaasti suostuikin, koska hyvin tunsi myös syrjätiet. Hän katsoi kuitenkin parhaaksi poiketa noutamaan mukaan Kaappo Mäen, josta hän tiesi, että tämä Isontalon läheisenä sukulaisena varmaan päästettäisiin sisälle.

Kun Talvitie tuli Mäen tupaan, paleli hänen jalkojaan kovasti. Kaappo Mäki veti silloin saappaat hänen jalastaan, jotta hän paremmin voisi takan ääressä lämmitellä. Kun ei Mäellä ollut muuta asetta, niin hän lähdettäessä otti pöydältä suuren puukon ja pisti sen turkkinsa taskuun. Tällöin Talvitie heltyi lausumaan:

"Totisesti, se onkin oikein Härmän miesten tapaista!"

Niin lähdettiin – kaikki istuen samassa reessä – ja tultiin iltayöstä klo 12:n aikaan Isontalon "kujankoukkuun". Talvitie ja Rantala jäivät siihen odottamaan Kaappo Mäen mennessä kolkuttamaan talon ovia auki. Hetken mentyä hän haki odottajat sisään. Rantala ei kuitenkaan malttanut viipyä talossa, vaan lähti heti kotiinsa.

Kolmisin siinä sitten Antti Isotalon huoneessa pidettiin öinen neuvottelu. Arvellen poliisien olevan aivan kintereillään [Sola, Palomäki ja konstaapeli Salomäki olivatkin jo maaliskuun 2. p:nä lähteneet Lapualta Kauhavalle Talvitien jälkiä seuraamaan.] Talvitie olisi tahtonut jatkaa matkaa heti. Sitä varten hän pyysi Isotaloa kyyditsijäkseen. Istuen poikkipäin vuoteessaan Antti lausui tähän levollisesti:

"Ei tässä nyt sentään niin hoppua ole. Tule sinä vain viereeni nukkumaan!"

Mutta kun Talvitie yhä teki lähtöä, nousi Isontalon Antti vihdoin pukeutumaan. Talvitien kehoittamana myös Kaappo Mäki päätti tulla mukaan.

Miehemme lähtivätkin sitten kolmisin klo 3:n tienoilla aamulla jalan Kustaa Heikkilään. Siellä nousivat sekä isäntä että emäntä nukkumasta, ja kun kahvi oli juotu, lähti Kaappo Mäki jalkaisin kotiinsa. Talvitie ja Antti Isotalo sensijaan paneutuivat maata, sillä Talvitie ei ollut kolmeen vuorokauteen juuri lainkaan nukkunut, ja Heikkilän talo oli hänestä paljon turvallisempi kuin Isotalo. Vasta klo 2 ip:llä he lähtivät Heikkilän hevosella Jepuaa kohti ampuen uljaasti vielä lähtölaukauksenkin.

Miehet naamioituivat ottaen muka suojakseen naisväen isot hartiahuivit. Isontalon Antti, joka oli parraton ja ajoi hevosta, ei erityisesti peittänyt kasvojansa, mutta Talvitie, estääkseen viiksensä näkymästä, vetäytyi reessä istuessaan niin huppukuuroon, että sivullinen saattoi nähdä vain nenän ja silmät.

Kustaa Heikkilän kanssa miehemme olivat sopineet, että jos poliisit seuraisivat Talvitien jälkiä Isoontaloon, kuten hyvin otaksuttavaa oli, niin sieltä poliisit johdettaisiin Heikkilään. Heikkilän taasen pitäisi kertoa, ettei hänellä ollut miesten aikeista mitään varmaa tietoa, mutta että hänen emäntänsä oli kuullut heidän salaa keskustelevan ja puhuvan Purmosta sekä että he omavaltaisesti olivat ottaneet Heikkilän hevosen.

Matkalla miehemme poikkesivat Antti Ekolan taloon. Siellä oli sairas hevonen, jota Talvitie oli aikaisemmin hoitanut. Isäntä oli poissa; emäntä vain oli kotona. [Antti Ekola oli mennyt Kustaa Kunnariin C.J. von Essenin asioissa välittääkseen Nikolai Ekolan aikaisemmin omistamaa "Tuisku" nimistä juoksijaoritta koskevan kaupan. Sivumennen sanottuna hevonen oli se sama "Tuisku", jolla Tyrvään-pojat jo kerran aikaisemmin olivat aikoneet karahuttaa Ruotsiin. Kunnari ja Ekola saapuivat Kiitolaan paria tuntia myöhemmin kuin Antti Isotalo ja Talvitie sekä seurasivat sitten von Essenien ja Talvitien matkavalmisteluja. Antti Isotalo ja Antti Ekola Talvitien pyynnöstä m.m. pitivät silmällä mahdollisia takaa-ajajia.] Toivotettuaan hyvää päivää Talvitie sanoi:

"Tulimme taasen potilasta katsomaan."

Kun mentiin talliin, antoi hän siellä emännälle hoito-ohjeita; ja sen tien vieraat jatkoivat matkaa.

Emäntä oli kyllä kuitenkin huomannut, ettei ollut kysymyksessä aivan tavallinen sairaskäynti. Ekolan väki oli muuten keskenään sopinut siitä, että jos poliisit saapuisivat taloon, näille olisi kysyttäessä myönnettävä, että Talvitie oli käynyt talossa ja mennyt talliin hevosta katsomaan, mutta että hän oli sille tielle jäänyt.

Antti Ekolan talliin Talvitien jäljet päättyvätkin. [Poliisitkin kuuluivat sittemmin sanoneen: "Se Härmän maa on merkillinen! Muualla voi seurata jälkiä, mutta siellä ei!"] Sieltä miehet kenenkään huomaamatta menivät menojaan saapuen Jepuan Kiitolaan hyvissä ajoin maaliskuun 4. päivänä iltapäivällä.

Antti Isotalo palasi sitten Antti Ekolan ja Kustaa Kunnarin kanssa Alahärmään vieden Kustaa Heikkilän hevosen omistajalleen sekä kulkien taas kotiinsa Isoontaloon.

von Essenit ja Talvitie lähtevät.

Lapuan ja Voltin tapaukset olivat monille Etelä-Pohjanmaan aktivisteille kuin varoittava tykinlaukaus. Useimmat heistä katsoivat viisaimmaksi piileksiä jonkin aikaa kotipaikkakunnillaan, mutta jotkut siirtyivät kauemmaksikin, niinkuin esim. Juho Ekola ja C.J. von Essen, joista jälkimmäinen suuntasi matkansa Ruotsiin saakka. C.J. von Essenin sydämellä oli myös tärkeitä jääkäriliikettä koskevia asioita, joista hän halusi Tukholmassa neuvotella. Lähimpinä matkaseuralaisina hänellä oli poikansa, insinööri Reinhold von Essen ja Lapualta paennut eläinlääkäri J.S. Talvitie, jonka paon alkuvaiheisiin juuri olemme tutustuneet. Molemmat viimeksimainitut olivat päättäneet liittyä jääkäripataljoonaan.

Kiitolassa oli pitkin päivää – lauantaina maaliskuun 4:ntenä – tehty matkavalmistuksia. Eväät ja muut varusteet oli koetettu saada niin pieneen kokoon kuin mahdollista. Mukaan otettiin myös primuskeittiö ja pieni kahvipannu.

Vastaostetun juoksijaoriin "Tuiskun" piti kuljettaa Kiitolasta lähtevät Merenkurkun yli. Se kylläkään ei ollut niitä kaikkein nopsajalkaisimpia, niinkuin Pohjanmaan hevosmiesten kesken tunnetussa laulussakin sanotaan:

    "Ekolan Nikolai ja orihinsa 'Tuisku',
    kun ne on radalla, niin ei ne paljon huisku",

mutta mistään varsinaisesta kilpa-ajosta ei tällä kertaa ollutkaan kysymys.

Kello 11 illalla matkamiehemme lähtivät omaisten ja ystävien toivottaessa onnea matkalle.

Tuona lauantaina samoin kuin edellisinäkin päivinä oli satanut paljon lunta, joten keli oli niin huono että "Tuisku" kykeni etenemään vain käymäjalkaa. Talvitie ja Reinhold von Essen ohjasivat sitä vuorotellen. Metsätiet varsinkin aukeilla paikoilla olivat niin kokonaan lumen peitossa, että vain mukaan otetun lyhdyn avulla voitiin saada tienkohdasta selko, ja Munsalan lakeudella täytyi tien tunnusteleminen jättää tykkänään "Tuiskun" huoleksi.

Aamuyöstä saavuttiin Munsalan pappilaan, missä matkamiehet otettiin avosylin vastaan. Rovasti Gustaf von Essenhän oli J.C. von Essenin vanhempi veli; ja hänen poikansa, pastorit Armo ja Väinö von Essen ottivat itsenäisyystyöhön osaa aktiivisestikin.

Munsalan pappilassa C.J. von Essen ja hänen seuralaisensa lepäsivät koko sunnuntain. Klo 9 illalla sinne ilmestyi talollinen Vilhelm Näs, jonka tehtävänä oli ollut hankkia kaksi jääluotsia, toinen odotettavissa olevia hiihtäjiä ja toinen reellä kulkijoita varten. Näs oli järjestänyt asian kuitenkin hyvin huonosti. Hän oli saanut hankituksi vain yhden luotsin, nuoren Anders Rådmanin – eikä edes itse tullut mukaan, vaikka palkkiokin oli etukäteen maksettu.

Kello 10:n tienoissa samana iltana lähdettiin Munsalan pappilasta. Tuota pikaa miehemme olivat Monäsin lahdella, missä eräs yksinäinen hiihtäjä, nuori kokkolalainen työmies Fredrik Mattias Vik (Viken) saavutti heidät. Hänenkin matkansa määränä oli Lockstedt. Kotvan aikaa ajettuaan seurue sai taasen – Munsalan maan ja Stubbenin välillä – lisäystä: Kaksi liikemiestä, aikaisemmin tuntemamme uusikaarlepyyläinen aktivisti August Jakobson ja Kokkolan puolesta kotoisin oleva Karl Herman Källström sekä heidän mukanaan kaksi Amerikkaan aikovaa nuorta miestä yhtyivät joukkoon. Uusilla tulokkailla oli sen ohessa Ruotsiin vietävänä kuusi Uudenkaarlepyyn markkinoilta ostettua hevosta.

C.J. von Essen seuralaisineen oli ajanut Monäsin lahden pohjoista rannikkoa pitkin, sillä etelärannikolla olevassa Monäsin kylässä oli venäläinen vartioasema. Lähimpänä päämaalina oli Stubbenin majakka. Matkanteko oli edelleen vaikeata, sillä lunta oli jäällä 25:n-30:n cm:n paksuudelta, ja sitäpaitsi oli myöskin ahtojääkenttiä ylitettävä.

Kun oltiin vielä melkoisen matkan päässä Stubbenista, pääsi yksi liikemiesten hevosista karkuun, joten Jakobsonin täytyi lähteä toisella reen eteen valjastetulla hevosella sitä tavoittelemaan. Muu seurue saapui Stubbeniin aamupuoleen.

Sillä aikaa kuin Talvitie huolehti hevosesta, kiipesivät R. von Essen ja C.J. von Essen eräälle korkeahkolle kallioniemekkeelle sijoittaakseen Laxöstä odotettuja Saksaan-pyrkijöitä varten kynttilälyhdyn näkyvälle paikalle. Pienessä kalastajamökissä miehemme sitten maistelivat eväitään ja joivat jonkinlaista Rådmanin keittämää teetä. Aterioimisen aikana Reinhold von Essen pistäytyi katsomassa, että lyhty oli kunnossa, sillä se oli Laxöstä pimeässä hiihtäville aivan välttämätön tienviitta.

Talvela ja Immel Lapualla.

Siihen neljän nuoren miehen ryhmään, jota Laxöstä odotettiin, kuuluivat Paavo Talvela ja Paavo Immel. Molemmat olivat helsinkiläisiä koululaisia, joiden matkapäätökseen oli suuresti vaikuttanut m.m. se, että heidän läheiset toverinsa Väinö ja Bertel Petrelius olivat jo aikaisemmin lähteneet jääkäripataljoonaan. Ja erittäinkin näiden toverien isän arkkitehti Albert Petreliuksen esiintyminen oli tehnyt heihin syvän vaikutuksen. Tuo kunnon isä oli näet sanonut pojilleen:

"Minä olen jo vanha mies, jonka on huolehdittava kodista, mutta lähtekää te!"

Helmikuun 28. päivänä 1916 iltajunassa olivat Talvela ja Immel lähteneet Helsingistä Lapuaa kohti. Samana päivänähän, kuten tiedämme, santarmivahtimestari Sodnik oli ollut siellä juoniansa punomassa, mutta siitähän ei Helsingissä eikä edes Lapuallakaan ollut ollut vielä silloin mitään aavistusta. Suuri oli siis ollut miestemme hämmästys, kun he eräältä jauhokuormaa ajavalta Lapuan isännältä, joka sittemmin oli osoittautunut olevan tuo hehkuvasydäminen itsenäisyysmies Aukusti Antila, olivat kuulleet, että majatalon isäntä Vihtori Kosola oli juuri samana päivänä vangittu. [Jotteivät Saksaan-pyrkijät menisi enää Kosolaan, järjestettiin heti tämän jälkeen junantuloaikoihin asemalle ja sieltä johtavalle päätielle edestakaisin-kävelijöitä, jotka äänekkäästi hokivat: "Kevarin isäntä on vangittu, kevarin isäntä on vangittu!"] Siitä huolimatta miehemme olivat päättäneet mennä tiedustelemaan eteenpäinpääsymahdollisuuksia. Immel oli astellut majataloon joutuen erääseen huoneeseen, missä oli ollut poliiseja ja jokunen santarmikin päivän suurtapausta juhlimassa. Kun hän ei enää ollut voinut peräytyä, oli hän hattuaan nostaen kohteliaasti kysynyt: "Saisikohan täältä huonetta?" Poliisit eivät onneksi olleet kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota, vaan olivat kehoittaneet häntä menemään sisään toisesta ovesta. Päästyään ulos Immel oli kiiruhtanut pois koko talosta ulkona odottavan Talvelan luo. Miehemme olivat siis todella olleet tuuliajolla Lapualla – ja olipa siellä ollut pari muutakin Saksaan-pyrkijää. Mutta myöhemmin oli heidän luoksensa tullut sama jauhokuormaa ajanut isäntä neuvoen heitä toistaiseksi menemään lähimpään metsään ja vasta hämärissä palaamaan, jolloin hän oli arvellut jonkin keinon keksittävän, lisäten: "Ja jos teitä yritetään pidättää, niin ampukaa, tappakaa ne saastat; kyllä me teidät turvaan toimitamme." – Vietettyään metsässä kurjan päivän he olivat illalla lähteneet kylää kohti. Tuskin he olivat kylään saapuneet, kun heidän luokseen oli tullut kookas pohjalaisisäntä sanoa kajahuttaen: "Te olette Saksaan menossa ja sinne teidän pitää myös päästä. Seuratkaa minua, älkääkä pelätkö mitään, sillä Saksassa on minunkin poikani, ja siellä olisin minäkin, ellei täällä olisi yhtä tärkeitä tehtäviä." Näiden miehevien ja rohkaisevien sanojen lausuja oli ollut tuo vapaussodassamme sittemmin niin kuuluisaksi tullut Matti Laurila vanhempi. Miehemme olivat sitten joutuneet Laurilan vieraanvaraiseen kotiin. Vähän mietittyään sinne ja tänne Laurila oli itse kyydinnyt miehemme talviteitä myöten Kauhavalle antaen heille vielä ohjeita edelleen matkustamiseenkin nähden sekä mainiten, keiden puoleen heidän oli Alahärmässä käännyttävä. Siellä miehemme olivat joutuneet tuohon tunnettuun turvapaikkaan, Isoontaloon, missä he tarkan tutkinnon läpäistyään olivat saavuttaneet Isontalon Antin luottamuksen. Antti oli sitten keskiviikon, maaliskuun 1. p:n illalla kyydinnyt heidät kauppias Elias Lönnqvistin luo Jepualle. Lönnqvistin kuulussa vinttikamarissa he olivat viettäneet pari vuorokautta talon rohkean ja intomielisen tyttären, neiti Brita Lönnqvistin pitäessä heistä hyvää huolta. Sinne oli heidän joukkoonsa ilmestynyt kaksi muutakin Saksaan-pyrkijää, nimittäin alahärmäläinen Jaakko Sainio ja Kurikasta lähtenyt postivirkamies Felix Rinta. Neiti Lönnqvist oli kyydinnyt heidät sitten merenrantaan, mistä miehemme oli opastettu 3.III.1916 eteenpäin kalastaja Anders Anderssonin Laxön kalasaunaan. Sauna oli ollut tavattoman kylmä. Vaikka pojat olivat pitäneet yötä ja päivää tulta vireillä, oli heitä siitä huolimatta koko ajan paleltanut. Se oli johtunut kai myöskin silloin vallinneista ankarista pakkasista. Siellä miehemme olivat saaneet viettää kaksi pitkää vuorokautta – kasakkapatrullien pelosta voimatta edes liikkua ulkona. Vilhelm Näs, joka oli luotsannut heidät Laxöhön, oli luvannut tulla heitä noutamaankin.

Hän tulikin sunnuntai-iltana maaliskuun 5. päivänä, saatuaan vielä Munsalassa C.J. von Esseniltä vakavan kehoituksen mennä Laxössä olevia poikia opastamaan. Mutta sen sijaan, että olisi käynyt oppaaksi, Näs vain viittasi kädellänsä heille suunnan ja selitti, että Stubbenin saarella oli merkkilyhty sytytettynä. Sitten hän itse meni kotiinsa Monäsiin makaamaan. Hän ei osoittanut senkään vertaa hyvää tahtoa, että olisi poikia opastanut edes alkutaipalen. Näin hän oli kaksin kerroin pettänyt asian: ei ollut lähtenyt pitkän matkan luotsiksi eikä opastanut poikia Laxöstä Stubbeniin. Ja kuitenkin hän oli etukäteen saanut täyden maksun.

Pojat olivat siis Laxössä oman onnensa nojassa. Yö oli, aava merenjää edessä, ei ainoatakaan viittaa!

Eikä Näsin kädenviittaus heitä pitkälle auttanut! Mitä oli tehtävä?

Talvitie ja von Essenit oppaineen odottivat Stubbenissa ja nämä neljä värjöttelivät neuvottomina Laxössä. Yrittämään he kuitenkin lähtivät. Pimeässä yössä suoritettavan, joskin vain noin 15 km pitkän matkan epävarmuus oli masentava ja painoi alas miestemme mielet.

He pysähtyivät pohtimaan tilannetta. Jos he kääntyisivät takaisin, voisivat he kenties vielä löytää Laxön kalastajamajan. Mutta mitäpä se auttaisi! Takana uhkasivat venäläisten patrullit, ja tuskinpa heitä enää kukaan auttaisi, jos he peräytyisivät entisille jäljilleen! Näin tuumi varsinkin Talvela. Kääntyen tovereihinsa hän sanoi rohkeasti:

"Minä lähden yksin."

Silloin toisetkin jatkoivat matkaa.

Melkoisen taipalen olivat miehemme hiihtäneet, kun he vihdoin näkivät edessään valoa, jonka olettivat loistavan Stubbenilta. Vauhti kiihtyi, ja aamun jo heikosti sarastaessa he saapuivat Stubbeniin. Kun Jakobson oli poistunut karannutta hevosta etsimään, oli Merenkurkun jäille lähtijöitä tällöin yhteensä 11.

Merenkurkun pakkasen kourissa.

Kello 4 aamulla, 6.III.1916, tapahtui lähtö Stubbenista Helsingkallanin suuntaan. Jää oli alussa jotensakin tasaista, mutta kuta kauemmaksi tultiin, sitä useammin täytyi kulkea ahtojääröykkiöiden yli, joiden suunta oli idästä länteen. Oli kaunis, tyven, aurinkoinen talviaamu. Mielet olivat virkeät, ja pakkastakin oli vain -10°C.

Kun oli kuljettu noin 3 tuntia, rupesi Helsingkallan jo näkymään. Arviolta 1/2 km siitä etelään pysähdyttiin klo 10 ap:llä. Hevoset saivat kaura-annoksensa, ja miehet ottivat eväänsä esille – keittipä v. Essenien rekikunta itselleen kahviakin. Helsingkallan on oikeastaan vedenalainen, 8:n jalan syvyinen kari, mutta tällöin se näytti mitä ihanimmalta pienoiselta alppimaisemalta. Ylinnä noin 100:n-200:n metrin päässä toisistaan oli kaksi tornimaista jäävuorta kartiomaisine kärkineen, joiden korkeus lienee noussut 10-15 metriin. Jääröykkiöt olivat yleensäkin korkeita ja mahtavia, merivirtojen ja myrskyjen muovailemia massoja. Kirkas auringonvalo ja terävät varjot tarjosivat tässä jäisessä satumaailmassa unohtumattoman näyn.

Noin tunnin kestäneen levähdyksen jälkeen lähdettiin taas liikkeelle. Jäästö alkoi tulla yhä vaikeammaksi. Toisistaan noin 40-50:n metrin päässä olevat jäävyöhykkeet kohosivat yhä korkeammiksi ja taajenivat taajenemistaan. Toisinaan niitä koetettiin kiertää, mutta sekin osoittautui toivottomaksi. Hevosille tämä oli hyvin tukalaa, varsinkin "Tuiskulle", jonka reessä, paitsi ajajaa, istui kaksi muuta miestä. Se vajosi jäälohkareiden väliin kasaantuneeseen lumeen usein vatsaa myöten, kohosi taas toisinaan takajaloilleen ja loikkasi sitten eteenpäin tavoitellen tukea etujaloilleen. Tällaista harppimista kesti kolmisen tuntia.

Keventääkseen rekeä Reinhold von Essen ja Talvitie nousivat silloin tällöin suksillensa tai heittäytyivät Källströmin rekiin, joita alkujaan oli 3, mutta Jakobsonin poistuttua vain 2, ja joiden eteen vuorotellen valjastettiin aina uusi hevonen.

Helsinkiläiset Talvela ja Immel olivat alunperin saaneet sen käsityksen, että matka Merenkurkun yli olisi paljon lyhyempi, kuin miksi se sittemmin osoittautui. Luullen, että hiihtäjät saisivat eri oppaan, he olivat pukeutuneet hyvin ohuesti voidakseen hiihtää nopeammin ja toivoen, että vauhdikas meno pitäisi ruumiin riittävän lämpöisenä. Molemmissa suhteissa he olivat suuresti pettyneet. Kun heidän täytyi pysytellä hevosmiesten mukana, jotka liikkuivat hyvin hitaasti, niin seurauksena oli, että heidän lämpiminä pysyäkseen – oli näet kova viima ja pakkasta jo 28°C – oli pakko hiihdellä edestakaisin hevosmiesten ympärillä tai sivuilla. Näin he saivat hiihtää 42 tuntia sen sijaan, että olisivat suotuisassa tapauksessa suorittaneet koko matkan 20:ssa tunnissa. Tietysti tämä aiheutti ääretöntä uupumusta; ja kun monen täytyi hikisenä turvautua rekeen, niin siitä taas seurasi arveluttava kylmettyminen. Paavo Talvela ja Felix Rinta olivat hiihtäjistä ainoat, jotka koko ajan pysyivät suksillansa, mutta hekin väsyivät tavattomasti. [C. J. von Essen oli kyllä ajatellut sitäkin, että opas Rådman olisi kokonaan luovutettu hiihtäjien ohjaajaksi, mutta kun tämä oli nuori ja kokematon, ei heitä kuitenkaan uskallettu kokonaan jättää hänen huostaansa. Ja nähtävästi Rådman oli kompassin käytössä heikko, kuten niin monet muutkin saaristolaiset. – Parasta olisi ollut, ettei Stubbenista olisi lähdetty liikkeelle, ennenkuin hiihtäjille tavalla tai toisella olisi hankittu oma opas.]

Klo 3 ip:llä pysähdyttiin jälleen. Hevoset saivat taas kaura-annoksensa, mutta vettä eivät ensinkään. Kun "Tuisku" oli perin uupuneena ruvennut vikuroimaan, niin keksittiin sellainen keino, että se pantiin hevosjonon viimeiseksi. Mutta silloinpa se innostui liiaksikin rientämään väsyen yhä enemmän. Kun muusta ei ollut apua, annettiin sen silloin tällöin vähän aikaa levätä, jolloin se taas taluttamalla saatiin kulkemaan eteenpäin.

Mieliala oli jo toisen levähdyksen jälkeen painumassa, ja kuta enemmän ilta ja pimeys lähenivät, sitä raskaammaksi se kävi.

Loppujen lopuksi von Essenien reestä, joka silloin oli jonon viimeisenä, huomattiin, että hiihtäjien suunta oli oikea, mutta että oppaan ohjaama rekijono painui yhä vain vasemmalle. Opas pysähdytettiin, ja Reinhold von Essen otti johdon käsiinsä. Hän kulki edellä osaksi hiihtäen, osaksi istuen ensimmäisessä reessä.

Mutta kuinka olikaan! Joko oli kompassi reessä olevan paljon raudan takia (rautakankia ja kirveitä) näyttänyt väärin tai sekä opas että R. von Essen olivat nukahtaneet, se vain oli varmaa, että yht'äkkiä havaittiin oltavan entisillä jäljillä. Suunta oli muuttunut koilliseksi, vaikka sen tietysti olisi pitänyt olla luoteinen. Tämäkin harha – oli näet ajettu noin tunnin verran Suomeen päin – masensi mieliä.

Miehemme olivat toivoneet olevansa ennen iltaa perillä Holmössä, mutta maata ei vielä pimeän tullessa näkynyt ensinkään. Pakkanenkin vain koveni, ja tuulen armottomat henkäykset tunkeutuivat ytimiin saakka. Lyhyenkin pysähdyksen tapahtuessa moni heittäytyi lumelle lepäämään. Siitä oli seurauksena kangistuminen, jotenka ne, jotka näin tekivät, oli aina nostettava rekeen. Mutta reessäkin tahtoi kylmä tehdä tuhojaan. Niinpä tuo aikaisemmin mainitsemamme kokkolalainen poika avoimessa reessä nukkuessaan miltei kokonaan jäykistyi. Talvitie, joka taljoin liikkui suksilla, huusikin:

"Täällä kuolee yksi!"

Mutta kahvikupillinen konjakkia pelasti miehen: Muutamien minuuttien kuluttua hän oli vironnut ja nousi suksillensa.

Reessä matkaajat auttoivat hiihtäjiä kaikin tavoin. Niinpä C.J. von. Essen kuljetti loppumatkan vieressään Jaakko Sainiota. Ja varsinkin Talvitie oli kaiken aikaa reipas ja iloinen siten rohkaisten toisia.

Pidettiin myös tarkkaa huolta siitä, ettei kukaan jäisi jäljelle. Kerrankin retkikuntaa tarkistettaessa huomattiin, että eräs miehistä oli häipynyt kauas muusta seurueesta. Immel hiihti hänen luoksensa ja huomasi tällöin, että poikaparka seisoi suksillaan, sauvat kainalokuoppiin painuneina ja – nukkui. Lakki oli pudonnut jäälle. Pari voimakasta ravistusta, ja miehemme heräsi horroksistaan ryhtyen viimeisin voimin ponnistelemaan vaalijansa perässä.

Selvittyään äsken kertomamme harhaanmenon tuomasta pettymyksestä retkikunta otti uuden suunnan ajaen sitten sen mukaan taas kotvan matkaa eteenpäin. Mutta kun pakkasen ja tuulen kylmä syleily uhkasi kangistuttaa koko joukon ja kun miehemme rupesivat näkemään äärimmäisen väsymyksen aiheuttamia harhanäkyjäkin, päätettiin aamuyöstä pysähtyä ja C.J. von Essenin ehdotuksesta tehdä tuli miesten jähmettyneiden jäsenien sulattamiseksi. Mutta koska polttoainetta ei ollut, särjettiin yksi hevoskauppiaitten reistä aisoineen. Pian olivatkin nuotiotarpeet koossa, ja tervatun reen osat syttyivät helposti. [Seuraavan päivän Uumajan lehdissä oli uutinen, jossa kerrottiin, että Pohjanlahdella oli nähty tulipatsas, mutta että sen syytä ei oltu saatu selville.] Pojat olivat niin väsyneitä, että he valkean hohteessa nukahtivat heti. Oli täysi työ hoidella heitä tulen ääressä:. Toiset tahtoivat tulla liian lähelle toisten taas jäädessä liian kauas.

Reki paloi hyvin nopeasti ja sen aiheuttama lämpö oli varsin hetkellistä. Mutta itse tuo tulentekopuuha ja pienikin lämmön hohde virkisti äärettömästi. Poikia oli kuitenkin vaikea saada hereille, ja jalkeille noustuaankin he olivat jonkin aikaa puolinukuksissa.

Vähän ennen aamun sarastusta lähdettiin taas liikkeelle ja pian sitten vihdoinkin huomattiin Ruotsin rannikon ääriviiva.

Hiihtäjistä olivat ainoastaan Talvela ja Rinta enää hiihtokuntoiset. He lähtivät omin päin maata kohti. Hevos saattue läheni myöskin maata huomaten olevansa Grossgrundetista vähän etelään, siis Holmön saarijonon eteläpuolella. Tästä syystä sen täytyi suunnata kulkunsa saariston Ruotsin-puoleista rannikkoa pitkin pohjoiseen voidaksensa päästä lähemmäksi Holmön kylää. Raivaamattomia metsäteitä myöten se saapui vihdoin Holmön kirkonkylään maaliskuun 7. p:nä klo 4 ip:llä – ajettuaan Munsalan pappilasta lähdettyään 42 tuntia.

Talvela ja Rinta saapuivat Holmön etappitaloon muutamia tunteja myöhemmin. Heidän voimansa olivat lähes kaksi vuorokautta kestäneestä melkein yhtämittaisesta hiihtämisestä aivan lopussa. Siitä syystä he olivatkin joutuneet saaristossa harhaan. Kun he sitten vihdoin olivat tulleet saaren läpi Holmön kylään johtavalle tielle ja huomanneet vastaansa ajavan hevosmiehen, olivat Talvelan voimat pettäneet, jotenka hän oli vaipunut tielle ja oli ollut nostettava rekeen. [Paavo Talvela (nyk. jääkärieversti) oli pataljoonan mukana rintamalla. Libausta hänet komennettiin joulukuussa 1917 Suomeen. Hän saapui monien seikkailujen jälkeen Turkuun toimien sitten opettajana Vimpelin ja Vöyrin sotakouluissa. Hänet määrättiin myöhemmin Kristiinankaupunkiin Suupohjan suojeluskuntapiirin piiripäälliköksi. Vapaussodan aikana hänen salanimensä oli Max Strömsten. Aunuksen ja Vienan retkillä Talvela oli huomattavissa johtaja-asemissa.]

Useimmat tämän retkikunnan hiihtäjistä kärsivät tuntuvia vaurioita Merenkurkun jäillä. Immel palellutti jalkansa niin pahasti, että hänen täytyi viettää 6 kuukautta Uumajan sairaalassa. Talvela puolestaan palellutti kielensä, kun hän kovaa janoaan sammuttaakseen ahmi liian paljon lunta. Myöskin hänen varpaansa ja sormensa paleltuivat lievästi. Toisten kasvot taas olivat kuin tyynyt, ja niistä tiukkui vettä. Paitsi pakkasta, oli Merenkurkun kauhea jäätävä sumu tehnyt tehtävänsä.

Fiina Isotalo ja Kaappo Mäki vangitaan.

Lapuan vangitsemisten tapahduttua Vaasan poliisit ja nimismies Hjelt seurasivat Talvitien jälkiä edelleen. Maaliskuun 7. päivää vasten yöllä he tulivat Alahärmän Rantalaan. Siellä isäntä myönsi kyydinneensä Talvitien Isoontaloon, mutta ei maininnut mitään siitä, että hän ja Talvitie olivat poikenneet Kaappo Mäkeen ja että tämä oli seurannut heitä Isoontaloon. Poliisit jättivät Juho Rantalan toistaiseksi rauhaan ja menivät Isoontaloon.

Sinne he tulivat aamuyöstä. Kuten tulemme näkemään, ei Antti Isotalo tällöin ollut kotona. Palattuaan Talvitietä kyyditsemästä hän oli kuitenkin neuvonut äidilleen, miten tämän pitäisi kertoa poliiseille asiat. Olihan näet hyvin otaksuttavaa, että nämä seuraisivat Talvitien jälkiä Isoontaloon. Emäntä kertoikin suoraan, kuten Antti oli neuvonut, että Talvitie oli Antin ja Kaappo Mäen seurassa lähtenyt Kustaa Heikkilään. [Komisario Sola väittää eräässä virallisessa lausunnossaan emäntä Isotalon sanoneen, ettei Talvitie ollut heillä lainkaan käynytkään. Kun poliisit kuitenkin heti osasivat mennä Heikkilään, tuntuu Solan yllämainittu väite tekaistulta. Kukaties hän täten tahtoi vain saada emäntä Isotalon muka "väärien tietojen antajana" kiinni. Emännän pidättäminen taas lienee ollut pelkästään salajuoni hänen poikaansa vastaan.] Tätä ennen hän oli kuitenkin lähettänyt naapuritalon palvelijattaren ilmoittamaan Heikkilään, että poliisit olivat tulleet Isoontaloon.

Jätettyään osan poliiseista Isoontaloon komisario Sola siirtyi Heikkilään. Siellä Kustaa Heikkilä kertoi nuo sovitut jutut, joiden johdosta poliisit eksytettyinä menivät Purmoon. Palattuaan sieltä Sola saapui uudelleen Isoontaloon ja julisti Fiina Isotalon pidätetyksi. Tämä tapahtui laskiaistiistaina maaliskuun 7:ntenä 1916.

Samalla kertaa poliisit pidättivät myös molemmat Isontalon rengit Antti Kujasen ja Matti Lundellin. Kaikki kolme vietiin poliisi Johannes Näsille, missä pidettiin tiukka kuulustelu. Rengeiltä mm. tiedusteltiin, olivatko he toimineet Oravaisiin päin matkustaneiden miesten kyyditsijöinä. Tämän pojat kielsivät lavertaen vain, kuten heitä oli aikaisemmin neuvottu, että he olivat kyydinneet monennepäin, mutta eivät erikoisesti Oravaisiin eivätkä oikeastaan erityisesti muuallekaan, vaan minne matkustajat kulloinkin halusivat.

Pojat pääsivätkin vapaiksi, mutta Fiina Isotalo vangittiin ja vietiin Voltista erään virolaisen poliisin [Nimi A. Skantjeff (Liite N:o 8.)] saattamana tavarajunassa Lapualle. Fiina-emäntä ei menettänyt malttiaan, sillä kun Voltin asemalla eräs tuttava emäntä tuli häntä tervehtimään ja hätääntyneenä kysyi: "Minne sinua viedään?", niin hän vastasi:

"Menen kihloihin tämän ryssän kanssa!"

Edelläkerrotun poliisivierailun aikana ei Antti Isotalo, kuten sanottu, ollut kotona. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli palannut Jepualta Talvitietä kyyditsemästä, oli hän näet saanut tiedon, että hänen oli mentävä Antti Ekolaan tapaamaan jääkäri Einar Wichmannia (salanimi Erkki Mustonen, tuttavien kesken myös "Väärätuppi"), jolla oli kerrottavana Saksan ja Ruotsin kuulumisia. Miehemme neuvottelivat sitten Lapuan ja Voltin tapausten aiheuttamasta tilanteesta ja tästä lähtien noudatettavista toimintatavoista. Wichmann oli jonkin päivän Antti Isotalon tädin Sandra Prästin luona Ekolain naapurissa, missä Antti Isotalokin usein oleili, sillä siellä oli hyvä ja varma turvapaikka, jota poliisitkaan eivät osanneet epäillä. Antti liikkui Ekolain ja tätinsä luona kuin kotonaan jääden tälläkin kertaa yöksi Nikolai Ekolaan.

Laskiaistiistain aamuna 7.III.1916 Antti Isotalo, Wichmann ja Nikolai Ekola istuivat kaikessa rauhassa viimeksimainitun kamarissa. Silloin tuli Kustaa Heikkilä aika vauhtia ilmoittamaan, että poliisit olivat tulossa Antti ja Nikolai Ekolaankin! Veljekset asuivat näet samassa talossa. Miehet poistuivat heti noin 200:n metrin päässä olevaan metsään poliisien saapuessa siinä tuokiossa talon pihalle. Piileskeltyään sittemmin eräässä heinäladossa miehet vetäytyivät Alarannan taloon, jonne Antti Ekola iltapäivällä tuli ilmoittamaan, että Isontalon emäntä oli vangittu. Tämän kuultuaan Antti Isotalo raivostui ja päätti vaikkapa yksin mennä Isoontaloon vapauttamaan äitinsä hinnalla millä tahansa. [Yksin ei Antin kyllä olisi tarvinnut kotiinsa lähteä, sillä Ekolat, Wichmann y.m. olivat miehissä päättäneet seurata häntä.] Matkalla kotiinsa hän sai kuitenkin Ekolassa isoäidiltään kuulla, että äiti oli heti tavarajunassa viety Lapualle. Isontalon Antti ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka surun ja onnettomuuden kohdatessa saamattomina voivottelevat. Niinpä kun oli päivällä havaittu, että kaksi kuormallista poliiseja oli ajanut Jepualle päin ja kun aina oli syytä olettaa, että von Essenit voisivat olla vaarassa, lähtivät Isontalon Antti, Wichmann ja Antti Ekola Jepualle mielessä Vaasan poliisien rankaiseminen.

Miehemme ajoivat Isontalon tammalla niin lujaa, että Antti Ekola luuli tämän sortuvan siihen paikkaan ja kehoittikin Anttia hiljentämään vauhtia.

Mutta tultuaan Kiitolaan he huomasivat, että siellä oli kaikki rauhallista. Wichmann jäi von Essenien luo, mutta Isotalo ja Ekola palasivat Ekolaan, mistä edellinen ajoi kotiinsa.

Kaappo Mäkeäkin odotti Fiina Isotalon kohtalo. Kuulustellessaan toistamiseen Juho Rantalaa poliisi Otto Alaviitalan luona Vaasan poliisit väittivät – emäntä Isotalon sanaan nojaten – että Kaappo Mäki oli ollut hänen mukanaan Isossatalossa. Rantala kuitenkin kiisti tämän jyrkästi arvellen Isontalon emännän muistavan väärin. Kuulustelun jälkeen Rantala kiireesti ajoi Kaappo Mäkeen kertoen tälle, miten hän oli puhunut poliiseille. Tällöin miehemme sopivat niin, että Mäkikin kieltäisi olleensa Isossatalossa Rantalan kanssa, sillä muutoin – Rantala päätteli – he joutuisivat molemmat "samoihin kärryihin".

