[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCNowFOrxvE8aDFMs4FO0UX9BVJ6Q3gJYEhFjTiE8N-A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1611,"Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II: Tuomio","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1611-blink-carl-sten-sture-nuorempi-ja-kristiina-gyllenstjerna-ii","1611__Blink_Carl__Sten_Sture_nuorempi_ja_Kristiina_Gyllenstjerna_II",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1891,1912,59724,386163,false,55579,[24,25,26],"Historical fiction","Sture, Sten, approximately 1492-1520","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II: Tuomio\" by Louise Stjernström is a historical-romantic novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around power struggles, familial conflicts, and the political landscape of medieval Sweden, focusing particularly on characters like Sten Sture and Kristina Gyllenstjerna. Themes of betrayal, ambition, and the quest for authority seem central to the narrative, appealing to readers interested in historical fiction rooted in conflict and romance.  The opening of the novel introduces a sophisticated setting in Rome, where two men in clerical attire, Desiderius Erasmus and Kustaa Trolle, engage in a profound conversation about the state of the Church and society. Their dialogue reveals Erasmus's fierce critiques of ecclesiastical corruption and moral decay, contrasting sharply with Trolle's ambitions for power. As they discuss the growing influence of reformers like Luther, the reader is drawn into the intricate web of political machinations that will define their lives, hinting at Trolle’s deeply rooted vendetta against the Sture family and foreshadowing future conflict. This rich portrayal of character motives and societal tension sets the stage for a captivating historical drama. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",248,"Historiallinen romaani kuvaa 1500-luvun alun Ruotsia, jossa Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna kamppailevat valtakunnan itsenäisyyden puolesta. Teos yhdistää valtapelin ja romantiikan sijoittaen tapahtumat tanskalaisvallan ja sisäisten levottomuuksien keskelle.","Carl Blinkin 'Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1611. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA II: TUOMIO\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Yhä synkkenee.\n  2. Kavaltaja.\n  3. Oikeus näyttää voittavan.\n  4. Haamu.\n  5. Anekauppiaat.\n  6. Sovitus kuolemassa.\n  7. Kavala kuningas.\n  8. Suurin edellä.\n  9. Pahuuden valta pääsee ylikynteen.\n 10. Anna Bjelke.\n 11. Tuomio.\n 12. Leijonan kaatuminen.\n 13. Tähän asti, ei edemmäksi.\n 14. Loppu.\n\n\n\n\n1.\n\nYHÄ SYNKKENEE.\n\n\nOlemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun\nsyventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen\nkirkkoa kohden.\n\nMolemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat\npiirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen\nulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon\nalla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli\nDesiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen\nkauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus\nsiinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä\nleuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei\nainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno\niho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen\nnaisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan\nhänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.\n\nSynkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet,\njoita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet,\njotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen,\näskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.\n\nTohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien\nuskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin\nuskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja\ntyöskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta,\ntunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt\nniin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies,\njohon kannatti tutustua.\n\nMutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja\nepäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia\nja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen.\nHän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja\nihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua\nvarten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli\npienessä luostarissa asuntonsa.\n\n\"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin\npainoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!\" virkkoi Kustaa herra\nkohteliaasti.\n\nTohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean\nmosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. \"Täällä Roomassa\", sanoi\nhän, \"on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja\ntaiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää.\"\n\n\"Erittäinkin roomattaret!\" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden\ntoiseen syrjäkatseen.\n\n\"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita\", vastasi toinen\nkeveästi huokaisten.\n\nTaivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin\nsivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta.\nErasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja\npainoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.\n\nVasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen:\n\"En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä\nruumiillisessa merkityksessä.\"\n\n\"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut\nkauneudenleimaa; eikös niin?\"\n\n\"Oikein arvattu!\"\n\n\"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa\nfalernoa?\"\n\n\"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä\", vastasi\nErasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.\n\n\"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?\"\n\n\"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu,\nmuulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa\nviheliäisyyden.\"\n\n\"Kiihotatte uteliaisuuttani.\"\n\n\"Tyydytän sen heti!\" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään\nilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:\n\n\"On _kolme_ asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa:\npaavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa.\"\n\n\"Ja moista uskalletaan sanoa?\"\n\n\"_Kolme_ asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset,\npapit ja kirjurit.\"\n\n\"Totta!\"\n\n\"_Kolme_ asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa:\nyksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"_Kolme_ asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon\nrahaa ja hekumallinen elämä.\"\n\n\"Hävytön väite!\"\n\n\"_Kolme_ asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan:\nyleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että\nsaksalaiset alkavat sitä ajatella.\"\n\n\"Kuka on kirjoittaja?\"\n\n\"_Kolmella_ asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella,\nhengellisillä läänityksillä ja naisilla.\"\n\nKustaa herra myhäili.\n\n\"_Kolmesta_ asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen:\npiispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja\nkuukausirahoista.\"\n\nHän nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"_Kolme_ asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto,\nhartaus ja valat.\"\n\n\"Rohkea väite!\"\n\n\"_Kolme_ asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta\nmukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron.\"\n\n\"Saavat syyttää itseään.\"\n\n\"_Kolmesta_ asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet\nselville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan\ntaikauskosta.\"\n\n\"Siitä tuntee saksalaisen.\"\n\n\"_Kolmea_ asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat\nyksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat\npetokset kerran tulevat päivänvaloon.\"\n\n\"Kuinka sellainen olisi mahdollista?\"\n\n\"Sen voi myös saada aikaan _kolme_ asiaa: ruhtinasten vakavuus,\nkansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien\nedessä!\"\n\n\"Kuka on kirjoittaja?\"\n\n\"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella\nole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron\nja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on\nallikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa... Siellä on maanpiirin suuri\njyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka\nahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen\ntoverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut\nlihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken\nminkä voi jauhaa rikki.\"\n\n\"Tämä menee liian pitkälle\", puuskahti Kustaa herra, \"se on kaiken\nolevaisen kukistusta.\"\n\nErasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: \"Eikö silloin olisi\nsaksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja\nmiekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa\nja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän\nkustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi,\nmikä häpeä) ilotyttöjä ja... tyydyttääkseen aistillisia himojaan.\nMeidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä\npäiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja\nrakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden\nvalvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat,\nloukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat\nennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja\nviekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät\nhe nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä\nnälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää,\nemme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja\nyhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?\"\n\nErasmus oli lopettanut... Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen\nja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt\nhänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin.\nMelkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.\n\nTämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä\najatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut\nluetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:\n\n\"Kuka on kirjoittaja?\"\n\n\"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään.\"\n\n\"Hänet poltetaan!\"\n\n\"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!\"\n\n\"Onko kirjoitus painettu?\"\n\n\"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman\nkautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava,\neikö totta?\"\n\n\"Se on hirvittävä!\"\n\n\"Sattuvien totuuksiensa tähden.\"\n\n\"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää.\"\n\n\"Onko pimeys teistä parempi?\"\n\n\"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!\"\n\n\"Ah, sitäkö mieltä olette?\"\n\n\"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?\"\n\n\"Ette ole mikään valistuksen ystävä!\"\n\n\"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden.\"\n\n\"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä,\njotka pyrkivät valtaan maailmassa.\"\n\n\"Ne täytyy tukahuttaa!\"\n\n\"Mutta se ei luonnistu!\"\n\n\"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin.\"\n\n\"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se\nlevittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin\nniihin tyytymään.\"\n\n\"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin\nluonnontarpeittensa tyydyttämisen!\"\n\n\"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia\non vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää\nuskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle.\nMinusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen.\"\n\n\"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä\nkulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla\nvoimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät\npaljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia,\njotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt.\"\n\n\"Puhutte vakaumuksen varmuudella!\"\n\n\"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet,\njoita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa\nkansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä\nonnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta\nvastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten\nSturen maan päämieheksi!\"\n\n\"Sehän on suurta!\" sanoi Erasmus ihaillen.\n\n\"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon.\"\n\n\"Ja olisi siten sivistyksen surma?\"\n\n\"Niin, tietysti!\"\n\n\"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että\nkaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä\nja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää\ntietämättömyyttä ja sielun raakuutta.\"\n\n\"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle.\"\n\n\"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan.\"\n\n\"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?\"\n\n\"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi\ntehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi.\"\n\n\"Olette ankara!\"\n\n\"Sitä vaatii yhdenvertaisuus.\"\n\n\"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?\"\n\n\"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän\nmatoja!\" tokaisi Erasmus nauraen. \"Kenties olette oikeassa, mutta\nepäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin\ntiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten\nvastustajaa.\"\n\n\"Missä tapasitte hänet?\"\n\n\"Leipzigissä!\"\n\n\"Hänen ammattinsa?\"\n\n\"Pappismies!\"\n\n\"Nimi?\"\n\n\"Kirjoitin sen muistiin!\" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki\nsiitä: \"Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet,\nmunkkien vihaaja.\"\n\n\"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?\"\n\n\"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että\nhänellä oli jotakin salattavaa.\"\n\n\"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?\"\n\n\"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän\nääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade\nvirtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi\nyösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä\nottamaan osaa ateriaani.\"\n\n\"Hän suostui siihen?\"\n\n\"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui\npuheliaammaksi.\"\n\n\"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?\"\n\n\"Sattumalta kerran Vadstenan.\"\n\n\"Hän se on!\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista.\"\n\n\"Arvasin sen!\"\n\n\"Tiedättekö mihin hän lähti?\"\n\n\"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja\npunastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan\npienen raha-avun.\"\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään.\"\n\n\"Hän otti sen ainoastaan lainana.\"\n\n\"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet.\"\n\n\"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui\nnuorekkaalla innostuksella.\"\n\n\"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa\nheistä polttoroviolle.\"\n\n\"Ah! Olette hänen vihollisensa?\"\n\n\"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?\"\n\n\"Se oli toinen asia.\"\n\n\"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti\nkiitollinen.\"\n\n\"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle\nvainukoiralle.\"\n\n\"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut\nruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle\nsiitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin,\nvaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen\nja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin\nulkopuolella.\"\n\n\"Jätättekö tehtävän minulle?\"\n\n\"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen.\"\n\n\"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!\" vastasi Erasmus lyhyen\näänettömyyden jälkeen.\n\n\"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!\"\n\nKustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein\nkirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni\nVadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut,\nja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet\nkoskaan sieltä lähtemästä.\n\nIlmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran\narkkipiispallisen sinettinsä.\n\nKun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: \"Tehtäväni ei\nole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on\netsimässä häntä tästä maasta.\"\n\n\"Onko hän kirjoittanut äidilleen?\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Ja nainen kuvittelee...\"\n\n\"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on\npidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan.\"\n\n\"Miten hän matkustaa?\"\n\n\"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti\nTanskasta.\"\n\n\"Poikaansa etsimään?\"\n\n\"Aviotonta poikaansa!\"\n\n\"Äidinsydän ei tee mitään erotusta.\"\n\n\"Mutta loukattu puoliso?\"\n\n\"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi,\nkoska se todistaa rakkauden kaikki valtaa.\"\n\n\"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!\"\n\n\"Ei millään tavoin.\"\n\n\"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä\nvoin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan\nmitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten.\"\n\n\"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen.\"\n\n\"Vaatikaa vain mitä tahdotte!\"\n\n\"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan\npiispana ruotsalaisessa hiippakunnassa.\"\n\n\"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan.\"\n\n\"Mutta nautti kuitenkin tulot.\"\n\n\"Nyt tahdotte...?\"\n\n\"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä.\"\n\n\"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani\nvoitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle\nmaalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä.\"\n\n\"Olkaa varma, että tulen!\"\n\n\"Mutta teidän täytyy odottaa.\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on\nnoussut ilmoille.\"\n\n\"Kyllä odotan!\"\n\nTohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä,\nsanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.\n\nKustaa Trolle oli jälleen yksin... Vastoin hänen tahtoaankin\npalasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita\nhavaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko\nse kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan?\nMonet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien\npuolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.\n\nYhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla\nvälähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän\nhuudahti:\n\n\"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä\nuudistusten havittelijat... Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä,\njoka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti\nkatua.\"\n\nKun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä\nominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset\nperiytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin\näidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä\nvoinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet\nsuotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään\nja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä\nkohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen,\nja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja\nhävityksellä.\n\nHän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys\noli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa\nhänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että\nhänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja\noli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti\nGyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen\nvihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa\nalituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen\nsaatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken\nminkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton.\nHän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla\njyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.\n\nKustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden\nei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen\navioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.\n\nHänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta\ntoivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita\nkuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista\nhuolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää\nja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan\nepäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.\n\nJo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle\narkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa\nilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa\nherra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli\netsiä kadonnutta poikaansa.\n\nNyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi\najatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.\n\nNiiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän\nusein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa\noli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän\nantaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto,\nkosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.\n\nKun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan\npäällä helvettiä rinnassaan.\n\nSyksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.\n\nHän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi\nkaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus\nJaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla\nennenkuin tämä oli tapahtunut.\n\nJo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti\nhänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti\nystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.\n\nYhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty\nturhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa;\ntanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.\n\nNiin lähti hän matkalle.\n\nSuureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan\npersoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella\ntulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen\nkera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä\nnoutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen\nvaltionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan,\nmutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa\nvaltionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.\n\nMatkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä\nilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan\nvastaanottamiseksi. \"Rakas poikani!\" kirjoitti isä. \"Sten herra tekee\nkaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja\nvalmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä\nhän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä\nmieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä.\"\n\n\"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!\" jupisi vihastunut arkkipiispa.\n\nTukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava\npurjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan\narkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli\nkaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.\n\n\"Minulle on kerrottu\", sanoi hän, \"että Sten herra on ottanut\nStäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää\nlinnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu\nläänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää\nomansa hyvänään.\"\n\nTällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen,\nmukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.\n\nTunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle\njuhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja\npappeja oli hänen vastassaan.\n\nMutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes\nhänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.\n\nJaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi\narkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut\nuskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli\nvanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan\nsairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.\n\nMutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten\nherralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai\ntoisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä\nArvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.\n\nValtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain\nsäännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen\nsopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin\nsaavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.\n\nMutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän\ntahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi\nhänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin\nvallanalainen.\n\nKohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi\nlinnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa\nmäärin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen.\nSitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja\nupeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen,\nniin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän\nprameileviin varustuksiinsakin nähden.\n\nStäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa\nkunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.\n\nEräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa\npyrki hänen puheilleen.\n\nKustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille\nhäivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski\nainoastaan -- synkin katsein -- että vieras oli heti tuotava sisään.\n\nMutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin\nhyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut\nmuutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä\nsormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys\npilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.\n\nKun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa\nhuudahtaen: \"Armollisin herra!\" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös\narmolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka\nodottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.\n\nAsemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.\n\nArkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: \"Kuka te\nolette?\"\n\n\"Kukako olen?\" Hän ei luullut kuulleensa oikein.\n\n\"Vastatkaa!\" kajahti ääni yhä uhkaavampana.\n\n\"Vårfrubergan abbedissa!\" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei\nluonnistunut.\n\n\"Kuka on tehnyt teidät siksi?\"\n\n\"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!\"\n\n\"Oletteko jo vihitty?\"\n\n\"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!\"\n\nNyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. \"Armosta ja suosiosta\nvoitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta\nette koskaan abbedissaksi!\" huudahti hän äänellä, joka vapisi\nkiukusta.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä\njaloilleen.\n\nAinoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten\näänekästä naurua.\n\n\"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?\" lisäsi hänen armonsa ja\nkäänsi hänelle selkänsä.\n\nKovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn;\nnopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui\npapintakkiin.\n\n\"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja\nvalanne!\" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä\npiispaa kohden.\n\n\"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!\" käski suuttunut\nylipappi.\n\nKäsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi\nympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta\nvastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan.\nAsemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet\njätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut\niätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat\nsiitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut\naikaan.\n\nKun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan\npimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet\nvärisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on\npakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas\nnainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.\n\n\"Minä erehdyin\", tuumi hän itsekseen. \"Hän ei voinut asemiesten\ntähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne... hiljaa...\nenkö jo kuulekin askeleita!\" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen\nerottaakseen ääniä... \"Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän\ntulee kyllä.\"\n\nNiin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.\n\nVihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi... Se ei voinut olla kukaan\nmuu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken\nkäsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin\nkirkon päämiehelle.\n\nNyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. \"Se ei taida olla\nhelppoa, luulen!... Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle\nkiittämättömälle... moiselle...\"\n\nTässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui,\nei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli\nniin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä\npahempaankin...:\n\nHänet nähdessään hän parkaisi.\n\nMies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa.\n\"Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini\",\nsanoi hän.\n\n\"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään\nminut täältä pois?\"\n\n\"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa.\"\n\n\"Vanginmuonaa! Minulle?\"\n\n\"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt... Huonompaa vuosi\nvuodelta... Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte\nvain: 'Se on kyllin hyvää heille'... Maistelkaa nyt itse!\"\n\nSilloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku\nvanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen\nvalkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta\nvaiensi valitukset ainaiseksi... Jollei Kustaa herra tahtonut häntä\npuhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri\nhäneltähän myrkky oli saatu ennenkin.\n\nNämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän\nei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: \"Juo\nitse, vanha Edil.\"\n\nMies katsoi nauraen häneen. \"Entä jollen tahdo?\"\n\nHän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.\n\n\"Nyt saatte olla ilman huomiseen!\"\n\n\"Auta minut täältä pois, Edil!\"\n\n\"Kuinkas silloin kävisi minulle?\"\n\n\"Annan sinulle tämän koristuksen!\"\n\n\"Teillä on useampiakin... Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte\nolla turvassa...\"\n\n\"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa\npuheille?\"\n\n\"Kyllä koetan!\" vastasi mies hymyillen.\n\nTämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. \"Syötä heitä turhilla\ntoiveilla\", oli hän sanonut... Tietysti teki mies nytkin niin, ja\nrouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.\n\nMiehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan...\nHänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi\nelää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!... Olipa kuolema synnin\npalkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän\ntahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.\n\nMutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta,\nmustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän\ntunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa\nahneuttaan.\n\nJano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli\nrapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja\npelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.\n\nVihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.\n\n\"Tulkaa ja seuratkaa minua!\" olivat hänen ensi sanansa.\n\n\"Arkkipiispan luo?\" kysyi vanki innokkaasti.\n\n\"Ei tällä kertaa!\"\n\nMies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni\nedeltä.\n\nJa hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä\nmentäisiin.\n\nVinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi,\ntarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului\nsieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta\nkuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään,\nniin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen\nsalaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni\nosansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.\n\nJa nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!\n\nValo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja\nsänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse\nvalinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se\nhyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän\nei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.\n\nMikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota\nhän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai\nitse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä\nnoudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin\nja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat\nsiihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.\n\nEdilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa,\nmutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?... Hän ei\nuskaltanut sitä ajatella.\n\nVinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän\nruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta.\nNiin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat\nonnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa\ntuskaa, joka häntä kidutti.\n\nKustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen\nsuunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla\nöljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut,\nolipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois.\nSilloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän\nmahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä\npäästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.\n\nPäinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella\nesiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa\nTrolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt\nkoskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja\nkunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.\n\nYli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan\nväliin Upsalaan.\n\nPappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa\nollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen\nkaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän\naikoi loistavasti kostaa.\n\nEräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli\nsaanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi\nhalukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui\nhäntä kummiksi tyttärelleen.\n\n\"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan\",\nhuudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.\n\n\"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani\",\nuskalsi Erik herra kysyä. \"Minusta tuntuu muuten, että se on\nkirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn.\"\n\n\"En aio vastata siihen ensinkään.\"\n\n\"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka...\"\n\n\"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään\ntuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten\nSvantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu\nminun tahtoani ja toimiani vastaan.\"\n\n\"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee,\nettei mikään muu auta\", puuttui Skaran piispa puheeseen.\n\nStrengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina\nrouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden\ntäydellä vakaumuksella:\n\n\"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa\ntäysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa\nhän kansan sydämet ja luottamuksen.\"\n\n\"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää\", vastasi\narkkipiispa ylpeästi; \"hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota,\nsamoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota\nvaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin.\"\n\nKatse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että\nStrengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään\naprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut\nlupaava.\n\nMutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen\nmuistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa\nvirkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät\nkuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä,\nettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.\n\nKun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä\nankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne\nedelleen rinnatusten.\n\n\"Rakas poikani, rakas poikani!\" jupisi tämä melkein itkien.\n\"Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja\ntoivomustenne puolesta.\"\n\n\"Ei kuulunut äsken juuri siltä.\"\n\n\"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi\noikeus puhua hänen vioistaan.\"\n\n\"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa\nkasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää.\"\n\n\"Minä en sitä tee!\"\n\n\"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy\nlähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen\nhyökkäyksen.\"\n\n\"Nyköpingistä?\"\n\n\"Niin, se on vanha suunnitelma.\"\n\n\"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla\nrouvan kanssa?\"\n\n\"Olen kyllä!\"\n\n\"Mitä pidätte hänestä?\"\n\n\"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä.\"\n\n\"Hänen herransa ei ole.\"\n\n\"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä.\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja\notettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti.\"\n\n\"Mutta emäntäni on poissa ja...\"\n\n\"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua\nja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset\npuheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne\nsaavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on\nvalmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että\nolette ymmärtänyt minut?\"\n\n\"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin\nheti matkalle.\"\n\n\"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin.\"\n\nJa kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi\nsalaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta\npuolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin\nhalveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan\nja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen\nemännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja\nsuretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä,\nmutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi\nhänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän\nsieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.\n\nRakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten\nparhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää\npolitiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut,\nettä se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin\naavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla\nlähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä\nEkholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus\nsalakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud\nja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat\nAlfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului\nainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville,\nolivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse\nrupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.\n\n\n\n\n2.\n\nKAVALTAJA.\n\n\nTukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin\nlinnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna\nBjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä\nKristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen\nvanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan\nollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui\nmielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat\nsulhaspoikina.\n\nKuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen\näitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen.\nHeidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle\narvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa\nAnnaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.\n\nMutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä\nmaa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan\nja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden\nhänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi\nja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille\nposkille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen\nsuloinen äänensä virkkoi Åkelle: \"Tule veljekseni!\"\n\nÅke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti\nkyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle\nritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän\nyksin tahtoi.\n\nAinoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet\nKalmariin.\n\n\"Etkö kadu?\" kysyi Kristina erotessa.\n\n\"En, tunnen olevani oikealla tiellä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Sen tietää Jumala yksin!\"\n\n\"Lupaathan kirjoittaa?\"\n\n\"Kaikesta!\"\n\nMolemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan\nheistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä,\njonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut\npelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko\nheidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja\nkuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi\ntulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen\nnurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.\n\nTohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli\nhän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa\nmielenkiintoa kuin ennen. \"Pitäkää varanne!\" sanoi hän. \"Kustaa\nTrolle on leppymätön vihamiehenne!\"\n\n\"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia.\"\n\n\"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin.\nTiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?\"\n\n\"Olen kuullut siitä.\"\n\n\"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!\"\n\n\"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava\nsisäinen kansalaissota?\"\n\n\"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan.\"\n\n\"Voinko sitä estää?\"\n\n\"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen\nhyödyttömäksi.\"\n\n\"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni.\"\n\n\"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin\ntuli kutsumus yleiseksi.\"\n\n\"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa\nvaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden\njohdosta.\"\n\n\"Minua haluttaisi seurata.\"\n\n\"Tehkää se!\"\n\n\"Mutta jollen voi pidättää suutani.\"\n\n\"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi.\"\n\n\"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne.\"\n\nJa tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan,\nmutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan\nmukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen\nkaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.\n\nMutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja\nneuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan\nkohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä\nkirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi\ntulla omana määräämänään aikana.\n\nSten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan\nuskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita,\nniiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän\nhetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa,\nseurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia,\nettä suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle\nneuvottelun ajaksi.\n\nValtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta\ntämä tuskin viitsi sitä koskettaa.\n\nHän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli\nheidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä\nhelposti sovittavan.\n\nMutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin\nsolvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet,\njoita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja\nSten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut\njaottaa maahan.\n\n\"Hämmästytätte minua suuresti\", vastasi tämä, \"ja pyydän hartaimmiten\nteitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut.\"\n\nMutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka\nvähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän\nkerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan\nkohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen\ntodellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja\npalasi koko seurueensa kera piispantaloon.\n\nSten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.\n\n\"Niin pitkälle voi ilkeys mennä\", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja\nkotiin palattuaan kertoi tästä.\n\n\"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?\" kysyi Kristina.\n\n\"Joka ei hyödyttäisi mitään\", liitti Hemming. \"Se on tyynnyttävä\nomiatuntojamme\", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. \"Voi tulla\nhetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin.\"\n\nVanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. \"On helpompi\npadota puroa kuin jokea\", sanoi hän, \"ja mahtava vihollinen on\nkukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia.\"\n\nSoturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti,\nettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset\nja palasi Rönöhön.\n\n\"Antakaa minulle sysäys, kun aika on\", olivat hänen viimeiset sanansa.\n\nValppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset\nystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn\noli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns\nJönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa\narkkipiispan palvelukseen.