[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1StFf-D-PkIoXQ9orAMpLzTey_N9BieoL7mAPGFOXSY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1610,"Routaa ja rautaa V: Uumajan etappi","Wegelius, Karl Albert",1864,1939,"1610-wegelius-k-a-rautaa-ja-routaa-v","1610__Wegelius_K.A.__Rautaa_ja_routaa_V","Vaasan lääniin lukeutuvalla Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla","tietokirja",[],[],"fi",1933,null,92074,634574,true,[],[],[],"Historiallinen teos käsittelee jääkäriliikkeen vaiheita ja itsenäisyystyötä Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla. Se kuvaa värväystoimintaa, Merenkurkun ylityksiä sekä Uumajan etapin järjestelyjä Suomen itsenäistymiseen johtaneina vuosina. Mukana on yksityiskohtaisia tietoja paikallisista toimijoista ja tapahtumista.","K. A. Wegeliuksen 'Routaa ja rautaa V ' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1610. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ROUTAA JA RAUTAA V\n\nVaasan lääniin lukeutuvalla Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla jääkäriliikkeen vuosina suoritettu itsenäisyystyö ynnä Uumajan etappi\n\n\nKirj.\n\nK. A. WEGELIUS\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo 1933.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nItsenäisyysajatuksen herääminen Etelä-Pohjanmaalla.\nVärväystyö käynnissä.\n  von Essenit ja Juho Ekola liikkeellä.\n  A.K:n. lähettämät värvärit.\n  Värväys jatkuu.\n    Kortesjärvi.\n    Lappajärvi.\n    Alahärmä.\n    Alahärmän järjestysviranomaiset.\n    Antti Isotalo värvärinä Etelä-Pohjanmaalla.\n    Ylihärmä.\n    Ylistaro.\n    Ilmajoki.\n    Kurikka.\n    Jalasjärvi.\n    Kauhajoki.\n    Seinäjoki.\n    Kauhava.\n    Lapua.\n    Lapuan kokous.\n    Viholliset virittävät Lapualla ansan.\n    Alajärvi--Vimpeli.\n    Jepua.\n    Vöyri.\n    Kokkola.\n    Pietarsaari.\n    Uusikaarlepyy.\n  Vaasassa suoritettu värväystyö.\n    Vaasan etapin yhteydet.\n    Oskar Peltokangas.\n    Raippaluoto.\n    Koivulahti.\n    Mustasaari.\nVaasan lääniin kuuluvan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkärit.\n  Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kaupungeista lähteneet jääkärit.\n  Etelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.\n  Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisistä pitäjistä\n     lähteneet jääkärit.\n  Vaasan läänin puoleisen Koski-Pohjanmaan suomenkielisistä\n     pitäjistä lähteneet jääkärit.\n  Vaasan lääniin kuuluvalta Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta\n     pataljoonaan saapuneiden jääkärien lukumäärä kuukausittain.\nUumajan etappi, sen järjestäytyminen ja haarautumat.\n  Uumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.\n    Vaasa.\n    Pietarsaari.\n    Johannes Sandvikin vapauttaminen.\n    Kokkola.\n  Uumajan etappi kevättalvella 1916.\n    Merenkurkun jäätyminen.\n    Jääkäri Einar Wichmann etapin järjestäjänä ja yhdysmiehenä.\n  Uumajan etapissa toimineet jääkärit ja Merenkurkunoppaat.\n  Ruotsalaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.\n  Merenrantaan johtavien reittien järjestyminen Suomen puolella.\n    Vaasan-Petsmon reitti.\n    Lapuan etappikeskus ja Voltin--Oravaisten reitti.\n    Miesten vastaanotto Voltissa ja kuljetuksen järjestäminen\n       Isostatalosta.\n    Ensimmäisen joukon retki Merenkurkun yli.\n    Jepuan reitti.\n  Uumajan etappi avoveden aikana 1916.\n    Uumajassa.\n  Uumajan etapin tapahtumat vuonna 1917.\n    \"Merrimacin\" viimeinen matka.\n  Uumajan etappia ynnä koko Pohjanmaata koskevaa jääkäritilastoa.\nVihollisten suurrynnistys.\n  Vaasan läänin viranomaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.\n  Lapuan ja Voltin tapahtumat.\n    Paula punotaan.\n    Santarmit Voltissa.\n    \"Lötty\" Lapualla.\n    Viisi vangitaan Seinäjoella.\n    Helmikuun 29. päivä Lapualla. -- Junassa Lapuan ja Voltin välillä.\n    Vapauttamisyritys Voltissa.\n    Kohti Spalernajaa...\n  J.S. Talvitien pako.\n  von Essenit ja Talvitie lähtevät.\n    Talvela ja Immel Lapualla.\n    Merenkurkun pakkasen kourissa.\n  Fiina Isotalo ja Kaappo Mäki vangitaan.\n  Isontalon Antti.\n  Vaasan linnaan lisää valtiollisia vankeja.\n    Artturi Leinonen.\n    K.U. Roos.\n  Herbert Mannsin ja Edvin Sundqvistin pako.\n    Paon jälkeen.\n  Eturivin-miehiä poistuu näyttämöltä.\n    von Essenien pako.\n    Juho ja Nikolai Ekolan pako.\n    J.E. Härmäsen pakoilu.\n    J.S. Kivimäen vaiheet.\n    Oiva Suosalmen vaiheet.\n  Jürgen von Essenin kohtalo.\n  Kustaa Heikkilän kuolema.\n  Sotaväkeä Härmän maille.\n    Vuoskosken ja Härmän kylien piiritys.\n    Alahärmän miehiä vangitaan.\n    Nestori Fräntin ja Erkki Hantulan ahdistelu.\n\nLiitteitä:\n\nVäestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muiden tavarain\n   poissiirto (evakuointi) Vaasan läänistä.\nHärmän piirin nimismies tiedoittaa Isontalon kahakasta ynnä\n   esittää kanteluita konstaapeleitaan vastaan.\nKonstaapeli Johannes Näsiä koskeva kanteluraportti.\nHärmän piirin nimismies koettaa toimittaa kasakoita Alahärmään.\nAnders Viktor Kiviniemen ilmianto.\nSantarmien kätköistä.\nWikin veljeksiä ajetaan takaa.\nVaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916.\nIsontalon kahakkaan osallistuneiden poliisien puolustelua.\nOsat vaihtuvat.\nKuvernööri ilmiantajana.\nVaasan linnasta paenneiden aiheuttama hälinä.\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nKäytyäni syyskesällä 1927 Peräpohjolassa \"Roudan ja raudan\" III:n\nosan käsikirjoitusta tarkistamassa poikkesin paluumatkalla myös\nAlahärmään tervehtimään Ruotsin-puolen Tornion joki-laaksossa\njääkäriliikkeen vuosina toimineita ja pakoilleita alahärmäläisiä\naktivisteja saadakseni heiltäkin luotettavia tietoja\nvastamainitsemaani teosta varten. Ystäväni _Antti Isotalo ja\nJuho Ekola_ esittivät tällöin toivomuksen, että ryhtyisin\njulkaisemistarkoituksessa kokoamaan Etelä-Pohjanmaankin\njääkäriliikkeen aikaisia muistoja. Samantapaisen kehoituksen sain\nvähän myöhemmin myös maanviljelijöiltä _Vihtori Kosolalta ja\nVihtori Herttualta_ sekä kehoittavan tervehdyksen pariltakymmeneltä\neteläpohjalaiselta aktivistilta, jotka maaliskuun alussa 1929 olivat\nkokoontuneet Herttuan luo Ylistaroon muistelemaan entisiä tapahtumia\nja keskustelemaan nykyisen ajan vaatimuksista. Kun lausuttu toivomus\nnäin näytti olevan koko lailla yleinen ja kun teosteni julkiset\narvostelijatkin sen olivat esittäneet, en voinut tällaista suurta\nluottamusta kylmästi torjua luotani, vaan lupasin yhä päättävämmin\nryhtyä toimeen, sitten kuin aikaisemmin suunnittelemani työt sen\nsallisivat. Luonnollisesti myöskin etappihistorian kokonaisuus\nkiihoitti minua uskaltautumaan _Pohjanmaan--Uumajan_ etapin\nselvittelyyn.\n\nAsian näin vähitellen kypsyessä lähdin kesällä 1930\nkysymyksessäolevassa tarkoituksessa aineistoa kokoomaan käyden\nmm. Vaasassa ja Pietarsaaressa sekä ulottaen sitten tutkimukseni\nEtelä-Pohjanmaan maaseudulle. Vuoden kuluttua seurasi uusi,\nkolmikuukautinen tutkimusmatka; ja tarkistaakseni eräitä\naikaisemmin saamiani tietoja tein syksyllä 1932 vielä kolmannenkin\nPohjanmaan-matkan.\n\nTutkimukseni koskee Vaasan lääniin lukeutuvan Keski- ja\nEtelä-Pohjanmaan _varsinaisella pohjalaisalueella_ jääkäriliikkeen\nvuosina suoritettua itsenäisyystyötä, joten tutkimusalani ei\nkäsitä Vaasan läänin Hämeeseen ja Satakuntaan kuuluvia pitäjiä.\nKysymyksessä ei myöskään ole yksinomaan etappihistoria, vaan myöskin\nvärväys, samoin kuin muukin aktivistinen toiminta. Saksaan menneitä\nPohjanmaan poikia en kuitenkaan tarkemmin seuraa; ainoastaan etappi- ja\nvärväystyöhön komennetut jääkärit ovat kuvaukseni kohteita.\nMitä sitten tulee jääkäriliikkeen vihollisiin, kiinnitän huomiota\nvain niihin Suomen viranomaisiin ja venäläisvallan edustajiin,\njotka ilmeisesti ja määrätietoisesti jääkäriliikettä vastustivat,\nkun taasen esim. paikallisista venäläisten kätyreistä nimeän\nainoastaan muutamia harvoja, jotka häikäilemättömyydellään herättivät\nyleistä pahennusta. Tiedossani on kyllä eri paikkakunnilta koko\njoukko muitakin venäläisille palveluksia tehneitä harhaantuneita\nkansalaisia, jotka joko pelko tai ymmärtämättömyydestä johtunut\nvirkavallan liehakoiminen noina aikoina eksytti, mutta heidän nimiään\nen huoli mainita. Pääasiallisesti seuraan vain isänmaallisten\nkunnianmiesten tekoja ja jälkiä.\n\nJääkäriliikettä käsittelevät teokseni ovat yleensä herättäneet\nkansassamme lämmintä vastakaikua, kuten sekä verraten suuri\nlukijapiiri että myös sanomalehdissä julkaistut melkein kauttaaltaan\nhyvin myötämieliset arvostelut todistavat. Tämä on luonnollisesti\nollut omansa ilahduttamaan ja kannustamaan minuakin, joskin aina\nolen ollut elävästi tietoinen siitä, että se on aiheutunut miltei\nyksinomaan niiden suurten isänmaallisten ja epäitsekästen tekojen\nihailemisesta, joita teoksissani on kuvattu.\n\nJoskus on -- ja aivan oikein -- huomautettu teoksissani ilmenevistä\n_epätasaisuuksista_. Itsekin sitä valitan, mutta sille en useassa\ntapauksessa ole mahtanut mitään. Otan tästä teoksesta pari\nesimerkkiä. Alahärmän aktivistit ovat melkein kaikki vielä elossa\nja ovat siis voineet antaa yksityiskohtaisen tarkkoja selostuksia\nvaiheistansa. Lapuan aktivisteista taas useimmat lepäävät haudassa;\ntoisen käden kertojat voivat heistä kyllä joitakin tietoja antaa,\nmutta sittenkin saa enimmäkseen tyytyä vain luetteloon. Ja niin\non -- ikävä kyllä -- ollut laita jo pitkin matkaa. Toiset ovat\nelossa, toiset eivät; eräät taas -- tosin kyllä hyvin harvat --\novat jättäneet jälkeensä muistiinpanojakin, mutta kaikkein useimmat\neivät mitään. -- Mitä tulee Keski- ja Etelä-Pohjanmaan eri pitäjien\nsuhtautumiseen jääkäriliikkeeseen, niin on sekin varsin epätasainen.\nOn suuria pitäjiä, joista ei ole lähtenyt ainoatakaan jääkäriä tai\nvain jokunen, toisia taas, jotka keskenään kilpailevat kunniasijasta.\nOn myös sellaisia pitäjiä, joista on lähtenyt melkoinen joukko\njääkäreitä ilman mitään varsinaista värväystä. Yleensäkin oli\nkansassamme havaittavissa hyvin huomattavaa epätasaisuutta ja\nerisuuruista harrastusta sekä jääkäriliikkeeseen että vapaussodan\nosanottoon nähden. On toisia paikkakuntia, jotka loistavat kuin\ntähdet, kun taas toisissa ei havaita juuri mitään toimintaa.\nTämä johtuu suureksi osaksi sopivista ja asiaan innostuneista\njohtohenkilöistä tai niiden puutteesta.\n\nOn myös itsestään selvää, ettei \"Routaa ja raataa\" -- yhtä vähän\nkuin \"Aseveljetkään\" -- ole mikään romaanisarja, jossa olisi\npyritty noudattamaan taiteellista asettelua ja silmälläpitämään\ntyyliseikkoja. Se on vain yksinkertainen kansamme kalliitten\nmuistojen kokoelma, jossa itse tapahtumat ja ajankohdat ovat luoneet\njärjestelmän.\n\nMainittakoon myöskin, että kootessani tietoja Keski- ja\nEtelä-Pohjanmaalta en ole käynyt likimainkaan kaikissa pitäjissä.\nOlen sivuuttanut ne pitäjät, joissa joko ei ole ollut lainkaan mitään\ntoimintaa tai joista vain muutamat harvat ikäänkuin sattumoisin\novat lähteneet. Olen toisin sanoen liikkunut vain valtatapahtumain\npaikoilla. Keski- ja Etelä-Pohjanmaan kunnioitustaherättävästä\njääkäriluettelosta kuitenkin selvästi näkyy, paljonko ja minkälaista\nväkeä kukin paikkakunta on lähettänyt.\n\nOn myöskin huomautettu yksityiskohtien liian suuresta runsaudesta\nja nimien liiallisesta mainitsemisesta. Mutta kun otetaan huomioon,\nettä kukin \"Roudan ja raudan\" osa samalla käsittelee rajoitettujen\nalueiden _paikallista historiaa_, niin toivon, että kauempana olevat\nlukijat suovat anteeksi tämän \"runsauden\" ja kääntelevät tällaisissa\nkohdin lehtiä nopeammin. Mielestäni on paikallaan, että henkilöt,\njotka jotakin ovat tehneet ja vaikkapa vain pieneltä osaltaan jotakin\nmyös uskaltaneet, saavat teoksissani edes vaatimattoman maininnan.\nMonet jäävät ilman sitäkin -- saaden tyytyä vain \"hyvän omantunnon\nkunniakirjaan\".\n\nOn myös totta, että muistitieto aiheuttaa helposti\nlegendamuodostusta, ja sitä enemmän, kuta pitempi aika tapahtumista\non kulunut. Teosteni aihealoilta voisin mainita joitakuita\ntällaisia taruja. Mutta kun ollaan tapahtumia niinkin likellä kuin\njääkäriliikkeen aikaisiin tapauksiin nähden vielä ollaan, saattaa\ntunnollinen muistojen kokooja jotensakin helposti seuloa pois\ntuollaiset legenda-kasvannaiset, jotka sitäpaitsi verraten helposti\nvoi jo niiden teennäisyydenkin nojalla huomata.\n\nOlen teoksissani vakavasti ja erittäin tunnollisesti pyrkinyt\n_totuuteen_, joka juuri on kaiken tutkimisen suuri päämaali. En\nkuvittele saavuttaneeni yksityiskohtaista erehtymättömyyttä, mutta\nsittenkin uskallan vastaisille historiantutkijoille vakuuttaa, että\nteokseni sisältävät varsin luotettavaa historiallista aineistoa. Olen\nnäet aina, mikäli suinkin mahdollista, hakenut _ensi käden_ tietoja,\nturvautuen sitäpaitsi mahdollisimman monen, tapauksissa mukana\nolleen henkilön kertomuksien vertailuun ja ottaen sitten varteen\nsen, mikä mielestäni on ollut luotettavinta. ja mikä parhaiten on\nvastannut tapahtumien menoa. Näin olen voinut korjata monta sekä\njääkärikirjallisuuteen että vapaussotamme historioihin pujahtanutta\nvirhettä. Totuuden seulaa on siis ahkerasti käytetty ja muistiharhoja\nkoetettu poistaa.\n\nOlen usein huomannut, että kirjojani sanotaan _muistelmateoksiksi_.\nSellaisia ne eivät kuitenkaan ole. Tietysti ne perustuvat suurimmaksi\nosaksi muistitietoon, ja joitakuita muistelmia olen käyttänyt\n[\"Routaa ja rautaa\" I ja II], mutta, kuten edellä olen huomauttanut,\nkaikkea olen itsenäisesti ja arvostelemalla käsitellyt. Minusta on\nitse suurelle asialle ollut eduksi, että allekirjoittanut aivan\n_syrjäisenä_ henkilönä on tullut sysätyksi näitä muistoja kokoamaan,\nsillä täten niillä epäilemättä on paljon suurempi totuus-arvo ja\ntodistusvoima kuin enemmän tai vähemmän subjektiivisilla muistelmilla.\n\nSe taas, että teoksistani tavallaan on muodostanut jääkäriliikkeen\nylistys, johtuu kuvattavana olevasta, jääkärien ja aktivistien\nisänmaallisesta toiminnasta: siihen ei kirjoittajan taholta ole\ntarvittu mitään subjektiivista voimanponnistusta, eikä hän siinä\nolisi onnistunutkaan. Teothan itse puhuvat puolestaan.\n\nJääkäriliike edustaa isänmaallisen toiminnan korkeinta nousua.\nSuomen suurten kasvattajien koko elämäntyö tähtäsi juuri siihen,\nettä syntyisi nuori polvi, joka olisi sopivan hetken tullen valmis\nuhraamaan kaikkensa kansakunnan korkeimman tarkoitusperän, sen\nitsenäisyyden saavuttamiseksi.\n\nJos teoksillani olisin voinut jotakin tehdä herättääkseni kansamme\npoikia ja tyttäriä ymmärtämään _vapauttajiaan_ sekä noudattamaan\nnäiden ihailtavaa, _epäitsekästä_ uhrimieltä ja esimerkkiä, olisin\nsaanut ponnistuksistani satakertaisen palkinnon.\n\nKoska tämä \"Roudan ja raudan\" osa on sarjansa viimeinen, olen sekä\nvastaisia tutkijoita että arvoisia lukijoitanikin silmälläpitäen\nkatsonut velvollisuudekseni viitata ylläesitettyihin seikkoihin.\n\nPyydän tässä alempana pääasiallisesti paikkakunnittain mainita\narvoisat varsinaiset tiedoittajani.\n\n_Kokkola_: Liikemies Ernst Biskop, maanviljelijä Tuure Bredskär,\nprofessori Einar V. Juvelius, karttatehtailija K.H. Källström,\napteekkari K.U. Roos, tilanomistaja Igor Sandman ja liikemies O.W.\nSandström.\n\n_Pietarsaari_: Pankinjohtaja Wilhelm von Essen (jälkeenjättänyt\nmuistiinpanoja), johtaja Sten Holm, ylikonstaapeli Viktor Nyman,\npalomestari G.A. Ramstedt, jääkäri, mekaanikko Holger Ramstedt,\nkersantti Emil Sandvik ja kapteeni Th. Segersven.\n\n_Uusikaarlepyy_: Tohtorinrouva Alma Laurell ja apteekkari Rex\nStrömberg.\n\n_Vaasa_: Kanslianeuvos J.E. Boije, hovioikeudenneuvos H. Boucht,\ntoimittaja Eino Kontsas, kauppias Herbert Manns, jääkärieversti G.\nMelin, jääkäri, liikemies G.E. Rajander, toimittaja Edvin Sundqvist,\ninsinööri Fredrik Wikman ja jääkäri, prokuristi Emil Öist.\n\n_Alahärmä_: Konstaapeli Juho Aalto, maanviljelijät Anton Alaranta,\nAntti Ekola, Juho Ekola ja Nikolai Ekola, emäntä Sanna Maija Ekola,\njääkäriluutnantti A.R. Eonsuu, emäntä Amalia Hilli, maanviljelijä\nAntti Hilli, jääkäri, kaupanjohtaja Aarne Härmänen, kauppias J.E.\nHärmänen, jääkärivääpeli Antti Isotalo, emäntä Fiina Isotalo,\nmaanviljelijä Johannes Isotalo, opettajatar Laina Isotalo, emäntä\nLiisa Kujala (o.s. Heikkilä), maanviljelijät Antti Kujanen ja Nikolai\nKuoppala, emäntä Aina Mattila (o.s. Isotalo), emäntä Fiina Mäki,\nmaanviljelijä Kaappo Mäki, emäntä Sanna Mäki, kelloseppä Vilho Mäki,\njääkäriluutnantti Valdemar Pirhonen, maanviljelijä Juho Rantala,\nrouva Alfhild Ingeborg Suosalmi, asemapäällikkö Oiva Suosalmi\n(muistiinpanoja), maanviljelijät Matti Takala ja Vihtori Vakkuri,\nVaasan poliisikamarin ent. sihteeri Johannes Wikman ja emäntä Saima\nYlivainio (o.s. Vesterbacka).\n\n_Alajärvi_: Jääkäriluutnantti Kustaa Kujala.\n\n_Ilmajoki_: Jääkärimajuri Yrjö Könni.\n\n_Kauhava_: Ilmavoimien Esikunta, jonka suosiollisella välityksellä\nolen saanut joukon erinomaisia Etelä-Pohjanmaan ilmakuvia:\nmaanviljelijä, jääkärivääpeli Jalmari Iisakki Kosola ja maanviljelijä\nHeikki Ville Orrenmaa.\n\n_Kortesjärvi_: Maanviljelijät Nestori Fränti ja Erkki Hantula.\n\n_Lappajärvi_: Maanviljelijä Antti Hyytinen, jääkärieversti Taavi\nLaatikainen ja Lappajärven ja Vimpelin ent. nimismies, kruununvouti\nJosua Lappi.\n\n_Lapua_: Emäntä Eelin Kosola, maanviljelijä Vihtori Kosola,\njääkärikapteeni, eläinlääkäri Ville Kosola, kauppias E.V. Leskelä,\ntohtori Jussi Malkamäki ja jääkäri-eläinlääkintäeversti J.S. Talvitie.\n\n_Lohtaja_: Jääkärieverstiluutnantti Into E. Salmio.\n\n_Ylihärmä_: Ent. konstaapeli Juho Hietamäki, maanviljelijä J.S.\nKivimäki, emäntä Selma Kivimäki, toimittaja Artturi Leinonen,\nmaanviljelijä Erkki Viitasalo ja jääkärimajuri Erkki Vilho Viitasalo.\n\n_Ylistaro_: Maanviljelijä Vihtori Herttua ja rakennusmestari Ahto\nSippola.\n\n_Jepua_: Tehtaanomistaja C.J. von Essen (jälkeenjättänyt\nmuistiinpanoja, pääasiallisesti matkakertomuksia),\nkonttoripäällikkö Carl Didrik von Essen, pankinjohtajanrouva\nElsa Em. von Essen, insinööri, jääkärikapteeni Ernst Reinhold\nvon Essen, jääkäriluutnantti Gustaf Robert von Essen, työmies\nJukka Hautala, emäntä Hanna Juutilainen, tehtailija Elias\nLönnqvist, rautatievirkamies Onni Mahlberg (nyk. Maaperä), ent.\npuhelinkeskuksenhoitaja Johan Modén, johtaja Lauri Nordgren, neiti\nSiiri Nordgren, kutomomestari Adolf Siuko ja kirkkoherra E.H.\nWestergren.\n\n_Koivulahti_: Lähteenä olen käyttänyt kirjaa \"Kvevlaks bygdens insats\ni Finlands frihetskamp\".\n\n_Luoto_: Liikemies Viktor Kackur ja maanviljelijät Anders Wikström ja\nEmil Wikström.\n\n_Munsala_: Maanviljelijä Anders Andersson (välillisesti).\n\n_Mustasaari_: Maanviljelijä, jääkärivääpeli Edvar Wik.\n\n_Raippaluoto_: Luotsi, jääkärivääpeli Emil Björkas ja jääkärikapteeni\nKarl Emil Öist.\n\n_Vöyri_: Kirkkoherra, asessori A.J. Bäck ja jääkärikapteeni Alfred\nSippus.\n\n_Uumaja-Merenkurkku_: Komentajakapteeni E.O. Ekman, jääkärimajari J.\nVeikko Heikinheimo, metsänhoitaja Antti A. Huovinen, jääkärieversti\nTauno Ilmoniemi, jääkärieversti Auno A. Kaila, jääkärimajurit\nEino Karvinen ja O. Ilmari Kaukoranta, jääkärieversti H. Kekoni,\njääkärimajuri Konrad Alex. Laaksonen, jääkäriluutnantti,\npoliisimestari Eero Manninen, jääkärieverstiluutnantti Jussi Sihvo,\njääkärikapteeni Leonard Skarp, jääkärieversti Paavo Talvela ja\njääkärieverstiluutnantti Einar A. Wichmann.\n\n_Muita tiedoittajia ja avustajia_: Maisteri Toivo Kaukoranta,\nmaisteri Eemil Pärssinen, majurit Otto Pöysti ja G.E. Rosenström sekä\nlehtori J.L. Soisalon-Soininen.\n\nJääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaari on entiseen tapaansa\nseurannut etappihistorian selvittelyä koskevaa kirjallista\ntyötäni m.m. valmistaen teokseni piirrokset ja karttaliitteet.\n-- Maisteri _Olla Teräsvuori_ on edelleen uskollisesti tukenut\ntyötäni tarkistaen taaskin teoksen käsikirjoituksen kielen ja\nmuodon. Hänen lämmin myötätuntonsa ja kaunis suhtautumisensa\ntyöhöni on koko kirjallisen työskentelyni aikana vaikuttanut\nminuun virkistävästi ja kehoittavasti, kun työn paino on toisinaan\npyrkinyt minua uuvuttamaan, joten olen hänelle monessa suhteessa\nsuuressa kiitollisuudenvelassa. -- Myöskin kirjastonhoitaja _Simo\nPakarinen_ on jatkuvasti mitä ystävällisimmin avustanut minua\nlähdekirjallisuuden hankinnassa. -- Vaasan poliisikamarin sihteeri\n_Väinö Nyman_ ja Vaasan lääninhallituksen arkistonhoitaja, rouva\n_K.G. Näse_ sekä jääkärimajuri _Emil Rimala_ ovat antaneet minulle\nsuuriarvoista apua. -- _Alfred Kordelinin säätiön_ hallitusta ja\nsäätiön kirjallista jaostoa sekä herra opetusministeri _Antti\nKukkosta_ pyydän kiittää saamistani avustuksista.\n\nKaikkia muitakin avustajiani kiitän sydämellisesti.\n\nRääkkylän Oravisalon Tervalahdessa lokakuun 20. päivänä 1932.\n\n_K. A. Wegelius_.\n\n\n\n\n\nITSENÄISYYSAJATUKSEN HERÄÄMINEN ETELÄ-POHJANMAALLA.\n\n\nPohjanmaahan samoin kuin muuhunkin Suomeen vaikuttivat voimakkaan\nherättävästi ne sortotoimenpiteet, joihin Venäjän sokea valtiomahti\nn.s. routavuosien aikana ryhtyi Suomen valtiollisen ja kansallisen\nolemassaolon tuhoamiseksi. Niiden vastapainoksi syntyneillä _Suomen\naktiivisella vastustuspuolueella_ ja _Voima-liitolla_, kuten jo ennen\nolemme osoittaneet, oli varsin hedelmällinen maaperä Pohjanmaalla.\nTästä todistuksena ovat \"_John Graftonin_\" ja \"_Peterin_\" tarinat\n[\"Routaa ja rautaa I ja II\"] ynnä Voima-liiton aikainen Pietarsaaren\nkomppania, jonka miehet tummansininen tunnuslakki päässä ja\nGrafton-kiväärit olalla keskellä päivää marssivat ampumaharjoituksiin\nomalle ampumaradalleen.\n\nNoin 10 vuotta myöhemmin, elokuun 1. p:nä 1914 puhkesi maailmansota.\n\nMonen monissa isänmaallisissa sydämissä heräsi tällöin\naavistuksenomainen, palava toivo, että perivihollisemme, tuo\nsavijaloilla hoiperteleva Venäjä-jättiläinen kukistuisi alkaneessa\nsuuressa kansojen kamppailussa ja että Suomi tällöin kohottautuisi\nvapaaksi valtakunnaksi.\n\nNäin mietti tehtailija _Carl Jonathan von Essen_ työhuoneessaan,\nja tätä samaa ajatteli nuijamiesten jälkeläinen, härmäläinen\ntalonpoika _Juho Ekola_ muokatessaan peltoaan rukiinkylvöä varten.\nSisäinen ahdistus valtasi Ekolan mielen ja hänessä heräsi ajatus,\nettä jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä. Ja niin hän päätti lähteä,\nottaen asiaksensa villojen vaihdon, vanhan aktivistiystävänsä luo\n_Jepualle_. Kun Ekola saapui von Essenin luo, niin tämä kertoi\njuuri kirjoittaneensa Ekolalle kirjeen, jota hänen renkinsä oli\nlähdössä tuomaan ja jossa hän esitti ajatuksen, että nyt olisi\nryhdyttävä työhön Suomen vapauttamiseksi. Syntyneessä keskustelussa\nnämä molemmat kunnianmiehet tulivat täydellisesti yksimielisiksi\nsiitä, että oli viipymättä ruvettava muokkaamaan maaperää\nitsenäisyyspyrkimyksen juurruttamiseksi kansan tajuntaan.\n\nJo routavuosien aikana olivat von Essen ja Ekola työskennelleet\nyhdessä venäläistä sortojärjestelmää vastaan, _C.J. von Essen,\nJuho Ekola_ ja ylihärmäläinen _Erkki Viitasalo_ olivat olleet\n_Voima-liiton_ jäseniä. Juho Ekola oli myös kenraalikuvernööri\nBobrikoffin aikana kiertänyt maakunnassa puhuen kovia sanoja\nlaittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastaan, joten he tunsivat\ntoisensa läpikotaisin ja saattoivat myös täydellisesti luottaa\ntoisiinsa. Näin isänmaan suuri asia yhdisti härmäläisen talonpojan\nja suomalaisen aatelismiehen toisiinsa mitä lujimmin luottamuksen ja\nystävyyden sitein.\n\nTämä Ekolan ja von Essenin ensimmäinen, maailmansodanaikainen\nneuvottelu tapahtui _syyskuussa 1914_.\n\nPidämme v. Essenin ja Ekolan yhteistoimintaa erittäin onnellisena\nsenkin vuoksi, että ruotsinkielinen ja suomenkielinen Pohjanmaa\nheissä ja heidän kauttaan ikäänkuin löivät kättä toisilleen. Ekola\ntoimi pääasiallisesti suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan alueella, ja\nvon Essenin toiminta suuntautui ruotsalaisseudulle, mutta myöskin\nsamalla suomenkielisen väestön keskuuteen. Luottamus näitä molempia\nitsenäisyystaistelun johtomiehiä kohtaan oli molemminpuolinen --\nkansallisuusraja ei merkinnyt mitään.\n\nHuomattava ruotsinkielinen kirjailijamme _G. von Numers_ on lausunut;\n\n\"Meillä pohjalaisilla oli kerran isänmaa, jonka nimi oli Suomi.\nJos ottaa kirjahyllyltä jonkin Runebergin tai Topeliuksen teoksen\nja selailee sitä, niin saa ihmetellä sen ajan yksinkertaisuutta.\nRakkaus, vanha, kulunut kelpo rakkaus isänmaahan, sen muistoihin,\nsen luontoon ja meille kaikille yhteiseen historiaan näyttää\npystyneen innostuttamaan sen ajan suuria miehiä.\" -- ja hän jatkaa:\n\"Olemmehan vanhoista ajoista maan vapaamielisintä kansaa ja meillä\non yhteisiä muistoja Santavuorelta alkaen Oravaisiin asti... Meidän\ntalonpoikaissäätymme tietää, että Jumala on luonut suomalaisia\nHärmään ja ruotsalaisia Jepualle ja että yhdysliike ja kauppavaihto\nnaapurien välillä on tarpeellinen...\" [\"Svenska Österbotten\", N;o 29,\n5. II. 1898.]\n\nNäin luottamuksellisesti suhtautuivat molemmat kansallisuudet\ntoisiinsa jääkäriliikkeenkin aikana. Ja ylevämielisempää välittäjää\nne eivät voineetkaan saada, kuin oli tehtailija C.J. von Essen, joka\noli suuripiirteinen ja kaikista puoluepyyteistä vapaa henkilöllisyys\nja jonka isänmaanrakkaus oli vertojansa hakeva.\n\nYhteistä C.J. von Essenille ja Juho Ekolalle oli myöskin syvä\nuskonnollisuus. He tiesivät kumpikin, mitä ihminen voi, ja sentähden\nhe sulkivatkin isänmaan asian Jumalan huomaan.\n\nMainittu maaperän muokkaaminen, josta v. Essen ja Juho Ekola sopivat\nkeskenään, tarkoitti luonnollisesti harrastuksen herättämistä maan\nitsenäistämisasiaan ja myöskin sen käsityksen yleistämistä, että\nvapauttamisemme saattaisi tapahtua vain Venäjän vihollisen, Saksan\navulla. Työtä päätettiin tehdä noudattamalla kaikkea mahdollista\nvarovaisuutta ja pääasiallisesti käyttämällä henkilökohtaista\nkosketusta. Eikä se osoittautunutkaan turhaksi, sillä jo keväämmällä\n1915 oli huomattavissa yleisen mielipiteen kallistuminen Saksan\npuolelle. Tähän vaikuttamassa oli tietysti paljon muitakin tekijöitä,\nniinkuin esim. saksalaisten voimaperäinen sodankäynti, venäläisten\nsotatiedoitusten läpinäkyvä valheellisuus y.m.\n\nVihdoin levisi aktivistipiireihin hyvin innostavana tekijänä tieto\nsiitä, että melkoinen joukko ylioppilaita oli lähtenyt Saksaan,\njoskin näiden matkan varsinainen tarkoitus vielä toistaiseksi jäi\nhämärän peittoon. Ei edes C.J. von Essenin onnistunut huhtikuussa\n1915 Helsinkiin tekemällään matkalla saada selvää tästä asiasta,\nsillä, merkillistä kyllä, hän ei vielä silloin päässyt sikäläisten\naktivistipiirien yhteyteen.\n\nToisinaan pidettiin Jepuan Kiitolassa, von Essenin kotona kokouksia,\njoihin lähipaikkakuntien täysin luotettavat aktivistit kutsuttiin\nneuvottelemaan yhteisistä toimenpiteistä ja kuulemaan muualta saatuja\nitsenäisyystoimintaa koskevia tietoja.\n\nEnsimmäinen tavallista huomattavampi kokous oli Kiitolassa\nhuhtikuussa 1915. Tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi isäntää,\n_Juho Ekola_ ja _Nestori Fränti_ Kortesjärveltä sekä _Daniel\nJungar_ Jepualta. Ylihärmästä ja Kauhavalta kutsutut eivät olleet\nsaapuneet. Kokouksessa vallitsi täysi yksimielisyys, ja työtä\npäätettiin tarmokkaasti jatkaa pitäen silmällä asioiden kehittymistä.\nKesän kuluessa monistettiin ja levitettiin professori Harnackin\nkirjoittamaa ja hänen englantilaisille ystävilleen osoitettua\nkirjettä ynnä \"Asiaintila\"-nimistä lentolehteä.\n\nElokuun 26. päivänä pidettiin uusi kokous, jossa ennenmainittujen\nlisäksi oli läsnä myös eläinlääkäri _Kaarle Laurell_\nUudestakaarlepyystä. Työtä päätettiin yhä vain jatkaa, ja koska\nhuhuiltiin, että sotakoulutus Saksassa saataisiin järjestymään\nsuurehkoa miesmäärää varten, niin päätettiin kehoittaa nuoria miehiä\nolemaan valmiina sekä hankkimaan selkäreput, hyvät jalkineet ja\nkanisterit, joiden viimeksimainittujen mallitkin oli hankittu.\n\nJuho Ekola ja C.J. von Essen näyttävät myös sopineen jonkinlaisesta\ntyönjaosta siten, että Ekola työskentelisi pääasiallisesti\nkotoisilla tanhuilla, jotavastoin von Essen ottaisi huolekseen\nulospäin suuntautuvan toiminnan. Jo kesällä 1915 päätettiin näet,\nettä Ekola rupeaisi kiertämään eri paikkakunnilla ja _hankkimaan\npaikallisia asiamiehiä_. Huomattava on, että Ekola oli silloin\nosuusmeijeri Toimen isännöitsijänä, joten hänen oli toimensa varjolla\nverraten turvallista liikkua. Kotipitäjässään Alahärmässä hänellä\noli suuri joukko täysin luotettavia ja asiaan innostuneita sekä\ntoimimaan valmiita miehiä. Kortesjärvellä taas oli maanviljelijä\n_Nestori Fränti_ vapausliikkeen pääasiamies. Ekola teki matkoja\nmoniin Suupohjan pitäjiin käyden aina Tampereella ja Tyrväässä\nsaakka -- kaikkialla innostaen mieliä ja avartaen sydämiä, kuten\nvärväystoimintaa kuvatessamme lähemmin kerromme.\n\nEkolan ja muiden itsenäisyysmiesten toimintaa auttoi huomattavassa\nmäärässä venäläisten ja viranomaisten, Etelä-Pohjanmaata koskeva\n_evakuoimis- eli tyhjentämissuunnitelma_ (Liite n:o 1), joka\ntoimeenpantuna olisi merkinnyt koko tämän varakkaan maakunnan\ntaloudellista tuhoa. Toukokuun loppupuolella 1915 lähetettiin\nVaasan lääninhallituksesta läänin kaikille poliisiviranomaisille\n\"kiireellinen\" ja \"erittäin salainen\" kiertokirje, joka koski tätä\ntyhjentämisen suunnittelua. Noin viikko tämän jälkeen lähetettiin\njo kaikille Vaasan läänin kruununvoudeille, nimismiehille ja\npoliisilaitoksille yksityiskohtaisen tarkat evakuoimismääräykset,\nsiltä varalta, että vihollinen Pohjanlahden rannikolla tekisi\nmaihinnousuyrityksiä ja että sotatoimet Suomessa aloitettaisiin.\nTarkoituksena oli, että koko läänin väestö kaiken irtaimen\nomaisuutensa kera siirrettäisiin ensinnä Jyväskylän tienoille\nja sitten, riippuen sotaliikkeistä, yhä enemmän itään päin aina\nkeisarikunnan sisäkuvernementteihin saakka. Jottei syntyisi\nennenaikaista levottomuutta, oli viranomaisia ankarasti vaadittu\npitämään evakuoimissuunnitelma toistaiseksi väestöltä salassa,\nmutta tästä huolimatta tieto siitä levisi herättäen väestön\nkeskuudessa ennenkuulumatonta katkeruutta. \"Isännät sanoivat ennen\nkynnykselle kirves kädessä kaatuvansa, ennenkuin kotoaan lähtevät.\"\n[_Otto Jussila_, \"Ylistaron sotahistoria\" (käsikirjoitus). M.m.\nLapuan Kotituvalla pidettiin huomattava kokous, jossa sovittiin\ntoimenpiteistä evakuoimista vastaan.]\n\nSillä aikaa kuin Ekola työskenteli Etelä-Pohjanmaan maaseudulla, oli\nC.J. von Essen -- neuvoteltuansa ensin poikiensa ja Ekolan kanssa --\npäättänyt lähteä Ruotsiin tavataksensa Tukholmassa olevia suomalaisia\naktivisteja ja käydäksensä Saksan Tukholman-lähetystössä saamassa\nselvyyttä siitä, mihin suuntaan Suomen asiat olivat menossa ja\nminkä verran Suomella oli Saksan taholta vapauspyrkimyksiinsä apua\nodotettavissa.\n\nvon Essen matkusti Ruotsiin Karungin kautta saapuen Tukholmaan\nsyyskuun 14. p:nä 1915. Hän tapasi Södertäljessä varatuomari _Jonas\nCastrénin_ ja sittemmin Tukholmassa tohtori _Herman Gummeruksen_,\nminkä seurassa hän edellämainitussa tarkoituksessa kävi tervehtimässä\nSaksan sotilasattaseaa, _majuri von Aweydeniä_. Tätä vierailua\nsilmälläpitäen von Essen oli yhdessä tri Gummeruksen kanssa\nlaatinut Etelä-Pohjanmaan aktivistista toimintaa ja sikäläisen\nkansan mielialaa selittävän kertomuksen, joka sitten käännettiin\nsaksaksi ja jätettiin majuri von Aweydenille. Sitäpaitsi lähetettiin\nsen toinen kappale Berliinin varatuomari _Fritz Wetterhoffille_,\njääkäripataljoonan ansiokkaalle aikaansaajalle, jotta hän voisi\nSuomen asian hyväksi tarvittaessa käyttää tätä huomattavaa ja\nluotettavaa asiakirjaa.\n\nC.J. von Essenin vierailu Tukholmassa oli sikäläisille suomalaisille\naktivisteille erittäin tervetullut, sillä sinne oli silloin tällöin\nilmestynyt arvovaltaisia suomalaisia, jotka olivat pahasti häirinneet\nitsenäisyysmiesten työtä. Niinpä eräskin henkilö oli ulkoministeri\nWallenbergille lausunut, ettei edes autonomian laajennusta voinut\npitää Suomelle toivottavana! Saksalaisetkin joutuivat tällaisista\nodottamattomista, suomalaisten taholta annetuista lausunnoista aivan\nymmälle. Niinpä majuri von Aweyden oli kerran puolipiloillaan sanonut\neräälle itsenäisyysmiehellemme: \"Ruotsin ulkoministerin luona kävi\neräänä päivänä muuan suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti\npyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi jo\nkolme, jotka väittivät päinvastaista!\"\n\nKoska C.J. von Essenin majuri von Aweydenille jättämä kertomus on\nsangen huomattava historiallinen asiakirja, jäljennämme sen tähän.\n[Otettu tri _Herman Gummeruksen_ \"Jääkärit ja aktivistit\"-nimisestä\nteoksesta, jota muutoinkin olemme lähteenä käyttäneet.]\n\n\n'Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa\nKaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa, Ähtävällä, Alahärmässä,\nYlihärmässä, Kauhavalla, Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä,\nVimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat\nuseat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on\nruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö, muodostavat yhtenäisen\nmaantieteellisen alueen, missä on yhteensä 80,000 asukasta.\n\n_Järjestö_. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi\nsäätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin\npaikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä\nkanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön\nkanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan.\n\n_Työ_. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen\nSaksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin\nitsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossain määrin\nsanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on\njo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia.\nPohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä\npitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala\nsangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja\non saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla\non sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin\nvarmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi,\nettä väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan\nainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään.\n\nToinen tehtävä oli vapausajatuksen herättäminen. Se ajatus on\ntavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiin\neikä minkäänlaisiin siltä taholta tuleviin lupauksiin. Maan aseman\ntuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena.\nPääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä\nSuomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu\nlaillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta\nvallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan\nettä se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään\nselviönä.\n\nViimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan.\nMiehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan\nitselleen vaatteita, jalkineita ja reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä\nkuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute.\nOllaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan\nennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan\nmyöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen\nräjäyttämisessä, yhteystöiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset\nryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan\ntaloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä\nkotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin\nlaatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään,\netteivätkö voimakkaat miehet riennä lippujen alle saksalaisten\ntai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen\nkeskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista\nvenäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset\nnoudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot\ntulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin\nväestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien\njoukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta\ntotellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään.\n\nKoko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten\nviranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi\ntietoon ennen aikojansa, järjestön jäsenillä on mitä ankarin\nvaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava\nselko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta\nja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas\ntoiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan\nryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki,\njotka sitä vastustavat.\n\nTukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.'\n\n\nMajuri von Aweyden suhtautui myötätuntoisesti von Essenin\ntiedonantoihin ja suomalaisten toivomuksiin, mutta luonnollisesti hän\nei voinut antaa mitään sitovia lupauksia. Sen sijaan hän viittasi\nsiihen Suomelle paljon merkitsevään tosiasiaan, että Keisari Wilhelm\nII oli määrännyt Lockstedtin suomalaisjoukon laajennettavaksi noin\n2000:n miehen vahvuiseksi.\n\nTukholmassa työskennelleet suomalaiset aktivistit ottivat\nmyös suurella ilolla vastaan ne tiedot, joita von Essen toi\nEtelä-Pohjanmaalta. Hänen koruttoman arvokas esiintymisensä ja se,\nmitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan,\nherätti rajatonta luottamusta. Niinikään olivat ruotsinmaalaiset\nSuomen-ystävät aivan hämmästyksissään kuullessaan, kuinka se sotainen\nliekki, jota he olivat koettaneet maanmiehissään sytyttämällä\nsytyttää, oli Suomen väestössä leimahtanut aivan itsestään. Syvän\nvaikutuksen teki ruotsalaisiin sekin, että he näkivät tämän\nkuuluisan aatelisen sotilassuvun jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa\ntalonpoikien -- niin ruotsin- kuin suomenkielistenkin -- luotettuna\njohtajana näiden valmistautuessa taisteluun perivihollistaan vastaan.\nTohtori Herman Gummerus lausuu sattuvasti: \"Ylimalkaan oli von\nEssenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin\nhän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella.\"\n\nPelkkä tiedoitus Lockstedtin joukon muodostamisesta merkitsi\nhuomattavaa tilanteen selkenemistä, joten von Essen saattoi\nhyvillä mielin lähteä takaisin Etelä-Pohjanmaalle ryhtyäkseen\nsiellä olevien itsenäisyysmiesten kanssa jouduttamaan värväystä ja\nnuorten miesten lähettämistä Saksaan. Ennen lähtöään oli hänellä\npitkä, miesten värväystä ja etappiasioita koskeva neuvottelu\nsaksalaisen etappipäällikön luutnantti _Schuesin_ ja maisteri _Almar\nFabritiuksen_ kanssa. Käytyään vielä tervehtimässä lankoaan, maaherra\n_Fredrik Pettersonia_ Jönköpingissä hän päätti palata Suomeen\nMerenkurkun yli Uumajasta, jonne hän saapui perjantaina syyskuun 24.\npäivänä. Siellä osui silloin olemaan raippaluotolainen kalastaja\n_Isak Nygård_ venheineen ja tämän mukana vaasalainen liikemies\n_Eliel Rajander_. Nämä suostuivat etappijääkäri _Georg Rehnbäckin_\nesityksestä ylikuljettamaan von Essenin, jota ruotsalaiset\nsalapoliisit ajoivat takaa luullen häntä venäläiseksi urkkijaksi.\nvon Essen olisi tietysti helposti selviytynyt ruotsalaisista\nsalapoliiseista, mutta hän tahtoi välttää huomion herättämistä,\njotteivät todelliset venäläiset urkkijat pääsisi hänen\njäljilleen. Ruotsalaiset olivat niin innokkaita, että lähettivät\npatrulliveneitäkin miehiämme seuraamaan. Onnellisesti selvittyään\ntästä pikku seikkailusta von Essen saapui sunnuntaina syyskuun 26.\npäivänä Vaasaan. Siellä hän neuvotteli värväysasioista toimittaja\n_Edvin Sundqvistin_ kanssa, tämä kun jo silloin oli selvillä\nedessäolevasta työstä.\n\n\n\n\n\nVÄRVÄYSTYÖ KÄYNNISSÄ.\n\n\n\n\nvon Essenit ja Juho Ekola liikkeellä.\n\n\n    Joukkoon kaikki yhtykää,\n    meit' entisajan sankar-henget tervehtää.\n\n                                J.L. Runeberg.\n\nPalattuaan Ruotsiin tekemältään matkalta C.J. von Essen kutsui\nheti Juho Ekolan luokseen, jolloin miehemme -- neuvoteltuaan myös\nnuorempien von Essenien kanssa -- päättivät heti ruveta järjestämään\nvärväystä vasta perustettua Lockstedtin suomalaispataljoonaa varten.\nMitä äärimmäisintä varovaisuutta oli noudatettava. Ensin oli\nluonnollisesti hankittava paikallisia asiamiehiä ja sovittava heidän\nkanssaan menettelytavoista j.n.e. Jos nämä kuuluivat vanhempaan\npolveen, oli heidän käytettävä nuorempia välimiehinään.\n\nVarovaisuustoimenpiteisiin kuului ennen kaikkea se, että nimet\noli pidettävä mahdollisimman salassa. Tästä huolimatta tulivat\njohtohenkilöt ja värvärit vähitellen tunnetuiksi.\n\nKuten tiedämme, olivat Saksaan-menijät vapaaehtoista valioväkeä,\neivät siis värvätyitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Heille ei\nnäet luvattu mitään palkkiota eikä muitakaan etuja; isänmaan nimessä\nheitä vain kehoitettiin lähtemään. Varattomille \"matkamiehille\"\nannettiin ainoastaan sen verran rahaa -- 25 mk -- että he pääsivät\nrajan yli, ja talvella jaettiin miestä kohti 50-75 mk vaatetusavuksi.\n\nKun C.J. von Essen tiistaina syyskuun 28. p:nä oli palannut\nJepualle, olivat _Juho Ekola_, pankinjohtaja _Wilhelm August von\nEssen_ ja insinööri _Ernst Reinhold von Essen_ jo saman viikon\nlauantaina eli _lokakuun 2. p:nä_ matkalla järjestämään värväystä. Ei\nEtelä-Pohjanmaalla siis odotettu toimintamääräystä Helsingistä eikä\nmuualta, vaan tosi työhön ryhdyttiin siellä heti, kun oli saatu\nluotettava tieto suomalaispataljoonan perustamisesta.\n\nMiehemme suuntasivat matkansa ensin Kortesjärvelle maanviljelijä\n_Nestori Fräntin_ luo. Tämä oli isänmaallisessa suhteessa hyvin\nselväkantainen mies. Sitäpaitsi hän oli, kuten tiedämme, ottanut osaa\nKiitolassa pidettyihin kokouksiin. ja \"varmuuden vuoksi\" oli Juho\nEkola työohjelmaansa noudattaen syyskuun puolivälissä 1915 käynyt\nFräntin luona -- joskaan ei asiallisesti, niin ainakin muodollisesti\n-- tätä \"ripittämässä\".\n\nEkola oli tehnyt Fräntillekin nuo tavalliset kysymyksensä, tutkien\ntämän isänmaallista kantaa ja hänen suhtautumistaan venäläisiin\nsekä kysyen lopuksi, pysyisikö asia salassa, vaikka puhuteltu ei\nrupeaisikaan toimimaan. Fräntin annettua tähän kunniasanansa Ekola\noli pyhän innoituksen vallassa selittänyt kaiken.\n\nEkola ja von Essenit antoivat nyt Fräntille kaikki tarpeelliset\nkäytännölliset ohjeet selittäen tiet, merkit ja miehille annettavat\nmatkarahat sekä ilmoittaen samalla, että miesten lähettäminen saisi\nalkaa.\n\nSitten he jatkoivat matkaansa _Lappajärvelle_.\n\nSaavuttuansa pitäjän kauniiseen kirkonkylään miehemme kääntyivät\nentisen opettajan ja maanviljelijän _Antti Hyytisen_ ynnä\nkirkonisännöitsijän maanviljelijä _Juho Harjun_ puoleen. Miehemme\nmenivät ensin Hyytiseen käyden suoraan asiaan käsiksi. Ekola\naloitti sanoen: \"Meillä on suuret tuumat, aiomme lähettää poikiamme\nSaksaan sotataitoa oppimaan.\" Ja von Essenit lisäsivät, että liike\noli jo käynnissä ja että nyt olisi vain saatava Lappajärvellekin\nhenkilöitä, jotka nuorille miehille selittäisivät tämän asian ja\nkehoittaisivat heitä lähtemään. Hyytinen valitti ajan ankaruutta ja\nvenäläisten urkkijain vaanimista lausuen kuitenkin lopuksi; \"Asia\non kallis, ja minä teen kaiken voitavani.\" Samoin lupasi Harjukin\napuaan -- uskaltaen sittemmin ottaa taloonsa jääkäreitäkin, kun näitä\njoskus Lappajärvellä liikkui. Värvärien värvärit antoivat sitten\nmiehillemme toimintaa koskevia käytännöllisiä neuvoja, m.m. sen,\nettä pojat oli lähetettävä Kortesjärvelle Nestori Fräntin luo, joka\nantaisi heille matkarahat ja matkaohjeet.\n\nToimitettuaan asiansa Lappajärvellä Juho Ekola ja von Essenit kävivät\n_Evijärvellä_ ja _Vimpelissäkin_, mutta siellä heidän ei onnistunut\nsaada asiamiehiä. Sen sijaan tajusivat sikäläiset nuoret, mitä\nvelvollisuus heiltä vaati.\n\nSamoihin aikoihin ja samoilla asioilla liikkuivat eri paikkakunnilla\ninsinööri _Jürgen von Essen_ ja konttoristi _Gösta von Essen_\nkääntyen erinäisten luotettavien henkilöiden puoleen. Niinpä Jürgen\nvon Essen meni m.m. Kannukseen tapaamaan metsänhoitaja Hugo Roosia\nsekä sieltä Kokkolaan apteekkari K.U. Roosin luo. Samoin hän kävi\nKnifsundissa tilanomistaja Igor Sandmania tapaamassa.\n\n\n\n\nA.K:n lähettämät värvärit.\n\n\nKuten tiedämme, saapui jääkäripataljoonan perustamista koskeva tieto\nHelsinkiin vasta syyskuun puolivälin tienoissa 1915. Valmistaviin\ntoimenpiteisiin kului vajaa kuukausi, sillä vasta lokakuun 11.\npäivänä lähetettiin silloinen maisteri Arvi Korhonen järjestämään\nvärväystyötä Pohjois-Pohjanmaalla. [Kts. \"Routaa ja rautaa III\"\ns. 41] jotensakin näihin aikoihin saapui lääketieteenkandidaatti\nJussi Malkamäki samassa tarkoituksessa Etelä-Pohjanmaalle valiten\nsiellä tärkeän toimintansa kohteeksi ensi aluksi kotipuolensa,\nYlistaron ja Lapuan, mutta ryhtyen pian nopein ottein toimimaan\nkaikkialla muuallakin, minne vain aika ja tilaisuus häntä kulloinkin\nohjasivat. Hänestä ei tiennyt kukaan, mistä hän milloinkin tuli ja\nminne taasen hävisi, mutta aina hän vain ilmestyi sinne, missä\nhäntä kipeimmin kaivattiin. Jussi Malkamäki oli luonteeltaan\nerikoisesti eteläpohjalaiseen mielialaan sopeutuva eikä ainoastaan\nheränneiden keskuudessa, vaan muidenkin. Hänen vaatimaton, varma\nja rohkea esiintymisensä sytytti, rohkaisi ja kehoitti _nopeaan_,\npäättäväiseen _toimintaan_. Kaikkialla hän oli tervetullut vieras,\nsekä siellä, missä toiminta jo oli aloitettu, että varsinkin siellä,\nmissä se vielä kaipasi sytytystä. Joka paikassa oivallettiin, että\nhänen esiintymisensä tarkoitti suuren asian edistämistä. Malkamäen\nisänmaallisen toiminnan muisto säilyykin erikoisen lämpimänä\nEtelä-Pohjanmaan aktivistien sydämissä.\n\nVärvärinä Jussi Malkamäki menetteli -- samoin kuin moni muukin\n-- siten, että hän värväsi luotettavia ja asiaan innostuneita\n_kantamiehiä_, jotka sitten ennen Saksaan-lähtöään koettivat saada\nmukaansa niin monta miestä kuin mahdollista. Tällaisia kantamiehiä\nolivat esim. hänen Kämärällä kaatunut velivainajansa _Vilho\nMalkamäki ja Erkki Viitasalo_, jonka seurassa hän myös teki paljon\nmatkoja Etelä-Pohjanmaan keskuspitäjiin neuvotellen sikäläisten\njohtavien miesten kanssa värväystä ja etappia koskevista asioista.\nMalkamäki, joka käytti salanimeä \"_Rajala_\", oli muuten aina\nliikkeellä ulottaen matkansa Helsinkiinkin yhteyksien ylläpitämiseksi\nA.K:n edustajien _Sven ja Kai Donnerin_ ynnä _O.V. Sivénin_ kanssa\n-- pääasiallisesti juuri viimeksimainitun. Hänen monipuoliseen\ntoimintaansa saamme myöhemminkin tutustua.\n\nToinen Etelä-Pohjanmaalla toiminut A.K:n lähettämä värväri oli\n\"Vaasa\"-lehden entinen toimittaja, isokyröläinen ylioppilas _Eino\nKontsas_, joka saatuaan Seinäjoella Jussi Malkamäen kautta Kai\nDonnerin terveiset ryhtyi työhön ja toimeen lokakuun lopulla 1915.\nHänen varsinainen asemapaikkansa oli Vaasa, mistä hän sitten teki\ntaajoja matkoja maakuntaan ollen m.m. Ylistarossa usein nähty ja\nmieluisa vieras.\n\nTietysti A.K:n asettamilla värväreillä oli kaikenlaista aktiivista\ntyötä, maaperän muokkausta, sopivien asiamiesten asettamista eri\npitäjiin, värväys- ja etappitoiminnan alkuunpanemista _siellä,\nmissä siihen ei vielä oltu ryhdytty_, yhteyksien ylläpitämistä\nniinhyvin eri värväyspiirien välillä kuin myöskin Helsingin\nkeskuskomiteaan; heidän välityksellään tapahtui myöskin rahojen\ntoimittaminen värväreille matka-avustusten suorittamiseksi\nSaksaan-menijöille. Mutta huomattavimmissa aktivistikeskuksissa,\nkuten rannikkokaupungeissa ja monissa maaseutupitäjissä, esim.\nAlahärmässä, Jepualla, Kortesjärvellä, Lappajärvellä, Kauhavalla,\nLapualla, Vöyrissä ja Mustasaaressa oli työ jo, kuten saamme\nkuulla, voimakkaasti pantu alulle, niin pian kuin varatuomari\n_Hjalmar Procopé_ ja _C.J. von Essen_ syyskuun kuluessa 1915\nolivat Tukholmasta tuoneet sen ilahduttavan tiedon, että Saksan\nkeisari Wilhelm II oli antanut suostumuksensa suomalais-pataljoonan\nperustamiseen. Edellinen oli tiedoittanut tästä syyskuun 20. päivän\ntienoissa Vaasassa, ja jälkimmäinen oli tuonut ilosanoman syyskuun\nlopulla monelle taholle maaseudulle, m.m. Kokkolaan ja Pietarsaareen.\n\nTästä huolimatta oli miehillämme työtä yllin kyllin. Kontsas\npalasikin heti Vaasaan Seinäjoelta, missä oli käynyt Jussi\nMalkamäkeä tämän pyynnöstä tapaamassa, ja aloitti varsinkin Vaasan\nsuomalaispiireissä hyvin huomattavan värväystyön. Käydessään\nmarraskuun alussa Helsingissä hän sai Kai Donnerilta lähempiä\nohjeita; Donner m.m. kehoitti Kontsasta _kirkastamaan jääkäriliikkeen\ntarkoitusta etenkin eri puolueiden vanhemmille henkilöille_\nEtelä-Pohjanmaalla, mikä luonnollisesti oli hyvin tärkeätä, jotta\nliike voisi saavuttaa ymmärtämystä vaikutusvaltaisissakin piireissä.\n_C.J. von Essen ja Juho Ekola_ olivat kyllä jo vuoden 1915 keväällä\nja kesällä tehneet tässäkin suhteessa suuriarvoista työtä, mutta\nriitti sitä tarpeeksi vielä nuoremmillekin voimille. Kontsas,\njoka käytti salanimeä \"_Hakala_\", oli tähän vastamainitsemaamme\ntoimeen hyvin sopiva juuri senkin tähden, että hänellä vanhana\nsanomalehtimiehenä oli näillä main sangen laaja henkilötuntemus.\n\nNiinpä Kontsaskin, kuten aikaisemmin Juho Ekola ja Artturi Leinonen,\njo Helsingistä palatessaan poikkesi puhuttelemaan _Santeri Alkiota_.\nNähtävästi viimeksimainittujen vakava esiintyminen oli sittenkin\nvaikuttanut Alkioon selventävästi, koska tämä, kuten Kontsas on\nkertonut, useita tunteja kestäneen keskustelun jälkeen, jonka\nkuluessa puhuttelijalle tehtiin useita kysymyksiä ja vastaväitteitä,\nvihdoin kuitenkin ilmaisi täysin kannattavansa jääkäriliikettä.\n(Alkion saattaminen jääkäriliikkeen ymmärtäjien puolelle oli erittäin\ntärkeätä, koska hänen vaikutuksensa maalaisliiton kannattajiin\n\"Ilkan\" päätoimittajana oli varsin huomattava.)\n\nVoidaksensa vapaammin ja suurempaa huomiota herättämättä liikkua\nEtelä-Pohjanmaalla ja muuallakin Kontsas kääntyi silloisen\nhovioikeudenasessori _Gustaf Ignatiuksen_ (nyk. Kuopion läänin\nmaaherra) puoleen pyytäen, että tämä koettaisi hankkia hänelle\nPalovakuutusyhtiö Vellamon hallitukselta kiertävän asiamiehen\nvaltakirjan. Ignatius, joka jo silloin oli selväpiirteisimpiä\nitsenäisyysmiehiä, järjestikin asian. Tämän jälkeen Kontsas saattoi\nolla matkoilla yhtäjaksoisesti. Joka viikko hän kuitenkin pistäytyi\nVaasaan, koska vain sieltä voi turvallisesti päästä puhelinyhteyteen\nKai Donnerin kanssa. Tälle Kontsas aikaisemmin sovitulla salakielellä\nilmoitti, mitä hän kulloinkin tiesi tilanteesta.\n\nLapualla helmikuun viimeisenä päivänä 1916 tapahtuneiden\nvangitsemisten jälkeen Kontsaskin joutui epäilyttävien henkilöiden\nkirjoihin. Tällöin hän pakoili ensin Vaasassa tiedoittaen sieltä\nHelsinkiin maisteri _P.J. Hynniselle_, \"ettei hän voinut lukea\nkorrehtuuria loppuun, jotenka painatustyö oli toistaiseksi\nkeskeytettävä\", toisin sanoen, että hänen toimintansa oli\ntoistaiseksi mahdotonta. Lähettipä hän vielä erään luotettavan\nhenkilön kautta A.K:lle Helsinkiin tarkemman selostuksen\ntapahtumista. Pakoiltuaan edelleen jonkin aikaa Isossakyrössä ja pari\nviikkoa Ylistarossa _Maria Herttuan_ luona Kontsas palasi takaisin\nVaasaan.\n\n\n\n\nVärväys jatkuu.\n\n\nVarsinainen jääkäriliike Etelä-Pohjanmaalla alkoi Alahärmästä ja\nJepualta, sillä liikkeen herättäjistä tehtaanomistaja _C.J. von\nEssen_ oli kotoisin jälkimmäisestä ja maanviljelijä _Juho Ekola_\nensiksimainitusta pitäjästä. Ja kun vielä otamme lukuun Kortesjärven,\njossa, kuten jo olemme kertoneet, erittäin menestyksellisesti\ntoimittiin, sekä samoin Vöyrin, Kauhavan ja Lappajärven, niin olemme\npiirtäneet -- kaupunkeja lukuunottamatta -- jääkäriliikkeen sydämen\nEtelä-Pohjanmaalla. Lapua taas tuli etenkin asemansa takia sangen\nhuomattavaksi keskukseksi varsinkin sitten, kun se -- Kemin etapin\ntukkoon mentyä -- miehuullisesti aukaisi porttinsa ryhtyen toimimaan\nkoko maan, eritoten Etelä-Suomen, Saksaan-pyrkijöitä silmälläpitäen.\n\n\n\nKortesjärvi.\n\n\nJuho Ekolan ja von Essenien käynnin jälkeen Fränti oli ryhtynyt\nmaaperän valmisteluun Kortesjärvellä. Hän oli kääntynyt ensinnä\nmaanviljelijäin Erkki Hantulan ja Yrjö Hohkajärven sekä\nkansanedustaja Aleksi Hakalan, maanviljelijä Yrjö Kokkilan ynnä\nmonen muun puoleen, tietäen myöskin, että Nikolai Korpi oli miesten\nparhaita, kun isänmaan etu oli kysymyksessä. -- Yleensä on sanottava,\nettä Kortesjärvellä kaikki olivat jääkäriliikkeelle erittäin\nmyötämielisiä. Myöhemmin saatettiin todeta, ettei ilmiantajiakaan\nollut siellä lainkaan.\n\nEnsimmäiset viisi miestä Fränti lähetti jo lokakuun 20. päivän\ntienoissa. Ne kulkivat Tornion kautta saapuen Lockstedtiin\n29.X.1915. Nimismies _Juho Vihtori Alajoki_ [Sittemmin Alajoki kävi\nLapualla saaden siellä asioista täyden tiedon. Siitä lähtien\nhän oli jääkäriliikkeen ystävä, joskin hän virkamiehenä toimi\nvarovasti], jolta pojat olivat käyneet työkirjoja ottamassa, oli\ntiedustellut, minne he olivat menossa. Kun nämä olivat sanoneet\nmenevänsä työnhakuun pohjoiseen, oli nimismies, joka kyllä tiesi\npoikien tuumat, vaikk'ei hänellä vielä ollutkaan selvillä työn\nlaajuus ja laatu, tiuskaissut: \"Menkää vaikka helvettiin -- ja\nsinne te menettekin!\" -- Marraskuussa lähti miehiä eri ryhmissä\nyhteensä 18. Näistä ensimmäiset pyrkivät yli Kokkolasta, mutta\nheidän oli pakko kääntyä takaisin, ja sitten heidät lähetettiin\nKemin kautta eteenpäin. Pari heistä palasi kotiin pitäen asian\nvisusti salaisuutenaan. -- Joulukuussa 1915 saapui Lockstedtiin 12\nKortesjärven poikaa ja seuraavan tammikuun alussa 3 sekä joulukuun\npuolivälissä 1916 vielä 1. Kortesjärveltä lähti yhteensä 39 miestä,\njoista 38 ennen Kemin etapin umpeen menoa. Miesten lukumäärä oli\nsiis melkoinen, kun otetaan huomioon, että pitäjän asukasluku siihen\naikaan oli vain vähän yli 3500 henkeä. Miesaineskin oli yleensä\nhyvää; vain 5 joutui siviiliin ja 5 palasi vasta vapaussodan jälkeen.\n\nFräntin ja Hantulan värväystoiminta tapahtui pääasiallisesti siten,\nettä he alussa tarkoin harkitsivat, ketkä ensin värvättäisiin,\njotta nämä sitten vuorostaan värväisivät toisia ja kirkastaisivat\ntovereilleenkin tuon suuren asian. Tällaisia välivärväreitä olivat\nm.m. Erkki Nuottimäki ja Jussi Kokkila.\n\nSitäpaitsi kulkivat Nestori Fräntin välityksellä Alajärven,\nEvijärven, Lappajärven, Soinin ja Vimpelin miehet, joten työtä\noli kyllä riittävästi yhden pitäjän ja yhden miehen osalle.\nFränti nim. rahoitti miehet saaden tarvittavat varat Juho Ekolan\nkautta, jotavastoin miesten sijoitus tuli useampien isänmaallisten\ntalollisten osalle.\n\nReippaita pojat yleensä olivat, ja paljon yksityiskohtaisia\npiirteitä on Kortesjärven päävärväreillä Fräntillä ja Hantulalla\nheistä kerrottavana. Niinpä Soinista lähtenyt _Kalle Rajala_ tuli\nFräntin luo, esitti asiansa lyhyesti ja suoraan, sai rahat ynnä\nmatkaohjeet ja lähti -- palaten kuitenkin vielä ja antaen Fräntille\nmuistoksi puukon ynnä tupen sanoen: \"Tätä minä en siellä tarvitse!\"\nErkki Hantula taas muistelee 16-vuotiaan _Ilmari Antti Koskisen_\nlähtöä. Hantula oli koettanut saada tätä jäämään kotiin, koska hän\noli värvärin mielestä kovin hintelä ja lapsekas, mutta mikään ei\nauttanut. Koskinen tuli uudestaan ja uudestaan, kunnes vihdoin sai\nmatkarahat ja lähti. Kolmen vuoden perästä Hantula tapasi tämän\nnuoren jääkärin iloisena ja reippaana Vaasan satamassa. Poika oli\ntällöin lähes kolme kyynärää pitkä ja muutenkin mitantäyttävä komea\njääkäri.\n\nPalaamme vielä myöhemmin Kortesjärven tapahtumiin. Mitä sieltä\nlähteneihin miehiin tulee, viittaamme jäljempänä olevaan luetteloon.\n\n\n\nLappajärvi.\n\n\nLappajärvelläkin oli paljon jääkäriliikkeelle suosiollisia koteja.\nValitamme vain sitä, etteivät Juho Ekola ja hänen seuralaisensa\nolleet niin kylmän häikäilemättömiä, että olisivat kääntyneet suoraan\nnimismies _Josua Lapin_ puoleen. Tämän oli kyllä toisinaan pakko\nedustaa virkavaltaakin, varsinkin poliisien seurassa ollessaan, mutta\njääkäriliikkeen mies hän oli kuitenkin koko sydämeltään, jopa itsekin\nvärväsi. Suurin kunnioituksin on myös mainittava pitäjän silloinen\nkirkkoherra _Anselm Nyström_-vainaja, joka vielä kuolinvuoteeltaankin\nneuvoi, että isänmaan puolesta oli kaikki uhrattava, ja jonka\nmielilause kuului: \"_Rohkeita miehiä minä rakastan_.\"\n\nLappajärveltä, jonka asukasluku oli vähän yli 5,000:n, lähti vain\n14 miestä, mutta nepä olivatkin enimmäkseen miesten parhaita.\nLähtijöiden joukossa oli myös maisteri ja v.t. lehtori _Taavi\nLaatikainen_ (nykyjään jääkärieversti ja kadettikoulun johtaja), joka\nesimerkillään näytti perättömäksi väitteen: \"Kyllä ne herrasmiehet\npuhuu, mutta ei ne itse mee.\" -- Lappajärven pojat -- kolmea\nlukuunottamatta -- lähtivät kotiseudultaan jo joulukuussa 1915 mennen\nensin Kortesjärvelle ja sitten Kemistä rajan yli. Olipa joukossa\nsellainenkin mies, joka Voltissa ensimmäisen kerran elämässään näki\njunan. Eipä mies silloin aavistanut, kuinka pitkä matka hänellä oli\nedessä!\n\nLappajärvenkin asioihin palaamme myöhemmin.\n\n\n\nAlahärmä.\n\n\nAlahärmän värväreistä nimeämme seuraavat: Maanviljelijät _Oskari\nKojonen, Oskari Kauppi, Kustaa Heikkilä, Kaappo Mäki ja Antti\nHiili_ sekä käsityöläinen _Oskari Mäki_. Samoin emännät _Amalia\nHilli_ (o.s. Isotalo), _Saima Ylivainio_ (ent. Vesterbacka) ja _Miina\nRajala_ (o.s. Ekola).\n\nKuten jo tiedämme, oli _Juho Ekola_ ennen kaikkea värvärien värväri.\nMutta lisäksi hän toimi paikallisenakin värvärinä. Ja missä hän\nei itse katsonut voivansa värvätä, hän käytti asialle lämpimiä\nvälikäsiä; sellaisia olivat juuri m.m. Saima Ylivainio ja hänen\nsisarensa Miina Rajala.\n\nJo elo-syyskuun vaiheissa 1915 Ekola oli tiedustellut _Antti\nIsotalon_ mielipidettä isänmaata koskevissa asioissa sekä hänen\nsuhtautumistaan venäläisiin -- päästenkin niistä heti selvyyteen.\nMutta vasta lokakuun alkupuolella Ekola kääntyi uudestaan Antti\nIsotalon puoleen kertoen, että suomalaisten Saksassa tapahtuva\nsotakoulutus oli hyvälle tolalle järjestynyt ja että vapaaehtoisia\nrunsain määrin otettaisiin vastaperustettuun Lockstedtin\nsuomalaispataljoonaan, jonka sitten sopivan hetken tullen oli\nvapautettava isänmaa perivihollisesta. Ekolan suoraan kysymykseen,\nolisiko Antti Isotalo halukas lähteinään, tämä empimättä vastasi\nmyöntävästi. Lupauksensa vahvistukseksi Antti Isotalo ojensi\nvärvärille kätensä. Sovittiin myös, että Ekolan lähemmin ilmoitettua\nAntti Isotalo olisi heti valmis matkalle.\n\nNäihin samoihin aikoihin oli Juho Ekola värvännyt poikapuolensa\n_Antti Kujalan_, renkinsä _Juho Storholmin_ ja välillisesti myös\nedellisen veljen _Nikolai Storholmin_, jonka tämän oma isä Ekolan\nkehoituksesta värväsi.\n\nLokakuun 12. päivän aamulla Ekola tuli Isoontaloon ilmoittaen, että\nillalla oli lähdettävä ensimmäisenä päämääränä Vaasa, missä _Charles\nvon Essen_ sovituin merkein -- sanomalehti viistoon pistettynä\npäällystakin nappien lomitse -- olisi poikia vastassa. Seuraavan\npäivän aamujunassa miehemme saapuivatkin Vaasaan, missä Ch. von\nEssen oli vastassa ohjaten heidät rouva Brunellin matkailijakotiin,\nmistä pari vaasalaista Saksaan-menijää, _Max Wilhelm Jurvelius_ ja\n_Charles Hasselblatt_, jotka itsekin tulivat mukaan, opastivat heidät\nVaskiluodon sataman seutuville. Saksaan-lähtijäin joukkoon liittyi\nvielä eräs seitsemäskin mies. Kuuluisa vaasalainen aktivisti _Herbert\nManns_ kuljetti heidät sitten verraten kapealla moottorivenheellä\nhirvittävän myrskyn raivotessa Merenkurkun yli Holmöhön.\n\nJo lähdettäessä oli tuuli melkoinen, mutta illansuussa se yltyi\nvieläkin rajummaksi, ja kova lounainen alkoi puhaltaa viistosti\ntakaapäin, mutta Björkön suojassa venhe sentään selviytyi hyvin.\nKoska tuuli kuitenkin näytti yöksi yltyvän, päätti venhekunta laskea\nmaan suojassa johonkin tyveneen lahteen. Aamulla katsottiin parhaaksi\njatkaa matkaa, mutta kun venhe joutui saariryhmien suojasta aavalle\nmerelle ja länteen kääntynyt tuuli oli kiihtymistään kiihtynyt,\nalkoi meri yhä enemmän möyrytä, ja venhe keinui kauheasti aaltojen\nheitellessä sitä ylös ja alas. [Merimatkan kuvaus on saatu Herbert\nMannsin hauskasta \"Pako\"-nimisestä kirjasta.] Useimmat pojista\nolivat tällaiseen menoon tottumattomia, mutia pysyivät kuitenkin\ntyyninä, kuten suomalainen aina. Manns sitäpaitsi koetti rohkaista\nheitä huutaen leikkisästi keulakomeroon: \"Pelkääkö täällä joku?\" --\nHetken kuluttua vastasi Isontalon Antti: \"Minä en pelkää koskaan\".\nAntti olikin ainoa, joka oli pysynyt kunnossa ja jolla oli sisua\nvastaamaan. Ihme kyllä, venhe kesti kovan myrskyn puristuksen\nsaapuen lastineen onnellisesti Holmöhön, mistä Saksaan-menijät\nlähtivät ruotsalaisten saattamina Uumajaan. Siellä oli heitä vastassa\netappijääkäri _Thomas Wolff_, ja hankki miehille piletit. Ja niin\nHärmän pojat matkustivat suoraan Trelleborgiin, mistä höyrylautassa\nSassnitziin ja edelleen Hampuriin, jossa yöpyivät. Seuraavana\npäivänä, 20.X.1915 miehemme olivat Lockstedtin leirillä ensimmäisten\nsinne saapuneiden joukossa, ja heidät sijoitettiin 1. komppaniaan.\n\nJätämme sinne Antti Isotalon tovereinensa ihmettelemään ruostuneita\nruoka-astioita, mutta samalla oppimaan Saksan armeijan reippaita\nsotatemppuja, itse palataksemme takaisin Alahärmään.\n\nKertomuksemme yhteydessä tulee mainittavaksi suuri joukko huomattavia\nAlahärmän aktivisteja. Heistä haluamme jo nyt esittää asemapäällikkö\n_Oiva Suosalmen_, konstaapeli _Juho Aallon_, kauppias _J.E.\nHärmäsen_ ja kirkkoherra _Emil Törnwallin_.\n\nKoska juuri kirkkoherra Emil Törnwallin saattaminen jääkäriliikkeestä\ntietoiseksi, toisin sanoen hänen \"värväämisensä\" Alahärmän\naktivistien kantajoukkoon oli sekä kaukonäköinen että tärkeä teko,\njolla tuli olemaan hyvin suuret ja siunatut seuraukset Alahärmän\nolojen raiteillaan pysymiseen silloin, kun kaikki jo näytti huojuvan\nliitoksissaan, kerromme sen tässä tarkkaan. Juho Ekola meni\njoulukuussa 1915 kirkkoherra Törnwallin luo pappilaan. Ekola oli jo\nsilloin kovin ahdistettu ja \"Saksan värväriksi\" parjattu. Kirkkoherra\nei kysynyt Ekolan asiaa, koska he olivat vanhat tuttavat, vaan\ntervehti kehoittaen vierastaan istumaan. Puhuttiin yhtä ja toista\nsekä juotiin kahvit, jota kirkkoherran tytär tarjosi. Sitten Ekola\nkysyi yht'äkkiä:\n\n\"Onko kirkkoherra kuullut puhuttavan, että poikia matkustaisi Saksaan\nja että minä olisin värväri?\"\n\nKirkkoherra katsoi Ekolaan hyvin pitkään, ennenkuin vastasi mitään.\nJotakin sellaista hän oli tosiaankin kuullut. Kun näet Ekola oli\njoitakuita päiviä tätä ennen ollut jollakin asialla kirkkoherran\nkansliassa, jossa parhaillaan oli pidetty kirkkovaltuuston\nkokousta, niin Ekolan poistuttua kauppias Juho Pesola, joka\noli kirkkovaltuuston jäsen, oli sanonut: \"Se, joka tästä nyt\njuuri lähti, on Saksan värväri, joka myy poikia Saksaan ja jota\npilkallisesti sanotaan myös Saksan kapteeniksi\". Kukaan ei ollut\nvirkkanut tähän mitään, eikä Pesolakaan ollut jatkanut puhettaan.\nKirkkoherra huomautti, ettei hän ollut tällaisille huhuille antanut\nmitään arvoa, mutta kertoi kuitenkin kysyneensä pojiltaan, jotka\nolivat ylioppilaita, olivatko nämä kuulleet mitään tästä asiasta.\nJa kun pojatkaan eivät olleet sanoneet siitä mitään tietävänsä,\nniin kirkkoherra oli yhä enemmän varmistunut siinä, ettei huhuissa\nollut mitään perää. -- Silloin Juho Ekola pyysi saada puhua\nluottamuksellisesti ja sanoi suoraan:\n\n\"Kyllä poikia menee Saksaan, ja minä olen värväri.\"\n\nKirkkoherra hämmästyi aika tavalla, mutta ilmoitti sitten olevansa\nhalukas saamaan lähempiä tietoja, sillä hänkin oli ajatellut, että\njos huhuissa oli jotakin perää, niin takana täytyi varmaan olla\njotakin suurta ja isänmaallista. Ekola lupasikin kertoa kaikki\nsäntilleen. Ennen sitä kirkkoherra pyysi saada kutsua myös rouvansa\nja tyttärensä saapuville, mihin Ekola arvelematta suostui. Ja sitten\nEkola kertoi kaiken juurta jaksaen. Tämän jälkeen kirkkoherra nousi\nseisomaan, syleili Ekolaa ja taputtaen tätä olkapäälle siunasi työn\nja sen tekijän, sanoen:\n\n\"Kyllä on vaarallinen työ, mihin olette ryhtynyt, mutta minä toivon,\nettä Jumala teitä varjelee.\"\n\nKaikki olivat tavattoman iloisia ja valittivat sitä, etteivät perheen\nnuoret miehet olleet kotona.\n\nKirkkoherra lupasi tehdä voitavansa saadaksensa seurakuntalaiset\nrauhoittumaan. Lopuksi hän tarjosi Ekolalle pappilassa suojapaikan,\nmutta tämä ei kuitenkaan toistaiseksi luvannut noudattaa tätä\nkaunista tarjousta, koska hän ei tahtonut saattaa kirkkoherralle\nja tämän perheelle ikävyyksiä. Kirkkoherra teki sitten kaikkensa\nasian hyväksi. [Vapaussodan aikana kirkkoherra Törnwall kuului\npaikalliseen esikuntaan ottaen omasta palavasta halustaan osaa\nvartiopalvelukseenkin.]\n\nKirkkoherra Emil Törnwallin muisto säilyy kirkkaana Alahärmän\naktivistien keskuudessa.\n\nKuten taitava sotapäällikkö, Juho Ekola valitsi edelleen miehensä\nharkiten, millä paikalla ja mitä tarkoitusta varten kutakin\ntarvittiin. -- Kun Voltin asemapäällikkö Oiva Suosalmi vuoden\npoissaolon jälkeen syksyllä 1915 jälleen rupesi virkaansa hoitamaan,\nsaapui Ekola hänenkin luoksensa -- he tunsivat toisensa jo\nentuudestaan -- ilmoittaen, että nuorten miesten värväys Lockstedtin\nsuomalaispataljoonaan oli jo käynnissä, sekä tiedustellen, olisiko\nSuosalmi tarvittaessa valmis toimimaan. Näin asemapäällikkö\nSuosalmikin joutui Alahärmän lujien itsenäisyysmiesten kantajoukkoon\nollen sitten erittäin innostunut asiaan ja ottaen osaa paikkakunnan\naktivistien kokouksiin.\n\nMyöskin Voltin aseman sähköttäjät _Yrjö Lukkaroinen ja Niilo\nNumminen_ olivat jääkäriliikkeen miehiä, samoin kuin v.t.\nasemapäällikkö _Väinö Louhivaara_, joka Suosalmen vielä poissa\nollessa syksyllä 1915 hoiti asemapäällikön virkaa. Aseman\npalveluskunta sitävastoin ei ollut täysin luotettavaa, mutta\npohjalaisin keinoin sekin saatiin pysymään aisoissa, joten siitä ei\nollut mainittavaa haittaa.\n\nVarsin vaikean ja vaaranalaisen tehtävän oli ottanut suorittaakseen\nkauppias _Johan Emil Härmänen_. Asemalle saapuneet Saksaan-pyrkijät\nnäet opastettiin ensinnä hänen luokseen. Härmänen oli jo\nnuoruudestaan asti aktivisti. Kenraalikuvernööri Bobrikoffin\naikaiset laittomuudet, helmikuun manifesti ja laittomat\nasevelvollisuuskutsunnat olivat sydänjuuria myöten kuohuttaneet\nhäntä. Hän toimi asioissa perustuslaillisuuden ja passiivisen\nvastarinnan miehenä, ja suurlakon tapahtumat 1905 vetivät hänet\nmyös pyörteisiinsä. -- Kun sitten jääkäriliike syntyi, oli maaperä\nHärmäsen sydämessä jo hyvin muokattu. Hänen oma poikansa --\n17-vuotias _Aarne Härmänen_ -- lähti jääkäripataljoonaan marraskuun\n6. p:nä 1915. Äidin sydän oli silloin pakahtua, mutta isä poikaa vain\nkehoitti.\n\nPoliisikonstaapeli ja maanviljelijä _Juho Aallon_ oli Juho Ekola\nniinikään jo huhtikuun loppupäivinä 1915 innostanut asiaan.\nHänkin oli sitten huomattavia itsenäisyysliikkeen työntekijöitä.\nAallon päätehtävänä oli jääkäriliikkeen maaperänmuokkaaminen\nynnä vihollisten silmälläpitäminen. Hän oli melkein aina junien\nsaapumisaikaan asemalla seuraamassa vihollisten jälkiä ja yrityksiä\ntiedoittaen näistä sitten toisille aktivisteille. Lyhyesti sanottuna\nAalto oli Alahärmässä Ekolan \"oikea käsi\".\n\nVärvärien joukossa olemme myös jo nimenneet Alahärmän Huhtamäen\nkylästä kotoisin olevan maanviljelijän _Kaappo Mäen_. Hänkin oli\nJuho Ekolalta saanut tietoja jääkäriliikkeestä. [Kaappo Mäki on\nkertonut, että kun hän 1890-luvulla poikasena kävi Kepon myllyssä,\nniin hän kuuli, kuinka Kepon kartanon omistaja Otto von Essen ja\nJuho Ekola keskustelivat siitä, mitä Suomella oli odotettavissa\nvenäläisten taholta ja että Suomi olisi saatava itsenäiseksi. Tämä\nisänmaan vapauttamisen ajatus lankesi jo silloin hyvän siemenen\ntavoin Mäen sydämeen. -- Vapaussodan jälkeen, johon Mäkikin otti\nosaa, hän meni Amerikkaan joutuen siellä kaivosonnettomuuden uhriksi.\nNoin kahden tonnin painoinen kivi hipaisi hänen päälakeansa murtaen\nlaajalti pääluun. Seurauksena oli vaikea halvautuminen, mistä\nhän -- ihmeellistä kyllä -- on melko lailla toipunut. Lämpimästi\nuskonnollisena Mäki on kauniisti alistunut tähän kovaan kohtaloonsa.\nLapsistaan hän lausui tämän kirjoittajalle: \"_Nuo minun lapsenikin ne\nkäyvät vaikka tuleen isänmaan puolesta_\". Jääkäreistä tällä paljon\nkärsineellä miehellä on erittäin korkea käsitys. Ilman heitä -- niin\nMäki ajattelee -- ei Suomi olisi itsenäinen eikä sillä myöskään\nolisi sellaista armeijaa kuin sillä nyt on.] Mäki värväsi useita\nmiehiä, [hänen värväämiään olivat Nikolai ja Juho Pärmi, Matti ja\nNikolai Kujanpää, Matti Poromaa, Antti ja Iivari Ollinmäki ynnä Joel\nHautala] mutta lausuu kuitenkin: \"Eihän niitä oikeastaan värvätä\ntarvinnut, sillä Antti Isotalon ilmestyminen paikkakunnalle herätti\nheidät.\" Mäki oli muuten innolla mukana kaikessa jääkäriliikkeen\naiheuttamassa toiminnassa. Hänen kotinsa oli Saksaan-menijäin varma\nturvapaikka, jota käytettiin varsinkin silloin, kun Isossatalossa\nlähtijäin paljouden takia oli ahdasta. Kyyditsijä hän oli niinikään\nja kävi uskollisesti aktivistien kokouksissa. Mäki oli yleensä\nsiellä, missä miestä ja miehenmieltä vaadittiin. Loppujen lopuksi\nhänkin joutui \"Vaasan linnan\" muurien sisälle, kuten niin monet\nmuutkin isänmaalliset pohjalaiset. -- Mainittakoon tässä vielä, että\nKaappo Mäen emäntä, _Sanna Maija Mäki_ (o.s. Ekola ja Isontalon Antin\ntäti) oli kaikessa miehensä kanssa yksituumainen. Kun Kaappo Mäki oli\nVaasan lääninvankilassa, niin komisario _Frans August Sola_, joka\nnähtävästi kuvitteli Isontalon Antin mahdollista vangitsemista\njonkinlaiseksi poliisi-uransa merkkitapaukseksi ja joka sen takia\nkoetti jos jonkinlaisia keinoja tämän venäläisvallan edustajille\nharmillisen, jopa heitä kovin nöyryyttävän jääkärin kiinnisaamiseksi,\ntuli taloon ryhtyen puhelemaan emännälle siihen suuntaan, että jos\nAntti Isotalo tulisi kotiin, niin Kaappo-isäntä pääsisi vapaaksi,\njos vain emäntä ilmoittaisi Antin oleskelupaikan. Tekeytyen\nmyötämieliseksi emäntä sanoi:\n\n\"Mihin minä siitä sitten ilmoittaisin? Jos Vaasaan, niin Antti olisi\njo ennättänyt mennä matkoihinsa.\"\n\nSola vastasi siihen;\n\n\"Kyllä meitä täällä on likempänäkin; enhän minäkään aina asu\nVaasassa.\" [Vaasan poliisit esiintyivätkin maaseudulla jos jollakin\ntavoin naamioituina, mikä lumppujen kerääjänä, mikä minäkin.]\n\nMutta emäntä virkkoi:\n\n\"Mitäs minä sitten teen, jos Antti minut ilmiannon jälkeen tapaa? Se\nottaa minulta pään irki!\"\n\nTähän sanoi Sola:\n\n\"Kyllä me asian järjestämme, niin ettei emäntä ilmi tule.\"\n\nKun emäntä sitten kertoi tämän keskustelun Antille, niin tämä lausui:\n\"Käskekää vain sen Solan tulla minua tapaamaan!\" [Niinsanotun\nrankaisuretkikunnan, joka syksyllä 1916 ilmestyi Etelä-Pohjanmaalle\nja jonka johtajana juuri Antti Isotalo oli, tarkoituksena oli raivata\nSolakin pois tieltä. Tätä varten oli Antti Isotalo järjestettävä\nsyötiksi, ja jääkärien piti pommeilla tehdä tekonsa. Mutta pommit\neivät saapuneet ajoissa!]\n\nAlahärmän päävärväreitä oli myös lautamies ja maanviljelijä Kustaa\nHeikkilä-vainaja. Hänkin oli Juho Ekolan innoittama ja erinomaisen\nluja aktivisti. Hänen kodissaan aktivistit pitivät usein kokouksiaan.\nKyyditsijä ja majoittaja hän oli niinikään. Kuten tuonnempana\ntarkemmin kerromme, joutui Kustaa Heikkilä venäläismielisen\nvirkavallan ahdistamaksi ja pakeni, jolloin nopean juoksun aiheuttama\nsydänhalvaus lopetti tämän mainion miehen elämän.\n\nMyös maanviljelijä Matti Takala palveli jääkäriliikettä,\njosta hän ensin sai kuulla veljeltään Kustaa Heikkilältä ja\nnuoruuden-ystävältään Juho Ekolalta. Eräässä jääkäriliikettä\nkoskevassa, Kustaa Heikkilän talossa pidetyssä kokouksessa sovittiin,\nettä Takalasta tulisi etappitalo, se kun syrjässäolevana oli hyvä\npiilopaikka [niinpä Juho Ekolakin pakoillessaan sai Takalassa\nturvan. Useimmat n.s. rankaisuretkikunnan jääkärit niinikään\nasuivat Takalassa], ja että Matti Takalan ei siis pitäisi värvätä,\nvaan ainoastaan vastaanottaa ne, jotka suojaa tarvitsivat, sekä\nmyös kyyditä heitä, milloin se tuli kysymykseen. Mutta eipä hän\nsilti laiminlyönyt värväystäkään, vaan toimi välikätenä neuvoen\nnuoria miehiä veljensä Kustaa Heikkilän luo. Niinikään pidettiin\nTakalassakin jääkäriliikettä koskevia salaisia kokouksia. Matti\nTakala oli toiminnassaan hyvin varovainen, mutta sehän oli asialle\nmonesti vain eduksi.\n\nOn selvää, että myös Juho Ekolan veljet _Antti ja Nikolai_ olivat\nkoko sydämellään mukana tässä itsenäistymisemme alkuvalmistelussa. He\nkyllä eivät värvänneet, eikähän sitä joka miehen tarvinnut tehdäkään,\nsemminkin kun värväreitä yleensä Alahärmässä oli riittävästi, mutta\nolihan paljon muutakin työtä, mikä kysyi miehistä mieltä.\n\n_Antti Ekolakin_ luovutti empimättä asuntonsa aktivistien salaisia\nkokouksia varten. Sitäpaitsi hän kyyditsi Jepualle vietäviä\nSaksaan-pyrkijöitä ja majoitti heitä taloonsa. Antti Ekolan koti\noli niinikään Saksasta tulleiden, komennuksella olevien jääkärien\nmajoitus- ja turvapaikka. Sen ohessa Antti Ekolaa, kuten hänen\nnuorempaa veljeänsä Nikolaitakin, käytettiin paljon kuriirina eli\nviestinviejänä ja -tuojana. Kerran Antti Ekola kävi Helsingissäkin\ntuodaksensa johtaja _Lauri Nordgrenilta_ rahaa _C.J. von Essenille_.\nMutta pääasiallisesti hän ylläpiti yhteyttä Jepuan ja Alahärmän\nvälillä. Myöhemmin tutustumme tarkemmin hänen varsin moninaiseen\ntoimintaansa.\n\n_Nikolai Ekolakin_ sai jääkäriliikkeestä selon vanhimmalta veljeltään\nJuholta. Periaatteellisesti hän kyllä heti hyväksyi asian, mutta oli\nensin sitä vastaan, sillä harkitsevana miehenä hän piti sitä liian\nuhkarohkeana yrityksenä. Pian kuitenkin Nikolain sydämestä hälvenivät\nkaikki epäilykset, sillä toiselta puolen hänenkin täytyi myöntää,\nettä maailmansota tarjosi itsenäisyyspyrkimyksillemme ainutlaatuisen\ntilaisuuden, jota oli käytettävä. Nikolainkin toimet jääkäriliikkeen\nhyväksi olivat moninaiset. Käsittäen m.m. Antti Isotalon toiminnan\ntärkeyden ja ollen sitäpaitsi henkilökohtaisesti häneen hyvin\nkiintynyt Nikolai Ekola katsoi erikoiseksi velvollisuudekseen kaikin\ntavoin auttaa ja tukea tätä. Kuten jo mainitsimme, oli Nikolai\nEkolakin aktivistien paljon käyttämä kuriiri tehden toisinaan\nhyvinkin pitkiä matkoja. Niinpä hän helmikuun loppupuolella v.\n1916 meni Tampereelle kulkien sieltä vielä Tyrvääseenkin ja aina\nHinnerjoelle saakka, Tampereella hänen tuli tiedoittaa sikäläiselle\nvärvärille varatuomari _E. Niemelälle_, että Voltin--Oravaisten\nreitti toimi. Tällöin ei Ekola eivätkä muutkaan voineet aavistaa,\nettä mainitun reitin käyttäminen oli hyvin pian loppuva. [Kun\nreitti jo helmikuun viimeisenä päivänä meni umpeen, lähetti Juho\nEkola uuden kuriirin Tampereelle -- tällä kertaa volttilaisen\nJ.E. Heikkilän -- ilmoittamaan asiasta.] Tampereella Nikolai\nEkola oli vähällä joutua pidätetyksi aseman lähellä olevassa\nmatkustajakodissa, missä eräs raivostunut venäläinen upseeri uhkasi\nvangituttaa matkustajakodin kaikki vieraat. Vedoten kiireeseensä ja\ntarjoutuen erikoisesti tarkastettavaksi Ekola pääsi menemään. --\nTyrväässä Ekolalla oli suoritettavana eräiden Saksaan-menneiden (V.\nHeikinheimon ja T.R. Kauniston) asioita; hänen piti viedä näiden\nvaatteita asianomaisille. Kannistossa häntä ei aluksi uskottu, vaan\npidettiin urkkijana; pappilan välityksellä asia kuitenkin selvisi.\n-- Hinnerjoelle hän taas vei erään Saksaan-lähteneen kirjeen, jossa\nkehoitettiin, että sielläkin ryhdyttäisiin toimimaan. -- Nikolai\nEkola oli kaikkein lujimpia ja varmimpia miehiä -- aina rohkea, mutta\nsamalla varovainen.\n\nKunnallislautakunnan esimies, maanviljelijä Antti Hilli, joka oli\nnaimisissa Amalia Isotalon kanssa, oli, jos kukaan, jääkäriliikkeen\nperillä. Hän oli kyllä ajatellut lähteä Saksaan. mutta Juho Ekola\nepäsi sen ollen sitä mieltä, että Hilliä, joka oli keskeinen henkilö\npaikkakunnalla, välttämättömästi tarvittiin Voltissa. Eikä hänen\nmyöskään pitänyt värvätä. Tästä huolimatta Hilli kuitenkin yhdessä\nvaimonsa kanssa kaikessa hiljaisuudessa värväsi muutamia miehiä,\nkuten Matti Kustaa Lahden, Antti Porren [kaatui Salmin kylän alueella\nMouhijärven ja Suoniemen pitäjien rajalla pääsiäisaamuna 31.III.1918\nklo 5. Luoti sattui rinnan yläosaan mennen valtimon läpi selkäytimeen.\nJääkärivääpeli Antti Porren viimeiset sanat olivat: \"Eteenpäin pojat\nja rohkeasti, minuun sattui.\"] ja Kalle Lampisen, joka viimeksimainittu\nkuitenkin palasi meren jäältä takaisin. Porren värväämisestä Hillille\nkoitui sittemmin paljon harmia, sillä Nikolai Syynimaan välityksellä\nasia tuli santarmien tietoon, samoin kuin se Hillin aikaisemmin lausuma\nvakava huomautus, että nuorten miesten ei pitäisi mennä Amerikkaan,\nvaan Saksaan, ja että Amerikkaan lähteminen oli suorastaan isänmaan\nkavaltamista. Täten oli Hillin hartioille kasaantunut koko paljon\nraskauttavaa laatua olevia asioita, ja sitäpaitsi oli Vaasan\npoliiseilla ja santarmeilla selvillä Hillin ja Isontalon välinen\nläheinen sukulaisuussuhde. Kun jo monet olivat paenneet maasta ja\ntoisia oli linnassa, esittikin hänen vaimonsa Amalia, että Antti\nHillinkin olisi ehkä paras lähteä. Paikkakunnan etuihin katsoen\ntämä piti kuitenkin poistumistaan hyvin vaikeana ja jäi paikoilleen.\nMutta pianpa jo Hillikin istui Vaasan linnassa. Saamme myöhemmin\ntutustua näihin kohtalokkaisiin tapahtumiin.\n\nMaanviljelijä _Vihtori Vakkurilla_ oli erittäin huomattava tehtävä\nSaksaan-menijäin kyyditsijänä ja majoittajana. Hänen rohkea\ntoimintansa tulee esiin miestenkuljetusta koskevassa luvussa ja\nIsontalon tapahtumissa.\n\nKelloseppä _Vilho Mäen_ ja hänen vaimonsa _Fiina Mäen_ koti oli\nmyöskin Saksaan-menijäin majoituspaikka. Heidän nuori poikansa Einari\nMäki lähti jo marraskuun 6. p:nä 1915 jääkäripataljoonaan, Vilho Mäen\nasema tuli uhkaavaksi siitäkin syystä, että hän oli kauppias J.E.\nHärmäsen, Saksaan-menijäin pää-vastaanottajan lanko, jonka kanssa\nhän oli paljon asioissa. Lapuan tapaus kietoi sitten Mäenkin siihen\nverkkoon, jota moni mies sai Shpalernajassa selvittää.\n\nEmme myöskään saa unohtaa Alarannan ja Rajalan taloja, sillä ne\nolivat suuriarvoisia turvapaikkoja kaikille vainotuille. Alarannan\nvanhat haltijat Jaakko ja Fiia Alaranta, kuten heidän lapsensakin,\nolivat isänmaallista väkeä. Heidän poikansa Eemeli Kustaa Alaranta\n(Mäkinen) liittyi jääkäripataljoonaan jo 5.I.1916 palaten pääjoukon\nkanssa Suomeen 25.II.1918. [Tampereen valloituksessa hän osoitti\naivan erikoista urhoollisuutta. Kovassa kuulasateessa huolehtien\nmiestensä turvallisuudesta hän itse sai shrapnellin kuulan päähänsä\nkaatuen Kalevankankaalla 28.III.1918.] Myöskin Anton ja Hjalmari\nAlaranta olivat täysin tietoisia jääkäriliikkeestä auttaen kaikin\ntavoin Alahärmän aktivisteja hankkimalla suksia y.m.\n\nSamoin oli Rajalan vanha isäntä Iisakki erinomaisen hyvä mies, ja\ntalon emäntä Miina Rajala oli itse työssä värväri. Sekä Alarannan\nettä Rajalan talojen emännät olivat Ekolain sisaria.\n\nMaanviljelijät Juho ja Kustaa Kunnari ottivat myös osaa\njääkäriliikkeeseen varsinkin majoittajina.\n\nJalkinetyöntekijä Oskari Mäki, jonka myös olemme maininneet\nvärvärien joukkoon kuuluvaksi, sai paljon kärsiä. Hänet vangittiin\nHärmän piirin nimismiehen Aarne Aallon toimesta lokakuun 28. p:nä\n1916 syytettynä jääkäripataljoonaan värväämisestä, väärien huhujen\nlevittämisestä y.m. --\n\nVielä on meillä erittäin mieluisana velvollisuutena mainita Voltin\nmeijerin hoitajan _Tilda Niemen_ ja hänen tyttärensä _Selja Niemen_\nkaunis suhtautuminen jääkäriliikkeeseen. Voltin meijerillä sai\nvainottu turvan ja kaikinpuolista hoivaa. Siellä pitivät aktivistit\nmyös tärkeitä salaisia kokouksiaan tietäen, että valppaat silmät ja\ntarkat korvat suojasivat heitä vihollisilta. Kun nimismies Aarne\nAalto poliiseineen tuli tiedustelemaan Tilda ja Selja Niemeltä, mitä\nJuho Ekola oli johtokunnan kokouksissa puhunut, saivat he palata\ntyhjin tiedoin.\n\n\n\nAlahärmän järjestysviranomaiset.\n\n\nNimismies Rolf Packalén hoiti nimismiehen virkaa tärkeimmän\nvärväysajan aina toukokuun 20. p:n tienoille 1916. Hän ei suinkaan\nollut mikään jääkäriliikkeen mies, mutta kun konstaapeli Juho\nAalto oli hänelle selittänyt, mikä voimakas kansannousu oli\nsen takana, niin hän pysyi aivan passiivisena, ollen olevinaan\nhuomaamatta aktivistien toimintaa. Ja olihan tämä jo sinänsä hyvä.\nNäin saivat konstaapelit Juho Aalto, Otto Alaviitala ja Juho Näsi\nselväpiirteisinä aktivisteina sydämensä ääntä kuunnellen vapaat\nkädet, mikä oli jääkäriliikkeen toimihenkilöille Alahärmässä\narvaamaton apu ja tuki.\n\nMutta santarmit asettivat moniin pitäjiin omia kätyreitään, jotka\nerikoisesti palkattuina ilmiantoivat, mitä tiesivät ja enemmänkin.\nTällaisia santarmikätyreitä olivat Alahärmässä kievarinpitäjä,\nmaanviljelijä Matti Tynilä, joka kuukausittain sai postitse Helsingin\nsantarmitoimistosta 75 mk, ja kauppias Nikolai Syynimaa, joka\nkateudesta kauppias J.E. Härmästä kohtaan antautui kätyrin ja\nilmiantajan kurjaan ammattiin saaden sittemmin tekojensa mukaisen\npalkan.\n\nPaikkakunnalla oli muitakin venäläisvallan ihailijoita, joita emme\nkuitenkaan halua erikoisemmin nimetä, koska he eivät toimineet yhtä\nhäikäilemättömästi kuin edellämainitut. On selvää, että aktivisteilla\noli suurta haittaa näistä venäläisten palvelijoista. Syksy 1915 meni\nkuitenkin kutakuinkin, paitsi että Juho Ekola jo silloinkin oli\nkätyrien huomion ja ilkeämielisten juorujen kohteena tuntien täten\nasemansa hyvin epävarmaksi.\n\nKun Suomessa toimiva Venäjän valpas santarmisto oli saanut\nselville, että semminkin syksyllä 1915 oli paljon nuoria miehiä\npassitta poistunut maasta, ja kun se jo myöskin tiesi, että\nLockstedtin leiri Saksassa oli useiden matkanpäänä, aiheutti\ntämä virallista kirjeenvaihtoa kenraalikuvernöörin kanslian ja\nVaasan Lääninhallituksen välillä. Lääninhallitus taas puolestaan\ntiedusteli asiaa nimismiehiltä. Niinpä Vaasan lääninhallituksesta\ntuli asiaa koskeva tiedustelu nimismies Packalénille, joka tällöin\nilmoitti, että hänenkin nimismiespiiristään oli joukko nuoria miehiä\nlähtenyt ulkomaille. Eipä aikaakaan, niin kenraalikuvernöörin\nkansliasta ilmestyi Alahärmään kaksi tutkijaa, nim. Suomen\noppikoulujen venäjänkielen tarkastaja, valtioneuvos _V. Krohin_ ja\nsantarmiratsumestari _Iljinin_, jotka saapuivat Volttiin marraskuun\n16. p:nä 1915.\n\nKaikkien maasta poistuneiden nuorten miesten vanhemmat piti\nkutsuttaman Voltin majataloon. Kutsun sai myös kunnallislautakunnan\nesimies Antti Hilli ja luonnollisesti myös poliisiviranomaiset.\n\nKun mainitut herrat olivat saapuneet majataloon, kutsuttivat he\nheti luoksensa konstaapeli _Juho Aallon_ kertoen tälle, mistä oli\nkysymys, ja jo alustavasti tiedustellen, mikä mahtoi olla syynä\nnuorten miesten poistumiseen. Aalto, joka aina nopeasti käsitti\ntilanteen, keksi hyvin todennäköiseltä tuntuvan selityksen. Hän\nsanoi, että hänen käsittääkseen se aiheutui siitä kenraalikuvernöörin\nkuulutuksesta, jossa ilmoitettiin kaikkien Suomessa asuvien Venäjän\nalamaisten ottamisesta sotapalvelukseen, se ja se ikäluokka silloin\nja silloin. Tämä kuulutus oli muka paikkakunnalla ymmärretty siten,\nettä suomalaisetkin nuorukaiset kutsuttiin sotapalvelukseen,\nsillä suomalaisten mielestä hekin olivat Venäjän alamaisia. Ja\npäivänselväähän oli, että nuoret miehet pelätessään joutuvansa\nsaksalaisten kanuunanruoaksi ennemmin koettivat millä tavoin tahansa\npoistua maasta. Tämä selitys kävi ihan täydestä. Krohin puuttui\nAallon puheeseen sanoen:\n\n\"Niin minäkin arvelen, ja tuo on varmaan oikein.\"\n\nSitten herrat kysyivät, mistä saataisiin sellainen henkilö, joka\nklo 7:ksi seuraavana aamuna voisi kutsua majataloon nuorukaisten\nvanhemmat ja holhoojat. Aalto selitti olevansa valmis herroja\nauttamaan. Nämä olivatkin siitä sangen mielissään ja kumartelivat\nsanoen:\n\n\"Jos konstaapeli vain tahtoo vaivautua kutsumaan kokoon vanhemmat,\nniin me olemme oikein kiitolliset.\"\n\nAalto lähti heti kiertelemään kodista kotiin opettaen jokaiselle\nkeksimänsä selityksen sekä lisäksi vielä sen, että oli oltava tuiki\ntietämättömiä siitä, minne pojat olivat menneet, mutta että oli muka\nkuultu jonkun uhanneen mennä Amerikkaan.\n\nKaikki tiedon saaneet kokoontuivatkin aamulla majataloon sekä\nselittivät yksivakaisesti asian, niinkuin Aalto oli neuvonut. Tämä\nselitys näytti edelleen tyydyttävän venäläisiä herroja; varsinkin se\noli oivallista, että Härmässä lojaalisesti katsottiin oltavan Venäjän\nalamaisia. Emme tiedä, saiko Nikolai Syynimaa perästäpäin tilaisuuden\noikaista herrojen käsitystä, mutta joka tapauksessa Alahärmässä\npäästiin konstaapeli Aallon neuvokkuuden avulla joksikin aikaa\nrauhaan.\n\nVaikka paikkakunnan omat poliisiviranomaiset olivatkin asettuneet\ntällaiselle kannalle, ei meidän kuitenkaan pidä luulla, että\nAlahärmän aktivistit saivat viettää huolettomia päiviä. Tynilä ja\nSyynimaa kyllä pitivät huolen siitä, että Vaasassa ja Pietarsaaressa\ntiedettiin, mitä Härmän mailla puuhailtiin. Mutta se seikka, että\nHärmän nimismiespiirin konstaapelit etappitoiminnan aikana olivat\nisänmaallisesti valveutuneita miehiä, jotka tukivat yhteistä\naktivistista rintamaa, oli kerrassaan suuriarvoinen asia.\n\nNiinkuin Jäämeren tuuli alkoi puhaltaa Alahärmässä silloin, kun\ntoukokuun 20. p:nä 1916 Härmän piirin nimismieheksi määrättiin\nAarne Aalto. Tämä Porista kotoisin oleva ylioppilas oli tätä ennen\npalvellut vuoden Vaasan poliisilaitoksessa ensin ylimääräisenä\nkonstaapelina 3 kuukautta ja sitten poliisikamarin kansliassa\nsekä samalla noin 9 kuukautta ylimääräisenä lääninkanslistina --\nja syyskuun 24. p:nä 1914 hänet oli määrätty virkaatoimittavaksi\nnimismieheksi Laihialle. Aalto oli täydellisesti venäläisvallan\nuskollinen palvelija. Tämä ilmenee kaikesta hänen toiminnastaan\nsekä myöskin Suomen senaatin prokuraattorin, Vaasan läänin\nlääninhallituksen ja sen alaisen virkakunnan virkatoimintaa\nviimekuluneiden vuosien aikana tutkimaan asettaman komitean kesäkuun\n8. p:nä 1917 päivätystä pöytäkirjasta. Kun Venäjän vallankumouksen\naikaan pidettiin Härmän kevätkäräjiä Jaakko Alaviitalassa, niin\nmaanviljelijä _Antti Ekola_ ja entinen poliisi _Juho Aalto_ y.m.\npäättivät käräjätalon pihalla julkisesti piiskata nimismies Aallon.\nEkola ja Juho Aalto menivät jo asianajajain huoneeseen nimismiestä\nnoutamaan, mutta Uudenkaarlepyyn pormestari _Oskar Calamnius_-vainaja\nsai silloin miesten päät kääntymään -- ei kuitenkaan nimismies\nAaltoa puoltaakseen, vaan asianomaisten itsensä ja ajan epävarmuuden\ntähden.\n\nIsontalon heinäkuun 9. p:nä 1916 sattuneen tapauksen jälkeen, jolloin\nsuuren poliisivoiman avulla jääkäri _Antti Isotaloa_ yritettiin\nvangita, nimismies Aalto ryhtyi varsinaisiin puhdistustoimiinsa ja\nmuka järjestystä palauttamaan Alahärmässä.\n\nTuona heinäkuun 9. p:nä päiväämässään Vaasan läänin kuvernöörille\nlähettämässään kirjeessä nimismies kertoi lyhyesti Isontalon\ntapauksen ja lausui kirjeensä lopulla:\n\n\"Samalla pyydän nöyrimmästi Herra Kuvernöörille ilmoittaa, että\ntäkäläisistä Konstaapeleista asuvat Johannes Näsi n. puolentoista\nkilometrin ja Juho Aalto n. puolen kilometrin päässä mainitusta\nIsotalon talosta, mutta ei heillä ole ollut mitään tietoa\netsittäväksi määrätyn Antti Isotalon täällä olosta, vaikka on\npaikkakunnalla jotenkin julkisesti huhuttu Isotalon oleilevan täällä.\nMyöskään eivät he antaneet etsijöille minkäänlaista virka-apua,\nennenkuin allekirjoittaneen suorastaan _siihen pakottaessa_\n[Kirjoittajan, K.A.W:n alleviivaama. Nuo sanat osoittavat vain\ntekaistua virka-intoa, sillä nimismies Aalto on Suomen senaatin\nprokuraattorin asettaman tutkintokomitean edessä itse väittänyt,\nettä vaasalaisen poliisikomennuskunnan päällikkö Aug. Sola ei\nollut koskaan pyytänyt häneltäkään virka-apua Antti Isotalon\nvangitsemiseksi ja ettei nimismies myöskään konstaapeleineen ollut\nantanut sitä koskevia määräyksiä.], siten osottaen tahtovansa pysyä\nerillään koko jutusta, vieläpä näyttäen olevansa myötätuntoisia\nrikollista kohtaan.\" (Liite N:o 2.)\n\nTästä tiedonannosta oli nopeat seuraukset. Heinäkuun 10. p:nä\n1916 päivätyssä kirjeessä Vaasan läänin kuvernööri N. Sillman\nmääräsi, että konstaapelit Johannes Näsi ja Juho Aalto oli\nviipymättä pidätettävä ja lääninvankilaan passitettava. Toisessa\nsamanpäiväisessä kirjeessä kuvernööri ilmoitti erottaneensa virasta\nkonstaapelit Näsin ja Aallon. Molemmat konstaapelit pidätettiinkin\nheinäkuun 11. p:nä ja vietiin Vaasaan sekä passitettiin seuraavana\npäivänä sikäläiseen lääninvankilaan. Näsille tuomittiin 3 kuukautta\nvankeutta ja Aallolle 2 kuukautta 14 päivää. Näsi sai kovemman\nrangaistuksen kuin Aalto siitä syystä, että hänen todistettiin\nseurustelleen Antti Isotalon kanssa (Liite Nro 3). Juho Aalto\nvapautettiin vankilasta syyskuun 26. p:nä 1916; mutta Näsin vaiheet\nolivat ihmeellisemmät. Hän pääsi kyllä vapaaksi marraskuun 12. p:nä,\nmutta vangittiin uudestaan saman kuun 16. p:nä ja passitettiin taas\nVaasan lääninvankilaan sekä sieltä seuraavana päivänä Viipurin\nkautta Pietariin, missä häntä pidettiin Peresilnaja-vankilassa\n3 viikkoa. Tarkoituksena oli lähettää hänet Vjatkaan. Näsille\nannettiinkin Pietarista tätä koskeva venäjänkielinen passi. Näsi,\njoka ei osannut venättä, luuli olevansa vapaa ja palasi kotiinsa\nAlahärmään. Siellä hän heti näytti passinsa nimismies Aallolle,\njoka huomaten erehdyksen -- neuvotteli asiasta oitis kuvernöörin\nkanssa; ja seurauksena oli uusi vangitseminen sekä pitkä matka\nVaasan--Viipurin--Pietarin kautta Vjatkaan, mistä Näsi vasta\nvallankumouksen jälkeen pääsi vapaaksi.\n\nHeinäkuun 10. päivänä nimismies Aalto tiesi päässeensä molemmista\nisänmaallisista konstaapeleistaan. Ja samana päivänä hän taas\nkirjoitti lääninhallitukseen esittäen, että poliisivoimaa olisi\nAlahärmään lisättävä ja että hänen mielestään olisi \"nykyinen\npoliisimiehistö vähitellen uudistettava virkaansa innostuneella\nja raittiilla (!) miehistöllä\"... \"sillä täällä, jos missään\ntarvitaan tarmokasta järjestysvaltaa\". Tästäkin selvästi huomaamme,\nettä se innostus, jota nimismies poliiseiltaan toivoi, tarkoitti\nvenäläisen järjestelmän voimistuttamista. Hän saikin kaksi \"virkaansa\ninnostunutta\" väliaikaista poliisia, _Juho Kriston ja Oskari Ahon_,\njotka olivat saman hengen innoittamia kuin heidän herransakin. Näistä\nmiehistä tuli koko paikkakunnan vitsaus, kuten myöhemmin saamme\nnähdä. Mutta onneksi he jo ennen vuoden loppua taas hävisivät Vaasan\npoliisilaitoksen hämäriin puuhiin.\n\nEdellämainitun tutkimuspöytäkirjan mukaan kertoi talollinen Juho\nHeikkilä, että hän osui olemaan Juho Ekolan talossa elokuussa 1916,\nkun nimismies Aalto piti siellä -- tapansa mukaan -- uhkailevaa\nja röyhkeää tutkintoa sen johdosta, että Ekola oli hävinnyt\npaikkakunnalta. Tällöin nimismies vielä sanoa singahdutti, että\nhänen oikeastaan pitäisi tilata paikkakunnalle kasakoita, kun hän ei\nmuuten saanut järjestystä ylläpidetyksi. Eikä tämä uhkailu ollutkaan\nmikään tilapäinen päähänpisto, vaan harkittu asia, kuten Vaasan\nläänihallituksen arkistosta löydetystä salaisesta venäjänkielisestä,\n11/24.VIII.1916 Vaasan kuvernöörille lähetetystä asiakirjasta\nselviää. Siinä huomautetaan rajavartioston päällikön ilmoittavan,\nettä rajavartioston tulee antaa apuaan siviiliviranomaisille\npitemmällekin kuin 15:n kilometrin päähän rannikolta. Sitten\njatketaan: \"Sen lisäksi, mitä edellisessä on sanottu, 42\narmeijakunnan päällikkö pyytää ilmoittaa, ettei _hän katso voivansa\nsiirtää Kauhavalla olevaa Orenburgin kasakkarykmenttiä Härmän\nalueelle, kuten pyydetty on, sillä se on juuri siirretty eräälle\ntoiselle kasarmialueelle_.\" (Liite Nro 4.)\n\nKuka lienee tällaista pyytänyt? Nähtävästi Vaasan kuvernööri\nnimismies Aallon esityksestä, vaikkakaan nimismiehen tätä asiaa\nkoskevaa kirjettä ei ole lääninhallituksen arkistosta löytynyt.\nYllämainittua Ekolassa lausumaansa uhkausta Aalto ei näytä\nkieltäneenkään -- eikä panneen edes \"leikin\" lukuun.\n\nOlemme katsoneet tarpeelliseksi tehdä hiukan selkoa nimismies Aallon\ntoiminnasta, jotta voisimme käsittää, minkälaisten vaikeuksien\nalaisina Alahärmän itsenäisyysmiesten täytyi toimia hänen tultuaan\npiirin nimismieheksi. Useimpien heistä täytyi jättää kotinsa ja\ntoimensa sekä paeta vieraaseen maahan. [Emme saata muuten olla\nihmettelemättä, että itsenäinen Suomi on vapaussodan jälkeen katsonut\nsoveliaaksi säilyttää virastoissamme tämän tapaisia yksilöitä\n-- ja niitä on paljon -- joiden koko elämäntyö näyttää olleen\nperivihollisemme palvelemista. Tuntuu siltä, että Suomen itsenäisyys\non monille määräävissäkin asemissa oleville hyvin hämärä käsite.]\n\nMutta jos oli varjoa, niin olipa valoakin Alahärmässä noina aikoina.\nNiinkuin santarmeilla oli kätyrinsä ja vakoilijansa, niin olipa\naktivisteillakin tiedustelijoita, aktivistikodeissa kasvaneita\nnuoria Pohjanmaan tyttäriä, jotka pitivät silmänsä ja korvansa auki\nseuratakseen mustien urkkijain toimintaa. Konstaapeli Juho Aalto sai\nheistä myöskin nokkelia apulaisia, jotka junien saapumisen aikaan\nkävelivät Voltin asemalla ottamassa selkoa muualta lähetettyjen\npoliisien ja santarmien mahdollisesta tulosta tiedoittaen siitä\nsitten toimiville aktivisteille.\n\nHeidän joukkoonsa kuului _Liisa Heikkilä_ (Kustaa Heikkilä-vainajan\ntytär, nyk. Kujala), _Aina Isotalo_ (nyk. Mattila), _Lyyli Aalto_\n(konstaapeli Aallon tytär), _Aira Mäki_ (kelloseppä Vilho Mäen\ntytär) ja _Amalia Takala_ (maanviljelijä Matti Takalan tytär) sekä\nluultavasti vielä muitakin.\n\nNämä lienevät olleet juuri niitä samoja reippaita härmäläisiä\ntyttöjä, jotka Saksaan-menijäin lähtiessä taipalelle tien varrelta\ntoivottivat heille onnea lähettäen terveisensä Lockstedtissa oleville\nomaisilleen ja tuttavilleen.\n\n\n\nAntti Isotalo värvärinä Etelä-Pohjanmaalla.\n\n\nLockstedtin suomalaispataljoonan perustamismääräyksen oli Saksan\nkeisari Wilhelm II allekirjoittanut ikimuistettavana elokuun 28. p:nä\n1915. Saksalainen päällystö järjestyi hyvin pian, ja pfadfinderien,\njo kevättalvella 1915 Lockstedtiin lähteneiden suomalaisten kunniakas\nkantajoukko oli siellä; myöskin suuri osa Saksaan ja Ruotsiin\nlomalle laskettuja pfadfindereitä kiiruhti takaisin Lockstedtiin.\nVoimme sanoa, että syyskuun alussa oli kaikki valmista miehistön\nvastaanottamiseksi. Mutta sitäpä ei alkanut kuuluakaan. Tämä johtui\nosaksi siitä, että Suomeen saapui pataljoonan perustamista koskeva\ntieto vasta vähän ennen syyskuun puoliväliä 1915 -- ja ennenkuin\nvärväyskoneisto saatiin käyntiin, kului aikaa jotensakin tasan yksi\nkuukausi. Kun pataljoonan perustaminen oli ollut aivan epävarmaa, ei\nmyöskään ennakolta oltu voitu ruveta värväämään.\n\nMutta pataljoonan saksalainen komentaja, suuresti kunnioitettava\nmajuri _Maximilian Bayer_, ei ymmärtänyt miesten tulon viipymisen\nsyytä; hän kai luuli, että noin 2,000 miestä odotti vain tietoa\npataljoonan perustamisesta ja oli sen tultua muka valmis yhdellä\nsyöksyllä hyökkäämään rajan yli -- ja Saksaan.\n\nKun näin ei käynytkään, tuli Bayer kovin levottomaksi ja komensi ensi\nhätäänsä pfadfindereitä värväämään suomalaisia merimiehiä Saksan\nvankileireiltä. -- Meidän ei itse asiassa tarvitse kovin oudoksuakaan\nmajuri Bayerin huolestumista, sillä syyskuussa saapui pataljoonaan\nvain 88 miestä, lokakuussa 168 ja marraskuussa 252 eli yhteensä 508\nmiestä. Pataljoonassa ei siis tällöin ollut edes kolmatta osaa sen\nmäärätystä miesvahvuudesta.\n\nSilloin päätettiin kiireen kaupalla lähettää rohkeita ja\ntoimintatarmoisia ensiksi saapuneita jääkäreitä Suomeen värväämään.\nEtelä-Pohjanmaalle lähetettyjä jääkäreitä oli _Antti Isotalo_ ynnä\nruotsalaisseutuja silmälläpitäen _Gunnar Melin ja Alfred Sippus_.\nKahteen viimeksimainittuun tutustumme vähän myöhemmin.\n\nNoin kuukauden kuluttua Antti Isotalon Lockstedtiin saapumisen\njälkeen silloinen ryhmänjohtaja Gunnar Heinrichs kääntyi hänen\npuoleensa tiedustellen, olisiko tämä valmis lähtemään komennukselle\nSuomeen järjestämään värväystä ja miesten lähettämistä Saksaan\n-- pääasiallisesti Etelä-Pohjanmaalla; luonnollisesti hänen tulisi\nsamalla tehdä selkoa jääkäripataljoonan olemassa-olosta ja sen\ntarkoituksesta. [Suomalaispataljoonan virallinen nimi oli saksaksi:\n\"Ausbildungstruppe Lockstedt\" = Lockstedtin harjoitusjoukko.\nVasta vähän ennen pataljoonan lähtöä Saksan itärintamalle se sai\n9.V.1916 tuon kunniakkaan nimen: \"Kuninkaallinen preussilainen\njääkäripataljoona 27.\" Tästälähin käytämme suomalaispataljoonasta\njääkäripataljoona-nimitystä, vaikka käsittelemmekin ennen sen\nrintamallelähtöä tapahtuneita asioita.]\n\nAntti Isotalo selitti olevansa valmis lähtemään. Sunnuntaina\nmarraskuun 21. päivänä 1915 hänet kutsuttiin majuri Bayerin luo.\nTämä tiedusteli, uskaltaisiko Isotalo lähteä Suomeen ja ryhtyä\nsiellä toimimaan edellämainituissa tehtävissä. Puhuteltu vastasi\nsotilaalliseen tapaan lyhyesti ja kysymyksen mukaisesti sanoen\nuskaltavansa koettaa. Näin ollen hän sai heti määräyksen lähteä\nmatkaan.\n\nLuonnollisesti ei majuri Bayer voinut tietää, minkälainen peloton ja\nrautainen mies siinä hänen edessään seisoi.\n\nVasta Berlinissä Antti Isotalo sai lähemmät määräykset, joiden mukaan\nhänen oli ensin poikettava Tukholmassa olevaan Heldtin konttoriin.\nSiellä maisteri A.E. Fabritius antoi hänelle Suomessa noudatettavia\ntoimintaohjeita ilmoittaen samalla, kenen puoleen jääkärimme oli\nHaaparannalla käännyttävä. Isotalo saikin sitten Haaparannalla\ntoimivalta etappijääkäri Oiva Villamolta Leinosen nimelle kirjoitetun\ntyöpassin, jonka turvin hänen piti voida matkustaa Suomessa.\nRohkeasti hän nousi junaan Torniossa ja saapui Volttiin marraskuun\n30. p:n iltana 1915.\n\nAsemalla Isotalo sai sähköttäjä _Yrjö Lukkaroiselta_ heti\nkuulla, että Kortesjärven ynnä Yli- ja Alahärmän värväreitä oli\nkokoontunut kauppias _J.E. Härmäseen_ neuvottelemaan tilanteesta,\njoka viranomaisten [kenraalikuvernöörin kansliasta oli vast'ikään\nkäynyt tiedustelijoita, ja Matti Tynilä ja Nikolai Syynimaa olivat\nalituisena uhkana] ahdistelun takia oli tällöin hyvin synkkä.\nSilloin Isotalo päätti mennä suoraa päätä kauppias Härmäseen.\n\nKun hän kenenkään aavistamatta astui sisään, vaikutti se kerrassaan\nilmestykseltä. Jääkärimme kertoili heti Saksan-kuulumiset tehden\nselkoa erittäinkin jääkäripataljoonan toiminnasta. Kysymyksiä sateli\nehtimiseen, ja jääkäri antoi niihin kiinnostavat vastaukset.\n\nVoimme arvata, mikä mielten kohoaminen oli seurauksena Antti Isotalon\nsaapumisesta Härmän maille. Se ei ainoastaan lisännyt toimivien\nitsenäisyysmiesten työintoa, vaan tieto siitä, että Antti oli tullut\nvärväystarkoituksessa Etelä-Pohjanmaalle, kulki kulovalkean tavoin\nkylästä kylään ja paikkakunnalta toiselle sytyttäen ja valaisten\nnuoria mieliä. Antti Isotalon pelkkä ilmestyminen Pohjanmaalle oli\nsellaisenaan elävä ja voimakas herätyshuuto sekä nuorille että\nvanhoille.\n\nKokouksen loputtua Antti lähti kotiinsa Isoontaloon. Sama peloton\nmieliala, joka oli Antissa synnynnäistä, asui koko tämän talon väessä\n-- äidistä tyttäriin, puhumattakaan nuorista miehen-aluista.\n\nHeti tultuaan Isotalo rupesi värväämään; ja jo samana päivänä Antin\nserkku _Jussi Mäntylä_ teki ratkaisevan päätöksen lähtien sitten\npäivän parin perästä Amerikan-passilla junassa Tornioon ja sieltä\nrajan yli.\n\nOli ilmeistä, että Isotalon häikäilemätön esiintyminen Vaasan\nläänissä ja kotiseudullansa Härmässä sai Vaasan ja Pietarsaaren\npoliisivoimat liikkeelle.\n\nJo matkalla Torniosta Volttiin oli Isotalon seuraan Kokkolasta\nliittynyt Voltista kotoisin oleva kauppias Nikolai Syynimaa, joka\nkotipuolenmiehenä ystävälliseksi tekeytyen oli tätä varoittanut\nsanoen, että Pietarsaaren etsivät varmaan tulisivat häntä tapaamaan.\nTähän oli Antti kylmästi vastannut:\n\n\"Antaa tulla vain!\"\n\n[Antti Isotalon tapaaminen junassa oli Syynimaalle erittäin\nmieluinen makupala. Hän meni tietysti itse ilmoittamaan Pietarsaaren\npoliisilaitokseen tai jollekin santarmille, että Isotalo oli palannut\nSaksasta ja että hän oli menossa kotiinsa Alahärmään.]\n\nOlipa vielä toinenkin syy, minkä tähden Pietarsaaren poliisit\nolivat liikkeellä. Antti Isotalon lanko, maanviljelijä ja Alahärmän\nkunnallislautakunnan esimies _Antti Hilli_ oli saanut Antilta\nUumajasta kortin, silloin kun tämä oli ollut matkalla Saksaan.\nSiinä Antti oli kertonut ylimenon onnistuneen hyvin. Hilli oli\nmuuten sopinut Isontalon kanssa, että hän (Hilli) saisi jotensakin\navomielisesti puhella Antin poistumisesta siten peittääkseen\nitseään. Näin ollen Hilli olikin monelle kertonut tuosta Antilta\ntulleesta kortista ja tämän Amerikan-matkasta. Eipä aikaakaan, niin\nPietarsaaren poliiseilla jo oli tiedossaan tuo samainen kortti. Mutta\npoliisi _Otto Alaviitala_, joka oli isänmaallinen mies, oli saanut\nvihiä heidän aikeistaan tulla Hilliin, ja silloin hän meni etukäteen\nilmoittamaan tästä asianomaiselle.\n\nKun Jussi Mäntylän omistaman Niemelä-nimisen talon irtaimiston\nhuutokauppaa pidettiin joulukuun 1. p:nä 1915, tapasi Hilli siellä\nAntti Isotalon kertoen silloin tälle, mitä oli Alaviitalalta kuullut.\nJa Hilli jatkoi:\n\n\"Jos ne kysyvät sinusta jotakin, niin mitä minä niille vastaan?\"\n\nAntti sanoi siihen:\n\n\"Käske niiden tulla minulta kysymään!\"\n\nPoliisit saapuivatkin Hilliin varhain aamulla joulukuun 2. p:nä\nAlaviitalan opastamina sekä tiedustelivat tuota jo mainittua\npostikorttia ynnä myöskin sitä, minne Antti Isotalo oli lähtenyt ja\nmissä tarkoituksessa.