Kun Mäki toiselta puolen ei mielestään kuitenkaan aivan kokonaan voinut kieltää Isossatalossa käymistään, niin hän keksi pitkän selityksen, jonka hän sitten – saatuaan poliisi Näsiltä kutsun tulla Palon majataloon tutkittavaksi – syötti poliiseille. Hän selitti, että hän hammassäryn vaivaamana oli ollut valveilla sinä yönä, jolloin Rantala oli kyydinnyt Talvitien Isoontaloon, ja että hän, kun ei ollut saanut rauhaa sängyssään, oli päättänyt lähteä Antti Hillille tekemään jo alulla ollutta hevoskauppaa. Mutta Isontalon tienhaarassa hän oli tavannut Talvitien ja Rantalan, jotka olivat pyytäneet häntä menemään herättämään Isontalon väkeä. Näin hän oli tehnytkin. Mutta kun hän täten oli tullut keskeyttäneeksi varsinaisen matkansa ja kun hammassärkykin oli vähän tasaantunut, niin hän oli päättänytkin pyörtää takaisin kotiinsa.

Tietenkään poliisit eivät uskoneet tätä Mäen "selitystä", mutta pelastuihan edes Rantala.

Kaappo Mäki pidätettiin ja vietiin Vaasaan. Kun Seinäjoella pysähdyttiin, kutsui poliisi Yrjö Honkavaara, läpeensä isänmaallinen mies, Mäen ja hänen vartiansa, poliisit Schneiderin ja Salomäen luokseen. Näin ei Mäen tarvinnut vierailla Seinäjoen poliisiputkassa.

Kaappo Mäki ja Fiina Isotalo joutuivat olemaan Vaasan poliisivankilassa melko kauan, noin 2 1/2 viikkoa, jonka johdosta Isontalon vävy Antti Hilli teki kuvernöörille valituksen. Heidät siirrettiin sitten huhtikuun 20. p:nä 1916 Vaasan lääninvankilaan. Poliisivankilassa heitä kuulusteltiin hyvin ahkeraan. Komisario Sola vakuutteli samaa kuin ennenkin, että nim. emäntä Isotaloa ei varsinaisesti syytetty mistään, vaan että häntä ainoastaan tahdottiin tutkia. [Alahärmässä levisi sellainenkin huhu, että poliisit olivat vanginneet Isontalon emännän muka siitä syystä, että luulivat hänen kyydinneen Talvitien Jepualle. Isontalon Anttia ja Talvitietä vastaan oli muka tullut joku, joka tunsi Antin; ja suojellakseen tätä tuo "joku" oli sitten muka kertonut, että Talvitietä oli kyydinnyt eräs nainen. Ja tämä juttu oli sitten muka tullut poliisien tietoon. Kun Isontalon emäntä oli Antin kehoituksesta poliiseille kertonut, että tämä oli mennyt Talvitietä saattamaan Heikkilään ja kun taas siellä oli suoraan sanottu, että Antti oli lähtenyt Talvitietä kyyditsemään, niin jo siitä selviää, että koko tuo huhu oli aivan tuulesta temmattu.]

On kuitenkin mahdollista, että emäntä oli otettu myös jonkinlaiseksi panttivangiksi tai syötiksi Antin pyydystämistä varten. Fiina Isotaloa syytettiin, kuten Kaappo Mäkeäkin "väärien tietojen antamisesta". Kuvernöörin tuomio oli, merkillistä kyllä, verraten lievä. Heidät tuomittiin näet vain kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen laskien maaliskuun 8. päivästä.

Niinä 18:na vuorokautena, jotka Mäki vietti Vaasan poliisivankilassa, häntä kuulusteltiin 18 kertaa. Ensimmäisen yön hän sai nukkua rauhassa, mutta kaikkina muina öinä Sola tuli aina säännöllisesti klo 1:n-2:n välillä tutkintoa pitämään. Sola esiintyi kovin uhkaavasti peloitellen usein hirttonuorallakin.

Kun Mäki näki, minkälaisten olioitten kanssa hän oli tekemisissä, katsoi hän asialleen eduksi ruveta näyttelemään "löylynlyömän" osaa. Niinpä kun Sola tiedusteli, oliko Mäki nähnyt maantiellä karavaaneja, niin tämä tyhmänä kysyi:

"Mikä se karavaani, on?"

Sola selitti toimekkaana:

"Se on sellainen, kun on paljon hevosia ja miehiä, reessä ynnä suksia!"

Mäki oli vaipuvinaan ajatuksiinsa ja sanoi:

"Jaa, vai sellainenko se karavaani on!"

Kerran taas Kaappo tekeytyi niin lapselliseksi, että meni sormellansa koettelemaan Solan kannuksen pyörää! Kuulusteluista ei oikeastaan tullutkaan juuri mitään. Eipä siis ihme, että Sola niin usein huusi: "Hirteen!" Erään kuulustelun aikana Mäki kysyi Solalta:

"Mitä se Talvitie oikein on tehnyt, kun sen perään niin kovin kysytään?"

"Se on tehnyt valtiollisen rikoksen", vastasi Sola.

"Sellaista se on", myönnytteli Mäki. "Kun niistä tulee suuria herroja, niin ne tekevät kaikenlaisia rötöksiä ja kavalluksia."

Tähän taas Sola:

"Ei, se on toisenluontoista!"

Mitenkä lienee, mutta ainakin Kaappo Mäki itse arvelee, että juuri tämä hänen "hulluutensa" hänet pelasti.

Vankilassa Fiina Isotaloa ja Mäkeä kohdeltiin hyvin. "Vasta siellä tunsi olevansa turvassa", sanoo Kaappo Mäki. Vankilanjohtaja J.E. Boijesta heille jäi mieluisa muisto.

Toukokuun 9. päivänä 1916 Fiina Isotalo ja Kaappo Mäki palasivat Volttiin. Asemalla oli vastassa suuri väenpaljous, ja kansakoululapset tervehtivät heitä laululla.

Isontalon Antti.

Olemme jo ennen maininneet, että helmikuun kuluessa, jolloin Saksaan-menijäin tulva Etelä-Pohjanmaalla oli suurimmillaan, Voltin aktivistit saivat toimia jotakuinkin rauhassa, kun paikkakunnan pahin ilmiantaja Nikolai Syynimaa oli vankilassa. Mutta Lapuan ja Voltin tapaukset herättivät venäläisvallan palvelijat talviunestaan. Kun Kosola ja Mäki olivat vangitut, tekivät Vaasan poliisit parhaansa pidättääkseen eläinlääkäri J.S. Talvitien. Ja kun tämä oli päässyt livahtamaan Pohjanlahden yli, tuli Antti Isotalon vuoro – ei suinkaan siitä syystä, että hän oli kyydinnyt Talvitien Kustaa Heikkilästä Jepualle, vaan sentähden, että Antti Isotalo oli Etelä-Pohjanmaan kaikkein tarmokkaimpia värväreitä ja etappimiehiä.

Kun Vaasan poliisit seurasivat Talvitien jälkiä Isoontaloon, niin heidän tarkoituksensa nähtävästi oli saada sekä Talvitie että Antti Isotalo samaan satimeen. Mutta kun tässä ei onnistuttu, käänsi komisario Frans August Sola kaiken huomionsa Isotalon pyydystämiseen. Maaliskuun kuluessa 1916 hän teki tässä suhteessa kokonaista neljä yritystä.

Ensimmäinen yritys tapahtui maaliskuun 7. päivänä. [Vaasan poliisilaitoksen poliisien salaisissa asioissa v. 1916 tekemien matkojen luettelosta (Liite N:o 8) näkyy, että he tekivät 5-6-miehisissä ryhmissä varsinkin maaliskuussa hyvin paljon matkoja juuri Härmän maihin ja Lapualle.] Antin poissa ollessa kaapattiin silloin hänen sijastaan hänen äitinsä.

Tämän jälkeen Antti oleskeli taas jonkin päivän kotonaan toimittaen Jepualle niitä harvoja miehiä, joita enää etelästä päin saapui. Monesti hän kuitenkin pistäytyi tätinsä Sandra Prästin tai Ekolain luo ja milloin minnekin. Usein hän mainituissa paikoissa yöpyikin, varsinkin silloin, kun kuuli poliisien Voltin tienoilla liikehtivän.

Nämä varovaisuustoimenpiteet eivät olleetkaan turhia, sillä jo maaliskuun 10. p:nä komisario Sola tuli neljän konstaapelin kanssa klo 4 aamulla Isoontaloon. Antti ei onneksi tällöinkään ollut kotona, mutta siitä huolimatta poliisit pitivät kotitarkastuksen vieden mukaansa Antin revolverin ja kumipampun. He tiedustelivat myös, missä Antti oli, mutta sitä ei sanottu tiedettävän. Seuraavana päivänä Antti oli jo taas kotona.

Vaasalaisten poliisien y.m. epämääräisten henkilöiden Voltin seuduilla tapahtuneet vierailut vaikeuttivat yhä toimintaa, jota tosin ei paljon ollutkaan, synnyttäen paikkakunnalla jonkinlaista lamaantumista ja isänmaallisen ajattelun laskua. – Antti Isotalo koetti tällaisissakin olosuhteissa tehdä kaiken voitavansa rohkaistakseen miesten mieltä ja lujittaakseen uskoa Suomen itsenäisyyden mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen. Tässä tarkoituksessa hän toisinaan esiintyi aivan julkisesti esimerkiksi nuorisoseurain iltamatilaisuuksissa, niinkuin hän värvätessään jo aikaisemminkin oli menetellyt. Pelkästään tämän rohkean jääkärin näkeminen jo virkisti ja nostatti mieliä.

Erään tällaisen julkisen esiintymisen seurauksena oli, että maaliskuun 15. päivänä Sola ja neljä konstaapelia taasen ilmestyi Isoontaloon – tapansa mukaan klo 4:n ja 5:n välillä aamulla. Antti Isotalo oli illalla sanonut kotiväelleen menevänsä jonnekin yöksi, mutta sitten hän olikin näiden tietämättä palannut huoneeseensa ja paneutunut levolle.

Mainittuna aikana Antti heräsi siihen, että huoneet valaistiin polkupyörälyhdyillä ulkoapäin. Samaan aikaan heräsi myös viereisessä huoneessa nukkuva Laina Isotalo, Antin 15-vuotias sisar. Varmuuden vuoksi Laina kävi vilkaisemassa Antin huoneeseen nähdäkseen, oliko tämä siellä, mutta kun veli makasi sängyssään peite kokonaan vedettynä kasvojenkin yli, tuli Laina siihen käsitykseen, että huoneessa ei ollut ketään.

Samassa alkoi ulko-ovelta kuulua kovaa koputusta. Laina Isotalo meni ovelle tiedustellen kuitenkin ensin, keitä koputtajat olivat. Ulkoa vastattiin vain, että ovi oli nopeasti avattava. Laina arveli itsekseen, ettei avaamisella mahtanut olla mitään hengenhätää, mutta että veljen poissa ollen ei myöskään ollut mitään syytä erikoiseen varovaisuuteen. Hän siis aikoi päästää pyrkijät sisään.

Antti kuuli sisarensa askelet ja puhelua eteisestä voimatta kuitenkaan nousta sängystään, kun huonetta edelleen ulkoapäin valaistiin. Mutta kun toiset poliisit olivat sisäänpääsytarkoituksessa vetäytyneet portaille, poistui myös Antin huonetta lyhdyllä tutkiva poliisi heidän seuraansa. Ja silloin Antti nuolena permannolle ja sisarensa luo eteiseen! Tämä oli juuri avaamassa ovea, kun veli viittaamalla sai hänet siitä estetyksi.

Sillä aikaa kuin Laina puheillaan yhä kiusoitteli sisäänpyrkiviä "yökyöpeleitä", kiipesi Antti yläkerran lattian kannatinrautaa pitkin toisen kerroksen ullakolle ja piiloutui sinne.

Kun poliisit vihdoin pääsivät eteiseen, oli Antti vielä kapuamassa savutornin kuvetta myöten. Tällöin siitä irtaantui tiilikivi pudoten suurella jyskeellä lattiaan ja säikähdyttäen toiseen kerrokseen astumassa olevia poliiseja pahanpäiväisesti.

Toisten etsiessä Anttia Sola alkoi kuulustella Laina Isotaloa kysyen, milloinka Antti Isotalo viimeksi oli ollut kotona ja missä hän nyt oleskeli. Laina kertoi Antin olleen sunnuntai-iltana nuorisoseuran iltamissa Voltissa ja tulleen sieltä kotiin. Vaatteita muutettuaan hän sitten oli sanonut: "Nyt minä lähden enkä enää palaa".

Näine tietoineen poliisit poistuivat talosta. Ja Antti kapusi ullakolta alas.

Kun Antti sitten päivällä oli heittäytynyt tuvan sänkyyn nukkumaan ja siitä herättyään mennyt akkunan luo, huomasi hän taas kahden poliisin tulevan taloon maantietä pitkin. [Solan pintapuoliselta näyttänyt vierailu ja hyväuskoisuus oli tietysti ollut vain teeskentelyä. Noiden kahden poliisin jäljestäpäin lähettäminen osoittaa, ettei hän uskonut Laina Isotalon juttuihin, vaan toivoi, että poliisit yllättäisivät Antin. Ja vähältäpä pitikin, ettei niin käynyt.] Hän vetäytyi silloin läheiseen heinälatoon odottamaan vieraitten poistumista. Pöydällä oli suuri ympyriäinen juusto, josta Antti oli aikaisemmin viileskellyt viipaleita. Tultuaan taloon poliisit pyysivät maksua vastaan saada syödä samaa juustoa. Se sallittiinkin. Laina Isotalo kertoi sittemmin hymähdellen veljelleen:

"Mitähän ne poliisit olisivat arvelleet, jos olisivat tietäneet, että he olivat samoilla eväillä kuin sinäkin!"

Kun Antti Isotaloa näin jatkuvasti ahdistettiin, katsoi hän vihdoinkin parhaaksi vähäksi aikaa poistua kotoaan ja yleensä Voltin tienoilta. Hän meni maanviljelijä Erkki Syynimaan luo. [Tämä ei ollut sukuakaan santarmikätyri Nikolai Syynimaalle.] Talo sijaitsi syrjäisessä paikassa Härmän ja Oravaisten rajalla. Syynimaan ystävällisen talonväen suojassa Antti ei kuitenkaan malttanut viipyä kuin viikon verran.

Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi levännyt, lähti hän maaliskuun 26. päivää vasten yöllä hiihtämään kotiinsa saapuen perille puolenyön tienoissa.

Kauan ei Antti kuitenkaan saanut olla rauhassa kotonaan, sillä jo klo 4:n aikaan aamulla Sola oli taas miehinensä oven takana. Tälläkin kertaa komisariolla oli mukanaan neljä konstaapelia. Kun oli Marian-päivän pyhät, oli talossa läheisiä vieraita, nimittäin maanviljelijä Antti Hilli ja tämän vaimo Amalia, joka oli Antin vanhin sisar. Talon emäntä, Fiina Isotalo oli, kuten tiedämme, Vaasan linnassa.

Poliisien ilmestyessä pihalle Amalia Hilli meni Antti-veljeänsä herättämään. Antti tiedusteli:

"Onko niitä paljon?"

Sisar vastasi niitä olevan joka lasin takana. Poliisit eivät kuitenkaan vielä koputtaneet, joten Antti sai jonkin verran aikaa arvioida tilannetta. Hän ajatteli taas mennä toisen kerroksen ullakolle ja piiloutua sinne. Tämän aikeensa hän myös ilmoitti langolleen ja sisarelleen.

Antti menikin jo eteiseen, mutta kun ilma tuntui kylmältä ja kun miehemme oli katkeroitunut ja taistelunhaluinen, niin hän yht'äkkiä muuttikin mieltään ja nousi lämpimän tuvan uunille, missä ilmitulemisen vaara oli suurempi, mutta puolustusasema mainio.

Poliisit alkoivat jo kovasti koputtaa ulko-ovea, ja Antti Hilli meni avaamaan. Vaikka Hilli hyvin tiesi, keitä koputtajat olivat, kysyi hänkin ensin:

"Keitä te olette ja mitä on asiaa?"

Kun Sola tällöin tiukassa äänilajissa vaati vain ovea avattavaksi, työnsi Hilli sen kovalla voimalla selko selälleen seisten itse oviaukossa.

Antti Hilliin olisi hyvin saattanut sovittaa "Anssin Jukan" sanat:

    "Anssin Jukka se pitkä ja hoikka
    ja kyllä se miestä vastaa."

Solakin näytti tämän tajuavan, sillä vaistomaisesti hän vetäytyi pari askelta taaksepäin, ja käsikin, jossa oli pistooli, painui alemmaksi.

Sola kysyi:

"Onko se Isotalo?"

"Ei", vastasi Hilli, "minä olen tämän talon vävy."

Sola sanoi siihen:

"Jaa, te olette siis Hilli."

Sitten Sola ja poliisit työntäytyivät sisään. Kaksi heistä nousi heti yläkertaa tutkimaan, ja toiset astuivat tupaan.

Antti Isotalo oli maannut peräkamarissa, ja hilliläiset Esko-poikansa kanssa välikamarissa. Sola seurasi heti Hillin kintereillä välikamariin, missä tämä alkoi jatkaa pukeutumistaan. Yksi poliiseista meni peräkamariinkin nostaen siellä riipuksissa olevaa peitettä ja tutkien sängynalustankin. Sänkyyn oli Antilta kyllä pudonnut muutamia mauserin panoksia, mutta niitä ei poliisi huomannut. Amalia Hilli ne sittemmin korjasi. Hillin pukeutuessa Sola kysyi:

"Kuka tuolla peräkamarissa on maannut?"

"Minä", vastasi puhuteltu.

"No, kukas tässä sängyssä?"

"Vaimoni poikamme kanssa."

Sitten siirryttiin tuvan puolelle. Syntyi taas keskustelua Solan ja Hillin välillä. Komisario herjasi Anttia, miestä mokomaa, joka ei ollut uskaltanut esiintyä ja vastata teoistaan. Äiti muka olisi vapautettu, jos Antti Isotalo olisi antautunut vangittavaksi. Hillikin oli yhtyvinään tähän sanoen:

"Kelvoton kloppi kerrassaan – kun rupeaa sellaisiin puuhiin, ettei voi vastata teoistaan, vaan vanha äitikin saa nyt istua kiinni!"

Uunilla piileksivä Antti kuuli viereisessä huoneessa ja tuvassa tapahtuneet keskustelut. Häntä suututtivat Solan kierot sanat, ja hänen teki jo mieli hypätä alas, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Tarkastettuaan talon ylä- ja alakerran – tupaa lukuunottamatta – kaikki poliisit kokoontuivat tupaan alkaen siellä tarkastaa sänkyjä. Rengit makasivat ylisängyssä, Matti laidempana ja toinen tämän takana. Poliisien huomatessa, että takana oli joku, he tiedustelivat Matilta, kuka siellä oli.

Tämä vastasi:

"Se on Antti!"

Silloin poliisit ase kädessä huusivat:

"Antti, Antti, tule alas!"

Mutta Antti sanoi sieltä:

"Minun hammastani pakottaa niin pirusti, että minä en lähde minnekään!"

Matti rauhoitti kuitenkin poliiseja ilmoittamalla, että hänen vierustoverinsa olikin toinen Antti.

Sitten komisario Sola tiedusteli alaisiltaan, oliko kellari ja uuninpäällystä tutkittu. Toiset yrittivät mennä kellariin, ja joku nousi puuloukon edessä olevalle penkille tarkastaakseen uuninpäällystää. Kellariin aikojat kiertelivät luukun ympärillä ilmeisestikin peläten sen avaamista. Mutta isotalolaiset sanoivat:

"Menkää vain, ei tarvitse lainkaan pelätä!"

Silloin poliisit hyvin hanakasti avasivat luukun.

Johannes Isotalo, Antin nuorempi veli, joka makasi toisessa, uunia vastapäätä olevassa ylisängyssä, oli ainoa, joka tiesi veljensä nousseen uunille. Kun hän näki poliisin rupeavan tutkimaan uuninpäällystää, kapusi hän ulkonaisesti hyvin rauhallisena, alas sängystä. Hän näet käsitti, että Antin pistooli ehkä kohta paukkuisi ja että sen kuulat silloin voisivat helposti sattua häneen.

Antti taas oli pistooli kourassa savutornin muodostamassa kulmakkeessa siten, ettei häntä voitu uunille nousematta nähdä. Kun poliisi, joka vain penkiltä silmäili uuninpäällystää, ei mitään huomannut, laskeutui hän alas. Kellarista luonnollisesti ei myöskään miestä löydetty. Mitään tuloksia saamatta Sola ja poliisit poistuivat kuistille.

Tällöin Antti uunilta kehoitti lankoansa Hilliä sanomaan, milloinka poliisit poistuisivat pihamaalta. Vasta silloin Antin muut omaiset huomasivat, missä tämä oli ollut.

Poliisien ajaessa pihasta pois astui Isontalon Anttikin totisena esille piilopaikastaan.

Vaasan poliisien into näytti tämän jälkeen koko lailla lauhtuvan. Kenties he luulivat Antin vihdoinkin maasta poistuneen, sillä tämä sai yli kolme kuukautta olla rauhassa. Kun Antin äiti, Fiina Isotalo, toukokuun 9. päivänä 1916 oli vankilasta saapunut kotiin, aikoi Antti palata jääkäripataljoonaan. Mutta kun hän oli kovasti "peräänkuulutettu" ja hänen valokuviansakin oli siroteltu sangen laajalti, lykkäsi hän lähtönsä yhä vain tuonnemmaksi.

Nähtävästi oli Vaasan poliisilaitos joko suoraan alahärmäläisiltä santarmikätyreiltä tai sitten santarmien välityksellä lääninhallituksen kautta saanut tietää Antti Isotalon yhä oleskelevan kotonaan Alahärmässä. Ja niin häntä vastaan päätettiin ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.

Heinäkuun 9. p:nä klo 4 aamulla saapui Isoontaloon autolla Vaasasta komisario Sola ynnä hänen mukanaan kokonaista kuusi poliisia. Miehistö oli, kuten v.t. poliisimestari Johannes Raitasen kirjeestä N:o 286 (Liite N:o 9.) näkyy, "parasta, mitä valinnan kautta voitiin saada"; m.m. olivat joukossa konstaapelit Johan Vikman ja Kalle Hietala. Kun auto pysähtyi talon kohdalle maantielle, heräsi Johannes Isotalo ja meni heti herättämään Anttia. Ensi herätyksestä tämä ei kuitenkaan havahtunut, sillä hän oli mennyt makuulle vasta pari tuntia sitten. Kun Johannes tuli toisen kerran, rupesi Antti vähän heräilemään. Poliisien jo astellessa taloa kohti Laina Isotalo riensi veljeänsä kiirehtimään, ja samoin teki Antin äiti, emäntä Fiina Isotalo.

Laina sanoi matalalla äänellä:

"Antti, nyt ne ovat täällä!"

"Kuinka paljon niitä on?" kysyi Antti.

"Auto täynnä!" kuului vastaus.

Antti sanoi siihen:

"Antakaa niiden koputtaa vähän aikaa!"

Samassa rupesikin kuulumaan kova koputus. – Tavallisesti Antti näihin aikoihin makasi aina pukeissaan, mutta kun oli kovin kuuma, niin tällä kertaa hän oli nukkunut varsin alasti. Kiireessä hän ensin veti housut jalkaansa kiinnittäen ne olkakannattimilla. Mutta kun hän sitä tehdessään huomasi yöpaitansa käden ulottuvilla, vetäisi hän ylleen senkin. Näin hänelle jäi paita housujen päälle.

Sitten Antti riensi aseistettuna ullakolle, missä oli ennenkin piileskellyt.

Antin päästyä piilopaikkaansa Laina avasi eteisen oven, jolloin Sola sekä konstaapelit Vikman ja Hietala työntyivät sisään neljän konstaapelin jäädessä pihalle taloa vartioimaan. Vikman ja Hietala nousivat heti yläkertaan alkaen tarkastella huoneita ja etsiä Anttia.

Huoneet tutkittuaan Vikman nousi pöydälle katsoakseen ullakolle. Ja aivan oikein: Siellä näytti olevan jotakin epäilyttävää. Vikman tuli alas pöydältä siirtäen sen sitten lähemmäksi seinää ja nostaen tuolin sen päälle. Silloin Hietala vuorostaan innostui asiaan. Noustuaan Vikmanin rakennelmalle hän tähyili ullakon aukosta hämäryyteen virkkaen:

"Kyllä täällä on joku."

Siinä silmänräpäyksessä Antti ullakon perältä ampui ensimmäisen laukauksensa poliisin päätä kohti. Hämärässä luoti ei kuitenkaan osunut.

Hietala hyppäsi kiireesti alas korkeudesta, ja molemmat konstaapelit ampuivat useita kertoja ullakolle.

Kun tuli tauko, ampui Antti toisen kerran pari laukausta. Silloin ulompana lattialla olevaan Vikmaniin sattui kaksi kuulaa; toinen singahti housujen yläosan läpi vahinkoa, tekemättä, mutta toinen lävisti miehen vasemman pohkeen. Tällöin poliisit alkoivat huutaa alakerrassa olevaa Solaa avuksi.

Eteisessä, mistä portaat johtivat ylös, seisoi Laina Isotalo. Hän huomautti Solalle, että jos tämä hengestään välitti, niin oli parasta pysyä alhaalla, sillä Antti ei antautuisi elävänä. Tähän Sola röyhkeästi vastasi:

"Nyt se otetaan kiinni joko elävänä tai kuolleena!"

Samalla hän alkoi nousta portaita.

Mutta kun Antti ullakolta näki, että joku aikoi pyrkiä yläkertaan, ampui hän laukauksen tulijaa kohti. Sola hyppäsi nolona eteisen lattialle, jolloin Laina hänelle sanoi:

"Enkö minä teille sanonut, ettei sinne ole hyvä mennä!"

Sola ei virkkanut mitään; katsahti vain vihaisesti.

Yläkerran eteisessä olevat konstaapelit olivat pahemmassa kuin pulassa. Vikmanin haavoituttua he katsoivat parhaaksi hakea itselleen suojaa. Vikman konttasi eteisen läpi nousevan savupiipun taakse Hietalan vetäytyessä nurkkaan seinän suojaan. Kumpikaan ei uskaltanut paeta portaita alas.

Mutta jossakin yläkerran konttorissa nukkui eräs vanha kauhavalainen työmies Juha Fasta. Tämä tuli ulos makuusuojastaan sanoen:

"Antti, älä ammu, että minä pääsen alas!"

Vikman käytti tilaisuutta hyväkseen päästen ukon suojassa alas ja mennen sitten pihalla olevalle kaivolle jalkaansa hoitamaan.

Hietala sen sijaan jäi nurkkaansa. Hänen asemansa oli perin tukala. Hän ei uskaltanut mennä välikön poikki portaita kohti, vaan rupesi Jumalan nimessä pyytämään Antilta armoa. Mutta sitten tuli sattuma hänellekin avuksi.

Isontalon sisarusten nuorin, 7-vuotias Kustaa makasi näet myöskin eräässä yläkerran huoneessa. Johannes-veli lähti kantamaan häntä alas, ja Aina Isotalo riensi samaa tarkoitusta varten ylös. Kustaata tuotaessa Hietala liittyi joukkoon päästen täten alakertaan.

[V.t. poliisimestari Johannes Raitasen läänin kuvernöörille antamassa lisäselvityksessä, joka kyllä on hyvin outo ja ristiriitainen kyhäelmä, arvostellaan m.m. Hietalan menettelyä. Siinä mainitaan ensiksi – aivan väärin – että konstaapelit, kun oli huomattu Antti Isotalon olevan ullakolla, muka komennettiin pois yläkerrasta. Mutta siitä huolimatta sanotaan samassa hengenvedossa, että Hietalan olisi pitänyt vetäytyä ullakon alla olevaan vinttikamariin, josta käsin hän hyvin suojattuna olisi voinut vartioida Anttia, kunnes olisi saatu enemmän poliisivoimia avuksi. Hietala itsekin myöntää – sanotaan selvityksessä – tämän huomautuksen oikeaksi ja tunnustaa, ettei hän olosuhteiden ollessa sellaiset kuin ne olivat, ollut tullut sitä ajatelleeksi. Selvityksen loppupuoli on aivan outo. Siinä näet – vasten kaikkea edellistä ylistetään Hietalan neuvokkuutta ja mielenmalttia, mistä muka johtui, että Isotalo pysyi vinnillä, kunnes apua saapui. Tämähän on kerrassaan perätöntä, kuten kertomuksestamme selviää. Päinvastoin juuri konstaapelien pelokas poistuminen antoi Antille tilaisuuden tulla pois piilopaikastaan ja loppujen lopuksi paeta. Tuntuu muuten siltä kuin selvitys olisi kirjoitettu sellaiselle herralle, jolla ei ollut tapana lukea muuta kuin asiakirjain loppukappaleet. Selvityksen tarkoituksena lienee ollut Hietalan puolustaminen, mutta juuri Isontalon-tapauksen takia hänen kerrotaan sittenkin saaneen eron virastaan.]

Tällöin Anttikin hyppäsi heti ullakolta juosten yläkerran lävitse rakennuksen pohjoispäähän, missä olevasta akkunasta hän aikoi loikata alas – niin arveluttavaa kuin se olisi ollutkin. Mutta avatessaan akkunan hän sai vastaansa kuulan, joka ei onneksi kuitenkaan sattunut. Samalla Antti huomasi, että auto lähti pihasta liikkeelle – ilmeisestikin sotaväkeä noutamaan. Oli siis todella pidettävä kiirettä, jos mieli välttyä saarrokseen joutumasta.

Antti päätti pyrkiä alakertaan. Sitä ennen hän kysyi tuvan ovella olevalta Aina-sisareltaan, oliko eteisessä poliiseja. Aina vastasi kieltävästi, mutta varoitti kuitenkin häntä tulemasta alas, koska ulkoportailla oli kaksi konstaapelia. Siitä huolimatta Antti meni alas ja pujahti tupaan pannen oven sisäpuolelta hakaan.

Tuvasta Antti kiersi huoneiden läpi talon pohjoispäässä olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen, josta johti ovi ulos; sen kautta hän aikoi poistua. Sitä ennen hän silmäili akkunasta ulos nähdäkseen, kuinka poliisit olivat sijoittuneet. Samassa häntä kohden taas ammuttiin; lasisirut lensivät vasten kasvoja.

Talon sillä seinustalla olevat kaksi poliisia huusivat tovereilleen:

"Täällä se on!"

Silloin toistenkin poliisien huomio kiintyi sille suunnalle. Tätä pientä hämmingin hetkeä Antti käytti hyväkseen ja juoksi huoneiden läpi takaisin tupaan ja sitten viivana peräseinän akkunasta ulos.

Tuvan eteläpään länsinurkkauksessa seisonut poliisi Hietala oli Antin katsoessa aikaisemmin yläkerran akkunasta säikähtänyt ja siirtynyt naapuritalon rakennuksen nurkkaukseen, mistä käsin piti vahtia. Hänellä oli kaksi pistoolia, joista toinen hänen oman kertomuksensa mukaan oli Solan. Nähdessään Antin hyppäävän akkunasta Hietala yritti ampua Solan aseella, mutta se ei lauennut. Näin Antti sai tarpeellisen etumatkan.

Antin rohkeat sisaret Laina ja Aina liikkuivat koko ajan talossa ja sen pihalla poliisien keskellä pistoolit kätkettyinä hameiden poimuihin. He olivat päättäneet samalla mitalla kostaa poliiseille, jos nämä ampuisivat Antin.

Antti Isotalo jatkoi juosten matkaansa toisen naapuritalon pihalle, jolloin Hietala omalla pistoolillaan ampui häntä kohti useita laukauksia huutaen samalla toisia avukseen ja lähtien seuraamaan pakenijaa. Anttikin kääntyi päin Hietalaa ampuen vuorostaan jonkin kerran. Sitten hän pakeni edelleen naapuritalon ulkohuoneiden ohi jokirantaan ulottuville pelloille. Kaksi poliisia juoksi hänen jäljessään ampuen, kun taas Isontalon pihan puolella olevat poliisit koettivat pyrkiä sivusta päin hänen eteensä ampuen nekin minkä ennättivät. Näin pakenija joutui ristitulen alaiseksi.

Arviolta ammuttiin Isossatalossa tänä heinäkuun aamuna kaikkiaan 40-50 laukausta.

Pakenijamme pääsi vahingoittumattomana jokirantaan. Sitten hän juoksi edelleen noin 1/2:n kilometrin päässä olevaan Knuutilan kylään, jonne poliisit häntä seurasivat – kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Knuutilan kylän lävitse jatkui Antin kulku kylän takana olevaan läheiseen metsään.

Kylään tultuaan poliisit rupesivat etsimään karkuria kartanoilta ja Knuutilan talon takana olevasta ruispellosta haihtuen jäljiltä.

Antti taas painui metsän läpi äitinsä sisaren miehen Vakkurin taloon saapuen sinne kello 6:n tienoissa aamulla.

Antti Isotalon puvun laita oli vähän niin ja näin. Eihän hänellä ollut kenkiä, ei takkia eikä lakkia. Ja paitakin yhä vain lepatti housujen päällä!

Antin serkku Emmi Vakkuri (nyk. Löytömäki) lähti tästä syystä heti polkupyörällä Isoontaloon puuttuvia puvun osia noutamaan. Menomatkalla poliisit tulivat häntä vastaan kysyen tietä poliisi Johannes Näsin taloon. Paluumatkalla samat poliisit hikoilivat Näsin talon kohdalla maantien vieressä. Tytön sydän vähän pamppaili hänen siitä ohi ajaessaan. "Jos vain tietäisitte, mitä minulla tuossa repussa on, niin perään lähtisitte", ajatteli hän itsekseen.

Palaamme Isontalon tapahtumiin. Kun Sola autollaan oli lähtenyt Oravaisiin sotaväkeä hakemaan, oli tavattoman neuvokas, 13-vuotias Johannes Isotalo kovalla kiireellä mennyt Ekolan kylään hakemaan miehiä siltä varalta, että nämä jotenkuten voisivat Anttia avustaa. Poliisit tosin olivat kieltäneet Isostatalosta poistumisen, mutta siitä huolimatta Johannes oli juossut jokirantaan avopäin, paitahihasillaan ja paljain jaloin käyden sitten Juho, Nikolai ja Antti Ekolassa asiaansa toimittamassa. Nikolai Ekola olikin heti lähtenyt Johanneksen matkaan ottaen aseen mukaansa. Molemmat olivat ajaneet polkupyörillä poiketen ensin Kustaa Heikkilään, mistä talon tytär Liisa Heikkilä oli lähetetty Isoontaloon tiedustelemaan. Liisa oli palannut pian tuoden sen ilosanoman, että Antti oli päässyt pakoon.

Jatkomatkaansa valmistellen Antti Isotalo pyysi 15-vuotiasta serkkuaan Valter Vakkuria viemään sanaa Nikolai Ekolalle, että tämä tulisi häntä vastaan vanhaan "kirkkopakkaan". Palattuaan Heikkilästä ja saatuaan Valter Vakkurilta Antin terveiset Ekola lähtikin kotoaan. Antti taas puolestaan saatuaan vaatteensa kulki metsiä myöten Vakkurista Ekolan kylään sovittuun paikkaan. Miehemme yhtyivät ja menivät Ekolan riihilatoon, mistä käsin sitten näkivät vaasalaisen auton poliiseineen poistuvan Jepualle päin.

Antti Isotalo oli tahtonut tavata Nikolai Ekolan pääasiallisesti sentähden, että hänen oli saatava viesti Jepuan Lönnqvistissä majailevalle jääkäri Einar Kuusistolle. Tälle piti ilmoittaa, että hänen olisi lähdettävä Isotalon kanssa Ruotsia kohti. Asian Nikolai Ekola toimittikin.

Ekolan kylältä Antti Isotalo siirtyi Alahärmän ja Jepuan rajalla asuvan Johannes Karkauksen luo pakoillen myös Kaappo Karkauksessa. Sinne Nikolai Ekola toi Kuusistolta tiedon, että heidän tulisi yhtyä Kortesjärvellä Nestori Fräntin luona.

Kaappo Karkauksesta Isotalo siirtyi muutamaksi päiväksi tätinsä Sandra Prästin luo, mistä hän sitten heinäkuun 15. p:nä meni metsiä myöten Kortesjärven Fräntiin.

Siellä hän viipyi heinäkuun 16. päivään odottaen m.m polkupyöräänsä ja naamioiden itsensä matkaa varten puolipitkällä leukaparralla.

Kuusiston saavuttua miehemme lähtivät polkupyörillä ajaen sydänmaiden halki pohjoiseen ja ylittivät sitten heinäkuun lopulla 1916 Ruotsin rajan. Antti Isotalo ja Kuusisto matkustivat sen jälkeen suoraa päätä pataljoonaansa Missen rintamalle. [Isontalon Antti ja Kuusisto noudattivat reittiä: Evijärvi–Haisua–Lestijärvi–Haapavesi –Pulkkila–Kestilä–Säräisniemi–Utajärvi–Muhos–Ylikiiminki– Pudasjärvi–Ranua–Nuuppaa (sieltä Isotalo poliisi Kalle Keräsen välityksellä lähetti polkupyöränsä Volttiin)–Hirvas–Muurola– Lohijärvi–Juoksenki ja rajan yli Kattilakosken niskasta]

Palaamme vielä Isoontaloon. Kuten muistamme, oli komisario Sola heti sen jälkeen kuin Antti Isotalon häntä kohtaan suunnatun pistoolin laukaus oli pamahtanut, lähtenyt Oravaisiin hakemaan venäläistä sotaväkeä poliiseilleen avuksi. Hän palasi klo 9 aamulla, ja heti hänen perässään karahutti Isontalon pihalle 14 venäläistä ratsumiestä. Mutta eihän näillä ollut enää muuta tekemistä kuin järjestäytyä heti paluumatkalle. Konstaapeli Vikman, jonka haavoittunutta säärtä kovasti pakotti, vietiin Alahärmän apteekille alustavasti sidottavaksi.

Mutta Sola ei hellittänyt vieläkään. Hän oli nähtävästi Nikolai Syynimaalta, joka kovin oli hyörinyt ja pyörinyt Isontalon pihalla venäläisten kanssa, saanut vihjauksia, että Antti Isotalo mahdollisesti piileskelisi Vihtori Vakkurin luona, joka muutoinkin oli paljon ollut mukana etappityössä, Saksaan-menijäin kyyditsijänä j.n.e.