\n\nTämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia\nkuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen\nvoimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä,\nettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä,\nettä nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona\nvastoinkäymisen katkerina hetkinä.\n\nToukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja\nvaltakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.\n\nVähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän\npyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.\n\n\"Nyt on piru merrassa\", sanoi hän. \"Valtionhoitaja oli tuskin\npoistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää\nja liikettä.\"\n\n\"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne\", puuttui Jöns\nJönsinpoika puheeseen.\n\n\"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin\naikonevatkaan lähteä sieltä.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Kristina rouva.\n\n\"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä\", jatkoi\nEsbjörn. \"Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin\nvakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita\ntuumia valtionhoitajaa vastaan.\"\n\n\"Eivät siis aivan kaikki?\"\n\n\"Herra Pietari Turenpoika vaikenee.\"\n\n\"Mutta hän on mukana!\"\n\n\"On kyllä!\"\n\n\"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn\", virkkoi\nlinnanpäällikkö epäluuloisesti.\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Kuinka se käy päinsä?\"\n\n\"Rahalla saa mitä tahansa!\"\n\n\"On siis joku petturi?\"\n\n\"Vanki, jonka luo kulen katon kautta.\"\n\n\"Miksei hän kule samaa tietä?\"\n\n\"Lihavuutensa tähden\", vastasi Esbjörn nauraen. \"Vangin koppi on\nvinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin\nnähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja\njuuri siellä neuvottelut pidetään.\"\n\n\"Mitä sanoo arkkipiispa?\"\n\n\"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään\nmaan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma\nsiitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät.\"\n\n\"Ja Erik herra?\"\n\n\"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen\ntaivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja\nkaiken rehellisyyden.\"\n\n\"Ne kurjat!\"\n\n\"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian\nkuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä.\"\n\n\"Vilpillä ja petoksella?\"\n\n\"Sitä ensin koetetaan!\"\n\n\"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?\"\n\n\"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja\nsitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan\nmaan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa,\netten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa\nse olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin\npelastanut heraani hengen!\"\n\nRehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret\nkyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.\n\nKristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. \"Hyvä Jumala\nvoi kyllä häntä suojella\", sanoi hän, \"sen näemme siitäkin, kun hän\non antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan.\"\n\n\"Minä voin niin vähän!\"\n\n\"Olet varoittanut!... Se on jo paljon.\"\n\n\"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan\ntoimittaa tänne maahan?\" kysyi Jöns Jönsinpoika. \"Se näyttää olevan\nvanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville.\"\n\n\"Minä puhun siitä hänen kanssansa\", sanoi Kristina. \"Olen kuullut,\nettä on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että\nodotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten\ntoiselta.\"\n\n\"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?\"\n\n\"Niin, kaikin voimin.\"\n\n\"Sitä odotinkin!\"\n\n\"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan\nmonta kuormaa samalla kertaa.\"\n\n\"Hän odottaa piiritystä.\"\n\n\"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin\", jatkoi\nEsbjörn. \"Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan\nkuin paholaisen vaaniessa saalistaan.\"\n\n\"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?\"\n\n\"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on\ntapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa\npääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne,\netten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan.\"\n\nMutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he\nneuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin\nviemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.\n\nEsbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua\npysyttäytyi hän piilosalla.\n\nLiittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään\npäätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu\narkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket\npiiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut\nsaavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut\nkuin hänen omat puoluelaisensa.\n\nSyntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja\nlisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla\nsiihen, mitä oli tuleva.\n\nHeinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän\noli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta,\nei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan\naatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen\nhänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.\n\nToisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle.\nMatkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista\nStäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että\nratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.\n\nMutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja\nsävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut\npanna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa\nrauhallista selvitystä.\n\nTeljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan,\nja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta\narkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja\nhänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika,\nNyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille\nystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä\nnuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset\nvastasivat kieltävästi.\n\nKokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.\n\nOli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja\nUpsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston\nkäsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli\nkruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei\nollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle,\nvaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan\nsitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle\nuskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa\nTrollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin\nolisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen\nHannu kuninkaalta jo 1497.\n\nOli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.\n\nValtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää\narkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen\nilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun\nsellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille\nyhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen\nmihin nyt oli ryhdyttävä.\n\nSilloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin\nkirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo\nedellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka\nsilloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi\nvaltakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin\nesitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja\netuja kuin edellinenkin.\n\n\"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta\", vastasi Sten\nherra, \"kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät\noikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta\nkun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta\nmyöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän\nkaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää.\"\n\nSilloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella\nepäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan,\nettä olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli\nvaltionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten\nkasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.\n\nYhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät\nviittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa\nTrollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli\nvoinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun\nherra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan\nilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä;\nmutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle,\nettä se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut\nkyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.\n\nSten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta\nesiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään\nkeskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen\nilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään\ntyytymättömyyttä tai ynseyttä.\n\nKun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään\nollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki\nyhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.\n\nMutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti\nselkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä,\nkun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen\nvalitsemisesta hänen seuraajakseen. \"Muistan aivan hyvin\", sanoi\nhän, \"että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa,\ntuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta\npyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä\nennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten\nhän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden\ntahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle.\nMinä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen\narmonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda\nhänelle elinpäiviä.\n\n\"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja\npyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille\npoikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin,\nettä Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi\nmielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia\nsen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus\narkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä\nvalita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.\n\n\"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta\nminä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka\narkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin\nminäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra\nKustaa Trollelle!\"\n\nKuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen\nselitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi,\nettei tässä ollut mitään vilppiä.\n\nSen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä.\n\"Ennenkuin kirjoitin Roomaan\", sanoi hän, \"oli arkkipiispa Jaakko\nluvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan\ntuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin\ntämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka\ntämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen\nvoitte te kaikki todistaa.\n\n\"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi\nkutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan\nuskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten\nlaissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä\nhän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa\npaperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken\non tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää\nminusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt\nhänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset\nsyytökset ovat vääriä.\"\n\nNämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi\nhuomata lausunnoista, joita annettiin.\n\n\"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!\"\n\n\"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja\narkkipiispan ylitse.\"\n\n\"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen.\"\n\n\"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen.\"\n\n\"Kuinka arvokkaasti hän puhui!\"\n\n\"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä.\"\n\n\"Piispaa on rangaistava.\"\n\n\"Tiehensä hän!\"\n\n\"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet.\"\n\n\"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies.\"\n\n\"Kiitos Stureille!\"\n\n\"He ovat aina seisseet kansan puolella!\"\n\n\"Siksipä kansa heitä rakastaakin.\"\n\nSten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen\nhänen kättään.\n\n\"Jumala siunatkoon!\"\n\n\"Te olette meidän miehiämme!\"\n\n\"Tartummeko miekkaan?\"\n\n\"Kapula kiertämään!\"\n\n\"Tulemme heti.\"\n\n\"Trollet ovat tanskalaisia!\"\n\n\"Stäket on revittävä maahan!\"\n\n\"Tahdomme kernaasti auttaa.\"\n\n\"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!\" vastasi nuori valtionhoitaja.\n\"Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi\neteen.\"\n\nSten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa\nluottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa.\nArkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun\nTeljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli\nvaltionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.\n\nSten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan\nvoitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki\nvastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja\nvaino oli tulossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita\nyleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä\npalannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan\ntiedusteluja.\n\nValtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa\nvastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he\nyhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli\nviivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui\ntoistaiseksi siihen.\n\nVarhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka\nilmoittamatta astui sisään.\n\n\"Esbjörn!\" huudahti valtionhoitaja iloisesti.\n\n\"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean\nmatkan.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Nyköpingistä!\"\n\n\"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!\"\n\n\"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden\nsisällön?\"\n\n\"Olen kyllä!\"\n\n\"Sitten tunnette koko jutun.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa.\"\n\n\"Tuntematonna?\"\n\n\"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni.\"\n\n\"Ja olet keksinyt...?\"\n\n\"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten\nKristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko\nsuunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin\nsanansa väliin.\"\n\n\"Eikö siellä ollut muita ketään.\"\n\n\"Kyllä, herra Pietari Turenpoika.\"\n\n\"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?\"\n\n\"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen\npäätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut.\"\n\n\"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?\"\n\n\"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti,\non mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston\nmukana.\"\n\nSten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. \"Ehätämme ennen\nheitä!\" sanoi hän.\n\nLähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin\ntoimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana\npäivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa.\nSiitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he\nNyköpingissä.\n\nValtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat\nlevätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat\njatkuvin riemuhuudoin.\n\nJa niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys,\nettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti\nhatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen\nhierontaan.\n\nSten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan\nkanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.\n\nTämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten\nherraa eikä Pernilla rouvaa.\n\nHänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli\nsalaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.\n\n\"Ja kuka jättää linnan minulle?\" kysyi ritari.\n\n\"Sen olen minä ottanut tehdäkseni\", vastasi Pietari Turenpoika, joka\nvihdoin astui sisään.\n\n\"Tekö, Pietari herra?\"\n\nÄäni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.\n\n\"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi\npetturuuteen\", vastasi hän.\n\n\"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?\"\n\n\"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella.\"\n\n\"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan\npuolestanne.\"\n\nValtionhoitaja viittasi Esbjörnille: \"Sinä seuraat ritaria!\" käski\nhän.\n\n\"Eikö sanani riitä?\" puuskahti tämä.\n\n\"Petturin sana?\"\n\n\"Kuka uskaltaa sanoa niin?\"\n\n\"Teidän ulkomuotonne!\"\n\nRitarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän\nsyöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä\nlaukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.\n\nPormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan\nvaltionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.\n\nHe sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen\nsaapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen\nkivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.\n\n\"Hän käyttää sitä väärin!\"\n\n\"Suurin syy on hänen emäntänsä\", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Poissa, kukaan ei tiedä missä.\"\n\nSten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti\nonneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja\nnyyhkytyksiin.\n\n\"Nouskaa, herra ritari\", käski valtionhoitaja, \"ja tehkää tili\nhallituksestanne.\"\n\n\"Sitä minä en voi\", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti\nniin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla\nkehotti häntä jälleen istumaan.\n\n\"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?\"\n\n\"Tahdon!\"\n\n\"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?\"\n\n\"Arkkipiispa kielsi minua.\"\n\n\"Kumpi?\"\n\n\"Herra Kustaa Trolle.\"\n\n\"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Pakotettuna?\"\n\n\"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle\nmitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat.\"\n\n\"Ja Pietari Turenpoika.\"\n\n\"Hän ei ole sanonut mitään.\"\n\n\"Ja kuitenkin...?\"\n\n\"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta\", pyysi ritari\ntuskitellen. \"Se ei koske ketään muita kuin minua.\"\n\n\"Milloin kuningasta odotetaan?\"\n\n\"Hän ei tule!\"\n\n\"Saa siis varoituksen?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Emännältäni!\"\n\n\"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?\"\n\n\"Ja jääkin sinne.\"\n\n\"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?\"\n\n\"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson,\npelottomasti...\" Hän purskahti uudestaan itkuun. \"En pahimmallekaan\nvihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä\", nyyhkytti hän.\n\n\"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?\" kysyi\nvaltionhoitaja melkein halveksivasti.\n\n\"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän\nosaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!... Kuinka te\nvoitte tuomita.\"\n\n\"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari.\"\n\n\"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne.\nTeidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat\njuonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan.\"\n\n\"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon.\"\n\n\"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria\noli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin\nkäymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt\nhalajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun\nnäkemisestäsi.\"\n\nNähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari\nErik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.\n\nPikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki\npontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nTaalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas\nSten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän\ntahtoi heidän tekevän.\n\n\"Olkaa valmiit!\" vastasi hän. \"Vihollinen voi olla oven edessä,\nmilloin vähimmän häntä odotamme.\"\n\nSen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.\n\nAinoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli\nmuuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään\nhäntä pidättänyt.\n\nNyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan\npeninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin\ntoimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja\nkirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä\ntaivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.\n\nMutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan\nvaltionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä,\nettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia\narkkipiispalle.\n\nMutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille\nankaran ja uhkaavan kirjeen.\n\n... \"Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille\nilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa\nvehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa\nisänmaalleen.\"\n\nMutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen\narkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra\nlähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen\npyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.\n\nArvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius\nSkarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki\nTurussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, \"että hänen armonsa\narkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt\nvaltakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään\nja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden.\"\n\nMutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan\nvimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja\npäätti mielessään kostaa.\n\nHerra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona\nPiispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä\nvaltionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan\npiirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä,\nettä hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta\nvarmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan.\nErik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä\nkoituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.\n\nMutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti\nmuistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika\nvehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan\nTanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka\npaljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei\nsuinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan\nviemisessä perikatoon?\n\nSillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti,\nettä Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti\ntulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui\nlinnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen\nUpsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan.\nHiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä\nalaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä\nilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.\n\nTarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja\nkapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen\nvälttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. \"Niin kauan kuin sekä\nylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi\",\nsanoi hän, \"on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin\nulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien\nketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin.\"\n\nHänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta\nja herätti sen kunnioitusta.\n\nSvartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla,\nsen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja\nerittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.\n\nTukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun\nKristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä\nasioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata\nsinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti\nilmoitettava hänelle.\n\nEsbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti\nvaltionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen\ntärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi\nvarovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut\nmissään.\n\nHerra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin\nulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.\n\nHerra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. \"Hän on\nkuin rotta loukussa\", sanoi Esbjörn, \"hän etsii aukkoa päästäkseen\nlivistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole.\"\n\nSellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture\nryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.\n\nKutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin\nsaapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.\n\nSamana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille\nErik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he\nsaapuisivat viipymättä.\n\nEnsiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät\nhe jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.\n\nSuuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui\nsisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu\nkokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa\nolemaan läsnä... Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen\nlevottomuuden, jonka vallassa hän oli.\n\nSillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen\nkimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut\nSturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan\nystävä kuin hekin.\n\nValtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta\nyksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten\nKristerinpoika tuotiin sisään.\n\nKuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva,\nkyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine\nsilmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies\nSten Kristerinpoika?\n\nHän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi\nvain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle\ntuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.\n\n\"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka\", sanoi hän\nkohottaen katseensa Sten Stureen. \"Jumala on siunaava teitä siitä,\nja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua\nenää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa\nanteeksianto ja unhotus... Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan\nsitä...\" Tässä tukehtui ääni... ei äännähdystäkään kuulunut salista...\nKaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli\ntapahtuva.\n\nSilloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.\n\nAh, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa\niloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja\npilkannut... Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois...\nMutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli\nkatse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin\nraukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää\ntuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.\n\n\"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!\" sanoi hän ja\nkohotti uhkaavasti nyrkkinsä.\n\n\"Mistä syytätte minua?\" kysyi Erik Trolle uhmaten.\n\n\"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta\nherrastani ja päälliköstäni... Olin palannut harhateiltäni ja\noikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala\nsuunnitelma.\"\n\n\"Oliko se minusta lähtöisin?\" huudahti Erik herra varomattomasti,\nsiten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen,\nkalpeni hän pelosta.\n\n\"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime\nkertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin\nneuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra\nSten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan\nhänen vahingokseen ja turmiokseen... Luullakseni ette voi sitä\nkieltää?\"\n\n\"Todistuksia!\" huusi Erik Trolle.\n\n\"Tässä, omat kirjeenne!\" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin\nmuutamia kirjeitä.\n\nErik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se\nestettiin.\n\n\"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit\", jatkoi Sten Kristerinpoika,\n\"moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän\nhengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen\nvaltaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa.\"\n\n\"Veli Sten puhuu houreissaan\", vastasi herra Erik Trolle leppeällä\näänellä, \"ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan\ntulipalon.\"\n\n\"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!\" jatkoi toinen.\n\"Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran\nteille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä\nvastaan!... Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne,\nsilloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi\najoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot\novat teräviä okaita kuolinvuoteella.\"\n\nÄäni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja\nterävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra\nErik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.\n\nSen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut\nosaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa\nPohjoisportilla?\n\n\"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta\", vastasi hän.\n\n\"Toiselta kavaltajalta!\" puuttui herra Sten Sture puheeseen.\n\n\"Minä en ole kavaltaja!\" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui\nSten Kristerinpojan luo. \"Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin\nyhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin\nparempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun.\"\n\nNiilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita\nja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille\ntilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi\ntodistetun rinnalle... Kyllä, muuan teki sen!\n\nKävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo\nherran rinnalle.\n\nMutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun:\n\"Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat\nristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä\nlevottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän\nsaavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!\"\n\nNiilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu\nkummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.\n\nSilloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti\nottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea\ntäysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen\nmielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut\nmiehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon\nja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.\n\nHänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten\nSture ja virkkoi:\n\n\"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen\nmieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat\ntanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin.\"\n\n\"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla\nja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja\ntoteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen\npetosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä\nseisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin,\nettä herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon\nhänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!\"\n\nVanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut\nsanaakaan puolustuksekseen.\n\nHieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan\nvaatimuksen.\n\nHerra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.\n\n\"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla\", huudahti syvästi\nmurtunut mies. \"Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda\nkatseen autuasten asunnoihin.\"\n\nValtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.\n\n\"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä\nsalaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi\nuskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun\nselittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa\nhän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka\nsuuresti se minua surettaakin!\"\n\nHerrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta\nkysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.\n\n\"En voi\", sanoi hän. \"Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten\nhän.\"\n\nTuomio siis vahvistettiin.\n\nNyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan\nmielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään\nläänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään\nrangaistukseen.\n\nMutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli\nsanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä\nkatkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin\njalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän\ntekisi itseään siihen arvottomaksi.\n\n\"Tapahtunut olkoon siis unhotettu\", vastasi valtionhoitaja ojentaen\nhänelle kätensä.\n\nNiin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään\nvankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli\njoitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin\nhänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta,\narvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi\nkyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä\nvoitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.\n\nHerra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli\naivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei\ntiennyt mihin.\n\nAinoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella\nlevottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta\njos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: \"Älkää kysykö sitä minulta.\"\n\nUpsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin\nkeskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät\nkaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet\nhänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista\ntoimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle,\nettä jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä\nrahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.\n\nSten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. \"Jos kansa ei\nsaanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa\nyllyttämään kapinaan.\"\n\n\"Kirjoita Jaakko herralle!\" pyysi Kristina rouva.\n\n\"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?\"\n\n\"Mutta saamatta vastausta.\"\n\n\"Samoin kävisi nytkin!\"\n\nMolemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.\n\n\"Minä tiedän keinon!\" huudahti Kristina.\n\n\"No?\"\n\n\"Puhuit kerran eräästä sormuksesta.\"\n\n\"Sormuksesta?\"\n\n\"Jonka olit saanut hänen armoltaan.\"\n\n\"Niin, se on totta.\"\n\n\"Vielä kai se on sinulla?\"\n\n\"Luullakseni on.\"\n\n\"Etsi se, rakkahin ystävä!\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa,\nkun lähettäisit sen hänelle?\" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.\n\n\"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!\" virkkoi Sten\nlemmekkäästi.\n\n\"Nyt on se avaava tien hänelle.\"\n\n\"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies.\"\n\n\"Hänen muistinsa on sydämessä.\"\n\n\"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera;\nsaadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata.\"\n\n\"Hänen täytyy suostua.\"\n\nSten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn\nsatuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen\nPiispan-Arnöhön.\n\nSten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa\nneljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään.\nVihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä\nGranin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä\nmukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia\nmukaansa.\n\n\"Jumala suokoon menestystä!\" sanoi Kristina erotessa.\n\n\"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!\" vastasi hänen herransa.\n\"Nyt täytyy ratkaisun tulla.\"\n\nVanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden\nosoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä\nhäntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja\nsitten häntä tulemaan.\n\nSormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy\nkohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä\nsuretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.\n\nNuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa\nainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen\ntärkeää.\n\n\"Tiedätte, kunnianarvoisa isä\", sanoi hän, \"että jumalanpalvelukset\njätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja\nherranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista\nja kuolevista ei pidetä lukua!... Mistä tämä kaikki johtuu\", lisäsi\nhän kasvavalla liikutuksella, \"jollei siitä, että olette vastoin\nlupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala,\nvelvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin\nne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä\nolette hänelle antanut.\"\n\n\"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin\nparhaimmassa tarkoituksessa\", vastasi vanhus. \"On mahdollista, että\nolen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette\nvaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan.\"\n\n\"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee\nilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja.\"\n\nPuhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti,\nyski ja virkkoi vihdoin, \"ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole\nluottamista\".\n\n\"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?\"\n\n\"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa\narkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen.\"\n\n\"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?\"\n\n\"Onnettomuudeksi ei!\"\n\n\"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette\nvuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana\nrepimässä maahan... Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota\nomaa elämäntyötänne.\"\n\n\"En voi nyt enää mitään.\"\n\n\"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut\nuskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa\nvirkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän\narmoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin\nkirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden\nmuistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin\ntärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle,\njota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran\ntemppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan\ntervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa.\"\n\nÄänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha\nJaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.\n\n\"En matkusta nyt heti\", sanoi hän. \"Mutta lupaan tehdä sen viime\nhetkessä.\"\n\n\"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa\nTrollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata\ntuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee\nja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja\nkristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani,\njota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa.\"\n\nNiin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen\nsäilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.\n\nMutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas\nrakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa\njouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.\n\nVanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen\nSten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin\nterhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta,\npojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen\nmies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja\nkuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.\n\nLupauksensa oli hän -- kenties ajattelematta -- antanut mutta hänen\noli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi\nilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä\nlujana... Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies,\njoka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä\npäiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.\n\nVäliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä\nJohannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin\nhän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten\nsaisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.\n\nTähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina\nrouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen \"Hän sai lohdutusta\nläsnäolostani\", kirjoitti hän, \"mutta oli iloinen täältä päästessään;\nhartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä,\nmitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut\nanteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen\nherransa kuolemasta\", lisäsi Kristina rouva; \"se voi koitua hänelle\nherätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu\nmenettelyäni.\"\n\nVastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti\nherra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä\nyhtymispäivän Sten herran kanssa.\n\nKokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa\ntulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen\nkovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet\nihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä\npäivän Sten herran kanssa.\n\nKun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli\ntämä puheeksi.\n\nMonet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. \"Minulle on salavihkaa\nsanottu\", vastasi hän, \"että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin\npaljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta\nvaltakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen\nkurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka\npidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi\nvaltakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta\ntämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että\njuoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan\nJumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla\nsuojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes\nsaa tätä aiettaan toteutumaan.\"\n\n\"Olisitte antanut hänen tulla!\".\n\n\"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!\"\n\n\"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä.\"\n\n\"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!\"\n\n\"Siitä olisi tullut verinen leikki.\"\n\n\"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme.\"\n\n\"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan\",\nhuudahti Sten herra. \"Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne,\njotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat\nasettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä\nvarovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava\naseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä\npäivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia\nvastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima\nkäydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto,\nherättämättä paheksumista.\"\n\nUseimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin,\nettä Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin\nviimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan\nsaada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa,\nluonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan\nStäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen\nvelvollisuutensa oli.\n\nSten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.\n\nKokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli\nsyysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen\nlaivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan\nja miehistö oli vangittu.\n\nUutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla\nkysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian\nkuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu\nluottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin,\netteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja\nkuninkaakseen.\n\nSten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein\nhentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika,\nherra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki\nlämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden\nja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa\ntaistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset\noppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon\nurkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä\nherra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi\nkostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle,\narkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä,\nja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin,\nole täydessä järjessään.\n\nHiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän\nkulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa\nTanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki\noli alkava.\n\nArbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin\nryhtyä.