\n\nTässä on välillä huomautettava, että Antti olikin Saksan-matkalleen\nlähtenyt juuri Hillistä; sinne hän oli jättänyt polkupyöränsäkin.\n\nHilli vastasi poliisien tiedusteluun:\n\n\"Kyllä se täältä lähti Lapualle heinäkauppoja tekemään ja puhuipa\njotakin Amerikkaan menostaankin. Muuten se on nyt kotona. Menkää\nhäneltä itseltään kysymään!\"\n\nPietarsaarelaiset säpsähtivät tätä suorasukaisuutta, jättivät\nkeskustelun Hillin kanssa sikseen ja lähtivät Isoontaloon.\n\nVälillä he poikkesivat ensin Voltin poliisin, konstaapeli Juho Aallon\nluo ottaen hänetkin mukaansa. Virkansa puolesta Aallon täytyi heitä\nseurata.\n\nPoliisien astuessa sisään Antti Isotalo oli juuri pukeutumassa.\nSen tehtyään hän sieppasi vielä revolverin tyynyn alta taskuunsa;\nja poliisit huomasivat sen. Toinen etsivistä mainitsi nimensä ja\nammattinsa sekä sanoi haluavansa tietää, missä Antti Isotalo oli\nviime aikoina matkustellut. Antti vastasi käyneensä Amerikassa. Kun\npoliisi vaati tarkkaa ja yksityiskohtaista matkaselostusta, niin\nAntti huomautti karskisti, ettei hän kaikille hamppareille viitsi\nvaiheistaan kertoa; Tästä suuttuneena etsivä virkkoi, etteivät he\nolleet mitään hamppareita, minkä olisi pitänyt ilmetä jo hänen\nesittäytymisestäänkin. Ja hän mainitsi uudelleen virka-asemansa sekä\nnäytti poliisimerkkinsä. Tällöin Antti sanoi:\n\n\"Jahah, voinhan minä nyt jotakin kertoakin, koska niin haluatte.\"\n\nJa sitten hän alkoi lasketella. Hän oli lähtenyt oikeastaan vain\nhuvittelemaan. Matkalla hän oli sattumalta joutunut iloisten\nAmerikkaan menevien toverien seuraan ja heidän mukanaan aluksi\nRuotsiin. Siellä hän oli ajatellut, että sopisihan tuota saman tien\nkatsella maailmaa vähän laveammaltakin, ja niin he olivatkin ykskaks'\nolleet New Yorkissa. Siellä pojat olivat alkaneet tiedustella\ntyömaata, joten hänkin oli herännyt ajattelemaan, ryhtyäkö työhön\nvai palatako takaisin. Mutta kun hän oli lähtenyt oikeastaan vain\nhuvittelemaan ja kun rahapussissakaan ei ollut ollut rahoja enää\nenempää kuin vain sen verran, että niillä juuri kotiin pääsisi, niin\nhän olikin sanonut tovereilleen hyvästit ja palannut ensimmäisessä\nlaivassa takaisin.\n\nTähän puuttui etsivä:\n\n\"Mitä linjaa käytitte ja paljonko maksoi lippu?\"\n\nAntti vastasi:\n\n\"Annoin vain rahaa ja sain vielä vähän takaisinkin. Linjaa en\ntiedustellut enkä laivan nimestäkään menomatkalla saanut oikein\nselkoa, kun en nimen kaikkia kirjaimiakaan tuntenut, mutta sen minä\ntiedän, että takaisin minä tuli 'Oskar II:lla.\"\n\nKun Antti oli lopettanut, ärjäisi etsivä:\n\n\"Luuletteko, että me uskomme noin mahdottomia valheita!\"\n\nAntti virkkoi siihen:\n\n\"Enhän minä ole tahtonutkaan saada teitä uskomaan, mutta olen\nkertonut, kun minua siihen on vaadittu!\"\n\nSilloin etsivä huomautti, että koska kertomus oli ollut ilmeistä\nvalhetta ja poliisimiesten suoranaista pilkkaamista, niin jo senkin\ntakia heidän oli pakko hänet vangita.\n\nIsontalon Antti sanoi:\n\n\"Minä kyllä joudan, ottakaa kiinni vain, jos haluatte!\"\n\nEtsivän ja Antin väliä oli tällöin vähän toista metriä. Poliisi\nnosti jo kätensä tarttuakseen vangittavaan, mutta tämän suora katse\nja merkitsevä nauru ynnä Antin taskussa oleva käsi tekivät hänet\nhervottomaksi. Kädet laskeutuivat tutisten alas, ja etsivä vetäytyi\nhieman taaksepäin komentaen samalla toisia poliiseja tarttumaan\nkiinni tuohon röyhkeään mieheen. Aalto istui synkkänä paikallaan edes\naikomattakaan liikahtaa toisen poliisin seistessä ovea vartioimassa.\n\nHuomattuaan, ettei esittäytynyt etsivä uskaltanut käydä häneen\nkäsiksi, Antti kiinnitti kaiken huomionsa ovella seisovaan\nkookkaampaan ja reippaamman näköiseen poliisiin lähtien kävelemään\ntätä kohti. Ikäänkuin vaistomaisesti poliisi antoi tietä väistyen\nsyrjään.\n\nAntti meni ovesta ulos, mutta katsoi vielä taakseen kehoittaen\npoliiseja seuraamaan, mikäli heitä halutti. Päästyään ulos Antti\njuoksi heti maantielle käskien renkiä tuomaan valjaissa olevan\nhevosen jälkeensä.\n\nNäin tapahtuikin. Renki palasi takaisin, ja Antti kyyditsi reessä\nolijat, veljensä Johanneksen ja muita kylän lapsia kouluun. Toipa\nhän parin tunnin kuluttua hevosen takaisinkin -- varovaisuussyistä\nkuitenkin toisen talon pihaan, missä sitten tiedusteli, olivatko\npoliisit jo poistuneet. Kuultuaan heidän jo menneen Antti palasi\ntakaisin kotiinsa.\n\nKorjatessaan takassa palavaa pystyvalkeaa Fiina-emäntä lausui\nikäänkuin itsekseen:\n\n\"Siitä se nyt alkoi...\"\n\nAntin poistuttua olivat poliisit olleet aikalailla hölmistyneitä ja\nhuomattuaan vangitsemisyrityksensä epäonnistuneen he olivat palanneet\nVolttiin tuumien matkalla Aallolle:\n\n\"Tuo poika olisi halusta vaikka tapellut.\"\n\nAntti katsoi kuitenkin parhaaksi mennä jo samana päivänä tuttaviensa\nluo naapurikyliin, koska saattoi olettaa, että poliisit uudistaisivat\nvangitsemisyrityksensä. Mutta nämäpä olivatkin, kuten sittemmin\nsaatiin kuulla, palanneet takaisin Pietarsaareen kehoittaen kuitenkin\npaikallisia poliiseja pitämään Antin kotia silmällä sekä heti sopivan\ntilaisuuden tultua hänet vangitsemaan.\n\nTällaisen vastaanoton sai Saksasta tullut värväri kotiseudullaan\n-- ja tuskinpa hän oli muunlaista odottanutkaan. Hänellä oli nyt\ntuoreeltaan selvillä, mitä viranomaiset hänestä ajattelivat.\nToimintaansa hän siitä huolimatta päätti ripeästi jatkaa.\n\nLiikuttuaan vähän aikaa kotikylillään hän meni naapuripitäjään\n_Kortesjärvelle_ oleskellen siellä noin viikon ajan sekä asuen\nKukkolan kylän _Jussi Mattilassa_, jonka poika oli jääkäri. Tietysti\nhän myös paljon seurusteli Kortesjärven värvärien Nestori Fräntin\nja Erkki Hantulan kanssa. Kaikkialla hän koetti ohjeittensa mukaan\ntehdä selkoa jääkäriliikkeestä ja sen tarkoituksesta -- huolimatta\nsiitä, että Kortesjärvi jo ennestäänkin tässä suhteessa oli hyvin\nvalistunutta seutua.\n\nSitten Antti Isotalo Erkki Hantulan kyyditsemänä jatkoi matkaansa\n_Lappajärvelle_. Miehemme lähtivät Kortesjärveltä klo 9 illalla\npäästen perille vasta aamuyöstä. Oli näet kova tuisku ja ankara\npakkanen, joten heidän täytyi ajaa tuo 25 kilometriä pitkä taival\nmelkein käyden.\n\nMaanviljelijä _Juho Harjussa_, jossa Antti Isotalo aikoi\nvierailla, oltiin ensin aika lailla hämmästyneitä, kun sellainen\nkuuluisa ja vaarallinen jääkäri yht'äkkiä ilmestyi taloon; mutta\nkun ensimmäisestä säikähdyksestä oli selvitty, sai vieras lämpimän\nvastaanoton. Lappajärvellä, missä Isotalo oleskeli niinikään\nnoin viikon, hän majaili etupäässä neiti _Emma Mäkelän_ (nyk.\nElgland) luona saaden tämän rohkean naisen kodissa luotettavan\nturvapaikan. Lappajärvelläkin hän työskenteli entiseen tapaansa\ntullen kosketuksiin m.m. maisteri _Taavi Laatikaisen_ kanssa, joka\nsitten paria viikkoa myöhemmin lähti Saksaan vieden useita miehiä\nmukanaan. Laatikaisen ja Harjun kanssa Isotalo kävi m.m. Lappajärven\nnuorisoseuran iltamassa; siellä hän tutustui Lappajärven silloiseen\nnimismieheen _Josua Lappiin_, joka oli jääkärien asialle hyvin\nmyötämielinen.\n\nPalattuaan takaisin Alahärmään Antti majaili milloin kotonaan,\nmilloin taas lankonsa ja sisarensa, Hilliläisten luona.\n\nAivan uudenvuoden tienoissa 1916 Antti Isotalo ja ylihärmäläinen\naktivisti J.S. Kivimäki tekivät yhdessä matkan _Ylistaroon_,\nminne sikäläiset aktivistit olivat heidät kutsuneet erikoisessa\ntarkoituksessa. Sinne he saapuivat keskellä yötä ja ajoivat ensin\nerääseen taloon, jonka isäntien piti olla aktivisteja. Mutta kun\ntulijat näyttivät talonväessä herättävän koko lailla hämmästystä ja\nkun heidät aiottiin sijoittaa kylmään, lämmittämättömään yliskamariin\n-- eikä edes tultakaan uskallettu tehdä, niin päättivät he mennä\n_Vihtori Herttuan_ luo.\n\nJoka paikassa, missä käytiin, Isotalo teki selvää Saksan-kuulumisista\nja jääkäripataljoonan vaiheista. Hänen aikomuksensa oli viipyä\nYlistarossakin jonkin verran, mutta kuinka olikaan, niin miehemme\nlähtivät sittenkin jo seuraavana yönä paluumatkalle ottaen _Aukusti\nKärnän_ ehdotuksesta mukaansa erään aikoinaan Venäjän rintamalla\nolleen miehen _L.K. Talasmäen_, joka jo toistamiseen pyrki Saksaan.\nTalasmäki jäi Hillin luo loppiaisaattoon asti, jolloin hän erään\ntoisen Saksaan-pyrkijän, _Jaakko Erikoisen_ kanssa matkusti\nrautateitse Kemiin päästen vielä sikäläisen etapin välityksellä rajan\nyli.\n\nKoko tammikuun Antti Isotalo puuhasi entiseen tapaansa ollen aina\nliikkeellä milloin missäkin, käyden nuorisoseurain järjestämissä\niltamatilaisuuksissa nuoria miehiä tapaamassa j.n.e. Hän tiesi hyvin,\nettä Vaasan ja Pietarsaaren poliisit seurasivat hänen kintereillään,\nkulkien hänen perässään paikasta toiseen ja iltamasta iltamaan. Mutta\nAntti piti kulloinkin huolen siitä, että hänen ja hänen ahdistajiensa\nvälillä oli aina kohtuullinen välimatka. Isossatalossa taas oli häntä\nkoko kotiväki suojaamassa.\n\nTeemme myöhemmin selkoa niistä kokouksista, joita Etelä-Pohjanmaan\naktivistit pitivät helmikuun alkupuolella Ylistarossa ja Lapualla\nja joissa tärkeitä yhteisiä asioita pohdittiin. Tässä yhteydessä\nmainitsemme vain, että Lapuan kokouksessa edustivat Alahärmää _Antti\nIsotalo ja Nikolai Ekola_.\n\nKun etappitiet Merenkurkun yli oli vihdoin saatu järjestymään,\nmeni Antti Isotalolta koko helmikuu ja osa maaliskuutakin\nsuoranaiseen etappityöhön. Siitä, samoin kuin Antin yhä uudistuvista\nvangitsemisyrityksistä kerromme myöhemmin.\n\nYhteensä lähes 7 1/2 kuukautta Isotalo teki vaaroja ja vaikeuksia\ntäynnä olevaa työtään palaten sitten jääkäripataljoonaan Missen\nrintamalle.\n\nKuten jo olemme maininneet, oli Antti Isotalon herätys- ja\nvärväystoiminta ainutlaatuista, ja sen kaiku kiiri kauas Pohjanmaan\nrajojen ulkopuolellekin. Eikä meidän tarvitse tehdä muuta kuin\nsilmäillä miesten Saksaan-meno-tilastoa joulukuulta 1915 ja vuoden\n1916 talvikuukausilta huomataksemme, minkälaista jälkeä hän --\ntietysti yhdessä toisten kanssa -- jätti Alahärmässä ja muuallakin.\nPaikkansa pitänee se Kaappo Mäen lausuma ajatus, ettei poikia\noikeastaan tarvinnut varsinaisesti värvätä, vaan että nämä lähtivät\nAntin innoittamina itsestään. Tästä ja monesta muusta syystä Mäki\nlausui Isontalon Antista, ettei hänestä koskaan voida kirjoittaa\nliian paljon.\n\nAlahärmästä lähteneiden jääkärien luettelosta huomaamme, että tästä\nverraten pienestä pitäjästä, jonka asukasluku lähenteli 5,500, lähti\nSaksaan 43 jääkäriä. Näistä 33 otti osaa vapaussotaan, 8 saapui\nmyöhemmin (yksi näistä oli vaikeasti haavoittunut) ja 2 oli joutunut\nsiviiliin.\n\nEtelä-Pohjanmaan suomalaisseudun Saksaan-lähtijäin luettelosta saamme\nm.m. seuraavan laskelman:\n\n    Alahärmästä lähti 43\n    Kortesjärveltä \"  39\n    Kauhavalta     \"  18\n    Läppäjärveltä  \"  14\n    Ylihärmästä    \"  13\n            Yhteensä 127\n\nTämä yhteissumma on enemmän kuin 1/4 kaikista Vaasan läänistä\nlähteneistä jääkäreistä. Tästä huomaamme, että \"Härmän häjyjen\"\nveressä piili muutakin kuin vallatonta uhmaa ja nykyaikaista\nhuligaanisuutta, niinkuin on väitetty.\n\n\n\nYlihärmä.\n\n\nJääkäriliikkeen aikaisista Ylihärmän aktivisteista on ennen muita\nmainittava konsulentti _Erkki Vilho Viitasalo_ (nyk. jääkärimajuri),\nmaanviljelijä ja johtaja _J.S. Kivimäki_ ynnä opettaja ja kirjailija\n_Artturi Leinonen_.\n\nErkki Vilho Viitasalo oli ensimmäinen, joka aloitti värväystyön\nYlihärmässä. Hän sai herätteen lääketieteenkandidaatti _Jussi\nMalkamäeltä_, joka eräissä häissä Ylistarossa juurta jaksaen selvitti\nhänelle jääkäriliikkeen salat ja ja suuren päämaalin kertoen samalla,\nettä ylioppilaita oli hajaantunut kotipaikkakunnilleen ympäri\nmaata tekemään asiaa tunnetuksi ja järjestämään kuhunkin pitäjään\npaikallisia liikkeen asiamiehiä eli värväreitä. Viitasalo innostui\nasiaan tavattomasti suostuen heti rupeamaan värväriksi. Miesten\nmatkarahoiksi hän jo samassa tilaisuudessa sai Malkamäeltä 300 mk.\n\nPitkäaikaiseksi ei Viitasalon värväystoiminta kuitenkaan muodostunut,\nsillä hän päätti itsekin lähteä Saksaan. Oikeastaan hän värväsi\nvain kaksi miestä. Toinen oli \"piänestä mökistä mettän siimeksestä\n--- köyhä, mutta onnellinen\", _Kaappo Viitaharju_ nimeltään (nyk.\njääkäriluutnantti). Kun Viitasalo esitti Viitaharjulle asian, oli\ntämä heti valmis sanoen:\n\n\"Kyllä meiltä miäs joutaa, pantaas pareekin kun olis!\"\n\nToinen Viitasalon värväämä mies oli kirjailija _Artturi Leinonen_,\njota Viitasalo oli ajatellut seuraajakseen värvärinä.\n\nKäytyään Jussi Malkamäen kanssa tervehtimässä Juho Ekolaa ja von\nEsseneitä Jepualla Viitasalo teki vielä lyhyen tiedustelumatkan\nVaasaan ja Kokkolaan palaten sitten Volttiin, jonne hän oli\nkehoittanut Viitaharjua ja myöskin arpansa nostanutta _Ilmari\nLeinosta_ saapumaan. Sitten hän otti mukaansa vielä kaksi Alahärmän\npoikaa, _Aarne Härmäsen_ ynnä _Einari Mäen_ ja lähti miehineen\nmarraskuun 6. p:nä 1915 pohjoista kohti saaden Kokkolastakin joukon\nnuoria miehiä seuraansa.\n\nTiellä tapahtui pieniä yllätyksiä. Niinpä Kemin eteläpuolella\nilmestyi poliisikomisarion virkapuvussa oleva pitkä mies, vanha\nystävämme K.V. Linderoos, [kts. \"Routaa ja rautaa II\"] hieromaan\ntuttavuutta Viitasalon kanssa, jonka selkää karmi moisen herran\nläheisyys. Vihdoin selvisi, että tuo pitkä mies olikin todellinen\nystävä, joka oli tullut ilmoittamaan Saksaan-pyrkijöille, että Kemin\nkautta ei enää kelirikon takia voitu päästä yli, moottoriliike kun\njääesteiden pakottamana oli lakannut. Sen sijaan Linderoos kehoitti\nmiehiä pyrkimään rajan yli Torniosta ehdottaen kuitenkin, että he\nyöpyisivät Kemissä, jossa Linderoos hankkisi heille asunnot.\n\nNäin tehtiinkin. Seuraavana päivänä Viitasalo hiki hatussa puuhasi\nmiehiänsä rajan yli Torniosta -- pitkiä kiertoteitä -- mutta itse hän\nparin toverin seurassa kulki Torniosta suoraan Haaparannalle.\n\nKaikki olisi ollut hyvin, ellei Viitaharju olisi unohtunut erään\nportin taakse Tornioon. Tämä neuvokas mies ei kuitenkaan ruvennut\nkoko yötä portin takana värjöttämään, vaan kun Viitasaloa ei kuulunut\nnoutajaksi, kuten sovittu oli, lähti \"Gabriel\" yksinään vaeltamaan\nsuorinta tietä Handolinin-siltaa pitkin Haaparannalle. Sillalla\nseisovalle vahtisotamiehelle täytyi antaa sievoinen korvapuusti,\nennenkuin pääsi Ruotsin kuningaskuntaan. Monien mutkien perästä: --\nharhailtuaan vieraassa kaupungissa koko pimeän syysyön -- Viitaharju\nilmestyi klo 5 aamulla Viitasalon luo Gunnaren kievariin.\n\nMuut Ylihärmästä lähteneet Saksaan-menijät, paitsi yhtä,\n(Jaakko Albert Malkamäki) jonka Jussi Malkamäki oli värvännyt,\nolivat pääasiallisesti _J.S. Kivimäen_ värväämät. Tälle oli\n\"Muurahaiset\"-nimisen meijeriliiton konsulentti _Väinö Ahvenainen_\nkertonut jääkäriliikkeestä. Mutta Kivimäellä oli aktivisti-verta\njo suonissaan, sillä hänen isänsä, maanviljelijä Juho Kivimäki oli\nisänmaallisesti hyvin valveutunut mies, joka jo sortovuosista saakka\noli ollut asioissa mukana. Hän se oli, joka yhdessä puolisonsa Amalia\nKivimäen kanssa istutti itsenäisyyden idun poikansa sydämeen.\n\nKivimäki liikkui paljon myös naapuripitäjissä, kuten Lapualla, m.m.\nKarhumäen kansanopistolla, ja Kauhavalla, esiintyen kerran Alakylän\nnuorisoseuran iltamissa aivan julkisesti, vaikka hän jo silloin oli\nsantarmien kirjoissa. Varsinkin Ylistarossa hän kävi usein, toimien\nyhdessä sikäläisten aktivistien kanssa. Tämä rohkea, reipas ja\nneuvokas mies vaikutti aina sytyttävästi niihin, joiden parissa hän\nkulloinkin liikkui.\n\nSaksaan-menijöitä majoitettiin, paitsi Kivimäessä, myöskin\nkirkonkylän kansakoululla opettaja Artturi Leinosen luona sekä samoin\nmaanviljelijäin Erkki Viitasalon ja Juho Lehtivuoren luona.\n\nKaikki Ylihärmästä värvätyt hiihtivät tai kyydittiin Välitalonkylään,\nmissä he yhtyivät Voltista tuleviin miehiin. Kyyditsijöinä toimivat\nmaanviljelijät _Juho Lehtivuori ja Antti Riihimäki_. Matkarahoja\njakoi etupäässä opettaja Leinonen, jolle niitä toimitti Juho Ekola,\nmutta myöskin J.S. Kivimäki.\n\nKivimäki ja Leinonen joutuivat sittemmin santarmien ahdistamiksi,\nkuten myöhemmin kerromme.\n\nKirjailija _Artturi Leinonen_ oli saanut vihiä jääkäriliikkeestä jo\naikaisemminkin, mutta varsinaisen sysäyksen hänelle antoi, kuten jo\non kerrottu, Erkki Vilho Viitasalo syksyllä 1915. Leinonen teki\nmatkoja asian hyväksi käyden m.m. Töysässä, Alavudella ja Kauhavalla.\nKahdessa ensinmainitussa paikassa hänen ei onnistunut saada ketään\ninnostumaan. Nähtävästi hän ei ollut, kuten hän itse huomauttaa,\nkääntynyt sopivien henkilöiden puoleen. Kauhavalla Leinonen puhutteli\nmaanviljelijä _Antti Virrankoskea_, jonka hän saikin taivutetuksi\nasian puolelle. Myöskin Laihialla Leinonen kävi tapaamassa kirjailija\n_Santeri Alkiota_, jota hän sitten edelleenkin piti tietoisena\njääkäriliikettä ja suomalaispataljoonaa koskevista asioista.\n\nJo Saksaan-menijäin majoittaminen ja matkarahojen jakeleminen oli\nvenäläisen mittapuun mukaan siksi suuri synti, että santarmit iskivät\nkiinni Leinoseenkin.\n\nYlihärmästä, jonka asukasluku oli lähes 3,000 henkeä, lähti kaikkiaan\n13 jääkäriä. Näistä 2 palasi kotimaahan vasta vapaussodan jälkeen.\n\n\n\nYlistaro.\n\n\nYlistaron aktivisteista nimeämme maanviljelijät _Matti Malkamäen,\nVihtori Herttuan ja Aukusti Kärnän_ ynnä lokakuussa 1915 Ylistaroon\nmuuttaneen rakennusmestari _Ahto Sippolan_.\n\nPaikkakunnalla oli kyllä muitakin jääkäriliikkeestä tietoisia, toisia\nhyvin myötämielisiäkin, mutta koska he eivät erikoisemmin toimineet\nsen hyväksi, muutamat päinvastoin arkuudellaan sitä sangen paljon\nvahingoittivatkin, emme katso tarpeelliseksi heitä nimetä.\n\nMaanviljelijät Malkamäki, Herttua ja Kärnä saivat jo aikaisin tietoja\njääkäriliikkeestä lääketieteenkandidaatti Jussi Malkamäeltä, joka\nHelsingissä opiskellessaan oli sille vihkiytynyt ollen sittemmin sen\ninnokkaimpia työskentelijöitä. Rohkea ja erittäin toimintatarmoinen\nitsenäisyysmies Ahto Sippola taas oli Helsingissä oleskellessaan\nkuullut ylioppilaiden (pfadfinderien) Saksaan-menosta saaden sitten\ntuttavaltaan, tunnetulta aktivistilta maisteri P.J. Hynniseltä\nlisätietoja siitä, mitä oli tekeillä. Isänmaallisessa kodissa\nkasvaneena hän suuresti lämpeni asialle haluten itse lähteä Saksaan,\nmutta perheellisenä miehenä hänen kuitenkin täytyi tästä aikeestaan\nluopua. Sukua edusti kuitenkin Lockstedtissa kolme Sippolan veljeä.\nHelsingistä Sippola siirtyi ensin Lappajärvelle tehden jo sielläkin\nherätystyötä. Sitten hän, kuten sanottu, muutti Ylistaroon, missä\nhänellä oli suurehko urakkatyö, nim. Ylistaron säästöpankintalon\nrakentaminen.\n\nErikoisen maininnan ansaitsee leski-emäntä _Maria Herttua_ (o.s.\nOjari), jonka asunto oli aivan lähellä Vihtori Herttuan maatilaa\nja jonka Selma-niminen tytär oli joutunut naimisiin tunnetun\nylihärmäläisen aktivistin J.S. Kivimäen kanssa. Maria Herttua oli\nharvinainen nainen, lämpimän isänmaallinen, rohkea ja pelkäämätön,\njonka pienessä asunnossa pakomatkoilla kulkevat aktivistit ja\nSuomessa vierailleet jääkärit saivat taatun turvapaikan ja mitä\näidillisimmän hoivan. Hän oli niitä ihailtavia naisia, jotka jo\nvarhain ymmärsivät Suomen itsenäistämisen kalliin asian ja jotka\nomalta osaltaan olivat sen hyväksi valmiit kaikkensa uhraamaan.\n\nVarsinaisen sysäyksen sai jääkäriliike Ylistarossa vasta lokakuun\njälkipuoliskolla 1915, kun lääketieteenkandidaatti Jussi Malkämäki --\nitsekin ylistarolainen -- ilmestyi A.K:n lähettämänä paikkakunnalle\nruveten sytyttämään miesten mieliä. Sellaiset miehet kuin Sippola,\nHerttua ja Kärnä-vainaja eivät tarvinneet muuta kuin hetkellisen\nhenkilökohtaisen kosketuksen, kun he jo olivat valmiit uhrautuvaan ja\nrohkeutta kysyvään toimintaan.\n\nYlistaron aktivistit kokoontuivat pari kertaa nykyisen\nsuojeluskuntatalon yliskamarissa. Ylistaron Kansallisseura omisti\nsilloin tämän talon, jota lyhentäen sanottiin Y.K:n taloksi. N.s.\nasianharrastajat karisivat pian pois, jotavastoin Ahto Sippola,\nVihtori Herttua ja Aukusti Kärnä, tuo varma kolmivaljakko,\nkiteytyivät yhä enemmän yhteen. Maanviljelijä _Matti Malkamäki_, joka\nasui verraten etäällä kirkonkylästä, toimi taas enemmän lapualaisten\nyhteydessä.\n\nSilmäillessämme Ylistaron jääkäriluetteloa huomaamme siinä vain 9\nmiestä, ja niistäkin oli Iivari Alanko Erkki V. Viitasalon värväämä.\nSitäpaitsi 1 mies saapui vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli joutunut\nsiviiliin. Tämä ei kuitenkaan todista sitä, että värväystyötä\nolisi Ylistarossa hoidettu heikommin kuin monessa muussa\nEtelä-Pohjanmaan pitäjässä ja että Ylistaron nuoret miehet olisivat\nolleet Saksan-matkalle muita haluttomampia. Värvärit tekivät kyllä\ntehtävänsä, mutta he osuivat saamaan ensimmäisellä kerralla erittäin\narkoja kuljettajia, jotka turmelivat koko asian.\n\nKeskitalvella Herttua ja Kivimäki olivat värvänneet 11 miestä,\nja muualta tulleita oli kolme; 14 miestä odotti siis lähtöä\nHerttuan kamarissa, jossa heille annettiin viimeisiä ohjeita.\nMutta joukon johtajaksi lupautunut ei sitten illalla tullutkaan\nkokoontumispaikkaan Ruuskalaan, vaan jäi veljensä peloittamana pois\nkoko yrityksestä. Sama pelko oli tarttunut myöskin kyytimiehiin,\nvaikka heidän piti olla oikein valiomiehiä, sekä jo värvättyihin\nmiehiin. Lähtöpuuhista ei siis tullut sen valmiimpaa. Tässä\ntilaisuudessa Jussi Malkamäki otti pojilta, joiden lähdöstä ei\ntullut mitään, sukset pois ja kokoili niitä vielä kylältäkin vieden\nsitten J.S. Kivimäen kanssa suksikuorman Ylihärmän Lehtivuoreen\nSaksaan-menijäin käytettäväksi.\n\nNäin oli värväystyö Ylistarossa saanut surmaniskun. Nuoret miehet\nhajaantuivat koteihinsa alkaen jutella yhtä ja toista varomatonta.\nEikä olisi ollut mikään ihme, jos asiat olisivat joutuneet santarmien\ntietoon -- värvääjien päänmenoksi. Onneksi näin ei kuitenkaan\nkäynyt. Mutta kun myös väestö osoittautui äärimmäisen varovaiseksi\nja epäileväksi, oli luonnollista, että värväystyö Ylistarossa, kuten\nsanottu, tyrehtyi alkuunsa.\n\nArkamielisyys aiheutti päällepäätteeksi sellaisen kaksinaamaisuuden,\nettä miehet, jotka olivat olevinaan jääkäriliikkeen ystäviä, salassa\nkylvivät nuorten miesten mieliin kaikenlaisia epäilyjä, joten tuo\nsuuri ja tärkeä asia täydellisesti sotkeutui, Voimme ymmärtää, että\nYlistaron aktivistit olivat kuohuksissaan.\n\nJoku pienehkö ryhmä -- viitisen miestä -- sentään tuli vielä\nmuualta. Heidät opastettiin Ylihärmän Kivimäkeen ja sieltä edelleen.\nMainittakoon sekin, että Aukusti Kärnä, jonka velikin oli jo Saksaan\nlähtenyt, uskalsi kehoittaa erästä Venäjän väessä palvelevaa\nsotilasta Lennart Talasmäkeä, joka haavoittuneena oli lomalla\nkotipitäjässään, myöskin lähtemään Lockstedtin poikien riveihin. Tämä\nvenäläiseen komentoon kyllästynyt nuori mies ottikin kehoituksen\nvarteen lähtien Tornion kautta yrittämään rajan yli. Vastikään\nmuutetut säädökset vaikuttivat, ettei Talasmäki onnistunutkaan\naikeessaan, joten hänen täytyi palata takaisin. Vähän myöhemmin\nkävivät, kuten olemme kertoneet, värväämään tulleet Antti Isotalo\nja J.S. Kivimäki Kärnän pyynnöstä kaappaamassa miehemme, ja siinä\nseurassa täytyi päästä perille. Talasmäki toimitettiin viimeisten\njoukossa Kemin kautta rajan yli ja sieltä Lockstedtiin, minne hän\nsaapui 12.I.1916.\n\nYlistarosta sai myös palokunta-nimi ja -aatekin alkunsa. [Syksyllä\n1915 paloi siellä maanviljelijä Torkon suurehko riihirakennus, ja\nsammutustyöhön kokoontui paljon miehiä. Silloin heräsi Ahto Sippolan\nmielessä ajatus, että palokunnan toiminnan varjollahan voitaisiin\nmiehiä saada muulloinkin kokoon ja että tällöin sopisi opettaa\nheille sotaliikkeitä. Mitäs muuta kuin tuumasta toimeen! Palokunnan\nensimmäiseen perustamiskokoukseen tosin ei tullut muita kuin tuo\nvanha, luja, horjumaton kolmikko: Sippola, Herttua ja Kärnä. Mutta\nasia pidettiin kuitenkin mielessä. Jussi Malkamäki ehdotti kesäkuun\nlopulla 1917 pidetyssä kokouksessa toimintamuodoksi voimisteluseuraa,\nmutta Ahto Sippolan ehdottama palokuntamuoto katsottiin sopivammaksi.\nAatetta levitettiin sitten naapurikuntiinkin. -- Vasta heinäkuun\n12. p:nä 1917 toteutettiin Ylistarossa tämä Sippolan ja toisten\nYlistaron aktivistien kaunis ajatus perustamalla palokunta,\njonka ensimmäiseksi johtajaksi tuli voimistelunopettaja _Arvo\nViluksela_. -- Jo aikaisemmin oli Jussi Malkamäki kotikylässään\nperustanut voimisteluseuran, joka entisen rakuuna-aliupseeri _Heikki\nHirvilammin_ johdolla harjoitteli sotatemppuja.]\n\nHelmikuun 5. p:nä, Runebergin päivänä v. 1916 soitettiin Lapualta\nYlistaron pappilaan, missä Ahto Sippola silloin asui:\n\n\"Halloo, täältä tulee kuusi lapualaista! Pöytä koriaksi, niin että\nnotkuu.\"\n\n\"Joo joo, tervetuloa vain!\" kuului isännän reipas vastaus.\n\nHetken perästä ajoikin pappilan pihalle kaksi hevoskuormallista\niloisia, toimintatarmoa uhkuvia miehiä. Siinä tulivat maanviljelijät\nVihtori Kosola, Aukusti Antila ja Esa Viitala, eläinlääkäri Jukka\nTalvitie, ylioppilas Jussi Malkamäki ja Lapualle Saksasta vastikään\nsaapunut jääkäri Matti Nevanperä. Isoakyröä edustivat eläinlääkäri\nAarno Durchman, tohtori Helmeri Paavola ja ylioppilas Eino Kontsas.\nIsäntänä toimi Ahto Sippola, ja mukana olivat tietysti myös Vihtori\nHerttua ja Aukusti Kärnä. Muitakin ylistarolaisia oli tähän rohkeiden\nmiesten seuraan kutsuttu, mutta santarmien aiheuttama pelko oli niin\nsuuri, ettei heitä saatu tulemaan.\n\nOli selvää, että tällainen joukko samanmielisiä, rohkeita\nitsenäisyysmiehiä, ei ollut tullut koolle turhan takia. Lapuan\nKosolasta oli päätetty tehdä tärkeä Etelä-Pohjanmaan etappikeskus,\nja ensimmäiset nuoret miehet oli jo lähetetty Voltin Isostatalosta\nrannikolle ja Merenkurkun ulapoille \"pitkän matkan\" pää\nsilmämääränään. Nyt oli vain neuvoteltava siitä, olisiko suostuttava\nA.K:n vaatimukseen, että reitit ja etappipaikat olisi järjestettävä\n_koko maata_ käsittäviksi.\n\nPäätös oli myönteinen. Paljon muitakin värväystä, reittejä ja yleensä\ntoimintaa koskevia asioita pohdittiin vilkkaasti. M.m. sovittiin,\nettä muutamien päivien kuluttua pidettäisiin Lapualla uusi kokous,\nmihin koetettaisiin saada koko maakunnan aktivistien edustajia\nja missä neuvoteltaisiin entistä pontevamman yhteistoiminnan\naikaansaamisesta.\n\nKokouksen osanottajat siirtyivät sitten myöhemmin Vihtori Herttuan\nluo, missä hauskaa ja rohkaisevaa yhdessäoloa jatkui aamutunneille.\n\nEteläpohjalaisten kunniaksi mainittakoon vielä, että heinäkuun\n7. p:nä 1917 pidettiin Ylistarossa suuri meijeriliiton kokous,\njossa Valion johtaja Parvela piti valtiollisen puheen. Ja samassa\ntilaisuudessa Ahto Sippola rohkeni julkisesti tuoda esiin sen ylvään\najatuksen, mikä oli jääkäriliikkeen miesten toiminnan suuri päämäärä,\nnim. että Suomen täytyi päästä _kokonaan irti Venäjästä_. [Kts.\n\"Routaa ja rautaa IV\": Suomussalmen samaa tarkoittava kokous\n7.IV.1917.]\n\nSippolan esityksestä valittiin toimikunta laatimaan eduskunnalle ja\nhallitukselle esitettävää julkilausumaa Suomen julistautumisesta\ntäysin itsenäiseksi. Kokous valitsi tämän lausuman perillesaattajiksi\nmaanviljelijä Matti Malkamäen ja rakennusmestari Ahto Sippolan,\njotka heti matkustivatkin Helsinkiin. Eduskunnan silloinen puhemies\nKullervo Manner otti miehemme ystävällisesti vastaan kiittäen\neduskunnalle annetusta hyvästä neuvosta, mutta Suomen hallitusmiehet\npelkäsivät mikä mitäkin. Toiset olivat kauhuissaan arvellen, että\nmoisella esityksellä menetettäisiin länsivaltojen sympatiat. Toiset\ntaas olivat kyllä periaatteessa adressissa lausutun suuren asian\npuolella, mutta olivat aivan neuvottomia siihen nähden, miten asia\nvoitaisiin käytännöllisesti toteuttaa, kun Suomella ei ollut omaa\narmeijaa. Silloin nämä lujat Pohjanmaan miehet sanoivat, että armeija\noli juuri syntymässä ja että olipa jo ylipäällikkökin tiedossa --\nHindenburg!\n\nOlihan tästä kyllä vielä pitkä askel armeijan luomiseen -- eikä\nvielä aseitakaan ollut muuta kuin noita nuijamiesten aikaisia --\neikä myöskään Hindenburgin nimittäminen ylipäälliköksi ollut noin\nvain kädenkäänteessä toteutettavissa, mutta Pohjanmaan ja yleensä\njääkäriliikkeen miehillä oli uskoa, mikä kansamme silloisten\njohtomiesten suurelta osalta puuttui. Ja \"usko ei anna häpeään\ntulla\", kun sen kohteena on suuri ja oikea asia ja kun se pohjautuu\nkansojen kaitsijaan, taivasten Herraan.\n\n\n\nIlmajoki.\n\n\nIlmajoelta lähti jääkäripataljoonaan vain 5 miestä. Veljekset\n_Yrjö ja Eero Könni_ työskentelivät siellä, ja kunnallisneuvos\n_K. Lanne_ oli jääkäriliikkeelle hyvin myötämielinen. Ehkäpä\nvärväys jäi heikonlaiseksi siitä syystä, että juuri ne henkilöt,\njoita oli värväreiksi ajateltu, itse lähtivät Saksaan. Niinpä meni\nylioppilas Yrjö Könni (nyk. jääkärimajuri) jo helmikuun lopulla\nrajan yli saapuen Lockstedtiin 3.III.1916. Hänen seurassaan\nkulkivat ylioppilaat H.E. Hannuksela (nyk. jääkärieverstiluutnantti)\nNilsiästä ja _Into Salmio_ (nyk. jääkärieverstiluutnantti). Yrjö\nKönni ei ottanut ketään saattomiestä, valitsi vain rekensä eteen\nvanhan kotomielisen \"Harmaan\", ja niin miehemme lähtivät Ylihärmään\nJ.S. Kivimäen luo. Matkan päässä \"Harmaata\" vähän syötettiin\nja käännettiin se sitten kotiin päin ohjakset sopivalla tavalla\nsidottuina. Omine valtoineen se kaikella kunnialla palasi kotiin. --\nKunpa ylistarolaisetkin olisivat huomanneet lainata tuon \"Ilmajoen\netappimiehen\" antaen sen vain kolmesti kyyditä miehet Ylihärmään,\nniin kaikki olisi mennyt hyvin!\n\n\n\nKurikka.\n\n\nKurikassa toimi erittäin intomielisesti konttoristi _Jaakko\nKuivanen_. Häntä tukivat sekä aineellisesti että henkisestikin\nsahanomistaja _Juho Korpela_ ja Kauhavalta kotoisin oleva\nmaanviljelijä _Kalle Varpula_, joka tilapäisesti tällöin oleskeli\nKurikassa ja itse pian lähti Saksaan.\n\nEnnen Saksaan-lähtöään Varpulakin oli värväystyössä mukana ollen\npuhelimitse yhteydessä Kauhavan Ville Orrenmaan kanssa. Silloin\ntällöin soi Orrenmaan puhelin:\n\n\"Ostetaanko vielä rukiita?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Ostetaanko niitä enemmänkin?\"\n\n\"Anna tulla vain\", vastaili Orrenmaa.\n\nKurikasta ei kyllä lähtenyt muuta kuin 8 \"ruissäkkiä\", mutta ne\nolivatkin täysipitoista \"tavaraa\".\n\nMainittakoon myös, että liikemies Korpelan suuri myötämielisyys\njääkäreitä kohtaan ilmeni m.m. siten, että hän lahjoitti jokaiselle\nKurikasta lähteneelle jääkärille näiden palattua Saksasta 5,000\nmarkkaa.\n\n\n\nJalasjärvi.\n\n\nJaakko Kuivasen vaikutus näyttää ulottuneen Jalasjärvellekin.\nMyöskin maanviljelijä _Tuomas Luopajärvi_ oli jääkäriliikkeen\nystävä. Jalasjärveltä lähti vain 3 miestä, mutta kaikki ne palasivat\nisänmaatansa vapauttamaan.\n\n\n\nKauhajoki.\n\n\nKauhajoella ei ilmennyt minkäänlaista toimintaa jääkäriliikkeen\nmerkeissä. Sieltä kotoisin oleva ylioppilas _Emil Rimala_ (nyk.\njääkärimajuri) lähti kyllä Saksaan, mutta Helsingistä käsin, saatuaan\nherätteen sikäläisissä ylioppilaspiireissä.\n\n\n\nSeinäjoki.\n\n\nTästä taajaväkisestä yhdyskunnasta ja pitäjästä ei lähtenyt Saksaan\nainoatakaan miestä. Se tuntuu melkein arvoitukselta, sillä siellä\nvaikutti ainakin kaksi erinomaista miestä. Jo kesällä 1915 oli tuo\nväsymätön isänmaanystävä _Juho Ekola_ käynyt Seinäjoellakin onnistuen\nvärväämään jääkäriliikkeen työhön ja toimeen \"Muurahaiset\"-nimisen\nmeijeriliiton sihteerin ja neuvojan _Väinö Ahvenaisen_. Tämä teki\nasian tunnetuksi varsinkin \"Muurahaiset\"-liiton piirissä ja laajalla\nalalla koko Etelä-Pohjanmaalla. Hän kyllä oli enemmän maaperän\nmuokkaaja ja etappimies kuin värvääjä. Myöskin on muistettava, että\netappikeskuksissa, jollainen Seinäjokikin oli sijaiten tärkeässä\nrautateiden solmukohdassa, oli värväys oikeastaan kiellettyä, jotta\netappityö saisi rauhassa jatkua. Joskaan värväyskieltoa ei juuri\nmissään aivan jyrkästi noudatettu, lienee kuitenkin mainitsemamme\nSeinäjokea koskeva arvoitus sen avulla selitettävissä. Monet ovat\njoka tapauksessa ne nuoret miehet, jotka kiitollisina tunnustavat\nAhvenaisen valaisijakseen, ja tavallaan hän oikeastaan olikin\nvärvärien värväri, samaan tapaan kuin Juho Ekola ynnä muutamat muut.\n\nPoliisikonstaapeli _Yrjö Honkavaara_, joka oli päivystävänä\nkonstaapelina Seinäjoen asemalla, oli myöskin jääkäriliikkeen mies.\nSaatuaan santarmien tai muiden kautta tietoja aktivisteja uhkaavasta\nvaarasta hän aina ilmoitti ne asianomaisille. Niinikään häh koetti\nlievittää Seinäjoella valtiollisten vankien asemaa.\n\n\n\nKauhava.\n\n\nKauhavalla perustettiin v. 1881 maamme ensimmäinen nuorisoseura\n\"Kauhavan nuorisoyhtiö\". Sen perustajajäseniä olivat kaivertaja\n_Matti Sippola_ [Matti Sippolan pojista otti 9 osaa vapaussotaamme.\nKaksi näistä oli punaisten vankina Helsingissä ja kolme oli\njääkäreinä, joista yksi kaatui vapaussodassa ja toinen kuoli\nvähän sen jälkeen] ynnä lyseolaiset _K. Näykki_ ja _J. H.\nKala_ sekä pari muuta nuorta miestä. Kaivertaja Matti Sippola\nvalittiin \"yhtiön\" puheenjohtajaksi, joka sitten suurella innolla\nalkoi kyntää uranuurtajan vaikeasti ajettavaa vakoa. Suomen\nnuorisoseura-aate on siis Etelä-Pohjanmaalla syntynyt ja siellä\nse myös vähitellen kasvoi erikoislaatuiseksi, kansan syviä rivejä\nkohottavaksi sivistystekijäksi, josta sitten vähitellen kehittyi\nnykyjään koko maan käsittävä _nuorisoseuraliike_. -- Nuorisoseurat\novat isänmaallista mielialaa kohottamalla raivanneet maaperää\njääkäriliikkeellekin ja osaltaan kasvattaneet sitä valmiutta, mikä on\nollut välttämätöntä itsenäisyytemme saavuttamiseksi.\n\nKesällä 1915 tapaamme Juho Ekolan jääkäriliikkeen asioissa\nKauhavallakin. Hän kääntyi suoraa päätä maanviljelijä _Heikki\nVille Orrenmaan_ ja tämän veljen, silloisen ylioppilaan _Kaappo\nOrrenmaan_ puoleen hyvin tietäen, että Ville Orrenmaa oli jo nuorena\naktivistisesti toiminut venäläissortoa vastaan.\n\nKun sitten myöskin kansanedustaja _Ernst Saari_ kehoitti Ville\nOrrenmaata ryhtymään työhön Kauhavalla, otti tämä värväystoiminnan\njohdon käsiinsä. Itse hän toimi kirkonkylässä saaden Alakylästä\napulaisikseen kaksi asiaan innostunutta miestä, maanviljelijät _Atte\nSippolan ja Ville Näykin_.\n\nVärväystyölle oli suureksi eduksi se, että Kauhavan\njärjestysviranomaiset nimismies _Valter Bremeristä_ lähtien\nolivat jääkäriliikkeelle yleensä myötämielisiä. Nimismies katsoi\nitsenäisyysmiesten toimia sormiensa läpi, ja kaikki poliisit suoraan\nsanoen kannattivat asiaa, varsinkin konstaapeli _Jaakko Hoisko_,\njoka kerrassaan tuki värväreitä. Tästä huolimatta tahi juuri tämän\ntakia Kauhavan värvärit tekivät työtänsä järkevän varovaisesti,\nsillä santarmien muualta lähettämiä urkkijoita saattoi ilmestyä\nKauhavallekin koska tahansa.\n\nSaksaan-menijäin matkarahoja Orrenmaa sai Juho Ekolan välityksellä.\nRiippuen asianhaaroista annettiin lähteville 25-50 markan\nsuuruisia matka-avustuksia miestä kohti; varakkaat kulkivat omalla\nkustannuksellaan.\n\nEnsimmäiset Saksaan-menijät saapuivat Lockstedtiin 27.XI.1915,\nmutta suurin osa lähti v:n 1916 tammi-, helmi- ja maaliskuussa.\nKauhavalta lähti 18 miestä ja värvätty jääkäriaines oli yleensä hyvää.\n\nSaksaan pyrkiessään 6 miestä meni rajan yli pohjoisia teitä ja 12\nteki tuon perin vaivalloisen matkan Merenkurkun yli. Kauhavalta\nhe kulkivat _Liinamaan_ kautta _Välitalonkylään_, missä yhtyivät\nVoltista tuleviin jatkaakseen näiden kanssa matkaa rannikolle -- ja\neteenpäin. Välitaloon pojat menivät enimmäkseen omilla hevosillaan;\nvain pari kertaa oli monttööri _Jalmari Pajulahti_ kyyditsemässä\njoitakuita Orrenmaan hevosilla. Kauhavalaisen jääkärin _Jalmari I.\nKosolan_ mukaan kerromme myöhemmin ensimmäisen Etelä-Pohjanmaalta\nMerenkurkun yli kulkeneen retkikunnan vaaralliset vaiheet.\n\nPaikkakunnan asukasten myötämielisyyden suojaamina Kauhavan\naktivistit saivat yleensä toimia rauhassa. Mutta vähän ennen\nVenäjän vallankumousta tehtiin Ville ja Kaappo Orrenmaata vastaan\nilmianto, jonka johdosta Ville Orrenmaa pakoili jo yhden vuorokauden.\nVallankumous ehkäisi kuitenkin enemmät toimenpiteet.\n\nH.V. Orrenmaan rinnalla emme saa unohtaa mainitsematta hänen\npuoliso-vainajatansa _Maiju Orrenmaata_, joka koko sielullaan tuki\nmiehensä itsenäisyystoimintaa.\n\nKauhavan jääkärien kunniakkaasta rivistä kutsumme tässä esiin\nainoastaan jääkäriluutnantti Reino Ilmari Vuolteen, jonka muistoa\nKauhava ja kauhavalaiset jääkärit syystä syvästi kunnioittavat. Tämä\npuhdas, lujaotteinen nuorukainen toteutti jääkärien ja aktivistien\ntuolle konnamaiselle ilmiantajalle ja santarmien kätyrille Nikolai\nSyynimaalle langettaman tuomion ampumalla hänet Alahärmän Mäenpäässä\nvanginkuljettajan tuvassa marraskuun 16. p:nä 1917. Vapaussodassa\nReino Vuolle ennätti ainoastaan Vilppulaan saavuttaen siellä\n4.II.1918 sankarikuoleman.\n\n\n\nLapua.\n\n\nLapua on jo keskeisen asemansakin takia Etelä-Pohjanmaan\nhuomattavimpia pitäjiä. Se sijaitsee Lapuanjoen ja siihen etelästä\nyhtyvän Nurmonjoen ympärillä ja on maamme tasaisimpia seutuja, siis\nEtelä-Pohjanmaan tyypillinen edustaja. Vain Simsiönvuori muodostaa\nsilmäänpistävän poikkeuksen kohoten noin 100 metriä ympäristöjään\nylemmä. Lapuan asukasluku oli kirkonkirjojen mukaan v. 1924 yhteensä\n14,005 henkeä. V. 1920 oli pitäjässä asuvia 11,087 ja poissaolevia\n2,581 henkeä. Lapuan huomattavin, kirkon ympärille ryhmittyvä Isokylä\nmuistuttaa monessa suhteessa kaupunkia; asutus-alue on laaja ja\nasukasmäärä 3,000:n paikkeilla.\n\nLapualaiset ovat monessa suhteessa tulleet historiallisesti\nkuuluisiksi nuijasodasta nykypäiviin saakka. He ovat aina olleet\nrohkeita, selvänäköisiä, oikeamielisiä ja isänmaataan palavasti\nrakastavia.\n\n\u003Ctb>\n\nSyksyllä 1915 kävi tuo väsymätön itsenäisyysmies _Juho Ekola_\nmyös Lapualla kehoittaen ryhtymään määrätietoiseen työhön sekä\nhuomauttaen, että Suomen kohtalon hetki oli aivan oven edessä. Hän\nmeni ensin tapaamaan entistä opettajaansa _K. Mobergia_ ennen kaikkea\ntiedustellakseen, keiden puoleen hänen olisi Lapualla parhainta\nkääntyä. Moberg, joka osoittautui Ekolan hämmästyttävän rohkeille\nsuunnitelmille hyvin myötämieliseksi, kehoitti tätä ensin käymään\nkruununvouti Bruno Wikmanin puheilla ja sitten kääntymään _Vihtori\nKosolan_ puoleen, jonka Moberg sanoi olevan \"kovin tulisieluisen\nmiehen\".\n\nEkola noudattikin neuvoa. Mutta kun kruununvouti ei ollut kotona,\nmeni hän Kosolaan. Aluksi Ekola tapansa mukaan varovasti jutteli m.m.\nVenäjän kärsimistä tappioista sekä viittasi siihen, että Suomella\nehkä voisi olla mahdollisuuksia irtaantua vihatusta sortajastaan.\nVihtori Kosola vastasi innostuneena olevansa aivan samaa mieltä.\nTällöin Ekola pyysi, että Kosola ottaisi järjestääkseen värväyksen\nLapualla. Kosola suostui, ja näin hänestä tuli Lapuan _päävärväri_.\n\nOlemme jo tutustuneet A.K:n lähettämään värväriin, silloiseen\nlääketieteenkandidaattiin _Jussi Malkamäkeen_, jonka koti, Malkamäen\ntalo, tosin sijaitsi Ylistarossa, mutta aivan Lapuan rajalla, ja\njoka juuri Lapuan keskeisen aseman ja myös rautatien läheisyyden\ntähden katsoi parhaaksi ottaa \"pääkortteerikseen\" Lapuan Kosolan,\ntehden sitten sieltä käsin matkoja pitkin koko Etelä-Pohjanmaata aina\nrannikkoa myöten. Malkamäestä, joka jo ennen lokakuun puoliväliä\nsaapui paikkakunnalle, Kosola sai uskollisen työtoverin. Oli selvää,\nettä yhteiseen, suureen, työtä, vaivaa ja rohkeutta kysyvään\ntehtävään tarvittiin useiden muidenkin isänmaallisten miesten apua\nja tukea. Tällaisista Lapualla ei ollutkaan puutetta. Ennen pitkää\nsaatiin monta lujaa ja päättävää miestä jääkäriliikkeen uskollisiksi\ntyömiehiksi.\n\nNiinpä onnistui Kosolan ja Malkamäen saada maanviljelijät _Esa\nViitala, Aukusti Antila, Ville Tiitu_ ja eläinlääkäri _J.S.\nTalvitie_ ynnä pientilallinen _Aukusti Malmi_ mukaan. Vihtori Kosolan\nveli, ylioppilas _Ville Kosola_, joka tuttava- ja sukulaispiirissä oli\njo aikaisemmin tehnyt isänmaallista valistustyötä, oli itseoikeutettu\nLapuan aktivistien joukkoon ja rupesikin Viitalan ynnä Antilan kanssa\nheti värväämään. Ville Kosolan itsenäisyystyö päättyi kuitenkin jo\nhelmikuun alussa 1916, jolloin hän lähti Lockstedtiin.\n\nMaanviljelijä Antila oli liikkeen parhaita työntekijöitä.\nLuonteeltaan hän oli rauhallinen ja tarmokas. Hänessä jos kenessä eli\nhorjumaton usko siihen, että jääkäriliike onnistuisi ja että Suomi\npääsisi itsenäiseksi. [Valitamme suuresti, että Aukusti Antila, Esa\nViitala, nimismies Ossi Hjelt, rovasti Vilhelmi Malmivaara ynnä monet\nmuut huomattavat itsenäisyysmiehet ovat jo poistuneet haudan lepoon,\njoten kertomuksemme heidän toiminnastaan supistuu hyvin vähään,\nuseinkin pelkkään nimeämiseen.] Esa Viitala -- vanhana merimiehenä\näärimmäisen rohkea ja seikkailunhaluinen -- oli etappityössä Vihtori\nKosolan \"oikea käsi\". Eläinlääkäri Jukka Talvitie oli niinikään\nmies paikallaan, joka, kuten myöhemmin näemme, \"Lapuan tapausten\"\nyhteydessä näytteli huomattavaa osaa ja jonka monivaiheinen pako oli\nmitä kiintoisin.\n\nJo Kosolan luo tekemällään matkalla Juho Ekola kääntyi myös kauppias\nE.V. Leskelän ja meijerinisännöitsijä Lauri Hirsjärven puoleen.\nMolemmat suhtautuivat asiaan myötämielisesti luvaten toimia.\nSeurauksia pelkäämättä Leskelä olikin sitten työssä mukana antaen\nm.m. huoneistonsa tuon kuuluisan Lapuan kokouksen käytettäväksi.\nHirsjärvi niinikään toimi erittäin tehokkaasti sekä omalla\npaikkakunnalla että Lapuan ulkopuolellakin.\n\nKauppias Leskelän kehoituksesta Ekola meni asioita selvittämään myös\nkansanedustaja, maanviljelijä Ernst Saarelle [punaiset surmasivat\nSaaren vapaussodan aikana Tampereella], jota jo Malkamäki ja Kontsas\nolivat puhutelleet. Tämä lupasikin ruveta värväämään toimien sitten\nmäärätietoisesti aktivistien riveissä.\n\nLapuan aktivistien kunniakehään on sijoitettava myös nimismies\n_Ossi Hjelt_. Niin virkamies kuin olikin ja vielä päällisiksi\npoliisiviranomainen, ei Hjelt tyytynyt asioita vain sormiensa läpi\nkatsomaan, vaan hän otti osaa suorastaan työhönkin antaen kaiken\nturvansa, tukensa ja apunsa isänmaan suurelle asialle. Kaiken,\nmitä hän virallisen kirjeenvaihdon perusteella tiesi, hän ilmoitti\naktivisteille, ja hänen käyttäytymisensä santarmien eksyttämiseksi\noli luistavan luontevaa. Hjelt oli myöskin usein läsnä aktivistien\nkokouksissa.\n\nMyöskin kunnallisneuvos Oskari Lahdensuo kuului Lapuan aktivisteihin\nottaen osaa kokouksiin ja huomattavan anteliaasti tukien liikettä\ntaloudellisesti.\n\nNiinikään oli vapaussodan sankari Matti Laurila vanhempi myöhemmin\njääkäriliikkeen miehiä; hänen oma poikansakin Matti Laurila nuorempi\nliittyi jääkäripataljoonan riveihin. [Nyk. piiripäällikkö ja\njääkärieverstiluutnantti.] Jääkäriliikkeen kannattajiin kuuluivat\nmyös maanviljelijät Kustaa Lahdensuo ja Nestori Lapinjoki.\n\nEdelleen on mainittava Lapuan kirkkoherra, rovasti Vilhelmi\nMalmivaara-vainaja, jonka isänmaallinen mieliala suuresti rohkaisi\nLapuan ja koko Etelä-Pohjanmaan itsenäisyysmiehiä. Kun Jussi\nMalkamäki meni hänen luokseen puhumaan jääkäriliikkeestä kertoen\nhänelle kaikki suoraan, sanoi Malmivaara liikuttuneena: \"Tämä\non Jumalan työtä\". Hänen kerrotaan Lapuan kirkossa ja varsinkin\nseuroissa toisinaan pitäneen niin isänmaallisen-aktiivisia saarnoja,\nettä Lapuan värvärit oikein pelkäsivät hänen puolestaan. Kerran\nsaapui Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle eräs arvovaltainen poliitikko\nvaroittamaan ihmisiä jääkäriliikkeestä. Hän tuli Malmivaaran luo\nkehoittaen tätä kutsumaan muutamia Etelä-Pohjanmaan edustavia miehiä\npappilaan. Malmivaara suostui pyyntöön. Kun sitten tuo esiintyjä\ntuli puheessaan siihen kohtaan, että jääkäriliike -- isänmaalle\nmuka vaarallisena -- olisi tukahdutettava, niin rovasti Malmivaara\nkeskeytti puhujan lausuen tähän tapaan:\n\nKatso tätä Lapuanjokea, joka nyt on jäässä ja tyyni; mutta tule\nkatsomaan sitä myös silloin, kun on kevätvetten aika. Silloin se\non väkevä ja voimakas, silloin sen voimaa ei kukaan voi estää eikä\nsuistaa. Samoin on myös näiden jääkäreiksi lähtevien nuorten miesten\nlaita: Niitä ei voi kukaan estää menemästä, sillä heitä vetää sinne\nsisäinen pakko isänmaan puolesta. Tämän paikkakunnan miehet eivät\nturhan tähden ole antaneet henkeään -- eivätkä anna nytkään. Minä\nolen asian puolella ja kiellän puhumasta enempää.\n\nJa siihen päättyi tämän poliitikon jääkäriliikettä vastaan\nsuunnattu puhe Lapualla. Tällaisia \"viisaita\" oli meidän maassamme\njääkäriliikkeen aikana paljon, oppineita miehiä, jotka eivät uskoneet\nSuomen itsenäisyyden mahdollisuuteen.\n\nEino Kontsaskin kävi usein Lapualla. Ollen Ernst Saaren hyvä ystävä\nhän teki kylvötyötään itsenäisyysasian hyväksi, missä vain sai\nsopivan tilaisuuden.\n\nTämän vaiherikkaan ja raskaan ajan kuvauksessa emme saa unohtaa,\nettä myöskin naiset olivat itsenäisyystyössä vaikuttavasti mukana.\nHeidän toimintansa oli useimmiten hiljaista ja huomaamatonta,\nmutta monta kertaa sitä tärkeämpää. Kuka kykenee mittaamaan niiden\nkärsimysten suuruuden, joita Pohjanmaan naiset saivat kestää, kun\nheidän miehensä, poikansa tai muut sukulaisensa joutuivat kolkkoihin\nvankiloihin tahi maanpakoon! Ja kuitenkin monet heistä -- äidit,\npuolisot, morsiamet, tyttäret ja sisaret -- vain lietsoivat rohkeutta\nja jatkuvaa tarmoa noihin uhanalaisiin isänmaanmiehiin.\n\nNäiden Pohjanmaan uljaiden naisten joukosta nimeämme Kosolan emännän\n_Eelin Kosolan_ (o.s. Lahdensuo), jonka toiminta on ollut ihailtavan\nsuurenmoista meidän päiviimme saakka. Voisimme kysyä, mistä johtuu\nse ääretön toimintatarmo, jota sellaisen kodin kuin Lapuan Kosolan\nhoitaminen on vaatinut. Siellähän esim. jääkäriliikkeen aikana\nruokapöytä sai olla katettuna melkein aina kymmenille vieraille,\njotka tulivat ja menivät, olivatpa sitten ystäviä tai vihollisia.\nOn vain yksi ihmeellinen voima, joka tuollaisen tavattoman sekä\nruumiillisen että henkisen ponnistuksen voitollisesti kestää: suuri\nuskova ja toivova rakkaus.\n\nVärväyksen tulos pitäjän asukaslukuun nähden ei ollut erikoisen\nhuomattava. Kaikkiaan lähti Lapualta Saksaan 20 miestä, joista 14\npalasi isänmaata vapauttamaan, 5 saapui myöhemmin ja 1 jäi tulematta.\nMutta muistettava on, että Lapuan Isokylän Kosolasta muodostui\npian etappikeskus, joten aktivistien voimat tulivat varsinkin\nmyöhemmin sidotuiksi pääasiallisesti etappityöhön. Olemme myöskin jo\nmaininneet, että Kemin etapin mentyä tammikuun alussa 1916 tukkoon ja\nuusien reittien avauduttua Merenkurkun yli Lapuan Isostakylästä tuli\nhelmikuun alusta 1916 _koko maata käsittävä etappikeskus_ ja Kosolan\nkievarista miesten pääasiallisin vastaanottopaikka.\n\n\n\nLapuan kokous.\n\n\nKuten muistamme, päätettiin Ylistaron kokouksessa, että Lapualla\noli muutamien päivien kuluttua pidettävä koko maakunnan aktivistien\nyhteinen tutustumiskokous.\n\nNiin tehtiinkin, ja kokouksen pitopaikaksi kauppias Leskelä luovutti\nauliisti Kotitupa-nimisen talonsa.\n\nSinne kokoontui eri paikkakunnilta yhteensä kolmisenkymmentä miestä\nkäsittävä joukko. Miehet saapuivat kokouspaikkaan yksitellen,\nkaksitellen tahi muuten huomaamatta.\n\nAhto Sippola kertoo, että läsnäolijat olivat ihmeellisen tunteen\nvaltaamina. Oli kuin nuijasodan johtajien ja Anjalan-miesten haamut\nolisivat olleet kokouksen menoa seuraamassa, ja jokainen läsnäolleista\ntunsi saaneensa suurta intoa ja rohkeutta.\n\nNäyttää siltä, että kokouksessa aluksi käsiteltiin useille\nvärväreille ja etappimiehille jo entuudestaan tuttuja asioita.\nNiinpä mainittiin \"Helsingin päämajaan\" (A.K:hon), Vaasaan y.m.\nylläpidettävät yhteydet. Samoin esitettiin myös se Ylistaron\nkokouksen myönteinen päätös, että reitit ja etappipaikat tulisivat\n_koko maata_ -- eivätkä siis vain yksin Etelä-Pohjanmaata --\nkäsittäviksi. Niinikään tiedoitettiin, että etappipaikkoihin\ntultaessa oli tunnussanana lausuttava näytettävän 25-pennisen\nvuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen numeron summa.\n\nIlmiantajista ja heidän käsittelystään oli ankara neuvottelu\n-- ja arvattavasti heihin nähden päätettiin noudattaa \"Lapuan\nlakia\". Myöskin harkittiin keinoja taskuaseiden hankkimiseksi sekä\nkeskusteltiin maakunnan värväreitä ja etappimiehiä koskevista\nyhteisistä toimintatavoista, mikä olikin hyvin tärkeätä.\n\nKun Lapuan kokouksessa oli mukana lukuisa joukko aktiivisesti\ntoimivien paikkakuntien edustajia, muodostui se mielialan kohottajana\nja lujittajana erittäin merkitykselliseksi. Värvärit ja etappimiehet\ntulivat huomaamaan, että saman suuren asian hyväksi työskenteleviä\noli paljon; ja yhteisyys antoi voimaa.\n\nLapualla pidettiin luonnollisesti tarpeen mukaan paljon muitakin\nkokouksia. Kun esim. evakuoimishuhu levisi paikkakunnalle,\nkokoonnuttiin Leskelän Kotituvalle. Kokoukseen kutsuttiin miehiä myös\nLapuan sivukylistä ja siellä otettiin keskusteltavaksi, miten olisi\ntoimittava, jos venäläiset rupeaisivat evakuointia toteuttamaan.\nPäätettiin, että venäläisten aikeet mikäli mahdollista, oli tehtävä\ntyhjäksi ja että esim. maanviljelystyökalut oli pihamailta ja\nsäilytyspaikoista hajoitettava pitkin vainioita, jotteivät ne\nhäviäisi talojen ja kylien mahdollisessa palossa. Sovittiin\nmyöskin siitä, mihin metsiin ihmiset ja karja siirrettäisiin sekä\nmiten viljat salattaisiin ja säilytettäisiin. Siitä oltiin myös\nyksituumaisia, että miesten oli taisteltava polttajia vastaan.\n\nPian koittivat kovat ajat, jolloin voimaa ja pettämätöntä rohkeutta\ntarvittiin. Vihollinen hiipi jo Lapuan itsenäisyysmiesten kintereillä.\n\n\n\nViholliset virittävät Lapualla ansan.\n\n\nHelmikuun alkupuolella 1916 sattui Lapualla outo tapaus, jonka\ntarkoituksena oli saada Lapuan aktivistit ansaan. Aamujunassa tuli\nLapuan asemalle mies, joka oli ollut piilossa III:n luokan vaunussa\nsohvan alla. Hänellä oli päässä valkoinen lakki ja yllään valkoinen\nvillapaita. Kun juna oli pysähtynyt, lähti mies piilopaikastaan\njuosten Kuoppalan makasiinin alle. Useita santarmeja ja joukko\nmuitakin tuntemattomia miehiä lähti häntä seuraamaan. Tällöin herätti\nhuomiota, että vaikka santarmit olivatkin koettelevinaan saada miestä\npois makasiinin alta, he yleensä pälyilivät sivuilleen ja näyttivät\nhyvin levollisilta. Lopulta he poistuivat käskien Lapuan poliisin\nvartioida makasiinia.\n\nIltapäivällä piileskelijä kömpi esille makasiinin alta antautuen\nvapaaehtoisesti vangiksi, jolloin hänet vietiin vanginkuljettajan luo.\n\nKun puku kuitenkin viittasi siihen, että hän saattoi olla joku\nSaksaan-menijä, niin Kosola ja Viitala päättivät pimeän tultua\nsiepata hänet pois vanginvartian hallusta. Mutta kun heillä oli\naikaa asiata lähemmin ajatella, tulivatkin he lopulta siihen\njohtopäätökseen, että kysymyksessä oli ansa. Näin ollen miehemme\njättivätkin tuumansa toteuttamatta.\n\nSantarmit veivät sitten miehen mukaansa; ja Lapuan aseman\nmakasiinimies kertoi nähneensä seuraavana päivänä hänet vapaana\nsantarmien seurassa matkalla pohjoiseen päin.\n\nTämä oli vain viaton alkusoitto siihen, mitä tuleman piti.\n\n\n\nAlajärvi--Vimpeli.\n\n\nAlajärveltä, jonka asukasluku lähenteli 7,000, lähti Saksaan\n4 miestä, joista Suomi sai vapaustaisteluunsa vain yhden\njääkärin, Kustaa Kujalan. Toinen, Kalle Jung, kuoli Osnabrückin\njunaonnettomuudessa 16.I.1918. Yksi miehistä palasi vasta vapaussodan\njälkeen, ja yksi jäi kokonaan saapumatta.\n\nAlajärvellä oli huomattava itsenäisyysmies, Kauhavalta kotoisin oleva\nv.t. nimismies _Artturi Kästämä_, joka teki selkoa asioista kertoen,\nettä miehiä värvättiin Saksaan. Sittemmin Kästämä Helsingistä käsin\nitsekin lähti Saksaan saapuen Lockstedtiin 8.XII.1915.\n\nKustaa Kujalakin oli jo marraskuun loppupuolella 1915 kuullut\nKästämältä jääkäriliikkeestä, mutta ratkaisun teko lykkäytyi\ntuonnemmaksi.\n\nSitten sattui, että Kortesjärven Purmojärvellä oli kilpa-ajot\ntammikuussa 1916. Kujalan veljen Aaron piti lähteä sinne ajamaan,\nmutta kun hän tilapäisesti sairastui, niin Kustaa Kujala meni\nkilpa-ajoihin hänen sijastaan. Kahvia juotaessa Kustaa Kujala tapasi\nkolme Kortesjärven isäntää. Yksi näistä, komea mies ja pitkä kuin\nhonka, kysyi Kujalalta:\n\n\"Onkos sieltä Alajärveltä matkustanut miehiä ulkomaille?\"\n\nKujala vastasi:\n\n\"Ei erikoisemmin minun tietääkseni -- muuta kuin Kanadaan.\"\n\nHuomaten heti, mitä kysyjä oli tarkoittanut, lisäsi:\n\n\"Sinnehän on pääsy hyvin tiukkaa nykyjään.\"\n\nMiehet myönsivät tämän. Vähän myöhemmin pitkä mies sanoi Kujalalle\nkahdenkesken:\n\n\"Pitäisi saada paljon miehiä lähtemään!\"\n\nKujala ei vastannut tähän mitään, vaan kyseli yhdeltä ja toiselta,\nm.m. Suomelan majatalon isännältä, kuka tuo mies oli. Suomela vastasi:\n\n\"Se on Nestori Fränti Kortesjärveltä, Saksaan-menijäin värväri.\"\n\nSuomelalta Kujala sitten kuuli, että tämän poika Eino Suomela oli\nhänkin lähtenyt.\n\nKujala ei kuitenkaan tällöinkään tehnyt ratkaisuaan, vaan lähti\nhevosineen kotiinsa Alajärvelle. Siellä hän ajatteli asiaa, ja hieman\nhoukuttelevalta alkoi jo moinen \"ulkomaanmatka\" mielessä kangastella.\nNiinpä hän sitten taas lähti Lapuan ja Voltin kautta Kortesjärvelle\nmennen illalla ensin Suomelan majataloon yöpyen sinne. Lähellä\nolevalla nuorisoseurantalolla Kujala tapasi iltamissa joukon nuoria\nmiehiä, jotka ihan suoraan kertoivat päättäneensä lähteä Saksaan.\nKujala sanoi silloin heille:\n\n\"Olen Kujala Alajärveltä, ja minunkin aikomukseni on lähteä.\"\n\nSovittiin sitten, että Kujala menisi kahden kortesjärveläisen pojan\nkanssa seuraavana yönä Nestori Fräntin luo asiasta tarkempaa selvää\nottamaan -- päivällähän ei sopinut sellaisia salaisuuksia toimittaa.\nMiehemme päättivät klo 10:n tienoissa samana iltana tavata toisensa\nleipuri J.K. Tähtisen luona. Sieltä he sitten hiihtivät viitisen\nkilometrin matkan Fräntin luo.\n\nToinen Kortesjärven pojista meni Fräntin akkunan alle kopistelemaan\ntoisten odottaessa sillä aikaa pihalla. Fränti tuli ja raottaen\nvilpolan ovea sanoi:\n\n\"Keitäs te olette, jotka ette anna ihmisille edes yörauhaa?\"\n\nTunnettuaan Kortesjärven pojat hän sanoi heti jatkoksi:\n\n\"Tulkaa sitten sisään!\"\n\nKun miehemme astuivat sisään, huomasi Kujala kuun väikkeessä, että\nhuone oli suuri maalaistupa, mutta tulijat johdettiin kuitenkin heti\nkamariin. Siellä oli pöytä akkunan edessä, seinällä paloi pieni\ntuikkulamppu ja naulassa riippui kaksi pistoolia -- toinen suurempi\nja toinen pienempi. Fränti kysyi:\n\n\"Oletteko te siis aikoneet matkustaa?\"\n\nKuultuaan myöntävän vastauksen hän -- viitaten pistooleihin -- lausui:\n\n\"Meillä on hyvin lyhyet pykälät ja tuomio. Joka on ilmiantaja ja\npetturi niin -- -- --!\"\n\nFränti kysyi vielä:\n\n\"Onkos teitä muitakin lähtijöitä?\"\n\n\"Kuusi kaikkiaan\", kuului vastaus.\n\nFräntin luota palattuaan pojat keskustelivat lähtöhetkestä. Kujala\noli kyllä puolestaan heti valmis, mutta Kortesjärven pojat tahtoivat\nvielä järjestää asioitaan, joten päätettiin lähteä vasta seuraavana\niltana. Päivä menikin valmistelupuuhissa, tervailtiin suksia j.n.e.\n\nKun he sitten juuri olivat lähtöhankkeissa, tuli eräs\nhenkilö ilmoittaen, että Kemin tie oli tukossa, mutta että\nkulkumahdollisuuksia Merenkurkun yli tutkittaisiin ja että toivottiin\nsiitä päästävän yli, kun joulun ja uudenvuoden tienoissa oli ollut\nhyvin kovat pakkaset. Samainen henkilö mainitsi vielä, että kuluisi\nainakin kaksi viikkoa, ennenkuin reitistä päästäisiin selvyyteen.\n\nTämän kuultuaan miehet hajaantuivat, ja Kujala päätti palata\nkotipuoleensa aikoen koettaa koota lisää Saksaan-lähtijöitä.\nLappajärven kirkolla hän tapasi talollisenpojan _Erkki Juho\nHanhikankaan_, jonka hän entuudestaan tunsi. Kujala ja Hanhikangas\nsopivat sitten yöstä ja paikasta, jolloin ja missä heidän tuli tavata\ntoisensa Lappajärven kirkolla.\n\nSen jälkeen Kujala hiihti Vimpeliin erään tuttavansa häihin. Siellä\nhän jutteli asiasta luotettaville miehille, m.m. _Helge Lassilalle_\npyytäen tätä vuorostaan puhumaan tuttavilleen ja kehoittamaan heitä\nlähtemään Saksaan. Häistä Kujala palasi kotiinsa Alajärvelle, mistä\nhän ei kuitenkaan keksinyt sopivia lähtijöitä.\n\nLassila puolestaan sai mukaansa erään _Lauri Kaunisvesi_-nimisen\nUllavalta kotoisin olevan nuorukaisen ja erään _Joel Pokelan_.\nKujala ynnä Lassila seuralaisineen yhtyivät lähtien puolenyön aikaan\nhiihtämään Lappajärven yli siihen sovittuun paikkaan kirkonkylässä,\nmissä Hanhikankaan piti odottaman Kujalaa. Saksaan-pyrkijöitä oli\ntäten koossa 5 miestä.\n\nHe suuntasivat matkansa Kortesjärvelle, missä sitten -- kahteen\neri paikkaan jakaantuneina -- lepäsivät päivän. Yön tultua he\nmenivät taas Fräntin luo saadakseen selon matkamahdollisuuksista ja\nmatkarahoja uusille tulokkaille. Fränti oli kovin iloinen, kun miehiä\noli tullut lisää, mutta koska hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä\nreitistä, kehoitti hän poikia hajaantumaan lähitienoille töihin. Näin\npojat tekivätkin ollen sitten töissä useita päiviä.\n\nVihdoin tuli sana, että jonkun pojista pitäisi mennä Fräntiä\ntapaamaan. Kujala ja Lassila lähtivät yhdessä. Ilmoittaen Merenkurkun\njäätyneen sekä antaen lähemmät matkaohjeet Fränti kehoitti poikia\nhiihtämään kahdessa eri ryhmässä Volttiin.\n\nNäin tapahtuikin. [Aikaisemmin Saksaan aikoneet Kortesjärven pojat\neivät tulleetkaan mukaan.] Voltissa miehemme lepäilivät kauppias\n_J.E. Härmäsen_ luona päivän saaden tältä tietoja teistä y.m. sekä\nmukaansa talossa ommeltuja lumivaippoja. Illalla heidän oli sitten\nmentävä Isoontaloon, missä Saksasta kotiutunut jääkäri _Antti\nIsotalo_ antaisi heille lopulliset ohjeet.\n\nKun Kujala ja Lassila tulivat Isoontaloon, tapasivat he ensin\nvanhan emännän Fiina Isotalon. He näyttivät tälle rahan, lausuivat\nnumeroiden summan ja kysyivät, oliko Antti Isotalo kotona. Emäntä\nvastasi:\n\n\"Se on kamarissa; mutta mitäs on asiaa?\"\n\nMiehemme ilmoittivat sen, jolloin heidät päästettiin Antin Juo. Tämä\ntutki ja katseli miehiä hyvin tarkkaan. Sitten hän antoi lyhyet ja\nselvät ohjeet:\n\n\"Sitokaa valkoiset nenäliinat käsivarteen, hiihtäkää vähän\nhajaantuneina tähän suuntaan\" -- viitaten kädellään --; \"hevoset\nkyllä saavuttavat teidät ja vievät eteenpäin!\"\n\nOhjeita noudatettiinkin. Maantiellä miehemme tapasivat joitakuita\nneitosia, jotka pyysivät viemään terveisiä Lockstedtissa oleville\ntuttavilleen. Poikien hiihdettyä noin tunnin hevoset tulivat\nliisterekineen, Joihin heidät ilman muuta sijoitettiin. Ja sitten\nvain vinhaa vauhtia Oravaisten Välitalonkylään ja sieltä rannikkoa\nkohti.\n\nTällaista oli värväys. Pojat usein itse huolehtivat joukkonsa\nkarttumisesta. Kun sitten levisi huhu, että miehiä oli lähtenyt\nsalaisia teitä samoamaan, niin toiset seurasivat heidän esimerkkiään.\nNäin kävi varsinkin Vimpelissä, missä, kuten jo olemme maininneet,\ntietämämme mukaan ei ollut mitään värväreitä.\n\nVimpelistä, jonka kotipaikoillaan olevia asukkaita oli noin 3,300\nhenkeä, lähti Saksaan kaikkiaan 14 miestä. Jääkäriaines ei ollut\nerikoisempaa; vain 6 miestä palasi isänmaataan vapauttamaan,\n2 kuoli Saksassa, 5 palasi vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli\njoutunut siviiliin. Tulos oli sittenkin hyvä, kun varsinaisia asian\nvalaisijoita ja värväreitä puuttui.\n\n\n\nJepua.\n\n\nJepua (ruots. Jeppo) on pieni eteläpohjalainen sisämaanpitäjä,\njonka pääosa keskittyy Lapuan- eli Uudenkaarlepyynjoen kummallekin\npuolelle. Tässä pienessä pitäjässä näyteltiin jääkäriliikkeen\naikana suurta osaa. Olemme jo maininneet, kuinka tehtaanomistaja\nCarl Jonathan von Essen-vainajassa [synt. Jepualla 7.X.1851 ja k.\nJepualla 13.XII.1921] maailmansodan puhjettua heräsi voimakas\ntoimintahalu Suomen itsenäistämiseksi. Olemme jo tutustuneet noihin\nyöllisiin kokouksiin, joita syyskuusta 1914 lähtien alettiin pitää\nKiitolassa. Niihin ottivat osaa ensiksikin C.J. von Essen ja hänen\nperheensä miespuoliset jäsenet konttoripäällikkö Carl Didrik von\nEssen, insinöörit Jürgen ja Reinhold von Essen sekä konttoristi\nGustaf (Gösta) Robert von Essen ynnä vielä pankinjohtaja Vilhelm\nAugust von Essen, milloin hän sattui olemaan Kiitolassa. Niinikään\noli mukana joitakuita Jepuan aktivisteja, joista C.J. von Essen\nerikoisesti mainitsee maanviljelijä Daniel Jungarin. Lähipitäjien\nedustajia oli noissa kokouksissa myöskin. Näistä mainittakoon\nkortesjärveläinen Nestori Fränti, alahärmäläinen, C.J. von Essenin\nvarsinainen työtoveri Juho Ekola sekä tämän veli maanviljelijä\nAntti Ekola ynnä konstaapeli Juho Aalto. Varsinkin alkuaikoina oli\nläsnä vain muutamia harvoja valittuja, joiden isänmaallisuuteen ja\nvaitiolemiseen voitiin täydellisesti luottaa.\n\nPatronessa Aina Johanna von Essen (o.s. von Essen) [synt. Oulussa\n17.VIII.1851 ja k. 17.IV.1932] liikkui talon vakavien vieraiden\njoukossa noissa salaisissa kokouksissa hyvänä hengettärenä huolehtien\nvieraanvaraisesti kaikista.\n\nMuista Jepuan aktivisteista, jotka ottivat osaa jääkäriliikkeen\nhyväksi tehtyyn työhön, mainitsemme seuraavat:\n\nKauppias ja tehtailija _Elias Lönnqvist_ toimi erittäin uskollisesti.\nHänen luonaan täytyi C.J. von Essenin toisinaan poikineen\npiileskellä. Lopuksi Lönnqvistin, kuten monien muidenkin, täytyi\npoistua maasta.\n\nJepuan kirkkoherra _E.H. Westergren_ oli myös koko sydämeltään\njääkäriliikkeen mies. Hän ei kyllä osallistunut varsinaiseen työhön,\nmutta rohkeasti hän otti vastaan jääkärejä ja muita turvaa ja suojaa\ntarvitsevia; m.m. von Essenit joskus majailivat pappilassa. Ja kun\ntuli tiukka paikka ja kun kirkkoherrankin apua tarvittiin, niin aina\nhän oli valmis, kuten esim. Kiitolan murhetapahtumasta kerrottaessa\ntulemme huomaamaan. Oli hyvin ymmärrettävää, että kirkkoherra\nWestergrenkin joutui virkavallan ahdistelemaksi saaden toisinaan\nvenäläisiä rajavartioitakin vieraikseen.\n\nC.J. von Essenin vävy, johtaja _Lauri Nordgren_ oli niinikään\ntarmokkaasti mukana asioissa. Helsingissä asuvana hän ylläpiti\nyhteyksiä appensa ynnä Helsingin ja Turun aktivistien välillä.\nSittemmin hän, von Essenien poistuttua maasta ja Jürgen von Essenin\nkaaduttua santarmien kuulien lävistämänä, hoiti yhdessä sisarensa\nneiti Siiri Nordgrenin kanssa Jepuan tehtaan taloutta.\n\nTehtaan värimestari _August Juutilainen_ ja kutomamestari _Adolf\nSiuko_ olivat myös jääkäriliikkeen miehiä, aina valmiita näissä\nasioissa hyvää isäntäväkeään auttamaan. Juutilainen ja Siuko\nvangittiin -- ilmiannettuina värväämisestä -- Pietarsaaressa\nhieman toista viikkoa ennen vallankumousta. Siuko pääsi vapaaksi\nmelkein heti, mutta Juutilainen sai istua noin viikon Vaasan\nlääninvankilassa, kunnes hänetkin, heti kun vallankumous tuli\ntiedoksi, yhdessä muiden valtiollisten vankien kanssa vapautettiin.\n\nVielä mainitsemme työmies _Jukka Hautalan_, josta jääkäriliike\nja von Essenit saivat uskollisen palvelijan. Noin kaksi viikkoa\nKiitolan murhenäytelmän jälkeen Hautalakin katsoi parhaaksi seurata\nLönnqvistiä Ruotsiin.\n\nJepuan asemallakin oli aktivisteilla ystäviä, m.m. nuori\nrautatievirkamies _Onni Mahlberg_ (nyk. Maaperä), joka sydämensä\nsisimmässä ihaili rohkeita Jepuan itsenäisyysmiehiä ollen teossakin\nvalmis osaltansa vetämään kortensa kekoon.\n\nKiitola, von Essenien koti, muodostui alun perin Etelä-Pohjanmaan\nmaaseudun, niin suomalais- kuin ruotsalaisseudunkin,\nitsenäisyysliikkeen keskukseksi. Sieltä ne johtolangat oikeastaan\nlähtivät, sillä C.J. von Essen nautti kaikkien aktivistien\njakamatonta kunnioitusta ja luottamusta. Hän seurasi sitäpaitsi\nihailtavan valppaasti jääkäriliikkeen vaiheita, joten hänen puoleensa\nvoitiin kääntyä kaikissa tärkeissä asioissa. C.J. von Essen oli\ntodella Etelä-Pohjanmaan jääkäriliikkeen ylipäällikkö, ja hänen\nkodissaan pidetyt kokoukset vastasivat jonkinlaista yleisesikuntaa.\nJos sattui jotakin erikoista, niinkuin esim. Lapuan tapahtuma, josta\nmyöhemmin kerromme tarkemmin, niin heti lähetettiin viestinviejiä\nKiitolaan tiedoittamaan asioista ja neuvottelemaan, mitä kulloinkin\nolisi tehtävä.\n\nKiitola oli itsenäisyysliikkeen keskus siinäkin merkityksessä,\nettä sieltä käsin hoidettiin kaikki muihin aktivisti-järjestöihin\nylläpidettävät yhteydet sekä hankittiin varoja värväys- ja\netappityöhön j.n.e. Yhteyksiä ylläpidettiin Helsinkiin, Turkuun,\nKokkolaan, Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn ja Vaasaan.\n\nHelsingin yhteyksien välittäjänä oli pääasiallisesti johtaja _Lauri\nNordgren_, joka neuvottelutarkoituksessa tavallisesti kääntyi\nmaisteri _Bertel Appelbergin_ puoleen.\n\nRaha-asioissa Nordgren oli suoranaisessa yhteydessä tohtori\nV. Zilliacuksen kanssa käyden tämän luona tavallisina lääkärin\nvastaanottoaikoina. Tästä Zilliacus olikin hyvin tyytyväinen,\nsillä monet muut asiakkaat kävivät tapaamassa tätä tunnettua\nisänmaanystävää ja jääkäriliikkeen rahoittajaa hänen vastaanottonsa\nulkopuolella siten saattaen hänen asemansa kovin vaaranalaiseksi.\nAppensa suosituskirjeiden perustuksella, jotka tri Zilliacus\ntavallisesti poltti, Nordgren sai rahoja sekä Etelä-Pohjanmaan\nitsenäisyystyötä varten että myöskin Turussa reippaasti toimivalle\nvirkatalojentarkastaja _Vihtori Nikolai Maunulalle_ (k. 16.XII.1917),\njoka jonkin aikaa työskenteli läheisessä yhteydessä C.J. von Essenin\nkanssa.\n\nMyöskin _Gösta von Essen_ kävi usean kerran vuoden 1916 kuluessa\njääkäriliikkeen asioissa Helsingissä samoin kuin -- niinikään C.J.\nvon Essenin lähetteinä -- alahärmäläiset _Juho ja Antti Ekola_.\n\nYhteyttä A.K:n ja Jepuan kesken välitti toisinaan C.J. von Essenin\ntoinenkin vävy, insinööri _L. Schroderus_ sekä vielä pankinjohtaja\n_Vilhelm von Essen_. Lähetit ja välittäjät neuvottelivat myös Kai ja\nSven Donnerin kanssa.\n\nKokkolassa oli apteekkari _K.U. Roos_, Pietarsaaressa pankinjohtaja\n_Vilhelm von Essen_, Uudessakaarlepyyssä eläinlääkäri K. Laurell ja\nVaasassa toimittaja E. Sundqvist ynnä insinööri Fr. Wikman, joiden\nkanssa Jepuan aktivistit neuvottelivat yhteisistä asioista.\n\nTurussa taas oli virkatalojentarkastaja _V.N. Maunula_ koko paljon\nkosketuksissa v. Essenien kanssa varsinkin sen jälkeen, kun A.K.\njulkaisi tunnetun värväyskieltonsa, mutta jo aikaisemminkin.\nMaunula oli lennokas, toimelias ja häikäilemättömän rohkea. \"Nyt\nniitä Saksaan-meneviä poikia taas sinne tulee\", tiedoitti hän\npuhelimitse m.m. johtaja Nordgrenille Helsinkiin, jonka kanssa hän\nmyös oli paljon yhteydessä. [Maunula hankki Turun lääninhallituksesta\nkuvernööri Ilmari Vuorisen antamien pidättämismääräysten\njäljennöksiä, jotka hän sitten lähetti johtaja Nordgrenille; tämä\nvuorostaan jätti ne maisteri Bertel Appelbergille. Näin saivat monet\naktivistit edeltäkäsin tietää, mikä heitä odotti, välttäen siten\nvaaran.]\n\nJo maaliskuun puolivälissä v. 1916 Maunula lähetti pari porilaista\npoikaa Etelä-Pohjanmaan kautta eteenpäin toivoen, että he pääsisivät\nsikäläisten johtohenkilöiden yhteyteen ja samalla ilmoittaisivat,\nettä Maunula halusi asettua kosketuksiin heidän kanssaan. Asiasta\ntulikin tieto Jepuan von Esseneille, joista Gösta von Essen aivan\npian matkusti Turkuun Maunulaa henkilökohtaisesti tapaamaan.\nTarkoituksena oli tiedoittaa hänelle uudesta, Sydänmaan ja Alavuden\nasemilta suunnitellusta, Jepualle johtavasta etappi-tiestä sekä\nsamalla ilmoittaa, että Jepualta miehet toimitettaisiin eteenpäin.\n[On kuitenkin mainittava, että suunniteltua Alavuden--Jepuan reittiä\nolisi ehkä sittenkin ollut hyvin vaikea saada käyttökelpoiseksi,\nkuten kohta tulemme näkemään. Joka tapauksessa nämäkin von Essenien\ntoimenpiteet osoittavat heidän jatkuvaa ja suurta tarmokkuuttaan.]\nNiinikään v. Essen pyysi, että Maunula koettaisi hankkia Saksan\nlaivaston varalle luotettavia pitkänmatkan-luotseja, jotka\ntuntisivat Ahvenanmaan vedet. Jo tällöin Maunula jätti von Essenille\nSuomen kaikkia rannikkoalueita koskevia Kemistä aina Pietariin\nasti ulottuvia venäjän- ja ruotsinkielisiä merikortteja. Sen\nlisäksi hän antoi tarkat tiedot Ahvenanmerellä olevista Venäjän\nlaivasto-osastoista sekä niiden käyttämistä kulkuväylistä.\n\nUumajan etapissa Suomen- ja Ruotsin-puolen yhdysmiehenä toimiva\njääkäri _Einar Wichmann_ (käytti salanimeä Erkki Mustonen), joka\netapin järjestelypuuhissa oli jo aikaisemmin parikin kertaa käynyt\nvon Essenien luona Jepualla, tuli sinne taasen maaliskuun 5. p:nä\n1916 sivuutettuaan matkalla Ruotsiin lähteneen C.J. von Essenin\ntätä kuitenkaan tapaamatta.\n\nWichmann oli kuullut Voltin--Oravaisten--Holmön reitin tukkeutuneen ja\npäätti tästä syystä tulla ottamaan tarkemmin selkoa tilanteesta. Kun\npysähdys valitettavasti todellakin oli tapahtunut, kehoittivat Jürgen\nja Gösta von Essen Wichmannia toistaiseksi jäämään Jepualle, jotta\nnähtäisiin, miten asiat kehittyisivät.\n\nWichmann jäikin sinne noin kuukauden päiviksi -- ei kuitenkaan\ntoimetonna odottelemaan tilanteen selviämistä, vaan ryhtyen Gösta\nvon Essenin kanssa järjestämään asioita uuteen kuntoon ja myöskin\nollakseen oppaana heti käytettävissä, jos tulokkaita kaikesta\nhuolimatta alkaisi saapua.\n\nVaikka A.K. oli toistaiseksi kieltänyt Saksaan-menijöiden ohjaamisen\nMerenkurkun etapille, _olivat von Essenit edelleen valmiit ottamaan\nheitä vastaan Jepualle sekä myöskin ohjaamaan heitä eteenpäin_. Tässä\ntarkoituksessa Gösta von Essen matkusti vielä Helsinkiin kehoittaen\nA.K:ta lähettämään miehiä uutta tietä Jepualle ehdottaen reittiä\nAlavus--Alajärvi--Jepua. Helsingissä oltiin kuitenkin edelleen sitä\nmieltä, ettei kukaan värväri voisi toimia kiinni joutumatta ja että\nvenäläisten rauhoittamiseksikin olisi pitkähkö tauko tarpeen.\n\nGösta von Essen oli hyvin tyytymätön matkansa kielteisiin tuloksiin.\nHän oli sitä mieltä, että Etelä-Pohjanmaalla oli uudestaan ryhdyttävä\nvärväämään Jepualta ja lähipitäjistä. Härmän miehet ja insinööri\nJürgen von Essen suhtautuivat hyvin epäillen tähän ehdotukseen,\nsillä ensinnäkin oli varsinkin Alahärmästä ja Kortesjärveltä jo siksi\npaljon miehiä lähtenyt, ettei heidän mielestään uudesta värväyksestä\nollut sanottavia tuloksia odotettavissa; ja toiseksi olivat\nsantarmien ja Vaasan etsivien alituiset vierailut ja monet pidätykset\ntehneet väestön araksi. Tästä huolimatta Gösta von Essenin innostus\noli siksi suuri, että hän päätti lähteä yksin värväämään arvellen,\nettä joskaan hän ei paljonkaan tuntenut väestöä, niin kansa sen\nsijaan tunsi von Essenien nimen ja maineen tässä asiassa siksi hyvin,\nettä halukkaita Saksaan-lähtijöitä voisi ilmaantua. Kun Wichmann oli\njotensakin vapaa, lähti hän mukaan.\n\nMiehemme menivät ensin Kortesjärvelle, jossa Nestori Fränti ja Erkki\nHantula tuntuivat olevan myötämielisiä tälle uudelle hankkeelle;\nainakin he lupasivat ohjata tulokkaat Jepualle, mikäli niitä uutta\nreittiä pitkin ilmaantuisi. Mutta Lappajärvellä ei asia ottanut\nedistyäkseen lainkaan, sillä Antti Hyytinen selitti, ettei hän\naikaisemman värväystoimintansa vuoksi katsonut voivansa tehdä mitään,\nja Juho Harjukin suhtautui hankkeeseen juron kylmästi. Keskusteluja\njohti melkein yksinomaan Gösta von Essen, sillä Wichmannhan oli\nnäillä paikkakunnilla aivan tuntematon. Lappajärvellä miehemme\nsaivat päällepäätteeksi kievariin, missä majailivat, vieraikseen\npaikkakunnan nimismiehen ja poliisikonstaapelin. Poliisin saapuvilla\nollessa nimismies, joka, kuten aikaisemmin olemme kertoneet, oli\njääkäriliikkeen ilmeinen suosija, esiintyi virallisesti tiedustellen\nmiestemme passeja, mutta jäätyään värvärien kanssa kahden kesken hän\nhuomautti, että hänelle oli heistä tehty ilmianto ja että heidän\nolisi mahdollisimman pian poistuttava Lappajärveltä. Tuntui siltä\nkuin ilmiantajina olisivat olleet naiset, sillä he pelkäsivät, että\nheidän poikiaan ja miehiään taas houkuteltaisiin Saksaan.\n\nMuutaman tunnin kuluttua von Essen ja Wichmann lähtivätkin hiihtämään\ntakaisin todettuaan, ettei ainakaan Lappajärvellä uusien miesten\nsaanti voinut tulla kysymykseenkään, vaan että siellä voisivat\nmuualtakin tulevat joutua asukkaiden toimesta ilmiannetuiksi ja\nkiinni. Ja he katsoivat aiheelliseksi varoittaa, ettei Alavudelta\nohjattaisi ketään Lappajärven kautta.\n\nMiehemme palasivat siis pettynein toivein Jepualle. Wichmann kävi\nsitten miltei päivittäin Voltissa ottamassa selvää tilanteesta\npyytäen samalla, että mahdolliset uudet tulokkaat ohjattaisiin\nJepualle, josta ne kyllä huollettaisiin eteenpäin.\n\nVaikk'ei Gösta von Essenin uusi värväys-yritys onnistunutkaan,\nosoitti se kuitenkin väsymätöntä harrastusta sekä todisti, että\njotakin oli taas tehty ja uskallettu. Kun Tukholmassa oleva\netappitoimisto, n.s. Heldtin konttori vaatimalla vaati lisää\nmiehiä, mutta kun niitä ei kuitenkaan alkanut tulla, lähti Wichmann\nmaaliskuun lopulla Ruotsiin tilannetta selostamaan ottaen samalla\nmukaansa viisi Saksaan-pyrkijää, niiden joukossa nuoren, 16-vuotiaan\nKokkolasta kotoisin olevan _Paavo Roosin_.\n\nOlemme jo aikaisemmin maininneet, että C.J. von Essen tahtoi\ntarkoin seurata myös sitä itsenäisyystyötä, jota suomalaiset\naktivistit tekivät ulkomailla, varsinkin Ruotsissa. Tässä\ntarkoituksessa hän, kuten jo olemme yksityiskohtaisesti kertoneet,\nkävi Ruotsissa syyskuun puolivälissä v. 1915.\n\nToiselle Ruotsin-matkalleen, josta teemme selkoa myöhemmin, C.J.\nvon Essen lähti maaliskuun 4. p:nä 1916. Mukana seurasivat hänen\npoikansa insinööri Reinhold von Essen, joka oli päättänyt liittyä\njääkäripataljoonaan, eläinlääkäri _J.S. Talvitie_, joka takaa-ajettuna\npääsi täten rajan yli liittyäkseen hänkin jääkäripataljoonaan, ynnä\njoitakuita muita Saksaan-menijöitä.\n\nTukholmaan saavuttuaan C.J. von Essen kävi tapaamassa kapteeni\nHeldtiä, joka tiesi ilmoittaa, että pataljoonassa oli jo noin\n1,700 miestä. Sikäläisille suomalaisille aktivisteille v. Essenit\ntekivät selkoa värväystyön vaikeuksista arvellen, ettei ollut\npaljoakaan toiveita erikoisen merkittävän lisämiehistön hankkimisesta\njääkäripataljoonaan.\n\nPoikansa kera C.J. von Essen matkusti myös Lockstedtiin viipyen\nperillä pari päivää. Siellä hän jätti majuri Bayerille saman\nvärväystä koskevan kirjallisen selostuksen, jonka hän jo oli\nesittänyt Tukholman suomalaisen ulkomaan valtuuskunnan (delegation)\njäsenille. Se ei kuitenkaan laimentanut majuri Bayerin innostusta;\nhän huomautti vain, että vaikeudet olivat voitettavat ja että\nmiehiä oli saatava paljon lisää! -- Leirillä oli juuri tällöin\npäiväjärjestyksessä rintamallelähtö; ja von Essenistä tuntui,\netteivät pojat suinkaan yleisesti sitä kannattaneet. Hienotunteisena\nmajuri Bayeria kohtaan hän ei kuitenkaan tahtonut tätä pojilta\nerikoisesti tiedustella.\n\nTukholmassa oli samasta asiasta paljon ajatusten vaihtoa. C.J. von\nEssen sanoi olevansa pahoillaan, jos pataljoonan rintamallevienti\ntoteutettaisiin, sillä Pohjanmaan värvärit olivat nimenomaan\nluvanneet, ettei värvätyitä vietäisi Saksan rintamille. Hän\nhuomasi kuitenkin, että delegation jäsenet tulisivat kannattamaan\nmajuri Bayerin mielipidettä. [Jääkärien kaikkein suurin osa\nkannatti kuitenkin rintamallelähtöä, varsinkin kun voitiin\nolettaa, että pataljoonaa tultaisiin siellä säästäen käyttämään.\nJääkärit näet ymmärsivät, että juuri rintamallaolo olisi heidän\nsotilaalliselle kehitykselleen erittäin tärkeätä. Siellä heistä\nvasta kasvaisi sotilaita, joita ei ruudinsavu eikä miekan\nkalske oudoksuttaisi. Jääkärit eivät mielestämme olisi voineet\nvapaussodassamme esiintyä likimainkaan niin päättävän varmasti ja\nkarskisti, jolleivät he olisi sitä ennen olleet sodassa, Saksan\nvoitokkaan armeijan uljaana täydennyksenä. Se se juuri antoi\nheille itselleen lujaa luottamusta ja uskallusta, joka sai heidät\nsitten Suomen vapaussodassa taistelemaan aivan vertojaan hakevalla\nmiehuudella ja joka kykeni tenhoten rohkaisemaan ja innostamaan\nmyös muita. On kyllä toiselta puolen ymmärrettävää, että C.J. von\nEssen ja muut samanmieliset koettivat pitää huolta pataljoonan\nsäästämisestä omaa vapaustaisteluamme varten. Mutta sittenkin --\njääkärien oli käytävä sodan ankara koulu voidaksensa saavuttaa\nne ihailtavat johtajaominaisuudet, jotka vapaussodallemme olivat\nniin suuriarvoiset. Valkoiset sotilaathan olivat kerrassaan\nhurmaantuneita, kun jääkäri heitä johti. On myöskin aivan ilmeistä,\nettä jääkärit ollessaan Saksan itärintamalla olivat Korkeimman\nsuojeluksessa. He saivat itse todeta Virsien kirjan sanojen\npaikkansapitävyyden: \"Vaikka tuhansia kaatuisi vieressäsi ja\nkymmeniä tuhansia oikealla puolellasi, ei sinuun satu.\" (Ps. 91:7.)\nJääkäreitä kaatui Saksassa -- Osnabrückin rautatieonnettomuudessa\nsurmansasaaneita lukuunottamatta -- ainoastaan 37 miestä.]\n\nPaluumatka tapahtui Uumajan kautta, jonne C.J. von Essen ja hänen\nLockstedtissa ollut vanhin poikansa konttoripäällikkö C.D. von Essen\n[C.D. von Essenin täytyi erota pataljoonasta ankaran reumatismin\ntähden] saapuivat jo toukokuun 20. p:nä 1916 saaden sitten Holmössä\nodottaa kolmatta viikkoa jäiden poistumista. Matka Merenkurkun yli\nsuoritettiin \"Emden\"-nimisellä etappivenheellä. Kiitolaan saavuttiin\njuuri helluntaiksi kesäkuun 11. p:nä 1916.\n\nOlot Etelä-Pohjanmaalla kärjistyivät kuitenkin kärjistymistään,\njoten C.J. von Essenin ja kotipuolessaan uhkaillun C.D. von\nEssenin täytyi jo heinäkuun 27. p:nä 1916 jättää isänmaa. Hyvin\nseikkailurikkaan matkan jälkeen he päätyivät Uumajaan, jonne myös\npankinjohtaja Vilhelm von Essen saapui pakolaisena syyskuun 19. p:nä\n1916 samoin kuin rouva Aina Johanna von Essenkin huhtikuulla 1917.\nPakolaisemme pääsivät palaamaan kotimaahan vasta elokuun lopulla\n1917. Uumajasta käsin C.J. von Essen oli aina silloin tällöin\nyhteydessä Tukholman suomalaisen ulkomaanvaltuuskunnan kanssa.\nSaanemme vielä yksityiskohtaisemmin palata viittailemiimme matkoihin\nja tapahtumiin.\n\nTehtaanomistaja C.J. von Essen on jälkeenjättämissään\nmuistiinpanoissa lyhyin piirtein kertonut, millaista oli elämä\nKiitolassa varsinkin kesällä 1916, jolloin kaikki jo alkoi näyttää\nuhkaavalta. Hän sanoo:\n\n\"Asema oli erittäin tukala. Pitäjäläisistä ei meillä kovassa\nkohtalossamme ollut paljoakaan tai ei mitään tukea, vaikka moni\ntiesi tai ainakin saattoi aavistaa, minkälaista se työ oli, jonka\nolimme suorittaneet. He tiesivät, että poikani olivat henkipattoja\nkodissansa, että he ainoastaan päivisin olivat siellä, mutta että\nyöt sen sijaan vietettiin ulkohuoneissa, Uudenkaarlepyynjokeen\npistäytyvän pitkän niemekkeen, _Långnäsin_ pienessä rakennuksessa,\nlakeuksien heinäladoissa tai onnellisimmassa tapauksessa -- niin\nkauan kuin se ilman vaaraa oli mahdollista -- pappilassa kirkkoherra\n_E.H. Westergrenin_ luona tai kauppias _E. Lönnqvistissä_ tai _Liisa\nKaupin_ pienessä tuvassa.\n\n\"Eräs kuvaava tapaus sattui heinäkuun 9. p:nä 1916, jolloin\nvaasalainen etsivä Sola ja hänen poliisinsa olivat yrittäneet saada\nhaltuunsa jääkäri Antti Isotalon -- joko kuolleena tai elävänä, mikä\nkuitenkin epäonnistui. Kotimatkalla Sola ja hänen seurueensa kulki\nKiitolan kautta; ja kun me tiesimme, mitä Härmässä oli tapahtunut,\naavistimme me poliisien tulevan meillekin. Silloin Charles ja minä\naioimme hiipiä konttorihuoneistoon, jotta meillä vaaran uhatessa\nolisi avoin tie paeta. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska kolme\nmeidän naapuriamme -- heti poliisien kuljettua talon ohi -- asettui\nsillan luo tienristeykseen, mistä heillä oli vapaa näköala pihalle ja\ntielle; siellä he sitten odottivat 1 1/2 tuntia -- ilmeisesti toivoen\nsaavansa täälläkin nähdä murhenäytelmän. Poliisiauto ei kuitenkaan\npysähtynyt, vaan ajoi Oravaisiin. Että tämä oli meille katkeraa, ei\nkukaan voine kieltää. -- Ei myöskään ollut mahdollista saada henkilöitä,\njotka olisivat suostuneet ottamaan toimekseen vartioimisen asemalla\ntai sinne johtavalla tiellä tai tehtaan aluetta ympäröivillä teillä.\nKaikki olivat arkoja. Jukka Hautala oli ainoa, joka tässä suhteessa\noli apunamme, mutta häntä ei voitu käyttää, koska hän opastettuaan\nSaksaan-pyrkijöitä asemalta oli epäilyksenalainen. Yöllä hän\nkuitenkin vartioitsi. -- Helluntain ja heinäkuun 27. p:n välinen\naika oli sittenkin suhteellisen levollinen. Joitakuita epäilyttäviä\nhenkilöitä saattoi kyllä käydä Kiitolassa ja joku pienehkö\nratsuväenosasto majoittua naapuritaloon sekä joitakuita sotamiehiä\nkäydä etsimässä muka jotakin karannutta j.n.e. Sen kummempaa se ei\nollut, mutta niin raskaissa asioissa puuhattaessa kaikki tahtoi\nhermostuttaa!\"\n\nMutta tapaammepa C.J. von Essenin muistiinpanoissa toisenlaistakin\nkieltä. Nuorista Saksaan-menijöistä hän m.m. lausuu:\n\n\"Hurmautuminen oli paikka paikoin jotakin suurta. Oli aivan\nunohtumatonta nähdä nuorten miesten intoa, päättäväisyyttä ja\nuhrimieltä. Mitä välittivät he, vaikka jalkineet olivat rikkinäiset,\ntakki kulunut ja ohut, vaikka eväänä oli vain muutamia sarvileipiä\nja vaikka kukkaro oli tyhjä; matkaan vain ja eteenpäin talviyön\npaukkuvaan pakkaseen tai ryöppyävään lumituiskuun Pohjanlahden\njäisille aavikoille. -- Myöskin sydämellinen yhteisyystunne, joka\nvallitsi jääkäriliikkeen työntekijäin kesken, oli jotakin, jota\nei koskaan saata unohtaa. Olipa herra tai talonpoika, työnantaja\ntai työntekijä, se oli samantekevää, kaikki me olimme toistemme\nvertaisia; tuo yksi ainoa suuri valtava päämaali vaikutti, että\nkaikki, mikä erotti, hävisi. Ja mikä liikuttava huolenpito toistensa\nhenkilö-kohtaisesta turvallisuudesta! Jos vaara uhkasi jotakin,\nsilloin ei laskettu askeleita -- eikä säästetty hevosia; olipa yö tai\npäivä, se oli yhdentekevää!\"\n\nJa me lisäämme, että sekin oli erikoisen kohottavaa, että\nruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä ei ollut olemassa mitään\nraja-aitoja.\n\nYlevän kauniisti C.J. von Essen lopettaa muistelmansa näin:\n\n\"Kun silmään taaksepäin työhömme kuluneina vuosina ja niiden\nmoninaisiin vaiheisiin, en voi muuta kuin nöyrästi tunnustaa Jumalan\nihmeellisen johdatuksen työssämme sen alusta aina loppuun saakka.\nHänen nimessään ja Hänen apuaan pyytäen sen aloimme ja sitä myös\njatkoimme.\n\n\"Hänelle yksin kunnia!\"\n\nJepualta lähteneiden jääkärien luettelosta näemme, että sieltä\nlähti Saksaan 11 miestä. Näistä 2 palasi vasta vapaussodan\njälkeen ja 3 oli joutunut siviiliin. Edellämainittu lukumäärä ei\nsuinkaan ole erikoisen vähäinen, kun otetaan huomioon, että Jepuan\nkotipaikkakunnalla olevaa väestöä ei siihen aikaan ollut edes\nkahtatuhatta henkeä. Ja varteen on otettava sekin, että Jepuan\naktivistien päähuomio suuntautui etappityöhön ja yleensä koko\nEtelä- ja Keski-Pohjanmaata koskeviin järjestelyihin, niinkuin\nreittien avaamiseen y.m.\n\n\n\nVöyri.\n\n\nVöyri (ruots. Vörå) on eteläpohjalainen rannikkopitäjä, johon kuuluu\nlaajahko manneralue sekä lahtien ja niemien pirstoma lyhyt rantaviiva.\n\nSaksaan-lähteneiden lukumäärään nähden on Vöyri -- kaupunkeja\nlukuunottamatta -- ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen.\nSieltä lähti 28 miestä, joista kyllä 5 jäi palaamatta kotimaahan ja\n3 saapui vasta vapaussotamme jälkeen sekä 4 joko kuoli tai kaatui\nSaksassa. Ja tästä huomattavasta tuloksesta Suomi-äiti saa kiittää\npääasiallisesti kahta miestä, nim. Vöyrin silloista kirkkoherraa,\nasessori _A.J. Bäckiä_ ja nykyistä Vaasan suojeluskunnan päällikköä,\njääkärikapteeni _Alfred Sippusta_. Bäck muokkasi erinomaisella\ntavalla maaperää, ja Sippus värväsi.\n\nBäck oli kyllä kuullut jääkäriliikkeestä jo aikaisemminkin, mutta\nC.J. von Essen oli sitten siitä hänelle lähemmin puhunut. Varsinaisen\nsysäyksen hän sai alkusyksystä 1915, jolloin von Essen kääntyi hänen\npuoleensa pyytäen häntä esittämään jonkun luotettavan henkilön, joka\nrupeaisi Vöyrissä jääkäriliikkeen hyväksi toimimaan. Bäck mainitsikin\nasiasta eräille henkilöille, mutta nämä -- yhtä lukuunottamatta\nkarkailivat, olivatpa asialle suorastaan kylmiä. Jonkin ajan kuluttua\nvon Essen soitti Bäckille kysyen:\n\n\"Mitenkäs villojen osto sujuu?\"\n\nBäck vastasi:\n\n\"Ei se luonnista, sillä vöyriläiset eivät näy lainkaan pitävän\npunaiseen vivahtavista villoista!\"\n\nTämä merkitsi sitä, etteivät sotaiset puuhat miellyttäneet\nvöyriläisiä. Mutta rovasti jatkoi sitten, että hän kyllä tunsi\nVöyrissä yhden miehen, johon saattoi tällaisissa asioissa luottaa.\nHän itse halusi ryhtyä toimimaan. Ja huolimatta von Essenin\nestelevistä huomautuksista Vöyrin kirkkoherrasta tuli kuin tulikin\njääkäriliikkeen asiamies paikkakunnalla. Virkansa vuoksi Bäck ei\nkuitenkaan tahtonut ruveta suoranaiseksi värväriksi peläten, että\nhänen kehoituksensa olisivat nuorille miehille, joiden sielunhoitaja\nhän oli, liian velvoittavia. Sen sijaan hän käsitti tehtäväksensä\nmaaperän muokkaamisen. Tämä olikin varsin tärkeä asia, sillä\npian tuli miesten kesken tunnetuksi, että itse kirkkoherra oli\nitsenäisyysliikkeen kannattajia; ja se tietysti vaikutti erittäin\nmyönteisesti muihinkin.\n\nMyöhempään syksyllä 1915 tuli Vöyrin pappilaan pienelle asialle\nnuori mies, _Alfred Sippus_, joka oli ollut Ruotsissa ja aikoi\nlukea agronomiksi. Hänen isänsä omisti Vöyrissä sähköliikkeen, ja\npappilasta oli ilmoitettu, että siellä olisi sähköjohtoja korjattava\nja että tarvittaisiin joitakuita sähkölamppujakin. Alfred Sippus otti\nhoitaakseen tämän asian siinä tarkoituksessa, että hän halusi tavata\nkirkkoherra Bäckiä tiedustellaksensa tältä jääkäriliikettä koskevia\nasioita. Sopivan tilaisuuden tullen Sippus kysyi Bäckiltä:\n\n\"Tietääkö kirkkoherra mitään siitä, että poikia värvätään Saksaan ja\nsaattaisiko kirkkoherra neuvoa, kenen puoleen asiassa voisi kääntyä?\"\n\nBäck asetti pöydällä olevan Raamatun pojan eteen sekä vannotti tätä\nolemaan kenellekään kertomatta sitä, mitä hän nyt kuulisi. Kun nuori\nmies oli lupauksensa antanut, niin Bäck kertoi hänelle suoraan\nkaikki sekä kehoitti häntä kääntymään Vaasassa toimittaja _Edvin\nSundqvistin_ puoleen saadakseen tältä lähempiä ohjeita. Ja näine\ntietoineen Sippus lähti pappilasta.\n\nRatkaisu oli tapahtunut. Kahden muun Vöyrin-pojan kanssa Sippus meni\njoulukuun alussa 1915 Vaasaan, missä toimittaja Sundqvist antoi\nheille matkarahoja ja tiedon, keidenkä puoleen matkan varrella oli\nkäännyttävä. Sippus tovereineen kulki Amerikan-passilla Torniosta\nrajan yli; ja Lockstedtiin he saapuivat 17.XII.1915. Kunniakas alku\noli tehty: seitsemän Vöyrin poikaa oli näin jo joulukuussa 1915\nliittynyt jääkäripataljoonan riveihin.\n\nYksi niistä Vöyrin talollisista, joiden puoleen kirkkoherra Bäck\nalussa oli kääntynyt, oli maanviljelijä _Michel Ollus_, josta\nsittemmin tuli lämmin jääkäriliikkeen kannattaja. Maanviljelijä\n_Mårten Ehnström_ Palviksen rantakylästä oli niinikään Bäckiltä\nsaanut tietoja toimien sitten varsinkin Maksamaan saaristossa. Aivan\nerikoisen maininnan ansaitsee kunnallislautakunnan esimies Johannes\nMiemois, joka toimi yhdessä Bäckin kanssa.\n\nBergbyn kylässä asuva maanviljelijä _Mats Talus_ oli samaten\nerittäin aktiivinen. Hänen talonsa oli jonkinlainen etappipaikka,\njonne Saksaan-menijät kokoontuivat saaden sieltä suksia ja muita\nvarusteita. Oli ilmeistä, että tällainen mies tulisi ennen pitkää\nurkkijain tietoon. Kun sitten venäläiset ja poliisit saapuivat häntä\nvangitsemaan, niin hän pyysi päästä makuuhuoneeseensa noutaakseen\nsieltä turkkinsa, mutta siellä hän löikin akkunan rikki ja katosi. --\nTalus pakeni Ruotsiin samalla kertaa kuin Ala- ja Ylihärmän värvärit\nEkolat, Härmänen, Kivimäki y.m. saapuen Uumajaan elokuun 14. p:nä\n1916.\n\nErikoisen maininnan ansaitsevat Palviksen kylästä _Ehrsin veljekset_.\nHeidän kotinsa oli tunnettu etappipaikka, josta monet Saksaan-menijät\nkyydittiin Vesteröhön.\n\nNiinikään oli silloinen osuuskaupan johtaja Johannes Hallvar\njääkäriliikkeen ystävä toimien näissä asioissa varsinkin myöhemmin.\n\nRovasti Bäckin mieleen on näiltä ajoilta jäänyt erikoisesti eräs\ntapaus. Kun Alfred Sippus, kuten kohta lähemmin kerromme, oli\nLockstedtista komennettu värväämään, oli hän kääntynyt muiden muassa\n_Alfred ja Viktor Kamis_ veljesten puoleen. Mutta nämä eivät katsoneet\nvoivansa tehdä ratkaisevaa päätöstä, ennenkuin olisivat puhutelleet\nrovasti Bäckiä. Veljekset tulivat siis pappilaan, selittivät asiansa\nja kysyivät neuvoa. Rovasti sanoi:\n\n\"Olen teidän rippi-isänne enkä senvuoksi katso voivani antaa teille\nmitään suoranaista neuvoa. Sen vain uskallan sanoa, mitä minä\ntekisin, jos olisin teidän sijassanne -- nim. että lähtisin!\"\n\nSe riitti. Pojat nousivat ja kiittivät. Kun Bäck huomasi, että he\nolivat tehneet ratkaisunsa, sanoi hän vain:\n\n\"Jumala olkoon teidän kanssanne ja ohjatkoon askelenne!\"\n\nKevättalvella 1916 Bäck ja Miemois yrittivät saada Mickelsöyran\nsaariryhmään (365 saarta) asetetun venäläisen vartioston pois, mikä\nsekä saarten asukkaille että Saksaan-menijöille olisi ollut hyvin\ntoivottavaa. Bäck, joka silloin oli kuntakokouksen puheenjohtaja,\noli saanut mainitun saariryhmän asukkailta kirjeen, jossa\npyydettiin häntä ryhtymään toimenpiteisiin venäläisen vartioston\npoistamiseksi, sillä pelättävissä oli, että huonosti ruokavaroilla\nvarustettu vartiosto saattaisi varsinkin kelirikon aikana ryhtyä\nväkivaltaisuuksiin. Silloin Bäck ja Miemois nimismiehen antamilla\npasseilla varustettuina päättivät hiihtää Mickelsöyran saaristoon\n-- matka sinne oli 6 peninkulmaa -- ottaakseen selvää asiasta sekä\nmyös tavatakseen venäläistä vartiostoa, jonka palveluksessa oli kaksi\nsuomea ja ruotsia puhuvaa vakoilijaa. Kun he alkoivat lähestyä sitä\nsaarta, jossa vartiosto asusti, tulivat nuo vakoilijat heitä vastaan\ntiedustellen, mitä miehiä tulijat olivat, sekä puhellen keskenään:\n\n\"Nämä miehet ainakaan eivät kulje sen edemmäksi.\"\n\nTästä Bäck ja Miemois päättelivät, että vakoilijat olivat siellä\noikeastaan Saksaan-menijöitä silmälläpitämässä ja tarpeen tullen\ntoimiakseen myös tulkkeina. Saatuaan selvän tilanteesta ja vartioston\nruokavarojen riittämättömyydestä hiihtäjämme palasivat takaisin.\n\nBäck kääntyi sitten kuvernööri Sillmanin puoleen pyytäen, että\nvartiosto poistettaisiin. Mutta Sillman sanoi:\n\n\"Nej, nej, de' vara mycket farligt\" (= Ei, ei, se on kovin\nvaarallista), nähtävästi tarkoittaen, että vartioston pysyttäminen\noli varsin tarpeellista Saksaan-menijäin pidättämiseksi.\n\nKun Bäckin esityksestä ei siis tullut mitään, valittivat asukkaat\nuudestaan kuvernöörinvirastoon; ja kun kunta puolestaan tuki\nvalituksentekijöitä siten, että se kielteisessä tapauksessa selitti\nsiirtävänsä koko asujaimiston pois saarilta, niin vartiosto lopuksi\npoistettiin.\n\n\nVöyrin pappilassa olivat myös komennuksella olevat jääkärit kernaasti\nnähtyjä vieraita.\n\nRovasti Bäckin isänmaallinen kanta ei luonnollisesti voinut\npysyä urkkijoilta salassa, ja seurauksena oli, että häntä koko\njääkäriliikkeen ajan pidettiin ankarasti silmällä. Hänen kodissaan\ntoimitettiin kaksi kotitarkastustakin. Toisella kertaa kotirauhan\nhäiritsijät tulivat sisälle akkunasta vieden myös sen kautta pois\nrovasti Bäckin kirjoituspöydän -- sikolättiin, missä sen laatikot\nsitten tutkittiin. Seuraavana päivänä pöytä löydettiin oudosta\npaikastaan.\n\nKun von Essenit elokuun 24. p:nä 1917 olivat palanneet kotiin\nmaanpaosta, sai Bäck heti tämän jälkeen heiltä kuulla, minkälainen\nmasentunut mieliala jääkärien keskuudessa vallitsi, kuinka\ntarpeellista olisi, että pataljoonan tietoon saatettaisiin\njonkinlainen kansanedustajain myötätunnon ilmaisu ja kuinka myös\nrahallisella avustuksella olisi suuri merkitys. Niinikään von\nEssenit kehoittivat Bäckiä matkustamaan Saksaan jääkäripataljoonaa\nrohkaisemaan. Bäck lähti ensin Helsinkiin joskin sangen vähäisin\ntoivein. Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta hän sai siellä osakseen\nvain välinpitämättömyyttä ja kalseutta. Itsenäisyystaistelun\ntienraivaajia ei edes porvarillinen Suomi ymmärtänyt. Bäck\nluonnollisesti tunsi mielensä hyvin masentuneeksi, ja kun seurakunnan\nhoitokin oli hänen mielestään Saksan-matkan esteenä, niin se jäi\ntekemättä. Perästäpäin Bäck katui päätöstään.\n\n\nOlemme jo tutustuneet vöyriläiseen jääkäriin _Alfred Sippukseen_,\njoka joulukuun puolivälissä 1915 saapui Lockstedtiin. Siellä tämä\ntarmokas jääkäri ei saanut olla kauan, sillä tammikuun puolivälissä\n1916 hänet komennettiin Suomeen värväämään. Näiden tällaisten\njääkärikomennusten syyt olemme jo Antti Isotalon komennuksesta\nkerrottaessa selittäneet.\n\nSippus lähti ja saapui Haaparannalle. Mutta siitäpä alkoikin hyvin\nseikkailurikas matka. Haaparannalta hän hiihti ensin Kemiin ja\nsieltä Iihin. Sen jälkeen hän matkusti junassa Ouluun, mistä taas\nhevoskyydillä Kajaaniin sotkeakseen jälkiään, sillä hän tunsi, että\njoku seuraili häntä. Kajaanista hän kulki junassa Kuopioon ja sieltä\nPieksämäelle; sitten edelleen hevosella Jyväskylään, mistä taas\njunassa Haapamäelle sekä sieltä vihdoin Vaasaan, missä hän tammikuun\n24. p:nä 1916 ilmestyi toimittaja Sundqvistin luo.\n\nNoin kahteen viikkoon ei Sippus ollut riisunut jalkojaan pahasti\nhanganneita pieksujaan jalastaan, joten Sundqvistin täytyi saksilla\nleikata vieraansa sukatkin auki, ne kun olivat verisiin jalkoihin\nkiinni imeytyneet.\n\nKauan ei jääkärimme viipynyt Vaasassa, vaan hän riensi ensin kotiinsa\nVöyriin, missä Bäck ja toiset Vöyrin aktivistit edelleen olivat\nmaaperää muokanneet.\n\nKun Sippus oli käynyt tervehtimässä m.m. rovasti Bäckiä, alkoi\nponteva ja rohkea värvääminen. Mutta kun Vöyrin poliisiviranomaiset\nolivat Vaasasta käsin saaneet vihiä Sippuksen toiminnasta ja\nmääräyksen vangita hänet, siirtyi värvärimme työskentelemään Vaasasta\netelään päin olevalle ruotsalaisseudulle. Tulos ei kuitenkaan ollut\nkehuttava, joten Sippus palasi jälleen Vöyriin jatkaen sitten\nmuutaman päivän perästä matkaa värväystarkoituksessa Oravaisiin;\nJepualle, Uuteenkaarlepyyhyn sekä Kovjoen kautta Kruunupyyhyn ynnä\nsieltä taas takaisin Vöyriin. Pian hänen kuitenkin täytyi -- mukanaan\nkolme vöyriläistä poikaa -- kulkea Vesterön kautta Merenkurkun yli.\nHiihtomatka ankarassa lumituiskussa oli varsin vaivalloinen, mutta\nonnellisesti miehemme saavuttivat Ruotsin rannan helmikuun 17. p:nä\n1916.\n\nMeidän ei tarvitse yksityiskohtaisesti kuvailla Sippuksen\nvärväysmatkoja. Riittää, kun viittaamme laatimaamme Etelä-Pohjanmaan\njääkäritilastoon, mistä näkyy, että Vöyristä helmikuussa 1916 saapui\nLockstedtiin 19 miestä ja maaliskuun alussa vielä 1. Vöyri kartutti\nsiis jääkäripataljoonan rivejä vähemmän kuin kuukauden kestäneen\nvärväyksen tuloksena 20:llä miehellä. Kuinka monta näistä oli Alfred\nSippuksen henkilökohtaisesti värväämää, emme tiedä, sillä värvätyt\nvärväsivät usein toisia, mutta joka tapauksessa tämä huomattava\nsaavutus kiittää Sippuksen päättäväisyyttä ja tarmokasta työtä.\n\nVoimme sanoa, että Vöyristä lähteneet jääkärit muodostivat\nvapaussodassamme niin kuuluisaksi tulleen Vöyrin kaartin kunniakkaan\netujoukon.\n\n\u003Ctb>\n\nEmme käy lähemmin selostamaan niiden Etelä-Pohjanmaan pitäjien\nmahdollista värväystoimintaa, joista jääkärejä on lähtenyt hyvin\nvähän, sillä värväys näissä pitäjissä on joka tapauksessa ollut\ntilapäisluontoista tai ovat herätteet tulleet jostakin muualta.\nKaupunkien värväystoimintaa kuvaillessamme voimme kuitenkin\nsilloin tällöin kosketella myös tähän saakka mainitsemattomissa\nmaalaiskunnissa tapahtunutta Saksaan-liikehtimistä.\n\nKuten lukijamme lienevät huomanneet, emme värväystoiminnan\nkuvauksessa ole noudattaneet mitään maantieteellistä järjestystä,\nvaan olemme asiain ja tapahtumain antaneet johtaa itseämme,\nsilmälläpitäen ennen kaikkea sitä, että tärkeimmissä ja\ntulosrikkaimmissa värväyskeskuksissa suoritettu työ on tullut\nseikkaperäisesti esitetyksi. Tähän lukuun kuuluvasta, eri\npaikkakunnilta lähteneiden jääkärien luettelosta selviää sitäpaitsi\nkunkin osuus, joten unohdettu ei ole mitään paikkakuntaa, mistä vain\nedes yksikin jääkäri on lähtenyt.\n\n\n\nKokkola.\n\n\nNiin pian kuin C.J. von Essen syyskuun lopulla 1915 oli palannut\nRuotsiin tekemältään matkalta ja tuonut sen tiedon, että\njääkäripataljoonan perustaminen oli saanut Saksan keisarin Wilhelm\nII:n vahvistuksen, ruvettiin, kuten jo olemme huomanneet, Kiitolasta\nkäsin työskentelemään pontevasti sekä värväyksen että varsinkin\netappitoiminnan järjestämiseksi Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.\n\nNäissä asioissa lähtivät Jepuan von Essenit heti liikkeelle. Niinpä\ninsinööri _Jürgen von Essen_ pistäytyi myöskin Kokkolassa kääntyen\nsiellä sukulaisen ja perhetuttavan apteekkari _Karl Uno Roosin_\npuoleen, joka vasta tällöin pääsi perille jääkäriliikkeestä. Jürgen\nvon Essen pyysi isänsä puolesta, että Roos esittäisi Kokkolasta\njonkun sopivan henkilön, joka ottaisi sinne lähetetyt miehet vastaan\nja toimituttaisi ne meren yli Ruotsin puolelle.\n\nRoos ymmärsi heti asian suuren kantavuuden ja tärkeyden sekä lupasi\ntässä suhteessa tehdä parhaansa. Ja ennenkuin Jürgen von Essen\nennätti lähteä pois, oli asia jo ratkaistu.\n\nPuhuteltuaan ensin muuatta huomattavassa asemassa olevaa\nkaupunkilaista ja erästä rakennusmestaria, mutta saatuaan näiltä --\nedellinen ei silloin vielä hyväksynyt koko hanketta ja jälkimmäinen\nkaipasi palkkaa -- torjuvan vastauksen Roos kääntyi leipuriliikkeen\nomistajan ja entisen merimiehen _Gustaf Valdemar Sandströmin_\npuoleen. Tämä lupautui kuljettamaan menijöitä Ruotsin puolelle\nja, kuten saamme nähdä, myös kunnialla täytti lupauksensa. Kun\nRoos ei saanut ketään Saksaan-pyrkijäin vastaanottajaksi, niin hän\nmiehekkäästi päätti itse ryhtyä työhön.\n\nEikä Roos hoitanut sitten Kokkolassa ainoastaan etappia, vaan hän\nmyöskin värväsi, mihin hänellä apteekkarina olikin oivallinen\ntilaisuus. Kun näet miehiä eri pitäjistä tuli apteekkiin, kertoi\nRoos asiasta luotettaville kahden kesken; ja nuoria miehiä hän\nsuorastaan kehoitti lähtemään. Täten hän koetti vaikuttaa juuri\nsellaisiin ympäristöpitäjiin (Kälviä, Alaveteli, Teerijärvi, Purmo,\nÄhtävä, Kruunupyy ja Kokkolan maaseurakunta), joissa hänen tietämänsä\nmukaan ei ollut paikallisia värväreitä. Tulokset eivät kyllä olleet\nsuuret. [Apteekkari Roos on sitä mieltä, ettei jääkäriliikkeellä\nmuissakaan Keski-Pohjanmaan pitäjissä ollut paikallisia asiamiehiä.\nTästä saisi selityksensä se seikka, että Vaasan lääniin kuuluvalta\nKeski-Pohjanmaalta Saksaan-menijöitä oli hyvin vähän.]\n\nKävipä Roos itsekin maaseudulla Kokkolan lähipitäjissä yhdessä\nalahärmäläisen aktivistin _Juho Ekolan_ kanssa, joka kotiseutunsa\nurkkijain ahdistamana maaliskuun alkupuolella 1916 jonkin aikaa\npiileksi Kokkolassakin. Miehemme yrittivät värvätä Kruunupyyssä,\nKaustisissa ja Teerijärvellä, mutta tuloksitta. Teerijärveltä olivat\njo lähteneet ne, jotka lähtivät; Kruunupyystä lähti kyllä maaliskuun\nlopussa vielä kaksi miestä, mutta kenenkä värväämiä he olivat vai\nmenivätkö vain itsestään, sitä emme tiedä.\n\nMitä Saksaan-pyrkijöiden majoittamiseen Kokkolassa tulee, niin Roos\nsijoitti ne tavallisesti renkinsä huoneistoon. Tässä yhteydessä\non apteekkari Roosin renki _Matti Huttunen_ mainittava erikoisin\ntunnustuksin. Hän oli kysymyksessäolevassa vaarallisessa työssä\nkoko ajan Roosin täysin luotettava apulainen. -- Saksaan-menijöitä\nsijoitettiin niinikään liikemies _Ernst Biskopin_ luo, ja insinööri\n_G. Österman_ auttoi Roosia miesten opastamisessa.\n\nEräs kokkolalainen on kertonut, että Saksaan-menijäin sijoitus ja\nlähettäminen oli syksyllä 1915 Kokkolassa niin julkinen asia, että\npikku pojatkin olivat sen perillä. Miehiä tuli monesti erehdyksessä\nRoosin talossa sijaitsevaan Hongellin kauppaliikkeeseen pyytäen\nohjeita Saksaan-menoa varten. Senpätähden Roos suojellakseen\nitseään oli olevinaan hyvää pataa venäläisten kanssa kutsuen heitä\nillanviettoihin seurahuoneelle j.n.e., mistä kaupunkilaiset olivat\nkovin ihmeissään.\n\nKokkolan poliisilaitoksesta Roos ei paljoa välittänyt. Silloinen\nkomisario (ent. vanginvartia) ei kyllä lainkaan ymmärtänyt\njääkäriliikettä ja oli sitäpaitsi virkaintoinen ja virkavaltainenkin,\nmutta sen sijaan konstaapelit olivat isänmaallisia miehiä.\n\nKaupunkilaiset taasen -- juuri asian julkisuuden takia -- Roosia\nmelkein pelkäsivät. Tätä älköön kuitenkaan käsitettäkö niin, ettei\nKokkolassa olisi ollut myös hänen toimintansa ymmärtäjiä. Olihan\nLockstedtin leirillä useita ensiluokkaisia Kokkolan jääkäreitä, joten\nainakin näiden kodeissa asian laatu tajuttiin.\n\nTällaisista kodeista mainitsemme _Kokkolan pappilan_, jossa vallitsi\njääkäriliikkeelle hyvin lämmin henki. Rovasti _Edvard Johansson_\n(Kaila) ja rovastinrouva _Anna Johansson_, jotka tuoni korjasi jo\nmarraskuussa 1915, ja heidän perheensä nuori polvi, eivät olleet\nainoastaan jääkäriliikkeen ymmärtäjiä, vaan myös, varsinkin juuri\nnuorempi polvi, tuon suuren aatteen toteuttajia. Yksi perheen\njäsenistä ylioppilas _Auno A. Kaila_ (nyk. jääkärieversti) lähti\nkeväällä 1916 jääkäripataljoonaan; ja tästä kodistahan on lähtöisin\nmyös tohtori _Elmo E. Kaila_, joka mitä kunniakkaimmalla tavalla on\npiirtänyt nimensä itsenäisyyshistoriaamme, ollen Suomen vapaussodan\nalkuvalmisteluissa erinomaisen tärkeä ja suuresti ansioitunut tekijä.\nVuoden 1916 alussa siirtyivät pappilaan toistaiseksi asumaan myös\nvävyt, maisteri _Einar V. Juvelius_ (nyk. Turun yliopiston historian\nprofessori), joka jo joulun tienoilta 1914 oli jääkäriliikkeen\nperillä, sekä maisteri _Toivo J. Kaukoranta_. Nämä ynnä heidän\nrouvansa avasivat pappilan ovet vainotuille aktivisteille ja muille\nvaarallisille samoilijoille. Niinpä sai täällä pariinkin kertaan\nsuojaa alahärmäläinen aktivisti _Juho Ekola_ ja tuo salaperäinen\nsaksalainen _von Hagenbach_, vapaussodassamme erikoisen ansioitunut\nluutnantti (sittemmin kapteeni) \"_von Zedwitz_\".