Vaasan etsivät ja ratsumiehet lähtivätkin klo 2:n tienoissa iltapäivällä Vakkuriin. Siellä ei oltu kotona, sillä talonväki oli puolenpäivän aikaan lähtenyt Volttiin saadaksensa tietää, miten asiat Isossatalossa oikein olivat. Vakkurin emäntä ihme kyllä olikin päässyt Isoontaloon, mutta Vihtori Vakkuri oli ajanut jokirantaan orittaan uittamaan voidakseen jollakin tavoin – jos niikseen tulisi – selittää siellä olonsa. Rannassa puuhaillessaan hän oli kuullut, kuinka sillalla kulkevat vaasalaiset poliisit olivat maininneet nimen Vakkuri, josta hän oli päätellyt, että Nikolai Syynimaa oli taas ollut tietojaan jakelemassa.

Sola pääsi miehineen hyvin helposti Vakkuriin, sillä ikkuna oli lähtijöiltä jäänyt vähän raolleen. Talossa pidettiin tarkka kotitarkastus. Sängyt pengottiin, ullakko tarkastettiin, vieläpä kehtokin vaatteineen kaadettiin ylösalaisin. Ratsumiesten hevoset sen ohessa sotkivat Vakkurin viljapellon.

Työn tehtyään venäläiset nelistivät Vakkurista suoraa päätä Oravaisiin. Auto taas palasi takaisin hurauttaen Jepuan kautta Oravaisiin, mistä Vikman vietiin autolla Vaasaan. Sola ja muut hänen miehensä jäivät Oravaisiin nähtävästi järjestääkseen rannikolle tarkan vartioinnin, jottei Antti Isotalo ainakaan sitä tietä pääsisi maasta pois.

[Venäjän vallankumous kukisti Solankin mahdin. Virantoimituksesta pidätettynä hän lähti Vaasasta aamujunassa maaliskuun 21. päivänä 1917 kavallettuaan hallussaan olevia valtiolle kuuluvia varoja 2,800 markkaa. (Liite N:o 10.) "Peräänkuulutettuna" hänkin poistui maasta ryhtyen sitten entiseen ammattiinsa, merimieheksi. Sen laivan, jossa hän palveli, upotti torpeedo Norjan rannikolla meren syvyyteen.]

Näin oli Isontalon Antti, tuo rohkea jääkäri, jättänyt Etelä-Pohjanmaan. Vihollisten vainosta ja heidän suomalaisten kätyriensä ilmiannoista välittämättä hän oli yhtämittaa 7 1/2 kuukautta toiminut jääkäripataljoonan miesluvun kartuttamiseksi ja Suomen itsenäistymiseen luottavan mielialan lujittamiseksi. Eikä hänen työnsä ollutkaan mennyt hukkaan.

Vaasan linnaan lisää valtiollisia vankeja.

Artturi Leinonen.

Joulukuun 30. p:nä 1915 Vaasan lääninvankilaan passitetun liikemies Herbert Mannsin ja maaliskuun alussa sinne vietyjen lapualaisten ja alahärmäläisten aktivistien lisäksi tuotiin tähän laitokseen toukokuun 15. päivänä 1916 seitsemän huomattavaa valtiollista vankia, nim. Joh. Edvin Sundqvist, Rex Strömberg, August Jakobson, Frans Eino Häggblom, Karl Adolf Laurell, Artur Aleksander Leinonen ja Karl Uno Roos.

Kahden viimeksimainitun vangitsemiseen tutustumme tässä yhteydessä.

Ylihärmäläisen aktivistin, opettaja Artturi Leinosen toiminta on meille jo tunnettu. Santarmistolla näytti olevan hyvin selvillä Etelä-Pohjanmaan aktivistien "rikollisuus". Kirjoittihan Vaasan läänin silloinen kuvernööri, kenraaliluutnantti Sillman 12.IV.1916 (kirje on ylimääräisen esittelijän A. Ladaun varmentama) "Suomen Santarmihallituksen Päällikön Apulaiselle [Santarmiratsumestari Sfepanoff] Nikolainkaupungissa" (Liite N:o 11): "Tänään olen saanut seuraavat salaiset tiedot. Pääagitaattoreja nuorten suomalaisten värväämisessä Saksaan Ylihärmässä ovat talonpojanpoika Juho Juhonpoika Kivimäki, Haapojan kylästä ja kansakoulunopettaja Artur Leinonen, Ylihärmän kirkonkylästä. Luultavasti heidän rikollisesta agitationista lähtivät" j.n.e. [Mainitaan joukko ylihärmäläisiä jääkäreitä y.m.]

Edelläviitatussa kirjeessä mainitut asiat olivat paikkakunnalla olevien ilmiantajien tiedoittamat. Ja kuukautta myöhemmin, toukokuun 11. p:nä 1916 Näsi teki Seinäjoen santarmeille Kivimäkeä ja Vesiluomaa vastaan täydellisen ilmiannon, vaikka Seinäjoen aktivistit, johtaja F.W. Cleve, konsulentti W. Ahvenainen ja konstaapeli Yrjö Honkavaara olivat kovin pyytäneet Näsiä aikeesta luopumaan. Näsin ilmiannosta ja santarmien aikeista vei Honkavaara tiedon Clevelle, joka sitten soitti rouva Leinoselle pyytäen tätä ilmoittamaan Kivimäelle ja Vesiluomalle, että santarmit olivat lähdössä näitä pidättämään; kolmaskin nimi oli mainittu, mutta siitä ei saatu selvää.

Leinonen ilmoitti asian heti langolleen, maanviljelijä J.S. Kivimäelle, ollen siinä käsityksessä, että hänestä itsestään ei ollut kysymys. Kivimäki soitti taas maanviljelijä Kustaa Vesiluomalle. Kaiken varalta sovittiin kumminkin, että jokainen poistuisi kotoaan. Kivimäki ja Vesiluoma lähtivätkin pakoilemaan Hirvelän kylän lähelle – Kivimäestä noin 800:n metrin päähän, jonne Leinosenkin piti tulla. Leinonen ei kuitenkaan lähtenyt Hirvelään, vaan päätti mennä yöksi erääseen tuttavaan taloon. Mutta kun siellä ruvettiin kovin pelkäämään, poistui hän Härmän asemalle johtavan tien varrella olevaan metsään, tiheän kuusikon turvaan. Yö oli kylmä ja myrskyinen. Kun ei mitään kuulunut, meni Leinonen aamulla takaisin työhönsä Ylihärmän kirkonkylän kansakoululle.

Mutta seuraavana päivänä, toukokuun 12., klo 3-4:n tienoissa iltapäivältä tuli koululle pari kuormallista outoja vieraita, nimittäin santarmiratsumestari Stepanoff ja kolme santarmia ynnä konstaapeli Juho Hietamäki. [Hietamäen suhtautuminen asiaan: Santarmien saapumispäivän aamuna Hietamäki ilmoitti Leinoselle uhkaavasta vaarasta, jolloin tämä tuli hänen luokseen neuvottelemaan, olisiko antauduttava vaiko paettava. Hietamäki Leinosen hyvänä ystävänä arveli tällöin, että mikäli todistajia ei olisi Leinosta vastaan, tämän olisi ehkä viisainta antautua, mutta että päinvastaisessa tapauksessa pako olisi parhain ratkaisu. Epävarmana Leinonen poistui kotiinsa; ja sama epävarmuus näyttää vaivanneen häntä santarmien saapumiseen asti. – Kun santarmit ajoivat Hietamäen pihaan, lähetti tämä heti vaimonsa läheisen metsän läpi koululle ilmoittamaan Leinoselle, että viholliset olivat tulleet; sillä välin hän jutteli santarmien kanssa yhtä ja toista, kunnes vaimo palasi matkaltaan. Hietamäen saapuessa santarmien kanssa koululle Leinonen oli päällystakkiin pukeutuneena ja aseistettuna.]

Santarmien saapuessa Leinonen otti pistoolin käteensä, mutta käsittäen pian paon turhaksi sujautti hän pistoolin rouvallensa Aliina Leinoselle (o.s. Kivimäki). Sitten hän istuutui rauhallisesti kirjoituspöytänsä ääreen.

Samassa tulivat rauhanhäiritsijät sisälle. Santarmialiupseeri Borisoff hyökkäsi heti Leinoseen käsiksi ryhtyen tutkimaan, oliko tällä asetta. Muutamia pistoolinpanoksia oli Leinoselle unohtunut käteen, mutta niitä santarmit onneksi eivät huomanneet. Stepanoff selitti, että heillä oli määräys pitää vain kotitarkastus, mutta että heillä ei ollut mitään raskauttavaa Leinosta vastaan.

Tämän jälkeen lähtivät muut Hietamäen opastamina tavoittelemaan Kivimäkeä ja Vesiluomaa, ainoastaan Janoff-niminen santarmi jäi Leinosta vartioimaan. Mutta kun etsittäviä ei löydetty, palasi joukkue taas Leinosen kotiin pitäen siellä aika tarkan kotitarkastuksen. Se kyllä ei tuottanut mitään tulosta, mutta koko joukon papereita santarmit sentään ottivat mukaansa.

Stepanoff selitti sitten, että kun papereita ei heti voitu tarkastaa eikä todistajiakaan kuulustella, niin heidän täytyi ottaa Leinonen mukaansa – lyhyeksi ajaksi vain, pariksi viikoksi korkeintaan.

Härmän asemalta matka jatkui III:n luokan vaunun muista matkustajista tyhjennetyssä osastossa. [Santarmit saivat kiittää onneaan, ettei heillä Härmän mailla käynyt hullusti. Meijerikonsulentti V.V. Ahvenainen oli mennyt Savihilan paikoille metsään – 4 km Härmän asemalta – päättäen antaa santarmeille jo ennen näiden Kivimäkeen ehtimistä ikuiset lähtöpassit. Mutta santarmit eivät olleet ajaneetkaan sen kautta, vaan olivat kulkeneet Lapualta Hellanmaan tietä Ylihärmään. – Myöskin Isontalon Antti oli ollut liikkeellä saatuaan kuulla Leinosen vangitsemisesta. Vapauttaakseen tämän hän oli asettunut väijyksiin metsään noin 2-3:n kilometrin päähän Härmän asemalta. Hikisenä hän oli maannut kylmässä metsässä monta tuntia, mutta kun santarmit olivat viipyneet kauan, niin Isotalo – luullen, että Leinonen oli viety suoraan Vaasaan – oli poistunut paikalta.]

Seinäjoen asemalla Leinonen yritti paeta. Vartioivan santarmin nukkuessa hän hiipi ulos, mutta kun vaunun ovi paiskautui kiinni liian äänekkäästi, niin santarmi heräsi ja juoksi Leinosen perään. Kun kaikkialla oli sotaväkeä ja santarmeja, katsoi Leinonen pakoyrityksen onnistumisen mahdottomaksi – ja palasi hyvällä takaisin. Seurauksena oli vain kovennettu vartioiminen.

Vaasassa Leinosta pidettiin kolme vuorokautta poliisivankilassa. Siellä hän W.C.-paperille kirjoitti "Oikeata maahenkeä"-nimisen huvinäytelmän, jonka hän myöhemmin viimeisteli ja joka ilmestyi painosta v. 1919.

Lääninvankilaan hänet siirrettiin toukokuun 15. päivänä 1916. Siellä hän sepitti "Kapinoitsijat"-nimisen 3-näytöksisen värväys-ajan tunnelmia sisältävän näytelmän (julkaistu v. 1919) sekä miltei valmiiksi "Leipäpappi"-nimisen romaanin. Myös joitakuita novelleja hän siellä kirjoitti. Eräästä tällaisesta kehittyi myöhemmin "Kati"-niminen mustalaisromaani.

Aikansa kuluksi Leinonen teki vankilassa myös aika paljon puusepäntöitä: yöpöytiä, kirjoituspöytiä y.m. Vieläpä hän toimi koko ajan lukkarinakin.

Näin kului Artturi Leinosen 8-kuukautinen vankeusaika. Leinonen, Laurell (ks. ss. 156–157.) ja Roos vietiin sitten tammikuun 18. p:nä 1917 Viipuriin, missä miehemme viipyivät vain 3 vuorokautta. Sieltä kulku jatkui, kuten odotettavissa olikin, Pietariin Peresilnajan transportti-vankilaan, mistä sitten alkoi pitkä, vaivalloinen ja monivaiheinen matka. pieneen, Uralin rinteellä sijaitsevaan Ahansk-nimiseen kaupunkiin. [Vuoden 1917 "Ilkan" alakerroissa Artturi Leinonen on seikkaperäisesti kuvaillut tämän matkan vaiheita.]

Leinonen, kuten hänen osatoverinsakin, vapautui Venäjän vallankumouksen humussa ja saapui Ylihärmässä olevaan kotiinsa huhtikuun 9. p:nä 1917.

K.U. Roos.

Olemme jo ennen kertoneet, kuinka Roos päästäkseen erilleen häntä ahdistavasta kiristäjästä ja yleensä santarmiston lähentelystä oli pyytänyt puoleksi vuodeksi vapautusta toimestaan sekä ostanut Viitasaarelta pienen Rauhanniemi-nimisen viljelystilan. Kaivaten rauhaa ja lepoa Roos toivoi sitä täällä saavansa. Suurella innolla hän ryhtyi kelpo renkinsä Matti Huttusen kanssa kevään vaatimiin maanviljelystöihin vääntäen m.m. kiviä ja kantoja, niin että hänen oikea olkapäänsäkin nyrjähti. Sinne oli tuotu myös hänen mainiot juoksijansa "Kiivas II" ja "Tunto". Olipa uljas paimenkoirakin juuri saatu taloon, ja puhelinkin oli jo kuntoon pantu.

Valtiollisissa asioissa Roos ja Huttunen olivat aina yksituumaiset. He olivat m.m. pitäneet puhetta siitä, että venäläisten vangeiksi he eivät antautuisi, sillä "Keitele on syvä ja sinne mahtuu – – –!"

Mutta vain kaksi viikkoa oli tätä rauhaa ja tyventä sekä uudistilallisen iloa kestänyt, kun klo 1/2 12 yöllä eräänä keskiviikkona – toukokuun 17. päivänä 1916 – Roos kuuli vuoteeseensa kannusten kilinää. Hän hyppäsi jalkeille hakien esiin revolverinsa. Santarmiratsumestari Stepanoff siellä kahden santarmin kanssa oli juuri nousemassa portaita. Huomattuaan vastustamisen turhaksi Roos luopui alkuperäisestä suunnitelmastaan ja antautui.

Tarkastellessaan Roosin huoneita Stepanoff avasi m.m. erään kaapin löytäen sieltä pullon, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Må glädjens rosor smycka dina kinder" (= Ilonruusut kaunistakoot poskiasi). Pullon oli nim. lahjoittanut Roosille eräs ystävä. Kun Roos näki pullon Stepanoffin kädessä, ehätti hän hätään, tempasi sen nopeasti itselleen, kaatoi siitä aika kulauksen juomalasiin ja tyhjensi tämän yhdellä siemauksella. Kohteliaana miehenä Stepanoff pois lähdettäessä "lahjoitti" Roosille koko pullon. Vastakohteliaisuutena apteekkari tällöin kysyi ratsumestarilta:

"Kuinka te olette näin huonoon toimeen antautunut?"

Stepanoff koetteli vastaukseksi jotakin selitellä lausuen m.m., että hän alkoikin sopivan ajan tullen poistua paikaltaan!

Kun oltiin lähtöä tekemässä, pyysi Roos itselleen vielä toistakin suosionosoitusta. Hän kun oli kiireestä kantapäähän hevosmies, joka oli mainioilla juoksijoillansa kolunnut kaikki kilpa-ajot – joka mieshän ainakin Etelä-Pohjanmaalla tunsi "Kokkolan Roosin" – niin eiköhän voitaisi suoda hänelle sitä viimeistä iloa, että hän ja santarmit ajaisivat hänen kuuluisilla juoksijoillaan. Tähän ratsumestari ei kuitenkaan suostunut – pelkäsi kai liian kovaa vauhtia ja ehkäpä muutakin. Hän puhalsi pilliinsä, jolloin kievarin hevoset ajoivat esiin. Stepanoff ja toinen santarmeista lähtivät edellä Roosin ja toisen (inkeriläisen) santarmin seuratessa perässä.

Matkalla Roosia pyrki laulattamaan. Ja kohta kajahteli toukokuun yön hiljaisuudessa:

    "Tuuli se taivutti koivun larvan
    ja meri oli lainehissa."

Santarmi koetti hillitä vieruskumppaninsa laulu-intoa, mutta Roos sanoi viitaten edellä ajavaan Stepanoffiin:

"Se on tuo herra, joka määrää!"

Ja ratsumestari huusikin sieltä:

"Antaa apteekkarin vain laulaa, kunnes tulee ihmisasuntoja!"

Ja apteekkari veti yhä yltyvin voimin:

    "Nyt mua vierähän linnasta linnahan
    kantaen kahlehia."

Näin saavuttiin Viitasaaren kirkonkylän majataloon.

Stepanoff määräsi molemmat santarmit Roosin kanssa samaan huoneeseen tätä vartioimaan. Roos rupesi heti kuorsaamaan, vaikk'ei nukkunutkaan, ja vihdoin santarmitkin vaipuivat uneen.

Vangin mieli tekee kuitenkin aina vapauteen, ja niinpä Rooskin rupesi miettimään pakoa. Mutta kun Viitasaari oli hänelle aivan tuntematonta seutua, tuli hän mietelmissään lopulta viisaan alistuvaiseen tulokseen:

"Mihinkäs mä lähden!" – käänsi kylkeä ja nukahti.

Aamulla herättyään hän Stepanoffin suostumuksin soitti puheilleen Matti Huttusen neuvotellen sitten tämän kanssa tilan hoitoa koskevista asioista. Lopuksi Roos virkkoi Huttusta hyvästellessään:

"Vaikka tämä poika läpi ammutaan, niin minä en pelkää!"

Aamulla santarmit lähtivät vankinsa kanssa laivassa Suolahteen. Suolahden asemalla tarkastettiin – tosin hyvin pintapuolisesti – Roosin Kokkolasta tuodut muuttotavarat, joten junakin sai sen takia jonkin aikaa odottaa. Yleensä Stepanoff, kuten jo olemme huomanneet, kohteli Roosia erittäin hyvin.

Vaasassa Roos vietiin ensin poliisivankilaan ja pistettiin erääseen likaiseen koppiin. Sieltä hänet noudettiin tutkittavaksi, jolloin Stepanoff teki hänelle nuo tavalliset muodolliset kysymykset.

Neljän tunnin kuluttua toukokuun 19. p:nä 1916 Roos siirrettiin Vaasan lääninvankilaan, jossa hän sai sitten olla noin 8 kuukautta. Häntä kohdeltiin erittäin hyvin. Niinpä hänen sallittiin syödä omaa, kaupungilta tuotua ruokaa, hän sai Mannsin ja Sundqvistin karkaamiseen asti, mistä kohta lähemmin, pitää omat vaatteensa j.n.e. Turvallisuuden ja viihtyisyyden tunnetta lisäsi sekin, että vankilanjohtaja, varatuomari Johan Emil Boije, oli hyvä mies, joka kaikkia vankeja kohteli oikeamielisesti ja ihmisystävällisesti.

Olemme jo maininneet, että Roos oli maatöissä Rauhanniemellä nyrjäyttänyt olkapäänsä ja että hän tämän johdosta kaipasi hoitoa. Vankilanjohtaja Boije sallikin sairaanhoitajatar, neiti Elli Smedsin, joka vankilassa oikeastaan hoiti sairasta Mannsia, hieroa häntäkin. Neiti Smeds hieroi ja hieroi, mutta olkapää ei vain ottanut parantuakseen! Roos oli näet neiti Smedsin välityksellä yhteydessä ulkomaailman kanssa saaden tältä aina kuulla tuoreimmat uutiset – ja juuri tämän takia hierontaa jatkui jatkumistaan.

Kun Mannsin ja Sundqvistin pakoa suunniteltiin, kertoi neiti Smeds tarkoituksellisesti tästä Roosillekin. Tämä ei kuitenkaan halunnut soveltaa tätä puhetta itseensä, sillä hän pelkäsi, että tutkintotuomari Mashkevitsh, joka oli hyvin tarkkaan luetteloinut hänen melko suuren omaisuutensa, takavarikoisi sen. Sitäpaitsi hän kuvitteli mielessään, ettei venäläisillä muka ollut riittäviä todistuksia häntä vastaan.

Roosin 8-kuukautisen vankina-olon aikana Mashkevitsh kuulusteli häntä korkeintaan kolme kertaa. Vankilan nimiluettelossa mainitaan, että häntä epäiltiin Venäjän armeijan etujen vahingoittamisesta. Lopuksi hänet tuomittiin maanpakoon ja lähetettiin Ahanskiin. Näin hän joutui kokemaan samanlaiset vaiheet kuin Laurell ja Leinonen.

Venäjän maaliskuun-vallankumous vapautti sitten Roosinkin. Hän palasi Pohjanmaalle samassa junassa kuin Laurell ja Leinonen saapuen Kokkolaan huhtikuun 9. p:nä 1917.

Herbert Mannsin ja Edvin Sundqvistin pako.

Kun Saksaan-menijäin Vaasasta käsin syksyllä 1915 tapahtunut ylikuljetus aikaisen talventulon tähden oli päättynyt, ryhtyi Herbert Manns harjoittamaan tiedustelu ja välitystoimintaa saksalaisten hyväksi. Kauppamatkustajana hän koko lailla saattoi peittää varsinaiset tarkoituksensa. Mutta vaasalaiset urkkijat kiinnittivät kuitenkin santarmien huomion häneen. Joulukuun 28. päivän illalla ilmestyikin sitten santarmiratsumestari Stepanoff suuren seuralaisjoukon kanssa Mannsin asuntoon pitäen ankaran kotitarkastuksen ja ilman muuta julistaen hänet venäläisen santarmiston Pietarissa ja Helsingissä olevien korkeimpien päälliköiden ynnä suomenmaalaisten joukkojen komentajan vaatimuksesta vangituksi.

Erittäin raskauttavana seikkana pidettiin erästä Mannsin Pietarin-matkaa. [Pietarissa toimiessaan Manns oli johtaja Väinö Tefken yhteydessä asuenkin tämän luona.] Sen tarkoituksena oli ollut saada virallinen tuontilupa eräälle nikkeli- ja kuparilastille, joka Mannsin piti Amerikasta toimittaa muutamille Pietarissa työskenteleville sotatarvetehtaille, mutta jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli aikonut suunnata Saksaan. Sitäpaitsi hän oli tarjontain-tekemisen varjolla käynyt tiedustelutarkoituksessa useissa sotilastoimistoissa. Santarmien saapuessa Mannsin kotiin tavattiin vielä hänen päällystakkinsa taskusta venäläisten evakuoimissuunnitelma. Sitä kai ei kyllä ymmärretty pitää vangittavalle erikoisen raskauttavana, mutta se hämmästytti kuitenkin suuresti kotitarkastuksen pitäjiä, sillä heille tämä suunnitelma näytti olevan ennestään tuntematon.

Mannsin "rikollisuutta" pidettiin niin varmana, että kysymykseen ei tullut tavallinen pidätys, vaan suoranainen vangitseminen. Ja jo joulukuuni 28. p:nä 1915 hänet toimitettiin Vaasan lääninvankilaan, jonka nimiluetteloon 30.XII.1915 merkittiin, että Mannsilta oli kotitarkastuksessa tavattu "häntä raskauttavia asiakirjoja".

Alussa Manns sai olla rauhassa, mutta sitten alkoivat kuulustelut. Kaikesta päättäen hänet olisi pian toimitettu muualle, mutta helmikuun loppupuolella hän sairastui vakavasti. Ensin tuli umpisuolentulehdus ja sittemmin myös veritulppa sekä loppujen lopuksi vaikeanlainen nivelreumatismi. Aivan viime hetkessä tehtiin leikkaus; ja koko kevään miehemme sitten oli vuoteenomana. Manns oli todellisuudessa niin heikko, että hän tarvitsi ja saikin erikoisen sairaanhoitajattaren, neiti Elli Helena Smedsin, joka oli reipas, isänmaallinen nainen ja hoiti potilastaan hyvin tunnollisesti. Vasta kesäkuun alussa Manns neiti Smedsin tukemana saattoi opetella kävelemään. [Tähän aikaan Manns jo osittain teeskenteli saadakseen arveluttavan Pietarin-matkan lykkääntymään.]

Toimittaja Edvin Sundqvistin jääkäriliikkeen hyväksi suorittamaan työhön olemme jo aikaisemmin tutustuneet. Lääninhallituksen ylimääräinen esittelijä ja kuvernööri Sillmanin yksityissihteeri Axel Ladau oli Sundqvistin vanha tuttava. Tästä tuttavuudesta oli kuitenkin Sundqvistin etappitoiminnalle haittaa.

Olosuhteiden valaisemiseksi mainittakoon, että lääninhallituksen huoneistot olivat vastapäätä "Vasabladetin" silloista toimitaloa (Rantakatu 10) – vieläpä koko joukon ylempänä, joten lääninhallituksen akkunoista mainiosti saattoi seurata sitä outoa ja huomiotaherättävää liikettä, mikä oli havaittavissa talon edustalla: Toimitalon ovesta meni tuontuostakin sisään jätkäpukuisia pieksuniekkoja...

Ladau oli kyllä pannut merkille tämän ihmeellisen asiakas-aineksen muuttumisen. Ennen oli Vasabladetim toimistossa käynyt tavallisia kaupunkilaisia, mutta nyt siellä maleksi enimmäkseen jätkiä! Ladau alkoi tämän jälkeen hyvin ahkerasti vierailla tuttavansa luona toimistossa istuen siellä usein aivan tuntikaupalla.

Sundqvistin kannalta voimme hyvin käsittää, mitä haittaa ja harmia näistä vierailuista oli. Kerrankin tuli konttoriin kaksi suomea puhuvaa nuorukaista kysyen neuvoja "ulkomaan-matkaa varten". Kun Ladau tällöinkin oli toimittajan työhuoneessa, ei Sundqvist tietysti voinut muuta kuin ajaa nuorukaiset ulos. Silloin Ladau lohdutti häntä hymyillen:

"Nog komma de snart igen!" (= Kyllä ne taas pian tulevat.)

Sundqvist oli suuttuvinaan ja sanoi:

"Tämä ei ole muuta kuin suoraa provokatiota!"

Tästä ja monesta muusta seikasta Sundqvist huomasi, että Ladau oli hänen etappitoimintansa perillä. Mutta oli noista Ladaun käynneistä hyötyäkin. Tämä näet kertoili Sundqvistille yhtä ja toista venäläisten vallanpitäjäin salaisista toimenpiteistä, jotka hän Sillmanin yksityissihteerinä hyvin tunsi.

Sitten tapahtui muuan juttu, josta oli ikävät seuraukset sekä Sillmanille että varsinkin Ladaulle. Maailmansodan aikana koottiin jonkun suuriruhtinattaren alkuunpanosta varoja haavoittuneiden hyväksi; ja niinpä "Vasabladetin" painossa oli Vaasassa suoritettavaa keräystä varten aikaisemmin painettu erikoisia keräyslistoja. Mutta kuinka olikaan, kuvernööri Sillman, jonka tehtävänä keräyksen toimeenpaneminen olisi ollut, oli unohtanut koko asian, ja korkeammalta taholta jo tiedusteltiin, kuinka keräys oli onnistunut ja mitä se oli tuottanut. Tällöin Ladau tuli näyttämään listaa myös Sundqvistille pyytäen, että tämäkin merkitsisi siihen jonkin summan.

Jäyhänä aktivistina Sundqvist ei luonnollisesti olisi halunnut mokomaan puuhaan puuttua, mutta hänen mieleensä juolahti kuitenkin käyttää sattunutta tilaisuutta jälkiensä peittämiseen, joten hän sanoi, että noiden keräyslistojen painatuskustannukset – noin 30 mk – saisivat jäädä hänen huollettavakseen. Mutta Ladau ei tyytynyt tähän, vaan huomautti, että kuvernööri varmasti tulisi kovin iloiseksi, jos Sundqvist jollakin suoranaisella rahaerällä muistaisi asiaa. Tällöin Sundqvist merkitsi listaan nimensä ja 100:n markan avustuksen.

Seuraukset olivat ihmeelliset. Kuvernööri tuli Sundqvistin avustuksesta niin hyvilleen, että hän eräässä pääsiäisen tienoissa v. 1916 kenraalikuvernööri Seynille tekemässään suullisessa raportissa – noin kolme viikkoa ennen Sundqvistin vangitsemista – erikoisesti kiitteli paikallisia toimihenkilöitä näiden ymmärtämyksellisestä esiintymisestä sekä puhui varsinkin Sundqvistista hyvin kiittävässä äänilajissa.

Mutta samoihin aikoihin santarmeilla oli tiedossaan todellisen Sundqvistin aivoitusten laatu, ja niinpä hänet napattiin kiinni ja lähetettiin 15.V.1916 Vaasan lääninvankilaan. Vähän aikaisemmin Sundqvist oli kyllä saanut tiedon pidättämismahdollisuudesta ja silloin hän oli pakoillut pari päivää Sundomissa; mutta kun erikoista ei ollut kuulunut, oli hän taas palannut toimeensa ja silloin hänet, kuten sanottu, vangittiin.

Mashkevitsh kuulusteli häntä eri ottein. Eräässä tällaisessa kuulustelutilaisuudessa olivat läsnä myös Sillman ja Ladau. He tulivat hyvin ystävällisesti Sundqvistia tervehtimään ollen vallan ihmeissään sen johdosta, että asiat olivat tälle tolalle kääntyneet. [Sundqvist on sitä mieltä, että Ladau oli kaksinaamainen henkilö, joka tahtoi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa haluten tehdä itsensä vallassa olijoille välttämättömäksi, mutta samalla pyrkien säilyttämään eräänlaisia suhteita myös isänmaallisiin aineksiin. Vaikka hän hyvin tunsi Sundqvistin aktivistisen toiminnan, ei hän tätä ilmiantanut. Ja ottaen huomioon Ladaun taajat käynnit Sundqvistin luona ymmärrämme, että hänen täytyi jo oman etunsakin takia, toverinsa pidättämisen jälkeen esittää tämän asia niin viattomassa valossa kuin suinkin. – Tässä yhteydessä muistettakoon myös, että siinä tutkintopöytäkirjassa, jonka santarmit olivat tammikuun 20. p:nä 1916 laatineet ylioppilas Edvard Bruunin ("Routaa ja rautaa I") tunnustusten ja ilmiantojen nojalla, vaasalaisista aktivisteista oli nimenomaan mainittu toimittaja Sundqvist.]

Kohta tämän jälkeen kuvernööri Sillmania ja poliisimestari Feodoroffia rangaistiin siten, että heidät siirrettiin suuresta "Nikolainkaupungista" Vaasasta vähäpätöiseen Mikkeliin, jälkimmäinen jo kesäkuussa 1916 ja edellinen 18.VIII.1916. Ja Ladau sai passituksen – Shpalernajaan, nähtävästi siitä syystä, että kenraalikuvernööri Seyn epäili hänen tahallaan viivyttäneen Mannsin ja Sundqvistin siirtomääräysten toimeenpanoa – niinkuin asia lienee ollutkin.

Oli luonnollista, että Sundqvistin ja Mannsin vaasalaiset aktivistiystävät rupesivat miettimään heidän vapauttamistaan, sillä olivathan esim. Pietarsaaren ja Tornion poliisivankiloista tapahtuneet karkaamiset onnistuneet. Toiset pitivät tällaista uhkayritystä mahdollisena, toiset taas aivan mahdottomana.

Insinööri Fredrik Wikman oli mies, joka kaikkein päättävimmin ja pontevimmin asettui Mannsin ja Sundqvistin pakoa suunnittelemaan ja järjestämään. Eikä hänen tarvinnutkaan olla yksin, sillä kaikki, jotka jollakin tavoin kykenivät auttamaan, olivat siihen valmiit. Mainitsemme näistä vankilan ulkopuolelta seuraavat: Konttoripäällikkö Hugo Sundqvist (toimittajan veli), liikemies Otto Kronman sekä maanviljelijät Edvard Wik ja Johannes Björkman. Vankilassa taas oli kaksi erittäin tärkeätä avustajaa, nim. edellämainittu neiti Elli Smeds ja vankilan apulaistyönjohtaja, puuseppä Isak Leander Enholm. Viimeksimainitut toimivat ensinnäkin vangittujen ja insinööri Wikmanin välisten tiedoitusten perilleviejinä – Smeds Mannsin ja Enholm Sundqvistin. Välittäjinä toimivat myös Hugo Sundqvist ja neiti Lisa Manns. Wikin veljekset ja Kronman auttoivat Wikmania luotettavan ylikuljettajan ja venheen hankinnassa, sillä tarkoituksena oli kiidättää vangitut moottorivenheellä Merenkurkun yli Ruotsiin.

Enholm oli salaliittolaisten tärkeimpiä tekijöitä. Hän otti saippuamallien mukaan hankkiakseen ne 11 avainta, jotka tarvittiin miesten toimittamiseksi pois vankilasta. [Avaimia, jotka tehtiin jostakin pehmeästä metalliseoksesta, tarvittiin näin monta siitä syystä, että vankilan avaimia ei voitu käyttää, ne kun olivat vahtimestarin huoneessa tarkoin vartioituina. Mallit Enholm itse valmisti painamalla avaimia saippuapalasiin.] Enholmin liikuttavan rohkean mukana-olon ymmärrämme, kun tiedämme, että hän ja Sundqvist olivat kotoisin samasta kylästä ja muutoinkin keskenään hyviä tuttavia, joita sitäpaitsi nuorisoseuratyö oli yhdistänyt. Enholmin uhrautuminen oli sitä liikuttavampaa, kun hänellä oli vaimo ja kaksi lasta – eikä hän katsonut voivansa päätöksestään ilmoittaa edes vaimolleen.

Insinööri Wikman taas oli ottanut tehtäväkseen varojen, venheen ja kuljettajan hankkimisen. Hän teki ensinnäkin matkan Helsinkiin saaden silloiselta varatuomari Hjalmar Procopéltä kysymyksessäolevan paon järjestämiseksi sittemmin 10,000 markkaa. Rahoja tarvittiinkin, sillä moottorivenhe oli ostettava, kuljettaja hyvin palkattava j.n.e.

Kesäkuun 10. päivän tienoissa 1916 saivat pakoa suunnitelleet aktivistit tietoonsa lääninhallituksesta lähteneen huhun, että Sundqvistin asia muutamia päiviä sitten vankilassa pidetyssä Mashkevitshin kuulustelussa olisi saanut käänteen pahempaan päin ja että Manns ja Sundqvist todennäköisesti pian vietäisiin pois Vaasasta.

Silloin Wikman ponnisti kaikki voimansa suunnitelmien nopeaksi toteuttamiseksi.

Kuljettajaksi saatiin ensin lupautumaan raippaluotolainen kalastaja Isak Nygård. Mutta kun hän oli aikaisemman toimintansa takia kovin huonoissa kirjoissa, täytyi hänen lopulta peräytyä. Silloin Wikman osti tarkoitusta varten moottorivenheen ja sopi erään koneenkäyttäjän kanssa, että tämä veisi miehemme yli. Mutta hänkin peräytyi.

Lopulta Wikman aikoi itse käydä noutamassa pakolaiset vankilan rannasta tehden tätä varten jo valmiin suunnitelmankin.

Vihdoin viimein Wikin veljesten onnistui yhdessä Isak Nygårdin kanssa saada kuljettaja, joka otti tehtävän suorittaakseen. Tämä kunnianmies oli vallgrundilainen Karl Forsman, joka sitten moottorivenheineen tuli sovittuun aikaan lääninvankilan rantaan.

Pakoajaksi oli sovittu kesäkuun 22. päivän vastainen yö. Vikman lienee alkujaan suunnitellut ratkaisevaksi hetkeksi kello 3 aamulla, jolloin tavallisesti kaikki – yökulkuritkin – nukkuvat. Mutta lopullisesti määrättiin lähtöhetkeksi klo 1-2:n välinen aamuvarhainen, koska Enholmin vartiovuoro alkoi juuri klo 1. Poliisitutkintopöytäkirjan mukaan Enholm oli vetänyt tarkistuskellonsa viimeisen kerran klo 1.30. Sääntöjen mukaan tämä tehtävä oli toimitettava kussakin neljässä kerroksessa joka kymmenes minuutti. Tästä päättäen Enholm ryhtyi vaarallista suunnitelmaa toteuttamaan vasta kello 1.30 jälkeen yöllä. Hän kai tahtoi odottaa, kunnes kaikki vartiovaihdoksen jälkeen oli hiljentynyt. Tähän aikaan oli myös Karl Forsman venheineen – määräyksen mukaan – saapunut vankilan laivasillan luo odottaen siellä kyydittäviään.

Ratkaisun hetki oli koittanut. Enholm avasi Mannsin ja Sundqvistin sellit [Mannsin sairassellin ylimääräisen lukon avain murtui, jolloin täytyi käyttää rauta-asetta. Ovi aukeni – kovasti rämisten.], ja miehemme hiipivät äänettömin askelin alimman kerroksen ulko-ovia kohti. Niissä oli neljä lukkoa, mutta kaikki aukenivat kuin sadussa. Pakenijain saapuessa linnan lännenpuoleisesta ovesta vankilan pihalle löi tornikello kaksi.

Pamppailevin sydämin riennettiin halkotarhaan johtavalle portille. Silloin tapahtui masentava yllätys: Enholmin avain ei käynytkään lukkoon – se oli liian suuri! Enholmilla ei näet ollut ollut mitään tekemistä ulkovartioinnin kanssa, joten ei oltu uskallettu ennakolta koettaa portin avaimia.

Asia näytti jo niin synkältä, että ajateltiin palata takaisin selleihin. Mutta silloin neuvokas Enholm keksi keinon.

Hän tiesi mallivarastossa olevan matalat portaat, sellaiset, joita taloudessa käytetään siivousta suoritettaessa. [Niitten korkeus oli vain 1.53 metriä.] Ne hän kävi sieppaamassa. Ja sitten miehemme riensivät vankilan lännenpuoleiseen nurkkaukseen – rannassa odottava moottorivenhe veti näet sinne.

Vankilaa ympäröivä pellillä katettu, 4.40 metriä korkea muuri näytti hirvittävältä, mutta äärimmäinen hätä terävöitti ajatuksen ja antoi yliluonnollisia voimia. Pakomenetelmä kirkastui miehillemme hetkessä.