\n\nSilloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen\npäätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.\n\nHän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan\nheidät vastaan.\n\nHe olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain\nvaltaneuvosten keralla.\n\nNiilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan,\nmitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan\npiirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa\nsodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun\narkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja\narkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.\n\nYlpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. \"En ota mitään neuvoja\nvastaan\", sanoi hän, \"enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään.\"\n\n\"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen\", virkkoi Hemming\npisteliäästi, \"niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden\nsamoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan.\"\n\n\"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!\" virkkoi\nvihastunut piispa jälleen.\n\n\"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen\npäätöksiin?\"\n\n\"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!\"\n\nNäin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui\nhuoneesta.\n\nMutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski,\nettä tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä\nolisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.\n\nEnnenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että\nhänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies\narkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden,\nettä hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti\ntunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.\n\nMutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi\nväkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä\nvastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti\nviestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.\n\nKeskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka\narkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän\npanttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan,\nniiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski,\nettä jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet\nheti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta\nsuojelusluvasta.\n\nHyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut\nmieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa\nhän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen\nollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.\n\nLieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas\ninto, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi,\nkiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen\npiiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään,\nkaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta,\nmittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi\nhalveksivasti:\n\n\"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti\nkieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee\nsen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen\nmajesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan.\"\n\n\"Onko tämä teidän vastauksenne?\" huudahti katkeroitunut\nvaltionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.\n\n\"Voin vastata toisinkin kielin\", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja\nvilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.\n\n\"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!\"\n\n\"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin\nkuin tekin, Sten herra... Ja nyt Jumalan haltuun!\"\n\nJa niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään,\nkun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.\n\nMutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret\nmiehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi\nlinnaan, niin hän vihastui rajattomasti.\n\n\"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!\"\nhuudahti hän.\n\nOn itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming\nGadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut\näärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi\npaloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto\npäätti, että se oli alotettava jo samana yönä.\n\nLinnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia,\njoita sanottiin \"kiistanokiksi\"; nämä olivat oivallisena suojana\nsisälläolijoille.\n\nArkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.\n\nLuultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat\nhakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana\nkulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata\nalastomina maassa \"koirien, korppien ja sikojen raadeltavina\nkuin muutkin sieluttomat elukat.\" Vasta seuraavan yön pimeällä\nonnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan\nhaudattaviksi.\n\nTämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta\narkkipiispaa kohtaan.\n\nHänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta\nodotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan\nsiitä puhumasta.\n\n\"Pääsiäiseksi\", sanoi hän tuontuostakin, \"saamme apua ystäviltäni ja\nsukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät.\"\n\nPääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa\netelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli\nluvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa\nhänen puolestaan.\n\nSillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin\nvahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.\n\nEräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita\nlinnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan\nEdilin.\n\n\"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään\", ajatteli hän,\n\"jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin.\"\n\nMutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä\npäin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.\n\nMutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.\n\nHän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen\nistui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.\n\nLundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän\nkirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin\ntietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.\n\nKuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä\nsuoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä\nseurasi, sitä ei tiedetty. \"Olettehan kaiketikin kuullut\", kirjoitti\npiispa, \"kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista\nDyvekaa.\" Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut\nhänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta\nnaimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut\nkuuroille korville.\n\nKuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli\nruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen\nja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet\nkansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona\nneuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä,\njoka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä,\njoka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän\nmyöskin peittelemättä sanonut hänelle.\n\nDyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän\nluuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.\n\nRunsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä\npitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi\nsiihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa\nvihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.\n\n'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli\nWalkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä\ntoivomuksenne.'\n\nKööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja\nkuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen\ntyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.\n\nOn epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö\nilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi,\nsillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei\nkumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan\nja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli\nmatkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.\n\nPettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on\nluultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti,\nmikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan\nluona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben\nOxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään\npelastuksen keinoa.\n\nKunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut,\nettä kuolema irroittaa kaikki kahleet.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan\ntieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä,\nei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi\nhänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle\ntyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa\nsanat.\n\n'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen\nnainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan\nkuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään\nvaaraa ja suostui siis.\n\nKuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi\nkostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.\n\nTämä viittasi hänelle Torben Oxoen.\n\nOli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen\nitse.\n\nYstävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan\nitselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta\navioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan\nkylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.\n\nJohtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin\nvaltaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa\nDyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan\nkuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.\n\n'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin\nTorbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta\nvaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se\nsittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta,\njotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia,\nvaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.\n\nYlhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja\nneitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja\ntuomio pantiin täytäntöön.\n\nSigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli\nvarsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.\n\nKuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä\nmihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.\n\n\"Sellainen on asema\", kirjoitti piispa Gunnar, \"kukaan ei voi tietää,\nmitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit\nrouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi\nonkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse,\nkuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi.\"\n\n\"Viivytys naisen tähden\", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili\nylenkatseellisesti.\n\nHän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti.\nHänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei\nhän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi\ntulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.\n\nMutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä\noli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet\nolivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut\nmikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada\npuhutella valtionhoitajaa.\n\nTämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana\nhänelle.\n\nSamaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että\nnyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.\n\nSillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana\nleiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille\nja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran\nilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja\ntoiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään\narkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa\nruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.\n\nSanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, \"ettei linnan\nluovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon\nei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta\nlevottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt\".\n\nSillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja\nkun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui\nhän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin\nmuuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän\nluottamuksensa häpeään.\n\nTiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että\ntämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan\nnoitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka\nsitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen\ntähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi\nhänelle tietoja asemasta alhaalla.\n\nAukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli\nkeksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.\n\nHän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta\ntottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen\nmielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien\nja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin\noli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen\nihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden,\nolisi hän kyllä sanonut sen hänelle.\n\nHänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla\nhäntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse\nahneemmin kostoa.\n\nVanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta\nruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että\nhänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään.\nVaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät\nsiitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.\n\nMutta eräänä päivänä oli Edil poissa. \"Vanha rähjä on syönyt liiaksi,\nkiitos rahojeni\", ajatteli hän. \"Hän on sairas.\"\n\nKaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää\nja kakkuja.\n\nMuutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi\nterveeksi jälleen.\n\nMutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä,\nettä tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä\nlopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.\n\nNiin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän\nuskaltanut ilmaista tälle itseään.\n\nSiksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli,\nettä niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla,\nsilloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon,\nettä voi pysyä hengissä.\n\nLaukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen\nkorvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän,\nmitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi\nruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti\neli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.\n\nEnimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten\njoka sanan minkä kuuli.\n\nJonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja\nherätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.\n\nMutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä\nei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano\nsammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.\n\nMutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka\nseisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen\nhuuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään.\nKetään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.\n\nSamassa teki hän voimakkaan ponnistuksen... se onnistui...\npikari, missä se oli?... Niin, tuolla... Hän kallisti päätään...\nKauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä... Hän tahtoi huutaa,\nmutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten\nkuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin... Mahdotonta!...\nYksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä\nmaailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen\nasemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan,\nja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.\n\nEi epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.\n\nHänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa\nlinnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä\nmakuukamariin katsomaan hirveää näkyä.\n\nJa hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat\njäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita\nkasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva\nnahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja\ntakkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli\njäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän\npelästyksen leiman elottomille kasvoille.\n\nUseimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan\nmieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.\n\n\"Itse ilmetty paholainen!\"\n\n\"Hornasta tullut!\"\n\n\"Paha tunnusmerkki!\"\n\n\"Nyt alkaa rangaistus!\"\n\n\"Kristus auttakoon meitä!\"\n\nSiten he keskenään kuiskailivat.\n\nKuka ilmoittaisi piispalle?\n\nKukaan ei tahtonut.\n\n\"Vanhin?\"\n\n\"En, en, ennemmin pois täältä!\"\n\n\"Nuorin?\"\n\n\"Hän lyö minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle.\"\n\nAsemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen\njälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.\n\nPalvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen\njärkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen\nmikä oli hätänä.\n\nHänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän\nei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. \"Voi sitä, joka on\ntämän minulle tehnyt!\" huusi hän. \"Hänen päänsä naulaan tuonne, missä\ntuo nyt on! Tikapuut pian tänne!\"\n\nNe tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.\n\nMutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.\n\n\"Heittiö!\"\n\n\"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana.\"\n\n\"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän\nliikuta jäsentäkään.\"\n\nEräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta\nkalpeat kasvot arkkipiispaan: \"Ankara herra, ruumis on sen mukana.\"\n\n\"Mahdotonta\", huudahti piispa ja polki lattiaa, \"näkisinhän silloin\nsen.\"\n\nNyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas,\nsiellä oli aukko.\n\nNyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta\nihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla\nnälkään.\n\nHän mietti hetkisen.\n\n\"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua\", sanoi hän, \"mutta\njonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus\nodottaa vastustajiani!\"\n\nPalvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.\n\n\"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää\nurkkijan takaisin.\"\n\nJa kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan\nhökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli\nihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä\ntäysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan\nhökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle -- samaa\ntietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen\npois voimakkain käsivarsin. \"Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä\nlupasin\", jupisi hän, \"on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin.\"\n\n\"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?\" kyseltiin leirissä.\n\n\"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy\npalvelijoilleen!\" lisäsi toinen.\n\nMutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle,\njoka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja\npysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen,\nmutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen\nja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan\naivan kuin olisi se ollut elävä.\n\nHänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana\ntarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään,\nja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä\npitää yllä henkeänsä... Viisiviidettä päivää!\n\n\"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!\" sanoi hän\nja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. \"Hän oli yksissä tuumin\nEdilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun\nviinikellaristani!\" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. \"Ahneus,\nviheliäinen, kurja ahneus!\"\n\nLattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei\narkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon\nhänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta\nhänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut\ntunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta,\nsiksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa\nolisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin\ntiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.\n\nArkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot\nläjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen\npiti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.\n\nEivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja\nniin painui asia vähitellen unhotuksiin.\n\nMutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan\nmakuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia\njuoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä\nlyötiin vastakkain.\n\nMutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.\n\nOltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua\napulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta\nkoko apulähetyksen laita.\n\nMutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa\nja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli\nilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse\npääkaupunkikin.\n\nSilloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja\nkun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän\ntaputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti\nsanoessaan: \"Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni\nsaapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan\nmielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen\nnyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä\nkansaa terävin kalvoin.\"\n\nSellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten\ntulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä\nja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain\nTukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä\nkerran saada arkkipiispaa taipumaan.\n\nTämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja\nkysyi mitä he tahtoivat.\n\nHerra Krister Pentinpoika sanoi, \"että kalvat olivat paljastettuina\nmolemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi\nkatsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa\nisäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet\nvaltakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan.\"\n\nVielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän\nkirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa\nStäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.\n\nMutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, \"että tanskalaiset olivat\nhänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen\nselälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan.\"\n\nSiten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu\nriippui nyt keihään kärestä.\n\n\n\n\n3.\n\nOIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.\n\n\nElokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että\nvihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina\nolivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby\nja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.\n\nEräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin\nmatka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta\nvaltionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko\noli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä\ntapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.\n\nSeuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja\nalkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen\nStäketiin yhtynein voimin.\n\nSten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan\nkohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina\nrouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet\npettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta\nhänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.\n\nNuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi\nherralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli\nniin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään\npelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja\nomissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä\noli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.\n\nSamalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset\ntoisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.\n\nSten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan,\njoka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle,\nminkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana\nseurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla\nsotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan\nja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian\nmenestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt\naika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen\nrinnalla metsässä Harrakerin luona.\n\nTanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan\nurhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta\ntaholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan\nedestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se\nolisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano\nnäytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis.\nMiehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian\nsaavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti\nkimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät\nkarjakartanolle.\n\nJuuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten\nmylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden\nkalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän,\nja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan\npoikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle\niskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa\nvahinkoa.\n\nTaistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut\nja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän\nantoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten\nsaamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd\nhyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja\nruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin,\nvastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua\npakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.\n\nSuuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui\nkoettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.\n\nNuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja\ntärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian\nkuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi\ntämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen\nvaltaisi Ruotsin.\n\nVanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti\nyhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja\nrauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut\nheihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa\noli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan\nja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä\nlähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!\n\nTämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi\ntaistelusta.\n\nMenomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa.\nSöderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma\npoltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut\nkuningas Kristianille.\n\nVoiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja\ntanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun\nmenosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva\nvastustus.\n\nMutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset\nkertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä,\nmitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän\nvanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.\n\nTanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein\nsai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa\ntanskalaisten apuun.\n\nToinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten\nSturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta\nvoittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen\nheille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.\n\nKun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi\npyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja\ntanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin\nherroihin.\n\nMutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä\nrohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä\nollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja\njoutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.\n\nSilloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä\nsilmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää\nheidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.\n\nSattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin\nnimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja\nruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.\n\nTämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet\nolla eri mieltä hänen kanssaan.\n\nKaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin\ntorniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi,\ntoisille varoitukseksi.\n\nMutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys\noli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu\nvoitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.\n\nHän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi\nhäntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.\n\nOliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä\nvinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat\nnakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt\nkuuli hän selvästi askelia... Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut,\nkiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui\nvihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja\nminne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä\ntuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui\nviiltävänä hänen korvissaan.\n\nKustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui.\nHän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä\nylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri.\nAvain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja\nkynttilän toiseen käteensä \"En pelkää itse paholaistakaan\", jupisi\nhän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille.\n\"Sisään!\" huusi hän.\n\nMutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin\nkuvittelua!\n\nKuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti\nkätensä.\n\nMutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui\ntajutonna lattialle.\n\nHerätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti\npeitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään\nuskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen,\npelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.\n\nSeuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja\nsaapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.\n\nNyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti\nsanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä\ntuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.\n\nSten herra vastasi, \"että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin\nennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on\nkuollut\". Hän lisäsi, \"että koska arkkipiispa oli syypää niin monen\nmiehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän\nkauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan.\"\n\nMutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää.\nKaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:\n\n\"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin\nsuostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin\nhengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi\nnimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt\npäänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle.\" Ja\nvoimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.\n\nMutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien\nmielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset\npuheensa puhua aikoja sitten.\n\nVälttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan\ntappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat\ntarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta,\neikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi\nsaanut laiminlyödä.\n\nMarraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan.\nSinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa\nMathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi\nHemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä,\nkuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati.\nVihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan\nsuojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi\npuolustaa asiaansa.\n\nMutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään\nvilli tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta\naivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.\n\nSilloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui\nhän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana\nRuotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka\nhän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja\nmonta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan,\ntehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa\naavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren\nmieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin\nmies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja\nosoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon\npäänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.\n\nPaheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät\narkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten;\ntuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.\n\nMutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä\nja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo\ntoiset ajattelivat ja tuumivat.\n\nPetturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli\nnostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.\n\nOmasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä\ntekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut\nPietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa\nhäneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.\n\nTuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan\noli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta\nesiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.\n\nAsia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio\narkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:\n\n\"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on\ntuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin\narkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten\narkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi\narkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, -- on\nStäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät\ntämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa.\"\n\nMutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:\n\n\"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä\nsynnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä\nherraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa\nvastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin\nkäsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä\narkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä\nsuojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme\nantanut on.\"\n\nLisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, \"koska he olivat kaikki\nyhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan\ntoisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli\ntapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen,\nmilloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai\nmuilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin.\"\n\nKun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty,\nkirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin\nsiihen lisäksi allekirjoittajain \"riippuvain sinettien\" kera. Mutta\npiispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut\nkieltäytyäkään, käytti \"viekasta pappisjuonta\" ja kirjoitti pienelle\npaperilapulle: \"Tähän olin minä pakotettu.\" Sitten pani hän kenenkään\nhuomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.\n\nTämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.\n\nSiten päättyi tämä merkillinen kokous!\n\nErinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä\nlaadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan\nkotiseudulleen.\n\nNorrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se\nalkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:\n\n    \"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti\n    uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja\n    isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten\n    miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen,\n    ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä\n    teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia\n    hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla\n    rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on\n    tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he\n    lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa.\"\n\nPäivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi\nhänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi\nkeskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista.\nNiiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika,\njoka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli\nmyöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö\nJöns Jönsinpoika.\n\n\"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin\", huudahti tohtori\nHemming. \"Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns\nPentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan\nedusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin\npääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti\nsekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen\nisänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen,\nettä kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen\ntakanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan\nedistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan\narkkipiispa!\"\n\n\"Luulen\", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, \"että äsken\nvoitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä\nhuokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja\nkunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä\nolemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen.\"\n\n\"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen\", virkkoi\nJöns Jönsinpoika. \"Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin\nsanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt\nkuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on\nkiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä\ntärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin,\nettä siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen\nlahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei\nole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden\nsiemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!\"\n\n\"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!\" puuttui Sten herra\npuheeseen. \"Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka\ntietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on\nmahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat\nhänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut\nkaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys,\nja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän.\nRakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun\nkatson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä\nvapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se\noli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja\ntietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava\nmeidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran\nkäsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat\nkiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen\npyhää tahtoaan!\"\n\nJa niin joivat he illan yhdessä.\n\nNuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka\nurhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät\nolivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja\nalhaisten rakastama.\n\nJa nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi\nitsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut\ntulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka\ntulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset\nja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi\npuhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:\n\n\"Katso, Herran palvelija!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin\nlinnaansa.\n\nMutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi\njälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja\nvakavuudella.\n\nTämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger\nGunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan\npiirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja\nRuotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta\nväkivallanteosta.\n\nSten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin\narkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian\nkuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.\n\n\"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi,\nei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän\narkkipiispaksemme\", puuttui Hemming Gadd puheeseen. \"Sitä paitsi\npannajulistus merkitsee vähän enää nykyään.\"\n\n\"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä\npaavi tahtoo sekaantua asioihimme.\"\n\n\"Alistuisitteko siihen?\"\n\n\"En, kautta elävän Jumalan!\"\n\nHemming hymyili tyytyväisenä. \"Se vastaus oli kullan arvoinen\", sanoi\nhän. \"Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä\nkappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä.\"\n\n\"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän.\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen\npuolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta\nviipymättä saapuisi uusi avunlähetys.\n\nMutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän\nuhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.\n\nTiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli\nmenetellyt asemiehiin nähden.\n\nSaatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan\nnöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan,\nettä linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät\nhe siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli\nluovutettava.\n\nJa ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli\nmielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen\nkimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.\n\nHän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut\nainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi\nhän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut\nvastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli\npieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli\naivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa\nsuuri hälinä.\n\n\"Onkohan hän päättänyt päivänsä?\" kyseltiin keskenään.\n\n\"Siihen on hän liian arka.\"\n\n\"Kurja!\"\n\n\"Hän oli koko paholainen!\"\n\n\"Kenties piru on hänet noutanut.\"\n\n\"Moinen herra!\"\n\n\"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!\"\n\n\"Kunpa uskaltaisi!\"\n\n\"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!\"\n\n\"Koettakaamme!\"\n\nKenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai\narkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan\nhänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.\n\nKoko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja\nottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa.\"\n\nHän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. \"Tanskalaisten\ntulee pysyä Tanskan palveluksessa\", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi,\nmissä heidän herransa oli tavattavissa.\n\nKukaan ei voinut sitä sanoa.\n\nMuuan köyhä kalastaja teki sen.\n\nHän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta.\nSiellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että\nvastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet,\nriensi nopeasti pois.\n\nUutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja\nluonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli\netsinyt tyyssijansa saarelta.\n\nKatkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa\nkohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.\n\nHankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli\nvajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään\nkäteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.\n\nHe löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän\nkyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka\npaloivat kuin tuliset hiilet.\n\nHe aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja\nepäröiden toisiinsa.\n\n\"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi.\" Ja he\nlähestyivät muutamia askelia.\n\n\"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!\"\n\n\"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!\"\n\n\"Tuollaiset suden silmät!