\n\nRoosin ja Kokkolan aktivistien varsinainen työkausi oli syksyllä\n1915. Tällöin Roos vielä sai olla jotakuinkin rauhassa. Mutta\nkevätpuolella 1916 ilmestyi apteekkiin muuan santarmi lausuen\nRoosille häikäilemättömästi vasten silmiä:\n\n\"Apteekkari lähettää keisari Wilhelmin rahoilla poikia Saksaan.\"\n\n\"Häpeämätön, mitä te meinaatte! Menkää helvettiin!\" tiuskaisi Roos.\n\nMutta muutaman päivän perästä santarmi ilmestyi taas ja sanoi:\n\n\"Kyllä se on niin, että minä tiedän kaikki. -- Muut eivät vielä\ntiedä. -- Antakaa minulle 500 markkaa.\"\n\nRoos heitti miehelle setelin:\n\n\"Voinhan minä teille köyhille kenkätä!\"\n\nSantarmi tuli taas -- ja 500-markkanen meni jälleen, mutta Roos sanoi\nsamalla:\n\n\"Nyt se oli viimeinen kerta!\"\n\nTämän jälkeen hän aina vetäytyi pois nähdessään santarmin tulevan.\nLopuksi hänen täytyi tästä syystä pyytää puoleksi vuodeksi vapautta\napteekkinsa hoidosta. Päästäkseen rauhaan Roos osti Viitasaarelta\npappilan maalta luonnonihanalla paikalla sijaitsevan \"torpan\" eli\nviljelystilan, mutta parin viikon perästä rauhanhäiritsijät löysivät\nhänet sieltäkin. Tästä kerromme myöhemmin enemmän.\n\nApteekkari Roos oli pelkäämätön mies, joka jääkäriliikkeessä näki\nSuomen itsenäistymisen alun ja ainoan mahdollisuuden. Hän tiesi myös\nhyvin, mitä uhkapeliä hän pelasi. Hänen uskollinen auttajansa Gustaf\nSandström on lausunut: \"Roos oli työssä ja toimessa yöt ja päivät\njaellen Saksaan-lähtijöille matkarahoja ja järjestellen etappia\nkoskevia asioita.\"\n\nKysymme: \"Kuinka moni olisi ollut valmis tällaiseen?\" Nuori mies\nvoi lähteä -- joskin myös hän raskain uhrein, mutta kun parhaassa\nmiehuudeniässä (Roos s. 18.VIII.1872) oleva ja päällepäätteeksi\nvielä sangen varakas yhteiskunnan jäsen panee alttiiksi henkensä ja\nomaisuutensa, niin se todistaa paljon sekä miehestä että asiasta.\n\nKokkolasta lähti kaikkiaan 24 miestä, siis sangen huomattava määrä\nkaupungista, jonka asukasluku silloin oli vain noin 3,500 henkeä. Sen\nlisäksi Kokkolan pojat olivat ensiluokkaista ainesta. Eräs heistä\nkuoli Saksassa, muuan toinen oli rohkeiden tekojensa johdosta vankina\nNorjassa ja muut olivat mukana isänmaatansa vapauttamassa.\n\nOliko Kokkolassa muita värväreitä kuin apteekkari Roos, ei tämän\nkirjoittajalla ole tiedossa. Kenties nuoret miehet käsittivät\ntilanteen itse, kehoittaen toinen toisiansa lähtemään, ja kenties\napteekkari Roosin rohkea ote oli kuin sotatorvi, joka sekä herätti\nettä kutsui.\n\n\n\nPietarsaari.\n\n\nPietarsaarelaisia liittyi jääkäripataljoonaan yhteensä 35 miestä,\njoista useimmat, nim. 29, saapuivat Lockstedtiin jo marras- ja\njoulukuussa 1915; ainoastaan 5 merkittiin pataljoonan nimiluetteloon\ntammikuussa 1916 ja 1 tammikuussa 1918. Lähtijäaines ei kyllä ollut\nparhainta, sillä 3 jäi kotimaahan saapumatta, 5 joutui siviiliin ja\n8 palasi vasta vapaussodan jälkeen. Mutta Pietarsaaressakin tehtiin,\nvarsinkin juuri syksyllä 1915, pontevasti värväystyötä.\n\nAktiivisen toiminnan päätekijänä Pietarsaaressa oli johtaja _Sten\nHolm_. Hän ei ollut mikään tavallinen keskitason ihminen, vaan päätä\npitempi muita, erittäin lahjakas, tarmokas ja harvinaisen rohkea mies.\n\nMyöskin pankinjohtaja Vilhelm August von Essenin koko olemuksesta\nsäkenöi isänmaanrakkaus. Käyden melkein joka pyhä kotonansa\nKiitolassa hän saattoi aina pysyä kaikkien jääkäriliikettä\nkoskevien tapahtumain tasalla. Syksyllä 1915 suoritetun värväyksen\nvoimaperäisyydestä huomaamme Pietarsaaren aktivistien aivan oikein\nkäsittäneen, että oli tärkeätä saada miehiä Lockstedtiin niin\nnopeasti ja niin paljon kuin mahdollista; ja tästä kai myös osittain\nsaa selityksensä se seikka, ettei lähtijäainesta ehditty tarkoin\nseuloa. Mutta ottihan ainakin 18 Pietarsaaresta lähtenyttä jääkäriä\nosaa vapaussotaan ja 1 kaatui Missellä.\n\nEdellämainittujen rinnalla on nimettävä myös kolmas vakaumuksellinen\naktivisti, nimittäin merikapteeni _Emil Theodor Segersven_,\nteräksinen ja pelkäämätön mies, joka itsenäisyysasian hyväksi oli\nvalmis uskaltamaan mitä tahansa. Hän oli myös usein mukana Kiitolan\nkokouksissa.\n\nPietarsaaressa oli paljon muitakin aktivisteja, jotka tukivat\nvärväys- ja etappitoimintaa ja jotka varsinkin aselaiva \"Equityn\"\nLuodon (Larsmo) saaristoon tuoman lastin purkamisessa osoittivat\nerikoista rohkeutta ja tarmoa. Näistä mainitsemme tässä vain\ninsinööri _Lauri Gellinin_, liikemies _Adolf Holmströmin_,\npankinjohtaja _Felix Ervastin_ ja rakennusmestari _O.E. Ostin_.\n[Tämän teoksen yhteydessä julkaistavaksi aiottu, aselaiva \"Equityn\"\nSuomeen tekemien retkien kuvaus ilmestyy eri teoksena.]\n\nPietarsaaren aktivistien toimintaa vaikeutti kuitenkin suuressa\nmäärin se seikka, että venäläismielisellä hallitusvallalla oli\nkaupungissa kaksi lujaa etuvarustusta, nimittäin sikäläinen\npoliisilaitos ja kaupunkiin sijoitettu santarmiosasto.\n\nJoitakuita yksityisiä konstaapeleita lukuunottamatta Pietarsaaren\npoliisilaitos tarjosi venäläisvallan tueksi koko voimansa.\nPoliisilaitoksen päällikkönä oli venäläisen junkkarikoulun käynyt\npoliisimestari, luutnantti _Karl Oskar Vilenius_, joka oli mitä\npahimpia venäläisvallan palvelijoita -- Oulun läänin silloisen\nkuvernöörin A.F. av Enehjelmin tarkka pienoiskuva. Virassaan\nVilenius kyllä muutoin oli erinomainen järjestyksenmies. Täytyy\nsuorastaan ihmetellä, että Pietarsaaressa voitiin syksyllä 1915 tehdä\nvärväystyötä niinkin tuloksellisesti kuin tapahtui.\n\n\n\nUusikaarlepyy.\n\n\nUudenkaarlepyyn kaupunki ei ollut mikään etappipaikka siinä mielessä\nkuin Kokkola, Pietarsaari ja Vaasa. Se oli vain jonkinlainen\nhaaraliike, joka oli yhteydessä Jepuan ja Kokkolan kanssa. Siitä\nhuolimatta, että sielläkin oli rohkeita miehiä, ei värväys ottanut\nonnistuakseen. Kaupunki tosin oli pieni -- sen väkiluku ei ollut\nedes täyttä tuhatta -- mutta sen sijaan oli Uudessakaarlepyyssä\nruotsinkielinen opettajaseminaari, jossa aktivistiemme mielestä kyllä\nolisi ollut jääkäripataljoonaan sopivaa ainesta. Proviisori _Rex\nStrömberg_ ja liikemies _August Jakobson_ puhuivat asiasta useiden\nseminaarioppilaiden kanssa, ja monet näistä näyttivätkin olevan\nhalukkaita lähtemään, mutta ratkaisevaa askelta he eivät sittenkään\nuskaltaneet ottaa. [Neljä seminaarin oppilasta lähti kuitenkin\nmuualta saadusta sysäyksestä uusikaarlepyyläisen Frans Edvin Ranckin\nopastamina Lockstedtiin. Ranck itse ynnä Torsten Björkman, Johan Erik\nKull ja Johan Erhard Nordberg saapuivat pataljoonaan 2.II.1917 sekä\n_Guido Nylander_ 3.II.1917.]\n\nMikä oli syynä tähän horjuvaisuuteen, on vaikea sanoa. Mahdollisesti\nseminaarissa vallitsi sellainen rauhanaatteen henki, joka ei\nhyväksynyt tunnusta: \"Siis miekkahan ja vastaan vainoojaamme!\"\n\nUudestakaarlepyystä lähti Saksaan vain kaksi miestä, nim. teknikko\n_Curt Ragnar Björklund_ ja äsken mainittu _Ranck_, jotka myös\nkumpikin ottivat osaa vapaussotaan.\n\nUudenkaarlepyyn kautta kuljetettiin kuitenkin rajan yli muualtakin\ntulleita Saksaan-menijöitä, kaikkiaan noin 8 miestä. Pääasiallisesti\nne olivat Kokkolan apteekkarin Kalle Roosin lähettämiä. Niinpä\nmaaliskuun 29. p:nä 1916 meni tätä kautta Jakobsonin ja Häggblomin\nmukana kaksi Roosin lähettämää Kruunupyyn poikaa, nim. _Anders\nValfrid Sundqvist_ (nyk. jääkärikapteeni ja piiripäällikkö)\nja _Artur Öster_. Jos Uudestakaarlepyystä ei satuttu saamaan\ntilapäiskuljettajia, niin miehet toimitettiin joka tapauksessa\nGrundöhön kalastaja Anders Anderssonin eli \"Laxö-Andersin\" luo, joka\npuolestaan huolehti heidän edelleenkuljetuksestaan.\n\nKäymme lähemmin tutustumaan Uudenkaarlepyyn aktivisteihin ja heidän\nkohtaloihinsa. Ensimmäisenä mainitsemme eläinlääkäri _Kaarle Adolf\nLaurellin_ (\"Krischu\"), joka jo Oulussa koulupoikana ollessaan oli\nliittynyt lyseon ylempien luokkien oppilaiden vuosien 1901-1902\nvaiheilla perustamaan _aseelliseen järjestöön_ [ks. \"Routaa ja\nrautaa III\"]. Laurell oli siis aktivisti nuoruudestaan asti, ja\nvenäläisten sortotoimenpiteet vuodesta 1899 saakka olivat syvälle\nsyöpyneet hänen sydämeensä. Voimme näin ollen arvata, millä\ninnolla hän yhtyi niihin Etelä-Pohjanmaan miehiin, jotka C.J. von\nEssenin ja Juho Ekolan aloitteesta ryhtyivät tällä maamme kulmalla\ntoimimaan Suomen vapauttamiseksi. Olemme jo tavanneet Laurellin\nelokuun 26. p:nä 1915 Kiitolassa pidetyssä perustavaa laatua\nolevassa kokouksessa. Siitä lähtien hän oli jatkuvasti kosketuksissa\nvon Essenien kanssa. Valitettavasti ei niillä seuduin, missä\nLaurell vaikutti, ilmennyt voimakkaampaa virtausta suuren asian\nymmärtämiseksi.\n\nToinen Uudessakaarlepyyssä toimivista aktivisteista oli proviisori\n_Rex Strömberg_, joka kuitenkin vasta verraten myöhään pääsi käsiksi\nvärväys- ja etappityöhön.\n\nMyöskin liikemiehet _August Jakobson_ ja (oikeastaan Pietarsaaressa\nasuva) _Eino Häggblom_ olivat valmiit Ruotsiin tekemillään matkoilla\nkuljettamaan Saksaan-menijöitä. Mitään varsinaista etappijärjestöä ei\nUudessakaarlepyyssä ollut.\n\nProviisori Strömbergkin oli aktivisti koko sydämeltään, jotenka\noli vahinko, että hänen ja Laurellin välinen luottamuksellinen\nyhteistoiminta alkoi niin myöhään. Strömberg oli kyllä jo syksyllä\n1915 kuullut jääkäriliikkeestä, mutta yhteyteen sen kanssa hän joutui\nvasta maaliskuun lopulla 1916: Apteekkarin rouva Roos soitti näet\nStrömbergille Kokkolasta kehoittaen tätä vaikuttamaan poikaansa,\n16-vuotiaaseen Paavo Roosiin siten, ettei hän lähtisi Saksan-matkalle.\nSamaa toivoivat myös nuoren miehen sedät. Saatuaan jostakin vihiä,\nettä Paavo-poika mahdollisesti olisi lähtöaikeissa Jepuan Kiitolassa,\nStrömberg matkusti sinne tavatenkin etsimänsä. Tämä oli kuitenkin\nniin päättäväinen, että Strömberg huomasi saamansa torjumistehtävän\nmahdottomaksi. \"Minä lähden myöhemmin vaikka yksin!\" ilmoitti nuori\nRoos.\n\nMutta tämä Kiitolan-vierailu teki Strömbergiin syvän vaikutuksen.\nHän tapasi siellä m.m. jääkäri Einar Wichmannin, joka juuri\noli järjestämässä poikien lähtöä ja jolta Strömberg sai perin\nmielenkiintoisia tietoja. Kun hän näet oli lähtenyt paluumatkalle\nja piiskansa pudotettuaan etsi sitä parhaillaan tieltä, saavuttikin\n\"Erkki Mustonen\" (Wichmann) poikinensa hänet. Strömberg lyöttäytyi\nseurueeseen, ja \"Mustonen\" tuli hänen rekeensä. Näin miehemme --\nLockstedtin asiat ja Merenkurkun etappi puheenaiheena -- klo 1 yöllä\nsaapuivat \"_Laxö-Andersin_\" asunnolle Veksalan Grundöhön.\n\nAnders Andersson -- se oli \"Laxö-Andersin\" oikea nimi -- kertoi, että\nhänen luokseen oli yöllä tullut eräs _Einari Luoma_-niminen mies,\njonka hän arveli olevan Kokkolasta ja joka pyrki Uuteenkaarlepyyhyn.\nStrömberg ei kyllä tuntenut miestä, mutta päästi tämän kuitenkin\nrekeensä. Sanottuaan jäähyväiset Saksaan-meneville Strömberg lähti\nmatkakumppaninsa kanssa Uuttakaarlepyytä kohti. Luoma kertoi, että\nhän oli kotoisin Ylistarosta -- hän oli vain tunnussanana tuonut\n\"terveisiä Kokkolasta\" -- ja että hän toimi nyt oppaana ja värvärinä.\nHänen tarkoituksensa oli värvätä miehiä Uudessakaarlepyyssä ja sen\nympäristössä. Sitä varten hän sanoi haluavansa tavata kauppias August\nJakobsonia pyytäen Strömbergiä tulkikseen, koska hän, Luoma, hallitsi\nvain suomenkieltä. Tähän Strömberg suostui.\n\nKysymys koski pääasiallisesti miesten-kuljetusta. Jakobson lupasikin\nlähtevänsä seuraavan päivän iltana ja ottavansa Luoman värväämät\nmiehet mukaansa. Näin Strömberg joutui tekemisiin Luoman kanssa,\nmutta tästä koitui Strömbergille sittemmin hyvin kohtalokkaat\nseuraukset.\n\nLuoma ryhtyi värväämään, Jakobson ja Häggblom taas matkaansa\nvalmistelemaan. Aikoen näet Ruotsissa samalla vähän ansaita he\npäättivät mennessään viedä 8 hevosta ja 300 vasikannahkaa ynnä\nviisi suurta pakettia. Viimeksimainitut oli Munsalasta toimittanut\npastori _Väinö von Essen_; ne sisälsivät \"kirjoja\", ehkäpä\nkirjeitäkin Lockstedtin jääkäreille. Seurueeseen oli määrä liittyä\nUudestakaarlepyystä teknikko _Curt Ragnar Björklundin_ ynnä\nkruunupyyläisten Sundqvistin ja Österin, jotka majailivat Jakobsonin\nluona. Sen lisäksi Luoman ja tämän värväämien miesten piti tulla\nmukaan.\n\nLuomalla ei ainakaan tällä kertaa ollut paljon aikaa värväämiseen,\nmutta hän puhutteli kuitenkin kahta miestä, nimittäin\nnahkurintyömies _Viktor Anders Kivinientä_ ja erästä _Jaakko\nVarjelinia_, [Allekirjoittaneen on onnistunut saada haltuunsa\nkaksi santarmiraporttia, joista toinen sisältää Uudenkaarlepyyn\nmaaseurakunnasta kotoisin olevan Viktor Kiviniemen (tunnettu myös\nnimellä \"Kokkolan Erkin poika\") huhtikuun 6. p:nä 1916 antamia\ntietoja, ja toinen on Uudestakaarlepyystä kotoisin olevan työmiehen\nJaakko Varjelinin niinikään santarmeille jättämä kertomus. Koska\nmolemmat ovat jotensakin samansisältöiset, panemme liitteiden\njoukkoon vain Kiviniemen tiedoituksen. (Liite N:o 5.)] jotka\nselittivät olevansa halukkaat lähtemään. Mutta kun Luoma kieltäytyi\nantamasta Varjelinille rahaa uuden puvun ostamiseksi, niin tämä ei\nlähtenytkään. Luoma ja Kiviniemi, jotka olivat saaneet Jakobsonilta\nsukset, lähtivät edeltäkäsin hiihtämään saapuen, kuten Kiviniemi\nsanoo, \"Anders Storgrunäsin luo Veksalaan (tarkoittaen tietysti\n'Laxö-Andersia'), missä Saksaan-menijöillä on kokoontumis- ja\nlepopaikka\".\n\nSiellä he alkoivat odottaa niitä, \"kahtakymmentä miestä\", joiden\npiti samana päivänä, maaliskuun 29. p:nä saapuman Jepuan asemalta\nVeksalaan \"Storgrundsin\" luo. Mutta heitäpä ei kuulunutkaan!\nSen sijaan saapuivat Uudestakaarlepyystä Jakobson, Häggblom ja\n\"seminaarinopettajan poika\" Björklund sekä kaksi \"tuntematonta nuorta\nmiestä\" -- Sundqvist ja Öster. Vähän levättyään lähtivät Jakobson,\nHäggblom ja Björklund ynnä nuo kaksi nuorta miestä maaliskuun\n30. p:nä klo 3 yöllä edeltäpäin hevosineen Veksalan kylästä, ja\nmaanviljelijä \"Storgrunds\" saattoi heitä palaten jonkin ajan perästä\ntakaisin. Luoma ja Kiviniemi taas lähtivät kello 6 aamulla, jolloin\n\"Storgrunds\" saattoi heidät hevosella jäälle palaten sitten kotiinsa.\n\nMiehemme hiihtivät Stubbenin majakan oikealta puolen Helsingkallania\nkohti leväten hetkisen näiden kahden paikan keskivälillä olleessa\nkangasteltassa, missä Saksaan-menijöillä oli levähdyspaikka. [Tämä\nteltta, \"Hotel Kaiser Wilhelm\", niinkuin sitä nimitettiin, oli\nC.J. von Essenin järjestämä. Kun vain ani harvat sattuivat siihen\nosumaan, ovat useimmat Merenkurkun yli kulkeneet epäilleet koko\nsen olemassaoloa. -- Jakobsonin seurue levähti teltassa kymmentä\nminuuttia; syötiin voileipiä ja tasattiin pienen wiskypullon sisältö.\nBjörklund mainitsee teltassa olleen makuupeitteitä, primuskeittiön,\nsokeria, teetä, kaakaota ja korppuja. Näin hyvää huolta von Essen\npiti Saksaan-menijöistä. -- Kun seurue oli kuulevinaan hangen\nnarinaa, pelkäsi se kasakkapartion mahdollisesti olevan liikkeellä\nja kiiruhti pois. Seuraavana päivänä kasakat olivatkin seurailleet\nmiestemme jälkiä Stubbeniin saakka.] Helsingkallanissa, joka on noin\n50 km päässä Veksalan kylästä, hiihtäjämme saavuttivat Jakobsonin\njoukkueen, mutta erkanivat tästä taas jonkin matkan kuluttua\nalkaen kahden hiihtää edeltäpäin Ruotsia kohti sekä saapuen sitten\n-- loppumatkalla lippuviitoin merkittyä latua myöten -- Holmön\nsaarelle. Siellä oli Saksaan-menijöitä varten saaren rannassa sauna,\njonka läheisyydessä -- noin 1 1/2:n km päässä olevalla luodolla --\nmyrskylyhdyn valo opasti kulkijoita perille. Saunassa niinikään\npaloi pieni lamppu. Sieltä Luoma ja Kiviniemi, kuten yleensä kaikki\nSaksaan-pyrkijät, vietiin hevosella Holmön kylään, missä heidät\nsijoitettiin kaksi suurehkoa huonetta käsittävään etappitaloon.\n\nSamaan taloon saapuivat myöhemmin myös Jakobson ja hänen\nseuralaisensa. Tällöin miehemme jakaantuivat siten, että Luoma,\njonka piti palata Suomeen uusia miehiä \"pestaamaan\", jäi Holmöhön,\nJakobson ja Häggblom taas kulkivat Uumajaan, missä hevoset ja nahat\noli myytävä. Kiviniemi, Björklund sekä Sundqvist ja Öster ajoivat\nJakobsonin ja Häggblomin hevosilla niinikään Uumajaan, kaupungin\nmajataloon, missä etappijääkäri _Paul Wallenius_ otti heidät vastaan\ntoimittaen tulijat lääkärin tarkastettaviksi. Tämän jälkeen heihin\nliittyi vielä kaksi nuorta suomalaista, joilla oli ollut kovin\nvaivalloinen matka Pietarsaaresta Rataniin; näin Saksaan-lähtijöitä\noli -- Kiviniemi mukaanluettuna -- yhteensä 6. Kukin sai 10 Ruotsin\nkruunua ja III:n luokan Trelleborgin-piletin.\n\nNeljä miehistä ja ryhmän johtaja Björklund [Maaliskuun 30. p:nä\npäivällä Curt Björklundin isä, opettaja Alexander Björklund\npidätettiin Uudessakaarlepyyssä. Häntä kuulusteltiin, mutta kun\nhän jyrkästi kielsi mitään tietävänsä, niin hänet päästettiin\nvapaaksi. Kotitarkastuksessa santarmit kuitenkin takavarikoivat Curt\nBjörklundin ja hänen miestuttaviensa valokuvat.], joka jäi sittemmin\nkolmeksi vuorokaudeksi Norrköpingiin, nousivat klo 3 iltapäivällä\nlähtevään junaan, mutta Kiviniemi [Kiviniemi oli ostanut 10:llä\nkruunullaan väkijuomia ja oli koko lailla päissään koettaen kai tällä\ntavoin vaimentaa omantuntonsa ääntä. -- Björklund muuten epäili häntä\njo alun perin, sillä hän tiesi miehestä yhtä ja toista] karkasi\nasemalta kaupunkiin lähtien Kemin kautta suoraa päätä Helsinkiin.\nJa jo huhtikuun 6. p:nä hän oli valmis antamaan venäläiselle\nsantarmistolle tai heidän edustajalleen yksityiskohtaisesti\ntarkan kertomuksen henkilöistä, jotka tavalla tai toisella olivat\nosallistuneet ylläkuvattuun Uumajan-matkaan.\n\nMainitun \"raporttinsa\" alussa Kiviniemi vielä kertoo Luoman\nmaininneen Varjelinille, että _Saksasta oli äskettäin saapunut_\nneljä miestä, jotka värväsivät miehiä Saksaan, nimittäin\nproviisori \"Rjäks\" Uudestakaarlepyystä, kauppias _Suomanin poika_\nPietarsaaresta, tehtailija _von Essenin poika_ [Tarkoitetaan\nproviisori _Rex Strömbergiä_, ehkä insinööri _Eric Schaumania_ ja\ninsinööri _Jürgen von Esseniä_] Jepuan asemalta ja _Luoma_, nahkurin\npoika Ylistarosta. Edelleen Kiviniemi kertoo Luoman puhuneen sekä\nhänelle että Varjelinille itse tulleensa äskettäin Saksasta _yhdessä\nyllämainittujen henkilöiden_ kanssa.\n\nLisätäksemme Strömbergin ja Laurellin \"syntiluetteloon\" vielä jotakin\ntodellista, mainitsemme seuraavaa:\n\nKun Jakobson ja Häggblom seuralaisineen olivat lähteneet,\nlähetti apteekkari Roos Kokkolasta vielä kaksi nuorta poikaa,\nnim. koululaisen _Eliel Paavo Ottelinin_ ja ikaalislaisen _Lauri\nSundströmin_ Uuteenkaarlepyyhyn. Roos oli säikähdyttänyt Strömbergiä\nilmoittamalla tälle puhelimitse lähettäneensä Strömbergin\nvastaanotettavaksi 20 kollyä. Samana päivänä apteekkiin tulikin kaksi\npoikaa kysyen proviisoria. Tämä neuvoi heidät eteenpäin sekä antoi\nheille matkaohjeet (m.m. piirretyn kartan) luvaten, että hevonen\ntulisi perästäpäin ja että pojat otettaisiin rekeen Bonäsin tiellä.\nMutta kun Strömberg ei ollut oikein perillä teistä, niin hän kääntyi\neläinlääkäri Laurellin puoleen. Tämä -- avuliaana, kuten aina -- tuli\nmukaan, ja niin he lähtivät. Pojat löydettiin sitten, otettiin rekeen\nja vietiin Grundöhön \"Laxö-Andersin\" luo odottamaan soveliasta\nlähtöaikaa.\n\nKiviniemen jutut olivat tietysti valheita, mutta joka tapauksessa\ntästä surullisesta ilmiannosta, jota nähtävästi seurasi muitakin,\njohtui, että kaikki edellämainitut Uudenkaarlepyyn aktivistit\nvangittiin.\n\nTämä ei kuitenkaan tapahtunut heti. Venäläiset ovat aina olleet hyvin\nvarovaisia ja \"kärsivällisiä\" uhreihinsa nähden voidakseen sitten\nyhdellä kertaa vetää mahdollisimman suuren apajan. Tässäkin asiassa\nhe ensinnä liikuttivat tuntosarviaan. Vaasan lääninhallituksen\nkautta tiedusteltiin aluksi Uudenkaarlepyyn aktivistien\nluotettavuutta. Lääninhallitus taas kääntyi asiassa Uudenkaarlepyyn\ny.m. paikkakuntien v.t. nimismiehen _Eetu Lindqvistin_ puoleen, joka\nsamalla oli kaupungin poliisilaitoksen päällikkö. Tämä kunnianmies\nlähetti konstaapeli August Johanssonin Strömbergiä ja Laurellia\nvaroittamaan.\n\nKun Laurell seuraavana päivänä oli saapunut apteekkiin neuvottelemaan\nStrömbergin kanssa tilanteesta, soi yhtäkkiä puhelin. Langan\ntoisesta päästä kysyi Lindqvist:\n\n\"Onko proviisori saapuvilla?\"\n\nSaatuaan myöntävän vastauksen jatkoi hän aivan kuin jostakin\npaperista lukien:\n\n\"Teidän poliittiset mielipiteenne ovat tietysti täysin luotettavat?\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi puhuteltu.\n\nSitten Lindqvist kysyi:\n\n\"Onko miehestä erikoisia tuntomerkkejä?\"\n\n\"Kumaraselkäinen mutta ei suinkaan nöyräselkäinen\", vastasi \"Rex\".\n\nSitten Lindqvist mainitsi, että onneksi Jakobson ja Häggblom\nolivat samana aamuna palanneet matkoiltaan, jotenka hän saattoi\nkuvernöörille kirjoittaa heidän varmasti olevan kaupungissa.\n\nTämä puhelinkeskustelu tapahtui vähän ennen pääsiäistä.\n\nKun miehillämme ei ollut ollut tilaisuutta kovin huomattavasti\ntoimia itsenäisyysliikkeen miesten riveissä, päättelivät he, ettei\nheidän tarvinnut mitään erikoista pelätä. Niinpä Strömberg lähti\npääsiäiseksi Helsinkiin, oli siellä noin viikon -- ja unohti koko\nasian.\n\nPalattuaan Uuteenkaarlepyyhyn hän kyllä kuuli, että kaupungilla\npuhuttiin yhtä ja toista Jakobsonin ja Häggblomin Ruotsin-matkoista,\nmutta kun nämä olivat salakuljettaneet hevosia, niin hän arveli\npuheitten tarkoittavan vain sitä.\n\nMutta pian tapahtui räjähdys. Toukokuun 9. p:nä 1916 tuli\nkokonainen komppania venäläistä sotaväkeä piirittäen Jakobsonin\ntalon. Hänet pidätettiin ja vietiin kaupungin poliisivankilaan.\nMyöskin hänen suksivarastonsa takavarikoitiin. [Viktor Kiviniemen\nilmiantopöytäkirjassa on m.m. mainittu, että Kiviniemi ja Luoma\nsaivat Jakobsonilta itselleen sukset ja että Jakobsonille \"jäi\nvielä 70 paria suksia pihalla olevaan vajaan. _Nämä sukset omistaa\nmiehiä Saksaan pestaava seura_.\" (Alleviivaus on santarmiraportissa.)]\nHäggblom oli aikoinaan ostanut satakunta paria suksia, jotka Jakobson\nvuorostaan oli ostanut häneltä. Suksia Jakobson tietysti oli jaellut\nSaksaan-lähtijöille ja kenties muillekin, jotka pyrkivät Merenkurkun\nyli.\n\nSeuraavana päivänä, toukokuun 10. p:nä klo 10.20 ap:llä Strömberg sai\nvieraita. Santarmiratsumestari Stepanoff tuli neljän santarmin kanssa\napteekkiin tiedustellen proviisoria. Stepanoff ilmoitti kohteliaasti,\nettä hänelle oli annettu ikävä tehtävä. Hänen tuli pitää talossa\nkoti- ja ruumiintarkastus.\n\nSantarmit rupesivatkin heti huonetta tarkastamaan, mutta\nkun proviisori huomautti, että hän asui eri rakennuksessa,\nsiirryttiin sinne. Kauhuksensa Strömberg tällöin muisti, että\nhänen huoneistossansa oli eräs karttalehti, johon oli merkitty\nUudenkaarlepyyn--Grundön, reitti. Onneksi santarmit eivät kuitenkaan\nsitä huomanneet, vaikka se oli ihan näkyvissä kaapin päällä. Muuta\nmerkittävää santarmit eivät löytäneetkään kuin vanhan kehnon\nrevolverin ja nipun kirjeitä.\n\nSitten alkoi kuulustelu. Stepanoff kyseli laajalti, missä\nStrömberg oli ollut talvella. Kun tämä sanoi koko talven olleensa\nUudessakaarlepyyssä, näytti ratsumestari hyvin epäilevältä, mikä\nilmeisesti johtui siitä Kiviniemen valheellisesta tiedoituksesta,\nettä \"proviisori Rjäks\" oli muka Luoman y.m. kanssa äskettäin\npalannut Saksasta.\n\nKuulustelun päätyttyä Stepanoff \"suureksi surukseen\" julisti\nStrömbergin vangituksi.\n\nSeurasi sitten lähtö poliisivankilaan, missä oli sietämättömän\nlikaista.\n\nHämmästyksekseen \"Rex\" erään kopin ohi kuljettaessa huomasi sen oven\ntirkistyslasissa Jakobsonin silmän. Tämä huusi hänelle oven takaa:\n\n\"Älä puhu mitään!\"\n\n\"Enhän minä mitään tiedäkään\", vastasi Strömberg.\n\nEräässä sivuhuoneessa oli suuri joukko suksia. Ne nähdessään \"Rex\" jo\naavisti asian vakavuuden.\n\nKovenemalla viranomaisille Strömberg sai sitten omalla\nkustannuksellaan koppinsa siistityksi; ja kun hänen asunnostaan vielä\noli tuotu aika kantamus sänkyvaatteita ja kopin seinät suihkutettu\nhajuvedellä, alkoi olo tuntua jo jotensakin siedettävältä.\n\nSeuraavankin päivän (11.V.1916) aamuna Jakobson ja Strömberg\npuhelivat keskenään odotellen vain, milloinka Laurell ja Häggblom\nsaapuisivat.\n\n_Eino Häggblom_ oli matkalla Jepualle eikä siis ollut heti\ntavattavissa. Mutta niin innokas oli Stepanoff, että hän aikoi\nvangituttaa Häggblomin jo Jepualla 11.V.1916. Tämä sanoi kuitenkin\npoliisille:\n\n\"Ja minua ei vangita! Mutta lohduttakaa herraanne sillä\ntiedolla, että tänään klo 3.15 ip:llä minä olen Uudenkaarlepyyn\npoliisikamarissa.\"\n\nSanansa hän pitikin.\n\nEläinlääkäri _Laurell_ taas odotti iskua kotonaan. Torstaina,\nusein mainittuna toukokuun 11. p:nä Stepanoff saapui kolmen\nsantarmin seuraamana Laurellin luo. Oudot vieraat pitivät hyvin\nperusteellisen kotitarkastuksen vilkaisten vettä täynnä olevaan\nkellariinkin. Laurellkin julistettiin vangituksi ja vietiin kaupungin\npoliisivankilaan.\n\nTarkkaan Stepanoff noudatti Viktor Kiviniemen ilmiantopöytäkirjaa,\nsillä 25.V.1916 hän lähetti miehiään santarmi Mashkevitshin\n[mainittakoon, että Viktor Kiviniemen sisar oli naimisissa juuri\ntämän santarmi Mashkevitshin kanssa] johtamina myös Veksalaan hakemaan\n\"_Anders Storgrundsia_\", mutta kun kukaan ei siellä tuntenut\n\"_Laxö-Andersia_\" sillä nimellä, niin santarmit saivat palata tyhjin\ntoimin.\n\nMiehillemme tuli sitten pikainen lähtö. Samana päivänä, toukokuun\n11:ntenä, jolloin Laurell ja Häggblom vangittiin, pantiin heidät\nUudestakaarlepyystä klo 6.10 illalla Kovjoen asemalle lähtevään\njunaan.\n\nKun heitä vietiin asemalle, olivat Uudenkaarlepyyn asukkaat kuin\nluudalla lakaistut: Ainoa miespuolinen henkilö, joka tällöin uskalsi\ntulla asemalle, oli pankinjohtaja _Anton Damstén_.\n\nTätä ennen Strömberg pääsi Stepanoffin luvalla käymään apteekissa\nasioitansa järjestelemässä ja jäähyväisillä vartianaan eräs paksu\nsantarmi, joka saatuaan kaksi juomalasillista spriitä oli varsin\nvaaraton. Edellämainittu kartta oli pääsyynä siihen, miksi Strömberg\nvälttämättömästi tahtoi päästä apteekkiin. Sen oli kuitenkin neiti\n_Eva Roos_ jo keksinyt ja poistanut.\n\nKovjoelta suuntautui matka Seinäjoelle ja sieltä Vaasaan. Vaasassa\nmiehemme vietiin poliisikamariin, jossa toimitettiin tarkastus.\nKopit, joihin vangit teljettiin, olivat hirvittävän siivottomat.\nStrömberg kertoo, että Vaasan poliisivankila oli \"_huonoin hotelli_\"\nkoko hänen vankeusmatkansa varrella ja että sikäläinen kohtelukin\nolisi voinut olla toisenlainen. Kun myöhemmin niin kuuluisaksi tullut\netsiväkomisario _Eino Sjöblad_ kävi vankeja tarkastamassa, niin hän\n-- kun koppien siivottomuudesta hänelle huomautettiin -- sanoi vain:\n\n\"Kyllä ne herroille kelpaa!\"\n\nToukokuun 15. p:nä vankimme siirrettiin Vaasan lääninvankilaan,\njossa yleensä oli hyvä olla. Strömberg mainitsee, että johtaja\n_J.E. Boije_ oli itse ystävällisyys, joka kaikin tavoin koetti\nkeventää vankien kohtaloa.\n\nRatsumestari Stepanoff kävi silloin tällöin Strömbergiä\ntervehtimässä. Hänellä oli aina yhtä ja toista kyseltävää. Sitten\ntoimitettiin valokuvaamiset ja sormenjälkien ottamiset. Kerran\nStrömberg tosissaan kysyi ratsumestarilta, minkä tähden hänet\noikeastaan oli pidätetty. Stepanoff sanoi sen johtuneen siitä, että\nStrömberg muka oli ollut sotakoulussa Saksassa. Vangittu kiisti tämän\nhuomauttaen, että jos niin olisi asianlaita, niin varmasti hänellä\nolisi paljon parempi ryhti.\n\nMyöskin tutkintotuomari Mashkevitsh kuulusteli Strömbergiä pari kertaa.\nToisella kertaa kuulustelu koski jääkäri Curt Björklundia ja Holmössä\ntoimineita etappijääkäreitä, joita Strömberg ei sanonut tuntevansa.\n\nVaasan lääninvankilan nimiluettelosta huomaamme, että kaikkia\nUudenkaarlepyyn aktivisteja syytettiin jotensakin raskaasta\nrikoksesta nim. siitä, että heidän \"epäiltiin kuuluvan yhdistykseen,\njonka tarkoituksena on värvätä nuorisoa Saksaan\". Tämän johdosta\nMashkevitsh ilmoitti, että Strömbergiä odotti rikoslain 100.-102.\npykäläin nojalla hirttäminen tai vähintään 8:n vuoden Siperiassa\nsuoritettava pakkotyö.\n\nMashkevitshin viimeinen kuulustelu tapahtui sunnuntaina heinäkuun\n2. p:nä 1916. Ja seuraavana aamuna (3.VII.1916) klo 1/2 5\nStrömberg, Häggblom ja Jakobson luovutettiin ylikonstaapeli\n_Herman Voimalle_ kuljetettavaksi muualle. Häggblom pani lähtöä\nvastaan, mutta mitä se auttoi. Jakobson taas tuli hyvin iloiseksi\nnähdessään kohtalotoverinsa. Seinäjoelle saakka vangit pidettiin\nerossa toisistaan, mutta sitten he kaikki pääsivät yhteen. Vasta\nRiihimäellä he saivat tietää, että matka suuntautui itäänpäin. Seurasi\npainostava yö, ja aamulla oltiin Pietarissa. Shpalernajaan päättyi\nmiesten matka.\n\nVankiemme olo Shpalernajassa ei kuulu kertomuksemme\npuitteisiin; viittaamme vain apteekkari _Rex Strömbergin\n\"Kalterijääkärit\"_-nimisen teoksen I osassa olevaan pirteästi\nkirjoitettuun kertomukseen. Venäjän vallankumouksen jälkeen miehemme\npalasivat kotimaahan toisten osatoveriensa kanssa. Ensin palasi\nJakobson Uuteenkaarlepyyhyn joutuen kuumimpaan vallankumoushumalaan\n-- venäläisten sotamiesten juhlimaksi! Häggblom painui kotiinsa\nPietarsaareen. Rex Strömberg taas -- oleiltuaan ensin Tampereen\nPispalassa ja Helsingissä -- palasi Uuteenkaarlepyyhyn huhtikuun\npuolivälissä 1917 ryhtyen entiseen toimeensa, mutta lepäili sitten\nkoko kesän lihottaen itseään, sillä hän oli laihtunut Venäjällä -- 35\nkiloa!\n\nEläinlääkäri _Kaarle Laurellin_ -- samoin kuin hänen osaveljiensä\napteekkari K.U. Roosin ja opettaja Artturi Leinosen -- vaiheet\nolivat vähän toisenlaiset kuin edellisten. Laurell, Roos ja Leinonen\njäivät Vaasan lääninvankilaan tammikuun 16. p:ään 1917, jolloin\nheidät passitettiin ensin Viipurin lääninvankilaan ja sieltä\nPietariin Peresilnaja-nimiseen transportti-(siirto-)vankilaan, josta\nmiehemme kolmen viikon kuluttua kuljetettiin rautateitse Vjatkaan ja\nsieltä Permiin sekä lopuksi hevoskyydillä Uraalin Europan-puoleisella\nrinteellä sijaitsevaan pieneen _Ahansk_-nimiseen kaupunkiin. Siellä\nsikäläinen poliisipäällikkö kohteli näitä siirtolavankeja hyvin.\nMatka Vaasasta Ahanskiin kesti poikkeuksineen tasan puolentoista\nkuukautta. Vallankumous vapautti myös Laurellin ja hänen\nkohtalotoverinsa. Hän saapui kotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn huhtikuun\n9. p:nä 1917. [Eläinlääkäri K. A. Laurell kuoli 21.VI.1920.]\n\n\n\n\nVaasassa suoritettu värväystyö.\n\n\n    Jos vainomies sun sulkee ties,\n    niin kuolemaan\n    me taistellaan\n    kuin Vaasan urhot ainiaan!\n\n                        Z. Topelius.\n\nSyyskuun 1. p:nä 1915 saapui Berlinistä Tukholmaan saksalainen\nluutnantti _Schues_ mukanaan virallinen tiedonanto, että Lockstedtin\nsuomalaisjoukko tultaisiin laajentamaan aina 2,000:n miehen\nvahvuiseksi. Samalla Schues oli saanut tehtäväkseen Tukholman etapin\npäällikkönä huolehtia suomalaisten kuljettamisesta Ruotsin läpi\nSaksaan.\n\nSchues, kuten sittemmin hänen seuraajansa kapteeni _Heldt_ olivat\nkuitenkin kysymyksessäolevan etapin päälliköitä vain muodollisesti.\nTyön varsinainen johtaja oli jo vanhaan aktiiviseen puolueeseen\nkuulunut, erittäin toimintatarmoinen ja lahjakas suomalainen,\nmaisteri _Almar Fabritius_, joka jo \"John Graftonin\" historiassa\noli näytellyt huomattavaa osaa. Tukholmassa ja Berlinissä laaditut\nvärväyksen ja etappiteiden järjestämistä koskevat ohjeet vei\nprofessori _Westermarck_ mukanaan, kun hän _syyskuun 11. p:nä_ 1915\nmatkusti Tornion kautta Helsinkiin. Kirjeen, jossa nämä ohjeet\nolivat, oli maisteri Fabritius kirjoittanut salamusteella. Se oli\npäivätty Tukholmassa syyskuun 11. p:nä 1915, siis samana päivänä,\njolloin Westermarck lähti Suomeen.\n\nNämä ohjeet olivat seuraavat:\n\n\"Kurssien laajentaminen on nyttemmin virallisesti päätetty.\nSuomalainen legiona lisätään 2,000 mieheksi ehkäpä suuremmaksikin.\nKykymme saada tarpeellinen miehistö kokoon katsotaan osoittavan\ntahtomme ja järjestelytaitomme määrää.\n\n\"Lähettäkää heti tarpeellinen määrä emissarioita (10 à 15)\npiiriasiamiehiksi tai suoraan kunnallisasiamiehiksi määräyksellä,\nettä jokainen näistä alueellaan värvää niin monta luotettavaa miestä\nkuin suurempaa huomiota herättämättä suinkin on mahdollista. Varatkaa\nniille, joilla ei ole varoja, matkarahat rajalle. Rekryterauksen\ntulee pääasiassa tapahtua kansan syvien rivien keskuudessa. --\nAsettukaa yhteyteen asiamiehemme kanssa Torniossa ja Thompen\n(Tuompon) ja Kekonin kanssa Haaparannalla ja hankkikaa näiltä\ntieto niitten henkilöitten osoitteista, joiden luo värvätyt on\nlähetettävä heidän edelleen kuljettamisekseen Tornion kautta. --\nAntakaa piiriasiamiehelle Vaasassa (tai jossain muussa kaupungissa\nMerenkurkun lähellä) määräys yhdessä kunnallisasiamiesten kanssa\njärjestää tarpeellinen määrä etappiasemia, jonne värvätyt,\npääasiallisesti Pohjanmaalta tulevat, voidaan lähettää heidän\nsaattamisekseen edelleen yli Merenkurkun. -- Piiriasiamiehen on\nedelleen huolehdittava siitä, että yksi taikkapa pari etappiasemaa\njärjestetään ulkosaaristoon, jonne rekrytit mannermaalta voidaan\nkuljettaa. -- Ulkosaaristoetapeista noudetaan rekrytit Ruotsin\npuolelta moottoriveneillä tulevaisuudessa lähemmin tehtävän\nsopimuksen mukaan. -- Palkatkaa kalastajia, etenkin semmoisia,\njoilla on moottoriveneitä, kuljettamaan miehiä rannikkoetapeista\nulkosaaristoetappeihin. -- Jos nämä kalastajat ottavat viedäkseen\npienempiä lähetyksiä (10-15) suoraan Ruotsiin, sitä parempi\n-- Ruotsin puolella on henkilöitä järjestämässä yhteyttä yli\nMerenkurkun. He ovat saaneet määräyksen kääntyä vaasalaisen\nasiamiehen puoleen ja on heitä neuvottu ensiksi kuulustelemaan\nasioita toimittaja Sundqvistilta Vaasassa. -- Kaikki toimenpiteet\nkulkuyhteyden aikaansaamiseksi Merenkurkun yli olkoot yhden\nvastuunalaisen henkilön käsissä, piiriasiamiehen tai sen jonka\ntämä siihen määrää. Tämän täytyy olla kykenevä eikä hän saa muissa\nasioissa puuhata. -- Ensimmäiset rekryttilähetykset voivat mennä\nTornion reittiä, joka jo on valmis. Myöhemmin käytetään etupäässä\nMerenkurkkua, varsinkin Pohjanmaalta tuleville. -- Lähetykset\nlähetettävä seuraavin ohjein: 1) matkustakaa X-asemalle, 2) menkää\nsieltä Y-kylään, 3) etsikää sieltä käsiinne Z ja todentakaa itsenne\nhänelle sovitun tunnusmerkin kautta, 4) liikkukaa mahdollisimman\nvähän odottaessanne enempiä ohjeita. Jos joudutte kiinni, ilmoittakaa\nolevanne työn etsinnässä tai pakenevanne pelosta, että maan\nmiespuolinen nuoriso kutsutaan sotapalvelukseen.\" [Ohjeista, jotka\non tähän jäljennetty teoksesta \"Suomen jääkärit\", huomaamme,\nettä Merenkurkun etappi oli ajateltu pääasiallisesti Pohjanmaalta\nlähtevien käytettäväksi, niinkuin asia sittemmin järjestyikin.\nOhjeet edellyttivät, että asetettaisiin sekä piiri- että kunnallisia\nasiamiehiä. Sittemmin ajatteli n.s. Aktiivinen komitea (= A.K.),\nettä maa olisi jaettava 87:ään värväyspiiriin, mutta suunnitelmaa ei\nlikimainkaan ennätetty tässä laajuudessa toteuttaa, värväystyökin\nkun saatiin alulle oikeastaan vasta lokakuun puolivälin tienoissa.\nOhjeita laadittaessa ei myöskään vielä voitu olla tietoisia Kemin\netapin järjestymisestä, etapin, josta sitten tuli maan huomattavin.\n[\"Routaa ja rautaa II\".]\n\nSyyskuun 9. p:nä oli taas varatuomari (sittemmin Suomen ulkoasiain\nministeri) _Hjalmar J. Procopé_ A.K:n lähettämänä saapunut\nTukholmaan ottamaan selvää asemasta. Hänkin sai tietoonsa tuon\niloisen, suomalaisen harjoitusjoukon laajentamista koskevan sanoman\nsekä näyttää Tukholmassa tutustuneen myöskin yllämainittuihin\nohjeisiin. Procopé lähti Tukholmasta paluumatkalle syyskuun 16.\np:nä 1915 kulkien meren yli Sundsvallista Vaasaan. Siellä hän\nriensi tapaamaan \"Vasabladetin\" toimittajaa _Edvin Sundqvistia_,\njoka, kuten noista ohjeista selviää, oli ratkaisevasti asettunut\nSuomen itsenäisyystaistelijain riveihin saatuaan jo helmikuussa\n1915 maisteri Björn Lindeqvistiltä (sittemmin huomattavimpia\npfadfindereitä) kuulla, mitä oli tekeillä.\n\nSundqvist kutsui heti kokoon Vaasan huomatuimmat aktivistit,\nsilloisen asessorin Harald Bouchtin (sittemmin hovioikeudenneuvos),\ninsinööri Fredrik Wikmanin, ylioppilas Väinö Granlundin ja liikemies\nHerbert Mannsin. Procopé selitti tilanteen näillekin kehoittaen\nVaasan aktivisteja ripeään ja päättäväiseen toimintaan.\n\nSitten keskusteltiin siitä, kuka läsnäolevista ottaisi pitääkseen\nVaasassa huolta värväystoiminnasta ja Saksaan-lähtijäin rahoituksesta.\nAjateltiin ensin Väinö Granlundia [Granlund oli koko lukuvuoden\n1915-1916 Helsingissä, suorittaen filosofiankandidaattitutkinnon\ntoukokuun lopulla 1916. Kesän 1916 hän kyllä oli Vaasassa, mutta\nvärväyksestä ei kuitenkaan enää tällöin voinut tulla mitään, kuten\nmyöhemmin kerromme. Lukuvuoden 1916-1917 Granlund oli Vestankvarnin\nkansanopiston opettajana Uudellamaalla. Kun kansanopistotyö oli\npäättynyt toukokuun 1. p:nä 1917, rupesi Väinö Granlund Vaasassa\nerittäin pontevasti toimimaan vapaussodan valmistelujen hyväksi\nsaaden sittemmin reservikapteenin arvon ja tullen 1919 Vaasan\nsuojeluskuntapiirin piiripäälliköksi. Tämä mainio vaasalainen kuoli\nparatyyfukseen 37:n vuoden ikäisenä syyskuun 3. p:nä 1927], mutta\nkun tämän yliopistoluvut olivat kesken, niin Sundqvist lupautui\ntoimeen. Häntä pidettiin siihen soveliaimpana siitäkin syystä, että\n\"Vasabladetin\" konttorissa muutoinkin liikkui paljon väkeä, jotenka\nasia ehkä paremmin pysyisi salassa.\n\nNäin toimittaja Edvin Sundqvistista tuli Vaasan ja sen ympäristön\npääasiamies. Me saamme vielä todeta, kuinka verrattomalla tavalla\nSundqvist sittemmin suoritti vaikean, uhanalaisen tehtävänsä.\n\nSundqvist ei sanomalehtimiestoimensa takia voinut lähteä maaseudulle\nkiertämään, mutta hän pani kuitenkin myös tämän värväyksen alulle\nsiten, että teki syksyllä 1915 matkan kotipitäjäänsä Sulvaan pitäen\nkokouksen Sundombyn kansakoululla. Samoin hän kohta tämän jälkeen\nmeni Koivulahteen (Kvevlaks) niinikään värväystarkoituksessa.\nRuotsinkielisen Pohjanmaan nuorisoliiton puheenjohtajana\nSundqvist kutsui nuorisoseurojen johtohenkilöt eri kylistä\n_Västerhankmon_ kylään kansanopistonopettajan _Johannes Nyqvistin_\nkotiin. Nuorisoseurojen valtuutetut olivat saaneet kutsun tulla\nneuvottelemaan muka suuren kesäjuhlan valmistavista toimenpiteistä,\nmutta itse asiassa heille tällöin uskottiinkin isänmaan vapauttamiseen\ntähtäävät suuret suunnitelmat. Sekä Sulvassa että Koivulahdessa\nSundqvist noudatti sitä periaatetta, että asia oli luotettaville\nhenkilöille esitettävä suoraan ja mitään peittelemättä. Läsnäolijoita\nhän kehoitti menettelemään samoin. Näin Sundqvist toivoi asian\nvähitellen leviävän pitäjästä pitäjään ja kylästä toiseen.\n\nVaikka Sundqvist tietysti myös Vaasassa värväsi, niin huomattava\nkuitenkin on, että hänen päätyönään tuli olemaan etappitoimiston\nhoito, toisin sanoen ohjeitten antaminen Saksaan-pyrkiville sekä\nmatkarahojen jakelu niille, jotka niitä tarvitsivat.\n\nMuista Vaasan värväreistä olemme jo aikaisemmin maininneet toimittaja\n_Eino Kontsaan_, joka -- liikkuen maaseudullakin -- teki työtä\nvarsinkin liikeapulaisten keskuudessa. Suomenkielisissä piireissä\nvärväsi myös kelloseppä _E. Malm_, joka muutoinkin oli hyvin\naktiivinen ja näissä asioissa valmis auttamaan.\n\nRuotsinkielisten keskuudessa harjoittivat värväystä toimittaja\nSundqvistin ohella silloinen asessori _Harald Boucht_ ja entinen\nVoima-aktivisti, insinööri _Fredrik Wikman_, jonka päättäväiseen\ntoimintaan tutustumme myöhemmin.\n\nOlemme jo kertoneet, että Lockstedtin suomalaisjoukon saksalainen\npäällystö komensi myöskin jääkäreitä värväreiksi Suomeen. Tällaisia\nolivat m.m. _Antti Isotalo ja Alfred Sippus_, joihin jo olemme\ntutustuneet.\n\nMyöskin Vaasasta etelään päin oleva ruotsalaisseutu sai yhden\ntällaisen värvärin, nimittäin vaasalaisen teknillisen ylioppilaan\n_Gunnar Melinin_ (nykyjään jääkärieversti ja Kenttätykistörykmentti\nI:n komentaja). Tultuaan ylioppilaaksi Melin oli opiskellut 3 1/2\nvuotta Karlsruhen teknillisessä korkeakoulussa. Jo syksyllä 1914 hän\noli aikonut mennä Saksan armeijan palvelukseen, mutta Saksan Vaasassa\noleva konsuli oli saanut hänet tästä luopumaan.\n\nMerkillistä kyllä, Melin sai kuulla jääkäriliikkeestä vasta\nlokakuussa 1915. Heti hän silloin teki ratkaisunsa lähtien passilla\nvarustettuna aivan marraskuun alussa 1915 laivassa Ruotsiin\njatkaakseen sieltä matkaa Lockstedtiin. Mentyään Tukholmassa\n_Heldtin konttoriin_ saadakseen matkaohjeita hän tapasi siellä\njääkäripataljoonan komentajan _majuri Bayerin_, joka sattumalta\nosui juuri silloin olemaan toimistossa. Melin, joka täydellisesti\nosasi saksaa, kertoi Bayerille yhtä ja toista maamme oloista sekä\netenkin suomalaisten suhtautumisesta itsenäisyyspyrkimykseen.\nSeurauksena tästä keskustelusta oli, että Bayer heti komensi Melinin\nSuomeen. Hänen tuli ensin mennä Helsinkiin tiedoittamaan sikäläisille\naktivisteille, että värväystä oli kiirehdittävä. Majuri oli näet\nhyvin pahalla tuulella, kun miehiä tähän asti oli saapunut niin\nvähän. Sitten Melinin piti painua kotiseudulleen värväystyöhön.\n\nToimitettuaan asiansa Helsingissä hän matkustikin Vaasaan\nilmoittautuen heti toimittaja Sundqvistille ja insinööri Wikmanille.\n\nMelin ryhtyi sitten värväämään ensin Vaasassa, mutta neuvoteltuaan\nSundqvistin kanssa asiasta hän päätti siirtyä joksikin aikaa\nmaaseudulle. Saatuaan erinäisiä henkilötietoja Sundqvistilta hän\nrupesi värväämään Vaasasta etelään päin olevalla ruotsalaisseudulla\n-- sivuuttaen kuitenkin Sulvan, jossa Sundqvist jo oli käynyt. Melin\nliikkui melkein kaikissa ruotsalaispitäjissä ja myös Kaskisissa. Sen\nsijaan hän sivuutti Kristiinankaupungin sekä Lappfjärdin ja Sidebyn.\nMatka kesti noin kaksi viikkoa, mutta tulos oli sittenkin varsin\nvähäinen.\n\nSekä Melin että Sundqvist ovat sitä mieltä, ettei niitäkään\npitäjiä, joista miehiä lähti vähän tai ei lainkaan, tarvitse\nsyyttää mistään erikoisesta jääkäriliikettä kohtaan esiintyneestä\nvastahakoisuudesta. Niissä vain ei oltu kyetty ajoissa järjestämään\nvärväystä kyllin tehokkaaksi, piiri kun oli liian laaja ja sopivia\ntyöntekijöitä verraten vähän. Sen lisäksi on huomattava, että juuri\nruotsalaispitäjissä kansa on hyvin vanhoillista ja että siellä\nvaaditaan runsasta miettimisaikaa, ennenkuin ollaan valmiit tekemään\nratkaisu -- vieläpä sellainen ratkaisu, joka uhkaa omaisuutta ja\nhenkeä. Mutta kun tällaista miettimisaikaa ei olosuhteiden pakosta\nvoitu antaa, oli -- sanoo Melin -- värväysmatkan tulos sellainen\nkuin se oli. Erittäin valittaa Melin sitä, että johtavat henkilöt,\nsellaiset kuin papit, pankinjohtajat, kunnallislautakuntien\njäsenet ja entiset valtiopäivämiehetkin suhtautuivat asiaan kovin\nvarovaisesti; ja tämäkin johtui nähtävästi siitä, ettei näille oltu\najoissa selitetty, mistä oli kysymys.\n\nTämä sama pitänee muuten paikkansa myös niihin suomenkielisiin Vaasan\nläänin pitäjiin nähden, joista lähti miehiä joko hyvin vähän tai ei\nlainkaan.\n\nVaasan kaupungissa sitävastoin Melinin ja muiden värväystyö onnistui\nvarsin toisin.\n\nLoppujen lopuksi Sundqvist ja Wikman katsoivat parhaaksi, että\nMelin poistuisi Suomesta, sillä maa alkoi jo polttaa jalkojen\nalla. [Melinin kotona pidettiin kotitarkastuksia, hänen äitiään ja\nsisartaan käytettiin poliisikamarissa kuulusteltavina j.n.e.] Ja niin\nMelin lähti Rauman kautta Lockstedtiä kohti joulukuun 19. p:nä 1915\nsaapuen perille 27.XII.1915.\n\nNoin kaksi kuukautta oli Melinin Lockstedtin-matka lykkäytynyt, mutta\nisänmaata oli tuokin aika uskollisesti palveltu.\n\n\n\nVaasan etapin yhteydet.\n\n\nA.K:n kanssa Sundqvist oli yhteydessä pääasiallisesti maisteri\nBertel Appelbergin välityksellä saaden tältä myös etapin\ntarkoituksiin rahoja, yhteensä ehkä 1,000 markkaa sekä sitäpaitsi\n3,000 mk moottorivenheen ostamiseksi. Saksaan-menevien matkarahoiksi\nei varoja paljon tarvittukaan, sillä useimmat lähtijät pitivät\nmatkakuluistaan itse huolen. Toisinaan Sundqvist kävi Appelbergin\nluona Helsingissä, mutta enimmäkseen suoritettiin keskustelut\npuhelimitse salakielellä.\n\nMyöskin jyväskyläläinen aktivisti _Martti Pihkala_ kävi Sundqvistin\nluona; samoin Etelä-Pohjanmaalla toimivat A.K:n lähettämät värvärit\n_Jussi Malkamäki ja Eino Kontsas_. Niinikään oli Sundqvist\npuhelinyhteydessä pietarsaarelaisen värvärin ja etappimiehen, johtaja\n_Sten Holmin_ kanssa. Jepuan von Essenit olivat myös puhelimitse\nSundqvistin yhteydessä; Vaasassa liikkuessaan tehtaanomistaja _C.J.\nvon Essen_ kävi toisinaan henkilökohtaisestikin Sundqvistin luona\nneuvottelemassa yhteisistä asioista. Myös Kokkolan etappia koskevat\nasiat kulkivat von Essenien välityksin. Kemistäkin tuli kerran eräs\nlähetti tuoden Merenkurkun jäätymistä koskevan, Ruotsista käsin\nsaadun tiedon.\n\nKävipä Vaasassa marraskuun lopulla 1915 sangen arvovaltainen vieras,\nnim. professori _I.A. Heikel_ kokoamassa varoja jääkäriliikkeen\nhyväksi. Tässä tarkoituksessa hän puhutteli joitakuita paikkakunnan\nvarakkaita ja vaikutusvaltaisia henkilöitä. Käynnin taloudellinen\ntulos ei kylläkään ollut erikoisen antoisa, mutta pelkästään se,\nettä professori Heikel näin oli itsenäisyysasiassa mukana, virkisti\nsuuresti Vaasan värväreitä edistäen heidän työtään huomattavammin\nkuin arvoisa vieras itse saattoi aavistaakaan.\n\nJäljempänä olevasta taulukosta huomaamme, että Vaasasta lähti\njääkäripataljoonaan kaikkiaan 65 miestä. Näistä 4 jäi palaamatta\nkotimaahan, 11 saapui vasta vapaussodan jälkeen ja 1 oli joutunut\nsiviiliin. Joka tapauksessa 49 miestä pysyi loppuun asti Suomen\nitsenäisyystoiminnalle uskollisena.\n\nVärväyksen tulos Vaasan kaupungissa oli siis sangen huomattava.\n\n\n\nOskar Peltokangas.\n\n\nKunnioittaaksemme Vaasasta lähteneitä jääkäreitä mainitsemme heidän\njoukostaan nuoren vapaustaistelijan, jonka uljas sankaritarina\ntulee kauan elämään ja mieliä lämmittämään. Jääkäriluutnantti\nOskar Vilhelm Peltokangas oli yksi niiden monien joukosta, jotka\noivalsivat velvollisuutensa yhteistä isänmaata kohtaan. Hän oli\nkansan syvien rivien eheä edustaja, vaatimattomissa oloissa Vaasan\nPalosaarella syntynyt (2.I.1893) ja kasvanut, mutta mies, jolla\noli sydän paikallaan ja joka kuntoonsa nähden oli esikuvallinen.\nHänessä yhtyivät kauniilla tavalla molemmat kansallisuutemme:\nIsä oli Lappajärveltä kotoisin oleva suomalainen, äiti taas\nSuomen ruotsalaisia, Kruunupyystä syntyisin. Kansakoulun käytyään\nPeltokangas antautui kirjaltajanuralle työskennellen \"Vasabladetin\"\nkirjapainossa -- viimeksi konelatojana.\n\nVaasasta oli loka- ja marraskuussa lähtenyt joukko nuoria miehiä\nSaksaan. Pian sai Peltokangas Lockstedtin salaisuudesta täyden\ntiedon, ja hänessä syttyi vastustamaton halu päästä muiden mukaan\nvalmistuakseen taistelemaan isänmaan vapauden puolesta.\n\nMyöhään syksyllä 1915 Peltokangas kääntyi päämiehensä toimittaja\nEdvin Sundqvistin puoleen tiedustellen luottamuksellisesti, olisiko\nmuiden kuin ylioppilaiden mahdollista saada sotilaskasvatusta\nSaksassa. Sundqvist selitti, että isänmaallisesta nuorisosta ken\ntahansa saattoi päästä Lockstedtiin, mutta että sinne lähtöä oli\nkuitenkin ensin tarkoin harkittava.\n\nKun Peltokangas tämän jälkeen vielä pari kertaa uudelleen tuli\nSundqvistin luo asiasta puhumaan, niin tämä -- oivaltaen, että\nPeltokangas tulisi kunnialla täyttämään paikkansa jääkäripataljoonan\nriveissä -- ilmoitti, että matkalle voisi lähteä milloin hyvänsä.\nMutta nuoren miehen ratkaisu olikin tehty jo ennakolta, ja joulukuun\nalussa 1915 hän lähti Saksaan viimeisellä laivakelillä saapuen\nLockstedtiin 13.XII.1915. Tästä alkoi Peltokankaan lyhyt, mutta\nkunniakas sotilasura.\n\nPeltokangas oli eräiden jääkäritoveriensa kanssa komennettu lähtemään\nSuomeen jo huhtikuussa 1917. Sattuneiden esteiden pakottamana\nretkikunnan kuitenkin täytyi viettää kesä ja syksy 1917 Luulajassa.\nMutta kuultuaan siellä isänmaassa tapahtuneista marraskuun\nlakon väkivaltaisuuksista Peltokangas -- tuntien ratkaisevan\ntoiminnan-hetken olevan lähestymässä -- päätti lähteä Suomeen.\nMarraskuun lopulla hän matkustikin Uumajaan pyrkiäksensä meren yli\nVaasaan.\n\nSiellä hän sattumalta tapasi vanhan tuttavansa työnjohtaja\n_Johan Emil Kuhlbergin_, joka ilomielin suostui ottamaan hänet\nvenheeseensä. Kuhlberg oli nuorelle jääkärillemme enemmänkin\nkuin tuttava ja metsästystoveri. Hänkin näet oli ollut mukana\naktivistisessa toiminnassa, m.m. kuljettaen nuoria miehiä meren yli\n-- silloin vain idästä länteen eikä, kuten nyt, lännestä itään.\n\nMatka Merenkurkun yli oli kylmä ja kolea, sillä joulukuun alkupäivät\nolivat jo käsissä. Jääkappaleita uiskenteli venheen ympärillä, ja\nrannikkovartiostoa täytyi yhä vielä tarkoin kavahtaa.\n\nVaasassa Peltokangas asui muutaman päivän Kuhlbergin luona, mutta sai\nsitten pian piiriesikunnalta määräyksen lähteä suojeluskuntatyöhön\nSundomiin, jossa hän poikineen kahakoi venäläisten kanssa\njoulupäivänä 1917. Tällöin ensimmäistä kertaa Simon kahakan jälkeen\npamahtivat suomalaiset laukaukset perivihollistamme kohti kaataen\npari venäläistä sotamiestä.\n\nTämä Sundomin jouluöinen kahakka oli tavallaan Suomen vapaussodan\nalkusoitto. Ja tämän jälkeen Peltokangas, tuo rohkea ja tarmokas\nVaasan-poika johti uljaita miehiään taistelusta taisteluun: Vaasan\nvaltaus--Oulu--Vilppula, taistelut Poukan ja Mannisen luona--Messukylän\nveriset ottelut. [Peltokankaan lähettinä toimi vapaussotamme kuuluisa\n14-vuotias \"sotilaspoika\" Onni Kokko, joka vaikeasti haavoittui\nMessukylän taistelussa päällikkönsä rinnalla (kuollen myöhemmin\nVaasan kenttäsairaalassa) ja jonka lyhyen elämäntarinan johdolla\nJarl Hemmer on kirjoittanut ihanan kertomuksensa \"Onni Kokko\".\n(Suomennoksena \"Onni Kalpa\".)] Juuri Messukylän kirkon luona olevaa\nkansakoulua vastaan hyökättäessä illalla maaliskuun 25. p:nä 1918\nsankariimme osui punaisten räjähtävä kuula, ja jo aamupuolella yötä\noli jalo sielu vapautunut tomumajastaan.\n\nJääkäriluutnantti Peltokankaan muistoksi kirjoitetussa julkaisussa\n(Edvin Sundqvist: Vasabygdens folkhjälte -- Jägarlöjtnant Oskar\nPeltokangas in memoriam. Vasa, F. V. Unggrens Boktryckeri, 1919) on\nseuraavat kauniit ja todet sanat:\n\n\"Aikoina, jolloin hätä ja vaarat uhkaavat maata ja kansaa,\ntapahtuu usein, että tämän maailman suuret saavat väistyä syrjään\npienten ja halpoina pidettyjen tieltä; Kansojen Kaitsija valitsee\nvälikappaleensa henkilöön katsomatta.\n\n\"Hengenvaaraan joutunut ihminen ei tiedustele, minkälainen on se, joka\nhänet pelastaa; pääasia on, että luja käsivarsi, kirkas, levollinen\najatus, lämmin sydän ja rohkea uljuus tarttuu häneen voimakkaasti\ntorjuen uhkaavan pahan.\n\n\"Samoin on äärimmäisessä hädässä olevan kansan laita. Se tahtoo nähdä\noikean miehen oikealla paikalla, eikä se välitä siitä, kuka hän on ja\nmistä hän kohoaa.\"\n\nJuuri tällainen oikea mies oikealla paikalla oli jääkäriluutnantti\nOskar Peltokangas.\n\n\n\nRaippaluoto.\n\n\nRaippaluoto (oik. Repoluoto, ruots. Replot) on Merenkurkun äärellä\nsijaitseva ulkosaaristopitäjä, johon kuuluu 663 saarta. Saariston\nkeskuksina ovat Replot, Vallgrund ja Björkö. Raippaluodon saaret ovat\nkaruja. Valassaaria (Valsörarne), Norrskäreniä ja Panikia (Panikivi)\nlukuunottamatta ei pikkusaarilla missään ole kiinteätä asutusta;\nvain ajoittain kerääntyy niille kalastajia ja hylkeenpyytäjiä.\nKun maanviljelys ei kykene elättämään asukkaita, ovat kalastus ja\nhylkeenpyynti pitäjän tärkeimpiä elinkeinoja.\n\nAinainen taistelu meren vaaroja vastaan on raippaluotolaisista\nkasvattanut urhean, terveen saaristoväestön. Isänmaallista mieltä he\novat osoittaneet aina. Esim. routavuosien aikana monet tämän seudun\nrohkeista luotseista luopuivat ennemmin toimistaan kuin alistuivat\npalvelemaan venäläistettyä luotsilaitosta. Näistä isänmaallisista\nentisistä luotseista esiintyivät jääkäriliikkeen aikana toimivina\naktivisteina ainakin _Karl Erik Björkas_ ja hänen poikansa _Emil\nEdvard Björkas_ (sittemmin jääkäri), _Vilhelm Nyman_ [Kotoisin\nMaalahdelta, mutta hänen vaimollaan oli pieni asunto Björkössä],\n_Johannes Nygård_ (Malskäristä), _Richard Varg_ (Panikivestä), _Jonas\nNabb_ (\"Skati-Jon\"), _Karl Forsman, Henrik Siid ja Frans Öist_.\nMoneen heistä vielä tutustumme.\n\nEnsimmäinen raippaluotolainen, jonka venäläiset saalistivat, oli\nkuntakokouksen puheenjohtaja, pientä liikettä harjoittava kauppias\n_Johannes Gustafsson_, joka pidätettiin kotonaan illalla 23.II.1916\nja kuljetettiin ensin Vaasaan.\n\nGustafssonin kohtalo on tähän asti ollut suuren salaperäisyyden\nverhoama, sillä kukaan ei ole varmasti tietänyt mistä venäläiset\nhäntä syyttivät. Toiset ovat arvelleet, että hän olisi Ernstin\nhotellissa Vaasassa varomattomasti puhellut jotakin venäläisten\nupseerien kuullen; toisten mukaan hän olisi vain nuhdellut eräitä\nkunniattomia naisia, jotka seurustelivat venäläisten kanssa.\nTunnettua myöskin on, ettei Gustafsson yleensä politikoinut, vaan\nhoiteli vain pientä kauppaansa.\n\nTämän kirjoittaja on kuitenkin sattunut saamaan käsiinsä eräästä\nsantarmiarkistosta seuraavan tiedotuksen: \"13/12 -17 Viaporin\nlinnoituksen vastavakoiluosaston päällikkö antaa henkilötietoja N.\nHartwigista: Muusikko os. Uumaja, kaupunginhotelli. _Suomalainen\nkauppias Joh. Gustafsson aikoi H:lle lähettää Viaporin linnoituksen\nkartan, mutta kirje joutui sotasensuurin käsiin_\". (Liite N:o 6:5)\n\nJos tämä santarmien tiedoitus on oikea, olisi Gustafsson siis\nharjoittanut tiedustelua saksalaisten hyväksi. Oudolta tosin tuntuu,\nettä hän olisi kirjeessä koettanut toimittaa perille noin vaarallisen\npaperin, vieläpä ilmaisten siinä myös nimensä ja osoitteensa, mutta\njotakin perää tässä kuitenkin täytyy olla, sillä venäläiset ryhtyivät\nhäneen nähden heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Gustafssonin\nasiaa ei edes jätetty Suomen viranomaisten käsiteltäväksi. Hänet\nvietiin Vaasasta ensin Helsingin päävartioon ja sieltä sitten kesällä\n1916 Pietariin, missä hänet hirtettiin. [Tohtori Juho Imm. Aalto,\njoka myös vietiin päävartioon 18.III.1916, mainitsee Gustafssonista\n\"Kalterijääkärit\"-nimisessä teoksessa (II osa, s. 69): \"Päävartio oli\nsilloin miltei tyhjä; siellä istui vain kauppias Gustafsson, joka\nmyöhemmin kesällä hirtettiin.\" -- Ja turkulainen aktivisti Arvo Joh.\nAhti, joka vangittiin 10.V.1916, kirjoittaa samassa teoksessa\n(II osa, ss. 103-104): \"Ovessa oli ikkuna, ja siitä näin käytävän\ntoisella puolella olevassa kopissa asuvan kauppias Gustafssonin,\njolle kohtalo oli kovempi kuin meille muille vangituille.\" Näistä\nlausunnoista päättäen Gustafssonia pidettiin Helsingin päävartiossa\nkoko kauan.]\n\nGustafssonin kodissa toimeenpantu kotitarkastus muuten aiheutti\nensimmäisen raippaluotolaisen, Emil Björkaksen lähdön Lockstedtiin.\n\nKunnallislautakunnan puheenjohtaja _Emil Björkas_ oli ensiksi kuullut\njääkäriliikkeestä eräältä Viipurin tienoilta kotoisin olevalta\naktivistilta, joka oli kulkenut Suomeen Uumajasta Raippaluodon\nkautta. Björkas, kuten jo olemme maininneet, oli niitä luotseja,\njotka eivät taipuneet palvelemaan venäläistetyssä luotsilaitoksessa.\nJo tästäkin syystä hän oli epäilyksenalainen, mutta sen ohessa\nhänet oli nähtävästi jonkun ilmiannosta sekoitettu myös kauppias\nGustafssonin juttuun. Kun Gustafssonilla pidettiin kotitarkastusta\nja tämä sitten klo 11 yöllä pidätettiin, niin Gustafssonin pieni,\n7-vuotias tytär huomasi venäläisten papereista myös nimen Björkas.\nTyttönen juoksi heti naapuritaloon kertoen havaintonsa, jolloin\ntalonomistaja _Johannes Nystrand_ meni ilmoittamaan tästä Emil\nBjörkakselle. Tämä lähti silloin pariksi päivää pakoilemaan päättäen\nsamalla painua Uumajan kautta Lockstedtiin.\n\nEnnen lähtöään hän lauantaiksi helmikuun 26. p:ksi 1916 kutsui kokoon\npaikkakunnan nuorisoseuran, jonka puheenjohtaja hän oli. Tässä\nhyvästijättötilaisuudessa Björkas tiedusteli nuorilta miehiltä,\neivätkö he olleet aikoneet lähteä pois maasta pakoon venäläistä\nasevelvollisuutta, jonka toimeenpanosta paljon huhuiltiin. Pojat\nsanoivat kyllä asiaa ajatelleensa, mutta mitään ratkaisua he eivät\nvielä olleet tehneet. Silloin Björkas sanoi:\n\n\"Minä lähden huomenillalla -- tulkaa mukaan!\"\n\nIltaman jälkeen Emil Björkas meni yöksi kotiinsa, jossa kaiken\nvaralta pidettiin vahtia, ja sunnuntai-iltana klo 1/2 7 hän lähti.\nMukaan tuli kuusi poikaa, nim. Karl Björk, Karl Björkas, Karl Edvard\nNabb, Karl Nabb, Emil Rönn ja Edvard Österholm ynnä lisäksi kaksi\nPirttikylän (Pörtom) poikaa, jotka jatkoivat matkaa Amerikkaan.\n\nEmil Björkas ei ollut tovereilleen puhunut mitään siitä, että hän jo\nkotoa lähtiessään oli päättänyt liittyä jääkäripataljoonaan. Vasta\nUumajassa Raippaluodon pojat saivat tästäkin tiedon, ja silloin hekin\nlähtivät Saksaan. Miehemme saapuivat Lockstedtiin maaliskuun 5. p:nä\n1916. Matka Raippaluodosta Uumajaan oli jotensakin vaivalloinen.\nHiihtomatka Holmöhön kesti 24 tuntia; viiden tahi kuuden kilometrin\nlevyinen ahtojäävyöhykekin oli ylitettävä, jolloin useimmat pojista\ntaittoivat suksensa. Valsörarne-nimistä saariryhmää oli siellä olevan\nvenäläisen vartioston takia kartettava ja sivuutettava se noin 12:n\nkilometrin päästä pohjoiseen.\n\nBjörkas ja hänen toverinsa olivat ensimmäiset, jotka Raippaluodosta\nkäsin lähtivät Merenkurkun yli Lockstedtiin. Sen jälkeen poikia\n-- tarkoittaen poistua maasta asevelvollisuutta pakoon -- rupesi\neri ryhmin seuraamaan ensimmäisen ryhmän esimerkkiä. Ja saatuaan\nRuotsissa kuulla, minne Björkas oli kulkunsa suunnannut, useimmat\nvalitsivat saman päämäärän. Mutta kun siis Saksan-matka ei ollut\nvakaumuksellinen, rupesivat jotkut perillä rettelöimään -- joutuen\nvankileiriin.\n\nRaippaluodossa ei siis ollut ketään värväriä. Emil Björkaksen\nesimerkki ja venäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemisen pelko sai\nseudun pojat liikkeelle.\n\n_Richard Varg, Karl Erik Björkas, Johannes Nygård_ sekä pystyvä\nmerenkulkija _Isak Nygård_ olivat etappimiehiä, jotka kuljettivat\nSaksaan-menijöitä meren yli. Heistä Varg ja Johannes Nygård ottivat\nosaa jääkäriliikkeeseen vasta toukokuun 1. p:n jälkeen 1916,\njolloin Merenkurkku vapautui jäistä; he työskentelivät yhdessä\nUumajassa toimivien etappijääkärien Sihvon ja Laaksosen kanssa. Varg\npidätettiin jo heinäkuun 10. p:nä 1916 saaden sitten viettää 8 pitkää\nkuukautta Vaasan lääninvankilassa, mistä vapautui vasta Venäjän\nvallankumouksen jälkeen maaliskuun 19. p:nä 1917. Häntä venäläiset\nsyyttivät siitä, että hän olisi vahingoittanut Venäjän armeijan\netuja. Varg, samoin kuin Johannes Nygårdkin, oli varsin huomattava\njääkäriliikkeen avustaja. Hänen ollessaan vankilassa hänen reipas\nemäntänsä Amanda jatkoi miehensä aktivistista toimintaa.\n\nKarl Erik Björkaksen, Henrik Siidin, Johannes Emanuel Nygårdin ja\nFrans Edvard Öistin samoin kuin _Johan Erik Backin_ (Mustasaaren\nJungsundista) oli isänmaallisen toimintansa tähden pakko paeta\nRuotsiin.\n\nRaippaluodosta lähti Lockstedtiin melkoinen määrä miehiä, yhteensä\n26. Näistä 1 kaatui Kuurinmaalla ja 2 kuoli Saksassa sekä 13 otti\nosaa vapaussotaan; Sitävastoin 2 ei palannut lainkaan, 1 kuoli\nBelgiassa, 1 oli joutunut siviiliin ja 6 palasi Suomeen vasta\nvapaussodan jälkeen.\n\nKun ajattelemme, että Raippaluodosta, jonka asukasluku ei ollut\nedes 3,000 henkeä, 15 nuorta miestä taisteli loppuun asti\njääkäripataljoonan riveissä ja että monet keski-iän miehet palvelivat\nitsenäisyysliikettä etappimiehinä varsin uhrautuvasti, niin meidän on\nsanottava, että raippaluotolaiset erittäin kauniisti olivat mukana\nsilloin, kun yhteisen isänmaamme vapauttamista valmisteltiin.\n\n\n\nKoivulahti.\n\n\nOlemme jo aikaisemmin maininneet, että toimittaja _Edvin Sundqvist_\noli syksyllä 1915 Koivulahden Västerhankmossa pitämässään, sikäläisen\nnuorisoseuran johtomiesten kokouksessa suorasukaisesti selittänyt\nitsenäisyysliikkeen tarkoituksen. Hänen sanansa eivät olleetkaan\nlangenneet kivikkoon, sillä Koivulahtikin näytteli jääkäriliikkeen\naikana sangen huomattavaa osaa. Jääkäripataljoona ei kylläkään paljon\nkostunut tämän pitäjän miehistä, mutta sen sijaan on nämä seudut\nmuistettava etappitoiminnan vuoksi sekä myös siitä syystä, että\naselaiva \"Equityn\" tuomia aseita kuljetettiin täältä sisämaahan.\nKoivulahdesta lähti Lockstedtiin kaikkiaan vain 5 miestä. Näistä\nkolme oli Wikin veljestä, jotka jääkäripataljoonan luettelossa\nesiintyvät eri sukunimin, nim. Johannes Björkman, Edvard Wik ja\nAlbert Eriksson. Neljäs oli Petsmon kylästä kotoisin oleva Johan\nAlbert Eriksson (vanhemmat Johannes Eriksson-Berts ja Brita Stina\nBejar), joka komennettiin talvella 1918 Danzigiin lähetettäväksi\nensimmäisten 80:n jääkärin mukana Suomeen, mutta sairastui ankaraan\numpisuolentulehdukseen ja kolmesta leikkauksesta huolimatta kuoli\nDanzigissa 3.IV.1918. Viides koivulahtelainen jääkäri oli työmies\nVerner Vägren, joka palasi kotimaahan vasta vapaussodan jälkeen.\n\nEtappitoimintaa hoitivat sangen ansiokkaalla tavalla Petsmosta\nkotoisin olevat _Edvard, Johannes ja Erik Berts_ sekä\nvastamainitut Vassorin kylässä asuvat _Wikin veljekset Johannes ja\nEdvard_. Petsmon ja Vassorin kautta kulkivat semminkin Vaasasta\nlähteneet miehet -- Petsmosta varsinkin talvella ja Vassorista myös\navoveden aikana. Myöhemmin kerromme lähemmin tästä työstä.\n\nBertsin veljekset saivat kutakuinkin häiritsemättä hoitaa Petsmon\nkautta kulkevaa etappia. Paikkakuntalaisten taholta ei miestemme\ntarvinnut pelätä mitään, mutta eräs venäläisten kätyri oli kuitenkin\nkevättalvella löytänyt tiensä Bertsien kotiin ja tekeytyen\nSaksaan-menijäksi hän koetti päästä asioiden perille. Hänet\najettiin kuitenkin heti matkoihinsa huomauttaen, ettei Petsmossa\ntiedetty mitään Saksaan-kulkijoista. Mutta Norrminneen majoitetut\nvenäläiset olivat nähtävästi, mainitulta urkkijalta saaneet jotakin\nvihiä Bertsien toiminnasta, koskapa rupesivat paikkakuntalaisilta\ntiedustelemaan yhtä ja toista siihen viittaavaa. Asia näytti\nkuitenkin painuvan unhoon.\n\nMutta heinäkuun lopulla 1916 venäläiset sittenkin iskivät kyntensä\nBertseihin. Autollinen poliiseja ja santarmeja ajoi eräänä iltana\nBertsien kotitalon pihalle. Vanhin veljeksistä, Edvard Berts pääsi\npakenemaan, mutta nuoremmat veljet Erik ja Johannes joutuivat\nvihollisten saaliiksi ja vietiin Vaasaan. Poliisivankilassa he\nkuitenkin saivat tilaisuuden keskustella sen verran, että saattoivat\nsopia, miten asiat oli venäläisille esitettävä. Heinäkuun 29. p:nä\nheidät siirrettiin Vaasan lääninvankilaan. Vankilan nimiluettelossa\nmainittu syytös oli kyllä sangen raskauttava: \"Törkeitä Venäjän\narmeijan etujen vahingoittamista tarkoittavia rikoksellisia tekoja\",\nmutta kun santarmiratsu mestari Stepanoff ei saanut Bertsejä vastaan\nmielestään riittäviä todistuksia ja kun nämä vielä puhuivat aivan\nyhtäpitävästi, niin heidät elok. 7. p:nä 1916 vapautettiin.\n\nTämän jälkeen _Edvard Berts_ katsoi parhaaksi poistua Ruotsiin, sillä\nviranomaiset etsiskelivät häntä jatkuvasti. Merenkurkun yli hän pääsi\nkuuluisalla \"Lola\"-nimisellä etappivenheellä, jota luotsi Vilhelm\nNyman ynnä jääkärit Jussi Sihvo ja Konrad Laaksonen kuljettivat.\nLähtö \"Lolalla\" tapahtui Malskäristä, lämpimästi isänmaallisen\netappimiehen Johannes Nygårdin rannasta. Edvard Berts aikoi ensin\npainua Lockstedtiin, mutta heikko terveys tuli esteeksi, joten hän\nasettui Mälarin tienoille maaseudulle palaten kotiinsa Suomeen vasta\nvapaussodan alussa.\n\nWikin-Björkmanin veljekset olivat myös jo syksyllä 1915 toimittaja\nSundqvistin välityksin saaneet vihiä jääkäriliikkeestä, ja heissäkin\noli tällöin herännyt halu tehdä jotakin isänmaan vapauttamiseksi.\nVihdoin päättivätkin _Edvard Wik, Johannes Björkman_ ja vaasalainen\nkauppias _Eliel Rajander_ pyrkiä Lockstedtiin. Miehemme lähtivät\nVaasasta maaliskuun 13. p:nä 1916 hevoskyydillä Köklotiin, mistä\nsitten Märaskärin kautta hiihtivät Holmöhön saapuen 20-tuntisen,\nkovassa pakkasessa (-28° C) suoritetun matkan jälkeen illalla\nEngelshällan majakalle, joka sijaitsee keskellä Holmön maata.\nLevättyään yön majakan lähellä olevassa kalasaunassa, he hiihtivät\nreippaina Holmön kylän hyvin järjestettyyn etappitaloon. Seuraavana\npäivänä he matkustivat hevoskyydillä Uumajaan ja sieltä eteenpäin\nsaapuen Lockstedtiin 29.III.1916.\n\nVajaan kuukauden leirillä oleskeltuaan komennettiin Edvard Wik\nja Joh. Björkman sekä jääkäri Tauno Ilmoniemi (Granit) Berlinin\nkautta Tukholmaan, jossa heidän piti saada lähempiä määräyksiä.\nNe supistuivatkin lyhyeen komennukseen: Suomeen värväämään ja\netappilinjoja järjestämään.\n\nMiehemme lähtivät Uumajaan ja sieltä Holmöhön pyrkiäkseen niin\npian kuin mahdollista viimeisiä kevätjäitä Merenkurkun yli Suomen\npuolelle. Heihin liittyi vielä koko joukko muitakin ylipyrkijöitä.\nNäitä oli m.m. jääkäri _Einar Wichmann_, joka tammikuusta 1916\nlähtien oli toiminut Uumajan etapissa yhdysmiehenä Ruotsin ja Suomen\nvälillä ja joka niinikään oli komennettu Suomeen värväämään.\n\nEdelleen yhtyivät mukaan björköläinen luotsi _Vilhelm Nyman_, jonka\ntalvella oli ollut pakko paeta viranomaisia, ja opas _Rådman_,\njoka vastikään oli _V.L.R. Valveen_ [Tämän joukkueen retki oli\nollut hyvin vaikea. Kaikki olivat joutuneet erilleen. Opas Rådman\nolisi jäänyt jäälle -- hän oli ollut jo sekaisin, jalat turvoksissa\n-- jolleivät Holmön hylkeenpyytäjät olisi häntä sitten löytäneet]\n(nyk. jääkärieversti) ja _T.F. Vinqvistin_ (nyk. jääkärimajuri)\nseurassa kulkenut yli. Vielä otettiin seuraan joukko suomalaisia\nhevoskauppiaita, m.m. eräs iäkäs, halvaantunut vöyriläinen vanhus\n[Vöyrin Bergbyn kylästä kotoisin oleva _Johan Kjerp_, jonka --\nvaikk'ei hän ollutkaan mikään poliittinen henkilö -- santarmit\nvangitsivat ja passittivat Vaasan lääninvankilaan heinäkuun 31.\np:nä 1916. Tammikuun 20. p:nä 1917 hänet vapautettiin, mutta\nvangittiin heti uudestaan ja lähetettiin helmikuun 15. p:nä\nViipurin lääninvankilaan sieltä edelleen Pietariin toimitettavaksi.\nVallankumous pelasti sitten hänetkin.], joten miehiämme näin ollen oli\nkoko karavaani. Eräs Holmön asukas saattoi halvaantunutta ensin vähän\nmatkaa hevosella ja sitten häntä vedettiin yhteisvoimin kelkalla.\nNäin saavuttiin Holmö Gaddin luotsimajakalle, mistä huhtikuun 30.\np:nä 1916 lähdettiin Merenkurkun ulapalle ensimmäisenä määränä\nBjörkön saari.\n\nMatka, joka suoritettiin jalan, oli erittäin vaivalloinen ja\nvaarallinen. Jäät olivat viimeisillään. Silloin tällöin tuli eteen\nsatoja metrejä laajoja aukkoja, joita koristivat suuret hyljeparvet.\nVettä ja hyyhmää oli puolisääreen; ja railoja oli varsinkin tuon\nraihnaisen vanhuksen takia vaikea ylittää. Kerran Wik ja Wichmann\npahaa aavistamatta pudota sujahtivat mereen päästen sentään toisten\nvetäminä jälleen lujalle jäälle; toverien repuista löytyi onneksi\nkuivia vaatteita, mitkä puettiin ylle jäisellä meren ulapalla\nhylkeiden tätä näytelmää ihmetellessä.\n\nVihdoin tavattiin Hällkallanilla -- Valassaarista lounaaseen --\nbjörköläisiä hylkeenpyytäjiä, joilta saatiin ruokaa ja juotavaa\n[Näiden joukossa sattui olemaan muuan Wichmannin ja Ilmoniemen\ntuttava, nim. Jonas Nabb (\"Skati-Jon\"), joka syksyllä 1915 oli\nohjannut Herbert Mannsin venhettä, jossa Martti Wallenius, Ilmoniemi\nja Wichmann olivat kulkeneet Vaasasta meren yli.] sekä m.m. se tieto,\nettä venäläinen vartiosto oli jäiden heikentymisen takia pari päivää\nsitten siirretty pois Valassaarilta. Lepäiltyään vähän Hällkallanissa\nmatkue lähti taas liikkeelle, ja hylkeenpyytäjät liittyivät seuraan.\nKlo 5-6:n tienoissa aamulla saavuttiin Björköhön, missä Vilhelm\nNymanin vieraanvaraisessa kodissa nautittiin lepoa ja talon antimia.\nOli juuri toukokuun 1. päivä. Kahvia juotaessa miehemme näkivät\nakkunasta kansakoululasten vappukulkueen pienine punakeltaisine\nlippuineen.\n\nSeuraavana yönä värväämään komennetut jääkärit kulkivat jalan ja\nvenheellä Raippaluodon kautta mannermaalle Grönvikiin [Raippaluodon\nja mantereen välinen saaristo oli jo kokonaan jäistä vapaa,\nja ylikulun jälkeisenä yönä myös Merenkurkku ankaran myrskyn\nvaikutuksesta vapautui jääpeitostaan], saapuen tunnetun aktivistin\nJ.E. Backin luo Jungsundiin, jonne Vilhelm Nyman seurasi mukana.\nWikit toivat talon Lockstedtissa olevalta pojalta lämpimiä terveisiä.\nHevoskauppiaat ja Rådman olivat jo vähän aikaisemmin poistuneet\nseurueesta. Jungsundissa myös jääkärit erosivat toisistaan.\n\nBack saattoi Wikin veljekset Vaasaan, mistä nämä sitten lähtivät\nkotiinsa Vassoriin. Wichmann ja Ilmoniemi kulkivat myöskin\nhevoskyydillä Vaasaan, mistä sitten autolla Vöyriin ja sieltä taas\nhevosella Oravaisten kautta Jepualle jättäen Jürgen von Essenille\nRuotsista tuomansa tiedoitukset. Sen jälkeen he riensivät Savoon\nvärväämään.\n\nWik ja Björkman alkoivat liikuskella siellä ja täällä saadakseen\nnuoria miehiä taivutetuksi lähtemään Lockstedtiin, mutta värväystyö\nei ottanut enää kesällä 1916 menestyäkseen -- ei Pohjanmaalla eikä\npaljon muuallakaan. Tehtävä ei suinkaan ollut hauskinta laatua,\nsillä itsenäisyyspyrkimyksen ymmärtäjiä oli itse asiassa sittenkin\nverraten vähän; ja kun saksalaisten maihinnousuyrityksestäkään\nei näyttänyt tulevan mitään, rupesi aktivistien suunnitelman\nonnellinen toteuttaminen epäilyttämään useita. Näin ollen Wikin\nveljeksien oli pakko suunnata voimansa ylimalkaan vain etappityöhön.\nSen ohessa he ylläpitivät yhteyttä etupäässä Uumajan etapissa\ntoimivaan moottorivenhe \"Lolaan\", johon Wikit Vassorissa olevalta\netappiasemaltaan ohjasivat muualta Saksaan pyrkiviä, esim.\nkomennuksella olevia jääkäreitä ja pakolaisia, joiden oleskelu\nkotimaassa oli tullut mahdottomaksi. Jepuan von Essenien kanssa Wikit\nniinikään olivat alituisessa yhteydessä.\n\n\"Lolan\" matkat Jungsundin Alskatiin, jonne lähtijät ohjattiin,\ntulivat kuitenkin syksyllä yhä harvemmiksi. Jotta etappitoiminta\nSuomesta käsin voisi joka tapauksessa jatkua, päättivät Wikit\nostaa Björköstä varavenheen. Näissä ja muissa puuhissa he olivat\nlokakuun loppupuolella 1916 matkalla saaristossa. Saatuaan asiansa\njärjestetyksi he lähtivät paluumatkalle (23.X.1916) alkaen soutaa\nMalskärin Johannes Nygårdilta lainaamallaan venheellä Alskatia kohti.\n\nOli iltapuoli, auringonlaskun aika. Näkyvissä olevasta tullialus\n\"Vikingenistä\" oli lähtenyt pieni moottori tähystysmatkalle\nRaippaluodon selälle. Se saavutti soutuvenheen. Moottorissa oli\nParaisista kotoisin oleva kuljettaja ja jokunen sotamies. Oli kova\naallokko, ja moottori kulki vastatuuleen. Sen kuljettaja tiukkasi\nsoutajilta passia, ja kun sellaista ei näillä ollut, hän selitti\nsoutuvenheessä kulkijat pidätetyiksi. Moottorista heitettiin\nsoutajille lyhyehkö, noin 4:n metrin pituinen köysi, jolla\nvenhe kiinnitettiin moottorin perään, ja suunta otettiin sitten\n\"Vikingeniä\" kohti.\n\nTilanne oli arveluttava. Wikin veljekset pitivät nopean neuvottelun.\nHe päättivät asevoimin päästä pakoon. Toisen lukiessa kolmeen oli\nkumpaisenkin tyhjennettävä browninkinsa makasiini moottorin miehistöä\nkohti, ja sitten oli hyökättävä moottoriin.\n\nNäin he tekivätkin. Perämies haavoittui vaikeasti (Liite Nro 7),\nmoottorista käsin lyötiin köysi poikki, syntyi suuri hämminki, ja\nkaikki heittäytyivät typertyneinä aluksen pohjalle. Moottori kulki\nedelleen vastatuuleen, mutta kova myrsky sekä soutajain ponnistus\netäännyttivät Wikien venhettä yhä kauemmaksi moottorista, josta kyllä\nsitten -- pahimman säikähdyksen hälvettyä -- avattiin heitä vastaan\nmelkoinen tuli. Kuulat vinkuivat pakenijain venheen ympärillä, mutta\nloppujen lopuksi nämä pääsivät kuin pääsivätkin vahingoittumattomina\nmaihin.\n\nTapaus aiheutti tietysti tavattoman hälinän. Vaasan pari viikkoa\nsitten nimitetty uusi poliisimestari Th. Hagman olisi tietysti\ntahtonut osoittaa venäläisille kuntoaan, mutta sattuikin niin\nhullusti, että kaupungin melkein koko poliisivoima ja noin 260\nrajavartiosotilasta ynnä Pietarsaarenkin venäläisten puuhiin aina\naltis poliisimiehistö oli kerätty Yli- ja Alahärmään, m.m. Härmän ja\nVuoskosken kyliä piirittämään. Kysymyksessä oli kuuluisan jääkärin\nIsontalon Antin ja n.s. rankaisuretkikunnan miesten kiinnisaaminen.\nKomisario August Solakin, Vaasan poliisimestarien \"oikea käsi\", oli\npoissa.\n\nTällöin poliisimestari Hagman hädissään pani \"pukin puutarhuriksi\".\nHän näet kääntyi Korsholman kihlakunnan kruununvoudin Matti\nSarion puoleen määräten tämän ryhtymään ponteviin toimenpiteisiin\nrikollisten kiinniottamiseksi. Aluksi Sario johdatti poliisimestarin\naivan viattoman ihmisen, talonomistaja Edvard Vikströmin kintereille.\nPoliisikuulustelussa ilmeni pian, että tämä oli puhdas kuin pulmunen\n-- ei ollut edes käynytkään Raippaluodossa. Sario touhuili edelleen,\nkävi Raippaluodossakin ja lausui nimismies L. Nyholmin ja konstaapeli\nK.G. Öistin kuullen sellaisen arvelun, että teon tekijäin täytyi\nolla raippaluotolaisia. Silloin Öist kohotti salaperäisyyden huntua\nkertoen nähneensä ennen ampumista kahden miehen, joista toinen oli\nollut yksi Wikin veljeksistä, soutavan manteretta kohti.\n\nAsia oli selvä. Ja poliisimestari antoi klo 12 yöllä lokakuun 25.\npäivää vasten puhelimitse kruununvouti Sariolle määräyksen vielä\nsamana yönä lähteä pidättämään kysymyksessäolevat jääkärit, joiden\noletetuista olinpaikoistakin poliisimestari kirjeellisesti tiedoitti\nSariolle heti puhelinkeskustelun jälkeen. Mutta kruununvoutipa\ntahtoi maata yönsä rauhassa ja soitti siis vasta klo 8 aamulla\npoliisimestarille ilmoittaen aikovansa lähteä klo 10:n korvissa\nap:llä Koivulahteen sekä pyytäen poliisimestarilta tätä tarkoitusta\nvarten autoa. Mutta mistäs Hagman olisi sellaisen yht'äkkiä kopannut,\nkun poliisikamarin autot olivat Härmässä!\n\nVihdoin kruununvouti sitten kuitenkin lähti kuusi miestä mukanaan.\nKoivulahden Vassorin kylään saavuttuaan miehemme vain näkivät, kuinka\nWikit livahtivat metsään. Ainoastaan autonkuljettaja ja eräs matruusi\nryntäsivät tällöin pakenijain perään, mutta Sario ja muut miehittivät\nmaantien, kuten vanhojen herrojen on tapana menetellä jänisjahdissa.\nAutonkuljettaja ja matruusi juoksentelivat metsässä hämäräntuloon\nasti, jolloin Tottesundista saapui heille avuksi venäläistä\nsotaväkeä. Poliisimestari Hagman oli myös saman lokakuun 25. p:n\niltana klo 1/2 8 lähettänyt Vaasasta Sariolle avuksi 10 sotamiestä ja\n3 poliisia, niin että väestä ei tosiaankaan ollut puutetta.\n\nMutta kaikki näytti olevan turhaa. Vihdoin viimein autonkuljettaja\nsattui löytämään eräästä ladosta heinien alta ja jostakin risukasasta\n-- neljä puolalaista pakolaista, jotka oli ollut aikomus toimittaa\nPohjanlahden yli Ruotsiin. [Minne nämä poloiset sitten lopullisesti\njoutuivat, on tietämätöntä. Poliisimestari tiedusteli heistä\nkuvernöörin mielipidettä, mutta emme tiedä, saiko hän mitään ohjeita.\nPoliisimestari Hagmanin läänin kuvernöörille osoittama kirje N:o 396\nuhkuu muuten pyhää vihaa kruununvouti Sariota kohtaan. (Liite N:o 7.)]\n\nSiirrymme pakenevien jääkäriemme pariin. Miehemme olivat kotonaan\njuuri syömässä illallista, kun tunnettu aktivisti _J.E. Nygård_\nilmoitti puhelimitse kauppias Israel Vasbergille pyytäen tätä\nWikeille tiedoittamaan, mitä oli tulossa. Samalla hetkellä kuin\npidättäjien auto ilmestyi Wikien kotitalon pihalle, nämä hävisivät\nläheiseen metsään saaden jälkeensä kaksi laukausta. Heidän\netsiskelynsä kesti kaksi vuorokautta. [Viimeiset poliisit poistuivat\nkylästä vasta lokakuun 30. p:nä.] Kun pidättäjät olettivat, että\npakolaiset piileskelisivät kylässä, piiritettiin tämä kokonaan, eikä\npaikkakuntalaisia päästetty kylään eikä kylästä pois.\n\nJääkärit seurasivat metsänreunasta näitä toimenpiteitä, mutta pimeän\ntultua he lähtivät vastajäätynyttä selkää myöten Kuniin ja sieltä\nKoivulahteen. Koivulahden ja Koskön kylien kautta he pakenivat\nSlomponiin, missä Johan Nygårdin piti olla heitä noutamassa; mutta\ntämä ei ollut päässytkään tulemaan, sillä vartioita oli kaikkialla.\nKun Nygårdia ei näkynyt, lainasivat miehemme venheen soutaen sitten\nKöklotiin. Siellä ylipääsymahdollisuuksia turhaan tiedusteltuaan\nheidän täytyi metsiä myöten painua takaisin Vassoriin -- kotiväen\nsuureksi hämmästykseksi.\n\nMutta kotitanhuilla oli tietysti mahdotonta viipyä. Rientäen\nMaksamaan kautta saaristoon heidän onnistui Okskangarista käsin\npäästä yli Ruotsin puolelle. Kesän seikkailujen ja retkien jälkeen\ntuntui suloiselta saada jonkin aikaa rauhassa lepäillä.\n\nKesällä 1917 jääkärimme ottivat osaa Ruotsista Suomeen tapahtuvaan\nräjähdysaineiden, pommien, aseiden ja ampumatarpeiden kuljetukseen.\nTavarat oli tuotu Saksasta Ruotsin läpi ja varastoitu Uumajassa\nVästerbottenin panimoon. Syksymmällä miehemme, kuten muutkin\nUumajassa olevat jääkärit ja suomalaiset aktivistit, komennettiin\nolemaan valmiina Suomen rannikolla -- Västerön tienoilla --\nvastaanottamaan aselaiva \"Equityllä\" Saksasta lähetettyjä aseita.\nTämän rohkean työn, jossa Wikin veljekset esittivät huomattavaa\nosaa, suorittivat -- paitsi Uumajassa olevia ja laivan mukana\ntulleita jääkäreitä ja aktivisteja -- Koivulahden rannikkoseutujen ja\nlähipaikkakuntien asukkaat.\n\nKoivulahden osuus vapaussotamme alkuvalmisteluissa oli siis melkoisen\nsuuri.\n\n\"Equityn\" seikkailut kerromme eri julkaisussa.\n\n\n\nMustasaari.\n\n\nJääkäriliike sai luonnollisesti kannattajia täälläkin. Mustasaaresta\nlähti jääkäripataljoonaan 14 miestä. Näistä oli 6 mukana\nvapaussodassa, 2 kuoli Saksassa, 1 oli joutunut siviiliin ja 5\nsaapui Suomeen myöhemmin. Pitäjässä oli monta lujaa aktivistia,\njoihin pitkin matkaa olemme tutustuneet ja jotka toimivat m.m.\nvärväreinä. Heistä nimeämme ennen muita Mustasaaren silloisen\nkappalaisen, sotarovasti _A.R. Hedbergin_, maanviljelijä _Johannes\nBackin_ Jungsundin kylästä sekä konttoristi _O.V. Kronmanin_ ja\nmaanviljelijä _Edvard Wikin_. Eikä kirkkoherra _I.A. Björklundin_\nperhekunnallekaan isänmaan asia suinkaan ollut vieras; yksi\nperheenjäsen, ylioppilas _Yrjö Mikael Björklund_, oli jääkäri, joka\nTampereen taistelussa haavoittui vaikeasti. Ja arkkitehti _Matti\nBjörklund_ oli niinikään selväpiirteinen aktivisti.\n\n\n\n\n\nVaasan lääniin kuuluvan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan jääkärit.\n\n\n\n\nKeski- ja Etelä-Pohjanmaan kaupungeista lähteneet jääkärit:\n\n\n     Nimi                       Toimi        Lockstedtiin  Suomeen\n                                                           tai muualle\n\nKokkola: (Asukasluku 3,452)\n\n  1. Ahola, Väinö Jalo          Postinkantaja   151115     250218\n  2. Ericsson, Reino Bernhard   Koululainen     290216     250218\n  3. Eriksson, Paul Alexander   Liikemies       041215     250218\n  4. Fredriksson-Kankkonen,     Maanviljelijä   190416     180218\n     Johan Sanfrid\n  5. Friberg, Frans Fritjof     Merimies        151115     250218\n     Ferdinand\n  6. Gustafsson, Fride Viktor   Kalastaja       020217     250218\n  7. Hallbäck, Ragnar           Liikemies       041215     250218\n  8. Harald, Johan Hugo         Ylioppilas      250215     250218\n  9. Hassel, Markus             Koululainen     041215     250218\n 10. Hautakoski, Otto           Työmies         101215     250218\n 11. Lahti, Adiel               Lämmittäjä      111015     250218\n 12. Lehtinen, Sulo             Työmies         101215     100318\n 13. Nikula, Arturi Alarik      Rahastaja       151115     250218\n 14. Ottelin, Eliel Paavo       Koululainen     110416     250218\n 15. Rokala, Kalle Edvard       Työmies         101215     250218\n 18. Roos, Paavo Elias          Apteekkioppilas 050416     250218\n 17. Salin, Julius              Työmies         101215     250218\n 18. Sandström, Allan           Sähköttäjä      151115    Vangittiin\n                                    Norjassa, vapautettiin III. 1920\n 19. Sandström, Roley Alarik    Koululainen     041215    250218\n 20. Sarén, Knut                Lämmittäjä      041215    020318\n 21. Söderström, Fride Emil     Maanviljelijä   190416    250218\n 22. Venelius, Sigurd Alfred    Sähköttäjä      151115    250218\n 23. Vik (Viken), Fredrik       Työmies         130316 k. 280717\n     Mattias                                          Hampurissa\n 24. Åstrand, Axel Leonard      Työmies         171215    230318\n\n\nKristiinankaupunki: (Asukasluku 2,652)\n\n 25. Skarp, Leonard[1]          Peltiseppä      020915   250218\n 26. Merisalo-Forsman, Juho     Räätäli         240815   300118\n     Edvard[1]\n     [1] Värvättiin Torniossa ja lähtivät sieltä.\n\nPietarsaari: (Asukasluku 6,730)\n                                                         Siv.\n 27. Cavonius, Karl             Mekaanikko      081215   180516[2]\n       [2] Siv.= Siviiliin päästettyjä olivat ne Lockstedtiin tulleet,\n       jotka sitten sairauden takia tahi muusta syystä vapautettiin\n       pataljoonasta.\n 28. Fallenius, Bertel          Autonkuljettaja 271115   250218\n 29. Friman, Ingolf             Koululainen     041215   150418\n 30. Friman, Justus             Koululainen     041215   200119 Siv.\n 31. Gädda, Einar               Konttoristi     081215   180516 Siv.\n 32. Hellman, Ture              Palosotilas     111115   140517\n 33. Holm, Johan Arne           Mekaanikko      211215   250218\n 34. Holm, Sten                 Johtaja         180116   180218\n 35. Jansson, Otto Verner       Mekaanikko      131215   250218\n 36. Jokela (Sjöholm), Emil     Konttoristi     041115   250218\n 37. Jungell, Reguel Nils       Mekaanikko      190116   050518\n 38. Junnila, Väinö Alfred      Sähkötyömies    111115   250218\n 39. Kallio, Väinö Armas        Liikeapul.      131115   250218\n 40. Keskinen, Kaarlo           Valokuvaaja     241215   250218\n 41. Kronqvist, Max             Palosotilas     111115   Kaatui\n                                                Missellä 250616 \n 42. Köping, Nikolai            Mekaanikko      301115     --\n 43. Laakkonen, Heikki          Työmies         051115   200116 Siv.\n 44. Lagerqvist, Teodor         Hammasteknikko  271115   100219\n 45. Lampinen, Viktor           Työmies         18016    011218\n 46. Larsson, Viktor Petter     Valaja          171215   291118\n 47. Latvala, Frans             Työmies         041115   250218\n 48. Mäki, Johannes             Työmies         041115   250218\n 49. Nyqvist, Hjalmar           Rautatieläinen  131215   250218\n 50. Paavola, Nestori           Työmies         271115   281118\n 51. Peltonen, Eliel            Liikemies       041215   141218\n 52. Penttinen, Emil Juho       Työmies         170116   250218\n 53. Petterson, Martin Lennart  Konttoristi     081215   180218\n 54. Pälsson, Paul              Konttoristi     051115   250218\n 55. Ramstedt, Holger           Autonkuljettaja 170215     --\n 56. Salenius, Emil             Työmies         131115   050518\n 57. Sandström, Fritiof         Mekaanikko      211215   250218\n     Valter\n 58. Sandvik, John              Palosotilas     090116   280116 Siv\n 59. Sivula (Jokitalo) Antti    Työmies         171215   291118\n     Kustaa (Heikki)       \n 60. Tuomola, Otto              Maalari         300116     --\n 61. Viklund, Rudolf Hjalmar    Maalari         131215   250218\n\nUusikaarlepyy: (Asukasluku 942)\n\n 62. Björklund, Curt Ragnar     Teknikko        100416   250218\n 63. Ranck, Frans Edvin         Kalastaja       020217   250218\n\nVaasa: (Asukasluku 21,530)\n\n 64. Back, John                 Mekaanikko      270216    150416\n 65. Backman, Anton[3]          Liikeapul.      270216    310818\n       [3] Oli 8 kk Saksan itärintamalla, sairasti keuhkotautia\n       Saksassa, pääsi palaamaan vasta 31.VIII.1918.\n 66. Barck, August Fridolf      Mekaanikko      180316    250218\n 67. Berg, Evert                Mekaanikko      180316    160518\n 68. Berg, Viktor August        Työmies         040516    250218\n 69. Björndahl, Uno             Monttööri       180316    250218\n 70. Brommels, Ture Valdemar    Farmaseutti     301015    250218\n 71. Dickert, Felix             Sähköteknikko   020216    081217\n 72. Dyhr, Ragnar Lennart       Ylioppilas      270215    250218\n 73. Ekblad, Severin Magnus     Ylioppilas      250215    250218\n     Oskar\n 74. Ekman, Jalmar Josef        Konttoristi     231115    Kuoli\n                                                 Saksassa 170318\n 75. Eriksson, Johan Edvard     Autonkuljettaja 270216    220918\n 76. Eriksson, Karl Edvard      Liikeapul.      100316    250218\n 77. Geijer, Karl Leonard       Liikeapul.      270216    060318\n 78. Granlund, Viktor           Liikemies       041015    170416\n 79. Granö, Sigfrid             Piirustaja      101215    250218\n 80. Griinn, Teodor Albin       Liikeapul.      270216    250218\n     Alarik\n 81. Grünn, Karl Vilhelm        Ylioppilas      130116    250218\n     Emil Jürgen\n 82. Gädda, Evert               Työmies         100316    250218\n 83. Hasselblatt, Charles       Ylioppilas      211015    250218\n 84. Hasselblatt, Eugen Ivar    Konttoristi     311015    061017\n 85. Heikkilä, Kustaa           Liikeapul.      030316      --\n 86. Hellman, Eskil             Liikemies       030316 k. 160717\n                                                        Libaussa\n 87. Holmström, Alfred Emil     Kauppias        131215    250218\n 88. Indola (Andersson)         Ins.oppilas     181215    250218\n     Arthur Anders\n 89. Johansson, Albin K.        Parturi         270216    --1218\n 90. Jurvelius, Max Vilhelm     Konttoristi     211015    101217\n 91. Jåfs (Joufs) (Arvid) Erik  Maatyömies      100316    011218\n 92. Kerrman, Jami              Toimittaja      291115    250218\n 93. Kotimäki, Kalle Henrik     Palosotilas     280915    250218\n 94. Laine, Kosti               Liikemies       101215    250218\n 95. Lavast, Evald              Mekaanikko      180316    180218\n 96. Lax, Leander               Työmies         270216    --1218\n 97. Leppälax, Wiljam Frans     Konttoristi     290216    250218\n 98. Lindahl, Axel              Maanviljelijä   070316    110718\n 99. Lundström, Johannes        Työmies         100316    250218\n100. Maunula, Tuomas (Edv.)     Konttoristi     180316    250218\n101. Meckelborg, Uno Reinhold   Konttoristi     231115    201118\n102. Melin, Gunnar Erik         Tekn.ylioppilas 271215    250218\n103. Moberg, August             Käsityöläinen   290316    250218\n104. Nordman, Georg Karl        Maalari         291115    100318\n105. Nordman, Karl Teodard      Koululainen     041015    290118\n106. Nyholm. Hugo               Autonkuljettaja 271115    291118\n107. Nyman, Anders Viktor       Maalari         131215    170618\n108. Peltokangas, Oskar         Kirjaltaja      131215    --1117\n109. Pesonen, Väinö Ilmari      Faktori         041115    130419\n     (Pesonen vangittiin Norjassa Rautenfelsin jutun yhteydessä,\n     oli siellä 2 vuotta pakkotyössä.)\n110. Pätt, Paul Karl            Liikeapul.      270216    190419\n111. Rajander (Fredriksson),    Liikemies       290316    250218\n     Gustaf Eliel\n112. Rantala (Stranden), Emil   Monttööri       180316    250218\n113. Roos, William              Konttoristi     081215    250218\n114. Sandbäck, Knut             Liikeapul.      270216      --\n115. Schalin, Lars Mikael       Ylioppilas      080516     250218\n116. Sippola, Karl Johan        Merimies        230915      --\n117. Sirln, Bertel Ernst        Konttoristi     290216      --\n118. Sirén, Heikki              Kultaseppä      030416     250218\n119. Sirkkunen, Edvard          Konttoristi     101215     250218\n120. Stagnäs, Johan Leonard     Autonkuljettaja 030316     250218\n121. Stoor, Fritiof             Työmies         180316     250218\n122. Södergård, Johan             --            290316       --\n123. Trontti, Ernst             Mekaanikko      180316     250218\n124. Trontti, Gösta Alexander   Monttööri       030316     250218\n125. Vaara, Ragnar              Liikemies       101215     250218\n126. Vantunen, Emil Frans       Koululainen     101215     180218\n     Armas\n127. Visén, Valter              Liikemies       010315     250218\n128. Öist, Emil                 Liikeapul.      270216     180318\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Virkamiehiä                                   1\n    Ylioppilaita                                  7\n    Koululaisia                                  10\n    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 33\n    Maanviljelijöitä                              3\n    Teknikoita                                   24\n    Ammattityömiehiä                             27\n    Merimiehiä                                    1\n    Työmiehiä                                    21\n    Ammatiltaan tuntemattomia                     1\n                                       Yhteensä 128\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui, kuoli tai sairasti           5\n    Ennakkokomennuksin palasi                     9\n    Pääjoukon kanssa palasi                      74\n    Maaliskuussa 1918 palasi                      6\n    Siviiliin päästetty                           5\n    Myöhemmin palasi                             21\n    Tietoja puuttuu                               8\n                                       Yhteensä 128\n\n\n\n\nEtelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä lähteneet jääkärit.\n\n\n     Nimi                       Toimi        Lockstedtiin  Suomeen\n                                                           tai muualle\n\nAlahärmä: (Asukasluku 5,454)\n\n  1. Alaranta, Eemeli Kustaa    Maanviljelijä   050116     250218\n  2. Alaranta, Juho             Maanviljelijä   110216     180218\n  3. Asunmaa, Juho Topias       Maanviljelijä   090316     250218\n  4. Eonsuu, Anton Richard      Työmies         110216     180218\n  5. Erikoinen, Jaakko          Työmies         130116     250218\n  6. Fors, Gustaf               Räätäli         170216     250218\n  7. Hautala, Joel Mikko        Maanviljelijä   090316     250218\n  8. Heikkilä, Kustaa Emanuel   Maanviljelijä   230216     250218\n  9. Härmänen, Aarne Vilho Juho Liikeapul.      151115     250218\n 10. Ilkkala, Kustaa Vilhelm    Työmies         281215     010318\n 11. Isotalo, Antti             Maanviljelijä   201015     250218\n 12. Kataja, Kustaa             Kivityömies     230216  k. 230816\n                                                    Lockstedtissa\n 13. Kojonen, Jaakko Alarik     Maanviljelijä   230216     250218\n 14. Kujala, Antti Kustaa       Maanviljelijä   201015     250218\n 15. Kujanpää, Matti Einari     Työmies         230216     250218\n 16. Kujanpää, Nikolai Gabriel  Työmies         230216     250218\n 17. Kunnari, Anton             Työmies         170216     250218\n 18. Kunnari, Kaappo            Työmies         230216     250218\n 19. Lahti, Felix               Työmies         230216     011218\n 20. Lahti, Jaakko              Jalkinetyöntek. 230216  k. --0317\n                                                         Saksassa\n 21. Lahti, Matti Kustaa        Työmies         230216     300318\n 22. Luoma, Kustaa              Työmies         041115     250218\n 23. Mattila, Edvard            Työmies         170216     150918\n 24. Myllymäki, Kustaa          Työmies         230216     291118\n 25. Mäkelä, Matti Vihtori      Maanviljelijä   290216     250218\n 26. Mäki, Einari Juho          Kelloseppä      151115     280218\n 27. Mäntylä, Jussi             Maanviljelijä   131215     250218\n 28. Näsi, Anton                Maanviljelijä   281215     260216 Siv.\n 29. Ollinmäki, Antti Richard   Maanviljelijä   300116     270718\n 30. Ollinmäki, Iivari          Räätäli         020216     250218\n 31. Poromaa, Matti             Maanviljelijä   230216     250218\n 32. Porre, Antti               Maanviljelijä   230216     180218\n 33. Pärmi, Juho                Työmies         110216     250218\n 34. Pärmi, Nikolai             Työnjohtaja     110216     250218\n 35. Rantala, Oskari            Maanviljelijä   110216     291118\n 36. Storholm (Tollo), Juho     Maanviljelijä   201015     250218\n 37. Storholm (nyk. Suurholma)  Maanviljelijä   201015     250218\n     Nikolai\n 38. Voltti, Frans              Työmies         050116     200116 Siv.\n 39. Välitorppa (nyk. Ventola)  Työmies         230216     291118\n     Edvard       \n 40. Välitorppa, Matti Nikolai  Työmies         170216     021218\n 41. Ylimäki, Kustaa Paavali    Maanviljelijä   290216     270818\n     (Loukkaantui vaikeasti Osnabrückin junaonnettomuudessa 16.1.1918)\n 42. Ylivainio, Antti           Työmies         230216  Syks. 1918\n 43. Ylivainio, Emil            Työmies         230216     250218\n\nAlajärvi: (Asukasluku 6,952)\n\n 44. Jung, Kalle                Koululainen     291115  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n 45. Kujala, Kustaa             Rautatieläinen  160216     250218\n 46. Puroaho, Armas Kustaa      Sähkötyömies    230216     210219\n 47. Viinamäki, Karl            Työmies         151215       --\n\nAlavus: (Asukasluku 8,842)\n\n 48. Lahtinen, Allan Villehard  Työmies         211215     250218\n 49. Sillanpää, Wiljam Erkki    Merimies        241015     250218\n\nEvijärvi: (Asukasluku 4,159)\n\n 50. Kaitala, Anselm            Työmies         171215     250218\n 51. Meriluoto, Alex.           Työmies         120116       --\n\nIlmajoki: (Asukasluku 11,205)\n\n 52. Könni, Yrjö-Johannes       Ylioppilas      030316     281016\n 53. Lamminheimo, Kaarlo        Taiteilija      230216     250218\n     Urho\n 54. Nevanperä, Matti           Maanviljelijä   281215     190116 Siv.\n 55. Rantama, Kalle             Kauppias        281215     200116 Siv.\n 56. Suurniemi, Jaakko Nikolai  Räätäli         070116     031216 Siv.\n\nIsokyrö: (Asukasluku 6,551)\n \n 57. von Essen, Torsten         Tekn.ylioppilas 130116     250218\n     Harald\n 58. Humlin, William            Työmies         170216     250218\n 59. Jaskari, Kustaa            Työmies         230316     291118\n\nJalasjärvi: (Asukasluku 11,853)\n\n 60. Jokipii, Felix             Maanviljelijä   250116     250218\n 61. Järvinen, Uno              Maanviljelijä   230417     250218\n 62. Ylinen, Armas Johannes     Maanviljelijä   170216     180218\n\nKauhajoki: (Asukasluku 12,444)\n\n 63. Rimala, Emil               Ylioppilas      211215     250218\n     (Värvättiin Helsingissä ja lähti sieltä.)\n\nKauhava: (Asukasluku 7,798)\n\n 64. Autio, Juho Jaakko         Työmies         271115     291118\n 65. Hahtomaa, Hannes           Maanviljelijä   030316     250218\n 66. Kosola, Jalmari Iisakki    Maanviljelijä   110216     250218\n 67. Kytönen, Fredrik           Työmies         030316     210516 Siv.\n 68. Lammi, Kalle               Työmies         110216     250218\n 69. Latikka, Jaakko Vilho      Räätäli         030316     250218\n 70. Passi, Yrjö Jalmari        Maanviljelijä   170216     250218\n 71. Perälä, Nikolai Matti      Maanviljelijä   230216     250218\n 72. Pollari, Arvo Aarne        Maanviljelijä   170216     250218\n 73. Pollari, Kosti Johannes    Maanviljelijä   110216     180218\n 74. Sippola, Edvin Abraham     Työmies         130116     250218\n 75. Sippola, Matti Vilkas      Kemisti         260116     250218\n     Tapio\n 76. Sippola, Siro Aarne        Koululainen     050716     120618\n 77. Somppi (Mattson), Oiva     Fil. maist.     261017     250218\n     Jalmari\n 78. Varpula, Kalle Kustaa      Työmies         170216     250218\n 79. Varvas, Nikolai Antti      Työmies         160216     250218\n 80. Vuolle, Reino Ilmari       Työmies         130116     261017\n 81. Vähäpassi, Juho Emil       Maanviljelijä   070216     010817\n\nKortesjärvi: (Asukasluku 3,745)\n\n 82. Aalto, Oskari              Työmies         271115     250218\n 83. Ahvonius, Juho             Työmies         151215     150316 Siv.\n 84. Hantula, Johan             Maanviljelijä   291115     250218\n 85. Harju, Juho                Maanviljelijä   231115     250218\n 86. Hietala, Kalle Kustaa      Työmies         291015     250218\n 87. Kallio, Juho               Maanviljelijä   231215     250218\n 88. Kokkila, Jaakko            Maanviljelijä   271115     250218\n 89. Kokkila, Juho Valter       Maanviljelijä   301015     250218\n 90. Kokkila, Kustaa Kalle      Maanviljelijä   231215     250218\n 91. Korhonen, Alpo             Työmies         151216     250218\n 92. Koskinen, Ilmari Antti     Työmies         231215     250218\n 93. Lammi, Nikolai               --            271115     260216 Siv.\n 94. Lampi, Karl                  --            271115     200116 Siv.\n 95. Liimatainen, Heikki        Työmies         271115     200116 Siv.\n 96. Luoma, Yrjö                Maanviljelijä   041115     250218\n 97. Mannismäki, Isakki Edvard  Maanviljelijä   231215     250218\n 98. Mattila, Kustaa            Maanviljelijä   231215     250218\n 99. Myllykytö, Juho Valter     Maanviljelijä   091316     230119\n100. Myllykytö, Erkki           Maanviljelijä   291015     250218\n     Nestori (nyk. Sankelo)\n101. Mäenpää, Oskar Arvid       Työmies         271115     250218\n102. Mäkelä, Johan Emil         Työmies         151215     010318\n103. Nuottimäki, Erkki          Maanviljelijä   291015     250218\n104. Nuottimäki, Vihtori        Maanviljelijä   231215     150918\n105. Pahkajärvi, Ilmari         Maanviljelijä   041115  k. 150816\n                                                         Aajoella\n106. Pellinen, Aleksanteri      Räätäli         231215     250218\n107. Pellinen, Nestor Elias     Maanviljelijä   070116  k. 280217\n                                                         Mitaussa\n108. Perälä, Matias                --           041215     211215 Siv.\n109. Sandberg (nyk. Antti),     Maanviljelijä   291115     250218\n     Emil\n110. Sankelo, Matti Herman      Maanviljelijä   271115     250218\n111. Suomela, Eino              Maanviljelijä   231115     250218\n112. Suomela, Oskar Antti       Työmies         271115     030219\n113. Tanelinmäki, Nestor        Työmies         231215     250218\n     Jaakko\n114. Tarvonen, Karl             Maanviljelijä   070116     241118\n115. Tuomaala, Jaakko Emil      Työmies         271115     250218\n116. Tähtinen, Nestor           Maanviljelijä   271115     250218\n117. Vainionpää, Emil           Maanviljelijä   291015     250218\n118. Vertanen, Alex Viljami     Työmies         271115     --1218\n119. Vähämäki, Kalle            Maanviljelijä   231215     250218\n120. Vähämäki, Matti            Työmies         271115     250218\n\nKuortane: (Asukasluku 5,266)\n\n121. Nurmi, Heikki              Työmies         051115     250218\n\nKurikka: (Asukasluku 8,418)\n\n122. Granholm, Jaakko Aarno     Työmies         271115     250218\n123. Ilomäki, Frans Herman      Räätäli         190116     250218\n124. Kiskota, Matti             Maanviljelijä   211215     250218\n125. Mäkelä, Aksel Selim        Satulaseppä     180116     250218\n126. Reinikka, Eino             Maanviljelijä   170216     250218\n127. Rinta, Felix               Postivirkamies  130316     250218\n128. Tallqvist, Georg           Leipuri         271115     180218\n129. Tuisku, Felix              Maanviljelijä   300116     250218\n\nLaihia: (Asukasluku 6,974)\n\n130. Kuusisto, Lauri            Puuseppä        130316     --0319\n131. Lammi, Vihtori             Konttoristi     211215     250218\n132. Olin, Johan                Työmies         070316     050516 Siv.\n\nLappajärvi: (Asukasluku 5,365)\n\n133. Aho, Jaakko                Työmies         281215     011218\n134. Hanhikangas, Erkki Juho    Työmies         160216  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n135. Hernesniemi, Elias         Maanviljelijä   151215     250218\n136. Hyytinen, Alfred           Maanviljelijä   050116  k. 130616\n                                          Gallingenin taistelussa\n137. Jaakkola, Matti            Maanviljelijä   190416     010516 Siv.\n138. Kannanniemi, Antti         Maanviljelijä   070116     250218\n139. Karvala, Vilho             Maanviljelijä   190416     250218\n140. Kärnä, Toivo               Maanviljelijä   070116     250218\n141. Laatikainen, Taavetti      Fil. maisteri   070116     250218\n142. Loukola, Nestor            Maanviljelijä   070116     250218\n143. Nykänen, Matti             Työmies         050116  k. 260616\n                                                         Missellä\n144. Saarenpää, Jaakko          Työmies         281215     291118\n145. Vähäsöyrinki, Jaakko       Työmies         151215     011218\n146. Ääriäinen, Väinö           Työmies         070116     050219\n\nLapua:  (Asukasluku 11,087)\n\n147. Autiomäki, William Lauri   Työmies         110216      --\n148. Björlin, Jussi Ernst       Teroittaja      110216     101218\n149. Björlin, Viktor            Työmies         120216     101218\n150. Heinonen, Arvid            Koululainen     231115     250218\n151. Hietala, Eino              Työmies         271115  k. 030318\n                                                       Hampurissa\n152. Huhtala, Emil              Kelloseppä      110216     250218\n153. Kosola, Vilho Lauri        Ylioppilas      110216     250218\n154. Laurila, Matti             Koululainen     271115     250218\n155. Laurila, Matti Toivo       Työmies         230216     250218\n156. Mäkelä, Elis Urho          Suutari         091115  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n157. Mäki, Matti Olavi          Suutari         110216  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n158. Peurala, Heikki            Maanviljelijä   300116     250218\n159. Santala, Jaakko Jalmari    Työmies         110216     --1218\n160. Santala, Ville             Työmies         110216     --1218\n161. Takala, August Esaias      Maanviljelijä   020216     250218\n162. Talvitie, (Tallwitz),      Eläinlääkäri    210316     250218\n     Jukka S.