Portaat asetettiin muuria vasten. Sundqvist, joka oli heistä kolmesta pisin ja voimakkain, nousi partaiden ylimmälle askelmalle, ja Enholm kapusi seisomaan hänen olkapäilleen. Kun portaat osoittautuivat liian mataliksi, täytyi niiden tehoa auttaa panemalla kiviä niiden alle. Näin tehtiin kahdesti, ja kummallakin kerralla Enholmin täytyi tietysti tulla alas Sundqvistin hartioilta. Vasta kolmannella yrittämällä, kun Sundqvist vielä jaloista kohotti lyhyttä ja hintelää Enholmia, tämä sai kiinni muurin peltikaton harjasta ja veti itsensä ylös.

Sitten tuli sairaan ja heikon Mannsin vuoro. Hänkin nousi Sundqvistin olkapäille; häntäkin Sundqvist kohotti Enholmin tarttuessa Mannsin käsiin, ja niin tämäkin pääsi korkeuteen.

Mutta myös Sundqvist oli saatava harjalle. Hänen asemansa oli vaikea ja pulmallinen. Vaimentaakseen askeltensa ääntä hän oli sellissä vetänyt kenkiensä päälle vahvat villasukat, ja yllään hänellä oli kesäpäällystakki. Hän riisui päällystakin ja heitti sen Enholmia kohti. Sitä ei kuitenkaan voitu käyttää apuna ja se putosikin vankilan pihalle. Manns ja Enholm kurottivat sitten kätensä Sundqvistin puoleen; ottaen hieman vauhtia tämä saikin niistä kiinni ja sukkajaloillaan tiilimuurista ponnistaen pääsi kuin pääsikin ylös. Sukat olivat tässä työssä tavattomana apuna.

Sitten miehemme laskeutuivat ympärysmuuriin liittyvälle 2.76 metriä korkealle lankkuaidalle, mistä Sundqvist ja Enholm hyppäsivät maahan ja riensivät heti venheeseen. Mutta kun tuli Mannsin vuoro liukua aitaa vasten asetettua lankkua myöten alas, niin häntä rupesi pyörryttämään ja hän putosi maahan selälleen. Pian hän kuitenkin taas tointui rientäen sitten hänkin venheeseen.

Enholm heitti virkalakkinsa vankilan pihan ulkopuolella olevalle roskaläjälle.

Forsmanin varman ja taitavan käden ohjaamana venhe poistui vinhaa vauhtia. Takaa-ajajista päästäkseen hän teki koko pitkän kaarron Sundomin ulkosaariston kautta, Gäsgrundin ja Enstenin eteläpuolelta, ottaen sitten heti Strömingsbädanin itäpuolelta suunnan Holmö Gaddia kohti. Sinne saavuttiin aamupäivällä klo 10:n tienoissa. Matka Pohjanlahden yli onnistui erinomaisesti – ilman pienintäkään seikkailua. Eivät edes mitkään rannikkovartioston aluksetkaan ennättäneet heitä ahdistaa.

Purjevenheessä mentiin sitten Uumajaan ja sieltä seuraavana päivänä, 23.VI.1916, rautateitse Tukholmaan. Forsman taas palasi kotiinsa. [Sundqvist sai vakinaisen avustajanpaikan "Aftonbladet"-nimisessä Tukholman sanomalehdessä. Enholm taas pääsi puusepän-toimeen, jota ammattia hän yhä vieläkin harjoittaa. Ja Manns – toivuttuaan ankarasta taudistaan – lähti Berliniin antautuen Saksan meriesikunnan palvelukseen. [Ks. "Routaa ja rautaa III" ss. 410-420.]

Paon jälkeen.

Vankilassa syntyi luonnollisesti tavaton hälinä heti, kun vartia R.V. Lehto klo 3.40 aamulla oli huomannut paon tapahtuneeksi. Siitä ilmoitettiin kohta v.t. vankilanjohtaja, kamreeri Arvo Linnalle, joka varsinaisen johtajan Johan Emil Boijen nauttiessa kesälomaa hoiti johtajan tehtäviä.

Samoin tiedoitettiin asia myös heti v.t. poliisimestari Johannes Raitaselle, järjestyspoliisin komisariolle Aug. Solalle, etsivän osaston ylikonstaapelille Viktor Markukselle, lääninhallituksen esittelijälle Axel Ladaulle ynnä rajavartioston ja santarmiston päällystöille.

Raitanen ja Markus tulivat lääninvankilaan, missä he v.t. johtajan Arvo Linnan läsnä ollessa pitivät tarkan poliisitutkinnon (Liite N:o 12). Poliisitutkinnon tulokseksi tuli vain se toteamus, että kolme rohkeata ja neuvokasta miestä oli vankilasta livistänyt.

[Vaasan poliisikamarin asiakirjakokoelmassa "Raporter 1916" on laaja, 55 puoliarkin-sivua käsittävä poliisikuulustelupöytäkirja, joka on tästä asiasta kirjoitettu etsivän osaston huoneistossa kesäkuun 22. ja elokuun 28. päivän välisenä aikana 1916.

Pöytäkirjassa tehdään selkoa tapahtumasta ja arvellaan m.m., että pakenijoilla on täytynyt olla avustaja, joka muka köyden avulla on auttanut heidät muurin yli. Siinä mainitaan myös, että "Saturnus"-niminen luotsilaiva oli kesäkuun 22. p:nä klo 1/2 9 aamulla lähtenyt merelle takaa-ajamaan pakenijoita ja pitämään silmällä Merenkurkun ja Mickelsöyran välistä aluetta, mutta että se oli palannut tyhjin toimin takaisin yöllä kesäkuun 25. päivää vasten 1916. – Pöytäkirjaan merkityt vanginvartiain lausunnot viittaavat ilmeisesti siihenkin, "että vankilassa vallinneissa olosuhteissa saattoi tapahtua mitä tahansa" ja että kaikki oli ikäänkuin valmistettu Mannsin ja Sundqvistin pakoa varten. Tämä ei kuitenkaan johtaja Boijeen nähden pidä paikkaansa. – Vanginvartioita olivat oudoksuttaneet varsinkin neiti Smedsin itselleen ottamat vapaudet. Hänhän oli johtajan luvalla saanut hieroa apteekkari Roosia, mutta hän oli halunnut hieroa myöskin eläinlääkäri Laurellia! – Rohkea ja tarmokas neiti Smeds muuten kielsi poliisikuulustelussa tiedoittaneensa Mannsille mitään lisäten: "Jos minä olisin sen tehnytkin, niin en olisi niin tyhmä, että tunnustaisin sen poliiseille."

Etsiviä lähetettiin myös maaseudulle. M.m. komennettiin etsivä Alex Häggström asemalle silmälläpitämään aamupostijunaa; siinä hänen piti sitten matkustaa Seinäjoelle asti vaaniakseen väliasemilta junaan tulevia matkustajia.

Mannsin ja Sundqvistin pako oli luonnollisesti isku koko lääninvankilan henkilökunnalle ja varsinkin vankilan vakinaiselle johtajalle J.E. Boijelle. Häneen kohdistuivat myös korkeampien viranomaisten moitteet, jotavastoin v.t. johtaja tuntuu päässeen asiasta miltei päänsilityksellä.

Boije määrättiin heti hoitamaan virkaansa – ei sentähden, että v.t. johtaja olisi katsottu virkaansa kykenemättömäksi – vaan sentähden, että vankeinhoitohallituksen silloinen venäläinen päällikkö Nikolai Stromiloff saisi syytää häntä kohtaan kaiken epäsuosionsa. Boije kutsuttiin heti Helsinkiin vankeinhoitohallitukseen muka vastaamaan teoistaan, häntä tutkittiinkin siellä kokonaista 9 tuntia yhteen mittaan ja hyvin jäykässä äänilajissa, mutta sittenkään hänelle ei mahdettu mitään.

Yhtä laihoin tuloksin päättyi kenraalikuvernööri F.A. Seynin heinäkuun alussa Vaasan lääninvankilaan tekemä tarkastus- ja tutkimusmatka. Seyn – mukanaan noin 30-henkinen seurue kaikenkarvaista väkeä – tuli asemalta suoraan vankilaan. Hän oli alussa hyvin kohtelias tervehtien – samoin kuin nuo 30 herraakin – Boijea kädestä, niin että tämä oli tuosta ylenpalttisesta ystävällisyydestä aivan ihmeissään. Mutta kun Seyn sitten kuusi tuntia kestäneen tutkinnon jälkeen lähti pois, niin ei hän Boijeen enää edes vilkaissut. Samoin poistuivat ylpeästi nuo toisetkin herrat. Yksi ainoa heistä vain jättäytyi jäljelle ja puristi lämpimästi Boijen kättä.

Seurauksena kenraalikuvernöörin käynnistä oli, että Pohjanlahden merisuojelusosaston päällikkö asetti heinäkuun 5. p:nä 1916 kuvernööri Sillmanin pyynnöstä Vaasan lääninvankilaan kolme vartiaa.

Vaikka siis Seynillä ja Stromiloffilla oli kova halu päästä käsiksi Boijeen, sai tämä kuitenkin pitää virkansa. Tästä hän saanee kiittää sitä onnellista sattumaa, että hän tuon paljon huomiota herättäneen paon aikana oli kesälomalla.

Myöskin kuvernööri Sillmanin suhtautuminen Boijeen muuttui kerrassaan. Hän oli ennen ollut Boijelle hyvin ystävällinen ja kohtelias, mutta pakotapahtuman jälkeen hän ei tätä ollut enää edes tuntevinaan. Kerran kun Boije halusi entiseen tapaansa jättää kuvernöörille jonkin asiakirjan, tiuskaisi tämä:

"Jättäkää se vahtimestarille!"

Tällöin Ladau – mielenosoituksellisesti Sillmania kohtaan – nousi pöytänsä takaa tullen Boijea ystävällisesti tervehtimään.

Vasta lokakuun 1. p:nä 1918 Boije jätti virkansa siirtyen huomattavampaan toimeen. Mutta Seynin valtakaudella häntä Mannsin ja Sundqvistin paosta lähtien katsottiin pitkin matkaa karsain silmin.

Kun kaikki oli onnellisesti ohi, toi rouva Beda Boucht insinööri Fredrik Wikmanille hopeisen muistoesineen, johon kaiverrettiin vain numerot 22.VI.1916. Tämä kylmä hopeaesine on rohkean ja jalon, Suomen itsenäisyyden hyväksi uhrautuneiden pelastamiseksi suoritetun työn arvokas todistuskappale. Samalla se on näiden kahden perheen läheisen henkiheimouden tunnusmerkki, joka muistuttaa mieliin, etteivät noina ahdistuksen aikoina huolta kantaneet ja voitoista iloinneet yksinomaan miehet, vaan myöskin – ja ehkäpä kaikkein syvimmin – kotien hyvät haltiattaret, sellaiset kuin rouva Beda Boucht, rouva Ulla Wikman ja monet muut.

Heidänkin kärsimyksensä ja palavat ajatuksensa olivat osallisina isänmaamme itsenäisyyttä valmistettaessa.

Eturivin miehiä poistuu näyttämöltä.

von Essenien pako.

Vaasan poliisien ja Antti Isotalon välinen, Isossatalossa heinäkuun 9. päivänä 1916 tapahtunut ottelu sai nimismies Aarne Aallonkin liikkeelle. Poliisit Juho Aalto ja Johannes Näsi erotettiin nimismiehen lääninhallitukseen tekemän kantelun johdosta heti toimistaan sekä pidätettiin ja lähetettiin Vaasan lääninvankilaan. Heidän tilalleen määrättiin, kuten jo aikaisemmin olemme kertoneet, kaksi Vaasan poliisilaitoksessa koulunsa käynyttä konstaapelia, Oskari Aho ja Juho Kristo, jotka jo heinäkuun 14. p:nä saapuivat paikkakunnalle. Uudenkaarlepyyn nimismiespiirissä, johon Jepuakin kuului, niinikään toimi silloiselle hallitusvallalle uskollinen nimismies Eric Olof Söderström.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa – pitkin kesää oli jatkunut pidätyksiä – rupesivat Ala- ja Ylihärmän ynnä Jepuan aktivistit ajattelemaan maasta poistumista ainoana pelastuskeinona.

Ensimmäiset, jotka päättivät Merenkurkun yli siirtyä Ruotsiin, olivat tehtaanomistaja C.J. von Essen ja hänen poikansa, konttoripäällikkö Carl Didrik von Essen. [Kuten jo tiedämme, oli C.D. von Essen vaikean reumatismin tähden eronnut jääkäripataljoonasta palaten isänsä kanssa kesäkuussa 1916 Jepualle.] Päätöksensä he toteuttivat heinäkuun 27. p:nä 1916.

He kulkivat Vöyrin kautta Koivulahden Vassorin kylään, mistä jonkin päivän kuluttua vesiteitse siirtyivät Koivulahden kirkonkylään ja sieltä hevosella Grönvikiin sekä vihdoin sen uloimpaan Alskat-nimiseen niemeen. Noin tunnin odotuksen jälkeen raippaluotolainen pienviljelijä ja kalastaja Isak Nygård saapui venheellään heitä noutamaan. Saavuttuaan "Replotsjöbodarna"-nimiseen rantaan matkamiehemme piiloutuivat saattajansa suurehkoon ranta-aittaan tämän sillä aikaa lastatessa venheeseensä Ruotsiin vietäviksi aikomiaan tavaroita, öljyä y.m. Rannalla vallitsi vilkas liike, minkä ohessa Raippaluodon poliisejakin oli viisainta varoa.

Pingoitetun purjeen suojassa miehemme sitten ryömivät aitasta venheeseen, missä purje yht'äkkiä pudotettiin heidän päällensä, joten heitä ei näkynyt lainkaan. Moottori pantiin käyntiin, ja noin 1/2:n tunnin kuluttua matkustajat saivat tulla esille piilostaan.

Oli mitä ihanin kesäaamu ja meri peilityven.

Raippaluodon Björkön saaristossa venhe pysäytettiin Panikiven luona, ja matkaajat peitettiin taas purjeella. Isak meni isänsä ja poikansa seuraamana Richard Vargin taloon tuoden sieltä mukanaan jääkäri Eero ("Iisu") Mannisen (salanimi Olsson), joka "Emdenin" edellisellä retkellä oli jäänyt sinne järjestääkseen Uumajan etappia koskevia asioita, kuten jo olemme kertoneet. Tarkoituksena oli ollut, että von Essenit olisivat "Emdenissä" päässeet yli Johannes Nygårdista, mutta kun he olivat viipyneet niin kauan, oli "Emdenin" ollut pakko lähteä Uumajaan ennen heidän tuloaan. Siinä oli samalla mennyt eräitä Saksaan-pyrkijöitä.

Manninen sijoitettiin von Essenien seuraan purjeen alle; ja niin suunnattiin matka Klubbhällarne-nimiseen luotoon, jonne saavuttiin keskiviikkona, elokuun 2. p:nä puolenpäivän aikaan. Siellä oleiltiin koko se päivä Isakin kalamajassa syöden ja juoden "kahvivettä" sekä tupakoiden ja keskustellen matkan vaaroista.

Illalla klo 10:n korvissa Isakin 13-vuotias poika hyökkäsi yht'äkkiä sisään huutaen:

"Ryyssan ä jäär o di ha givären mes se" (= Ryssät ovat täällä ja niillä on kiväärit mukanaan).

Silloin C.J. von Essen paiskasi oven auki, koska vain siitä saattoi jotakin nähdä, ja huomasi suurehkon venheen, jossa oli 5-6 miestä, laskevan rantaa noin 50:n metrin päähän Isakin kalamajasta.

Hyvät neuvot olivat tarpeen, sillä tietysti oli majasta hyvin vaikea päästä huomaamatta.

"Kryp in!" (= Ryömikää!) komensi Isak.

C.J. von Essenin lakki oli vielä lavalla, mutta Manninen ennätti siepata sen, ja niin ryömittiin aluksi majan nurkan taa. Epätietoisina siitä, mitenkä venäläiset hajaantuisivat rannikolle, miehemme ryömivät läähättäen eteenpäin kapean ja paljaan luodon vastakkaiselle rannalle, koettaen siellä suojautua kivien taakse. C.J. von Essen otti lompakostansa eräitä papereita ja nimikortteja kätkien ne kiven alle.

Satoi, mutta ilta tuntui lauhkealta. Kun rupesi pimenemään, siirryttiin C.J. von Essenin ehdotuksesta luodon keskellä olevaan pensaikkoon, missä loikoiltiin ja pidettiin neuvoa. Tällöin joku lähestyi antaen merkin tulitikulla. Manninen vastasi samalla tavalla. Tulija oli Isak Nygård, joka ilmoitti arvelunaan, että merisotilaat, joiksi hän vieraita luuli, eivät olleet erikoisen vaarallisia, vaan että he nähtävästi tahtoivat vain tutustua maastoon.

Mutta palatessaan jonkin ajan kuluttua uudestaan miestemme luo Isak oli jo aivan toista mieltä. Hän kertoi venäläisten katselleen valokuvia sekä tiedustelleen m.m., oliko Isakin luona yleensä käynyt herroja y.m.s. Tästä Manninen ja von Essenit päättelivät itsekseen, että kysymyksessä mahtoikin olla Isakin vangitseminen. Isak poistui taas. Hetken kuluttua piilossa olijat näkivät, että rannassa sijaitsevia tyhjiä kalasaunoja käytiin tulen kanssa tutkimassa. Arvellen itseänsä etsittävän miehemme jo ottivat esille pistoolinsa. Mannisen mielestä oli, jos niikseen tulisi, taisteltava viimeiseen saakka.

Samassa ilmestyi taas Isak vihasta värisevänä ja sanoi:

"Nyt on lähdettävä!"

Hänellekin oli siis selvinnyt, ketä merisotilaiden vierailu ennen kaikkea tarkoitti.

Manninen tuki C.J. von Esseniä miestemme pimeässä kavutessa rantaa kohti. Mentiin Fressan venhekunnalle kuuluvan soutuvenheen luo, työnnettiin se hiljaa vesille ja noustiin siihen äänettömästi. Sitten alkoi tasainen, mutta mitä ankarin soutu. Manninen ja Charles von Essen soutivat venheen keulassa kumpikin airoaan, Isak taas perässä ohjaten venhettä mitä pahimpien matalikkojen ja karikoiden lomitse. C.J. von Essenkin auttoi Nygårdia huopaamisessa. Suunta oli etelään päin, ja matkan lähimpänä päämääränä Panikivi.

Vargin emäntä – talon isäntä Richard Varghan oli Vaasan linnassa, kuten muistamme – otti tulijat ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan saattaen heidät sitten moottorivenheellään tuon selväpiirteisen itsenäisyysmiehen Johannes Nygårdin luo Malskäriin. C.J. von Essen mainitsee Uumajasta kotiinsa kirjoittamassaan kirjeessä: "Johan Nygårdin ja hänen emäntänsä hyvänsuopuutta ja huolenpitoa ei voi kylliksi kiittää. Sellainen ymmärtämys meidän kärsimyksiämme ja meidän suurta päämaaliamme kohtaan on harvinaista."

Malskärissä von Essenit ja Manninen viipyivät torstaiaamusta lauantai-iltaan (5.VIII.1916). Isak Nygård sen sijaan venäläisten vierailusta huolimatta lähti kotiinsa osaamatta varmasti luvata, lähtisikö saattamaan pakolaisiamme Ruotsin puolelle.

Välipäivinä Vargin emäntä toi Klubbhällarneista matkamiestemme tavarat, jotka olivatkin säilyneet siellä koskemattomina. Ja Johannes Nygård meni tapaamaan Isakia saadakseen tältä varman vastauksen. Hän palasi lauantaiaamuna Isakin kanssa, joka kauan tuumittuaan vihdoin suostui suorittamaan ylikuljetuksen.

Palattiin sitten takaisin Vargille, mistä vasta sunnuntai-iltana klo 11:n tienoissa lähdettiin Ruotsia kohti. Puolenyön seuduissa sivuutettiin Klubbhällarnit, mistä suuntauduttiin "Snipan"-nimistä merkkilaivaa kohti. Lounaistuulta vasten luovittaessa oli helppo säilyttää suunta. Kun "Snipanin" seuduilla oleva matalikko oli sivuutettu, suuntauduttiin Gaddia kohti. Tuuli navakasti, vaahto pärskyi aaltojen harjoilta, ja heikko, 4-hevosvoimainen kone tuntui perin avuttomalta, mutta aina vain sentään taivallettiin eteenpäin.

Klo 6:n tienoissa maanantaiaamuna (7.VIII.1916) miehemme nousivat maihin Gaddin majakalla saaden siellä erittäin ystävällisen vastaanoton. Oli kuin olisi herätty pahasta painajais-unesta.

von Essenit asettuivat maanpakolaisuutensa ajaksi Uumajaan, jonne rouva von Essenkin saapui Tornion kautta huhtikuussa 1917. Ja Manninen siirtyi tämän jälkeen Hölmöstä uusiin tehtäviin ja uusia kohtaloita kokemaan.

Juho ja Nikolai Ekolan pako.

Monien ilmiantojen johdosta, joita alettiin tehdä jo lokakuussa 1915, Juho Ekolan täytyi olla hyvin paljon pakosalla. Tällöin hän liikkui milloin Alahärmässä, Kokkolassa, Jepualla ja Uudessakaarlepyyssä, milloin taas Helsingissä ja Tyrväässä saakka.

Koko ajan hän kuitenkin työskenteli, kuten olemme maininneet, suuren asian hyväksi, mutta vihdoin tuli hänenkin vuoronsa.

Yksityinen riita-asia aiheutti, että uusi järjestyksenvalvoja, konstaapeli Oskari Aho heinäkuun 31. p:nä 1916 tuli Juho Ekolan taloon lukien Ekolalle asian johdosta lakia. Kun Ekola pysyi jäykkänä pitäen jyrkästi kiinni oikeuksistaan, sanoa sutkautti hänen läsnäoleva riitapuolensa Ahon kuullen häntä "Saksan kapteeniksi". Tästä ja muustakin Ekola huomasi tulleensa ilmiannetuksi.

Kun Ekola elokuun 2. päivän illalla oli palailemassa kotiinsa heinäpelloltaan, tuli hänen 11-vuotias Manta-niminen tyttärensä häntä vastaan sanoen:

"Äiti sanoo, ettei tulla kotio, sillä meillä on sapeliherroja."

Taloon oli tullut poliisi Aho muka kutsumaan Ekolaa nimismiehen luo. Luullen "sapeliherroja" olevan useampiakin Ekola noudatti vaimonsa kehoitusta poistuen lähimpään metsään. Siellä hän oli pimeäntuloon asti, jolloin meni aktivistituttavansa maanviljelijä Oskari Kaupin luo yöksi. Samana yönä klo 3 hänen nuorin veljensä Nikolai Ekola haki hänet varmempaan turvaan – heinälatoonsa, jonne Nikolain itsensäkin jo seuraavana iltana (3.VIII.) oli pakko paeta.

Keskimmäinen veli Antti Ekola hoiteli heitä siellä yhden vuorokauden, m.m. tuoden kaikki tiedot tapahtumista. Sitten he lähtivät elokuun 4. päivän illalla uuteen turvapaikkaan, Kustaa Heikkilän niittylatoon, jonne jo kauppias J.E. Härmänenkin oli paennut ja jonne reipas tyttö Liisa Heikkilä (nyk. Kujala) toi heille ruokaa. Sieltä Juho Ekola von Essenien kehoituksesta siirtyi Jepualle kauppias Elias Lönnqvistin luo, jonne myöskin hänen veljensä Nikolai ja J.E. Härmänen tulivat elokuun 9. päivän illalla. Kaikki kolme lähtivät sitten saman päivän illalla merenrantaa kohti kokoontuen ensiksi Oravaisten taistelukentälle pystytetyn muistopatsaan luo, jonne sittemmin saapui muitakin pakolaisia.

J.E. Härmäsen pakoilu.

Olemme jo ennen tutustuneet kauppias Härmäsen toimintaan. Uhanalaisessa asemassaan hän oli jo aikaisin tehnyt erinäisiä suunnitelmia yllätyksien varalta. Niinpä hän jo kevättalvella 1916 laati itsellensä erittäin kekseliään turvapaikan. Hänen huoneistostaan johtivat vinnille portaat, jotka täyttivät koko välikön. Portaat Härmänen järjesti siten, että ne saattoi nostaa pystyyn ja kiinnittää taas paikoilleen tukevilla säpeillä. Nostettuaan portaat pystyyn hän saattoi piiloutua niiden alle vetämällä ne takaisin paikoilleen. Ja kun ne säpeillä altapäin lujasti kiinnitettiin, ei kukaan voinut niitä liikuttaa eikä edes aavistaa, että ne ylimalkaan saattoi nostaa pystyyn. Portaiden alla lattiassa oli vielä luukku, josta saattoi pujahtaa rakennuksen alle ja sitä tietä pois.

Ensimmäisen kerran Härmänen käytti tätä mainiota piilopaikkaa pääsiäisen aikaan 1916, jolloin kaksi epäilyttävää miestä pyrki hänen kauppaansa, vaikka olikin pyhäpäivä. Härmäsen luona oli silloin muitakin aktivisteja, ja jo kauempaa saattoi huomata, että miehet eivät olleet oikeilla asioilla. Silloin Härmänen kehoitti vieraitansa poistumaan mennen itse portaittensa alle. Erään toisenkin kerran Härmäsen täytyi turvautua piilopaikkaansa, jonne muuten oli kahdelta taholta helppo pääsy.

Vuoden 1916 ensimmäisen puoliskon aikana elettiin Härmäsessä todella jännittäviä aikoja. Kun yöjunan jyminä kuului, herättiin hyvin usein siihen epämiellyttävään tunteeseen, että oli tulossa auto; mutta kun sitten kuuluikin vihellys, uskallettiin taas painua nukkumaan.

Härmäsen oli pakko pitää asemalla lähettiä [Härmäsen omia poikia ja kauppa-apulaisia, esim. Ilmari Mäki ja Lyyli Mäki. Myöskin asemansähköttäjät Lukkaroinen ja Numminen, jotka olivat Härmäsen ruokavieraina, antoivat tietoja.], joka aina toi tiedon, jos junassa saapui santarmeja tai poliiseja. Ja niin Härmänen pelastui päivä päivän perästä.

Kerran saapui Pietarista saakka kolme poliisimiestä Härmästä vangitsemaan. Yksi meni heti suoraan Härmäselle kahden jäädessä asemalle. Siellä he tahtoivat lähettää Pietariin sähkösanoman: "Tavaroita tuodaan Voltista", mutta sen maksamisesta tuli riitaa v.t. asemapäällikön kanssa. Vanhempi poliiseista näet vaati sähkösanomansa lähetettäväksi maksutta ilmoittaen olevansa Pietarin keisarillisen poliisidepartementin päällikkö. Tässä kiistassa kului aikaa.

Härmänen, kuten tavallista, oli nytkin saanut tiedon poliisien tulosta, mutta ei kerinnytkään ennen tuon ensimmäisen poliisin ilmaantumista poistua kotoaan. Nähdessään Härmäsen pistävän seinällä riippuvan Grafton-revolverin taskuunsa tämä ei uskaltanut yksin ruveta pidättämistoimiin, vaan jäi – koettaen saada Härmästä kanssansa keskusteluun – odottamaan tovereitaan. Mutta tietäen, että minuutit olivat kalliita, Härmänen ajoi miehen ulos. Heti sen jälkeen hän riensi kaljatehtaalle piiloon. Ja olipa jo aikakin, sillä asemalle jääneet poliisit olivat jo tiellä tulossa. Kaikki kolme menivät sitten Härmästä vangitsemaan, mutta pesä oli tyhjä – eikä "tavaroita" Voltista sillä kertaa lähetettykään.

Isontalon tapauksen jälkeen Härmänen meni heinäkuun 12. p:nä tavarajunassa etapin asioissa Lapualle. Hän ei näet enää yleensä uskaltanut käyttää matkustajajunaa.

Toimitettuaan asiansa Lapualla Härmänen palasi iltapäivä-postijunassa Volttiin. Nimismies Ossi Hjelt ja maanviljelijä Oskari Lahdensuo, joiden seurassa hän oli ollut, kehoittivat häntä olemaan menemättä matkustajavaunuun. Tätä neuvoa Härmänen noudattikin nousten ylikäytävän kohdalta junailijavaunuun. Hän näet tunsi junailijan ja tiesi tämän isänmaalliseksi mieheksi. Härmänen kertoi sitten junailijalle santarmista, jota hän tahtoi välttää, ja pyysi, että junan vauhtia hiljennettäisiin Palonmäen kohdalla. Junailija lupasikin puhua asiasta veturinkuljettajalle.

Vauhti lienee kuitenkin ollut liian kova, koskapa Härmänen mainitussa mäessä junasta hypätessään kaatui niin pahasti, että hänen rintalastansa painui sisäänpäin aiheuttaen sitten viikkokausiksi kipua ja kolotusta. Tästä johtuen hänen oli sittemmin pakoilussaan hyvin vaikeata kapuilla heinälatoihin ja muihin ahtaisiin paikkoihin.

Samana päivänä, jona Antti Isotalo lähti (15.VII.1916) Alahärmästä pitkälle matkalleen Ruotsiin, Nikolai Syynimaa kutsui naapurinsa Härmäsen luokseen tarjoillen tälle väkijuomia ja valittaen sitä, että naapurien kesken oli väärinkäsityksiä. Hän ei muka ollut mikään ilmiantaja, vaan hän tahtoi kaikin mokomin olla hyvissä suhteissa naapuriinsa.

Kaksi päivää myöhemmin Syynimaa meni Pietarsaareen palaten sieltä itse kyllä vasta iltajunassa, mutta sitä ennen toimittaen tavarajunassa santarmipäällikön ja neljä santarmia Härmästä vangitsemaan. Sähköttäjä Numminen sai kuitenkin asemalla sanotuksi Härmäsen 8-vuotiaalle pojalle, että tämä juoksisi kotiin ilmoittamaan isälleen santarmien tulosta.

Härmänen pakeni tällöin (17.VII.1916) suin päin polkupyörällä noin 200:n metrin päässä olevaan Väinölänmäkeen. Sinne tuli Härmäsen puotipoika Ilmari Mäki häntä katsomaan löytäenkin isäntänsä helposti, kun tällä oli yllään valkoinen takki. Härmäsen pyynnöstä Mäki kävi aivan santarmien nenän edestä hakemassa kauppiaan kassakaapista hänen lompakkonsa sekä Grafton-revolverin.

Tämän jälkeen Härmäsen täytyi neljättä viikkoa pakoilla milloin missäkin: Voltista hän siirtyi Kortesjärvelle ja tuli sitten taas Volttiin, missä hän, kuten jo olemme kertoneet, yhtyi Ekoloihin vetäytyäkseen heidän seurassaan maasta pois. [Näihin aikoihin poliisi Oskari Aho oli eräänä päivänä tulossa Voltista Kortesjärvelle Härmästä etsimään. Maantiellä hänet tavoitti polkupyörällä ajava nimismies J.V. Alajoki, joka kuultuaan Ahon matkan tarkoituksen kehoitti tätä moisesta uhkayrityksestä luopumaan – mutta Aho vain jatkoi matkaansa.]

J.S. Kivimäen vaiheet.

Ylihärmässä, niinkuin monella muullakin paikkakunnalla, oli levinnyt sellainen päätön huhu, että värvärit saivat jokaisesta Saksaan-lähteneestä 1.000 markkaa päältä.

Tämä vihollisten levittämä kurja juorupuhe iskeytyi myös talollisenpojan Eeli Näsin mieleen, ja hänessä heräsi silloin ajatus käyttää värväystä ansiokeinona. Hän laski, että jos hän saisi värvätyksi 10 miestä, niin se merkitsisi 10.000:n markan tuloja ja vielä verraten vaivatta saatuja. Ja kun hänellä oli vaimo sekä lapsia Amerikassa, ajatteli hän täten saavansa sievoiset matkarahat. Isänmaan vapauttaminen ei siis häntä lainkaan kiinnostanut.

Kun Näsi oli kuullut, että J.S. Kivimäki värväsi nuoria miehiä Saksaan eli – juorukellojen ja Näsin käsityksen mukaan – myi heitä sinne 1.000:sta markasta, rupesi hän käymään Kivimäen luona tiedustellen, tiesikö tämä, että Saksan armeijaan värvättiin suomalaisia. Ensimmäisellä kerralla Kivimäki torjui Näsin kysymyksen.

Kun tämä sitten toisella kertaa mainitsi, että hänellä oli 10 miestä, jotka lähtisivät, jos vain tietäisivät, pääsisikö sinne ja mitenkä, niin Kivimäki myönsi, että hänkin oli kuullut jotakin sellaista, mutta että se varmaankin oli vain santarmien levittämä huhu. Kolmannella kerralla Näsi jo nimesi joitakuita nuoria miehiä, jotka muka olivat halukkaat lähtemään, mainiten itsekin lähtevänsä ja pyytäen edelleen, että Kivimäki ottaisi selvän siitä, pääsisivätkö he todella lähtemään.

Kun tällaista jauhamista oli kestänyt kolme viikkoa ja kun Näsi näytti pitävän asialla kiirettä, otti Kivimäki vihdoin varteen Näsin toivomuksen pitäen sitä uskottavana, kun nimetyt viisi miestä olivat hänenkin mielestään sopivat lähtemään ja kun vielä Näsi ilmoitti itsekin menevänsä. Kivimäki sanoi siis suoraan:

"Kyllä Saksaan pääsee, mutta petturit menettävät henkensä!"

Sovittiin paikasta, missä Näsi saisi miehille jaettavat matkarahat. Mutta kuri Näsin käytös Kivimäen mielestä oli ollut kovin omituista, pyysi hän, maanviljelijä Kustaa Vesiluomaa jonkinlaiseksi todistajaksi rahojen-antotilaisuuteen.

Näsi oli ilmeisesti tyytymätön saadessaan Kivimäeltä miestä kohden 25 markkaa, mikä siihen aikaan oli Pohjanmaalta lähtevien taksa. Hän suorastaan huomauttikin asiasta sanoen tahtovansa 1.000 markkaa päältä. Kun Kivimäki oli selittänyt tämän mahdottomaksi, otti Näsi rahat; ja Kivimäki määräsi paikan, missä tämän tuli miehineen olla lähtövalmiina teroittaen vieläkin, mikä kohtalo petturia odottaisi.

Vesiluoma soitti kuitenkin myöhemmin, ettei pojilla näyttänyt olevan mitään lähtöaikeita. Ja kun Kivimäki tapasi Näsin, niin tämä syytti häntä siitä, ettei hän ollut antanut matkarahoja niin paljon kuin olisi pitänyt. Silloin Kivimäki edelleen huomautti, että summa oli määrätty juuri 25:n markan suuruiseksi ja ettei hän sille mitään mahtanut.

Huhtikuun alkupäivinä 1916 Näsi kirjoitti Kivimäelle ja Vesiluomalle yhteisen kiristyskirjeen pistäen sen jonkin astian alle Vesiluoman portaille. Sen jälkeen Kivimäki meni tapaamaan Näsiä. Tämä oli kovasti pahalla tuulella siitä, että ihmisiä myytiin Saksaan. Kivimäki puhui pitkälti, mihin nykyinen aika velvoitti itsekutakin vedoten m.m. siihen rehtiin isänmaalliseen mieleen, joka heillä, nuoruudenystävillä oli ollut yhteistä, sekä huomauttaen, että kyseessä oli vakava asia, nimittäin isänmaan vapauttaminen. Näsi suorastaan heltyi, ja miehemme erosivat puristaen toistensa kättä sekä luvaten, että kumpikin tekisi voitavansa tämän suuren päämäärän saavuttamiseksi.

Ja kuitenkin Näsi kuukautta myöhemmin Seinäjoella – huolimatta sikäläisten aktivistien rukouksista – ilmiantoi santarmeille Vesiluoman ja nuoruuden-ystävänsä. [Kivimäki on sitä mieltä, ettei Näsillä alkujaan ollut tarkoituksena tuottaa hänelle ikävyyksiä, vaan että hän toivoi voivansa noin vain siepata nuo 10.000 mk. Vähän ennen ilmiantoaan Näsi kirjoitti Kivimäelle kehoittaen tätä poistumaan maasta ja mainiten, että jollei hän ilmiantaisi Kivimäkeä, niin hänet itsensä ilmiannettaisiin. Mustat voimat lienevät siis olleet takana tässäkin murhenäytelmässä. (Liite Nro 11.) – Näsi sai vapaussodan aikana Seinäjoella tuomionsa, vaikka Kivimäki puhui hänen puolestaan.]

Saatuaan tiedon Näsin ilmiannosta sekä odotettavissa olevasta santarmivierailusta Kivimäki meni heti Vesiluomaan kehoittaen tätä lähtemään kanssansa pakosalle. Aluksi Vesiluoma vastusteli, mutta kun Kivimäki kuvaili, kuinka kaameat seuraukset heitä voisivat odottaa, taipui hän viimein.

Miehemme menivät ensin metsään Hirvelän kylän lähelle, noin 800:n metrin päähän Kivimäen talosta. Sinnehän Artturi Leinosenkin piti tulla. Kuten tiedämme, eivät santarmit saapuneetkaan tuona ensin odotettuna, toukokuun 11. päivän iltana. Kivimäen isän, maanviljelijä Juho Kivimäen oli määrä toimittaa pakoilijoille tietoja; Matti Herttua (J.S. Kivimäen lanko) toi taas ruokaa ja vaatteita. Vielä samana yönä siirtyivät miehemme Kivimäen talon lähellä olevaan kotimetsään, mistä käsin saattoi peltojen yli seurata, mitä talossa tapahtui. Siellä miehemme oleilivat seuraavan päivän ja yön laittaen kuusenoksista suojan tuulta vastaan ja maaten oljilla, joita he saivat läheisestä ladosta. Aatetovereitakin kävi heitä tervehtimässä, m.m. kauppias E.V. Leskelä Lapualta.

Santarmit tulivatkin Kivimäkeen perjantaina toukokuun 12. p:nä 1916 ja pitivät siellä kotitarkastuksen sanoen, että heillä olisi ollut vain "pikkuinen kysymys" tehtävänä Kivimäelle ja että tämän olisi kotiuduttuaan ilmoittauduttava ratsumestari Stepanoffille. Sitten santarmit klo 10 illalla siirtyivät Vesiluomaan esiintyen siellä koko hermostuneesti; m.m. he aikoivat särkeä lipaston, kun sen avaimia ei aluksi löytynyt.