\"\n\n\"Pistäkäämme ne puhki!\" He menivät yhä lähemmäksi.\n\nJa Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen\nhetkensä tulleen.\n\n\"Tuletkos esiin sieltä!\" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet\nhänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan\nvillipedon.\n\nSillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka\noli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan\noikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana\nja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.\n\n\"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät\", sanoi hän talonpojille.\n\"Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt\nmaassa tapa sellainen?\"\n\nHe vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että\njolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu\naikoja sitten.\n\nMutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi\nseurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa\ntakaisin.\n\nTässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa\nkiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan\nviholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.\n\nMutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.\n\nSten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita\nvarmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä\nvietävän.\n\n\"Vesteråsiin!\" oli vastaus.\n\nMuutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi\npäästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa\nhän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti\nsinetillään.\n\nSen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan\nhänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän\nluottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa\nja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi\nkatkeroituneessa mielessään päivin ja öin.\n\n\n\n\n4.\n\nHAAMU.\n\n\nPiispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko\nherra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä,\nsentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä\nkasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli,\njota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä\nvasten kuin kallioseinää vasten.\n\nOli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja\nmelkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ\nkävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen\nsaadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen,\nyksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä\nkohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa\nvanhaan sydämeen.\n\n\"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!\" virkkoi hänen armonsa häntä\nsyleillen.\n\n\"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä\", vastasi Johannes.\n\n\"Ainoastaan _alkavat_, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten!\nJos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on\ntehtävä.\"\n\n\"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin\nvoimanne sallivat.\"\n\n\"Tiedätkö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa.\"\n\n\"Nyt käytät kovia sanoja.\"\n\n\"Minun täytyy.\"\n\n\"Tapasi ei ole tuomita ankarasti.\"\n\n\"Minua on siis uskottava, kun sen teen.\"\n\n\"Palaamme toiste asiaan!\"\n\nSeuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä\nkädessään tuli hän Johanneksen luo.\n\n\"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä\", sanoi hän\nkiihdyksissään. \"Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä.\"\n\n\"Upsalassa?\" kysyi Johannes.\n\n\"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!\"\n\n\"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten\nherra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin.\"\n\n\"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin\nvaaleihin niin vähän kuin mahdollista.\"\n\n\"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai\nasettaa joku toinen.\"\n\n\"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan\nkun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa;\nsen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut.\"\n\n\"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?\"\n\n\"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi\nja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen\nsijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä\nkavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan.\"\n\n\"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein\nhyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin.\"\n\n\"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin\nolisit kiintynyt uuden ajan aatteihin.\"\n\n\"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Eikö hän tule Roomasta!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on.\"\n\n\"Johannes! Hän on minun ystäväni!\"\n\n\"Se hän ei ole ollut koskaan.\"\n\n\"Todista vastakohta!\"\n\n\"Todistakaa hänen ystävyytensä!\"\n\nJaakko herra tuumi kotvan. \"Minulla on siitä monia todistuksia\",\nsanoi hän. \"Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen\nrouva Bontiin nähden.\"\n\n\"Niin, kyllä muistan!\"\n\n\"Hän on vapauttanut minut hänestä.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin\nabbedissaksi.\"\n\n\"Hän on siis siellä?\"\n\n\"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä\nmitään.\"\n\n\"Teidän pitäisi toki tiedustella.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hän on seurannut teitä niin kauan.\"\n\n\"Ja kiusannut ja kiduttanut minua.\"\n\n\"Luulin teillä olevan vanhaa syytä.\"\n\n\"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut.\"\n\n\"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja\ntoivottakaa hänelle onnea.\"\n\n\"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?\"\n\n\"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin.\"\n\nHänen armonsa ei ollut oikein halukas. \"Tuskin tiedän, miksi taivun\nmielesi mukaan\", sanoi hän. \"Kai siksi, että pysyisin sovussa\nrippi-isäni kanssa.\"\n\nKoottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä\nesineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä\nVårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi\nluostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.\n\n\"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään\",\nsanoi hän melkein katuen.\n\n\"Sitä en luule hänen tekevän.\"\n\nPalvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut\ntyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin\nsopusointu näytti palaavan.\n\n\"Onko sinulla tuttavia Saksassa?\" kysyi vanhus Johannekselta.\n\n\"Ei tietääkseni.\"\n\n\"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje.\"\n\n\"Kirje minulle, mistä sitten?\"\n\n\"Luullakseni Baselista.\"\n\n\"Siellä ei minua tuntene kukaan.\"\n\nPiispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.\n\n\"Tätä en ymmärrä\", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.\n\nMutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen\narmonsa ottaa hänet vastaan.\n\n\"Nykyään ei minua enää estä mikään!\" vastasi tämä surumielisesti\nhymyillen.\n\nMutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.\n\n\"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä,\nmitä on tapahtunut?\"\n\n\"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!\"\n\n\"Kirje, jonka sait?\"\n\n\"Ilmoittaa minulle siitä!\" Ja nyt kertoi hän karanneesta\nvadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona,\njota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin\nei ollut kuullut vähintäkään. \"Luulin, että hän oli kuollut tai\nvankilassa\", lisäsi Johannes.\n\n\"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen\nrakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin.\"\n\n\"Pappi!\"\n\n\"Niin, se näyttää oudolta!\"\n\n\"Missä hän oleskelee?\"\n\n\"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta\ntältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää\nsanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan\neroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?\"\n\n\"Kuulen mielelläni.\"\n\nJohannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:\n\n    \"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin\n    nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista\n    luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he\n    kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia,\n    jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta\n    he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä\n    ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja\n    kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli\n    heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.\n\n    Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän\n    on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja\n    kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on\n    Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.\n\n    En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin\n    tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen\n    tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina\n    tahtoo tulla tänne luokseni.\n\n    Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte\n    antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa?\n    Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja\n    olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet\n    terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.\n\n              Teille kiitollinen ja kuuliainen _Pentti Pentinpoika_.\n\n    Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich.\"\n\nJohannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti\nkatseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui\narkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta\nkohoili kiihkeästi. \"Mikä teitä vaivaa, herra?\"\n\n\"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!\"\n\n\"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!\"\n\n\"Toivotko sitä, Johannes?\"\n\n\"Ettekö te ole koskaan toivonut?\"\n\nMuutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat\nnyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.\n\n\"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten\", sanoi\nhän, \"en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon\npääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin\nollut!\" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nSamoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa\nniihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman.\nNe olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa\nsiitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.\n\nPiispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli\nmenettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko\nmenettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle.\n\"Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä.\nSe päättyy huonosti!\"\n\n\"Minun uskoni on, että se vie hyvään!\"\n\n\"Se järkyttää kirkon perustuksia.\"\n\n\"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille.\"\n\n\"Minä pidän enemmän Erasmuksesta\", jatkoi piispa melkein itsekseen.\n\"Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku,\nmutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle.\"\n\n\"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet\npitemmälle.\"\n\n\"Luther on kääntänyt uuden testamentin.\"\n\n\"Joku toinen on sen tuova meillekin.\"\n\n\"Toivon, ettei se tapahdu.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska se sytyttäisi kuin tuli.\"\n\n\"Ja puhdistaisi kuonan kullasta.\"\n\n\"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin.\"\n\n\"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!\"\n\n\"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai?\nTunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset\nparemmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni.\"\n\n\"Mihin sen perustatte?\"\n\n\"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille\nvalistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi.\"\n\n\"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin\nse on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja\nlohdutukseksi.\"\n\n\"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen.\"\n\n\"Jospa voisin!\"\n\n\"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä\nnäkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän\nsen.\"\n\n\"Te, herra?\"\n\nHänen armonsa hymyili ivallisesti. \"Sanotaan, että Strengnäsin piispa\nMathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta.\"\n\n\"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi\nvaikuttamaan olen saapunut tänne.\"\n\n\"Pitäisikö minun palata Upsalaan?\"\n\n\"Niin, ja ottaa takaisin virkanne.\"\n\n\"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?\"\n\n\"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?\"\n\n\"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!\"\n\n\"Sten herra pitää hänet kyllä poissa.\"\n\n\"Jos hän _voi_!\"\n\n\"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen\nlopusta.\"\n\n\"Mikä sinun velvollisuutesi on?\"\n\n\"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa,\nlähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin\nanekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan.\"\n\n\"Mitä aiot?\"\n\n\"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa\nniin monta kuin voin.\"\n\n\"Kukaan ei usko sinua!\"\n\n\"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana.\"\n\n\"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa\", vastasi Johannes viitaten kauniiseen\nharmaaseen päähänsä.\n\nVårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen\narmonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes\nkiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.\n\nVihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti\nkiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: \"Lähettiläs on tosin\npalannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi\nsiihen panna luottamusta.\"\n\n\"Lähetittehän luotettavan palvelijan?\"\n\n\"Hän sanoo, että Beat... että entinen abbedissa on kadonnut, hän\ntapasi uuden.\"\n\n\"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?\"\n\nHänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti\nkiihkeästi.\n\nMuuan palvelija astui sisään.\n\n\"Kutsu Anselmo tänne.\"\n\nTämä tuli heti.\n\n\"Kerro alusta alkaen!\" käski ylipappi.\n\n\"Minä en sanonut heti, mistä tulin\", alotti palvelija. \"Sanoin\nainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin,\nja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä\nkysäisin rouva Bontia.\"\n\n\"Miksette jatka...?\"\n\n\"Hm, hän vastasi niin kummallisesti.\"\n\n\"Kerro se?\"\n\n\"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana.\"\n\n\"Oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin\nluostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko\nUlfinpojalta.\"\n\n\"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!\" puuttui tämä puheeseen.\n\n\"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen\nkallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin\nnöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä\njo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös\ntaivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'.\"\n\n\"Oliko siinä kaikki?\"\n\n\"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin\nluostarin ulkopuolella.\"\n\n\"Tiesikö kukaan mitään?\"\n\n\"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän\nuseain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet,\nmutta hän ei kuunaan.\"\n\n\"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?\"\n\n\"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat\nStäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin\narkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty\nvankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi\nhengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken\nja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan\nmitään.\"\n\nHuoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein\nposkin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.\n\nJohannes katseli häntä tarkkaavaisesti. \"Jätä meidät Anselmo!\"\n\nPalvelija meni.\n\nTuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.\n\n\"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?\"\n\n\"Luulet siis, että hän on kuollut?\"\n\n\"Tiedän sen!\"\n\n\"Etkä ole sanonut mitään?\"\n\n\"Teitä piti valmistaa.\"\n\n\"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?\"\n\n\"Pelkään niin.\"\n\n\"Sano minulle kaikki!\"\n\n\"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?\"\n\n\"Se on sitten jotakin kamalaa?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\n\"Ja syyllinen?\"\n\n\"Herra Kustaa Trolle!\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen.\"\n\nJaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. \"Epävarmuus surmaisi\nminut\", sanoi hän. \"Kerro kaikki.\"\n\nJa isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin;\nsattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja\nhuomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän\njotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun\nhän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan\nkohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut\njälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta\nheti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.\n\nJaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt\nkummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.\n\n\"Ette kestä, herra.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!\"\n\n\"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät.\"\n\n\"Kamalaa, kamalaa!\"\n\n\"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten.\"\n\n\"Tunsitteko hänet heti?\"\n\n\"En, hän oli vain nahkaa ja luuta.\"\n\n\"Onko hän tappanut hänet nälkään?\"\n\n\"Siltä näyttää!\"\n\n\"Kirous hänelle!\"\n\n\"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin\ntaakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan.\nPyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään\nvainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi\nkirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva\nBontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta\nkuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä\ntoimitin pienet maahanpaniaiset.\"\n\n\"Johannes!\" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.\n\n\"Keneltä kirjeet olivat?\"\n\n\"Herra Kustaa Trollelta.\"\n\n\"Miltä ajoilta?\"\n\n\"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin\nniistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen\nniistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle.\"\n\n\"Hän varasti minulta?\"\n\n\"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön;\nilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän\nsaanut palkintonsa.\"\n\n\"Ansion mukaan, Johannes!\"\n\n\"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties\non se avannut hänen silmänsä.\"\n\n\"Missä ovat kirjeet?\"\n\n\"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!\"\n\n\"Mikset antanut niitä minulle?\"\n\n\"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne,\nja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä\nvastoin olette vapaa!\"\n\nMutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi\nistua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla,\nvaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri\nolleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.\n\nIsä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä\ntylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.\n\nValtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö\nviimeinen hetki jo ollut käsissä.\n\nTaistelu oli lyhyt! \"Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn\nuudestaan arkkipiispan virkaani\", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella\nponnella. \"Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun.\"\n\n\"Silloin käy kaikki parhain päin\", vastasi Johannes.\n\nNyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä\noli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti\nlähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia\nhyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle\noli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan\npäässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos\nhän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin\nsilmin.\n\nArkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut,\nettä Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin\nja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet\nottamaan palvelijankin seuralaisekseen.\n\nJa niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.\n\n\n\n\n5.\n\nANEKAUPPIAAT.\n\n\nJönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen\nlähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla.\nSistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa\nkulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat,\nkansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan\nanteeksi kaikki syntinsä.\n\nKaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin\nkomissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta\nhänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna,\nja paavillista anebullaa samettityynyllä.\n\nSuunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen\nluostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle,\ntietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja\nteho kuin Kristuksen omalla ristillä.\n\nMuuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että \"jos he\noikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä\nKristuksen veren hiljaa vuotavan.\"\n\nRistin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi\nherkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus\nei pian tiennyt mitään rajoja.\n\nMessun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja\nsiellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä\ntaalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että\nmonet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: \"Antakaa\nrikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten\nsynninpäästön huokeammalla.\"\n\nJa kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:\n\n    \"Kun raha kirstuun kilahtaa,\n    taivaaseen sielu vilahtaa.\"\n\nMutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin\nvetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan\nseuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko\nyö aina valoisaan päivään.\n\nSeuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat\nköyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen\nlähteelle: \"Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa\nensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten\npäästökirjan.\" Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille,\nköyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä\ntekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.\n\nKoko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti\nsaatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti\nvalloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli\npidettävä varansa.\n\nIsä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua\njärkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan\nja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että\nkristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon\nja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille\nkorville, kukaan ei häntä kuunnellut.\n\nTosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat,\nettä oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut\nsitä kuitenkaan hillitä.\n\nKun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin\npyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville.\nJokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat,\nsanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä\nvoima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman\nsellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa\nhankkiakseen niin verrattoman aarteen.\n\nKun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä,\nhyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin\njälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän\nkuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin,\nRoomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet\ntodistetut oikeaperäisiksi.\n\nTähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa\noli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu\nhaudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.\n\nEi tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli\nliikkeellä.\n\nSillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen\nedellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja\nraajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.\n\n\"Kas, kas\", huusi kansa ympärillä, \"hän tekee ihmeitä kuten Kristus!\"\n\nJa he kantoivat häntä käsillään.\n\nEräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa,\nsokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että\nhänen isänsä saisi näkönsä jälleen.\n\nTezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin\nenemmän kauniiseen neitoon.\n\n\"Isälläsi ei ole uskoa\", sanoi hän.\n\n\"Tiedän vain, että hän on sokea\", vastasi tyttö itkien, \"eikä hän voi\nenää tehdä työtä.\"\n\n\"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!\" jupisi sokea kääntyen\nlähteäkseen.\n\n\"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden\",\nvastasi Tezel. \"Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan\navun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse\nilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt.\"\n\nKuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin\ntaajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään\nkuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota.\nKaikki odottivat tyttöä.\n\n\"Tuolla hän tulee!\" huusivat useat.\n\nTezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: \"Epäilijät!\"\n\nTyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja\nhän katsoi alas maahan.\n\nTultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja\nkoetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.\n\nIhmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä\nalkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja\npannen kätensä tytön päähän.\n\nTämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: \"Isäni sai\nnäkönsä jälleen!\"\n\nJoukko päästi rajattoman riemuhuudon.\n\nTezel antoi heille merkin vaieta. \"Tytöllä näyttää olevan enemmänkin\nsanottavaa.\"\n\nKaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.\n\n\"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen\", jatkoi tyttö. \"Sillä hänellä ei\nollut uskoa.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.\n\n\"On, ankara herra!\"\n\n\"Ja sinä olet yksin maailmassa?\"\n\n\"Aivan yksin!\"\n\n\"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!\" sanoi\nihmeidentekijä lempeästi.\n\nTyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen\nposkilleen.\n\n\"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin\nkäsken.\"\n\nTyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.\n\nKuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut\nrangaissut epäilijää kuolemalla!\n\nMutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään\njumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista\nja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä\nkertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.\n\nMutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua\nvastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä\nluuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita\nhe valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu\nolemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa\nmoiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.\n\nMutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen\nympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi\nsentähden viipyä jonkun aikaa.\n\nLuostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon\nmaineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä\nollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli\npienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja\nkannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän\nauttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.\n\nÄkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva\nitki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä\nihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan\nrangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.\n\nSamalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä\nluostarin pihalla.\n\nSaapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä,\njonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi\nkalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen\nsumman synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki,\nkuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä\nilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne,\nennenkuin nyt pian eroaisi heistä.\n\nIsä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna,\nhän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut\nantautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: \"Kuka\nkuulee meidän saarnaamme!\"\n\nAbbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä\njulkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin,\nettä madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä\npitää poissa sistersiinien kirkosta.\n\nSe oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja\nvaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.\n\nMuutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan,\njonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä\nseisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten\nuskovaisille suuresta rahasta.\n\nKiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja\nvälittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin\nkukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti\nkuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: \"Se on\nainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!\"\n\nSeurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin\nmyrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto\nsatojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.\n\nHarvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin\npaljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa\nniistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät\npetettäisiin.\n\nSeurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi\nsiihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.\n\nKirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.\n\nMutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra\nhalusi häntä puhutella.\n\nHän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin\nodottavan.\n\n\"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten\", virkkoi vieras.\n\n\"Tahdotteko vielä yhden?\" kysäisi saksalainen.\n\n\"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!\"\nJa nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin\nperinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan\npönkilleen.\n\n\"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!\"\nsanoi vieras ja lähti.\n\nSyntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi\nhirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin,\nkolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.\n\nNiin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin\nmenetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä\nkaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin\nvainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla\noli saavuttanut huippunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin\nnaisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin\nloukkasikin.\n\nNäiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin\nomasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.\n\nNoudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin\nrouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua\nkaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön\nihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän\nsilminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.\n\nMutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot\nja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja\niloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut\nkoskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.\n\nKristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi,\nettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.\n\nSilloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten,\nettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen\ntuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja\nomisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat\nsilmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä\nympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen\nitaliankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään\nomituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän\nlukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin\nsyödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen\nsynninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs\nteki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.\n\nKristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti\nmuutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.\n\nHän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman\npormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen\nnotaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja\nkuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin\naikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.\n\nLähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse\npääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen\nkätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät\nristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä\nkäteistä maksua vastaan.\n\nMonet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he\nsaaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä\nkuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin\näsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.\n\nMutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit\nolivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta\neivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.\n\nMielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian\narkkipiispalle.\n\nJaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan\nsyytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus\nvastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän\nmonien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.\n\nKristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä\nnäytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: \"Minulla ei ole\nmitään pelättävää.\"\n\nTähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle,\nettä Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin.\nSilloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa\njalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden,\nmitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan,\nnyt hän tahtoi elää!\n\n\"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?\" sanoi\nKristina kysyvästi.\n\n\"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva.\"\n\n\"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri\", jatkoi Kristina.\n\"Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa\nlähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä\npois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa.\"\n\n\"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?\" kysyi Kaarina suurimmasti\nkummissaan.\n\n\"Kenenkäs sitten!\"\n\n\"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä.\"\n\n\"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle.\"\n\n\"Koetan ansaita sen!\" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen\nKristinan kättä. \"Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut\nsellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!\"\n\nLähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä\nvaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.\n\nLähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä\nhän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.\n\nSilloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina\nja Kaarina vaalivat pienokaisia.\n\nHän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä\npuhuteltiin.\n\n\"Mitä nyt, Esbjörn?\" kysyi Kristina.\n\n\"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!\"\n\n\"Onko nyt vaara ovella?\" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.\n\n\"Luulen niin!\"\n\n\"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien\neteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan.\"\n\n\"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen\nteidät valtaansa.\"\n\n\"En lähetä Kaarinaa täältä pois\", virkkoi Kristina pontevasti, \"sillä\nen tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia\nolisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties\nolisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti\nolisi, jollen itse voisi häntä suojella.\"\n\n\"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa\",\ntuumi Kaarina.\n\n\"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne\nsinulle ruuankin!\"\n\n\"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!\" huudahti Esbjörn. \"Jos\nheillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he\nhellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti\nmaasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä.\"\n\n\"Olisipa Sten herra kaupungissa!\"\n\n\"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo\nolla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa.\"\n\n\"Siinä hän tekeekin viisaimmin.\"\n\n\"Saanko nyt sanoa teille tuumani.\"\n\n\"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn.\"\n\n\"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo\nrouva!\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä.\"\n\n\"Kuinka hän uskaltaisi?\"\n\n\"Luulen kyllä uskaltavan.\"\n\n\"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?\"\n\n\"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan.\"\n\n\"Hän ei usko sitä.\"\n\n\"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä\nvartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö,\nja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden.\"\n\n\"Kuka on nainen?\"\n\n\"Minä, jalo rouva!\"\n\n\"Sinä, Esbjörn!\" huudahti Kaarina.\n\n\"Niin, siinä on pelastus!\" lisäsi Kristina. \"Olen varma, että\nlähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä.\"\n\n\"Siihen juuri luotankin.\"\n\n\"Saat puvun, jota tavallisesti käytän\", sanoi Kaarina. \"Annan sinulle\nmustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä.\nOdota silmänräpäys, niin saat kaikki!\" Ja hän riensi pois liitelevin\naskelin.\n\n\"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?\" kysyi Kristina rouva levottomasti.\n\n\"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo\nkäyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa\nlyöminen miellyttää.\"\n\n\"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan.\"\n\n\"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän.\"\n\nKaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.\n\n\"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän\", sanoi hän, \"ja kun\nvaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy.\"\n\nEsbjörn tarkasti vaatekertaa. \"Niitä pikku liivejä ei maksa\nkoetella\", sanoi hän. \"Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan.\"\n\n\"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin.\"\n\n\"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin\nja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä\nmatkalle.\"\n\n\"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni\", sanoi\nKaarina antaen hänelle sen.\n\n\"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni\", vastasi\nEsbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.\n\nSovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin\nkiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja\nhyvästellessään ilmaisisi surunsa.\n\n\"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja\nloukoista\", sanoi Esbjörn. \"Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen\njuonet.\"\n\nNiin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan\npukuhuoneeseen.\n\n\"Mitä sinä aiot siellä askarrella?\" kysyi Kristina rouva\nosanottavasti.\n\n\"Luen Pentin rakasta kirjettä\", vastasi hän.\n\n\"Aiotko vastata siihen?\"\n\n\"Se ei ole minulle.\"\n\n\"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa\novat syntisiä.\"\n\nTällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut\nniitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.\n\nKristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: \"Puhdas ja viaton rakkaus\nei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos\nPentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes\nolisi lähettänyt sitä sinulle.\"\n\nKaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen\ntaivaan.\n\n\"Tulihan sekin ajatus mieleeni\", sanoi hän, \"mutta olen luullut, että\nse oli kiusaus.\"\n\n\"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut\nkielletty pappien meno naimisiin.\"\n\n\"Ja nyt hän luulee...\"\n\n\"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole\nsäädetty.\"\n\nKaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan\nilosta. \"Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle\", sanoi hän. \"Jos hän\non varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen\nvaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä\ntäällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle.\"\n\nJa niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun\nKristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi\nollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.\n\nMutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus\nArcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet\notettaisiin heti vastaan.\n\nKristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa\nja neitsyttensä ympäröimänä.\n\nTämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut\nymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen\nvaikkakin kääntyneenä Kristinaan:\n\n\"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani\nsiirtynyt etelään!\"\n\n\"En ymmärrä syytä siihen.\"\n\n\"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle,\nja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa.\"\n\n\"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut.\"\n\n\"Kuitenkin kaipaan _yhtä_, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista.\nMiksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?\"\n\n\"Minkä pelosta?\" kysyi Kristina kummissaan.\n\n\"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian\nimartelevaa.\"\n\nHarmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n\"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä.\"\n\n\"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi\nsilmiin.\n\n\"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään\naihetta estää häntä saamasta sitä!\" huudahti kiihottunut lähettiläs.\n\n\"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä\nkuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä\ntäällä.\"\n\nÄäni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut\ntoivoakaan saavansa häntä taipumaan.\n\nMutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. \"Miksi tahdotte\nhäntä estää!\" huudahti hän. \"Ettekö tiedä, että minun valtani on\nrajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet\ntomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä;\nvaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen\nkyllä anteeksi!\"\n\nKristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho\nja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.\n\n\"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!\" virkkoi\nsyvästi loukattu nainen. \"Ja toivon teille muuten onnellista matkaa.\"\n\nKumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.\n\nArcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta\nja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut\nluopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi\nmitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä\nkeinoja.\n\nMutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa,\nvirkkoi hän:\n\n\"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!\"\n\nMillä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa\nyötä.\n\nEsbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä\nsilmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen\novelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa\nhänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut\nryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon\nsuojeluksessa.\n\nTarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen\nvaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.\n\nMutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi\nkoskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.\n\nMuuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva\nKristinaa.\n\n\"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva\", sanoi hän. \"Haukat ovat poissa,\nlinna on puhdistettu ja suljettu.\"\n\n\"Ovatko he lähteneet?\"\n\n\"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi\nyöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä;\nmuuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit.\nRahavaunut lähtivät jo aamulla.\"\n\n\"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?\"\n\n\"Tuskin puolta tuntia.\"\n\n\"Jumala häntä suojelkoon!\"\n\n\"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan.\"\n\n\"Se on hirveä toivomus.\"\n\n\"Mutta oikeuden mukainen!\"\n\n\n\n\n6.\n\nSOVITUS KUOLEMASSA.\n\n\nSten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan\nkanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja\nmyötämielinen häntä kohtaan.\n\n\"Minun silmäni olivat sokaistut\", sanoi hän. \"Mutta koetan Herran\navulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan.\"\n\nTukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut,\npuuskahti valtionhoitaja: \"Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut\ntäällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä\nhänestä sitten olisi seurannutkaan.