\n163. Tervasmäki, Emil           Suutari         241215     250218\n164. Tiitu, Juho                Työmies         110216     --0220\n165. Veikkola, Arvo             Maanviljelijä   231115     250218\n166. Vilander, August Hjalmar   Autonkuljettaja 110216     --0318\n\nLehtimäki: (Asukasluku 2,136)\n\n167. Erkkilä, Albin             Seppä           030316      ---\n\nNurmo: (Asukasluku 3,973)\n\n168. Latikka, Juho              Maanviljelijä   110216     250218\n\nSoini:  (Asukasluku 3,392)\n\n169. Kivelä, Joel               Työmies         271115     250218\n170. Rajala, Kalle              Työmies         120116     250218\n\nTeuva:  (Asukasluku 7,175)\n\n171. Tuokkola, Yrjö             Liikeapul.      170216     250218\n\nTöysä:  (Asukasluku 3,519)\n\n172. Leskinen, Ahti Ilmari      Työmies         230317     250218\n\nVimpeli: (Asukasluku 3,310)\n\n173. Antila, Väinö Alfred       Työmies         250216     250218\n174. Harju, Eli                 Työmies         281215     301118\n175. Joensuu, Aleks             Työmies         280116     250216 Siv.\n176. Kaski, Yrjö                Työmies         260216     250218\n177. Lassila, Helge             Muurari         160216     250218\n178. Pajala, Jalmari            Työmies         250216  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n179. Pajala, Oskari             Työmies         250216     250218\n180. Pekkala, Väinö Matti       Työmies         250216     270718\n181. Peltola, Oskar             Työmies         070316     160818\n182. Pokela, Joel               Työmies         170216     270919\n183. Pyhälahti, Oskari          Työmies         070316     250218\n184. Rauhala, Tauno Zachris     Työmies         060216     --0620\n185. Salmela, Hemming           Maanviljelijä   070316     250218\n186. Storstrang, Evert          Työmies         230216  k. 010517\n                                                         Saksassa\n\nYlihärmä: (Asukasluku 2,924)\n\n187. Huhtala, Herman           Työmies          160216     150918\n188. Knaapila, Antti Emil      Työmies          250116     250218\n189. Kuusisto, Kustaa          Maanviljelijä    110216     250218\n190. Leinonen, Ilmari Matti    Nahkuri          151115     250218\n191. Liinamaa, Ville           Työmies          301115  k. 160118\n                                                    Osnabrückissä\n192. Malkamäki, Jaakko         Maanviljelijä    110216     250218\n     Albert\n193. Nurmela, Johannes         Työmies          170216     250218\n194. Rannanjärvi, Nikolai      Maanviljelijä    160216     180218\n195. Riihimäki, Emil           Maanviljelijä    110216     080219\n196. Rintala, Kustaa           Suutari          110216     070318\n197. Sainio, Jaakko            Työmies          160316  k. 130418\n                                                         Saksassa\n198. Viitaharju, Gabriel       Työmies          151115     060916\n199. Viitasalo, Erkki          Konsulentti      151115     250218\n\nYlistaro: (Asukasluku 8,647)\n\n200. Alanko, Iivari Johan      Liikeapul.       241115     250218\n201. Kokkinen, Juho Edvard     Työmies          050416     250218\n202. Kuula, Jalmari Iisak      Akrobaatti       200916     040818\n203. Kärnä, Antti Emil         Konttoristi      110216     250218\n204. Luoma, Einari Arvid       Työmies          090416     250218\n205. Mairo, Jaakko               --             090316     280316 Siv.\n206. Malkamäki, Vilhelm        Koululainen      230216     250218\n207. Valli, Juho               Työmies          090316     250218\n208. Talasmäki, Kustaa Lennart Asioitsija       120116     250218\n     (nyk. Talas)\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Virkamiehiä                                   4\n    Ylioppilaita                                  4\n    Koululaisia                                   5\n    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia  7\n    Maanviljelijöitä                             71\n    Teknikoita                                    4\n    Ammattityömiehiä                             24\n    Merimiehiä                                    1\n    Työmiehiä                                    84\n    Ammatiltaan tuntemattomia                     4\n                                       Yhteensä 208\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui tai kuoli                    15\n    Ennakkokomennuksin palasi                     3\n    Pääjoukon kanssa palasi                     129\n    Maaliskuussa 1918 palasi                      5\n    Siviiliin päästetty                          15\n    Myöhemmin palasi                             37\n    Tietoja puuttuu                               4\n                                       Yhteensä 208\n\n\n\n\nEtelä- ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisistä pitäjistä\nlähteneet jääkärit.\n\n\n     Nimi                      Toimi         Lockstedtiin  Suomeen\n                                                           tai muualle\n\nAlaveteli: (Asukasluku 1,841)\n\n  1. Wiik, Johannes            Maanviljelijä    041215     250218\n\nBergö:  (Asukasluku 664)\n\n  2. Högbacka, Valfrid Johan   Maanviljelijä    180416     --1018\n\n\nJepua: (Asukasluku 1925)\n\n  3. Back, Anders Emil         Maanviljelijä    041115     290216 Siv.\n  4. von Essen, Gustaf Robert  Konttoristi      010916     250218\n  5. Wackiin (von Essen), Karl Konttoripääll.   051115     280216 Siv.\n  6. von Essen, Ernst          Koneinsinööri    030416     250218\n     Reinhold\n  7. Gunnar, Anders Viktor     Työmies          180116     250218\n  8. Kaup, Henrik              Maanviljelijä    041115     300818\n  9. Lahtinen, Johannes Emil   Työmies          041115     231118\n 10. Nylund, Leander           Työmies          041115     250218\n 11. Ström, Andreas            Merimies         041115     211215 Siv.\n 12. Törnqvist, Johannes       Puuseppä         041015     250218\n     Alfred\n 13. Österman, Urho Andreas    Työmies          190216     250218\n\nKoivulahti: (Asukasluku 2,999)\n\n 14. Björkman (Wik), Johannes  Konstaapeli      290316 Komennettu\n     (Vassor)                     Suomeen huhtikuun lopulla 1916\n 15. Eriksson (Wik), Albert    Maanviljelijä    030217     180218\n     (Vassor)\n 16. Eriksson, Johan Albert    Maanviljelijä    180316  k. 030416\n     (Petsmo)                                           Danzigissa\n 17. Wik, Edvard (Vassor)      Maanviljelijä    290316  Komennettu\n                                    Suomeen huhtikuun lopulla 1916\n 18. Vägren, Verner (Petsmo)   Työmies          180316     060119\n\nKorsnäs: (Asukasluku 3,908)\n\n 19. Boström, Gabriel          Työmies          171215     250218\n\nKruunupyy: (Asukasluku 2,883)\n\n 20. Berg, Rafael Martin       Ylioppilas       250215     250218\n 21. Boström, Uno              Konttoristi      151215     250218\n 22. Sundqvist, Valfrid        Maanviljelijä    070416     250218\n 23. Öster, Artur J.           Työmies          070416     250218\n\nMaksamaa: (Asukasluku 1,624)\n\n 24. Dalaholm, Karl Johan      Kalastaja        040816      --\n 25. Dalaholm, Vilhelm         Kalastaja        091116     250218\n 26. Åhman, Viktor Edvard      Maanviljelijä    230316     070219\n\nMunsala: (Asukasluku 3,727)\n\n 27. Eriksson, Martin Georg    Työmies          250216     250218\n\nMustasaari: (Asukasluku 6,848)\n\n 28. Back, Arvid Johan         Maanviljelijä    010516     250218\n 29. Back, Edvard              Työmies          010516  k. 150717\n                                                         Saksassa\n 30. Björklund, Yrjö Mikael    Ylioppilas       040116     250218\n 31. Byholm, Alfred            Työmies          060316  k. 070316\n                                                         Saksassa\n 32. Ingman, Helge             Maanviljelijä    070316     270518\n 33. Kock, Ernst               Työmies          010516     250218\n 34. Kull, Johan Evert         Opettaja         020217     250218\n 35. Lassander, Oskar          Työmies          010516     200318\n 36. Lax, Gideon               Työmies          180316     120416 Siv.\n 37. Loo, Arvid Evert          Maanviljelijä    010516     250218\n 38. Mahomäki, Valter            --             250416     291118\n 39. Rönnholm, Albert          Työmies          010516     250218\n 40. Storgård, Edvard          Maanviljelijä    180316     250218\n 41. Örn, Albert               Puuseppä         040516     291118\n\nOravainen: (Asukasluku 3,469)\n\n 42. Bergman, Gustaf           Maanviljelijä    090316     250218\n 43. Fors, Oskar Karl          Mekaanikko       170216     250218\n 44. Kaifors, Juho             Työmies          030316     120316 Siv.\n\nPirttikylä: (Asukasluku 2,573)\n\n 45. Bäckman, Axel Arvid       Ylioppilas       250215     250218\n\nPurmo: (Asukasluku 2,491)\n\n 46. Mattson, Alfred             --             041215     211215 Siv.\n 47. Nyholm, Edvin             Leipuri          301115     290918\n 48. Pass, Anders              Maanviljelijä    301115     250218\n 49. Pass, Viktor              Työmies          301115     181218\n 50. Viklund, Hjalmar Rudolf   Maalari          131215       --\n\nRaippaluoto (ja Björkö): (Asukasluku 2,909)\n\n 51. Back, Viktor Daniel       Maanviljelijä    020616     010318\n     (Björkö)\n 52. Björk, Karl Viktor        Kalastaja        060316     250218\n 53. Björkas, Emil Edvard      Maanviljelijä    050316     250218\n 54. Björkas, Karl Petter      Maanviljelijä    060316     291119\n 55. Björklund, Johan Edvard   Maanviljelijä    080316     250218\n 56. Geust (nyk. Norrman),     Autonkuljettaja  130316      --\n     Johannes (Björkö)\n 57. Gran, Johan Anders        Työmies          070316     280818\n 58. Holmqvist, Johannes Emil  Kalastaja        230316     250218\n 59. Klavus, Lennart           Maanviljelijä    070316     250218\n 60. Myntti, Einar             Liikeapul.       070316  k. 200916\n                                                     Kuurinmaalla\n 61. Nabb, Herman Arvid        Kalastaja        230416     250218\n     (Björkö)\n 62. Nabb, Karl                Työmies          060316      --\n 63. Nabb, Karl Edvard         Maanviljelijä    060316     020918\n 64. Nygård, Johannes Alfred   Työmies          250416  k. 220618\n                                                   Itä-Preussissa\n 65. Nähls, Emil                 --             070316     281118\n 66. Rönn, Anders                --             190316  k. 140716\n                                                        Belgiassa\n 67. Rönn, Erik Emil           Työmies          070316     250218\n 68. Rönngård, Edvard          Maanviljelijä    070316     231118\n 69. Rönngård, Johannes        Maanviljelijä    070316     011218\n     Hjalmar\n 70. Sand, Edvard Johan        Työmies          190316     250218\n 71. Sand, Karl Edvard         Maanviljelijä    070316     250218\n 72. Sten, Herman Edvard       Tullivirkamies   020616     250218\n 73. Stolpe, Ernst Georg       Tullivirkamies   020616  k. 270517\n                                                       Hampurissa\n 74. Åkerman, Karl Erik        Maanviljelijä    130316     250218\n 75. Öist, Karl Emil           Tullivirkamies   020616     250218\n 76. Österholm, Edvard            --            060316     120316 Siv.\n\nSulva: (Asukasluku 2,731)\n\n 77. Berg (nyk. Berglund),     Työmies          130316     041218\n     August\n 78. Berg, Nestor                --             130316     270818\n 79. Hjort, Johannes             --             130316     291118\n 80. Marins, Viktor            Maanviljelijä    130316     250218\n 81. Sjöberg, Johannes Arvid   Työmies          130316     161218\n 82. Östergård, Arvid          Maanviljelijä    130316     291118\n\nTeerijärvi: (Asukasluku 2,932)\n\n 83. Bergström, Ivar Karl      Työmies          041115     250218\n 84. Bergström, Tyko Isak      Työmies          050216     250218\n 85. Fagernäs (Fichte), Uno    Ylioppilas       250215     250218\n     Frans\n\nUudenkaarlepyyn pitäjä: (Asukasluku 2,700)\n\n 86. Kronqvist, Karl Vilhelm   Maanviljelijä    130116       --\n 87. Bjömvik, Gustaf           Maanviljelijä    130116     291118\n\nVöyri: (Asukasluku 6,504)\n\n 88. Backa, Viktor             Työmies          030316     120318\n 89. Bengs, Jaakko             Maanviljelijä    181215     121118\n 90. Bergman, Johannes         Nahkuri          250216     250318\n 91. Bergström, Viktor         Seppä            250216      --\n 92. Blomqvist, Albert         Kalastaja        070216      --\n 93. Brams, Alfred             Maanviljelijä    171215     250218\n 94. Dalqvist, August          Työmies          250216      --\n 95. Ehrström, Georg           Maanviljelijä    181215     160318\n 96. Ekström, Matias           Maanviljelijä    250216     180218\n 97. Flink, Johan Martin       Työmies          290216     250218\n 98. Grannas, Emil             Puuseppä         250216  k. 260417\n                                                         Saksassa\n 99. Kamis, Alfred             Räätäli          250216     250218\n100. Kamis, Viktor             Puuseppä         250216  k. 141116\n                                                     Dumben luona\n101. Kneek, Viktor             Maanviljelijä    250216     250218\n102. Kronlöf, Johannes Alfred  Asioitsija       171215     250218\n103. Kronqvist, Alfred         Maanviljelijä    250216  k. 101017\n                                                       Spandaussa\n104. Kullas, Viktor            Maanviljelijä    181215       --\n105. Mannil, Alfred Erik       Maanviljelijä    230216     180218\n106. Martois, Erik             Työmies          250216  k. 151017\n                                                         Saksassa\n107. Nordberg, Johan Erhard    Opettaja         020217     250218\n108. Norrgärd, Johannes        Liikeapulainen   230216     240918\n     Alfred\n109. Nyby, Simon Erik          Maanviljelijä    230216       --\n110. Ohls, Alfred              Maanviljelijä    250216     250218\n111. Ollus, August             Maanviljelijä    230216     250918\n112. Sandberg, Alfred          Työmies          250216     250218\n113. Sippus, Alfred Herman     Liikemies        171215     250218\n114. Vest, Alfred Peter        Maalari          250216     250218\n115. Vest, Johannes            Puuseppä         181215     160318\n\nÖvermark (Ylimarkku): (Asukasluku 2,320)\n\n116. Groop, Alfred             Maanviljelijä    171215     --0818\n117. Stenfors, Fritiof         Maanviljelijä    171215     290818\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Virkamiehiä                                  6\n    Ylioppilaita                                 4\n    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 7\n    Maanviljelijöitä                            42\n    Teknikoita                                   2\n    Ammattityömiehiä                            18\n    Merimiehiä                                   1\n    Työmiehiä                                   30\n    Ammatiltaan tuntemattomia                    7\n                                      Yhteensä 117\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui tai kuoli                   11\n    Ennakkokomennuksin palasi                    2\n    Pääjoukon kanssa palasi                     54\n    Maaliskuussa 1918 palasi                     6\n    Siviiliin päästetty                          7\n    Myöhemmin palasi                            26\n    Tietoja puuttuu                             11\n                                      Yhteensä 117\n\n\n\n\nVaasan läänin puoleisen Keski-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä\nlähteneet jääkärit.\n\n\n     Nimi                      Toimi        Lockstedtiin   Suomeen\n                                                           tai muualle\n\nHimanka: (Asukasluku 2,794)\n\n  1. Peltonen, Petter          Kivityömies      260116        --\n     (Sairauden tähden siirrettiin 23.6.17 täydennysjoukkoon.)\n  2. Savimäki, Janne           Työmies          260116     150316 Siv.\n\nKannus: (Asukasluku 4,313)\n\n  3. Puskala, Abram Teofilus   Työmies          051115     100318\n\nLohtaja: (Asukasluku 2,880)\n\n  4. Karhula, Nestori Ilmar    Ylioppilas       290216     081217\n  5. Salmio, Into Erkki        Ylioppilas       030316     250218\n\nPerho  (Asukasluku 2,186)\n\n  6. Patuvisti, Oskar          Työmies          170216     160318\n\nToholampi: (Asukasluku 4,000)\n\n  7. Purontaka, Armas          Konttoristi      031115     --0219\n\nUllava  (Asukasluku 1,187)\n\n  8. Kaunisvesi, Lauri         Työmies          160216     111218\n\nVeteli:  (Asukasluku 3,488)\n\n  9. Aho Hugo Olavi            Maanviljelijä    211215  k. 160116\n                                                    Osnabrückissä\n 10. Keto, Julius Juho         Maanviljelijä    211215     180218\n 11. Kolehmainen, Toivo        Koululainen      041215     250218\n 12. Oravasaari, Juho          Työmies          250216      --\n 13. Pulkkinen, Julius         Koululainen      151116      --\n\nAmmatiltaan nämä jakautuvat:\n\n    Virkamiehiä                                 --\n    Ylioppilaita                                 2\n    Koululaisia                                  2\n    Liikemiehiä, konttoristeja ja liikeapulaisia 1\n    Maanviljelijöitä                             2\n    Ammattityömiehiä                             1\n    Työmiehiä                                    5\n    Ammatiltaan tuntemattomia                   --\n                                       Yhteensä 13\n\nTilastoa:\n\n    Saksassa kaatui tai kuoli                    2\n    Ennakkokomennuksin palasi                    1\n    Pääjoukon kanssa palasi                      3\n    Maaliskuussa 1918 palasi                     2\n    Siviiliin päästetty                          1\n    Myöhemmin palasi                             2\n    Tietoja puuttuu                              2\n                                       Yhteensä 13\n\n\n\n\nVaasan lääniin kuuluvalta Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta pataljoonaan\nsaapuneiden jääkärien lukumäärä kuukausittain.\n\n    v.                1915              1916               1917   1918\n    kk.               2 3 8 9 10 11 12  1  2  3  4 5 7 12  2 3 10  1\n\n Kokkola         24   1        1  5 10     1  1  4         1\n Kristiinankaup.  2       1 1\n Pietarsaari     35              14 15  5                       1\n Uusikaarlepyy    2                           1         1\n Vaasa           65   2 1   2  6  6 11  1 13 19  1 2         1\n Alahärmä        43            4  3  4  4 26  2\n Alajärvi         4               1  1     2\n Alavus           2            1     1\n Evijärvi         2                  1  1\n Ilmajoki         5                  2  1  1     1\n Isokyrö          3                     1  1  1\n Jalasjärvi       3                     1  1     1\n Kauhajoki        1                  1\n Kauhava         18               1     3  9  3      1          1\n Kortesjärvi     39            5 18 12  3               1\n Kuortane         1               1\n Kurikka          8               2  1  3  1  1\n Laihia           3                  1        2\n Lappajärvi      14                  4  7  1     2\n Lapua           20               5  1  1 12  1\n Lehtimäki        1                           1\n Nurmo            1                                     1\n Soini            2               1     1\n Teuva            1                        1\n Töysä            1                                          1\n Vimpeli         14                  1  1  9  3\n Ylihärmä        13       4    1  7  1\n Ylistaro         9       1    1  1  3  1          1     1\n Alaveteli        1          1\n Bergö            1                     1\n Jepua           11    1  6    1  1     1          1\n Koivulahti       5                  4                     1\n Korsnäs          1          1\n Kruunupyy        4 1        1          2\n Maksamaa         3                  1          1     1\n Munsala          1               1\n Mustasaari      14            1     4  1 7                1\n Oravainen        3               1  2\n Pirttikylä       1 1\n Purmo            5       3  2\n Raippaluoto     26                 20  2   4\n Sulva            6                  6\n Teerijärvi       3       1       2\n Uusikaarlepyy    2            2\n Vöyri           28          7   19  1                     1\n Övermark         2          2\n Himanka          2            2\n Kannus           1       1\n Lohtaja          2               1  1\n Perho            1               1\n Toholampi        1       1\n Ullava           1               1\n Veteli           5 1        3                        1\n Yhteensä       466\n\n Yhteensä    1915 = 186\n             1916 = 271\n             1917 =   8\n             1918 =   1\n\n\n\n\n\nUUMAJAN ETAPPI, SEN JÄRJESTÄYTYMINEN JA HAARAUTUMAT.\n\n\n    Niin, sinne mun mieleni palaa\n    pois rannoille rakkahan Pohjanmaan;\n    niin, siellä mun aatteeni kulkee,\n    kuink' kaukana itse mä kuljenkaan.\n    -- -- -- -- -- -- \n\n                             Eino Leino.\n\nKun suomalaisten entistä laajempi ja perusteellisempi sotilaskasvatus\nsuurin ponnistuksin oli saatu järjestymään Saksassa siten, että\nLockstedtin suomalaisen harjoitusjoukon eli n.s. jääkäripataljoonan\nperustaminen oli toteutunut oli värväystyöhön ja värvättyjen\nkuljettamiseen Ruotsin kautta Saksaan kiireisesti ryhdyttävä.\nValitettavasti saapui asian ratkaisua koskeva tieto Suomeen vasta\nsyyskuun puolivälissä 1915; ja ennenkuin värväystoiminta oikeastaan\nsaatiin käyntiin, oli aika jo vierähtänyt lokakuun puolivälin\ntienoille.\n\nEtappitoiminnan järjestämiseen oli kuitenkin kaiken varalta ryhdytty\njo aikaisemmin. _Tornion etappi_ oli jo pfadfinderkurssin ajoilta\nsaakka ollut silloisen ylioppilaan _Eero Kuussaaren_ (ent. Heickell)\njärjestämänä valmis toimimaan [ks. \"Routaa ja rautaa I\"] milloin\nhyvänsä, ja tämän tarmokkaan miehen suunnittelemana sekä insinööri\n_Konstu Pietilän_ ja maisteri _Arvi Hällforsin_ järjestämänä oli\n_Kemin etappi_, [ks. \"Routaa ja rautaa II\"] huomattavin kaikista\nmeidän etapeistamme, niinikään toimintavalmis jo v:n 1915 syyskuun\npuolivälistä lähtien. Lokakuun lopulla 1915 järjestyivät myös\n_Tervolan ja Muurolan_ etapit, [ks. \"Routaa ja rautaa III\"] jotka\nylioppilas Hannu Hildénin ja johtaja _Jussi Salmelan_ johdolla\ntoimivat itsenäisinä -- rautatien takia puoleensavetävinä, mutta\nsamalla myös kelirikon aikana syksyllä 1915 Kemin varareitteinä sekä\nsitten vv. 1916-1917 Kajaanin etapin jatkona.\n\nMutta jo siinä Berlinissä ja Tukholmassa laaditussa värväystyön\nsuunnitelmassa, jonka maisteri _Almar Fabritius_ tunnetussa syyskuun\n11. p:nä 1915 päivätyssä kirjeessään toimitti Suomeen, esitettiin\nUumajan eli n.s. Merenkurkun etapin suuntaviivat. Uumajan etappi\nrupesikin toimimaan syksyllä 1915 jotensakin samanaikaisesti kuin\nKemin etappi. Se oli ajateltu pääasiallisesti Pohjanmaalta lähtevien\nkulkuväyläksi. Mutta niin kauan kuin Kemin etappi toimi -- sen\nkautta oli rajan ylittäminen, Torniota lukuunottamatta, mukavin,\nja sitä tietä pohjalaisetkin enimmäkseen käyttivät -- oli Uumajan\netapin vetovoima verraten vähäinen, sillä ylikulku tätä tietä oli\nmonin verroin pitempi ja hankalampi. Vasta sitten, kun Kemin etappi\ntammikuun 6. p:nä 1916 tuhoutui, alkoivat Pohjanmaalta, samoin kuin\nLänsi-Suomesta, Hämeestä ja Uudeltamaalta lähtijät kulkea jäätyneen\nMerenkurkun yli Uumajaan.\n\nTässä yleissilmäyksessä älkäämme unohtako _Kajaanin etappiakaan_\n[ks. \"Routaa ja rautaa IV\"], joka _Elja Rihtniemen_ y.m:n johtamana\navautui toimimaan jotensakin samanaikaisesti kuin Uumajan talvietapin\nhaarautumat, vetäen sekin puoleensa kulkijoita eri tahoilta maatamme,\nvarsinkin Itä- ja Etelä-Suomesta. Sen kulkutiet, jotka päättyivät\nenimmäkseen Muurola-Tervolaan, olivat kyllä pitkät, mutta turvalliset.\n\nVain varsin harvat Lockstedtiin pyrkijät kulkivat meren yli\nAhvenanmaalta ynnä Rauman ja Porin tienoilta, joten mistään\nvarsinaisesta, näillä seuduin harjoitetusta etappitoiminnasta ei\nvoida puhua.\n\n\n\n\nUumajan etappi avoveden aikana syksyllä 1915.\n\n\nLähtöpaikkoja oli kolme, nim. _Vaasa, Pietarsaari ja Kokkola_.\nNiistä kaikista kuljettiin yli moottorivenheillä. Uumajaan taas oli\nn.s. Heldtin konttorin välityksellä komennettu vastaanottajiksi ja\nLockstedtiin pyrkivien edelleen lähettäjiksi etappijääkäreitä, joista\njääkärit _Georg Rehnbäck_ ja _Thomas Wolff_ toimivat syksyllä 1915.\nWolff siirtyi Haaparannalta Uumajaan lokakuun lopulla 1915.\n\n\n\nVaasa.\n\n\nKuten jo tiedämme, oli toimittaja Edvin Sundqvist ottanut käsiinsä\nVaasan etapin johdon. Ja jo siinä perustavassa kokouksessa, joka\nHjalmar Procopén vieraillessa Vaasassa pidettiin syyskuun 20. päivän\ntienoissa 1915, oli läsnä, kuten muistamme, myös kauppias _Herbert\nManns_. Tämä rohkea mies, joka entuudestaan hyvin tunsi Vaasan ja\nMerenkurkun saaristot, otti pitääkseen huolen Lockstedtiin pyrkivien\nylikuljetuksesta.\n\nTarkoitusta varten hankittiin Helsingistä saaduilla varoilla 26\njalkaa pitkä, katettu moottorivenhe, joka kapeutensa vuoksi tosin oli\nvaappuisa, mutta jolla -- pari vuotta talviteloilla maanneena -- oli\nse suuri etu, ettei se ollut venäläisen satamakomennon luetteloissa.\nSe oli siis täydellinen meren-irtolainen eli merisissi, niinkuin\nsillä kulkijatkin. Venheen johtajana oli luonnollisesti Manns.\nLuotsina taas toimi Björköstä kotoisin oleva Jonas Nabb (\"Skati-Jon\")\nja koneenkäyttäjänä eräs vaasalainen mekaanikko.\n\nEnsimmäinen ylikulku suoritettiin lokakuun alussa 2. tai 3. päivänä\nja kyydittäviä oli vain neljä, nim. ylioppilas _Tauno Ilmoniemi_\n(nyk. jääkärieversti), maisteri _Kurt Martti Wallenius_ (nyk.\njääkärikenraalimajuri) sekä ylioppilaat _Einar August Wichmann_ (nyk.\nyleisesikunnassa palveleva jääkärieverstiluutnantti) ja _Yrjö Vilhelm\nVesamaa_. Kaksi vuotta talviteloilla levännyt venhe oli ravistunut,\nmutta ennen lähtöä turvotettuna saatettiin sitä kuitenkin käyttää.\n\nMeri oli peilityven. \"Jääkärisissien\" sydämet sykkivät kuitenkin\nrajusti, kunnes oli päästy meren vapaalle ulapalle. Vauhti oli niin\nhyvä, että Ruotsin-puolen Holmö Gaddin majakalle saavuttiin viiden\ntunnin matkan jälkeen.\n\nRuotsalaiset viranomaiset eivät vielä tällöin olleet selvillä\njääkäriliikkeestä, joten Manns matkustajineen sai venheellään\nseurata tullimiehiä Uumajaan, jossa pidettiin ankara tutkinto. Vasta\nTukholmasta saatujen rauhoittavien tietojen perusteella miehemme\nvapautettiin. Yllämainitut neljä jatkoivat matkaa Lockstedtiä kohti,\nkun taas Manns [Manns on \"Pako\"-nimisessä kirjassaan seikkaperäisesti\nkertonut sekä tämän että myös toisen matkan vaiheet] miehineen palasi\nVaasaan, saatuaan sitä ennen Uumajassa odottaa myrskyn lauhtumista\nkaksi päivää.\n\nVihollisten vakoilun ja syysmyrskyjen takia Manns saattoi\nvaappuisalla venheellään tehdä vain kaksi Ruotsinmatkaa. Toinen\nmatka, jolla oli mukana Antti Isotalo, kolme muuta Härmän poikaa,\nkaksi vaasalaista Lockstedtiin-menijää sekä vielä helsinkiläinen\nVoldemar Hjalmar Sundqvist, suoritettiin kovan myrskyn kourissa.\nLähtö tapahtui lokakuun 13. p:nä Vaskiluodon satamasta, kuten\nAlahärmän tapausten yhteydessä jo olemme kertoneet. Tällä kertaa\nManns pääsi \"Skati-Jonin\" ja koneenkäyttäjänsä kera palaamaan jo\nHolmöstä, mistä Saksaan-menijät oli viety Uumajaan. Paluumatkalla\nraivosi vieläkin kauheampi myrsky, jonkamoista nuo monta kovaa\nkokeneet miehet eivät muistaneet ennen nähneensä. Matka Vaskiluodosta\nHolmön saareen ja sieltä Grönvikiin kesti vain noin 36 tuntia\nsiihen luettuna 10-tuntinen pysähdys menomatkalla Björkön saaren\nalapuolella. Maihin noustuaan miehemme saivat ystävällisen\nvastaanoton Jungsundin kylässä isänmaallisen _Abraham Skjälin_ luona,\njoka seuraavana päivänä saattoi Mannsin Vaasaan.\n\nKun sikäläinen poliisilaitos ja Vaasassa toimivat santarmit\nkaikenlaisten kaupungilla levinneiden juorujen johdosta saivat\nvihiä Mannsin Ruotsin-matkoista ja hänen salaperäisistä\nylikuljetettavistaan, kävi etappitoiminnan jatkaminen Vaasan kautta\navoveden aikana mahdottomaksi. Yksitoista miestä oli tätä tietä\nsyksyllä 1915 saatu yli. Paitsi vihollisen uhkaa aiheutti aikainen\ntalventulokin tämän toiminnan keskeyttämisen.\n\n\n\nPietarsaari.\n\n\nKuten jo olemme nähneet, oli jääkäriliikkeellä Pietarsaaressa paljon\ntoimintatarmoista väkeä ja ylikulkumahdollisuudetkin avoveden\naikana koko huomattavat. Jo alkukesällä 1915 oli pietarsaarelainen\naktivisti _Sten Holm_ yhdessä _Johannes Sandvikin_ kanssa tehnyt\nnäissä asioissa tiedustelumatkan Holmöhön ja Uumajaan. Joitakuita\nharvoja matkoja tehtiin myöhemminkin kesän kuluessa -- joku lähetti\noli vietävä tai tuotava yli -- mutta siihenpä näyttää kesäetapin\ntoiminta rajoittuneenkin. Lokakuussa 1915, jolloin varsinainen\netappitoiminta alkoi, saivat Pietarsaaren aktivistit palvelukseensa\nedellämainitun Johannes Sandvikin ja tämän veljen _Emil Sandvikin_.\nEnnen talven tuloa nämä ennättivät tehdä korkeintaan kolme matkaa,\nsillä värväystyöhän saatiin huomattavampaan vauhtiin vasta lokakuun\npuolivälin jälkeen. Ensimmäiset Pietarsaaresta värvätyt, _Emil\nSjöholm_ (Jokela) ja _Johannes Mäki_, lähtivät vasta lokakuun\n25. päivänä, jolloin rannikko oli jo niin jäässä, että ylikulku\nmoottorilla oli mahdotonta. Siitä syystä miestemme oli pakko pyrkiä\nrajan yli pohjoisia teitä; ja näin tekivät kaikkein useimmat\nPietarsaaresta Lockstedtiin lähteneet.\n\nMitä taas tulee niihin miehiin, jotka kauempaa saapuivat\nPietarsaareen ja saatettiin sieltä yli, niin niitä oli nähtävästi\nvain jokunen, koska johtaja _Sten Holmkin_, jonka täytyy olla\nasiantuntija, lausuu Pietarsaaren etapista, että se suurista\n_toimintamahdollisuuksistaan_ huolimatta näytteli \"_erittäin\nvähäpätöistä osaa_\" (\"en särdeles underordnad roll\"). Sääsuhteet\nolivat sitäpaitsi lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla jo niin\nepävarmat, että parhaimmassa tapauksessa noin vuorokauden kestävä\nmatka Pohjanlahden yli ei ollut leikintekoa. Tästä johtuen\nSaksaan-menijät valitsivat pääasiallisesti Kemin ja Tornion paljon\nvaivattomamman tien. Sten Holm tosin väittää [kirjoittajalle\nosoitetussa kirjeessä], että Pietarsaaren kuljetusmahdollisuudet\nsyksyllä avoveden aikana 1915 olivat varsin suuret, ja moittii\nHelsingin järjestöä siitä, ettei tämä toimittanut Saksaan-menijöitä\nPietarsaareen, vaan Kemiin ja Tornioon, mutta on otettava huomioon,\nettä Pietarsaaren silloinen jääkäriliikkeelle vihamielinen\npoliisilaitos ja kaupunkiin kotiutunut vahva santarmikomennuskunta\nolisivat varmaan päässeet suurehkossa mittakaavassa harjoitetun\netappiliikkeen perille sekä tehneet siitä pian kohtalokkaan lopun.\nTätä näyttää Sten Holmkin pelänneen. Aivan toisin oli asianlaita\nKemissä, sillä siellähän melkein koko poliisilaitos sekä muutkin\nvirastot kaikin tavoin tukivat ja auttoivat jääkäriliikkeen miehiä.\n[ks. \"Routaa ja rautaa II\".]\n\nSamat miehet, jotka Pietarsaaressa olivat värväyksen ja muun\naktivistisen työn etunenässä, siis Sten Holm, Vilhelm von Essen ja\nTheodor Segersven, huolehtivat myös etappitoiminnasta. Sten Holm\noli kaiken pää ja suunnittelija sekä toiminnan käytännöllisenkin\npuolen tarmokas järjestäjä. Kapteeni Theodor Segersven oli myös aina\ntarvittaessa valmis toimimaan. Kun Sandvikin veljekset viimeisellä\nMerenkurkun yli tekemällään retkellä lokakuun loppupuolella kovan\nmyrskyn takia viipyivät neljä vuorokautta ja kun tämän johdosta\nliikkeen jatkamista varten hankittiin toinen moottorivenhe, lupautui\nkapteeni Segersven sitä kuljettamaan. Kaikki oli jo valmistettu\nlähtöä varten, Saksaan-pyrkijätkin -- kuutisen miestä -- ynnä\nkapteeni Segersven olivat jo Vanhassa satamassa vihreäksi maalatun\nvenheen ääressä, mutta lahti olikin päivän kuluessa mennyt siksi\nkovaan jäähän, että lähtö oli peruutettava. Odottamattoman aikainen\ntalventulo ehkäisi kaiken moottorivenheliikenteen. [Kuten saamme\nnähdä, oli aktivistien asema Lapuan y.m. tapausten jälkeen keväällä\n1916 kovin vaarallinen, joten monet kesän kuluessa siirtyivät Ruotsin\npuolelle. Segersven taas sai aktivistien taholta kehoituksen antautua\nSaksan laivaston palvelukseen, mutta kun hän ei mielestään kyllin\ntarkoin tuntenut Ahvenanmaan vesialueita, joista tällöin oli kysymys,\nei hän katsonut voivansa ottaa vastaan tätä kiintoisaa ja kunniakasta\ntarjousta. Silloin eräs hänen tuttavansa ehdotti, että hän siirtyisi\nHelsinkiin ja ryhtyisi siellä venäläisen kenttärakennushallituksen\nagentiksi (!). Hänen tehtävänään tulisi olemaan alusten hankkiminen\nvenäläisten puutavarankuljetukseen, jota puutavaraa saatiin\nHelsingin ympäristöstä hakatuista metsistä. Segersven epäili ensin\nottaa vastaan mokomaa tointa, mutta lopulta hän kuitenkin arveli,\nettä vihollisen hoteissa oli sittenkin turvallisinta olla ja että hän\npäästyään venäläisen virkakoneiston ja toiminnan perille saattaisi\njollakin tavoin käyttää täten hankkimaansa kokemusta isänmaansa\nhyväksi. Tällainen tilaisuus tulikin. Kapteeni Segersven valtasi\nvapaussodan aikana pitkänperjantain aamuna 29.III.1918 yhdessä\n52:n rohkean helsinkiläisen valkokaartilaisen kanssa venäläisen\njäänmurtajan \"Volynetsin\" vieden sen Tallinnaan. \"Volynetsin\" valtaus\nei ollut vain tavallinen kaappaus, vaan pitkäaikaisen työn ja\nkiinteän valmistelun tulos. Laiva teki sitten vapaussodassa maallemme\nsuuria palveluksia. Suomen hallitus muutti sen nimen \"Väinämöiseksi\",\nmutta Tarton rauhassa se täytyi luovuttaa Virolle. Siellä se sai\nnimen \"Suur-Töll\". (Vrt. Th. Segersvenin kirjaa \"Väinämöisen valtaus\nja retket.\")]\n\nPietarsaaren aktivistien joukossa on myös mainittava palomestari\n_Gustaf Adolf Ramstedt_ [Ramstedt on syntyisin Tammisaaresta ja\npalveli eversti Gordien aikana Helsingin poliisilaitoksessa. Kun\nse venäläistettiin, erosi hän siitä v. 1900 siirtyen Pietarsaaren\npoliisilaitoksen palvelukseen, mutta kuvernööri Ilmari Vuorisen\nja santarmien ahdistamana hänen oli sitten pakko paeta Ruotsiin.\nPako tapahtui erittäin vaikeissa olosuhteissa helmikuussa 1903 --\navovenheessä purjein ja soutamalla. Palattuaan taas Pietarsaareen\njuhannusaaton iltana v. 1905 hän antautui uudelleen joksikin\najaksi sikäläisen poliisilaitoksen palvelukseen saaden sittemmin\nkaupungin palomestarintoimen, jota vieläkin hoitaa], joka kuuluen\nJohn Graftonin-aikaisiin rohkeisiin miehiin oli syksyllä 1915\nSten Holmin välityksin päässyt jääkäriliikkeen perille. Ramstedt\nmajoitti Saksaan-menijöitä luoksensa ja poikansa, mekaanikko Holger\nRamstedtin avustamana autoillaan kyyditsi heitä tarvittaessa. Ja\nkun pietarsaarelaiset nuoret miehet neuvoa kysyen kääntyivät hänen\npuoleensa, niin hän aina kehoitti heitä isänmaalliseen toimintaan.\n\n\n\nJohannes Sandvikin vapauttaminen.\n\n\nVeljekset Johannes ja Emil Sandvik olivat palkkiota vastaan sitoutuneet\nsyksyllä 1915 moottorivenheellä kuljettamaan Saksaan-menijöitä\nPietarsaaresta Ruotsin puolelle.\n\nNämä Ruotsin-matkat eivät pysyneet viranomaisilta salassa, ja niin\nJohannes Sandvik marraskuun 30. p:nä 1915 yht'äkkiä pidätettiin ja\nteljettiin Pietarsaaren poliisivankilaan. Vieläpä huhuiltiin, että\nvenäläiset halusivat siirtää hänet varmempaankin talteen.\n\nVeljensä kohtalon säikähdyttämänä Emil Sandvik tällöin lähti\nLuodon saaristoon kuuluvalle Helsingön saarelle siirtyen sieltä\nkohta sen jälkeen 6:n kilometrin päässä olevalle Euran (Öregrund)\nkalastuspaikalle.\n\nKun Johannes Sandvik ja hänen vaimonsa olivat tapauksesta\nluonnollisesti hyvin järkyttyneitä, oli syytä pelätä, etteivät he\nheikkona hetkenä ehkä jaksaisi pitää takanaan kaikkea, mitä he\nPietarsaaren aktivistien puuhista tiesivät.\n\nTällöin Pietarsaaren aktivistit Sten Holm, Wilhelm von Essen,\nTheodor Segersven ja pormestari _Carl Albert Brunberg_ neuvottelivat\nasiasta. Kokouksessa esiintyi kaksi mielipidettä. Toinen kannatti\nväkivaltaista toimenpidettä ja toinen taas sellaista rauhallista\nmenettelyä, että Johannes Sandvikin vaimoa oli rahallisesti\ntuettava j.n.e. Edellisen menettelytavan puolella oli Sten Holm ja\njälkimmäisen m.m. Segersven, joka arveli väkivaltaisen toiminnan\nseurausten voivan muodostua hyvinkin raskaiksi varsinkin siinä\ntapauksessa, että yritys epäonnistuisi. Sten Holm ei kuitenkaan\nluopunut kannastaan, sillä hän oli jo perusteellisesti valmistautunut\ntehtävän suorittamiseen, Hän hymyili vain sanoen: \"Nog väljer\njag dock den romantiska vägen\" (= Kyllä minä sittenkin valitsen\nromanttisen ratkaisun).\n\nSten Holm päätti siis vapauttaa Sandvikin poliisivankilasta.\n\nMekaanikko ja autonkuljettaja _Holger Ramstedt_, jota epäiltiin\n-- eikä syyttä -- Saksaan-menijäin kyyditsemisestä, suostui\nsalaliittotoveriksi. Kun Ramstedtin isä Gustaf Ramstedt oli\naikaisemmin monta vuotta ollut poliisilaitoksen palveluksessa,\nniin hän tunsi kaikki poliisivankilan paikat kuin viisi sormeaan.\nSaatuaan vielä juoneen ylikonstaapeli Viktor Nymanin, joka olikin\nmiltei ainoa isänmaallinen mies koko Pietarsaaren poliisilaitoksessa,\nHolm teki tarkan menettelysuunnitelman, jota sitten yrityksen\ntoimeenpanohetkellä joulukuun 5. päivän aamuna noudatettiinkin.\nMyöskin pako järjestettiin ennakolta huolellisesti. Luotettavat\nluotolaiset, Kackurin kylän uljaat miehet Iupasivat hoitaa sen puolen.\n\nKumpikin varustettuina kahdella pistoolilla Holm ja Ramstedt\nsovittuna aamuna kello 1/2 3 tulivat poliisivankilan käytävään\nKauppiaskadun puoleisesta päästä. Ensimmäisessä poliisien\noleskeluhuoneessa oli vartiovuorollaan konstaapeli _Samuel Lahtinen_.\nKun neljä pistoolin suuta yhtäkkiä ojentui miesparkaa kohti, ei hän\nyrittänytkään tehdä vastarintaa, vaan antoi sanaakaan sanomatta\nsitoa kätensä selän taakse ja nenäliinan suuhunsa. Tässä työssä\nsalaliittolaiset menettelivät niin kovaäänisesti, että Nyman, jonka\npiti sopimuksen mukaan nukkua perimmäisessä oleskeluhuoneessa, kuuli\nsinne kaiken.\n\nSitten tulikin Nymanin vuoro. Hän \"nukkui\" niin raskaasti, että\nHolm ja Ramstedt -- hiukan jännittyneitä kun tietenkin öisessä\npuuhailussaan olivat -- sitoivat hänen kätensä ja suunsa paljon\nperusteellisemmin kuin konsanaan Lahtisen.\n\nSen jälkeen ryhdyttiin päätehtävään. Ramstedt liikkui kuin kotonaan\nkäyden noutamassa perimmäisen oleskeluhuoneen avainkaapista Sandvikin\nkopin avaimen. Ja niin mentiin koppiin.\n\nSandvik nukkui hyvin sikeästi eikä aluksi käsittänyt, mistä oli\nkysymys. Sitten hän kuitenkin heti rupesi nopeasti pukeutumaan.\nKiireessä jäivät m.m. sukat jalkaan panematta. Kopaten loppuvaatteet\nkainaloonsa hän riensi pelastajiensa seurassa ulos.\n\nKopin ovi painettiin kiinni ja sen avain jätettiin suulle. Kaikki ne\nmuut neljä ovea, joiden kautta oli kuljettu, jäivät auki.\n\nTällä välin olivat Kackurin kylän miehet niinikään reippaasti\ntoimineet. Jo muutamia päiviä aikaisemmin oli Wikströmien omistama\nuusi kalastajamoottori [venheessä oli 1 tynnyri petrolia, 1/2\ntynnyriä bentsiiniä, 4 turkkia, ruokavaroja y.m.], jonka hinnan Holm\noli luvannut maksaa, maanviljelijä _Anders Kackurin_ hevosilla\nviety kauas jäälle, mistä se sitten pakoyönä oli noin kahta\ntuntia ennen pakenijain saapumista suurin ponnistuksin siirretty\nRepgrundet-nimisen vedenalaisen karin luo avoveteen. Saatuaan venheen\nlähtökuntoon miehet palasivat hevosineen vinhaa vauhtia Kackuriin\nnousten rannasta maihin takatietä.\n\nSopimuksen mukaan maanviljelijä Emil Wikström -- niinikään Kackurin\nkylästä -- odotteli juoksijatammoineen jäällä Pietarsaaren saha- ja\nlaatikkotehtaan luona, noin neljän kilometrin päässä kaupungista,\nviedäkseen pakenijat jäänreunassa vartovaan venheeseen.\n\nNäiden rientäessä juoksujalkaa laatikkotehdasta kohti tuli heitä\nvastaan kaksi poliisia. Pimeässä nämä eivät kuitenkaan voineet\ntuntea pakenijoita, jotka sitten Wikström tuota pikaa kiidätti\nreessään jäänreunassa olevan moottorivenheen luo poistuen hänkin\nrajusti ajaen Kackuria kohti ja nousten maihin samaa takatietä kuin\ntoisetkin. Riisuttuaan nopeasti hevosensa ja saatuaan sen talliin\nhän aikoi mennä sisään, mutta samassa ajoi maantieltä käsin pihalle\npoliisimestari Vilenius miehineen. Tällöin Wikström asettui piiloon\ntallin nurkan taakse, mistä hän saattoi seurata poliisien puuhaa\nja puhelua. Vilenius oli rajuissaan ja syyteli uhkauksia, poliisit\ntaas koettivat sähkölamppujen avulla etsiä reen jälkiä nähdäkseen,\noliko talosta oltu hevosilla liikkeellä. Kun pihamaata oli jonkin\naikaa tarkastettu, kuuli Wikström poliisimestarin lausuvan: \"Tästä\ntalosta ei kukaan ole ollut liikkeellä\". Äärimmilleen hermostuneina\neivät poliisit onneksi tarkemmin tutkineet talon ympäristöä, vaan\nkiiruhtivat jäälle. Rannassa he heti huomasivat, että sieltä oli eräs\nmoottorivenhe siirretty jonnekin. Pietarsaaren poliisit ja heihin\npian liittyneet ryssät seurasivat nyt venheen kuljettajain jälkiä\naina Euran salmelle saakka, missä he vain saattoivat todeta, kuinka\npakenijat Eurassa kaikessa rauhassa valmistuivat lähtemään Ruotsia\nkohti.\n\nPalaamme vielä poliisivankilaankin. Toinnuttuaan säikähdyksestään\nkonstaapeli Lahtinen alkoi pyrkiä vapaaksi nuorituksestaan\nonnistuenkin siinä noin 20 minuuttia kestäneen työn jälkeen. Sitten\nhän meni viereiseen huoneeseen vapauttaen \"kuorsaavan\" Nymaninkin\nsiteistä.\n\nTämä rupesi kovasti touhuamaan soittaen asiasta heti poliisimestari\nK. Vileniukselle. Vilenius tuli oitis saapuville, kiroili ja löi\nnyrkkiä pöytään tiuskaisten:\n\n\"Mikä mies Nyman on, kun antaa miesten kuljettaa vangin pois!\"\n\nSilloin Nyman oli suuttuvinaan ja sanoi:\n\n\"Jollei poliisimestari rauhoitu, niin ihmeitä kuuluu!\"\n\nVilenius kalpeni, ja äänen sävy muuttui heti.\n\nSamassa tulivat Alholmassa vartioinneet poliisitkin poliisikamariin\nkertoen tavanneensa muutamia miehiä, joiden joukosta he eivät\nkuitenkaan olleet Sandvikia tunteneet.\n\nOttaen kaupungin 12:sta poliisista mukaansa 6 Vilenius lähti kolmella\nhevosella karkulaisten jälkeen koituen Luodon Kackurin kylälle ja\nviimeksi -- kuten jo olemme havainneet -- Kackurin talon pihalle sekä\nsieltä jäälle.\n\nJäällä sitten tarkastettiin huolellisesti jäljet ja se paikka,\njonka tienoilla moottorivenhe oli sysätty vesille. Kackurin\ntalon väkeäkin oli tätä ihmettelemässä! Huomattuaan, että\npoliisit mittasivat eräästä jäähän iskeytyneestä kavionjäljestä\nkenkien suuruuden ja että he myös ottivat huostaansa katkenneen\npuukalikan, joka nähtävästi kuului niihin rekiin, joilla venhe oli\nkuljetettu, kackurilaiset lähettivät tiedon havainnoistaan kotona\noleville. Poliisien lyhtyineen hosuessa Kackurin pihalla oli paras\ntodistusaineisto kuitenkin jäänyt huomaamatta, nim. nurkan takana\npiileskellyt Emil Wikström ja likomärät hevoset, jotka tallissa\nhöyrysivät.\n\nSillä aikaa kuin poliisit ja ryssät hääräsivät meren jäällä, oltiin\nKackurissakin ripeässä toiminnassa. Emil Wikström kuivaili hevosiaan\nja suki niitä. Hevosten kengätkin venytettiin tuota pikaa kahden\nrautakangen avulla entistään suuremmiksi. Myöskin reet laitettiin\nniin, ettei tuo jäältä löydetty kalikka mitenkään voinut niihin\nsopia. Rannalta tallin taakse johtavat jäljetkin lakaistiin umpeen\nj.n.e.\n\nNämä varovaisuustoimenpiteet eivät olleetkaan turhat, sillä poliisit\nja ryssät palasivat retkeilyltään klo 12 tienoissa päivällä\nAnders Kackuriin tuoden m.m. saaliinaan talon jäältä löydetyn\nrautakangenkin, jota isäntä ei kuitenkaan omaksunut.\n\nPoliisit ja ryssät eivät tällä kertaa toimeenpanneet mitään\nvakavampaa kuulustelua, sillä he näyttivät olevan puuhailustaan\nkovin väsyksissä; he vain kuivailivat vaatteitaan ja palasivat niine\nhyvineen Pietarsaareen.\n\nKaikesta päättäen saattoi kuitenkin huomata, että Vileniuksen\nepäilykset kohdistuivat kackurilaisiin ja varsinkin Emil Wikströmiin.\n\nPian alkoikin kuulustelujen ja kotitarkastusten miltei loppumaton\nsarja, johon santarmitkin luonnollisesti osallistuivat. Asiaa\ntutkimassa (7.XII.1915) kävi myös Vaasan lääninhallituksen\nylimääräinen esittelijä _A. Ladau_ seurassaan etsiväylikonstaapeli\n_V. Markus_.\n\nKaikki tuo moninainen touhu osoittautui kuitenkin turhaksi --\nyksin hevosten kenkien mittailukin -- sillä Emil Wikström ja hänen\nosaveljensä pitivät tämän isänmaallisen teon omana salaisuutenaan.\n\nEurasta (Öregrund) liittyi pakenijain seuraan _Emil Sandvik_. Kulku\nmeren yli muodostui liikehtivien ajojäiden keskellä ja kovan pakkasen\nkäsissä useita vuorokausia kestäväksi seikkailuksi. Vihdoin viimein\nselviydyttyään Ruotsin rannikolla, parisen peninkulmaa Fjäderäggin\nmajakasta pohjoiseen, kiinteän jään reunaan miehemme jättivät\nvenheensä siihen pyrkiäksensä heikkoa jäätä pitkin mainittuun\nmajakkasaareen. Pitkällä köydellä melkoisin välimatkoin toisiinsa\nyhdistettyinä kulkien he lopulta onnellisesti pääsivätkin rantaan\nsaaden majakan väen puolelta osakseen ystävällisen vastaanoton.\nJäälle jätetyn venheen he aikoivat levättyään noutaa seuraavana\npäivänä, mutta kävikin niin hullusti, että kova luoteismyrsky vei\nmennessään sekä jäät että moottorivenheen.\n\nMiehemme matkustivat sitten hevosilla Uumajaan esiintyen\nvarovaisuussyistä uusilla nimillä. [Sten Holm = Kivisaari, Ramstedt =\nGustafsson, Johannes Sandvik = Janson ja Emil Sandvik = Henrikson.]\nKun Uumajan poliisimestari Landgren katsoi miestemme nimilistaa,\nsanoi hän hymyillen:\n\n\"Sepä hyvä, ettei herroilla ole nimiä Holm ja Sandvik, sillä\nvenäläiset viranomaiset ovat pyytäneet pidättämään sennimelliset\nmiehet.\"\n\nHolm ja Ramstedt matkasivat pian jääkäripataljoonaan. Emil Sandvik\njäi Uumajaan, toimien sittemmin myös Holmön etapissa, kun taas\nJohannes Sandvik siirtyi ensin Haaparannalle ja sitten sieltä\nLockstedtiin, jonne saapui 9.I.1916. Perillä hän kuitenkin oli vain\nkuusi viikkoa.\n\nLoppujen lopuksi Johannes Sandvik toimi pommarina, kunnes\nhänet pidätettiin Norjassa ja tuomittiin pitkäaikaiseen\nvankeusrangaistukseen. Suomen viranomaisten toimenpiteistä hän\nvapautui vasta kesällä 1918. Sandvik kuoli 11.II.1919.\n\nPalaamme uudestaan Pietarsaareen. Ladaun käydessä Pietarsaaressa\nhän m.m. vaati sikäläistä raastuvanoikeutta ryhtymään sellaisiin\ntoimenpiteisiin, että karkulaiset saataisiin Ruotsissa pidätetyiksi,\nmutta raastuvanoikeus, jonka puheenjohtajana oli pormestari\nC.A. Brunberg ja jäseninä raatimiehet Nils Kecklund ja Halvar\nBacklund, havaitsi, ettei sillä ollut valtaa noudattaa tuollaista\nvaatimusta. [Asiasta yritettiin sitten selviytyä hallinnollista\ntietä. Kuvernööri Sillman kääntyi näet Tukholmassa olevan Venäjän\nlähettilään sekä myös Vesterbottenin läänin maaherran puoleen pyytäen\nnäitä toimittamaan nuo kolme vaarallista rikollista Vaasan läänin\nkuvernöörin haltuun.]\n\nJohannes Sandvikin, Sten Holmin ja Holger Ramstedtin pako tietysti\nharmitti kovasti poliisimestari Vileniusta, joka uskollisesti oli\nkoettanut venäläisiä avustaa. Eipä siis ollut ihme, että hänen\nvihansa ylikonstaapeli Viktor Nymania kohtaan oli miltei rajaton.\nNymania kuulusteltiin 10-12 kertaa, mutta asia ei kehittynyt\nmihinkään päin, sillä tämä luki aina saman läksyn, sanoen nimittäin\nnukkuneensa niin sikeästi, ettei tiennyt asiasta mitään, ennenkuin\nLahtinen tuli hänet vapauttamaan. Tätä Vilenius erikoisesti\nihmetteli, sillä kaikki tiesivät, että Nyman yleensä nukkui hyvin\nkeveästi. Mutta eivät auttaneet yhä toistuvat uhkauksetkaan, jotka\npäättyivät aina sanaan: \"Siperiaan!\" Nyman luki mistään välittämättä\ntuon läksynsä sanatarkasti. Eikä häntä saanut puhumaan edes tuo\nhyväntahtoinen kuvernööri Sillmankaan, joka Nymanin mielestä oli\nhyvin kiltti (\"mycket snäll\"); ja kaikkein vähimmin tuo \"julkea\"\n(\"mycket fräck\") lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen. Kun muu ei\nauttanut, niin Nyman Vaasan läänin kuvernöörin käskystä erotettiin\nvirastaan maaliskuun 10. p:nä 1916. Erokirja oli kyllä päivätty\nhelmikuun 29. p:nä 1916, jottei Nyman enää voisi nostaa maaliskuun\npalkkaansa. [Vaasan läänin lääninhallituksen ja sen alaisen\nvirkakunnan virkatointen tutkimista varten asetettu tutkimuskomitea\nlausuu mielipiteenään, että entinen ylikonstaapeli Viktor\nNyman, joka ilman laillista syytä oli virastaan erotettu, olisi\nylikonstaapelinvirkaansa jälleen asetettava.]\n\nSten Holmin maasta poistuttua varsinainen värväystoiminta\nPietarsaaressa lakkasi melkein kokonaan. Eikä mitään talvietappia\nMerenkurkun yli oltu sieltä käsin edes suunniteltu.\n\n\u003Ctb>\n\nPietarsaaren aktivistisen toiminnan yhteydessä meidän on myös\nmainittava Öjassa asuvan tilanomistaja _Igor Sandmanin_ isänmaallinen\ntyö.\n\nKun Jürgen von Essen lokakuun alussa 1915 kävi Sandmania tapaamassa,\nei hän erikoisesti pyytänyt tätä värväämään, vaan ennen kaikkea\njärjestämään varman etappilinjan, jota käyttäen voitaisiin kuljettaa\ntärkeitä asiakirjoja ja henkilöitäkin. Sandman, joka jo tätä ennen\nmaisteri _Almar Fabritiukselta_ oli kuullut, että jotakin oli\ntekeillä, suostui pyyntöön järjestäen kysymyksessäolevan etappitien,\njota sittemmin sanottiin Saarijärven etapiksi. Reitin etappipisteet\nolivat: Saarijärvi--Sievi--Öja ja Saarijärvi--Jepua--Öja. Näitä\nreittejä käyttivät sitten etupäässä pommarit ja tiedustelijat. Tätä\netappia varten Sandmanilla oli varattuna aivan äärimmäisessä\nulkosaaristossa _Olovs_-saarien kalastuspaikalla -- Tankarista\nlounaiseen -- _Kaptensin_ veljesten omistama kalastajamoottori,\njota pidettiin siellä avovesiliikenteen loppuun asti.\n\nSandman oli mukana monessa vaarallisessa hankkeessa, m.m.\n\"Mantsurian\" räjäyttämisyrityksessä ja silminnäkijänä \"Vellamon\"\nräjäyttämisessä, jonka suoritti eräs saksalainen vedenalainen.\nTaitavasti Sandman osasi hankkia itselleen myös ylimääräisiä\nmerelläliikkumisoikeuksia, mutta marraskuun loppupuolella 1916 hänen\ntäytyi palveluksessaan olevan ystävänsä, merellä liikkumaan tottuneen\nja rohkean _Friede Gustafssonin_ kanssa paeta Ruotsin puolelle.\nGustafsson meni Lockstedtiin, mutta Sandman jäi Saksan meriesikunnan\npalvelukseen suorittaen Tukholmassa lyhyen tuhontekokurssinkin ja\ntullen sitten Holmö Gaddilla sijaitsevan saksalaisen vakoiluaseman\njohtajaksi. Hänen tehtävänänsä oli ottaa selkoa ja Tukholmassa\nsijaitsevaan Lassenin toimistoon tiedoittaa, mitkä Venäjän laivaston\nalukset liikkuivat vakoiluaseman näköpiirissä, mitkä kulkuväylät\nolivat miinoitettuja ja mitä uusia kulkureittejä venäläiset olivat\npuhdistaneet miinoista. Tätä tehtävää varten Sandmanille ja hänen\nmiehilleen oli hankittu lupa oleilla Holmö Gaddilla sekä oikeus\nvapaasti liikkua Ruotsin aluevesillä harjoittamassa kalastusta\nja hylkeenpyyntiä. Salatakseen pitkäaikaisen täälläoleilunsa\nvarsinaista syytä Sandman päätti taas kerran lähteä suomalaisten\nrannikkopakolaisten kanssa hylkeitä pyytämään. Hänen seuralaisinaan\nolivat _Henrik Siid, Karl Erik Björkas, Johannes Emanuel Nygård ja\nFrans Edvard Öist_ -- kaikki Raippaluodosta ynnä _Johan Erik Back_\nMustasaaren Jungsundista. Sandmanin päätarkoituksena oli pyrkiä\nSuomenpuolen ystäviensä, Kaptensin veljesten ja lankonsa Einar\nSundforsin yhteyteen antaakseen heille vakoiluohjeita, venäläisten\nsotalaivain valokuvia ja erinäisiä piirroksia. Hän oli henkensä\nuhalla luvannut suojella näitä papereita, jotka hän kätki erään\nvenheen kuivimpaan paikkaan, nim. etukeulan kannen alle.\n\nMiehemme tiesivät, että vallankumous oli puhjennut ja että jo\nsotamiehetkin pitivät rintapielissään punaisia solmukkeita. Joka\ntapauksessa hylkeenpyytäjät lähtivät yrittämään Suomen puolelle\nottaakseen selkoa tilanteesta ja tukeakseen Sandmanin suunnitelmaa,\njonka yksityiskohtia he eivät kuitenkaan tunteneet. Back ja Nygård,\njotka eivät olleet hylkeenampujia, olivat päättäneet jäädä Suomeen,\nmutta muut taas aikoivat palata takaisin auttaakseen edelleenkin\nSandmania tämän vakoilupuuhissa.\n\nKun alettiin tulla Valassaarten tienoille, huomattiin venäläisiä\nsotamiehiä lähtevän sieltä päin ampumaketjussa hylkeenpyytäjiä\nkohti. Sandman päätti tällöin vetäytyä venheiden, luo jotka oli\njätetty noin 15:n km:n päähän. Pian hän kuitenkin huomasi sotamiesten\nhajaantuvan siten, että pääjoukko yhä läheni hylkeenpyytäjiä, mutta\nettä neljä sotamiestä alkoi seurata venheiden luo pyrkivää Sandmania,\njoka hylkeenpyynnissä käytettävän pitkän messinkipohjaisen suksensa\nkera peräytyi vinhaa vauhtia, kunnes pääsi jäälohkareiden suojaan.\nSieltä käsin hän aikoi ampua sotamiehet yhden toisensa perästä,\nsitten kuin he olisivat tulleet tarpeeksi lähelle. Mutta tarkalla\nmerikiikarilla todettuaan, että hänen toverinsa olivat jo antautuneet\nja että sotamiehet heitä parhaillaan kuljettivat, Sandmankin päätti\nantautua arvellen, että jos hän ampuisi sotamiehet -- mikä hänelle\nperin taitavana pyssymiehenä olisi ollut helppo tehtävä -- niin koko\nseurue saisi siitä raskaasti kärsiä.\n\nJa näin Sandman vietiin toveriensa joukkoon.\n\nÖistin olivat venäläiset ampuneet aivan toisten läheisyydessä ja\nvarsin likeltä. Syynä tähän julmaan tekoon oli se, että toimitetussa\ntarkastuksessa Öistin pyssy oli paljastanut hänet siksi, joka oli\nampunut sotamiehiä -- mitään muuta laukaustenvaihtoa ei seurueen ja\nsotamiesten välillä ollut tapahtunut.\n\nPidätetyt otettiin vangeiksi ja kuljetettiin Vaasaan, missä heidät\nmaaliskuun 26. p:nä 1917 teljettiin sikäläiseen lääninvankilaan.\nHeitä syytettiin poliittisesta rikoksesta. Sitten heidät huhtikuun\n19. p:nä luovutettiin rajavartioston sotilassaattueelle sekä\nlähetettiin lopuksi Viipurin lääninvankilaan. Sieltä miehemme\nprokuraattori P.E. Svinhufvudin toimenpiteestä vapautettiin\nheinäkuun 23. p:nä 1917.\n\n\n\nKokkola.\n\n\nOlemme jo aikaisemmin nähneet, että Kokkolassa oli apteekkari _K.U.\nRoos_ ottanut sikäläisen aktivistisen toiminnan melkein yksin\nhuollettavakseen. Hänen uskollisina auttajinaan olivat hänen renkinsä\n_Matti Huttunen_, jonka pieneen, apteekintalossa sijaitsevaan\nhuoneistoon Saksaan-pyrkijät enimmäkseen sijoitettiin, ja _Gustaf\nValdemar Sandström_, joka oivallisena merimiehenä tarjosi apuaan\npoikien ylikuljettajana.\n\nEnsimmäinen joukko Lockstedtiin meneviä saapui Kokkolaan\naamupäiväjunassa (klo 11.20) lokakuun 28. p:nä 1915. Miehet, suureksi\nosaksi ylioppilaita, joiden johtajana oli Porvoosta kotoisin oleva\nfilosofianmaisteri _Bror Erik Edvard Hannula_, tulivat suoraa päätä\napteekkiin. Kun sattui olemaan markkina-aika ja siis väkeä kovasti\nliikkeellä, ei poikien ilmestyminen herättänyt erikoista huomiota.\nHeidät sijoitettiin Matti Huttusen huoneistoon. Neuvoteltuaan Gustaf\nSandströmin kanssa Roos järjesti asian siten, että pojat vietäisiin\nyli Kokkolan maaseurakunnan Rödsön kylän Möllersvikistä, josta\noli saatava venhe ja toinen mies mukaan. Talon poika, 21-vuotias\n_Jakob Ture Bredskär_, jolle Roos oli kertonut jääkäriliikkeestä,\nlupautuikin lähtemään.\n\nIllalla vietiin miehet Möllersvikiin. Roos oli itse mukana ajaen,\nmainiolla juoksijallaan \"Kiivas II:lla\", ja vieruskumppaninaan\nhänellä oli maisteri Hannula. Lähtijöitä oli kaikkiaan 18\nmiestä, mutta näistä kääntyi rannasta takaisin kaksi Kokkolan\nmaaseurakunnasta kotoisin olevaa poikaa, jotka sitten kuitenkin\npitivät toisten lähdön omana salaisuutenaan. Lähtijöitä oli siis näin\nollen enää vain 16.\n\nMöllersvikistä saatu venhe oli 28 jalkaa pitkä ja 6 jalkaa\nleveä, keulassa tilava kajuutta sekä \"pitkänmatkan miehiä\" että\nkonettakin varten. Pohjalle oli pantu tuoreita kuusenoksia poikien\nlepopatjoiksi. Venhe, jossa oli 6-hevosvoimainen kone, tuli niin\nlastiinsa, että sen reunat jäivät vain noin 10 tuumaa vedenpinnan\nyläpuolelle.\n\nLähtö tapahtui Möllersvikin Kakurbodan saaresta (10 1/2 km koilliseen\nKokkolasta) lauantai-iltana lokakuun 28. p:nä 1915 heti pimeän\ntultua. Sandström piti perää, ja Bredskär hoiti konetta. Pojat\nolivat hyvin iloisella mielellä ja tyytyväisiä siitä, että päästiin\nlähtemään. Venheen loitotessa rannasta kajahti nuorista rinnoista\nsyviä ajatuksia tulkitsevana laulu: \"Pois rannoilta Suomen riennämme\".\n\nLähdettäessä oli ilma kaunis ja taivas tähtikirkas. Aallokko oli\npitkää, mutta tuuli ei lainkaan kova. Lämpömittari osoitti joitakuita\npakkasasteita. Suunta otettiin alussa luodetta kohti kulkien noin\npeninkulman verran Tankarin majakan pohjoispuolitse. Sitä tahdottiin\nkarttaa, sillä siellä oli venäläinen vartiosto. Poikia oli kovasti\nkielletty rantapuolella tupakoimasta ja tulta ottamasta; avomerellä\nse kyllä oli sallittua. Kun Tankarin majakka oli sivuutettu, otettiin\nsuunta suoraan länteen Ruotsin puolella olevaa Ratanin majakkaa kohti.\n\nMatkalla aiheutti poikien varomattomuus pienen onnettomuuden:\nkompassi meni rikki. Pojat tällöin ehdottivat paluuta, mutta\nSandström, vanha tottunut merimies, lohdutti heitä sillä tiedolla,\nettä hän kyllä kykenisi selviytymään suunnista Pohjantähden avulla.\nKun venheen istumalaudat olivat kohtisuorassa venheen pituussuuntaan,\njärjesti Sandström kurssin sellaiseksi, että Pohjantähden valo\nlankesi pitkin istumalautaa. Näin oli suunta jotakuinkin suora\nläntinen. Jos kompassi olisi pysynyt ehjänä, olisi pyritty\nalkuperäisen suunnitelman mukaan Holmöhön. Myöhemmin todettiin, että\nsuunnasta oli erehdytty vain noin 10 km Ratanista etelään.\n\nKeskellä yötä tapahtui pieni välikohtaus. Moottori näet pysähtyi,\njolloin pojat tulivat taas hieman levottomiksi kysyen, missä oli\nvika. Arvaten öljyputken tukkeutuneen Bredskär irroitti sen tankista\nja puhalsi sen puhtaaksi, jolloin kone taas lähti helposti käymään.\n\nRuotsin rannikon tultua näkyviin venhe suunnattiin Holmösundin\nsatamapaikkaan, jonne saavuttiin sunnuntaina iltapäivällä ja\njonne myös venhe jätettiin. Miehemme kävelivät noin 1/2 km\n\"Holmösund\"-nimisen laivan laituriin, josta sitten pyhäillan\nhämärässä klo 5:n-6:n tienoissa nousivat laivaan. Kun ihmiset\nkummastelivat tätä miesjoukkoa tiedustellen, oliko jokin laiva\nhaaksirikkoutunut, niin Hannula vastasi myöntävästi.\n\nUumajan rannassa tulivat ruotsalaiset poliisit heti vastaan ja\nveivät suomalaiset suoraan poliisilaitokseen. Siellä miehemme\nvähän oudoksuivat käsirautojen ja aseiden paljoutta. Mutta Hannula\nmeni erääseen sisähuoneeseen ja puhutteli poliisikomisariota\nselittäen, keitä oltiin. Sitten soitettiin Uumajassa majailevalle\netappijääkärille, Thomas Wolffille, joka pian ilmestyikin paikalle.\nPoliisikomisario näytti ennakolta tuntevan jääkäriliikkeen asian,\njoten hän oli miehiämme kohtaan hyvin suosiollinen. Siitä huolimatta\noli kaikkien kirjoitettava nimensä poliisikamarin luetteloon, johon\nmerkittiin myös tavalliset tiedoitukset, kuten ikä, syntymäpaikka\njne. Poliisilaitoksesta oli huomionherättämisen välttämiseksi\nlähdettävä 3-miehisin ryhmin.\n\nWolff sijoitti miehet majataloon, missä saatiin kahvia ja ruokaa\nsekä jalkaan kuivat sukat. Myöhempään sunnuntai-iltana Wolff kutsutti\nSandströmin ja Bredskärin luoksensa Suuren hotellin Nro 1:een, missä\nhän asui. Siellä he tekivät selkoa matkan vaiheista mainiten m.m. ne\nkaksi poikaa, jotka olivat kääntyneet takaisin Möllersvikin rannasta.\nWolff puolestaan lausui intomielin:\n\n\"Jos te tietäisitte, minkä palveluksen te teette isänmaalle, niin te\ntoisitte poikia vielä edelleenkin!\"\n\nTähän Sandström huomautti, että he kyllä tekisivät kaiken voitavansa,\nmutta että vuodenaika oli kovin myöhäinen, jotenka suuria\nmahdollisuuksia ei tässä suhteessa enää ollut.\n\nMaanantaiaamuna ennen poislähtöään Sandström ja Bredskär kävivät\nvielä uudelleen Wolffin puheilla. Silloin tämä antoi heille öljyn\nja paluumatkalla tarvittavien ruokavarojen ostamiseksi 30 kruunua.\nPalatessaan \"Holmösund\" laivassa he huomasivat, että joku urkkija\npiti heitä silmällä koko matkan Holmösundin satamapaikkaan saakka\n-- tirkistellen sanomalehden takaa tuon tuostakin heihin päin.\nMies ei kuitenkaan seurannut heitä Holmösundia pitemmälle. Siellä\nSandström ja Bredskär varustautuivat paluumatkaa varten ostaen\nöljyä ja ruokavaroja. Mutta kun heidän sitten piti panna kone\nkäyntiin, olikin pumppu jo jäätynyt, joten se oli ensin kuumalla\nvedellä kunnostettava. Saatuaan kaiken valmiiksi he lähtivät merelle\nmaanantaina aamupäivällä.\n\nIlma oli tällä välin muuttunut, ja vinha koillistuuli puhalsi.\nMerenkäynti oli kauhean jyrkkää; sitäpaitsi oli niin kylmä, että vesi\njäätyi venheen ulkolaitoihin. Tuuli oli vastainen, ja Merenkurkussa\nkävi niin kova vastavirta ja sellainen aallokko, että usean tunnin\najan näytti siltä kuin ei olisi liikuttu lainkaan eteenpäin.\n\nBredskäriä alkoi matkan jatkaminen jo arveluttaa, mutta Sandström\npuolestaan selitti, että aallot loivenisivat, kuta kauemmaksi\navomerelle päästäisiin ja että heidän siis oli vain yritettävä\nedelleen. Näin he kulkivat koko päivän ja seuraavan yön. Aamupuolella\nyötä Sandström huomasi merenkäynnin jyrkkyydestä, että lähestyttiin\nmaata. Silloin hän kehoitti Bredskäriä hiljentämään koneen käyntiä,\njotta päivän sarastaessa nähtäisiin, millä paikoin oltiin. Näin\ntämä tekikin, mutta väsynyt kun oli, nukahtikin koneen ääreen\nheräten sitten siihen, että se pysähtyi. Pian todettiin koneen\njääneen Bredskärin nukahtaessa voitelematta: silinterien männät\nolivat tästä syystä juuttuneet kiinni. Samalla miehemme huomasivat\nkauhukseen, että oltiin hyvin lähellä Tankarin majakkaa. Bredskär\nkoetti tarmonsa takaa saada konetta käyntiin, mutta sepä ei ollut\nmilläänkään. Silloin hän kasteli trasselitukon öljyyn ja sytytti sen\nkampikammiossa. Se auttoi. Riittävästi voideltuna kone alkoi taasen\nhurista.\n\nPäästäkseen Tankarin läheisyydestä he suuntasivat venheensä luodetta\nkohti avomerelle ja kulkivat kiertoteitä kotirantaansa päin --\nensin Pookkikariin (Trullögrund) ja Munakariin sekä sitten suoraan\nKakurbodaan saapuen sinne noin klo 11 aamupäivällä. Matka oli\nkestänyt tasan vuorokauden.\n\nKun pysähdyttiin jäänreunaan, olivat köydet ja öljypeite kokonaan\njäässä sekä venheen laidat niin paksun jään peitossa, että se oli\nmelkein yhtä raskaassa lastissa kuin Ruotsiin mentäessä. Sandström,\njolla koko matkalla ei ollut ollut mitään suojaa ja joka paremmin\nnähdäkseen kaiken aikaa oli pitänyt perää seisoaltaan, vaikutti\njäämöhkäleeltä. Turkin nappeja ei saatu auki muutoin kuin repimällä,\nja karvalakkikin oli jäätynyt tukkaan kiinni. Bredskärin veljien\ntäytyi vetämällä kiskoa hänet maihin, niin kankea hän oli.\n\nMöllersin tuvassa miehemme sitten söivät ja lepäilivät. Sen jälkeen\nTure Bredskär vei Sandströmin kaupunkiin, missä molemmat menivät\nRoosia tapaamaan. Tällöin Roos pisti Bredskärin käteen 300 markkaa\nvenheen kajuutan laittoa ja moottoritarpeiden hankkimista varten.\n\nEdelläkerrotusta selviää, minkälaisia miltei ylivoimaisia vaikeuksia\nmoottorillakuljetus myöhäissyksyllä tuotti ja minkälaisten vaarojen\nalaisiksi sekä kuljetettavat että kuljettajat olivat suuren asian\nedistämiseksi valmiit antautumaan.\n\nToinen joukko Saksaan-pyrkijöitä ilmestyi Kokkolaan ylihärmäläisen\nvärvärin _Erkki Vilho Viitasalon_ johtamina. Nämä ynnä viisi\nKokkolan-poikaa toimitettiin eteenpäin Kemin-Tornion kautta.\nHärmäläisiä ja kokkolalaisia oli yhteensä 10 miestä.\n\nKolmas joukko Lockstedtiin-menijöitä saapui Kokkolaan marraskuun\npuolivälin jälkeen. Siinä oli miehiä Kauhavalta (2), Kortesjärveltä\n(12), Kurikasta (2), Lapualta (2), Pietarsaaresta (2), Purmosta (3)\nja Vaasasta (3), yhteensä 26 ylipyrkijää. Tällä kertaa Roos järjesti\nkuljetuksen tunnetun aktivistin _Igor Sandmanin_ välityksellä, ja\n_Gustaf W. Sandströmin_, tuon vanhan, pelkäämättömän merikarhun\npiti tulla toiseksi. Sandman hankki tätä varten 28 jalkaa pitkän ja\nverraten leveän hyljevenheen, jonka keula kuitenkin oli hyvin matala.\nLähdön piti tapahtua Öjasta Sandmanin kotirannasta. Venhe oli jo\nennakolta toimitettu jäänreunaan.\n\nKokkolassa Roos sijoitti suurimman osan miehistä Matti Huttusen\nhuoneistoon. Myöskin _Ernst Biskopille_ niitä majoitettiin; ja osa\nnäyttää jo aikaisemmin saapuneen Öjaan Igor Sandmanin luo.\n\nMyöhään illalla lähdettiin miehiä kuljettamaan Öjaan. Oppaana\noli insinööri _G. Österman_, joka käveli edellä. Miehet kulkivat\nparittain hänen perässään, kukin pari aina katuvälin päässä\nedellisestä. Kun oli saavuttu Kvikantin kylän luona olevaan\ntienristeykseen, oli Österman kuitenkin joutunut niin etäälle,\netteivät miehet -- pimeäkin kun jo sitäpaitsi oli -- häntä enää\nnähneetkään. Näin he erehtyivät tiestä lähtien Kruunupyyhyn päin,\nvaikka olisi pitänyt mennä Öjaan.\n\nKun Roos vähän myöhemmin tuli oriillansa Sandmanin moottorivenheen\nluo Öjaan, ei hän ihmeekseen tavannutkaan poikia siellä.\nTällöin hän heti palasi Kvikantiin. Siellä sattui olemaan koolla\nkolmisenkymmentä kalastajaa jakelemassa kalasaalista. Näiltä Roos\nkysyi:\n\n\"Oletteko nähneet suomalaisia miehiä kulkevan tästä kautta?\"\n\nHe vastasivat:\n\n\"Kyllä niitä meni Kruunupyyhyn päin -- ja kiroilivat mennessään.\"\n\nRoos lähti ajamaan samaan suuntaan alkaen huudella ja huhuilla\nkadonneita. Nämä kuulivatkin äänen, mutta aavistamatta huutojen\ntarkoitusta kätkeytyivät silloin metsään pysyen hiiren hiljaa.\n\nNeuvottomana Roos taasen kiristi \"Kiivas II:n\" ohjia ajaen rantaan\nSandmanin luo ja pyytäen tätä kärsivällisesti odottamaan. Sitten\nhän toistamiseen palasi Kvikantiin tiedustelemaan. Tällöin hän sai\nkuulla, että pojat olivat erään kalastajan opastamina kulkeneet\ntoista tietä Öjaan. Roos palasi kaupunkiin, mutta vaikeudet eivät\nloppuneet vielä tähänkään.\n\nSandman, Sandström ja Sandmanin palveluksessa oleva Fride Gustafsson\ntekivät lähtöä. Sandström oli jo alun perin ollut sitä mieltä, että\nvenhe ei ollut sopiva, mutta sillä täytyi nyt kuitenkin yrittää.\nMiehet sijoitettiin keulapuolelle öljypeitteiden suojaan. Kone\nsijaitsi perässä. Venhe tuli niin kovaan lastiin, että vaikka\nvaralaidatkin olivat paikoillaan, reunat olivat vain korttelin verran\nvedenpinnan yläpuolella. Kaikesta huolimatta lähdettiin liikkeelle.\nTuuli ei kyllä ollut kova, mutta merenkäynti jyrkkää.\n\nKun oli ajettu kaksi tuntia, tutkittiin tilannetta ja huomattiin\ntällöin, että miehet, vaikka eivät valittaneetkaan tilaansa, olivat\nveden räiskynnästä läpimärät ja kovin kylmissään. Kun oltiin\nvasta alkutaipaleita, ehdotti Sandman takaisinpaluuta, sillä\nmatkan onnistuminen tällaisin edellytyksin tuntui todellakin aivan\nmahdottomalta.\n\nEi siis auttanut muu kuin palata takaisin Öjaan. Yksi pojista oli\ntällöin jo niin huonovointinen, että hänet oli kannettava erääseen\nsaunaan.\n\nEräiden paikkakuntalaisten opastamina pojat sitten kävelivät\nkaupunkiin -- sekä uudestaan Roosiin ja Matti Huttusen kamariin ynnä\nBiskopille. Roos toimitti heille kuivia vaatteita, ruokaa y.m. sekä\npäätti lähettää heidät yöjunassa Kemiin. Osa joukosta nousi junaan\nKokkolassa -- II:n luokan vaunuun, osa taas Kannuksen asemalta samaan\nvaunuun. Roosia kyllä arvelutti se, että jätkämiehet matkustivat\nII:ssa luokassa, mutta yöjunassa ei ollut muita kuin I:n ja II:n\nluokan vaunuja. Kun insinööri Pietilä sähkötti hänelle Kemistä\nseuraavana päivänä: \"Huonoja kauroja\", niin Roos päätteli siitä, että\nmiehet olivat onnellisesti päässeet perille.\n\nTällaista oli apteekkari K.U. Roosin työ. Vaikein kausi oli syksy\n1915, sillä keväällä 1916 ei Kokkolassa enää ollut etappitoimintaa.\nVärväystoiminta kyllä jatkui, mutta sekin vähemmässä määrin. Sen\nsijaan tuli muita vaikeuksia. Viholliset näet alkoivat tehdä\nhyökkäyksiä, kuten jo sivumennen olemme maininneet.\n\n\u003Ctb>\n\nVaasassa, Pietarsaaressa ja Kokkolassa avoveden aikana syksyllä\n1915 suoritetun etappitoiminnan ulkonaiset tulokset eivät olleet\nsuuren suuret, mutta se ei johtunut etappimiehistä, jotka aina\nolivat valmiit äärimmäisin ponnistuksin palvelemaan yhteistä\nsuurta asiaa, vaan asianhaaroista, jotka olivat kokonaan heidän\nmääräysvaltansa ulkopuolella. Värväys, joka maassa järjestyi vasta\nlokakuun puolivälin tienoilla, oli tuskin päässyt alkuun, kun\naikainen talventulo juuri lokakuun lopulla ehkäisi moottoriliikenteen\nMerenkurkun yli. Saaristovedet näet jäätyivät muualla paitsi\nKokkolan seuduilla, missä avomeri verraten kauan huuhtelee saarista\nköyhää rannikkoa. Moottorietapin toimintakausi muodostui siis\nhyvin lyhyeksi, käsittäen oikeastaan vain noin kolmen viikon ajan.\nJa miehiä oli lokakuussa ennätetty värvätä varsin vähän; Etelä- ja\nKeski-Pohjanmaaltakin saapui lokakuussa jääkäripataljoonaan\nainoastaan 18 miestä. Sitäpaitsi veti Kemin etappi --\nkulkumahdollisuuksien mukavuuden takia -- väkisinkin puoleensa\nmiesten enemmistön.\n\nVarmasti tiedämme, että Vaasasta avoveden aikana kuljetettiin\nyli 11 miestä ja Kokkolasta 16. Paljonko Pietarsaaresta käsin\nmiehiä moottorilla vietiin, sitä emme voi täsmälleen sanoa, mutta\nedellämainittuun Sten Holmin lausuntoon viitaten olemme sitä mieltä,\nettä Pietarsaaresta kuljetettuja on voinut olla korkeintaan 13.\nNäin saisimme tuon usein otaksutun pyöreän yhteissumman 40, mikä\nkäsittääksemme on tässä tapauksessa korkein mahdollinen.\n\n\n\nUumajan etappi kevättalvella 1916.\n\n\nVarsinkin sen jälkeen kuin Kemin etappi tammikuun alussa 1916\noli ainakin toistaiseksi miltei kokonaan tuhoutunut, kiintyi\njääkäriliikkeen miesten huomio sekä kotimaassa että Ruotsissa ja\nSaksassa yhä kiinteämmin Merenkurkun eli Uumajan etappiin. Joulun ja\nuudenvuoden vaiheen ankarat pakkaset antoivat aihetta toivomaan, että\nLuoja laittaisi Suomen ja Ruotsin välille sillan Merenkurkun yli.\nTällaista tapahtui tosin vain noin kerran kymmenessä vuodessa, mutta\njuuri nyt näytti tosiaankin näin onnellisesti käyvän.\n\nUumajan etappia alkujaan Ruotsissa ja Saksassa suunniteltaessa ei\nkyllä oltu kiinnitetty huomiota matkan -- varsinkin talvella --\ntavattomiin vaikeuksiin, mutta Merenkurkun läheisyys houkutteli\netenkin pohjalaisia kaikesta huolimatta käyttämään tätä tietä.\n\n\n\nMerenkurkun jäätyminen.\n\n\nVarman tiedon saaminen Merenkurkun jäätymisestä tuotti paljon huolta\nja vaivaa Pohjanmaan aktivisteille, varsinkin tehtaanomistaja _C.J.\nvon Essenille_, joka yhdessä alahärmäläisten aktivistien kanssa oli\nottanut huolekseen Suomen-puolen merenrannalle johtavien etappiteiden\njärjestämisen.\n\nAlahärmästä lähetettiin 18.I.1916 asemakirjuri _Yrjö\nLukkaroinen_, jota seurasi muutamia Saksaan-pyrkijöitä, tutkimaan\nMerenkurkun ylipääsymahdollisuuksia. Lukkaroinen yrittikin ottaa\nniistä selkoa harhaillen myrskyn yllättämänä lumi- ja vesisohjussa\ntoista vuorokautta Pohjanlahdella sekä tullen siihen tulokseen,\nettä muka sulaa vettä oli vielä näkyvissä. C.J. von Essen\nkoetti myöskin Jepualta käsin saada selvyyttä asiasta ylläpitäen\ntässä tarkoituksessa yhteyttä tunnettujen saaristolaisten, esim.\ntalollisten _Johan Dalaholmin, Emil Vesterön ja Vilhelm Näsin\nkanssa_, mutta mihinkään varmaan tulokseen ei vain päästy.\nEteläpohjalainen värväri, lääketieteenkandidaatti _Jussi Malkamäki_\nteki Vöyrin ruotsia osaavan ylistarolaisen _Einari Luoman_ seurassa\nniinikään vartavastisen matkan Vesteröhön, ollen perillä tammikuun\n17. p:nä 1916 [Silloin näkyi Vesterössä samoin kuin monilla muillakin\npaikkakunnilla Pohjanmaalla merkillinen valo-ilmiö. \"Tähti\" (meteori)\noli vuoroin punainen, vuoroin valkea; väliin se katosi melkein\nkokonaan, mutta sitten se ilmestyi taas entistä kirkkaampana liikkuen\nja häilyen kuin keinussa. (\"Vaasa\" n:o 7; 20.I.1916.)], siis\nsamoihin aikoihin kuin Lukkaroinen, ja puhutellen siellä \"Heron\"\nomistajaa _Emil Vesterötä_. Kun tämä kierrellen ja kaarrellen\nvastaili tiedusteluihin, ilmoitti Malkamäki lujasti päättäneensä itse\nmennä toteamaan jäätilanteen. Silloin vihdoin viimein heltisi totuus\nilmoille: Yksi ja toinen oli jo muka kulkenut Ruotsin puolelle,\njotenka Merenkurkku siis nähtävästi oli jäässä. \"Heron\" kapteenin\npuheista selvisi sekin, että hän ja muutkin saaristolaiset olivat\n_venäläisten saarille siirtämisen pelosta_ halunneet pitää asian\nsalassa. Mutta nyt hän sanoi avomielisestä:\n\n\"Minä opastan yli joka miehen.\"\n\nHän näet katsoi viisaimmaksi, että saaristolaiset itse saisivat olla\nmukana liikenteen järjestelyssä, josta m.m. oli taloudellista etua.\nMalkamäki ehdottikin Vesterölle, että tämä heti lähtisi asiasta\nneuvottelemaan Vaasaan tai Jepualle. Kapteeni sanoi lähtevänsä\nVaasaan, mutta sittemmin osoittautuikin, että hän oli pari viikkoa\nmyöhemmin, Merenkurkun yli tulleen jääkäri Einar Wichmannin kanssa\nmennyt Jepualle, mistä sitten kohta saapui lähetti tiedoittamaan,\nettä tie oli kunnossa. [Vert. tohtori Jussi Malkamäen v. 1923\n\"Ylioppilaslehdessä\" N:o 8, siv. 115 julkaisemaan kirjoitukseen.]\n\nTämän tärkeän seikan hämäryys oli hyvin valitettava asia, joka olisi\nsaattanut tulla kohtalokkaaksi koko jääkäriliikkeelle, ellei se\nvihdoinkin olisi selvinnyt.\n\nHuomattava on, että Merenkurkku oli mennyt kantavaan jäähän jo\njoulupäivän vastaisena yönä 1915 ja että tullivahtimestarit olivat\njoulukuun 27. p:nä kulkeneet jäitse Valassaaret (Valsörarne)-nimiseen\nsaariryhmään, jolloin Merenkurkku oli ollut karkean ahtojään\npeitossa. Jäät kestivät sitten yhtämittaa toukokuun 1. päivään 1916.\n[Nämä varsin kiintoisat ja luotettavat tiedot on kirjoittajalle\nhankkinut jäljennöksinä tullivahtimestarien pöytäkirjoista vuosilta\n1915-1916 jääkäri ja luotsi, herra _Emil Björkas_.]\n\nMerenkurkun yli pääsemistä -- ennemmin tai myöhemmin -- pidettiin\njoka tapauksessa varmana, ja sekä Suomesta että Ruotsista käsin, jopa\naina Lockstedtista saakka ryhdyttiin alustaviin toimenpiteisiin,\njotta kaikki olisi valmista silloin, kun Merenkurkun jääsiltä\nkestäisi.\n\n\n\nJääkäri Einar Wichmann etapin järjestäjänä ja yhdysmiehenä.\n\n\nTammikuun 10. päivän tienoilla 1916 tiedusteltiin Lockstedtin\nleirillä jääkäreiltä, ketkä olisivat halukkaita lähtemään Suomeen\nhankkimaan lisää miehiä ja suorittamaan muitakin mahdollisesti\nmäärättäviä tehtäviä. Miehiä ilmoittautuikin koko joukko, ja\nlähtijöiksi valittiin varsinkin sellaisia, joita Suomessa ei helposti\ntunnettaisi ja joilla siis olisi suuremmat toimintamahdollisuudet.\nM.m. ilmoittautuivat _Hjalmar Raatikainen, Boris Veledejeff (Vaarna)\nja Einar Wichmann_. Parin päivän kuluttua heidät lähetetyinkin\nBerlinin--Sassnitzin--Malmön kautta Tukholmaan, jossa heidän oli\nilmoittauduttava kapteeni Heldtin toimistossa.\n\nKomennetuista näytti siltä kuin Tukholmassa olisi pidetty Suomessa\ntoimivia henkilöitä liian arkoina ja kuin olisi oltu sitä mieltä,\nettä jollei Ruotsista käsin asiaa hoidettaisi, niin miesten\nsaapuminen tyrehtyisi kokonaan. Jääkäreistämme tuntuivat kuitenkin\nHeldtin konttorin Suomen-tiedot hyvin hatarilta; tai saattoihan olla\nniinkin, ettei heille haluttu tarkempia tietoja antaa.\n\nParin päivän kuluttua miehemme saivat määräyksen lähteä\nHaaparannalle, josta käsin oli tarkoitus ylittää raja ja jossa\nmiestemme piti myös saada tarkemmat matkaohjeet. Merenkurkusta\nei kuitenkaan vielä mitään mainittu. Haaparannalla Raatikainen\nsai käskyn matkustaa takaisin etelään päin; minne, sitä ei muille\nilmoitettu. Myöhemmin selvisi, että Raatikainen oli komennettu\nUumajaan. Veledejeff sai määräyksen mennä Haaparannalta rajan\nyli Suomeen, minne Wichmannkin oli valmistautunut lähtemään.\nViimeksimainittu komennettiin sitten kuitenkin äkkiä matkustamaan\nensin Tukholmaan ja sieltä taas Uumajaan Haaparannan etapin\njohtajan Vilhelm Dahlénin kanssa. Tukholmassa oli Wichmann saanut\npääasiallisimmat ohjeet maisteri _Almar Fabritiukselta_, ja Dahlén\nantoi Uumajassa vielä lisäohjeita.\n\n_Wichmannin oli hiihdettävä Merenkurkun yli Holmön saarelta ja\notettava Suomen puolella yhteys Vaasassa toimittaja Sundqvistiin ja\nJepualla von Esseneihin sekä tiedoitettava, että Ruotsin puolella\noli kaikki valmista Lockstedtiin pyrkijäin vastaanottamista varten;\nedelleen, että tulokkaiden oli hiihdettävä Holmön saarelle ja että\nheidän pitäisi alkaa tulla viipymättä. Sitäpaitsi oli Wichmannin\nsaatava tiedot Suomen-puolen järjestelyistä ja heti palattava\nRuotsiin niistä tiedoittamaan._\n\nVielä saman päivän iltana, tammikuun 22. p:nä 1916, lähti toimeensa\nryhtynyt yhdysmiehemme holmöläisen talollisen _Mauritz Karlssonin_\nkanssa hevosella Holmötä kohti. Kovassa lumipyryssä vähän eksyttiin,\njoten oli pakko olla yötä eräässä talossa. Matkalla tuli miehiämme\nvastaan Saksan meriesikunnan palveluksessa oleva sähköteknikko _Väinö\nJankko_, [ks. \"Routaa ja rautaa IV\"], joka oli kaksi yötä aikaisemmin\ntullut Merenkurkun yli.\n\nHolmössä Wichmann tapasi Raatikaisen ja Emil Sandvikin, joka\njälkimmäinen joulukuun alkupuolella 1915 oli veljensä ja johtaja\nSten Holmin kanssa paennut Ruotsiin. Raatikaisella oli määräys\nlähteä Wichmannin mukana Merenkurkun yli Suomeen. Hankittiin sukset,\nmerikortti ja kompassi. Sukset olivat huonot, sillä koko Holmössä ei\nollut kunnollisia hiihtovälineitä. -- Saaristolaiset sekä Ruotsin\nettä Suomen puolella olivat, merkillistä kyllä, hyvin huonoja\nhiihtäjiä, ja sukset tietysti senmukaisia.\n\nTammikuun 24. p:nä 1916 noin klo 12 päivällä miehemme lähtivät\nmeren valkoiselle rannattomalle ulapalle. Kompassin mukaan otettiin\nkurssi Björkötä kohti, mutta onneksensa, kuten sittemmin selvisi,\nhe suuntautuivatkin liiaksi vasemmalle joutuen Mickelsöyran\nsaariryhmään. Lähdettäessä heille sanottiin: \"Kun viisi tuntia\nhiihdätte, alkavat Björkön valot näkyä.\"\n\nMiehemme hiihtivät viisi tuntia ja sen jälkeen toiset viisi tuntia,\nmutta muuta valonvilkettä ei näkynyt kuin aina uudet taivaanrannalta\njäähuurteen ja pimeän yön hämärävaipasta esille tulevat tähdet.\nLiian kovan alkuvauhdin johdosta alkoi väsymys ylen ankarasti\nahdistaa, varsinkaan kun hikinen ruumis ja viimalle täydellisesti\navoin merenselkä eivät sallineet juuri hetkenkään levähdystä.\nVaivoja suurensivat pimeässä yössä ahtojääröykkiöt, jotka monesti\nmuuttivat hiihtämisen kapuamiseksi, melkeinpä kompuroimiseksi.\nVarsinkin Wichmann väsyi kovasti, jotavastoin vankkarakenteinen\nRaatikainen kesti matkan vaivat paremmin. Onneksi keli oli hyvä.\nVasta noin klo 3-4:n ajoissa aamulla miehemme näkivät edessään\ntumman juovan, joka eteenpäin hiihdettäessä osoittautui Mickelsöyran\nsaariston ääriviivaksi. Tultuaan erään saaren rannalle he istahtivat\nkatajapensaan juurelle virkistäytyen pienellä konjakkiryypyllä.\n\nPian tavattiin latu, joka johti Vildskär-nimisen, tämän saariryhmän\nainoan läpivuotisesti asutun saaren pieneen mökkikylään. Sinne\njääkärit saapuivat klo 5 aamulla. Huomattuaan eräästä mökistä tulta\nhe menivät sisään, sitä ennen hävitettyään mukanaolleet kirjeet,\njoiden sisällön he tunsivat.\n\nTupa oli täynnä miehiä, mikä tuntui hieman oudolta. Täällä, kuten\nRuotsin puolellakin, puhuttiin \"200:n vuoden vanhaa ruotsia\", jota\noli aluksi vaikea ymmärtää. Miehillemme tehtiin heti nuo tavalliset\nkysymykset: Mistä, minne ja mitä varten? Vastattiin ruotsiksi:\n\"Uudestakaarlepyystä matkalla tuttavien luo Björköhön -- jäällä\neksytty -- väsyttää kovin.\" Ystäväpiirien emäntä käski jääkärit\nviereiseen kamariin kuiskaten heille jotakin tullimiehistä. Huone\noli tosin jääkylmä, mutta vällyjen alla saattoi sentään nukkua -- ja\npistoolit pantiin päänalusen alle kaiken varalta.\n\nKun jääkärit päivemmällä heräsivät, oli tupa tyhjä. Emäntä\nosoittautui edelleen hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi, mutta\nvieraitten \"laatua\" hän sentään näytti yhä tunnustelevan. Emäntä\nkertoi, että Björkön saarelle oli venäläistä vartiostoa lisätty\nja että pari päivää sitten oli joku hiihtäjä vangittukin, joten\nsinne ei ollut menemistä. Myöskin se selvisi emännän puheista, että\nosa aamullisista miehistä oli hiihtänyt ulapalle ottamaan selvää\nMerenkurkun jäätilanteesta. Wichmann ja Raatikainen alkoivat jo\noivaltaa, mikä onnenpotkaus heille oli sattunut. Ja pian selvisikin,\nettä nuo miehet olivat Suomen-puolen jääkäriliikkeen miesten\ntiedustelijoita, jotka liikkuivat aivan samoilla asioilla kuin\nharhaan hiihtäneet jääkärit. Kun miehet seuraavana yönä palasivat\nmereltä, saatiin tietää, että Jepuan von Essenit olivat heidät\nlähettäneet ja että he itse aikoivat viipymättä lähteä Jepualle\ntiedustelunsa tuloksia ilmoittamaan.\n\nNämä tiedustelijat olivat sittemmin hyvin tunnetut jääkäriliikkeen\navustajat, talolliset Emil Vesterö ja Johan Dalaholm.\n\nSeuraavana päivänä, 26.I.1916 kaikki hiihtivät Vesteröhön, missä\njääkärit vietiin yöksi erääseen naapuritaloon. Sen isäntä saattoi\nheidät aamulla ennen päivän valkenemista erääseen muutaman kilometrin\npäässä olevaan kalasaunaan. Siellä he odottelivat pimeän tuloa,\njolloin Emil Vesterö vei heidät hevosellaan Vaasaan. Sinne saavuttiin\n27.I.1916 jo klo 8:n ja 9:n välillä illalla. Vaasassa Wichmann\nsaamansa määräyksen mukaisesti meni \"Vasabladetin\" toimitukseen\ntoimittaja Sundqvistia tapaamaan ilmoittaen tälle Merenkurkun\njääsuhteista sekä mainiten, että miesten vastaanotto Ruotsin puolella\noli järjestetty ja että näiden oli ensin saavuttava Holmön saarelle,\nmissä oli etappiasema. Samalla hän kertoi Emil ja Joel Vesterön\nsuhtautumisesta asiaan ja hiihtomahdollisuudesta Mickelsöyran\nsaariryhmän kautta.\n\nKun Sundqvistia kuitenkin Herbert Mannsin 27.XII.1915 tapahtuneen\nvangitsemisen jälkeen pidettiin kovasti silmällä, ei hän sanonut\nvoivansa erikoisesti toimia etapin järjestäjänä.\n\nKun Raatikainenkin oli selvittänyt jonkin toimeksisaannin, menivät\nmiehemme yöksi eri majapaikkoihin.\n\nSeuraavana päivänä Wichmann kävi tapaamassa erästä matkustajaa, jonka\nSundqvist oli ilmoittanut saapuneen Vaasaan ja pyrkivän Lockstedtiin.\nSuuri oli ilo, kun tuo tulija osoittautui Wichmannin pikkuserkuksi,\nhelsinkiläiseksi arkkitehti _Kosti Harald Palmqvistiksi_. (Nyk.\njääkärimajuri.)\n\nPalmqvist, Wichmann ja Emil Vesterö palasivat samana päivänä,\n28.I.1916, Vesteröhön jääden sinne yöksi. -- Raatikainen taas\njatkoi matkaa Vaasasta Helsinkiin, jonne hänen oli vietävä eräitä\ntiedoituksia; ja sitten hänen tiensä suuntautui Itä-Suomeen.\n\nSeuraavana päivänä Emil Vesterö ja Wichmann (salanimi \"Erkki\nMustonen\") ajoivat Kantlaksiin ollen siellä yötä sekä jatkaen sitten\n30.I.1916 matkaa Jepualle, missä menivät pimeän tultua von Essenien\nluo Kiitolaan. Palmqvist taas jäi Vesteröhön odottamaan Wichmannin\npaluuta.\n\nKiitolassa Wichmann teki samat ilmoitukset kuin Vaasassakin pyytäen\nvastavuoroon Ruotsiin vietäviksi tietoja siitä, millä kannalla oli\nmiesten saanti, kuinka pian heitä voitiin odottaa sekä oliko mitään\nvaikeuksia pelättävissä rajavartiostojen puolelta.\n\nKiitolassa tietysti virisi vilkas ja innostunut keskustelu\navautuvista toimintamahdollisuuksista. Ennakolta tehtyjä Merenkurkun\netappia koskevia suunnitelmia punnittiin ja tarkistettiin. Erikoisia\nvaikeuksia katsottiin aiheutuvan m.m. siitä, että rautatien\npääteasemilta, Voltista ja Jepualta oli useiden kymmenien kilometrien\nmatka niille saaristossa oleville väliasemille, joista lopullinen\nmatka jääkentän yli saattoi alkaa. Näiden väliasemien järjestäminen\ntaasen oli hankalaa siitä syystä, että saariston ruotsalaista väestöä\noli verraten vaikea saada mukaan pelkästään isänmaallisuuteen\nvedoten. Saaristolaiset olivat näet tottuneet myös ansaitsemaan,\neikä -- aikaisemmin tekemättä jäänyttä -- tarpeellista valistustyötä\nuskallettu aloittaa liian äkkiä. Vaikeuksia tuotti myöskin se, että\nmatka saaristoon kulki tiheästi asuttujen seutujen kautta ja että\nmiesten ohjaamiseksi jo saaristoon täytyi saada kyyditsijöitä, joilla\noli tarvittava paikallistuntemus sekä rohkea, uhrautuvainen mieli.\nTurvattomuuden tunnetta lisäsivät venäläisten rannikkovartiostot,\njotka pitivät silmällä sekä rannikonsuuntaisia, että rannikolta\nsisämaahan johtavia teitä. Tällaisia vartiostoja oli Monåssa,\nMonäsissä, Oravaisissa ja Tottesundissa. Puhelinmahdollisuuksia\nei myöskään ollut. Saariston väliasemille oli niinikään vaikea\nhuomiota herättämättä varata kaikkia tarpeita, esim. suksia, lämpimiä\nvaatteita, hiihtojalkineita, ruokaa suurissa erissä j.n.e.\n\nKeskustelujen lomassa käytiin ostamassa kaupasta erilaisia\nruokatarpeita, muutamia suksipareja y.m. tarvikkeita niin paljon kuin\nrekeen mahtui.\n\nEmil Vesterö ja Wichmann lähtivät 30.I.1916 paluumatkalle painuen\nyön selkään pakkasen paukkuessa ja kauniin kuutamon seutuja\nvalaistessa. Miehemme ajoivat koko yön -- väliin itsekin juosten reen\nperässä lämpimikseen. Seuraavana päivänä puolenpäivän korvissa he\nsaapuivat perille Vesteröhön.\n\nSiellä sovittiin, että Vesterön talo siitä noin kolmen kilometrin\npäässä olevine kalastajamajoineen (kesäkämppä) tulisi väliasemaksi ja\nsamalla lopulliseksi lähtöpaikaksi.\n\nHelmikuun 1. p:nä 1916 klo 7:n tienoissa illalla Wichmann ja\nPalmqvist lähtivät Ruotsia kohti. Hyvän onnensa ohjaamina he osuivat\nsamaan ystävälliseen, Mickelsöyran saaristossa sijaitsevaan taloon,\njossa Wichmann oli Suomeen tullessaan majaillut. Siellä he lepäsivät\nmuutaman tunnin. Wichmannin tiedusteluun, saisivatko muutkin kulkijat\nkäyttää heidän taloaan majapaikkana, emäntä vastasi myöntävästi.\nJuotuaan kahvia ja syötyään he klo 4 aamulla jatkoivat matkaansa\ntalon pojan opastamina läpi saariryhmän. Sen Ruotsin-puoleisessa\npäässä olevassa kalastajasaunassa he sulattivat lunta ja joivat\ntulevan janon varalta. [Tässä samassa saunassa on moni Saksaan-menijä\nlevähtänyt ja aterioinut ennen painumistaan Merenkurkun\nlumiaavikolle.] Opas palasi saunalta takaisin, ja ylikulkijat\nlähtivät eteenpäin Holmötä kohden kelin ja tuulen ollessa erittäin\nsuotuisat. Holmön kylään saavuttiin klo 10:n tienoissa illalla.\n\nYön levättyään miehemme viipymättä matkustivat Tukholmaan saapuen\nsinne helmikuun 4. p:nä 1916.\n\nPalmqvist jatkoi matkaa Lockstedtiin, mutta Wichmann komennettiin\ntaas Haaparannalle ja sieltä hyvin pian Uumajaan saaden määräyksen\ntoimia yhdysmiehenä Ruotsin- ja Suomen-puolen välillä ja huolehtia\nsiitä, että etappi toimisi säännöllisesti. Tällävälin oli ensimmäinen\njoukko jo tullut yli, koska eräitä oppaita (Emil Vesterö ja Einari\nLuoma) oli keräytynyt Holmöhön.\n\nSieltä Wichmann helmikuun 10. p:n tienoissa kulki Suomeen palaavien\noppaiden kanssa taas Merenkurkun yli. Kun miehemme saapuivat\nVesteröhön, oli siellä suuri joukko ylipyrkijöitä opasta odottamassa.\nKun uusia oppaita ei ollut saatavissa ja kun keli oli hyvä sekä\npojat jo pari päivää odotelleet ja ruokakin lopussa, täytyi Luoman\nlähteä vain muutamia tunteja levättyään uudelleen taipalelle poikia\nopastamaan. Ylimeno suoritettiin hyvin nopeasti. Tuuli oli myötäinen\nja pojat reippaita.\n\nWichmann viipyi tällä kertaa Vesterössä noin viikonpäivät\njärjestellen vastaanottopuolta, toimittaen polttopuita saunalle,\nkorjauttaen sen särkyneet ikkunat, hankkien ruokaa ja suksia,\nvarustaen varalle uusia saunoja, tutustuen Vesterön veljesten\nnaapureihin, koettaen saada näitä mukaan j.n.e. Sitten hän lähti\n20.II.1916 Emil Vesterön kanssa hevosella Jepualle tekemään selkoa\nsaaristossa vallitsevasta tilanteesta sekä Munsalan ja Vesterön\nvälille, mahdollista varareittiä ajatellen suunnitelluista uusista\nlähtöasemista. Miehemme ottivat mukaansa useita säkillisiä ruokaa\njättäen ne sitten Rönnskärin saarelle erään kesäasunnon vinnille siltä\nvaralta, että Vesterön kautta kulkeva reitti äkkiarvaamatta menisi\ntukkoon, jolloin jokin saapuva ryhmä hät'hätää olisi ohjattava\nmainittuun saareen.\n\nMatkamiehemme ajoivat sitten jäätä pitkin ympäri Monäsin saapuen\nkylään iltahämärissä ja mennen erään Vesterön tuttavan luo. Tämän\ntalo oli täynnä venäläisiä rajavartioita, jotka juuri hiljan oli\nsinne lähetetty silmälläpitämään ja estämään luvatonta rajan\nylitystä. Sotilaiden tiedusteluihin Vesterö vastasi selittäen, että\nhe olivat liikkeellä ostamassa kalastajamoottorivenhettä kesää varten\nja että hänen seuralaisensa oli hänen sukulaisensa.\n\nVenäläisten takia ei yönvietto talossa tietenkään ollut erikoisen\nmiellyttävää. Sen ohessa oleili eräässä naapuritalossa mies, jonka\nsanottiin olevan hyvin läheisissä suhteissa venäläisiin ja joka siis\nilmeisesti oli urkkija.\n\nWichmann ja Emil Vesterö lähtivät varhain seuraavana aamuna\n21.II.1916 Jepuaa kohti. Välillä poikettiin pariin taloon, jotka jo\nolivat jollakin tavoin saadut tai jotka haluttiin saada liittolaisiksi.\nWichmann outona miehenä pysyttelihe syrjässä Emil Vesterön\nkeskustellessa asioista talonväkien kanssa.\n\nJepualla hankittiin taas erilaisia tarpeita sekä vaihdettiin\ntiedotuksia v. Essenien kanssa. Parisen päivää perillä viivyttyään\nmiehemme palasivat Vesteröhön saapuen sinne 23.II.1916 illalla.\n\nSiellä oli taas odottamassa neljätoista edellisenä yönä tullutta\nmiestä, jotka parhaillaan lepäilivät Vesterön talossa. Wichmann lähti\nklo 10-11:n tienoissa yöllä heitä saattamaan. Miehet valkoisissa\npuvuissaan olivat kuin mitäkin aaveita. Koska Mickelsöyran\nsaariryhmässä oli jo venäläinen vartiosto, täytyi tämä saariryhmä\nkaartaa melko kaukaa pohjoispuolitse ja ehtiä näkymättömiin ennen\naamun sarastusta.\n\nPäivä oli kaunis ja keli hyvä. Jano vain vaivasi; ja ulapalla näkyvä\nmaa-kangastus viekoitteli osan ryhmästä vastoin Wichmannin kieltoa\nharhaan yrittämään \"Merenkurkun ennätystä\". Koska hiihtokyky miesten\nkeskuudessa oli hyvin epätasainen, oli joukkoa vaikea hallita; ja kun\njono oli verraten pitkä, sai Wichmann väsyttää itsensä melko lailla\nhiihtäessään tuon tuostakin sen alkupäähän vauhtia pidättämään.\nOppaan täytyi näet tavallisesti kulkea viimeisenä katsoakseen, ettei\nkukaan jäänyt jälkeen tai harhautunut sivullepäin. Jotkut miehistä\nolivat loppumatkalla äärimmäisen väsyneitä heittäytyen lepäämään aina\nmuutaman sadan metrin päästä, vaikka jo maakin häämötti edessä. Klo\n12 yöllä 25.II.1916 oli koko joukko [mukana myös Veikko Heikinheimo]\nHolmön rannassa. Siitä oli vielä 8 kilometriä Holmön kylään, jossa\neräs talo oli vuokrattu jonkinlaiseksi Suomesta saapuneiden maja- ja\nkaranteenipaikaksi. Sieltä miehet saatettiin hevoskyydillä Uumajaan\nja sitten \"alas\" LL:ään [jääkärien käyttämä Lockstedtin leirin nimen\nlyhennys].\n\nTukholmaan lähettämässään raportissa Wichmann ehdotti m.m., että\nsaapuneista miehistä joku hyvä hiihtäjä ja samalla sivistynyt\nmies saisi jäädä hänen avukseen etappiin, sillä oppaista oli\npuute, hiihdot kun rasittavuutensa takia vaativat myös lepopäiviä.\nKoska Tyrväästä kotoisin oleva lääketieteenylioppilas Jalo Veikko\nHeikinheimo itse oli halukas jäämään etappityöhön, sai hän\nTukholmasta palata helmimaaliskuun vaihteessa takaisin Holmöhön.\n\nMuutaman päivän perästä Wichmann ja Heikinheimo lähtivät Suomea\nkohti. He aloittivat matkan aamuhämärissä saadaksensa, koska keli\noli hyvä, jo ennen pimeän tuloa näkyviinsä Mickelsöyran saariryhmän\nja voidaksensa sitten sen mukaan suunnata kulkunsa niin, ettei\nuloimmaisimmillekaan saarille sijoitetuista venäläisten vartiostoista\nolisi vaaraa.\n\nJuuri kun rupesi pimenemään, he näkivät muutaman kilometrin päässä\nerään hiihtävän ryhmän. Pian he päättelivät, että miehet olivat\nSaksaan-pyrkijöitä, mutta varmuuden vuoksi he kuitenkin varovaisesti,\njääröykkiöiden suojassa lähestyivät hiihtäjiä. Heidän olettamuksensa\nolikin oikea. Miehet olivat _Joel Vesterön_ johdolla matkalla\nRuotsiin ja olivat lähteneet liikkeelle jo edellisenä iltana pimeän\ntultua. He olivat väsyneitä ja kaikin puolin huonossa kunnossa --\nJoel Vesterökin [saaristolaisoppaat olivat yleensä heikkoja hiihtäjiä\nja kompassin käyttöönkin -- ihmeellistä kyllä -- aivan tottumattomia\nluottaen enemmän vaistoonsa, joka kuitenkin monesti petti] hyvin\nheikossa tilassa. Ryhmä oli jonkin väärän hälytyksen ajamana välillä\nollut hajallaankin joutuen tekemään suuria kaarroksia sekä menettäen\nkokonaan rohkeutensa ja itseluottamuksensa.\n\nNäin ollen Wichmann ja Heikinheimo katsoivat parhaaksi kääntyä\ntakaisin ja ryhtyä ohjaamaan miehiä, joita muuten näytti tuho\nuhkaavan. Kohtaamishetkellä sillä jo oli ilmeisesti väärä kurssi.\n\nMyöhään yöllä tämä väsynyt joukko saapui vihdoin Holmön rantaan. Sitä\nennen oli kuitenkin täytynyt jättää parin peninkulman päässä rannasta\neräs mies jäälle makaamaan. Toverit ja oppaat olivat riisuneet yltään\nliikenevät vaatteensa, joilla sitten tuo onneton, jo tajuttomuuden\nrajalle uupunut mies oli peitetty.\n\nHeikinheimo hiihti sitten kaikin voimin nopeasti Holmön kylään\nhälyttäen siellä ihmisiä jalkeille. Tuota pikaa otettiin pari hevosta\nrekineen, lyhtyjä, peitteitä ja lääkkeitä sekä ajettiin takaisin\njäälle, missä ahtojääröykkiöitä kiertäen vähitellen lähestyttiin\npaikkaa, jonne mies oli jäänyt. Mutta tämä olikin välillä vironnut\nja hoiperrellut sitten sinne tänne pimeässä yössä, joutuen lopuksi\nmuutamia kilometrejä aavalle merelle ahtojäiden sekaan. Lyhtyjen\navulla jälkiä seuraamalla hänet kuitenkin löydettiin tiedotonna\neräästä jääröykkiöiden muodostamasta syvänteestä. Mies nostettiin\nrekeen, hänen suuhunsa kaadettiin lääkkeitä ja peitteisiin käärittynä\nhänet vietiin Holmön etappitaloon. Siellä hän vasta seuraavana\npäivänä heräsi tajuntaan lainkaan käsittämättä, miten oli pelastunut.\n[Pelastettu lienee ollut toimittaja Harald Toivola Hämeenlinnasta.]\nOnneksi oli ollut tyyni ilma, joten jäljet eivät olleet hävinneet.\n\nParin päivän kuluttua Wichmann ja Heikinheimo sekä heidän seurassaan\nJoel Vesterö ja Dalaholm lähtivät uudestaan Suomen puolelle. Keli\noli perin huono, oli vastatuuli ja satoi räntää. Joel Vesterön\nvaatimuksesta miehemme hiihtivät Mickelsöyran saariryhmällä olevaa\nsotilasvartiota välttääkseen paljon pohjoiseen, Svartörniin, joutuen\ntällöin ylen vaikeaan ahtojäävyöhykkeeseen. Vaikka kaikki olivat jo\ntottuneita oppaita, kesti matka Vesteröhön likimain 40 tuntia.\n\nLevättyään pari päivää Vesterössä Wichmann ja Heikinheimot lähtivät\nJepualle hiihtäen Kantlaksin kautta. Kantlaksissa he joutuivat\neräässä navetassa suuren osan yötä puhumaan kansantajuista\npolitiikkaa parille nuorukaiselle, joista he toivoivat itselleen\napulaisia Kantlaksin suunnalle siinä tapauksessa, että Vesterön\nseutu tulisi mahdottomaksi. Nuoret miehet kuuntelivat, lehmät\nkuuntelivat, ja lanta öisessä navetassa tuoksui ja höyrysi! Aamulla\nmiehemme hiihtivät Jepualle. Perin rasittuneina he sitten molemmat\nnukkuivat tehtaan vierashuoneessa. -- Wichmann jäi Jepualle uusiin\netappitoimiin, mutta Heikinheimo painui merietapin tehtäviin poiketen\nm.m. Munsalan pappilaan. Sieltä hän muka myllyltä palaavassa\njauhokuormassa kuljetti uloimpaan saaristoon kaksi tärkeätä\nvakoilijaa, joista toinen oli Väinö Jankko, ja opasti heidät sitten\nHolmöhön.\n\nJuuri näihin aikoihin -- helmi- ja maaliskuun vaihteessa -- olivat\nolot Suomen puolella Lapuan tapausten johdosta saaneet hyvin\nkohtalokkaan käänteen. Viranomaiset ja santarmisto olivat päässeet\nliikkeen ja sen toimihenkilöiden perille. Toiset näistä, kuten\ntehtaanomistaja C.J. von Essen, eläinlääkäri J.S. Talvitie y.m.\nolivat jo siirtyneet pois maasta.\n\nAlahärmä ei enää voinut ottaa vastaan Saksaan-pyrkijöitä. Sekä\nJepualla että Alahärmässä odotettiin joka hetki vihollisten tuloa.\nSähköä oli ilmassa.\n\nJepuan tapausten yhteydessä olemme jo kertoneet Wichmannin ja\nkonttoristi Gösta von Essenin kolmiviikkoisesta yhteistoiminnasta. Ja\nKoivulahden toimintakertomuksessa on kuvattu se Uumajasta Björköseen\nhuhtikuun 30. p:nä 1916 tehty rohkea matka, jonka Wichmann, Wikin\nveljekset y.m. suorittivat. Björköstä Wichmann painui yhdessä jääkäri\nTauno Ilmoniemen kanssa Savoon värväämään. [Kumpaankin näistä\nkuuluisista jääkäreistä olemme tutustuneet \"Aseveljet\"-nimisessä\nteoksessa. Wichmann kuului Läntisen etapin miehiin ottaen osaa Simon\nkahakkaan joulukuun 11. p:nä 1916. Ilmoniemi taas oli Itäisen etapin\njääkäreitä, joka Puolangalla näytteli mainiosti maanmittarin osaa]\n\nEdellä olemme jotensakin yksityiskohtaisesti kuvailleet yhdysmieheksi\nkomennetun jääkäri Einar Wichmannin Uumajan etapissa suorittamaa\njärjestely- ja huoltotoimintaa. Olemmepa menneet hieman tapausten\nedellekin kertoessamme Wichmannin ynnä muiden etappijääkärien\ntekemästä opastustyöstä. Näin olemme kuitenkin saaneet valaisevan\nyleiskuvan siitä järjestely- ja opastustoiminnan avustustyöstä,\njonka tulokset kiittävät Uumajan etapin Ruotsista käsin uurastaneita\njääkäreitä.\n\n\n\n\nUumajan etapissa toimineet jääkärit ja Merenkurkun-oppaat.\n\n\nUumajassa vaikuttaneista etapin johtajista, paitsi avoveden aikana\nsyksyllä 1915 toimineita _Georg Rehnbäckiä ja Thomas Wolffia_,\nmainittakoon ensinnäkin jääkäri _Paul Wallenius_, joka nähtävästi\noli siirtynyt Uumajaan helmikuun alkupuolella 1916, siis silloin\nkun talvietappi alkoi. Wallenius oli mies paikallaan, joskaan\nhän ei osannut suhtautua Uumajan ruotsalaisiin viranomaisiin\nniin joustavasti kuin asian arkaluontoisuus ehkä olisi vaatinut.\nSuomalaisista ylitulijoista Wallenius kyllä piti erinomaista huolta.\n\nPaul Wallenius (sittemmin jääkärikapteeni) toimi Uumajassa helmikuun\nalusta toukokuuhun 1916, jolloin hänet siirrettiin Haaparannalle.\nHänen seuraajakseen Uumajaan tuli jääkäri _Evert Oskar Ekman_ (nyk.\nlaivaston komentajakapteeni), joka Uumajassa käytti salanimeä\n_kapteeni Oskar Finander_.\n\nEkmankin asui tunnetussa Uumajan kievarissa. Etapin toiminta\noli tällöin jo verraten laimeata, kun värväystäkään Suomessa\nei harjoitettu muuta kuin nimeksi. Ekman komennettiin kesäkuun\npuolivälissä 1916 Uumajasta Tukholmaan ja edelleen Berliniin, missä\nhän osallistui tuhonteko-(sabotage-)kurssiin. Näin hän joutui\nkeisarillisen meriesikunnan palvelukseen Tukholmaan, saavuttaen\nsiellä lähimmän päällikkönsä, korvettikapteeni Lassenin (nuorin\nLassenin veljeksistä) täydellisen luottamuksen.\n\nEkmanin jälkeen -- juuri kesäkuun puolivälissä 1916 -- tuli Uumajan\netapin johtajaksi jääkäri _Kaarle Heikki Kekoni_ (käytti salanimeä\nH. Kullberg), jonka jo entuudestaan tunnemme Haaparannalla ja\nKarungissa kesällä ja syksyllä 1915 toimineena etappijääkärinä.\n[ks. \"Routaa ja rautaa III\"]. Kekonin toimikausi Uumajassa oli\npitkä ja tärkeä kestäen vapaussotaamme saakka. Etappityötä\njääkäripataljoonan täydentämisen merkeissä ei tosin enää hänen\naikanaan sanottavasti ollut, mutta Uumajan etappi ylläpiti kuitenkin\navoveden aikana 1916 ja 1917 tärkeätä yhdysliikennettä isänmaan\nasioissa Suomen ja Ruotsin välillä; ja tätä tietä pääsivät turvaan\nmyös monet vainotut jääkäriliikkeen toimihenkilöt sekä jokin määrä\nsaksalaisia sotavankejakin. Aseiden maahantuontia Uumajan etappi\nniinikään silloin huomattavasti välitti. Kaikkeen tähän, samoin kuin\naikaisempaan talvietappiinkin, saamme seuraavassa lähemmin tutustua.\n\nHienon ja suoran luonteensa mukaisesti Kekoni osasi suhtautua\nUumajaan sijoitetun sotaväen päällystöön ja yleensä ruotsalaisiin\nviranomaisiin erinomaisen hyvin, edustaen arvokkaasti suomalaisia.\nTäydellä syyllä häntä v. 1917 ruvettiinkin sanomaan \"Suomen\nkonsuliksi\". Myöskin sekä Suomen- että Ruotsin-puolen kalastajia\nja saaristolaisväestöä Kekoni kohteli ymmärtämyksellisesti\nsaavuttaen kaikkien luottamuksen ja ystävyyden. Suomalaisten\ntyötoveriensa kesken hän niinikään oli erikoisen puoleensavetävä,\navulias ja toverillinen. Hän johti ja ohjasi asioita huomaamatta,\njohtaja-asemaansa koskaan korostamatta.\n\nMuista Uumajan etapissa -- pääasiallisesti Holmössä toimineista\njääkäreistä olemme vastikään tutustuneet Einar Wichmanniin ja Veikko\nHeikinheimoon. Edellisen suuret ansiot etapin järjestämisessä Ruotsin\npuolella ja Suomen saaristossa ovat niin ilmeiset, etteivät ne kaipaa\nenempää mainintaa. Intomielinen Veikko Heikinheimo työskenteli\nniinikään väsymättömästi etapin hyväksi. Sillä aikaa kuin Wichmann\noli Gösta von Essenin kanssa värväysmatkalla Lappajärvellä y.m.,\njärjesti Heikinheimo uusia varareittejä rannikolla. Heikinheimokin\ntoimi pääasiallisesti oppaana ja yhdysmiehenä. Hän soveltuikin\noppaaksi erittäin hyvin, sillä hän oli mainio lylynlykkijä; hiihto\nMerenkurkun yli oli hänestä leikintekoa.\n\nHolmössä toimi vastaanottajana aluksi _Leonard Skarp_ (nyk.\njääkärikapteeni). Sitten siellä olivat pietarsaarelainen aktivisti\n_Emil Sandvik ja Anders Emil Back_, osittain myös jääkäri Einar\nWichmann sekä huhtikuun lopulla 1916 jääkäri Eero (\"Iisu\") Manninen,\njoka käytti salanimeä Olsson. (Nyk. jääkäriluutnantti ja Oulun\npoliisimestari.) Viimeksimainittu toimi Uumajan etapissa elokuun\nalkupuolelle 1916.\n\nErikoinen sija Uumajan etappijääkärien joukossa oli jääkäreillä\n_Jussi Sihvolla ja Konrad Aleksander Laaksosella_, noilla uljailla\nja pelottomilla merisisseillä, joiden seikkailurikkaisiin retkiin\nosallistuivat myös _Heikki Kekoni_ ja metsänhoitaja _A.A. Huovinen_.\nViimeksimainittu oli elokuun puolivälissä 1917 siirtynyt Tornion\njoki-laaksosta Uumajan etappiin.\n\nNäillä merimatkoilla oli miltei koko ajan mukana Björköstä kotoisin\noleva entinen luotsi _Vilhelm Nyman_, aina iloinen, leikkisä ja\nerittäin rohkea mies, joka tunsi Merenkurkun vedet perinpohjin.\n_Talvietapin aikana olivat oppaina_ seuraavat: Maksamaalta kalastaja\n_Johan Dalaholm_ sekä tämän pojat _Karl Johan ja Vilhelm Dalaholm_\n(viimeksimainitut liittyivät sitten jääkäripataljoonaan); Vesterön\nsaarelta _Emil ja Joel Vesterö_: Koivulahden Petsmosta veljekset\n_Edvard, Johannes ja Erik Berts_ sekä Munsalasta veljekset _Johannes\nja Anders Rådman_.