Ystävät neuvottelivat ja olivat valmiit ahdistettuja auttamaan ja suojaamaan. Maanviljelijät Erkki Viitasalo ynnä Matti ja Kustaa Kurki sekä Juho Lehtivuori olivat järjestäneet pakolaisille turvapaikan Eossa, joka on Kivimäen talosta 10:n kilometrin päässä oleva seutukunta Oravaisissa, lähellä Ylihärmän rajaa. Siellä he majailivat noin viikon päivät Kurjen talojen "kytötuvassa" seuraten asioiden kehittymistä Kurjen isäntien välityksellä. Sitten he siirtyivät Kustaa Hirvelän taloon, noin kilometrin päähän Kivimäen talosta, viipyen siellä yli juhannuksen. Sielläkin kävi aktivisteja heitä tervehtimässä, m.m. Ahto Sippola, Vihtori Herttua, Eino Kontsas ja Ernst Saari. Myöskin opettaja Jussi Viitasalo oli mukana pakolaisia koskevissa toimissa.

Kun sitten alettiin itsepintaisesti huhuilla, että miehemme pakoilivat Hirvelässä, niin silloin talon isäntä Kustaa Hirvelä santarmeja ajatellen sanoi:

"Tulkoot vain, niin kirveestä saavat!"

Kuitenkin katsottiin tämän jälkeen parhaaksi siirtyä kauppias Erkki Viitasalon veljen Iisakki Viitasalon Harjun kyläkunnassa olevaan taloon. Isäntä oli körttiläisiä ja yhdessä veljensä kanssa niitä harvoja, jotka loppuun asti uskoivat jääkäriliikkeen vievän toivottuun tulokseen. Siellä miehemme pakoilivat pari kolme viikkoa.

Mutta kun Kivimäen pieni poika sairastui aivokalvontulehdukseen, meni hän kotiinsa oleskellen siellä sitten pari viikkoa. Poikanen kuoli – ja huhuiltiin, että santarmit tulisivat hautauspäivänä Kivimäkeen. Silloin Kivimäki päätti tehdä heistä lopun eräässä tienmutkassa. Mutta Erkki Viitasalo oli kuitenkin saanut Kivimäen luopumaan aikeesta. Santarmit tulivatkin, mukana Vaasan etsiviä ja komisario Sola. Kun santarmipäällikkö matkalla hautajaistaloon oli konstaapeli Hietamäeltä kuullut hautajaisista, niin epäsi hän jyrkästi käynnin, mutta Sola ei kuitenkaan malttanut olla naapuristossa toimittamatta todistajien kuulusteluja. Hautauspäivän jälkeen Kivimäki siirtyi muutamaksi päiväksi Hirvelään, mennen sitten taas Harjuun, missä Vesiluoma oli yhä edelleen oleillut. Sattuivatpa kerran santarmitkin siitä ohi kulkemaan aavistamatta kuitenkaan, että "riistaa" oli niin lähellä.

Kun Kivimäki oli vielä käynyt hyvästelemässä kotiväkeään, lähtivät miehemme Vesiluomasta polkupyörillä Kaurajärven ja Kimon kautta Oravaisiin, jossa sijaitsevan muistopatsaan luo useiden muidenkin vainottujen oli määrä kokoontua yöllä vasten elokuun 10. päivää 1916. Sinne saapuivat Juho ja Nikolai Ekola, J.E. Härmänen, Gösta von Essen, J.S. Kivimäki, Kustaa Vesiluoma ja vöyriläinen Mats Talus. [Pankinjohtaja Vilhelm von Essenin ja tehtailija Elias Lönnqvistin ynnä opas Jukka Hautalan paosta kerromme toisessa yhteydessä.] Kaikki matkasivat ensin Mäkien luo Vassoriin, mistä heidät oikeastaan piti saatettaman Malskärin Johannes Nygårdiin päästäksensä sitten "Lolalla" meren yli Uumajaan.

Seuraavana päivänä heitä lähdettiinkin kuljettamaan Malskäriin, mutta kun oli kova myrsky, ei uskallettukaan jatkaa matkaa perille asti, vaan pakolaiset jätettiin Hannusöra-nimiseen saareen. Siellä olevassa kalasaunassa he saivat odottaa kolme vuorokautta – melkein ilman ruokaa, mutta hauskaa pidettiin, sillä näillä mailla ainakaan ei tarvinnut pelätä Stepanoffin autovierailuita.

"Lolan" miehistön (Jussi Sihvo, Konrad Laaksonen ja Vilhelm Nyman) ja Wikien välillä ei kylläkään oltu tehty mitään näiden pakolaisten ylikuljetusta koskevaa sopimusta. "Lola" oli vain tavallisella etappimatkallaan keskuspaikkana Johannes Nygårdin talo Malskärissä ja Wikit tiesivät sen säännölliset kulkuajat. Johannes Björkman lähti maitse Alskatiin ja sieltä Malskäriin "Lolan" miehistön puheille, ja se päättikin tämän opastamana käydä noutamassa Hannusörassa odottavat pakolaiset. Matka Nygårdista Hannusöraan tehtiin edestakaisin päivällä sunnuntaina elokuun 13.

Miestemme nautittua suurta vieraanvaraisuutta Nygårdissa "Lola" lähti Malskäristä saman päivän illalla klo 9:n tienoissa. Pohjanlahti oli vallan tyyni, ja kaunis kuutamo hopeoi merenpinnan. Uumajaan saavuttiin elokuun 14. p:nä 1916 varhain aamulla.

Niin alkoi hiukan toista vuotta kestävä maanpakolaisuus. [Ks. "Routaa ja rautaa III" ss. 329-361 ja 379-398. – Ruotsista käsin Juho Ekola kävi Almar Fabritiuksen ja Wilhelm von Essenin seurassa huhtikuun puolivälissä 1917 Libaussa jääkäripataljoonaa tervehtimässä.]

Venäjän vallankumouksen jälkeen rupesivat pakolaisistamme jotkut hyvinkin aikaisin ajattelemaan kotimaahan paluuta. Niinpä esim. J.E. Härmänen meni Haaparannalta rajan yli, mutta pidätettiin passittomana Tornion asemalla huhtikuun 7. p:nä 1917. Sanottiin, että hänet vietäisiin Helsinkiin muka vain kuulusteltavaksi, mutta miehemmepä pistettiinkin Katajanokan vankilan meriväenosastoon (Liite N:o 6:2), missä hän oli muusta maailmasta kokonaan eristettynä. Prokuraattori P.E. Svinhufvudin ponnistuksin Härmänen vihdoin pääsi vapaaksi kesäkuun 30. p:nä 1917.

Nikolai Ekola saapui kotiinsa elokuun 5. p:nä 1917. Juho Ekola taas palasi Suomeen C.J. von Essenin ja tämän perheen kera elokuun 24. p:nä 1917 ja kotiinsa seuraavana päivänä.

J.S. Kivimäki ja hänen puolisonsa Selma Kivimäki ynnä Charles D. von Essen palasivat kovassa myrskyssä "Merrimacilla" Jussi Sihvon ja H. Kekonin ylikuljettamina ensin Malskäriin, matkustaen sitten Vaasasta junassa Ylistaron asemalle sekä sieltä syyskuun 17. päivän illalla Kivimäkeen, mistä Ch. D. von Essen ajoi hevosella yötä myöten Jepualle.

Oiva Suosalmen vaiheet.

Kun Lapuan ja Voltin tapaukset olivat yhdellä iskulla tuhonneet toimintamahdollisuudet Voltissa ja kun Suosalmi sitäpaitsi tiesi olevansa Nikolai Syynimaan ilmiantamana santarmiston mustassa kirjassa, päätti hän käyttää hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta ja lähteä pois maasta C.J. von Essenin seurassa. Tämän näet piti insinööri Reinhold von Essenin kera matkustaa Ruotsiin. Mutta, kuten jo olemme lyhyesti maininneet, Suosalmen matkan esti ankara ja äkillinen sairaus. Kustaa Heikkilässä 1.III.1916 pidetyn kokouksen jälkeisenä päivänä Suosalmen piileksiessä Matti Takalan luona hän sai ankaran kuumeen tuntien kipua myös oikeassa kyynärpäässään. Pian lääkäri totesikin, että kysymyksessä oli verenmyrkytys ja paiseruusu, joka sitten aiheutti vielä luumädän.

Suosalmen Ruotsin-matkasta ei siis tullut mitään. Hänen täytyi ensi aluksi maata kotonaan vuoteenomana kaksi kuukautta. Kaikenlaisia urkkijoita liikuskeli tänä aikana hänen kotinsa ympärillä, mutta sisään ne eivät sentään tunkeutuneet. Santarmien ahdisteluistakin hän toistaiseksi pääsi rauhaan, sillä vaikka Syynimaa olikin hänet ilmiantanut, niin kuvernööri Sillman häntä tällöin tavallaan suojeli. Syynimaan ennen mainitsemamme kantelun aiheuttaman riitajutun aikana kuvernööri näet oli tullut tuntemaan Suosalmen, minkä ohessa hän oli tuolle röyhkeälle santarmikätyrille suutuksissaan siitä, että tämä oli rehennellen kertonut ryypiskelynsä itsensä kuvernöörin seuratoverina.

Vihdoin Suosalmen käsi rupesi paranemaan, mutta tilapäisen kylmettymisen johdosta hän sai taas uuden tulehduksen saman käden olkapäähän, joten hänen täytyi lähteä Helsinkiin. Siellä hän ensin makasi jonkin aikaa sairaalassa saaden sitten kuuden kuukauden aikana konehierontaa. Tämän ajan hän vietti pääasiallisesti Helsingissä, mutta kävi kuitenkin joka toinen sunnuntai kotonaan Voltissa.

Kun sitten Suosalmen "Suojelijan" Sillmanin tähti rupesi laskemaan ja hänet siirrettiin Mikkeliin, alkoivat santarmit taas pöyhistellä. Niinpä he jo elokuun alussa toimeenpanivat Suosalmen Helsingin-asunnossa salaisen kotitarkastuksen. Mitään sen erikoisempaa ei kuitenkaan toistaiseksi kuulunut.

Elokuun 10. päivänä 1916 Suosalmi palasi kuudeksi viikoksi Volttiin itse hoitaen virkaansa koko syyskuun. Ikävältä vain tuntui, kun läheisimmät aktivistitoverit olivat poissa! Santarmejakin kävi aina silloin tällöin Syynimaan luona Isontalon Anttia, Härmästä ja Ekolaa tunnustelemassa. Eivät myöskään nimismies Aalto sekä uudet poliisit Aho ja Kristo lisänneet turvallisuuden tunnetta. Senpä vuoksi Suosalmi käydessään kätensä takia lokakuussa Helsingissä anoi rautatiehallitukselta siirtoa Nurmon asemapäälliköntoimeen. Anomukseen suostuttiinkin, ja Suosalmi muutti Nurmoon 10.XI.1916.

Siellä hän luuli saavansa olla rauhassa, mutta mitä vielä! Jo tammikuun puolivälissä 1917 hän oli saanut kuulla, että santarmit häneen nähden taas hioivat kynsiään. Ja helmikuun 13. p:nä 1917 klo 7 aamulla ratsumestari Stepanoff neljän santarmin seuraamana ilmestyi hänen makuuhuoneensa ovelle kohteliaasti pyytäen saada tarkastaa asemapäällikön papereita. Sitä ennen oli jo koko asema "kohteliaasti" piiritetty. Tarkastus ei tuonut päivän valoon paljoakaan; valokuvia vain katseltiin.

Sitten seurasi lyhyt kuulustelu, jonka päätarkoituksena näytti olevan saada selville, tunsiko Suosalmi apteekkari Hjulmania. [Apteekkari Hjulmanin, joka sitten joutui Shpalernajaan, Suosalmi oli sattumalta tavannut Helsingissä. Kuulustelutilaisuudessa hän ei kuitenkaan tätä satunnaista kohtaamista laisinkaan muistanut, jotenka hänen kieltävä vastauksensa oli aivan vilpitön.] Suosalmi vastasi kieltävästi.

Kun rouva Ingeborg Suosalmi oli halunnut olla läsnä kuulustelussa, ei Stepanoff ollut siihen suostunut. Rouva oli silloin mennyt viereiseen huoneeseen, mistä hän selvästi kuuli koko kuulustelun menon. Tämä olikin tärkeätä, sillä kun tutkintotuomari Mashkevitsh Helsingissä kuulusteli sittemmin häntäkin, niin hän osasi sovittaa sanansa miehensä puheitten kanssa yhtäpitäviksi.

Stepanoff otti Suosalmen kiväärin – ja kovin hänen mielensä näytti tekevän tämän koiraakin! Lopuksi ratsumestari ilmoitti, että Suosalmen oli lähdettävä Helsinkiin kuulusteltavaksi. Hän oli kuitenkin niin kohtelias, että tilasi Suosalmen ja tämän ystävällisten vartiain käytettäväksi I:n luokan makuuvaunun.

Santarmihallituksessa toimeenpantu kuulustelu oli tavanmukainen ja sen lopputuloksena, kuten odottaa sopikin, Katajanokan lääninvankila. Siellä Suosalmi sai asunnokseen kopin N:o 115.

Seurasi sitten edelleen kuulusteluja. M.m. Mashkevitsh tutki häntä 6.III.1917 kuusi tuntia. Kysymykset koskivat Hjulmania, Isotaloa, Härmästä ja muita Alahärmän aktivisteja. Ja taas oli tuloksena: Katajanokalle!

Maaliskuun 13. p:nä 1917 oli Suosalmea aiottu lähteä viemään Venäjälle, mutta vallankumous tuli parahiksi väliin. Kovalle kuitenkin otti, ennenkuin hän Katajanokalta selvisi. Hänen rouvansa sai sitä ennen puhutella monta korkeata herraa ja vasta huhtikuun 4. p:nä 1917 Suosalmikin vapautettiin, sai virkansa takaisin ja palasi Nurmoon.

Tällaista saivat Etelä-Pohjanmaan uljaat miehet kokea – ja jotkut vielä pahempaakin.

Jürgen von Essenin kohtalo.

Kiitolassa oli tapahtunut suuria muutoksia. Insinööri Reinhold von Essen, kuten tiedämme, oli keväällä 1916 liittynyt jääkäripataljoonaan; tehtaanomistaja C.J. von Essen ja hänen vanhin poikansa konttoripäällikkö Charles D. von Essen olivat heinäkuun 27. p:nä 1916 paenneet Ruotsiin, ja perheen nuorin poika konttoristi Gösta von Essen oli elokuun alkupuolella poistunut maasta – hänkin liittyäkseen jääkäripataljoonaan. Perheen miespuolisista jäsenistä olivat Suomessa jäljellä vain insinööri Johan Jürgen von Essen, joka oli Jepuan Villakehruutehtaan toimitusjohtaja, ja pankinjohtaja Wilhelm August von Essen, joka asui läheisessä Pietarsaaressa, mutta hyvin usein kävi kodissaan Kiitolassa.

Vaikka tilanne olikin varsin uhkaava, oli luonnollista, että Jürgen von Essen tahtoi viimeiseen saakka hoitaa suvun omistamaa melkoista tehdasliikettä ja Kiitolan kartanoa. Viimeisessä, isälleen syyskuun 1. p:nä 1916 kirjoittamassaan kirjeessä Jürgen von Essen lausui m.m. seuraavaa:

"Me voimme kaikki hyvin, vaikkakin se [elämä] on vähän mutkikasta. Meillä on ollut täällä kaksi [C.J. ja W.A. von Essen puhuvat kolmannestakin käynnistä, joka olisi ollut ensimmäinen ja jolloin vain perheen naiset olivat kotona. Silloin oli vaadittu suvun miespuolisia jäseniä koskevia tietoja.] [santarmi-] vierailua, sen jälkeen, kuin Gösta [9.VIII.1916] matkusti, nyt viimeksi eilen. Heitä kiinnostivat nimet, iät, valokuvat y.m. Eihän sitä tiedä, mitenkä kaikki päättyy, mutta toistaiseksi me jäämme tänne. Vieras oli ymmärrettävästi hyvin kohtelias. Me otimme heidät levollisesti vastaan. Mitään uhkaavaa vaaraa ei toistaiseksi kuitenkaan ole olemassa. Me liikumme vapaasti ja julkisesti, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. – – – Me elämme täällä kuin säkissä, mutta toivomme, että kaikki kuitenkin loppuu hyvin ja että meidän ponnistelumme saavuttavat menestystä."

Huomaa selvästi, että Jürgen tahtoi kirjeellään vaimentaa isänsä huolia. Lopuksi hän kirjoitti:

"Olkaa hyvällä mielin! Me noudatamme suurinta mahdollista varovaisuutta. Aika on vaikea ja raskas, mutta tuo suuri päivä palkitsee meidät riittävästi."

Santarmivierailuita ennen tuota kohtalokasta syyskuun 10. päivää 1916 tapahtui Kiitolassa nähtävästi vain kaksi. Ensimmäisellä kerralla oli santarmeja kaksi ja jälkimmäisellä kolme. Jürgen von Essenin kirjeestä päättäen toinen vierailu tapahtui elokuun 31. päivänä, jolloin santarmeja johti Pietarsaaressa sijaitsevan santarmiston päällikkö, ratsumestari Satkovskij. Hän näytti jo tietävän, että Reinhold von Essen palveli jääkäripataljoonassa Missen rintamalla ja vaati selvitystä perheen nuorimman pojan nimestä ja iästä. Veljet neuvoivat ratsumestaria hankkimaan haluttavia tietoja pastorinkansliasta. Kun Satkovskij pyysi Jürgen von Esseniä allekirjoittamaan tilaisuudesta laaditun venäjänkielisen pöytäkirjan, niin tämä siitä jyrkästi kieltäytyi. Samoin teki myös Wilhelm von Essen. Tällöin Satkovskij haetutti eräällä santarmilla tehtaalta allekirjoittajiksi kaksi työmiestä, Matts Strömin ja Jaakko Kuoppalan, mutta Jürgen von Essenin neuvosta nämäkin kieltäytyivät pöytäkirjaa vahvistamasta. [Sittemmin tuli kenraalikuvernöörin kansliasta määräys, että Vaasan läänin kuvernöörin oli tuomittava nämä miehet 3:n kuukauden vankeusrangaistukseen. Kuvernööri kuitenkin alensi rangaistusajan 1:een kuukauteen.]

Ratsumestarin pukeutuessa eteisessä Jürgen von Essen lausui hänelle sen toivomuksen, että tämä olisi viimeinen vierailu, "sillä – hän lisäsi – minä olen väsynyt teidän rettelöimisiinne". Ja Wilhelm von Essen kehoitti ratsumestaria siirtymään Rajajoen toiselle puolelle, koska santarmeilla ei ollut mitään toimintaoikeutta Suomessa.

Satkovskij virkkoi lähtiessään:

"Toivon, että tapaamme toisemme tämän jälkeen Helsingissä."

Santarmivierailujen johdosta von Essenit olivat antaneet värimestari August Juutilaisen toimeksi pitää asemalla silmällä varsinkin pohjoisesta (Pietarsaaresta) tulevia postijunia. Äsken mainitun vierailun tapahduttua von Essenit arvelivat saavansa taas olla jonkin aikaa rauhassa, jotenka Jürgen sunnuntaina syyskuun 10. p:nä lienee vapauttanut Juutilaisen tuosta vakoilutehtävästä lainaten hänelle vielä koiransa ja pyssynsä, jotta toinen saattaisi mennä siksi päiväksi metsästämään.

Mutta onnettomuudeksi juuri tänä samana päivänä saapui pohjoisesta päin tulevassa tavarajunassa – noin kello 11.30 ap:llä – Jepuan asemalle ratsumestari Satkovskij ynnä seitsemän santarmia lähtien heti kävelemään Kiitolaan johtavaa tietä.

Juutilainen oli tällöin lähellä asemaa sijaitsevassa asemakirjuri Onni Mahlbergin (nyk. Maaperä) asunnossa valmistautumassa yhdessä tämän kanssa tuolle metsästysretkelle.

Odotellessaan Mahlbergia Juutilainen silloin yht'äkkiä akkunasta huomasi Kiitolaan päin marssivan lukuisan santarmijoukon. Siekailematta hän silloin juoksi nuorisoseurantalon ohitse kulkevaa oikotietä puhelinkeskukseen soittaakseen Kiitolaan santarmien tulosta. Mutta kiireissään ja kauhuissaan hän ei muistanutkaan puhuessaan painaa kuulotorven sivussa olevaa ponninta, jotenka Kiitolassa kuultiin pelkästään puhelinsoitto, mutta ei mitään puhetta. [Tähän kohtalokkaaseen muistamattomuuteen lienee väkijuomillakin ollut oma osuutensa.]

Mahlberg taas kiiruhti polkupyörällään santarmien perään toivoen, sivuuttamalla santarmit, voivansa lennättää hälytystiedon Kiitolaan. – Hän ei ollut huomannut, että Juutilainen oli juossut puhelinkeskukseen.

Lähestyttäessä Lapuanjoen yli johtavaa siltaa Mahlberg aikoi sivuuttaa santarmit, mutta silloin ratsumestari karjaisi:

"Perässä saa tulla, mutta ei edellä kulkea."

Mahlberg pyörsi takaisin, ajoi oikotietä nuorisoseurantalolle, jätti pyöränsä sen seinämälle ja juoksi hänkin puhelinkeskukseen soittaaksensa Kiitolaan. Mutta Juutilainen tulikin portaissa häntä vastaan:

Mahlberg kysyi:

"Saivatko tietää?"

"Varmasti!" vastasi Juutilainen. Siitä huolimatta Mahlberg aikoi sittenkin varmuuden vuoksi mennä soittamaan Kiitolaan, mutta Juutilainen sanoi:

"Se on turhaa!"

Tämän jälkeen miehemme siinä varmassa vakaumuksessa, että v. Essenit hälytystiedon saatuaan olivat ennättäneet paeta, lähtivät metsästysretkelleen.

Puolenpäivän tienoissa syyskuun 10. p:nä 1916 Jürgen ja Wilhelm von Essen istuivat Kiitolan salin viereisessä kulmahuoneessa keskustellen vastikään Vassorista saapuneen Edv. Wikin kanssa. Yht'äkkiä puhelin soi. Jürgen tarttui kuulotorveen, mutta kun ei mitään puhelua kuulunut, soitti hän puolestaan pitkän soiton. Mitään vastausta hänen haloo-huutoonsa ei tällöinkään kuulunut. Hän uudisti yrityksensä useita kertoja, mutta tuloksetta. Ihmetellen, mitä tällainen saattoi merkitä, Jürgen käveli edestakaisin huoneessa jatkaen kuitenkin samalla keskusteluaan Wilhelmin ja Wikin kanssa.

Kului hetkinen. Yht'äkkiä Jürgen pysähtyi. Hän näki akkunasta, että tienristeyksestä, noin 40:n metrin päästä päärakennuksesta, joukko santarmeja suuntasi kulkunsa taloa kohti.

"Nyt ne ovat täällä ja niitä on monta. Nyt minä en jää tänne!" huudahti Jürgen mennen eteiseen. Siepaten sieltä lakkinsa hän palasi samaisen akkunan luo.

Wik tuli levottomaksi, jolloin Wilhelm, joka myös oli saanut lakkinsa käsiinsä, sanoi:

"Ole levollinen, nyt menemme näin, seuraa vain mukana!"

Nopein askelin he siirtyivät salin ja vierashuoneen läpi ruokasaliin hypäten sen länteen päin olevan pitkän seinän viimeisestä akkunasta ulos sekä suunnaten sitten kulkunsa suoraan (Finskasin) Johannes Högbjörkin talon ohi maantielle.

Kun Wilhelm siellä pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa, niin hän kauhukseen huomasi, ettei Jürgen ollutkaan mukana.

"Var blev ingeniören?" (= Minne insinööri jäi?) huudahti hän.

Samassa kuului laukaus – ja vielä pari kolme sen jälkeen.

Minne oli Jürgen jäänyt? Jostakin selvittämättömästä syystä hän ei ollut hypännyt akkunasta yhtä nopeasti kuin toiset. Santarmit olivat ennättäneet vetää vartioketjunsa rakennuksen ympärille ainakin niin, että rakennuksen päähän lähelle sitä akkunaa, josta miehet hyppäsivät, oli jo tullut muuan santarmi. Kun Jürgen oli myöhästynyt, ei hän mainitusta syystä enää ollut voinutkaan rientää maantielle toisten pakenijain käyttämää suuntaa, vaan hän oli kääntynyt tallirakennusta kohti kiertäen konttoria vastapäätä olevan makasiinin (n:o 1) ja juosten tehtaan läpi johtavaa tietä Högbjörkan ulkohuoneriviin päin. Tällöin pamahtivat santarmien ensimmäiset pistoolinlaukaukset makasiinin nurkalta – ja hetken perästä seurasi vielä kaksi laukausta.

Ensimmäisistä laukauksista Jürgen nähtävästi jo haavoittui, mutta jatkoi kuitenkin etenemistään vielä noin 50 metriä. Sitten hän, poiketen vähän vasemmalle, kaatui Högbjörkan navettarakennuksen tienoille.

Santarmit menivät ja tutkivat kaatuneen taskut. Jonkin hetken kuluttua ratsumestari Satkovskij tuli siihen huoneeseen, jossa olivat ammutun äiti, rouva Aina von Essen, kaatuneen morsian, neiti Siiri Nordgrén ja Wilhelm von Essenin rouva, Elsa von Essen (o.s. Lingonblad) lausuen viimeksimainitulle:

"Menkää ja ottakaa huostaanne miehenne. Hän makaa tuolla kauempana."

Pian tämä oli paikalla, missä Jürgen makasi verissään. Santarmit olisivat tahtoneet auttaa kaatuneen kantamisessa, mutta tuskasta ja katkeruudesta vavisten rouva von Essen huusi heille:

"Älkää koskeko häneen!"

Tämän jälkeen palvelijat ja ne kaksi nuorta miestä, jotka santarmit olivat pakottaneet Jepuan asemalta seuraamaan mukana todistajiksi, kantoivat Jürgenin asuinrakennuksen luo. [Saavuttuaan Jepuan asemalle santarmit olivat, muistaen aikaisempia kokemuksiaan, kaapanneet Kiitolassa laadittavan pöytäkirjan allekirjoittajiksi kaksi viatonta nuorta miestä, Jepuan aseman asemamiehen Valter Anderssonin ja tämän tilapäisen, Pietarsaaren maaseurakunnasta kotoisin olevan vieraan Ernst Sundin pakottaen nämä mukanaan Kiitolaan. Asemakirjuri Mahlberg, joka näki heidän kulkevan santarmien perässä, mainitsee, että he näyttivät olevan tavattomasti peloissaan. Samoin neiti Siiri Nordgrén kertoo, että nuorukaiset esiintyivät Kiitolassa kovin arkoina ja häpeissään ikäänkuin olisivat tahtoneet vaipua maan alle. Heitä ei siis mitenkään voida pitää tavallisessa merkityksessä santarmien apureina ja kätyreinä. Toiselta puolen on ymmärrettävissä, että esim. Kiitolan palvelijattaret, kauhuissaan tapahtuneesta onnettomuudesta, pitivät näitä santarmien seurassa tulleita nuoria miehiä mitä inhoittavimpina olioina, heidän hyvän herransa murhaajien liittolaisina.]

Kun oli päästy keittiöön johtavien portaitten eteen, sanoi kuoleva:

"Laskekaa minut alas, minä en voi hengittää."

Mutta tuskin oli näin tehty, kun Satkovskij käski:

"Viekää hänet sisään!"

Hänet kannettiin makuuhuoneeseen ja laskettiin äitinsä vuoteelle. Kysyttäessä, halusiko hän juoda jotakin, hän kykeni enää vain heikosti kuiskaamaan:

"Kyllä."

Rouva Elsa von Essen kiiruhti puhelimeen soittaen lääkärille. Kutomomestari Adolf Siuko lähetettiin polkupyörällä pappilaan hakemaan kirkkoherra E.H. Westergreniä kuolevan luo. Kun rouva von Essen palasi makuuhuoneeseen, veti Jürgen jo viimeisiä hengähdyksiään. [Kuoleman oli aiheuttanut ristiluun tienoille osunut luoti, joka oli lävistänyt vatsaontelon.]

Jalon, harvinaisen kunnollisen miehen elämä oli sammunut.

Saatuaan tiedon poikansa kuolemasta vainajan isä C.J. von Essen kirjoitti hänestä kauniisti:

"Niin oli siis hänen päivänsä päättynyt. Pitkä vaivannäkö: tehtaan ja maanviljelyksen aiheuttamat huolet, alituinen levottomuus ja jännitys – öiset pakoilut poissa kodista ja jokahetkinen valmius vastaan ottamaan mitä pahinta – olivat väistyneet. Hän oli nyt saanut levon."

Kirkkoherra E.H. Westergrenin palattua – kellon ollessa vähän yli 12 päivällä – kirkosta pappilaan kutomomestari Siuko toi hänelle tiedon Kiitolan tapahtumista. Pappispuvussaan ja rippineuvot mukanaan kirkkoherra lähti heti pyörällä santarmien piirittämälle tapahtumapaikalle. Piirittäjät eivät ensiksi yrittäneet päästää häntä lähestymään, mutta sitten Satkovskij antoi päärakennuksesta käsin heille merkin, että tulija oli laskettava sisään. Westergren riensi heti makuuhuoneeseen, mutta todettuaan Jürgenin jo kuolleeksi hän ei voinut enää muuta kuin koettaa lohduttaa surevia omaisia.

Tämän jälkeen Westergren meni C.J. von Essenin huoneeseen, missä olivat tällöin ratsumestari, hänen tulkkinsa ja eräs kolmas santarmi. Kun kirkkoherra tahtoi puhelimitse ilmoittaa tapahtumasta piirin nimismiehelle Eric Söderströmille, joka asui Uudessakaarlepyyssä, niin ratsumestari yritti ensin häntä siitä estää, mutta kuultuaan, että Suomen lakien mukaan oli ehdottomasti jokaisesta tällaisesta tapahtumasta heti viranomaisille ilmoitettava, hän lopulta taipui. Westergren toimittikin sitten asian.

Sillä välin Wilhelm von Essen oli saanut tietää, että Jürgen oli haavoittunut. Aivan suunniltaan hän tällöin – aseenaan vain pieni browninki – useita eri kertoja lähestyi kotiansa talon kohdalle saakka tahtoen kostaa veljensä puolesta. Kun kukaan muu ei päässyt häntä varoittamaan, pyysi hänen rouvansa, että kirkkoherra yrittäisi sen tehdä. Vedottuaan siihen tosiseikkaan, että hänen oli mentävä sairaan luo, Westergren saikin luvan poistua Kiitolasta.

Hän tapasi pankinjohtajan parinkymmenen metrin päästä Finskasin mäen tienristeyksestä Kiitolaan päin. Kuultuaan veljensä kuolleeksi Wilhelm ensin oli vähällä pyörtyä, mutta siitä toinnuttuaan hän veti esiin taskuaseensa virkkaen, että hänen oli kostettava veljensä puolesta. Westergren huomautti siihen, että hän kyllä hyvin ymmärsi Wilhelmin tunteet, mutta että tämän oli otettava lukuun muitakin seikkoja. Ensiksikin oli niin, että vaikka hän saisikin ammutuksi muutamia vihollisia, hänen oma henkensä silloin joka tapauksessa olisi mennyttä. Ja toiseksi – vaikk'ei hän siitäkään välittäisi – hänellä oli velvollisuuksia myös omaa perhettään ja vanhempiaankin kohtaan.

Hetken epäröityään Wilhelm von Essen painoi aseensa lukkoon sanoen:

"Olet oikeassa, mutta mitä minun nyt on tehtävä?"

Westergren vastasi:

"Sinun on seurattava minua Härmään päin ja sieltä pyrittävä rannikolle sekä edelleen Ruotsiin."

Ja niin miehemme yhdessä kävelivät Härmään johtavaa tietä pari kilometriä. Lavastin talojen kohdalla Wilhelm von Essen painui metsään, Westergrenin jatkaessa pyörällä matkaansa erään sairaan vanhuksen luo lähelle Kepon kartanoa.

Metsää kiertäen Wilhelm von Essen vähän myöhemmin saapui lähellä olevaan värikauppias Elias Lönnqvistin taloon.

Palaamme vielä Kiitolaan. Sinne jääneet naiset olivat syvän surun vallassa ja miltei epätoivon partaalla. Nähdessään ratsumestari Satkovskijn vainajan äiti käsi kohotettuna toivotti tämän hirmuisen ja verisen teon suorittajille Jumalan kostoa.

Santarmit etsivät kyllä vinniltä ja konttoreista Wilhelm von Esseniä ja poimivat valokuva-albumeista miespuolisten henkilöiden valokuvia, mutta todellinen kotitarkastuksenpito heiltä lienee jäänyt sikseen, sillä jo kello 2:n-1/2 3:n tienoissa ip:llä he riensivät pois ajaen kievarikyydillä Uudenkaarlepyyn kautta Pietarsaareen.

Murhenäytelmän suorittajienkin sydämessä lienevät inhimilliset tunteet heränneet, sillä ainakin neiti Nordgrénille jäi se käsitys, että ratsumestari Satkovskij oli tapahtuman johdosta hyvin hämillään, ehkäpä siitäkin syystä, että heidän tarkoituksenaan lieneekin ollut pidättää Wilhelm von Essen. Hänethän he tunsivat Pietarsaaresta käsin, ja juuri hänhän oli Kiitolassa edellisellä kerralla esiintynyt erittäin jyrkästi santarmeja vastaan.

Uudenkaarlepyyn poliisit nimismies Eric Söderströmin johdolla tulivat myöhään, klo 5:n tienoissa iltapäivällä, mutta hekään eivät viipyneet Kiitolassa kauan, vaan olivat jo poistuneet silloin, kun värimestari Juutilainen klo 6:n seuduissa palasi kotiinsa.

Miksi Jürgen von Essen myöhästyi eikä heti seurannut toisia pakenijoita, se on kysymys, jota ei ole voitu tyydyttävästi selvittää. On huhuiltu, että hän olisi kerännyt kokoon vaarallisina pitämään kirjeitä ja jättänyt ne erään palvelijattaren huostaan sekä että myöhästyminen olisi aiheutunut tästä. Tämä perätön huhu lienee johtunut siitä, että vanharouva von Essen oli jättänyt neiti Nordgrénille pakan kirjeitä pyytäen kätkemään ne jonnekin. Tämä olikin vienyt ne vinttiin sekä kätkenyt ne siellä lattialankun alle.

Niinikään on arveltu, että Jürgen olisi käynyt hyvästelemässä morsiantaan ja täten menettänyt aikaa. Mutta tämäkään tarina ei pidä paikkaansa, sillä neiti Nordgrén ei ollut tavannut Jürgeniä ennen tämän lähtöä. Hän oli kyllä tullut vinnillä olevasta asuinhuoneestaan pian alas, mutta silloin oli Jürgen jo hypännyt akkunasta; neiti Nordgrén oli eteiseen kuullut sulhasensa maahantulosta aiheutuneen jymähdyksen.

C.J. von Essenin isänsydän on ollut löytävinään seuraavan selityksen: Kun Wilhelm von Essen ja Wik lähtivät tuosta eteisen vieressä olevasta kulmahuoneesta, jäi Jürgen sen saman akkunan ääreen, josta hän ensin oli nähnyt santarmien tulon ja josta oli näköala pihalle päin. Hän tahtoi varsin tahallaan näyttäytyä santarmeille herättääkseen siten näiden huomiota sekä samalla helpottaakseen veljensä pakoa. Tällainen uhrautuva menettely olisi ollut – sanoo isä – Jürgenin luonteen mukaista.

Emme suinkaan väheksy tätä kaunista selitystä, mutta pyydämme vielä kiinnittää huomiota erääseen seikkaan, jota tähän mennessä ei ole tuotu esiin. Tiedetään, että Jürgen von Essenillä oli sydänvika. Tähän nojaten voisi olettaa, että hänet ehkä tapasi hetkellinen voimien lamaantuminen, mikä sitten taas pian santarmien lähestyessä hävisi.

Nämä kaikki ovat kuitenkin vain inhimillisiä arvailuja. Kauneimmin menettelemme sahoessamme, että hänen poistumisensa hetki oli tullut.

Siirrymme Lönnqvistiin. Wilhelm von Essen ja Elias Lönnqvist tekivät sotasuunnitelman. Jürgenin kuolema oli kostettava, santarmit oli raivattava pois tieltä.

Kun luultiin, että santarmit olivat Wilhelm von Essenin etsimistä varten yöpyneet Kiitolan lähellä olevaan majataloon, niin päätettiin lähettää kiireinen viesti ystäville Alahärmään pyytäen, että sieltä tulisi muutamia rohkeita miehiä Jepualle.

Isontalon Antti oli näet taas kuin salama synkkien pilvien keskeltä ilmestynyt syyskuun 7. p:nä Härmän maille mukanaan neljä urheaa jääkäriä, Antti Kärnä, Ville Kosola, Jussi Mäntylä ja Kaappo Viitaharju. Ja tämän n.s. rankaisuretkikunnan tarkoituksena oli juuri rangaista m.m. Pietarsaaren santarmeja.

Kiitolan isäntärenki lähetettiin siis poikansa kera hakemaan Antti Ekolaa, ja tämän tuli samalla hälyttää yllämainitut jääkäritkin Jepualle. Kaikki ei kuitenkaan käynyt kädenkäänteessä, sillä Antti Ekola oli mennyt tervehtimään Matti Takalaa ja Kaappo Mäkeä. Hänen poikansa Nikolai juoksi isäänsä etsimään tavatenkin hänet viimeksimainitussa paikassa. Ekola tuli kotiin, koetti järjestää viestinviennin hajallaan oleville jääkäreille ja jatkoi sitten kiireesti matkaa Jepualle. Noin kello 10:n aikaan illalla hän tuli Lönnqvistiin, jossa, paitsi talon isäntää, oli koolla Wilhelm von Essen, Edv. Wik ja August Juutilainen. Hetken kuluttua koputettiin ovelle, ja kun talon tytär, neiti Brita Lönnqvist meni tulijaa tiedustelemaan, kuultiin, että siellä oli Antti Isotalo. Hänen seurassaan tuli sisään myös Jussi Mäntylä.

Pidettiin neuvottelu. Kun santarmien luultiin olevan majatalossa, päätettiin se piirittää, hyökätä sisään ja ampua viholliset. Tällöin tuli rouva Elsa von Essen Lönnqvistiin kertoen, että santarmit olivatkin jo poistuneet Jepualta. Suunnitelma jäi siis toteuttamatta.

Wilhelm von Essenillä ei todellakaan ollut muuta tehtävää kuin pyrkiä Härmän kautta rannikolle ja sieltä yli Ruotsiin. Hän ja Edv. Wik, Antti Ekola, Antti Isotalo ja Jussi Mäntylä lähtivätkin yöllä polkupyörillä Alahärmää kohti. Isotalo jäi Kaappo Karkaukseen, ja Mäntylä Ekolan kylän Sandra Prästiin. Toiset poikkesivat Antti Ekolaan vain sen verran, että saivat tupakkaa. Sitten he jatkoivat matkaa Kustaa Heikkilään, missä Wilhelm von Essen ja Edv. Wik lepäsivät koko päivän. Kustaa Heikkilä saattoi heidät Polijoen yli Takalan läheiseen metsään mennen sitten tiedustelemaan veljeltään, kuka lähtisi kyytiin. Takala sanoi:

"En minä tiedä, mutta minä lähden."