\"\n\nSittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan\nlähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut\nVadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei\ntiennyt kertoa enempää.\n\nPuolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli\nhoukutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja\nrämeiden keskelle.\n\n\"Minun oli vaikea osata sieltä pois\", sanoi hän, \"ja toivoin,\netteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän\nHerramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan\nkirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se\nsai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen\nuhriksi.\"\n\n\"Et ole enää palvelijani\", sanoi Sten herra, \"vaan asemieheni, tahdon\nnimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä.\"\n\n\"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies\", vastasi\nEsbjörn. \"Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun.\"\n\nJa hänen tahtonsa tapahtui.\n\nTähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan\nääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta\nuhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin\nikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja\nHemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot\nmiehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat\ntaivaalle.\n\nSten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä\nlinnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän\noli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän\nkohtaisi sotajoukkonsa.\n\nMuutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että\nmuuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen\nkanssaan.\n\nSten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.\n\n\"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä\", vastasi\nSten.\n\nKun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety,\nkummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli\npaksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.\n\n\"Rouva Kristina Gyllenstjerna!\" sanoi vieras.\n\n\"Tunnetteko minut?\"\n\n\"Tunnen!\" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin\npysyttäytyäkseen pystyssä.\n\nKristina tarttui toiseen käteen. \"Tulkaa tänne istumaan\", sanoi hän\nvieden vieraan leposohvaan. \"Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne,\nniin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä\nlieventää.\"\n\nVieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin\nkouristuksen käsissä.\n\n\"Mitä voin tehdä hyväksenne?\" kysyi Kristina osanotolla.\n\n\"Päästäkää huntu!\" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty\nniskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.\n\nHuntu putosi alas. \"Tunnetko vielä minut?\" kysyi vieras melkein\nuhmaavalla ryhdillä.\n\nKristina tuijotti hämmästyneenä häneen. \"Rouva Kirsti Gyllenstjerna!\"\nhuudahti hän.\n\n\"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut.\"\n\n\"Rakkahin sukulainen... yllätys... odotin niin vähän näkeväni\nteidät... uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja,\njoita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?\"\n\n\"Sitäkin varten!\"\n\n\"Menen heti kutsumaan Sten herraa.\"\n\n\"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua.\"\n\n\"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia\ntunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun\nvaltionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen.\"\n\nJa hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle\noli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi\nsen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi\nKristinan ja Kaarinan käsiin.\n\nHän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.\n\nMelkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja\nöylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.\n\n\"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!\" ajatteli Kristina katsellen\nkalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet\nvanhuuden leiman. \"Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen\nkauneus!\"\n\n\"Tuskin häntä enää tunnen!\" kuiskasi Kaarina rouvalleen.\n\n\"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?\"\n\n\"Teen sen parhaan vointini mukaan.\"\n\nJa Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka\nvieras oli.\n\nKirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja\nmuisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa\nja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin\nhänestä tuntunut.\n\nMutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän\nnäytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.\n\nKaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen\ntuoksua.\n\n\"Kiitos!\" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän\nuudestaan.\n\nJa Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä\nrakastetun luo.\n\n\"Pentti!\"\n\nSairas se huudahti:\n\n\"Penttini!\"\n\n\"Hänen? Houriiko hän?\"\n\n\"Älä lähde luotani!\"\n\nKaarina tuijotti pelästyneenä häneen.\n\nMutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin.\n\"Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen\nvälillä?\" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne\nolivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä\nyhtäläisyyttäkin.\n\nHän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän\nsilmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi\nikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka\nhämmensivät hänen ymmärryksensä.\n\nNiin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.\n\n\"Olenko nukkunut?\"\n\nTaivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!\n\n\"Olette, jalo rouva!\"\n\n\"Kauanko?\"\n\n\"Lähes nelisen tuntia.\"\n\n\"Olen nähnyt unta!\"\n\n\"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!\"\n\n\"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!\"\n\nKirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.\n\n\"Olen hyvin janoissani!\"\n\nKaarina vei pikarin hänen huulilleen. \"Kristina rouva on valmistanut\nteille tämän virvoitusjuoman\", sanoi hän.\n\n\"Kiitos!\"\n\nKaarina pani pois pikarin.\n\n\"Missä on Kristina rouva?\"\n\n\"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?\"\n\n\"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!\"\n\nKaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun\npäiväpaiste huoneeseen.\n\nMutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä\nloisti hämmästys ja kauhu.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" huudahti Kaarina pelästyneenä.\n\n\"Mene, mene?\" Ja hän pani kädet silmilleen.\n\nMutta Kaarina ei ollut halukas menemään.\n\n\"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?\" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.\n\n\"Kyllä tunnen sinut?\"\n\n\"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa.\"\n\nEi mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.\n\n\"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa.\"\n\n\"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt\nkaikki lupauksensa.\"\n\n\"Kenestä puhutte?\" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.\n\nEi vastausta.\n\n\"Pentistäkö?\"\n\nKirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.\n\n\"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette\nsyypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä,\nettä saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen.\"\n\nKirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui\nparkaisten tiedotonna paikoilleen.\n\nKaarina katseli häntä pelästyneenä.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi hän.\n\nKristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.\n\n\"Mitä nyt, Kaarina!\"\n\nTämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti\nrouvaan.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?\"\n\n\"Minä olen syypää!\"\n\n\"Sinä, Kaarina?\"\n\n\"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis\njoku toinenkin, jota hän rakastaa.\"\n\nHänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että\nKristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.\n\n\"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?\" Ja kun hän samalla\nloi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään:\n\"Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!\"\n\n\"Hänen äitinsä!\"\n\n\"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?\"\n\n\"Ja jos nyt olen surmannut hänet?\"\n\n\"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin.\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!\" Ja nuori\ntyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä\nriippuisi toisen elpymisestä.\n\nKun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi\nKristina.\n\n\"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua,\nmutta minä tahdon puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse.\"\n\nSairas avasi silmänsä.\n\nHänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta.\n\"Auttakaa minut pystyyn!\" sanoi hän.\n\n\"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!\" sanoi\nKristina.\n\n\"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!\"\n\n\"Mihin aiotte?\"\n\n\"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!\"\n\nKristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän\npääsi todellakin pystyyn.\n\n\"Päästäkää minut nyt!\"\n\n\"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\nHeidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.\n\n\"Katsokaas! Herra auttaa minua!\" sanoi hän. \"Hän katsoo armossaan\nminun syntisraukan puoleen!\"\n\nNäin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.\n\nHe tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.\n\n\"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut\nhänen jaloissaan!\" sanoi hän. \"Hän on antanut anteeksi sen, että\nsynnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista\nnimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla\npakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen\nminulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta\nsynninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen,\njonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan.\nOi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut\ntunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan\nennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt\nsinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei\navioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat\nsukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin\nakanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!\"\n\n\"Jalo rouva...\"\n\n\"Sano minua äidiksi!\"\n\n\"Äiti!\" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\"Oi, Jumala, onko tämä unta!\"\n\n\"Pentti, Pentti!\" huudahti onneton. \"Kuuletko, hän antaa minulle\nanteeksi!\"\n\nNyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta\nhän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä\nolevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.\n\nHän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti\nKaarinan itseään vasten.\n\n\"Sormus!\" kuiskasi hän.\n\n\"Jonka olen saanut häneltä?\"\n\n\"Niin, juuri se.\"\n\nKaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi\nhänelle.\n\nKirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. \"Nyt olen kihlannut\nsinut pojalleni\", sanoi hän. \"Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä\nhänelle uskollisena!\"\n\n\"Elämässä ja kuolemassa!\" vastasi Kaarina liikutettuna.\n\nKristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen.\nNämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli\nhänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään\nkipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.\n\n\"Antaa hänen mennä!\" sanoi Kirsti rouva.\n\nSen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen\nhuulilleen.\n\nSten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: \"Mitä haluatte\nminulta, jalo rouva?\"\n\n\"Olen tehnyt pahaa teillekin!\"\n\n\"Sen annan sydämestäni anteeksi.\"\n\n\"Mutta herrani ja isäntäni?\"\n\n\"Tahdotteko, että noudan hänet heti?\"\n\n\"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua.\"\n\nSten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.\n\nHän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys,\nmissä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä\nhalusta.\n\nSten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. \"Ettehän vain tulle\nottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?\" kysyi hän viitaten\nkirjoihinsa.\n\n\"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt\npuuhaa, joka teitä huvittaa.\"\n\n\"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas\nemäntäni...\"\n\n\"Tulen tuomaan terveisiä häneltä.\"\n\n\"Ei, todellakin!\" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. \"Tuleeko hän pian\nkotiin?\"\n\n\"Hän on tullut!\"\n\n\"Ekholmaan?\"\n\n\"Ei, hän on täällä!\"\n\n\"Täällä?\" toisti hän. \"Tukholmassa?\"\n\n\"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona.\"\n\nErik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen\nnöyrästi lisäsi hän: \"Sallitte kai hänen käydä luonani?\"\n\n\"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa.\"\n\n\"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn.\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!\"\n\n\"Hänellä on tapana usein voida pahoin\", vastasi Erik herra ja\nnyökäytti hymyillen päätänsä. \"Tiedättekös, minua melkein huvittaa,\nettä hän on säilyttänyt vanhat tapansa.\"\n\nJa puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa,\nunhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.\n\n\"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua\", lisäsi Sten herra, joka\nkatsoi täytyvän valmistaa häntä.\n\n\"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa\ntapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse\nvalmistanut ja josta hän pitää paljon.\" Hän etsi käsiin pikku\npullosen, jonka kätki takkinsa alle. \"Nyt olen valmis! Jumala\nauttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo.\"\n\nSten herra vei hänet naisparvelle.\n\nKristina rouva tuli heitä vastaan.\n\n\"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari\", sanoi hän ojentaen\nosanottavasti kätensä.\n\nErik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. \"Ei\nsuinkaan se liene niin vaarallista\", sanoi hän hymyillen. \"Hän on\nusein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta.\"\n\n\"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa\ntoivolle.\"\n\n\"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!\" Ja nopein askelin\nmeni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.\n\nSiellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa,\nei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan\nvuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.\n\nErik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis,\nsäteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.\n\nMelkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. \"Onko\ntämä tosiaankin emäntäni?\" kysyi hän.\n\nSamassa avasi sairas silmänsä.\n\n\"Erik!\" sanoi hän.\n\n\"Ei epäilystäkään enää!\"\n\nHän riensi hänen luoksensa.\n\n\"Kirsti, rakastettu Kirstini!\"\n\nMutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.\n\n\"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi\", sanoi hän.\n\n\"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla\non mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se\nvahvistaa sinua!\" Pullo vapisi hänen kädessään.\n\n\"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä.\"\n\n\"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on\ntultava terveeksi jälleen ja...\"\n\n\"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle\ntunnustus.\"\n\n\"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää\nmitään...\"\n\n\"Oi Jumalani!\" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja\nojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. \"Kaiken sen rakkauden\nnimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä\nkuulemaan minua!\"\n\nErik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen\nvaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot,\njoilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta\nkaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen\nantanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä\nrukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän\ntoivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän\nvuoteen viereen ja sanoi väristen:\n\n\"Olen valmis!\"\n\n\"Jättäkää meidät kahden!\" kuiskasi Kirsti rouva.\n\nMitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin\nhän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.\n\nKolme tuntia he olivat häiritsemättä.\n\nSen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti\nrouvan luo.\n\nMutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja\npurskahti hillittömään itkuun.\n\nKristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain\nhänen kättänsä.\n\nKun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: \"Kaiken,\nkaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?\"\n\n\"Hän itse uskoo niin?\" vastasi Kristina hiljaa.\n\n\"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en\nhalua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti\nrakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!\"\n\n\"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme\ntehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on.\"\n\n\"Luuletteko\", lisäsi hän hämillään, \"että Sten herra sallii minun\njäädä tänne?\"\n\n\"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas.\"\n\n\"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan.\"\n\nErik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä\nhuomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että\nKirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra\ntahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.\n\nYhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä\nhellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen\nlääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin\nkanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja\neräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten\ntukehduttamalla äänellä.\n\n\"Nyt käsitän, että hän kuolee!\"\n\n\"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!\"\n\n\"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän\nvastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen.\"\n\n\"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan.\"\n\n\"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin...\nTiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?\" lisäsi hän\nmelkein epätoivoissaan.\n\n\"Hänet surmaa kenties surunsa?\"\n\n\"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!\"\n\nKymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.\n\nKetään pappia ei kutsuttu.\n\n\"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut\", sanoi\nhän. \"Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin\nlaupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!\"\n\nPainaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen\nhenkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: \"Anna meille meidän\nsyntimme anteeksi!\"\n\nOli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta\nniin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta\nsaattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla\npaikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.\n\nHautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla,\nminkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä\nEkholman perhehautaan. \"Sinne ovat minun -- hänen tyttärensäkin\nkerran koottavat\", lisäsi hän.\n\nSilloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik\nherran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan\npoikansa, Kustaa herran luo.\n\n\"Kiittäkää häntä!\" vastasi hän liikutettuna. \"Sten herra menettelee\ntotisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet\nhäntä vastaan.\"\n\nJa niin lähti hän matkalle.\n\n\n\n\n7.\n\nKAVALA KUNINGAS.\n\n\nHäpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut\nvoittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.\n\nSigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa\nuomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan.\nSodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet\nsiihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin\nvalloitukseen.\n\nKun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon,\nsilloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle\ntulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.\n\nJa molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri,\ntuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti\nvihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.\n\nKristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan\nkuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset\nnousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli\nollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.\n\nKesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen\nlaivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla\npalkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä.\nJoukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.\n\nKotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon.\nLaivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot\nolivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle\nja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui\nhyökkäykseen.\n\nSten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin\npuolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja\nmiesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa;\nkoskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.\n\nValtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli\nvestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies\nKustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.\n\nTukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä,\nja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan\nhuostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat\nvalmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja\nitsenäisyyden puolesta.\n\nOllakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti,\nja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.\n\nHemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin\nruotsalaiset tällöin seisoivat.\n\nTanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata\ntuuman leveydeltäkään.\n\nHyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin,\nmutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä\nvaltionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.\n\nSiellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen\nvallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli\npeitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset\ntalonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä\nuhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä\nvetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.\n\nToisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen\nrannikon selvänä.\n\nKun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi,\nlähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.\n\nOn luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän\npelkäsi hyökkäystä selkäänsä.\n\nHänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa\nruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää\nheidät.\n\nSentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja\nmarssi niin hiljaa kuin voi.\n\nHyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.\n\nKuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun\nluultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin\nhyökkäykseen.\n\nSten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.\n\nSilloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten\nparvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien\nsydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja\nsankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi\ntanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.\n\nMutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä\nvoitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka\nkäänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille,\njotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät\nlailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.\n\nItse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti\nhänen miehiäänkin.\n\nTalonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli\nsellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy\nvoitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun\nja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä,\nkuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja\nse teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka\ntanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi\nrohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten\nsäilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä,\nkun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero\non soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja\npalkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan\npalkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian\nsyntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät\npakoon.\n\nJa min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.\n\nKuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti\nryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse.\nMutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi\nantaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä.\nMonet heistä vajosivat rimpinevaan.\n\nTakaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja\nkokosi riveihin.\n\nTämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen.\nKun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin\noli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin;\njos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka\naamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan\nalttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla\noli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän\nhetkenä.\n\nJa kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat\npilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa\nrinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun\njumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät\ntoisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä\nja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nJos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä,\nmies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen\nnopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden,\njotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka\neivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin\nsurunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta\nsaatu osanotto -- se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.\n\nJa Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki\nhyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.\n\nMutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle\nja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä\nsynkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun\nhän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa\nlinnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa,\njäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen,\nettä joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan\nkuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi\nhäpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.\n\nHänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin\nvähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan\nturvattomaksi.\n\nSten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen\nkaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja\nsai kolmesataa vankia.\n\nLoput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin\nnousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan\nhänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa\nkävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin\nryöstämään.\n\nNämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta\njoukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja\nne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo\nlaivastoon.\n\nVastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa\nmaista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi.\nSuuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui\nSten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.\n\nSynkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut\nhäntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja\nuhkaavin sanoin.\n\nEräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän\nvihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi\nkuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän\ntahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.\n\nLähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään\nhartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute\nelintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi\nhankkia.\n\nMutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla\nmuukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että\nhänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen\nkorvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja\nvahingonkorvausta.\n\nMutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut\nryhtyä neuvotteluihin.\n\nSilloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi\nneuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen\nrauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa\nheinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin\nlähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä.\nLisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen\nsaakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi,\njollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien\nväliselle kaupalle.\n\nNämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti\nolevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.\n\nTaasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti\nkuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra\ntahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin\nsaataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.\n\nPanttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja\naatelismiehiä.\n\nSten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi\nensin kuulla valtaneuvoston mieltä.\n\nNeuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati,\nmonia ritareita ja korkeita herroja.\n\nValtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät\nhänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa\nmyöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli\nsentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.\n\nMutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut\n\n\"Ette saa lähteä sinne!\" huusivat useat.\n\n\"Se olisi mieletöntä!\"\n\n\"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!\"\n\n\"Milloin on hän pitänyt sanansa!\"\n\nSellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen.\nHerrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se\nonnistui.\n\n\"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia\", sanoi hän. \"Ja\nse luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on\nherättävä luottamusta hänessäkin.\"\n\n\"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse\ntäältä\", huusi Hemming Gadd.\n\n\"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!\"\n\n\"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja\nkuningas on tanskalaisista pahin.\"\n\n\"Mutta minä en ole sitä uskonut.\"\n\n\"Paha kyllä!\"\n\n\"Ajatelkaa, herra\", virkkoi Erik Juhananpoika, \"jos teitä kohtaisi\njokin onnettomuus!\"\n\n\"Emme salli hänen mennä.\"\n\n\"Emme, emme!\"\n\nMutta nyt kuohahti Sten herran mieli. \"Onhan minulla toki vapaa\ntahtoni!\" sanoi hän harmissaan.\n\n\"Ei Ruotsin valtionhoitajana!\"\n\n\"Ette saa päästää häntä!\" huusi Hemming Gadd. \"En suostu koskaan\nsiihen.\"\n\nNäin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli\ntahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. \"Oli paha, että hän meni,\nhänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten.\" Hän alkoi käsittää\nolevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään\naikeessaan.\n\nSilloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja\ntuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: \"Rakas Sten, minun\ntähteni!\"\n\n\"Isä!\" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten\nhänen kättänsä.\n\nNyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan\nirroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen\nvilkkaasti:\n\n\"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?\"\n\n\"Emme!\" kajahti kautta salin.\n\n\"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen\nannamme.\"\n\nSitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.\n\nSyntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.\n\n\"Kuningas antaa panttivangit!\" tuumi herra Lauri Siggenpoika. \"Sen\nvoitte tehdä tekin.\"\n\n\"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?\"\n\nEnsin kuului muutama \"jaa\", sitten huudettiin miehissä:\n\n\"Panttivangit!\"\n\n\"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan.\"\n\n\"Onhan meillä kuninkaan panttivangit.\"\n\n\"Tosin kyllä!\"\n\nSilloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja\nnotkisti polvensa valtionhoitajan edessä.\n\n\"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia\nvoitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut\nkatsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen.\"\n\n\"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta\ntapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen.\"\n\nNyt astui esiin Lauri Siggenpoika.\n\n\"Hyväksyttekö minut?\" sanoi hän.\n\n\"Sen teen täydellisesti!\"\n\n\"Ja minut?\" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.\n\n\"Urhea herra ja jalo ritari!\"\n\n\"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!\" virkahti terhakka Olavi\nRyning hymyillen.\n\n\"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!\"\n\n\"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena\nminut tunnetaan\", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). \"Tiedättehän,\nSten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta.\"\n\nKaikuva nauru palkitsi sutkauksen.\n\n\"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta\",\nvastasi valtionhoitaja. \"Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos\npolttaisivat kielensä.\"\n\n\"Seis!\" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. \"Nyt on minun\nvuoroni!\"\n\n\"Teidän, tohtori?\"\n\n\"Niin, minä tahdon myös mukaan!\"\n\n\"Tanskan laivastoon?\"\n\n\"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja\nsaada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä\njalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen\nvierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan\noikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun\nnuuskimaan tanskalaiselta laivalta.\"\n\nSalissa kaikui äänekäs nauru.\n\n\"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori.\"\n\n\"Tahdon pitää siinä vettä.\"\n\n\"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta\", tuumi Pentti\nNiilonpoika uteliaana.\n\n\"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa\nkoskaan, ainoastaan ottavat vastaan.\"\n\nKuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.\n\n\"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää\", sanoi Sten herra\nsen jälkeen Hemmingille. \"Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan\nteistä olisi lähtenyt panttivangiksi.\"\n\nKokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan\nluo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston\npäätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut\npanttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli\nhalukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi\nÖsterhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä\nsaavuttava. Tämä suostui heti.\n\nKungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja\nja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti\nasestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei\nsaattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen\naika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera\nÖsterhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei\nkuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.\n\nVilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään\npetosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi\nolla viivykkinä.\n\nKolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.\n\nSiellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu\ntanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli\nkääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he\nankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja\nruotsalaiset saivat seurata mukana.\n\nDjurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari\nAlbrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat\nkuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta\nsatamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman\nkaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken\npäätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka\nsitä pitänyt.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan\nvieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.\n\nNiin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu\npäähänsä.\n\nVilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia;\ntämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta\nkatkeruutta.\n\n\n\n\n8.\n\nSUURIN EDELLÄ.\n\n\nValtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua,\nja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin\nlankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat\nsiitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan\ntähän asti.\n\nTämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut\npitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän\nluottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä\nhämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin\nperikadoksi.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen\nnähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen\nsielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen,\nmutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui\ntäydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa\ntehdä.\n\nKun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin\nmatalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena\naamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin\nseisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle\ntaivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat\nelämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai\nvainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.\n\nMutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin\nedessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun\ntakana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta\nniiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan\nriippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin:\nparhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille\nkantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä\nelämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken\nluhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on\nluotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota\nhajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.\n\n\"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun\ntoimitettavaksesi\", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen,\nsanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen\nkanssansa kahden salakamarissa.\n\n\"Tiedän sen!\" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.\n\n\"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko\nLänsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa\ntarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai\njos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?\"\n\n\"Silloin me puolustaudumme!\"\n\n\"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle\nsuosiollinen.\"\n\n\"Kyllä muistan sen.\"\n\n\"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi.\"\n\n\"Mikä, herra?\"\n\n\"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän\nhoukutteleekin.\"\n\n\"Sen lupaan!\"\n\n\"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä\nHemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää.\"\n\n\"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin.\"\n\n\"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille\nuskollinen.\"\n\n\"_Sinulle_, Sten!\"\n\n\"Me kaksihan olemme yhtä!\"\n\n\"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!\" vastasi Kristina.\n\nJa kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä\nvoinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.\n\n\"Luota minuun!\" sanoi Kristina hyvästellessä.\n\n\"Viime hengenvetoon!\"\n\nNiin he erosivat.\n\nLukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla\nratsullaan.\n\nKun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän\npolvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous\ntyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus\nvaloi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin\nmielin sanoa: \"Tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja\nsaksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen\nLänsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin\njohdolla.\n\nOli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se\nedisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin\nretkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.\n\nTätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua\nsotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita\nmiehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja\nHolavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten\naina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä\nvihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa\nkimppuun.\n\nSamalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran\npukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli\nnuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin\npaloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä\nkohtaan.\n\nKymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra\nmarssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla.\nSiellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta\nsamalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.\n\nÅsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla,\nsijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie\nHallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.\n\nLuonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen\nlukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti\nlumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen\ntalonpoikaisjoukon edessä.\n\nIloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin\ntoimenpiteihinsä.\n\nHänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista,\nvaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti\njäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman\nsivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.\n\nHän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli\nmonin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa\ntäällä lisäväkeä.\n\nHänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän\nkiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.\n\nNiinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö\noli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan\npäin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.\n\nTammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin\ntähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas\nyö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen\nväkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.\n\nHän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta\npäivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin\nvihollisen asemaan.\n\nTanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea,\nmutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa\namputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.\n\nOtto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.\n\nUlkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia,\njoilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä\ntaisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen\nvoittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.\n\nTämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut,\nosaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi\nne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella\nja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti\nsotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä,\nja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.\n\nJa talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla\nkasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He\nnäyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta\nkuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.\n\nSten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut\ntaistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö\nratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin\neteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta\nonnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja\npakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.\n\nSilloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.\n\nÄllistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen.\nKuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.\n\nHämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu\nherra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä\nvetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin\nhe näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän\nhevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.\n\nHankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa\nläheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti\nturvaan.