\n\nMyöskin jääkärit _Einar Wichmann, Veikko Heikinheimo ja Einari\nLuoma_ toimivat oppaina, milloin se vain heidän tehtäviinsä soveltui.\n\n\n\n\nRuotsalaisten suhtautuminen jääkäriliikkeeseen.\n\n\nEtapin Ruotsin-puolen avustajista mainittakoon ennen kaikkea\nlääninhallituksennotario _Sven Hallström_, joka kaikin tavoin\nsuojeli ja auttoi suomalaisia. Hän oli nähtävästi kapteeni Heldtin\nyhteydessä, koska hän tarvittaessa antoi Saksaan-menijöille\nmatkarahojakin. Hallströmillä oli apulaisenaan eräs nuori mies,\n_Hjalmar Edström_, joka niinikään teki suomalaisille paljon\npalveluksia. Maaviskaali Hällgrén oli alussa hyvin virkaintoinen\neikä näyttänyt lainkaan ymmärtävän jääkäriliikettä, mutta myöhemmin\nhän ei enää erikoisesti toiminut suomalaisia vastaan. Uumajan\npoliisimestari _Axel Hjalmar Landgren_ oli myös suomalaisille hyvin\nsuosiollinen, samoin kuin sinne sijoitetun ruotsalaisen sotaväen\nupseeristo. Korkein päällystö salli m.m. etappijääkärien viitoittaa\nHolmöhän johtavan reitin ja valaista sen merkinantolyhdyllä. Vanha,\nVärmlannista kotoisin oleva tullipäällysmies _Carl Hage_ oli\nmyöskin Suomen asialle erittäin suosiollinen ja muutenkin hyvin\nmukava mies. Hän tarkasti aina itse aseita ja pommeja kuljettavat\netapin moottorivenheet, joiden lähdöstä oli vain ennakolta hänelle\nilmoitettava. Huomattava myös on, ettei Hagea edes yritettykään\nmillään tavoin lahjoa; silloin tällöin hänelle vain tarjottiin\nmiehekäs grogi. Hän toisti usein: \"Gud välsigne eder, gossar! Ge dem\nbara duktigt på käfen!\" -- \"Jumala siunatkoon teitä, pojat! Antakaa\nniille (nim. ryssille) vain aika tavalla vasten kuonoa!\")\n\nMyöskin Holmön väestö suhtautui suomalaisiin hyvin ystävällisesti.\nVarsinkin maanviljelijä Karlssonin perhe, missä etappijääkärit\nasuivat, oli asiallemme erittäin myötämielinen. Perheen jäsenistä\nmainittakoon vanha isäntä \"Gubin\" Karlsson ja hänen _Maria_-niminen\nemäntänsä sekä 30:n korvissa olevat pojat _Mauritz ja Fritz_\nynnä _Julia_-iminen tytär. Tälle perheelle on annettava mitä\nsuurin tunnustus. Suomenkieltä luonnollisesti ei talossa lainkaan\nymmärretty. Julia oli sentään oppinut yhden lauseen: \"Anna yksi\nsuudelma!\" jota joku jääkäri-veitikka oli hänelle usein toistanut.\n-- Niinikään olivat Holmö Gaddin majakkamestari _Sjöstedt_ ja\nkoko hänen väkensä Suomen asialle varsin suosiollisia. Suomen ja\nRuotsin yhteinen entisyys heitä erikoisesti lämmitti. On myös\nsyytä kiitollisin mielin muistella silloista Holmössä toiminutta\npuhelinkeskuksen hoitaja-neitiä, joka oli reipas ja aina valmis\nsuomalaisia palvelemaan.\n\nKauniilla tavalla näyttäytyi teoissa Uumajassa ja Holmössä\nruotsalaisten Suomea kohtaan tuntema lämmin myötätunto. Vasta sitten,\nkun vasemmistosuunta pääsi Ruotsin hallituksessa määrääväksi, täytyi\nviranomaisten vastoin omaa sisäistä vakaumustaan ruveta toimimaan sen\nviitteiden mukaan.\n\n\n\n\nMerenrantaan johtavien reittien järjestyminen Suomen puolella.\n\n\nReittejä, joiden järjestämisestä paikalliset aktivistit huolehtivat,\noli pääasiallisesti kolme, nimittäin:\n\na) Vaasa-Koivulahden (ruots. Kvevlaks) Petsmo-ickelsöyran\nsaariryhmä-Holmö-Uumaja.\n\nb) Voltti-Oravainen-Karvat-Okskangar-Vesterö-Mickelsöyran\nsaariryhmä-Holmö-Uumaja.\n\nc) Jepua: Bonäs--axö-Helsingkallan-Holmö--maja tai\nMunsala-Stubben-Helsingkallan--olmö-Uumaja.\n\n\n\nVaasan-Petsmon reitti.\n\n\nVaasan--Petsmon reittiä, joka Mickelsöyran saariryhmässä\nyhtyi Voltin--Oravaisten reittiin, käyttivät Vaasan-puolen\nLockstedtiin-pyrkijät; ja heidän oppainaan ynnä majoittajinaan\nolivat Petsmossa asuvat, jo mainitut Bertsin veljekset. Ainoastaan\nbergöläiset ja raippaluotolaiset kulkivat saariltansa suoraan\nUumajaan. He eivät tarvinneet myöskään mitään oppaita, ja\nhiihtomatkakin oli heillä kaikkein lyhyin. Vaasan-puolessa oltiin\nmyös varhemmin kuin muualla selvillä Merenkurkun jäätymisestä.\nYleisesti oletettiin, että se oli kantavassa jäässä jo joulukuun\nlopulla 1915, niinkuin se olikin.\n\nTammikuun 12. p:nä 1916 kulki ensimmäisenä Petsmosta käsin\nMerenkurkun yli Savonrannan pitäjästä -- Savon ja Karjalan rajamailta\n-- kotoisin oleva Saksaan-pyrkijä _Eino Karvinen_. Vaasanpuolen\naktivistit muistelevat vieläkin erinomaisin kiintymyksin tämän nuoren\nmiehen suurta innostusta ja rohkeata otetta. Edvard Berts kyyditsi\nhäntä alkutaipalen Mickelsöyran saariryhmässä olevalle Bertsien\nkalamajalle, mutta kun hevonen oli jo tällöin peräti uupuneessa\ntilassa, oli kyyditsijän pakko palata takaisin. Kun Karvinen oli\nVaasassa toimittaja Sundqvistilta saanut tehtäväkseen ottaa selkoa\nylipääsymahdollisuuksista, niin hän päätti jatkaa matkaa yksin.\nHänellä oli kyllä Sundqvistilta saatu kartankappale ja pieni\nkompassi, mutta etupäässä \"ystäväänsä\" Pohjan-tähteä tämä peloton\npoika aikoi käyttää oppaanaan. Vietettyään tammikuun 11. päivän\nkalamajan räiskyvän takkavalkean ääressä Karvinen kello 6:n tienoilla\nnousi suksilleen. Puolenyön tunneilla tuli vastaan sumupilviä, joten\noli turvauduttava kompassiin. Sitten alkoi ankara ahtojäävyöhyke;\nsiellä väsynyt hiihtäjä laskeutui lepäämään kahden jääpaaden suojaan.\nUni hiipi tällöin vieraaksi, mutta onneksi poika, puolisen tuntia\nnukuttuaan, heräsi vilunpuistatukseen. Virkistyneenä hän lähti\nhiihtämään edelleen saapuen aamulla kello 6:n seuduissa Holmön\nkeskiosaan. Vähäisten seikkailujen jälkeen hän sitten pääsi pian\njatkamaan matkaansa päätyen Lockstedtiin 23.I.1916.\n\nYksin Vaasasta kulki Merenkurkun kautta v. 1916 jääkelin aikana\n38 miestä. Näistä lähtivät ensimmäiset 12 [Johan Back, Anton Axel\nBackman, Johan Edvard Eriksson, Karl Leonard Geijer, Teodor Albin\nAlarik Grünn, Albin K. Johansson, Lennart Lax, Wiljam Frans\nLeppälax, Paul Karl Pätt, Knut Sandbäck, Bertel Ernst Sirén ja Emil\nÖist] helmikuun 19. päivän illalla. Kulku Merenkurkun yli oli jo\nsinänsä suurta rohkeutta ja lujaa päättäväisyyttä kysyvä teko, sillä\nolihan tuo 10-peninkulmainen taival enimmäkseen aavaa merenselkää ja\npitihän se päällepäätteeksi samota suureksi osaksi öiseen aikaan.\nMatkan vaikeuksien todistukseksi kerrottakoon tässä [jääkäri vääpeli,\nprokuristi E. Öistin mukaan] ensimmäisten Vaasan-poikien retki.\n\nMiehemme olivat enimmäkseen liikealalla toimivia -- yksistään\ntoiminimi C.J. Hartmanin palveluksessa oli neljä -- ja kaikki\nkuuluivat \"Hellas\"-nimiseen urheiluseuraan. Ensin oli viisi Brändön\nmiestä tehnyt lähtöpäätöksen ja sitten he olivat kaupungista\nvärvänneet seitsemän miestä lisää. Matkavarustukset olivat kovin\npuutteelliset: tavallinen kaupunkilaispuku, villapaita, lumivaipat\nja varalta sukkapari. Suksetkaan eivät olleet ensiluokkaisia. Paitsi\nläpitunkevaa merenviimaa, oli vielä pureva pakkanen -18° -- -23°C.\nLähtö tapahtui lauantaina helmikuun 19. p:nä klo 1/2 7 illalla.\nKaksi miehistä oli kotietsinnän pelosta oikeastaan jo pari päivää\naikaisemmin lähtenyt Petsmoon. Matka Koivulahden Petsmon kylään\nsuoritettiin varovaisuussyistä metsiä myöten hiihtämällä, sillä\nmaantiellä liikkui venäläinen ratsupartio.\n\nKun oli hiihdetty noin kilometrin verran, huomasi Öist, että hänen\nlumivaippansa oli lähtöjännityksessä unohtunut kotiin. Omaisista\neroaminen oli kuitenkin ollut niin vaikeaa, ettei palaamista voinut\nenää ajatella. Klo 1 yöllä saavuttiin Bertsien ystävälliseen kotiin,\nmissä lämmin puuro odotti. Vaasasta saakka oli muuan miehille\ntuntematon pieni koira seuraillut heitä. Se ei ollut lainkaan\nhauskaa, sillä koirahan haukunnallaan saattaisi ilmaista heidät\nvihollisille. Petsmossa koira emännän toimesta suljettiinkin\nvinttikamariin. Syötyään Saksaan-pyrkijät jatkoivat matkaa Erik\nBertsin lähtiessä oppaaksi Mickelsöyran saariryhmään asti, mistä taas\nRuotsista palanneen Edvard Bertsin piti ohjata heidät Holmöhön. Kun\noli hiihdetty tunnin verran, niin tuo koira-paha ilmestyi jälleen\nmiestemme seuraan.\n\nVaikka opas olikin varma, aiheutti sankka sumu pienen eksymisen, niin\nettä Märaskäriin, jossa piti vähän levättämän ja opasta vaihdettaman,\nsaavuttiin vasta klo 1/2 6 aamulla. Koira pysyi koko ajan mukana.\nMäraskärissä miehet kuitenkin aikoivat ottaa sen hengiltä, sillä\naivan oikein he pelkäsivät, että se samoillessaan jäällä saattaisi\nmahdollisella haukunnallaan herättää Valassaarilla sijaitsevan\nvenäläisen vartioston huomiota. Mutta kun koiraa ei saatu kiinni ja\nkun ampua ei uskallettu, jäi se lopuksi sittenkin henkiin. Arveltiin\nsen suurella jäälakeudella eksyvän.\n\nTästä alkoivat varsinaiset vastukset. Edvard Berts ei ollutkaan\nsaapunut määräpaikkaan, sillä häntä oli Ruotsinpuolella varoitettu,\nkoska arveltiin, että hänet Suomessa pidätettäisiin. Erik Berts taas\nei erinäisistä syistä voinut suostua jatko-opastukseen. Miehemme\nolivat jo koko lailla väsyksissä, ja mieli tuli kovin apeaksi, kun he\nnäin ollen jäivät oppaatta. Pahinta oli, etteivät he olleet osanneet\nvarata mukaansa edes varmaa kompassia; täytyi uskoa kohtalonsa\npienen, kellonvitjoissa riippuvan kompassin varaan. Mutta matkaan\ntäytyi lähteä ja kiireesti, jotta selviydyttäisiin Suomen rajan\nulkopuolelle.\n\nVain puolen tuntia Märaskärissä levättyään he jo olivat suksilla,\nhiihtäen sitten rivissä klo 12:een päivällä, jolloin heidän\nkäsityksensä mukaan venäläisistä ei enää ollut pelkoa. Tällöin he\npäättivät maistella eväitään, mutta aterioimisesta ei tullutkaan\npaljon mitään, sillä voileivät olivat jäätyneet ja termospullot\nkovan pakkasen kourissa särkyneet. Matkaa oli kaikesta huolimatta\njatkettava.\n\nPäivä oli kirkas, eikä ahtojäästäkään juuri ollut haittaa. Klo 1/2 3\nnäkyi maata ja eräs ruotsalainen sotilasosasto marssimassa -- marssin\ntahtikin oli kuuluvinaan selvään. Kun osasto kuitenkin eteni aivan\ntoiseen suuntaan kuin meidän miehemme, ruvettiin kompassin pätevyyttä\nepäilemään. Mutta yht'äkkiä koko sotilasosasto ja maa haihtuivat\nnäkyvistä. Kaikki oli ollut vain kaunista kangastusta.\n\nKlo 3:n-4:n tienoissa iltapäivällä piti miestemme Erik Bertsin mukaan\nsaavuttaa Holmön maa, mutta kun maata ei tullut näkyviin edes klo\n6:n ajoissa illalla ja kun jo oli pimeä eivätkä matkaajat tienneet,\nmikä kurssi oli otettava, rupesivat he vakavina tilanteen johdosta\nneuvottelemaan. Kaiken kukkuraksi näytti olevan nousemassa lumimyrsky.\n\nSilloin yht'äkkiä oli kuuluvinaan koiran haukuntaa. Ja aivan oikein!\nKun mentiin ääntä kohti, tavattiin taas tuo vanha rakki, jonka\nmiehemme jo luulivat tietymättömiin hävinneen, ja sen läheltä selvät\nsuksenjäljet. Niitä päätettiin seurata, tuli mitä tuli, siitäkin\nhuolimatta, että ne johtivat jyrkästi pois entisestä suunnasta.\nKoira ja taskulamput apunaan hiihtäjämme noudattivat tuota vanhaa\nlatua. Eikä aikaakaan, niin nähtiin valoilmiö, jota ensin luultiin\ntähdeksi. Sitä kohti kuitenkin edettiin, ja samaan suuntaan johti\nmyös suksenlatu. Pian huomattiin, että valo lähti lyhdystä, joka,\nkuten myöhemmin saatiin tietää, Holmön etapin toimesta oli asetettu\ntienviitaksi Suomesta tulijoille. Klo oli jo 1/2 12 yöllä, kun\nmiehemme pääsivät lyhdyn luo. Vaikka oltiin puolihorroksissa,\njaksettiin sentään hurrata.\n\nVäsymys oli kuitenkin suuri. Yksi tovereista oli jo aikaisemmin\nankarain pistosten uuvuttamana tupertunut, niin että hänet oli\nollut pakko sijoittaa suksille lepäämään, ja toiset vetivät häntä\nperässään. Päästyään lähemmäksi maata joukko hajaantui kahtia.\n\nLähellä rantaa oli kalasauna, jonka takka oli lumen peitossa. Sinne\nmiehemme raahautuivat. Ensimmäisen joukon miehet olivat heittäytyneet\nhangelle makaamaan, joten perässä tulijain täytyi väkivalloin heidät\nherättää. Löydettiin puita ja tehtiin valkea takkaan. Kahdessa\ntermospullon kannessa sulatettiin lunta ja koetettiin sillä janoa\nsammuttaa. Sitten torkuttiin aamupuoli yöstä takkavalkean hohteessa.\nLepo olikin tarpeen, sillä olihan hiihdetty -- muutamia lyhyitä\nlevähdyksiä lukuunottamatta -- lähes 30 tuntia.\n\nKlo 9 maanantaiaamuna (21.II.1916) jatkettiin taas matkaa\nhiihtämällä metsän läpi Holmön kylään, jonka etappitalossa odotti\nmitä ystävällisin vastaanotto.\n\nMutta tuon pienen koira-ressukan, tuon Kaitselmuksen lähettämän\npelastajan kohtalo muodostui murheelliseksi. Kun näet koiria ei\ntuohon aikaan saanut tuoda Ruotsiin, täytyi se lopettaa. Mutta nuo\njäyhät Vaasan-pojat muistelevat sitä vieläkin kiitollisin mielin.\n\nKoko päivän ja sen jälkeisen yön levättyään Lockstedtiin-matkaajat\nsaatettiin hevosilla Uumajaan, jonka poliisikamarissa sitten\npidettiin muodollinen tutkinto. Ilmestyipä Uumajassa näköpiiriin\nmuuan venäläisten urkkijakin, jota miehemme poliisimestarin\nvihjauksesta kuitenkin osasivat karttaa. Suurin osa miehistä saapui\nLockstedtiin 27.II.1916; kolme vasta paria päivää myöhemmin.\n\n\n\nLapuan etappikeskus ja Voltin--Oravaisten reitti.\n\n\nEtappitoiminnan yleisesityksessä olemme jo viitanneet siihen\nluonnolliseen seikkaan, että sekä Suomen muista osista että myös\nPohjanmaalta pyrittiin maamme läntisen rajan yli, mistä se vain\nkulloinkin parhaiten kävi päinsä. Kaikki Lockstedtiin-pyrkijät\nvetäytyivät siis Pohjanmaalle kulkeaksensa joko Pohjanlahden\ntai Tornionjoen yli Ruotsin puolelle. Varsinkin Pohjanmaan-rata\nveti miehiä pohjoista ja länttä kohti. Aktivistipiireissä heräsi\nsiis ajatus, että Etelä-Pohjanmaalle oli saatava jonkinlainen\netappikeskus, jossa tunnettaisiin kuljetusmahdollisuudet ja josta\nsitten sopivissa erissä miehet lähetettäisiin eteenpäin.\n\nTällaiseksi keskukseksi tuli _Lapuan Isokylä_, joka suurena,\ntaajaväkisenä yhdyskuntana kykeni erikoista huomiota herättämättä\nvastaanottamaan Etelä-Pohjanmaan kautta Lockstedtiin pyrkijät. Ja\nKosolan mahtava majatalo avasi tietoisesti ovensa nuorille miehille,\njoiden isänmaallisena päämääränä oli Suomen irroittaminen Venäjästä\nja sen saattaminen itsenäiseksi. Olivathan näet majatalon omistajat\nmaanviljelijä _Vihtori Kosola_ ja hänen puolisonsa _Eelin Kosola_\nsaman isänmaallisen hengen innoittamia ja tuon suuren päämäärän\ntoteuttajia. Ahtaammassa mielessä tuli siis koko maata käsittäväksi\netappikeskukseksi Lapuan Isokylän Kosola. Ja pääetappireitiksi\njärjestettiin reitti Voltti--Isotalo--Välitalonkylä (Hede)--Oravainen.\n\nEtappitoiminta Kosolassa oli järjestetty pääasiallisesti siten,\nettä Saksaan-menijät jäivät Seinäjoelle, mistä vain värvättyjen\njohtajat, n.s. kärkimiehet tulivat Lapualle Kosolaa tapaamaan ja\nkulkumahdollisuuksia tiedustelemaan. Tällöin heille ilmoitettiin,\nmilloin ja miltä asemalta heidän miehineen tuli pyrkiä\nVoltin--Oravaisten reitille. Huomionherättämisen välttämiseksi\noli nim. päätetty meneteltäväksi myös siten, että osa miehistä\njäisi Kauhavan asemalle, mistä he sitten kulkisivat Ylihärmän\nkautta Välitalonkylään jääden sinne odottamaan Isostatalosta\ntulevia; osa taas Härmän asemalle, mistä miesten matka (noin\n6 km) vetäisi maanteitse suoraan Isoontaloon, ja osa kulkisi\nrautateitse Voltin asemalli asti. Näiden merenrantaan johtavien\nreittien käyttökelpoisuus riippui kuitenkin yksinomaan Merenkurkun\njääsuhteista.\n\nLapualla, kuten muissakin etappipaikoissa, oli kaikin puolin\nhuolehdittava myös miesten varusteista. Heille oli ensinnäkin\nhankittava vahvat vaatteet, lapikkaat, lumipuvut ja sukset ynnä\nmatkaevästä, sillä varsinkin Etelä-Suomesta tulleet miehet olivat\ntässä suhteessa hyvin heikosti varustetut. Sopivien vaatteiden\nkeräämiseenkin, mikä tapahtui Venäjän Punaisen Ristin nimessä,\nriitti Eelin Kosolalta aikaa; hänen uskollisena apulaisenansa oli\npääasiallisesti neiti _Maiju Petäjä_. Vihtori Kosolalla ja Esa\nViitalalla taas oli suuri puuha suksien hankinnassa. Niitä koetettiin\nsaada lähitienoilta ja lähipitäjistä keinoilla millä tahansa. Lopuksi\noli pakko helmikuun alussa 1916 perustaa Lapualle oma suksitehdas.\nSe toimi mukamas venäläisen sotaväen tarpeitten tyydyttämiseksi,\nmutta asian todellinen laita tuli kuitenkin pian ilmi; ja silloin\nuhkasi aktivisteillemme koitua ikävyyksiä. Sukset eivät kyllä olleet\nensiluokkaisia, mutta niitä voitiin kuitenkin käyttää.\n\n\n\nMiesten vastaanotto Voltissa ja kuljetuksen järjestäminen\nIsostatalosta.\n\n\nKun rautatienkirjuri _Yrjö Lukkaroinen_ oli tammikuun loppupuolella\n1916 palannut virheellisiksi osoittautuneine tietoineen, joiden mukaan\nMerenkurkku ei vielä kauttaaltaan olisi ollut jäässä, lähetettiin\nasemapäällikkö _Oiva Suosalmi_ tammikuun 28. p:nä pohjoiseen ottamaan\nselkoa ylikulun mahdollisesta järjestämisestä sieltä käsin. Hän\nkävi m.m. Kaakamalla tavatenkin siellä luotettavia miehiä, jotka\nolivat valmiit harjoittamansa hevoskaupan ohessa saattamaan myös\nnuoria miehiä rajan yli. Käytyään vielä Torniossakin ja saatuaan\nsikäläisen etapin johtajalta, ylioppilas _Eero Heickelliltä_ (nyk.\njääkärieverstiluutnantti Kuussaari) hyviä neuvoja sekä Kemistä\nrautatiekirjuri T. Lindqvistin välityksellä tiedon Maksniemen\npysäkiltä johtavasta varmasta varareitistä Suosalmi palasi Volttiin\ntammikuun 31. p:nä. Mutta edellisenä päivänä olivat jääkäri\nWichmann ja Emil Vesterö tuoneet Jepualle varman tiedon Merenkurkun\njäätymisestä. Tätä ennen olivat Jepuan ja Alahärmän aktivistit\nAlahärmässä tammikuussa 1916 pitämissään kokouksissa sopineet\nVoltista Oravaisten kautta johtavan etappitien järjestämisestä ynnä\nsiitä, kuinka miehet vastaanotettaisiin ja sijoitettaisiin Voltissa.\n\nPääetappipaikaksi ja kyydityksen alkupisteeksi tuli Isotalo,\nviranomaisten ankarasti ahdistaman, Saksasta värväämään tulleen\njääkäri Antti Isotalon kotitalo, sekä kyyditystoiminnan järjestäjäksi\nja huoltajaksi Isontalon Antti itse. Vaikka tämä valinta osoittikin\nmitä suurinta uhkarohkeutta, oli se samalla hyvin harkittu ja\nerinomaisen oikeaan osunut, sillä tuollaiseen toimintaan vaadittiin\nlujia hermoja sekä pelkäämätöntä ja syvään vakaumukseen perustuvaa\nisänmaallista mieltä. Ja kuten myöhemmin saamme nähdä, näitä kaikkia\nJumala oli jakanut Isontalon väelle runsain määrin -- emännästä\ntyttäriin saakka.\n\nKyydityksen järjestäminen kysyi kyllä Antti Isotalolta tavatonta\ntoimintatarmoa, mutta se kävi kuitenkin mahdolliseksi, kun\nVuoskosken, Heikkilän ja Huhtamäen kylissä oli paljon rohkeata ja\nisänmaallista väkeä. Monet olivat ne talot, joiden ovet olivat\navoinna tarvittaessa _vastaanottamaan Saksaan-menijöitä_. Tällaisten\ntalojen isäntiä olivat _Vihtori Vakkuri, Kaappo Mäki, Kustaa\nHeikkilä, Matti Takala, Antti ja Nikolai Ekola, Antti Hilli,\nVilho Mäki_ -- puhumattakaan kauppias _J.E. Härmäsestä_, josta kohta\nenemmän. _Juho Ekolan_ luo, joka Alahärmässä oli koko jääkäriliikkeen\npääjohtaja, ei miehiä luonnollisesti voitu eikä tahdottukaan sijoittaa,\nsillä häntä jo muutoinkin ilmiantajat kovasti ahdistivat, joten, kuten\nolemme nähneet, hänen monesti täytyi pakoilla aina kotipitäjänsä\nrajojen ulkopuolellakin.\n\nMutta ennenkuin Voltin asemalle jääneet Lockstedtiin-pyrkijät\nvoitiin toimittaa Isoontaloon ja muualle, tapahtui heidän\nensimmäinen käsittelynsä itse asemalla. Eräässä, tammikuussa 1916\npidetyssä yöllisessä kokouksessa, jossa oli ollut kysymys miesten\nkuljettamisen järjestämisestä, asemapäällikkö _Oiva Suosalmi_ oli\nitse tarjoutunut vastaanottamaan miehet Voltin asemalla ja ohjaamaan\nne pääasiallisesti kauppias _J.E. Härmäseen_.\n\nSeuratessamme Etelä-Pohjanmaan ja varsinkin Alahärmän aktivistien\ntoimintaa olemme pitkin matkaa saattaneet tehdä sen isänmaallista\nmieltä ilahduttavan havainnon, että rohkean ja vaarallisen työn\nsuorittajia ei noina aikoina tarvinnut hakea ja pyydellä, vaan\nuseimmissa tapauksissa asianomaiset itse tarjoutuivat tehtäviinsä.\nNiinpä asemapäällikkö Suosalmenkin mielestä miesten vastaanottaminen\nVoltin asemalla selvästi kuului hänelle. Kun hän asemapäällikön\nominaisuudessa joka tapauksensa oli velvollinen ohjaamaan ja\npalvelemaan matkustavaa yleisöä, niin Saksaan-menijäinkin vastaanotto\nja ohjaus kävi hänen suorittamanaan kaikkein huomaamattomimmin.\nHänellä oli sitäpaitsi suuri apu alaisistaan Voltin aseman\nsähköttäjistä _Niilo Nummisesta ja Yrjö Lukkaroisesta_, jotka\nkumpikin olivat jääkäriliikkeen lämpimiä kannattajia.\n\nSaksaan-menijäin yleisenä tunnusmerkkinä oli 25:n pennin raha, jonka\nvuosiluvun ensimmäisen ja viimeisen numeron summa oli näytettäessä\nlausuttava. Tämän tunnuksen tiesivät lopulta kaikki -- vieläpä\njääkäriliikkeen viholliset ja valhepukuiset santarmitkin.\n\nEtappitoiminnassa oli kauppias _J.E. Härmäsellä_ sangen huomattava\nja vaaranalainen asema, sillä asemalle saapuneiden Saksaan-menijäin\nvarsinainen sijoittaminen jäi juuri hänen asiakseen. Härmäsen\nammatista johtui, ettei nuorten miesten saapuminen alussa herättänyt\nmitään erikoista huomiota. Tuon historiallisen helmikuun aikana\nolivat Härmäsen huoneet miehiä tupaten täynnä. Välistä saattoi\nkahdeksankin miestä yhtäaikaa rynnätä hänen liikehuoneistoonsa ja\nasuntoonsa johtavasta kolmesta ovesta sisään, mutta kun niissä oli\naina paljon tavallisiakin asiakkaita, sujui kaikki hyvin.\n\nOn myöskin huomioonotettava eräs onnellinen sattuma, joka\naiheutti sen, että Alahärmän aktivistit juuri helmikuun ajan,\nSaksaan-pyrkijäin pääasiallisimman kuljetuksen ajan, saivat toimia\nverraten rauhassa. Heidän pahin vihollisensa, kauppias _Nikolai\nSyynimaa_ näet istui tällöin vankilan telkien takana. [Joulukuun\n15. p:nä 1915 Syynimaa oli esiintynyt aseman virkahuoneessa\nväkivaltaisesti asemapäällikkö Suosalmea kohtaan jättäen m.m.\nnoudattamatta asemapäällikön esittämiä laillisia vaatimuksia.\nSuosalmi puolestaan olisi jättänyt asian silleen, mutta Syynimaa,\nluottaen tukevaan asemaansa venäläisten palveluksessa, teki kantelun\nrautatiehallitukseen. Kuvernöörinviraston ja rautatiehallituksen\ntaholta toimeenpantiin tällöin tutkinto, joka johti siihen, että\nSyynimaa tuomittiin kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen. Tämä\npäätös pantiin toimeen jo helmikuun 10. p:nä. Näin etappi juuri\narveluttavimpana aikanaan säästyi Syynimaan vakoilulta. Aktivistit\nosuivat olemaan koolla Härmässä, kun kaikkien suureksi iloksi\n\"Ilkasta\" huomattiin Syynimaan tuomiota koskeva uutinen. -- Ei\nSyynimaa edes vankilassakaan unohtanut Härmästä. Kirjeessään\n17.IV.1916 hän kirjoitti vaimolleen: \"-- -- -- vain sitä minä\nihmettelen, ettei ne ole sitä Härmästä vieneet ja sitä Ekolan Juhoa.\"]\nVarsinkin Härmäselle tämä merkitsi paljon jo siitäkin syystä, että\nSyynimaa, joka juuri kateudesta häntä kohtaan oli antautunut\nsantarmikätyrin katalaan ammattiin, asui keskellä kylää, aivan\nvastapäätä Härmäsen liiketaloa.\n\nOli tarkoituksena, ettei miehiä heti johdettaisi Isoontaloon,\nvaan että ne sijoitettaisiin ensin Härmäseen tai tilan puutteessa\nmuuallekin. Vasta sitten, kun lähtöpäivä tuli, toimitettiin\nSaksaan-pyrkijät Isoontaloon. Välistä kävi niinkin, että kun miehiä\noli saapunut vähän, niitä ei heti voitu lähettää eteenpäin;, vaan ne\nsaivat majoituspaikoissa odotella, kunnes lähtijöitä oli karttunut\nvähän enemmän. Toisinaan sattui, että Saksaan-pyrkijät saivat\nHärmäsessä ja muuallakin odottaa jopa kolmisen vuorokautta. Silloin\nkysyttiin lujia hermoja varsinkin emänniltä.\n\nJoka tapauksessa saivat aamujunissa (klo 9.16 ja 10.54) saapuneet\nodottaa päiväsydämen Härmäsessä. Jos osui olemaan lähtöpäivä, niin\nsilloin pojat vietiin iltapimeässä Isoontaloon. Jos taas Härmäsessä\nei ollut tarpeeksi tilaa, niin hän tavallisesti sijoitti liiat miehet\nlankonsa, kelloseppä Vilho Mäen luo ja muuallekin, miten tarve\nkulloinkin vaati. Usein tapahtui niinkin, että miehet Suosalmen\nohjeista huolimatta menivät suoraa päätä Isoontaloon, joten sielläkin\noli toisinaan miestä kuin salkoa, varsinkin kun Härmän asemalle\njääneet tulivat aina heti Isoontaloon.\n\nJos tuli kysymykseen tavallista pitempi odotus, niin Isontalon\nAntin 12-vuotias _Johannes_-veli opasti miehiä useimmiten _Vihtori\nVakkuriin_, mutta myös Kaappo Mäkeen, Kustaa Heikkilään tai Matti\nTakalaan -- aina sen verran kuin nämä yhdellä kertaa voivat ottaa\nkyyditäkseen.\n\nKuten huomaamme, ei tämä toiminta ollut helpointa laatua eikä\nniinkään mutkatonta kuin moni ehkä on taipuvainen kuvittelemaan.\n\nIsotalo ei siis ollut ainoastaan kyydityksen lähtökohta, vaan myös\nvarsinkin Härmän asemalta tulleiden miesten majoituspaikka. Ja\nkyyditykseen nähden Isotalo oli päätekijä, sillä siitä oli kyydissä\ntavallisesti aina kaksi hevosta, joskus kolmekin. Kyyditsijöinä\ntoimivat Isontalon rengit _Antti Kujanen ja Matti Lundell_; olipa\n_Isontalon Antti_ itsekin jonkin kerran matkassa.\n\nToinen kyydityksen uskollinen suorittaja oli maanviljelijä _Vihtori\nVakkuri_, joka oli isotalolaisten läheinen sukulainen, naimisissa\nemäntä Fiina Isotalon sisaren kanssa. Jos Vakkuriin ei oltu voitu\nennakolta lähettää tarpeeksi kyyditettäviä, niin ne tuotiin sinne\nlähtöiltana Isontalon hevosilla. Samoin meneteltiin muihinkin\nkyyditsijöihin nähden. Huomion herättämisen välttämiseksi oli\nluonnollisesti parempi, ettei Isossatalossa ollut monien kyytimiesten\nhälinää. Näin ollen pojat toimitettiin siis kaikessa hiljaisuudessa\nmatkaan eri kyyditsijätaloista.\n\nMutta Välitalonkylässä (ruots. Hede) Oravaisissa -- Alahärmän ja\nOravaisten rajalla -- kyytimiesten tuli odottaa toisiansa; ja.\nsiellä myös yhtyivät Kauhavan asemalle jääneet Saksaan-menijät sekä\nKauhavan, Ylistaron ja Ylihärmän miehet tai yleensä miehet, jotka\nnäitä teitä kulkivat.\n\nMuita kyyditsijöitä Voltin--Oravaisten reitillä olivat maanviljelijät\n_Kaappo Mäki, Jaakko Ollinmäki, Kustaa Heikkilä, Matti Takala ja Juho\nIsotalo_ (Keskinen).\n\nVoltin--Oravaisten reitti toimi vain vähän yli kolme viikkoa\nhelmikuulla 1916. Sen tuhosi saman kuun viimeisenä päivänä tapahtunut\nLapuan joukkovangitseminen.\n\nEnsimmäiset Saksaan-menijät, 19 miestä käsittävä hiihtäjäjoukko,\nlähetettiin Isostatalosta keskiviikko-iltana helmikuun 2. p:nä.\nMiehistä oli 5 Alahärmästä, 8 Lapualta, 4 Tyrväästä ja pari muualta.\nOppaana toimi vanha saaristolaiskalastaja _Johan Dalaholm_, pitkä,\nleveähartiainen, hyvin voimakas sekä erittäin rauhallinen, avulias\nja mukava mies. Hän johdatti joukkoa vain kotiinsa, Dalaholman\nsaareen, josta taas hänen poikansa, _Karl Johan ja Vilhelm Dalaholm_\n(sittemmin jääkäreitä) lähtivät oppaiksi. Matkan helpottamiseksi oli\nmukana hevosmiehiäkin, nim. Isostatalosta Antti Kujanen ja Isontalon\nnaapuri Juho Isotalo.\n\nJa Tyrvään pojat ajoivat muhkeasti omalla ostamallaan\n\"Tuisku\"-nimisellä orilla, jolla aikoivat kulkea Ruotsiin saakka.\nMatkan lähin päämäärä oli Vesterön saari, mutta hevoset oli kuitenkin\npakko palauttaa aikaisemmin. Saamme myöhemmin yksityiskohtaisesti\ntutustua tähän seikkailurikkaaseen retkeen.\n\nVaikka mitään ennakolta määrättyjä kyydityspäiviä ei ollutkaan,\nkehittyi asia kuitenkin sellaiseksi, että noiden kolmen viikon\naikana kyydittiin miehiä keskimäärin noin kaksi kertaa viikossa nim.\ntiistai- ja torstai-iltoina, siis -- yllämainittua hiihtojoukkoa\nlukuunottamatta -- yhteensä noin 6 kertaa. Jääkäriluettelosta voimme\nhuomata, tuntien kultakin matkalta muutamia mukanaolleita, että\nVoltin--Oravaisten reittiä käyttäneet miehet saapuivat Lockstedtiin\nseuraavasti: 11.II. (27 miestä) -- 16.II. (14 miestä) -- 17.II.\n(17 miestä) -- 23.II. (31 miestä) -- 25.II. (16 miestä) -- 29.II.\n(14 miestä) -- 3.III. (21 miestä). Tämän laskelman mukaan siis tätä\nreittiä käytti yhteensä 140 miestä.\n\nReitin koko pituus Isostatalosta Vesterön saareen oli noin 79\nkm, nim. Isostatalosta Välitalon kylään 13 km ja sieltä taas\nmerenrannalle Karvattiin Vöyrin ja Oravaisten rajalle 26 km sekä\nsiitä Vesteröhön mutkaista saaristotietä noin 40 km. Karvatista\najettiin ensin Hällnäsin sahalle sekä sitten Okskangarin läpi ja\nmonen saaren yli _Dalaholman_ saareen ja siitä noin 6 km päässä\nolevaan Vesteröhön, jossa vastaanottoasemana oli Emil ja Joel\nVesterön omistama muhkea talo.\n\nVaarallisin seutu oli Oravaisten kirkonkylän ja Karvatin välinen, 8\nkilometriä pitkä taival. Oravaisten kirkon kellotapulissa oli näet\nvenäläinen tähystysvartio, ja n.s. Lastisillankylässä (Oravaisten\nkirkonkylää) sijaitsivat venäläisten majoituspaikat -- etappitiestä\nnoin 2 km päässä. Oikaistiin kyllä myös poliisi J. Holmströmin\nasunnon läheltä, mutta sitä ei pidetty vaarallisena.\n\nMatkat merenrantaan tehtiin aina öiseen aikaan. Kiirettä pidettiin\n-- hevoset olivat hyvät, Vakkurillakin \"Virkku\"-niminen liinakko\njuoksijaori -- ajettiin lujaa, ja kiinnijoutumisen pelko vielä lisäsi\nvauhtia. Hevosia ei koskaan välillä syötetty, ei edes Vesteröhön\najettaessa, vaikka matkaa sinne kertyi lähes 8 peninkulmaa.\n\nVälitalonkylä oli erittäin tärkeä etappipiste. Kylässä oli viisi\nhyvinvoipaa taloa. Asukkaat olivat ruotsinkielisiä, mutta puhuivat\nsuomeakin. Majatalon isäntä Hede, jonka yleisenä puhuttelunimenä oli\nvain \"Karl Johan\", oli hyvä ja varma mies. Jos miehiä oli kokoontunut\nenemmän, saatiin lisähevosia Vihtori Välitalolta ja Alfred Hedeltä,\nmutta ei majatalosta, sillä siellä luonnollisesti tahdottiin olla\nvarovaisia.\n\nMaanviljelijä Nikolai Kuoppalan talo Oravaisissa oli varsinkin\npalaaville kyytimiehille hyvä ja luotettava pysähdyspaikka, ja\ntoisinaan Kuoppala tarpeen tullen kyyditsikin.\n\nVesteröhön asti kyydittiin miehiä kuitenkin vain yksi ainoa kerta\nja samoin yksi kerta Okskangarin saaren eteläpäähän, mutta sitten\nsäännöllisesti vain Karvattiin, joten matka lyheni puolella.\nKarvatista pojat oppaiden, Dalaholmin veljesten, johdolla hiihtivät\nVesteröhön, mistä taas, tavallisesti Vesterön veljesten tai\netappijääkärien opastamina Holmöhön.\n\nHevosilla ajaminen Vesteröhön asti osoittautui hyvin hankalaksi sekä\nmatkan pituuden takia että myöskin siksi, että tiet merenjäällä\nolivat peräti huonot -- usein aivan ummessa ynnä vettä ja hyyhmää\ntulvillaan.\n\n\n\nEnsimmäisen joukon retki Merenkurkun yli.\n\n\nKaksikymmentäseitsemän [Näistä oli Kauhavalta 3, Ylihärmästä 4,\nYlistarosta 1, Alahärmästä 5, Lapualta 8, Tyrväästä 4 ja muualta 2]\nSaksaan-menijää oli keskiviikkona helmikuun 2. päivänä kahta tietä\nkokoontunut sovittuun yhtymispaikkaan Oravaisten Välitalonkylään.\nKauhavalaiset olivat hevosilla lähteneet liikkeelle klo 5 aamulla\nsaapuen Liinamaan kautta jo klo 2 ip:llä Välitalonkylään, missä\nhe sitten yhdessä Ylihärmästä tulleiden kera olivat odottaneet\nIsostatalosta saapuvia, joita oli yhteensä 19 miestä. Kuten jo olemme\nkertoneet, oli hevosmiehiäkin mukana, nim. Isostatalosta Antti\nKujanen ja Isontalon naapuri Juho Isotalo. Ja Tyrvään pojat ajoivat\n\"Tuiskullaan\" ollen sen pätevyydestä niin varmoja, ettei pari heistä\nollut edes varalta ottanut suksia mukaansa.\n\nMiehemme lähtivät Välitalonkylästä liikkeelle klo 10:n tienoissa\nillalla ja hiihtivät hiljakseen merenrantaa kohti saapuen Dalaholmien\nluo klo 6:n aikaan seuraavana aamuna. Siellä oltiin hyvin varovaisia\n-- Saksaan-pyrkijät pantiin saunaan ja ainoastaan ajomiehet pääsivät\ntupaan. Vähän syötettyään ja lepuutettuaan hevosiaan Antti Kujanen\nja Juho Isotalo kääntyivät takaisin. Pojat jäivät saareen lepäämään\nkoko päiväksi. Vasta illalla klo 11 he lähtivät merelle Dalaholmin\nveljesten opastamina; ja Tyrvään pojat ajoivat taas komeasti\n\"Tuiskullaan\".\n\nSeuraavana päivänä, helmikuun 4. klo 2 ip:llä saavuttiin Mickelsöyran\nsaariryhmään eräälle asumattomalle kalasaunalle. Saunassa oli puita,\nja tuota pikaa räiskyi tuli takassa. Vähän lämmiteltyään, syötyään ja\nlevättyään miehet jatkoivat taas matkaansa.\n\nMutta kun oli kuljettu tunnin verran, huomattiin, että hevosella oli\nmahdoton päästä kauemmaksi; siteistä huolimatta sen vuohiset alkoivat\nhangessa pahasti vertyä. Se oli siis käännytettävä takaisin, ja\ntoisen Dalaholmin veljeksistä oli lähdettävä sitä viemään.\n\nMatkaa jatkettiin edelleen, mutta klo 5 ip:llä ilma leutoni\narveluttavasti ja rupesi satamaan vettä. Keli muuttui siis\ntakeltavaksi, joten osa miehistä rupesi kävelemään. Mutta huonoa\noli sekin, sillä lunta ja hyyhmää oli noin 40:n sentin paksuudelta.\nMatkamiestemme suureksi iloksi rupesi ilma kuitenkin vähitellen\nkylmenemään, ja klo 9:n-10:n tienoilla illalla oli jo -10°--15°C\npakkanen, joten sukset alkoivat taas luistaa.\n\nVäsymys oli kuitenkin niin ankara, että monet miehistä rupesivat\nvaatimaan lepoa ehdottaen, että suksisauvojen varaan tehtäisiin\nlumivaipoista teltta, jonka pohjaksi sukset järjestettäisiin.\nKauhavalainen Jalmari Kosola, vankka käytännön mies, piti koko puuhaa\nmahdottomana sanoen hiihtävänsä vaikka yksin eteenpäin, niin pimeätä\nkuin olikin. Toiset laittoivat kuitenkin teltan, mutta onneksi\ntuli kova tuulenpuuska puhaltaen sen kumoon. Jos pojat olisivat\nmoiseen suojaan nukahtaneet, niin tuskinpa he enää olisivat unestaan\nheränneetkään.\n\nKoottiinpa taas kamppeet ja noustiin suksille. Ei kuitenkaan\nennätetty hiihtää kuin 300-400 metriä, kun tuli eteen niin korkea\njäävuori, että sitä loitolta katsoen luultiin saareksi. Pimeässä\neksyttyään miehemme olivat sotkeutuneet oikealta suunnalta joutuen\ntäten mitä pahimpaan ahtojäävyöhykkeeseen, jonka ylittäminen kesti\nnoin 2 tuntia. Oli jo keskiyö.\n\nAhtojäävyöhykkeessä kavuttaessa tyrvääläiseltä Onni Ilmari\nKaukorannalta katkesi toinen suksi. Alahärmäläinen Nikolai Pärmi\ntaas loukkasi pahasti jalkansa, joten kulku muodostui ajoittain\nkompuroimiseksi. Kun ahtojäävyöhykkeestä oli selviydytty, noustiin\ntaas suksille, mutta tyrvääläiset Edvard Nurmi ja Frans Erkki\nLeppänen sanoivat tahtovansa levätä. Ja toverien kiellosta huolimatta\nhe jäivät jäälohkareiden muodostamaan mukavaan kaukaloon, jonne\ntuulikaan ei tuntunut, ja vaipuivat heti sikeään uneen. Kun oli\nhiihdetty noin 1 1/2 kilometriä, ilmoitti Jalmari Kosola palaavansa\nnoita onnettomia nukkujia hakemaan pyytäen samalla toisia odottamaan\nsen kotvan. Tähän suostuttiin, ja niin Kosola meni. -- Vain vaivoin\nhän sai pojat sen verran hereille, että he kykenivät suksilla\nseisomaan. Asettuen itse keskelle Kosola rupesi kuljettamaan heitä\neteenpäin, jolloin liikunta ja tuulen henki vähitellen virkisti\nheidät entiselleen. Ilman Kosolan tarmokkuutta olisivat pojat\nnähtävästi jääneet kylmälle jäävuoteelleen pitkää unta huokumaan.\n[Toinen näistä olikin sittemmin kyynelin ilmoittanut kiitollisuutensa\npelastajalleen.]\n\nKun kaikki taas olivat koossa, alettiin hiihtää eteenpäin. Mutta niin\nuupuneita jo oltiin, että ruvettiin näkemään harhanäkyjä. Niinpä\nylihärmäläisen Jaakko Malkamäen eteen ilmestyi hautausmaa: torppa,\ntulta ja ristejä.\n\nVihdoin alkoivat Salon voimat loppua, sillä hän oli melkein koko\najan hiihtänyt yhdellä suksella kykenemättä sitä edes vaihtamaan\njalasta toiseen. Hän antoi nyt suksen Nurmelle, joka niinikään\npääasiallisesti oli hiihtänyt vain yhdellä suksella. [Kaikilla Tyrvään\npojilla oli kyllä kotoa lähtiessään ollut sukset, mutta Härmässä\nhevosen ostettuansa oli joku isäntämies neuvonut heitä jättämään\npois kaksi paria suksia, ne kun olisivat muka olleet vain haittana\nmatkalla, kun heillä nim. oli hevonen, johon saattoivat turvautua.\nKun \"Tuisku\" sitten palautettiin, saivat miehemme sentään Dalaholmin\nsukset, jotka suksiensa hylkääjät, Nurmi ja Salo, jakoivat(!)\nkeskenään.] Jonkun aikaa levättyänsä Salo toivoi paremmin pääsevänsä\njalan eteenpäin, sillä kaikesta päättäen oli Ruotsin ranta jo\nverraten lähellä. Salolle annettiin tulitikkuja ynnä kompassi ja\nrepussa hänellä oli joksikin aikaa myös ruokaa.\n\nKukaan ei enää jaksanut ajatella toistaan: jokaisella oli kylliksi\nhuolta itsestään. Jalmari Kosola kulki tällöin noin 100 metriä\nmuiden edellä. Yht'äkkiä hänen sumuinen katseensa tavoitti jotakin\nerikoista. Hiihtäen luo hän huomasi sen parin metrin korkuiseksi\npetäjäksi. Kosola huusi heti toisillekin tämän ilosanoman, jonka\nvaikutus oli ihmeellinen. Holmön maa oli saavutettu. Kello osoitti\naamuviittä.\n\nMiehet hiihtivät elpyneinä saareen poiketen rannalla olevaan\nkalasaunaan; Takkaan tehtiin tuli; ja sitten pojat sen ympärille\nvaatteitaan kuivaamaan!\n\nKlo 7:n-8:n välillä aamulla rupesi äkkiä kuulumaan kilinää. Kun\nmentiin ulos katsomaan, huomattiin muutamia hevosmiehiä olevan\nliikkeellä. Kolme miehistämme meni heitä vastaan tiedustellakseen,\nkuinka pitkä matka oli vielä ihmisasunnoille. Saatuaan kuulla, että\nHolmön taloihin oli noin 3-4 kilometriä, nuo kolme hiihtivät suoraa\npäätä kylään.\n\nSiellä etappimiehet järjestivät heti kolme hevosta pitkine\nparirekineen saunaan jääneitä hakemaan.\n\nMuutamat näistä olivat olevinaan vielä niin miestä mielestään,\netteivät olisi mitenkään tahtoneet rekiin istahtaa; lopulta sentään\nkaikki niihin heittäytyivät. Ja niin saavuttiin etappitaloihin\nhelmikuun 5. päivän aamulla klo 10.\n\nKun miehet oli sijoitettu taloihin, peseytyivät he ensiksi, sillä\nyöllisen nuotion ääressä he olivat tulleet mustiksi kuin riihimiehet.\nSitten ruvettiin syömään. Ja kun oli syöty, niin heti makaamaan\nvalmiiksi laitetuille vuoteille. Kun oli nukuttu makeasti klo 1/2\n9:ään illalla, niin sitten taas syömään!\n\nTällä välin oli jo Salokin, jonka uupuneet miehet olivat kokonaan\nunohtaneet, saapunut klo 1:n aikaan päivällä toisten joukkoon.\nJäälle jäätyään hän oli levännyt noin tunnin ja lähtenyt\nsitten taivaltamaan, mutta kulku oli hidasta, sillä hanki ei\nkannattanutkaan. Salo huomasi kuitenkin erään kalanpyydyksiä kokevan\nmiehen ja suuntautui häntä kohti. Mies oli myös kiinnittänyt\nhuomionsa Saloon tullen tätä vastaan noin kilometrin matkan. Kun\nkaikki rysät oli koettu, lähtivät miehemme yhdessä kylää kohti\nonnistuen lopun matkaa pääsemään tukinvetäjien kyydissä etappitaloon.\n\nKun miehet olivat syöneet uuden vahvan aterian, ajoivat he partansa\n-- ja taas nukkumaan! Unta riittikin siksi, kunnes heidät herätettiin\nhelmikuun 6. p:n aamulla klo 8.\n\nKymmenellä hevosella lähdettiin sitten ajamaan Uumajaan. Ruotsalainen\nrajavartiosto ei pidättänyt miehiämme; ja kaikki sujui viivytyksettä\nja häiriöittä.\n\nKulku Merenkurkun yli oli kyllä lämpimässä kamarissa kartan ääressä\nistuen helppo suunnitella, mutta sen teossa suorittaminen oli toista.\nYlläkuvattu hiihtomatkakin kesti 33 tuntia. Pieniäkään pysähdyksiä\nei ollut hyvä pitää, sillä silloin väsyneimmät tahtoivat heittäytyä\nsuksilleen nukkumaan; ja näitä oli lyötävä suksisauvoilla vahvasti\nselkään, ennenkuin he heräsivät. Tulee ajatelleeksi, olisivatkohan\nmuut kuin katajaiset suomalaiset tällaista taivalta kestäneet.\n\n\n\nJepuan reitti.\n\n\nTämä reitti oli tehtaanomistaja C.J. von Essenin järjestämä. Sen\ntukikohtina olivat Jepua ja Laxö sekä pääpisteinä:\n\nJepua--Bonäs--Laxö--Helsingkallan--Holmö--Uumaja tai:\n\nJepua--Munsala--Stubben--Helsingkallan--Holmö--Uumaja. Joskus myös:\n\nJepua--Okskangar--Dalaholm--Veströ--Holmö--Uumaja.\n\nKuten jo edellisestä tiedämme, oli Jepua jääkäriliikkeen pääahjo\nEtelä-Pohjanmaalla, ja siellä jos missään oli -- tosin kyllä vain\nmäärätyissä piireissä -- innostus asiaan rajaton sekä toimintatarmo\nuupumaton, C.J. von Essen ja Jepuan aktivistit yleensä toivoivat,\nettä Jepuan reittiä käytettäisiin rinnan Voltin--Oravaisten reitin\nkanssa, mutta A.K. Helsingissä oli päättäväisesti sitä mieltä, että\nJepua oli säilytettävä tarpeellisena ja välttämättömänä varareittinä.\nTämä ajatus lieneekin ollut oikea, sillä ei olisi ollut paikallaan\nsamalla kertaa vaarantaa molempia merenrannalle johtavia etappiteitä.\n\nUskallamme sen ohessa olla sitä mieltä, että tavallista suuremman,\nmiesmäärän suuntaaminen Jepuan asemalle olisi hyvin pian\nosoittautunut mahdottomaksi. Eikä miesten sijoittaminenkaan olisi\nlaajassa mittakaavassa käynyt päinsä Jepualla, missä paikallinen\nväestö itse asiassa pysyi jääkäriliikkeelle jotensakin vieraana,\nniinkuin juuri C.J. von Essen itse valittaa. Myöskään ei ollut\ntakeita siitä, että Jepuan asemalla olisi oltu yhtä uhrautuvaisia\nkuin esim. Voltissa, missä asemapäällikkö Suosalmi otti hartioilleen\nvarsin raskaan ja edesvastuullisen tehtävän. Pietarsaaren läheisyys\ntaas oli toiminnan turvallisuutta silmälläpitäen varsin arveluttava\nasia, sillä siellähän oli poliisilaitos miltei kokonaan venäläisten\npalveluksessa, ja kaupunkiinhan oli sitäpaitsi sijoitettu huomattava\nsantarmivoima. Myöskin von Essenien erittäin aktiivinen ja tunnettu\nisänmaallinen työskentely olisi laajasuuntaisempaa etappitoimintaa\nilmeisesti vain vaikeuttanut, sillä, kuten myöhemmin osoittautui,\nvenäläisten silmät olivat varsin kovina suunnatut juuri Jepuaa\nkohti. Kyllähän he Voltinkin keksivät, mutta silloin työ oli jo\npääasiallisesti suoritettu. Joltinenkin miesmäärä, noin 50 miestä,\nsaatiin kyllä Jepualta kunnialla kuljetetuksi, mutta jo tämä oli\nomansa herättämään vihollisen huomiota siinä määrin, että melkein\nkaikkien työssä mukana olleiden täytyi poistua Ruotsiin. Ja insinööri\nJürgen von Essen sai maksaa uljuutensa hengellään.\n\nPääasiallisimmat vastaanottopaikat olivat kauppias ja tehtailija\n_Elias Lönnqvistin_ koti ja _Ruoskosken_ eli n.s. Lavastin [nimi\njohtunut siitä, että mylly sijaitsi Lavastin talojen alapuolella]\nmylly, jossa Paavali Tiihonen otti miehiä vastaan; sekä työmies\n_Jukka Hautalan_ matala maja.\n\nRuoskosken myllyä käytettiin verraten harvoin, sillä sen omistaja\nElias Kangas ei myllyliikkeen edun kannalta sitä mielellään suonut,\nvaikk'ei hän suinkaan ollut jääkäriliikkeen vastustaja.\n\nKauppias _Elias Lönnqvistin_ koti muodostui Lockstedtiin-kulkijain\nja muiden isänmaallisuutensa takia vainottujen päämajoituspaikaksi,\nToisinaan, kun Lönnqvistille eivät kaikki mahtuneet, sijoitettiin\nnoita \"pitkänmatkanmiehiä\" myös Jukka Hautalan luo. Lönnqvistin koko\nkotiväki oli luonnollisesti mukana tässä uhrautuvassa työssä ja\ntoiminnassa, mutta isänsä oikeana kätenä on ennen kaikkea erikoisin\nkunnioituksin mainittava neiti _Brita Lönnqvist_. Vanhempansa apuna\nhän kaikin tavoin hoiti ja suojasi Saksaan-menijöitä ja Suomeen\nkomennettuja jääkäreitä. Samoin hän hoiteli mitä uhrautuvimmin\nAlahärmän pakolaisia. Esimerkiksi Juho Ekola nautti ennen Ruotsiin\npakenemistaan monta päivää neiti Lönnqvistin huolenpitoa. Ja kun\nAntti Ekolankin asema sittemmin tuli hyvin uhatuksi, kehoitti hän\ntätäkin tulemaan heille, jos häntä ahdistettaisiin. Varasipa neiti\nLönnqvist Kruunupyyn pappilaankin jo edeltäkäsin Antti Ekolalle\ntoisen turvapaikan. Eikä tässä kyllin, vaan Brita Lönnqvist oli\ntarvittaessa valmis suorittamaan myös kyyditsijän ja oppaan tehtäviä.\nSanalla sanoen: Lönnqvistien koti oli mitä varmin etappipaikka, jonne\nmyös sekä Jepuan että Alahärmän aktivistit saivat empimättä milloin\ntahansa kokoontua. Toisinaan olivatkin Lönnqvistin huoneet täynnä\nmitä vaarallisimpia aktivisteja ja jääkäreitä -- silloinkin, kun\nsantarmit retkeilyillään majailivat lähitienoilla.\n\nVielä on miesten sijoituspaikkana mainittava alahärmäläisten\naktivistien Antti ja Nikolai Ekolan yhteisesti asuma talo, jossa\nsekä Saksaan-menijä että Saksasta-tulija sai varman turvapaikan. --\nMyöskin Kaappo Karkaus majoitti miehiä luokseen.\n\nKyyditsijöistä on taas mainittava maanviljelijät Antti Ekola,\nKaappo Karkaus ja Kalle Orrenmaa. Karkaus oli erittäin toimelias ja\npelkäämätön mies, ja Orrenmaakin kyyditsi paljon. Antti Ekola oli\nmyös valmis, milloin vain hänen puoleensa käännyttiin. Maanviljelijä\nJohan Backin osaksi tuli toisinaan miesten kyyditys merenrannalle.\nKyyditsijäin joukosta olemme jo maininneet neiti Brita Lönnqvistin,\njoka ei karttanut mitään jääkäriliikkeen hyväksi suoritettavaa\ntyötä. Ainakin kerran hän kyyditsi neljä miestä Anders Anderssonin\nluo Veksalaan.\n\nSaksaan-pyrkijäin vastaanottajana Jepuan asemalla toimi von\nEssenien palveluksessa oleva työmies _Jukka Hautala_, joka tässä\ntarkoituksessa talvella ja keväällä 1916 päivittäin kävi asemalla.\nTavallisesti hän opasti saapuneet Lönnqvistiin, mutta jos tulijoita\noli enemmän, otti hän osan omaan kotiinsa ja tarvittaessa sijoitti\nmiehiä myös Ruoskosken myllylle. Toisinaan Hautala auttoi myös\nkyyditsijöitä. Hautalan tuntomerkkinä asemalla oli sivulla riippuva\nsuomalainen ruskea matkalaukku sekä villainen punaraitainen\nsurmansilmukkaan vedetty kaulaliina. Tämä Hautalan \"univormu\" joutui\nlopulta santarmienkin tietoon, kuten Shpalernajan-vangit saattoivat\ntodeta.\n\nTärkeä etappimies oli Veksalassa asuva kalastaja _Anders Andersson_.\nHänellä oli Laxö-nimisessä saaressa kalastusmaja, jonka vuoksi\nhäntä tavallisesti sanottiin \"_Laxö-Andersiksi_\". Hän otti\nmiehet huostaansa sijoittaen heidät tavallisesti vastamainittuun\nkalastusmajaansa ja pitäen heistä kaikin tavoin huolta. Opastuksen\nMerenkurkun yli Holmöhön suorittivat taas veljekset _Johannes ja\nAnders Rådman_.\n\nJepuan kautta kulkeneita Saksaan-menijöitä lienee yhteensä ollut\nnoin 50 miestä. Näistä oli \"Laxö-Andersin\" vastaanottamia 28,\nC.J. von Essenin seurassa 4.III.1916 kulkeneita 6 ja reittiä\nJepua--Okskangar--Dalaholm käyttäneitä 16. [Ks. Uumajan kautta\nkulkeneiden Saksaanmenijäin tilastoa.]\n\n\"Laxö-Andersia\" viranomaiset sittemmin kovasti ahdistelivat.\nToukokuun 25. p:nä 1916 kävi joukko santarmeja aina Laxössä saakka;\ntällöin heitä johti santarmi Mashkevitsh. Seuraavan kuun 24. p:nä\ntuli Monäsistä sotilaspartio Andersin kotiin Veksalaan häntä\npidättämään, mutta hän pakeni ajoissa. Saman kuun 29. p:nä aikoivat\nUudenkaarlepyyn poliisit saada hänet satimeensa Veksalassa, mutta\npormestari _Oskar Calamniuksen_ varoittamana Andersson silloinkin\nvältti vaaran. Hän pakeni Laxöhön, mistä sitten 1.VII.1916 yhdessä\nkahden Amerikkaan-menijän kanssa kulki tavallisella kalastusvenheellä\nMerenkurkun yli Holmöhön. Kun oli tyven, täytyi Andersin soutaa\nmelkein koko matka, mitä kesti 17 1/2 tuntia.\n\nAnders Rådmankin sai uskollisuutensa palkkioksi valtiollisen vangin\nosan. Hänet teljettiin Vaasan lääninvankilaan heinäkuun 30. p:nä\n1916 syytettynä \"tärkeiden Venäjän armeijan etujen vahingoittamista\ntarkoittavista rikoksellisista teoista\". Helmikuun 14. p:nä 1917\nVaasan läänin kuvernööri määräsi hänet passitettavaksi Viipurin\nlääninvankilaan sieltä edelleen Pietariin toimitettavaksi, mutta\nsairauden takia Rådmania ei voitu lähettää minnekään. Näin miehemme\nsai olla Vaasan lääninvankilassa, kunnes hän maaliskuun 19. p:nä 1917\npääsi vapaaksi.\n\n\u003Ctb>\n\nUumajan etapin vilkkain toimintakausi kevättalvella 1916 käsitti\noikeastaan vain _helmikuun_, jolloin yksin Voltin--Oravaisten reittiä\nmyöten kulki Merenkurkun yli noin 140 Lockstedtiin-pyrkijää sekä\nVaasasta ja Vöyristä yhteensä 31. Lapuan etappikeskuksen tuho\n29.II.1916 lopetti samalla miesten-kuljetuksen Voltin--Oravaisten\nreittiä myöten. Vaasasta, Raippaluodosta ja Jepualta olivat tiet\nkuitenkin avoinna, niin että yksistään Vaasan läänin pohjalaisalueelta\nsaapui Merenkurkun yli Lockstedtiin maaliskuussa vielä 80 miestä.\nNäistä tuli Vaasan tienoilta ja Raippaluodosta 56. Huhtikuussa saapui\npataljoonaan niinikään Merenkurkun yli 19 miestä ja toukokuussa\n(aivan sen alussa) 9 miestä. Toukokuussa saapuneet lienevät olleet\nviimeiset, jotka jäitse kulkivat yli. Suurin osa heistä teki tuon\nmatkan pääsiäispäivänä, 23.IV.1916.\n\nYlikulku tapahtui melkein yksinomaan hiihtäen. Hiihtomatkan\npituus vaihteli 70:stä 100:aan kilometriin aukeata jääkenttää.\nSuomen-puoleisella rannikolla ja saaristossa sijaitsevat venäläisten\nvartiostot enensivät vaikeuksia, sillä matkan pituus niiden takia\nlisääntyi ja taipalentekoon täytyi käyttää hiihtämiselle epäedullista\nvuorokauden aikaa, nim. yötä, jolloin pimeys ja epätasainen jää\nkovasti hidastuttivat kulkua. Hiihtoon käytetty aika vaihteli\n18:sta-40:ään tuntiin riippuen pääasiallisesti kelistä ja tuulen\nsuunnasta.\n\nVaikka monen ylikulkijan voimat uhkasivat uupua kesken, niin toverien\nja etappijääkärien huolenpito ynnä Holmöläisten avuliaisuus saivat\naikaan sen, että Lockstedtiin-pyrkijöistä ei Merenkurkun jääkentällä\ntuhoutunut muita kuin svartöläinen _Hugo Engman_, joka löydettiin\nkuolleena noin peninkulman päässä pohjoiseen Valassaarista. Hänet\nhaudattiin sittemmin Holmön kirkkomaahan.\n\n\n\n\nUumajan etappi avoveden aikana 1916.\n\n\nEtapin toiminta muutti avoveden aikana muotoaan melkoisesti.\nVärväys ja miesten Lockstedtiin lähettäminen oli miltei kokonaan\ntyrehtynyt osaksi A.K:n antaman värväyskiellon, osaksi toimintaa\nkohdanneiden vaikeuksien takia. Vain verraten harvoja pyrki enää\nLockstedtiin. Kuukausitaulukosta huomaamme, että esim. Vaasan läänin\npohjalaisalueelta meni vuoden 1916 kesä-, heinä- ja joulukuussa\nyhteensä vain 15 miestä, siis viisi miestä kutakin kuukautta kohti.\n\nEtappi oli silti hyvin tarpeellinen, jopa välttämätön. Sen\nvälityksellä kulki edestakaisin eri tehtäviin komennettuja\njääkäreitä ja muitakin aktivistisissa toimissa liikkuvia; sen kautta\npääsivät kotimaassa vainotut aktivistit pakenemaan Ruotsiin; sen\navulla ylläpidettiin yhteyttä kotimaassa ja ulkomailla toimivien\naktivistijärjestöjen välillä j.n.e. Niinikään aseita, varsinkin\npistooleja panoksineen, etappi toimitti Pohjanmaalle.\n\nEdellisestä tiedämme, että Merenkurkku oli vapautunut jääpeitteestään\nheti Vapun jälkeisinä päivinä, joten yhteyden ylläpitäminen kotimaan\nkanssa oli siitä lähtien tapahtuva moottorivenheen avulla. Tässä\ntarkoituksessa ostettiin etapille Vallgrundista suurehko moottori,\njolle kuuluisaa saksalaista kaappariristeilijää muistellen annettiin\nnimi \"_Emden_\". Se oli n. 30 jalkaa pitkä, 9-10 jalkaa leveä,\nkauttaaltaan katettu, valkeaksi maalattu, hidaskulkuinen (vain 7\nsolmuväliä), vanha ja vuotava eikä siis oikeastaan lainkaan rohkeiden\nmerisissien työn mukainen. Mutta tämän huonon venheen kuljettajaksi\nsaatiin ensiluokkainen mies, karski ja pelkäämätön maalahtelainen\nluotsi _Vilhelm Nyman_ [kuollut syksyllä 1929], joka tunsi kaikki\nMerenkurkun saaristovedet. \"Emdenillä\" koetettiin toistaiseksi miten\nkuten tulla toimeen. Mutta kun se kerran oli 10 vuorokautta kateissa\nSuomen puolella ja kun sen silloin arveltiin jääneen sille tielleen,\nilmoitti Kekoni asiasta Tukholmassa olevalle kapteeni Heldtille, joka\nsilloin ryhtyikin toimenpiteisiin.\n\nJokin aika sen jälkeen kuin jääkäripataljoona keväällä 1916 oli\nlähtenyt Saksan itärintamalle, komennettiin jääkäri Jussi Sihvo\n\"täydennysjoukkoon\", koska pataljoonan johto oli päättänyt käyttää\nhäntä muihin tehtäviin. Pääsiäisen aikaan 1916 komennettiin Sihvo\nja jääkäri Konrad Laaksonen Berliniin, jossa he tapasivat kapteeni\nHeldtin ja saivat tältä ohjeet Tukholmaan matkustamiseksi. Siellä he\nsaivat käskyn kunnostaa etapille kuuluvan \"Lola\" (= Lockstedter Lager\n= Lockstedtin leiri) -nimisen moottorivenheen, joka oli vedetty maihin\nFurusundin tulliaseman ja kylpypaikan läheisyyteen ja jonka kone\noli purettu. Sihvo ja Laaksonen työskentelivät viikon päivät saaden\nvenheen hyvään käyttökuntoon. Se oli 7:n metrin pituinen, puoleksi\nkatettu sekä varustettu 15-hevosvoimaisella Penta-moottorilla.\nNopeus oli 11 1/2 solmua. \"Lola\" oli alkujaan mahonginvärinen, mutta\nmaalattiin sitten Uumajassa vesiharmaaksi. Tarkoituksena oli lähettää\nse Uumajan etapille, mutta Sihvo ja Laaksonen eivät toistaiseksi\nsaaneet kuitenkaan mitään lähtömääräystä.\n\nKun Kekoni, kuten mainittu, kääntyi Heldtin puoleen, niin tämä antoi\njääkäreillemme heti käskyn viedä \"Lola\" Uumajaan.\n\nHe päättivät ajaa tuon matkan yhtämittaa, mutta kova sumu ajoi\nheidät Geflen tienoilla rantaan ilman selkenemistä odottamaan.\nHornslandia kohti kuljettaessa oli kova vastatuuli. Kun saavuttiin\nrantaan, leimahtivat bensiinikaasut kuumentuneen koneen ympärillä\n-- Laaksosen sytyttäessä savuketta -- palamaan, mutta kun tämä\nkylmäverisesti veti kaikki makuusäkit ja peitteet koneen päälle, niin\ntuli sammui. Maihinnousupaikalla oli suuri kesäinen kalastajakylä.\nKylän kansakoulunopettaja otti Sihvon ja Laaksosen ystävällisesti\nvieraikseen kestiten heitä kaikin tavoin.\n\nMatkaa jatkettaessa sattui erinäisiä seikkailuja. Niinpä rupesi\nkaksi ruotsalaista torpeedovenhettä seurailemaan \"Lolaa\" luullen\nsen miehiä vakoojiksi. Seurauksena tästä oli se, että kun he\npoikkesivat Hernösandiin bensiinivarastoaan täydentämään, niin heidät\npidätettiin. Asia selvisi kyllä pian, mutta aiheutti kuitenkin\nvuorokauden pysähdyksen. Hernösandista tulivat \"Lolaan\" pommarit\nPälsson, Allan Sandström ja Ylén sisältörikkaine kapsäkkeineen.\nTapahtuipa matkalla pieni onnettomuuskin: Ylénin puhdistaessa\npistooliaan se laukesi, ja kuula haavoitti Pälssonin vasemman käden\nsormea. Uumajaan saavuttiin heinäkuun 9. p:nä 1916.\n\nSihvon ja Laaksosen muista meriseikkailuista kerromme myöhemmin.\n\n\n\nUumajassa.\n\n\nUumajassa ollessaan etappimiehemme asuivat enimmäkseen\nmajatalossa, Holmössä taas Karlssonien luona Byvikenissä saaden\nviimeksimainittujen taholta osakseen suurta ystävällisyyttä.\n\nUumajasta kuljettaessa seurattiin seuraavaa reittiä:\nUumaja--Holmö-Gaddin majakka--Valassaaret (jotka sivuutettiin\n5:n km:n päästä, saarten jäädessä vasemmalle) -- Panikivensalmi\n(Vargin talo, salmen kaakkoisosassa) -- Malskär (Johan Nygårdin\ntalo Grännskat-nimisessä Raippaluodon niemessä) -- Alskat\n(Koivulahden Iskmossa).\n\nSen jälkeen kuin Sihvo ja Laaksonen olivat saapuneet Uumajaan,\ntehtiin \"Emdenillä\" vielä yksi matka. Mukana olivat Sihvo, Laaksonen\nja Nyman sekä etappijääkäri Eero (\"Iisu\") Manninen. Miehemme lähtivät\nHolmön Byvikenistä heinäkuun puolivälissä noudattaen matkallansa\nedellämainittua reittiä. Holmö Gaddin majakalla he odottivat\nillan hämärtymistä nauttien majakkamestarin ja hänen väkensä\nystävällisyyttä. Kello 11:n aikaan illalla oli jo pimeähköä, kun\ntaivas sattui olemaan pilvessä. Silloin lähdettiin suuntana ensi\naluksi etelä.\n\nAamun sarastaessa häämötti vasemmalla Valassaarten korkea\nmajakkatorni, ja varhain aamulla klo 4:n aikaan \"Emden\" saapui\nPanikivensalmeen, missä se piilotettiin suojaisaan lahdenpoukamaan\nlähelle Richard Vargin taloa. Nyman lähti Vargista tiedustelemaan\ntilannetta toisten jäädessä venheen luo. Vargin emäntä oli\nhyvin murheellinen miehensä äsken (10.VII.1916) tapahtuneen\nvangitsemisen johdosta, ja \"Emdenin\" miehet olivat myös koko lailla\nhämmästyksissään. Emäntä antoi heille kuitenkin ruokaa ja kahvia sekä\nlähti heitä opastamaan Malskäriin _Johan Nygårdin_ taloon. Nyman näet\nlähti Björköhön vaimoansa tervehtimään.\n\nNygårdissa \"Emdenin\" miehistö otettiin vastaan ystävällisesti ja\nvieraanvaraisesti ja venhe piilotettiin erääseen lahteen luodolla\nolevan halkopinon taakse. Siellä venhettä Nygårdissa käytäessä\nmyöhemminkin pidettiin. -- Syötyään miehemme pantiin kamarin puolelle\nnukkumaan -- isännän ja 12-vuotiaan tyttären pitäessä mahdollisten\nyllätysten varalta vahtia. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut paljon\nmitään.\n\nIllan hämärtyessä miehemme lähtivät taas liikkeelle kulkien matalia,\nmutkikkaita ja paikoitellen hyvin kapeita väyliä Raippaluodon ohitse\nIskmon rantaa kohti. Alskatissa he tapasivat Edvard Wikin, joka\noli ohjannut sinne muutamia suomeapuhuvia Saksaan-menijöitä. Nämä\notettiin \"Emdeniin\" ja palattiin samaa tietä Johan Nygårdin taloon,\nmissä taas vietettiin päivä, jonka kuluessa Nyman palasi Björköstä.\nIllan tullen lähdettiin sisävesitse Slottskärin ja Klubbhällarnin ohi\navomerelle. Sitten ajettiin suoraan Uumajaan, jonne \"Emden\" saapui\naamupäivällä. [\"Iisu\" Manninen (salanimi Olsson) oli paluumatkalla\njäänyt viikonpäiviksi Johan Nygårdiin. Hänen tarkoituksenaan\noli saada Vaasan ja Raippaluodon välinen yhteys tehokkaammin\njärjestetyksi. Tehtävä oli kuitenkin hyvin vaikea, eikä Manninen\naikaansaanut muutosta. Hän palasi Ruotsiin Isak Nygårdin mukana\nC.J. von Essenin ja Charles von Essenin kera.]\n\nMoottorimatkoja tehtiin Suomeen avoveden aikana 1916 toistakymmentä.\nSaamme myöhemmin tutustua niistä muutamiin.\n\nMoottorivenhe-etappimme viimeinen teko v. 1916 oli lokakuussa\nsuoritettu miinanlaskuyritys. \"Lolan\" miehistö ja Sandvikin\nveljekset, joista Emil käytti salanimeä Henriksson, komennettiin\ntätä varten Saksaan lyhyille miinanlaskukursseille. Miinat --\npienikokoisia, suuri joukko -- tuotiin sitten eräässä malmia\nnoutavassa kauppalaivassa. Malmilaivat kulkivat yleensä sisäväylää\nollen aina yöllä ankkurissa. Tällaisia ankkuripaikkoja olivat\nNordmalingin niemi ja Ratan. Miinat piti otettaman edellisestä\nankkuripaikasta \"Lolaan\" ja Sandvikin veljesten suureen\nmoottorivenheeseen. Emil Sandvik ei kuitenkaan tuonut venhettään\nilmoittaen syyksi konevian. Kun \"Lolaan\" olisi voitu ottaa miinoista\nvain pieni osa ja kun sitäpaitsi oli ankara myrsky ja kova\nmerenkäynti, täytyi yrityksestä luopua. \"Lola\" kyllä tapasi laivan,\nja Sihvo kävi neuvottelemassa kapteenin kanssa. Seuraavana iltana\nmiinat olisi voitu ottaa Ratanin ankkuripaikasta, mutta silloin oli\nvielä kovempi myrsky, joten hanke tällöinkin meni myttyyn. Laiva\nupotti sitten miinat mereen.\n\nEdellisestäkin selviää, kuinka vakavalta kannalta jääkärimme\nottivat Saksan avustamisen. Näin he tahtoivat herättää Saksan\nsotilasviranomaisissa myötämielisyyttä maatamme ja sen\nitsenäisyyspyrkimystä kohtaan.\n\nSihvo ja Laaksonen saivat tehtäväkseen kuljettaa \"Lolan\" Tukholmaan.\nTämäkin matka oli hyvin vaivalloinen. Jo alussa oli jääesteitä, niin\nettä venhe meni Uumajanjoessa puhki ja piti sen takia korjattaman.\nSää oli myrskyistä. Kesti noin kaksi viikkoa, ennenkuin saavuttiin\nTukholmaan. Sinne jäi \"Lola\" korjattavaksi ja tulevia kohtaloita\nodottamaan.\n\n\n\n\nUumajan etapin tapahtumat vuonna 1917.\n\n\nSaavuttuaan Tukholmaan marraskuun puolivälissä 1916 Sihvo\nja Laaksonen sijoittivat \"Lolan\" Lidingön Venheveistämölle\ntalviteloille. Laaksonen sai vähän ennen joulua komennuksen\nSaksaan siirtyen meriesikunnan palvelukseen pommariksi. Sihvo taas\nkomennettiin Malmöhön etappimiehen virkaa hoitamaan.\n\nHelmikuussa 1917 Sihvo sai siirtyä takaisin Uumajaan ja sieltä\nedelleen Holmöhön, missä hän, kuten ennenkin, asettui asumaan\nKarlssoneille. Hänen tehtävänään oli yhteyden ylläpitäminen Suomeen\nsekä Suomesta mahdollisesti saapuvien ohjaaminen ja huoltaminen\nedelleen Kekonin turviin Uumajaan. Jos Merenkurkku jäätyisi,\ntulisi liikenne olemaan vilkasta, kuten edellisenä talvenakin;\njos taas olisi avovesi, saattaisi silloin tällöin venheellä\npistäytyä Suomessa. Sitäpaitsi voi Holmössä aina tavata suomalaisia\nhylkeenpyytäjiä ja muita liikeasioissa kulkevia sekä pysytellä näiden\navulla kosketuksissa kotimaan kanssa.\n\nMerenkurkku ei kuitenkaan sinä talvena ollut kiinteässä jäässä\nkuin pari päivää, kenties viikon. Jäälauttoja ajelehti Holmön ja\nSuomen rannikon välillä vuoroin etelään, vuoroin pohjoiseen päin.\nMaaliskuussa alkoi Suomesta kuulua suuria uutisia: Vallankumous!\nIlo oli etappijääkärien keskuudessa luonnollisesti suuri, sillä\njoka tapauksessa odotettiin jotakin ratkaisevaa; ja olihan ainakin\ntsaarivalta, Suomen tähän asti pahin vihollinen, tuhoutunut.\n\nKun oli pahin kelirikon aika, joten etappikaan ei voinut mitenkään\ntoimia, päätti Jussi Sihvo -- karaistakseen itseään tulevia tehtäviä\nvarten lähteä hylkeitä ampumaan. Seuralaisekseen hän sai Saksan\nyleisesikunnan tiedustelutehtävissä toimivan ja meille entuudestaan\ntutun pfadfinderin ja tiedustelijan maisteri _J.V. Snellmanin_.\nMiehet asettuivat erääseen pieneen kalamajaan Norrgaddeniin.\nSieltä käsin he tekivät jalaksilla varustetulla pikku jollalla\nretkiä jääkentille hylkeitä tavoittamaan. Heidän toimintapiirinsä\noli näin ollen hyvin rajoitettu, mutta lähellä olevasta majakasta\nhe saattoivat olla puhelinyhteydessä Kekonin kanssa. Joskus\nmiehemme pistäytyivät rautapotkureilla Uumajassakin. Suomalaisia\nhylkeenpyytäjiä kävi majalla silloin tällöin, mutta mitään erikoisen\ntärkeää ei noiden kuuden viikon aikana kuulunut eikä tapahtunut.\n\nHuhtikuussa saapui Saksasta kymmenkunta miestä käsittävä\nkomennuskunta Uumajaan ja sieltä edelleen Pohjois-Holmöhön pyrkien\nsitä tietä Suomeen. Miehillä oli erikoistehtäviä. Joukossa oli Gunnar\nStenbäck, nykyinen jääkärimajuri Saure (silloin Sikanen), insinööri\nJalmari Kara y.m. Enimmät heistä lienevät olleet Saksan meriesikunnan\npalveluksessa, päätellen siitä, ettei Uumajan etapilla ollut\nvelvollisuuksia heidän edelleenkuljettamisekseen.\n\nKun jäät olivat Merenkurkusta kokonaan hävinneet, lähti eräs\nMunsalan-puolen mies poikineen viemään heitä Suomeen. Moottorivenheen\npuutteessa he yrittivät purjevenheellä olettaen ehtivänsä pimeän\naikana saariston suojaan. Suomen rannikko oli kuitenkin vielä heikon\njään peitossa, jota purjevenhe ei kyennyt murtamaan, mutta joka\nei enää jalkamiestäkään kantanut. Yritettyään turhaan useammasta\nkohdasta heidän oli palattava takaisin Holmöhön. Melkoisen kovassa\ntuulessa ja aallokossa venhe purjehti Gaddvirralle. Läpimärkinä ja\nkohmettuneina pojat nousivat maalle lähellä Sihvon ja Snellmanin\nmajapaikkaa, saivat ruokaa ja lämmintä juomaa sekä majoitettiin\nsitten lähellä olevaan tilavampaan kalamajaan. Muonitus ei\nollut helppoa, kun jauhokauppa oli Ruotsissakin säännöstelty.\nMajakkamestarilta sai sentään ostaa runsaasti perunoita ja tuoretta\nkalaa.\n\nNyman ilmestyi pian sen jälkeen Holmöhön. Hän oli päättänyt luopua\nRuotsinmatkoista ja asettua asumaan kotiinsa Björköhön. Hän oli nyt\nvain noutamassa moottorivenhettään, joka oli Holmön Byvikenissä.\nLuonnollisesti hän tuli Uumajaan asti tehdäkseen selkoa matkoistaan.\nSihvo ja Snellman olivat myös palanneet hylkeenpyyntiretkeltään, ja\nosa äskenmainituista komennetuista oli niinikään tullut Uumajaan.\n\nSihvo päätti lähteä Nymanin kanssa Suomeen tutustuakseen sikäläiseen\ntilanteeseen. Mukana seurasivat myöskin komennuksella-olijat,\nosa moottorivenheessä, osa purjevenheessä, jota moottori hinasi.\nAamun sarastaessa venheet laskivat Storkallanin rantaan ja sieltä\nsaaristoon, jonka väyliä vieläkin paikka paikoin peitti hauras jää.\n\nKaran, Sikasen (Saure) ja Stenbäckin Nyman ja Sihvo veivät Iskmon\nniemelle, vastapäätä Raippaluotoa; loput komennetuista kuljetti\naikaisemmin mainittu munsalalainen kalastaja jonnekin muuanne.\n\nSaatettuaan Sihvon Vargin taloon Panikiven luo Nyman lähti kotiinsa\naikoen, kuten sanottu, asettua viettämään rauhallisen kansalaisen\nelämää pienessä majassaan. Sihvo taas osti Vargilta purjeilla\nvarustetun kalastajavenheen päättäen levättyään purjehtia takaisin\nRuotsiin. Nämä suunnitelmat menivät kuitenkin myttyyn.\n\nNukkuessaan seuraavana yönä Vargin peräkamarissa Sihvo heräsi\nsiihen, että joku naputti ikkunaan. Se oli Nyman. Hänen luokseen\noli etappitietä Vaasasta lähetetty mies ja nainen, jotka pyrkivät\nRuotsiin. Kävi selville, että kysymyksessä oli eräs suomalaista\nsyntyperää oleva Venäjän väessä palvellut kapteeni, joka pyrki\npakoon entisten alaistensa vihaa ja murhanhimoa. Sihvo tarjoutui\nottamaan pakolaiset mukaansa arvellen, että jos heidät kerran\noli Vaasasta etappitietä lähetetty Nymanin luo, niin eivät he\nluultavasti olleet ainakaan kaikkein pahimpia. Sitäpaitsi he puhuivat\nsekä suomea että ruotsia. Pakolaiset eivät kuitenkaan luottaneet\nSihvon purjevenhekyytiin, vaan vaativat Nymania viemään heidät\nmoottorillaan. Lopulta tämä suostuikin, määräten maksuksi 1,000\nmarkkaa. Sihvokin tällöin luopui purjehdusaikeistaan ja seurasi\ntoisten mukana Uumajaan.\n\nKuten muistamme, oli \"Lola\"- viety talveksi Tukholmaan. Kun sitä nyt\ntaas alettiin tarvita, matkusti Sihvo sitä kunnostamaan, ja Kekonin\npiti tulla perässä. Kaikki olisi kaiketi järjestynyt, ellei Lidingön\nvenheveistämö, jonne \"Lola\" oli viety talveksi, olisi tavattomasti\nviivytellyt. Korjauksia johtavan insinöörin puheesta päättäen tämä\noli aivan tahallista. Eikä venhe lopulta tullut lainkaan täysin\nkuntoon; sen moottoriakaan ei saatu kunnolla käyntiin. Tällöin Sihvo\npäätti lähettää venheen eräässä laivassa rahtitavarana Uumajaan\narvellen voitavan sen koneen korjata sielläkin. Mutta venheveistämön\nepätäsmällisyyden ja haluttomuuden takia tästäkään ei tullut mitään.\n\"Lola\" näet myöhästyi laivasta.\n\nKekoni oli tällä välin saapunut jo Tukholmaan, ja miehet aikoivat\nkaikesta huolimatta korjauttaa \"Lolan\" koneen, hankkia jollakin\ntavalla polttoainetta ja suoriutua matkaan. Mutta sitten tapahtui\njotakin, joka pakotti luopumaan \"Lotasta\" ainiaaksi.\n\nErään T.T. Pusan ilmiannosta Sihvo ja kohta sen jälkeen myös\nKekoni pidätettiin. Laaksostakin, joka tällöin toimi meriesikunnan\npalveluksessa, etsittiin, mutta häntä ei löydetty. Pusa oli\npaljastanut pommarien puuhat niin laajalti kuin tiesi ja siinä\nsivussa ilmiantanut Laaksosen ja Sihvon räjähdysaineiden\nkuljettamisesta Suomeen. Tämän oli muka pitänyt tapahtua Luulajasta\nkäsin. Oli kuitenkin todistettavissa, ettei \"Lola\" enempää kuin sen\nkuljettajatkaan olleet edes käyneet Luulajassa. Kun siis ilmianto\njo heti alussa onnahti pahasti, niin viikon istuttuaan pidätetyt\npääsivät vapauteen.\n\n[Kun Pusa oli ilmiantanut eräitä Ruotsissa ja Norjassa liikkuvia\npommareita -- jolloin Norjassa tavatut heti oli vangittu -- niin\nRuotsin sosialistien johtaja Hjalmar Branting, joka tällöin sattui\nolemaan käymässä Kristianiassa, kirjoitti \"Socialdemokrateniin\"\nartikkelin, jossa moitti Ruotsin silloista oikeistohallitusta\nleväperäisyydestä sekä erinäisten suomalaisten vehkeilijäin\nsuosimisesta; esimerkkinä tällaisista hän nimesi Kekonin.\nSisäministeri Murreyn käskystä Kekoni ja Sihvo tällöin pidätettiin.\nHeidän puuhiaan tutkiessaan etsivät saivat kuitenkin Uumajan\nviranomaisilta pidätetyistä niin edullisen lausunnon, että nämä\nmonin anteeksipyynnöin vapautettiin. Sen lisäksi ministeri julkaisi\nBrantingin hyökkäyksen johdosta vastineen selittäen, että Ruotsin\noli annettava turvaa sellaisille suomalaisille, jotka eivät\nvoineet palata isänmaahansa ja joiden toiminta Ruotsissa ei ollut\nlainvastaista.]\n\nPusa oli sillä aikaa karkoitettu maasta ja mennyt Norjaan. Rautenfels\n(Walter von Gerich) [Ks. \"Routaa ja rautaa II\", ja \"Routaa ja rautaa\nIV\"] oli saanut palata Saksaan, ja jotkut Norjassa toimineet pommarit\njoutuivat vankeuteen.\n\n\"Lola\"-jutusta kehittyi oikea hälytapaus. Tukholman lehdet, varsinkin\nvasemmistoon kuuluvat, julkaisivat päivittäin etusivun täyttäviä\narveluttaan lihavin otsakkein. \"Lolan\" kuviakaan ei puuttunut, ja\n\"Josi Sihvo\" mainittiin sen omistajana ja päärikollisena. Lehdillä\noli omat Sherlock Holmesinsa asiaa seuraamassa siitä päätellen, että\nKekonin ja Sihvon vapauduttua poliisikamarista heidän päivittäiset\nliikkumisensa eräissä lehdissä tarkoin noteerattiin. \"Lolan\"\nviemisestä Uumajaan oli näin ollen luovuttava. Se jäi Mälarille\nTukholmassa asuvien suomalaisperheiden haltuun.\n\nPalattuaan Uumajaan Kekoni ja Sihvo ryhtyivät hankkimaan uutta\nvenhettä. Sen tuli olla suomalaista saaristolaismallia, ettei sen\nulkomuoto herättäisi huomiota. Heidän onnistuikin saada halvalla\nnoin 24 jalkaa pitkä saaristolaisvenhe, jossa ei ollut konetta eikä\npurjeita. Hankittuaan siihen verraten vahvan käytetyn autokoneen ja\nkaksi purjetta he panivat sen nopeasti lähtökuntoon.\n\nEnsimmäisessä tulliselvittelyssä venhe sai historiallisen nimen\n\"Merrimac\". [Venhe oli peräisin Merimaskusta. Sen kylkeen oli\nvenäläisin kirjaimin tuherrettu sana Merimasku. Kun se Ruotsissa\nmerkittiin luetteloihin, tavaili asianomainen virkamies tuota\nnimeä: \"Merri-, Merri-, Merrimak\". Muistaen Amerikan Yhdysvaltain\norjasodan aikaisen kuuluisan panssaroidun laivan \"Merrimacin\"\nKekoni tällöin lausui: \"No olkoon sitten Merrimac\". Näin sai venhe\nnimensä.] Se ei ollut yhtä nopeakulkuinen kuin \"Lola\" parhaina\npäivinään, mutta kuitenkin huomattavasti vauhdikkaampi kuin\ntavalliset saaristolaisvenheet. Merikelpoisuudessa se voitti \"Lolan\",\nsillä se nousi tätä paremmin aalloille. Sen potkuri ei välittänyt\npienistä kolauksista, kun taas \"Lolan\" potkurin -- siinä kun ei\nollut kalarautaa -- jokainen kohdalle sattunut tukki tai kivi\nuhkasi särkeä. Ulkomuodoltaan venheet olivat toistensa täydelliset\nvastakohdat. \"Merrimacin\" tervattuja kylkiä ei ehditty voidella. Sen\nuudet, maalaamattomat ja tervaamattomat lisälaidat antoivat sille\nerittäin sekavan yleisleiman. Voi hyvin sanoa, että se kaikista\nsinä kesänä Uumajassa käyneistä suomalaisvenheistä oli resuisimman\nnäköinen.\n\nEnsimmäinen matka \"Merrimacilla\" Suomeen tehtiin kesäkuussa 1917.\nJääkäri Paul H. Henrichsson (salanimi \"Mata\") seurasi mukana. Hän\njäikin Suomeen -- palaamatta enää ennen vapaussodan alkua Saksaan\n-- toimien Viipurin seuduilla. Olosuhteet maassa olivat parantuneet\njo siinä määrin, että Henrichsson saattoi matkustaa Björköstä\nmatkustajalaivassa Vaasaan. Sitä ennen hän luonnollisesti sai\ntilanteeseen soveltuvan passin. Täysin vaaratonta se luonnollisesti\nei kyllä vieläkään ollut.\n\nYhteys Suomeen oli siis taas saatu aikaan. Hovioikeudenasessori\n_Harald Boucht_ Vaasasta tuli Vargille saakka vastaan, ja joka\nmatkalla Sihvo ja Kekoni tapaisivat hänet joko Richard Vargin tai\nJohannes Nygårdin luona tai Alskatissa (Jungsundissa) J.E. Backin\nluona.\n\nKesän 1917 toiminta rajoittui pääasiassa yksinäisten komennuksella\nolijain kyyditsemiseen, Ruotsiin paenneiden aktivistien saattamiseen\nSuomen puolelle, aseiden ja kirjeiden kuljettamiseen sekä aselaiva\n\"Equityn\" vastaanoton järjestelyihin. Kesä oli joka tapauksessa\ntoimintarikasta, eikä jännittäviä tilanteitakaan puuttunut.\n\nMyöhemmin kesällä matkustivat Helsinkiin komennettuina Jussi Laiti\n(nyk. everstiluutnantti), Gunnar v. Hertzen (nyk. jääkärimajuri ja\nlääketiet. tohtori) ja Oiva Olenius (nyk. jääkärieversti) tätä tietä.\nEräällä matkalla syyskesällä oli mukana myös Ragnar Heikel-vainaja.\nSilloin pistäydyttiin Vaasassa asti. Heikel kävi tervehtimässä\nisäänsä, Vaasan läänin-maaherraa, Kekoni oli yötä sisarensa luona\nMustasaaren pappilassa ja Sihvo herrasväki Bouchtin luona.\n\nEdellisestä lienee käynyt selville, että \"Merrimacin\" miehistönä\ntoimivat Sihvo ja Kekoni. Jääkärit Laaksonen ja Aarne Slöör sekä\nWikin ja Vesterön veljekset toimivat taas erikseen omilla tahoillaan,\ntoiset (Laaksonen ja Slöör) Saksan meriesikunnan laskuun ja toiset\nosittain omaan laskuunsa, kuljettaen Ruotsiin liinöljyä, petroolia,\nbensiiniä, autokumeja, polkupyöränkumeja, tinaharkkoja j.n.e.\nTämmöisillä tavaroilla oli Ruotsissa niin suuri kysyntä, että voi\nsaada suunnilleen kymmenkertaisen hinnan suoraan venheessä Uumajan\nrannassa. Kiinnijoutumisen vaara oli tietenkin olemassa, mutta\nihmisethän yleensä uskaltavat rahasta enemmän kuin luullaankaan.\n\nKekoni ei ollut ennestään ammatiltaan merimies, mutta hän tottui\npian moottorivenheessä suoritettaviin tehtäviin. Merenkurkku\noli edelleenkin ylitettävä vuorokauden pimeimpänä aikana, sillä\nvenäläisillä oli tähystäjänsä ja melkoisen nopeasti kulkevat\nvartiovenheensä Valassaarilla ja muilla majakoilla. Joskus puhkesi\nmyrsky venheen ollessa öisellä merellä. Silloin oli pidettävä\nsilmät auki, sillä rannikko Suomen puolella samoinkuin Holmönkin\neteläosan ympärillä oli täynnä matalikkoja, ja rantaan pääsy oli siis\nvaikeata. Salakuljettajavenheistä pari kärsikin haaksirikon, vaikk'ei\nihmishenkiä tainnut hukkua. Toinen venheistä oli pysynyt pinnalla\nöljylastinsa varassa.\n\nSyyskesällä kuljetettiin Suomeen pommeja ja aseita, sikäli kuin\nniitä saatiin tulemaan Ruotsin läpi Uumajaan. Kaikki etelästä,\ns.o. Tukholmasta saapuvat toivat niitä matkatavaroittensa mukana.\nTukholmaan ne oli tuotu Saksan meriesikunnan välityksellä ja ne oli\nvarastoitu erään saksalaisen kivihiomon kellarikerrokseen, mistä\nSuomeenkuljettajat saivat niitä ilmaiseksi.\n\nAseiden tuomista suuremmalla aluksella Suomen rannikolle\nsuunniteltiin samoihin aikoihin. Uumajan etapissa toimivien\nhenkilöiden huoleksi jäi niiden vastaanoton käytännöllisen puolen\njärjestäminen. Sitä varten lähetettiin raippaluotolainen luotsi Karl\nRönnholm Trelleborgin-Sassnitzin kautta Saksaan sen jälkeen kuin\nlaivan purkauspaikka oli määrätty. Harald Boucht oli lähettänyt hänet\nensin Uumajaan, missä hänen kanssaan sovittiin eräistä yrityksen\nyksityiskohdista. Sen jälkeen hän matkusti edelleen.\n\n\n\n\"Merrimacin\" viimeinen matka.\n\n\nJotta Saksasta käsin voitaisiin lähettää aselaivan saapumisaikaa\nsekä muita seikkoja koskevia tiedoituksia, toi nykyinen\njääkärieverstiluutnantti Stenholm eräänä päivänä Uumajaan\nradiovastaanottokojeet. Ne piti vietämän Vaasaan. \"Merrimacilla\",\njoka lokakuun alussa 1917 lähti seikkailurikkaalle matkallensa, oli\nsillä kerralla jokseenkin kallisarvoinen lasti: radiokone, koulutettu\nradiomies (Stenholm), viisikymmentä isoa mauserpistoolia, koko joukko\nniiden panoksia ynnä pienempää tavaraa. Kun Ruotsin viranomaiset\nnäihin aikoihin, kuten sanottu, noudattivat puolueettomuuden\nperiaatetta ainakin suomalaisiin nähden hyvin ankarasti, oli moisen\nlastin kuljettaminen sangen uhanalaista puuhaa, jonka ilmituleminen\nvarmasti olisi tuottanut \"Merrimacin\" kuljettajille ikävyyksiä.\nMaisteri V. Puhakka oli vast'ikään karkoitettu Saksaan, samoin Aarne\nSihvo, Herman Stenberg ja monet muut.\n\nKekoni sai viime tingassa Tukholmasta määräyksen jäädä Uumajaan\neikä siis voinut tulla mukaan, mutta hänen sijastaan lähti\nmetsänhoitaja Antti Huovinen, joka joulukuun alussa 1916 oli tullut\npakolaisena Ruotsiin ja oleskeli tällöin Uumajassa. Venheessä oli\nvielä pankinjohtaja Vilhelm von Essen, joka oli päättänyt palata\nkotiseudulleen.\n\nTullitarkastus suoritettiin Uumajan rannassa illansuussa. Joella,\nnoin pari kilometriä alempana, oli eräs nuorukainen, Uumajassa asuvan\nmaalarin aikamies-poika, odottamassa \"Merrimacia\" soutuvenheineen,\njoka oli täynnä tavaraa. Ne siirrettiin pimeässä \"Merrimaciin\", ja\nsen jälkeen moottorivenhe jatkoi matkaansa Holmsundin kautta merelle.\nYö oli sysimusta, satoi ja puhalsi navakka etelätuuli. Aallokko\noli melkoinen. Kun venhe oli raskaassa lastissa, katsoi Sihvo\nviisaimmaksi kääntyä säätä pitämään lähimmälle Badstuskär-nimiselle\nluodolle, missä tiesi olevan kalasaunan.\n\nTuuli tyyntyi keskiyöllä, mutta sitä seurasi hyvin sakea sumu.\nKalasaunassa oli ruotsalaisia kalastajia, mutta suomalaisetkin saivat\nsen verran tilaa, että voivat paneutua pitkäkseen lattialle.\n\nKello kuudelta Sihvo meni alas rantaan venhettä katsomaan. Sumu\nei ollut vielä vähääkään hälvennyt. Mutta \"Merrimacin\" vieressä\nlaiturilla seisoi kaksi tullimiestä, jotka vaativat, että venhe\nlasteineen oli vietävä tullikutterin luo, joka oli noin kilometrin\npäässä ankkurissa. Tuntien tullimiehet ennestään sopuisiksi miehiksi\nSihvo koetti neuvotella heidän kanssaan ja loppujen lopuksi heitä\nlahjoakin, mutta kaikki oli turhaa. Luottaen siihen, että kutterin\npäällikkö, joka tavallisissa oloissa oli mukava setä, suhtautuisi\nasiaan ymmärtämyksellisesti, hän toisen tullimiehen kanssa lähti\nkutterille. Sieltä tuli tullipäällysmies mukaan \"Merrimacin\" luo,\nmutta hän oli yhtä lahjomaton kuin toisetkin tiukaten, että venhe oli\nkuin olikin vietävä tullikutterin luo ja edelleen Uumajaan.\n\nTämä oli koko etappitoiminnan aikana ensimmäinen kerta, jolloin\nruotsalaiset tullimiehet sekaantuivat suomalaisten asioihin -- ja\nmyöskin viimeinen.\n\nKun \"Merrimacin\" piti lähteä liikkeelle -- sen kone oli jo\nkäynnissä ja tullimiehet olivat juuri astumaisillaan siihen --\nilmestyi näkyviin neljä parabellum-pistoolia suut suunnattuina\ntullimiesparkoja kohti; ja Stenholm käski ankaralla äänellä\nheidän pysyä laiturilla. Sihvo ohjasi venheen ulos merelle, jonka\nsumuverhoon se pian katosi. Liikkumattomina kuin kuvapatsaat\nseisoivat tullimiehet kädet ylhäällä katsellen \"Merrimacin\" nopeata\nmenoa.\n\nJoko oli joku kalastajista käynyt tullikutteriin ilmiantamassa\netappimiesten luodolla olon ja venheen lastin laadun, tahi sitten\nolivat vartiat saaneet erikoisia ohjeita ylempää. Joka tapauksessa\ntämä oli ennenkuulumatonta.\n\nTullimiehet olivat sitten kiiruhtaneet kutterilleen ja edelleen\nHolmsundiin, missä, kertoman mukaan, kutterin päällikkö oli\nhälyttänyt jonkin sotalaitoksen aluksista ajamaan \"Merrimacia\" takaa.\nSamoin oli Gaddin majakalle annettu määräys ampua pakenevaa venhettä\ntykillä, jos se sattuisi näköpiiriin.\n\n\"Merrimacin\" kone kävi onneksi hyvin, ja päästyään sumuseinän sisään\nvenhe suuntasi kulkunsa suoraan Storkallania kohti. Sumupilvi\nhaihtui kuitenkin hyvin pian, mutta mitään ei tapahtunut, ennenkuin\nKlubbhällarnin pohjoispuolella. Silloin kiikarilla huomattiin, että\n\"Merrimacin\" vanaveteen ilmestyi Valassaarilta päin tuleva venäläinen\nvartioalus. [Tavallisesti Valassaaret sivuutettiin öiseen aikaan,\nmutta tällöin miestemme oli Ruotsissa tapahtuneen rettelön takia\npakko kulkea niiden ohi päivällä.] Kiinnittääkseen huomiota puoleensa\nse alkoi heti ampua. Luodit löivät veteen \"Merrimacin\" molemmin\npuolin ja jotkut suhahtelivat miesten päitten yli, mutta venheeseen\ntai siinä olijoihin ei sattunut onneksi yksikään. Syntyi tavaton\nkilpa-ajo, mutta pian saattoi huomata, että välimatka \"Merrimacin\" ja\nvenäläisten venheen välillä lyheni nopeasti.\n\nOli jäljellä kaksi vaihtoehtoa: Joko oli ryhdyttävä taisteluun tahi\nyritettävä päästä melko lähellä vasemmalla olevan mutkikkaan, matalan\nja kivikkoisen, mutta tuntemattoman salmen kautta pakoon. Vilhelm von\nEssen ehdotti tulen avaamista, mutta Sihvo ja Stenholm olivat sitä\nmieltä, että jos ilman tulta päästäisiin takaa-ajajista eroon, olisi\nse asialle eduksi. Jos näet venäläiset saataisiin jäämään siihen\nuskoon, että kysymyksessä oli vain viaton salakuljettajavenhe, niin\nse ei aiheuttaisi vartioinnin tehostamista saaristossa, mikä taas\nvarmasti tulisi tapahtumaan, jos ryhdyttäisiin ilmitaisteluun. Jos\nsitävastoin \"Merrimac\" tarttuisi salmessa kiinni, olisi ehdottomasti\navattava tuli. Ja kun venhe oli täynnä suuria mauserpistooleita,\njoiden ampumateho ja tulinopeus on melkoinen, niin todennäköisesti\ntuliylivoima olisi ollutkin \"Merrimacin\" puolella.\n\nVälimatka lyheni kuitenkin huomattavasti, ennenkuin \"Merrimac\" pääsi\nsaaren suojaan. Salmi mutkitteli, ja kuin ihmeen kautta onnistui\nmerisissien moottorivenheen päästä sen läpi. Vilhelm von Essen\ntähysti keulassa väylää, ja Sihvo piti perää. Venhe iski jo kerran\ntai kahdesti kiveen, mutta kovassa vauhdissa se luisui taas veteen.\n\nKun päästiin seuraavaan matalaan salmeen, ilmestyi venäläisten venhe\nnäkyviin huiskuttaen kovasti lipullaan. Samassa se alkoi ampua.\nEtäisyys lienee ollut arviolta 300-400 metriä.\n\nYht'äkkiä vihollinen törmäsi kivelle. Sieltä suunnattiin tällöin yhä\nkiivaampi tuli \"Merrimacia\" kohti, mutta tämä katosi pian lähimmän\nsaaren taa.\n\n\"Merrimacin\" suunta oli ennen takaa-ajoa ollut Panikivensalmeen,\nmutta nyt se joutui Slottskärin pohjoispuolelle. Irroittauduttuaan\nkunnollisesti takaa-ajajistaan miehet ohjasivat venheen erääseen\nlahteen, joka oli väylältä syrjässä. Siellä koko lasti kannettiin\nmaihin ja piilotettiin huolellisesti. Pimeän tullen vietiin venhe\nsoutaen, ilman lastia Panikiveen, ja miehemme olivat Vargissa yötä.\n\nSeuraavana päivänä venäläiset tutkivat huolellisesti kaikki\nBjörkön moottorivenheet, nähtävästi etsien luodinreikiä. Kun he\neivät niitä löytäneet, takavarikoivat he varmuuden vuoksi Nymanin\nmoottorivenheen. Kaikeksi onneksi ei Nyman itse ollut tällöin\nsaapuvilla. Takavarikointi ei häirinnyt Nymanin toimintaa, sillä\nhänellä oli toinenkin, voimakkaalla Benz-moottorilla varustettu\nmoottorivenhe piilotettuna.\n\nStenholm ja radiokone toimitettiin seuraavana päivänä Vaasaan, missä\nse pantiin hovioikeudenneuvos Aleksander Grönroosin Vaskiluodolla\nolevan huvilan erääseen komeroon. Vilhelm von Essen, Antti Huovinen\nja Jussi Sihvo lähtivät aselastin kanssa Uuttakaarlepyytä kohti.\nPiilotettuaan aseet Munsalan Gräsön saarella olevaan kirkkoherra\nGustaf von Essenin huvilaan [Sieltä ne vietiin muutaman päivän\nperästä Jepuan Kiitolaan] Huovinen ja Sihvo palasivat, levättyään\nensin yön Munsalan pappilassa ja toisen \"Laxö Andersin\" luona,\nVesteröhön, joka oli määrätty aselaiva \"Equityn\" ensimmäiseksi\npurkauspaikaksi. Matkalla heiltä särkyi moottori. Seurauksena\noli, että he jäivät päivän koittaessa laivaväylälle, missä\ntullialus \"Suomi\" lyhyen takaa-ajon jälkeen heidät pidätti [Jussi\nSihvo on tästä hauskasti kertonut kirjasessa \"Leikkiä sodassa\"\n(\"Tullitarkastus\".)] heidän koettaessaan paeta purjeiden avulla. Kun\nheillä henkilökohtaisia aseita lukuunottamatta ei kuitenkaan ollut\nvenheessään mitään, pääsivät he vapaiksi venheineen ja aseineen,\nevästyksenään vanhan kapteenin varoitus, että oli pysyteltävä\nsyrjässä väylältä, sillä siellä liikkui myöskin venäläisten\nvartiovenheitä!\n\nTähän päättyi Uumajan etapin maineikas tarina. Suomen puolelle\ntulleet \"Merrimacin\" miehet ottivat tarmokkaasti osaa aselaiva\n\"Equityn\" vastaanottoon [Aiomme eri kirjasena julkaista aselaiva\n\"Equityn\" molempien retkien vaiheet. K.A.W:s.] ja sen lastin\npurkamiseen Vesterön saarelle. Uumajan etapin johtajan Heikki Kekonin\nosaksi taas jäi \"pesänselvitys\" Uumajassa.\n\nMoninaista, vaaroista ja seikkailuista rikasta toimintaa oli\nUumajan etapin työkausi vuonna 1917. Kymmenisen kertaa liikkuivat\n\"Merrimacin\" rohkeat merisissit tuona vuonna Suomen puolella koettaen\nparhaansa mukaan ylläpitää yhteyttä kotimaan ja sen ulkomailla,\nvarsinkin Ruotsissa oleskelevien aktivistien välillä.\n\nKaikki viittasi vuoden 1917 lopulla siihen, että suuren ratkaisun\nhetki lähestyi.\n\n\n\n\nUumajan etappia ynnä koko Pohjanmaata koskevaa jääkäritilastoa.\n\n\nAikaisemmissa teoksissamme olemme kunkin etapin kohdalla koettaneet\nlaatia jonkinmoista tilastoa ylisaatetuista jääkäreistä, hyvin\nkuitenkin tietäen, että esittämämme luvut eivät perustu mihinkään\nkirjanpitoon, vaan että ne ovat arviolukuja. Siinä olemme kuitenkin\nyhä enemmän varmistuneet, että Tornion ja Kemin etappia koskeva\ntilasto kaiken todennäköisyyden mukaan pitänee paikkansa.\n\nMutta mitä tulee Uumajan etapin kautta kulkeneiden miesten\nennakkoarvioon, on myönnettävä, että aikaisemmin otaksuttu\nmäärä, 250 miestä (avoveden aikana ja jäitse) on liian alhainen.\nJepuan--Okskangarin--Vesterön kautta kulkeneista emme voi tehdä edes\ntodennäköisyysarviota, kun emme ole saaneet tietoomme, montako kertaa\nmiehiä on Jepualta Okskangarin kautta saatettu, emmekä myöskään\ntunne ainoatakaan sellaista, joka olisi tätä tietä käyttänyt. Meille\non kyllä tiedoitettu, että miehiä olisi kysymyksessäolevaa tietä\nmennyt yhtä paljon kuin Laxönkin kautta, siis kolmisenkymmentä,\nmutta kun meillä ei toistaiseksi ole mitään keinoja tämän luvun\nlikimääräiseksikään tarkistamiseksi, niin suotakoon meille anteeksi,\nettä uskallamme olettaa miehiä kulkeneen Jepuan--Okskangarin kautta\nvain 16. Näin saamme Uumajan kautta kulkeneiden kokonaissummaksi tuon\nvarsin kunnioitettavan tasaluvun 350.\n\nJos Uumajan etappia koskeva laskelmamme pitää paikkansa, niin\nmeillä ei ole muuta neuvoa kuin tinkiä Kajaanin, Oulun ynnä\nTervolan--Muurolan teiden osalle arvioiduista 600:sta miehestä pois\n100.\n\n\nUumajan etapin välityksellä kulkeneet miehet jakautunevat seuraavasti:\n\n    Avoveden aikana 1915 viety:\n\n    Vaasasta                   11\n    Kokkolasta                 16\n    Pietarsaaresta (arviolta)  13\n\n                      Yhteensä 40\n\n\n    Talvella 1916 Merenkurkun yli viety:\n\n    Voltin--Oravaisten reittiä                     140\n    Jepuan--Laxöri--Munsalan kautta                 34\n    Jepuan--Okskangarin-Vesterön kautta (arviolta)  16\n    Vaasasta ja merenrantapitäjistä                122\n\n                                          Yhteensä 312\n\n\n[Vaasan ja merenrantapitäjien miehet kulkivat enimmäkseen omia\nteitään käyttämättä yhtä vähän Voltin--Oravaisten kuin Jepuankaan\nreittejä. Ottaen huomioon Vaasan läänin pohjalaisalueelta helmikuusta\n1916 saakka kuukausittain Lockstedtiin saapuneet miehet saamme\nkuukausitaulukon mukaan seuraavan laskelman: Vaasa 40 miestä,\nMustasaari 13, Koivulahti 5, Oravainen 3, Munsala l, Maksamaa 3,\nKruunupyy 2, Raippaluoto 26, Sulva 6, Vöyri 21; -- Toholampi 1\n(marraskuussa 1916) ja Veteli 1 (tammikuussa 1918). Siis yhteensä 122\nmiestä..]\n\nSiis Uumajan etapin välityksellä lienee kulkenut tasaluvuin noin 350\nmiestä.\n\n\nJääkäripataljoonaan saapuneiden miesten yleistä tilastoa:\n\n\n    Pfadfindereitä                           150 miestä\n    Merimiehiä Saksasta y.m. ja muita teitä\n      saapuneita                             100   \"\n    Tornion kautta välittömästi              100   \"\n    Kemin kautta (myöskin myöhempi vaihe\n      50 m. lukuunotettuna)                  800   \"\n    Kajaanin, Oulun, Tervolan ja\n      Muurolan kautta                        500   \"\n    Uumajan kautta                           350   \"\n\n                                  Yhteensä  2000 miestä\n\n\nPohjalais-tilastoa:\n\nVaasan lääniin kuuluvalta Keski- ja Etelä-Pohjanmaalta lähteneet\njääkärit.\n\n                                          Lockstedtiin   Myö. palanneet,\n                                           saapuneet     siv. joutuneet,\n                                                         poisjääneet\n\n    Kaupungeista (Kokkola, Kristiinankaupunki,\n      Pietarsaari, Uusikaarlepyy ja Vaasa)      128            34\n    Etelä-Pohjanmaan suomenkielisistä pitäjistä 208            56\n    Ruotsinkielisistä pitäjistä                 117            44\n    Keski-Pohjanmaan pitäjistä                   13             5\n                                       Yhteensä 466           139\n\nOulun läänistä lähteneet jääkärit.\n\n                                          Lockstedtiin   Myö. palanneet,\n                                           saapuneet     siv. joutuneet,\n                                                         poisjääneet\n\n\n    Tornio ja Alatornio                         51            25\n    Kemi ja sen ympäristö                       45            16\n    Oulu ja sen ympäristö                       85            31\n    Oulun värväyspiirin pitäjät                 89            38\n    Pohjoisen rajaseudun pitäjät                44            15\n    Kainuu                                      28             7\n                                      Yhteensä 342           132\n\n\nLockstedtiin saapuneista itsenäisyystaisteluumme osallistuneista\njääkäreistä oli pohjalaisia:\n\n                        Lockstedtiin Myöhemmin  Itsenäisyystaisteluun\n                        saapuneet    palanneet, osallistuneet (tähän\n                                     siviiliin  luettuna myös Saksassa\n                                     joutuneet  kaatuneet ja kuolleet)\n                                     ja pois                                                 \n\n    Etelä- ja  Keski-\n    Pohjanmaalta           466          139          327\n    Oulun läänistä         342          132          210\n        Yhteensä           808          271          537\n\n\nPohjalaistilastoa:\n\n    Vaasanlääni ja            Etelä-Pohj. Etelä- ja    Keski-Pohj.\n    Etelä- ja Keski-  Kaupun- suomenkiel  Keski-Pohj.  suomenkiel.\n    Pohjanmaan pit.   geista  pitäjistä   ruotsinkiel.  pitäjistä\n\n    Virkamiehiä         1         4            6            -\n    Ylioppilaita        7         4            4            2 \n    Koululaisia        10         5            -            2\n    Liikemiehiä        33         7            7            1\n    Maanviljelijöitä    3        71           42            2 \n    Teknikoita         24         4            2            -\n    Ammattityömiehiä   27        24           18            1\n    Merimiehiä          1         1            1            -\n    Työmiehiä          21        84           30            5\n    Toimi tuntematon    1         4            7            -\n    Yhteensä          128       208          117           13   466\n\n\nToimen mukaan jakautuvat Oulun läänistä Lockstedtiin\nsaapuneet miehet:\n\n[Koska \"Routaa ja rautaa I-V:ssä\" käsitellään koko Pohjan-\nmaan jääkäriliikkeen-aikaisessa itsenäisyystoiminnassa suorittamaa\ntyöosuutta, olemme katsoneet olevan paikallaan esittää myös Oulun\nläänin pohjalaisia koskevat taulukot.]\n\n    Oulun läänin      Tornio   Ke-  Oulu- Oulun  Pohj.  Kajaani\n    kaupungeissa      ja sen   mis-  stä  värv.  raja-   ja sen\n    ja värväys-       ympäris- tä         piiri  seudun  värv.\n    piireissä         töstä                      pitäj.  piiri\n\n\n    Virkamiehiä         -      1     6      2      2      -     \n    Ylioppilaita        2      2    14      5      2      1    \n    Koululaisia         2      1     4      4      -      3    \n    Liikemiehiä         4      4    10      3      -      3     \n    Maanviljelijöitä   15      3     6     16      1      7     \n    Teknikoita          3      -     1      5      -      2     \n    Ammattityömiehiä    9      9    16     10      4      3\n    Merimiehiä          2      3     5      5      1      2\n    Työmiehiä          11     18     21    35     30      7\n    Toimi tuntematon    3      4     2      4      4      -\n    Yhteensä           51     45    85     89     44     28   342\n\n\nToimen mukaan jakautuvat koko Pohjanmaalta läänistä \nLockstedtiin saapuneet miehet:\n\n\n    Lockstedtiin          Etelä ja Keski-\n    saapuneet miehet      Pohjanmaa        Oulun läänistä\n\n    Virkamiehiä                11              11\n    Ylioppilaita               17              26\n    Koululaisia                17              14\n    Liikemiehiä                48              24\n    Maanviljelijöitä          118              48\n    Teknikoita                 30              11\n    Ammattityömiehiä           70              51\n    Merimiehiä                  3              18\n    Työmiehiä                 140             122\n    Toimi tuntematon           12              17\n           Yhteensä           466             342       808\n\n\nEdelläolevat taulukot puhuvat selvää kieltä. Jollemme voikaan sanoa\njuuri niin, että joka toinen jääkäripataljoonaan saapunut mies\noli pohjalainen, niin ainakin pitää paikkansa, että pohjalaisia oli\npataljoonan miehistön koko määrästä 40.4 %.\n\nKun sitten otetaan huomioon, että koko Vaasan läänissä kotiseudullaan\nolleen suomenkielisen väestön lukumäärä v. 1920 nousi 346.654 henkeen\nja ruotsinkielisen väestön 109.341:een (siis ei täyteen kolmanteen\nosaan suomenkielisestä väestöstä) ja että -- jos nim. kaupungeista\nLockstedtiin saapuneista 128:sta miehestä puolet oletetaan olleen\nsuomenkielisiä -- ruotsinkielisten Lockstedtiin saapuneiden määrä\nnousi 181:een suomenkielisten lukumäärän ollessa 285, niin Vaasan\nläänin ruotsinkielisiä jääkäreitä oli suhteellisesti paljon enemmän\nkuin suomenkielisiä. Jos taas otetaan huomioon, että Vaasan lääniin\nkuuluva suomenkielinen Keski-Pohjanmaa lähetti jääkäreitä verraten\nvähän -- vain 13 -- niin ruotsinkielisten jääkärien korkea suhdeluku\npienenee jossakin määrin Etelä-Pohjanmaan suomenkielisten hyväksi,\nmutta sittenkin on ruotsinkielisten suhdeluku koko lailla suurempi.\n\nTämän, numeroiden osoittaman jalon kilpailun ei sinänsä tarvitse\nmerkitä suuriakaan, niinkuin ei senkään, että Suomen muut maakunnat\nlähettivät poikiansa Lockstedtiin suhteellisesti paljon vähemmän kuin\nPohjanmaa. Pääasia on, että tämä kaksituhantinen valiojoukko isänmaan\nparhaita poikia kaikkensa uhraten pääsi Suomen taistelulippua\nSaksan sotakentillä niin korkealle kohottamaan, että Saksan ylimmän\nsodanjohdon, varsinkin kenraalien Ludendorffin ja Hindenburgin\nhuomio, tosin Saksan etua silmälläpitäen, mutta samalla ottaen\nvarteen Suomen avun tarpeen, keskellä raskaimman taistelun pauhua\nkääntyi syrjäisen Suomen hankiin ja sen pienen, mutta elinvoimaisen\nkansan itsenäisyyskamppailuun -- länsivaltojen tuskin tietäessä,\nettä sellaista maata kuin Suomi oli olemassakaan, ja edustajillemme\nselittäessä, ettei heillä ollut aikaa eikä tilaisuutta Suomea auttaa.\n\nSaksan omat suunnitelmat uuden itärintaman synnyn ehkäisemiseksi\nja Suomen itsenäisyystaistelu soveltuivat hyvin yhteen. Mutta\ntämän suuren hankkeen herättäjänä ja lietsojana oli juuri\njääkäripataljoona, jonka riveissä Pohjanmaan-pojat täyttivät niin\nhuomattavan osan.\n\nSilmäillessämme viimeistä taulukkoa, jossa Pohjanmaan Lockstedtiin\nsaapuneet miehet on luokiteltu toimensa mukaan, teemme sen huomion,\nettä henkistä ja muuta siihen verrattavaa työtä tekeviä oli 808:sta\nmiehestä 375, mutta että kättensä töillä itseään elättäviä oli 404\n-- lukuunottamatta 29:ää, joiden toimi on tuntematon. Jälkimmäisiä\noli siis kyllä vähän enemmän, mutta edellisten suhdeluku taas oli\npaljon korkeampi. Taulukkomme osoittaa kuitenkin, että kaikki\nyhteiskuntakerrokset olivat jotensakin tasaväkisesti edustettuina\njääkäripataljoonassa, kuten myöhemmin vapaussodassammekin.\nErikoisen ilahduttavana asiana on todettava, että varsinaiset\ntyöläisaineksetkin liittyivät itsenäisyyskaipuun elähdyttäminä niin\nlukuisasti tuon kunniakkaan jääkärilipun alle.\n\n\n\n\n\nVIHOLLISTEN SUURRYNNISTYS.\n\n\n    Kytösavun aukeilla mailla on kansa,\n    mi aina on vaalinut vapauttansa.\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n    Orjuus pois! Taikka menköön henki,\n    niinkuin mennyt on isienki.\n\n                           Heikki Klemetti.\n\n\n\n\nVaasan läänin viranomaisten suhtauminen jääkäriliikkeeseen.\n\n\nOn luonnollista ja hyvin ymmärrettävää, että venäläinen santarmisto\nja rajavartiosto kohdistivat kaikki voimansa jääkäriliikettä vastaan,\njoka todella oli \"järjestö Suomen irrottamiseksi Venäjästä\". Ja\nsilloisia valtiollisia oloja silmälläpitäen ymmärtää senkin,\nettä kenraalikuvernööri _F.A. Seyn_ ja Venäjällä kasvatuksensa\nsaaneet ynnä \"pyhää\" Venäjää koko ikänsä palvelleet kuvernöörit\n-- joskin useat heistä olivat suomalaista alkuperää -- olivat\ntsaarillisen hallituksen lainkuuliaisia palvelijoita. Mutta se,\nettä monet suomalais-isänmaallisessa hengessä kasvatetut\npoliisi- ja muut viranomaiset nöyräselkäisesti alistuivat venäläistä\nhallintojärjestelmää tukemaan ja isänmaan ilmeiseksi tuhoksi sitä\nauttamaan, se on kuohuttavaa. Isänmaanpettureita on ollut kaikkina\naikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, mutta se ei lievennä\nedellämainittua surullista tosiasiaa, sillä kysymyksessähän eivät\ntäällä olleet ainoastaan yksityiset hairahtuneet, vaan kokonaiset\nvirkakunnat, kuten esim. Vaasan ja Pietarsaaren poliisilaitokset.\nOlihan näilläkin ja niiden alaisilla epäisänmaallisten\ntekojensa verhona ja peitteenä \"laillisuus\". Hehän noudattivat\nlakia, jotavastoin jääkäriliikkeen auttajat -- puhumattakaan\nitse jääkäreistä -- olivat rikollisia, lainrikkojia ja muka\nisänmaanpettureita.\n\nEmme kuitenkaan saa likimainkaan kaikkia hallinnollisia viranomaisia\nlukea venäläisvallan kuuliaisten palvelijain joukkoon kuuluviksi,\nsillä paljon oli heidän riveissään myös Suomen itsenäisyyden ystäviä\nja ymmärtäjiä. Niinpä esim. Vaasan läänin nimismiesten joukossa oli\nmonta isänmaallista kunnianmiestä, jotka kuullen omantuntonsa ääntä\neivät tuijottaneet itseänsä sokeiksi lainkirjaimeen, vaan ottivat\ntoimintaohjeekseen sen, mikä tarkoitti isänmaan ja koko kansakunnan\nparasta.\n\nVaasan läänin jääkäriliikkeen-aikaisista kuvernööreistä mainitsemme\nensinnä kenraaliluutnantti _Nikolai Sillmanin_. Hän oli mies, joka\nei meidän laeistamme tiennyt mitään. Ne määräykset, jotka tulivat\nkenraalikuvernöörin kansliasta ja suomenmaalaisen santarmiston\ntaholta, olivat hänelle kaikki kaikessa. Sillmanin suomalaisina\nneuvonantajina olivat lääninsihteeri _Johannes Jääskeläinen_ ja\nennen kaikkea kuvernöörin yksityissihteeri _Karl Axel Alarik Ladau_\n-- aatelisen Ladau-suvun päämies. Näihin miehiin hän täydellisesti\nluotti. Ottamatta selvää asioista hän oli valmis kirjoittamaan\nnimensä minkä asiakirjan alle tahansa. Ihmisenä kuvernööri Sillman\noli läpeensä hyvä mies, mutta kun hänelle sattui valtiollisia\nkompastuksia, tuli tietysti hänenkin mielenmalttinsa koetukselle.\n\nJohannes Jääskeläinen nimitettiin Vaasan lääninhallitukseen\nlääninsihteeriksi vasta 5.VI.1916, joten hän hoiti vastuunalaista\nvirkaansa pääasiallisesti Sillmanin maaherranviran perijän\nvaltakautena. Jääskeläisen toiminta oli häikäilemättömän\nvenäläismielistä.\n\nKarl Axel Alarik Ladau taas oli sekavan ajan sekava ilmiö.\nLahjoja häneltä ei suinkaan puuttunut niinpä hän oli erittäin\nkielitaitoinen -- mutta oma etu ja oman itsensä pinnalle nostaminen\nmääräsivät kulloinkin hänen kantansa. Ladau oli vanha vaasalainen,\noleskellut Vaasassa noin 20 vuotta, joten hän ei ollut kokonaan\nvailla kaikkia isänmaallisia tunteita. Hän oli aikaisemmin ollut\nVaasan poliisikamarin sihteerinä, mutta oli kuvernööri Sillmanin\naikana kohonnut lääninhallituksen väliaikaiseksi esittelijäksi ja\nkuvernöörin yksityissihteeriksi. Ladaun onnentähti oli hyvin oikukas,\nsillä hänkin joutui Shpalernajaan vetäen myöskin koko lailla varjoa\nherransa yli.\n\nMyöskin kuvernööri Sillman sai kulkea alennuksen tietä. Hänen täytyi\njättää kaunis Vaasa ja siirtyä 18.VIII.1916 pienoiseen Mikkeliin --\nehkäpä juuri lähinnä Ladaun tähden.\n\nVaasan läänin kuvernööriksi Sillmanin jälkeen nimitettiin jalkaväen\neversti ja insinööri Leo Aristides Sirelius. Hänen aikanaan johti\nvenäläisvallan toimenpiteitä jo mainitsemamme lääninsihteeri\nJääskeläinen, jonka sitten Pietarsaaressa tapasi historiantuomio\nkaikessa ankaruudessaan.\n\nVaasan poliisimestarina oli kuvernööri Sillmanin valtakautena\nSuomessa syntynyt ja suomenkieltä taitava everstiluutnantti\n_Konstantin Feodoroff_, yksinkertainen, raaka ja kylmä mies. [Kun\nvuoden 1905 Viaporin kapinaan osallistuneita ampumalla teloitettiin,\noli Feodoroff, mikäli huhu tietää kertoa, ampujain komentajana.]\n\nHeti maailmansodan alussa Feodoroff ryhtyi ilmiannoillaan ahdistamaan\neräitä arvossapidettyjä, Vaasassa toimivia viranomaisia. Venäjän\nvaltiovallan edustajia sekä Suomessa että Venäjällä vaivasi --\nkun oli kysymyksessä heidän suhtautumisensa suomalaisiin --\nkäsittämätön sokeus. Sen sijaan, että olisivat koettaneet pyrkiä\nedes jollakin tavoin tyynnyttämään syystä tyytymätöntä rajamaata,\nhe keisari Nikolai II:sta lähtien vain ärsyttivät Suomen asukkaita.\nTällaisen sokeuden vallassa Feodoroff riensi ensin ilmiantamaan\nsekä santarmiviranomaisille että läänin kuvernöörille Vaasan\npormestarin _I.V. Hasselblattin_. Eikä kuvernööri Sillman hidastellut\ntoimittaessaan tämän ilmiannon edelleen kenraalikuvernööri F.A.\nSeynille. Seurauksena olikin pormestari Hasselblattin karkoitus\nSiperiaan, Tobolskin kuvernementissä sijaitsevaan Taran kaupunkiin.\n\nPoliisimestari Feodoroffin panettelu-innon kohteiksi tulivat\nsitten monet Vaasan hovioikeuden arvovaltaiset ja isänmaalliset\nvirkamiehet, esim. hovioikeudenviskaalit _Gustaf Ignatius, Adolf\nEvald Taxel ja Axel Fredrik von Willebrand._ -- Feodoroffin\nesimerkkiä seurasivat hänen jälkeisensä Vaasan poliisilaitoksen\nsuomalaissyntyiset poliisimestarit -- olivatpa sitten vakinaisia\ntai viransijaisia. Nöyräselkäisesti he antoivat loukkaavia tietoja\nhovioikeudenasessoreista vapaaherra _Eric Samuel von Troilista ja\nOskar Edvin Mareliuksesta_, edelleen _Gustaf Ignatiuksesta_ sekä\nmyöskin hovioikeudenviskaaleista _Harald Bouchtista_ ja _Johan\nWilhelm Bromanista_ ynnä hovioikeudennotariosta _Carl Gustaf\nCarpista_ ja vielä lehtori _Gustaf Adolf Dahlista_.\n\nFeodoroffin oikeana kätenä oli jostakin Etelä-Suomesta kotoisin oleva\npoliisikomisario _Frans August Sola_, jolla syystä oli kunniamerkki\n\"för nit\" (uutteruudesta). Uuttera hän todella oli kaikkia niitä\nkansalaisia vastaan, jotka toimivat isänmaan hyväksi, Suomen\nitsenäisyyden luomiseksi.\n\nVenäläisistä \"käskynhaltijoista\" mainittakoon santarmiratsumestari\n_Stepanoff_, jonka ulkonaiseen kohteliaisuuteen liiankin monet\nVaasan läänin aktivistit saivat tutustua. Satamakomendanttina ja\nluotsauspiirin päällikkönä oli kapteeni _Boris Trachtenberg_, joka\n\"pakollisten määräysten\" mukaan ylläpiti \"järjestystä\" rannikolla,\nluetteloi venheet j.n.e. sekä rajoitti rannikko-asukkaiden\nliikunta- ja toimintavapautta.\n\nSe kuitenkin huomattakoon, etteivät Vaasan läänin\njääkäriliikkeen-aikaiset kuvernöörit onneksi olleet yhtä\ntoimintatarmoisia kuin esim. kuvernööri A.F. af Enehjelm Oulussa\n-- eivätkä myöskään hänen veroisiaan aloitteentekijöitä. He vain\nnoudattivat korkeimman vallan käskyjä.\n\nVaasan läänin venäläisvallan palvelijoista puheenollen palautamme\nvielä mieleemme Pietarsaaren kuuluisan poliisimestarin _K.O.\nVileniuksen_.\n\nPietarsaaressa sijaitsi sitäpaitsi vahva santarmi-osasto, jonka\npäällikkönä oli santarmiratsumestari _Satkovskij_, ynnä venäläistä\nrajavartiostoa.\n\n\n\n\nLapuan ja Voltin tapahtumat.\n\n\n[Sulo-Weikko Pekkolan teoksessa \"Kalterijääkärit\" on Voltin ja Lapuan\ntapahtumat esitetty monin paikoin aivan erheellisesti.]\n\n\n\nPaula punotaan.