Ja niin lähdettiinkin hevosella kello 6:n tienoissa iltapäivällä ajaen valtatietä Oravaisten kautta merenrannalle Vassoriin, jonne saavuttiin kello 2:n-3:n aikaan yöllä. Wik sijoitti von Essenin ja Takalan yöksi kansakoululle.

Takala palasi seuraavana päivänä kotiinsa, mutta voidakseen selittää, millä asioilla muka oli liikkunut, hän osti kalanelikon rattailleen.

Wilhelm von Essen taas kuljetutti itsensä Vassorista Malskäriin saapuen sieltä syyskuun 19. p:nä 1916 Uumajaan.

Insinööri Jürgen von Essenin kuolema oli suuri tappio koko Etelä-Pohjanmaan aktivistiselle liikkeelle. Samalla se merkitsi Jepuan etapin tuhoutumista.

Jääkärien ja saksalaisten käsityksen mukaan oli Suomessa jo oikeastaan sota. Ajateltiin, että jos santarmien ja varsinkin heidän suomalaisten kätyriensä annettaisiin temmeltää ilman minkäänlaisia vastatoimenpiteitä, se epäilemättä vain yhä enemmän masentaisi maamme itsenäisyyden aikaansaamiseksi työskenteleviä aktivisteja. Ja saksalaisen johdon mielestä suomalaisten rupeaminen venäläisvallan kätyreiksi oli niin rikollinen ja häpeällinen teko, ettei sitä voitu mitenkään sietää. Sen lisäksi tiedettiin, että nämä huonot, epäisänmaalliset kansalaiset ylimmästä alimpaan saakka olivat itse asiassa suuria pelkureita, joten muutamat voimakkaat heitä vastaan tähdätyt iskut varmastikin vaikuttaisivat heihin erittäin terveellisesti.

Toiselta puolen taas oli olemassa se vaara, että tämä liian aikainen "sodanjulistus" ehkä yllättäisi aktivistit kovin varustautumattomina sitä aseellista ylivoimaa vastaan, mikä vihollisilla epäilemättä oli. Sitäpaitsi suurehkossa mittakaavassa suoritettavat terroristiset teot mahdollisesti saisivat "lainkuuliaiset" kansalaiset asettumaan jääkäriliikkeeseen nähden entistä enemmän vierovalle ja vihamieliselle kannalle. Hehän näet eivät mitenkään jaksaneet käsittää, että aseellinen taistelu oli suomalaisen kansallisuuden pelastamiseksi välttämätön – puhumattakaan maamme itsenäistämisestä, joka "lainkuuliaisten" mielestä oli sula mahdottomuus, jopa kansaamme uhkaava onnettomuus.

Arvosteltakoonpa siis jääkäriliikkeen-aikaisia rankaisuretkikuntia miten tahansa, noiden "yltiöpäisten" jääkärien itsensä keksimiä ne eivät olleet, vaan ne perustuivat jääkäripataljoonan päällystön komennuksiin.

Tällaisille asioille oli Antti Isotalokin tovereineen komennettu elokuun lopulla. Hän saapui Härmään vasta syyskuun 7. päivän tienoilla, kuten olemme jo maininneet, ja tarkoituksena oli viipyä Suomessa vain pari viikkoa.

Emme ryhdy lähemmin selostamaan komennuskunnan tehtäviä. Sen verran vain mainittakoon, että saksalaisten tätä komennuskuntaa varten lähettämän pommivaraston myöhästyminen aiheutti varsinaisen suunnitelman myttyynmenemisen. Mutta masennuksissa olevien aktivistien mieliä komennuskunnan ilmestyminen Etelä-Pohjanmaalle tavattomasti rohkaisi.

Uumajan etapin "Lolalla" nämä jääkärit olivat kovassa myrskyssä tulleet yli nousten maihin Oravaisissa Hällnäsin sahan luona 6.IX.1916, ja sitten syyskuun 24. p:nä 1916 he lähtivät Iskmon Alskatista paluumatkalle seurassaan Jepuan etapin varsinaiset toimihenkilöt, kauppias Elias Lönnqvist ja opas Jukka Hautala, jotka Kiitolan murhenäytelmän jälkeen katsoivat asemansa niin uhatuksi, että pako oli välttämätön. [Lönnqvist ja Hautala palasivat "Laxö-Andersin" kera kotimaahan 30.VI.1917.]

Samana syyskuun 24. päivänä olivat jääkärit Juho Heiskanen ja Ilmari Relander saapuneet "Lolalla" Alskatiin lähtien heti jatkamaan matkaansa Jyväskylää kohti, joten rankaisuretkikunnan jääkärit eivät ennättäneet heitä tavata.

Vaasan ja Pietarsaaren poliisit olivat saaneet tiedon, että heidän "ystävänsä" Antti Isotalo oli taas yht'äkkiä saapunut Etelä-Pohjanmaalle. Vaasasta oli tällöin lähetetty kaksi luotettavaa etsivää, Eino Sjöblad ja J.V. Vainio Antin kintereille Iskmoon, silloin kun hän tovereineen oli siellä – "Lolaan" noustakseen.

Etsiville tapahtui kuitenkin sellainen erehdys, että he, luullen löytäneensä Antti Isotalon jäljet, lähtivätkin ajamaan takaa Heiskasta ja Relanderia. Ja niin nämä sitten lokakuun 2. p:nä 1916 yhdessä jääkäri Aarne Sihvon kanssa pidätettiin Jyväskylässä.

Kustaa Heikkilän kuolema.

Olemme jo edellisessä tutustuneet ylihärmäläisen aktivistin, maanviljelijä J.S. Kivimäen toimintaan ja vaiheisiin. Kun hänen sitten useiden muiden ohessa täytyi poistua maasta, niin päätettiin, että hänen nuori vaimonsa sopivan tilaisuuden tullen myös koettaisi pyrkiä Ruotsiin, sillä itsepintaisia huhuja rupesi liikkumaan Selma Kivimäen ja maanviljelijä Juho Kivimäen pidättämisestä.

Selma Kivimäki ryhtyikin matkaa suunnittelemaan arvellen voivansa liittyä edellä mainitsemamme rankaisuretkikunnan miesten seuraan. Ottaaksensa lähemmin selkoa matkamahdollisuuksista ja samalla jo varustautuen kaiken varalta hän päätti lähteä Alahärmän Heikkilän kylään, jossa hän tiesi retkikunnan jääkärien pääasiallisesti majailevan. Kyyditsijäkseen hän sai maanviljelijä Juho Lehtivuoren. Kaikessa hiljaisuudessa lähdettiin liikkeelle Ylihärmän Kivimäestä illalla syyskuun 15. päivänä 1916 ja ajettiin sitten m.m. Isontalon pihan läpi kuitenkaan pysähtymättä taloon.

Kun poliisiviranomaisilla oli tiedossa, että Antti Isotalo ja hänen toverinsa oleskelivat paikkakunnalla, niin nimismies Aarne Aalto ja hänen uudet konstaapelinsa Oskari Aho ja Juho Kristo koettivat tehdä parhaansa saadaksensa kiinni ainakin rankaisuretkikunnan päällikön, jonka ilmestymisestä paikkakunnalle Aalto oli muuten sähköteitse ilmoittanut Vaasan lääninhallitukseen mainiten, että "Antti Isotalo ja 3 muuta huligaania [korostus kirjoittajan] liikkuvat nykyjään Härmässä". Isontalon Antin vangitseminen oli kyllä ylivoimainen yritys, sillä eiväthän edes Vaasan poliisit olleet tässä suhteessa onnistuneet, mutta Härmän piirin poliisiviranomaiset olivat kuitenkin päättäneet hekin "onneansa koettaa". Ja kun he tiesivät, että Antti Isotalo usein yöpyi kotonaankin, niin Kristo ja Aho vaaniskelivat monet yöt haulikkoineen Isontalon lähettyvillä toivoen hänet siten joskus yllättävänsä.

Niinpä he olivat siellä tuonakin iltayönä, jona Lehtivuori hennon seuralaisensa kanssa ajoi Isontalon pihan läpi. Poliisit luulivat, että nuo öiset kulkijat olivat lähteneet lsostatalosta ja että Antti Isotalo oli kyytimiehenä. Siispä he innoissaan rupesivat pyssyineen seuraamaan matkaajoita, mikä olikin helppoa, kun pimeänä syysyönä ei hevosella voitu ajaa lujaa.

Koska Lehtivuoren sisar oli emäntänä kauppias Matti Heikkilässä, poikkesivat matkamiehemme sinne. Lehtivuori pani hevosensa kiinni, meni sukulaisiaan tervehtimään ja pyysi saada olla heidän luonaan yötä. Kun langokset sitten tulivat riisumaan hevosta, kuulivat he ulkona pimeässä jonkun sanovan toiselle: "Ammu, ammu!" Siitä Lehtivuori pelästyi niin, että juoksi läheiseen metsään – ja sitä tietään Ylihärmään saakka jättäen hevosen kärryineen siihen lankonsa pihaan. Ja Matti Heikkiläkin palasi säikähtyneenä asuntoonsa.

Vaikka Heikkilä vakuutti, että kyyditsijänä oli ollut hänen lankonsa Lehtivuori, niin poliisit eivät sitä uskoneet, vaan väittivät, että paennut oli ollut Isontalon Antti.

Rouva Kivimäki taas oli heti lähtenyt kävelemään naapuritaloon Kustaa Heikkilään ollakseen siellä yötä ja neuvotellakseen matkansa johdosta. Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin poliisi Aho ryntäsi sisään julistaen rouva Kivimäen pidätetyksi ja vieden hänet samalla maantielle, jossa Kristo odotti. Alkoi erittäin räikeä kuulustelu. Rouva Kivimäkeäkin vaadittiin tunnustamaan, että hänen kyytimiehenään oli ollut Antti Isotalo. Mutta mahdotontahan hänen oli sitä tehdä!

Poliisit olivat kovin touhuissaan ja hankkiutuivat ampumaan rouva Kivimäen kyytimiestä, jonka he kaikista vastaväitteistä huolimatta itsepintaisesti arvelivat olevan Isontalon Antin. Niinpä he käskivät tutkittavansa menemään takaisin Kustaa Heikkilään, "ettei luodit satu". Mutta pian tämän jälkeen he taasen hakivat Selma Kivimäen ulos, jolloinka poliisi Aho meni hänen kanssaan Matti Heikkilään, sillä rouva Kivimäki halusi hänkin tietää, minne kyytimies oli hävinnyt. Kun hän talossa tätä kyseli, ehätti Aho väliin sanoen: "Oliko se Iso-Antti". Ja kun Matti Heikkilä vastasi kieltävästi, niin Aho yhäti vain kiven kovaan väitti vastaan pitäen samalla ladattua pyssyä Heikkilää kohti ojennettuna sekä uhaten, että jos tämä vähänkin liikahtaisi, niin hän laukaisisi. Sen jälkeen Aho julisti Matti Heikkilän vangituksi.

Tällöin Kustaa Heikkiläkin tuli katsomaan, miten rouva Kivimäen kävisi, sillä poliisien huuto ja karjuminen oli hirvittävä. Hänetkin pidätettiin silloin ja toimeenpannussa ruumiintarkastuksessa häneltä otettiin pistooli pois.

Poliisien hääriessä Matti Heikkilän ympärillä Kustaa Heikkilä pääsi pakenemaan. Hän lähti juoksemaan jokirantaa kohti, minne poliisitkin paon huomattuaan häntä vähän matkaa seurasivat. Mutta juostuaan vielä kolmatta kilometriä pohjoiseen päin Heikkilä sai yht'äkkiä sydänhalvauksen ja kuoli. Ruumis löydettiin Holman talojen läheisyydestä vasta parin päivän perästä.

Seuraamme vielä rouva Kivimäen ja kauppias Heikkilän vaiheita. Poliisit lähtivät viemään heitä nimismies Aallon luo Alaviitalaan. Rouva Kivimäki komennettiin kärryihin toisen poliiseista käydessä hänen viereensä ajamaan hevosta ja vartioimaan vankiaan. Toinen poliisi taas kuljetti kauppias Heikkilää. Nimismies Aallon konttorissa pidettiin sitten tavallisuuden mukaan mitä räikeäsanaisin kuulustelu. Kiihtyneenä nimismies piteli Kustaa Heikkilältä otettua asetta niin varomattomasti, että se laukesi, jolloin lamppu sammui ja ruudinsavu täytti huoneen.

Pidätetyt päästettiin vihdoin pois. Rouva Kivimäki lähti yksin yön selkään ajamaan takaisin Ylihärmään, mistä hän sittemmin pohjoisia teitä kulki Ruotsia kohti ylittäen rajan Tornionjoen laaksossa.

Sotaväkeä Härmän maille.

Venäläisen valtiomahdin edustajille, ennen kaikkea kenraalikuvernöörille ja läntisen rajaseudun kuvernööreille oli käynyt yhä selvemmäksi, että kansan mieliala oli kapinallinen. Siksi he päättivät ryhtyä jääkäriliikkeen kukistamiseksi ratkaiseviin toimenpiteisiin. Ei siinä kyllin, että valtiovalta aikoi hävittää etappikeskukset ja vangita johtavassa asemassa olevat aktivistit, vaan sen tarkoituksena oli – käyttäen hyväkseen maahan sijoitettua venäläistä sotaväkeä, etupäässä juuri rajavartiostoa ja maahan pesiytynyttä valpasta santarmistoa – juurittaa koko läntisen rajaseudun kansasta siinä asuva kapinahenki sekä riistää siltä pois aseet.

Mitä viimeksimainittuun seikkaan, mm. kansan aseistukseen tulee, niin vallanpitäjät kuvittelivat sen todellisuutta paljoa vahvemmaksi. Erinäisille seuduille, joita arveltiin varsinaisiksi kapinapesäkkeiksi, lähetettiin siis sotaväkeä ja heidän avukseen poliiseja kansaa peloittamaan ja aseita takavarikoimaan. Näin meneteltiin vuoden 1916 loppupuolella Pohjanmaalla Oulun [ks. "Aseveljet I" ja liite N:o 8] ja Vaasan lääneissä.

Viimeksimainitussa läänissä pidettiin – ja aivan oikein – kapinakeskuksena Härmän seutuja, varsinkin Ala- ja Ylihärmän ynnä Kortesjärven pitäjiä. Rannikkoseutuja luultiin voitavan pitää kurissa sinne sijoitettujen rajavartio-osastojen avulla. Mutta olipa Vaasan läänin kuvernöörillä vielä aivan erikoinenkin syy ryhtyä voimatoimenpiteisiin juuri Härmän seuduilla, sillä siellähän oli kansannousun herättäjänä ja itsenäisyystahdon lujittajina, kuten olemme nähneet, pitkän aikaa häikäilemättömän rohkeasti toiminut juuri tätä varten Lockstedtista komennettu jääkäri Antti Isotalo, tuo koko Suomen ihailema kuuluisa Isontaton Antti, kuten häntä tavallisesti kansan keskuudessa nimitetään.

Olemme jo kertoneet, että Isotalo lopulta rohkeasti murtautui kotitaloansa saartavan poliisiketjun lävitse jättäen Pohjanmaan. Mutta noin kahden kuukauden kuluttua hän sitten taas – viranomaisten suureksi hämmästykseksi – ilmestyi n.s. rankaisuretkikunnan päällikkönä Härmän maille.

Se valtiomahdin voimannäyte – semminkin Alahärmään ja Kortesjärvelle suuntautuva – johon kohta tutustumme, tarkoitti samalla myös Isontalon Antin ja hänen komennuskuntansa kiinnisaamista. Edellisestä tiedämme, että Isotalo miehineen oli taas jo tällöin maan rajojen ulkopuolella.

Vuoskosken ja Härmän kylien piiritys.

Lokakuun 20. päivän tienoilla 1916 tuli Alahärmän kunnallislautakunnalle määräys, että sen tuli Härmän ja Vuoskosken kylissä mahdollisimman pienelle alalle lyhyeksi ajaksi majoittaa 260 ratsumiestä – muka läpikulkutarkoituksessa. Kunnallislautakunta järjestikin majoituksen Mattilan kylälle, jossa taloja oli tiheimmässä.

Ennen Alahärmään saapumistaan Vaasasta lähteneet ratsumiehet piirittivät matkan varrella Ylihärmän kirkonkylän pitäen joka talossa kotitarkastuksen. [Varsinkin Kivimäessä oli toimitettu mitä perusteellisin tarkastus.] Etsinnän tarkoitusta ei ilmoitettu, mutta ilmeisesti haettiin aseita. Ketään ei kuitenkaan pidätetty. Sitten venäläiset jatkoivat matkaansa Alahärmään päin.

Lokakuun 24. päivänä ilmestyivät ratsuväen osastot Alahärmän kirkolle klo 9 aamulla. Mukana oli sitäpaitsi noin 30 Vaasan ja Pietarsaaren poliisia. Päällikköinä näyttivät toimivan hyvin tuntemamme santarmiratsumestari Satkovskij ja Pietarsaaren poliisimestari K. Vilenius.

Vuoskosken ja Härmän kyläkunnat saarrettiin kokonaan ja talojenkin väliset yhdystiet miehitettiin, joten kaikki yhteys talojen välillä ehkäistyi. Piirityslinja kulki Voltin aseman pohjoispuolitse ja Härmän aseman eteläpuolitse. Sitäpaitsi suljettiin Oravaisiin, Kortesjärvelle ja Ylihärmään johtavat maantietkin. Saarroksesta itsestään seurasi, että Uuteenkaarlepyyhyn ja Kauhavalle johtavia teitä ei mainittujen kylien kohdalla myöskään voitu käyttää. Saarrosketju ehkäisi sanalla sanoen koko liikenteen, sillä se oli niin taaja, että sotamiehet helposti näkivät toisensa. Saarrosrenkaan halkaisija oli noin 8 kilometriä pitkä.

Koko piiritetyllä alueella toimitettiin kotitarkastuksia, kaikki ampuma-aseet takavarikoitiin ja useassa paikassa erikoisesti tiedusteltiin Isontalon Anttia.

Kun Alahärmän kirkolla juuri tällöin oli papiston palkkajyväin kanto, hevosten pakko-otto ja vielä välikäräjätkin, niin kansaa oli koolla koko paljon, ainakin toistasataa henkeä. Ihmisten piti olla jotakuinkin paikoillaan – ei saanut sanottavasti liikehtiä – ja ruumiintarkastuksiakin toimeenpantiin lukuisasti. Ensin aiottiin ottaa pois puukotkin, mutta siitä sitten kuitenkin luovuttiin. Kotitarkastukset kestivät melko kauan. Kunnallislautakunnan esimiehen maanviljelijä Antti Hillin kodissa se suoritettiin yöllä.

Alahärmin miehiä vangitaan.

Hilli oli koko päivän ollut kirkolla, mutta illalla hän lähti pyrkimään kotiinsa. Hän pääsikin onnellisesti Pirin kylään asti mennen siellä erääseen mökkiin. Pirin kylään oli tullut paljon muitakin kirkolla olleita. Kaikki heidät komennettiin tällöin riviin maantielle, ja muuan poliisi kävi käskemässä Hillinkin riviin. Pian tämän jälkeen kysyttiin:

"Onko Antti Hilli-niminen henkilö rivissä?"

Hilli vastasi myöntävästi, jolloin pari etsivää vei hänet lähellä odottavaan rekeen. Tämän jälkeen kaikki muut pääsivät vapaasti menemään.

Hilli vietiin ensin kauppias Ville Vesiluoman konttoriin, jossa toimitettiin uudelleen ruumiintarkastus, ja sieltä yöksi päävahtiin, Kaappo Kankaan taloon, missä kaksi sotamiestä vartioitsi häntä.

Sinne tuotiin myös toinen pidätetty, kauppias Kustaa Mäki. Talossa oli yötä sen lisäksi kaksi suomea ja venäjää puhuvaa miestä, jotka ilmeisesti vakoilutarkoituksessa pyrkivät Hillin ja Mäen yhteyteen, mutta nämä osasivat kyllä olla varuillaan.

Seuraavana aamuna vangit vietiin Joh. Pesolan talossa toimivaan venäläisten esikuntaan. Sielläkään ei Hilliä lähemmin kuulusteltu; tahdottiin vain tietää, oliko puhuteltu Hilli. Sitten miehemme vietiin uudelleen Ville Vesiluomaan ja sieltä nimismiehen luo Ojanperään. Mäki jäi sinne, mutta Hillin kuljetti kaksi poliisia Härmän asemalle, mistä matka jatkui Seinäjoen kautta Vaasaan. Yöksi Hilli suljettiin poliisivankilan putkaan ja vietiin seuraavana päivänä erään santarmin saattamana Vaasan santarmiasemalle. Siellä merkittiin paperille Hilliä koskevat henkilötiedot ja tiedusteltiin vain, tunsiko hän Antti Isotaloa, Nestori Fräntiä ja Wikin-veljeksiä. Hilli ei sanonut tuntevansa muita kuin Antti Isotalon. Sen jälkeen Hilli toimitettiin Vaasan lääninvankilaan, jonka nimiluetteloon hänet on merkitty vastaanotetuksi lokakuun 26. päivänä 1916 – ja vapaaksi päästetyksi maaliskuun 19. päivänä 1917.

Samana lokakuun 26. päivänä myös Kustaa Mäki tuotiin lääninvankilaan, mistä hänet vapautettiin jo seuraavan marraskuun 16. päivänä. Erotus Mäen ja Hillin "syntien" välillä olikin melkoinen. Nimiluettelon rikossarakkeeseen on näet Mäen kohdalle merkitty; "Vangitsemissyytä ei ilmoitettu", mutta Hillin nimen kohdalle: "Poliittinen rikos". Hilliä santarmit syyttivät – ja aivan oikein – Saksaan-menijäin värväämisestä ja olisivat hänet vanginneetkin jo aikoja sitten, mutta ratsumestari Stepanoff – tarkantekijä kun oli – ei ollut päässyt selville, millä asemalla Hilli oli puhutellut erästä nuorta miestä. Santarmit näet olivat ilmoittaneet, että se olisi tapahtunut Lapin asemalla, jonka piti olla Härmän ja Seinäjoen asemien välillä, mutta Stepanoff ei ollut saanut mainittua asemaa, joka on kaukana pohjoisessa, soveltumaan Hilliä koskevaan syyteaineistoon. – Asia oli kyllä hyvin yksinkertainen: Santarmit olivat tarkoittaneet Lapuan asemaa.

Hilli oli myös rohkeasti esiintynyt esittäessään Vaasan läänin kuvernöörille, että tämä kiirehtisi poliisiviranomaisia nopeammin tutkimaan hänen anoppinsa, emäntä Fiina Isotalon asiaa. – Kuvernööri tekikin tästä huomautuksen asianomaisille. – Mutta kaikkein selvin todistus Antti Hillin "rikollisuudesta" oli santarmien mielestä tietysti se, että hän oli Antti Isotalon läheinen sukulainen.

Kauppias Kustaa Mäki taas oli itse asiassa aivan viaton. Hänen ainoa "rikoksensa" oli se, että hänestä oli tullut Nikolai Syynimaan liikekilpailija, hän kun oli ottanut pitääkseen huolta J.E. Härmäsen kaupasta. Tuskinpa sentään santarmitkaan olisivat pelkästään tämän tähden Mäkeä vanginneet. Lieneekin tapahtunut sellainen erehdys, että Kustaa Mäki vangittiin Kaappo Mäen sijasta, sillä viimeksimainitun "rikosluettelo" oli hänen vankilasta vapautumisensa jälkeen melkoisesti paisunut. Vangitsemisen syytä ei Kustaa Mäelle ilmoitettu, mutta hän sai kuulustelusta sen käsityksen, että joku oli ilmiantanut hänen kuljettaneen eläinlääkäri Talvitietä.

Härmän ja Vuoskosken kylien piirityksen jälkipoimintona vangittiin lokakuun 28. p:nä 1916 vielä värväri, jalkinetyöntekijä Oskari Mäki. Sotaväen ynnä Vaasan ja Pietarsaaren poliisien temmeltelyn innostuttamana oli poliisikonstaapeli Oskari Aho ilmiantanut hänet väärien huhujen levittämisestä ja yllyttämisestä maasta poistumiseen. Eräät henkilöt olivat näet todistaneet Mäen kertoneen, että pian ruvettaisiin ottamaan suomalaisia Venäjän armeijaan ja että senvuoksi olisi paras "livistää". Olipa eräs Nikolai Hautala vielä sanonut Mäen kehottaneen häntä lähtemään Saksaan. Tällaisten evästysten kera nimismies Aarne Aalto lähetti Oskari Mäen Vaasaan, missä hän sitten sai virua sikäläisessä lääninvankilassa vallankumoukseen saakka. Mäki vapautettiin samana päivänä kuin Antti Hillikin, nim. maaliskuun 19. p:nä 1917.

Nestori Fräntin ja Erkki Hantulan ahdistelu.

Lokakuun 24. päivänä 1916 Nestori Fränti oli viemässä meijeritiliä Perkiömäen kylään Alahärmän puolelle. Kun hän tällä matkalla – illalla, jolloin piiritystila jo oli loppunut ja ihmiset taas pääsivät liikkumaan – kuuli, että Yli- ja Alahärmä olivat olleet piiritystilassa ja että ratsumiehet ja poliisit olivat takavarikoineet kaikki aseet, yksinpä haulikkorämät ja rautakangenpätkätkin, niin hän jo arvasi, että ehkäpä häntäkin tultaisiin "kattomaan". Siitä huolimatta hänellä oli vastustamaton veto kotiin. Hän seisahtui ensi kerran Tuhkasaaren ja Fräntilän kylien väliselle metsätaipalelle kuuntelemaan. Koirat haukkuivat vimmatusti Tuhkasaaren kylän kohdalla, ja siitä Fränti päätteli, että vihollinen oli jo varmaankin tulossa. Silloin hän vähän ajatteli poiketa tieltä metsään kulkeakseen sitten joukon perässä ja nähdäkseen, menisivätkö ratsumiehet taloon – vaiko sen ohitse.

Mutta jokin vastustamaton veto pakotti häntä kulkemaan yhä edelleen kotia kohti. Viimeisen kerran Nestori Fränti pysähtyi veljensä Juho Fräntin riihen luo, josta hänen kotiinsa oli vain noin 100 metriä. Siinä hän ajatteli mennä riiheen seuratakseen sieltä käsin rakuunain toimintaa. Tällöin hän oli jo varsin varma siitä, että ratsumiehet tulisivat vierailemaan hänen talossaan, sillä koirat haukkuivat taas aivan erikoisesti Fränttilän kylän liepeillä. Fräntin ja sotamiesten välillä oli matkaa enää vain noin puoli kilometriä.

Mutta yhä vain sama salainen voima aivan vaistomaisesti pakotti häntä menemään kotiinsa. Päästyään tupaan hän ryhtyi kohta aterioimaan. Pian sen jälkeen tuli sisään kaksi pietarsaarelaista poliisia, joista toinen oli etsivän osaston ylikonstaapeli Conrad Nylund, sekä kaksi kiväärein aseistettua sotamiestä. Jälkimmäisistä toinen asettui toiselle ja toinen toiselle puolen ovea.

Ylikonstaapeli Nylund tiedusteli, oliko pöydän ääressä istuja Nikolai Fränti. Puhuteltu vastasi kieltävästi. Konstaapelin edelleen kysellessä hän ilmoitti olevansa Nestori Fränti. Tällöin hänet ilmoitettiin pidätetyksi. Erikoisen tarkkaa kotitarkastusta ei pidetty; ainoastaan valokuvia katseltiin, jolloin Fränti selitti, kenenkä mikin kuva oli. – Tärkeimmät kuvat oli kuitenkin jo edeltäkäsin korjattu pois. – Aseita myös tiedusteltiin, mutta ainoastaan näkyvissä olevat otettiin. Näkymättömiä ei etsitty, kun Fränti sanoi, ettei niitä ollut.

Lähdettäessä poliisit tuumivat, oliko Fränti pantava käsirautoihin. Nylund arveli sen tarpeettomaksi. Mutta kun sitten lähdettiin Kortesjärven kirkolla olevasta Suomelan kievarista, missä oli oltu yötä, niin poliisimestari Vileniuksen määräyksestä toinen mukana olleista poliiseista pani kuin panikin Fräntin käsirautoihin. Kun sitten tultiin Voltin Tynilän kievariin, huomasi toisessa reessä ajava Nylund, että Fränti olikin käsiraudoissa. Tiedusteltuaan syytä tähän ja kuultuaan, että se oli tapahtunut poliisimestari Vileniuksen määräyksestä, Nylund käski käsiraudat poistettaviksi.

Voltista lähdettäessä pantiin aikaisemmin siellä vangittu kauppias Kustaa Mäki ja Nestori Fränti yhteisiin käsirautoihin, ja miehemme vietiin Vaasan lääninvankilaan, missä heidät nimiluettelon mukaan otettiin vastaan lokakuun 26. päivänä 1916. Rikossarakkeeseen merkittiin Fräntistäkin: "Vangitsemissyytä ei ilmoitettu".

Fräntiä tutkivat siellä komisario August Sola ja santarmiratsumestari Stepanoff – mutta vasta marraskuun 14. päivän illalla klo 11. Fräntiltä tiedusteltiin perheoloja ja hänen taloudellista asemaansa. Lopuksi häneltä kysyttiin:

"Mistähän syystä teidät on vangittu?"

Tähän Fränti levollisesti vastasi:

"Vangitsemistilaisuudessa ei sitä minulle sanottu."

Silloin tutkijat ilmoittivat:

"Teitä syytetään miesten värväämisestä Saksaan, matkarahojen jakamisesta ja teiden neuvomisesta."

Tämän kaiken Fränti kuitenkin kylmästi kielsi lisäten:

"Kun minä kerran olin myllymatkalla Voltissa, niin minua vastaan tuli seitsemän miestä, jotka kyselivät Isontalon taloa; ja tavallista hyväntahtoisuutta osoittaen, kuten maalla tapa on, minä neuvoin talon. Ja siitä kai johtuu, että minua on tällä tavalla ruvettu syyttelemään."

Sitten Fräntiltä tiedusteltiin vielä, pitkäkö matka oli Fräntin talosta Pietarsaareen, mihin tämä vastasi:

"50 kilometriä."

Ja siihen tutkinto päättyi.

Marraskuun 16. päivänä 1916 Fränti ja Mäki kutsuttiin vankilan kansliaan, jossa heille ilmoitettiin:

"Tänä päivänä" – tuli kiusallinen tauko, jolloin miehet ajattelivat, että heidät viedään jonnekin muualle – "teidät vapautetaan ja nyt heti!"

Päästyään kotiin Fränti oli jonkin aikaa irti asioista, mutta hetken lepäiltyään hän taas ryhtyi niitä seuraamaan. Värväyksestä ei kuitenkaan enää tullut mitään eikä saksalaispakolaisiakaan liikkunut Etelä-Pohjanmaan etappiteillä, sillä nehän olivat jo kaikki menneet tukkoon.

Nestori Fränti oli Etelä-Pohjanmaan kaikkein huomattavimpia värväreitä.

Myöskin Erkki Hantula oli vähällä joutua kiinni samalla kertaa kuin Nestori Fränti, mutta ystäviensä välityksellä hän sai ajoissa tiedon poliisimestari Vileniuksen ja Satkovskijn toimenpiteistä. Hän meni ensin tuttavansa Antti Kasken metsätaloon, oleskellen lokakuun 25. päivän ulkona talon ympäristöllä, mutta tullen sitten yöksi sisälle. Seuraavankin päivän Hantula pakoili metsän laidassa olevassa ladossa, jonne pimeän tultua saapuivat maanviljelijä Jalmari Nuottimäki ja kauppias Vihtori Suomela. Kaikki kolme siirtyivät sitten Nuottimäen kotiin. Siellä Hantula viipyi kolme päivää, kunnes ehdittiin saada Pietarsaaresta tietoja ylikulkumahdollisuuksista.

Sillä kertaa ei ylikulkua kuitenkaan sieltä käsin voitu järjestää, jotenka Hantula päätti yrittää Ruotsiin pohjoisia teitä – erämaiden halki. Myös Jalmari Nuottimäki ja Vihtori Suomela päättivät lähteä matkaan, sillä hekin tunsivat asemansa epävarmaksi. Miehiimme liittyi lähtöhetkellä vielä kolme muuta miestä, nim. talollinen Jussi Mattila, räätälintyöntekijä Matti Joensuu ja suutari Kalle Segeri.

Miehet lähtivät klo 9 sunnuntai-iltana lokakuun 29. päivänä polkupyörillä painumaan itäpohjoiseen. Reisjärvellä he varovaisuussyistä jakautuivat kahteen ryhmään. Hantula, Nuottimäki ja Suomela kulkivat yhdessä Nivalan ja Pulkkilan kautta Ylikiiminkiin, jonne jättivät polkupyöränsä. Sitten he jatkoivat matkaa milloin jalkaisin, milloin taas hevosella Pudasjärven kautta Ranualle sekä sieltä Nuuppaalle, josta viimeksimainitusta paikasta he kinttupolkuja myöten tulivat Peurajärven Haapalaan ja sieltä Maurulan taloon. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Rovaniemelle ja edelleen Tornionjoelle – Hantulan päämääränä oli Lockstedtin leiri – mutta Haapalassa ja Maurulassa he kuulivat huonoja viestejä. Rovaniemen poliisit olivat ruvenneet liikehtimään. Haapalan isäntäkin, Juho Haapala oli vangittu 29.X.1916, ja pari päivää myöhemmin kolme muutakin itsenäisyysmiestä. [Ks. "Routaa ja rautaa III", ss. 221-224. – Edellä mainitut Mattila, Joensuu ja Segeri joutuivat myös näillä tienoin kiinni.]

Tällöin Hantula ja hänen toverinsa päättivät kääntyä takaisin. Kulkien jotensakin entisiä jälkiään he saapuivat Kortesjärvelle pari päivää myöhemmin kuin Nestori Fränti oli palannut vankilasta.

Oikein virallisesti todistutettuaan itsensä "viattomaksi" Erkki Hantula alkoi taas olla ja elää kotiseudullaan vapaana miehenä.

Itsenäistymistahtoa lietsoivat jo edelliset sukupolvet, silmiämme avasivat ja käsitystämme kirkastivat jo kansamme suuret kasvattajat, mutta polvi nykyinen sai isäimme Jumalan välikappaleena sen kunnian ja voiman, että se sydänvertaan säästämättä raudalla raivosi pois roudan – korskean vihollisen, joka vuosisatain kuluessa alinomaa uhkasi jäätävällä hallanhengellään kansallisia avujamme ja erikoisuuttamme, jopa koko olemassaoloamme.

Isänmaanrakkaus oli se taikavoima, joka sai nuoret miehemme uskomaan itsenäistymisemme mahdollisuuteen ja rautaan tarttumaan.

Jääkärien teko – ja heidän uljaiden osa- ja aseveljiensä heidän rintamansa takana – säilyköön kansamme muistossa kautta aikojen!

Se oli suuri ja ihana teko sen takia, että se oli itsekkyydestä vapaa.

Tätä jaloa muistoa ja näiden suurten tekojen saavutuksia, suomalainen, sinä Suomen mies ja nainen ja sinä nouseva polvi, hoida ja vaali,

    sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä!
    Mut suuremmin vietät seuraten suurtesi tietä.

LIITTEITÄ

Liite n:o 1.

Väestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muiden tavarain poissiirto (evakuointi) Vaasan läänistä.

                                                Jäljennös.

VAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI. Kiireellinen. Nikolainkaupunki Erittäin salainen. Toukokuun 22 p:nä 1915. N:o 216.

                   Kaikille Poliisiviranomaisille Vaasan läänissä
                   (lukuunottamatta Jyväskylän piiriä).

Siltä varalta että vihollisten joukkoja laskettaisiin maihin Pohjan lahden rannikolle ja sotatoimia alotettaisiin Suomessa, ovat sotilasviranomaiset katsoneet tuiki välttämättömäksi ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin riistääkseen viholliselta tilaisuuden käyttää hyväkseen maan varoja. Tähän nähden käsketään Poliisiviranomaisia, hänen Ylhäisyytensä Suomen maan Kenraalikuvernöörin minulle antaman määräyksen mukaan, valmistella täytettäviksi, tarpeen sitä vaatiessa, seuraavat toimenpiteet:

1) elintarpeiden mahdollisimman täydellinen poisvienti maan sisäosiin;

2) hevosien, karjan ja ajoneuvojen poiskulettaminen erittäin suurissa määrin, äärimmäisyyteen saakka siten vaikeuttaakseen viholliselle ajoneuvojen ja lihan hankinnan;

3) telefoniverkkojen hävittäminen piirissänne; piirissänne löytyvien automobiilien, moottoripyöräin ynnä muiden koneellisten ajoneuvojen pakollinen tilaus (rekvirering);

Ylläolevan johdosta käsketään Teitä viipymättä kaikin puolin pohtia kysymyksessä oleva asia ja minulle esittää ehdotus sen ratkaisemiseksi sekä samalla toimittaa tänne tiedot paikkakunnalla olevista elintarpeiden varastoista (niin kruunun kuin toiminimien ja yksityisten henkilöiden luona olevista), hevosien, karjan ja kaikenlaisten ajoneuvojen lukumäärästä; ollen ehdotuksessa mainittava, millä tavalla sanottu omaisuus olisi poiskuletettava, kuinka suuria kustannuksia se vaatisi, millä ajalla, kiireellisen tarpeen tullen, sen voisi täyttää ja kenen kustannuksella. Samoin on kaikin puolin pohdittava kysymys siitä, millä tavalla automobiilien ja muitten koneellisten ajoneuvojen kiireellinen pakkotilaus olisi toimitettava sekä toimenpiteet telefoniverkon hävittämiseksi.

Kaikkia ylläolevia toimenpiteitä valmistaessa on määrättävä, mitkä niistä voitaisiin täyttää hallinnollisten viranomaisten kautta paikkakunnalla ja missä määrin voidaan turvautua paikallisen väestön apuun.

Tässä on kuitenkin, välttääkseen tarpeettoman levottomuuden herättämistä väestön keskuudessa, tarkoin huomioon otettava että sanotut toimenpiteet eivät suinkaan osoita että vaara tätä nykyä välittömästi uhkaisi meitä, vaan ovat aiheutuneet varovaisuudesta ja siis hyvissä ajoin tarkoin pohdittavat.