\n\nMutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä,\nmitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin\nkäymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui,\nsuuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen\nLänsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.\n\nJa herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä\nhyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he\nseurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.\n\nMutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten\nherra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus,\nhe häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa\nsotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.\n\nEsbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta\nniin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata\nsotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet,\nkannusti siihen sitäkin enemmän.\n\nHeti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin\njäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät\ntalonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän\ntahtoi.\n\nSilloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen\nniin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen\nkäskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja\nsotajoukko sijoitettiin sen suojaan.\n\nKynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa\nvastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.\n\nRanskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät\nurheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet\nkaatuivat kahden päällikön keralla.\n\nNyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan\nkäydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja\noli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.\n\nSilloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten\nleiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi\ntavata herra Otto Krumpenin. \"Kaikki kävi hyvin!\" virkahti hän. Mutta\nOtto herra oli synkällä tuulella. \"Minä en pääse täältä voittajana\",\nsanoi hän. \"Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain.\"\n\n\"Sitten teen minä toisen puolen.\"\n\n\"Miten voitte sen?\"\n\n\"Viemällä teidät murrosaidan ympäri.\"\n\n\"Voiko sen tehdä?\"\n\n\"Olen pitänyt siitä huolen!\"\n\n\"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja\njälkeläisistänne aina viimeiseen polveen.\"\n\n\"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin\nruotsalaisten luo.\"\n\n\"Sen arvaan!\" vastasi Otto herra nauraen.\n\nJa ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen\nvaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.\n\nRuotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen\nmahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen\nEsbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet\ntyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.\n\nMutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi\nvaltaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; _se_ ei\nestänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden\nolkoon kirottu hänen muistonsa!\n\nSillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli\nvaltakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.\n\nMutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta\nStrengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä,\nsaapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta\nTivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan\njohdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen\nisänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.\n\nTanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät\nvihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia\nodotti.\n\nKuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja\nheidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.\n\n\"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli\nheltymään!\" huudahti Sten Sture. \"Jos hän kantaa kaunaa minua\nkohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta\nmeidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos\nse joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän\ntahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion;\nkansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa\nvihollisen maasta pois.\"\n\nStrengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik\nkuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen\npojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja\nesittääkseen asian.\n\nHerrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin\nvastaan.\n\nKukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties\ntahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan\ntai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa\nherättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:\n\n\"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän\nepäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia\nsukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme.\nValtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin;\nkaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin\ntahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä\nvaltionhoitajalle uskollisuudenvalani!\"\n\nHerrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan\nsellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen\nsanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan\nvälillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan\nvaltionhoitajan mieheksi.\n\nMutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä,\nkuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun\nhänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin\nkuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta,\nsilloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:\n\n\"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten,\nsen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran,\njoka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa,\nhengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen\nystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko\nsukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat.\"\n\nTähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa,\njonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta\nkatsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.\n\nHeti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä\nTukholmaan.\n\nHevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan\npoistunut hänen luotaan.\n\nTämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.\n\n\"Tietääkö Kristina rouva...?\"\n\n\"Kyllä, herra!\"\n\n\"Jollen pääse perille, niin sano...\"\n\nEsbjörn kuunteli tarkoin.\n\n\"Isän... maa... ennen... kaikkea...\"\n\n\"Sanon sen.\"\n\n\"Pyydä, ettei hän... anna myöten.\"\n\n\"Sitä ei hän suinkaan tee.\"\n\n\"Tervehdi... lapsiani!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Viha... miehilleni... annan anteeksi.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Kiitos, Esbjörn!\"\n\nTämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.\n\n\"Sinä... uskoll... linen... palvelija...\"\n\n\"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!\"\n\n\"Ole Kristinan tukena!\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Taala... lai... sille...\"\n\n\"On vietävä viesti?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Se tehdään.\"\n\n\"Kiitettävä... heitä...\"\n\n\"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta.\"\n\nSairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri\npitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: \"Ruotsi\nraukka!\"\n\n\"Ettekö usko Herran sitä auttavan?\"\n\n\"Aika... naan, mutta nyt...\"\n\n\"Onko sen paljon kärsittävä?\"\n\n\"On... on!\"\n\n\"Älkää ajatelko sitä, herra!\"\n\nSilloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa\nja hevonen valjaissa.\n\n\"Ruotsi ja Kristina...\" kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja\nmelkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi\njäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin\nlähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.\n\nMutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan\nviimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää\nrekeä, useimmat liikutetuin mielin.\n\n\"Jalompaa miestä ei ole ollut!\" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten\nkädellään silmiään.\n\n\"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään\", lisäsi\ntoinen.\n\n\"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin.\"\n\n\"Kansa rakasti häntä suuresti!\"\n\n\"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen...\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan\", sanoi\nmaisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). \"Ja sen voin sanoa, etten\nole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta\ntuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa.\"\n\nNiin puhuivat he hänen ylistyksekseen.\n\nKorkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin\npääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nSurren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan\nhänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.\n\n\n\n\n9.\n\nPAHUUDEN VALTA PÄÄSEE YLIKYNTEEN.\n\n\nSuuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten\nherran kuolemasta.\n\nEnsi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli\nvaltakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei\nsotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin.\nTanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät\nhajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi\nkaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.\n\nSotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä,\nmissä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan\nsuuntaan.\n\nHerrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli\nryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat\nmitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä\npolttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä\ntaisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.\n\nAinoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa\nsuoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.\n\nIhmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon\njalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa,\nmutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo\nolisi siirtynyt häneen.\n\nKun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen\nympärillään, sanoi hän heille:\n\n\"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa\nitkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!\"\n\nPonnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien\naikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja\nepätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä,\nkokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan\nisänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat\nodottamatonta menestystä.\n\nJöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen\nhänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit\npuolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.\n\nSilloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.\n\nHe saapuivat linnaan.\n\nKun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa,\nsilloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää\nkääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan\nhäntä kohtaan.\n\nYksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista\nja kysyi mitä oli tehtävä.\n\n\"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!\" vastasi\npormestari juhlallisesti.\n\n\"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa\nviimeiseen mieheen!\" huudahti hän.\n\nJa he tekivät heti valan.\n\n\"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?\"\nkysyi hän sen jälkeen.\n\n\"Ainoastaan teille!\"\n\n\"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!\"\n\nSitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja\nuhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin\ntärkeän ja tähdellisen asian tähden.\n\nSeuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.\n\nEi pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat\nkaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät\nkantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä\njoutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan\nvetäytynyt työstä pois.\n\nRipeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin\nkaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen\nvaltasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina\nrouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli\ntäysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka\noli ottanut niskoilleen.\n\nMutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada\nselon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:\n\n\"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua.\nKaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista;\nainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani.\"\n\nVasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä\nolivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan\nvanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla\nkysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä\nne kaikki ympärillään.\n\nSilloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.\n\nHänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän\nitkeä.\n\nMutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he\nkysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja\nkun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he\nmennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka\nei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.\n\n\"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?\" kysyi Kristina rouva.\n\n\"Äiti, voittehan tulla mukaan.\"\n\n\"Mutta jos en saa?\"\n\n\"Saatte, jos isä kutsuu!\"\n\n\"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin\nkanssanne, kun ette vain puhu noin!\" lopetti Kaarina jutun.\n\nNäihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy;\nlapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki\naina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime\ntervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia\nmielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin,\nettä ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja\nylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä,\nettä heille oli korkeinta kaikista _hänen_ tahtonsa toteuttaminen.\n\nMutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi\nkorkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin\nkasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa\nkuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten\nsydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja\ntätä hän juuri näytti toivovankin.\n\nSe rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei\nsiihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja\nsilmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle.\nReipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa,\nsaivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä\narastellut olla apuna vointinsa mukaan.\n\nTuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle\nerityisiin paikkoihin.\n\nKristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita\npäällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut,\nkutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat\nottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen,\njakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden\nosoituksista, joita he tulisivat antamaan.\n\nJa niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa\nantaa lupauksensa hänelle.\n\nMeripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin\nlotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin\nkonsanaan.\n\nMutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää\ntuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana,\nviemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja\nDanzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin\nennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli\nnimitetty Tukholman kirkkoherraksi.\n\nJa neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä,\nkirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä\nliikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli\nvälttämätöntä heti valita valtionhoitaja.\n\nVarmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen\ntäten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että\nherrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä\nvihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä,\nvuorimiehiä ja talonpoikia.\n\nSillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt\nTivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen\nsuosikit ainakin.\n\nKun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui\nStrengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat\niloisina heitä vastaan.\n\nMutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties\nvielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä\nlähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin\npäämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta\nkättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven\ntaa.\n\nOli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi\nuskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja\nvaltakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus\noli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä\nharmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla\nTynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä\nStrengnäsiin.\n\nTämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen\ntaidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko\nyön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen\noli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan\nvihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan\nasia työnnettiin syrjään.\n\nOtto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä\nmaaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä\nmurhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää.\nTarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka\npäivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät\nmasentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten\nherrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän,\neivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta\nhänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät\nlinnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat\nMaunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.\n\nTosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut,\nmutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin\nmerkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä\nja yksinään pitämässä sitä yllä.\n\nKristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin\nja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja\nosanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja\npyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen\nleskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan\nSten Sture oli uhrannut henkensä.\n\nJa niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina\nrouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja\nelintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.\n\nHän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.\n\nEsbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat\nuutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä\nkutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.\n\nSitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä\naatelismiehiä, jotka olivat linnassa.\n\nNeuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.\n\n\"Minä en mene sinne!\" sanoi Kristina.\n\n\"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän\npäätöksensä\", tuumi Maunu Gren. \"Meidän on osoitettava mielipiteemme\ntoiminnassa.\"\n\n\"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!\" lisäsi\nPentti Arendinpoika.\n\nSuuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut.\nHänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli\nväistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki\nlyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei\ntuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.\n\nSinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten\nherran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti\nhymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.\n\nSaapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik\nAbrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja\nsitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties\najatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet\ntehneet mitään tihutöitä.\n\nSinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut\nPentinpoika ja Knut Niilonpoika.\n\nRuotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei\nollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston\nnimessä ja sen vallalla.\n\nSitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan\njoukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista\npainoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi\nedulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä\nvieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.\n\nIkäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra\nkuninkaansa valtakirjan \"osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille\nniille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen\".\n\nKuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle\nesiintyi ensi kertaa puhujana. \"Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin\",\nsanoi hän, \"että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä\nkerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat\novat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät\nhe koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi\nyllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla\nollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan\nkuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli\nja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja\neivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja\navioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että\nitse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin\nne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla.\nVanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet\nitse ylpeän Roomankin.\"\n\n\"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!\" huudahti\nHolger Kaarlonpoika.\n\n\"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun\nRuotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään\nruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua\nkorottaa tälle kunniasijalle.\"\n\nKuului hyväksymisen murinaa.\n\n\"Kuningas Kristian\", jatkoi Kustaa herra, \"on vanhan ruhtinaallisen\nsuvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi\nhänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet\nhyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet.\"\n\nKuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen\nankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella\nkaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.\n\nTanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla.\nRuotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla\nkuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset\nhedelmät.\n\nInnostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat\ntunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.\n\nLisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe,\nmarssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen\nsotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.\n\nNiistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle,\nnäytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan\nylläpitämistä.\n\nEnempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja\nyllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja\nmuiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.\n\nNämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä\npyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.\n\nJa kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin\nvaltakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja\nalamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.\n\nEi tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he\nsaivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian\nkuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja\nhyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien\nhengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin\npidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli\ntehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä\nneuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan,\nmitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston\nsuostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle\ntakaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja\nikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki\nvangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.\n\nTanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6\npäivänä 1520.\n\nOvelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja.\nAatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin,\nsaada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti\nlinnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.\n\nOn sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut,\nkuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja\nkuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta\nmenneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.\n\nKun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta,\nhyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti\nvaltakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä.\nNiitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan\ntalonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon\nkirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka.\nSuurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään\nkeinoa.\n\nMutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu\nhalukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan\nhyötyneet \"kuninkaankirjeineen\"; töintuskin saatiin rahvas antamaan\nensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia\najatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi\nheinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.\n\nMutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset\neivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset\nerikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan\nväkivaltaa vastaan.\n\nKuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen\nkanssaan Tukholma.\n\nMieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.\n\nNiin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä\npääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain\nmiesten kanssa.\n\nSpångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa\nlähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja\nkanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina\nrouvalle ja kaikille korkeille herroille.\n\nMolemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään\npelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.\n\nKun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin\netteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he\ntoisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.\n\nSilloin kajahti \"seis\"-huuto heitä vastaan.\n\nHe huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla\nasioilla.\n\nRaatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:\n\n\"Mitä tahdotte täältä?\"\n\n\"Tuomme kirjeitä!\" sanoivat he.\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Jalolle Kristina rouvalle\", vastasi kansleri.\n\n\"Ja herra Magnus Grenille\", lisäsi mestari Henrik.\n\n\"Ja monille muille\", jatkoi edellinen.\n\n\"Tunnetteko sisällön?\"\n\nLähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä\nvastaus heidän oli annettava.\n\n\"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!\"\n\n\"Me tunnemme sisällön.\"\n\n\"Sanokaa sitten se.\"\n\n\"Mutta kirjeet...\"\n\n\"Sisältö, tai korjatkaa luunne!\"\n\nUpsalan professori sai sanoiksi. \"Sisältö on\", sanoi hän, \"että\njoukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina\nrouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat\nlinnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan,\nneuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen\nrehellisen miehen sydämellä.\"\n\nRaatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman\nloitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten\nvieraihin.\n\n\"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle\", sanoi hän. \"Riippuu hänestä,\nsaatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!\" Näin sanoen hän lähti.\n\nMutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni\nlähemmäksi.\n\n\"Sangen uskaliasta tulla tänne\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian\nkuningas vilpillisesti vei mukanaan?\"\n\n\"He olivat hänen alamaisiaan.\"\n\n\"Ovatko he lukon takana?\"\n\n\"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat.\"\n\n\"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan\nlurjukset alistuvat hänen tahtoonsa.\"\n\nHeillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että\nkansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:\n\n\"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!\"\n\nSamassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet\npelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta\nsuunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.\n\nMiehet heittäytyivät suulleen maahan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyivät he.\n\n\"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!\"\n\n\"Mutta vastaus?\"\n\n\"Tahdotteko vielä toisen?\"\n\n\"Eikö muuta vastausta annetakaan?\"\n\n\"Tykinkuuliako tahdotte?\"\n\n\"Auttakaa meidät pois täältä!\"\n\n\"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille\nja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet\nainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot\nnaiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!\"\n\n\"Kuinka pääsemme täältä?\"\n\n\"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!\"\n\n\"Mutta jos he ampuvat meitä?\"\n\n\"Juoskaa sittenkin!\"\n\nJa he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat\nheidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa\nvauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.\n\nKevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen\nei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto\nsaapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista\nja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta\nsotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas\nStrengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön\nvaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi\npalkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten\nherrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita\nkansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä\npuuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.\n\nSillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin\nhänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin\ntapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja\nheidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he\nsen saattoivat tehdä jälleen.\n\nPuolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli\nliitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti\nKristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että\nhankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut\nnuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä\noikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä\nja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.\n\nMutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina\nkoskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä\nkanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan\npuhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt\nkoteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö\noli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia\nvalvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään\nkaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi\nvarustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.\n\nUpsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä\nkärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet\ntanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut\ntarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat\nne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista\nhakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen\ntiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.\n\nNiin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut\nruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa,\nhe liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.\n\nVäestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka\npurkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi\nVesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan\nalttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra\nKustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta\nvarovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden\npiti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.\n\nMutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin\nollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut\nhäntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut\nKustaa herraa virkaan?\n\nJa joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan\nKristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä\nKristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan.\nPergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet\npalvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät\npuhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.\n\nMutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä\nvaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta,\nettä aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän\nseurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.\n\n\"Mihin?\" kysyi hänen armonsa.\n\n\"Tukholmaan!\"\n\n\"Kristina rouva saa sitten määrätä.\"\n\nEi auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää\nvaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea\nkohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin\nhänet Tukholmaan.\n\nKaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle\nvietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen\nuuteen partioretkeen.\n\nTukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja\nhänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen\njoukon johtajaksi.\n\n\"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!\" sanoi Esbjörn.\n\n\"Minä teen sinut asemiehekseni!\" vastasi Kristina rouva.\n\n\"Silloin muutan nimenikin\", sanoi Esbjörn. \"Otan nimekseni Juhana\nTerve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin.\"\n\nKaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva\nmukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään\nPietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän\nvartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus\nhalusi viettää loput päivänsä.\n\nJa niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen\nmukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja\nsen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla\nistui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi\nvierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat\nnopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.\n\nPieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka\ntuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä\nkuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä,\nettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.\n\nEsbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki\nsai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin\nannettiin merkki hyökkäykseen.\n\nHänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää,\nja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan\nerään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito\nvarressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.\n\n\"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Tiedättehän sen\", jupisi vaimo hiljaa.\n\n\"En tule sieltä.\"\n\nVaimo tuijotti vain tupiin.\n\n\"Onko teillä siellä ketä?\"\n\n\"Molemmat lapseni.\"\n\n\"Tyttöjä?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Kauniita?\"\n\n\"Nuoria ja kauniita!\" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.\n\n\"Onko piispa siellä?\"\n\n\"Ei, mutta tanskalainen kapteeni.\"\n\n\"Missäs piispa on?\"\n\n\"Pappilassa!\"\n\n\"Milloin tulivat he tänne?\"\n\n\"Eilen illalla.\"\n\n\"Ja ajoivat teidät kotoanne.\"\n\n\"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja\nalamaisuutta.\"\n\n\"Silloin syntyi taistelu?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia.\"\n\n\"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet.\"\n\n\"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?\"\n\n\"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa.\nSiihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en\nsaa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!\"\n\n\"Pelkäättekö henkeänne?\"\n\n\"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka\nmuukalaiset elämöivät!\"\n\n\"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun\nryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä\non.\"\n\n\"Varokaa, heitä on paljon!\"\n\n\"Kylläpähän pian vähenevät!\"\n\nEsbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko\njaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat\nkukin osastonsa.\n\nEsbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava\nosalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus\njatkuva talosta taloon.\n\nLuultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti\noli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen\noli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.\n\nHe lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus\nloitompaa.\n\nTanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin\nhyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja\nEsbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli\nvihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.\n\nSen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja\nkupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä\nsammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään!\nHän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli\npetoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään\njatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.\n\nHuutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen\nympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi\nyhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.\n\nAhtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli\nruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat\nruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.\n\nPerinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät\ntuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän\nkasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan\nkypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa\ntoistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla\nsurmaniskulla.\n\nMutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki\nviholliset olivat poissa tai kaatuneet.\n\nHänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.\n\n\"Sotamiehet?\" kysäisi Esbjörn.\n\n\"He tappelevat ulkona!\"\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän molemmille lapsille. \"Vien teidät äitinne luo!\"\n\nHän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät\nulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.\n\nUlkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja\nEsbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.\n\nSilloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä\nkädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain\nlasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.\n\nLaukaus pamahti ja sankari kaatui!\n\nMutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi\npois niiden keralla.\n\nPerjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää\nverenvuotoa.\n\nSilloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin;\nhän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:\n\n\"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?\"\n\nEsbjörn avasi silmänsä. \"Juhana Terve\", vastasi hän huoaten syvään.\n\nJa hänen päivänsä olivat päättyneet.\n\n\n\n\n10.\n\nANNA BJELKE.\n\n\nSuuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä\noltuamme.\n\nRehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.\n\nPuolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan\npojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän\nnäyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä\nhän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden\ntunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois\nhänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos\nhän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.\n\n\"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?\"\n\n\"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen\ntästedeskin.\"\n\n\"Mutta poikani?\"\n\n\"Kuinka tarkoitatte, herra?\"\n\n\"He rakastavat sinua!\"\n\n\"Mutta kunnioittavat myös minua!\"\n\n\"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!\"\n\n\"Sisaren rakkaudella.\"\n\n\"Siihen ei hän tyydy.\"\n\n\"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?\"\n\n\"Mutta kun minä olen poissa...\"\n\n\"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua\nkohtaan.\"\n\n\"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle.\"\n\n\"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni\npoikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni\npojat isänsä luo.\"\n\n\"Oi Anna, Anna!\"\n\n\"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen;\nmutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut\npuolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö,\nettä petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa\nsuurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä\nviimeiseen saakka.\"\n\nHäntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli\nkuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti\njälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja\nluottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti\nheille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään\nKalmariin.\n\nHe saapuivat viivyttelemättä.\n\nKun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat\nhe, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.\n\n\"Kaikki on minun syytäni\", sanoi hän. \"Mutta minä pyydän, ettette\nlue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon\nkyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden.\"\n\n\"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?\" huudahti Maunu. \"Herrani on\nuskonut sen minulle.\"\n\n\"Sallikaa minun auttaa teitä!\" pyysi Åke. \"Sen tahdon tehdä minäkin!\"\n\n\"Tämä on _minun_ työni\", sanoi Anna. \"Teillä on toinen, hoitakaamme\nkukin omamme.\"\n\nMolemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.\n\nHautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen\nsulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:\n\n\"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen\nteille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne\nsuotte minulle veljellisen ystävyytenne.\" Molemmat suutelivat hänen\nkättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa\nsuurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu\nhauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua\nhänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.\n\nMolemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin\nlähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä\nperhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman\nhäntä.\n\nAnna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä\nainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä\nkatse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja\nlevoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.\n\nKuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa\nollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat\nhe evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he\ntavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään,\nsuojellakseen ja puolustaakseen häntä.\n\nMutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli\nluullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta\nleskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin\nMaunu otti itselleen sen oikeuden.\n\nUpseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota\nhän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan\nkunnioitusta.\n\nKokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu\nmitään.\n\nAnnan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi\nkyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa\nläpi.\n\nMutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa\nperille.\n\nEräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi\nkeskustella heidän molempain kanssa.\n\n\"Minä en jouda\", vastasi Maunu.\n\n\"Ja te, Åke herra?\"\n\nTämä punastui. \"Minulla on muutamia tärkeitä papereita\ntarkastettavana läpi\", sanoi hän.\n\n\"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?\"\n\n\"Ei nyt, kenties toiste.\"\n\n\"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset\", sanoi kiihottunut Anna\nja nousi ylpeästi.\n\n\"Matkustatteko?\"\n\n\"Huomenna jo!\"\n\n\"Se ei saa tapahtua!\" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. \"Minä\nkiellän sen!\"\n\n\"Sitä ette voi, ritari!\" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.\n\nÅke riensi jälestä. \"Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille\nkiusaksi\", sanoi hän. \"Mehän pyydämme vain oleskella teidän\nläheisyydessänne, pitää huolta teistä.\"\n\n\"Mutta sitä juuri en voi sallia!\"\n\n\"Miksette voisi?\" huusi Maunu. \"Onko kenties upseerien joukossa joku,\njota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän...?\"\n\n\"Vaikene!