\n\n\nVenäläisillä viranomaisilla oli jo heinäkuun alussa 1915 tieto\nsuomalaisten Venäjää vastaan tähdätyistä hankkeista. Eräs venäläinen\nkomendantti oli jo heinäkuun 3. p:nä 1915 antanut salaisen raportin,\njossa tiedoitettiin, että \"Suomessa harjoitettiin yhtämittaista\nsuomalaisten värväämistä Saksan palvelukseen\", ja kuvailtiin\n\"suunniteltua saksalais-ruotsalais-suomalaista rynnistystä Pietaria\nvastaan\". Joulukuun 23. p:nä 1915 vangittiin Tornion asemalla\nylioppilas Edv. Bruun, jonka hermot pettivät, niin että hän heikkona\nhetkenä paljasti koko siihenastisen jääkäriliikkeen. [Ks. \"Routaa\nja rautaa I\".] Uumajan vuoden 1916 talvietapista, jonka Suomessa\ntoimivana keskuspaikkana oli Lapua, Bruun luonnollisesti ei vielä\nvoinut tietää mitään. Mutta venäläisen rajavartioston ja santarmiston\nvälityksellä paljastui pian Lapuan etappikeskus ja Voltin--Oravaisten\nreitti. Joka tapauksessa oli suomenmaalaisella santarmistolla\njo vuoden 1916 alussa varsin selvä käsitys Suomessa vireillä\nolevasta Venäjän-vastaisesta toiminnasta ja se ponnisti tietysti\nkaikki voimansa paljastaakseen ja tuhotakseen maassamme alkaneen\nitsenäisyysliikkeen.\n\nVarsinaisen paljastusteon suorittajaksi santarmit olivat valinneet\nerittäin taitavan ja häikäilemättömän virolaissyntyisen, mutta suomea\nsujuvasti osaavan santarmivahtimestarin (vääpelin) Sodnikin, joka\nkäytti nimeä \"Lötty\".\n\nSodnik valitsi itselleen viisi toveria, jotka pukeutuivat ja\ntekeytyivät Saksaan-menijöiksi ja joiden joukossa oli olevinaan eräs\nsaksalainen upseeri, joka muka pakolaisena pyrki Saksaan-menijäin\njoukossa isänmaahansa. Tämän osaa näytteli santarmiratsumestari\nFeodoroff. [Luultavasti Kuopion piirin Mikkelissä asuva ja suomea\ntaitava santarmipäällikkö.] Santarmisto valmisti asiaansa sille\nominaisella kärsivällisyydellä ja perinpohjaisuudella, kuten\nseuraavasta näkyy.\n\nLääketiedettä opiskeleva, Karjalohjalta kotoisin oleva ylioppilas\n_Väinö Lindén_ (nykyjään kenraalimajuri ja armeijamme ylilääkäri),\nerittäin tarmokas värväri -- ja sittemmin Shpalernajan-vanki -- oli\ntammikuun alussa 1916 lähettänyt Kemiin rajan yli toimitettavaksi\nkuusi miestä [Karjalohjalta kotoisin olevat Jalmari Luoto, Puisto,\nTuominen, Lönnqvist ja Dahlstedt sekä sammattilainen Nieminen], mutta\nkun Kemin etappi juuri oli tuhoutunut, täytyi näiden palata takaisin;\nja saatuaan oululaiselta värväriltä _Esko Riekiltä_ matkarahoja he\nilmestyivät kotiseudulleen. Mutta kun helmikuun puolivälissä oli\ntullut tieto Lapuan--Voltin--Oravaisten reitin olemassaolosta, päättivät\nhe tehdä uuden yrityksen sitä tietä. Niinpä he helmikuun 19. p:nä\nlähtivät Lapuaa kohti mukanaan myös kaksi Helsingin palokunnasta\nvärvättyä, joista toinen, samoin kuin eräs matkaan lyöttäytynyt\nLaamanen, sitten osoittautui petturiksi.\n\nTapahtui näet niin, että Karjalohjan pojat matkalla juttelivat\naivan avomielisesti asioista, mainiten m.m. tuon 25-pennisellä\ntehtävän tunnusmerkin sekä myös sen, että vain joukon johtajan oli\nensin ilmestyttävä Lapuan Kosolaan matkaohjeita saamaan. Mutta\nsamassa junassa oli myöskin Sodnik salapukuisine santarmeineen; ja\nnuo petturit, jotka toimivat yhdessä juonessa santarmien kanssa,\nkertoivat kaiken hänelle. Näin Sodnik pääsi perille Saksaan-aikovien\nmenettelytavoista -- ellei hän tuntenut niitä jo aikaisemminkin.\n\nMiehemme jatkoivat matkaa Seinäjoelle, mistä sitten Luoto -- ja myös\n\"Lötty\" (Sodnik) lähtivät Lapualle Kosolaa tapaamaan.\n\nLapualla sattui samanaikaisesti olemaan eräs santarmien kätyriksi\nantautunut nuori mies, jonka Sodnik näytti tuntevan ja joka myös\nilmoittautui Saksaan-lähtijäksi. Tätä Kosola oli kehoittanut\nvalitsemaan Jepuan reitin; ja niin Sodnik pääsi Jepuastakin selville.\nSaatuaan Kosolalta matkaohjeita \"Lötty\" ja Luoto hankkiutuivat\npalaamaan Seinäjoelle, mutta Sodnikin toimesta Luoto vangittiinkin\nheti junassa Lapuan asemalla ja hänen toverinsa Seinäjoella sekä\nlähetettiin Helsinkiin -- ja sieltä tavallista tietä Shpalernajaan.\n\nOikeastaan tämä oli vasta Sodnikin \"opintomatka\", mutta siitä\nhuolimatta hän jo tällöin kaappasi kuusi miestä sekä sai selville\nVoltin--Oravaisten ynnä Jepuan reitin.\n\nEnnenkuin käymme seuraamaan Lapuan tapauksen kehitystä, mainitsemme,\nettä _Jussi Malkamäki_ oli viikko sitä ennen lähetetty Helsinkiin\npyytämään etapille melkoista avustusta ja aseita. Hänen lähtönsä\ntapahtui joitakuita tunteja sen jälkeen kuin Luoto oli vangittu.\nSaavuttuaan Helsinkiin varsin seikkailurikkaan matkan jälkeen ja\nesitettyään siellä heti asiansa tohtori Sivénille hän sai kehoituksen\ntulla viikon perästä uudelleen. Näin hän tekikin ilmestyen Sivénin\nluo maaliskuun 1. p:nä 1916. Sivén oli aivan ihmeissään nähdessään\nMalkamäen vapaana miehenä edessänsä, sillä hän luuli tämän palanneen\nLapualle sekä joutuneen siellä toisten kanssa vangiksi. Mutta eipä\nMalkamäenkään hämmästys ollut pienempi, kun hän sai kuulla, mitä\nLapualla oli tapahtunut. -- Rahoja etappityöhön ei enää ainakaan\nLapualla tarvittu. Sen sijaan Sivén antoi Malkamäelle itselleen\npienehkön summan kehoittaen tätä heti poistumaan Helsingistä jonnekin\nsyrjäseuduille. Ja niin miehemme lähtikin oleillen sitten kuukauden\npäivät Itä-Suomessa sekä liikkuen sen jälkeen entiseen tapaansa\nHelsingissä ja muualla -- työssä ja toimessa. Syyskuussa 1916 hän\npalasi kotiinsa Ylistaroon vaikuttaen siellä vallankumoukseen asti.\n\n\n\nSantarmit Voltissa.\n\n\nMuutamien päivien perästä, nim. lauantaina helmikuun 26. p:nä 1916\nsaapui aamujunassa klo 9.16 Voltin asemalle samainen valhepukuinen\nsantarmijoukko ynnä viisi todellista Saksaan-menijää. Tietysti\nasemapäällikkö Oiva Suosalmi ensi aluksi tunsi mielessään ihastusta\nnähdessään nuo yksitoista nuorta miestä, sillä mitään pahaa hän vielä\nsilloin ei voinut aavistaa. Samassa junassa oli tullut Volttiin\nyli-insinööri _K.R. von Villebrand_, jonka kanssa Suosalmi keskusteli\nasemasillalla muutaman minuutin. Sitten hän meni konttoriinsa. Tätä\nennen kaikki nuo 11 miestä olivat siirtyneet aseman odotussaliin.\n\nEräs heistä tuli kuitenkin heti Suosalmen perässä konttoriin,\nmutta nähtyään siellä posteljooneja y.m. hän puheli jotakin\nturhanpäiväistä, mistä Suosalmi arvasi, että nuorella miehellä mahtoi\nolla jotakin tärkeämpääkin asiaa. Siksipä hän kehoittikin miestä\ntulemaan postin jakelun tapahduttua uudestaan.\n\nKun kuitenkaan kukaan muu vieraista ei ollut vielä käynyt hänen\npuheillaan, meni Suosalmi uudelleen asemasillalle. Silloin yksi\nmiehistä tulikin hänen luokseen ojentaen 25-pennisensä sekä samalla\nlausuen sanan kuusi. Tarkasteltuaan rahaa Suosalmi näytti hänelle\ntien -- tarpeettomasti moneenkin kertaan kädellä viittomalla, jotta\nnuo toisetkin ymmärtäisivät tulla ulos. Nuorukainen ilmoitti samalla,\nettä hänellä oli kolme toveria, jotka hän sitten hakikin mukaansa\nodotussalista. Suosalmen kysyttyä, keitä ne toiset olivat, mainitsi\npuhuteltu niiden kuuluvan eri seuraan.\n\nNämä neljä lähtivät sitten Suosalmen neuvomaan paikkaan, kauppias\nJ.E. Härmäsen luo.\n\nSuosalmi meni takaisin konttoriinsa, mutta huomasi samalla, että\nkolme miestä poistui odotussalista noiden neljän jälkeen.\n\nTällä välin oli posti jaettu, joten Suosalmi kutsutti konttoriin\nsen vieraista, joka ensin oli siellä käynyt. Tämä tulikin antaen\n25-pennisensä ja ilmoittaen olevansa kauppias Valdemar Pirhonen\nViipurista (sittemmin jääkäriluutnantti). Samalla hän kuiskasi, että\nasemalla oli kuusi valhepukuista santarmia. Suosalmi soitti heti\nHärmäselle selittäen asian ja käskien tätä siekailematta toimittamaan\npois nuo neljä nuorukaista minne tahansa.\n\nNäin tapahtuikin. Miehet lähetettiin Isoontaloon, mutta nuo kolme\nvarjoa seurasivat heitä talon lähettyville saakka.\n\nMyöhemmin Suosalmi meni vielä itsekin Härmäsen luo tavaten hänet\nkaupan edustalla maantiellä. Selitettyään hät'hätää asian hän kääntyi\nheti takaisin asemalle, sillä sieltä oli jo kaksi jäljellejääneistä\nvihollisista tulossa hänen jälkeensä. Ratsumestari vain oli jäänyt\nasemalle. Kohta kokoontuivat kaikki kuusi taas yhteen pitäen\nasemakonttorin ikkunan alla tärkeältä tuntuvan neuvottelun.\n\nPirhonenkin [Pirhosella oli passi, joka oikeutti hänet oleskelemaan\nkaikkialla Venäjän valtakunnassa. Tästä syystä hänen ei tarvinnut\nsantarmejakaan erikoisesti pelätä] meni Suosalmen neuvosta\nHärmäseen, mutta palasi tämän ja Vilho Mäen kanssa takaisin\nasemalle ollen sekä odotussalissa että asemasillalla hierovinaan\nseuralaistensa kanssa kahvi- ja heinäkauppoja. Tämän jälkeen hän\nheidän perässään kulki oikotietä Mäen asuntoon ja rupesi nukkumaan.\n\nKlo 10.54 saapui tavarajuna asemalle. Suosalmi päätti lähteä siinä\nJepualle todetakseen, oliko santarmeilla aikomuksena vangita hänet.\nIlkeästi mulkoillen he kaikki katselivat hänen lähtöään, mutta kukaan\nheistä ei seurannut mukana eikä estänyt hänen matkaansa, joten\nSuosalmen teki jo mieli hypätä pois junasta. Vauhti oli kuitenkin\njo siksi kova, ettei hän uskaltanut toteuttaa aiettaan, vaan jatkoi\nmatkaansa Jepualle, josta palasi heti takaisin pohjoisesta päin\ntulevassa tavarajunassa. Siinä sitten klo 12.44 santarmit matkustivat\npois Seinäjoelle.\n\nPoliisi _Juho Aalto_, joka oli Voltin jäyhimpiä aktivisteja ja jonka\naktivistitehtäviin juuri kuului pitää silmällä jääkäriliikkeen\nmahdollisia vihollisia, asui Voltin aseman lähellä maantien vieressä.\nHän huomasi akkunastaan, että oudonnäköisiä miehiä käveli maantiellä.\nKuultuaan samoihin aikoihin Mäeltä ja Härmäseltä, mitä Suosalmi oli\nkertonut, Aalto päätti ottaa asiasta selon. Tässä tarkoituksessa hän\n-- painaen virkalakkinsa päähänsä -- meni asemalle.\n\nKaikki kuusi miestä istuivat odotussalin penkillä. Ratsumestari\nnojasi uuniin ollen nukkuvinaan. Aalto astui keskilattialle kysyen:\n\n\"Mitä miehiä te olette, kun teitä on näin monta?\"\n\nKun kukaan ei vastannut mitään, uudisti Aalto kysymyksensä tiukentaen\nääntään. Tällöin Sodnik nousi seisomaan alkaen selitellä, että\nhe olivat työnhaussa olevia työmiehiä. Tehden kädellään torjuvan\nliikkeen Aalto sanoi epäilevänsä väitteen todenperäisyyttä, mutta\nSodnik yhä vain vakuutteli asiaansa. Silloin Aalto tiuskaisi:\n\n\"Se on valhe! Teistä ei yksikään ole työmies! Onko teillä passit?\"\n\nSantarmi vastasi:\n\n\"Kyllä meillä passit on, mutta minkätähden niitä vaaditaan meiltä,\nkun ei kerran muiltakaan vaadita!\"\n\n\"Kyllä ne muiltakin vaaditaan\", sanoi Aalto alkaen sitten kysellä,\nmissä junassa miehet olivat tulleet j.n.e.\n\nVielä jonkin aikaa vastaan intettyään miehet loppujen lopuksi\nnäyttivät passinsa -- tavalliset työmiehen passit.\n\nAalto oli saanut varmuuden siitä, että miehet olivat vaarallisia\nurkkijoita, ehkä valepukuisia santarmeja. Hän jätti heidät asemalle\nja lähti pois.\n\nTällä välin Pirhonen nukkui Mäen luona, jonne hänet oli sijoitettu.\nKun hän oli kertonut, että santarmit olivat hänellekin tarjonneet\n25-pennistä, juolahti Mäen mieleen ruveta epäilemään Pirhostakin.\nSiksipä hän pyysi puhelimitse Aaltoa tulemaan ja tutkimaan\nmiestä. Ennenkuin Aalto kuitenkaan ennätti lähteä, tuli hänen\nluokseen asemapäällikkö Suosalmi kysyen:\n\n\"Mihin tulokseen sinä tulit noista asemalla olevista miehistä?\"\n\nAalto sanoi luulevansa heitä valhepukuisiksi santarmeiksi; ja\nSuosalmi oli aivan samaa mieltä.\n\nSitten mentiin yhdessä tutkimaan Pirhosta, joka pian havaittiin\noikeaksi mieheksi ja joka myös edelleen piti varmana, että nuo oudot\nmiehet olivat santarmeja. Samalla Pirhonen kertoi, että hänellä oli\nkolme toveria, (K.R. Dahlman, M. Malinen ja E.A. Happonen), joiden\npiti sunnuntaina (27.II.1916) saapua Seinäjoelle, missä hänen piti\nolla heitä vastassa, mutta että hän ei asiain tällä tolalla ollen\nuskaltaisi lähteä sinne. Kun Suosalmi joka tapauksessa oli aikonut\nylimääräisellä junalla mennä Seinäjoelle ottamaan selkoa noista\noudoista Voltin vieraista, lupasi hän Pirhoselle koettavansa löytää\ntämän toverit ja tuoda ne Volttiin.\n\nSuosalmi lähtikin. Seinäjoella hän taas näki samat miehet --\nja koko asema vilisi santarmeja. Hänen onnistui myös löytää\nkaksi Saksaan-pyrkijää, Dalhman ja Möttö; nämä hän palatessaan\nsunnuntaina päivällä toi mukanaan Volttiin. -- Pirhosen, Dahlmanin\nja Mötön kyyditsi _Kustaa Teikari_ kaljatehtaan hevosella myöhään\nsunnuntai-iltana Jepualle Lavastin myllylle, mistä he sitten\njoutuivat kauppias Lönnqvistin turvalliseen kotiin ja sieltä edelleen\nmerenrantaan \"Laxö-Andersin\" huostaan, joka toimitti heidät Rådmanien\nopastamina Merenkurkun yli. Tässä joukossa meni myös Jepuan asemalle\nsaapunut M. Malinen ynnä eräitä Vimpelin poikia.\n\nSuosalmen palatessa sunnuntaina Volttiin oli Juho Ekola häntä\nvastassa asemalla. Yöllä oli määrä pitää Jepualla von Essenien luona\nsalainen kokous, ja sinne oli heidänkin mentävä. Tässä kokouksessa\ntehtiin ehdotus merkin vaihtamiseksi tunnussanaksi, joka olisi\nviikoittain muutettava. Nikolai Ekola lähetettiin tiedoittamaan tätä\nEtelä-Suomeen. Tehty ehdotus ei kuitenkaan liene tullut käytäntöön,\nmutta rahamerkki oli joka tapauksessa menettänyt merkityksensä --\nsenhän tunsi koko Suomi!\n\nSeuraavana päivänä, maanantaina 28.II.1916 Suosalmi lymyili\nIsossatalossa, mutta palasi sitten taas asemalle saatuaan kuulla,\nettei santarmeja näkynyt. Voltista Suosalmi pakeni myöhemmin samana\npäivänä veljensä luo Kauhavan asemalle.\n\nLapuan etappikeskuksen tehtäviin kuului tuon tuostakin ottaa selvää\nkulkumahdollisuuksista Voltista eteenpäin. Tässä tarkoituksessa\nolivat _H.V. Orrenmaa_ Kauhavalta ja _Esa Viitala_ Lapualta tuona\nsamaisena maanantaina tulleet aamujunassa Volttiin. Kun he sitten --\nasian perille päästyään -- istuivat yhdessä Ville Mäen kanssa tämän\nkotona, niin Mäki sai päähänpiston lähteä Lapualle auttamaan Viitalaa\nmiesten ohjauksessa Lapualta Volttiin ja ehkäpä myös toimittamaan\nerinäisiä yksityisiä asioita. Kun tilanne noiden outojen miesten\nkäynnin johdosta tuntui kovin epäselvältä ja uhkaavalta, kehoittivat\nMäen volttilaiset ystävät, varsinkin konstaapeli Juho Aalto ja\nmaanviljelijä Antti Ekola häntä luopumaan lähtöaikeistaan, mutta\nkykenemättä arvioimaan vaaran suuruutta tämä piti päänsä ja lähti.\n\nKonstaapeli Aallon ajatuksia askarruttivat yhä Voltissa käyneet\nsalapukuiset vieraat. Toimitettuaan maanantaina asioitaan pitäjällä\nhän palasi klo 8:n tienoissa illalla kotiinsa rientäen heti Härmäsen\nluo tiedustelemaan, uhkasiko aktivisteja jokin erikoinen vaara.\n\n\"Ei kuulu mitään pahaa, vaan hyvää kuuluu!\" ilmoitti Härmänen.\n\n\"No mitä sitten?\" kysyi Aalto.\n\nHärmänen tähän:\n\n\"Lapualta soitettiin nyt aivan illalla, että ne miehet, joita sinä\nlauantaina tutkit Voltin asemalla, eivät olleetkaan santarmeja, vaan\nettä viisi heistä oli Karjalan miestä ja kuudes oli eräs saksalainen\nupseeri, sotapakolainen. -- Yksi niistä on tänään käynyt Lapualla\ntoisten odottaessa Seinäjoella. Huomenaamuna ne tulevat Volttiin ja\nlähtevät täältä Merenkurkun yli Saksaan.\"\n\nKuultuaan tämän Aalto säikähti melkein sanattomaksi, sillä hän\npuolestaan oli varma siitä, että Voltissa lauantaina käyneet miehet\nolivat olleet santarmeja.\n\n\"Nyt me olemme joutuneet sellaiseen ansaan, että me tuskin enää siitä\nselviydymme!\" sanoi hän viimein.\n\nHärmänen tällöin oikein nuhteli Aaltoa sanoen:\n\n\"Sinä olet hermostunut, ja minä olen jo ennenkin sen huomannut.\"\n\nTällä kertaa Aalto ei puhunut Härmäselle enää mitään, vaan juoksi\nasemalle tiedustelemaan, voisiko jossakin junassa yöllä päästä\nLapualle. Aalto näet tahtoi saada selvyyden, olisiko vielä jotakin\npelastettavissa, vai oliko koko peli jo menetetty.\n\nAsia järjestyi siten, että Aalto pääsi matkustamaan eräässä yöllä\nkulkevassa tavarajunassa. Odotellessaan sen lähtöä hän kävi\nkehoittamassa toimessa olevaa asemakirjuria sähköttämään Kauhavalle\npaenneelle asemapäällikkö Suosalmelle, että Voltissa käyneiden\nsantarmiurkkijain oli onnistunut pimittää Lapuan miehet ja että hän\noli matkalla sinne voidaksensa tehdä jotakin asian auttamiseksi.\n\nKun juna oli saapunut Kauhavan asemalle, tapasi Aalto Suosalmen.\nTällöin he yhdessä neuvottelivat, mitä olisi tehtävä tuon suuren\nvaaran torjumiseksi. Sen verran Suosalmi tiesi, ettei ainakaan vielä\noltu ketään Lapualla vangittu, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko\nLapualle päivällä saapunut Sodnik vielä siellä. Jos näin olisi,\nniin Aallon pitäisi kääntyä nimismies O. Hjeltin puoleen pyytäen,\nettä tämä vangitsisi Sodnikin muka epäilyttävänä kuljeskelijana.\nSuosalmi ja Aalto sopivat myös siitä, että jälkimmäinen palatessaan\npistäytyisi taas Kauhavan asemalla kertomassa Suosalmelle, millä\ntolalla asiat olivat.\n\nAalto saapui sitten Lapualle aamupuoleen yötä mennen heti Kosolan\nmajataloon. Erinäisistä syistä hän ei voinut puhutella miehiä yöllä,\nvaan jätti sen aamuun.\n\n\n\n\"Lötty\" Lapualla.\n\n\nMaanantai helmikuun 28. päivä alkoi entisen työn ja touhun merkeissä.\nSaksaan-pyrkijöitä oli paljon, sillä aamujunassa oli saapunut\nKosolaan m.m. 5 _kärkimiestä_, nim. G.E. Ahlholm (Helsingistä), O.\nPirinen (Kuopiosta), Yrjö Ilmari Nahi (Loimaalta), Reino Ravantti\n(Kirvusta) ja viikko sitten Lapualla käynyt \"Lötty\". Nämä kärkimiehet\nolivat jättäneet matkatoverinsa aikaisemmille asemille, kuten\nHaapamäelle, Seinäjoelle ja muuallekin saapuen vain itse näin jo\netukäteen Lapuan Kosolaan lähemmin tiedustelemaan, miten ja mitä\ntietä kunkin olisi miehineen jatkettava matkaa. [Huomattava on,\nettä Kosola luuli \"Löttyä\" Karjalan-puolen mieheksi ja rehelliseksi\nSaksaan-pyrkijäksi sekä ettei hän myöskään ollut kuullut mitään\nLuodon ja tämän toverien vangitsemisesta.]\n\n\"Lötty\" näytti olevan hyvin hermostunut ja peloissaan. Aterialla\nhänen kätensä vapisivat niin tuntuvasti, että veitsi ja haarukka\nmonesti pudota kalahtivat lautaselle. Tämä hieman oudoksutti muita\naterioitsevia, vaikka mies olikin antanut oikean tunnusmerkin.\n\"Lötty\" oli muuten olevinaan kovin kuohuksissaan kertoen palanneensa\nVoltista, missä poliisi oli yrittänyt vangita hänet. Siellä hän oli\nnäyttänyt merkkiänsä, 25-pennistä, mutta kukaan ei ollut ollut siitä\nmillänsäkään.\n\nOlemme jo kertoneet, että Lapualta käsin oli saman maanantain\naamujunassa lähetetty Volttiin Esa Viitala, johon Kauhavalta oli\nyhtynyt sikäläinen etappimies, maanviljelijä _H.V. Orrenmaa_,\ntiedustelemaan kulkumahdollisuuksia sieltä eteenpäin, ja että heidän\nmukanaan päivällä tavarajunassa tuli Voltista kelloseppä _Vilho\nMäki_, joka seurasi Viitalaa Lapualle.\n\nKosolaan saavuttuaan Viitala heti meni asuntoonsa kievarin\nyläkertaan, jossa oli koolla Lapuan aktivisteja, m.m. maanviljelijä\n_Oskari Lahdensuo_ ja eläinlääkäri _Jukka Talvitie_. Vilho Mäki sen\nsijaan jäi alakertaan tervehtiäkseen Kosolaa, joka parhaillaan\nhaasteli \"Lötyn\" kanssa.\n\nNähtävästi Kosola oli jo aikaisemmin kertonut vieraalleen\nlähettäneensä erään tiedustelijan Volttiin, sillä kun Kosola Mäen\nnähdessään sanoi \"Lötylle\", että siinähän tulikin muuan Voltin mies,\nniin \"Lötty\" ryhtyi heti lavertelemaan miehistänsä, joiden muka piti\npäästä Saksaan, ja eräästä saksalaisesta upseerista, jonka vanhana\nmiehenä pitäisi saada hevoskyyti -- toiset muka saattoivat hiihtää.\n\nMutta Mäki, jolla oli hämärä aavistus siitä, että hän oli Voltissa,\nnähnyt saman miehen, sanoi torjuen:\n\n\"En minä tiedä näistä asioista mitään!\"\n\nTällä tavoin Vilho Mäki kuitenkin joutui santarmien kirjoihin tuona\n\"odotettuna Voltin miehenä\". [Shpalernajan pöytäkirjojen Lapuan\ntapahtumia käsittelevässä Sodnikin kertomuksessa oli ollut lause:\n\"Vihdoinkin tuli se odotettu Voltin mies\".]\n\nYläkerrassa olevat aktivistit olivat päättäneet hekin puolestaan\ntutkia \"Löttyä\". Tässä tarkoituksessa Jukka Talvitie noin vain\nmuina miehinä pistäytyi alhaalle siihen huoneeseen, jossa Kosola --\nMäen läsnä ollessa -- haasteli \"Lötyn\" kanssa. Ennenkuin Talvitie\nkuitenkaan ennätti mitään sanoa, mainitsi Kosola:\n\n\"Tässähän sittenkin on yksi noita meneviä miehiä!\"\n\nKoko lailla hämmästyen Talvitie tekeytyi tietämättömäksi siitä, mistä\noli ollut kysymys, esittäytyi ja tiedusteli vieraan asiaa. Tämä\ntoisti taasen vanhan läksynsä, että nim. hänellä oli Seinäjoella\nviisi toveria, joiden välttämättä pitäisi päästä Saksaan ja että\nyksi näistä oli karkumatkalla oleva saksalainen upseeri. Ollen\nedelleen olevinaan tietämätön koko asioista Talvitie ihmetteli,\nkuinka Lapualta voitaisiin toimittaa miehiä Saksaan. Ja samaa\nihmetteli edelleen Mäkikin. Vieraan koko olemus teki erittäin\nepäilyttävän vaikutuksen. Talvitie tiedusteli, miten mies oli tullut\nSaksaan-pääsymahdollisuuksista tietoja saamaan juuri Lapualle ja\nmiten hän ylimalkaan oli päässyt Pohjanmaalle joutumatta poliisien\ntai santarmien käsiin. Tällöin \"Lötty\" alkoi kertoa matkoistaan\nvähän lähemmin, mutta ilmeisestikin sangen varovaisesti. Hän sanoi\nsaaneensa junassa toisilta Saksaan-menijöiltä tietää 25-pennisellä\ntehtävän tunnusmerkin, jonka avulla hän sitten oli tullut Kosolaan\nlähempiä tietoja saamaan. Talvitie huomautti tähän, ettei hän tiennyt\nenempää tunnusmerkistä kuin siitäkään, että miehiä ylimalkaan\nolisi Saksaan menossa sekä arveli, että mies oli jollakin tavoin\nharhaanjohdettu. \"Lötty\" selitti, että hänellä oli tarkoituksena,\njos eteenpäinpääsymahdollisuuksia vain ilmenisi, vielä samana iltana\nmatkustaa junassa takaisin Seinäjoelle noutamaan tovereitaan ja\ntoimittaa heidät sitten rajan yli. Tämän yhteydessä hän kuitenkin\ntuli huomauttaneeksi, ettei hän itse ainakaan vielä aikonut mennä\nSaksaan, koska hänellä oli hoidettavana pieni sekatavarakauppa\nHelsingissä. Silloin Talvitie oli suuttuvinaan ja tiuskaisi miehelle:\n\n\"Mikäs perkele sinä oot, joka et itse meekään!\"\n\nMies hätääntyi, otti vaistomaisesti sotilaallisen asennon -- eikä\nvoinut sanoa oikeastaan paljon mitään.\n\nKeskustelua seurannut Vilho Mäkikin huomasi \"Lötyn\" punastumisen ja\nnolon ilmeen.\n\nNyt uskoi myös Talvitie, että mies oli joko sotilas tahi santarmi.\nSen enempää kuulustelua jatkamatta hän kiiruhti yläkertaan,\njonne myös Kosola ja Mäki jonkin ajan perästä saapuivat. Siellä\nTalvitie ehdotti, että ruumiin- ja varusteidentarkastus pantaisiin\nmieheen nähden heti toimeen ja että tämä, jos vielä lisätodisteita\nlöydettäisiin, ilman muuta pistettäisiin jään alle. Asiasta edelleen\nkeskusteltaessa Vihtori Kosola oli sitä mieltä, ettei voitu aivan\nnäin ankarasti ruveta miehiä kohtelemaan, sillä silloinhan ei\ntulisi, hän arveli, koko puuhasta mitään. Näin ruumiintarkastus jäi\ntoimittamatta.\n\nOlikin jo Seinäjoelle menevän iltajunan lähtöaika (klo 8.52) ja sekä\n\"Lötty\" että Saksaan-menijäin oikeat kärkimiehet Ahlholm, Pirinen,\nNahi ja Ravantti valmistautuivat lähtemään asemalle.\n\nTalvitie ehdotti lopuksi, että seurasta lähtisi samassa junassa\nSeinäjoelle varmuuden vuoksi sellainen mies, jota \"Lötty\" ei vielä\nollut nähnyt ja jota hän näin ollen ei tuntisi; tämän miehen olisi\nsilmälläpidettävä epäluulonalaisen toimia ja tarvittaessa niistä heti\nilmoitettava Lapualle.\n\nEhdotus hyväksyttiinkin ja vastaurkkijaksi valittiin Esa Viitala,\njoka ei sitten kuitenkaan saanut päätöstä toteuttaneeksi.\n\nJonkin ajan kuluttua Talvitie lähti kotiinsa, ja muutkin taloon\nkuulumattomat poistuivat, paitsi Vilho Mäkeä, joka aikoi seuraavassa\naamujunassa palata Volttiin.\n\n\n\nViisi vangitaan Seinäjoella.\n\n\nKun tilanne Kosolankin mielestä oli näyttänyt hieman epäselvältä,\noli hän kehoittanut Ahlholmia ja tämän tovereita käyttämään Jepuan\nreittiä. Näine tietoineen miehemme palasivat Seinäjoelle. Siellä\n\"Lötty\" ehdotti Ahlholmille, että he yöpyisivät yhdessä, mutta tämä\ntorjui esityksen mennen Pirisen kanssa erääseen matkustajakotiin.\nSitä ennen Pirinen kävi tapaamassa Otto Rossia, joka oli jäänyt\nSeinäjoelle häntä odottamaan.\n\nKun Seinäjoelta pohjoiseen kulkeva aamujuna lähti jo klo 7.24, oli\nmiestemme oltava matkavalmiina verraten aikaisin. Aamulla Ahlholm ja\nPirinen lähtivät yhdessä liikkeelle; mutta kun Pirisen piti mennä\nensin Rossia tapaamaan, meni Ahlholm yksin asemalle. Siellä kaksi\nsantarmia tarttui häneen takaapäin vieden hänet aseman vieressä\nolevaan pienempään rakennukseen. Pahaa aavistamatta Pirinen ja Rossi\nastuivat yhdessä asemaa kohti eroten kuitenkin varovaisuussyistä\nlähellä asemaa toisistaan. Matkalippua ostaessaan Rossi huomasi\nyllätyksekseen, että Pirinen vangittiin aivan aseman edustalla.\nKaikesta huolimatta hän päätti suunnata askelensa asemalla odottavaan\njunaan, mutta juuri kun hän oli siihen nousemassa, tartuttiin hänen\nkäsivarsiinsa ja komennettiin tiukasti: \"Daj revolver!\" Ja vaikk'ei\nRossillä asetta ollutkaan, vangittiin hänetkin.\n\nTiistai, helmikuun 29. päivä 1916 tuli sangen kohtalokkaaksi\nensinnäkin Saksaan aikoville kärkimiehille, jotka varhaisena\ntalviaamuna yksi toisensa perään pyydystettiin Seinäjoen asemalla,\nja, kuten pian saamme kuulla, koko jääkäriliikkeelle. Heti kun\n_Ahlholm_ oli saatettu santarmien hallussa olevaan sivurakennukseen,\ntuotiin sinne _Nahi_; sitten tuokion kuluttua ensin _Pirinen_ ja\nsen jälkeen _Rossi_. Ja pianpa oli _Ravanttikin_ [ks. Sulo-Weikko\nPekkolan teosta \"Kalterijääkärit\"] toisten joukossa. Santarmit olivat\nsiis osoittaneet erinomaista tarmoa saalistaessaan vajaassa tunnissa\nviisi uljasta Saksaan-pyrkijää. Ja tämä oli vasta alkua siihen, mitä\ntuleman piti. Kaikesta päättäen venäläiset olivat panneet liikkeelle\novelimmat voimansa, joten Talvitien jyrkkä ehdotus olisi toteutettuna\nollut ainoa pelastuksen tie. Kuten näet tulemme huomaamaan, oli\nsantarmien toiminnan sieluna juuri tuo \"Lötty\"-nimeä käyttävä\nvirolainen Sodnik, joka keinoilla millä tahansa olisi ollut tieltä\nraivattava.\n\n\n\nHelmikuun 29. päivän aamu Lapualla. -- Junassa Lapuan ja Voltin välillä.\n\n\nTiedämme, että poliisi Juho Aalto oli saapunut aamuyöstä helmikuun\n29. p:nä Kosolaan varoittaakseen sikäläisiä aktivisteja Voltissa\nlauantaina helmikuun 26. p:nä vierailleista \"Saksaan-pyrkijöistä\",\njotka ilmeisesti olivat olleet valepukuisia santarmeja. Aalto ja\nKosolan emäntä katsoivat kuitenkin viisaammaksi, että miehet saisivat\nlevätä levottoman päivän ja yhtä väsyttävän yön jälkeen. Mutta klo\n5 aamulla Vihtori Kosola herätettiin; ja silloin Aalto kehoitti\nhäntä pukeutumaan ja menemään herättämään Mäkeä ynnä Viitalaa, jotka\nnukkuivat yläkerrassa. Saatuaan miehet kokoon Aalto kertoi, mihinkä\nmurheelliseen tulokseen hän ja Suosalmi ynnä Saksaan-pyrkivä Pirhonen\nolivat tulleet noiden Voltin lauantaisten vieraiden suhteen, ja\ntiedusteli, oliko näitä nähty Lapualla. Tähän Mäki vastasi, että yksi\nniistä oli ollut Kosolan majatalossa, edelleen, etteivät ne olleet\nmitään urkkijoita ja että ne -- yhtä, nim. Löttyä lukuunottamatta\n-- tulisivat kohta Seinäjoelta Volttiin ja lähtisivät Saksaan.\nAalto vakuutti edelleen omaa kantaansa oikeaksi, mutta toiset vain\ninttivät vastaan. Aalto koetti saada selvää myös siitä, kuinka monen\naktivistin nimet mahdollisesti olisivat tulleet santarmien tietoon,\nmutta Kosola ja Mäki vakuuttivat, että vain heidän nimensä ja\neläinlääkäri Talvitien oli \"Lötty\" tullut tuntemaan.\n\nAalto ei voinut muuta kuin syvästi valittaa tapahtunutta. Hän\nkäsitti, että suuri onnettomuus oli kohdannut koko jääkäriliikettä ja\nettä hyviä miehiä joutuisi paljon kiinni. Kosola ja Mäki sensijaan\nolivat hyvin toivorikkaita koetellen lohduttaa Aaltoakin. Lopulta\nMäki sentään rupesi kallistumaan Aallon mielipiteeseen, mutta Kosola\npysyi lujana, vieläpä sanoi myös tulevansa Volttiin katsomaan poikien\nSaksaan-lähtöä. Silloin Aalto virkkoi vakavasti Mäelle ja Kosolalle:\n\n\"Ei, te ette saa lähteä Volttiin! Parasta on, että otatte kokonaan\ntoisen tien, nimittäin pakotien!\"\n\nMutta Vilho Mäki sanoi huolettomasti:\n\n\"Kotiini minä kuitenkin menen, vaikka kuinka kävis!\"\n\nKosola sitävastoin tuntui lopulta taipuvan jäämään.\n\nKun sitten asemallelähdön aika tuli, niin Kosola yhtä kaikki Aallon\nkielloista huolimatta lähti mukaan -- vieläpä ilman rahaa ja\npäällystakkia! Ja Mäkeä ei pidättänyt mikään!\n\nJunan saapuessa Lapuan asemalle oli samoja valepukuisia santarmeja,\njoita Aalto oli puhutellut Voltissa, vaunujen portailla; ja näiden\njoukosta Sodnik hyvin kohteliaasti ja naurussa suin tervehti Mäkeä\nja Kosolaa. Aallon sydämen valtasi syvä suru, kun hän näki tämän\nilveilyn. Kosola ja Mäki astuivat junaan Aallon heitä uskollisesti\nseuratessa.\n\nKun juna lähti liikkeelle, niin Aalto oli jo saanut mielenmalttinsa\ntakaisin ja päätteli, että koska hän ei enää mitenkään voinut\ntovereitansa pelastaa, hänen velvollisuutensa oli huolehtia omasta\nitsestään. Tässä tarkoituksessa hän siirtyi toiseen vaunuosastoon.\nMutta onnettomuudekseen hän sattuikin osumaan juuri samaan osastoon,\nmissä santarmit olivat. Aalto istuutui ensin lyhyelle penkille,\nmutta kun siinä oli ahdasta, nousi hän ylös aikoen siirtyä\npitemmälle penkille, missä oli enemmän tilaa. Silloin Sodnik ja\ntoinen salapukuinen santarmi hyökkäsivät hänen kimppuunsa\nalkaen kovakouraisesti työntää häntä osaston toiseen päähän.\n\nAalto kysyi:\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\"\n\nMutta santarmit työnsivät häntä vain edellään kieltäen mitään\nkysymästä. Näin he saivat Aallon vaunuosaston viimeiseen nurkkaan.\n\nSiellä Aalto kuohuksissaan tiuskaisi:\n\n\"Minä tahdon tietää, mistä nyt on kysymys!\"\n\nMutta santarmit vain painoivat hänet penkille istumaan ja kielsivät\njyrkästi ääntä päästämästä. Sitten hänet hetken mentyä komennettiin\nseisoalleen, jolloin pahoinpitelijät rupesivat tarkastelemaan hänen\ntaskujaan. Ensin otettiin pois päällystakin sivutaskusta browninki\nsekä sen perästä muita esineitä, m.m. muistikirja, johon oli\nkirjoitettu heidän omat tuntomerkkinsä.\n\nTarkastuksen toimitettuaan santarmit kysyivät: \"Mikäs mies te oikein\nolette?\"\n\nAalto vastasi:\n\n\"Kyllähän te minut tunnette! Näittehän te minut Voltissa viime\nlauantaina!\"\n\nSilloin Sodnik sanoi:\n\n\"Jassoo, te olette se poliisi!\"\n\nVastattuaan myöntävästi Aalto vuorostaan kysyi: \"Minäkin tahtoisin\ntietää, mitä miehiä te oikeastaan olette.\"\n\nSodnik vastasi:\n\n\"Me olemme Helsingistä salaisen järjestön lähettämiä.\"\n\nTämän kuultuaan Aalto päätti naamioida itsensä niin hyvin kuin osasi.\nLaskien kätensä kohteliaasti Sodnikin olkapäälle hän sanoi:\n\n\"No, miksi ette sanonut sitä minulle jo viime lauantaina!\"\n\nSiihen Sodnik hänkin puolestaan hyvin kohteliaasti:\n\n\"Ei sitä sovi matkoilla aina ilmaista, keitä ollaan.\"\n\nKaikki Aallon tavarat annettiin tämän jälkeen hänelle takaisin --\nmyöskin browninki.\n\nSitten Sodnik rupesi Aaltoa kuulustelemaan.\n\nSodnik: \"Mitä tekemistä teillä oli Mäen ja Kosolan kanssa?\"\n\nAalto: \"Ei mitään. Tulin viime yönä tänne omille yksityisille\nasioilleni. Milloinka Mäki oli tullut Lapualle, sitä en tiedä, mutta\nkun meillä molemmilla oli sama matka ja kun me tunsimme toisemme,\nniin lähdimme yhdessä majatalosta, ja Kosola tuli Vilho Mäkeä\nsaattamaan.\"\n\nSodnik: \"Tunnetteko hyvin Kosolan?\"\n\nAalto: \"Ulkomuodolta kyllä, koska matkoilla ollessani olen\ntavallisesti majatalossa yötä.\"\n\nSodnik: \"Oletteko hyvä tuttava Vilho Mäen kanssa?\"\n\nAalto: \"Me olemme erittäin hyvät tuttavat lapsuudesta saakka.\"\n\nAallon oli pakko tehdä tämä tunnustus, sillä sehän olisi ollut\nhelposti todistettavissa. Kosolaan nähden oli asianlaita toinen.\n\nSodnik: \"Silloinhan teidän täytyy tietää, että Mäki on pahasti\nsekaantunut värväysasioihin. Hänhän värvää miehiä Saksaan.\"\n\nAalto: \"Niin hyvä tuttava kuin olenkin Mäen kanssa, niin minä en\nsiitä mitään tiedä. Jos niin olisi, että tämä on totta, niin ei hän\nmitenkään olisi voinut niin naamioida itseään, etten minä olisi siitä\njotakin vihiä saanut; ja minä uskon, ettei se ole totta.\"\n\nSitten Aallon piti selittää, millä asioilla hän oli ollut Lapualla.\nHän kertoi aikovansa nostaa oikeusjutun erästä henkilöä vastaan ja\nsitä varten tahtoneensa kääntyä Lapuan nimismiehen puoleen, joka\naikaisemmin oli ollut Härmän piirin nimismiehenä ja jonka hän tiesi\nhyväksi laintuntijaksi. Mutta kun juna oli myöhästynyt, ei hän enää\nollut iljennyt mennä tätä vaivaamaan; ja kun hän ei ollut tullut\nomalta nimismieheltään pyytäneeksi lupaa poistua piiristään, niin hän\noli päättänyt palata kotiin.\n\nTähän selitykseen santarmit tyytyivät, mutta Aalto huomasi kuitenkin,\nettä häntä pidettiin jatkuvasti silmällä.\n\nKauhavan asemalla, missä juna viipyi 10 minuuttia, santarmit menivät\nvaunusta ulos paitsi yhtä, joka ilmeisesti oli jätetty Aaltoa\nvahtimaan. Mutta kun tämä näytti välinpitämättömänä katselevan\nvaunun akkunasta ulos, livahti Aalto asemasillalle ja ihmisjoukkoon\npiiloutuneena kävi lupauksensa mukaan Suosalmelle ilmoittamassa,\nmiten surullisella kannalla asiat todella olivat. Sitten hän palasi\nvaununosastoonsa takaisin.\n\nKauhavalla Kosola yritti paeta. Hän jo käveli asemalla olevia\nhevosia kohti aikoen käyttää jotakin niistä pakonsa jouduttamiseksi,\nmutta pian hän kuuli takanansa santarmien kannusten kilinää; ja\nkaksi santarmia tarttui häneen kiinni, toinen toiseen ja toinen\ntoiseen käsivarteen. Ja niin oli Vihtori Kosolan tarina toistaiseksi\npäättynyt. Hänet vietiin vaunuun ja riisuttiin siellä ilki alasti,\nsillä santarmit tahtoivat tutkia, oliko hänellä aseita.\n\nKun tultiin Volttiin, näytti Aallon vuoro seuraavan. Kaksi\nsantarmia tarttui häneenkin vieden hänet Voltin aseman II:n\nluokan odotussaliin. Siellä olivat jo Kosola, Mäki ja kaksi\nSaksaan pyrkinyttä nuorta miestä, nim. liikeapulainen Ernst Arvid\nHapponen Kuopiosta ja helsinkiläinen koululainen Ilmari Helander.\nViimeksimainittu näytti olevan lujahermoinen poika, hän esiintyi koko\najan hyvin pilkallisesti.\n\nKun istumapaikkoja ei enää ollut vapaina, niin Aalto jäi seisomaan.\nSilloin pöytäkirjaa pitävä virkapukuinen santarmi nyökkäsi päätänsä\nsanoen Aallolle:\n\n\"Te saatte mennä!\"\n\nAalto poistui nopein askelin aikoen mennä kylälle tiedostamaan\ntapahtumasta siinä tarkoituksessa, että aktivistit koettaisivat\nvapauttaa vangitut. Mutta kun hän oli päässyt vasta portaista alas,\nniin Sodnik juoksi hänen jälkeensä huutaen vihaisena:\n\n\"Mihinkä te menette!\"\n\nSamalla hän tarttui Aaltoon kiinni sekä talutti hänet takaisin\nodotussaliin. Tällöinkään ei Aallolta mitään kysytty; ja sama\npöytäkirjaa pitävä santarmi sanoi hänelle taasen:\n\n\"Jaa, te saatte mennä!\"\n\nAalto lähti uudelleen ulos -- ja Sodnik taas perään vaatien Aaltoa\nolemaan mukana Mäen kotona pidettävässä tarkastuksessa sekä kutsumaan\nsinne puhelimitse nimismiehenkin.\n\nTämä tulikin, ja kotitarkastus pidettiin, mutta mitään erikoista\nei ilmisaatu. Tilaisuuteen tuotiin myös vangitut Saksaan-pyrkijät,\njoista Helanderin onnistui pistää piimää täynnä olevaan kirnuun 4 kpl\n100:n markan seteleitä, jotka seuraavana päivänä sieltä löytyivät.\n\nAallolle muutoin selvisi, että Sodnik piti häntä silmällä,\nerikoisesti sentähden, ettei hän pääsisi kylälle ilmoittamaan,\nasiasta. Santarmit näet lopuksi kuitenkin jättivät hänet vapaaksi.\n\n\n\nVapauttamisyritys Voltissa.\n\n\nTuona kohtalokkaana päivänä osui myös maanviljelijä _Antti\nEkola_ olemaan Voltin asemalla. Saatuaan tietää, mitä tapahtunut\noli, hän päätti itsekseen, että jotakin oli tehtävä vangittujen\nvapauttamiseksi. Niinpä hän ajoi hyvällä hevosellaan von Essenien\nluo Jepuan Kiitolaan kertoen siellä kaiken tehtaanomistaja C.J.\nvon Essenille. Pian siihen kokoontuivat myös rouva von Essen ynnä\ninsinöörit Jürgen ja Reinhold von Essen. Eikä siinä vitkasteltu.\nC.J. von Essen sanoi heti:\n\n\"Ne on vapautettava!\"\n\nNeuvoteltiin ja päätökseksi tuli, että insinöörit von Essen\nlähtisivät Antti Ekolan kanssa Volttiin. Aseet, kaksi laatikollista\nvanhoja Grafton-kiväärejä otettiin esille makasiinin lattian alta,\nsamoin paljon panoksia. Toinen laatikko pantiin Ekolan rekeen ja\ntoinen taas insinöörien. Lähdettäessä C.J. von Essen kävi noutamassa\nkonjakkipullon ja suuren käärön paperirahaa neuvoen, että ensin\nolisi annettava konjakkia ja jollei se auttaisi, niin sitten olisi\ntarjottava rahaa, ensinnä vähemmän ja sitten lisättävä sekä ettei\nrahoja saisi antaa suoraan käteen, vaan että ne olisi pantava\njohonkin paikkaan. Ja jollei raha auttaisi, neuvoi hän, niin sitten\nolisi annettava aseiden puhua. Lopuksi hän sanoi päättäväisesti:\n\n\"Miehet on pelastettava!\"\n\nEkola ja von Essenit lähtivät matkaan. Aseita ei ennätetty tarkastaa\nKiitolassa, vaan se tapahtui vasta Antti Ekolan talossa. Ne\nosoittautuivatkin jotakuinkin käyttökelpoisiksi.\n\nLähdettiin taas kovaa kyytiä Volttia kohti. Miesten päästyä Heikkilän\nkylään Ekola meni kauppias M.V. Heikkilältä tiedustelemaan, millä\nkannalla asiat olivat. Siellä jo huhuiltiin, että vangitut olisi\nviety tavarajunassa etelään päin. Menettämättä toivoaan he ajoivat\neteenpäin ja tulivat Volttiin. Antti Ekola hyppäsi taas reestään\nHärmäsen kauppaan. Härmänen ei kyllä itse ollut kotona, mutta\nkaupassa tiedettiin varmana kertoa, että vangitut oli todellakin\nviety päivällä tavarajunassa klo 12.44 etelään päin.\n\nHaikein mielin täytyi Ekolan ja von Essenien palata.\n\n\n\nKohti Shpalernajaa...\n\n\nKun vangituita vietiin Seinäjokea kohti, niin Kauhavan asemalla\nsattui olemaan kaksi nuorta töysäläistä, _Kalle Salomon Paavola ja\nJohannes Hynninen_, jotka olivat ostelemassa erästä moottoripyörää.\nPojat hyppäsivät junaan aikoen jäädä Lapualle. Mutta santarmien\nvangitsemishimo oli tällöin niin rajaton, että myös Paavola ja\nHynninen ilman muuta kaapattiin kiinni Lapuan asemalla.\n\nJunaan tuotiin vielä Kosolassa aamupäivällä vangittu Saksaan-pyrkijä,\nylioppilas _Anders Bertil Osolin_, joka kyllä olikin suuresti\n\"rikollinen\", hän kun jo kerran aikaisemmin oli istunut kuukauden\nsiitä, että oli jossakin julkisessa paikassa kohottanut maljansa\nkeisari Wilhelm II:n kunniaksi. Nyt hän oli ollut matkalla Saksaan.\nHän oli kuulunut Ahlholmin miehiin, mutta kun ei ollut tavannut tätä\nSeinäjoella, oli hän ajanut suoraan Lapualle, mennyt Kosolaan, jossa\nhänen ihmeekseen poliisit ja santarmit isännöivät, ja tällöin tietysti\nsiepattu kiinni.\n\nLapuan asemalla juna seisoi tavallista kauemmin. Sodnik oli\nnäet edeltäkäsin määrännyt Kosolaan komennetuille miehilleen,\nettä eläinlääkäri -- nimeä mainitsematta -- oli vangittava. Kun\nnyt eläinlääkäri Kalle Laurell oli osunut silloin juuri olemaan\nLapualla tarkastamassa toiminimi Boströmille ostettavia hevosia ja\nkun häneltä oli tultu kysymään, oliko hän eläinlääkäri, niin hän\ntietysti oli vastannut myöntävästi. Tällöin hänet oli vangittu.\nNäin oli oikea syyllinen, eläinlääkäri Talvitie, saanut hyödyllisen\netumatkan. Kun vangittua eläinlääkäriä ei oltu tuotu Lapuan asemalle,\nniin se oudoksutti Sodnikia. Tahtoen saada varmuuden siitä, että\nTalvitie, jota hän aivan oikein piti yhtenä saksalais-värväyksen\npäämiehenä Lapualla ja jolle hän ei mitenkään voinut antaa anteeksi\nKosolassa tapahtunutta kuulustelua, todellakin oli vangittu, Sodnik\nmeni majataloon. Todettuaan sattuneen erehdyksen hän suuttui\nsilmittömästi, vapautti Laurellin sekä käski alaistensa ryhtyä\ntarmokkaasti takaa-ajamaan oikeata eläinlääkäriä.\n\nKun tämä välikohtaus oli selvitetty, pääsi juna taas jatkamaan\nmatkaansa. Siinä vietiin seitsemän vankia Seinäjokea kohti.\n\nSeinäjoella miehet pantiin samaan säilytyspaikkaan, missä ennestään\nolivat yllämainitut viisi Seinäjoella pidätettyä. Helmikuun 29.\np:nä 1916 santarmit siis olivat saaneet ansaansa tasan kaksitoista\nitsenäisyysmiestä.\n\nSaman päivän iltana klo 10.20 näitä lähdettiin kuljettamaan Helsinkiä\nkohti. Saalis oli näet saatava varmaan talteen.\n\nHelsingissä miehet vietiin ensin santarmihallitukseen, jossa\npidettiin muodollinen kuulustelu sekä toimitettiin sormenpäämerkkien\notto, valokuvaus y.m. Tämän jälkeen vangitut siirrettiin\nKatajanokalla olevaan lääninvankilaan, mistä heitä aina silloin\ntällöin käytettiin santarmihallituksessa, kunnes tutkintotuomari\nMashkevitsh havaitsi heidän rikollisuutensa niin suureksi, että heidät\noli lähetettävä Shpalernajan tutkintovankilaan Pietariin. Ja huhtikuun\n18. päivänä 1916 siirrettiinkin sinne Ahlholm, Kosola, Mäki, Nahi,\nPirinen, Ravantti y.m. Rossin ja Luodon matka lykkääntyi heinäkuun 6.\npäivään.\n\nPaavola ja Hynninen vapautettiin jo 3.III.1916 sekä Happonen,\nHelander ja Osolin samoin 28.III.1916. Venäjän vallankumouksen\nhumussa sitten muutkin pääsivät vankilasta.\n\nTotuuden nimessä täytyy meidän tässä yhteydessä mainita se\nsurullinen seikka, että väkijuomilla oli melkoinen osuutensa Lapuan\nmurhenäytelmään. Ilman niitä sen ei olisi tarvinnut kehittyä\nsellaiseksi kuin se kehittyi. [Olkoon kaikkien aikojen ehkä suurin\nja pelottomin vapaustaistelija, italialainen Giuseppe Garibaldi\nmeille tässäkin suhteessa esikuvana. Hän oli sitä mieltä, että\nsuuria asioita ajetaan vain selvällä järjellä ynnä palavin ja\nuskollisin sydämin. Senpätähden tämä tulisten viinien maassa kasvanut\nItalian-poika virkisti itseään vain maan povesta pulppuvan kylmän\nlähteen nektarilla.]\n\nLapuan ja Voltin tapahtumat herättivät syvää huolestumista Etelä- ja\nKeski-Pohjanmaan sekä yleensä koko Suomen aktivisteissa.\n\nJepuan ja Alahärmän aktivisteja kokoontui runsaasti _Kustaa\nHeikkilässä yöllä maaliskuun 1. päivää vasten pidettävään\nkokoukseen_. Siellä olivat m.m. insinöörit Jürgen ja Reinhold\nvon Essen Jepualta, ja Kauhavalle paennut Suosalmikin ilmestyi\nsinne kauhavalaisen aktivistin H.V. Orrenmaan saattamana. Miehet\nolivat vahvasti aseistettuja. Kokouksessa keskusteltiin liikkeen\njatkamisesta ja päätettiin ennen kaikkea ruveta käyttämään Jepuan\nreittiä, jotavastoin Voltin--Oravaisten reitistä päätettiin luopua.\n\nVoltin aktivistit katsoivat tämän jälkeen parhaaksi jonkin aikaa\npiileskellä. Niinpä Suosalmikin oleskeli Matti Takalassa, mutta\nsairastui saaden käsivarteensa verenmyrkytyksen ja paiseruusun,\nmikä aiheutti verraten kovan kuumeen. Näin oli hänen aikaisemmin\nsuunnittelemansa Ruotsin-matka jätettävä sikseen, jotenka\neläinlääkäri J.S. Talvitie pakoretkellään sai Suosalmea varten\nvaratun paikan von Essenien reessä. Tehtaanomistaja C.J. von\nEssen ja insinööri Reinhold von Essen olivat nimittäin päättäneet\nlähteä Ruotsiin 4.III.1916 -- jälkimmäinen liittyäkseen\njääkäripataljoonaan.\n\nLapuan ja Voltin tapausten jälkeen aktivistinen työskentely\nEtelä-Pohjanmaalla tyrehtyi miltei kokonaan. Ainoastaan Vaasan\npuolessa oli vielä maaliskuussakin huomattavissa melko vilkasta\ntoimintaa.\n\n\n\n\nJ.S. Talvitien pako.\n\n\nKuin kulovalkea levisi Lapuan Isossakylässä tieto siitä, että Vihtori\nKosola, Vilho Mäki ynnä viisi muuta miestä oli vangittu ja viety\nSeinäjoelle. Eikä vähemmän hämmästyttänyt sekään, että jokunen\nsantarmi ja joukko komisario August Solan johtamia Vaasan poliiseja\npiti Kosolan majataloa viikon päivät miehitettynä. Majatalo oli kuin\nrotanloukko: Sen ovet avautuivat kyllä sisäänpäin, mutta ei ulospäin\n-- joka taloon tuli, se heti pidätettiin. Onni onnettomuudessa oli,\nettä paikkakunnan nimismies Ossi Hjelt, jonka lujan aktivistisen\nkannan hyvin tunnemme, koetti voimiensa mukaan lieventää tilannetta.\nHän puuhaili kyllä konstaapeleineen vaasalaisten poliisien mukana,\nmutta vain heidän eksyttämisekseen; samalla hän aina ilmoitti kaikki\ntärkeät tiedot aktivisteille.\n\nVaasan poliiseilla, joita -- komisario Sola ja konstaapeli Matti\nPalomäki mukaan luettuina -- oli seitsemän, oli kaksi tehtävää.\nEnsinnäkin heidän piti yleensä pyydystää Lapuan aktivisteja ja\nsiten tuhota etappikeskus ja toiseksi heidän oli saatava vangituksi\nSodnikin ankarasti vihaama, mutta pakoonpäässyt eläinlääkäri\nJ.S. Talvitie.\n\nHelmikuun 29. päivä koitti Talvitiellekin vakavana kohtalonhetkenä.\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän Esa Viitalalta kuuli, ettei\ntämä ollutkaan yöllä lähtenyt Seinäjoelle ja että Kosolan majatalo\noli vieraan järjestysvallan miehittämä. Hyvin tietäen, että Sodnik\nsantarmeineen voisi Voltista palata aikaisintaan klo 3.05 saapuvassa\ntavarajunassa, Talvitie liikuskeli -- tosin hyvin varovaisesti --\nkylällä tuttaviensa luona. Mutta kun nimismies Hjelt, joka oli mennyt\nasemalle tavarajunan tulolle ja silloin saanut selvän tiedon kaikesta\ntapahtuneesta samoin kuin sittemmin myöskin Sodnikin kiihtymyksestä,\nkun väärä eläinlääkäri oli vangittu, oli kaikki nämä ilmoittanut\nTalvitielle, lähti tämä maanviljelijä Aukusti Antilan kyyditsemänä\nkirkolta noin 2 1/2 km päässä olevaan kotiinsa Lapuan Talvitien\nkylään. Siellä hän Viitalan ja veljensä Toivon kanssa asettui\nsopivaan paikkaan noin 200:n metrin päähän talosta odottamaan ja\ntapahtumain kulkua seuraamaan.\n\nIlta alkoi jo hämärtää; eikä kauan tarvinnut odottaakaan, kun\nensimmäinen näytös tapahtui. Poliisi Esa Lag ja muuan santarmi\ntulivat Kosolan kantakirjaoriilla kovaa vauhtia ja kääntyivät\nTalvitien kotitaloon. Jukan veli Toivo lähti tällöin heti pihaan.\nTulijat olivat ennättäneet jo sisälle. Kun Toivo kysyi, mitä heillä\noli asiaa, niin poliisi ilmoitti, että he etsivät eläinlääkäriä.\nTähän Toivo vastasi, että hänen veljensä oli äskettäin lähtenyt\nYlistaroon sairasmatkalle.\n\nSen kuultuaan santarmi ja poliisi poistuivat täyttä laukkaa Kosolaan\npäin.\n\nTämän jälkeen Talvitie lähti maanviljelijä _Kustaa Turjan_ saattamana\nKauhavalle, jossa seuraavana aamuna, 1.III.1916, oli määrä tarkastaa\nvenäläiselle sotaväelle myytäviä lihoja. Tehtävä suoritettiinkin\nasemalla Talvitien sedän ja H.V. Orrenmaan huolehtiessa\nvartioinnista. Samaan aikaan Toivo Talvitie soitti Lapualta\nOrrenmaalle pyytäen ilmoittamaan veljellensä, ettei tämän pitäisi\nenää tulla kotiin. Talvitie lähti kuitenkin metsäteitä kierrellen\nTurjan kanssa pyrkimään Lapuaa kohti.\n\nMiehemme tulivat _E.A. Turjan_ (nyk. kansanedustaja, kunnallisneuvos\nja Lapuan kunnanvaltuuston puheenjohtaja) taloon. Siellä oli samana\niltana ollut ompeluseura, jossa oli ollut mukana herrojakin, m.m.\nnimismies Hjelt. Tämä oli silloin isännälle sanonut, että Talvitielle\nolisi ilmoitettava, ettei hänen pitäisi enää tulla Lapualle.\n\nKun Talvitie oli ollut Turjassa jonkin tunnin, lähti E.A. Turja yön\nselkään saattamaan häntä Jaakko Latvalan yksinäiseen taloon, joka oli\nnoin 300:n metrin päässä Talvitien kodista maantien toisella puolen.\nSinne Talvitie jäi yöksi.\n\nSeuraavana päivänä tuli Toivo Talvitie Latvalaan kertomaan, mitä\nhän oli asemalla aamujunan saapuessa havainnut. Lapualle oli jäänyt\njunasta suuri joukko poliiseja ja muutama santarmikin, jotka kaikki\nolivat menneet suoraa päätä Kosolan kievariin tilaten siellä\naamiaisen. Toivo arveli, etteivät viholliset ainakaan kahta tuntia\naikaisemmin voisi ennättää kylän alapäähän, mutta että viisainta\nolisi joka tapauksessa pitää silmänsä auki.\n\nKello 10:n tienoilla sitten nähtiinkin jutun toinen näytös: Useita\nhevoskuormallisia noita kutsumattomia vieraita sekä paikallisia\npoliiseja ynnä nimismies ajoi Alapäähän hajaantuen siellä yht'aikaa\nTalvitien kotitaloon ja Kustaa Turjan taloon sekä ryhtyen samalla\nviipymättä suorittamaan kotietsintöjä. Yksi santarmi jäi maantielle\nvartioimaan.\n\nEnnen kaikkea tutkittiin Talvitien työhuone, mistä otettiin mukaan\nkaikki mahdolliset muistiinpanot ja valokuvat. Kustaa Turjan talosta\nTalvitietä niinikään kovasti etsittiin. Poliisit olisivat ajaneet\nmyöskin Latvalan taloon, mutta kun nimismies Hjelt silloin huomautti,\nettei Talvitiellä koskaan ollut ollut tapana käydä siellä, niin\naikeesta luovuttiin. Turjassa tarkastettiin kaikki mahdolliset\npaikat, jopa heinälatokin, mistä heinät talonväen avulla ajettiin\nulos.\n\nLatvalasta käsin seurattiin tätä menoa tarkasti. Sieltä saattoi aivan\nhyvin nähdä, mitä Kustaa Turjan pihalla toimitettiin. Talvitie oli\ntällöin piilossa suuren heinäkasan alla Latvalan navetan ja tallin\nvälissä olevassa heinäladossa. Kun nyt Turjan heinälatoa ruvettiin\ntyhjentämään, niin Jaakko Latvala tuli hermostuneena Talvitielle\ntästä puhumaan arvellen samalla, että parhainta olisi paeta.\n\nNiinpä sitten valjastettiinkin hevonen tavallisen työreen eteen, joka\najettiin heinäladon oven suuhun. Talvitie konttasi ladosta rekeen,\nhänen päällensä heitettiin hevosloimi, ja nuori poikanen pantiin\nkyytimieheksi. Pojalle sanottiin, että jos joku kysyisi, mistä hän\ntuli, hänen oli vain lyhyesti vastattava: \"Meijeristä!\" Sitten\nlähdettiin ajamaan verkalleen käymäjalkaa kujatietä paksussa lumessa\nmetsää kohti. Vihdoin saavuttiin Ojutkankaalle Talvitien kotoa noin\n5:n km päässä olevaan _Vihtori Kultin_ taloon.\n\nTalvitie pyysi talosta suojaa ja kyytiä, mutta talon väki ja\nvarsinkin naiset olivat kovin peloissaan sekä hermostuneita koettaen\nvaikuttaa isäntäänkin. Mutta Vihtori Kultti lausui erikoisen\npainokkaasti:\n\n\"Tähän asiaan eivät saa akat eivätkä muutkaan sekaantua! Kyllä minä\ntiedän, mitä minä teen!\"\n\nTalvitie oli talossa yötä. Seuraavan päivän (perjantain) illalla\nKultti kyyditsi hänet Kauhavan kautta Ylihärmän Peltohakaan.\nAjettaessa jonkin kylän ohi Kauhavalla miehemme kaatuivat erään talon\nkohdalla hankeen. Silloin Talvitie sanoi:\n\n\"Mitäs nyt tehtäisiin, jos tuolta talosta tulisi santarmeja meitä\nhätyyttämään?\"\n\nHelistäen lumeen pudonnutta riimunvartta Kultti vastasi lujasti:\n\n\"Minulla ei ole asetta, mutta kyllä tälläkin pari ryssää tapetaan,\njos hätä tulee!\"\n\nKultti jäi yöksi Peltohakaan palaten seuraavana päivänä takaisin.\n\n\nPalaamme hetkeksi Lapualle.\n\nTalvitietä etsittäessä pidätettiin jo perjantaina 3.III.1916\nhänen veljensä _Toivo Talvitie_ ollessaan asioilla kirkonkylässä.\nMolemmat _Turjan veljekset_ herätettiin keskellä yötä ja pidätettiin\nsekä vietiin eri hevosessa Kosolan kievariin. Samoin pidätettiin\nmaanviljelijä _Kustaa Saari_. Seuraavina päivinä pidätettiin muutkin\nTalvitien avustajat, nim. maanviljelijä _Jaakko Latvala_ ja tämän\npoika _Juho Ernst Latvala_ ynnä maanviljelijä _Jaakko Vihtori\nKultti_. [Lapualla ja Alahärmässä pidätettyjä koskevaa laajaa\npöytäkirja-aineistoa ei valitettavasti tarkoista etsiskelyistä\nhuolimatta ole löydetty. Tuntuu siltä kuin vapaussodan jälkeen\nolisi liian löyhästi -- kuitteja vaatimatta -- annettu arkistoista\ntärkeitä, jääkäriliikkeenaikaisia alkuperäisiä asiakirjoja, jotka\ntäten ovat ainakin toistaiseksi joutuneet kadoksiin, ehkäpä osittain\n-- jälkien peittämiseksi -- tahallisesti hävitettykin. K.A.W:s.]\n\nNämä kaikki saivat olla ensin toista viikkoa pidätettyinä Lapualla.\nMuut pääsivät sitten kuitenkin vapaiksi, paitsi Toivo Talvitie,\nLatvalat ja Kultti, joita syytettiin \"väärien tietojen antamisesta\"\nja tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusaika laskettiin\nmaaliskuun 8. pistä lukien. Oltuaan ensin noin kaksi ja puoli viikkoa\nVaasan poliisivankilassa sekä sitten Vaasan lääninvankilassa heidät\nvapautettiin toukokuun 8. p:nä 1916.\n\nNiin kauan kuin pidätetyt olivat Kosolassa, oli siellä Elin Kosolan\ntoimesta sellainen ruokailujärjestys, että \"fangit\" aina ensinnä\nkutsuttiin hyvin katettuun pöytään, mutta että tutkijat saivat\nateriansa vasta jälkipöydässä.\n\nMainittakoon myöskin, että pidätettyjen ollessa Kosolassa Lapuan\nsilloinen kirkkoherra, rovasti _Vilhelmi Malmivaara_, toimitti\neräänä päivänä Lapuan kirkossa ylimääräisen iltajumalanpalveluksen\nnimenomaan pidätettyjen puolesta, jotka rukouksissa suljettiin\nJumalan huomaan. Kirkko oli tällöin täpö täynnä kansaa, ja suuret\njoukot saivat jäädä sen ulkopuolelle.\n\n\nKauppias _Kalle Peltohaka_ saattoi sitten Talvitien Alahärmään\nmaanviljelijä _Juho Rantalan_ luo. Oltiin hyvin varovaisia; isännän ei\nannettu ottaa tultakaan. Pyytäen kyytiä Isoontaloon Talvitie kysyi,\ntunsiko Rantala Isontalon väen niin hyvin, että siellä päästäisiin\nsisään. Rantala sanoi kyllä tuntevansa Isontalon asukkaat, mutta\nsisäänpääsyä hän ei mennyt takaamaan, kun oli öinen aika. Matkaan\nkuitenkin lähdettiin. Talvitie pyysi, että mikäli mahdollista\nkuljettaisiin takateitä, mihin Rantala kernaasti suostuikin, koska\nhyvin tunsi myös syrjätiet. Hän katsoi kuitenkin parhaaksi poiketa\nnoutamaan mukaan _Kaappo Mäen_, josta hän tiesi, että tämä Isontalon\nläheisenä sukulaisena varmaan päästettäisiin sisälle.\n\nKun Talvitie tuli Mäen tupaan, paleli hänen jalkojaan kovasti. Kaappo\nMäki veti silloin saappaat hänen jalastaan, jotta hän paremmin voisi\ntakan ääressä lämmitellä. Kun ei Mäellä ollut muuta asetta, niin\nhän lähdettäessä otti pöydältä suuren puukon ja pisti sen turkkinsa\ntaskuun. Tällöin Talvitie heltyi lausumaan:\n\n\"Totisesti, se onkin oikein Härmän miesten tapaista!\"\n\nNiin lähdettiin -- kaikki istuen samassa reessä -- ja tultiin\niltayöstä klo 12:n aikaan Isontalon \"kujankoukkuun\". Talvitie ja\nRantala jäivät siihen odottamaan Kaappo Mäen mennessä kolkuttamaan\ntalon ovia auki. Hetken mentyä hän haki odottajat sisään. Rantala ei\nkuitenkaan malttanut viipyä talossa, vaan lähti heti kotiinsa.\n\nKolmisin siinä sitten Antti Isotalon huoneessa pidettiin öinen\nneuvottelu. Arvellen poliisien olevan aivan kintereillään [Sola,\nPalomäki ja konstaapeli Salomäki olivatkin jo maaliskuun 2. p:nä\nlähteneet Lapualta Kauhavalle Talvitien jälkiä seuraamaan.] Talvitie\nolisi tahtonut jatkaa matkaa heti. Sitä varten hän pyysi Isotaloa\nkyyditsijäkseen. Istuen poikkipäin vuoteessaan Antti lausui tähän\nlevollisesti:\n\n\"Ei tässä nyt sentään niin hoppua ole. Tule sinä vain viereeni\nnukkumaan!\"\n\nMutta kun Talvitie yhä teki lähtöä, nousi Isontalon Antti vihdoin\npukeutumaan. Talvitien kehoittamana myös Kaappo Mäki päätti tulla\nmukaan.\n\nMiehemme lähtivätkin sitten kolmisin klo 3:n tienoilla aamulla\njalan Kustaa Heikkilään. Siellä nousivat sekä isäntä että emäntä\nnukkumasta, ja kun kahvi oli juotu, lähti Kaappo Mäki jalkaisin\nkotiinsa. Talvitie ja Antti Isotalo sensijaan paneutuivat maata,\nsillä Talvitie ei ollut kolmeen vuorokauteen juuri lainkaan nukkunut,\nja Heikkilän talo oli hänestä paljon turvallisempi kuin Isotalo.\nVasta klo 2 ip:llä he lähtivät Heikkilän hevosella Jepuaa kohti\nampuen uljaasti vielä lähtölaukauksenkin.\n\nMiehet naamioituivat ottaen muka suojakseen naisväen isot\nhartiahuivit. Isontalon Antti, joka oli parraton ja ajoi hevosta,\nei erityisesti peittänyt kasvojansa, mutta Talvitie, estääkseen\nviiksensä näkymästä, vetäytyi reessä istuessaan niin huppukuuroon,\nettä sivullinen saattoi nähdä vain nenän ja silmät.\n\nKustaa Heikkilän kanssa miehemme olivat sopineet, että jos poliisit\nseuraisivat Talvitien jälkiä Isoontaloon, kuten hyvin otaksuttavaa\noli, niin sieltä poliisit johdettaisiin Heikkilään. Heikkilän\ntaasen pitäisi kertoa, ettei hänellä ollut miesten aikeista mitään\nvarmaa tietoa, mutta että hänen emäntänsä oli kuullut heidän salaa\nkeskustelevan ja puhuvan Purmosta sekä että he omavaltaisesti olivat\nottaneet Heikkilän hevosen.\n\nMatkalla miehemme poikkesivat Antti Ekolan taloon. Siellä oli sairas\nhevonen, jota Talvitie oli aikaisemmin hoitanut. Isäntä oli poissa;\nemäntä vain oli kotona. [Antti Ekola oli mennyt Kustaa Kunnariin C.J.\nvon Essenin asioissa välittääkseen Nikolai Ekolan aikaisemmin omistamaa\n\"Tuisku\" nimistä juoksijaoritta koskevan kaupan. Sivumennen sanottuna\nhevonen oli se sama \"Tuisku\", jolla Tyrvään-pojat jo kerran aikaisemmin\nolivat aikoneet karahuttaa Ruotsiin. Kunnari ja Ekola saapuivat Kiitolaan\nparia tuntia myöhemmin kuin Antti Isotalo ja Talvitie sekä seurasivat\nsitten von Essenien ja Talvitien matkavalmisteluja. Antti Isotalo ja\nAntti Ekola Talvitien pyynnöstä m.m. pitivät silmällä mahdollisia\ntakaa-ajajia.] Toivotettuaan hyvää päivää\nTalvitie sanoi:\n\n\"Tulimme taasen potilasta katsomaan.\"\n\nKun mentiin talliin, antoi hän siellä emännälle hoito-ohjeita; ja sen\ntien vieraat jatkoivat matkaa.\n\nEmäntä oli kyllä kuitenkin huomannut, ettei ollut kysymyksessä aivan\ntavallinen sairaskäynti. Ekolan väki oli muuten keskenään sopinut\nsiitä, että jos poliisit saapuisivat taloon, näille olisi kysyttäessä\nmyönnettävä, että Talvitie oli käynyt talossa ja mennyt talliin\nhevosta katsomaan, mutta että hän oli sille tielle jäänyt.\n\nAntti Ekolan talliin Talvitien jäljet päättyvätkin. [Poliisitkin\nkuuluivat sittemmin sanoneen: \"Se Härmän maa on merkillinen! Muualla\nvoi seurata jälkiä, mutta siellä ei!\"] Sieltä miehet kenenkään\nhuomaamatta menivät menojaan saapuen Jepuan Kiitolaan hyvissä ajoin\nmaaliskuun 4. päivänä iltapäivällä.\n\nAntti Isotalo palasi sitten Antti Ekolan ja Kustaa Kunnarin kanssa\nAlahärmään vieden Kustaa Heikkilän hevosen omistajalleen sekä kulkien\ntaas kotiinsa Isoontaloon.\n\n\n\n\nvon Essenit ja Talvitie lähtevät.\n\n\nLapuan ja Voltin tapaukset olivat monille Etelä-Pohjanmaan\naktivisteille kuin varoittava tykinlaukaus. Useimmat heistä katsoivat\nviisaimmaksi piileksiä jonkin aikaa kotipaikkakunnillaan, mutta\njotkut siirtyivät kauemmaksikin, niinkuin esim. Juho Ekola ja C.J.\nvon Essen, joista jälkimmäinen suuntasi matkansa Ruotsiin saakka.\n_C.J. von Essenin_ sydämellä oli myös tärkeitä jääkäriliikettä\nkoskevia asioita, joista hän halusi Tukholmassa neuvotella. Lähimpinä\nmatkaseuralaisina hänellä oli poikansa, insinööri _Reinhold von\nEssen_ ja Lapualta paennut eläinlääkäri _J.S. Talvitie_, jonka paon\nalkuvaiheisiin juuri olemme tutustuneet. Molemmat viimeksimainitut\nolivat päättäneet liittyä jääkäripataljoonaan.\n\nKiitolassa oli pitkin päivää -- lauantaina maaliskuun 4:ntenä --\ntehty matkavalmistuksia. Eväät ja muut varusteet oli koetettu\nsaada niin pieneen kokoon kuin mahdollista. Mukaan otettiin myös\nprimuskeittiö ja pieni kahvipannu.\n\nVastaostetun juoksijaoriin \"Tuiskun\" piti kuljettaa Kiitolasta\nlähtevät Merenkurkun yli. Se kylläkään ei ollut niitä kaikkein\nnopsajalkaisimpia, niinkuin Pohjanmaan hevosmiesten kesken tunnetussa\nlaulussakin sanotaan:\n\n    \"Ekolan Nikolai ja orihinsa 'Tuisku',\n    kun ne on radalla, niin ei ne paljon huisku\",\n\nmutta mistään varsinaisesta kilpa-ajosta ei tällä kertaa ollutkaan\nkysymys.\n\nKello 11 illalla matkamiehemme lähtivät omaisten ja ystävien\ntoivottaessa onnea matkalle.\n\nTuona lauantaina samoin kuin edellisinäkin päivinä oli satanut\npaljon lunta, joten keli oli niin huono että \"Tuisku\" kykeni\netenemään vain käymäjalkaa. Talvitie ja Reinhold von Essen ohjasivat\nsitä vuorotellen. Metsätiet varsinkin aukeilla paikoilla olivat niin\nkokonaan lumen peitossa, että vain mukaan otetun lyhdyn avulla\nvoitiin saada tienkohdasta selko, ja Munsalan lakeudella täytyi tien\ntunnusteleminen jättää tykkänään \"Tuiskun\" huoleksi.\n\nAamuyöstä saavuttiin Munsalan pappilaan, missä matkamiehet otettiin\navosylin vastaan. Rovasti Gustaf von Essenhän oli _J.C. von Essenin_\nvanhempi veli; ja hänen poikansa, pastorit _Armo ja Väinö von Essen_\nottivat itsenäisyystyöhön osaa aktiivisestikin.\n\nMunsalan pappilassa C.J. von Essen ja hänen seuralaisensa lepäsivät\nkoko sunnuntain. Klo 9 illalla sinne ilmestyi talollinen _Vilhelm\nNäs_, jonka tehtävänä oli ollut hankkia kaksi jääluotsia, toinen\nodotettavissa olevia hiihtäjiä ja toinen reellä kulkijoita varten.\nNäs oli järjestänyt asian kuitenkin hyvin huonosti. Hän oli saanut\nhankituksi vain yhden luotsin, nuoren _Anders Rådmanin_ -- eikä edes\nitse tullut mukaan, vaikka palkkiokin oli etukäteen maksettu.\n\nKello 10:n tienoissa samana iltana lähdettiin Munsalan pappilasta.\nTuota pikaa miehemme olivat Monäsin lahdella, missä eräs yksinäinen\nhiihtäjä, nuori kokkolalainen työmies _Fredrik Mattias Vik_ (Viken)\nsaavutti heidät. Hänenkin matkansa määränä oli Lockstedt. Kotvan\naikaa ajettuaan seurue sai taasen -- Munsalan maan ja Stubbenin\nvälillä -- lisäystä: Kaksi liikemiestä, aikaisemmin tuntemamme\nuusikaarlepyyläinen aktivisti _August Jakobson_ ja Kokkolan puolesta\nkotoisin oleva _Karl Herman Källström_ sekä heidän mukanaan kaksi\nAmerikkaan aikovaa nuorta miestä yhtyivät joukkoon. Uusilla\ntulokkailla oli sen ohessa Ruotsiin vietävänä kuusi Uudenkaarlepyyn\nmarkkinoilta ostettua hevosta.\n\nC.J. von Essen seuralaisineen oli ajanut Monäsin lahden pohjoista\nrannikkoa pitkin, sillä etelärannikolla olevassa Monäsin kylässä oli\nvenäläinen vartioasema. Lähimpänä päämaalina oli Stubbenin majakka.\nMatkanteko oli edelleen vaikeata, sillä lunta oli jäällä 25:n-30:n\ncm:n paksuudelta, ja sitäpaitsi oli myöskin ahtojääkenttiä ylitettävä.\n\nKun oltiin vielä melkoisen matkan päässä Stubbenista, pääsi yksi\nliikemiesten hevosista karkuun, joten Jakobsonin täytyi lähteä\ntoisella reen eteen valjastetulla hevosella sitä tavoittelemaan. Muu\nseurue saapui Stubbeniin aamupuoleen.\n\nSillä aikaa kuin Talvitie huolehti hevosesta, kiipesivät R. von\nEssen ja C.J. von Essen eräälle korkeahkolle kallioniemekkeelle\nsijoittaakseen Laxöstä odotettuja Saksaan-pyrkijöitä varten\nkynttilälyhdyn näkyvälle paikalle. Pienessä kalastajamökissä miehemme\nsitten maistelivat eväitään ja joivat jonkinlaista Rådmanin keittämää\nteetä. Aterioimisen aikana Reinhold von Essen pistäytyi katsomassa,\nettä lyhty oli kunnossa, sillä se oli Laxöstä pimeässä hiihtäville\naivan välttämätön tienviitta.\n\n\n\nTalvela ja Immel Lapualla.\n\n\nSiihen neljän nuoren miehen ryhmään, jota Laxöstä odotettiin,\nkuuluivat _Paavo Talvela ja Paavo Immel_. Molemmat olivat\nhelsinkiläisiä koululaisia, joiden matkapäätökseen oli suuresti\nvaikuttanut m.m. se, että heidän läheiset toverinsa _Väinö ja Bertel\nPetrelius_ olivat jo aikaisemmin lähteneet jääkäripataljoonaan. Ja\nerittäinkin näiden toverien isän arkkitehti _Albert Petreliuksen_\nesiintyminen oli tehnyt heihin syvän vaikutuksen. Tuo kunnon isä oli\nnäet sanonut pojilleen:\n\n\"Minä olen jo vanha mies, jonka on huolehdittava kodista, mutta\nlähtekää te!\"\n\nHelmikuun 28. päivänä 1916 iltajunassa olivat Talvela ja Immel\nlähteneet Helsingistä Lapuaa kohti. Samana päivänähän, kuten\ntiedämme, santarmivahtimestari Sodnik oli ollut siellä juoniansa\npunomassa, mutta siitähän ei Helsingissä eikä edes Lapuallakaan ollut\nollut vielä silloin mitään aavistusta. Suuri oli siis ollut miestemme\nhämmästys, kun he eräältä jauhokuormaa ajavalta Lapuan isännältä,\njoka sittemmin oli osoittautunut olevan tuo hehkuvasydäminen\nitsenäisyysmies Aukusti Antila, olivat kuulleet, että majatalon\nisäntä Vihtori Kosola oli juuri samana päivänä vangittu. [Jotteivät\nSaksaan-pyrkijät menisi enää Kosolaan, järjestettiin heti tämän\njälkeen junantuloaikoihin asemalle ja sieltä johtavalle päätielle\nedestakaisin-kävelijöitä, jotka äänekkäästi hokivat: \"Kevarin isäntä\non vangittu, kevarin isäntä on vangittu!\"] Siitä huolimatta miehemme\nolivat päättäneet mennä tiedustelemaan eteenpäinpääsymahdollisuuksia.\nImmel oli astellut majataloon joutuen erääseen huoneeseen, missä\noli ollut poliiseja ja jokunen santarmikin päivän suurtapausta\njuhlimassa. Kun hän ei enää ollut voinut peräytyä, oli hän hattuaan\nnostaen kohteliaasti kysynyt: \"Saisikohan täältä huonetta?\"\nPoliisit eivät onneksi olleet kiinnittäneet häneen sen suurempaa\nhuomiota, vaan olivat kehoittaneet häntä menemään sisään toisesta\novesta. Päästyään ulos Immel oli kiiruhtanut pois koko talosta\nulkona odottavan Talvelan luo. Miehemme olivat siis todella olleet\ntuuliajolla Lapualla -- ja olipa siellä ollut pari muutakin\nSaksaan-pyrkijää. Mutta myöhemmin oli heidän luoksensa tullut sama\njauhokuormaa ajanut isäntä neuvoen heitä toistaiseksi menemään\nlähimpään metsään ja vasta hämärissä palaamaan, jolloin hän oli\narvellut jonkin keinon keksittävän, lisäten: \"Ja jos teitä yritetään\npidättää, niin ampukaa, tappakaa ne saastat; kyllä me teidät turvaan\ntoimitamme.\" -- Vietettyään metsässä kurjan päivän he olivat illalla\nlähteneet kylää kohti. Tuskin he olivat kylään saapuneet, kun heidän\nluokseen oli tullut kookas pohjalaisisäntä sanoa kajahuttaen:\n\"Te olette Saksaan menossa ja sinne teidän pitää myös päästä.\nSeuratkaa minua, älkääkä pelätkö mitään, sillä Saksassa on minunkin\npoikani, ja siellä olisin minäkin, ellei täällä olisi yhtä tärkeitä\ntehtäviä.\" Näiden miehevien ja rohkaisevien sanojen lausuja oli\nollut tuo vapaussodassamme sittemmin niin kuuluisaksi tullut\nMatti Laurila vanhempi. Miehemme olivat sitten joutuneet Laurilan\nvieraanvaraiseen kotiin. Vähän mietittyään sinne ja tänne Laurila\noli itse kyydinnyt miehemme talviteitä myöten Kauhavalle antaen\nheille vielä ohjeita edelleen matkustamiseenkin nähden sekä mainiten,\nkeiden puoleen heidän oli Alahärmässä käännyttävä. Siellä miehemme\nolivat joutuneet tuohon tunnettuun turvapaikkaan, Isoontaloon, missä\nhe tarkan tutkinnon läpäistyään olivat saavuttaneet Isontalon Antin\nluottamuksen. Antti oli sitten keskiviikon, maaliskuun 1. p:n illalla\nkyydinnyt heidät kauppias Elias Lönnqvistin luo Jepualle. Lönnqvistin\nkuulussa vinttikamarissa he olivat viettäneet pari vuorokautta talon\nrohkean ja intomielisen tyttären, neiti Brita Lönnqvistin pitäessä\nheistä hyvää huolta. Sinne oli heidän joukkoonsa ilmestynyt kaksi\nmuutakin Saksaan-pyrkijää, nimittäin alahärmäläinen Jaakko Sainio ja\nKurikasta lähtenyt postivirkamies Felix Rinta. Neiti Lönnqvist oli\nkyydinnyt heidät sitten merenrantaan, mistä miehemme oli opastettu\n3.III.1916 eteenpäin kalastaja Anders Anderssonin Laxön kalasaunaan.\nSauna oli ollut tavattoman kylmä. Vaikka pojat olivat pitäneet\nyötä ja päivää tulta vireillä, oli heitä siitä huolimatta koko\najan paleltanut. Se oli johtunut kai myöskin silloin vallinneista\nankarista pakkasista. Siellä miehemme olivat saaneet viettää kaksi\npitkää vuorokautta -- kasakkapatrullien pelosta voimatta edes liikkua\nulkona. Vilhelm Näs, joka oli luotsannut heidät Laxöhön, oli luvannut\ntulla heitä noutamaankin.\n\nHän tulikin sunnuntai-iltana maaliskuun 5. päivänä, saatuaan vielä\nMunsalassa C.J. von Esseniltä vakavan kehoituksen mennä Laxössä\nolevia poikia opastamaan. Mutta sen sijaan, että olisi käynyt\noppaaksi, Näs vain viittasi kädellänsä heille suunnan ja selitti,\nettä Stubbenin saarella oli merkkilyhty sytytettynä. Sitten hän itse\nmeni kotiinsa Monäsiin makaamaan. Hän ei osoittanut senkään vertaa\nhyvää tahtoa, että olisi poikia opastanut edes alkutaipalen. Näin hän\noli kaksin kerroin pettänyt asian: ei ollut lähtenyt pitkän matkan\nluotsiksi eikä opastanut poikia Laxöstä Stubbeniin. Ja kuitenkin hän\noli etukäteen saanut täyden maksun.\n\nPojat olivat siis Laxössä oman onnensa nojassa. Yö oli, aava merenjää\nedessä, ei ainoatakaan viittaa!\n\nEikä Näsin kädenviittaus heitä pitkälle auttanut! Mitä oli tehtävä?\n\nTalvitie ja von Essenit oppaineen odottivat Stubbenissa ja nämä neljä\nvärjöttelivät neuvottomina Laxössä. Yrittämään he kuitenkin lähtivät.\nPimeässä yössä suoritettavan, joskin vain noin 15 km pitkän matkan\nepävarmuus oli masentava ja painoi alas miestemme mielet.\n\nHe pysähtyivät pohtimaan tilannetta. Jos he kääntyisivät takaisin,\nvoisivat he kenties vielä löytää Laxön kalastajamajan. Mutta\nmitäpä se auttaisi! Takana uhkasivat venäläisten patrullit, ja\ntuskinpa heitä enää kukaan auttaisi, jos he peräytyisivät entisille\njäljilleen! Näin tuumi varsinkin Talvela. Kääntyen tovereihinsa hän\nsanoi rohkeasti:\n\n\"_Minä lähden yksin_.\"\n\nSilloin toisetkin jatkoivat matkaa.\n\nMelkoisen taipalen olivat miehemme hiihtäneet, kun he vihdoin näkivät\nedessään valoa, jonka olettivat loistavan Stubbenilta. Vauhti\nkiihtyi, ja aamun jo heikosti sarastaessa he saapuivat Stubbeniin.\nKun Jakobson oli poistunut karannutta hevosta etsimään, oli\nMerenkurkun jäille lähtijöitä tällöin yhteensä 11.\n\n\n\nMerenkurkun pakkasen kourissa.\n\n\nKello 4 aamulla, 6.III.1916, tapahtui lähtö Stubbenista\nHelsingkallanin suuntaan. Jää oli alussa jotensakin tasaista,\nmutta kuta kauemmaksi tultiin, sitä useammin täytyi kulkea\nahtojääröykkiöiden yli, joiden suunta oli idästä länteen. Oli kaunis,\ntyven, aurinkoinen talviaamu. Mielet olivat virkeät, ja pakkastakin\noli vain -10°C.\n\nKun oli kuljettu noin 3 tuntia, rupesi Helsingkallan jo näkymään.\nArviolta 1/2 km siitä etelään pysähdyttiin klo 10 ap:llä. Hevoset\nsaivat kaura-annoksensa, ja miehet ottivat eväänsä esille --\nkeittipä v. Essenien rekikunta itselleen kahviakin. Helsingkallan\non oikeastaan vedenalainen, 8:n jalan syvyinen kari, mutta tällöin\nse näytti mitä ihanimmalta pienoiselta alppimaisemalta. Ylinnä noin\n100:n-200:n metrin päässä toisistaan oli kaksi tornimaista jäävuorta\nkartiomaisine kärkineen, joiden korkeus lienee noussut 10-15 metriin.\nJääröykkiöt olivat yleensäkin korkeita ja mahtavia, merivirtojen ja\nmyrskyjen muovailemia massoja. Kirkas auringonvalo ja terävät varjot\ntarjosivat tässä jäisessä satumaailmassa unohtumattoman näyn.\n\nNoin tunnin kestäneen levähdyksen jälkeen lähdettiin taas liikkeelle.\nJäästö alkoi tulla yhä vaikeammaksi. Toisistaan noin 40-50:n\nmetrin päässä olevat jäävyöhykkeet kohosivat yhä korkeammiksi ja\ntaajenivat taajenemistaan. Toisinaan niitä koetettiin kiertää,\nmutta sekin osoittautui toivottomaksi. Hevosille tämä oli hyvin\ntukalaa, varsinkin \"Tuiskulle\", jonka reessä, paitsi ajajaa, istui\nkaksi muuta miestä. Se vajosi jäälohkareiden väliin kasaantuneeseen\nlumeen usein vatsaa myöten, kohosi taas toisinaan takajaloilleen ja\nloikkasi sitten eteenpäin tavoitellen tukea etujaloilleen. Tällaista\nharppimista kesti kolmisen tuntia.\n\nKeventääkseen rekeä Reinhold von Essen ja Talvitie nousivat silloin\ntällöin suksillensa tai heittäytyivät Källströmin rekiin, joita\nalkujaan oli 3, mutta Jakobsonin poistuttua vain 2, ja joiden eteen\nvuorotellen valjastettiin aina uusi hevonen.\n\nHelsinkiläiset Talvela ja Immel olivat alunperin saaneet sen\nkäsityksen, että matka Merenkurkun yli olisi paljon lyhyempi, kuin\nmiksi se sittemmin osoittautui. Luullen, että hiihtäjät saisivat\neri oppaan, he olivat pukeutuneet hyvin ohuesti voidakseen hiihtää\nnopeammin ja toivoen, että vauhdikas meno pitäisi ruumiin riittävän\nlämpöisenä. Molemmissa suhteissa he olivat suuresti pettyneet. Kun\nheidän täytyi pysytellä hevosmiesten mukana, jotka liikkuivat hyvin\nhitaasti, niin seurauksena oli, että heidän lämpiminä pysyäkseen\n-- oli näet kova viima ja pakkasta jo 28°C -- oli pakko hiihdellä\nedestakaisin hevosmiesten ympärillä tai sivuilla. Näin he saivat\nhiihtää 42 tuntia sen sijaan, että olisivat suotuisassa tapauksessa\nsuorittaneet koko matkan 20:ssa tunnissa. Tietysti tämä aiheutti\nääretöntä uupumusta; ja kun monen täytyi hikisenä turvautua rekeen,\nniin siitä taas seurasi arveluttava kylmettyminen. Paavo Talvela\nja Felix Rinta olivat hiihtäjistä ainoat, jotka koko ajan pysyivät\nsuksillansa, mutta hekin väsyivät tavattomasti. [C. J. von Essen oli\nkyllä ajatellut sitäkin, että opas Rådman olisi kokonaan luovutettu\nhiihtäjien ohjaajaksi, mutta kun tämä oli nuori ja kokematon, ei\nheitä kuitenkaan uskallettu kokonaan jättää hänen huostaansa. Ja\nnähtävästi Rådman oli kompassin käytössä heikko, kuten niin monet\nmuutkin saaristolaiset. -- Parasta olisi ollut, ettei Stubbenista\nolisi lähdetty liikkeelle, ennenkuin hiihtäjille tavalla tai toisella\nolisi hankittu oma opas.]\n\nKlo 3 ip:llä pysähdyttiin jälleen. Hevoset saivat taas\nkaura-annoksensa, mutta vettä eivät ensinkään. Kun \"Tuisku\" oli perin\nuupuneena ruvennut vikuroimaan, niin keksittiin sellainen keino,\nettä se pantiin hevosjonon viimeiseksi. Mutta silloinpa se innostui\nliiaksikin rientämään väsyen yhä enemmän. Kun muusta ei ollut apua,\nannettiin sen silloin tällöin vähän aikaa levätä, jolloin se taas\ntaluttamalla saatiin kulkemaan eteenpäin.\n\nMieliala oli jo toisen levähdyksen jälkeen painumassa, ja kuta\nenemmän ilta ja pimeys lähenivät, sitä raskaammaksi se kävi.\n\nLoppujen lopuksi von Essenien reestä, joka silloin oli jonon\nviimeisenä, huomattiin, että hiihtäjien suunta oli oikea, mutta\nettä oppaan ohjaama rekijono painui yhä vain vasemmalle. Opas\npysähdytettiin, ja Reinhold von Essen otti johdon käsiinsä. Hän kulki\nedellä osaksi hiihtäen, osaksi istuen ensimmäisessä reessä.\n\nMutta kuinka olikaan! Joko oli kompassi reessä olevan paljon raudan\ntakia (rautakankia ja kirveitä) näyttänyt väärin tai sekä opas\nettä R. von Essen olivat nukahtaneet, se vain oli varmaa, että\nyht'äkkiä havaittiin oltavan entisillä jäljillä. Suunta oli muuttunut\nkoilliseksi, vaikka sen tietysti olisi pitänyt olla luoteinen.\nTämäkin harha -- oli näet ajettu noin tunnin verran Suomeen päin --\nmasensi mieliä.\n\nMiehemme olivat toivoneet olevansa ennen iltaa perillä Holmössä,\nmutta maata ei vielä pimeän tullessa näkynyt ensinkään. Pakkanenkin\nvain koveni, ja tuulen armottomat henkäykset tunkeutuivat ytimiin\nsaakka. Lyhyenkin pysähdyksen tapahtuessa moni heittäytyi lumelle\nlepäämään. Siitä oli seurauksena kangistuminen, jotenka ne,\njotka näin tekivät, oli aina nostettava rekeen. Mutta reessäkin\ntahtoi kylmä tehdä tuhojaan. Niinpä tuo aikaisemmin mainitsemamme\nkokkolalainen poika avoimessa reessä nukkuessaan miltei kokonaan\njäykistyi. Talvitie, joka taljoin liikkui suksilla, huusikin:\n\n\"Täällä kuolee yksi!\"\n\nMutta kahvikupillinen konjakkia pelasti miehen: Muutamien minuuttien\nkuluttua hän oli vironnut ja nousi suksillensa.\n\nReessä matkaajat auttoivat hiihtäjiä kaikin tavoin. Niinpä C.J. von.\nEssen kuljetti loppumatkan vieressään Jaakko Sainiota. Ja varsinkin\nTalvitie oli kaiken aikaa reipas ja iloinen siten rohkaisten toisia.\n\nPidettiin myös tarkkaa huolta siitä, ettei kukaan jäisi jäljelle.\nKerrankin retkikuntaa tarkistettaessa huomattiin, että eräs miehistä\noli häipynyt kauas muusta seurueesta. Immel hiihti hänen luoksensa\nja huomasi tällöin, että poikaparka seisoi suksillaan, sauvat\nkainalokuoppiin painuneina ja -- nukkui. Lakki oli pudonnut jäälle.\nPari voimakasta ravistusta, ja miehemme heräsi horroksistaan ryhtyen\nviimeisin voimin ponnistelemaan vaalijansa perässä.\n\nSelvittyään äsken kertomamme harhaanmenon tuomasta pettymyksestä\nretkikunta otti uuden suunnan ajaen sitten sen mukaan taas kotvan\nmatkaa eteenpäin. Mutta kun pakkasen ja tuulen kylmä syleily\nuhkasi kangistuttaa koko joukon ja kun miehemme rupesivat näkemään\näärimmäisen väsymyksen aiheuttamia harhanäkyjäkin, päätettiin\naamuyöstä pysähtyä ja C.J. von Essenin ehdotuksesta tehdä tuli\nmiesten jähmettyneiden jäsenien sulattamiseksi. Mutta koska\npolttoainetta ei ollut, särjettiin yksi hevoskauppiaitten reistä\naisoineen. Pian olivatkin nuotiotarpeet koossa, ja tervatun reen osat\nsyttyivät helposti. [Seuraavan päivän Uumajan lehdissä oli uutinen,\njossa kerrottiin, että Pohjanlahdella oli nähty tulipatsas, mutta\nettä sen syytä ei oltu saatu selville.] Pojat olivat niin väsyneitä,\nettä he valkean hohteessa nukahtivat heti. Oli täysi työ hoidella\nheitä tulen ääressä:. Toiset tahtoivat tulla liian lähelle toisten\ntaas jäädessä liian kauas.\n\nReki paloi hyvin nopeasti ja sen aiheuttama lämpö oli varsin\nhetkellistä. Mutta itse tuo tulentekopuuha ja pienikin lämmön hohde\nvirkisti äärettömästi. Poikia oli kuitenkin vaikea saada hereille, ja\njalkeille noustuaankin he olivat jonkin aikaa puolinukuksissa.\n\nVähän ennen aamun sarastusta lähdettiin taas liikkeelle ja pian\nsitten vihdoinkin huomattiin Ruotsin rannikon ääriviiva.\n\nHiihtäjistä olivat ainoastaan Talvela ja Rinta enää hiihtokuntoiset.\nHe lähtivät omin päin maata kohti. Hevos saattue läheni myöskin\nmaata huomaten olevansa Grossgrundetista vähän etelään, siis Holmön\nsaarijonon eteläpuolella. Tästä syystä sen täytyi suunnata kulkunsa\nsaariston Ruotsin-puoleista rannikkoa pitkin pohjoiseen voidaksensa\npäästä lähemmäksi Holmön kylää. Raivaamattomia metsäteitä myöten se\nsaapui vihdoin Holmön kirkonkylään maaliskuun 7. p:nä klo 4 ip:llä --\najettuaan Munsalan pappilasta lähdettyään 42 tuntia.\n\nTalvela ja Rinta saapuivat Holmön etappitaloon muutamia tunteja\nmyöhemmin. Heidän voimansa olivat lähes kaksi vuorokautta kestäneestä\nmelkein yhtämittaisesta hiihtämisestä aivan lopussa. Siitä syystä\nhe olivatkin joutuneet saaristossa harhaan. Kun he sitten vihdoin\nolivat tulleet saaren läpi Holmön kylään johtavalle tielle ja\nhuomanneet vastaansa ajavan hevosmiehen, olivat Talvelan voimat\npettäneet, jotenka hän oli vaipunut tielle ja oli ollut nostettava\nrekeen. [_Paavo Talvela_ (nyk. jääkärieversti) oli pataljoonan mukana\nrintamalla. Libausta hänet komennettiin joulukuussa 1917 Suomeen. Hän\nsaapui monien seikkailujen jälkeen Turkuun toimien sitten opettajana\nVimpelin ja Vöyrin sotakouluissa. Hänet määrättiin myöhemmin\nKristiinankaupunkiin Suupohjan suojeluskuntapiirin piiripäälliköksi.\nVapaussodan aikana hänen salanimensä oli Max Strömsten. Aunuksen ja\nVienan retkillä Talvela oli huomattavissa johtaja-asemissa.]\n\nUseimmat tämän retkikunnan hiihtäjistä kärsivät tuntuvia vaurioita\nMerenkurkun jäillä. Immel palellutti jalkansa niin pahasti, että\nhänen täytyi viettää 6 kuukautta Uumajan sairaalassa. Talvela\npuolestaan palellutti kielensä, kun hän kovaa janoaan sammuttaakseen\nahmi liian paljon lunta. Myöskin hänen varpaansa ja sormensa\npaleltuivat lievästi. Toisten kasvot taas olivat kuin tyynyt, ja\nniistä tiukkui vettä. Paitsi pakkasta, oli Merenkurkun kauhea jäätävä\nsumu tehnyt tehtävänsä.\n\n\n\n\nFiina Isotalo ja Kaappo Mäki vangitaan.\n\n\nLapuan vangitsemisten tapahduttua Vaasan poliisit ja nimismies\nHjelt seurasivat Talvitien jälkiä edelleen. Maaliskuun 7. päivää\nvasten yöllä he tulivat Alahärmän _Rantalaan_. Siellä isäntä myönsi\nkyydinneensä Talvitien Isoontaloon, mutta ei maininnut mitään siitä,\nettä hän ja Talvitie olivat poikenneet Kaappo Mäkeen ja että tämä\noli seurannut heitä Isoontaloon. Poliisit jättivät _Juho Rantalan_\ntoistaiseksi rauhaan ja menivät Isoontaloon.\n\nSinne he tulivat aamuyöstä. Kuten tulemme näkemään, ei Antti\nIsotalo tällöin ollut kotona. Palattuaan Talvitietä kyyditsemästä\nhän oli kuitenkin neuvonut äidilleen, miten tämän pitäisi kertoa\npoliiseille asiat. Olihan näet hyvin otaksuttavaa, että nämä\nseuraisivat Talvitien jälkiä Isoontaloon. Emäntä kertoikin suoraan,\nkuten Antti oli neuvonut, että Talvitie oli Antin ja Kaappo Mäen\nseurassa lähtenyt Kustaa Heikkilään. [Komisario Sola väittää\neräässä virallisessa lausunnossaan emäntä Isotalon sanoneen, ettei\nTalvitie ollut heillä lainkaan käynytkään. Kun poliisit kuitenkin\nheti osasivat mennä Heikkilään, tuntuu Solan yllämainittu väite\ntekaistulta. Kukaties hän täten tahtoi vain saada emäntä Isotalon\nmuka \"väärien tietojen antajana\" kiinni. Emännän pidättäminen taas\nlienee ollut pelkästään salajuoni hänen poikaansa vastaan.] Tätä\nennen hän oli kuitenkin lähettänyt naapuritalon palvelijattaren\nilmoittamaan Heikkilään, että poliisit olivat tulleet Isoontaloon.\n\nJätettyään osan poliiseista Isoontaloon komisario Sola siirtyi\nHeikkilään. Siellä Kustaa Heikkilä kertoi nuo sovitut jutut, joiden\njohdosta poliisit eksytettyinä menivät Purmoon. Palattuaan sieltä\nSola saapui uudelleen Isoontaloon ja julisti _Fiina Isotalon_\npidätetyksi. Tämä tapahtui laskiaistiistaina maaliskuun 7:ntenä 1916.\n\nSamalla kertaa poliisit pidättivät myös molemmat Isontalon rengit\n_Antti Kujasen ja Matti Lundellin_. Kaikki kolme vietiin poliisi\n_Johannes Näsille_, missä pidettiin tiukka kuulustelu. Rengeiltä mm.\ntiedusteltiin, olivatko he toimineet Oravaisiin päin matkustaneiden\nmiesten kyyditsijöinä. Tämän pojat kielsivät lavertaen vain,\nkuten heitä oli aikaisemmin neuvottu, että he olivat kyydinneet\nmonennepäin, mutta eivät erikoisesti Oravaisiin eivätkä oikeastaan\nerityisesti muuallekaan, vaan minne matkustajat kulloinkin halusivat.\n\nPojat pääsivätkin vapaiksi, mutta Fiina Isotalo vangittiin ja vietiin\nVoltista erään virolaisen poliisin [Nimi A. Skantjeff (Liite N:o\n8.)] saattamana tavarajunassa Lapualle. Fiina-emäntä ei menettänyt\nmalttiaan, sillä kun Voltin asemalla eräs tuttava emäntä tuli häntä\ntervehtimään ja hätääntyneenä kysyi: \"Minne sinua viedään?\", niin hän\nvastasi:\n\n\"Menen kihloihin tämän ryssän kanssa!\"\n\nEdelläkerrotun poliisivierailun aikana ei Antti Isotalo, kuten\nsanottu, ollut kotona. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli palannut\nJepualta Talvitietä kyyditsemästä, oli hän näet saanut tiedon, että\nhänen oli mentävä Antti Ekolaan tapaamaan jääkäri _Einar Wichmannia_\n(salanimi Erkki Mustonen, tuttavien kesken myös \"Väärätuppi\"), jolla\noli kerrottavana Saksan ja Ruotsin kuulumisia. Miehemme neuvottelivat\nsitten Lapuan ja Voltin tapausten aiheuttamasta tilanteesta ja tästä\nlähtien noudatettavista toimintatavoista. Wichmann oli jonkin päivän\nAntti Isotalon tädin _Sandra Prästin_ luona Ekolain naapurissa,\nmissä Antti Isotalokin usein oleili, sillä siellä oli hyvä ja varma\nturvapaikka, jota poliisitkaan eivät osanneet epäillä. Antti liikkui\nEkolain ja tätinsä luona kuin kotonaan jääden tälläkin kertaa yöksi\n_Nikolai Ekolaan_.\n\nLaskiaistiistain aamuna 7.III.1916 Antti Isotalo, Wichmann ja\nNikolai Ekola istuivat kaikessa rauhassa viimeksimainitun kamarissa.\nSilloin tuli Kustaa Heikkilä aika vauhtia ilmoittamaan, että poliisit\nolivat tulossa Antti ja Nikolai Ekolaankin! Veljekset asuivat näet\nsamassa talossa. Miehet poistuivat heti noin 200:n metrin päässä\nolevaan metsään poliisien saapuessa siinä tuokiossa talon pihalle.\nPiileskeltyään sittemmin eräässä heinäladossa miehet vetäytyivät\nAlarannan taloon, jonne Antti Ekola iltapäivällä tuli ilmoittamaan,\nettä Isontalon emäntä oli vangittu. Tämän kuultuaan Antti Isotalo\nraivostui ja päätti vaikkapa yksin mennä Isoontaloon vapauttamaan\näitinsä hinnalla millä tahansa. [Yksin ei Antin kyllä olisi\ntarvinnut kotiinsa lähteä, sillä Ekolat, Wichmann y.m. olivat\nmiehissä päättäneet seurata häntä.] Matkalla kotiinsa hän sai kuitenkin\nEkolassa isoäidiltään kuulla, että äiti oli heti tavarajunassa viety\nLapualle. Isontalon Antti ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka\nsurun ja onnettomuuden kohdatessa saamattomina voivottelevat. Niinpä\nkun oli päivällä havaittu, että kaksi kuormallista poliiseja oli\najanut Jepualle päin ja kun aina oli syytä olettaa, että von Essenit\nvoisivat olla vaarassa, lähtivät Isontalon Antti, Wichmann ja Antti\nEkola Jepualle mielessä Vaasan poliisien rankaiseminen.\n\nMiehemme ajoivat Isontalon tammalla niin lujaa, että Antti Ekola\nluuli tämän sortuvan siihen paikkaan ja kehoittikin Anttia\nhiljentämään vauhtia.\n\nMutta tultuaan Kiitolaan he huomasivat, että siellä oli kaikki\nrauhallista. Wichmann jäi von Essenien luo, mutta Isotalo ja Ekola\npalasivat Ekolaan, mistä edellinen ajoi kotiinsa.\n\nKaappo Mäkeäkin odotti Fiina Isotalon kohtalo. Kuulustellessaan\ntoistamiseen Juho Rantalaa poliisi Otto Alaviitalan luona Vaasan\npoliisit väittivät -- emäntä Isotalon sanaan nojaten -- että Kaappo\nMäki oli ollut hänen mukanaan Isossatalossa. Rantala kuitenkin\nkiisti tämän jyrkästi arvellen Isontalon emännän muistavan väärin.\nKuulustelun jälkeen Rantala kiireesti ajoi Kaappo Mäkeen kertoen\ntälle, miten hän oli puhunut poliiseille. Tällöin miehemme sopivat\nniin, että Mäkikin kieltäisi olleensa Isossatalossa Rantalan kanssa,\nsillä muutoin -- Rantala päätteli -- he joutuisivat molemmat \"samoihin\nkärryihin\".\n\nKun Mäki toiselta puolen ei mielestään kuitenkaan aivan kokonaan\nvoinut kieltää Isossatalossa käymistään, niin hän keksi pitkän\nselityksen, jonka hän sitten -- saatuaan poliisi Näsiltä kutsun tulla\nPalon majataloon tutkittavaksi -- syötti poliiseille. Hän selitti,\nettä hän hammassäryn vaivaamana oli ollut valveilla sinä yönä,\njolloin Rantala oli kyydinnyt Talvitien Isoontaloon, ja että hän,\nkun ei ollut saanut rauhaa sängyssään, oli päättänyt lähteä Antti\nHillille tekemään jo alulla ollutta hevoskauppaa. Mutta Isontalon\ntienhaarassa hän oli tavannut Talvitien ja Rantalan, jotka olivat\npyytäneet häntä menemään herättämään Isontalon väkeä. Näin hän oli\ntehnytkin. Mutta kun hän täten oli tullut keskeyttäneeksi varsinaisen\nmatkansa ja kun hammassärkykin oli vähän tasaantunut, niin hän oli\npäättänytkin pyörtää takaisin kotiinsa.\n\nTietenkään poliisit eivät uskoneet tätä Mäen \"selitystä\", mutta\npelastuihan edes Rantala.\n\nKaappo Mäki pidätettiin ja vietiin Vaasaan. Kun Seinäjoella\npysähdyttiin, kutsui poliisi Yrjö Honkavaara, läpeensä isänmaallinen\nmies, Mäen ja hänen vartiansa, poliisit Schneiderin ja Salomäen\nluokseen. Näin ei Mäen tarvinnut vierailla Seinäjoen poliisiputkassa.\n\nKaappo Mäki ja Fiina Isotalo joutuivat olemaan Vaasan\npoliisivankilassa melko kauan, noin 2 1/2 viikkoa, jonka johdosta\nIsontalon vävy _Antti Hilli_ teki kuvernöörille valituksen. Heidät\nsiirrettiin sitten huhtikuun 20. p:nä 1916 Vaasan lääninvankilaan.\nPoliisivankilassa heitä kuulusteltiin hyvin ahkeraan. Komisario\nSola vakuutteli samaa kuin ennenkin, että nim. emäntä Isotaloa ei\nvarsinaisesti syytetty mistään, vaan että häntä ainoastaan tahdottiin\ntutkia. [Alahärmässä levisi sellainenkin huhu, että poliisit olivat\nvanginneet Isontalon emännän muka siitä syystä, että luulivat hänen\nkyydinneen Talvitien Jepualle. Isontalon Anttia ja Talvitietä vastaan\noli muka tullut joku, joka tunsi Antin; ja suojellakseen tätä tuo\n\"joku\" oli sitten muka kertonut, että Talvitietä oli kyydinnyt eräs\nnainen. Ja tämä juttu oli sitten muka tullut poliisien tietoon. Kun\nIsontalon emäntä oli Antin kehoituksesta poliiseille kertonut, että\ntämä oli mennyt Talvitietä saattamaan Heikkilään ja kun taas siellä\noli suoraan sanottu, että Antti oli lähtenyt Talvitietä kyyditsemään,\nniin jo siitä selviää, että koko tuo huhu oli aivan tuulesta\ntemmattu.]\n\nOn kuitenkin mahdollista, että emäntä oli otettu myös jonkinlaiseksi\npanttivangiksi tai syötiksi Antin pyydystämistä varten. Fiina\nIsotaloa syytettiin, kuten Kaappo Mäkeäkin \"väärien tietojen\nantamisesta\". Kuvernöörin tuomio oli, merkillistä kyllä, verraten\nlievä. Heidät tuomittiin näet vain kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen\nlaskien maaliskuun 8. päivästä.\n\nNiinä 18:na vuorokautena, jotka Mäki vietti Vaasan poliisivankilassa,\nhäntä kuulusteltiin 18 kertaa. Ensimmäisen yön hän sai nukkua\nrauhassa, mutta kaikkina muina öinä Sola tuli aina säännöllisesti klo\n1:n-2:n välillä tutkintoa pitämään. Sola esiintyi kovin uhkaavasti\npeloitellen usein hirttonuorallakin.\n\nKun Mäki näki, minkälaisten olioitten kanssa hän oli tekemisissä,\nkatsoi hän asialleen eduksi ruveta näyttelemään \"löylynlyömän\" osaa.\nNiinpä kun Sola tiedusteli, oliko Mäki nähnyt maantiellä karavaaneja,\nniin tämä tyhmänä kysyi:\n\n\"Mikä se karavaani, on?\"\n\nSola selitti toimekkaana:\n\n\"Se on sellainen, kun on paljon hevosia ja miehiä, reessä ynnä\nsuksia!\"\n\nMäki oli vaipuvinaan ajatuksiinsa ja sanoi:\n\n\"Jaa, vai sellainenko se karavaani on!\"\n\nKerran taas Kaappo tekeytyi niin lapselliseksi, että meni sormellansa\nkoettelemaan Solan kannuksen pyörää! Kuulusteluista ei oikeastaan\ntullutkaan juuri mitään. Eipä siis ihme, että Sola niin usein huusi:\n\"Hirteen!\" Erään kuulustelun aikana Mäki kysyi Solalta:\n\n\"Mitä se Talvitie oikein on tehnyt, kun sen perään niin kovin\nkysytään?\"\n\n\"Se on tehnyt valtiollisen rikoksen\", vastasi Sola.\n\n\"Sellaista se on\", myönnytteli Mäki. \"Kun niistä tulee suuria\nherroja, niin ne tekevät kaikenlaisia rötöksiä ja kavalluksia.\"\n\nTähän taas Sola:\n\n\"Ei, se on toisenluontoista!\"\n\nMitenkä lienee, mutta ainakin Kaappo Mäki itse arvelee, että juuri\ntämä hänen \"hulluutensa\" hänet pelasti.\n\nVankilassa Fiina Isotaloa ja Mäkeä kohdeltiin hyvin. \"Vasta siellä\ntunsi olevansa turvassa\", sanoo Kaappo Mäki. Vankilanjohtaja _J.E.\nBoijesta_ heille jäi mieluisa muisto.\n\nToukokuun 9. päivänä 1916 Fiina Isotalo ja Kaappo Mäki\npalasivat Volttiin. Asemalla oli vastassa suuri väenpaljous, ja\nkansakoululapset tervehtivät heitä laululla.\n\n\n\n\nIsontalon Antti.\n\n\nOlemme jo ennen maininneet, että helmikuun kuluessa, jolloin\nSaksaan-menijäin tulva Etelä-Pohjanmaalla oli suurimmillaan, Voltin\naktivistit saivat toimia jotakuinkin rauhassa, kun paikkakunnan pahin\nilmiantaja Nikolai Syynimaa oli vankilassa. Mutta Lapuan ja Voltin\ntapaukset herättivät venäläisvallan palvelijat talviunestaan. Kun\nKosola ja Mäki olivat vangitut, tekivät Vaasan poliisit parhaansa\npidättääkseen eläinlääkäri J.S. Talvitien. Ja kun tämä oli päässyt\nlivahtamaan Pohjanlahden yli, tuli Antti Isotalon vuoro -- ei\nsuinkaan siitä syystä, että hän oli kyydinnyt Talvitien Kustaa\nHeikkilästä Jepualle, vaan sentähden, että Antti Isotalo oli\nEtelä-Pohjanmaan kaikkein tarmokkaimpia värväreitä ja etappimiehiä.\n\nKun Vaasan poliisit seurasivat Talvitien jälkiä Isoontaloon, niin\nheidän tarkoituksensa nähtävästi oli saada sekä Talvitie että Antti\nIsotalo samaan satimeen. Mutta kun tässä ei onnistuttu, käänsi\nkomisario Frans August Sola kaiken huomionsa Isotalon pyydystämiseen.\nMaaliskuun kuluessa 1916 hän teki tässä suhteessa kokonaista neljä\nyritystä.\n\nEnsimmäinen yritys tapahtui maaliskuun 7. päivänä. [Vaasan\npoliisilaitoksen poliisien salaisissa asioissa v. 1916 tekemien\nmatkojen luettelosta (Liite N:o 8) näkyy, että he tekivät\n5-6-miehisissä ryhmissä varsinkin maaliskuussa hyvin paljon matkoja\njuuri Härmän maihin ja Lapualle.] Antin poissa ollessa kaapattiin\nsilloin hänen sijastaan hänen äitinsä.\n\nTämän jälkeen Antti oleskeli taas jonkin päivän kotonaan toimittaen\nJepualle niitä harvoja miehiä, joita enää etelästä päin saapui.\nMonesti hän kuitenkin pistäytyi tätinsä Sandra Prästin tai Ekolain\nluo ja milloin minnekin. Usein hän mainituissa paikoissa yöpyikin,\nvarsinkin silloin, kun kuuli poliisien Voltin tienoilla liikehtivän.\n\nNämä varovaisuustoimenpiteet eivät olleetkaan turhia, sillä jo\nmaaliskuun 10. p:nä komisario Sola tuli neljän konstaapelin kanssa klo\n4 aamulla Isoontaloon. Antti ei onneksi tällöinkään ollut kotona,\nmutta siitä huolimatta poliisit pitivät kotitarkastuksen vieden\nmukaansa Antin revolverin ja kumipampun. He tiedustelivat myös, missä\nAntti oli, mutta sitä ei sanottu tiedettävän. Seuraavana päivänä\nAntti oli jo taas kotona.\n\nVaasalaisten poliisien y.m. epämääräisten henkilöiden Voltin\nseuduilla tapahtuneet vierailut vaikeuttivat yhä toimintaa,\njota tosin ei paljon ollutkaan, synnyttäen paikkakunnalla\njonkinlaista lamaantumista ja isänmaallisen ajattelun laskua. --\nAntti Isotalo koetti tällaisissakin olosuhteissa tehdä kaiken\nvoitavansa rohkaistakseen miesten mieltä ja lujittaakseen uskoa\nSuomen itsenäisyyden mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen. Tässä\ntarkoituksessa hän toisinaan esiintyi aivan julkisesti esimerkiksi\nnuorisoseurain iltamatilaisuuksissa, niinkuin hän värvätessään jo\naikaisemminkin oli menetellyt. Pelkästään tämän rohkean jääkärin\nnäkeminen jo virkisti ja nostatti mieliä.\n\nErään tällaisen julkisen esiintymisen seurauksena oli, että\nmaaliskuun 15. päivänä Sola ja neljä konstaapelia taasen ilmestyi\nIsoontaloon -- tapansa mukaan klo 4:n ja 5:n välillä aamulla. Antti\nIsotalo oli illalla sanonut kotiväelleen menevänsä jonnekin yöksi,\nmutta sitten hän olikin näiden tietämättä palannut huoneeseensa ja\npaneutunut levolle.\n\nMainittuna aikana Antti heräsi siihen, että huoneet valaistiin\npolkupyörälyhdyillä ulkoapäin. Samaan aikaan heräsi myös viereisessä\nhuoneessa nukkuva Laina Isotalo, Antin 15-vuotias sisar. Varmuuden\nvuoksi Laina kävi vilkaisemassa Antin huoneeseen nähdäkseen, oliko\ntämä siellä, mutta kun veli makasi sängyssään peite kokonaan\nvedettynä kasvojenkin yli, tuli Laina siihen käsitykseen, että\nhuoneessa ei ollut ketään.\n\nSamassa alkoi ulko-ovelta kuulua kovaa koputusta. Laina Isotalo\nmeni ovelle tiedustellen kuitenkin ensin, keitä koputtajat olivat.\nUlkoa vastattiin vain, että ovi oli nopeasti avattava. Laina arveli\nitsekseen, ettei avaamisella mahtanut olla mitään hengenhätää, mutta\nettä veljen poissa ollen ei myöskään ollut mitään syytä erikoiseen\nvarovaisuuteen. Hän siis aikoi päästää pyrkijät sisään.\n\nAntti kuuli sisarensa askelet ja puhelua eteisestä voimatta\nkuitenkaan nousta sängystään, kun huonetta edelleen\nulkoapäin valaistiin. Mutta kun toiset poliisit olivat\nsisäänpääsytarkoituksessa vetäytyneet portaille, poistui myös Antin\nhuonetta lyhdyllä tutkiva poliisi heidän seuraansa. Ja silloin\nAntti nuolena permannolle ja sisarensa luo eteiseen! Tämä oli juuri\navaamassa ovea, kun veli viittaamalla sai hänet siitä estetyksi.\n\nSillä aikaa kuin Laina puheillaan yhä kiusoitteli sisäänpyrkiviä\n\"yökyöpeleitä\", kiipesi Antti yläkerran lattian kannatinrautaa pitkin\ntoisen kerroksen ullakolle ja piiloutui sinne.\n\nKun poliisit vihdoin pääsivät eteiseen, oli Antti vielä kapuamassa\nsavutornin kuvetta myöten. Tällöin siitä irtaantui tiilikivi pudoten\nsuurella jyskeellä lattiaan ja säikähdyttäen toiseen kerrokseen\nastumassa olevia poliiseja pahanpäiväisesti.\n\nToisten etsiessä Anttia Sola alkoi kuulustella Laina Isotaloa kysyen,\nmilloinka Antti Isotalo viimeksi oli ollut kotona ja missä hän nyt\noleskeli. Laina kertoi Antin olleen sunnuntai-iltana nuorisoseuran\niltamissa Voltissa ja tulleen sieltä kotiin. Vaatteita muutettuaan\nhän sitten oli sanonut: \"Nyt minä lähden enkä enää palaa\".\n\nNäine tietoineen poliisit poistuivat talosta. Ja Antti kapusi\nullakolta alas.\n\nKun Antti sitten päivällä oli heittäytynyt tuvan sänkyyn nukkumaan ja\nsiitä herättyään mennyt akkunan luo, huomasi hän taas kahden poliisin\ntulevan taloon maantietä pitkin. [Solan pintapuoliselta näyttänyt\nvierailu ja hyväuskoisuus oli tietysti ollut vain teeskentelyä. Noiden\nkahden poliisin jäljestäpäin lähettäminen osoittaa, ettei hän uskonut\nLaina Isotalon juttuihin, vaan toivoi, että poliisit yllättäisivät\nAntin. Ja vähältäpä pitikin, ettei niin käynyt.] Hän vetäytyi silloin\nläheiseen heinälatoon odottamaan vieraitten poistumista. Pöydällä oli\nsuuri ympyriäinen juusto, josta Antti oli aikaisemmin viileskellyt\nviipaleita. Tultuaan taloon poliisit pyysivät maksua vastaan saada\nsyödä samaa juustoa. Se sallittiinkin. Laina Isotalo kertoi sittemmin\nhymähdellen veljelleen:\n\n\"Mitähän ne poliisit olisivat arvelleet, jos olisivat tietäneet, että\nhe olivat samoilla eväillä kuin sinäkin!\"\n\nKun Antti Isotaloa näin jatkuvasti ahdistettiin, katsoi hän\nvihdoinkin parhaaksi vähäksi aikaa poistua kotoaan ja yleensä Voltin\ntienoilta. Hän meni maanviljelijä Erkki Syynimaan luo. [Tämä ei ollut\nsukuakaan santarmikätyri Nikolai Syynimaalle.] Talo sijaitsi\nsyrjäisessä paikassa Härmän ja Oravaisten rajalla. Syynimaan\nystävällisen talonväen suojassa Antti ei kuitenkaan malttanut viipyä\nkuin viikon verran.\n\nKun hän oli mielestänsä tarpeeksi levännyt, lähti hän maaliskuun 26.\npäivää vasten yöllä hiihtämään kotiinsa saapuen perille puolenyön\ntienoissa.\n\nKauan ei Antti kuitenkaan saanut olla rauhassa kotonaan, sillä\njo klo 4:n aikaan aamulla Sola oli taas miehinensä oven takana.\nTälläkin kertaa komisariolla oli mukanaan neljä konstaapelia. Kun\noli Marian-päivän pyhät, oli talossa läheisiä vieraita, nimittäin\nmaanviljelijä _Antti Hilli_ ja tämän vaimo Amalia, joka oli Antin\nvanhin sisar. Talon emäntä, Fiina Isotalo oli, kuten tiedämme, Vaasan\nlinnassa.\n\nPoliisien ilmestyessä pihalle Amalia Hilli meni Antti-veljeänsä\nherättämään. Antti tiedusteli:\n\n\"Onko niitä paljon?\"\n\nSisar vastasi niitä olevan joka lasin takana. Poliisit eivät\nkuitenkaan vielä koputtaneet, joten Antti sai jonkin verran aikaa\narvioida tilannetta. Hän ajatteli taas mennä toisen kerroksen\nullakolle ja piiloutua sinne. Tämän aikeensa hän myös ilmoitti\nlangolleen ja sisarelleen.\n\nAntti menikin jo eteiseen, mutta kun ilma tuntui kylmältä ja\nkun miehemme oli katkeroitunut ja taistelunhaluinen, niin hän\nyht'äkkiä muuttikin mieltään ja nousi lämpimän tuvan uunille, missä\nilmitulemisen vaara oli suurempi, mutta puolustusasema mainio.\n\nPoliisit alkoivat jo kovasti koputtaa ulko-ovea, ja Antti Hilli meni\navaamaan. Vaikka Hilli hyvin tiesi, keitä koputtajat olivat, kysyi\nhänkin ensin:\n\n\"Keitä te olette ja mitä on asiaa?\"\n\nKun Sola tällöin tiukassa äänilajissa vaati vain ovea avattavaksi,\ntyönsi Hilli sen kovalla voimalla selko selälleen seisten itse\noviaukossa.\n\nAntti Hilliin olisi hyvin saattanut sovittaa \"Anssin Jukan\" sanat:\n\n    \"Anssin Jukka se pitkä ja hoikka\n    ja kyllä se miestä vastaa.\"\n\nSolakin näytti tämän tajuavan, sillä vaistomaisesti hän vetäytyi pari\naskelta taaksepäin, ja käsikin, jossa oli pistooli, painui alemmaksi.\n\nSola kysyi:\n\n\"Onko se Isotalo?\"\n\n\"Ei\", vastasi Hilli, \"minä olen tämän talon vävy.\"\n\nSola sanoi siihen:\n\n\"Jaa, te olette siis Hilli.\"\n\nSitten Sola ja poliisit työntäytyivät sisään. Kaksi heistä nousi heti\nyläkertaa tutkimaan, ja toiset astuivat tupaan.\n\nAntti Isotalo oli maannut peräkamarissa, ja hilliläiset\nEsko-poikansa kanssa välikamarissa. Sola seurasi heti Hillin\nkintereillä välikamariin, missä tämä alkoi jatkaa pukeutumistaan.\nYksi poliiseista meni peräkamariinkin nostaen siellä riipuksissa\nolevaa peitettä ja tutkien sängynalustankin. Sänkyyn oli Antilta\nkyllä pudonnut muutamia mauserin panoksia, mutta niitä ei poliisi\nhuomannut. Amalia Hilli ne sittemmin korjasi. Hillin pukeutuessa Sola\nkysyi:\n\n\"Kuka tuolla peräkamarissa on maannut?\"\n\n\"Minä\", vastasi puhuteltu.\n\n\"No, kukas tässä sängyssä?\"\n\n\"Vaimoni poikamme kanssa.\"\n\nSitten siirryttiin tuvan puolelle. Syntyi taas keskustelua Solan\nja Hillin välillä. Komisario herjasi Anttia, miestä mokomaa, joka\nei ollut uskaltanut esiintyä ja vastata teoistaan. Äiti muka olisi\nvapautettu, jos Antti Isotalo olisi antautunut vangittavaksi.\nHillikin oli yhtyvinään tähän sanoen:\n\n\"Kelvoton kloppi kerrassaan -- kun rupeaa sellaisiin puuhiin, ettei\nvoi vastata teoistaan, vaan vanha äitikin saa nyt istua kiinni!\"\n\nUunilla piileksivä Antti kuuli viereisessä huoneessa ja tuvassa\ntapahtuneet keskustelut. Häntä suututtivat Solan kierot sanat, ja\nhänen teki jo mieli hypätä alas, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä.\n\nTarkastettuaan talon ylä- ja alakerran -- tupaa lukuunottamatta --\nkaikki poliisit kokoontuivat tupaan alkaen siellä tarkastaa sänkyjä.\nRengit makasivat ylisängyssä, Matti laidempana ja toinen tämän\ntakana. Poliisien huomatessa, että takana oli joku, he tiedustelivat\nMatilta, kuka siellä oli.\n\nTämä vastasi:\n\n\"Se on Antti!\"\n\nSilloin poliisit ase kädessä huusivat:\n\n\"Antti, Antti, tule alas!\"\n\nMutta Antti sanoi sieltä:\n\n\"Minun hammastani pakottaa niin pirusti, että minä en lähde\nminnekään!\"\n\nMatti rauhoitti kuitenkin poliiseja ilmoittamalla, että hänen\nvierustoverinsa olikin toinen Antti.\n\nSitten komisario Sola tiedusteli alaisiltaan, oliko kellari ja\nuuninpäällystä tutkittu. Toiset yrittivät mennä kellariin, ja\njoku nousi puuloukon edessä olevalle penkille tarkastaakseen\nuuninpäällystää. Kellariin aikojat kiertelivät luukun ympärillä\nilmeisestikin peläten sen avaamista. Mutta isotalolaiset sanoivat:\n\n\"Menkää vain, ei tarvitse lainkaan pelätä!\"\n\nSilloin poliisit hyvin hanakasti avasivat luukun.\n\nJohannes Isotalo, Antin nuorempi veli, joka makasi toisessa, uunia\nvastapäätä olevassa ylisängyssä, oli ainoa, joka tiesi veljensä\nnousseen uunille. Kun hän näki poliisin rupeavan tutkimaan\nuuninpäällystää, kapusi hän ulkonaisesti hyvin rauhallisena, alas\nsängystä. Hän näet käsitti, että Antin pistooli ehkä kohta paukkuisi\nja että sen kuulat silloin voisivat helposti sattua häneen.\n\nAntti taas oli pistooli kourassa savutornin muodostamassa\nkulmakkeessa siten, ettei häntä voitu uunille nousematta nähdä. Kun\npoliisi, joka vain penkiltä silmäili uuninpäällystää, ei mitään\nhuomannut, laskeutui hän alas. Kellarista luonnollisesti ei myöskään\nmiestä löydetty. Mitään tuloksia saamatta Sola ja poliisit poistuivat\nkuistille.\n\nTällöin Antti uunilta kehoitti lankoansa Hilliä sanomaan, milloinka\npoliisit poistuisivat pihamaalta. Vasta silloin Antin muut omaiset\nhuomasivat, missä tämä oli ollut.\n\nPoliisien ajaessa pihasta pois astui Isontalon Anttikin totisena\nesille piilopaikastaan.\n\nVaasan poliisien into näytti tämän jälkeen koko lailla lauhtuvan.\nKenties he luulivat Antin vihdoinkin maasta poistuneen, sillä\ntämä sai yli kolme kuukautta olla rauhassa. Kun Antin äiti, Fiina\nIsotalo, toukokuun 9. päivänä 1916 oli vankilasta saapunut kotiin,\naikoi Antti palata jääkäripataljoonaan. Mutta kun hän oli kovasti\n\"peräänkuulutettu\" ja hänen valokuviansakin oli siroteltu sangen\nlaajalti, lykkäsi hän lähtönsä yhä vain tuonnemmaksi.\n\nNähtävästi oli Vaasan poliisilaitos joko suoraan alahärmäläisiltä\nsantarmikätyreiltä tai sitten santarmien välityksellä\nlääninhallituksen kautta saanut tietää Antti Isotalon yhä oleskelevan\nkotonaan Alahärmässä. Ja niin häntä vastaan päätettiin ryhtyä\nratkaiseviin toimenpiteisiin.\n\nHeinäkuun 9. p:nä klo 4 aamulla saapui Isoontaloon autolla Vaasasta\nkomisario Sola ynnä hänen mukanaan kokonaista kuusi poliisia.\nMiehistö oli, kuten v.t. poliisimestari Johannes Raitasen kirjeestä\nN:o 286 (Liite N:o 9.) näkyy, \"parasta, mitä valinnan kautta voitiin\nsaada\"; m.m. olivat joukossa konstaapelit Johan Vikman ja Kalle\nHietala. Kun auto pysähtyi talon kohdalle maantielle, heräsi Johannes\nIsotalo ja meni heti herättämään Anttia. Ensi herätyksestä tämä ei\nkuitenkaan havahtunut, sillä hän oli mennyt makuulle vasta pari\ntuntia sitten. Kun Johannes tuli toisen kerran, rupesi Antti vähän\nheräilemään. Poliisien jo astellessa taloa kohti Laina Isotalo riensi\nveljeänsä kiirehtimään, ja samoin teki Antin äiti, emäntä Fiina\nIsotalo.\n\nLaina sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Antti, nyt ne ovat täällä!\"\n\n\"Kuinka paljon niitä on?\" kysyi Antti.\n\n\"Auto täynnä!\" kuului vastaus.\n\nAntti sanoi siihen:\n\n\"Antakaa niiden koputtaa vähän aikaa!