Asian menosta tulee Teidän viipymättä tänne ilmoittaa.

                              N. Sillman.

                                            ./. A. Ladau.

Siirtoa koskevat ohjeet.

                                            Jäljennös.

VAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI. Kiireellinen. Nikolainkaupungissa, Erittäin salainen. toukokuun 29 p:nä 1915. N:o 887.

                Kaikille Kruununvoudeille, Kruununnimismiehille
                ja Poliisilaitoksille Vaasan läänissä.

Sotajoukkojen Ylipäällikön käskyn noudattamiseksi ja lisäykseksi poliisiviranomaisille viime helmikuun 22 päivänä antamaani kiertokirjeeseen N:o 216, katson velvollisuudekseni antaa seuraavat ohjeet väestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muitten tavarain evakuoimisasiassa siinä tapauksessa että vihollinen laskee maihin Pohjanmeren rannalla sotajoukkojaan ja sotatoimia alotettaisiin Suomessa.

1. Sanotun toimenpiteen tarkoituksena on, kuten jo sanotussa

kiertokirjeessäni mainittiin, riistää viholliselta kaikenlainen maan varojen hyväkseen käyttämismahdollisuus. Tähän nähden ovat kaikki huolet ja ponnistukset kohdistettavat tämän päämaalin saavuttamiseksi.

2. Täytyy alinomaa muistaa että tällaisissa tapauksissa sotajoukot,

niillä kun ovat suoranaiset tehtävät taistella vihollista vastaan, tuskin voivat ottaa sanottavampaa osaa tarkoitetun siirtämistoimen ohjaamiseen ja antaa siinä suhteessa virka-apua. Sen vuoksi on tuo siirtäminen toimitettava pääasiallisesti hallinnollisten siviiliviranomaisten toimesta kunnallisviranomaisten ja paikallisen väestön mahdollisimman suurella myötävaikutuksella.

3) Myöskään ei voi liiaksi luottaa rautateiden apuun siirtämisasiassa, sillä niitä tullaan käyttämään sotajoukkojen ja sotatarpeiden kuljettamiseen. Tämän johdosta tulee siirtäminen pakostakin tapahtumaan enimmäkseen, ainoastaan joitakuita poikkeustapauksia lukuunottamatta, maanteitse.

4) Pakolliseen siirtämiseen ei väestöä velvoiteta, mutta on sille huomautettava [huomautusta tehdessä ei millään muotoa saa käyttää virallisia tai painettuja kuulutuksia, ennenaikaisen levottomuuden herättämisen ja liioiteltujen huhujen ja pohtimisten välttämiseksi väestön keskuudessa], että paikalle jääneeltä väestöltä otetaan pois sen kuljetusneuvot, hevoset ja karja pakkotilauksella, kuin myöskin että elantotarpeiden tuonti sisämaasta ja Venäjältä lakkautetaan. Sen vuoksi olisi väestöä neuvottava, vihollisen lähestyessä, muuttamaan Itä-Suomeen tai Keisarikunnan sisäkuvernementteihin ja viemään mukanaan tai hävittämään muona- ja muut varastot.

Jos vihollinen todellakin nousisi maihin, niin tulee erityisten kuulutusten kautta muistuttaa väestöä sen uskollisuudesta ja isänmaanrakkaudesta, huomauttamalla samalla, että vihollisen valtaamilla seuduilla asuvat henkilöt tulevat, tuonnin lakkauttamisen johdosta, jätettäviksi nälkäkuolemaan.

5) Elatustarpeista ovat pakollisesti tilattavat suurimmat valtion ja kunnallislaitoksille kuin myös yksityisille kauppahuoneille kuuluvat varastot rukiita, kauroja, vehnää, ohraa, jauhoja, ryynejä ja rehujauhoja.

Samaten ovat teollisuustarpeista poiskuljetettavat varastot kuparia, kivihiiltä, rautaa, nikkeliä, bensiiniä, paloöljyä, kaikenlaisia helposti syttyviä öljyjä ja gummia.

Poiskuljetettaviksi määrätyt varastot, joita ei ehditä poisviedä ovat hävitettävät.

6) Se osa väestöä, joka on halukas muuttamaan, ja poiskuljetettavat varastot ovat suunnattavat Itä-Suomeen Jyväsjärven Päijänne–Loviisan taakse. Samalla on väestön evakuatsionia ohjattava siten että Suomenlahden rannikkoseutu Kristiinankaupunki–Tampere–Lappeenranta kaupunkeja yhdistävälle linjalle jää vapaaksi toiminnalle. Tämän mukaisesti on poismuuttava väestö suunnattava etupäässä niihin osiin Laukaan kihlakuntaa, jotka sijaitsevat Päijänteen luona ja läheisiin osiin Oulun ja Kuopion lääniä (viimeksimainitussa läänissä kuitenkin lukuunottamatta Taipale–Ilomantsin eteläpuolella olevia osia).

7) Väestön ja elatus- ynnä muiden tarpeiden evakuatsionin yhteydessä säädetyssä järjestyksessä pakollisesti tilattava (maksamalla käteisellä tai antamalla kuitteja) koneellisia kuljetusneuvoja (automobiileja, moottoripyöriä, moottoriveneitä y.m.), ajoneuvoja, hevosia ja karjaa, noudattamalla seuraavia sääntöjä:

a) tilaus toimitetaan siinä tapauksessa että sotilasviranomaiset eivät sitä itse toimita, yksinomaan hallinnollisten siviiliviranomaisten toimesta, kunnallisviranomaisten myötävaikutuksella.

b) automobiilit, moottoripyörät, moottoriveneet ja muut voimakoneilla varustetut kuljetusneuvot ovat pakollisesti tilattavat joka tapauksessa, minkä ohessa ne, joita sotajoukot tarvitsevat, ovat jätettävät sotajoukoille, ja muut käytetään evakuatsionia vasten.

c) sille osalle väestöä kuuluvat karja, hevoset ja kuljetusneuvot, joka on halukas muuttamaan, eivät tule pakollisesti tilattaviksi.

d) siitä osalta väestöä, joka ei tahdo muuttaa, toimitetaan karjan, hevosien ja kuljetusneuvojen pakollinen tilaus siten, että kutakin taloutta, taloa tai tilaa kohti jätetään aivan vähin määrä karjaa, hevosia ja ajoneuvoja välttämättömiä pito-tarpeita varten.

e) karjan, hevosten ja kuljetusneuvojen pakkotilaus paikkakunnilla, jotka sijaitsevat länteen linjalta Tampere–Turku on toimitettava samaan aikaan kuin sanotun alueen evakuatsionikin, mutta idämpänä olevilla seuduilla – sitä myöten kuin sotatoimet kehittyvät, 10:nen nostoväenkunnan Päällikön osoituksen mukaan;

f) pakkotilauksella otetut kuljetusneuvot ja eläimet käytetään, mikäli eivät sotajoukot niitä vaadi, evakuatsionin tarkoituksiin (s.o. kruunun, kuntain, yksityisten kauppiaiden ja muuttavan väestön elatustarpeiden, kuin myös sanotun väestön muun omaisuuden siirtämiseen) ja suunnataan väestölle määrätyille alueille (mom. 6).

g) pakkotilauksella otetut eläimet, joita ei voida poiskuljettaa, teurastetaan taikka hävitetään niin etteivät joutuisi vihollisen huostaan. Liha, ellei sitä vaadita sotajoukkoja varten, myydään taikka käytetään poismuuttavan väestön elatukseksi.

h) kuljettajat pakkotilauksella otettuja kuljetusneuvoja, hevosia ja karjaa varten, otetaan hallinnollisten viranomaisten toimesta paikallisen väestön keskuudesta, pääasiallisesti niistä, jotka eivät ole ilmoittaneet haluavansa muuttaa.

8) Jos sotilaspäällystö on katsonut tarpeelliseksi hävittää rautatiet, sillat y.m. niin paikallisten viranomaisten osanoton siihen tulee ilmetä sotajoukko-osastojen päälliköille annetussa virka-avussa määräämällä väestön keskuudesta työmiehiä. Tähän nähden tulee Teidän hyvissä ajoin, tarpeellista varovaisuutta noudattaen, antaa asianomaisille sopivat määräykset täydellisestä myötävaikutuksesta sotajoukoille.

9) Määräyksen puhelinverkkojen hävittämisestä antaa 10 nostoväenkunnan Päällikkö minun kauttani, vaan erittäin kiireellisessä tapauksessa välittömästi poliisiviranomaisille paikkakunnalla. Itse verkon hävittämisen, mikäli sotilasviranomaiset sitä eivät toimita, toimittavat poliisin ohjeitten ja valvonnan alla, puhelinyhtiöt, puhelintilaajat (abonentit) ja väestön keskuudesta otetut työmiehet. Puhelinyhtiöt ovat velvolliset tekemään keskusasemat käyttökelpaamattomiksi sekä poistamaan johdot ja hakkauttamaan maahan pylväät. Näiden töiden nopeata suorittamista varten on otettava työmiehiä väestön keskuudesta. Sitäpaitsi on jokainen puhelimentilaaja (omistaja) velvollinen hävittämään, rikkomaan tai viemään pois aparaattinsa. Puhelinjohdot ovat välttämättömästi poisvietävät tai hävitettävät niin etteivät ne joutuisi viholliselle.

10) Evakuatsionin ja pakkotilauksen järjestäminen kaupungeissa ja maaseudulla kuuluu asianomaisille poliisimestareille, poliisikomisariuksille, kruununvoudeille ja kruununnimismiehille, kullekin toimintapiirissään. Kunnallisten viranomaisten tulee valita täysin luotettavia henkilöitä auttamaan poliisiviranomaisia evakuatsionin järjestämisessä ja järjestyksen ylläpitämisessä evakuatsionin aikana sekä kokoontumis-, lähtö- ja tulopaikoissa että matkalla väestön annettaessa ja tavaroita poissiirtäessä. Tarvittavia työmiehiä ja kuljetusneuvoja tulee väestön hankkia tositarpeen mukaan poliisin määräyksestä.

Yllälueteltujen toimenpiteitten onnelliseksi täyttämiseksi, jos se käy tarpeelliseksi, ja pakokauhun ja hämmingin välttämiseksi tulee Teidän hyvissä ajoin ryhtyä seuraaviin valmistaviin toimenpiteisiin:

I. Viipymättä jakaa kihlakunta väestön evakuatsionia, elatustarpeiden

varastojen poissiirtämistä ja kuljetusneuvojen, hevosten ja karjan pakkotilausta varten pieniin alueisiin riippuen paikallisosista, sekä toimittaa ehdotus, kuka kuhunkin tällaiseen alueeseen evakuatsionia ja pakkotilausta varten, kuin myöskin yhden tai useamman soveliaan henkilön toimimiehen apulaiseksi. Näihin toimiin määrätään sitten hallinnollisia ja poliisiviranomaisia tai kunnallisviranomaisia ja alistetaan asianomaisten poliisimestarien, poliisikomisariusten, kruununvoutien ja kruununnimismiesten käskyn alaisiksi, jolloin he, näiden virkamiesten osoitusten ja valvonnan alla välittömästi täyttävät tehtävänsä kukin alueellaan.

II. Tehdä huolellinen suunnitelma väestön muuttoa varten,

ilmoittamalla mitä teitä miltäkin paikkakunnalta ja mihin pysähdyspaikkoihin ja mille seuduille se on suunnattava. Ehdotus on laadittava niin että se mikäli mahdollista turvaisi evakuatsionin asteettaisen etenemisen ja järjestyksen ylläpidon, sekä estäisi tungosta syntymästä teillä.

Mikäli asia koskee rannikkoseutua, tulee myös huolellisesti harkita kysymystä saaristossa olevan väestön, hevosten, karjan ja elatustarvevarastojen evakuatsioimisesta mantereelle ja hankkia selvitys siitä missä määrin se, jos kävisi välttämättömäksi voidaan toimittaa saaristolaisten omilla aluksilla.

Alueilla toimivat poliisiviranomaiset (art. I), kunnallisviranomaiset ja väestö on hyvissä ajoin tutustutettavat evakuatsionin suunnitelmaan, niin että silloin kun käsketään panna se toimeen, kukin tietää, mitä hänen on tehtävä ja mitä tietä ja minne mentävä.

III. On laadittava venäjäksi ja paikalliskielellä luettelo

automobiileista, moottoripyöristä, moottoriveneistä ja muista voimakoneilla varustetuista kuljetusneuvoista, rattaista, hevosista ja karjasta, mainitsemalla missä se säilytetään ja kutka ovat omistajat. Yksi kappale tätä luetteloa on viipymättä tänne toimitettava ja toinen siellä säilytettävä (poliisimestarilla, komisariuksella, kruununvoudilla, nimismiehellä), niin että millä hetkellä hyvänsä, ensi vaatimuksesta, voitaisiin ryhtyä sanottujen kuljetusneuvojen pakkotilaamiseen.

IV. Ehdottaa paikat, jonne eri paikkakunnilta pakkotilauksen alaiset

kuljetusneuvot ja eläimet ovat toimitettavat siksi päiväksi, jolloin tilaus määrätään toimitettavaksi:

Kokoomuspaikkoja on ehdoteltava, tarpeen mukaan, yksi tai useampi kutakin aluetta kohti ja on niistä hyvissä ajoissa ilmoitettava alueiden toiminimismiehille (art. I), poliisiviranomaisille, kunnanviranomaisille ja väestölle, niin että jokainen tietäisi minne hänen tulee viedä tilausta varten kuljetusneuvonsa, hevosensa ja karjansa.

Ehdotus kokoomuspaikolsta on heti tämän saatua minulle toimitettava.

V. Laatia suunnitelma kruunulle, kunnille ja yksityisille

kauppahuoneille kuuluvain viljanvarastojen poissiirtämiseksi. Sanotut varastot ovat, mikäli mahdollista, suunnattavat samoille seuduille, jonne väestökin tulee muuttamaan, niin ettei se tulisi kärsimään puutetta. Varastot, joita ei olla tilaisuudessa kuljettamaan rautateitse (esim. mahdollisen vaunujen puutteen takia), ovat poissiirrettävät laivoilla taikka pakkotilauksella hankituilla kuljetusneuvoilla. Ne varastot, joiden siirtäminen käy mahdottomaksi, ovat vihollisvaaran uhatessa hävitettävät, niin etteivät joutuisi vihollisen käsiin.

VI. Eri määräyksen saatuanne, vaan ei ennen, tulee Teidän

käskeä yksityisiä kauppiaita poissiirtämään tai hävittämään, vihollisen astuttua maihin, kaikki kupari-, kivihiili-, rauta-, nikkeli-, bensiini-, paloöljy-, kaikenlaisten syttyvien öljyjen ja gummivarastonsa, kuin myös ryhtyä semmoisiin järkiperäisiin toimenpiteisiin että ne takaavat tämän määräyksen täydellisen täyttämisen ja ettei vihollinen millään muotoa saisi tilaisuutta käyttää hyväkseen näitä varastoja.

VII. Eri määräyksen siitä saatuanne käskeä kunnan viranomaisia

valitsemaan luotettavia henkilöitä, jotka voivat olla avullisina sekä hallintoviranomaisille ja sotajoukoille kuljetusneuvojen, hevosten ja karjan pakkotilaustilaisuudessa, että poliisille järjestyksen ylläpidossa asutuissa paikoissa ja matkalla väestön muuttaessa.

Siitä milloin on ryhdyttävä varastojen siirtämiseen, väestön evakuatsioniin ja pakkotilauksen toimittamiseen, saatte ilmoituksen minulta tai sotilasviranomaisilta. Mutta Tit:lla, kunkin toimintapiirissään, tulee suorittaa kaikki valmistavat toimenpiteet ja kaikkien tarpeellisien suunnitelmien tulee Teillä olla valmiina, niin että, kun tulee aika panna ne täytäntöön, kaikki voidaan täyttää asianmukaisessa järjestyksessä.

Ylläolevan johdosta käsketään Teitä pianmiten, ja viimeistään ennen ensitulevan kesäkuun 15 päivää minulle ilmoittamaan niistä valmistavista toimenpiteistä, joihin olette ryhtynyt, sekä samalla esittämään laatimanne suunnitelmat.

Tätä tulee Teidän, kunkin toimintapiirissänne, tarkoin noudattaa, edesvastauksen uhalla.

                                   N. Sillman.

                                                ./. A. Ladau.

Siirtoa koskeva kirje.

                                                 Jäljennös.

VAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI. Kiireellinen. Nikolainkaupungissa, Erittäin salainen. toukokuun 29. p:nä 1915. N:o 888.

                    Kaikille kruununvoudeille, kruununnimismiehille
                    ja Poliisilaitoksille Vaasan läänissä.

Viittaamalla kiertokirjeeseeni tältä päivältä N:o 887, ilmoitetaan täten että toistaiseksi ja siksi kunnes siitä erityisesti määrätään väestölle minkäänlaisia varoituksia ei saa tehdä eikä ilmoittaa väestölle tai kunnan viranomaisille mahdollisesta evakuatsionista, vaan tulee Teidän itse esittää kaikki valmistavat toimenpiteet ja suunnitelmat, eikä tyytyä niiden mainitsemiseen tilastotietojen muodossa pakollisen tilauksen varalta. Samaten on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen ettei väestön keskuudessa millään muotoa saisi syntyä arkuutta ja ennenaikaista pelkoa, johon vähintäkään aihetta vielä ei ole olemassa.

                               N. Sillman.

                                                ./. A. Ladau.

                                   Jäljennökset oikeiksi todistaa:
                        Vaasan läänin arkistonhoitajankonttorissa,
                                   lokakuun 8 p:nä 1931.
                                         Viran puolesta:
                                            K. Näse,
                                     lääninarkistonhoitaja.

Liite n:o 2.

Härmän piirin nimismies tiedoittaa Isontalon kahakasta ynnä esittää kanteluita konstaapeleitaan vastaan.

HÄRMÄN PIIRIN NIMISMIES. Salainen. Ala Härmä, heinäkuun 9 p:nä 1916. N:o 362.

                             Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.

Tänään klo 1/2 8 aamulla ilmoitti Poliisikonstaapeli Juho Aalto allekirjoittaneelle, että tänä aamuna klo 5-6 välillä oli kuulunut kovaa ammuntaa Isotalon talosta Alahärmän pitäjän Vuoskosken kylässä. Allekirjoittaneen saapuessa tapahtumapaikalle n. klo 8 aikana oli täällä jo kaikki hiljaista. Näsin talossa, samassa kylässä, tapasin 4 Nikolainkaupungista tänne lähetettyä Poliisikonstaapelia, joista Konstaapeli Juho Wikmania oli ammuttu vasemman säären lävitse, ja kertoivat he Komisario August Solan komennossa saapuneensa pidättämään Talollisenpoika Antti Juhonpoika Isotaloa, mainitusta Vuoskosken kylästä. Isotalo oli heti konstaapelien saavuttua taloon ruvennut raivokkaasti ampumaan revolverilla. Tässä ottelussa haavoittui Konstaapeli Wikman ja Isotalo pääsi siten livistämään pakoon. Komisario Solan saapuessa paikalle mukanaan osasto sotaväkeä, oli Isotalo jo paennut joten nämä palasivat tyhjin toimin täältä.

Samalla pyydän nöyrimmästi Herra Kuvernöörille ilmoittaa, että täkäläisistä Konstaapeleista asuvat Johannes Näsi n. puolentoista kilometrin ja Juho Aalto n. puolen kilometrin päässä mainitusta Isotalon talosta, mutta ei heillä ole ollut mitään tietoa etsittäväksi määrätyn Antti Isotalon täällä olosta, vaikka on paikkakunnalla jotenkin julkisesti huhuttu Isotalon oleilevan täällä. Myöskään eivät he antaneet etsijöille minkäänlaista virka-apua, ennenkuin allekirjoittaneen suorastaan siihen [Jyrkästi ristiriitainen nimismies Aallon, n.s. Ottelinin komitean pöytäkirjassa olevan lausunnon kanssa, joka kuuluu: "Nimismies Aalto lisäsi, ettei häneltä koskaan oltu pyydetty virka-apua Antti Isotalon vangitsemiseksi ja ettei hän myöskään ollut konstaapeleilleen antanut sitä koskevia määräyksiä." (Kirjoittajan alleviivaama.)] pakottaessa, siten osoittaen tahtovansa pysyä erillään koko jutusta, vieläpä näyttäen olevansa myötätuntoisia rikollista kohtaan.

                                             Aarne Aalto.

Liite n:o 3.

Konstaapeli Johannes Näsiä koskeva kanteluraportti.

HÄRMÄN PIIRIN NIMISMIES. Salainen. Ala Härmä, syyskuun 13 p:nä 1916. N:o...

RAPORTTI.

Sittenkun allekirjoittaneen tietoon oli tullut, että ent. poliisikonstaapeli Juho Näsi, tästä pitäjästä olisi persoonallisesti seurustellut nykyisin karkuteillä olevan Talollisenpoika Antti Juhonpoika Isotalon kanssa, toimitti allekirjoittanut tänään poliisikuulustelun poliisikonstaapeli Juho E. Kriston läsnä ollessa todistajana. Tällöin kertoi:

Lautamies Jaakko Autio, Alahärmän pitäjästä, että hän viime toukokuun 13 päivänä meni yhdessä poliisikonstaapeli Juho Näsin kanssa lsontalon taloon, Alahärmän pitäjän Vuoskosken kylässä. Tuvassa hetkisen istuttua oli Näsi mennyt kammariin sanoen menevänsä katsomaan talonemäntää, Liisa Adolfiina Isotaloa, joka silloin vastikään oli palannut vankilasta. Hetkisen perästä meni kertojakin Näsin perässä emännän kammariin. Täällä istuttaessa kurkisti joku ovesta kammariin, jolloin Näsi huusi: "tule vaan Antti tänne, ei sinun meitä tarvitse pelätä". Nyt tuli Antti Isotalokin huoneeseen ja istui hetken aikaa Näsin, Aution ja äitinsä seurassa täällä. Kysyttäessä sanoo, että mainittuna päivänä kulkivat maantietarkastuksella ja poikkesivat Isotaloon vartoomaan silloista v.t. nimismies Juho Hietamäkeä, joka ei kuitenkaan käynyt Isossatalossa sisällä. Lisää, että Näsillä tässä tilaisuudessa oli virkalakki päässä.

                                               Kuin yllä:
                                               Aarne Aalto.

Jäljennökset (liitteet n:o 2 ja 3) oikeaksi todistaa: Vaasan läänin lääninkanslian arkistossa, lokakuun 7 päivänä 1931.

                                             Viran puolesta:
                                                Karin Näse.

Liite n:o 4.

Härmän piirin nimismies koettaa toimittaa kasakoita Alahärmään.

                                              Salainen.
                                              Kiireellinen.

Suomen Kenraalikuvernöörin kanslia. I osasto. Helsingissä. Elok. 11/24 p:nä 1916. N:o 3505.

                           Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.

Suomenmaalaisen Rajavartioston päällikkö on antanut alaisensa Vartioston viranomaisille määräyksen, että niiden on, siviiliviranomaisten pyytäessä niiltä apua, tästä asiasta voimassaolevien, joukkojen paikallekutsumista koskevien sääntöjen mukaisesti, annettava sellaista apua ylittäenkin 15:n virstan levyisen rannikkovyöhykkeen, jonka sisäpuolelle vartiotoiminta tavallisesti on rajoitettu.

Kanslialla on kunnia kesäk. 27 (heinäk. 10) tapahtuneen esittelyn johdosta Kenraalikuvernöörin käskystä ilmoittaa tämä Teidän Ylhäisyytenne tiedoksi ja noudatettavaksi, lisäten, että 42:sen Armeijakunnan Komentajan ilmoituksen mukaan ei nykyisin Kauhavan kuntaan majoitetun Orenburgin Kasakkarykmentin siirtäminen Härmän Nimismiespiiriin ole mahdollista, koska mainittu rykmentti on jo määrätty lähimmässä tulevaisuudessa siirtymään kasarmiin toiselle paikkakunnalle.

                        Kansliapäällikön puolesta (Nimi epäselvä)
            Osastopäällikkö (Nimi epäselvä) S.D. 1534/235 11. 16.

           Jäljennöksen oikeaksi todistaa:
                   Vaasan lääninarkistossa, lokakuun 7 p:nä 1931.

                                          Viran puolesta:
                                            Karin Näse.

(Suomennettu venäjästä.)

Liite n:o 5.

        Anders Viktor Kiviniemen ilmianto.

(Käännös.)

        Viktor Kiviniemen antamia tietoja.
               Huhtik. 6 p. 1916.

Kuluvan huhtikuun 6 p:nä oli minun luonani asunnossani Viktor Kiviniemi, [työmies Jaakko Varjelinin ilmiantokertomus on melkein sanasta sanaan samanlainen kuin Viktor Kiviniemen, paitsi, että Varjelin ei lainkaan nimeä Kivinientä, vaan käyttää hänestä sanoja "tuntematon" tai "pestattu"] joka antoi seuraavat tiedot:

Tämän vuoden maalisk. 28 p:nä hän kuuli Uudenkaarlepyyn kaupungissa työmies "Jaakko Varjelinilta" Uudestakaarlepyystä, että Saksasta on äskettäin saapunut neljä [Proviisori "Rjaks" = Rex Strömberg; "Suomanin poika" = joku Schauman; "von Essenin poika" = Jürgen von Essen; Luoma = ylistarolainen Einari Luoma, saapunut L.L:iin 9.IV.1916, käytetty tätä ennen oppaana Uumajan etapissa; ei siis Luomakaan tällöin vielä ollut käynyt Saksassa] miestä, jotka ottavat nyt miehiä Saksaan. 1:nen oli proviisori "Rajaks" Uudestakaarlepyystä, 2:nen kauppias "Suomanin" poika Pietarsaaresta, 3:s tehtailija "von Essenin" poika Jepuan asemalta ja Luoma, nahkurin poika Ylistarosta. Maalisk. 28 p:nä hän, s.o. "Kivniemi" työmies "Varjelinin" kanssa tapasi "Bäcklundin" talossa "Luoman", nahkurin pojan Ylistarosta, jonka kanssa "Varjelin" oli jo aikaisemmin tuttu ja joka esitteli "Viktor Kiviniemen" hänelle, minkä jälkeen "Luoma" alkoi kehoittaa matkustamaan yhdessä hänen kanssaan Saksaan, sotapalvelukseen, ja sanoi vielä heille, että se tulee olemaan suomalaista sotapalvelusta, vaikka Saksassa. Tähän ehdotukseen he suostuivat, minkä jälkeen hän alkoi heille puhua, että hän on äskettäin saapunut Saksasta yhdessä yllämainittujen henkilöiden kanssa ja että hän on ollut Saksassa jo 6 kuukautta sotapalveluksessa, ja että siellä Saksassa on erikoisesti suomalaisista muodostettu n. 10,000 miehen suuruinen suomalainen armeija, jonka pitäisi yhdessä Saksan armeijan kanssa tämän vuoden keväällä tehdä maihinnousu ja hyökkäys venäläisiä joukkoja vastaan Suomessa, ja selitti vielä, että tätä varten pestataan suomalaisia Saksaan. Kun Saksa hyökkää Suomeen venäläisiä joukkoja vastaan, niin muiden täällä Suomessa olevien suomalaisten ei pitäisi mennä venäläisten, vaan saksalaisten puolelle, koska he silloin näkevät, että Saksa hyökkää yhdessä suomalaisen armeijan kanssa, ja ryhtyisivät auttamaan omiaan ja puolustamaan synnyinmaataan venäläisiltä. Tämän jälkeen hän antoi heille kullekin 5 markkaa rahaa ruokaa varten ja käski odottaa häntä iltaan saakka Bäcklundin talossa, missä "Luoma" piti asuntoa Uudessakaarlepyyssä, mutta itse hän lähti nahkuri "August Jakobsonin" luo, missä hän oli iltaan asti. Klo 10 illalla hän tuli Bäcklundin taloon, missä he odottivat häntä. Tämän jälkeen hän, s.o. "Kiviniemi" yhdessä "Luoman" kanssa lähti nahkuri Jakobsonin luo, ja Varjelin jäi jälelle eikä luvannut lähteä matkalle senvuoksi, koska "Luoma" ei täyttänyt hänen pyyntöään, s.o. ei antanut hänelle niin paljon rahaa, että hän olisi voinut ostaa itselleen uuden puvun. "Jakobsonilta" he, "Kiviniemi" ja "Luoma" saivat itselleen sukset, ja Jakobsonille jäi vielä 70 paria suksia pihalla olevaan vajaan. Nämä sukset omistaa miehiä Saksaan pestaava seura. Ja he menivät suksilla "Veksalan" kylään maanviljelijä "Anders" [Anders Andersson ("Laxö-Anders")] Storgrundsin luo, missä heillä on kokoontumispaikka, ja siellä he lepäävät, ja "Storgrunds" varustaa heille etukäteen ruokatarpeita ja saattaa heidät hevosella jäälle saakka. Siellä Storgrundsin luona he, s.o. "Kiviniemi" ja "Luoma" alkoivat odottaa niitä 20 miestä, joiden piti samana päivänä, maalisk. 28 tai 29 p:nä uutta lukua, saapua Jepuan asemalta, mutta jotka jostain syystä eivät saapuneet. Ainoastaan Uudestakaarlepyystä saapui 1:nen nahkuri "Jakobson", 2:nen vanhan majatalon poika "Häggblom", 3:s seminaarin opettajan poika, ylioppilas "Björklund" ja 2 tuntematonta nuorta miestä.

"Jakobsonilla" ja "Häggblomilla" oli 8 hevosta, 300 kpl, vasikannahkoja ja 5 suurta pakettia eli kääröä, jotka viimeksimainitut oli lähettänyt pastori "Essen" [Wäinö von Essen] Munsalan pitäjästä. Niinkuin "Jakobson" ja "Häggblom" puhuivat, piti näissä kääröissä olla kirjoja Saksaa varten, muita mitä kirjoja, ei ollut tiedossa.

Tämän maaliskuun 30 p:nä klo 3 yöllä "Jakobson", "Häggblom", ylioppilas Björklund ja ne 2 nuorta miestä lähtivät edeltäpäin hevosten kanssa "Veksalan" kylästä, ja kokoutumispaikan isäntä, maanviljelijä "Storgrunds" lähti heitä saattamaan palaten jonkun ajan kuluttua takaisin. [Vargelinin lisäys: "Klo 6 aamulla hän jälleen vei hevosella jäälle Luoman ja yhden pestatun – – – ja palasi itse kotiin".] Sen jälkeen he kahden [Luoma ja Kiviniemi] lähtivät suksilla jäätä pitkin "Stubbenin" saaren oikealta puolen "Helsingkallan" saarelle, joka on 50 kilometrin päässä "Veksalan" kylästä ja jossa he saavuttivat ne, jotka olivat lähteneet hevosten ja nahkojen kanssa edeltäpäin. "Stubbenin" ja "Helsingkallan" saarien välillä heillä on teltta, missä he lepäsivät. Seurattuaan heitä jonkun matkaa "Kiviniemi" ja "Luoma" erosivat heistä ja kahden hiihtivät nopeammin suksilla edeltäpäin jään yli Ruotsin suuntaan, minkä jälkeen he saapuivat Ruotsiin "Holmönin" saareen, missä pestaajilla on saaren rannalla 2 saunaa, missä lyhdyt palavat pitkissä mastoissa koko yön, jotta jäitse saapuvat eivät eksyisi tieltä. Sitäpaitsi on jäällä "Holmönin" saarelta "Helsingkallan" saaren suuntaan muutamien kilometrien matkalla lippumastoja, jotka osoittavat tietä "Holmönin" saareen. Näissä saunoissa "Holmönin" saaressa jään yli tulevat miehet lepäävät ja odottavat oppaita, joiden on saatettava heitä edelleen.

Tässä "Holmönin" saaressa on muutamien kilometrien päässä rannasta "Holmönin" kylä, jossa suomalaisilla pestaajilla on 2 suomalaista vastaanottajaa, jotka tulevat niitä miehiä vastaan, jotka matkustavat Saksaan. Joka päivä he tulevat "Holmönin" kylästä hevosilla niille saunoille, jotka ovat "Holmönin" saaren rannalla, ja vievät siellä olevat miehet "Holmönin" kylään. Siten vietiin myöskin hänet ja Luoma. Holmönin kylässä heillä on vuokrattuna suuri työläiskasarmin mallinen talo, missä heillä on kokoontumispaikka valmiine vuoteineen miesten lepäämistä varten. Talossa on vielä 2 palvelijatarta, jotka valmistavat ruokaa uusille tulokkaille. Ja jonkun ajan kuluttua sinne kylään kokoontumispaikkaan saapuivat meidän jälkeemme "Jakobson", "Häggblom", "Björklund" ja ne 2 nuorta miestä mukanaan 8 hevosta ja ne 300 vasikannahkaa ja kääröt, missä kaikki lepäsivät ja heitä syötettiin. Ja samassa kokoontumispaikassa "Holmönin" kylässä ruotsalaiset tullitarkastajat merkitsivät muistiin ristimä- ja sukunimet, ja vielä oli merkittävä heidän kaavakkeihinsa, että miehet matkustivat Ruotsin kautta. Ja niinkuin näkyy, ovat ruotsalaiset tullitarkastajat myöskin samaa seuraa suomalaisten pestaajien kanssa. "Holmönin" saareen "Holmönin" kylään jäivät "Luoma", nahkurin poika Ylistarosta, jonka piti palata Suomeen kokoamaan uusia miehiä, sekä "Jakobson" ja "Häggblom" Uudestakaarlepyystä edellämainittujen hevosten, nahkojen ja kääröjen kanssa. [Varjelin: "Jakobson ja Häggblom lähtivät hevosien, nahkojen ja kääröjen kanssa tuntemattomaan suuntaan" (– itse asiassa Uumajaan). K.A.W:s.] Minne nämä 2 viimeksimainittua menivät, ei Kiviniemi tiedä. Mutta heidät 4 miestä, s.o. Kiviniemi, Björklund ja ne 2 nuorta miestä vietiin kokoontumispaikasta "Holmönin" kylässä hevosella Uumajan kaupunkiin kaupungin majataloon, missä heitä vastassa oli 2 suomalaista opasta, jotka asuvat majatalossa. Ja siellä majatalossa heidät tarkasti tuntematon tohtori tiedustellen, eikö heissä ole tarttuvia tauteja. Sitten heihin yhtyi vielä 2 nuorta suomalaista, niin että heitä oli 6 henkeä. Lääkärintarkastuksen jälkeen heille annettiin kullekin 10 kruunua rahaa ja III luokan lippu "Uumajan" kaupungista "Trelleborgin" kaupunkiin. Ne viisi miestä ja yksi opas Uumajan kaupungin majatalosta nousivat klo 3 päivällä Uumajasta "Trelleborgiin" lähtevään junaan ja lähtivät klo 3 päivällä matkalle, mutta "Kiviniemi" ei noussut junaan, vaan karkasi sieltä asemalta "Uumajan" kaupunkiin ja lähti Suomeen Kemin kaupunkiin ja Helsinkiin. Mutta niiden toisten piti Trelleborgin kaupungista matkustaa höyrylaivassa Saksaan. Majatalossa Uumajan kaupungissa ne 2 suomalaista opasta kysyivät heiltä, tietävätkö he, mitä tarkoitusta varten he matkustavat Saksaan. He vastasivat tietävänsä, minkä jälkeen oppaat varoittivat heitä puhumasta Ruotsissa sivullisille henkilöille, minne he ovat matkalla. Vielä he sanoivat heille, että on muistettava, että on puolustettava Suomea viimeiseen veripisaraan saakka, kun se aika tulee.

"Kiviniemi" kertoi vielä, että hän oli lukenut Ruotsissa ruotsalaista lehteä, jossa virallisesti kirjoitettiin, että Saksaan oli Ruotsin kautta matkustanut jo kolmetuhatta suomalaista.

                                                    Etsivä Huhka.

Kirjoituksen alkuun on tekstin päälle poikittain kirjoitettu eri käsialalla:

Everstil.............lle (nimi epäselvä).

Nämä tiedot on liitettävä muihin asiamiestietoihin, ilmoitettava Dp:hen (etsivälle poliisille?), Armeijan esikuntaan, (epäselvää), annettava ratsum. Stepanoville määräys ottaa selville ja pidättää kaikki jälelle jääneet henkilöt, tehdä etsintöjä ja ottaa selville kaikki matkalle lähteneet heidän pidättämistään varten heidän palattuaan. Ilmoitettava heti ohranaan ylimenopaikasta.

E (epäselviä koukeroita).

Eräiden ryhmien toteaminen on tehtävä edellisten tietojen perusteella.

                       Tiedot on kirjoitettava ilmoitusklrjaan
                       nimimerkillä "Kuzen" varustettuina".

Suksivarastoa koskevaan kohtaan on samoin kirjoitettu poikittain tekstin päälle:

'Ratsum. Stepanoviile annettu (epäselvää) määräys toimittaa etsintä siellä, missä nämä sukset ovat. Milloin kirjoitettu?

E.'

Liite n:o 6.

Santarmien kätköistä.

1) Huom.! 23/3 1917 [Kaikki aikamäärät uutta lukua. K.A.W:s.] lähetti Viaporin sotasataman armeijan, laivaston ja työläisten edustajain neuvoston toimeenpanevan komitean ohranan päällikkö salaisen kirj. N:o 51 m.m. Suomen rajasuojelun I osaston päällikölle pyynnön, että ryhdyttäisiin kaikkein ankarimpiin toimenpiteisiin Pietarin vankiloista 13/3-17 vapautettujen henkilöiden pidättämiseksi [Kaikki alleviivaukset kirjoittajan. K.A.W:s.] ja Helsinkiin lähettämiseksi. Kirjelmä merkitty Torniossa saaduksi 31/3 1917.

2) 8/4 Torniossa vangittu Emil Härminen [J.E. Härmänen] lähetetty Uudenmaan l. vankilan sota-meriosastoon.

3) 24/6 -17 edell. lähettäjä: Petolahdessa tansseissa ilmoitti Pietarsaaren ent. poliisimestari Karl Vilenius [Wileniuksen tiedoituksen tarkoituksena lienee ollut peloitella venäläisiä. Olisiko tämä ollut isänmaallisen heräämisen oireita] venäl. sotilaille, että Vaasan lähellä liikuskelee saksalainen vedenalainen ja että äskettäin perustetut vapaaehtoiset palokunnat ovat todellisuudessa suomalaisia sotajoukkoja. Vilenius kehoitti sotilaita puolustamaan rajaa Valkeasaaren luona, koska pian suomalaiset katkaisevat peräytymistien Venäjälle. Hän mainitsi myös, että 2000 saksalaista tulee avuksi suomalaisille ja että aseita riittää suomalaisilla, vieläpä hän pelotteli sotilaita, jotta nämä jättäisivät vartiopaikkansa.