\" huusi Åke. \"Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa\nnaista!\"\n\n\"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä\nhän meille osoittaa.\"\n\n\"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!\"\n\n\"Ei, sitä en tiedä.\"\n\n\"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä.\"\n\n\"Ja hän vihaa meitä!\"\n\n\"Teet taasen hänelle väärin.\"\n\n\"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin\nminäkään!\" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.\n\n\"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna\", sanoi Anna rouva.\n\"Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla\nmuuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä,\nmuuten lähden minä.\"\n\n\"Minä en lähde!\" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa.\n\"Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen\npäällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta\npäättää.\"\n\nAnna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät\nhitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä\nhäveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.\n\n\"Minä tottelen teitä, Anna\", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä.\n\"Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te\nsen sallitte.\"\n\n\"Saatte menetellä siinä kuten haluatte\", vastasi Anna. \"Minä en\nväisty siitä, mitä olen sanonut.\"\n\n\"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan\", huusi Maunu\nmelkein hurjasti. \"Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja\nsiksi lähden minä mukaan.\"\n\n\"Ja jätät linnoituksen?\" kysäisi veli.\n\n\"Ei sitä ole minulle uskottukaan.\"\n\n\"Ei, se on uskottu minulle\", sanoi Anna suurella arvokkuudella.\n\"Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten\nkäyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon,\nettä lähdette täältä jo huomenna.\"\n\n\"Minä tottelen\", vastasi Åke.\n\nMaunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan\nAnnan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:\n\n\"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten\nvoi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella\nläheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle\nsieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole\narmollinen!\"\n\n\"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin\", sanoi\nAnna ylpeästi, \"pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on\nvälttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?\"\n\n\"Jollette sano niin\", huudahti Maunu kalveten, \"niin lähden heti, jos\ntahdotte.\"\n\n\"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka\novat yhtä kiusalliset meille kaikille?\"\n\n\"Ne eivät tule uudistumaan!\" lisäsi Maunu. \"Ennen puren kieleni\npoikki!\"\n\n\"Sen lupaan minäkin\", lisäsi Åke.\n\n\"Mitä takeita tarjoatte siitä?\"\n\n\"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte.\"\n\n\"_Tämäkin_ käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee\ntäytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta\nrakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan\nvastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea,\nhän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene,\nsillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän\ntietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea\nhitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua,\nsillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi\nminut tehdä hulluksi.\"\n\n\"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme\", sanoi Anna\nkalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi\nvälttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen.\nAnna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin\nkyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.\n\nMolemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei\nuskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin\nkuin sanat.\n\nAnna toipui nopeasti. \"Annamme yksityisasiain vallata mielemme\",\nsanoi hän. \"Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen\najatella ainoastaan isänmaata.\" Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä\nja sanoi lempeästi: \"Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet;\nminä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja\nsellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte.\"\n\nMolemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen\nojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta:\n\"Puhukaa!\"\n\n\"Isänmaa tarvitsee teitä!\"\n\n\"Minun haluni ei vedä sinnepäin\", sanoi Maunu.\n\n\"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua\nsitä torjumaan\", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.\n\n\"Minä lähden sotaan!\" sanoi Åke.\n\n\"Etsimään kuolemaa?\" lisäsi Maunu vilkkaasti. \"Sitä ette voine\ntahtoa, Anna.\"\n\n\"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa\nkohdata.\"\n\nNopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä\niloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:\n\n\"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat\ntulette minua kaipaamaan.\"\n\nMutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin\npäättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta\nvastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke\nTukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.\n\n\"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta\", huudahti Anna vilkkaasti.\n\"Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen\nsaaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta;\nkertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi\nTukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.\n\nSaksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli\nnoussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden\nmenestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet\nkautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli\nkuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä\noli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki\nolivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia\nlupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje\nsaapui Kalmariinkin.\n\nAnna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan\npuhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.\n\nUsein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä.\nSilloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli\ntehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut\ntoimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.\n\nMutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin\nsuojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja\nikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.\n\nEräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen\nSuomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.\n\nSorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat\nmiellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä.\nTyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti\nhän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: \"Jalo\nrouva!\"\n\n\"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Turo on täällä!\"\n\n\"Turo! Mistä hän tulee?\"\n\n\"Suomesta. Isä on kuollut!\"\n\n\"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.\"\n\n\"Olethan luvannut sen!\"\n\n\"_Silloin_, mutta nyt...\"\n\n\"Tahdotko pettää lupauksesi?\"\n\n\"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen.\"\n\n\"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?\"\n\n\"Ah, kuinka voitte luulla...\"\n\n\"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet\nnyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse.\"\n\n\"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!\" sanoi Outi itkien.\n\n\"Toivotaan!\"\n\nOuti heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan.\n\"Jalo rouva\", sanoi hän, \"taivuttakaa hänet antamaan minun olla\nvapaana vielä vuosikauden.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"En tahdo erota teistä!\"\n\n\"Onko tämä todellinen syysi!\"\n\n\"Vakuutan sen!\"\n\n\"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!\"\n\n\"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!\" Ja hän riensi nopeasti huoneesta,\nmutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.\n\nTurosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja\nterveyttä.\n\n\"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua\", huudahti kummastunut Anna\nhänet nähdessään.\n\n\"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani\", sanoi hän.\n\"Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne,\nenkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta.\"\n\nSanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu,\netteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti,\nmissä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.\n\nHänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan\nennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.\n\n\"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?\" kysyi Anna.\n\n\"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen\ntuloaan varten.\"\n\n\"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?\"\n\n\"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille.\"\n\n\"Kuinkas hän silloin?\"\n\n\"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin.\"\n\nSanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli\nOutia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.\n\nOuti kääntyi pois ja itki.\n\n\"Oletteko jo riidelleet?\"\n\n\"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin.\"\n\nAnna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta\ntämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen\näitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin\nkanssa, oli hänelle rakasta.\n\nSitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo\nkertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai\nhuoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon\nmiehiä. \"Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on\nruotsalainen sielultaan ja mieleltään\", sanoi hän.\n\n\"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke\nYrjänänpojasta?\"\n\n\"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra\nSten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin\nvarmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean\nasiansa puolesta.\"\n\n\"Sitä odotinkin!\"\n\n\"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli\nTurun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen\non pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata\nparhaimmiten hoivannut.\"\n\n\"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua;\nmielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän\nrauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri\naarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan.\"\n\n\"Sen sanotte Outin tähden!\"\n\n\"Sanon sen omastakin puolestani, Turo.\"\n\nTuro näytti sangen epäilevältä. \"On kai sama, tapahtuuko se muutamia\nkuukausia ennemmin vai myöhemmin\", jupisi hän.\n\n\"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän\ntottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Tiedän, että hän rakastaa minua\", sanoi Turo. \"Hän ei ole minulle\nuskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset\nnäkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!\"\n\nSiinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia!\nAnna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti\nEsbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja\nlähettää heidät takaisin kotiin.\n\nMutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle.\nJa niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten\nkanssa, joita oli linnoituksessa. \"Kenties teen siinä väärin, mutta\nepäilen heitä\", sanoi hän. \"En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä\nkenellekään ennenkuin nyt sinulle.\"\n\nTuro selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin\nsaamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi\nhäntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. \"Täytyy varoa\nherättämästä heidän epäluulojaan\", sanoi hän.\n\nKun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri\nnäyttänyt häntä ilahuttavan. \"Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan\nminua\", sanoi hän. \"Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas\nkuin hänkin!\"\n\nToukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli\nvapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.\n\nEräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen.\nMutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.\n\nEräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli\njotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa\nlinnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä\npalattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.\n\nHuoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: \"Olette oikeassa, täällä on\nkapina tekeillä!\"\n\n\"Keiden kesken?\"\n\n\"Saksalaisten!\"\n\n\"Mitä he valittavat?\"\n\n\"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä.\"\n\n\"Ja ruotsalaiset?\"\n\n\"Ovat tyynet -- toistaiseksi.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa!\" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. \"Mutta\nminä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\"\n\nAnna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. \"Hanki\ntyöaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian.\"\n\nTuro katsoi häneen kummissaan. \"Mitä varten?\"\n\n\"Alla on ruutikellari!\"\n\n\"Ja te tahdotte?\"\n\n\"Pelkäätkö, Turo?\"\n\n\"En enempää kuin tekään!\" vastasi Turo ihaillen. \"Silloin olemme\nyksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle.\"\n\n\"Luottakaa minuun!\"\n\n\"Asia jää meidän kesken!\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Outi ei saa tietää mitään.\"\n\n\"Ei saakaan\", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että\nhän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa:\n\"Ei saakaan.\"\n\nSamana päivänä alkoi jo työ.\n\nSen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan,\nmutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään\ntyötä linnassa.\n\nEi viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten\nlaivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän\nlinnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin\nolevan laivalla.\n\nToukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen\nsaapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.\n\nAnna rouva kielsi sen.\n\nSilloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.\n\n\"Voinhan minäkin lähettää lähettilään\", sanoi urhea nainen eräälle\nupseereistaan. \"Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan\nviesti; tuokaa minulle se sitten.\"\n\nSe oli sellainen kuin oli odotettukin.\n\n\"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian\nII, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja\nlinnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen.\"\n\n\"Tulkoon hän ja ottakoon sen!\" vastasi Anna rouva.\n\nTämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa\nluo.\n\nTämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi\nkenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia\nviikkoja.\n\nKaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka\ntahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että\nlinnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin\nyhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut\nsalakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä\nkuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja\nheiltä vaadittiin suurinta valppautta.\n\nLinnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli\njakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta\npäällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko\nhorjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset\ntaasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne\nhankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin\nkeinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.\n\nSillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.\n\nMutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti\nhäntä itseään.\n\nRakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen\nja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut\nhenkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti,\nkalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen\ntoisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan.\nHän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja\nsentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu\nnäkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään\ntäällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.\n\nNämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina\nOutin luona.\n\nOuti asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen\nyläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin\ntahtoi.\n\nTäällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi\npian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista\nlevottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä,\nja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian\nkuin mahdollista päästä vieraastaan.\n\nJollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä\nvarmaan ennenkin herännyt epäluuloja.\n\nEnsi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta;\nhuomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi\nsellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.\n\nSiitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski\nleikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!\n\nKoskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin\nhoukuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja\nhän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä\nyhtä mielettömästi kuin ennenkin.\n\nMutta kenen oli hansikas?\n\nSiitä täytyi hänen hankkia tieto.\n\nHän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti\nsitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.\n\nTuro hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen\nsyntyjään, tempaavan sen kysyen: \"Mistä olet löytänyt sen?\"\n\n\"Täältä pihalta!\" vastasi sotamies.\n\nKuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä\nja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.\n\nNyt hän vakoili.\n\nJa seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin\nkamariin.\n\nUpseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet.\nNiinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa\noli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan\nvalitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo\nvastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä\nhänelle seuraa.\n\nSilloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin\nveti hän Turon ulos mukanaan.\n\nSinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin\nuskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.\n\nHän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta\njuhlasalista.\n\n\"Täällä olemme omassa vapaudessamme!\" sanoi naurava naisääni. Se oli\nOutin.\n\n\"Se oli hyvä keksintö\", vakuutti rakastunut tanskalainen \"Outi, et\ntiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen.\"\n\n\"Entä minä sitten!\"\n\n\"Sinä et rakasta Turoa?\"\n\n\"Minä vihaan häntä!\"\n\n\"Mutta karkoita sitten hänet pois.\"\n\n\"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Sitten teen minä sen!\"\n\n\"Jos voitte!\"\n\n\"Mitä annat silloin?\"\n\n\"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!\" vastasi Outi\nnauraen.\n\nMutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei\nsaanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi\nhänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä\nnyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt\nkuiskailivat he keskenään.\n\nHe olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut\nlautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen\nsanan, joka sanottiin. \"Oletko tehnyt päätöksesi?\" kysyi nuori mies.\n\"Älkää pyytäkö sitä minulta.\"\n\n\"Ajattele suurta summaa!\"\n\n\"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi.\"\n\n\"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin\neikä päivän näkyviin.\"\n\n\"Kuinka se käy päinsä?\"\n\n\"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin,\nhe vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet\nlinnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle.\"\n\n\"Tietääkö hän siitä?\"\n\n\"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte\ntoisenne.\"\n\n\"Niin korkea herra!\"\n\n\"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee\nsinut.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle.\"\n\n\"Päästäkää minut, herra!\"\n\n\"Vien sinut Tanskaan.\"\n\n\"Minua halveksitaan siellä.\"\n\n\"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja\nsiellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa\nketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?\"\n\n\"Kunpa ensin olisi siellä!\"\n\n\"Se riippuu sinusta.\"\n\n\"Mistä tiedän, nukkuuko hän?\"\n\n\"Voit auttaa hänet siihen.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Unijuomalla.\"\n\n\"Ei, sitä en tahdo!\"\n\nSyntyi tuokion hiljaisuus. \"Kas tässä\", sanoi nuori mies, \"mitä olen\ntuonut kauniille ruusulleni.\"\n\n\"Oh, eihän minulle sovi tuollainen.\"\n\n\"Ei täällä, mutta Tanskassa.\"\n\n\"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah,\nkunpa jo olisin siellä!\"\n\n\"Mutta kiitä minua silloin?\"\n\nNyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen\ntäytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän\ntarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään\nottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.\n\nMutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Kuului aivan kuin huokaus!\" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa\nkäsivarsilta.\n\n\"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet.\"\n\nToukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet\nhuoneessa.\n\n\"Minua pelottaa!\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Jos Turo tietäisi...\"\n\n\"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan,\nmilloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän?\"\n\n\"Se riippuu sinusta.\"\n\n\"Onko unipulveri vaarallinen?\"\n\n\"Ei vähintäkään.\"\n\n\"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?\"\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"Antakaa se sitten minulle.\"\n\n\"Saat huomenna sen.\"\n\n\"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani.\"\n\n\"Sitä ei sinun tarvitsekaan.\"\n\nNyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Outi?\"\n\n\"Miksi kiusaatte minua niin kovin?\"\n\n\"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?\"\n\n\"Mutta tämä on suuri synti!\"\n\n\"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi.\"\n\n\"Onko sitten vielä jotakin?\"\n\n\"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis,\nkukoistava Outini?\"\n\n\"Sinua tietysti!\"\n\n\"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä.\"\n\n\"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?\"\n\n\"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille.\"\n\n\"Niin, se oli totta.\"\n\n\"Siinä onkin kaikki.\"\n\n\"Päästäkää minut nyt!\" sanoi Outi. \"Anna rouva voisi kutsua minua.\"\n\n\"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?\"\n\n\"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla.\" Ja he nauroivat molemmat\nja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.\n\nMutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin\nvoisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin\nkovassa horkassa.\n\nVihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat\nolleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja\npysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli\nkärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja\nhän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi\nkuin mahdollista.\n\nÄkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi\ntakaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa\nkuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa\najatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut\nhuomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain\ntuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli\nauki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet\nruutitynnyrit.\n\nTuro hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja\nhyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen\nnassakan, ja sen tahtoi hän saada.\n\nKun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta\nsentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän\nsitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen,\njonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi\nsitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki\ntyöhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset\nsinne enää pääsisi.\n\nJoutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.\n\nOli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.\n\nNukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän\ntahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän\nvielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään\najattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.\n\nÄkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.\n\nSilloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä\noli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.\n\nTuro oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla,\nmitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.\n\nNopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli\novessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista\nhieman huoneeseen.\n\nHän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen\npyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään\nhavaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset\nuutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä,\njossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli\nepäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt,\nmakasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai\nhalveksivasti heitettynä pois.\n\n\"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi\", jupisi Turo tallaten\nsitä jaloillaan.\n\nSitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti.\nKehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän\ntahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa\nhän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki\noven ja otti avaimen.\n\nSilloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös;\nOuti hyräili hiljaa.\n\nKuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.\n\n\"Sinä, Turo!\" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.\n\n\"Ihmetteletkö sitä?\"\n\n\"Olen kaivannutkin sinua\", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa\nhänelle.\n\nTyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat\npuoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli\nkostea loiste.\n\nKiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia\nkyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja\nsitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian\npieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa\nAnnalle.\n\n\"No?\" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.\n\n\"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit\", kuului ankara\nvastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.\n\n\"Likainen! Minä? Se ei ole totta.\" Ja hän juoksi kuin pyrytuuli\nportaita ylöspäin.\n\nTuro seisoi odottaen alhaalla.\n\n\"Avain!\" huusi Outi. \"Turo, oletko ottanut avaimen?\"\n\n\"Kyllä se on itselläsi!\"\n\n\"Ei, muistan hyvin...\"\n\n\"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän\ntervetulleita, ja sentähden siis...\"\n\n\"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!\" Outi etsi\nkärsimättömästi lattialta.\n\n\"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle.\"\n\nTuro lähti alaspäin.\n\nEnsimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko\nAnnalla aikaa päästää hänet puheilleen.\n\nPalvelijatar meni heti kysymään.\n\nMielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta\nasemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva\nloukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja\nheikkouksia, ketä hellii lähimpänään.\n\nTuro tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään,\njopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli\ntekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei\nhän siltä kärsinyt vähemmän.\n\nEpävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.\n\n\"Mitä nyt, Turo?\", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.\n\n\"Ah, eipä juuri mitään.\"\n\n\"Oletko sairas?\"\n\n\"En tietääkseni!\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\"\n\n\"Näkyykö se naamastani?\"\n\n\"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin\nhirveää!\"\n\n\"Niin se onkin!\"\n\nAnna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. \"Sano\nminulle kaikki!\" virkkoi hän lempeästi.\n\nTuro loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon\nnaisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja\nhän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: \"Outi!\"\n\nAnna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.\n\nSilloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.\n\n\"Onko se hänen?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Sinä olet sulkenut hänet ulos?\"\n\n\"Älkää antako sitä takaisin.\"\n\n\"Mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Kavaltanut teidät!\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista.\"\n\n\"Huono hän ei ole!\"\n\n\"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa.\"\n\n\"Onko sinulla todisteita?\"\n\nTuro pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.\n\n\"Jätä hänet sitten!\"\n\n\"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?\"\n\n\"Minut?\"\n\n\"Teidät ja linnan vihollisen käsiin.\"\n\n\"Houritko, Turo?\"\n\n\"Soisipa Jumala, että hourisin!\"\n\n\"Se ei voi olla totta!\"\n\n\"Ja kuitenkin se on!\"\n\nJa nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo\ntiedämme.\n\nAnna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle\nniin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.\n\n\"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?\"\nkysyi Anna rouva.\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Sitten saat olla ainoa uskottuni.\"\n\n\"Yhdellä ehdolla!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ensin lupaus.\"\n\n\"Tietämättä mitä lupaan?\"\n\n\"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä.\"\n\n\"Mutta Outia!\"\n\n\"Ettekö ole luvannut hänet minulle?\"\n\n\"Turo, on rikoksellista kostaa itse!\"\n\n\"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan\", sanoi Turo\ntyynnyttäen.\n\n\"Tahdot viedä hänet täältä?\"\n\n\"Se on aikeeni!\"\n\n\"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?\"\n\n\"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!\"\n\n\"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!\" sanoi Anna rouva\nlämpimästi. \"Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä\nylen ankarasti.\"\n\n\"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?\"\n\n\"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi.\"\n\n\"Mutta hän on...\"\n\n\"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua.\"\n\n\"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan\", sanoi Turo hymyillen.\n\n\"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?\"\n\n\"Ennen kaikkea vangittava rikolliset.\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua salassa!\"\n\n\"Jättäkää se minun huostaani!\"\n\nAnna seisoi kotvan ajatuksissaan. \"Luulen välttämättömäksi, että\najamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Se onkin parasta!\"\n\n\"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan\njohtaja?\"\n\n\"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen\nkanssa.\"\n\n\"Tanskalainen on vangittava.\"\n\n\"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset\nnousevat vastarintaan.\"\n\n\"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti.\"\n\n\"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?\"\n\n\"Outi!\"\n\nTuro katsoi häneen suu selällään.\n\n\"Outi?\" toisti hän.\n\n\"Eikö hän ole oikea?\"\n\n\"Kyllä, mutta...\"\n\n\"Sinä epäilet, ettei hän suostu.\"\n\n\"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen.\"\n\n\"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon.\"\n\n\"Siihen sen kyllä teen\", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin.\n\"Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken.\"\n\nOuti luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut\navaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan\nkyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä\navaimen.\n\nOuti tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli\nTurokin hänen jälessään. \"Täällä olemme omassa vapaudessamme!\" sanoi\nhän.\n\nTuron muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni\nsai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton\ntietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän\noli lausunut astuttuaan juhlasaliin.\n\nHän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää\ntotuutta.\n\n\"Kerro kaikki eilisiltainen!\" käski Turo.\n\n\"Se ei ole mitään!\" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.\n\nSilloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.\n\n\"Turo!\" huusi Outi.\n\n\"Kerro!\"\n\nOuti heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.\n\n\"Kerro kaikki!\" sanoi Turo.\n\nOuti katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei\nmitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?\n\nTäytyi alottaa.\n\nMutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.\n\nSilloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen\nilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.\n\nTarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt\nhänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois\nvähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää\nhänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli\nsaanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea,\nja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta\netsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti\nhän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen\nvallassaan.\n\nVihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin\nrikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.\n\n\"Lue nyt viimeinen rukouksesi!\" sanoi hän.\n\nOuti kirkaisi. \"En tahdo kuolla!\" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän\npolvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.\n\nSilloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä\nkeralla.\n\nOuti päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta.\nHän ainoastaan peitti kasvonsa.\n\n\"Nouse ylös, onneton!\" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan\nilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan\nnuhteet olisivat koskeneet.\n\n\"Armoa!\" kykeni hän vain sanomaan.\n\n\"Hän ei sitä ansaitse!\" vastasi Turo.\n\n\"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!\" sanoi toinen asemiehistä.\n\n\"Armoa, armoa!\"\n\n\"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?\"\n\n\"Kaiken, kaiken!\" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen,\njota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.\n\n\"Elämä on sinulle hyvin rakas!\"\n\n\"Niin, yli kaiken muun.\"\n\n\"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?\" kysyi jalo\nrouva.\n\n\"Hän kiusasi niin kovin!\"\n\nAnna rouva osoitti pihalle. \"Mitä näet tuolla?\" kysyi hän.\n\n\"Upseereja ja sotamiehiä!\" huudahti Outi kauhuissaan.\n\n\"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa\nsyytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan\nuskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen.\"\n\nOuti seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa\npuhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen\ntuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä\nkäsin polvilleen.\n\n\"Jaa vai ei! Valitse!\"\n\n\"Saanko sitten jäädä henkiin?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi.\"\n\n\"Minä seuraan!\" sanoi hän ja nousi. \"Mutta minä jään tänne ylös\",\nvastasi Turo. \"Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen\notuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin\nääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin\npoikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin\ntotta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt.\"\n\nVanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan\nkatseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi:\n\"Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!\"\n\nAlhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin\näkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian\nkuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.\n\nSaksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan\nei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.\n\nNuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan\njunkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia\nnyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.\n\nRuotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin\nnäytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman\npäällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.\n\nAnna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan\nrummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja\nnäiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty\nkeskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.\n\nOuti seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.\n\n\"Mitähän nyt on tuleva!\" kuiskailtiin.\n\nAnnan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa\nläsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen\nhiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: \"Mitä minulla on teille\nsanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla\nhuuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen\nkorkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta\nsalaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan.\"\n\n\"Meillä on kavaltajia joukossamme!\"\n\nSyntyi yleinen surina.\n\n\"Kavaltajia? Missä, missä he ovat.\"\n\n\"Laittaudu pois täältä!\" kuiskasi junkeri kalveten.\n\nMutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet,\njotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja\nsanoivat: \"Pysykää paikoillanne!\"\n\nHän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.\n\n\"Kuka on syyttäjä?\" kysyi junkeri ivallisesti.\n\nOutin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.\n\n\"Hameväkeä taas!\" lisäsi junkeri.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" huudettiin kaikilta tahoilta.\n\n\"Puhu!\" käski Anna Bjelke.\n\nMutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna\nrouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään\npyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen\nsilmiinsä ja liikkeihinsä.\n\n\"Minä olen syyttäjä\", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, \"ja häntä,\njunkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin\non taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!\"\n\nNyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja\nasemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.\n\n\"Sinä valehtelet, mieletön!\" huusi hän.\n\n\"Tahdotko kieltää?\" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään.\n\"Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan.\nMinun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut\nlupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja\nsitten antaisin vihollisten viedä hänet pois.\"\n\n\"Kuolema kavaltajalle!\"\n\n\"Ampukaa hänet!\"\n\n\"Ei, hirttäkää hänet!\"\n\n\"Niin, hirttäkäämme hänet!\"\n\nVaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen\ntorniin.\n\n\"Edelleen!\"\n\nNyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu\nuhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä\nparemmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli\ntarkoittanut.\n\n\"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin,\nkerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle.\"\n\n\"Hyvin keksitty!\" nauroi junkeri von Stein. \"Oliko kuninkaallekin\nilmoitettu etukäteen?\"\n\n\"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä\nvääristyneistä kasvoistannekin!\"\n\n\"Kaikki on keksittyä valhetta!\" huusi Evens. \"Onko teillä mitä\ntodistuksia?\"\n\n\"Sinä unhotat syntirahat!\" huusi Outi ja heitti koristeen niin\nvarmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne\nvääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.\n\nSyntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.\n\nHänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa\npitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.\n\nHänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta\nkuului paheksumisen murinaa.\n\nAnna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat\nyksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna\nrouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:\n\n\"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty.\" Tämä katsoi ylös\nlinnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut\nvalmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti\nepäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina.\nJa niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen.\nHän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia\nsanoja.\n\nSaksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena\nloukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.\n\nKun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan\nsotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen\npoistui hän lavalta.\n\nOuti seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä\nhänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli\nesiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.\n\nMutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa\nhän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.\n\nViisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki\nniin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja\nviattomimman ilmeen minkä voi.\n\nTuro odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.\n\n\"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan\", sanoi hän, \"jollemme ryhdy\nvarokeinoihin.\"\n\n\"Mitä tahdot tehdä?\"\n\n\"Vartioida itse.\"\n\n\"Sinua tarvitaan muualla!\"\n\nTuro seisoi tuumaillen. \"Päivän aikaan ei meillä ole mitään\npelättävää\", sanoi hän. \"Ja tottapahan yön tultua aina keino\nkeksitään.\"\n\n\"Ja Outi?\"\n\n\"Hän on mennyt huoneeseensa.\"\n\n\"Hän teki hyvin asiansa.\"\n\n\"Pelosta!\"\n\n\"Hän ei ole ilkeä!\"\n\n\"E-ei!\"\n\n\"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!\"\n\n\"Siitä on myöhä puhua!\"\n\n\"Anna anteeksi hänelle, Turo!\"\n\nTuro pudisti päätänsä.\n\n\"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän\nlankesi, mutta nousi jälleen.\"\n\n\"Olen vannonut.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Heidän molempain täytyy kuolla.\"\n\n\"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?\"\n\n\"Minä seuraan itse mukana?\"\n\n\"Oletko kristitty, Turo?\"\n\n\"Onhan minut ristitty.\"\n\n\"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy.\"\n\n\"Silmä silmästä, hammas hampaasta!\"\n\n\"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.\"\n\n\"Minä en voi!\"\n\n\"Voit, jos tahdot!\"\n\n\"En tahdokaan!\"\n\n\"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi.\"\n\n\"Muistanenhan tuon!\"\n\n\"Sinä et voinut elää ilman häntä.\"\n\n\"En voi sitä nytkään!\"\n\n\"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä\nminä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä\nvain vakavasti tahtoo.\"\n\n\"Hän on pirun juonia täynnään!\"\n\n\"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä.\"\n\nTuron kasvot hieman kirkastuivat: \"Saanko viedä hänet mukanani\nkotiin?\"\n\n\"Tietysti saat, ensi laivalla.\"\n\nTuro vaikeni kotvan. \"Minun aikeeni oli\", sanoi hän, \"panna heidät\nmolemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun\nolisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille\npientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja\nleikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes\nlopulta...\"\n\n\"He olisivat sen estäneet!\" huudahti Anna väristen.\n\n\"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet\nvoimattomina katsella, mikä heitä odotti.\" Hänen silmänsä paloivat,\nhän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa\nuhreilleen.\n\n\"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että\nhän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta.\"\n\n\"Niin, mutta... valani!\"\n\n\"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?\"\n\nHän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan\nollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt\nsen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti,\njolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli\nTuroa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että\nse oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan\nitsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun\nja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.\n\nMutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on\narvotonta antaa liian pian myöten. \"En lupaa mitään\", sanoi hän.\n\n\"Mene hänen luoksensa.\"\n\n\"Sen teen.\"\n\nJa niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän\novesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä\ntakista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan\nhänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat\npäätöksensä?\n\nHän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta\nsilloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos\ntyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun\nhän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja\nnukkuen.\n\n\"Hän voi nukkua!\" jupisi Turo tyytymätönnä.\n\nNo, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki\npyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!\n\nKenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät\nvieläkin silmäluomilla.