\"\n\nSamassa rupesikin kuulumaan kova koputus. -- Tavallisesti Antti\nnäihin aikoihin makasi aina pukeissaan, mutta kun oli kovin kuuma,\nniin tällä kertaa hän oli nukkunut varsin alasti. Kiireessä hän ensin\nveti housut jalkaansa kiinnittäen ne olkakannattimilla. Mutta kun hän\nsitä tehdessään huomasi yöpaitansa käden ulottuvilla, vetäisi hän\nylleen senkin. Näin hänelle jäi paita housujen päälle.\n\nSitten Antti riensi aseistettuna ullakolle, missä oli ennenkin\npiileskellyt.\n\nAntin päästyä piilopaikkaansa Laina avasi eteisen oven, jolloin\nSola sekä konstaapelit Vikman ja Hietala työntyivät sisään neljän\nkonstaapelin jäädessä pihalle taloa vartioimaan. Vikman ja Hietala\nnousivat heti yläkertaan alkaen tarkastella huoneita ja etsiä Anttia.\n\nHuoneet tutkittuaan Vikman nousi pöydälle katsoakseen ullakolle. Ja\naivan oikein: Siellä näytti olevan jotakin epäilyttävää. Vikman tuli\nalas pöydältä siirtäen sen sitten lähemmäksi seinää ja nostaen tuolin\nsen päälle. Silloin Hietala vuorostaan innostui asiaan. Noustuaan\nVikmanin rakennelmalle hän tähyili ullakon aukosta hämäryyteen\nvirkkaen:\n\n\"Kyllä täällä on joku.\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä Antti ullakon perältä ampui ensimmäisen\nlaukauksensa poliisin päätä kohti. Hämärässä luoti ei kuitenkaan\nosunut.\n\nHietala hyppäsi kiireesti alas korkeudesta, ja molemmat konstaapelit\nampuivat useita kertoja ullakolle.\n\nKun tuli tauko, ampui Antti toisen kerran pari laukausta. Silloin\nulompana lattialla olevaan Vikmaniin sattui kaksi kuulaa; toinen\nsingahti housujen yläosan läpi vahinkoa, tekemättä, mutta toinen\nlävisti miehen vasemman pohkeen. Tällöin poliisit alkoivat huutaa\nalakerrassa olevaa Solaa avuksi.\n\nEteisessä, mistä portaat johtivat ylös, seisoi Laina Isotalo. Hän\nhuomautti Solalle, että jos tämä hengestään välitti, niin oli parasta\npysyä alhaalla, sillä Antti ei antautuisi elävänä. Tähän Sola\nröyhkeästi vastasi:\n\n\"Nyt se otetaan kiinni joko elävänä tai kuolleena!\"\n\nSamalla hän alkoi nousta portaita.\n\nMutta kun Antti ullakolta näki, että joku aikoi pyrkiä yläkertaan,\nampui hän laukauksen tulijaa kohti. Sola hyppäsi nolona eteisen\nlattialle, jolloin Laina hänelle sanoi:\n\n\"Enkö minä teille sanonut, ettei sinne ole hyvä mennä!\"\n\nSola ei virkkanut mitään; katsahti vain vihaisesti.\n\nYläkerran eteisessä olevat konstaapelit olivat pahemmassa kuin\npulassa. Vikmanin haavoituttua he katsoivat parhaaksi hakea itselleen\nsuojaa. Vikman konttasi eteisen läpi nousevan savupiipun taakse\nHietalan vetäytyessä nurkkaan seinän suojaan. Kumpikaan ei uskaltanut\npaeta portaita alas.\n\nMutta jossakin yläkerran konttorissa nukkui eräs vanha kauhavalainen\ntyömies Juha Fasta. Tämä tuli ulos makuusuojastaan sanoen:\n\n\"Antti, älä ammu, että minä pääsen alas!\"\n\nVikman käytti tilaisuutta hyväkseen päästen ukon suojassa alas ja\nmennen sitten pihalla olevalle kaivolle jalkaansa hoitamaan.\n\nHietala sen sijaan jäi nurkkaansa. Hänen asemansa oli perin tukala.\nHän ei uskaltanut mennä välikön poikki portaita kohti, vaan rupesi\nJumalan nimessä pyytämään Antilta armoa. Mutta sitten tuli sattuma\nhänellekin avuksi.\n\nIsontalon sisarusten nuorin, 7-vuotias Kustaa makasi näet myöskin\neräässä yläkerran huoneessa. Johannes-veli lähti kantamaan häntä\nalas, ja Aina Isotalo riensi samaa tarkoitusta varten ylös. Kustaata\ntuotaessa Hietala liittyi joukkoon päästen täten alakertaan.\n\n[V.t. poliisimestari Johannes Raitasen läänin kuvernöörille antamassa\nlisäselvityksessä, joka kyllä on hyvin outo ja ristiriitainen\nkyhäelmä, arvostellaan m.m. Hietalan menettelyä. Siinä mainitaan\nensiksi -- aivan väärin -- että konstaapelit, kun oli huomattu Antti\nIsotalon olevan ullakolla, muka komennettiin pois yläkerrasta. Mutta\nsiitä huolimatta sanotaan samassa hengenvedossa, että Hietalan olisi\npitänyt vetäytyä ullakon alla olevaan vinttikamariin, josta käsin hän\nhyvin suojattuna olisi voinut vartioida Anttia, kunnes olisi saatu\nenemmän poliisivoimia avuksi. Hietala itsekin myöntää -- sanotaan\nselvityksessä -- tämän huomautuksen oikeaksi ja tunnustaa, ettei\nhän olosuhteiden ollessa sellaiset kuin ne olivat, ollut tullut\nsitä ajatelleeksi. Selvityksen loppupuoli on aivan outo. Siinä näet\n-- vasten kaikkea edellistä ylistetään Hietalan neuvokkuutta ja\nmielenmalttia, mistä muka johtui, että Isotalo pysyi vinnillä, kunnes\napua saapui. Tämähän on kerrassaan perätöntä, kuten kertomuksestamme\nselviää. Päinvastoin juuri konstaapelien pelokas poistuminen\nantoi Antille tilaisuuden tulla pois piilopaikastaan ja loppujen\nlopuksi paeta. Tuntuu muuten siltä kuin selvitys olisi kirjoitettu\nsellaiselle herralle, jolla ei ollut tapana lukea muuta kuin\nasiakirjain loppukappaleet. Selvityksen tarkoituksena lienee ollut\nHietalan puolustaminen, mutta juuri Isontalon-tapauksen takia hänen\nkerrotaan sittenkin saaneen eron virastaan.]\n\nTällöin Anttikin hyppäsi heti ullakolta juosten yläkerran lävitse\nrakennuksen pohjoispäähän, missä olevasta akkunasta hän aikoi loikata\nalas -- niin arveluttavaa kuin se olisi ollutkin. Mutta avatessaan\nakkunan hän sai vastaansa kuulan, joka ei onneksi kuitenkaan\nsattunut. Samalla Antti huomasi, että auto lähti pihasta liikkeelle\n-- ilmeisestikin sotaväkeä noutamaan. Oli siis todella pidettävä\nkiirettä, jos mieli välttyä saarrokseen joutumasta.\n\nAntti päätti pyrkiä alakertaan. Sitä ennen hän kysyi tuvan ovella\nolevalta Aina-sisareltaan, oliko eteisessä poliiseja. Aina vastasi\nkieltävästi, mutta varoitti kuitenkin häntä tulemasta alas, koska\nulkoportailla oli kaksi konstaapelia. Siitä huolimatta Antti meni\nalas ja pujahti tupaan pannen oven sisäpuolelta hakaan.\n\nTuvasta Antti kiersi huoneiden läpi talon pohjoispäässä olevaan\npihanpuoleiseen huoneeseen, josta johti ovi ulos; sen kautta hän\naikoi poistua. Sitä ennen hän silmäili akkunasta ulos nähdäkseen,\nkuinka poliisit olivat sijoittuneet. Samassa häntä kohden taas\nammuttiin; lasisirut lensivät vasten kasvoja.\n\nTalon sillä seinustalla olevat kaksi poliisia huusivat tovereilleen:\n\n\"Täällä se on!\"\n\nSilloin toistenkin poliisien huomio kiintyi sille suunnalle. Tätä\npientä hämmingin hetkeä Antti käytti hyväkseen ja juoksi huoneiden\nläpi takaisin tupaan ja sitten viivana peräseinän akkunasta ulos.\n\nTuvan eteläpään länsinurkkauksessa seisonut poliisi Hietala oli Antin\nkatsoessa aikaisemmin yläkerran akkunasta säikähtänyt ja siirtynyt\nnaapuritalon rakennuksen nurkkaukseen, mistä käsin piti vahtia.\nHänellä oli kaksi pistoolia, joista toinen hänen oman kertomuksensa\nmukaan oli Solan. Nähdessään Antin hyppäävän akkunasta Hietala\nyritti ampua Solan aseella, mutta se ei lauennut. Näin Antti sai\ntarpeellisen etumatkan.\n\nAntin rohkeat sisaret Laina ja Aina liikkuivat koko ajan talossa\nja sen pihalla poliisien keskellä pistoolit kätkettyinä hameiden\npoimuihin. He olivat päättäneet samalla mitalla kostaa poliiseille,\njos nämä ampuisivat Antin.\n\nAntti Isotalo jatkoi juosten matkaansa toisen naapuritalon pihalle,\njolloin Hietala omalla pistoolillaan ampui häntä kohti useita\nlaukauksia huutaen samalla toisia avukseen ja lähtien seuraamaan\npakenijaa. Anttikin kääntyi päin Hietalaa ampuen vuorostaan jonkin\nkerran. Sitten hän pakeni edelleen naapuritalon ulkohuoneiden ohi\njokirantaan ulottuville pelloille. Kaksi poliisia juoksi hänen\njäljessään ampuen, kun taas Isontalon pihan puolella olevat poliisit\nkoettivat pyrkiä sivusta päin hänen eteensä ampuen nekin minkä\nennättivät. Näin pakenija joutui ristitulen alaiseksi.\n\nArviolta ammuttiin Isossatalossa tänä heinäkuun aamuna kaikkiaan\n40-50 laukausta.\n\nPakenijamme pääsi vahingoittumattomana jokirantaan. Sitten hän juoksi\nedelleen noin 1/2:n kilometrin päässä olevaan Knuutilan kylään, jonne\npoliisit häntä seurasivat -- kuitenkin turvallisen välimatkan päässä.\nKnuutilan kylän lävitse jatkui Antin kulku kylän takana olevaan\nläheiseen metsään.\n\nKylään tultuaan poliisit rupesivat etsimään karkuria kartanoilta ja\nKnuutilan talon takana olevasta ruispellosta haihtuen jäljiltä.\n\nAntti taas painui metsän läpi äitinsä sisaren miehen Vakkurin taloon\nsaapuen sinne kello 6:n tienoissa aamulla.\n\nAntti Isotalon puvun laita oli vähän niin ja näin. Eihän hänellä\nollut kenkiä, ei takkia eikä lakkia. Ja paitakin yhä vain lepatti\nhousujen päällä!\n\nAntin serkku Emmi Vakkuri (nyk. Löytömäki) lähti tästä syystä\nheti polkupyörällä Isoontaloon puuttuvia puvun osia noutamaan.\nMenomatkalla poliisit tulivat häntä vastaan kysyen tietä poliisi\nJohannes Näsin taloon. Paluumatkalla samat poliisit hikoilivat Näsin\ntalon kohdalla maantien vieressä. Tytön sydän vähän pamppaili hänen\nsiitä ohi ajaessaan. \"Jos vain tietäisitte, mitä minulla tuossa\nrepussa on, niin perään lähtisitte\", ajatteli hän itsekseen.\n\nPalaamme Isontalon tapahtumiin. Kun Sola autollaan oli lähtenyt\nOravaisiin sotaväkeä hakemaan, oli tavattoman neuvokas, 13-vuotias\nJohannes Isotalo kovalla kiireellä mennyt Ekolan kylään hakemaan\nmiehiä siltä varalta, että nämä jotenkuten voisivat Anttia avustaa.\nPoliisit tosin olivat kieltäneet Isostatalosta poistumisen,\nmutta siitä huolimatta Johannes oli juossut jokirantaan avopäin,\npaitahihasillaan ja paljain jaloin käyden sitten Juho, Nikolai ja\nAntti Ekolassa asiaansa toimittamassa. Nikolai Ekola olikin heti\nlähtenyt Johanneksen matkaan ottaen aseen mukaansa. Molemmat olivat\najaneet polkupyörillä poiketen ensin Kustaa Heikkilään, mistä talon\ntytär Liisa Heikkilä oli lähetetty Isoontaloon tiedustelemaan. Liisa\noli palannut pian tuoden sen ilosanoman, että Antti oli päässyt\npakoon.\n\nJatkomatkaansa valmistellen Antti Isotalo pyysi 15-vuotiasta serkkuaan\nValter Vakkuria viemään sanaa Nikolai Ekolalle, että tämä tulisi\nhäntä vastaan vanhaan \"kirkkopakkaan\". Palattuaan Heikkilästä ja\nsaatuaan Valter Vakkurilta Antin terveiset Ekola lähtikin kotoaan.\nAntti taas puolestaan saatuaan vaatteensa kulki metsiä myöten\nVakkurista Ekolan kylään sovittuun paikkaan. Miehemme yhtyivät ja\nmenivät Ekolan riihilatoon, mistä käsin sitten näkivät vaasalaisen\nauton poliiseineen poistuvan Jepualle päin.\n\nAntti Isotalo oli tahtonut tavata Nikolai Ekolan pääasiallisesti\nsentähden, että hänen oli saatava viesti Jepuan Lönnqvistissä\nmajailevalle jääkäri Einar Kuusistolle. Tälle piti ilmoittaa, että\nhänen olisi lähdettävä Isotalon kanssa Ruotsia kohti. Asian Nikolai\nEkola toimittikin.\n\nEkolan kylältä Antti Isotalo siirtyi Alahärmän ja Jepuan rajalla\nasuvan Johannes Karkauksen luo pakoillen myös Kaappo Karkauksessa.\nSinne Nikolai Ekola toi Kuusistolta tiedon, että heidän tulisi yhtyä\nKortesjärvellä Nestori Fräntin luona.\n\nKaappo Karkauksesta Isotalo siirtyi muutamaksi päiväksi tätinsä\nSandra Prästin luo, mistä hän sitten heinäkuun 15. p:nä meni metsiä\nmyöten Kortesjärven Fräntiin.\n\nSiellä hän viipyi heinäkuun 16. päivään odottaen m.m polkupyöräänsä\nja naamioiden itsensä matkaa varten puolipitkällä leukaparralla.\n\nKuusiston saavuttua miehemme lähtivät polkupyörillä ajaen\nsydänmaiden halki pohjoiseen ja ylittivät sitten heinäkuun lopulla\n1916 Ruotsin rajan. Antti Isotalo ja Kuusisto matkustivat sen\njälkeen suoraa päätä pataljoonaansa Missen rintamalle. [Isontalon Antti\nja Kuusisto noudattivat reittiä: Evijärvi--Haisua--Lestijärvi--Haapavesi\n--Pulkkila--Kestilä--Säräisniemi--Utajärvi--Muhos--Ylikiiminki--\nPudasjärvi--Ranua--Nuuppaa (sieltä Isotalo poliisi Kalle Keräsen\nvälityksellä lähetti polkupyöränsä Volttiin)--Hirvas--Muurola--\nLohijärvi--Juoksenki ja rajan yli Kattilakosken niskasta]\n\nPalaamme vielä Isoontaloon. Kuten muistamme, oli komisario Sola\nheti sen jälkeen kuin Antti Isotalon häntä kohtaan suunnatun\npistoolin laukaus oli pamahtanut, lähtenyt Oravaisiin hakemaan\nvenäläistä sotaväkeä poliiseilleen avuksi. Hän palasi klo 9\naamulla, ja heti hänen perässään karahutti Isontalon pihalle 14\nvenäläistä ratsumiestä. Mutta eihän näillä ollut enää muuta tekemistä\nkuin järjestäytyä heti paluumatkalle. Konstaapeli Vikman, jonka\nhaavoittunutta säärtä kovasti pakotti, vietiin Alahärmän apteekille\nalustavasti sidottavaksi.\n\nMutta Sola ei hellittänyt vieläkään. Hän oli nähtävästi Nikolai\nSyynimaalta, joka kovin oli hyörinyt ja pyörinyt Isontalon\npihalla venäläisten kanssa, saanut vihjauksia, että Antti Isotalo\nmahdollisesti piileskelisi Vihtori Vakkurin luona, joka muutoinkin\noli paljon ollut mukana etappityössä, Saksaan-menijäin kyyditsijänä\nj.n.e.\n\nVaasan etsivät ja ratsumiehet lähtivätkin klo 2:n tienoissa\niltapäivällä Vakkuriin. Siellä ei oltu kotona, sillä talonväki oli\npuolenpäivän aikaan lähtenyt Volttiin saadaksensa tietää, miten\nasiat Isossatalossa oikein olivat. Vakkurin emäntä ihme kyllä olikin\npäässyt Isoontaloon, mutta Vihtori Vakkuri oli ajanut jokirantaan\norittaan uittamaan voidakseen jollakin tavoin -- jos niikseen tulisi\n-- selittää siellä olonsa. Rannassa puuhaillessaan hän oli kuullut,\nkuinka sillalla kulkevat vaasalaiset poliisit olivat maininneet nimen\nVakkuri, josta hän oli päätellyt, että Nikolai Syynimaa oli taas\nollut tietojaan jakelemassa.\n\nSola pääsi miehineen hyvin helposti Vakkuriin, sillä ikkuna oli\nlähtijöiltä jäänyt vähän raolleen. Talossa pidettiin tarkka\nkotitarkastus. Sängyt pengottiin, ullakko tarkastettiin, vieläpä\nkehtokin vaatteineen kaadettiin ylösalaisin. Ratsumiesten hevoset sen\nohessa sotkivat Vakkurin viljapellon.\n\nTyön tehtyään venäläiset nelistivät Vakkurista suoraa päätä\nOravaisiin. Auto taas palasi takaisin hurauttaen Jepuan kautta\nOravaisiin, mistä Vikman vietiin autolla Vaasaan. Sola ja muut hänen\nmiehensä jäivät Oravaisiin nähtävästi järjestääkseen rannikolle\ntarkan vartioinnin, jottei Antti Isotalo ainakaan sitä tietä pääsisi\nmaasta pois.\n\n[Venäjän vallankumous kukisti Solankin mahdin. Virantoimituksesta\npidätettynä hän lähti Vaasasta aamujunassa maaliskuun 21. päivänä 1917\nkavallettuaan hallussaan olevia valtiolle kuuluvia varoja 2,800\nmarkkaa. (Liite N:o 10.) \"Peräänkuulutettuna\" hänkin poistui maasta\nryhtyen sitten entiseen ammattiinsa, merimieheksi. Sen laivan, jossa\nhän palveli, upotti torpeedo Norjan rannikolla meren syvyyteen.]\n\nNäin oli Isontalon Antti, tuo rohkea jääkäri, jättänyt\nEtelä-Pohjanmaan. Vihollisten vainosta ja heidän suomalaisten\nkätyriensä ilmiannoista välittämättä hän oli yhtämittaa 7 1/2\nkuukautta toiminut jääkäripataljoonan miesluvun kartuttamiseksi ja\nSuomen itsenäistymiseen luottavan mielialan lujittamiseksi. Eikä\nhänen työnsä ollutkaan mennyt hukkaan.\n\n\n\n\nVaasan linnaan lisää valtiollisia vankeja.\n\n\n\nArtturi Leinonen.\n\n\nJoulukuun 30. p:nä 1915 Vaasan lääninvankilaan passitetun liikemies\nHerbert Mannsin ja maaliskuun alussa sinne vietyjen lapualaisten\nja alahärmäläisten aktivistien lisäksi tuotiin tähän laitokseen\ntoukokuun 15. päivänä 1916 seitsemän huomattavaa valtiollista vankia,\nnim. Joh. Edvin Sundqvist, Rex Strömberg, August Jakobson, Frans Eino\nHäggblom, Karl Adolf Laurell, Artur Aleksander Leinonen ja Karl Uno\nRoos.\n\nKahden viimeksimainitun vangitsemiseen tutustumme tässä yhteydessä.\n\nYlihärmäläisen aktivistin, opettaja _Artturi Leinosen_ toiminta on\nmeille jo tunnettu. Santarmistolla näytti olevan hyvin selvillä\nEtelä-Pohjanmaan aktivistien \"rikollisuus\". Kirjoittihan Vaasan\nläänin silloinen kuvernööri, kenraaliluutnantti _Sillman_ 12.IV.1916\n(kirje on ylimääräisen esittelijän A. Ladaun varmentama) \"Suomen\nSantarmihallituksen Päällikön Apulaiselle [Santarmiratsumestari\nSfepanoff] Nikolainkaupungissa\" (Liite N:o 11): \"Tänään olen saanut\nseuraavat salaiset tiedot. Pääagitaattoreja nuorten suomalaisten\nvärväämisessä Saksaan Ylihärmässä ovat talonpojanpoika _Juho\nJuhonpoika Kivimäki_, Haapojan kylästä ja kansakoulunopettaja _Artur\nLeinonen_, Ylihärmän kirkonkylästä. Luultavasti heidän rikollisesta\nagitationista lähtivät\" j.n.e. [Mainitaan joukko ylihärmäläisiä\njääkäreitä y.m.]\n\nEdelläviitatussa kirjeessä mainitut asiat olivat paikkakunnalla\nolevien ilmiantajien tiedoittamat. Ja kuukautta myöhemmin,\ntoukokuun 11. p:nä 1916 Näsi teki Seinäjoen santarmeille Kivimäkeä\nja Vesiluomaa vastaan täydellisen ilmiannon, vaikka Seinäjoen\naktivistit, johtaja _F.W. Cleve_, konsulentti _W. Ahvenainen_ ja\nkonstaapeli _Yrjö Honkavaara_ olivat kovin pyytäneet Näsiä aikeesta\nluopumaan. Näsin ilmiannosta ja santarmien aikeista vei Honkavaara\ntiedon Clevelle, joka sitten soitti rouva Leinoselle pyytäen tätä\nilmoittamaan Kivimäelle ja Vesiluomalle, että santarmit olivat\nlähdössä näitä pidättämään; kolmaskin nimi oli mainittu, mutta siitä\nei saatu selvää.\n\nLeinonen ilmoitti asian heti langolleen, maanviljelijä J.S.\nKivimäelle, ollen siinä käsityksessä, että hänestä itsestään ei ollut\nkysymys. Kivimäki soitti taas maanviljelijä Kustaa Vesiluomalle.\nKaiken varalta sovittiin kumminkin, että jokainen poistuisi kotoaan.\nKivimäki ja Vesiluoma lähtivätkin pakoilemaan Hirvelän kylän lähelle\n-- Kivimäestä noin 800:n metrin päähän, jonne Leinosenkin piti\ntulla. Leinonen ei kuitenkaan lähtenyt Hirvelään, vaan päätti mennä\nyöksi erääseen tuttavaan taloon. Mutta kun siellä ruvettiin kovin\npelkäämään, poistui hän Härmän asemalle johtavan tien varrella\nolevaan metsään, tiheän kuusikon turvaan. Yö oli kylmä ja myrskyinen.\nKun ei mitään kuulunut, meni Leinonen aamulla takaisin työhönsä\nYlihärmän kirkonkylän kansakoululle.\n\nMutta seuraavana päivänä, toukokuun 12., klo 3-4:n tienoissa\niltapäivältä tuli koululle pari kuormallista outoja vieraita,\nnimittäin santarmiratsumestari Stepanoff ja kolme santarmia ynnä\nkonstaapeli Juho Hietamäki. [Hietamäen suhtautuminen asiaan:\nSantarmien saapumispäivän aamuna Hietamäki ilmoitti Leinoselle\nuhkaavasta vaarasta, jolloin tämä tuli hänen luokseen neuvottelemaan,\nolisiko antauduttava vaiko paettava. Hietamäki Leinosen hyvänä\nystävänä arveli tällöin, että mikäli todistajia ei olisi Leinosta\nvastaan, tämän olisi ehkä viisainta antautua, mutta että\npäinvastaisessa tapauksessa pako olisi parhain ratkaisu. Epävarmana\nLeinonen poistui kotiinsa; ja sama epävarmuus näyttää vaivanneen\nhäntä santarmien saapumiseen asti. -- Kun santarmit ajoivat Hietamäen\npihaan, lähetti tämä heti vaimonsa läheisen metsän läpi koululle\nilmoittamaan Leinoselle, että viholliset olivat tulleet; sillä välin\nhän jutteli santarmien kanssa yhtä ja toista, kunnes vaimo palasi\nmatkaltaan. Hietamäen saapuessa santarmien kanssa koululle Leinonen\noli päällystakkiin pukeutuneena ja aseistettuna.]\n\nSantarmien saapuessa Leinonen otti pistoolin käteensä, mutta\nkäsittäen pian paon turhaksi sujautti hän pistoolin rouvallensa\nAliina Leinoselle (o.s. Kivimäki). Sitten hän istuutui rauhallisesti\nkirjoituspöytänsä ääreen.\n\nSamassa tulivat rauhanhäiritsijät sisälle. Santarmialiupseeri\nBorisoff hyökkäsi heti Leinoseen käsiksi ryhtyen tutkimaan, oliko\ntällä asetta. Muutamia pistoolinpanoksia oli Leinoselle unohtunut\nkäteen, mutta niitä santarmit onneksi eivät huomanneet. Stepanoff\nselitti, että heillä oli määräys pitää vain kotitarkastus, mutta että\nheillä ei ollut mitään raskauttavaa Leinosta vastaan.\n\nTämän jälkeen lähtivät muut Hietamäen opastamina tavoittelemaan\nKivimäkeä ja Vesiluomaa, ainoastaan Janoff-niminen santarmi\njäi Leinosta vartioimaan. Mutta kun etsittäviä ei löydetty,\npalasi joukkue taas Leinosen kotiin pitäen siellä aika tarkan\nkotitarkastuksen. Se kyllä ei tuottanut mitään tulosta, mutta koko\njoukon papereita santarmit sentään ottivat mukaansa.\n\nStepanoff selitti sitten, että kun papereita ei heti voitu tarkastaa\neikä todistajiakaan kuulustella, niin heidän täytyi ottaa Leinonen\nmukaansa -- lyhyeksi ajaksi vain, pariksi viikoksi korkeintaan.\n\nHärmän asemalta matka jatkui III:n luokan vaunun muista matkustajista\ntyhjennetyssä osastossa. [Santarmit saivat kiittää onneaan, ettei\nheillä Härmän mailla käynyt hullusti. Meijerikonsulentti _V.V.\nAhvenainen_ oli mennyt Savihilan paikoille metsään -- 4 km Härmän\nasemalta -- päättäen antaa santarmeille jo ennen näiden Kivimäkeen\nehtimistä ikuiset lähtöpassit. Mutta santarmit eivät olleet\najaneetkaan sen kautta, vaan olivat kulkeneet Lapualta Hellanmaan\ntietä Ylihärmään. -- Myöskin Isontalon Antti oli ollut liikkeellä\nsaatuaan kuulla Leinosen vangitsemisesta. Vapauttaakseen tämän hän\noli asettunut väijyksiin metsään noin 2-3:n kilometrin päähän Härmän\nasemalta. Hikisenä hän oli maannut kylmässä metsässä monta tuntia,\nmutta kun santarmit olivat viipyneet kauan, niin Isotalo -- luullen,\nettä Leinonen oli viety suoraan Vaasaan -- oli poistunut paikalta.]\n\nSeinäjoen asemalla Leinonen yritti paeta. Vartioivan santarmin\nnukkuessa hän hiipi ulos, mutta kun vaunun ovi paiskautui kiinni\nliian äänekkäästi, niin santarmi heräsi ja juoksi Leinosen perään.\nKun kaikkialla oli sotaväkeä ja santarmeja, katsoi Leinonen\npakoyrityksen onnistumisen mahdottomaksi -- ja palasi hyvällä\ntakaisin. Seurauksena oli vain kovennettu vartioiminen.\n\nVaasassa Leinosta pidettiin kolme vuorokautta poliisivankilassa.\nSiellä hän W.C.-paperille kirjoitti \"Oikeata maahenkeä\"-nimisen\nhuvinäytelmän, jonka hän myöhemmin viimeisteli ja joka ilmestyi\npainosta v. 1919.\n\nLääninvankilaan hänet siirrettiin toukokuun 15. päivänä 1916. Siellä\nhän sepitti \"Kapinoitsijat\"-nimisen 3-näytöksisen värväys-ajan\ntunnelmia sisältävän näytelmän (julkaistu v. 1919) sekä miltei\nvalmiiksi \"Leipäpappi\"-nimisen romaanin. Myös joitakuita novelleja\nhän siellä kirjoitti. Eräästä tällaisesta kehittyi myöhemmin\n\"Kati\"-niminen mustalaisromaani.\n\nAikansa kuluksi Leinonen teki vankilassa myös aika paljon\npuusepäntöitä: yöpöytiä, kirjoituspöytiä y.m. Vieläpä hän toimi koko\najan lukkarinakin.\n\nNäin kului Artturi Leinosen 8-kuukautinen vankeusaika. Leinonen,\nLaurell (ks. ss. 156--157.) ja Roos vietiin sitten tammikuun 18. p:nä\n1917 Viipuriin, missä miehemme viipyivät vain 3 vuorokautta. Sieltä\nkulku jatkui, kuten odotettavissa olikin, Pietariin Peresilnajan\ntransportti-vankilaan, mistä sitten alkoi pitkä, vaivalloinen ja\nmonivaiheinen matka. pieneen, Uralin rinteellä sijaitsevaan\n_Ahansk_-nimiseen kaupunkiin. [Vuoden 1917 \"Ilkan\" alakerroissa\nArtturi Leinonen on seikkaperäisesti kuvaillut tämän matkan vaiheita.]\n\nLeinonen, kuten hänen osatoverinsakin, vapautui Venäjän\nvallankumouksen humussa ja saapui Ylihärmässä olevaan kotiinsa\nhuhtikuun 9. p:nä 1917.\n\n\n\nK.U. Roos.\n\n\nOlemme jo ennen kertoneet, kuinka Roos päästäkseen erilleen häntä\nahdistavasta kiristäjästä ja yleensä santarmiston lähentelystä\noli pyytänyt puoleksi vuodeksi vapautusta toimestaan sekä ostanut\nViitasaarelta pienen Rauhanniemi-nimisen viljelystilan. Kaivaten\nrauhaa ja lepoa Roos toivoi sitä täällä saavansa. Suurella innolla\nhän ryhtyi kelpo renkinsä _Matti Huttusen_ kanssa kevään vaatimiin\nmaanviljelystöihin vääntäen m.m. kiviä ja kantoja, niin että hänen\noikea olkapäänsäkin nyrjähti. Sinne oli tuotu myös hänen mainiot\njuoksijansa \"Kiivas II\" ja \"Tunto\". Olipa uljas paimenkoirakin juuri\nsaatu taloon, ja puhelinkin oli jo kuntoon pantu.\n\nValtiollisissa asioissa Roos ja Huttunen olivat aina yksituumaiset.\nHe olivat m.m. pitäneet puhetta siitä, että venäläisten vangeiksi he\neivät antautuisi, sillä \"Keitele on syvä ja sinne mahtuu -- -- --!\"\n\nMutta vain kaksi viikkoa oli tätä rauhaa ja tyventä sekä\nuudistilallisen iloa kestänyt, kun klo 1/2 12 yöllä eräänä\nkeskiviikkona -- toukokuun 17. päivänä 1916 -- Roos kuuli\nvuoteeseensa kannusten kilinää. Hän hyppäsi jalkeille hakien esiin\nrevolverinsa. Santarmiratsumestari Stepanoff siellä kahden santarmin\nkanssa oli juuri nousemassa portaita. Huomattuaan vastustamisen\nturhaksi Roos luopui alkuperäisestä suunnitelmastaan ja antautui.\n\nTarkastellessaan Roosin huoneita Stepanoff avasi m.m. erään kaapin\nlöytäen sieltä pullon, jonka kylkeen oli kirjoitettu: \"Må glädjens\nrosor smycka dina kinder\" (= Ilonruusut kaunistakoot poskiasi).\nPullon oli nim. lahjoittanut Roosille eräs ystävä. Kun Roos näki\npullon Stepanoffin kädessä, ehätti hän hätään, tempasi sen nopeasti\nitselleen, kaatoi siitä aika kulauksen juomalasiin ja tyhjensi tämän\nyhdellä siemauksella. Kohteliaana miehenä Stepanoff pois lähdettäessä\n\"lahjoitti\" Roosille koko pullon. Vastakohteliaisuutena apteekkari\ntällöin kysyi ratsumestarilta:\n\n\"Kuinka te olette näin huonoon toimeen antautunut?\"\n\nStepanoff koetteli vastaukseksi jotakin selitellä lausuen m.m., että\nhän alkoikin sopivan ajan tullen poistua paikaltaan!\n\nKun oltiin lähtöä tekemässä, pyysi Roos itselleen vielä toistakin\nsuosionosoitusta. Hän kun oli kiireestä kantapäähän hevosmies,\njoka oli mainioilla juoksijoillansa kolunnut kaikki kilpa-ajot --\njoka mieshän ainakin Etelä-Pohjanmaalla tunsi \"Kokkolan Roosin\"\n-- niin eiköhän voitaisi suoda hänelle sitä viimeistä iloa, että\nhän ja santarmit ajaisivat hänen kuuluisilla juoksijoillaan. Tähän\nratsumestari ei kuitenkaan suostunut -- pelkäsi kai liian kovaa\nvauhtia ja ehkäpä muutakin. Hän puhalsi pilliinsä, jolloin kievarin\nhevoset ajoivat esiin. Stepanoff ja toinen santarmeista lähtivät\nedellä Roosin ja toisen (inkeriläisen) santarmin seuratessa perässä.\n\nMatkalla Roosia pyrki laulattamaan. Ja kohta kajahteli toukokuun yön\nhiljaisuudessa:\n\n    \"Tuuli se taivutti koivun larvan\n    ja meri oli lainehissa.\"\n\nSantarmi koetti hillitä vieruskumppaninsa laulu-intoa, mutta Roos\nsanoi viitaten edellä ajavaan Stepanoffiin:\n\n\"Se on tuo herra, joka määrää!\"\n\nJa ratsumestari huusikin sieltä:\n\n\"Antaa apteekkarin vain laulaa, kunnes tulee ihmisasuntoja!\"\n\nJa apteekkari veti yhä yltyvin voimin:\n\n    \"Nyt mua vierähän linnasta linnahan\n    kantaen kahlehia.\"\n\nNäin saavuttiin Viitasaaren kirkonkylän majataloon.\n\nStepanoff määräsi molemmat santarmit Roosin kanssa samaan\nhuoneeseen tätä vartioimaan. Roos rupesi heti kuorsaamaan, vaikk'ei\nnukkunutkaan, ja vihdoin santarmitkin vaipuivat uneen.\n\nVangin mieli tekee kuitenkin aina vapauteen, ja niinpä Rooskin rupesi\nmiettimään pakoa. Mutta kun Viitasaari oli hänelle aivan tuntematonta\nseutua, tuli hän mietelmissään lopulta viisaan alistuvaiseen\ntulokseen:\n\n\"Mihinkäs mä lähden!\" -- käänsi kylkeä ja nukahti.\n\nAamulla herättyään hän Stepanoffin suostumuksin soitti puheilleen\nMatti Huttusen neuvotellen sitten tämän kanssa tilan hoitoa\nkoskevista asioista. Lopuksi Roos virkkoi Huttusta hyvästellessään:\n\n\"Vaikka tämä poika läpi ammutaan, niin minä en pelkää!\"\n\nAamulla santarmit lähtivät vankinsa kanssa laivassa Suolahteen.\nSuolahden asemalla tarkastettiin -- tosin hyvin pintapuolisesti --\nRoosin Kokkolasta tuodut muuttotavarat, joten junakin sai sen takia\njonkin aikaa odottaa. Yleensä Stepanoff, kuten jo olemme huomanneet,\nkohteli Roosia erittäin hyvin.\n\nVaasassa Roos vietiin ensin poliisivankilaan ja pistettiin erääseen\nlikaiseen koppiin. Sieltä hänet noudettiin tutkittavaksi, jolloin\nStepanoff teki hänelle nuo tavalliset muodolliset kysymykset.\n\nNeljän tunnin kuluttua toukokuun 19. p:nä 1916 Roos siirrettiin\nVaasan lääninvankilaan, jossa hän sai sitten olla noin 8 kuukautta.\nHäntä kohdeltiin erittäin hyvin. Niinpä hänen sallittiin syödä\nomaa, kaupungilta tuotua ruokaa, hän sai Mannsin ja Sundqvistin\nkarkaamiseen asti, mistä kohta lähemmin, pitää omat vaatteensa\nj.n.e. Turvallisuuden ja viihtyisyyden tunnetta lisäsi sekin, että\nvankilanjohtaja, varatuomari Johan Emil Boije, oli hyvä mies, joka\nkaikkia vankeja kohteli oikeamielisesti ja ihmisystävällisesti.\n\nOlemme jo maininneet, että Roos oli maatöissä Rauhanniemellä\nnyrjäyttänyt olkapäänsä ja että hän tämän johdosta kaipasi hoitoa.\nVankilanjohtaja Boije sallikin sairaanhoitajatar, neiti Elli\nSmedsin, joka vankilassa oikeastaan hoiti sairasta Mannsia, hieroa\nhäntäkin. Neiti Smeds hieroi ja hieroi, mutta olkapää ei vain ottanut\nparantuakseen! Roos oli näet neiti Smedsin välityksellä yhteydessä\nulkomaailman kanssa saaden tältä aina kuulla tuoreimmat uutiset -- ja\njuuri tämän takia hierontaa jatkui jatkumistaan.\n\nKun Mannsin ja Sundqvistin pakoa suunniteltiin, kertoi neiti\nSmeds tarkoituksellisesti tästä Roosillekin. Tämä ei kuitenkaan\nhalunnut soveltaa tätä puhetta itseensä, sillä hän pelkäsi, että\ntutkintotuomari Mashkevitsh, joka oli hyvin tarkkaan luetteloinut\nhänen melko suuren omaisuutensa, takavarikoisi sen. Sitäpaitsi\nhän kuvitteli mielessään, ettei venäläisillä muka ollut riittäviä\ntodistuksia häntä vastaan.\n\nRoosin 8-kuukautisen vankina-olon aikana Mashkevitsh kuulusteli häntä\nkorkeintaan kolme kertaa. Vankilan nimiluettelossa mainitaan, että\nhäntä epäiltiin Venäjän armeijan etujen vahingoittamisesta. Lopuksi\nhänet tuomittiin maanpakoon ja lähetettiin Ahanskiin. Näin hän joutui\nkokemaan samanlaiset vaiheet kuin Laurell ja Leinonen.\n\nVenäjän maaliskuun-vallankumous vapautti sitten Roosinkin. Hän\npalasi Pohjanmaalle samassa junassa kuin Laurell ja Leinonen saapuen\nKokkolaan huhtikuun 9. p:nä 1917.\n\n\n\n\nHerbert Mannsin ja Edvin Sundqvistin pako.\n\n\nKun Saksaan-menijäin Vaasasta käsin syksyllä 1915 tapahtunut\nylikuljetus aikaisen talventulon tähden oli päättynyt, ryhtyi\n_Herbert Manns_ harjoittamaan tiedustelu ja välitystoimintaa\nsaksalaisten hyväksi. Kauppamatkustajana hän koko lailla saattoi\npeittää varsinaiset tarkoituksensa. Mutta vaasalaiset urkkijat\nkiinnittivät kuitenkin santarmien huomion häneen. Joulukuun 28.\npäivän illalla ilmestyikin sitten santarmiratsumestari Stepanoff\nsuuren seuralaisjoukon kanssa Mannsin asuntoon pitäen ankaran\nkotitarkastuksen ja ilman muuta julistaen hänet venäläisen\nsantarmiston Pietarissa ja Helsingissä olevien korkeimpien\npäälliköiden ynnä suomenmaalaisten joukkojen komentajan vaatimuksesta\nvangituksi.\n\nErittäin raskauttavana seikkana pidettiin erästä Mannsin\nPietarin-matkaa. [Pietarissa toimiessaan Manns oli johtaja _Väinö\nTefken_ yhteydessä asuenkin tämän luona.] Sen tarkoituksena oli ollut\nsaada virallinen tuontilupa eräälle nikkeli- ja kuparilastille,\njoka Mannsin piti Amerikasta toimittaa muutamille Pietarissa\ntyöskenteleville sotatarvetehtaille, mutta jonka hän kuitenkin\ntodellisuudessa oli aikonut suunnata Saksaan. Sitäpaitsi hän oli\ntarjontain-tekemisen varjolla käynyt tiedustelutarkoituksessa\nuseissa sotilastoimistoissa. Santarmien saapuessa Mannsin kotiin\ntavattiin vielä hänen päällystakkinsa taskusta venäläisten\nevakuoimissuunnitelma. Sitä kai ei kyllä ymmärretty pitää\nvangittavalle erikoisen raskauttavana, mutta se hämmästytti kuitenkin\nsuuresti kotitarkastuksen pitäjiä, sillä heille tämä suunnitelma\nnäytti olevan ennestään tuntematon.\n\nMannsin \"rikollisuutta\" pidettiin niin varmana, että kysymykseen ei\ntullut tavallinen pidätys, vaan suoranainen vangitseminen. Ja jo\njoulukuuni 28. p:nä 1915 hänet toimitettiin Vaasan lääninvankilaan,\njonka nimiluetteloon 30.XII.1915 merkittiin, että Mannsilta oli\nkotitarkastuksessa tavattu \"häntä raskauttavia asiakirjoja\".\n\nAlussa Manns sai olla rauhassa, mutta sitten alkoivat kuulustelut.\nKaikesta päättäen hänet olisi pian toimitettu muualle, mutta\nhelmikuun loppupuolella hän sairastui vakavasti. Ensin tuli\numpisuolentulehdus ja sittemmin myös veritulppa sekä loppujen\nlopuksi vaikeanlainen nivelreumatismi. Aivan viime hetkessä tehtiin\nleikkaus; ja koko kevään miehemme sitten oli vuoteenomana. Manns oli\ntodellisuudessa niin heikko, että hän tarvitsi ja saikin erikoisen\nsairaanhoitajattaren, neiti _Elli Helena Smedsin_, joka oli reipas,\nisänmaallinen nainen ja hoiti potilastaan hyvin tunnollisesti.\nVasta kesäkuun alussa Manns neiti Smedsin tukemana saattoi opetella\nkävelemään. [Tähän aikaan Manns jo osittain teeskenteli saadakseen\narveluttavan Pietarin-matkan lykkääntymään.]\n\nToimittaja Edvin Sundqvistin jääkäriliikkeen hyväksi suorittamaan\ntyöhön olemme jo aikaisemmin tutustuneet. Lääninhallituksen\nylimääräinen esittelijä ja kuvernööri Sillmanin yksityissihteeri\nAxel Ladau oli Sundqvistin vanha tuttava. Tästä tuttavuudesta oli\nkuitenkin Sundqvistin etappitoiminnalle haittaa.\n\nOlosuhteiden valaisemiseksi mainittakoon, että lääninhallituksen\nhuoneistot olivat vastapäätä \"Vasabladetin\" silloista toimitaloa\n(Rantakatu 10) -- vieläpä koko joukon ylempänä, joten\nlääninhallituksen akkunoista mainiosti saattoi seurata sitä outoa\nja huomiotaherättävää liikettä, mikä oli havaittavissa talon\nedustalla: Toimitalon ovesta meni tuontuostakin sisään jätkäpukuisia\npieksuniekkoja...\n\nLadau oli kyllä pannut merkille tämän ihmeellisen asiakas-aineksen\nmuuttumisen. Ennen oli Vasabladetim toimistossa käynyt tavallisia\nkaupunkilaisia, mutta nyt siellä maleksi enimmäkseen jätkiä! Ladau\nalkoi tämän jälkeen hyvin ahkerasti vierailla tuttavansa luona\ntoimistossa istuen siellä usein aivan tuntikaupalla.\n\nSundqvistin kannalta voimme hyvin käsittää, mitä haittaa ja harmia\nnäistä vierailuista oli. Kerrankin tuli konttoriin kaksi suomea\npuhuvaa nuorukaista kysyen neuvoja \"ulkomaan-matkaa varten\". Kun\nLadau tällöinkin oli toimittajan työhuoneessa, ei Sundqvist tietysti\nvoinut muuta kuin ajaa nuorukaiset ulos. Silloin Ladau lohdutti häntä\nhymyillen:\n\n\"Nog komma de snart igen!\" (= Kyllä ne taas pian tulevat.)\n\nSundqvist oli suuttuvinaan ja sanoi:\n\n\"Tämä ei ole muuta kuin suoraa provokatiota!\"\n\nTästä ja monesta muusta seikasta Sundqvist huomasi, että Ladau\noli hänen etappitoimintansa perillä. Mutta oli noista Ladaun\nkäynneistä hyötyäkin. Tämä näet kertoili Sundqvistille yhtä ja toista\nvenäläisten vallanpitäjäin salaisista toimenpiteistä, jotka hän\nSillmanin yksityissihteerinä hyvin tunsi.\n\nSitten tapahtui muuan juttu, josta oli ikävät seuraukset sekä\nSillmanille että varsinkin Ladaulle. Maailmansodan aikana koottiin\njonkun suuriruhtinattaren alkuunpanosta varoja haavoittuneiden\nhyväksi; ja niinpä \"Vasabladetin\" painossa oli Vaasassa suoritettavaa\nkeräystä varten aikaisemmin painettu erikoisia keräyslistoja. Mutta\nkuinka olikaan, kuvernööri Sillman, jonka tehtävänä keräyksen\ntoimeenpaneminen olisi ollut, oli unohtanut koko asian, ja\nkorkeammalta taholta jo tiedusteltiin, kuinka keräys oli onnistunut\nja mitä se oli tuottanut. Tällöin Ladau tuli näyttämään listaa myös\nSundqvistille pyytäen, että tämäkin merkitsisi siihen jonkin summan.\n\nJäyhänä aktivistina Sundqvist ei luonnollisesti olisi halunnut\nmokomaan puuhaan puuttua, mutta hänen mieleensä juolahti kuitenkin\nkäyttää sattunutta tilaisuutta jälkiensä peittämiseen, joten hän\nsanoi, että noiden keräyslistojen painatuskustannukset -- noin 30\nmk -- saisivat jäädä hänen huollettavakseen. Mutta Ladau ei tyytynyt\ntähän, vaan huomautti, että kuvernööri varmasti tulisi kovin\niloiseksi, jos Sundqvist jollakin suoranaisella rahaerällä muistaisi\nasiaa. Tällöin Sundqvist merkitsi listaan nimensä ja 100:n markan\navustuksen.\n\nSeuraukset olivat ihmeelliset. Kuvernööri tuli Sundqvistin\navustuksesta niin hyvilleen, että hän eräässä pääsiäisen tienoissa v.\n1916 kenraalikuvernööri Seynille tekemässään suullisessa raportissa\n-- noin kolme viikkoa ennen Sundqvistin vangitsemista -- erikoisesti\nkiitteli paikallisia toimihenkilöitä näiden ymmärtämyksellisestä\nesiintymisestä sekä puhui varsinkin Sundqvistista hyvin kiittävässä\näänilajissa.\n\nMutta samoihin aikoihin santarmeilla oli tiedossaan todellisen\nSundqvistin aivoitusten laatu, ja niinpä hänet napattiin kiinni ja\nlähetettiin 15.V.1916 Vaasan lääninvankilaan. Vähän aikaisemmin\nSundqvist oli kyllä saanut tiedon pidättämismahdollisuudesta ja\nsilloin hän oli pakoillut pari päivää Sundomissa; mutta kun erikoista\nei ollut kuulunut, oli hän taas palannut toimeensa ja silloin hänet,\nkuten sanottu, vangittiin.\n\nMashkevitsh kuulusteli häntä eri ottein. Eräässä tällaisessa\nkuulustelutilaisuudessa olivat läsnä myös Sillman ja Ladau. He\ntulivat hyvin ystävällisesti Sundqvistia tervehtimään ollen vallan\nihmeissään sen johdosta, että asiat olivat tälle tolalle kääntyneet.\n[Sundqvist on sitä mieltä, että Ladau oli kaksinaamainen henkilö,\njoka tahtoi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa haluten tehdä\nitsensä vallassa olijoille välttämättömäksi, mutta samalla pyrkien\nsäilyttämään eräänlaisia suhteita myös isänmaallisiin aineksiin.\nVaikka hän hyvin tunsi Sundqvistin aktivistisen toiminnan, ei\nhän tätä ilmiantanut. Ja ottaen huomioon Ladaun taajat käynnit\nSundqvistin luona ymmärrämme, että hänen täytyi jo oman etunsakin\ntakia, toverinsa pidättämisen jälkeen esittää tämän asia niin\nviattomassa valossa kuin suinkin. -- Tässä yhteydessä muistettakoon\nmyös, että siinä tutkintopöytäkirjassa, jonka santarmit olivat\ntammikuun 20. p:nä 1916 laatineet ylioppilas Edvard Bruunin (\"Routaa\nja rautaa I\") tunnustusten ja ilmiantojen nojalla, vaasalaisista\naktivisteista oli nimenomaan mainittu toimittaja Sundqvist.]\n\nKohta tämän jälkeen kuvernööri Sillmania ja poliisimestari\nFeodoroffia rangaistiin siten, että heidät siirrettiin suuresta\n\"Nikolainkaupungista\" Vaasasta vähäpätöiseen Mikkeliin, jälkimmäinen\njo kesäkuussa 1916 ja edellinen 18.VIII.1916. Ja Ladau sai\npassituksen -- Shpalernajaan, nähtävästi siitä syystä, että\nkenraalikuvernööri Seyn epäili hänen tahallaan viivyttäneen Mannsin\nja Sundqvistin siirtomääräysten toimeenpanoa -- niinkuin asia lienee\nollutkin.\n\nOli luonnollista, että Sundqvistin ja Mannsin vaasalaiset\naktivistiystävät rupesivat miettimään heidän vapauttamistaan,\nsillä olivathan esim. Pietarsaaren ja Tornion poliisivankiloista\ntapahtuneet karkaamiset onnistuneet. Toiset pitivät tällaista\nuhkayritystä mahdollisena, toiset taas aivan mahdottomana.\n\nInsinööri Fredrik Wikman oli mies, joka kaikkein päättävimmin ja\npontevimmin asettui Mannsin ja Sundqvistin pakoa suunnittelemaan ja\njärjestämään. Eikä hänen tarvinnutkaan olla yksin, sillä kaikki,\njotka jollakin tavoin kykenivät auttamaan, olivat siihen valmiit.\nMainitsemme näistä vankilan ulkopuolelta seuraavat: Konttoripäällikkö\nHugo Sundqvist (toimittajan veli), liikemies Otto Kronman sekä\nmaanviljelijät Edvard Wik ja Johannes Björkman. Vankilassa taas\noli kaksi erittäin tärkeätä avustajaa, nim. edellämainittu neiti\nElli Smeds ja vankilan apulaistyönjohtaja, puuseppä Isak Leander\nEnholm. Viimeksimainitut toimivat ensinnäkin vangittujen ja insinööri\nWikmanin välisten tiedoitusten perilleviejinä -- Smeds Mannsin ja\nEnholm Sundqvistin. Välittäjinä toimivat myös Hugo Sundqvist ja neiti\nLisa Manns. Wikin veljekset ja Kronman auttoivat Wikmania luotettavan\nylikuljettajan ja venheen hankinnassa, sillä tarkoituksena oli\nkiidättää vangitut moottorivenheellä Merenkurkun yli Ruotsiin.\n\nEnholm oli salaliittolaisten tärkeimpiä tekijöitä. Hän otti\nsaippuamallien mukaan hankkiakseen ne 11 avainta, jotka tarvittiin\nmiesten toimittamiseksi pois vankilasta. [Avaimia, jotka tehtiin\njostakin pehmeästä metalliseoksesta, tarvittiin näin monta siitä\nsyystä, että vankilan avaimia ei voitu käyttää, ne kun olivat\nvahtimestarin huoneessa tarkoin vartioituina. Mallit Enholm itse\nvalmisti painamalla avaimia saippuapalasiin.] Enholmin liikuttavan\nrohkean mukana-olon ymmärrämme, kun tiedämme, että hän ja Sundqvist\nolivat kotoisin samasta kylästä ja muutoinkin keskenään hyviä\ntuttavia, joita sitäpaitsi nuorisoseuratyö oli yhdistänyt. Enholmin\nuhrautuminen oli sitä liikuttavampaa, kun hänellä oli vaimo ja kaksi\nlasta -- eikä hän katsonut voivansa päätöksestään ilmoittaa edes\nvaimolleen.\n\nInsinööri Wikman taas oli ottanut tehtäväkseen varojen, venheen ja\nkuljettajan hankkimisen. Hän teki ensinnäkin matkan Helsinkiin saaden\nsilloiselta varatuomari Hjalmar Procopéltä kysymyksessäolevan paon\njärjestämiseksi sittemmin 10,000 markkaa. Rahoja tarvittiinkin, sillä moottorivenhe oli ostettava, kuljettaja hyvin palkattava j.n.e.\n\nKesäkuun 10. päivän tienoissa 1916 saivat pakoa suunnitelleet\naktivistit tietoonsa lääninhallituksesta lähteneen huhun, että\nSundqvistin asia muutamia päiviä sitten vankilassa pidetyssä\nMashkevitshin kuulustelussa olisi saanut käänteen pahempaan päin ja\nettä Manns ja Sundqvist todennäköisesti pian vietäisiin pois Vaasasta.\n\nSilloin Wikman ponnisti kaikki voimansa suunnitelmien nopeaksi\ntoteuttamiseksi.\n\nKuljettajaksi saatiin ensin lupautumaan raippaluotolainen kalastaja\nIsak Nygård. Mutta kun hän oli aikaisemman toimintansa takia kovin\nhuonoissa kirjoissa, täytyi hänen lopulta peräytyä. Silloin Wikman\nosti tarkoitusta varten moottorivenheen ja sopi erään koneenkäyttäjän\nkanssa, että tämä veisi miehemme yli. Mutta hänkin peräytyi.\n\nLopulta Wikman aikoi itse käydä noutamassa pakolaiset vankilan\nrannasta tehden tätä varten jo valmiin suunnitelmankin.\n\nVihdoin viimein Wikin veljesten onnistui yhdessä Isak Nygårdin kanssa\nsaada kuljettaja, joka otti tehtävän suorittaakseen. Tämä kunnianmies\noli vallgrundilainen Karl Forsman, joka sitten moottorivenheineen\ntuli sovittuun aikaan lääninvankilan rantaan.\n\nPakoajaksi oli sovittu kesäkuun 22. päivän vastainen yö. Vikman\nlienee alkujaan suunnitellut ratkaisevaksi hetkeksi kello 3 aamulla,\njolloin tavallisesti kaikki -- yökulkuritkin -- nukkuvat. Mutta\nlopullisesti määrättiin lähtöhetkeksi klo 1-2:n välinen aamuvarhainen,\nkoska Enholmin vartiovuoro alkoi juuri klo 1. Poliisitutkintopöytäkirjan\nmukaan Enholm oli vetänyt tarkistuskellonsa viimeisen kerran klo 1.30.\nSääntöjen mukaan tämä tehtävä oli toimitettava kussakin neljässä\nkerroksessa joka kymmenes minuutti. Tästä päättäen Enholm ryhtyi\nvaarallista suunnitelmaa toteuttamaan vasta kello 1.30 jälkeen yöllä.\nHän kai tahtoi odottaa, kunnes kaikki vartiovaihdoksen jälkeen\noli hiljentynyt. Tähän aikaan oli myös Karl Forsman venheineen --\nmääräyksen mukaan -- saapunut vankilan laivasillan luo odottaen\nsiellä kyydittäviään.\n\nRatkaisun hetki oli koittanut. Enholm avasi Mannsin ja Sundqvistin\nsellit [Mannsin sairassellin ylimääräisen lukon avain murtui, jolloin\ntäytyi käyttää rauta-asetta. Ovi aukeni -- kovasti rämisten.], ja\nmiehemme hiipivät äänettömin askelin alimman kerroksen ulko-ovia kohti.\nNiissä oli neljä lukkoa, mutta kaikki aukenivat kuin sadussa. Pakenijain\nsaapuessa linnan lännenpuoleisesta ovesta vankilan pihalle löi\ntornikello kaksi.\n\nPamppailevin sydämin riennettiin halkotarhaan johtavalle portille.\nSilloin tapahtui masentava yllätys: Enholmin avain ei käynytkään\nlukkoon -- se oli liian suuri! Enholmilla ei näet ollut ollut mitään\ntekemistä ulkovartioinnin kanssa, joten ei oltu uskallettu ennakolta\nkoettaa portin avaimia.\n\nAsia näytti jo niin synkältä, että ajateltiin palata takaisin\nselleihin. Mutta silloin neuvokas Enholm keksi keinon.\n\nHän tiesi mallivarastossa olevan matalat portaat, sellaiset, joita\ntaloudessa käytetään siivousta suoritettaessa. [Niitten korkeus oli\nvain 1.53 metriä.] Ne hän kävi sieppaamassa. Ja sitten miehemme\nriensivät vankilan lännenpuoleiseen nurkkaukseen -- rannassa odottava\nmoottorivenhe veti näet sinne.\n\nVankilaa ympäröivä pellillä katettu, 4.40 metriä korkea muuri näytti\nhirvittävältä, mutta äärimmäinen hätä terävöitti ajatuksen ja antoi\nyliluonnollisia voimia. Pakomenetelmä kirkastui miehillemme hetkessä.\n\nPortaat asetettiin muuria vasten. Sundqvist, joka oli heistä kolmesta\npisin ja voimakkain, nousi partaiden ylimmälle askelmalle, ja Enholm\nkapusi seisomaan hänen olkapäilleen. Kun portaat osoittautuivat\nliian mataliksi, täytyi niiden tehoa auttaa panemalla kiviä niiden\nalle. Näin tehtiin kahdesti, ja kummallakin kerralla Enholmin täytyi\ntietysti tulla alas Sundqvistin hartioilta. Vasta kolmannella\nyrittämällä, kun Sundqvist vielä jaloista kohotti lyhyttä ja hintelää\nEnholmia, tämä sai kiinni muurin peltikaton harjasta ja veti itsensä\nylös.\n\nSitten tuli sairaan ja heikon Mannsin vuoro. Hänkin nousi Sundqvistin\nolkapäille; häntäkin Sundqvist kohotti Enholmin tarttuessa Mannsin\nkäsiin, ja niin tämäkin pääsi korkeuteen.\n\nMutta myös Sundqvist oli saatava harjalle. Hänen asemansa oli\nvaikea ja pulmallinen. Vaimentaakseen askeltensa ääntä hän oli\nsellissä vetänyt kenkiensä päälle vahvat villasukat, ja yllään\nhänellä oli kesäpäällystakki. Hän riisui päällystakin ja heitti\nsen Enholmia kohti. Sitä ei kuitenkaan voitu käyttää apuna ja se\nputosikin vankilan pihalle. Manns ja Enholm kurottivat sitten kätensä\nSundqvistin puoleen; ottaen hieman vauhtia tämä saikin niistä kiinni\nja sukkajaloillaan tiilimuurista ponnistaen pääsi kuin pääsikin ylös.\nSukat olivat tässä työssä tavattomana apuna.\n\nSitten miehemme laskeutuivat ympärysmuuriin liittyvälle 2.76 metriä\nkorkealle lankkuaidalle, mistä Sundqvist ja Enholm hyppäsivät maahan\nja riensivät heti venheeseen. Mutta kun tuli Mannsin vuoro liukua\naitaa vasten asetettua lankkua myöten alas, niin häntä rupesi\npyörryttämään ja hän putosi maahan selälleen. Pian hän kuitenkin\ntaas tointui rientäen sitten hänkin venheeseen.\n\nEnholm heitti virkalakkinsa vankilan pihan ulkopuolella olevalle\nroskaläjälle.\n\nForsmanin varman ja taitavan käden ohjaamana venhe poistui vinhaa\nvauhtia. Takaa-ajajista päästäkseen hän teki koko pitkän kaarron\nSundomin ulkosaariston kautta, Gäsgrundin ja Enstenin eteläpuolelta,\nottaen sitten heti Strömingsbädanin itäpuolelta suunnan Holmö\nGaddia kohti. Sinne saavuttiin aamupäivällä klo 10:n tienoissa.\nMatka Pohjanlahden yli onnistui erinomaisesti -- ilman pienintäkään\nseikkailua. Eivät edes mitkään rannikkovartioston aluksetkaan\nennättäneet heitä ahdistaa.\n\nPurjevenheessä mentiin sitten Uumajaan ja sieltä seuraavana päivänä,\n23.VI.1916, rautateitse Tukholmaan. Forsman taas palasi kotiinsa.\n[Sundqvist sai vakinaisen avustajanpaikan \"Aftonbladet\"-nimisessä\nTukholman sanomalehdessä. Enholm taas pääsi puusepän-toimeen, jota\nammattia hän yhä vieläkin harjoittaa. Ja Manns -- toivuttuaan\nankarasta taudistaan -- lähti Berliniin antautuen Saksan\nmeriesikunnan palvelukseen. [Ks. \"Routaa ja rautaa III\" ss. 410-420.]\n\n\n\nPaon jälkeen.\n\n\nVankilassa syntyi luonnollisesti tavaton hälinä heti, kun vartia\nR.V. Lehto klo 3.40 aamulla oli huomannut paon tapahtuneeksi. Siitä\nilmoitettiin kohta v.t. vankilanjohtaja, kamreeri Arvo Linnalle, joka\nvarsinaisen johtajan Johan Emil Boijen nauttiessa kesälomaa hoiti\njohtajan tehtäviä.\n\nSamoin tiedoitettiin asia myös heti v.t. poliisimestari Johannes\nRaitaselle, järjestyspoliisin komisariolle Aug. Solalle, etsivän\nosaston ylikonstaapelille Viktor Markukselle, lääninhallituksen\nesittelijälle Axel Ladaulle ynnä rajavartioston ja santarmiston\npäällystöille.\n\nRaitanen ja Markus tulivat lääninvankilaan, missä he v.t. johtajan\nArvo Linnan läsnä ollessa pitivät tarkan poliisitutkinnon (Liite N:o\n12). Poliisitutkinnon tulokseksi tuli vain se toteamus, että kolme\nrohkeata ja neuvokasta miestä oli vankilasta livistänyt.\n\n[Vaasan poliisikamarin asiakirjakokoelmassa \"Raporter 1916\" on\nlaaja, 55 puoliarkin-sivua käsittävä poliisikuulustelupöytäkirja,\njoka on tästä asiasta kirjoitettu etsivän osaston huoneistossa\nkesäkuun 22. ja elokuun 28. päivän välisenä aikana 1916.\n\nPöytäkirjassa tehdään selkoa tapahtumasta ja arvellaan m.m.,\nettä pakenijoilla on täytynyt olla avustaja, joka muka köyden\navulla on auttanut heidät muurin yli. Siinä mainitaan myös,\nettä \"Saturnus\"-niminen luotsilaiva oli kesäkuun 22. p:nä klo\n1/2 9 aamulla lähtenyt merelle takaa-ajamaan pakenijoita ja pitämään\nsilmällä Merenkurkun ja Mickelsöyran välistä aluetta, mutta että se\noli palannut tyhjin toimin takaisin yöllä kesäkuun 25. päivää vasten\n1916. -- Pöytäkirjaan merkityt vanginvartiain lausunnot viittaavat\nilmeisesti siihenkin, \"että vankilassa vallinneissa olosuhteissa\nsaattoi tapahtua mitä tahansa\" ja että kaikki oli ikäänkuin\nvalmistettu Mannsin ja Sundqvistin pakoa varten. Tämä ei kuitenkaan\njohtaja Boijeen nähden pidä paikkaansa. -- Vanginvartioita olivat\noudoksuttaneet varsinkin neiti Smedsin itselleen ottamat vapaudet.\nHänhän oli johtajan luvalla saanut hieroa apteekkari Roosia,\nmutta hän oli halunnut hieroa myöskin eläinlääkäri Laurellia! --\nRohkea ja tarmokas neiti Smeds muuten kielsi poliisikuulustelussa\ntiedoittaneensa Mannsille mitään lisäten: \"Jos minä olisin sen\ntehnytkin, niin en olisi niin tyhmä, että tunnustaisin sen\npoliiseille.\"\n\nEtsiviä lähetettiin myös maaseudulle. M.m. komennettiin etsivä Alex\nHäggström asemalle silmälläpitämään aamupostijunaa; siinä hänen piti\nsitten matkustaa Seinäjoelle asti vaaniakseen väliasemilta junaan\ntulevia matkustajia.\n\nMannsin ja Sundqvistin pako oli luonnollisesti isku koko\nlääninvankilan henkilökunnalle ja varsinkin vankilan vakinaiselle\njohtajalle J.E. Boijelle. Häneen kohdistuivat myös korkeampien\nviranomaisten moitteet, jotavastoin v.t. johtaja tuntuu päässeen\nasiasta miltei päänsilityksellä.\n\nBoije määrättiin heti hoitamaan virkaansa -- ei sentähden, että v.t.\njohtaja olisi katsottu virkaansa kykenemättömäksi -- vaan sentähden,\nettä vankeinhoitohallituksen silloinen venäläinen päällikkö Nikolai\nStromiloff saisi syytää häntä kohtaan kaiken epäsuosionsa. Boije\nkutsuttiin heti Helsinkiin vankeinhoitohallitukseen muka vastaamaan\nteoistaan, häntä tutkittiinkin siellä kokonaista 9 tuntia yhteen\nmittaan ja hyvin jäykässä äänilajissa, mutta sittenkään hänelle ei\nmahdettu mitään.\n\nYhtä laihoin tuloksin päättyi kenraalikuvernööri F.A. Seynin\nheinäkuun alussa Vaasan lääninvankilaan tekemä tarkastus- ja\ntutkimusmatka. Seyn -- mukanaan noin 30-henkinen seurue\nkaikenkarvaista väkeä -- tuli asemalta suoraan vankilaan. Hän oli\nalussa hyvin kohtelias tervehtien -- samoin kuin nuo 30 herraakin\n-- Boijea kädestä, niin että tämä oli tuosta ylenpalttisesta\nystävällisyydestä aivan ihmeissään. Mutta kun Seyn sitten kuusi\ntuntia kestäneen tutkinnon jälkeen lähti pois, niin ei hän Boijeen\nenää edes vilkaissut. Samoin poistuivat ylpeästi nuo toisetkin\nherrat. Yksi ainoa heistä vain jättäytyi jäljelle ja puristi\nlämpimästi Boijen kättä.\n\nSeurauksena kenraalikuvernöörin käynnistä oli, että Pohjanlahden\nmerisuojelusosaston päällikkö asetti heinäkuun 5. p:nä 1916\nkuvernööri Sillmanin pyynnöstä Vaasan lääninvankilaan kolme vartiaa.\n\nVaikka siis Seynillä ja Stromiloffilla oli kova halu päästä käsiksi\nBoijeen, sai tämä kuitenkin pitää virkansa. Tästä hän saanee kiittää\nsitä onnellista sattumaa, että hän tuon paljon huomiota herättäneen\npaon aikana oli kesälomalla.\n\nMyöskin kuvernööri Sillmanin suhtautuminen Boijeen muuttui\nkerrassaan. Hän oli ennen ollut Boijelle hyvin ystävällinen ja\nkohtelias, mutta pakotapahtuman jälkeen hän ei tätä ollut enää\nedes tuntevinaan. Kerran kun Boije halusi entiseen tapaansa jättää\nkuvernöörille jonkin asiakirjan, tiuskaisi tämä:\n\n\"Jättäkää se vahtimestarille!\"\n\nTällöin Ladau -- mielenosoituksellisesti Sillmania kohtaan -- nousi\npöytänsä takaa tullen Boijea ystävällisesti tervehtimään.\n\nVasta lokakuun 1. p:nä 1918 Boije jätti virkansa siirtyen\nhuomattavampaan toimeen. Mutta Seynin valtakaudella häntä Mannsin ja\nSundqvistin paosta lähtien katsottiin pitkin matkaa karsain silmin.\n\n\u003Ctb>\n\nKun kaikki oli onnellisesti ohi, toi rouva Beda Boucht insinööri\nFredrik Wikmanille hopeisen muistoesineen, johon kaiverrettiin vain\nnumerot 22.VI.1916. Tämä kylmä hopeaesine on rohkean ja jalon,\nSuomen itsenäisyyden hyväksi uhrautuneiden pelastamiseksi suoritetun\ntyön arvokas todistuskappale. Samalla se on näiden kahden perheen\nläheisen henkiheimouden tunnusmerkki, joka muistuttaa mieliin, etteivät\nnoina ahdistuksen aikoina huolta kantaneet ja voitoista iloinneet\nyksinomaan miehet, vaan myöskin -- ja ehkäpä kaikkein syvimmin --\nkotien hyvät haltiattaret, sellaiset kuin rouva Beda Boucht, rouva\nUlla Wikman ja monet muut.\n\nHeidänkin kärsimyksensä ja palavat ajatuksensa olivat osallisina\nisänmaamme itsenäisyyttä valmistettaessa.\n\n\n\n\nEturivin miehiä poistuu näyttämöltä.\n\n\n\nvon Essenien pako.\n\n\nVaasan poliisien ja Antti Isotalon välinen, Isossatalossa heinäkuun\n9. päivänä 1916 tapahtunut ottelu sai nimismies Aarne Aallonkin\nliikkeelle. Poliisit Juho Aalto ja Johannes Näsi erotettiin\nnimismiehen lääninhallitukseen tekemän kantelun johdosta heti\ntoimistaan sekä pidätettiin ja lähetettiin Vaasan lääninvankilaan.\nHeidän tilalleen määrättiin, kuten jo aikaisemmin olemme kertoneet,\nkaksi Vaasan poliisilaitoksessa koulunsa käynyttä konstaapelia,\nOskari Aho ja Juho Kristo, jotka jo heinäkuun 14. p:nä saapuivat\npaikkakunnalle. Uudenkaarlepyyn nimismiespiirissä, johon Jepuakin\nkuului, niinikään toimi silloiselle hallitusvallalle uskollinen\nnimismies Eric Olof Söderström.\n\nTällaisten olosuhteiden vallitessa -- pitkin kesää oli jatkunut\npidätyksiä -- rupesivat Ala- ja Ylihärmän ynnä Jepuan aktivistit\najattelemaan maasta poistumista ainoana pelastuskeinona.\n\nEnsimmäiset, jotka päättivät Merenkurkun yli siirtyä Ruotsiin, olivat\ntehtaanomistaja C.J. von Essen ja hänen poikansa, konttoripäällikkö\nCarl Didrik von Essen. [Kuten jo tiedämme, oli C.D. von Essen vaikean\nreumatismin tähden eronnut jääkäripataljoonasta palaten isänsä kanssa\nkesäkuussa 1916 Jepualle.] Päätöksensä he toteuttivat heinäkuun\n27. p:nä 1916.\n\nHe kulkivat Vöyrin kautta Koivulahden Vassorin kylään, mistä\njonkin päivän kuluttua vesiteitse siirtyivät Koivulahden\nkirkonkylään ja sieltä hevosella Grönvikiin sekä vihdoin sen\nuloimpaan _Alskat_-nimiseen niemeen. Noin tunnin odotuksen jälkeen\nraippaluotolainen pienviljelijä ja kalastaja Isak Nygård saapui\nvenheellään heitä noutamaan. Saavuttuaan \"Replotsjöbodarna\"-nimiseen\nrantaan matkamiehemme piiloutuivat saattajansa suurehkoon\nranta-aittaan tämän sillä aikaa lastatessa venheeseensä Ruotsiin\nvietäviksi aikomiaan tavaroita, öljyä y.m. Rannalla vallitsi vilkas\nliike, minkä ohessa Raippaluodon poliisejakin oli viisainta varoa.\n\nPingoitetun purjeen suojassa miehemme sitten ryömivät aitasta\nvenheeseen, missä purje yht'äkkiä pudotettiin heidän päällensä, joten\nheitä ei näkynyt lainkaan. Moottori pantiin käyntiin, ja noin 1/2:n\ntunnin kuluttua matkustajat saivat tulla esille piilostaan.\n\nOli mitä ihanin kesäaamu ja meri peilityven.\n\nRaippaluodon Björkön saaristossa venhe pysäytettiin Panikiven luona,\nja matkaajat peitettiin taas purjeella. Isak meni isänsä ja poikansa\nseuraamana Richard Vargin taloon tuoden sieltä mukanaan jääkäri Eero\n(\"Iisu\") Mannisen (salanimi Olsson), joka \"Emdenin\" edellisellä\nretkellä oli jäänyt sinne järjestääkseen Uumajan etappia koskevia\nasioita, kuten jo olemme kertoneet. Tarkoituksena oli ollut,\nettä von Essenit olisivat \"Emdenissä\" päässeet yli Johannes\nNygårdista, mutta kun he olivat viipyneet niin kauan, oli \"Emdenin\"\nollut pakko lähteä Uumajaan ennen heidän tuloaan. Siinä oli samalla\nmennyt eräitä Saksaan-pyrkijöitä.\n\nManninen sijoitettiin von Essenien seuraan purjeen alle; ja niin\nsuunnattiin matka Klubbhällarne-nimiseen luotoon, jonne saavuttiin\nkeskiviikkona, elokuun 2. p:nä puolenpäivän aikaan. Siellä oleiltiin\nkoko se päivä Isakin kalamajassa syöden ja juoden \"kahvivettä\" sekä\ntupakoiden ja keskustellen matkan vaaroista.\n\nIllalla klo 10:n korvissa Isakin 13-vuotias poika hyökkäsi yht'äkkiä\nsisään huutaen:\n\n\"Ryyssan ä jäär o di ha givären mes se\" (= Ryssät ovat täällä ja\nniillä on kiväärit mukanaan).\n\nSilloin C.J. von Essen paiskasi oven auki, koska vain siitä saattoi\njotakin nähdä, ja huomasi suurehkon venheen, jossa oli 5-6 miestä,\nlaskevan rantaa noin 50:n metrin päähän Isakin kalamajasta.\n\nHyvät neuvot olivat tarpeen, sillä tietysti oli majasta hyvin vaikea\npäästä huomaamatta.\n\n\"Kryp in!\" (= Ryömikää!) komensi Isak.\n\nC.J. von Essenin lakki oli vielä lavalla, mutta Manninen\nennätti siepata sen, ja niin ryömittiin aluksi majan nurkan taa.\nEpätietoisina siitä, mitenkä venäläiset hajaantuisivat rannikolle,\nmiehemme ryömivät läähättäen eteenpäin kapean ja paljaan luodon\nvastakkaiselle rannalle, koettaen siellä suojautua kivien taakse.\nC.J. von Essen otti lompakostansa eräitä papereita ja nimikortteja\nkätkien ne kiven alle.\n\nSatoi, mutta ilta tuntui lauhkealta. Kun rupesi pimenemään,\nsiirryttiin C.J. von Essenin ehdotuksesta luodon keskellä olevaan\npensaikkoon, missä loikoiltiin ja pidettiin neuvoa. Tällöin joku\nlähestyi antaen merkin tulitikulla. Manninen vastasi samalla tavalla.\nTulija oli Isak Nygård, joka ilmoitti arvelunaan, että merisotilaat,\njoiksi hän vieraita luuli, eivät olleet erikoisen vaarallisia, vaan\nettä he nähtävästi tahtoivat vain tutustua maastoon.\n\nMutta palatessaan jonkin ajan kuluttua uudestaan miestemme luo\nIsak oli jo aivan toista mieltä. Hän kertoi venäläisten katselleen\nvalokuvia sekä tiedustelleen m.m., oliko Isakin luona yleensä käynyt\nherroja y.m.s. Tästä Manninen ja von Essenit päättelivät itsekseen,\nettä kysymyksessä mahtoikin olla Isakin vangitseminen. Isak poistui\ntaas. Hetken kuluttua piilossa olijat näkivät, että rannassa\nsijaitsevia tyhjiä kalasaunoja käytiin tulen kanssa tutkimassa.\nArvellen itseänsä etsittävän miehemme jo ottivat esille pistoolinsa.\nMannisen mielestä oli, jos niikseen tulisi, taisteltava viimeiseen\nsaakka.\n\nSamassa ilmestyi taas Isak vihasta värisevänä ja sanoi:\n\n\"Nyt on lähdettävä!\"\n\nHänellekin oli siis selvinnyt, ketä merisotilaiden vierailu ennen\nkaikkea tarkoitti.\n\nManninen tuki C.J. von Esseniä miestemme pimeässä kavutessa rantaa\nkohti. Mentiin Fressan venhekunnalle kuuluvan soutuvenheen luo,\ntyönnettiin se hiljaa vesille ja noustiin siihen äänettömästi. Sitten\nalkoi tasainen, mutta mitä ankarin soutu. Manninen ja Charles von\nEssen soutivat venheen keulassa kumpikin airoaan, Isak taas perässä\nohjaten venhettä mitä pahimpien matalikkojen ja karikoiden lomitse.\nC.J. von Essenkin auttoi Nygårdia huopaamisessa. Suunta oli etelään\npäin, ja matkan lähimpänä päämääränä Panikivi.\n\nVargin emäntä -- talon isäntä Richard Varghan oli Vaasan linnassa,\nkuten muistamme -- otti tulijat ystävällisesti ja vieraanvaraisesti\nvastaan saattaen heidät sitten moottorivenheellään tuon\nselväpiirteisen itsenäisyysmiehen Johannes Nygårdin luo Malskäriin.\nC.J. von Essen mainitsee Uumajasta kotiinsa kirjoittamassaan\nkirjeessä: \"Johan Nygårdin ja hänen emäntänsä hyvänsuopuutta ja\nhuolenpitoa ei voi kylliksi kiittää. Sellainen ymmärtämys meidän\nkärsimyksiämme ja meidän suurta päämaaliamme kohtaan on harvinaista.\"\n\nMalskärissä von Essenit ja Manninen viipyivät torstaiaamusta\nlauantai-iltaan (5.VIII.1916). Isak Nygård sen sijaan venäläisten\nvierailusta huolimatta lähti kotiinsa osaamatta varmasti luvata,\nlähtisikö saattamaan pakolaisiamme Ruotsin puolelle.\n\nVälipäivinä Vargin emäntä toi Klubbhällarneista matkamiestemme\ntavarat, jotka olivatkin säilyneet siellä koskemattomina. Ja Johannes\nNygård meni tapaamaan Isakia saadakseen tältä varman vastauksen. Hän\npalasi lauantaiaamuna Isakin kanssa, joka kauan tuumittuaan vihdoin\nsuostui suorittamaan ylikuljetuksen.\n\nPalattiin sitten takaisin Vargille, mistä vasta sunnuntai-iltana\nklo 11:n tienoissa lähdettiin Ruotsia kohti. Puolenyön seuduissa\nsivuutettiin Klubbhällarnit, mistä suuntauduttiin \"Snipan\"-nimistä\nmerkkilaivaa kohti. Lounaistuulta vasten luovittaessa oli helppo\nsäilyttää suunta. Kun \"Snipanin\" seuduilla oleva matalikko oli\nsivuutettu, suuntauduttiin Gaddia kohti. Tuuli navakasti, vaahto\npärskyi aaltojen harjoilta, ja heikko, 4-hevosvoimainen kone tuntui\nperin avuttomalta, mutta aina vain sentään taivallettiin eteenpäin.\n\nKlo 6:n tienoissa maanantaiaamuna (7.VIII.1916) miehemme nousivat\nmaihin Gaddin majakalla saaden siellä erittäin ystävällisen\nvastaanoton. Oli kuin olisi herätty pahasta painajais-unesta.\n\nvon Essenit asettuivat maanpakolaisuutensa ajaksi Uumajaan, jonne\nrouva von Essenkin saapui Tornion kautta huhtikuussa 1917. Ja\nManninen siirtyi tämän jälkeen Hölmöstä uusiin tehtäviin ja uusia\nkohtaloita kokemaan.\n\n\n\n\nJuho ja Nikolai Ekolan pako.\n\n\nMonien ilmiantojen johdosta, joita alettiin tehdä jo lokakuussa 1915,\nJuho Ekolan täytyi olla hyvin paljon pakosalla. Tällöin hän liikkui\nmilloin Alahärmässä, Kokkolassa, Jepualla ja Uudessakaarlepyyssä,\nmilloin taas Helsingissä ja Tyrväässä saakka.\n\nKoko ajan hän kuitenkin työskenteli, kuten olemme maininneet, suuren\nasian hyväksi, mutta vihdoin tuli hänenkin vuoronsa.\n\nYksityinen riita-asia aiheutti, että uusi järjestyksenvalvoja,\nkonstaapeli Oskari Aho heinäkuun 31. p:nä 1916 tuli Juho Ekolan\ntaloon lukien Ekolalle asian johdosta lakia. Kun Ekola pysyi\njäykkänä pitäen jyrkästi kiinni oikeuksistaan, sanoa sutkautti hänen\nläsnäoleva riitapuolensa Ahon kuullen häntä \"Saksan kapteeniksi\".\nTästä ja muustakin Ekola huomasi tulleensa ilmiannetuksi.\n\nKun Ekola elokuun 2. päivän illalla oli palailemassa kotiinsa\nheinäpelloltaan, tuli hänen 11-vuotias Manta-niminen tyttärensä häntä\nvastaan sanoen:\n\n\"Äiti sanoo, ettei tulla kotio, sillä meillä on sapeliherroja.\"\n\nTaloon oli tullut poliisi Aho muka kutsumaan Ekolaa nimismiehen luo.\nLuullen \"sapeliherroja\" olevan useampiakin Ekola noudatti vaimonsa\nkehoitusta poistuen lähimpään metsään. Siellä hän oli pimeäntuloon\nasti, jolloin meni aktivistituttavansa maanviljelijä Oskari Kaupin\nluo yöksi. Samana yönä klo 3 hänen nuorin veljensä Nikolai Ekola haki\nhänet varmempaan turvaan -- heinälatoonsa, jonne Nikolain itsensäkin\njo seuraavana iltana (3.VIII.) oli pakko paeta.\n\nKeskimmäinen veli Antti Ekola hoiteli heitä siellä yhden vuorokauden,\nm.m. tuoden kaikki tiedot tapahtumista. Sitten he lähtivät elokuun 4.\npäivän illalla uuteen turvapaikkaan, Kustaa Heikkilän niittylatoon,\njonne jo kauppias J.E. Härmänenkin oli paennut ja jonne reipas tyttö\nLiisa Heikkilä (nyk. Kujala) toi heille ruokaa. Sieltä Juho Ekola von\nEssenien kehoituksesta siirtyi Jepualle kauppias Elias Lönnqvistin\nluo, jonne myöskin hänen veljensä Nikolai ja J.E. Härmänen tulivat\nelokuun 9. päivän illalla. Kaikki kolme lähtivät sitten saman\npäivän illalla merenrantaa kohti kokoontuen ensiksi Oravaisten\ntaistelukentälle pystytetyn muistopatsaan luo, jonne sittemmin saapui\nmuitakin pakolaisia.\n\n\n\nJ.E. Härmäsen pakoilu.\n\n\nOlemme jo ennen tutustuneet kauppias Härmäsen toimintaan.\nUhanalaisessa asemassaan hän oli jo aikaisin tehnyt erinäisiä\nsuunnitelmia yllätyksien varalta. Niinpä hän jo kevättalvella\n1916 laati itsellensä erittäin kekseliään turvapaikan. Hänen\nhuoneistostaan johtivat vinnille portaat, jotka täyttivät koko\nvälikön. Portaat Härmänen järjesti siten, että ne saattoi nostaa\npystyyn ja kiinnittää taas paikoilleen tukevilla säpeillä.\nNostettuaan portaat pystyyn hän saattoi piiloutua niiden alle\nvetämällä ne takaisin paikoilleen. Ja kun ne säpeillä altapäin\nlujasti kiinnitettiin, ei kukaan voinut niitä liikuttaa eikä edes\naavistaa, että ne ylimalkaan saattoi nostaa pystyyn. Portaiden alla\nlattiassa oli vielä luukku, josta saattoi pujahtaa rakennuksen alle\nja sitä tietä pois.\n\nEnsimmäisen kerran Härmänen käytti tätä mainiota piilopaikkaa pääsiäisen\naikaan 1916, jolloin kaksi epäilyttävää miestä pyrki hänen kauppaansa,\nvaikka olikin pyhäpäivä. Härmäsen luona oli silloin muitakin aktivisteja,\nja jo kauempaa saattoi huomata, että miehet eivät olleet oikeilla\nasioilla. Silloin Härmänen kehoitti vieraitansa poistumaan mennen itse\nportaittensa alle. Erään toisenkin kerran Härmäsen täytyi turvautua\npiilopaikkaansa, jonne muuten oli kahdelta taholta helppo pääsy.\n\nVuoden 1916 ensimmäisen puoliskon aikana elettiin Härmäsessä todella\njännittäviä aikoja. Kun yöjunan jyminä kuului, herättiin hyvin usein\nsiihen epämiellyttävään tunteeseen, että oli tulossa auto; mutta kun\nsitten kuuluikin vihellys, uskallettiin taas painua nukkumaan.\n\nHärmäsen oli pakko pitää asemalla lähettiä [Härmäsen omia poikia ja\nkauppa-apulaisia, esim. Ilmari Mäki ja Lyyli Mäki. Myöskin\nasemansähköttäjät Lukkaroinen ja Numminen, jotka olivat Härmäsen\nruokavieraina, antoivat tietoja.], joka aina toi tiedon, jos junassa\nsaapui santarmeja tai poliiseja. Ja niin Härmänen pelastui päivä\npäivän perästä.\n\nKerran saapui Pietarista saakka kolme poliisimiestä Härmästä\nvangitsemaan. Yksi meni heti suoraan Härmäselle kahden jäädessä\nasemalle. Siellä he tahtoivat lähettää Pietariin sähkösanoman:\n\"Tavaroita tuodaan Voltista\", mutta sen maksamisesta tuli riitaa v.t.\nasemapäällikön kanssa. Vanhempi poliiseista näet vaati sähkösanomansa\nlähetettäväksi maksutta ilmoittaen olevansa Pietarin keisarillisen\npoliisidepartementin päällikkö. Tässä kiistassa kului aikaa.\n\nHärmänen, kuten tavallista, oli nytkin saanut tiedon poliisien\ntulosta, mutta ei kerinnytkään ennen tuon ensimmäisen poliisin\nilmaantumista poistua kotoaan. Nähdessään Härmäsen pistävän seinällä\nriippuvan Grafton-revolverin taskuunsa tämä ei uskaltanut yksin ruveta\npidättämistoimiin, vaan jäi -- koettaen saada Härmästä kanssansa\nkeskusteluun -- odottamaan tovereitaan. Mutta tietäen, että minuutit\nolivat kalliita, Härmänen ajoi miehen ulos. Heti sen jälkeen hän riensi\nkaljatehtaalle piiloon. Ja olipa jo aikakin, sillä asemalle jääneet\npoliisit olivat jo tiellä tulossa. Kaikki kolme menivät sitten Härmästä\nvangitsemaan, mutta pesä oli tyhjä -- eikä \"tavaroita\" Voltista sillä\nkertaa lähetettykään.\n\nIsontalon tapauksen jälkeen Härmänen meni heinäkuun 12. p:nä\ntavarajunassa etapin asioissa Lapualle. Hän ei näet enää yleensä\nuskaltanut käyttää matkustajajunaa.\n\nToimitettuaan asiansa Lapualla Härmänen palasi iltapäivä-postijunassa\nVolttiin. Nimismies Ossi Hjelt ja maanviljelijä Oskari Lahdensuo,\njoiden seurassa hän oli ollut, kehoittivat häntä olemaan menemättä\nmatkustajavaunuun. Tätä neuvoa Härmänen noudattikin nousten ylikäytävän\nkohdalta junailijavaunuun. Hän näet tunsi junailijan ja tiesi tämän\nisänmaalliseksi mieheksi. Härmänen kertoi sitten junailijalle\nsantarmista, jota hän tahtoi välttää, ja pyysi, että junan vauhtia\nhiljennettäisiin Palonmäen kohdalla. Junailija lupasikin puhua asiasta\nveturinkuljettajalle.\n\nVauhti lienee kuitenkin ollut liian kova, koskapa Härmänen mainitussa\nmäessä junasta hypätessään kaatui niin pahasti, että hänen\nrintalastansa painui sisäänpäin aiheuttaen sitten viikkokausiksi\nkipua ja kolotusta. Tästä johtuen hänen oli sittemmin pakoilussaan\nhyvin vaikeata kapuilla heinälatoihin ja muihin ahtaisiin paikkoihin.\n\nSamana päivänä, jona Antti Isotalo lähti (15.VII.1916) Alahärmästä\npitkälle matkalleen Ruotsiin, Nikolai Syynimaa kutsui naapurinsa\nHärmäsen luokseen tarjoillen tälle väkijuomia ja valittaen sitä, että\nnaapurien kesken oli väärinkäsityksiä. Hän ei muka ollut mikään\nilmiantaja, vaan hän tahtoi kaikin mokomin olla hyvissä suhteissa\nnaapuriinsa.\n\nKaksi päivää myöhemmin Syynimaa meni Pietarsaareen palaten\nsieltä itse kyllä vasta iltajunassa, mutta sitä ennen toimittaen\ntavarajunassa santarmipäällikön ja neljä santarmia Härmästä\nvangitsemaan. Sähköttäjä Numminen sai kuitenkin asemalla sanotuksi\nHärmäsen 8-vuotiaalle pojalle, että tämä juoksisi kotiin ilmoittamaan\nisälleen santarmien tulosta.\n\nHärmänen pakeni tällöin (17.VII.1916) suin päin polkupyörällä noin\n200:n metrin päässä olevaan Väinölänmäkeen. Sinne tuli Härmäsen\npuotipoika Ilmari Mäki häntä katsomaan löytäenkin isäntänsä helposti,\nkun tällä oli yllään valkoinen takki. Härmäsen pyynnöstä Mäki kävi\naivan santarmien nenän edestä hakemassa kauppiaan kassakaapista hänen\nlompakkonsa sekä Grafton-revolverin.\n\nTämän jälkeen Härmäsen täytyi neljättä viikkoa pakoilla milloin\nmissäkin: Voltista hän siirtyi Kortesjärvelle ja tuli sitten taas\nVolttiin, missä hän, kuten jo olemme kertoneet, yhtyi Ekoloihin\nvetäytyäkseen heidän seurassaan maasta pois. [Näihin aikoihin poliisi\nOskari Aho oli eräänä päivänä tulossa Voltista Kortesjärvelle Härmästä\netsimään. Maantiellä hänet tavoitti polkupyörällä ajava nimismies\nJ.V. Alajoki, joka kuultuaan Ahon matkan tarkoituksen kehoitti tätä\nmoisesta uhkayrityksestä luopumaan -- mutta Aho vain jatkoi matkaansa.]\n\n\n\nJ.S. Kivimäen vaiheet.\n\n\nYlihärmässä, niinkuin monella muullakin paikkakunnalla, oli\nlevinnyt sellainen päätön huhu, että värvärit saivat jokaisesta\nSaksaan-lähteneestä 1.000 markkaa päältä.\n\nTämä vihollisten levittämä kurja juorupuhe iskeytyi myös\ntalollisenpojan Eeli Näsin mieleen, ja hänessä heräsi silloin ajatus\nkäyttää värväystä ansiokeinona. Hän laski, että jos hän saisi\nvärvätyksi 10 miestä, niin se merkitsisi 10.000:n markan tuloja\nja vielä verraten vaivatta saatuja. Ja kun hänellä oli vaimo sekä\nlapsia Amerikassa, ajatteli hän täten saavansa sievoiset matkarahat.\nIsänmaan vapauttaminen ei siis häntä lainkaan kiinnostanut.\n\nKun Näsi oli kuullut, että J.S. Kivimäki värväsi nuoria miehiä\nSaksaan eli -- juorukellojen ja Näsin käsityksen mukaan -- myi\nheitä sinne 1.000:sta markasta, rupesi hän käymään Kivimäen luona\ntiedustellen, tiesikö tämä, että Saksan armeijaan värvättiin\nsuomalaisia. Ensimmäisellä kerralla Kivimäki torjui Näsin kysymyksen.\n\nKun tämä sitten toisella kertaa mainitsi, että hänellä oli 10\nmiestä, jotka lähtisivät, jos vain tietäisivät, pääsisikö sinne\nja mitenkä, niin Kivimäki myönsi, että hänkin oli kuullut jotakin\nsellaista, mutta että se varmaankin oli vain santarmien levittämä\nhuhu. Kolmannella kerralla Näsi jo nimesi joitakuita nuoria miehiä,\njotka muka olivat halukkaat lähtemään, mainiten itsekin lähtevänsä ja\npyytäen edelleen, että Kivimäki ottaisi selvän siitä, pääsisivätkö he\ntodella lähtemään.\n\nKun tällaista jauhamista oli kestänyt kolme viikkoa ja kun Näsi\nnäytti pitävän asialla kiirettä, otti Kivimäki vihdoin varteen Näsin\ntoivomuksen pitäen sitä uskottavana, kun nimetyt viisi miestä olivat\nhänenkin mielestään sopivat lähtemään ja kun vielä Näsi ilmoitti\nitsekin menevänsä. Kivimäki sanoi siis suoraan:\n\n\"Kyllä Saksaan pääsee, mutta petturit menettävät henkensä!\"\n\nSovittiin paikasta, missä Näsi saisi miehille jaettavat matkarahat.\nMutta kuri Näsin käytös Kivimäen mielestä oli ollut kovin omituista,\npyysi hän, maanviljelijä Kustaa Vesiluomaa jonkinlaiseksi todistajaksi\nrahojen-antotilaisuuteen.\n\nNäsi oli ilmeisesti tyytymätön saadessaan Kivimäeltä miestä kohden\n25 markkaa, mikä siihen aikaan oli Pohjanmaalta lähtevien taksa. Hän\nsuorastaan huomauttikin asiasta sanoen tahtovansa 1.000 markkaa\npäältä. Kun Kivimäki oli selittänyt tämän mahdottomaksi, otti Näsi\nrahat; ja Kivimäki määräsi paikan, missä tämän tuli miehineen olla\nlähtövalmiina teroittaen vieläkin, mikä kohtalo petturia odottaisi.\n\nVesiluoma soitti kuitenkin myöhemmin, ettei pojilla näyttänyt olevan\nmitään lähtöaikeita. Ja kun Kivimäki tapasi Näsin, niin tämä syytti\nhäntä siitä, ettei hän ollut antanut matkarahoja niin paljon kuin\nolisi pitänyt. Silloin Kivimäki edelleen huomautti, että summa oli\nmäärätty juuri 25:n markan suuruiseksi ja ettei hän sille mitään\nmahtanut.\n\nHuhtikuun alkupäivinä 1916 Näsi kirjoitti Kivimäelle ja Vesiluomalle\nyhteisen kiristyskirjeen pistäen sen jonkin astian alle Vesiluoman\nportaille. Sen jälkeen Kivimäki meni tapaamaan Näsiä. Tämä oli\nkovasti pahalla tuulella siitä, että ihmisiä myytiin Saksaan.\nKivimäki puhui pitkälti, mihin nykyinen aika velvoitti itsekutakin\nvedoten m.m. siihen rehtiin isänmaalliseen mieleen, joka heillä,\nnuoruudenystävillä oli ollut yhteistä, sekä huomauttaen, että\nkyseessä oli vakava asia, nimittäin isänmaan vapauttaminen. Näsi\nsuorastaan heltyi, ja miehemme erosivat puristaen toistensa kättä\nsekä luvaten, että kumpikin tekisi voitavansa tämän suuren päämäärän\nsaavuttamiseksi.\n\nJa kuitenkin Näsi kuukautta myöhemmin Seinäjoella -- huolimatta\nsikäläisten aktivistien rukouksista -- ilmiantoi santarmeille\nVesiluoman ja nuoruuden-ystävänsä. [Kivimäki on sitä mieltä, ettei\nNäsillä alkujaan ollut tarkoituksena tuottaa hänelle ikävyyksiä, vaan\nettä hän toivoi voivansa noin vain siepata nuo 10.000 mk. Vähän ennen\nilmiantoaan Näsi kirjoitti Kivimäelle kehoittaen tätä poistumaan maasta\nja mainiten, että jollei hän ilmiantaisi Kivimäkeä, niin hänet itsensä\nilmiannettaisiin. Mustat voimat lienevät siis olleet takana tässäkin\nmurhenäytelmässä. (Liite Nro 11.) -- Näsi sai vapaussodan aikana\nSeinäjoella tuomionsa, vaikka Kivimäki puhui hänen puolestaan.]\n\nSaatuaan tiedon Näsin ilmiannosta sekä odotettavissa olevasta\nsantarmivierailusta Kivimäki meni heti Vesiluomaan kehoittaen tätä\nlähtemään kanssansa pakosalle. Aluksi Vesiluoma vastusteli, mutta kun\nKivimäki kuvaili, kuinka kaameat seuraukset heitä voisivat odottaa,\ntaipui hän viimein.\n\nMiehemme menivät ensin metsään Hirvelän kylän lähelle, noin 800:n\nmetrin päähän Kivimäen talosta. Sinnehän Artturi Leinosenkin piti\ntulla. Kuten tiedämme, eivät santarmit saapuneetkaan tuona ensin\nodotettuna, toukokuun 11. päivän iltana. Kivimäen isän, maanviljelijä\nJuho Kivimäen oli määrä toimittaa pakoilijoille tietoja; Matti\nHerttua (J.S. Kivimäen lanko) toi taas ruokaa ja vaatteita. Vielä\nsamana yönä siirtyivät miehemme Kivimäen talon lähellä olevaan\nkotimetsään, mistä käsin saattoi peltojen yli seurata, mitä talossa\ntapahtui. Siellä miehemme oleilivat seuraavan päivän ja yön laittaen\nkuusenoksista suojan tuulta vastaan ja maaten oljilla, joita he\nsaivat läheisestä ladosta. Aatetovereitakin kävi heitä tervehtimässä,\nm.m. kauppias E.V. Leskelä Lapualta.\n\nSantarmit tulivatkin Kivimäkeen perjantaina toukokuun 12. p:nä 1916\nja pitivät siellä kotitarkastuksen sanoen, että heillä olisi ollut\nvain \"pikkuinen kysymys\" tehtävänä Kivimäelle ja että tämän olisi\nkotiuduttuaan ilmoittauduttava ratsumestari Stepanoffille. Sitten\nsantarmit klo 10 illalla siirtyivät Vesiluomaan esiintyen siellä koko\nhermostuneesti; m.m. he aikoivat särkeä lipaston, kun sen avaimia\nei aluksi löytynyt.\n\nYstävät neuvottelivat ja olivat valmiit ahdistettuja auttamaan ja\nsuojaamaan. Maanviljelijät Erkki Viitasalo ynnä Matti ja Kustaa Kurki\nsekä Juho Lehtivuori olivat järjestäneet pakolaisille turvapaikan\nEossa, joka on Kivimäen talosta 10:n kilometrin päässä oleva\nseutukunta Oravaisissa, lähellä Ylihärmän rajaa. Siellä he majailivat\nnoin viikon päivät Kurjen talojen \"kytötuvassa\" seuraten asioiden\nkehittymistä Kurjen isäntien välityksellä. Sitten he siirtyivät\nKustaa Hirvelän taloon, noin kilometrin päähän Kivimäen talosta,\nviipyen siellä yli juhannuksen. Sielläkin kävi aktivisteja heitä\ntervehtimässä, m.m. Ahto Sippola, Vihtori Herttua, Eino Kontsas ja\nErnst Saari. Myöskin opettaja Jussi Viitasalo oli mukana pakolaisia\nkoskevissa toimissa.\n\nKun sitten alettiin itsepintaisesti huhuilla, että miehemme\npakoilivat Hirvelässä, niin silloin talon isäntä Kustaa Hirvelä\nsantarmeja ajatellen sanoi:\n\n\"Tulkoot vain, niin kirveestä saavat!\"\n\nKuitenkin katsottiin tämän jälkeen parhaaksi siirtyä kauppias\nErkki Viitasalon veljen Iisakki Viitasalon Harjun kyläkunnassa\nolevaan taloon. Isäntä oli körttiläisiä ja yhdessä veljensä kanssa\nniitä harvoja, jotka loppuun asti uskoivat jääkäriliikkeen vievän\ntoivottuun tulokseen. Siellä miehemme pakoilivat pari kolme viikkoa.\n\nMutta kun Kivimäen pieni poika sairastui aivokalvontulehdukseen, meni\nhän kotiinsa oleskellen siellä sitten pari viikkoa. Poikanen kuoli --\nja huhuiltiin, että santarmit tulisivat hautauspäivänä Kivimäkeen.\nSilloin Kivimäki päätti tehdä heistä lopun eräässä tienmutkassa.\nMutta Erkki Viitasalo oli kuitenkin saanut Kivimäen luopumaan\naikeesta. Santarmit tulivatkin, mukana Vaasan etsiviä ja komisario\nSola. Kun santarmipäällikkö matkalla hautajaistaloon oli konstaapeli\nHietamäeltä kuullut hautajaisista, niin epäsi hän jyrkästi käynnin,\nmutta Sola ei kuitenkaan malttanut olla naapuristossa toimittamatta\ntodistajien kuulusteluja. Hautauspäivän jälkeen Kivimäki siirtyi\nmuutamaksi päiväksi Hirvelään, mennen sitten taas Harjuun, missä\nVesiluoma oli yhä edelleen oleillut. Sattuivatpa kerran santarmitkin\nsiitä ohi kulkemaan aavistamatta kuitenkaan, että \"riistaa\" oli\nniin lähellä.\n\nKun Kivimäki oli vielä käynyt hyvästelemässä kotiväkeään, lähtivät\nmiehemme Vesiluomasta polkupyörillä Kaurajärven ja Kimon kautta\nOravaisiin, jossa sijaitsevan muistopatsaan luo useiden muidenkin\nvainottujen oli määrä kokoontua yöllä vasten elokuun 10. päivää 1916.\nSinne saapuivat Juho ja Nikolai Ekola, J.E. Härmänen, Gösta von\nEssen, J.S. Kivimäki, Kustaa Vesiluoma ja vöyriläinen Mats Talus.\n[Pankinjohtaja Vilhelm von Essenin ja tehtailija Elias Lönnqvistin\nynnä opas Jukka Hautalan paosta kerromme toisessa yhteydessä.]\nKaikki matkasivat ensin Mäkien luo Vassoriin, mistä heidät oikeastaan\npiti saatettaman Malskärin Johannes Nygårdiin päästäksensä sitten\n\"Lolalla\" meren yli Uumajaan.\n\nSeuraavana päivänä heitä lähdettiinkin kuljettamaan Malskäriin,\nmutta kun oli kova myrsky, ei uskallettukaan jatkaa matkaa perille\nasti, vaan pakolaiset jätettiin Hannusöra-nimiseen saareen. Siellä\nolevassa kalasaunassa he saivat odottaa kolme vuorokautta -- melkein\nilman ruokaa, mutta hauskaa pidettiin, sillä näillä mailla ainakaan\nei tarvinnut pelätä Stepanoffin autovierailuita.\n\n\"Lolan\" miehistön (Jussi Sihvo, Konrad Laaksonen ja Vilhelm Nyman)\nja Wikien välillä ei kylläkään oltu tehty mitään näiden pakolaisten\nylikuljetusta koskevaa sopimusta. \"Lola\" oli vain tavallisella\netappimatkallaan keskuspaikkana Johannes Nygårdin talo Malskärissä ja\nWikit tiesivät sen säännölliset kulkuajat. Johannes Björkman lähti\nmaitse Alskatiin ja sieltä Malskäriin \"Lolan\" miehistön puheille, ja\nse päättikin tämän opastamana käydä noutamassa Hannusörassa odottavat\npakolaiset. Matka Nygårdista Hannusöraan tehtiin edestakaisin\npäivällä sunnuntaina elokuun 13.\n\nMiestemme nautittua suurta vieraanvaraisuutta Nygårdissa \"Lola\" lähti\nMalskäristä saman päivän illalla klo 9:n tienoissa. Pohjanlahti\noli vallan tyyni, ja kaunis kuutamo hopeoi merenpinnan. Uumajaan\nsaavuttiin elokuun 14. p:nä 1916 varhain aamulla.\n\nNiin alkoi hiukan toista vuotta kestävä maanpakolaisuus. [Ks. \"Routaa\nja rautaa III\" ss. 329-361 ja 379-398. -- Ruotsista käsin Juho Ekola\nkävi Almar Fabritiuksen ja Wilhelm von Essenin seurassa huhtikuun\npuolivälissä 1917 Libaussa jääkäripataljoonaa tervehtimässä.]\n\nVenäjän vallankumouksen jälkeen rupesivat pakolaisistamme jotkut\nhyvinkin aikaisin ajattelemaan kotimaahan paluuta. Niinpä esim.\nJ.E. Härmänen meni Haaparannalta rajan yli, mutta pidätettiin\npassittomana Tornion asemalla huhtikuun 7. p:nä 1917. Sanottiin, että\nhänet vietäisiin Helsinkiin muka vain kuulusteltavaksi, mutta\nmiehemmepä pistettiinkin Katajanokan vankilan meriväenosastoon\n(Liite N:o 6:2), missä hän oli muusta maailmasta kokonaan eristettynä.\nProkuraattori P.E. Svinhufvudin ponnistuksin Härmänen vihdoin pääsi\nvapaaksi kesäkuun 30. p:nä 1917.\n\nNikolai Ekola saapui kotiinsa elokuun 5. p:nä 1917. Juho Ekola taas\npalasi Suomeen C.J. von Essenin ja tämän perheen kera elokuun 24.\np:nä 1917 ja kotiinsa seuraavana päivänä.\n\nJ.S. Kivimäki ja hänen puolisonsa Selma Kivimäki ynnä Charles D.\nvon Essen palasivat kovassa myrskyssä \"Merrimacilla\" Jussi Sihvon\nja H. Kekonin ylikuljettamina ensin Malskäriin, matkustaen sitten\nVaasasta junassa Ylistaron asemalle sekä sieltä syyskuun 17. päivän\nillalla Kivimäkeen, mistä Ch. D. von Essen ajoi hevosella yötä myöten\nJepualle.\n\n\n\nOiva Suosalmen vaiheet.\n\n\nKun Lapuan ja Voltin tapaukset olivat yhdellä iskulla tuhonneet\ntoimintamahdollisuudet Voltissa ja kun Suosalmi sitäpaitsi tiesi\nolevansa Nikolai Syynimaan ilmiantamana santarmiston mustassa\nkirjassa, päätti hän käyttää hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta\nja lähteä pois maasta C.J. von Essenin seurassa. Tämän näet piti\ninsinööri Reinhold von Essenin kera matkustaa Ruotsiin. Mutta, kuten\njo olemme lyhyesti maininneet, Suosalmen matkan esti ankara ja\näkillinen sairaus. Kustaa Heikkilässä 1.III.1916 pidetyn kokouksen\njälkeisenä päivänä Suosalmen piileksiessä Matti Takalan luona hän\nsai ankaran kuumeen tuntien kipua myös oikeassa kyynärpäässään. Pian\nlääkäri totesikin, että kysymyksessä oli verenmyrkytys ja paiseruusu,\njoka sitten aiheutti vielä luumädän.\n\nSuosalmen Ruotsin-matkasta ei siis tullut mitään. Hänen täytyi ensi\naluksi maata kotonaan vuoteenomana kaksi kuukautta. Kaikenlaisia\nurkkijoita liikuskeli tänä aikana hänen kotinsa ympärillä, mutta\nsisään ne eivät sentään tunkeutuneet. Santarmien ahdisteluistakin\nhän toistaiseksi pääsi rauhaan, sillä vaikka Syynimaa olikin hänet\nilmiantanut, niin kuvernööri Sillman häntä tällöin tavallaan suojeli.\nSyynimaan ennen mainitsemamme kantelun aiheuttaman riitajutun aikana\nkuvernööri näet oli tullut tuntemaan Suosalmen, minkä ohessa hän\noli tuolle röyhkeälle santarmikätyrille suutuksissaan siitä, että\ntämä oli rehennellen kertonut ryypiskelynsä itsensä kuvernöörin\nseuratoverina.\n\nVihdoin Suosalmen käsi rupesi paranemaan, mutta tilapäisen\nkylmettymisen johdosta hän sai taas uuden tulehduksen saman käden\nolkapäähän, joten hänen täytyi lähteä Helsinkiin. Siellä hän ensin\nmakasi jonkin aikaa sairaalassa saaden sitten kuuden kuukauden aikana\nkonehierontaa. Tämän ajan hän vietti pääasiallisesti Helsingissä,\nmutta kävi kuitenkin joka toinen sunnuntai kotonaan Voltissa.\n\nKun sitten Suosalmen \"Suojelijan\" Sillmanin tähti rupesi laskemaan ja\nhänet siirrettiin Mikkeliin, alkoivat santarmit taas pöyhistellä. Niinpä\nhe jo elokuun alussa toimeenpanivat Suosalmen Helsingin-asunnossa\nsalaisen kotitarkastuksen. Mitään sen erikoisempaa ei kuitenkaan\ntoistaiseksi kuulunut.\n\nElokuun 10. päivänä 1916 Suosalmi palasi kuudeksi viikoksi Volttiin\nitse hoitaen virkaansa koko syyskuun. Ikävältä vain tuntui, kun\nläheisimmät aktivistitoverit olivat poissa! Santarmejakin kävi\naina silloin tällöin Syynimaan luona Isontalon Anttia, Härmästä ja\nEkolaa tunnustelemassa. Eivät myöskään nimismies Aalto sekä uudet\npoliisit Aho ja Kristo lisänneet turvallisuuden tunnetta. Senpä\nvuoksi Suosalmi käydessään kätensä takia lokakuussa Helsingissä\nanoi rautatiehallitukselta siirtoa Nurmon asemapäälliköntoimeen.\nAnomukseen suostuttiinkin, ja Suosalmi muutti Nurmoon 10.XI.1916.\n\nSiellä hän luuli saavansa olla rauhassa, mutta mitä vielä! Jo\ntammikuun puolivälissä 1917 hän oli saanut kuulla, että santarmit\nhäneen nähden taas hioivat kynsiään. Ja helmikuun 13. p:nä 1917 klo 7\naamulla ratsumestari Stepanoff neljän santarmin seuraamana ilmestyi\nhänen makuuhuoneensa ovelle kohteliaasti pyytäen saada tarkastaa\nasemapäällikön papereita. Sitä ennen oli jo koko asema \"kohteliaasti\"\npiiritetty. Tarkastus ei tuonut päivän valoon paljoakaan; valokuvia\nvain katseltiin.\n\nSitten seurasi lyhyt kuulustelu, jonka päätarkoituksena näytti olevan\nsaada selville, tunsiko Suosalmi apteekkari Hjulmania. [Apteekkari\nHjulmanin, joka sitten joutui Shpalernajaan, Suosalmi oli sattumalta\ntavannut Helsingissä. Kuulustelutilaisuudessa hän ei kuitenkaan tätä\nsatunnaista kohtaamista laisinkaan muistanut, jotenka hänen kieltävä\nvastauksensa oli aivan vilpitön.] Suosalmi vastasi kieltävästi.\n\nKun rouva Ingeborg Suosalmi oli halunnut olla läsnä kuulustelussa, ei\nStepanoff ollut siihen suostunut. Rouva oli silloin mennyt viereiseen\nhuoneeseen, mistä hän selvästi kuuli koko kuulustelun menon. Tämä\nolikin tärkeätä, sillä kun tutkintotuomari Mashkevitsh Helsingissä\nkuulusteli sittemmin häntäkin, niin hän osasi sovittaa sanansa miehensä\npuheitten kanssa yhtäpitäviksi.\n\nStepanoff otti Suosalmen kiväärin -- ja kovin hänen mielensä\nnäytti tekevän tämän koiraakin! Lopuksi ratsumestari ilmoitti,\nettä Suosalmen oli lähdettävä Helsinkiin kuulusteltavaksi. Hän\noli kuitenkin niin kohtelias, että tilasi Suosalmen ja tämän\nystävällisten vartiain käytettäväksi I:n luokan makuuvaunun.\n\nSantarmihallituksessa toimeenpantu kuulustelu oli tavanmukainen ja\nsen lopputuloksena, kuten odottaa sopikin, Katajanokan lääninvankila.\nSiellä Suosalmi sai asunnokseen kopin N:o 115.\n\nSeurasi sitten edelleen kuulusteluja. M.m. Mashkevitsh tutki häntä\n6.III.1917 kuusi tuntia. Kysymykset koskivat Hjulmania, Isotaloa,\nHärmästä ja muita Alahärmän aktivisteja. Ja taas oli tuloksena:\nKatajanokalle!\n\nMaaliskuun 13. p:nä 1917 oli Suosalmea aiottu lähteä viemään\nVenäjälle, mutta vallankumous tuli parahiksi väliin. Kovalle\nkuitenkin otti, ennenkuin hän Katajanokalta selvisi. Hänen rouvansa\nsai sitä ennen puhutella monta korkeata herraa ja vasta huhtikuun 4.\np:nä 1917 Suosalmikin vapautettiin, sai virkansa takaisin ja palasi\nNurmoon.\n\nTällaista saivat Etelä-Pohjanmaan uljaat miehet kokea -- ja jotkut\nvielä pahempaakin.\n\n\n\n\nJürgen von Essenin kohtalo.\n\n\nKiitolassa oli tapahtunut suuria muutoksia. Insinööri Reinhold\nvon Essen, kuten tiedämme, oli keväällä 1916 liittynyt\njääkäripataljoonaan; tehtaanomistaja C.J. von Essen ja hänen vanhin\npoikansa konttoripäällikkö Charles D. von Essen olivat heinäkuun 27.\np:nä 1916 paenneet Ruotsiin, ja perheen nuorin poika konttoristi\nGösta von Essen oli elokuun alkupuolella poistunut maasta -- hänkin\nliittyäkseen jääkäripataljoonaan. Perheen miespuolisista jäsenistä\nolivat Suomessa jäljellä vain insinööri Johan Jürgen von Essen,\njoka oli Jepuan Villakehruutehtaan toimitusjohtaja, ja pankinjohtaja\nWilhelm August von Essen, joka asui läheisessä Pietarsaaressa, mutta\nhyvin usein kävi kodissaan Kiitolassa.\n\nVaikka tilanne olikin varsin uhkaava, oli luonnollista, että Jürgen\nvon Essen tahtoi viimeiseen saakka hoitaa suvun omistamaa melkoista\ntehdasliikettä ja Kiitolan kartanoa. Viimeisessä, isälleen syyskuun\n1. p:nä 1916 kirjoittamassaan kirjeessä Jürgen von Essen lausui m.m.\nseuraavaa:\n\n\"Me voimme kaikki hyvin, vaikkakin se [elämä] on vähän mutkikasta.\nMeillä on ollut täällä kaksi [C.J. ja W.A. von Essen puhuvat\nkolmannestakin käynnistä, joka olisi ollut ensimmäinen ja jolloin vain\nperheen naiset olivat kotona. Silloin oli vaadittu suvun miespuolisia\njäseniä koskevia tietoja.] [santarmi-] vierailua, sen jälkeen, kuin\nGösta [9.VIII.1916] matkusti, nyt viimeksi eilen. Heitä kiinnostivat\nnimet, iät, valokuvat y.m. Eihän sitä tiedä, mitenkä kaikki päättyy,\nmutta toistaiseksi me jäämme tänne. Vieras oli ymmärrettävästi hyvin\nkohtelias. Me otimme heidät levollisesti vastaan. Mitään uhkaavaa\nvaaraa ei toistaiseksi kuitenkaan ole olemassa. Me liikumme vapaasti\nja julkisesti, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. -- -- --\nMe elämme täällä kuin säkissä, mutta toivomme, että kaikki kuitenkin\nloppuu hyvin ja että meidän ponnistelumme saavuttavat menestystä.\"\n\nHuomaa selvästi, että Jürgen tahtoi kirjeellään vaimentaa isänsä\nhuolia. Lopuksi hän kirjoitti:\n\n\"Olkaa hyvällä mielin! Me noudatamme suurinta mahdollista\nvarovaisuutta. Aika on vaikea ja raskas, mutta tuo suuri päivä\npalkitsee meidät riittävästi.\"\n\nSantarmivierailuita ennen tuota kohtalokasta syyskuun 10. päivää\n1916 tapahtui Kiitolassa nähtävästi vain kaksi. Ensimmäisellä\nkerralla oli santarmeja kaksi ja jälkimmäisellä kolme. Jürgen\nvon Essenin kirjeestä päättäen toinen vierailu tapahtui elokuun\n31. päivänä, jolloin santarmeja johti Pietarsaaressa sijaitsevan\nsantarmiston päällikkö, ratsumestari Satkovskij. Hän näytti jo\ntietävän, että Reinhold von Essen palveli jääkäripataljoonassa Missen\nrintamalla ja vaati selvitystä perheen nuorimman pojan nimestä\nja iästä. Veljet neuvoivat ratsumestaria hankkimaan haluttavia\ntietoja pastorinkansliasta. Kun Satkovskij pyysi Jürgen von\nEsseniä allekirjoittamaan tilaisuudesta laaditun venäjänkielisen\npöytäkirjan, niin tämä siitä jyrkästi kieltäytyi. Samoin teki myös\nWilhelm von Essen. Tällöin Satkovskij haetutti eräällä santarmilla\ntehtaalta allekirjoittajiksi kaksi työmiestä, Matts Strömin ja Jaakko\nKuoppalan, mutta Jürgen von Essenin neuvosta nämäkin kieltäytyivät\npöytäkirjaa vahvistamasta. [Sittemmin tuli kenraalikuvernöörin\nkansliasta määräys, että Vaasan läänin kuvernöörin oli tuomittava nämä\nmiehet 3:n kuukauden vankeusrangaistukseen. Kuvernööri kuitenkin alensi\nrangaistusajan 1:een kuukauteen.]\n\nRatsumestarin pukeutuessa eteisessä Jürgen von Essen lausui hänelle\nsen toivomuksen, että tämä olisi viimeinen vierailu, \"sillä -- hän\nlisäsi -- minä olen väsynyt teidän rettelöimisiinne\". Ja Wilhelm von\nEssen kehoitti ratsumestaria siirtymään Rajajoen toiselle puolelle,\nkoska santarmeilla ei ollut mitään toimintaoikeutta Suomessa.\n\nSatkovskij virkkoi lähtiessään:\n\n\"Toivon, että tapaamme toisemme tämän jälkeen Helsingissä.\"\n\nSantarmivierailujen johdosta von Essenit olivat antaneet värimestari\nAugust Juutilaisen toimeksi pitää asemalla silmällä varsinkin\npohjoisesta (Pietarsaaresta) tulevia postijunia. Äsken mainitun\nvierailun tapahduttua von Essenit arvelivat saavansa taas olla\njonkin aikaa rauhassa, jotenka Jürgen sunnuntaina syyskuun 10. p:nä\nlienee vapauttanut Juutilaisen tuosta vakoilutehtävästä lainaten\nhänelle vielä koiransa ja pyssynsä, jotta toinen saattaisi mennä\nsiksi päiväksi metsästämään.\n\nMutta onnettomuudeksi juuri tänä samana päivänä saapui pohjoisesta\npäin tulevassa tavarajunassa -- noin kello 11.30 ap:llä -- Jepuan\nasemalle ratsumestari Satkovskij ynnä seitsemän santarmia lähtien\nheti kävelemään Kiitolaan johtavaa tietä.\n\nJuutilainen oli tällöin lähellä asemaa sijaitsevassa asemakirjuri\nOnni Mahlbergin (nyk. Maaperä) asunnossa valmistautumassa yhdessä\ntämän kanssa tuolle metsästysretkelle.\n\nOdotellessaan Mahlbergia Juutilainen silloin yht'äkkiä akkunasta\nhuomasi Kiitolaan päin marssivan lukuisan santarmijoukon.\nSiekailematta hän silloin juoksi nuorisoseurantalon ohitse kulkevaa\noikotietä puhelinkeskukseen soittaakseen Kiitolaan santarmien\ntulosta. Mutta kiireissään ja kauhuissaan hän ei muistanutkaan\npuhuessaan painaa kuulotorven sivussa olevaa ponninta, jotenka\nKiitolassa kuultiin pelkästään puhelinsoitto, mutta ei mitään\npuhetta. [Tähän kohtalokkaaseen muistamattomuuteen lienee\nväkijuomillakin ollut oma osuutensa.]\n\nMahlberg taas kiiruhti polkupyörällään santarmien perään toivoen,\nsivuuttamalla santarmit, voivansa lennättää hälytystiedon\nKiitolaan. -- Hän ei ollut huomannut, että Juutilainen oli juossut\npuhelinkeskukseen.\n\nLähestyttäessä Lapuanjoen yli johtavaa siltaa Mahlberg aikoi\nsivuuttaa santarmit, mutta silloin ratsumestari karjaisi:\n\n\"Perässä saa tulla, mutta ei edellä kulkea.\"\n\nMahlberg pyörsi takaisin, ajoi oikotietä nuorisoseurantalolle,\njätti pyöränsä sen seinämälle ja juoksi hänkin puhelinkeskukseen\nsoittaaksensa Kiitolaan. Mutta Juutilainen tulikin portaissa häntä\nvastaan:\n\nMahlberg kysyi:\n\n\"Saivatko tietää?\"\n\n\"Varmasti!\" vastasi Juutilainen. Siitä huolimatta Mahlberg aikoi\nsittenkin varmuuden vuoksi mennä soittamaan Kiitolaan, mutta\nJuutilainen sanoi:\n\n\"Se on turhaa!\"\n\nTämän jälkeen miehemme siinä varmassa vakaumuksessa, että v.\nEssenit hälytystiedon saatuaan olivat ennättäneet paeta, lähtivät\nmetsästysretkelleen.\n\nPuolenpäivän tienoissa syyskuun 10. p:nä 1916 Jürgen ja Wilhelm von\nEssen istuivat Kiitolan salin viereisessä kulmahuoneessa keskustellen\nvastikään Vassorista saapuneen Edv. Wikin kanssa. Yht'äkkiä puhelin\nsoi. Jürgen tarttui kuulotorveen, mutta kun ei mitään puhelua\nkuulunut, soitti hän puolestaan pitkän soiton. Mitään vastausta hänen\nhaloo-huutoonsa ei tällöinkään kuulunut. Hän uudisti yrityksensä\nuseita kertoja, mutta tuloksetta. Ihmetellen, mitä tällainen saattoi\nmerkitä, Jürgen käveli edestakaisin huoneessa jatkaen kuitenkin\nsamalla keskusteluaan Wilhelmin ja Wikin kanssa.\n\nKului hetkinen. Yht'äkkiä Jürgen pysähtyi. Hän näki akkunasta, että\ntienristeyksestä, noin 40:n metrin päästä päärakennuksesta, joukko\nsantarmeja suuntasi kulkunsa taloa kohti.\n\n\"Nyt ne ovat täällä ja niitä on monta. Nyt minä en jää tänne!\"\nhuudahti Jürgen mennen eteiseen. Siepaten sieltä lakkinsa hän palasi\nsamaisen akkunan luo.\n\nWik tuli levottomaksi, jolloin Wilhelm, joka myös oli saanut lakkinsa\nkäsiinsä, sanoi:\n\n\"Ole levollinen, nyt menemme näin, seuraa vain mukana!\"\n\nNopein askelin he siirtyivät salin ja vierashuoneen läpi ruokasaliin\nhypäten sen länteen päin olevan pitkän seinän viimeisestä akkunasta\nulos sekä suunnaten sitten kulkunsa suoraan (Finskasin) Johannes\nHögbjörkin talon ohi maantielle.\n\nKun Wilhelm siellä pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa, niin hän\nkauhukseen huomasi, ettei Jürgen ollutkaan mukana.\n\n\"Var blev ingeniören?\" (= Minne insinööri jäi?) huudahti hän.\n\nSamassa kuului laukaus -- ja vielä pari kolme sen jälkeen.\n\nMinne oli Jürgen jäänyt? Jostakin selvittämättömästä syystä hän\nei ollut hypännyt akkunasta yhtä nopeasti kuin toiset. Santarmit\nolivat ennättäneet vetää vartioketjunsa rakennuksen ympärille\nainakin niin, että rakennuksen päähän lähelle sitä akkunaa, josta\nmiehet hyppäsivät, oli jo tullut muuan santarmi. Kun Jürgen oli\nmyöhästynyt, ei hän mainitusta syystä enää ollut voinutkaan rientää\nmaantielle toisten pakenijain käyttämää suuntaa, vaan hän oli\nkääntynyt tallirakennusta kohti kiertäen konttoria vastapäätä olevan\nmakasiinin (n:o 1) ja juosten tehtaan läpi johtavaa tietä Högbjörkan\nulkohuoneriviin päin. Tällöin pamahtivat santarmien ensimmäiset\npistoolinlaukaukset makasiinin nurkalta -- ja hetken perästä seurasi\nvielä kaksi laukausta.\n\nEnsimmäisistä laukauksista Jürgen nähtävästi jo haavoittui, mutta\njatkoi kuitenkin etenemistään vielä noin 50 metriä. Sitten hän,\npoiketen vähän vasemmalle, kaatui Högbjörkan navettarakennuksen\ntienoille.\n\nSantarmit menivät ja tutkivat kaatuneen taskut. Jonkin hetken\nkuluttua ratsumestari Satkovskij tuli siihen huoneeseen, jossa\nolivat ammutun äiti, rouva Aina von Essen, kaatuneen morsian, neiti\nSiiri Nordgrén ja Wilhelm von Essenin rouva, Elsa von Essen (o.s.\nLingonblad) lausuen viimeksimainitulle:\n\n\"Menkää ja ottakaa huostaanne miehenne. Hän makaa tuolla kauempana.\"\n\nPian tämä oli paikalla, missä Jürgen makasi verissään. Santarmit\nolisivat tahtoneet auttaa kaatuneen kantamisessa, mutta tuskasta ja\nkatkeruudesta vavisten rouva von Essen huusi heille:\n\n\"Älkää koskeko häneen!\"\n\nTämän jälkeen palvelijat ja ne kaksi nuorta miestä, jotka santarmit\nolivat pakottaneet Jepuan asemalta seuraamaan mukana todistajiksi,\nkantoivat Jürgenin asuinrakennuksen luo. [Saavuttuaan Jepuan\nasemalle santarmit olivat, muistaen aikaisempia kokemuksiaan,\nkaapanneet Kiitolassa laadittavan pöytäkirjan allekirjoittajiksi kaksi\nviatonta nuorta miestä, Jepuan aseman asemamiehen Valter Anderssonin\nja tämän tilapäisen, Pietarsaaren maaseurakunnasta kotoisin olevan\nvieraan Ernst Sundin pakottaen nämä mukanaan Kiitolaan. Asemakirjuri\nMahlberg, joka näki heidän kulkevan santarmien perässä, mainitsee,\nettä he näyttivät olevan tavattomasti peloissaan. Samoin neiti\nSiiri Nordgrén kertoo, että nuorukaiset esiintyivät Kiitolassa kovin\narkoina ja häpeissään ikäänkuin olisivat tahtoneet vaipua maan alle.\nHeitä ei siis mitenkään voida pitää tavallisessa merkityksessä\nsantarmien apureina ja kätyreinä. Toiselta puolen on ymmärrettävissä,\nettä esim. Kiitolan palvelijattaret, kauhuissaan tapahtuneesta\nonnettomuudesta, pitivät näitä santarmien seurassa tulleita nuoria\nmiehiä mitä inhoittavimpina olioina, heidän hyvän herransa murhaajien\nliittolaisina.]\n\nKun oli päästy keittiöön johtavien portaitten eteen, sanoi kuoleva:\n\n\"Laskekaa minut alas, minä en voi hengittää.\"\n\nMutta tuskin oli näin tehty, kun Satkovskij käski:\n\n\"Viekää hänet sisään!\"\n\nHänet kannettiin makuuhuoneeseen ja laskettiin äitinsä vuoteelle.\nKysyttäessä, halusiko hän juoda jotakin, hän kykeni enää vain\nheikosti kuiskaamaan:\n\n\"Kyllä.\"\n\nRouva Elsa von Essen kiiruhti puhelimeen soittaen lääkärille.\nKutomomestari Adolf Siuko lähetettiin polkupyörällä pappilaan\nhakemaan kirkkoherra E.H. Westergreniä kuolevan luo. Kun rouva\nvon Essen palasi makuuhuoneeseen, veti Jürgen jo viimeisiä\nhengähdyksiään. [Kuoleman oli aiheuttanut ristiluun tienoille osunut\nluoti, joka oli lävistänyt vatsaontelon.]\n\nJalon, harvinaisen kunnollisen miehen elämä oli sammunut.\n\nSaatuaan tiedon poikansa kuolemasta vainajan isä C.J. von Essen\nkirjoitti hänestä kauniisti:\n\n\"Niin oli siis hänen päivänsä päättynyt. Pitkä vaivannäkö: tehtaan ja\nmaanviljelyksen aiheuttamat huolet, alituinen levottomuus ja jännitys\n-- öiset pakoilut poissa kodista ja jokahetkinen valmius vastaan\nottamaan mitä pahinta -- olivat väistyneet. Hän oli nyt saanut levon.\"\n\nKirkkoherra E.H. Westergrenin palattua -- kellon ollessa vähän yli\n12 päivällä -- kirkosta pappilaan kutomomestari Siuko toi hänelle\ntiedon Kiitolan tapahtumista. Pappispuvussaan ja rippineuvot\nmukanaan kirkkoherra lähti heti pyörällä santarmien piirittämälle\ntapahtumapaikalle. Piirittäjät eivät ensiksi yrittäneet päästää häntä\nlähestymään, mutta sitten Satkovskij antoi päärakennuksesta käsin\nheille merkin, että tulija oli laskettava sisään. Westergren riensi\nheti makuuhuoneeseen, mutta todettuaan Jürgenin jo kuolleeksi hän ei\nvoinut enää muuta kuin koettaa lohduttaa surevia omaisia.\n\nTämän jälkeen Westergren meni C.J. von Essenin huoneeseen, missä\nolivat tällöin ratsumestari, hänen tulkkinsa ja eräs kolmas santarmi.\nKun kirkkoherra tahtoi puhelimitse ilmoittaa tapahtumasta piirin\nnimismiehelle Eric Söderströmille, joka asui Uudessakaarlepyyssä,\nniin ratsumestari yritti ensin häntä siitä estää, mutta kuultuaan,\nettä Suomen lakien mukaan oli ehdottomasti jokaisesta tällaisesta\ntapahtumasta heti viranomaisille ilmoitettava, hän lopulta taipui.\nWestergren toimittikin sitten asian.\n\nSillä välin Wilhelm von Essen oli saanut tietää, että Jürgen oli\nhaavoittunut. Aivan suunniltaan hän tällöin -- aseenaan vain pieni\nbrowninki -- useita eri kertoja lähestyi kotiansa talon kohdalle\nsaakka tahtoen kostaa veljensä puolesta. Kun kukaan muu ei päässyt\nhäntä varoittamaan, pyysi hänen rouvansa, että kirkkoherra yrittäisi\nsen tehdä. Vedottuaan siihen tosiseikkaan, että hänen oli mentävä\nsairaan luo, Westergren saikin luvan poistua Kiitolasta.\n\nHän tapasi pankinjohtajan parinkymmenen metrin päästä Finskasin\nmäen tienristeyksestä Kiitolaan päin. Kuultuaan veljensä kuolleeksi\nWilhelm ensin oli vähällä pyörtyä, mutta siitä toinnuttuaan hän veti\nesiin taskuaseensa virkkaen, että hänen oli kostettava veljensä\npuolesta. Westergren huomautti siihen, että hän kyllä hyvin ymmärsi\nWilhelmin tunteet, mutta että tämän oli otettava lukuun muitakin\nseikkoja. Ensiksikin oli niin, että vaikka hän saisikin ammutuksi\nmuutamia vihollisia, hänen oma henkensä silloin joka tapauksessa\nolisi mennyttä. Ja toiseksi -- vaikk'ei hän siitäkään välittäisi --\nhänellä oli velvollisuuksia myös omaa perhettään ja vanhempiaankin\nkohtaan.\n\nHetken epäröityään Wilhelm von Essen painoi aseensa lukkoon sanoen:\n\n\"Olet oikeassa, mutta mitä minun nyt on tehtävä?\"\n\nWestergren vastasi:\n\n\"Sinun on seurattava minua Härmään päin ja sieltä pyrittävä\nrannikolle sekä edelleen Ruotsiin.\"\n\nJa niin miehemme yhdessä kävelivät Härmään johtavaa tietä pari\nkilometriä. Lavastin talojen kohdalla Wilhelm von Essen painui\nmetsään, Westergrenin jatkaessa pyörällä matkaansa erään sairaan\nvanhuksen luo lähelle Kepon kartanoa.\n\nMetsää kiertäen Wilhelm von Essen vähän myöhemmin saapui lähellä\nolevaan värikauppias Elias Lönnqvistin taloon.\n\nPalaamme vielä Kiitolaan. Sinne jääneet naiset olivat syvän surun\nvallassa ja miltei epätoivon partaalla. Nähdessään ratsumestari\nSatkovskijn vainajan äiti käsi kohotettuna toivotti tämän hirmuisen\nja verisen teon suorittajille Jumalan kostoa.\n\nSantarmit etsivät kyllä vinniltä ja konttoreista Wilhelm von Esseniä\nja poimivat valokuva-albumeista miespuolisten henkilöiden valokuvia,\nmutta todellinen kotitarkastuksenpito heiltä lienee jäänyt sikseen,\nsillä jo kello 2:n-1/2 3:n tienoissa ip:llä he riensivät pois ajaen\nkievarikyydillä Uudenkaarlepyyn kautta Pietarsaareen.\n\nMurhenäytelmän suorittajienkin sydämessä lienevät inhimilliset\ntunteet heränneet, sillä ainakin neiti Nordgrénille jäi se käsitys,\nettä ratsumestari Satkovskij oli tapahtuman johdosta hyvin\nhämillään, ehkäpä siitäkin syystä, että heidän tarkoituksenaan\nlieneekin ollut pidättää Wilhelm von Essen. Hänethän he tunsivat\nPietarsaaresta käsin, ja juuri hänhän oli Kiitolassa edellisellä\nkerralla esiintynyt erittäin jyrkästi santarmeja vastaan.\n\nUudenkaarlepyyn poliisit nimismies Eric Söderströmin johdolla tulivat\nmyöhään, klo 5:n tienoissa iltapäivällä, mutta hekään eivät viipyneet\nKiitolassa kauan, vaan olivat jo poistuneet silloin, kun värimestari\nJuutilainen klo 6:n seuduissa palasi kotiinsa.\n\nMiksi Jürgen von Essen myöhästyi eikä heti seurannut toisia\npakenijoita, se on kysymys, jota ei ole voitu tyydyttävästi\nselvittää. On huhuiltu, että hän olisi kerännyt kokoon vaarallisina\npitämään kirjeitä ja jättänyt ne erään palvelijattaren huostaan\nsekä että myöhästyminen olisi aiheutunut tästä. Tämä perätön huhu\nlienee johtunut siitä, että vanharouva von Essen oli jättänyt neiti\nNordgrénille pakan kirjeitä pyytäen kätkemään ne jonnekin. Tämä\nolikin vienyt ne vinttiin sekä kätkenyt ne siellä lattialankun alle.