4) 7/12 -17 – (Kiertokirje) Suomen kansal. Antti Esko (myös nimeltä Faven) taiteilija on saksal. agentin Hartwig'in apuri. Hartwig on saanut Viipurissa Wolff'in nimellä kirjeitä. Ruotsissa on Hartwig käynyt usein, viimeksi mennyt sinne Ykspihlajan kautta Johan Granit'in nimellä.

5) 13/12 -17 – Viaporin linn. vv. os. pääll. antaa henkilötietoja N. Hartwig'ista: Muusikko os. Uumaja, kaupunginhotelli. Suomal. kauppias Joh. Gustafsson (Raippaluodosta kotoisin oleva Joh. Gustafsson, hirtetty Pietarissa.) aikoi H:lle lähettää Viaporin linnoituksen kartan, mutta kirje joutui sotasensuurin käsiin.

Liite n:o 7.

Wikin veljeksiä ajetaan takaa.

N:o 396

Herra Kuvernöörille.

Sitten kuin minä tiistaina t.k. 24 päivänä klo 7 tienoissa Korsholman kihlakunnan kruununvoudilta Matti Sariolta olin saanut tietää, että tässä kaupungissa asuva talonomistaja Edvard Wikström olisi ollut muuan niistä henkilöistä, jotka edellisenä päivänä oli tavattu Raippaluodon selällä ja jotka olivat haavoittaneet kahta "Vikingenin" miehistöön kuuluvaa, tuotiin Edvard Vikström klo 11.30 samana yönä t.k. 25 p:nä poliisikamariin kuulusteltavaksi. Vikströmiä kuulusteltaessa ilmeni, että tämä kaikesta päättäen ei ollut ollut Raippaluodossa. Sen sijaan kävi ilmi, että kaksi veljestä Edvard Wiik ja Johannes Wiik, jotka aikoinaan olivat täällä tehneet vararikon, mutta nyt liikkuivat rahakkaina, olisivat puuhailleet suomalaisten värväämiseksi Saksan armeijaan ja että Wiikin veljekset viimeksi ovat asuneet isänsä luona kotitalossaan Vassorin kylässä.

Heti Edvard Wikströmin kuulustelun jälkeen eli lähemmin sanoen klo 12 yöllä lokakuun 25 päivää vasten minä ilmoitin puhelimitse kruununvouti Sariolle, että minä samassa tuokiossa lähettäisin hänelle tietoja Wiikin veljeksistä. Eräs laitoksen konstaapeleista saattoi muutamia minuutteja sen jälkeen kruununvouti Sariolle minun kirjallisen tiedoitukseni siitä, että Raippaluodon tapahtuman todennäköisten syyllisten nimet ovat Edvard Wiik ja Johannes Wiik ja että nämä oleskelisivat joko asunnossaan Mustasaaren Smedsbyssä tai kotitalossaan Koivulahden Vassorissa, sekä pyysin puhelimitse, että Kruununvouti, koska molemmat tämän laitoksen komisariot – mukanaan suuri osa miehistöstä – olivat määrätyt Härmän pitäjään eikä sieltä voitu edemmäksi antaa apua, ryhtyisi samana yönä toimenpiteisiin Wiikin veljesten kiinniottamiseksi.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut [koko kirje huokuu itsepuolustusta ja oman toiminnan esillevetämistä. K.A.W:s], vaan vasta klo 8 seuraavana aamuna kruununvouti Sario ilmoitti, että hän klo 10 ap:llä lähtisi matkaan ja pyysi, että minä hankkisin hänelle auton. Mutta kun minun käytettävissäni ei ole mitään autoa, pyysin minä kruununvouti Sariota itse hankkimaan auton tai muun kulkuvälineen. Kun herra kruununvouti vihdoin matkusti ja 6-miehisen seurueen kera saapui ilmoittamaani taloon Koivulahden Vassorin kylään, näkivät he Wiikin veljekset, jotka kiireesti pakenivat läheiseen metsään. Sitten kuin auto oli pysähdytetty, hyppäsi autonkuljettaja Blid siitä ulos alkaen nimismieheltä saamansa browninki kädessä ajaa takaa pakenevia. Tässä puuhassa Blidiä myöhemmin auttoi matruusi Jörgensson, kun taas kruununvouti Sario ja ne muut pitivät maantien miehitettynä. Blid ja Jörgensson jatkoivat yksinään rikollisten etsimistä hämäräntuloon asti, jolloin sotaväki Tottesundista käsin saapui heille tehokkaaksi avuksi. Etsintää suoritettaessa Blid löysi eräästä ladosta – ammuttuaan laukauksen – heinistä nuorehkon herran ja kaksi rouvashenkilöä sekä edelleen lokakuun 26 päivän aamulla vanhahkon, risuläjässä makaavan herran, jotka kaikki kruununvouti Sario otti huostaansa.

Paitsi Tottesundista tullutta sotaväkeä lähetin minä 25 päivän illalla klo 7.50 kruununvouti Sariolle 10 sotamiestä ja 3 poliisia, mutta kaikki osoittautui olevan myöhäistä, rikolliset, Wiikit, olivat pimeäntulon suojaamina paenneet kauemmaksi.

Etsiskelyjen aikana Nikolainkaupungin poliisikamariin tuodut henkilöt olivat:

1) Puolalainen Maximilian Malinoffskij – vuotta ja vaimo Teodora, joista mies sanoo tulleensa sodasta kärsineiden puolalaisten avustamiseksi perustettujen puolalaisten yhdistysten valtuuttamana ostamaan Suomesta vaatteita ja voita, jota tehtävää varten Malinoffskij'lla oli yhdistyksen valtakirja, sekä

2) Puolalainen Bernhard Mandelbaum – vuotta ja vaimo Vanda Mandelbaum, joista vaimo ilmoittaa, että he erään Terijoella tapaamansa suomalaisen aloitteesta olivat päättäneet Malinoffskij'ien kanssa matkustaa maasta palatakseen Ruotsin ja Saksan kautta Lubliniin, missä heillä kaikilla on omaisensa ja toimialansa.

Pidätetyillä, joilla ei ollut ulkomaanpassia, oli yhteensä 1904 ruplaa 63 kopeekkaa ja 258 markkaa 35 penniä; josta kaikesta minulla tämän ohessa on kunnia Herra Kuvernöörille ilmoittaa tiedoittaen, että pidätetyt puolalaiset toistaiseksi ja kunnes Herra Kuvernööri niistä toisin määrää, säilytetään poliisikamarin säilytyshuoneissa.

Bernhard Mandelbaumilla, joka on palvellut toiminimi L.F. Plau'ssa, on asuntonsa Petrogradissa Jekatanuski N:o 4, jotavastoin Malinoffskij on asunut Fontankan N:o 110:ssä.

D. 26/10

                                 Th.H.  J.R.
                         [Th. Hagman ja J. Raitanen.]

Liite n:o 8.

                                                Käännös.
                                                Jäljennös.

Vaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916.

Vaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916.

    Kuukausi Päivä  Matkojen päätekohdat         Nimet

1915

    Lokakuu   20    Nikolainkaupunki-Tornio      Etsiväkonst.
                    Tornio-Nikolainkaupunki [1]  Nikolai Lahti
    Marraskuu 19    Kaskinen-Nikolainkaup. [2]   Järjestyskomis.
                                                 August Sola     
       "      24    Nikolain kaup.-Kokkola [3]   Vt. etsiväkomis. 
                                                 Eino Sjöblad
       "      24    Nikolainkaup.-Jyväskylä [4]  Ylikonstaapeli 
                                                 Juho Kristo
    Joulukuu   3    Nikolainkaup.-Kokkola [3]    Etsiväylikonst. 
                                                 J.V. Markus

1916

    Maaliskuu  1    Nikolainkaupunki-Lapua [1]   Poliisikomisario
                                                 August Sola
       "       2 Lapua-Kauhava [1]                  "
       "       8 Kovjoki-Lapua [1]                  "
       "       8 Lapua-Härmä [1]                    " ja 4 konstaapelia
       "       1 Nikolainkaupunki-Lapua [1]      Pol.konst. Matti
                                                 Palomäki ja 5 konstaap.
       "       2 Lapua-Kauhava [1]                  " ja N. Salomäki
       "       6 Lapua-Nikolainkaupunki [1]         " ja 3 konstaap.
       "       7 Voltti-Lapua [1]                Pol.konst. A. Skantjeff
       "       8 Kovjoki-Lapua [1]                  " N. Lahti ja A.
                                                      Schneider
       "       8 Lapua-Nikolainkaupunki [1]         " A. Skantjeff, J.
                                                      Heinä ja E. Lag 

[1] salainen asia [2] sotilasviranomaisten seuraaminen heidän matkallaan, koskeva

    tutkimusta.

[3] salainen asia – paluulippu. [4] Punaiselle Ristille annettujen lahjojen jättäminen – paluulippu [5] Seurannut Lapualta pidätettyjä henkilöitä (siis paluupiletti) [6] Komennettu sinne virantoimitukseen [7] Virka-asiassa

    Maaliskuu 10 Voltti-Nikolainkaupunki [1]     Pol.komisario Aug.
                                                 Sola ja 4 konstaapelia
       "      24 Nikolainkaupunki-Jepua [1]      Pol.konst. Sandberg,
                                                 Häggman ja Schneider
       "       9 Nikolainkaupunki-Lapua [1]         " Lag
    Maaliskuu 12 Nikolainkaupunki-Jepua [5]      Pol.kom. Aug. Sola ja
                                                 4 konstaapelia
       "      15 Jepua-Voltti [1]                   "       "
       "      17 Voltti-Nikolainkaupunki [1]     Pol.konst. F. Sandberg,
                                                Schneider ja V.  Häggman
       "      18 Voltti-Pännäincn [1]            Pol.kom. Aug. Sola ja
                                                 konst.  K. Hietala
       "      18 Pietarsaari-Pännäinen [1]          "       " 
       "      26 Voltti-Nikolainkaupunki [1]        "  ja 4 konstaap.

1916

    Heinäkuu   1 Nikolainkaup.-Petrograd  1]     Ylikonst. Herman Voima
      [Matka aloitettiin vasta heinäkuun 3 p:nä]            ja 5 konst.
    Heinäkuu  10 Nikolainkaupunki-Härmä [1]         " ja 2 konst.
       "      28 Nikolainkaup.-Petrograd [1]     Ylikonst. J.V. Markus
                                                 ja konst. A. Häggström
                                                 ja S. Slautskij
    Elokuu    12 Nikolainkaup.-Kokkola [1]       Ylikonst. J.V. Markus
                                                 ja ets. A. Häggström
    Syyskuu   21 Nikolainkaup.-Ylistaro [1]      Ets. E. Sjöblad ja
                                                             V. Vainio
       "      21 Jyväskylä-Nikolainkaup. [1]           " – – "
    Heinäkuu   3 Nikolainkaup.-Myllymäki [1]     Komisario Aug. Sola
       "       3 Nikolainkaup.-Myllymäki [1]     Konstaap. F. Sandberg
                                                 ja N. Salomäki
       "       7 Myllymäki-Nikolainkaup. [1]     Komisario Aug. Sola
       "       7 Myllymäki-Nikolainkaup. [1]     Konst. Sandberg ja
                                                  N. Salomäki
       "      12 Härmä-Nikolainkaupunki [1]      Komisario Aug. Sola
       "      12 Härmä-Nikolainkaupunki [6]      Konst. K. Hietala ja
                                                 N. Salomäki
       "      14 Nikolainkaupunki-Härmä [7]      Konst. Osk. Aho ja
                                                 J. Kristo
    Lokakuu   14 Nikolainkaup.-Kokkola 7]        Kirjuri Joh. Raitanen
                 Kokkola-Pietarsaari [7]                   "
                 Pietarsaari-Nikolainkaup.[7]              "
       "      24 Seinäjoki-Voltti [1]            Etsiväkomisaario E.
                                                 Sjöblad ja järjestys-
                                                 komis. Aug. Sola
       "      24 Seinäjoki-Voltti [1]            15 poliisimiestä
       "      28 Kovjoki-Nikolainkaup. [1]       13 poliisimiestä
       "      28 Pietarsaari-Nikolainkap. [1]    Komisariot Sjöblad
                                                 ja Sola 

                                  Jäljennöksen oikeaksi todistaa
       Vaasan kaupungin poliisilaitoksella, lokakuun 8 päivänä 1931.

                                             Viran puolesta:
                                               Väinö Nyman.

Liite tuo 9.

Isontalon kahakkaan osallistuneiden poliisien puolustelua.

                                        Jäljennöksen käännös.

Nro 286.

Herra Kuvernöörille.

Lisäykseksi Poliisilaitoksen salaiseen kirjelmään tämän vuoden 27/7 sekä täydennykseksi järjestyskomisario August Solan sen mukana seuranneeseen raporttiin [Tätä raporttia yhtävähän kuin kysymyksessä olevia kertomuksia ei ole Vaasan arkistoista löydetty. Sen sijaan on konstaapeli J. Vikman suosiollisesti kertonut minulle tapahtumain kulun.] Nro 585, joka koski talollisenpojan Antti Isotalon epäonnistunutta pidättämisyritystä, saan minä nöyrimmästi lähettää konstaapelien Johan Vikmanin ja Kalle Hietalan tätä tapahtumaa koskevat omakätiset kertomukset.

Mikäli komisario Solan raportista ja konstaapelien Vikmanin ja Hietalan kertomuksista voidaan havaita, olivat toimenpiteet pidätyksen onnistumiseksi sikäli puutteelliset, että, sitten kuin oli todettu Isontalon olleen kysymyksessäolevan ullakkokamarin katolla, miehistö komennettiin pois [Ei pidä paikkaansa. K.A.W;s.] vinniltä, vaikka siellä, kuten piirustuksistakin ilmenee, olisi ollut väliseinistä kylliksi suojaa, kunnes tehokas apu olisi ennättänyt saapua. Konstaapeli Hietalan olisi ajoissa pitänyt pujahtaa mainittuun ullakkokamariin, jossa tapauksessa Isontalon olisi ollut miltei mahdotonta tulla alas vinniltä asettamatta itseään kaikkein suurimman vaaran alaiseksi, kun kamarin ovi ja ainoa vinninportaisiin johtava käytävä olivat melkein vastakkain suuntalinjan ollessa avoinna. Erikseen kysyttynä Hietala kyllä tunnusti, ettei hän vallinneissa olosuhteissa tullut ajatelleeksi kamariin menemistä tai uuden suojan etsimistä, vaan että hän oli alaspääsytilaisuuden tullen käyttänyt sitä hyväkseen. Se taas, että ampuma-ase, nim. komisario Solan browninki, joka hänellä Isotalon lopullisen paon tapahtuessa oli, ei lauennut, se oli hänelle täydellinen yllätys; ja tämä oli pääasiallisena syynä siihen, että Isotalo sai niin pitkän etumatkan, että hänen onnistui päästä pakoon.

Mitä tulee lähetetyn miehistön kelpoisuuteen kysymyksessäolevan tehtävän suorittamiseksi, en voi muuta kuin huomauttaa, että se oli parasta mitä valinnan perustuksella voitiin saada. Että siitä huolimatta yritys epäonnistui, se on luettava valtaanpäässeen hermostuneisuuden syyksi, kun miehet niinsanoakseni joutuivat ammutuksitulemisen vaihto-ehdon alaisiksi. Konstaapeli Kalle Hietala, jonka neuvokkuudesta [varsin ristiriitaista edellisen kanssa. K. A. W:s] ja säilyneestä mielenmaltista, sitten kuin Vikmanin haavoituttuaan oli täytynyt vetäytyä syrjään, Isontalon vangiksiottaminen tai ainakin pidättäminen vinnillä – kunnes apu saapui – riippui, on palvellut ylimääräisenä poliisilaitoksen konstaapelina maaliskuun 10. päivästä 1908 ja vakinaisena maaliskuun 4. päivästä 1909 eikä hän ole tänä aikana tehnyt itseään syypääksi muistutusten-saamiseen, vaan on marraskuun 2. päivänä 1911 saanut 50 mk:n suuruisen lahjapalkkion virassa osoitetusta neuvokkuudesta ja uhrautuvaisuudesta.

D. 1/8 16

J.R. V.L.

                                          vt.      vt.  
                                 [J. Raitanen ja Valter Laurell.]

Liite n:o 10.

Osat vaihtuvat.

Etsivälle osastolle. Viipuri.

Keskiviikkona äsken kuluneen maaliskuun 21 päivänä aamujunassa poistui paikkakunnalta virantoimituksesta pidätetty täkäläisen poliisilaitoksen järjestysosaston komisario Frans August Sola, matkustaen saatujen tietojen mukaan eteläsuomeen.

Koska toimitetussa tarkastuksessa nyttemmin on selville käynyt, että komisario Sola on kavaltanut hallussaan olevia Valtiolle kuuluvia varoja 2,800 markkaa, saa Etsivä osasto täten kunnioittaen anoa, että Solaa, jonka olinpaikka on nykyään tuntematon, paikkakunnallanne tarkoin etsittäisiin, tavattaessa pidätettäisiin ja siitä tänne ilmoitettaisiin.

Komisario Solan tuntomerkit: syntynyt lokakuun 3 päivänä 1875, noin 176 cm pitkä, vaaleaverinen, soikeahkot kasvot, suora nenä, ruskahtavat viikset (ellei poisleikattu), tummahkot joko jakaukselle kammatut tai lyhyeksi leikatut hiukset, kumarahartiainen, likinäköinen, vilkuttaa silmiään, puhuu suomea, ruotsia, venäjää, vähän saksaa ja englantia. Puettuna poistuessaan ruskehtavaan ulsteripalttoon ja harmahtavaan ulsterikankaiseen urheilulakkiin. Edelläolevasta pyydetään myöskin ilmoittamaan kaikille ympäristön poliisiviranomaisille.

Vaasan kaupungin etsivällä osastolla, huhtikuun 4 päivänä 1917.

                                         J.V. Markus.

N:o 151. vt.

Liite n:o 11.

Kuvernööri ilmiantajana.

N:o 1225. Jäljennös.

                                             Täydellisesti salainen.

Suomen Santarmihallituksen Päällikön Apulaiselle Nikolainkaupungissa.

Tänään olen saanut seuraavat salaiset tiedot. Pääagitattoreja nuorten suomalaisten värväämisessä Saksaan Ylihärmässä ovat talonpojanpoika Juho Juhonpoika Kivimäki, Haapojan kylästä ja Kansakoulunopettaja Artur Leinonen, Ylihärmän kirkonkylästä. Luultavasti heidän rikollisesta agitationista Kustaa Kuusisto, Emeli Riihimäki, Jaakko Malkamäki, ja Juho Rintala läksivät yöllä vasten 2 päivää helmikuuta tätä vuotta, uutta lukua, ja pari päivää sen jälkeen Nikolai Rannanjärvi, Johannes Pakka ja Haukkalan kylästä kotoisin oleva Itsellinen Juho Huhtala tarkoituksella käydä Saksassa. Mainitut agitatorit Kivimäki ja Leinonen koettivat kuten kerrotaan, viekoitella myöskin Torppari Juho Matinpoikaa Viitalaa, 20 v. Takalan kylästä, Ylihärmän pitäjästä, Talonpojanpoikaa Antti Erikinpoikaa Kortesluomaa, Pakankylästä samasta pitäjästä, Itsellistä Sanfrid Henningiä, Kuoppalan kylästä, Alahärmän pitäjästä (lähellä Oravaisten pitäjän rajaa) matkustamaan Saksaan, vaan onnistumatta, koska mainitut kolme nuorta miestä nykyään ovat kotona.

Todistajiksi asiassa ovat ilmoitetut talonpoika Kivimäen naapurit, esim. Talonpojat Matti Haapoja, Kalle Ylimäki ja Mikko Haapoja. Matti Haapojalla on luultavasti talonpojan pojan Kivimäen jollekulle kirjoittama kirje, jonka tämä on unohtanut kirjaan. Sitäpaitsi asiassa voivat todistaa Yliluoman kylässä Ylihärmässä olevat talonpoika Matti Ylituvan poika ja työmies jotka ovat olleet oppaina henkilöille, jotka ovat luvatta Ylistaron pitäjästä ja sen lähiseuduilta lähteneet.

Tästä ilmoitan Teille jatkuvaa toimenpidettä varten. 12/25 huhtikuuta 1916.

                                   Kenraaliluutnantti Sillman
                             Ylimääräinen esittelijä A. Ladau

                       Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Vaasan
                       lääninkansliassa, 15/28 kesäkuuta 1917.

                                       Viran puolesta
                                        W. Forssell.

[Asiakirja on tässä julkaistu aikoinaan toisia tarkoituksia varten toimitetussa käännösasussa. K.A.W s.]

Liite rv.o 12.

Vaasan linnasta paenneiden aiheuttama hälinä.

                                           Salainen.
                                           Jäljennöksen käännös.

Nikolainkaupungin Poliisilaitos. Poliisimestari. Nikolainkaupunki, kesäkuun 22. p:nä 1916. N:o 239. S.D. 120/424. 1. 16.

                              Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.

Herra Kuvernöörille saan nöyrimmästi täten kertoa seuraavaa:

Tänään aamulla klo 4.15 ilmoitti päivystävä etsivä Alex. Häggström puhelimitse minulle, että hänelle vähän sitä ennen oli ilmoitettu, myöskin puhelimitse, täkäläisestä Lääninvankilasta, että siellä säilytetty kauppamatkustaja Herbert Manns oli karannut vankilasta.

Heti tämän jälkeen minä ilmoitin asiasta järjestyskomisario Aug. Solalle edelleen ilmoitettavaksi paikkakunnan rajavartiostolle ja santarmistolle, jonka ohessa minä sitäpaitsi tein ilmoituksen täkäläisen Lääninhallituksen Esittelijälle, Axel Ladaulle sekä määräsin etsivänylikonstaapelin Viktor Markuksen Lääninvankilassa toimeenpanemaan tutkinnon, miten karkaaminen oli tapahtunut. Vielä komennettuani etsivän Häggströmin rautatieasemalle valvomaan lähtevää aamupostijunaa minä lähdin Lääninvankilaan, jossa vt. vankilanjohtaja Linnan ja ylikonstaapeli Markuksen läsnäollessa totesin:

1) Mainitun Mannsin oli selvästi joku ulkopuolella oleva päästänyt hänen kopistaan, jonka ovi oli jätetty raolleen; ei näet ovilukossa eikä ovessa ollut mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.

2) Sen perustuksella, että myös päivystävä käytävävahti, ylimääräinen vanginvartia Isak Enholm oli hävinnyt virantoimituksestaan, sitä ennen ilmoittamatta laillista estettä vankilan päivystävälle porttivahdille vanginvartia Jakob Valentin Lehdolle, joka sillä kertaa nukkui ja joka Enholmin, sääntöjen mukaan, olisi pitänyt herättää klo 3 aamulla, voidaan syyllä olettaa, että Enholm on ollut apuna karkaamisessa.

3) Edelleen todettiin, että myöskin Lääninvankilassa säilytetty toimittaja Edvin Sundqvist oli karannut samalla kertaa.

4) Koska tarkistuskello, joka Enholmin piti vetää, osoitti, että se oli viimeksi vedetty klo 1/2 2 yöllä, ja koska vanginvartia Lehto huomasi häviämisen klo 3.40, täytyy karkaamisen olla tapahtunut mainittujen aikamäärien välillä.

5) Vielä todettiin, että pakenijat, tultuaan vankilan pihalle läntisestä ulko-ovesta, joka huomattiin olevan lukitsematta, vaikka se vankilanvahtimestari Juho Lähteen vakuutuksen mukaan oli lukittu edellisenä iltana, vankilarakennuksen sisältä otettujen portaiden avulla olivat keinotelleet itsensä vankilan pihamaan ympärillä olevan lännessä rantaan rajoittuvan muurin yli. Siltä paikalta, mistä pakenijat olivat menneet muurin yli, löydettiin toimittaja Sundqvistin päällystakki ja Enholmin virkalakki.

6) Mikäli tutkimuksesta toistaiseksi on ilmennyt, ovat pakenijat muurin yli päästyään poistuneet jollakin aluksella.

Tämän jälkeen minä komensin etsivän Häggströmin lähtevässä aamujunassa matkustamaan Seinäjoelle silmälläpitämään matkustajia, jotka mahdollisesti väliasemilta nousisivat junaan, jonka ohessa joukko etsiviä ja järjestyspoliiseja määrättiin sekä maitse että vesitse jatkamaan etsiskelyjä täälläolevain sotilasviranomaisten komentaman miehistön avulla; ja etsiskelyjä jatketaan.

Pakenijain tuntomerkit ovat seuraavat:

Herbert Manns: 27-vuotias, keskikokoinen, tummahko, suoranenäinen, laiha ja hyvin kalpea, pienet viikset ja ruskeat silmät. Paetessaan hänellä oli pitkähkö parransänki, koska häntä pitkäaikaisen sairauden aikana ei oltu ajeltu.

Toimittaja Sundqvist: 30-vuotias, keskikokoinen, tummahko, pysty tumma tukka, ilman partaa ja viiksiä sekä nenä sisäänpäin kaareutunut. Paetessaan hänellä oli tummanharmaa puku.

Etsiskelyjen tuloksesta minä kerron Herra Kuvernöörille lisää niin pian kuin mahdollista.

                                 Joh. Raitanen.
                                      vt.

                                                ./. Aug. Sola. mtty.

Lisäys salaiseen kirjelmään N:o 239 kesäkuun 22 p:ltä 1916.

Ylimääräisen vanginvartian Isak Enholmin tuntomerkit: Noin 24-vuotias, mutta näyttää nuoremmalta, lyhytkasvuinen ja ruumiinrakenteeltaan hintelä, vaaleahko ja silmät vaaleanruskeat.

                                Joh. Raitanen.
                                     vt.

Jäljennöksen (ruotsinkielisen) oikeaksi todistaa: Vaasan lääninhallituksen arkistonhoitajankonttorissa lokakuun 8 p:nä 1931.

                                               Virallisesti:
                                             Karin Näse,
                                           lääninarkistonhoitaja.

N:o 2160 Jäljennös. VAASAN KUVERNÖÖRI. Erittäin salainen.

Lääninkanslia. Kaup. Nikolainkaupunki. Kesäk. 17/30 p:nä 1916. N:o 2160. S.D. 120/424-1-16.

                             Hänen Korkeaylhälsyydelleen
                             Suomen Kenraalikuvernöörille.

Kuluvan kesäkuun 9/22 p:nä lähettämäni salamerkkisähkösanoman n:o 2121 täydennykseksi minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Korkeaylhäisyydellenne seuraavaa:

Aamulla kuluvan kesäkuun 9/22 p:nä klo 4.15 Nikolainkaupungin Poliisilaitoksen Etsivän osaston päivystävä konstaapeli Aleksander Häggström ilmoitti puhelimitse vt. Poliisimestarille Raitaselle, että hänelle oli juuri sitä ennen ilmoitettu Lääninvankilasta, että siellä santarmiviranomaisten toimesta säilytettävänä ollut kauppamatkustaja Herbert Manns oli karannut. Vt. Poliisimestari ilmoitti heti paosta Komisaario Solalle kehoittaen tätä ilmoittamaan asiasta paikalliselle rajavartiostolle ja santarmistolle, sekä myöskin Esittelijä Ladaulle, joka vuorostaan, esiteltyään asian minulle, ilmoitti siitä minun määräyksestäni sekä Vaasan Luotsipiirin vt. Päällikölle Alikapteeni Trachtenbergille pyytäen tätä antamaan höyrylaivan ja käytettävissä olevat kutterit merelle takaa-ajoon, että Erillisen Santarmikunnan Ratsumestarille Stepanoffille. Rautatieasemalle komennettiin poliiseja, ja Lääninvankilassa vt. Poliisimestari vt. Vankilanjohtajan Linnan ja Ylikonstaapeli Markuksen läsnäollessa suoritti alustavan tutkimuksen, jossa kävi selville:

1) Manns oli päästetty pois kopistaan, sillä sekä ovi että lukko osoittautuivat olevan ehjät, vahingoittumattomat.

2) Vanginvartia Isak Leonard Enholm, jonka olisi pitänyt klo 3 aamulla herättää porttivahti, vanginvartia Jakob Valentin Lehto, mutta joka ei ollut sitä tehnyt, osoittautui hävinneeksi, minkä vuoksi on oletettava, että Enholm on avustanut pakoa.

3) Lisäksi todettiin, että myöskin toimittaja Edvin Johan Sundqvist oli karannut.

4) Tarkistuskello oli viimeksi vedetty klo 1.30 yöllä. Vanginvartia Lehto huomasi klo 3.40 aamulla, että Mannsin osaston ovi oli auki.

5) Karkurit olivat poistuneet vankilarakennuksesta läntisestä ovesta, joka vankilanvahtimestari Juho Lähteen todistuksen mukaan oli edellisenä iltana suljettu. Sitten he olivat vankilarakennuksesta mukaansa ottamiensa tikkaitten avulla kiivenneet pihan luoteisnurkkauksessa kivimuurille ja laskeutuneet toiselle puolelle, rannalle, sinne hankittuja lankkuja myöten. Sieltä löydettiin toimittaja Sundqvistin musta kesäpäällystakki ja vanginvartia Enholmin virkalakki.

6) Esitettyjen seikkojen perusteella oli oletettava, että karkumatkaa oli jatkettu moottorivenheellä.

Tämän jälkeen etsivän osaston konstaapeli Häggström komennettiin lähtemään aamujunassa klo 5.15 Seinäjoelle pitämään silmällä väliasemilta junaan tulevia henkilöitä ja samalla ilmoittamaan poliisiviranomaisille tapahtumasta. Nikoiainkaupungin asemalla junan ennen sen lähtöä tarkasti ensin esittelijä Ladau, ja sitten toistamiseen Ratsumestari Stepanoff.

Samana aamuna Pohjanlahden rannikon Päällikkö, Eversti Belkin, jolle Ratsumestari Stepanoff ja esittelijä Ladau henkilökohtaisesti ilmoittivat tapahtumasta, määräsi kaksi höyrylaivaa ja kaksi kutteria, joihin komennettiin poliisi- ja santarmiviranomaisia, lähtemään merelle.

Karkurien etsintää ja pidättämistä varten minä lähetin heti kiertokirjeet alaisilleni poliisiviranomaisille. Yksi kappale sellaista kiertokirjettä seuraa tämän mukana.

Luotsilaitoksen höyrylaiva "Saturnus", joka lähti merelle kesäk. 9/22 p:nä klo 8.30 aamulla, palasi komennukselta kesäk. 12/25 p:n vastaisena yönä. Poliisi kuulusteli heti höyrylaivan päällikköä, kapteeni Salomonsonia, joka kertoi seuraavaa: Laivassa oli karkurien tuntemista varten mukana santarmivahtimestari; laiva risteili Mickelsöyran saarien luona kesäk. 9/22-11/24 p:ään. Kesäk. 12/25 p:n vastaisena yönä klo 1 laivasta huomattiin, että Mickelsöyran saarien suunnalta tuli valkoiseksi maalattu, noin 30:n jalan pituinen moottorivenhe, joka kulki Holmö Gaddin suuntaan, s.o. NW + W. Silloin "Saturnus" lähti täyttä vauhtia pohjoiseen suuntaan katkaistakseen moottorivenheeltä tien ja tarkastaakseen sen. Moottorin kulkunopeus oli kuitenkin 6 solmua "Saturnuksen" nopeutta suurempi, minkä vuoksi "Saturnus" jäi yhä enemmän jälkeen, ja Ruotsin saaristoon saavuttua kapteeni Salomonson katsoi parhaaksi keskeyttää takaa-ajon ja kääntyä takaisin, kosk'eivät merkinannot eivätkä myöskään pyssynlaukaukset voineet saada moottorivenhettä pysähtymään. Moottorivenheen lähtiessä merelle Michelsöyran saarien luota siinä nähtiin kaksi henkilöä, mutta takaa-ajon aikana todettiin, että niitä oli vähintään kolme.

Takaa-ajon keskeyttämisen jälkeen tuli merelle Ruotsin saaristosta Holmö Gaddin lähistöllä vaaleanharmaaksi maalattu moottorivenhe suunnaten kulkunsa Suomen rannikkoa kohden. "Saturnus" vähitellen saavutti sen, jolloin kävi selville, että sillä oli numero 16 ja että se oli Oravaisista. Miehistöön kuului kaksi henkilöä, jotka selittivät tehneensä huvimatkan Ruotsiin; molemmat olivat huomattavasti juovuksissa. Heidän nimiään ei kuitenkaan kapteeni Salomonson eikä "Saturnuksessa" ollut santarmivahtimestari merkinnyt muistiin. Kapteeni Salomonsonin tiedusteluihin he vastasivat, että he olivat tavanneet läheltä ohi ajaneen valkoisen moottorivenheen, mutta etteivät he siinä olleet huomanneet ketään muita kuin peränpitäjän. Samaten he selittivät, etteivät he tienneet mainitun moottorivenheen kotipaikkaa eivätkä tunteneet siinä istunutta henkilöä.

Sen seikan selvittämiseksi, missä yhteydessä esitetyt tapaukset ovat Sundqvistin, Mannsin ja Enholmin karkaamiseen, samoinkuin kahden Oravaisten kunnasta kotoisin olevan henkilön luvatonta matkaa moottorivenheellä n:o 16 koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi Nikolainkaupungin poliisi on minun määräyksestäni ryhtynyt tutkimuksiin sekä Michelsöyran saarilla että Oravaisten kunnassa.

Edelläesitetyn perusteella minun mielestäni on täysi syy olettaa, että on olemassa salainen järjestö, joka on laatinut pakosuunnitelman ja jonka käytettävissä on riittävästi varoja suunnitelman toteuttamiseksi yksityiskohtia myöten. Mikäli tiedetään, ei Sundqvistilla eikä Mannsilla ole mitään varoja. Moottorivenheen osto on nykyhetkellä vaatinut koko lailla varoja, samoinkuin vanginvartia Enholmin lahjominen, sillä Enholmin on epäilemättä täytynyt käsittää tekemästään rikoksesta aiheutuvat rangaistusseuraamukset. Pitäen siis suoritettua pakoa erittäin tärkeänä valtakunnallisessa suhteessa minulla on kunnia alamaisimmin esittää Teidän Korkeaylhäisyytenne ratkaistavaksi, ettekö pidä tarpeellisena antaa alaisillenne viranomaisille käskyä määrätä erikoinen henkilö suorittamaan huolellinen tutkimus tässä asiassa ja ottamaan selville kaikki pakoon osallistuneet henkilöt.

Tässä yhteydessä minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Korkeaylhäisyydellenne, että minä kuluvan vuoden toukok. 20 (kesäk. 2) p:nä (esitys n:o 1807) olen kääntynyt 42:sen Armeijakunnan komentajan puoleen pyytäen, että määrättäisiin minulle uskotun läänin saarille sotilasosastoja vartio- ja poliisipalvelusta suorittamaan. Ollen kuitenkin sitä mieltä, että ainoa järkiperäinen toimenpide lisääntyvien karkaamistapausten keskeyttämiseksi, samoin kuin epämieluisten henkilöiden saapumisen estämiseksi mereltä Suomen rajojen sisälle, on sellaisten aluksien risteileminen kulkuvesillä, jotka pitävät silmällä merelle lähteviä ja mereltä saapuvia, minä olen toukok. 25 (kesäk. 7) p:nä päivätyllä kirjelmällä n:o 1862 esittänyt vastaavan pyynnön Itämeren laivaston Herra Päällikölle. Vastaukseksi siihen minulle ilmoitettiin, että minä voin asianomaisissa tapauksissa kääntyä Pohjanlahden rannikon Merivartioston Päällikön, Eversti Belkinin puoleen. Nikolainkaupungin Poliisilaitos on jo useiden vuosien kuluessa pyytänyt lupaa saada hankkia nopeakulkuisen moottorivenheen sekä tarpeellista määrärahaa sellaisen ostamiseksi ja ylläpitämiseksi, mutta tämä pyyntö on vielä toistaiseksi hylätty. Siitä huolimatta minä olisin sitä mieltä, että jos poliisin käytettävissä olisi nopeakulkuinen moottorivenhe, niin siitä olisi tavattoman suurta hyötyä meritse pakenevien rikollisten takaa-ajossa, ja että joka tapauksessa yksistään jo tietoisuus poliisivenheen nopeakulkuisuudesta peloittaisi monia edes yrittämästäkään paeta meritse.

                              Kenraalimajuri S. (N. Sillman)
                              Ylimääräinen esittelijä: A. Ladau.

                                 Jäljennöksen oikeaksi todistaa:
                               Vaasan lääninarkistossa. 9/10 31.

                                        Viran puolesta:
                                           K. Näse.

(Suomennos venäjästä.)

Jäljennös. Täydellinen Salainen

                                        Kiireellinen.

Vaasan läänin Kuvernööri Lääninkanslia, Nikolainkaupungissa 22 p. Kesäkuuta 1916. Kaikille Poliisiviranomaisille. N:o 2125. Vaasan läänissä. S.D. 120/424-1-16.

Täten kehoitetaan Tit ryhtymään mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin viime yönä täkäläisestä lääninvankilasta karanneiden kauppamatkustaja Herbert Mannsin ja sanomalehdentoimittaja Edvin Sundqvistin ynnä heidän kanssaan paenneen vanginvartija Isak Leander Enholm'in etsimiseksi, ollen he tavattaessa pidätettävät ja tarkoin vartioituina läänin vankilaan passitettavat sekä toimenpiteestä viipymättä, jos mahdollista sähköteitse, tänne ilmoitettava.

Tuntomerkit:

Herbert Manns: 27 v. keskikokoa, tummanverinen, nenä suora, laiha, hyvin kalpea, pienet viikset, ruskeat silmät. Paetessa oli hänellä pitempi parta, koska se, hänen pitkäaikaisen sairautensa takia, oli ajamatta.

Toimittaja Sundqvist: 30 v. keskikokoa, tummaverinen, pystyyn kammattu tukka, ilman partaa ja viiksejä, perunanenä. Paetessaan oli puettu tummanharmaaseen pukuun.

Vanginvartija Enholm: Noin 24 v. mutta näyttää nuoremmalta, lyhytkasvuinen, ruumiinrakenteeltaan heikko, vaaleanverinen, vaaleanruskeat silmät.

                                 N. Sillman.

                                              A. Ladau.

                              Jäljennöksen oikeaksi todistaa:
                        Vaasan läänin arkistonhoitajankonttorissa,
                        lokakuun 8 p:nä 1931. Viran puolesta:

                                              Karin Näse,
                                         lääninarkistonhoitaja.