\n\nNiinikään on arveltu, että Jürgen olisi käynyt hyvästelemässä\nmorsiantaan ja täten menettänyt aikaa. Mutta tämäkään tarina ei pidä\npaikkaansa, sillä neiti Nordgrén ei ollut tavannut Jürgeniä ennen\ntämän lähtöä. Hän oli kyllä tullut vinnillä olevasta asuinhuoneestaan\npian alas, mutta silloin oli Jürgen jo hypännyt akkunasta; neiti\nNordgrén oli eteiseen kuullut sulhasensa maahantulosta aiheutuneen\njymähdyksen.\n\nC.J. von Essenin isänsydän on ollut löytävinään seuraavan\nselityksen: Kun Wilhelm von Essen ja Wik lähtivät tuosta eteisen\nvieressä olevasta kulmahuoneesta, jäi Jürgen sen saman akkunan ääreen,\njosta hän ensin oli nähnyt santarmien tulon ja josta oli näköala\npihalle päin. Hän tahtoi varsin tahallaan näyttäytyä santarmeille\nherättääkseen siten näiden huomiota sekä samalla helpottaakseen\nveljensä pakoa. Tällainen uhrautuva menettely olisi ollut -- sanoo\nisä -- Jürgenin luonteen mukaista.\n\nEmme suinkaan väheksy tätä kaunista selitystä, mutta pyydämme vielä\nkiinnittää huomiota erääseen seikkaan, jota tähän mennessä ei ole\ntuotu esiin. Tiedetään, että Jürgen von Essenillä oli sydänvika.\nTähän nojaten voisi olettaa, että hänet ehkä tapasi hetkellinen\nvoimien lamaantuminen, mikä sitten taas pian santarmien lähestyessä\nhävisi.\n\nNämä kaikki ovat kuitenkin vain inhimillisiä arvailuja. Kauneimmin\nmenettelemme sahoessamme, että hänen poistumisensa hetki oli tullut.\n\nSiirrymme Lönnqvistiin. Wilhelm von Essen ja Elias Lönnqvist tekivät\nsotasuunnitelman. Jürgenin kuolema oli kostettava, santarmit oli\nraivattava pois tieltä.\n\nKun luultiin, että santarmit olivat Wilhelm von Essenin etsimistä\nvarten yöpyneet Kiitolan lähellä olevaan majataloon, niin päätettiin\nlähettää kiireinen viesti ystäville Alahärmään pyytäen, että sieltä\ntulisi muutamia rohkeita miehiä Jepualle.\n\nIsontalon Antti oli näet taas kuin salama synkkien pilvien keskeltä\nilmestynyt syyskuun 7. p:nä Härmän maille mukanaan neljä urheaa\njääkäriä, Antti Kärnä, Ville Kosola, Jussi Mäntylä ja Kaappo\nViitaharju. Ja tämän n.s. rankaisuretkikunnan tarkoituksena oli juuri\nrangaista m.m. Pietarsaaren santarmeja.\n\nKiitolan isäntärenki lähetettiin siis poikansa kera hakemaan Antti\nEkolaa, ja tämän tuli samalla hälyttää yllämainitut jääkäritkin\nJepualle. Kaikki ei kuitenkaan käynyt kädenkäänteessä, sillä Antti\nEkola oli mennyt tervehtimään Matti Takalaa ja Kaappo Mäkeä.\nHänen poikansa Nikolai juoksi isäänsä etsimään tavatenkin hänet\nviimeksimainitussa paikassa. Ekola tuli kotiin, koetti järjestää\nviestinviennin hajallaan oleville jääkäreille ja jatkoi sitten\nkiireesti matkaa Jepualle. Noin kello 10:n aikaan illalla hän tuli\nLönnqvistiin, jossa, paitsi talon isäntää, oli koolla Wilhelm von\nEssen, Edv. Wik ja August Juutilainen. Hetken kuluttua koputettiin\novelle, ja kun talon tytär, neiti Brita Lönnqvist meni tulijaa\ntiedustelemaan, kuultiin, että siellä oli Antti Isotalo. Hänen\nseurassaan tuli sisään myös Jussi Mäntylä.\n\nPidettiin neuvottelu. Kun santarmien luultiin olevan majatalossa,\npäätettiin se piirittää, hyökätä sisään ja ampua viholliset. Tällöin\ntuli rouva Elsa von Essen Lönnqvistiin kertoen, että santarmit\nolivatkin jo poistuneet Jepualta. Suunnitelma jäi siis toteuttamatta.\n\nWilhelm von Essenillä ei todellakaan ollut muuta tehtävää kuin\npyrkiä Härmän kautta rannikolle ja sieltä yli Ruotsiin. Hän ja Edv.\nWik, Antti Ekola, Antti Isotalo ja Jussi Mäntylä lähtivätkin yöllä\npolkupyörillä Alahärmää kohti. Isotalo jäi Kaappo Karkaukseen, ja\nMäntylä Ekolan kylän Sandra Prästiin. Toiset poikkesivat Antti\nEkolaan vain sen verran, että saivat tupakkaa. Sitten he jatkoivat\nmatkaa Kustaa Heikkilään, missä Wilhelm von Essen ja Edv. Wik\nlepäsivät koko päivän. Kustaa Heikkilä saattoi heidät Polijoen yli\nTakalan läheiseen metsään mennen sitten tiedustelemaan veljeltään,\nkuka lähtisi kyytiin. Takala sanoi:\n\n\"En minä tiedä, mutta minä lähden.\"\n\nJa niin lähdettiinkin hevosella kello 6:n tienoissa iltapäivällä\najaen valtatietä Oravaisten kautta merenrannalle Vassoriin, jonne\nsaavuttiin kello 2:n-3:n aikaan yöllä. Wik sijoitti von Essenin ja\nTakalan yöksi kansakoululle.\n\nTakala palasi seuraavana päivänä kotiinsa, mutta voidakseen selittää,\nmillä asioilla muka oli liikkunut, hän osti kalanelikon rattailleen.\n\nWilhelm von Essen taas kuljetutti itsensä Vassorista Malskäriin\nsaapuen sieltä syyskuun 19. p:nä 1916 Uumajaan.\n\nInsinööri Jürgen von Essenin kuolema oli suuri tappio koko\nEtelä-Pohjanmaan aktivistiselle liikkeelle. Samalla se merkitsi\nJepuan etapin tuhoutumista.\n\nJääkärien ja saksalaisten käsityksen mukaan oli Suomessa jo\noikeastaan sota. Ajateltiin, että jos santarmien ja varsinkin heidän\nsuomalaisten kätyriensä annettaisiin temmeltää ilman minkäänlaisia\nvastatoimenpiteitä, se epäilemättä vain yhä enemmän masentaisi\nmaamme itsenäisyyden aikaansaamiseksi työskenteleviä aktivisteja. Ja\nsaksalaisen johdon mielestä suomalaisten rupeaminen venäläisvallan\nkätyreiksi oli niin rikollinen ja häpeällinen teko, ettei sitä\nvoitu mitenkään sietää. Sen lisäksi tiedettiin, että nämä huonot,\nepäisänmaalliset kansalaiset ylimmästä alimpaan saakka olivat\nitse asiassa suuria pelkureita, joten muutamat voimakkaat heitä\nvastaan tähdätyt iskut varmastikin vaikuttaisivat heihin erittäin\nterveellisesti.\n\nToiselta puolen taas oli olemassa se vaara, että tämä liian aikainen\n\"sodanjulistus\" ehkä yllättäisi aktivistit kovin varustautumattomina\nsitä aseellista ylivoimaa vastaan, mikä vihollisilla epäilemättä\noli. Sitäpaitsi suurehkossa mittakaavassa suoritettavat\nterroristiset teot mahdollisesti saisivat \"lainkuuliaiset\"\nkansalaiset asettumaan jääkäriliikkeeseen nähden entistä enemmän\nvierovalle ja vihamieliselle kannalle. Hehän näet eivät mitenkään\njaksaneet käsittää, että aseellinen taistelu oli suomalaisen\nkansallisuuden pelastamiseksi välttämätön -- puhumattakaan\nmaamme itsenäistämisestä, joka \"lainkuuliaisten\" mielestä oli sula\nmahdottomuus, jopa kansaamme uhkaava onnettomuus.\n\nArvosteltakoonpa siis jääkäriliikkeen-aikaisia rankaisuretkikuntia\nmiten tahansa, noiden \"yltiöpäisten\" jääkärien itsensä keksimiä ne\neivät olleet, vaan ne perustuivat jääkäripataljoonan päällystön\nkomennuksiin.\n\nTällaisille asioille oli Antti Isotalokin tovereineen komennettu\nelokuun lopulla. Hän saapui Härmään vasta syyskuun 7. päivän\ntienoilla, kuten olemme jo maininneet, ja tarkoituksena oli viipyä\nSuomessa vain pari viikkoa.\n\nEmme ryhdy lähemmin selostamaan komennuskunnan tehtäviä. Sen\nverran vain mainittakoon, että saksalaisten tätä komennuskuntaa\nvarten lähettämän pommivaraston myöhästyminen aiheutti varsinaisen\nsuunnitelman myttyynmenemisen. Mutta masennuksissa olevien\naktivistien mieliä komennuskunnan ilmestyminen Etelä-Pohjanmaalle\ntavattomasti rohkaisi.\n\nUumajan etapin \"Lolalla\" nämä jääkärit olivat kovassa myrskyssä\ntulleet yli nousten maihin Oravaisissa Hällnäsin sahan luona 6.IX.1916,\nja sitten syyskuun 24. p:nä 1916 he lähtivät Iskmon Alskatista\npaluumatkalle seurassaan Jepuan etapin varsinaiset toimihenkilöt,\nkauppias Elias Lönnqvist ja opas Jukka Hautala, jotka Kiitolan\nmurhenäytelmän jälkeen katsoivat asemansa niin uhatuksi, että pako\noli välttämätön. [Lönnqvist ja Hautala palasivat \"Laxö-Andersin\" kera\nkotimaahan 30.VI.1917.]\n\nSamana syyskuun 24. päivänä olivat jääkärit Juho Heiskanen ja Ilmari\nRelander saapuneet \"Lolalla\" Alskatiin lähtien heti jatkamaan\nmatkaansa Jyväskylää kohti, joten rankaisuretkikunnan jääkärit eivät\nennättäneet heitä tavata.\n\nVaasan ja Pietarsaaren poliisit olivat saaneet tiedon, että\nheidän \"ystävänsä\" Antti Isotalo oli taas yht'äkkiä saapunut\nEtelä-Pohjanmaalle. Vaasasta oli tällöin lähetetty kaksi luotettavaa\netsivää, Eino Sjöblad ja J.V. Vainio Antin kintereille Iskmoon,\nsilloin kun hän tovereineen oli siellä -- \"Lolaan\" noustakseen.\n\nEtsiville tapahtui kuitenkin sellainen erehdys, että he, luullen\nlöytäneensä Antti Isotalon jäljet, lähtivätkin ajamaan takaa\nHeiskasta ja Relanderia. Ja niin nämä sitten lokakuun 2. p:nä 1916\nyhdessä jääkäri Aarne Sihvon kanssa pidätettiin Jyväskylässä.\n\n\n\n\nKustaa Heikkilän kuolema.\n\n\nOlemme jo edellisessä tutustuneet ylihärmäläisen aktivistin,\nmaanviljelijä J.S. Kivimäen toimintaan ja vaiheisiin. Kun hänen\nsitten useiden muiden ohessa täytyi poistua maasta, niin päätettiin,\nettä hänen nuori vaimonsa sopivan tilaisuuden tullen myös koettaisi\npyrkiä Ruotsiin, sillä itsepintaisia huhuja rupesi liikkumaan Selma\nKivimäen ja maanviljelijä Juho Kivimäen pidättämisestä.\n\nSelma Kivimäki ryhtyikin matkaa suunnittelemaan arvellen voivansa\nliittyä edellä mainitsemamme rankaisuretkikunnan miesten seuraan.\nOttaaksensa lähemmin selkoa matkamahdollisuuksista ja samalla jo\nvarustautuen kaiken varalta hän päätti lähteä Alahärmän Heikkilän\nkylään, jossa hän tiesi retkikunnan jääkärien pääasiallisesti\nmajailevan. Kyyditsijäkseen hän sai maanviljelijä Juho Lehtivuoren.\nKaikessa hiljaisuudessa lähdettiin liikkeelle Ylihärmän Kivimäestä\nillalla syyskuun 15. päivänä 1916 ja ajettiin sitten m.m. Isontalon\npihan läpi kuitenkaan pysähtymättä taloon.\n\nKun poliisiviranomaisilla oli tiedossa, että Antti Isotalo ja hänen\ntoverinsa oleskelivat paikkakunnalla, niin nimismies Aarne Aalto\nja hänen uudet konstaapelinsa Oskari Aho ja Juho Kristo koettivat\ntehdä parhaansa saadaksensa kiinni ainakin rankaisuretkikunnan\npäällikön, jonka ilmestymisestä paikkakunnalle Aalto oli muuten\nsähköteitse ilmoittanut Vaasan lääninhallitukseen mainiten, että\n\"Antti Isotalo ja 3 muuta _huligaania_ [korostus kirjoittajan]\nliikkuvat nykyjään Härmässä\". Isontalon Antin vangitseminen oli kyllä\nylivoimainen yritys, sillä eiväthän edes Vaasan poliisit olleet tässä\nsuhteessa onnistuneet, mutta Härmän piirin poliisiviranomaiset olivat\nkuitenkin päättäneet hekin \"onneansa koettaa\". Ja kun he tiesivät,\nettä Antti Isotalo usein yöpyi kotonaankin, niin Kristo ja Aho\nvaaniskelivat monet yöt haulikkoineen Isontalon lähettyvillä toivoen\nhänet siten joskus yllättävänsä.\n\nNiinpä he olivat siellä tuonakin iltayönä, jona Lehtivuori hennon\nseuralaisensa kanssa ajoi Isontalon pihan läpi. Poliisit luulivat,\nettä nuo öiset kulkijat olivat lähteneet lsostatalosta ja että Antti\nIsotalo oli kyytimiehenä. Siispä he innoissaan rupesivat pyssyineen\nseuraamaan matkaajoita, mikä olikin helppoa, kun pimeänä syysyönä ei\nhevosella voitu ajaa lujaa.\n\nKoska Lehtivuoren sisar oli emäntänä kauppias Matti Heikkilässä,\npoikkesivat matkamiehemme sinne. Lehtivuori pani hevosensa kiinni,\nmeni sukulaisiaan tervehtimään ja pyysi saada olla heidän luonaan\nyötä. Kun langokset sitten tulivat riisumaan hevosta, kuulivat he\nulkona pimeässä jonkun sanovan toiselle: \"Ammu, ammu!\" Siitä\nLehtivuori pelästyi niin, että juoksi läheiseen metsään -- ja sitä\ntietään Ylihärmään saakka jättäen hevosen kärryineen siihen lankonsa\npihaan. Ja Matti Heikkiläkin palasi säikähtyneenä asuntoonsa.\n\nVaikka Heikkilä vakuutti, että kyyditsijänä oli ollut hänen lankonsa\nLehtivuori, niin poliisit eivät sitä uskoneet, vaan väittivät, että\npaennut oli ollut Isontalon Antti.\n\nRouva Kivimäki taas oli heti lähtenyt kävelemään naapuritaloon\nKustaa Heikkilään ollakseen siellä yötä ja neuvotellakseen matkansa\njohdosta. Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin poliisi Aho ryntäsi\nsisään julistaen rouva Kivimäen pidätetyksi ja vieden hänet samalla\nmaantielle, jossa Kristo odotti. Alkoi erittäin räikeä kuulustelu.\nRouva Kivimäkeäkin vaadittiin tunnustamaan, että hänen kyytimiehenään\noli ollut Antti Isotalo. Mutta mahdotontahan hänen oli sitä tehdä!\n\nPoliisit olivat kovin touhuissaan ja hankkiutuivat ampumaan rouva\nKivimäen kyytimiestä, jonka he kaikista vastaväitteistä huolimatta\nitsepintaisesti arvelivat olevan Isontalon Antin. Niinpä he käskivät\ntutkittavansa menemään takaisin Kustaa Heikkilään, \"ettei luodit\nsatu\". Mutta pian tämän jälkeen he taasen hakivat Selma Kivimäen\nulos, jolloinka poliisi Aho meni hänen kanssaan Matti Heikkilään,\nsillä rouva Kivimäki halusi hänkin tietää, minne kyytimies oli\nhävinnyt. Kun hän talossa tätä kyseli, ehätti Aho väliin sanoen:\n\"Oliko se Iso-Antti\". Ja kun Matti Heikkilä vastasi kieltävästi, niin\nAho yhäti vain kiven kovaan väitti vastaan pitäen samalla ladattua\npyssyä Heikkilää kohti ojennettuna sekä uhaten, että jos tämä\nvähänkin liikahtaisi, niin hän laukaisisi. Sen jälkeen Aho julisti\nMatti Heikkilän vangituksi.\n\nTällöin Kustaa Heikkiläkin tuli katsomaan, miten rouva Kivimäen\nkävisi, sillä poliisien huuto ja karjuminen oli hirvittävä. Hänetkin\npidätettiin silloin ja toimeenpannussa ruumiintarkastuksessa\nhäneltä otettiin pistooli pois.\n\nPoliisien hääriessä Matti Heikkilän ympärillä Kustaa Heikkilä\npääsi pakenemaan. Hän lähti juoksemaan jokirantaa kohti, minne\npoliisitkin paon huomattuaan häntä vähän matkaa seurasivat. Mutta\njuostuaan vielä kolmatta kilometriä pohjoiseen päin Heikkilä sai\nyht'äkkiä sydänhalvauksen ja kuoli. Ruumis löydettiin Holman talojen\nläheisyydestä vasta parin päivän perästä.\n\nSeuraamme vielä rouva Kivimäen ja kauppias Heikkilän vaiheita.\nPoliisit lähtivät viemään heitä nimismies Aallon luo Alaviitalaan.\nRouva Kivimäki komennettiin kärryihin toisen poliiseista käydessä\nhänen viereensä ajamaan hevosta ja vartioimaan vankiaan. Toinen\npoliisi taas kuljetti kauppias Heikkilää. Nimismies Aallon\nkonttorissa pidettiin sitten tavallisuuden mukaan mitä räikeäsanaisin\nkuulustelu. Kiihtyneenä nimismies piteli Kustaa Heikkilältä otettua\nasetta niin varomattomasti, että se laukesi, jolloin lamppu sammui ja\nruudinsavu täytti huoneen.\n\nPidätetyt päästettiin vihdoin pois. Rouva Kivimäki lähti yksin yön\nselkään ajamaan takaisin Ylihärmään, mistä hän sittemmin pohjoisia\nteitä kulki Ruotsia kohti ylittäen rajan Tornionjoen laaksossa.\n\n\n\n\nSotaväkeä Härmän maille.\n\n\nVenäläisen valtiomahdin edustajille, ennen kaikkea\nkenraalikuvernöörille ja läntisen rajaseudun kuvernööreille oli\nkäynyt yhä selvemmäksi, että kansan mieliala oli kapinallinen. Siksi\nhe päättivät ryhtyä jääkäriliikkeen kukistamiseksi ratkaiseviin\ntoimenpiteisiin. Ei siinä kyllin, että valtiovalta aikoi hävittää\netappikeskukset ja vangita johtavassa asemassa olevat aktivistit,\nvaan sen tarkoituksena oli -- käyttäen hyväkseen maahan sijoitettua\nvenäläistä sotaväkeä, etupäässä juuri rajavartiostoa ja maahan\npesiytynyttä valpasta santarmistoa -- juurittaa koko läntisen\nrajaseudun kansasta siinä asuva kapinahenki sekä riistää siltä pois\naseet.\n\nMitä viimeksimainittuun seikkaan, mm. kansan aseistukseen\ntulee, niin vallanpitäjät kuvittelivat sen todellisuutta paljoa\nvahvemmaksi. Erinäisille seuduille, joita arveltiin varsinaisiksi\nkapinapesäkkeiksi, lähetettiin siis sotaväkeä ja heidän avukseen\npoliiseja kansaa peloittamaan ja aseita takavarikoimaan. Näin\nmeneteltiin vuoden 1916 loppupuolella Pohjanmaalla Oulun [ks.\n\"Aseveljet I\" ja liite N:o 8] ja Vaasan lääneissä.\n\nViimeksimainitussa läänissä pidettiin -- ja aivan oikein --\nkapinakeskuksena Härmän seutuja, varsinkin Ala- ja Ylihärmän ynnä\nKortesjärven pitäjiä. Rannikkoseutuja luultiin voitavan pitää\nkurissa sinne sijoitettujen rajavartio-osastojen avulla. Mutta olipa\nVaasan läänin kuvernöörillä vielä aivan erikoinenkin syy ryhtyä\nvoimatoimenpiteisiin juuri Härmän seuduilla, sillä siellähän oli\nkansannousun herättäjänä ja itsenäisyystahdon lujittajina, kuten\nolemme nähneet, pitkän aikaa häikäilemättömän rohkeasti toiminut\njuuri tätä varten Lockstedtista komennettu jääkäri Antti Isotalo,\ntuo koko Suomen ihailema kuuluisa Isontaton Antti, kuten häntä\ntavallisesti kansan keskuudessa nimitetään.\n\nOlemme jo kertoneet, että Isotalo lopulta rohkeasti murtautui\nkotitaloansa saartavan poliisiketjun lävitse jättäen Pohjanmaan.\nMutta noin kahden kuukauden kuluttua hän sitten taas -- viranomaisten\nsuureksi hämmästykseksi -- ilmestyi n.s. rankaisuretkikunnan\npäällikkönä Härmän maille.\n\nSe valtiomahdin voimannäyte -- semminkin Alahärmään ja Kortesjärvelle\nsuuntautuva -- johon kohta tutustumme, tarkoitti samalla myös\nIsontalon Antin ja hänen komennuskuntansa kiinnisaamista. Edellisestä\ntiedämme, että Isotalo miehineen oli taas jo tällöin maan rajojen\nulkopuolella.\n\n\n\nVuoskosken ja Härmän kylien piiritys.\n\n\nLokakuun 20. päivän tienoilla 1916 tuli Alahärmän\nkunnallislautakunnalle määräys, että sen tuli Härmän ja Vuoskosken\nkylissä mahdollisimman pienelle alalle lyhyeksi ajaksi majoittaa 260\nratsumiestä -- muka läpikulkutarkoituksessa. Kunnallislautakunta\njärjestikin majoituksen Mattilan kylälle, jossa taloja oli\ntiheimmässä.\n\nEnnen Alahärmään saapumistaan Vaasasta lähteneet ratsumiehet\npiirittivät matkan varrella Ylihärmän kirkonkylän pitäen joka\ntalossa kotitarkastuksen. [Varsinkin Kivimäessä oli toimitettu\nmitä perusteellisin tarkastus.] Etsinnän tarkoitusta ei ilmoitettu,\nmutta ilmeisesti haettiin aseita. Ketään ei kuitenkaan pidätetty.\nSitten venäläiset jatkoivat matkaansa Alahärmään päin.\n\nLokakuun 24. päivänä ilmestyivät ratsuväen osastot Alahärmän\nkirkolle klo 9 aamulla. Mukana oli sitäpaitsi noin 30 Vaasan ja\nPietarsaaren poliisia. Päällikköinä näyttivät toimivan hyvin\ntuntemamme santarmiratsumestari Satkovskij ja Pietarsaaren\npoliisimestari K. Vilenius.\n\nVuoskosken ja Härmän kyläkunnat saarrettiin kokonaan ja talojenkin\nväliset yhdystiet miehitettiin, joten kaikki yhteys talojen välillä\nehkäistyi. Piirityslinja kulki Voltin aseman pohjoispuolitse ja\nHärmän aseman eteläpuolitse. Sitäpaitsi suljettiin Oravaisiin,\nKortesjärvelle ja Ylihärmään johtavat maantietkin. Saarroksesta\nitsestään seurasi, että Uuteenkaarlepyyhyn ja Kauhavalle johtavia\nteitä ei mainittujen kylien kohdalla myöskään voitu käyttää.\nSaarrosketju ehkäisi sanalla sanoen koko liikenteen, sillä se oli\nniin taaja, että sotamiehet helposti näkivät toisensa. Saarrosrenkaan\nhalkaisija oli noin 8 kilometriä pitkä.\n\nKoko piiritetyllä alueella toimitettiin kotitarkastuksia, kaikki\nampuma-aseet takavarikoitiin ja useassa paikassa erikoisesti\ntiedusteltiin Isontalon Anttia.\n\nKun Alahärmän kirkolla juuri tällöin oli papiston palkkajyväin kanto,\nhevosten pakko-otto ja vielä välikäräjätkin, niin kansaa oli koolla\nkoko paljon, ainakin toistasataa henkeä. Ihmisten piti olla\njotakuinkin paikoillaan -- ei saanut sanottavasti liikehtiä -- ja\nruumiintarkastuksiakin toimeenpantiin lukuisasti. Ensin aiottiin\nottaa pois puukotkin, mutta siitä sitten kuitenkin luovuttiin.\nKotitarkastukset kestivät melko kauan. Kunnallislautakunnan esimiehen\nmaanviljelijä Antti Hillin kodissa se suoritettiin yöllä.\n\n\n\nAlahärmin miehiä vangitaan.\n\n\nHilli oli koko päivän ollut kirkolla, mutta illalla hän lähti\npyrkimään kotiinsa. Hän pääsikin onnellisesti Pirin kylään asti\nmennen siellä erääseen mökkiin. Pirin kylään oli tullut paljon\nmuitakin kirkolla olleita. Kaikki heidät komennettiin tällöin riviin\nmaantielle, ja muuan poliisi kävi käskemässä Hillinkin riviin.\nPian tämän jälkeen kysyttiin:\n\n\"Onko Antti Hilli-niminen henkilö rivissä?\"\n\nHilli vastasi myöntävästi, jolloin pari etsivää vei hänet lähellä\nodottavaan rekeen. Tämän jälkeen kaikki muut pääsivät vapaasti\nmenemään.\n\nHilli vietiin ensin kauppias Ville Vesiluoman konttoriin, jossa\ntoimitettiin uudelleen ruumiintarkastus, ja sieltä yöksi päävahtiin,\nKaappo Kankaan taloon, missä kaksi sotamiestä vartioitsi häntä.\n\nSinne tuotiin myös toinen pidätetty, kauppias Kustaa Mäki. Talossa\noli yötä sen lisäksi kaksi suomea ja venäjää puhuvaa miestä, jotka\nilmeisesti vakoilutarkoituksessa pyrkivät Hillin ja Mäen yhteyteen,\nmutta nämä osasivat kyllä olla varuillaan.\n\nSeuraavana aamuna vangit vietiin Joh. Pesolan talossa toimivaan\nvenäläisten esikuntaan. Sielläkään ei Hilliä lähemmin kuulusteltu;\ntahdottiin vain tietää, oliko puhuteltu Hilli. Sitten miehemme vietiin\nuudelleen Ville Vesiluomaan ja sieltä nimismiehen luo Ojanperään. Mäki\njäi sinne, mutta Hillin kuljetti kaksi poliisia Härmän asemalle, mistä\nmatka jatkui Seinäjoen kautta Vaasaan. Yöksi Hilli suljettiin\npoliisivankilan putkaan ja vietiin seuraavana päivänä erään santarmin\nsaattamana Vaasan santarmiasemalle. Siellä merkittiin paperille Hilliä\nkoskevat henkilötiedot ja tiedusteltiin vain, tunsiko hän Antti\nIsotaloa, Nestori Fräntiä ja Wikin-veljeksiä. Hilli ei sanonut\ntuntevansa muita kuin Antti Isotalon. Sen jälkeen Hilli toimitettiin\nVaasan lääninvankilaan, jonka nimiluetteloon hänet on merkitty\nvastaanotetuksi lokakuun 26. päivänä 1916 -- ja vapaaksi päästetyksi\nmaaliskuun 19. päivänä 1917.\n\nSamana lokakuun 26. päivänä myös Kustaa Mäki tuotiin lääninvankilaan,\nmistä hänet vapautettiin jo seuraavan marraskuun 16. päivänä. Erotus\nMäen ja Hillin \"syntien\" välillä olikin melkoinen. Nimiluettelon\nrikossarakkeeseen on näet Mäen kohdalle merkitty; \"Vangitsemissyytä\nei ilmoitettu\", mutta Hillin nimen kohdalle: \"Poliittinen rikos\".\nHilliä santarmit syyttivät -- ja aivan oikein -- Saksaan-menijäin\nvärväämisestä ja olisivat hänet vanginneetkin jo aikoja sitten, mutta\nratsumestari Stepanoff -- tarkantekijä kun oli -- ei ollut päässyt\nselville, millä asemalla Hilli oli puhutellut erästä nuorta miestä.\nSantarmit näet olivat ilmoittaneet, että se olisi tapahtunut Lapin\nasemalla, jonka piti olla Härmän ja Seinäjoen asemien välillä, mutta\nStepanoff ei ollut saanut mainittua asemaa, joka on kaukana\npohjoisessa, soveltumaan Hilliä koskevaan syyteaineistoon. -- Asia oli\nkyllä hyvin yksinkertainen: Santarmit olivat tarkoittaneet Lapuan\nasemaa.\n\nHilli oli myös rohkeasti esiintynyt esittäessään Vaasan läänin\nkuvernöörille, että tämä kiirehtisi poliisiviranomaisia nopeammin\ntutkimaan hänen anoppinsa, emäntä Fiina Isotalon asiaa. -- Kuvernööri\ntekikin tästä huomautuksen asianomaisille. -- Mutta kaikkein selvin\ntodistus Antti Hillin \"rikollisuudesta\" oli santarmien mielestä\ntietysti se, että hän oli Antti Isotalon läheinen sukulainen.\n\nKauppias Kustaa Mäki taas oli itse asiassa aivan viaton. Hänen ainoa\n\"rikoksensa\" oli se, että hänestä oli tullut Nikolai Syynimaan\nliikekilpailija, hän kun oli ottanut pitääkseen huolta J.E. Härmäsen\nkaupasta. Tuskinpa sentään santarmitkaan olisivat pelkästään\ntämän tähden Mäkeä vanginneet. Lieneekin tapahtunut sellainen\nerehdys, että Kustaa Mäki vangittiin Kaappo Mäen sijasta, sillä\nviimeksimainitun \"rikosluettelo\" oli hänen vankilasta vapautumisensa\njälkeen melkoisesti paisunut. Vangitsemisen syytä ei Kustaa Mäelle\nilmoitettu, mutta hän sai kuulustelusta sen käsityksen, että joku oli\nilmiantanut hänen kuljettaneen eläinlääkäri Talvitietä.\n\nHärmän ja Vuoskosken kylien piirityksen jälkipoimintona vangittiin\nlokakuun 28. p:nä 1916 vielä värväri, jalkinetyöntekijä Oskari\nMäki. Sotaväen ynnä Vaasan ja Pietarsaaren poliisien temmeltelyn\ninnostuttamana oli poliisikonstaapeli Oskari Aho ilmiantanut hänet\nväärien huhujen levittämisestä ja yllyttämisestä maasta poistumiseen.\nEräät henkilöt olivat näet todistaneet Mäen kertoneen, että pian\nruvettaisiin ottamaan suomalaisia Venäjän armeijaan ja että senvuoksi\nolisi paras \"livistää\". Olipa eräs Nikolai Hautala vielä sanonut\nMäen kehottaneen häntä lähtemään Saksaan. Tällaisten evästysten kera\nnimismies Aarne Aalto lähetti Oskari Mäen Vaasaan, missä hän sitten\nsai virua sikäläisessä lääninvankilassa vallankumoukseen saakka. Mäki\nvapautettiin samana päivänä kuin Antti Hillikin, nim. maaliskuun 19.\np:nä 1917.\n\n\n\n\nNestori Fräntin ja Erkki Hantulan ahdistelu.\n\n\nLokakuun 24. päivänä 1916 Nestori Fränti oli viemässä meijeritiliä\nPerkiömäen kylään Alahärmän puolelle. Kun hän tällä matkalla\n-- illalla, jolloin piiritystila jo oli loppunut ja ihmiset\ntaas pääsivät liikkumaan -- kuuli, että Yli- ja Alahärmä\nolivat olleet piiritystilassa ja että ratsumiehet ja poliisit\nolivat takavarikoineet kaikki aseet, yksinpä haulikkorämät ja\nrautakangenpätkätkin, niin hän jo arvasi, että ehkäpä häntäkin\ntultaisiin \"kattomaan\". Siitä huolimatta hänellä oli vastustamaton\nveto kotiin. Hän seisahtui ensi kerran Tuhkasaaren ja Fräntilän\nkylien väliselle metsätaipalelle kuuntelemaan. Koirat haukkuivat\nvimmatusti Tuhkasaaren kylän kohdalla, ja siitä Fränti päätteli,\nettä vihollinen oli jo varmaankin tulossa. Silloin hän vähän\najatteli poiketa tieltä metsään kulkeakseen sitten joukon perässä ja\nnähdäkseen, menisivätkö ratsumiehet taloon -- vaiko sen ohitse.\n\nMutta jokin vastustamaton veto pakotti häntä kulkemaan yhä edelleen\nkotia kohti. Viimeisen kerran Nestori Fränti pysähtyi veljensä Juho\nFräntin riihen luo, josta hänen kotiinsa oli vain noin 100 metriä.\nSiinä hän ajatteli mennä riiheen seuratakseen sieltä käsin rakuunain\ntoimintaa. Tällöin hän oli jo varsin varma siitä, että ratsumiehet\ntulisivat vierailemaan hänen talossaan, sillä koirat haukkuivat taas\naivan erikoisesti Fränttilän kylän liepeillä. Fräntin ja sotamiesten\nvälillä oli matkaa enää vain noin puoli kilometriä.\n\nMutta yhä vain sama salainen voima aivan vaistomaisesti pakotti häntä\nmenemään kotiinsa. Päästyään tupaan hän ryhtyi kohta aterioimaan.\nPian sen jälkeen tuli sisään kaksi pietarsaarelaista poliisia, joista\ntoinen oli etsivän osaston ylikonstaapeli Conrad Nylund, sekä kaksi\nkiväärein aseistettua sotamiestä. Jälkimmäisistä toinen asettui\ntoiselle ja toinen toiselle puolen ovea.\n\nYlikonstaapeli Nylund tiedusteli, oliko pöydän ääressä istuja\nNikolai Fränti. Puhuteltu vastasi kieltävästi. Konstaapelin edelleen\nkysellessä hän ilmoitti olevansa Nestori Fränti. Tällöin hänet\nilmoitettiin pidätetyksi. Erikoisen tarkkaa kotitarkastusta ei\npidetty; ainoastaan valokuvia katseltiin, jolloin Fränti selitti,\nkenenkä mikin kuva oli. -- Tärkeimmät kuvat oli kuitenkin jo\nedeltäkäsin korjattu pois. -- Aseita myös tiedusteltiin, mutta\nainoastaan näkyvissä olevat otettiin. Näkymättömiä ei etsitty, kun\nFränti sanoi, ettei niitä ollut.\n\nLähdettäessä poliisit tuumivat, oliko Fränti pantava käsirautoihin.\nNylund arveli sen tarpeettomaksi. Mutta kun sitten lähdettiin\nKortesjärven kirkolla olevasta Suomelan kievarista, missä oli oltu\nyötä, niin poliisimestari Vileniuksen määräyksestä toinen mukana\nolleista poliiseista pani kuin panikin Fräntin käsirautoihin. Kun\nsitten tultiin Voltin Tynilän kievariin, huomasi toisessa reessä ajava\nNylund, että Fränti olikin käsiraudoissa. Tiedusteltuaan syytä tähän\nja kuultuaan, että se oli tapahtunut poliisimestari Vileniuksen\nmääräyksestä, Nylund käski käsiraudat poistettaviksi.\n\nVoltista lähdettäessä pantiin aikaisemmin siellä vangittu kauppias\nKustaa Mäki ja Nestori Fränti yhteisiin käsirautoihin, ja miehemme\nvietiin Vaasan lääninvankilaan, missä heidät nimiluettelon mukaan\notettiin vastaan lokakuun 26. päivänä 1916. Rikossarakkeeseen\nmerkittiin Fräntistäkin: \"Vangitsemissyytä ei ilmoitettu\".\n\nFräntiä tutkivat siellä komisario August Sola ja santarmiratsumestari\nStepanoff -- mutta vasta marraskuun 14. päivän illalla klo 11.\nFräntiltä tiedusteltiin perheoloja ja hänen taloudellista asemaansa.\nLopuksi häneltä kysyttiin:\n\n\"Mistähän syystä teidät on vangittu?\"\n\nTähän Fränti levollisesti vastasi:\n\n\"Vangitsemistilaisuudessa ei sitä minulle sanottu.\"\n\nSilloin tutkijat ilmoittivat:\n\n\"Teitä syytetään miesten värväämisestä Saksaan, matkarahojen\njakamisesta ja teiden neuvomisesta.\"\n\nTämän kaiken Fränti kuitenkin kylmästi kielsi lisäten:\n\n\"Kun minä kerran olin myllymatkalla Voltissa, niin minua vastaan tuli\nseitsemän miestä, jotka kyselivät Isontalon taloa; ja tavallista\nhyväntahtoisuutta osoittaen, kuten maalla tapa on, minä neuvoin\ntalon. Ja siitä kai johtuu, että minua on tällä tavalla ruvettu\nsyyttelemään.\"\n\nSitten Fräntiltä tiedusteltiin vielä, pitkäkö matka oli Fräntin\ntalosta Pietarsaareen, mihin tämä vastasi:\n\n\"50 kilometriä.\"\n\nJa siihen tutkinto päättyi.\n\nMarraskuun 16. päivänä 1916 Fränti ja Mäki kutsuttiin vankilan\nkansliaan, jossa heille ilmoitettiin:\n\n\"Tänä päivänä\" -- tuli kiusallinen tauko, jolloin miehet ajattelivat,\nettä heidät viedään jonnekin muualle -- \"teidät vapautetaan ja nyt\nheti!\"\n\nPäästyään kotiin Fränti oli jonkin aikaa irti asioista, mutta hetken\nlepäiltyään hän taas ryhtyi niitä seuraamaan. Värväyksestä ei\nkuitenkaan enää tullut mitään eikä saksalaispakolaisiakaan liikkunut\nEtelä-Pohjanmaan etappiteillä, sillä nehän olivat jo kaikki menneet\ntukkoon.\n\nNestori Fränti oli Etelä-Pohjanmaan kaikkein huomattavimpia värväreitä.\n\nMyöskin Erkki Hantula oli vähällä joutua kiinni samalla kertaa kuin\nNestori Fränti, mutta ystäviensä välityksellä hän sai ajoissa tiedon\npoliisimestari Vileniuksen ja Satkovskijn toimenpiteistä. Hän meni\nensin tuttavansa Antti Kasken metsätaloon, oleskellen lokakuun 25.\npäivän ulkona talon ympäristöllä, mutta tullen sitten yöksi sisälle.\nSeuraavankin päivän Hantula pakoili metsän laidassa olevassa ladossa,\njonne pimeän tultua saapuivat maanviljelijä Jalmari Nuottimäki ja\nkauppias Vihtori Suomela. Kaikki kolme siirtyivät sitten Nuottimäen\nkotiin. Siellä Hantula viipyi kolme päivää, kunnes ehdittiin saada\nPietarsaaresta tietoja ylikulkumahdollisuuksista.\n\nSillä kertaa ei ylikulkua kuitenkaan sieltä käsin voitu järjestää,\njotenka Hantula päätti yrittää Ruotsiin pohjoisia teitä -- erämaiden\nhalki. Myös Jalmari Nuottimäki ja Vihtori Suomela päättivät lähteä\nmatkaan, sillä hekin tunsivat asemansa epävarmaksi. Miehiimme liittyi\nlähtöhetkellä vielä kolme muuta miestä, nim. talollinen Jussi\nMattila, räätälintyöntekijä Matti Joensuu ja suutari Kalle Segeri.\n\nMiehet lähtivät klo 9 sunnuntai-iltana lokakuun 29. päivänä\npolkupyörillä painumaan itäpohjoiseen. Reisjärvellä he\nvarovaisuussyistä jakautuivat kahteen ryhmään. Hantula, Nuottimäki ja\nSuomela kulkivat yhdessä Nivalan ja Pulkkilan kautta Ylikiiminkiin,\njonne jättivät polkupyöränsä. Sitten he jatkoivat matkaa milloin\njalkaisin, milloin taas hevosella Pudasjärven kautta Ranualle\nsekä sieltä Nuuppaalle, josta viimeksimainitusta paikasta he\nkinttupolkuja myöten tulivat Peurajärven Haapalaan ja sieltä Maurulan\ntaloon. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Rovaniemelle ja edelleen\nTornionjoelle -- Hantulan päämääränä oli Lockstedtin leiri -- mutta\nHaapalassa ja Maurulassa he kuulivat huonoja viestejä. Rovaniemen\npoliisit olivat ruvenneet liikehtimään. Haapalan isäntäkin, Juho\nHaapala oli vangittu 29.X.1916, ja pari päivää myöhemmin kolme\nmuutakin itsenäisyysmiestä. [Ks. \"Routaa ja rautaa III\", ss. 221-224.\n-- Edellä mainitut Mattila, Joensuu ja Segeri joutuivat myös näillä\ntienoin kiinni.]\n\nTällöin Hantula ja hänen toverinsa päättivät kääntyä takaisin.\nKulkien jotensakin entisiä jälkiään he saapuivat Kortesjärvelle pari\npäivää myöhemmin kuin Nestori Fränti oli palannut vankilasta.\n\nOikein virallisesti todistutettuaan itsensä \"viattomaksi\" Erkki\nHantula alkoi taas olla ja elää kotiseudullaan vapaana miehenä.\n\n\u003Ctb>\n\nItsenäistymistahtoa lietsoivat jo edelliset sukupolvet, silmiämme\navasivat ja käsitystämme kirkastivat jo kansamme suuret kasvattajat,\nmutta polvi nykyinen sai isäimme Jumalan välikappaleena sen kunnian\nja voiman, että se sydänvertaan säästämättä _raudalla_ raivosi\npois _roudan_ -- korskean vihollisen, joka vuosisatain kuluessa\nalinomaa uhkasi jäätävällä hallanhengellään kansallisia avujamme ja\nerikoisuuttamme, jopa koko olemassaoloamme.\n\n_Isänmaanrakkaus_ oli se taikavoima, joka sai nuoret miehemme _uskomaan_\nitsenäistymisemme mahdollisuuteen ja rautaan tarttumaan.\n\nJääkärien teko -- ja heidän uljaiden osa- ja aseveljiensä heidän\nrintamansa takana -- säilyköön kansamme muistossa kautta aikojen!\n\nSe oli suuri ja ihana teko sen takia, että se oli _itsekkyydestä vapaa_.\n\nTätä jaloa muistoa ja näiden suurten tekojen saavutuksia, suomalainen,\nsinä Suomen mies ja nainen ja _sinä nouseva polvi_, hoida ja vaali,\n\n    sa niitä juhlin ja virsin ja seppelin vietä!\n    Mut suuremmin vietät _seuraten_ suurtesi tietä.\n\n\n\n\n\nLIITTEITÄ\n\n\n\nLiite n:o 1.\n\nVäestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muiden tavarain\npoissiirto (evakuointi) Vaasan läänistä.\n\n\n                                                Jäljennös.\n\nVAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI.                       Kiireellinen.\nNikolainkaupunki                                Erittäin salainen.\nToukokuun 22 p:nä 1915.\nN:o 216.\n\n                   Kaikille Poliisiviranomaisille Vaasan läänissä\n                   (lukuunottamatta Jyväskylän piiriä).\n\nSiltä varalta että vihollisten joukkoja laskettaisiin maihin Pohjan\nlahden rannikolle ja sotatoimia alotettaisiin Suomessa, ovat\nsotilasviranomaiset katsoneet tuiki välttämättömäksi ryhtyä kaikkiin\ntoimenpiteisiin riistääkseen viholliselta tilaisuuden käyttää\nhyväkseen maan varoja. Tähän nähden käsketään Poliisiviranomaisia,\nhänen Ylhäisyytensä Suomen maan Kenraalikuvernöörin minulle antaman\nmääräyksen mukaan, valmistella täytettäviksi, tarpeen sitä vaatiessa,\nseuraavat toimenpiteet:\n\n1) elintarpeiden mahdollisimman täydellinen poisvienti maan sisäosiin;\n\n2) hevosien, karjan ja ajoneuvojen poiskulettaminen erittäin suurissa\nmäärin, äärimmäisyyteen saakka siten vaikeuttaakseen viholliselle\najoneuvojen ja lihan hankinnan;\n\n3) telefoniverkkojen hävittäminen piirissänne; piirissänne löytyvien\nautomobiilien, moottoripyöräin ynnä muiden koneellisten ajoneuvojen\npakollinen tilaus (rekvirering);\n\nYlläolevan johdosta käsketään Teitä viipymättä kaikin puolin\npohtia kysymyksessä oleva asia ja minulle esittää ehdotus sen\nratkaisemiseksi sekä samalla toimittaa tänne tiedot paikkakunnalla\nolevista elintarpeiden varastoista (niin kruunun kuin toiminimien\nja yksityisten henkilöiden luona olevista), hevosien, karjan\nja kaikenlaisten ajoneuvojen lukumäärästä; ollen ehdotuksessa\nmainittava, millä tavalla sanottu omaisuus olisi poiskuletettava,\nkuinka suuria kustannuksia se vaatisi, millä ajalla, kiireellisen\ntarpeen tullen, sen voisi täyttää ja kenen kustannuksella. Samoin on\nkaikin puolin pohdittava kysymys siitä, millä tavalla automobiilien\nja muitten koneellisten ajoneuvojen kiireellinen pakkotilaus olisi\ntoimitettava sekä toimenpiteet telefoniverkon hävittämiseksi.\n\nKaikkia ylläolevia toimenpiteitä valmistaessa on määrättävä, mitkä\nniistä voitaisiin täyttää hallinnollisten viranomaisten kautta\npaikkakunnalla ja missä määrin voidaan turvautua paikallisen väestön\napuun.\n\nTässä on kuitenkin, välttääkseen tarpeettoman levottomuuden\nherättämistä väestön keskuudessa, tarkoin huomioon otettava että\nsanotut toimenpiteet eivät suinkaan osoita että vaara tätä nykyä\nvälittömästi uhkaisi meitä, vaan ovat aiheutuneet varovaisuudesta ja\nsiis hyvissä ajoin tarkoin pohdittavat.\n\nAsian menosta tulee Teidän viipymättä tänne ilmoittaa.\n\n                              N. Sillman.\n\n                                            ./. A. Ladau.\n\n\nSiirtoa koskevat ohjeet.\n\n                                            Jäljennös.\n\nVAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI.                   Kiireellinen.\nNikolainkaupungissa,                        Erittäin salainen.\ntoukokuun 29 p:nä\n1915. N:o 887.\n\n                Kaikille Kruununvoudeille, Kruununnimismiehille\n                ja Poliisilaitoksille Vaasan läänissä.\n\nSotajoukkojen Ylipäällikön käskyn noudattamiseksi ja lisäykseksi\npoliisiviranomaisille viime helmikuun 22 päivänä antamaani\nkiertokirjeeseen N:o 216, katson velvollisuudekseni antaa seuraavat\nohjeet väestön, elatustarpeiden, kuljetusneuvojen ja muitten tavarain\nevakuoimisasiassa siinä tapauksessa että vihollinen laskee maihin\nPohjanmeren rannalla sotajoukkojaan ja sotatoimia alotettaisiin\nSuomessa.\n\n1. Sanotun toimenpiteen tarkoituksena on, kuten jo sanotussa\nkiertokirjeessäni mainittiin, riistää viholliselta kaikenlainen maan\nvarojen hyväkseen käyttämismahdollisuus. Tähän nähden ovat kaikki\nhuolet ja ponnistukset kohdistettavat tämän päämaalin saavuttamiseksi.\n\n2. Täytyy alinomaa muistaa että tällaisissa tapauksissa sotajoukot,\nniillä kun ovat suoranaiset tehtävät taistella vihollista vastaan,\ntuskin voivat ottaa sanottavampaa osaa tarkoitetun siirtämistoimen\nohjaamiseen ja antaa siinä suhteessa virka-apua. Sen vuoksi on\ntuo siirtäminen toimitettava pääasiallisesti hallinnollisten\nsiviiliviranomaisten toimesta kunnallisviranomaisten ja paikallisen\nväestön mahdollisimman suurella myötävaikutuksella.\n\n3) Myöskään ei voi liiaksi luottaa rautateiden apuun\nsiirtämisasiassa, sillä niitä tullaan käyttämään sotajoukkojen ja\nsotatarpeiden kuljettamiseen. Tämän johdosta tulee siirtäminen\npakostakin tapahtumaan enimmäkseen, ainoastaan joitakuita\npoikkeustapauksia lukuunottamatta, maanteitse.\n\n4) _Pakolliseen siirtämiseen ei väestöä velvoiteta_, mutta on sille\nhuomautettava [huomautusta tehdessä ei millään muotoa saa käyttää\nvirallisia tai painettuja kuulutuksia, ennenaikaisen levottomuuden\nherättämisen ja liioiteltujen huhujen ja pohtimisten välttämiseksi\nväestön keskuudessa], että paikalle jääneeltä väestöltä otetaan pois\nsen kuljetusneuvot, hevoset ja karja pakkotilauksella, kuin myöskin\nettä elantotarpeiden tuonti sisämaasta ja Venäjältä lakkautetaan. Sen\nvuoksi olisi väestöä neuvottava, vihollisen lähestyessä, muuttamaan\n_Itä-Suomeen tai Keisarikunnan sisäkuvernementteihin_ ja viemään\nmukanaan tai hävittämään muona- ja muut varastot.\n\nJos vihollinen todellakin nousisi maihin, niin tulee erityisten\nkuulutusten kautta muistuttaa väestöä sen uskollisuudesta ja\nisänmaanrakkaudesta, huomauttamalla samalla, että vihollisen\nvaltaamilla seuduilla asuvat henkilöt tulevat, tuonnin lakkauttamisen\njohdosta, jätettäviksi nälkäkuolemaan.\n\n5) Elatustarpeista ovat pakollisesti tilattavat suurimmat valtion ja\nkunnallislaitoksille kuin myös yksityisille kauppahuoneille kuuluvat\nvarastot rukiita, kauroja, vehnää, ohraa, jauhoja, ryynejä ja\nrehujauhoja.\n\nSamaten ovat teollisuustarpeista poiskuljetettavat varastot kuparia,\nkivihiiltä, rautaa, nikkeliä, bensiiniä, paloöljyä, kaikenlaisia\nhelposti syttyviä öljyjä ja gummia.\n\nPoiskuljetettaviksi määrätyt varastot, joita ei ehditä poisviedä ovat\nhävitettävät.\n\n6) Se osa väestöä, joka on halukas muuttamaan, ja poiskuljetettavat\nvarastot ovat suunnattavat Itä-Suomeen Jyväsjärven Päijänne--Loviisan\ntaakse. Samalla on väestön evakuatsionia ohjattava siten että\nSuomenlahden rannikkoseutu Kristiinankaupunki--Tampere--Lappeenranta\nkaupunkeja yhdistävälle linjalle jää vapaaksi toiminnalle. Tämän\nmukaisesti on poismuuttava väestö suunnattava etupäässä niihin osiin\nLaukaan kihlakuntaa, jotka sijaitsevat Päijänteen luona ja läheisiin\nosiin Oulun ja Kuopion lääniä (viimeksimainitussa läänissä kuitenkin\nlukuunottamatta Taipale--Ilomantsin eteläpuolella olevia osia).\n\n7) Väestön ja elatus- ynnä muiden tarpeiden evakuatsionin yhteydessä\nsäädetyssä järjestyksessä pakollisesti tilattava (maksamalla\nkäteisellä tai antamalla kuitteja) koneellisia kuljetusneuvoja\n(automobiileja, moottoripyöriä, moottoriveneitä y.m.), ajoneuvoja,\nhevosia ja karjaa, noudattamalla seuraavia sääntöjä:\n\na) tilaus toimitetaan siinä tapauksessa että sotilasviranomaiset\neivät sitä itse toimita, yksinomaan hallinnollisten\nsiviiliviranomaisten toimesta, kunnallisviranomaisten\nmyötävaikutuksella.\n\nb) automobiilit, moottoripyörät, moottoriveneet ja muut voimakoneilla\nvarustetut kuljetusneuvot ovat pakollisesti tilattavat joka\ntapauksessa, minkä ohessa ne, joita sotajoukot tarvitsevat, ovat\njätettävät sotajoukoille, ja muut käytetään evakuatsionia vasten.\n\nc) sille osalle väestöä kuuluvat karja, hevoset ja kuljetusneuvot,\njoka on halukas muuttamaan, eivät tule pakollisesti tilattaviksi.\n\nd) siitä osalta väestöä, joka ei tahdo muuttaa, toimitetaan karjan,\nhevosien ja kuljetusneuvojen pakollinen tilaus siten, että kutakin\ntaloutta, taloa tai tilaa kohti jätetään aivan vähin määrä karjaa,\nhevosia ja ajoneuvoja välttämättömiä pito-tarpeita varten.\n\ne) karjan, hevosten ja kuljetusneuvojen pakkotilaus paikkakunnilla,\njotka sijaitsevat länteen linjalta Tampere--Turku on toimitettava\nsamaan aikaan kuin sanotun alueen evakuatsionikin, mutta idämpänä\nolevilla seuduilla -- sitä myöten kuin sotatoimet kehittyvät, 10:nen\nnostoväenkunnan Päällikön osoituksen mukaan;\n\nf) pakkotilauksella otetut kuljetusneuvot ja eläimet käytetään,\nmikäli eivät sotajoukot niitä vaadi, evakuatsionin tarkoituksiin\n(s.o. kruunun, kuntain, yksityisten kauppiaiden ja muuttavan\nväestön elatustarpeiden, kuin myös sanotun väestön muun omaisuuden\nsiirtämiseen) ja suunnataan väestölle määrätyille alueille (mom. 6).\n\ng) pakkotilauksella otetut eläimet, joita ei voida poiskuljettaa,\nteurastetaan taikka hävitetään niin etteivät joutuisi vihollisen\nhuostaan. Liha, ellei sitä vaadita sotajoukkoja varten, myydään\ntaikka käytetään poismuuttavan väestön elatukseksi.\n\nh) kuljettajat pakkotilauksella otettuja kuljetusneuvoja, hevosia\nja karjaa varten, otetaan hallinnollisten viranomaisten toimesta\npaikallisen väestön keskuudesta, pääasiallisesti niistä, jotka eivät\nole ilmoittaneet haluavansa muuttaa.\n\n8) Jos sotilaspäällystö on katsonut tarpeelliseksi hävittää\nrautatiet, sillat y.m. niin paikallisten viranomaisten osanoton\nsiihen tulee ilmetä sotajoukko-osastojen päälliköille annetussa\nvirka-avussa määräämällä väestön keskuudesta työmiehiä. Tähän\nnähden tulee Teidän hyvissä ajoin, tarpeellista varovaisuutta\nnoudattaen, antaa asianomaisille sopivat määräykset täydellisestä\nmyötävaikutuksesta sotajoukoille.\n\n9) Määräyksen puhelinverkkojen hävittämisestä antaa 10\nnostoväenkunnan Päällikkö minun kauttani, vaan erittäin\nkiireellisessä tapauksessa välittömästi poliisiviranomaisille\npaikkakunnalla. Itse verkon hävittämisen, mikäli sotilasviranomaiset\nsitä eivät toimita, toimittavat poliisin ohjeitten ja valvonnan\nalla, puhelinyhtiöt, puhelintilaajat (abonentit) ja väestön\nkeskuudesta otetut työmiehet. Puhelinyhtiöt ovat velvolliset tekemään\nkeskusasemat käyttökelpaamattomiksi sekä poistamaan johdot ja\nhakkauttamaan maahan pylväät. Näiden töiden nopeata suorittamista\nvarten on otettava työmiehiä väestön keskuudesta. Sitäpaitsi on\njokainen puhelimentilaaja (omistaja) velvollinen hävittämään,\nrikkomaan tai viemään pois aparaattinsa. Puhelinjohdot ovat\nvälttämättömästi poisvietävät tai hävitettävät niin etteivät ne\njoutuisi viholliselle.\n\n10) Evakuatsionin ja pakkotilauksen järjestäminen kaupungeissa\nja maaseudulla kuuluu asianomaisille poliisimestareille,\npoliisikomisariuksille, kruununvoudeille ja kruununnimismiehille,\nkullekin toimintapiirissään. Kunnallisten viranomaisten tulee\nvalita täysin luotettavia henkilöitä auttamaan poliisiviranomaisia\nevakuatsionin järjestämisessä ja järjestyksen ylläpitämisessä\nevakuatsionin aikana sekä kokoontumis-, lähtö- ja tulopaikoissa että\nmatkalla väestön annettaessa ja tavaroita poissiirtäessä. Tarvittavia\ntyömiehiä ja kuljetusneuvoja tulee väestön hankkia tositarpeen mukaan\npoliisin määräyksestä.\n\nYllälueteltujen toimenpiteitten onnelliseksi täyttämiseksi, jos se\nkäy tarpeelliseksi, ja pakokauhun ja hämmingin välttämiseksi tulee\nTeidän hyvissä ajoin ryhtyä seuraaviin valmistaviin toimenpiteisiin:\n\nI. Viipymättä jakaa kihlakunta väestön evakuatsionia, elatustarpeiden\nvarastojen poissiirtämistä ja kuljetusneuvojen, hevosten ja karjan\npakkotilausta varten pieniin alueisiin riippuen paikallisosista, sekä\ntoimittaa ehdotus, kuka kuhunkin tällaiseen alueeseen evakuatsionia\nja pakkotilausta varten, kuin myöskin yhden tai useamman soveliaan\nhenkilön toimimiehen apulaiseksi. Näihin toimiin määrätään sitten\nhallinnollisia ja poliisiviranomaisia tai kunnallisviranomaisia ja\nalistetaan asianomaisten poliisimestarien, poliisikomisariusten,\nkruununvoutien ja kruununnimismiesten käskyn alaisiksi, jolloin\nhe, näiden virkamiesten osoitusten ja valvonnan alla välittömästi\ntäyttävät tehtävänsä kukin alueellaan.\n\nII. Tehdä huolellinen suunnitelma väestön muuttoa varten,\nilmoittamalla mitä teitä miltäkin paikkakunnalta ja mihin\npysähdyspaikkoihin ja mille seuduille se on suunnattava. Ehdotus on\nlaadittava niin että se mikäli mahdollista turvaisi evakuatsionin\nasteettaisen etenemisen ja järjestyksen ylläpidon, sekä estäisi\ntungosta syntymästä teillä.\n\nMikäli asia koskee rannikkoseutua, tulee myös huolellisesti\nharkita kysymystä saaristossa olevan väestön, hevosten, karjan ja\nelatustarvevarastojen evakuatsioimisesta mantereelle ja hankkia\nselvitys siitä missä määrin se, jos kävisi välttämättömäksi voidaan\ntoimittaa saaristolaisten omilla aluksilla.\n\nAlueilla toimivat poliisiviranomaiset (art. I), kunnallisviranomaiset\nja väestö on hyvissä ajoin tutustutettavat evakuatsionin suunnitelmaan,\nniin että silloin kun käsketään panna se toimeen, kukin tietää, mitä\nhänen on tehtävä ja mitä tietä ja minne mentävä.\n\nIII. On laadittava venäjäksi ja paikalliskielellä luettelo\nautomobiileista, moottoripyöristä, moottoriveneistä ja muista\nvoimakoneilla varustetuista kuljetusneuvoista, rattaista, hevosista\nja karjasta, mainitsemalla missä se säilytetään ja kutka ovat\nomistajat. Yksi kappale tätä luetteloa on viipymättä tänne\ntoimitettava ja toinen siellä säilytettävä (poliisimestarilla,\nkomisariuksella, kruununvoudilla, nimismiehellä), niin että millä\nhetkellä hyvänsä, ensi vaatimuksesta, voitaisiin ryhtyä sanottujen\nkuljetusneuvojen pakkotilaamiseen.\n\nIV. Ehdottaa paikat, jonne eri paikkakunnilta pakkotilauksen alaiset\nkuljetusneuvot ja eläimet ovat toimitettavat siksi päiväksi, jolloin\ntilaus määrätään toimitettavaksi:\n\nKokoomuspaikkoja on ehdoteltava, tarpeen mukaan, yksi tai useampi\nkutakin aluetta kohti ja on niistä hyvissä ajoissa ilmoitettava\nalueiden toiminimismiehille (art. I), poliisiviranomaisille,\nkunnanviranomaisille ja väestölle, niin että jokainen tietäisi minne\nhänen tulee viedä tilausta varten kuljetusneuvonsa, hevosensa ja\nkarjansa.\n\nEhdotus kokoomuspaikolsta on heti tämän saatua minulle toimitettava.\n\nV. Laatia suunnitelma kruunulle, kunnille ja yksityisille\nkauppahuoneille kuuluvain viljanvarastojen poissiirtämiseksi. Sanotut\nvarastot ovat, mikäli mahdollista, suunnattavat samoille seuduille,\njonne väestökin tulee muuttamaan, niin ettei se tulisi kärsimään\npuutetta. Varastot, joita ei olla tilaisuudessa kuljettamaan\nrautateitse (esim. mahdollisen vaunujen puutteen takia), ovat\npoissiirrettävät laivoilla taikka pakkotilauksella hankituilla\nkuljetusneuvoilla. Ne varastot, joiden siirtäminen käy mahdottomaksi,\novat vihollisvaaran uhatessa hävitettävät, niin etteivät joutuisi\nvihollisen käsiin.\n\nVI. Eri määräyksen saatuanne, vaan ei ennen, tulee Teidän\nkäskeä yksityisiä kauppiaita poissiirtämään tai hävittämään,\nvihollisen astuttua maihin, kaikki kupari-, kivihiili-, rauta-,\nnikkeli-, bensiini-, paloöljy-, kaikenlaisten syttyvien öljyjen\nja gummivarastonsa, kuin myös ryhtyä semmoisiin järkiperäisiin\ntoimenpiteisiin että ne takaavat tämän määräyksen täydellisen\ntäyttämisen ja ettei vihollinen millään muotoa saisi tilaisuutta\nkäyttää hyväkseen näitä varastoja.\n\nVII. Eri määräyksen siitä saatuanne käskeä kunnan viranomaisia\nvalitsemaan luotettavia henkilöitä, jotka voivat olla avullisina sekä\nhallintoviranomaisille ja sotajoukoille kuljetusneuvojen, hevosten\nja karjan pakkotilaustilaisuudessa, että poliisille järjestyksen\nylläpidossa asutuissa paikoissa ja matkalla väestön muuttaessa.\n\nSiitä milloin on ryhdyttävä varastojen siirtämiseen, väestön\nevakuatsioniin ja pakkotilauksen toimittamiseen, saatte ilmoituksen\nminulta tai sotilasviranomaisilta. Mutta Tit:lla, kunkin\ntoimintapiirissään, tulee suorittaa kaikki valmistavat toimenpiteet\nja kaikkien tarpeellisien suunnitelmien tulee Teillä olla valmiina,\nniin että, kun tulee aika panna ne täytäntöön, kaikki voidaan täyttää\nasianmukaisessa järjestyksessä.\n\nYlläolevan johdosta käsketään Teitä pianmiten, ja viimeistään\nennen ensitulevan kesäkuun 15 päivää minulle ilmoittamaan niistä\nvalmistavista toimenpiteistä, joihin olette ryhtynyt, sekä samalla\nesittämään laatimanne suunnitelmat.\n\nTätä tulee Teidän, kunkin toimintapiirissänne, tarkoin noudattaa,\nedesvastauksen uhalla.\n\n                                   N. Sillman.\n\n                                                ./. A. Ladau.\n\n\nSiirtoa koskeva kirje.\n\n                                                 Jäljennös.\n\nVAASAN LÄÄNIN KUVERNÖÖRI.                        Kiireellinen.\nNikolainkaupungissa,                             Erittäin salainen.\ntoukokuun 29. p:nä 1915.\nN:o 888.\n\n                    Kaikille kruununvoudeille, kruununnimismiehille\n                    ja Poliisilaitoksille Vaasan läänissä.\n\nViittaamalla kiertokirjeeseeni tältä päivältä N:o 887, ilmoitetaan\ntäten että toistaiseksi ja siksi kunnes siitä erityisesti määrätään\nväestölle minkäänlaisia varoituksia ei saa tehdä eikä ilmoittaa\nväestölle tai kunnan viranomaisille mahdollisesta evakuatsionista,\nvaan tulee Teidän itse esittää kaikki valmistavat toimenpiteet ja\nsuunnitelmat, eikä tyytyä niiden mainitsemiseen tilastotietojen\nmuodossa pakollisen tilauksen varalta. Samaten on kiinnitettävä\nerityistä huomiota siihen ettei väestön keskuudessa millään muotoa\nsaisi syntyä arkuutta ja ennenaikaista pelkoa, johon vähintäkään\naihetta vielä ei ole olemassa.\n\n                               N. Sillman.\n\n                                                ./. A. Ladau.\n\n                                   Jäljennökset oikeiksi todistaa:\n                        Vaasan läänin arkistonhoitajankonttorissa,\n                                   lokakuun 8 p:nä 1931.\n                                         Viran puolesta:\n                                            K. Näse,\n                                     lääninarkistonhoitaja.\n\n\n\nLiite n:o 2.\n\nHärmän piirin nimismies tiedoittaa Isontalon kahakasta ynnä esittää\nkanteluita konstaapeleitaan vastaan.\n\n\nHÄRMÄN PIIRIN NIMISMIES.                   Salainen.\nAla Härmä,\nheinäkuun 9 p:nä 1916.\nN:o 362.\n\n                             Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.\n\nTänään klo 1/2 8 aamulla ilmoitti Poliisikonstaapeli Juho Aalto\nallekirjoittaneelle, että tänä aamuna klo 5-6 välillä oli kuulunut\nkovaa ammuntaa Isotalon talosta Alahärmän pitäjän Vuoskosken kylässä.\nAllekirjoittaneen saapuessa tapahtumapaikalle n. klo 8 aikana oli\ntäällä jo kaikki hiljaista. Näsin talossa, samassa kylässä, tapasin\n4 Nikolainkaupungista tänne lähetettyä Poliisikonstaapelia, joista\nKonstaapeli Juho Wikmania oli ammuttu vasemman säären lävitse,\nja kertoivat he Komisario August Solan komennossa saapuneensa\npidättämään Talollisenpoika Antti Juhonpoika Isotaloa, mainitusta\nVuoskosken kylästä. Isotalo oli heti konstaapelien saavuttua taloon\nruvennut raivokkaasti ampumaan revolverilla. Tässä ottelussa\nhaavoittui Konstaapeli Wikman ja Isotalo pääsi siten livistämään\npakoon. Komisario Solan saapuessa paikalle mukanaan osasto sotaväkeä,\noli Isotalo jo paennut joten nämä palasivat tyhjin toimin täältä.\n\nSamalla pyydän nöyrimmästi Herra Kuvernöörille ilmoittaa, että\ntäkäläisistä Konstaapeleista asuvat Johannes Näsi n. puolentoista\nkilometrin ja Juho Aalto n. puolen kilometrin päässä mainitusta\nIsotalon talosta, mutta ei heillä ole ollut mitään tietoa\netsittäväksi määrätyn Antti Isotalon täällä olosta, vaikka on\npaikkakunnalla jotenkin julkisesti huhuttu Isotalon oleilevan\ntäällä. Myöskään eivät he antaneet etsijöille minkäänlaista\nvirka-apua, ennenkuin allekirjoittaneen suorastaan siihen\n[Jyrkästi ristiriitainen nimismies Aallon, n.s. Ottelinin komitean\npöytäkirjassa olevan lausunnon kanssa, joka kuuluu: \"Nimismies\nAalto lisäsi, ettei häneltä koskaan oltu pyydetty virka-apua\nAntti Isotalon vangitsemiseksi ja _ettei hän myöskään ollut\nkonstaapeleilleen antanut sitä koskevia määräyksiä_.\" (Kirjoittajan\nalleviivaama.)] pakottaessa, siten osoittaen tahtovansa pysyä erillään\nkoko jutusta, vieläpä näyttäen olevansa myötätuntoisia rikollista\nkohtaan.\n\n                                             Aarne Aalto.\n\n\n\nLiite n:o 3.\n\nKonstaapeli Johannes Näsiä koskeva kanteluraportti.\n\n\nHÄRMÄN PIIRIN NIMISMIES.                     Salainen.\nAla Härmä,\nsyyskuun 13 p:nä 1916.\nN:o...\n\n                       RAPORTTI.\n\nSittenkun allekirjoittaneen tietoon oli tullut, että ent.\npoliisikonstaapeli Juho Näsi, tästä pitäjästä olisi persoonallisesti\nseurustellut nykyisin karkuteillä olevan Talollisenpoika Antti\nJuhonpoika Isotalon kanssa, toimitti allekirjoittanut tänään\npoliisikuulustelun poliisikonstaapeli Juho E. Kriston läsnä ollessa\ntodistajana. Tällöin kertoi:\n\nLautamies Jaakko Autio, Alahärmän pitäjästä, että hän viime toukokuun\n13 päivänä meni yhdessä poliisikonstaapeli Juho Näsin kanssa lsontalon\ntaloon, Alahärmän pitäjän Vuoskosken kylässä. Tuvassa hetkisen istuttua\noli Näsi mennyt kammariin sanoen menevänsä katsomaan talonemäntää,\nLiisa Adolfiina Isotaloa, joka silloin vastikään oli palannut vankilasta.\nHetkisen perästä meni kertojakin Näsin perässä emännän kammariin. Täällä\nistuttaessa kurkisti joku ovesta kammariin, jolloin Näsi huusi: \"tule\nvaan Antti tänne, ei sinun meitä tarvitse pelätä\". Nyt tuli Antti\nIsotalokin huoneeseen ja istui hetken aikaa Näsin, Aution ja äitinsä\nseurassa täällä. Kysyttäessä sanoo, että mainittuna päivänä kulkivat\nmaantietarkastuksella ja poikkesivat Isotaloon vartoomaan silloista\nv.t. nimismies Juho Hietamäkeä, joka ei kuitenkaan käynyt Isossatalossa\nsisällä. Lisää, että Näsillä tässä tilaisuudessa oli virkalakki päässä.\n\n                                               Kuin yllä:\n                                               Aarne Aalto.\n\nJäljennökset (liitteet n:o 2 ja 3) oikeaksi todistaa: Vaasan läänin\nlääninkanslian arkistossa, lokakuun 7 päivänä 1931.\n\n                                             Viran puolesta:\n                                                Karin Näse.\n\n\n\nLiite n:o 4.\n\nHärmän piirin nimismies koettaa toimittaa kasakoita Alahärmään.\n\n\n                                              Salainen.\n                                              Kiireellinen.\n\nSuomen Kenraalikuvernöörin kanslia.\nI osasto.\nHelsingissä.\nElok. 11/24 p:nä 1916.\nN:o 3505.\n\n                           Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.\n\nSuomenmaalaisen Rajavartioston päällikkö on antanut alaisensa\nVartioston viranomaisille määräyksen, että niiden on,\nsiviiliviranomaisten pyytäessä niiltä apua, tästä asiasta\nvoimassaolevien, joukkojen paikallekutsumista koskevien sääntöjen\nmukaisesti, annettava sellaista apua ylittäenkin 15:n virstan\nlevyisen rannikkovyöhykkeen, jonka sisäpuolelle vartiotoiminta\ntavallisesti on rajoitettu.\n\nKanslialla on kunnia kesäk. 27 (heinäk. 10) tapahtuneen esittelyn\njohdosta Kenraalikuvernöörin käskystä ilmoittaa tämä Teidän\nYlhäisyytenne tiedoksi ja noudatettavaksi, lisäten, että 42:sen\nArmeijakunnan Komentajan ilmoituksen mukaan ei nykyisin Kauhavan\nkuntaan majoitetun Orenburgin Kasakkarykmentin siirtäminen Härmän\nNimismiespiiriin ole mahdollista, koska mainittu rykmentti on jo\nmäärätty lähimmässä tulevaisuudessa siirtymään kasarmiin toiselle\npaikkakunnalle.\n\n                        Kansliapäällikön puolesta (Nimi epäselvä)\n            Osastopäällikkö (Nimi epäselvä) S.D. 1534/235 11. 16.\n\n           Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n                   Vaasan lääninarkistossa, lokakuun 7 p:nä 1931.\n\n                                          Viran puolesta:\n                                            Karin Näse.\n\n(Suomennettu venäjästä.)\n\n\n\nLiite n:o 5.\n\n\n        Anders Viktor Kiviniemen ilmianto.\n(Käännös.)\n        Viktor Kiviniemen antamia tietoja.\n               Huhtik. 6 p. 1916.\n\nKuluvan huhtikuun 6 p:nä oli minun luonani asunnossani Viktor\nKiviniemi, [työmies _Jaakko Varjelinin_ ilmiantokertomus on melkein\nsanasta sanaan samanlainen kuin Viktor Kiviniemen, paitsi, että\nVarjelin ei lainkaan nimeä Kivinientä, vaan käyttää hänestä sanoja\n\"tuntematon\" tai \"pestattu\"] joka antoi seuraavat tiedot:\n\nTämän vuoden maalisk. 28 p:nä hän kuuli Uudenkaarlepyyn kaupungissa\ntyömies \"Jaakko Varjelinilta\" Uudestakaarlepyystä, että Saksasta\non äskettäin saapunut neljä [Proviisori \"Rjaks\" = Rex Strömberg;\n\"Suomanin poika\" = joku Schauman; \"von Essenin poika\" = Jürgen von\nEssen; Luoma = ylistarolainen Einari Luoma, saapunut L.L:iin 9.IV.1916,\nkäytetty tätä ennen oppaana Uumajan etapissa; ei siis Luomakaan\ntällöin vielä ollut käynyt Saksassa] miestä, jotka ottavat nyt\nmiehiä Saksaan. 1:nen oli proviisori \"Rajaks\" Uudestakaarlepyystä,\n2:nen kauppias \"Suomanin\" poika Pietarsaaresta, 3:s tehtailija \"von\nEssenin\" poika Jepuan asemalta ja Luoma, nahkurin poika Ylistarosta.\nMaalisk. 28 p:nä hän, s.o. \"Kivniemi\" työmies \"Varjelinin\" kanssa\ntapasi \"Bäcklundin\" talossa \"Luoman\", nahkurin pojan Ylistarosta,\njonka kanssa \"Varjelin\" oli jo aikaisemmin tuttu ja joka esitteli\n\"Viktor Kiviniemen\" hänelle, minkä jälkeen \"Luoma\" alkoi kehoittaa\nmatkustamaan yhdessä hänen kanssaan Saksaan, sotapalvelukseen, ja\nsanoi vielä heille, että se tulee olemaan suomalaista sotapalvelusta,\nvaikka Saksassa. Tähän ehdotukseen he suostuivat, minkä jälkeen hän\nalkoi heille puhua, että hän on äskettäin saapunut Saksasta yhdessä\nyllämainittujen henkilöiden kanssa ja että hän on ollut Saksassa jo 6\nkuukautta sotapalveluksessa, ja että siellä Saksassa on erikoisesti\nsuomalaisista muodostettu n. 10,000 miehen suuruinen suomalainen\narmeija, jonka pitäisi yhdessä Saksan armeijan kanssa tämän vuoden\nkeväällä tehdä maihinnousu ja hyökkäys venäläisiä joukkoja vastaan\nSuomessa, ja selitti vielä, että tätä varten pestataan suomalaisia\nSaksaan. Kun Saksa hyökkää Suomeen venäläisiä joukkoja vastaan,\nniin muiden täällä Suomessa olevien suomalaisten ei pitäisi\nmennä venäläisten, vaan saksalaisten puolelle, koska he silloin\nnäkevät, että Saksa hyökkää yhdessä suomalaisen armeijan kanssa,\nja ryhtyisivät auttamaan omiaan ja puolustamaan synnyinmaataan\nvenäläisiltä. Tämän jälkeen hän antoi heille kullekin 5 markkaa\nrahaa ruokaa varten ja käski odottaa häntä iltaan saakka Bäcklundin\ntalossa, missä \"Luoma\" piti asuntoa Uudessakaarlepyyssä, mutta itse\nhän lähti nahkuri \"August Jakobsonin\" luo, missä hän oli iltaan asti.\nKlo 10 illalla hän tuli Bäcklundin taloon, missä he odottivat häntä.\nTämän jälkeen hän, s.o. \"Kiviniemi\" yhdessä \"Luoman\" kanssa lähti\nnahkuri Jakobsonin luo, ja Varjelin jäi jälelle eikä luvannut lähteä\nmatkalle senvuoksi, koska \"Luoma\" ei täyttänyt hänen pyyntöään, s.o.\nei antanut hänelle niin paljon rahaa, että hän olisi voinut ostaa\nitselleen uuden puvun. \"Jakobsonilta\" he, \"Kiviniemi\" ja \"Luoma\"\nsaivat itselleen sukset, ja Jakobsonille jäi vielä 70 paria suksia\npihalla olevaan vajaan. Nämä sukset omistaa miehiä Saksaan pestaava\nseura. Ja he menivät suksilla \"Veksalan\" kylään maanviljelijä\n\"Anders\" [Anders Andersson (\"Laxö-Anders\")] Storgrundsin luo, missä\nheillä on kokoontumispaikka, ja siellä he lepäävät, ja \"Storgrunds\"\nvarustaa heille etukäteen ruokatarpeita ja saattaa heidät hevosella\njäälle saakka. Siellä Storgrundsin luona he, s.o. \"Kiviniemi\" ja\n\"Luoma\" alkoivat odottaa niitä 20 miestä, joiden piti samana päivänä,\nmaalisk. 28 tai 29 p:nä uutta lukua, saapua Jepuan asemalta, mutta\njotka jostain syystä eivät saapuneet. Ainoastaan Uudestakaarlepyystä\nsaapui 1:nen nahkuri \"Jakobson\", 2:nen vanhan majatalon poika\n\"Häggblom\", 3:s seminaarin opettajan poika, ylioppilas \"Björklund\" ja\n2 tuntematonta nuorta miestä.\n\n\"Jakobsonilla\" ja \"Häggblomilla\" oli 8 hevosta, 300 kpl,\nvasikannahkoja ja 5 suurta pakettia eli kääröä, jotka\nviimeksimainitut oli lähettänyt pastori \"Essen\" [Wäinö von Essen]\nMunsalan pitäjästä. Niinkuin \"Jakobson\" ja \"Häggblom\" puhuivat, piti\nnäissä kääröissä olla kirjoja Saksaa varten, muita mitä kirjoja, ei\nollut tiedossa.\n\nTämän maaliskuun 30 p:nä klo 3 yöllä \"Jakobson\", \"Häggblom\",\nylioppilas Björklund ja ne 2 nuorta miestä lähtivät edeltäpäin\nhevosten kanssa \"Veksalan\" kylästä, ja kokoutumispaikan isäntä,\nmaanviljelijä \"Storgrunds\" lähti heitä saattamaan palaten jonkun\najan kuluttua takaisin. [Vargelinin lisäys: \"Klo 6 aamulla hän\njälleen vei hevosella jäälle Luoman ja yhden pestatun -- -- -- ja\npalasi itse kotiin\".] Sen jälkeen he kahden [Luoma ja Kiviniemi]\nlähtivät suksilla jäätä pitkin \"Stubbenin\" saaren oikealta puolen\n\"Helsingkallan\" saarelle, joka on 50 kilometrin päässä \"Veksalan\"\nkylästä ja jossa he saavuttivat ne, jotka olivat lähteneet hevosten\nja nahkojen kanssa edeltäpäin. \"Stubbenin\" ja \"Helsingkallan\"\nsaarien välillä heillä on teltta, missä he lepäsivät. Seurattuaan\nheitä jonkun matkaa \"Kiviniemi\" ja \"Luoma\" erosivat heistä ja\nkahden hiihtivät nopeammin suksilla edeltäpäin jään yli Ruotsin\nsuuntaan, minkä jälkeen he saapuivat Ruotsiin \"Holmönin\" saareen,\nmissä pestaajilla on saaren rannalla 2 saunaa, missä lyhdyt palavat\npitkissä mastoissa koko yön, jotta jäitse saapuvat eivät eksyisi\ntieltä. Sitäpaitsi on jäällä \"Holmönin\" saarelta \"Helsingkallan\"\nsaaren suuntaan muutamien kilometrien matkalla lippumastoja, jotka\nosoittavat tietä \"Holmönin\" saareen. Näissä saunoissa \"Holmönin\"\nsaaressa jään yli tulevat miehet lepäävät ja odottavat oppaita,\njoiden on saatettava heitä edelleen.\n\nTässä \"Holmönin\" saaressa on muutamien kilometrien päässä rannasta\n\"Holmönin\" kylä, jossa suomalaisilla pestaajilla on 2 suomalaista\nvastaanottajaa, jotka tulevat niitä miehiä vastaan, jotka matkustavat\nSaksaan. Joka päivä he tulevat \"Holmönin\" kylästä hevosilla niille\nsaunoille, jotka ovat \"Holmönin\" saaren rannalla, ja vievät siellä\nolevat miehet \"Holmönin\" kylään. Siten vietiin myöskin hänet ja\nLuoma. Holmönin kylässä heillä on vuokrattuna suuri työläiskasarmin\nmallinen talo, missä heillä on kokoontumispaikka valmiine vuoteineen\nmiesten lepäämistä varten. Talossa on vielä 2 palvelijatarta, jotka\nvalmistavat ruokaa uusille tulokkaille. Ja jonkun ajan kuluttua sinne\nkylään kokoontumispaikkaan saapuivat meidän jälkeemme \"Jakobson\",\n\"Häggblom\", \"Björklund\" ja ne 2 nuorta miestä mukanaan 8 hevosta\nja ne 300 vasikannahkaa ja kääröt, missä kaikki lepäsivät ja heitä\nsyötettiin. Ja samassa kokoontumispaikassa \"Holmönin\" kylässä\nruotsalaiset tullitarkastajat merkitsivät muistiin ristimä- ja\nsukunimet, ja vielä oli merkittävä heidän kaavakkeihinsa, että miehet\nmatkustivat Ruotsin kautta. Ja niinkuin näkyy, ovat ruotsalaiset\ntullitarkastajat myöskin samaa seuraa suomalaisten pestaajien\nkanssa. \"Holmönin\" saareen \"Holmönin\" kylään jäivät \"Luoma\",\nnahkurin poika Ylistarosta, jonka piti palata Suomeen kokoamaan\nuusia miehiä, sekä \"Jakobson\" ja \"Häggblom\" Uudestakaarlepyystä\nedellämainittujen hevosten, nahkojen ja kääröjen kanssa. [Varjelin:\n\"Jakobson ja Häggblom lähtivät hevosien, nahkojen ja kääröjen\nkanssa tuntemattomaan suuntaan\" (-- itse asiassa Uumajaan). K.A.W:s.]\nMinne nämä 2 viimeksimainittua menivät, ei Kiviniemi tiedä. Mutta\nheidät 4 miestä, s.o. Kiviniemi, Björklund ja ne 2 nuorta miestä\nvietiin kokoontumispaikasta \"Holmönin\" kylässä hevosella Uumajan\nkaupunkiin kaupungin majataloon, missä heitä vastassa oli 2\nsuomalaista opasta, jotka asuvat majatalossa. Ja siellä majatalossa\nheidät tarkasti tuntematon tohtori tiedustellen, eikö heissä ole\ntarttuvia tauteja. Sitten heihin yhtyi vielä 2 nuorta suomalaista,\nniin että heitä oli 6 henkeä. Lääkärintarkastuksen jälkeen heille\nannettiin kullekin 10 kruunua rahaa ja III luokan lippu \"Uumajan\"\nkaupungista \"Trelleborgin\" kaupunkiin. Ne viisi miestä ja yksi opas\nUumajan kaupungin majatalosta nousivat klo 3 päivällä Uumajasta\n\"Trelleborgiin\" lähtevään junaan ja lähtivät klo 3 päivällä\nmatkalle, mutta \"Kiviniemi\" ei noussut junaan, vaan karkasi sieltä\nasemalta \"Uumajan\" kaupunkiin ja lähti Suomeen Kemin kaupunkiin\nja Helsinkiin. Mutta niiden toisten piti Trelleborgin kaupungista\nmatkustaa höyrylaivassa Saksaan. Majatalossa Uumajan kaupungissa ne 2\nsuomalaista opasta kysyivät heiltä, tietävätkö he, mitä tarkoitusta\nvarten he matkustavat Saksaan. He vastasivat tietävänsä, minkä\njälkeen oppaat varoittivat heitä puhumasta Ruotsissa sivullisille\nhenkilöille, minne he ovat matkalla. Vielä he sanoivat heille, että\non muistettava, että on puolustettava Suomea viimeiseen veripisaraan\nsaakka, kun se aika tulee.\n\n\"Kiviniemi\" kertoi vielä, että hän oli lukenut Ruotsissa ruotsalaista\nlehteä, jossa virallisesti kirjoitettiin, että Saksaan oli Ruotsin\nkautta matkustanut jo kolmetuhatta suomalaista.\n\n                                                    Etsivä Huhka.\n\nKirjoituksen alkuun on tekstin päälle poikittain kirjoitettu eri\nkäsialalla:\n\nEverstil.............lle (nimi epäselvä).\n\nNämä tiedot on liitettävä muihin asiamiestietoihin, ilmoitettava\nDp:hen (etsivälle poliisille?), Armeijan esikuntaan, (epäselvää),\nannettava ratsum. Stepanoville määräys ottaa selville ja pidättää\nkaikki jälelle jääneet henkilöt, tehdä etsintöjä ja ottaa selville\nkaikki matkalle lähteneet heidän pidättämistään varten heidän\npalattuaan. Ilmoitettava heti ohranaan ylimenopaikasta.\n\nE (epäselviä koukeroita).\n\nEräiden ryhmien toteaminen on tehtävä edellisten tietojen perusteella.\n\n                       Tiedot on kirjoitettava ilmoitusklrjaan\n                       nimimerkillä \"Kuzen\" varustettuina\".\n\nSuksivarastoa koskevaan kohtaan on samoin kirjoitettu poikittain\ntekstin päälle:\n\n'Ratsum. Stepanoviile annettu (epäselvää) määräys toimittaa etsintä\nsiellä, missä nämä sukset ovat. Milloin kirjoitettu?\n\n                                                       E.'\n\n\n\nLiite n:o 6.\n\nSantarmien kätköistä.\n\n\n1) Huom.! 23/3 1917 [Kaikki aikamäärät uutta lukua. K.A.W:s.]\nlähetti Viaporin sotasataman armeijan, laivaston ja työläisten\nedustajain neuvoston toimeenpanevan komitean ohranan päällikkö\nsalaisen kirj. N:o 51 m.m. Suomen rajasuojelun I osaston päällikölle\npyynnön, että _ryhdyttäisiin kaikkein ankarimpiin toimenpiteisiin\nPietarin vankiloista 13/3-17 vapautettujen henkilöiden\npidättämiseksi_ [Kaikki alleviivaukset kirjoittajan. K.A.W:s.] ja\nHelsinkiin lähettämiseksi. Kirjelmä merkitty Torniossa saaduksi\n31/3 1917.\n\n2) 8/4 Torniossa vangittu Emil Härminen [J.E. Härmänen] lähetetty\nUudenmaan l. vankilan sota-meriosastoon.\n\n3) 24/6 -17 edell. lähettäjä: Petolahdessa tansseissa ilmoitti\nPietarsaaren ent. poliisimestari _Karl Vilenius_ [Wileniuksen\ntiedoituksen tarkoituksena lienee ollut peloitella venäläisiä.\nOlisiko tämä ollut isänmaallisen heräämisen oireita] venäl.\nsotilaille, että Vaasan lähellä liikuskelee saksalainen vedenalainen\nja että äskettäin perustetut vapaaehtoiset palokunnat ovat\ntodellisuudessa suomalaisia sotajoukkoja. Vilenius kehoitti\nsotilaita puolustamaan rajaa Valkeasaaren luona, koska pian\nsuomalaiset katkaisevat peräytymistien Venäjälle. Hän mainitsi myös,\nettä 2000 saksalaista tulee avuksi suomalaisille ja että aseita\nriittää suomalaisilla, vieläpä hän pelotteli sotilaita, jotta nämä\njättäisivät vartiopaikkansa.\n\n4) 7/12 -17 -- (Kiertokirje) Suomen kansal. Antti Esko (myös nimeltä\nFaven) taiteilija on _saksal. agentin Hartwig'in apuri_. Hartwig on\nsaanut Viipurissa Wolff'in nimellä kirjeitä. Ruotsissa on Hartwig\nkäynyt usein, viimeksi mennyt sinne Ykspihlajan kautta Johan\nGranit'in nimellä.\n\n5) 13/12 -17 -- Viaporin linn. vv. os. pääll. antaa henkilötietoja\n_N. Hartwig'ista_: Muusikko os. Uumaja, kaupunginhotelli. Suomal.\nkauppias Joh. Gustafsson (Raippaluodosta kotoisin oleva Joh.\nGustafsson, hirtetty Pietarissa.) aikoi H:lle lähettää Viaporin\nlinnoituksen kartan, mutta kirje joutui sotasensuurin käsiin.\n\n\n\nLiite n:o 7.\n\nWikin veljeksiä ajetaan takaa.\n\n\nN:o 396\n\nHerra Kuvernöörille.\n\nSitten kuin minä tiistaina t.k. 24 päivänä klo 7 tienoissa Korsholman\nkihlakunnan kruununvoudilta Matti Sariolta olin saanut tietää, että\ntässä kaupungissa asuva talonomistaja Edvard Wikström olisi ollut\nmuuan niistä henkilöistä, jotka edellisenä päivänä oli tavattu\nRaippaluodon selällä ja jotka olivat haavoittaneet kahta \"Vikingenin\"\nmiehistöön kuuluvaa, tuotiin Edvard Vikström klo 11.30 samana\nyönä t.k. 25 p:nä poliisikamariin kuulusteltavaksi. Vikströmiä\nkuulusteltaessa ilmeni, että tämä kaikesta päättäen ei ollut ollut\nRaippaluodossa. Sen sijaan kävi ilmi, että kaksi veljestä Edvard Wiik\nja Johannes Wiik, jotka aikoinaan olivat täällä tehneet vararikon,\nmutta nyt liikkuivat rahakkaina, olisivat puuhailleet suomalaisten\nvärväämiseksi Saksan armeijaan ja että Wiikin veljekset viimeksi ovat\nasuneet isänsä luona kotitalossaan Vassorin kylässä.\n\nHeti Edvard Wikströmin kuulustelun jälkeen eli lähemmin sanoen\nklo 12 yöllä lokakuun 25 päivää vasten minä ilmoitin puhelimitse\nkruununvouti Sariolle, että minä samassa tuokiossa lähettäisin\nhänelle tietoja Wiikin veljeksistä. Eräs laitoksen konstaapeleista\nsaattoi muutamia minuutteja sen jälkeen kruununvouti Sariolle minun\nkirjallisen tiedoitukseni siitä, että Raippaluodon tapahtuman\ntodennäköisten syyllisten nimet ovat Edvard Wiik ja Johannes Wiik ja\nettä nämä oleskelisivat joko asunnossaan Mustasaaren Smedsbyssä tai\nkotitalossaan Koivulahden Vassorissa, sekä pyysin puhelimitse, että\nKruununvouti, koska molemmat tämän laitoksen komisariot -- mukanaan\nsuuri osa miehistöstä -- olivat määrätyt Härmän pitäjään eikä sieltä\nvoitu edemmäksi antaa apua, ryhtyisi samana yönä toimenpiteisiin\nWiikin veljesten kiinniottamiseksi.\n\nNäin ei kuitenkaan tapahtunut [koko kirje huokuu itsepuolustusta\nja oman toiminnan esillevetämistä. K.A.W:s], vaan vasta klo 8\nseuraavana aamuna kruununvouti Sario ilmoitti, että hän klo 10\nap:llä lähtisi matkaan ja pyysi, että minä hankkisin hänelle auton.\nMutta kun minun käytettävissäni ei ole mitään autoa, pyysin minä\nkruununvouti Sariota itse hankkimaan auton tai muun kulkuvälineen.\nKun herra kruununvouti vihdoin matkusti ja 6-miehisen seurueen kera\nsaapui ilmoittamaani taloon Koivulahden Vassorin kylään, näkivät he\nWiikin veljekset, jotka kiireesti pakenivat läheiseen metsään. Sitten\nkuin auto oli pysähdytetty, hyppäsi autonkuljettaja Blid siitä ulos\nalkaen nimismieheltä saamansa browninki kädessä ajaa takaa pakenevia.\nTässä puuhassa Blidiä myöhemmin auttoi matruusi Jörgensson, kun taas\nkruununvouti Sario ja ne muut pitivät maantien miehitettynä. Blid ja\nJörgensson jatkoivat yksinään rikollisten etsimistä hämäräntuloon\nasti, jolloin sotaväki Tottesundista käsin saapui heille tehokkaaksi\navuksi. Etsintää suoritettaessa Blid löysi eräästä ladosta --\nammuttuaan laukauksen -- heinistä nuorehkon herran ja kaksi\nrouvashenkilöä sekä edelleen lokakuun 26 päivän aamulla vanhahkon,\nrisuläjässä makaavan herran, jotka kaikki kruununvouti Sario otti\nhuostaansa.\n\nPaitsi Tottesundista tullutta sotaväkeä lähetin minä 25 päivän\nillalla klo 7.50 kruununvouti Sariolle 10 sotamiestä ja 3 poliisia,\nmutta kaikki osoittautui olevan myöhäistä, rikolliset, Wiikit, olivat\npimeäntulon suojaamina paenneet kauemmaksi.\n\nEtsiskelyjen aikana Nikolainkaupungin poliisikamariin tuodut henkilöt\nolivat:\n\n1) Puolalainen Maximilian Malinoffskij -- vuotta ja vaimo Teodora,\njoista mies sanoo tulleensa sodasta kärsineiden puolalaisten\navustamiseksi perustettujen puolalaisten yhdistysten valtuuttamana\nostamaan Suomesta vaatteita ja voita, jota tehtävää varten\nMalinoffskij'lla oli yhdistyksen valtakirja, sekä\n\n2) Puolalainen Bernhard Mandelbaum -- vuotta ja vaimo Vanda\nMandelbaum, joista vaimo ilmoittaa, että he erään Terijoella\ntapaamansa suomalaisen aloitteesta olivat päättäneet Malinoffskij'ien\nkanssa matkustaa maasta palatakseen Ruotsin ja Saksan kautta\nLubliniin, missä heillä kaikilla on omaisensa ja toimialansa.\n\nPidätetyillä, joilla ei ollut ulkomaanpassia, oli yhteensä 1904\nruplaa 63 kopeekkaa ja 258 markkaa 35 penniä; josta kaikesta minulla\ntämän ohessa on kunnia Herra Kuvernöörille ilmoittaa tiedoittaen,\nettä pidätetyt puolalaiset toistaiseksi ja kunnes Herra Kuvernööri\nniistä toisin määrää, säilytetään poliisikamarin säilytyshuoneissa.\n\nBernhard Mandelbaumilla, joka on palvellut toiminimi L.F.\nPlau'ssa, on asuntonsa Petrogradissa Jekatanuski N:o 4, jotavastoin\nMalinoffskij on asunut Fontankan N:o 110:ssä.\n\n                                                 D. 26/10\n\n                                 Th.H.  J.R.\n                         [Th. Hagman ja J. Raitanen.]\n\n\n\nLiite n:o 8.\n\n\n                                                Käännös.\n                                                Jäljennös.\n\nVaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916.\n\nVaasan poliisien matkoja vuosina 1915-1916.\n\n    Kuukausi Päivä  Matkojen päätekohdat         Nimet\n\n1915  \n    Lokakuu   20    Nikolainkaupunki-Tornio      Etsiväkonst.\n                    Tornio-Nikolainkaupunki [1]  Nikolai Lahti\n    Marraskuu 19    Kaskinen-Nikolainkaup. [2]   Järjestyskomis.\n                                                 August Sola     \n       \"      24    Nikolain kaup.-Kokkola [3]   Vt. etsiväkomis. \n                                                 Eino Sjöblad\n       \"      24    Nikolainkaup.-Jyväskylä [4]  Ylikonstaapeli \n                                                 Juho Kristo\n    Joulukuu   3    Nikolainkaup.-Kokkola [3]    Etsiväylikonst. \n                                                 J.V. Markus\n1916\n    Maaliskuu  1    Nikolainkaupunki-Lapua [1]   Poliisikomisario\n                                                 August Sola\n       \"       2 Lapua-Kauhava [1]                  \"\n       \"       8 Kovjoki-Lapua [1]                  \"\n       \"       8 Lapua-Härmä [1]                    \" ja 4 konstaapelia\n       \"       1 Nikolainkaupunki-Lapua [1]      Pol.konst. Matti\n                                                 Palomäki ja 5 konstaap.\n       \"       2 Lapua-Kauhava [1]                  \" ja N. Salomäki\n       \"       6 Lapua-Nikolainkaupunki [1]         \" ja 3 konstaap.\n       \"       7 Voltti-Lapua [1]                Pol.konst. A. Skantjeff\n       \"       8 Kovjoki-Lapua [1]                  \" N. Lahti ja A.\n                                                      Schneider\n       \"       8 Lapua-Nikolainkaupunki [1]         \" A. Skantjeff, J.\n                                                      Heinä ja E. Lag \n\n[1] salainen asia\n[2] sotilasviranomaisten seuraaminen heidän matkallaan, koskeva\n    tutkimusta.\n[3] salainen asia -- paluulippu.\n[4] Punaiselle Ristille annettujen lahjojen jättäminen -- paluulippu\n[5] Seurannut Lapualta pidätettyjä henkilöitä (siis paluupiletti)\n[6] Komennettu sinne virantoimitukseen\n[7] Virka-asiassa\n\n    Maaliskuu 10 Voltti-Nikolainkaupunki [1]     Pol.komisario Aug.\n                                                 Sola ja 4 konstaapelia\n       \"      24 Nikolainkaupunki-Jepua [1]      Pol.konst. Sandberg,\n                                                 Häggman ja Schneider\n       \"       9 Nikolainkaupunki-Lapua [1]         \" Lag\n    Maaliskuu 12 Nikolainkaupunki-Jepua [5]      Pol.kom. Aug. Sola ja\n                                                 4 konstaapelia\n       \"      15 Jepua-Voltti [1]                   \"       \"\n       \"      17 Voltti-Nikolainkaupunki [1]     Pol.konst. F. Sandberg,\n                                                Schneider ja V.  Häggman\n       \"      18 Voltti-Pännäincn [1]            Pol.kom. Aug. Sola ja\n                                                 konst.  K. Hietala\n       \"      18 Pietarsaari-Pännäinen [1]          \"       \" \n       \"      26 Voltti-Nikolainkaupunki [1]        \"  ja 4 konstaap.\n1916\n    Heinäkuu   1 Nikolainkaup.-Petrograd  1]     Ylikonst. Herman Voima\n      [Matka aloitettiin vasta heinäkuun 3 p:nä]            ja 5 konst.\n    Heinäkuu  10 Nikolainkaupunki-Härmä [1]         \" ja 2 konst.\n       \"      28 Nikolainkaup.-Petrograd [1]     Ylikonst. J.V. Markus\n                                                 ja konst. A. Häggström\n                                                 ja S. Slautskij\n    Elokuu    12 Nikolainkaup.-Kokkola [1]       Ylikonst. J.V. Markus\n                                                 ja ets. A. Häggström\n    Syyskuu   21 Nikolainkaup.-Ylistaro [1]      Ets. E. Sjöblad ja\n                                                             V. Vainio\n       \"      21 Jyväskylä-Nikolainkaup. [1]           \" -- -- \"\n    Heinäkuu   3 Nikolainkaup.-Myllymäki [1]     Komisario Aug. Sola\n       \"       3 Nikolainkaup.-Myllymäki [1]     Konstaap. F. Sandberg\n                                                 ja N. Salomäki\n       \"       7 Myllymäki-Nikolainkaup. [1]     Komisario Aug. Sola\n       \"       7 Myllymäki-Nikolainkaup. [1]     Konst. Sandberg ja\n                                                  N. Salomäki\n       \"      12 Härmä-Nikolainkaupunki [1]      Komisario Aug. Sola\n       \"      12 Härmä-Nikolainkaupunki [6]      Konst. K. Hietala ja\n                                                 N. Salomäki\n       \"      14 Nikolainkaupunki-Härmä [7]      Konst. Osk. Aho ja\n                                                 J. Kristo\n    Lokakuu   14 Nikolainkaup.-Kokkola 7]        Kirjuri Joh. Raitanen\n                 Kokkola-Pietarsaari [7]                   \"\n                 Pietarsaari-Nikolainkaup.[7]              \"\n       \"      24 Seinäjoki-Voltti [1]            Etsiväkomisaario E.\n                                                 Sjöblad ja järjestys-\n                                                 komis. Aug. Sola\n       \"      24 Seinäjoki-Voltti [1]            15 poliisimiestä\n       \"      28 Kovjoki-Nikolainkaup. [1]       13 poliisimiestä\n       \"      28 Pietarsaari-Nikolainkap. [1]    Komisariot Sjöblad\n                                                 ja Sola \n\n                                  Jäljennöksen oikeaksi todistaa\n       Vaasan kaupungin poliisilaitoksella, lokakuun 8 päivänä 1931.\n\n                                             Viran puolesta:\n                                               Väinö Nyman.\n\n\n\nLiite tuo 9.\n\nIsontalon kahakkaan osallistuneiden poliisien puolustelua.\n\n\n                                        Jäljennöksen käännös.\n\nNro 286.\n\nHerra Kuvernöörille.\n\nLisäykseksi Poliisilaitoksen salaiseen kirjelmään tämän vuoden 27/7\nsekä täydennykseksi järjestyskomisario August Solan sen mukana\nseuranneeseen raporttiin [Tätä raporttia yhtävähän kuin kysymyksessä\nolevia kertomuksia ei ole Vaasan arkistoista löydetty. Sen sijaan on\nkonstaapeli J. Vikman suosiollisesti kertonut minulle tapahtumain\nkulun.] Nro 585, joka koski talollisenpojan Antti Isotalon\nepäonnistunutta pidättämisyritystä, saan minä nöyrimmästi lähettää\nkonstaapelien Johan Vikmanin ja Kalle Hietalan tätä tapahtumaa\nkoskevat omakätiset kertomukset.\n\nMikäli komisario Solan raportista ja konstaapelien Vikmanin ja\nHietalan kertomuksista voidaan havaita, olivat toimenpiteet\npidätyksen onnistumiseksi sikäli puutteelliset, että, sitten kuin\noli todettu Isontalon olleen kysymyksessäolevan ullakkokamarin\nkatolla, miehistö komennettiin pois [Ei pidä paikkaansa. K.A.W;s.]\nvinniltä, vaikka siellä, kuten piirustuksistakin ilmenee, olisi ollut\nväliseinistä kylliksi suojaa, kunnes tehokas apu olisi ennättänyt\nsaapua. Konstaapeli Hietalan olisi ajoissa pitänyt pujahtaa\nmainittuun ullakkokamariin, jossa tapauksessa Isontalon olisi ollut\nmiltei mahdotonta tulla alas vinniltä asettamatta itseään kaikkein\nsuurimman vaaran alaiseksi, kun kamarin ovi ja ainoa vinninportaisiin\njohtava käytävä olivat melkein vastakkain suuntalinjan ollessa\navoinna. Erikseen kysyttynä Hietala kyllä tunnusti, ettei hän\nvallinneissa olosuhteissa tullut ajatelleeksi kamariin menemistä tai\nuuden suojan etsimistä, vaan että hän oli alaspääsytilaisuuden tullen\nkäyttänyt sitä hyväkseen. Se taas, että ampuma-ase, nim. komisario\nSolan browninki, joka hänellä Isotalon lopullisen paon tapahtuessa\noli, ei lauennut, se oli hänelle täydellinen yllätys; ja tämä oli\npääasiallisena syynä siihen, että Isotalo sai niin pitkän etumatkan,\nettä hänen onnistui päästä pakoon.\n\nMitä tulee lähetetyn miehistön kelpoisuuteen kysymyksessäolevan\ntehtävän suorittamiseksi, en voi muuta kuin huomauttaa, että se\noli parasta mitä valinnan perustuksella voitiin saada. Että siitä\nhuolimatta yritys epäonnistui, se on luettava valtaanpäässeen\nhermostuneisuuden syyksi, kun miehet niinsanoakseni joutuivat\nammutuksitulemisen vaihto-ehdon alaisiksi. Konstaapeli Kalle\nHietala, jonka neuvokkuudesta [varsin ristiriitaista edellisen\nkanssa. K. A. W:s] ja säilyneestä mielenmaltista, sitten kuin\nVikmanin haavoituttuaan oli täytynyt vetäytyä syrjään, Isontalon\nvangiksiottaminen tai ainakin pidättäminen vinnillä -- kunnes apu\nsaapui -- riippui, on palvellut ylimääräisenä poliisilaitoksen\nkonstaapelina maaliskuun 10. päivästä 1908 ja vakinaisena maaliskuun\n4. päivästä 1909 eikä hän ole tänä aikana tehnyt itseään syypääksi\nmuistutusten-saamiseen, vaan on marraskuun 2. päivänä 1911 saanut 50\nmk:n suuruisen lahjapalkkion virassa osoitetusta neuvokkuudesta ja\nuhrautuvaisuudesta.\n\n                                                  D. 1/8 16\n\n                                         J.R.     V.L.\n                                          vt.      vt.  \n                                 [J. Raitanen ja Valter Laurell.]\n\n\n\nLiite n:o 10.\n\nOsat vaihtuvat.\n\n\nEtsivälle osastolle.\nViipuri.\n\n\nKeskiviikkona äsken kuluneen maaliskuun 21 päivänä aamujunassa\npoistui paikkakunnalta virantoimituksesta pidätetty täkäläisen\npoliisilaitoksen järjestysosaston komisario Frans August Sola,\nmatkustaen saatujen tietojen mukaan eteläsuomeen.\n\nKoska toimitetussa tarkastuksessa nyttemmin on selville käynyt, että\nkomisario Sola on kavaltanut hallussaan olevia Valtiolle kuuluvia\nvaroja 2,800 markkaa, saa Etsivä osasto täten kunnioittaen anoa, että\nSolaa, jonka olinpaikka on nykyään tuntematon, paikkakunnallanne\ntarkoin etsittäisiin, tavattaessa pidätettäisiin ja siitä tänne\nilmoitettaisiin.\n\nKomisario Solan tuntomerkit: syntynyt lokakuun 3 päivänä 1875,\nnoin 176 cm pitkä, vaaleaverinen, soikeahkot kasvot, suora nenä,\nruskahtavat viikset (ellei poisleikattu), tummahkot joko jakaukselle\nkammatut tai lyhyeksi leikatut hiukset, kumarahartiainen,\nlikinäköinen, vilkuttaa silmiään, puhuu suomea, ruotsia, venäjää,\nvähän saksaa ja englantia. Puettuna poistuessaan ruskehtavaan\nulsteripalttoon ja harmahtavaan ulsterikankaiseen urheilulakkiin.\nEdelläolevasta pyydetään myöskin ilmoittamaan kaikille ympäristön\npoliisiviranomaisille.\n\nVaasan kaupungin etsivällä osastolla, huhtikuun 4 päivänä 1917.\n\n                                         J.V. Markus.\nN:o 151.                                     vt.\n\n\n\nLiite n:o 11.\n\nKuvernööri ilmiantajana.\n\n\nN:o 1225.                                    Jäljennös.\n                                             Täydellisesti salainen.\n\nSuomen Santarmihallituksen Päällikön\nApulaiselle Nikolainkaupungissa.\n\nTänään olen saanut seuraavat salaiset tiedot. Pääagitattoreja nuorten\nsuomalaisten värväämisessä Saksaan Ylihärmässä ovat talonpojanpoika\nJuho Juhonpoika Kivimäki, Haapojan kylästä ja Kansakoulunopettaja\nArtur Leinonen, Ylihärmän kirkonkylästä. Luultavasti heidän\nrikollisesta agitationista Kustaa Kuusisto, Emeli Riihimäki,\nJaakko Malkamäki, ja Juho Rintala läksivät yöllä vasten 2 päivää\nhelmikuuta tätä vuotta, uutta lukua, ja pari päivää sen jälkeen\nNikolai Rannanjärvi, Johannes Pakka ja Haukkalan kylästä kotoisin\noleva Itsellinen Juho Huhtala tarkoituksella käydä Saksassa.\nMainitut agitatorit Kivimäki ja Leinonen koettivat kuten kerrotaan,\nviekoitella myöskin Torppari Juho Matinpoikaa Viitalaa, 20 v. Takalan\nkylästä, Ylihärmän pitäjästä, Talonpojanpoikaa Antti Erikinpoikaa\nKortesluomaa, Pakankylästä samasta pitäjästä, Itsellistä Sanfrid\nHenningiä, Kuoppalan kylästä, Alahärmän pitäjästä (lähellä Oravaisten\npitäjän rajaa) matkustamaan Saksaan, vaan onnistumatta, koska\nmainitut kolme nuorta miestä nykyään ovat kotona.\n\nTodistajiksi asiassa ovat ilmoitetut talonpoika Kivimäen naapurit,\nesim. Talonpojat Matti Haapoja, Kalle Ylimäki ja Mikko Haapoja.\nMatti Haapojalla on luultavasti talonpojan pojan Kivimäen jollekulle\nkirjoittama kirje, jonka tämä on unohtanut kirjaan. Sitäpaitsi\nasiassa voivat todistaa Yliluoman kylässä Ylihärmässä olevat\ntalonpoika Matti Ylituvan poika ja työmies jotka ovat olleet\noppaina henkilöille, jotka ovat luvatta Ylistaron pitäjästä ja sen\nlähiseuduilta lähteneet.\n\nTästä ilmoitan Teille jatkuvaa toimenpidettä varten. 12/25 huhtikuuta\n1916.\n\n                                   Kenraaliluutnantti Sillman\n                             Ylimääräinen esittelijä A. Ladau\n\n                       Jäljennöksen oikeaksi todistaa, Vaasan\n                       lääninkansliassa, 15/28 kesäkuuta 1917.\n\n                                       Viran puolesta\n                                        W. Forssell.\n\n[Asiakirja on tässä julkaistu aikoinaan toisia tarkoituksia varten\ntoimitetussa käännösasussa. K.A.W s.]\n\n\n\nLiite rv.o 12.\n\nVaasan linnasta paenneiden aiheuttama hälinä.\n\n\n                                           Salainen.\n                                           Jäljennöksen käännös.\n\nNikolainkaupungin Poliisilaitos.\nPoliisimestari. Nikolainkaupunki,\nkesäkuun 22. p:nä 1916.\nN:o 239.\nS.D. 120/424. 1. 16.\n\n                              Vaasan läänin Herra Kuvernöörille.\n\nHerra Kuvernöörille saan nöyrimmästi täten kertoa seuraavaa:\n\nTänään aamulla klo 4.15 ilmoitti päivystävä etsivä Alex. Häggström\npuhelimitse minulle, että hänelle vähän sitä ennen oli ilmoitettu,\nmyöskin puhelimitse, täkäläisestä Lääninvankilasta, että siellä\nsäilytetty kauppamatkustaja Herbert Manns oli karannut vankilasta.\n\nHeti tämän jälkeen minä ilmoitin asiasta järjestyskomisario Aug.\nSolalle edelleen ilmoitettavaksi paikkakunnan rajavartiostolle\nja santarmistolle, jonka ohessa minä sitäpaitsi tein ilmoituksen\ntäkäläisen Lääninhallituksen Esittelijälle, Axel Ladaulle sekä\nmääräsin etsivänylikonstaapelin Viktor Markuksen Lääninvankilassa\ntoimeenpanemaan tutkinnon, miten karkaaminen oli tapahtunut. Vielä\nkomennettuani etsivän Häggströmin rautatieasemalle valvomaan lähtevää\naamupostijunaa minä lähdin Lääninvankilaan, jossa vt. vankilanjohtaja\nLinnan ja ylikonstaapeli Markuksen läsnäollessa totesin:\n\n1) Mainitun Mannsin oli selvästi joku ulkopuolella oleva päästänyt\nhänen kopistaan, jonka ovi oli jätetty raolleen; ei näet ovilukossa\neikä ovessa ollut mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.\n\n2) Sen perustuksella, että myös päivystävä käytävävahti, ylimääräinen\nvanginvartia Isak Enholm oli hävinnyt virantoimituksestaan, sitä\nennen ilmoittamatta laillista estettä vankilan päivystävälle\nporttivahdille vanginvartia Jakob Valentin Lehdolle, joka sillä\nkertaa nukkui ja joka Enholmin, sääntöjen mukaan, olisi pitänyt\nherättää klo 3 aamulla, voidaan syyllä olettaa, että Enholm on ollut\napuna karkaamisessa.\n\n3) Edelleen todettiin, että myöskin Lääninvankilassa säilytetty\ntoimittaja Edvin Sundqvist oli karannut samalla kertaa.\n\n4) Koska tarkistuskello, joka Enholmin piti vetää, osoitti, että se\noli viimeksi vedetty klo 1/2 2 yöllä, ja koska vanginvartia Lehto\nhuomasi häviämisen klo 3.40, täytyy karkaamisen olla tapahtunut\nmainittujen aikamäärien välillä.\n\n5) Vielä todettiin, että pakenijat, tultuaan vankilan pihalle\nläntisestä ulko-ovesta, joka huomattiin olevan lukitsematta, vaikka\nse vankilanvahtimestari Juho Lähteen vakuutuksen mukaan oli lukittu\nedellisenä iltana, vankilarakennuksen sisältä otettujen portaiden\navulla olivat keinotelleet itsensä vankilan pihamaan ympärillä\nolevan lännessä rantaan rajoittuvan muurin yli. Siltä paikalta,\nmistä pakenijat olivat menneet muurin yli, löydettiin toimittaja\nSundqvistin päällystakki ja Enholmin virkalakki.\n\n6) Mikäli tutkimuksesta toistaiseksi on ilmennyt, ovat pakenijat\nmuurin yli päästyään poistuneet jollakin aluksella.\n\nTämän jälkeen minä komensin etsivän Häggströmin lähtevässä\naamujunassa matkustamaan Seinäjoelle silmälläpitämään matkustajia,\njotka mahdollisesti väliasemilta nousisivat junaan, jonka ohessa\njoukko etsiviä ja järjestyspoliiseja määrättiin sekä maitse että\nvesitse jatkamaan etsiskelyjä täälläolevain sotilasviranomaisten\nkomentaman miehistön avulla; ja etsiskelyjä jatketaan.\n\nPakenijain tuntomerkit ovat seuraavat:\n\nHerbert Manns: 27-vuotias, keskikokoinen, tummahko, suoranenäinen,\nlaiha ja hyvin kalpea, pienet viikset ja ruskeat silmät. Paetessaan\nhänellä oli pitkähkö parransänki, koska häntä pitkäaikaisen sairauden\naikana ei oltu ajeltu.\n\nToimittaja Sundqvist: 30-vuotias, keskikokoinen, tummahko,\npysty tumma tukka, ilman partaa ja viiksiä sekä nenä sisäänpäin\nkaareutunut. Paetessaan hänellä oli tummanharmaa puku.\n\nEtsiskelyjen tuloksesta minä kerron Herra Kuvernöörille lisää niin\npian kuin mahdollista.\n\n                                 Joh. Raitanen.\n                                      vt.\n\n                                                ./. Aug. Sola. mtty.\n\nLisäys salaiseen kirjelmään N:o 239 kesäkuun 22 p:ltä 1916.\n\nYlimääräisen vanginvartian Isak Enholmin tuntomerkit: Noin\n24-vuotias, mutta näyttää nuoremmalta, lyhytkasvuinen ja\nruumiinrakenteeltaan hintelä, vaaleahko ja silmät vaaleanruskeat.\n\n                                Joh. Raitanen.\n                                     vt.\n\nJäljennöksen (ruotsinkielisen) oikeaksi todistaa: Vaasan\nlääninhallituksen arkistonhoitajankonttorissa lokakuun 8 p:nä 1931.\n\n                                               Virallisesti:\n                                             Karin Näse,\n                                           lääninarkistonhoitaja.\n\n\nN:o 2160 Jäljennös.\nVAASAN KUVERNÖÖRI.                          Erittäin salainen.\n\nLääninkanslia.\nKaup. Nikolainkaupunki.\nKesäk. 17/30 p:nä 1916.\nN:o 2160.\nS.D. 120/424-1-16.\n\n                             Hänen Korkeaylhälsyydelleen\n                             Suomen Kenraalikuvernöörille.\n\nKuluvan kesäkuun 9/22 p:nä lähettämäni salamerkkisähkösanoman\nn:o 2121 täydennykseksi minulla on kunnia ilmoittaa Teidän\nKorkeaylhäisyydellenne seuraavaa:\n\nAamulla kuluvan kesäkuun 9/22 p:nä klo 4.15 Nikolainkaupungin\nPoliisilaitoksen Etsivän osaston päivystävä konstaapeli Aleksander\nHäggström ilmoitti puhelimitse vt. Poliisimestarille Raitaselle, että\nhänelle oli juuri sitä ennen ilmoitettu Lääninvankilasta, että siellä\nsantarmiviranomaisten toimesta säilytettävänä ollut kauppamatkustaja\nHerbert Manns oli karannut. Vt. Poliisimestari ilmoitti heti paosta\nKomisaario Solalle kehoittaen tätä ilmoittamaan asiasta paikalliselle\nrajavartiostolle ja santarmistolle, sekä myöskin Esittelijä\nLadaulle, joka vuorostaan, esiteltyään asian minulle, ilmoitti\nsiitä minun määräyksestäni sekä Vaasan Luotsipiirin vt. Päällikölle\nAlikapteeni Trachtenbergille pyytäen tätä antamaan höyrylaivan ja\nkäytettävissä olevat kutterit merelle takaa-ajoon, että Erillisen\nSantarmikunnan Ratsumestarille Stepanoffille. Rautatieasemalle\nkomennettiin poliiseja, ja Lääninvankilassa vt. Poliisimestari vt.\nVankilanjohtajan Linnan ja Ylikonstaapeli Markuksen läsnäollessa\nsuoritti alustavan tutkimuksen, jossa kävi selville:\n\n1) Manns oli päästetty pois kopistaan, sillä sekä ovi että lukko\nosoittautuivat olevan ehjät, vahingoittumattomat.\n\n2) Vanginvartia Isak Leonard Enholm, jonka olisi pitänyt klo 3\naamulla herättää porttivahti, vanginvartia Jakob Valentin Lehto,\nmutta joka ei ollut sitä tehnyt, osoittautui hävinneeksi, minkä\nvuoksi on oletettava, että Enholm on avustanut pakoa.\n\n3) Lisäksi todettiin, että myöskin toimittaja Edvin Johan Sundqvist\noli karannut.\n\n4) Tarkistuskello oli viimeksi vedetty klo 1.30 yöllä. Vanginvartia\nLehto huomasi klo 3.40 aamulla, että Mannsin osaston ovi oli auki.\n\n5) Karkurit olivat poistuneet vankilarakennuksesta läntisestä ovesta,\njoka vankilanvahtimestari Juho Lähteen todistuksen mukaan oli\nedellisenä iltana suljettu. Sitten he olivat vankilarakennuksesta\nmukaansa ottamiensa tikkaitten avulla kiivenneet pihan\nluoteisnurkkauksessa kivimuurille ja laskeutuneet toiselle puolelle,\nrannalle, sinne hankittuja lankkuja myöten. Sieltä löydettiin\ntoimittaja Sundqvistin musta kesäpäällystakki ja vanginvartia\nEnholmin virkalakki.\n\n6) Esitettyjen seikkojen perusteella oli oletettava, että karkumatkaa\noli jatkettu moottorivenheellä.\n\nTämän jälkeen etsivän osaston konstaapeli Häggström komennettiin\nlähtemään aamujunassa klo 5.15 Seinäjoelle pitämään silmällä\nväliasemilta junaan tulevia henkilöitä ja samalla ilmoittamaan\npoliisiviranomaisille tapahtumasta. Nikoiainkaupungin asemalla\njunan ennen sen lähtöä tarkasti ensin esittelijä Ladau, ja sitten\ntoistamiseen Ratsumestari Stepanoff.\n\nSamana aamuna Pohjanlahden rannikon Päällikkö, Eversti Belkin,\njolle Ratsumestari Stepanoff ja esittelijä Ladau henkilökohtaisesti\nilmoittivat tapahtumasta, määräsi kaksi höyrylaivaa ja kaksi\nkutteria, joihin komennettiin poliisi- ja santarmiviranomaisia,\nlähtemään merelle.\n\nKarkurien etsintää ja pidättämistä varten minä lähetin heti\nkiertokirjeet alaisilleni poliisiviranomaisille. Yksi kappale\nsellaista kiertokirjettä seuraa tämän mukana.\n\nLuotsilaitoksen höyrylaiva \"Saturnus\", joka lähti merelle kesäk.\n9/22 p:nä klo 8.30 aamulla, palasi komennukselta kesäk. 12/25 p:n\nvastaisena yönä. Poliisi kuulusteli heti höyrylaivan päällikköä,\nkapteeni Salomonsonia, joka kertoi seuraavaa: Laivassa oli karkurien\ntuntemista varten mukana santarmivahtimestari; laiva risteili\nMickelsöyran saarien luona kesäk. 9/22-11/24 p:ään. Kesäk. 12/25\np:n vastaisena yönä klo 1 laivasta huomattiin, että Mickelsöyran\nsaarien suunnalta tuli valkoiseksi maalattu, noin 30:n jalan pituinen\nmoottorivenhe, joka kulki Holmö Gaddin suuntaan, s.o. NW + W. Silloin\n\"Saturnus\" lähti täyttä vauhtia pohjoiseen suuntaan katkaistakseen\nmoottorivenheeltä tien ja tarkastaakseen sen. Moottorin kulkunopeus\noli kuitenkin 6 solmua \"Saturnuksen\" nopeutta suurempi, minkä vuoksi\n\"Saturnus\" jäi yhä enemmän jälkeen, ja Ruotsin saaristoon saavuttua\nkapteeni Salomonson katsoi parhaaksi keskeyttää takaa-ajon ja kääntyä\ntakaisin, kosk'eivät merkinannot eivätkä myöskään pyssynlaukaukset\nvoineet saada moottorivenhettä pysähtymään. Moottorivenheen lähtiessä\nmerelle Michelsöyran saarien luota siinä nähtiin kaksi henkilöä,\nmutta takaa-ajon aikana todettiin, että niitä oli vähintään kolme.\n\nTakaa-ajon keskeyttämisen jälkeen tuli merelle Ruotsin saaristosta\nHolmö Gaddin lähistöllä vaaleanharmaaksi maalattu moottorivenhe\nsuunnaten kulkunsa Suomen rannikkoa kohden. \"Saturnus\" vähitellen\nsaavutti sen, jolloin kävi selville, että sillä oli numero 16\nja että se oli Oravaisista. Miehistöön kuului kaksi henkilöä,\njotka selittivät tehneensä huvimatkan Ruotsiin; molemmat olivat\nhuomattavasti juovuksissa. Heidän nimiään ei kuitenkaan kapteeni\nSalomonson eikä \"Saturnuksessa\" ollut santarmivahtimestari merkinnyt\nmuistiin. Kapteeni Salomonsonin tiedusteluihin he vastasivat, että he\nolivat tavanneet läheltä ohi ajaneen valkoisen moottorivenheen, mutta\netteivät he siinä olleet huomanneet ketään muita kuin peränpitäjän.\nSamaten he selittivät, etteivät he tienneet mainitun moottorivenheen\nkotipaikkaa eivätkä tunteneet siinä istunutta henkilöä.\n\nSen seikan selvittämiseksi, missä yhteydessä esitetyt tapaukset\novat Sundqvistin, Mannsin ja Enholmin karkaamiseen, samoinkuin\nkahden Oravaisten kunnasta kotoisin olevan henkilön luvatonta\nmatkaa moottorivenheellä n:o 16 koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi\nNikolainkaupungin poliisi on minun määräyksestäni ryhtynyt\ntutkimuksiin sekä Michelsöyran saarilla että Oravaisten kunnassa.\n\nEdelläesitetyn perusteella minun mielestäni on täysi syy olettaa,\nettä on olemassa salainen järjestö, joka on laatinut pakosuunnitelman\nja jonka käytettävissä on riittävästi varoja suunnitelman\ntoteuttamiseksi yksityiskohtia myöten. Mikäli tiedetään, ei\nSundqvistilla eikä Mannsilla ole mitään varoja. Moottorivenheen osto\non nykyhetkellä vaatinut koko lailla varoja, samoinkuin vanginvartia\nEnholmin lahjominen, sillä Enholmin on epäilemättä täytynyt käsittää\ntekemästään rikoksesta aiheutuvat rangaistusseuraamukset. Pitäen siis\nsuoritettua pakoa erittäin tärkeänä valtakunnallisessa suhteessa\nminulla on kunnia alamaisimmin esittää Teidän Korkeaylhäisyytenne\nratkaistavaksi, ettekö pidä tarpeellisena antaa alaisillenne\nviranomaisille käskyä määrätä erikoinen henkilö suorittamaan\nhuolellinen tutkimus tässä asiassa ja ottamaan selville kaikki pakoon\nosallistuneet henkilöt.\n\nTässä yhteydessä minulla on kunnia ilmoittaa Teidän\nKorkeaylhäisyydellenne, että minä kuluvan vuoden toukok. 20 (kesäk.\n2) p:nä (esitys n:o 1807) olen kääntynyt 42:sen Armeijakunnan\nkomentajan puoleen pyytäen, että määrättäisiin minulle uskotun\nläänin saarille sotilasosastoja vartio- ja poliisipalvelusta\nsuorittamaan. Ollen kuitenkin sitä mieltä, että ainoa järkiperäinen\ntoimenpide lisääntyvien karkaamistapausten keskeyttämiseksi, samoin\nkuin epämieluisten henkilöiden saapumisen estämiseksi mereltä\nSuomen rajojen sisälle, on sellaisten aluksien risteileminen\nkulkuvesillä, jotka pitävät silmällä merelle lähteviä ja mereltä\nsaapuvia, minä olen toukok. 25 (kesäk. 7) p:nä päivätyllä kirjelmällä\nn:o 1862 esittänyt vastaavan pyynnön Itämeren laivaston Herra\nPäällikölle. Vastaukseksi siihen minulle ilmoitettiin, että minä\nvoin asianomaisissa tapauksissa kääntyä Pohjanlahden rannikon\nMerivartioston Päällikön, Eversti Belkinin puoleen. Nikolainkaupungin\nPoliisilaitos on jo useiden vuosien kuluessa pyytänyt lupaa saada\nhankkia nopeakulkuisen moottorivenheen sekä tarpeellista määrärahaa\nsellaisen ostamiseksi ja ylläpitämiseksi, mutta tämä pyyntö on vielä\ntoistaiseksi hylätty. Siitä huolimatta minä olisin sitä mieltä,\nettä jos poliisin käytettävissä olisi nopeakulkuinen moottorivenhe,\nniin siitä olisi tavattoman suurta hyötyä meritse pakenevien\nrikollisten takaa-ajossa, ja että joka tapauksessa yksistään jo\ntietoisuus poliisivenheen nopeakulkuisuudesta peloittaisi monia edes\nyrittämästäkään paeta meritse.\n\n                              Kenraalimajuri S. (N. Sillman)\n                              Ylimääräinen esittelijä: A. Ladau.\n\n                                 Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n                               Vaasan lääninarkistossa. 9/10 31.\n\n                                        Viran puolesta:\n                                           K. Näse.\n\n(Suomennos venäjästä.)\n\n\nJäljennös.                              Täydellinen Salainen\n                                        Kiireellinen.\nVaasan läänin Kuvernööri\nLääninkanslia,\nNikolainkaupungissa\n22 p. Kesäkuuta 1916.              Kaikille Poliisiviranomaisille.\nN:o 2125.                          Vaasan läänissä.\nS.D. 120/424-1-16.\n\nTäten kehoitetaan Tit ryhtymään mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin\nviime yönä täkäläisestä lääninvankilasta karanneiden kauppamatkustaja\nHerbert Mannsin ja sanomalehdentoimittaja Edvin Sundqvistin ynnä\nheidän kanssaan paenneen vanginvartija Isak Leander Enholm'in\netsimiseksi, ollen he tavattaessa pidätettävät ja tarkoin\nvartioituina läänin vankilaan passitettavat sekä toimenpiteestä\nviipymättä, jos mahdollista sähköteitse, tänne ilmoitettava.\n\nTuntomerkit:\n\nHerbert Manns: 27 v. keskikokoa, tummanverinen, nenä suora, laiha,\nhyvin kalpea, pienet viikset, ruskeat silmät. Paetessa oli hänellä\npitempi parta, koska se, hänen pitkäaikaisen sairautensa takia, oli\najamatta.\n\nToimittaja Sundqvist: 30 v. keskikokoa, tummaverinen, pystyyn\nkammattu tukka, ilman partaa ja viiksejä, perunanenä. Paetessaan oli\npuettu tummanharmaaseen pukuun.\n\nVanginvartija Enholm: Noin 24 v. mutta näyttää nuoremmalta,\nlyhytkasvuinen, ruumiinrakenteeltaan heikko, vaaleanverinen,\nvaaleanruskeat silmät.\n\n                                 N. Sillman.\n\n                                              A. Ladau.\n\n                              Jäljennöksen oikeaksi todistaa:\n                        Vaasan läänin arkistonhoitajankonttorissa,\n                        lokakuun 8 p:nä 1931. Viran puolesta:\n\n                                              Karin Näse,\n                                         lääninarkistonhoitaja.\n\n\n\n"]