\n\nTuro rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli\nantautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi\nhän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun\nheikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi,\nvaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.\n\nMihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut.\nÄkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo\nkatsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi\nhän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän\noli ollut huoneessa, ja toisekseen oli... Hyi häpeää, Turo, sinähän\nikävöit sovintoa, raukka!\n\nTuro nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.\n\nHän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona\nhän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea\nennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.\n\nOuti seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys\nkuvastui hänen kasvoillaan.\n\n\"Pyssyni!\" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.\n\nMutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja\nOuti katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: \"Turo!\"\n\n\"Anna minun olla!\"\n\n\"Sano, että annat minulle anteeksi!\"\n\nNyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.\n\n\"Oletko valmis?\" kysyi hän.\n\n\"Jos välttämättömästi tahdot!\" nyyhkytti Outi.\n\n\"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen.\"\n\n\"Voisinhan tulla paremmaksi.\"\n\n\"Vieläkös!\"\n\n\"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini...\"\n\n\"Sitähän et tahdo!\"\n\nOuti puhkesi kyyneltulvaan.\n\n\"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä.\"\n\n\"Saan kai elää isän tuvassa.\"\n\n\"Voitko viihtyä siellä?\"\n\n\"Täytyy tietenkin!\"\n\n\"Sieltä lähtisit pian.\"\n\n\"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo.\"\n\n\"Mutta jos minä jäisin kotiin?\"\n\nOuti katsoi häneen... Olisiko mahdollista, että... \"Jos jäisit\nkotiin, Turo?\"\n\n\"Voisihan käydä niinkin.\"\n\nOuti nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa\nTuron käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut\nniinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.\n\nKaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja\nniin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen:\n\"Turo!\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä.\"\n\n\"Mutta et tahdo!\"\n\n\"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on\nlaitettava.\"\n\n\"Nurinkurin!\"\n\n\"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään.\"\n\n\"Kunpa siihen olisi uskomista!\"\n\n\"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi,\nypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti\non ajettu pois.\"\n\nTämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se,\nettä Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta,\nmutta ei sentään sopinut vielä antautua.\n\nOutin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä\nkiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja\nniin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen\nkaulaansa: \"Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos\ntahtoisit antaa anteeksi...\"\n\nTuro ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan.\nMutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.\n\n\"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo\", sanoi Outi.\n\"Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle\nhyvin rakas.\"\n\n\"Sanot vain niin.\"\n\n\"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!\"\n\nEi, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon\nkädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta\nkun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli\nkalpea kuin kuolema.\n\nMutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu.\nEi ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti,\nkenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa\nhänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli\nhäntä.\n\nJa soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt\nvaltiaaksi.\n\nHe menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat\nOutille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan\nomaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.\n\nSovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien\npäivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät\nsitten ensi laivalla.\n\nMutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan,\neikä mitään häiritsevää tapahtunut.\n\nVarhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna\nrouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina;\nruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin,\njotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.\n\n\"Mitä he tahtovat?\" kysyi Anna rouva. \"Jättää linnoituksen Kristian\nkuninkaan käsiin.\"\n\n\"Petosta siis!\"\n\n\"Valitettavasti!\"\n\n\"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?\"\n\n\"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on\nhyödytöntä.\"\n\n\"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen\", puuttui toinen\ntulisesti puheeseen.\n\n\"Sitä mieltä olen minäkin\", sanoi Anna. \"Kuitenkin luulen, että\nlykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin\nvoinemme hankkia lähempiä tietoja.\"\n\n\"Juuri silloin on kapina puhkeava!\"\n\n\"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen.\"\n\n\"Ja varsinkin sen toimeenpanon!\"\n\n\"Ja te tiedätte tämän!\" huudahti Anna.\n\n\"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista\nole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa\nolosuhteissa?\" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen\nmaahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän\nitsekään ollut syytön.\n\n\"En tiedä\", sanoi Anna arvokkaasti, \"onko minulla syytä valittaa\nsilmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville\najoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä,\njoihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä\nkuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset.\"\n\nHe sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. \"Ainoastaan yhden\nmuutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti\nkokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen\naikaan.\"\n\n\"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne.\"\n\n\"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin\ntulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan\nläsnä.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa!\"\n\n\"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle;\nvastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat\nruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi\nmelkoista pienempi kuin edellisten.\"\n\nViimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva\", sanoi hän \"Ottakaa sananne\ntakaisin!\"\n\n\"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan\nsuojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!\" Hän taivutti\npäätään ja jätti heidät.\n\n\"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!\" sanoi muuan. \"He\nvangitsevat meidät!\"\n\n\"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon.\"\n\n\"Missähän se olisi?\"\n\n\"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!\"\n\nLevottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan\npäällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.\n\nMuutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa\neivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko\nsaksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän\ntyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja\nse oli hänen puolellaan.\n\nSotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle\nmuutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan\nOutia, jonka piti myös olla läsnä.\n\nHänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen\nvoitonriemuisen katseen.\n\n\"Sinäpäs kauniisti vartioit!\" sanoi tyttö.\n\n\"Onko joku ollut täällä?\"\n\n\"Junkeri itse!\"\n\n\"Ei suinkaan hän päässyt sisään!\"\n\n\"Ei, siksipä hän puhui läpi oven.\"\n\n\"Mitä hän tahtoi?\"\n\n\"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut.\"\n\n\"Sinä kieltäydyit?\"\n\n\"Ei, niin tuhma en ollut!\"\n\n\"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit.\"\n\n\"Siihen minä en tyytynyt.\"\n\n\"Mitä muuta saattoi hän antaa?\"\n\n\"Katso oven taa!\"\n\nTuro teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä\noli koriste.\n\n\"Näetkös nyt!\"\n\n\"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä\nrakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu.\"\n\n\"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?\"\n\n\"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!\" huudahti\nTuro.\n\nOuti ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen\ntervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä\nyhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut,\ntahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä,\nmutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen\nnähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän\nTuron edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.\n\n\"Ota mukaasi roska\", sanoi Turo, \"ja tule heti, sillä meillä ei ole\naikaa viivytellä.\"\n\nTuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen\nlyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven\nedessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin\npuolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui\nylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri\nStein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja\nruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.\n\nAnna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin\npaikka syrjemmässä.\n\nKaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei\nollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan\npuolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.\n\nMutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat\ntulleet; hän pani sen Annan eteen.\n\n\"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?\" kysyi junkeri\npilkallisesti.\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme.\"\n\n\"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen.\"\n\nNyt käytiin asiaan.\n\nOuti sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän\nkiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.\n\nJunkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen\nvangin kanssa ja kysyi sitten: \"Eikö teitä ole uudestaan yritetty\nlahjoa, kaunis Outi?\"\n\n\"Otettaneenko tämä lukuun?\" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti\nkukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli\nhyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä\npäivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli\nitse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä\nsalata.\n\nVankia käskettiin vastaamaan.\n\nHän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. \"En salaa mitään\",\nsanoi hän. \"On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon\nrouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä\npikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien\nmeidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin.\"\n\n\"Täällä ei tarvita enempää\", huusi päällikkö. \"Hänen omat sanansa\ntuomitsevat hänet!\"\n\n\"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne\", huusi junkeri.\n\"Olemme kyllästyneet hamehallitukseen... Kovin paljon valkoista käy\nikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä,\nettä avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä\ntaipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?\"\n\n\"Tiesin, että tulisi niin käymään!\" kuiskasi päällikkö Annalle.\n\nMutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei\nollut vähintäkään pelkoa.\n\n\"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman\noikeus puolellamme!\"\n\nJa saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät\njupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.\n\n\"Kärsivällisyyttä, ystäväni!\" sanoi tämä. \"Tiedätte kai, että\nkaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme.\"\n\nRaakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke\nei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä;\noikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse\nkulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut\nsuu todisti taistelua, jota hän taisteli.\n\nYlpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. \"Teidät on\npalkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta\", sanoi hän. \"Olemmeko\nrikkoneet sitoumuksemme?\"\n\n\"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta\", vastasi junkeri\nhäikäilemättä.\n\n\"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta\nolette saanut palkan?\"\n\n\"Joutavia! Ei sellaisia oteta!\" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin\ntuntisi tarvitsevansa kannatusta. \"Olette siis kavaltaja!\"\n\n\"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!\" huudahti junkeri\nkieputellen hattuaan.\n\nSaksalaiset hurrasivat.\n\nKaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he\nkerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. \"Puolustamme\nteitä viimeiseen henkeen ja vereen\", huusivat he. \"Jos minä olen\nnostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin\", sanoi Anna ottaen\nsoihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet\npieneen huoneeseen. \"Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen\nruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme\nkaikki kuoleman omat!\"\n\nJa tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus\nniin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin\nsadattelevat kielet.\n\n\"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi\", lisäsi Anna, \"ja olen\nvalmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai\nminä panen uhkaukseni toimeen!\"\n\nNiin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei\nkukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos\ntehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.\n\nKenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut\nsiltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä\nastua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:\n\n\"Olette voimakkain; minä alistun!\"\n\n\"Uskollisuudenvala!\" käski Anna.\n\n\"Mitäs sillä...\"\n\n\"Sanelkaa se!\" käski Anna ankarasti.\n\nMuuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän\ntäytyi tehdä vala.\n\n\"Lukekaa sotalait!\"\n\nTapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti,\nettä asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.\n\nMutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai\nTuro tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.\n\nKun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella,\nmutta lujalla äänellä:\n\n\"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!\"\n\n\"Kuolema!\" kuului vastaus.\n\n\"Tämä ei voi koskea minua!\" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa\nsuunniltaan.\n\n\"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!\" huusi Evens.\n\"Armoa, armoa, ankara rouva!\"\n\nPäällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. \"Älkää antako myöten\",\nkuiskasi hän. \"Saanko puhua puolestanne?\"\n\n\"Puhukaa!\"\n\nPäällikkö meni pöydän ääreen. \"Armo käyköön täällä oikeuden edellä\",\nsanoi hän. \"Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan.\nSaksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti\nEvens käykööt kuolemaan!\"\n\nNyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten\nluo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät\nainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät\nsoturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.\n\nKaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi\nmuodostamaan vartijapiiriä.\n\nLähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat\nkuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja\nehtoollisen.\n\nSe oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä\nunhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi\nriittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.\n\nKaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi\nedeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain\naskelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.\n\nSilloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt\nkaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.\n\nSilloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä\nristiin sanoen syvällä liikutuksella: \"Nyt ovat he sovittaneet\nrikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan\nkaikesta sydämestäni!\" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.\n\nMutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat\nitkevän ja nyyhkyttävän.\n\nAnna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.\n\n\"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot\nheidän sijaansa\", sanoi hän. \"Olkoon se, mitä on tapahtunut,\nalituisena varoituksena silmienne edessä!\"\n\n\"Eläköön rouva Anna Bjelke!\" huusivat saksalaiset.\n\n\"Eläköön rouva Anna Bjelke!\" säestivät ruotsalaiset.\n\n\"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin\ntekoihin!\" huudahti päällikkö.\n\nKokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.\n\nMutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki\nsanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan\nsotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta,\nei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.\n\nHuhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen\nlaivastoonkin.\n\nKuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana\nsulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen\ntäytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.\n\nKehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos\njoku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys\noli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin\nalistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.\n\nEräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian\npalaava sinne.\n\n\"Kolmen päivän kuluttua!\" sanoi Turo Outille.\n\n\"Olen valmis!\"\n\nVarhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli\nläsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli\nitkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.\n\n\"Älä ole liian ankara!\" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.\n\nMutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi,\nja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä,\npuhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke\nrohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta\nvihollisen käsiin.\n\n\n\n\n11.\n\nTUOMIO.\n\n\nTanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista,\npienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä\npöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän\nlukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa\nnäyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.\n\nKenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli\nseissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä\nkansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan\npelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä\nmaalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut\ntästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton,\nettä hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta;\ntuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle,\njossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen\nja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun\nhän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli\nHemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein\noli heille sanonut: \"Älkää koskaan uskoko tanskalaista!\"\n\nLuottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen\nmenettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja\nisiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen\noli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että\ntällä kertaa kävisi paremmin?\n\n\"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä\", sanoi hän, \"ja\nansaitsevat kohtalonsa.\"\n\nPernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa\npystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei\nollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi\naivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin\nsilloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja\nihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään\ntunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain\nmaailmassa!\n\nEikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut\nvaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se\nollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko\nvaltakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään?\nKuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut\nmitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän\ntoivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat\nkauhukseen kokea seuraukset.\n\nKapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua\nkirjoitusta.\n\nJoko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti\noikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti\nkarhunkämmenensä ja huusi: \"Luikkikaa tiehenne!\"\n\nKäsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa\nsellaiselle pelkurille.\n\nHurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin\nnauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.\n\nHetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti\noven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.\n\nHemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän\npergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.\n\nNiin oli arpa heitetty!\n\nHemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä\nympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että\nse halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja\nmiettein.\n\nMutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle\noli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle.\nKirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana\nseurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja\nvanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava\nTukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen\nvaltakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.\n\nNyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli\nmiltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin\nniin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut\nsotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä\nhaavaa oli läpipääsemätön.\n\nKristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä\nsuurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja\nkaikki arvelut väistyivät.\n\nKuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet\neivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät\nsuuttumusta, kuninkaan naurua.\n\nSilloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin.\nErittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi\nkuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin\nkokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä\nystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle,\nkestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta\nlahjaksi suolatynnyriä.\n\nRuotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi\ninnokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei\nkoskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa\njonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja\nleikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut\nyhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin\nkansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti\nylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan\nkesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien\nsanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin\nhänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas\ntaputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi\nminkä voi.\n\nKäsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut\nuskollisempaa palvelijaa.\n\nOli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia;\nhuomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture\nJönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.\n\nMutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla,\nVestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika\n(Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa\nGöksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös\nvarmoissa käsissä.\n\nKuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa\nolivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän.\nVesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan\ntalonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat\nSven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.\n\nMaunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera\nryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä\ntiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna\noli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti\nkäytävä.\n\nLähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja\npyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset\noli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti,\nennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto\nmääräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset\njyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys,\nja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen\nlähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa\nvastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin\nleiriin.\n\nKuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman\nporvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen\nasiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina\nkaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin\nsuuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta\näärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja\nivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään\nraivoon.\n\nJa lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas\npysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut\nKristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha\nstureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja\nherra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina\nrouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean\nasian puolesta.\n\nAsema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute\nkävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan\nei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian\nolevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua\npiirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään\npaljonmaksavilla varustuksillaan.\n\nKatkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä\nryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri\nja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva\nja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään\ntohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja\nlähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta\nvastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin\ntuloksiin kuin rauhanhierojat.\n\nKuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?\"\n\n\"Niin, teidän armonne.\"\n\n\"Todistakaa se!\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Taivuttakaa heidät antautumaan.\"\n\nHemming seisoi hetken mietteissään. \"Teen parastani\", sanoi hän.\n\n\"Milloin olette valmis?\"\n\n\"Milloin käskette!\"\n\n\"Huomenna siis!\"\n\n\"Vaikka huomenna, teidän armonne!\"\n\nHemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik\nRyningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin,\nmutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. \"Jos hän epäonnistuu\", huusi\nkuningas, \"niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee\nsiitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!\"\n\nHuomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin.\nSiihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne\nviestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja\nsentähden ikävöi hän niitä kuulla.\n\nMutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa,\nsilloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista,\nonnellisista ajoista.\n\nVarmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä\nelivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja\nja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja\nkatseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka,\nmutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.\n\n\"Kuinka hän punoittaa!\"\n\n\"Ja tuijottaa eteensä!\"\n\n\"Eikä näe meitä ensinkään!\" kuiskailtiin.\n\nMitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta\nvältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin\ntahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan\noloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes\nhän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin\nkaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua,\nja sitten -- sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli\nväitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.\n\nHe saapuivat linnaan.\n\nSuureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin\nylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva\nKristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi\nkasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen\nkiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään\nhänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.\n\nIlma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli\ntuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming\nGaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen\noli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta\nhampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen\njuudassuudelman, ja siksi hän epäröi.\n\n\"On jo kaksi vuotta siitä\", sanoi hän, \"kun toisten panttivankien\nmukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä,\ntoista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra,\nhän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta\noikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että\nRuotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa\nkohden!\" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia\nkorviaan.\n\n\"Ja te, elektus, sanotte tämän!\"\n\n\"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen?\nKuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän\nsuuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan\nTanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia\nalamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja,\nmikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt\nsuurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on\njätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa?\nSe ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee\nkurjuuden suuremmaksi kuin se jo on.\"\n\nMonet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa,\nmutta he vaikenivat.\n\nKristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon\ntieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: \"En\nikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!\"\n\nNäin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti\npois koko lähetystön.\n\nHemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä\ntäpötäytenään.\n\n\"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta\nja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!\"\nhuudahti hän heille. \"Oletteko Tanskan kuninkaan mies?\"\n\n\"Ilvehdittekö kanssamme?\"\n\n\"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?\" kysyi muuan\ntyömies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.\n\n\"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen\nalle\", huusi muuan taalalainen.\n\n\"Sellainen ei ole hänen tapaistaan.\"\n\n\"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!\"\n\n\"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla.\"\n\n\"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!\"\n\n\"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas\nhirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko\ntanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille,\nkuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi\nsumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin\noikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle.\"\n\n\"Hurratkaamme hänelle!\"\n\nJa he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada\nsuunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne\npistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei\ntahtonut.\n\nHän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten:\n\"Tahdotteko kuulla minua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" huudettiin kaikilta tahoilta.\n\n\"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?\"\n\n\"Tahdomme kyllä!\"\n\n\"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?\"\nkysyi piispa.\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Suolaa olisi aina saatava.\"\n\n\"Niin olisi.\"\n\n\"Kankaita halvemmalla.\"\n\n\"Paljon halvemmalla!\"\n\n\"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä.\"\n\n\"Sama oikeus kaikille!\" huusi muuan.\n\n\"Sitä ei hän voi!\" tokaisi toinen.\n\n\"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon.\"\n\n\"Mihin, mihin?\"\n\n\"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä,\nettette koskaan tule järkiinne.\"\n\n\"Ehto, ehto!\"\n\n\"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa.\"\n\n\"Me suostumme siihen!\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Mikä ehto on?\"\n\n\"Sopimus vihollisen kanssa!\"\n\nEnsin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin\nhornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija,\nPietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen\nsellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä\nsaada surmaniskun.\n\n\"Hän on kavaltaja!\"\n\n\"Heittäkäämme hänet yli muurin!\"\n\nPorvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan\nraivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos\nväkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi\nnähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.\n\nMutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He\nsanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua\nmitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata\nkaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.\n\nHän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti\ntehdä päätöstään.\n\nHän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen\nystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä\nTanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän\nkärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi\nsietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä\nitseään.\n\nMutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he\nkeskenään: \"Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla\nja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse\ntalossa vanheta.\"\n\nMathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki\nkaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän\nkoonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen\nasialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä\nhänellä oli sanottavaa.\n\n\"Tuumikaahan oikein asiaa\", sanoi hän, \"ja silloin näette, ettei\ntässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule\nainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös\nasiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia\nmaan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!\"\n\nJa jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri\ntahtoivat.\n\n\"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä\nerivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää,\nhyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän\nheti suostuu siihen.\"\n\n\"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan.\"\n\n\"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään\nkoetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot\nherrat?\"\n\n\"Mutta Kristina rouva...\"\n\n\"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan\nparhaasta.\"\n\n\"Hän ei suostu koskaan!\"\n\n\"Hänen täytyy!\"\n\n\"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä.\"\n\n\"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa\nheihin.\"\n\n\"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?\"\n\n\"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle\nvälttämättömyyden antaa myöten...\"\n\nHerrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas\nottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika\n(Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai\nvihdoin sanoiksi:\n\n\"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen\ntästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen\nvastauksen.\"\n\nKaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan\nkuorman heidän hartioiltaan.\n\nMutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa\nmelkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä\nhänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen\nlähetystöllä tulisi olemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän\nnäki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla\nantautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen,\njoita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten,\nojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen\npetettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän\najatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä\npelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö,\nyö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?\n\nSilloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa,\nja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.\n\nNämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä\nvastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.\n\nCecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään\nsuruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi\nnähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen\nulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.\n\n\"Rakkahin Kristina!\" sanoi hän ja syleili häntä. \"Sinä voit antaa\nminulle elämän tai kuoleman!\"\n\n\"Minä?\" kysyi tämä kummissaan.\n\n\"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle\", puuttui hänen\nherransa puheeseen.\n\nKristina katsoi kysyvästi molempiin.\n\nNyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.\n\nCecilia näki sen ja sai sanoiksi:\n\n\"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani\", sanoi hän, \"se riippuu nyt\nvain sinusta.\"\n\n\"Minusta!\"\n\n\"Rakkahin sukulaiseni!\" puuttui Erik herra puheeseen. \"Minulla on\ntuotavana teille surullinen uutinen.\"\n\n\"Se että petollisuus yhä levenee.\"\n\n\"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan\nhyvästä.\"\n\n\"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun.\"\n\n\"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan.\"\n\n\"Ovatko kaikki myöntyneet?\"\n\n\"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon.\"\n\n\"Tekin?\"\n\nErik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki\nkiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.\n\n\"Menkää\", sanoi ritari, \"me odotamme täällä.\"\n\n\"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne\", vastasi Kristina jäätävän\ntyynesti ja poistui huoneesta.\n\nNiin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle\nantautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään\nmuuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema\nolisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.\n\nLohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut\npakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa\nvaltansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen\nhallitus ajanoloon vei.\n\nKristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa\nristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni\nhän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun\nhe olivat lopettaneet, sanoi hän:\n\n\"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni.\"\n\nHän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön\njäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.\n\nKun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä\nulkona oli tapahtunut.\n\n\"Olethan sairas, Kristina!\" huudahti Cecilia rouva.\n\n\"Sanoisit pikemmin kuollut!\"\n\n\"Kärsitkö suuresti?\"\n\n\"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!\"\n\nCecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.\n\n\"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa\", sanoi hän. \"Puhukaamme\nsiitä, mitä on tehtävä.\"\n\nErik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin\nmaistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin\nkuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen\nja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen\nvalittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli\nkuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin\nmahdollista.\n\nKristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.\n\nHänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän\nainoastaan mitä muut tahtoivat.\n\nKirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset\nlähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus\ntöllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä\nolisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.\n\nKristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming\nGadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.\n\nJo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin\nsopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina\nrouvan välillä.\n\nSanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin\ntehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen\nkaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan\nanteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä,\nHannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki\nvangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria\nläänityksiä.\n\nSeuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua\nkaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja\nväestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna\nja kaupunki.\n\nMäärätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä\npelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin\nvastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina\nrouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän\nhymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän\nmarmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi\nkuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.\n\nKaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti;\ntämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan\nja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius\nHolsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen\njuhla-ateriasta siihen tapaan kuin _prinssi_ Kristian muinen tahtoi,\nja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.\n\nTämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita\nkuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset\nruotsalaiset herrat kuuluneet.\n\nOvela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä\nnipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin.\nKun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus\npalaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat\naika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta\npois.\n\nSeuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen\nuskollisuudenlupauksensa.\n\nKuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä\nkyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja\nensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.\n\nLeiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi\nhartaasti armoa.\n\n\"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo\", vastasi kuningas\nhymyillen.\n\nJa niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha\nmies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne\nja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.\n\n\"Hän varmaankin on pahoin rikkonut\", kuiski kansa keskenään.\n\nMutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä\nkuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin\nnoudatettava hänen toivomuksiaan.\n\n\"He aikovat pitää minua narrinaan\", ärisi kuningas, \"mutta ennen\npitkää opetan heille muuta.\"\n\nHerra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat\nuskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja.\nMielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen\nei hän päässyt. \"Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta\",\nsanoi hän. \"Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa\", kuiskasi maisteri\nKustaa herralle.\n\n\"Ymmärtääkö naisväki moista?\"\n\n\"Hän ymmärtää mitä vaan!\"\n\nArkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja,\nja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan\nrahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.\n\nTämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset,\njotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan\npalkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta\nkuninkaalle.\n\n\"Ettekö luule minun sitä ajatelleen\", vastasi kuningas nauraen.\n\"Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja\nminä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin\nsuuret kuin ansionne ovatkin!\"\n\n\"Uskallanko kysyä...\"\n\n\"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!\"\n\nNiin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä\nläänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.\n\nSen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.\n\nKristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös.\nHemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä\nsuurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin,\ntahtoi kuningas edelleenkin käyttää.\n\nHemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten\ntavallisesti.\n\n\"Olette tehnyt minulle palveluksen\", sanoi kuningas. Kumarrus oli\nhänen vastauksensa. \"Mitä tahdotte palkaksi?\"\n\n\"Olen jo saanut sen.\"\n\n\"En ole antanut teille mitään!\"\n\n\"Muut ovat antaneet.\"\n\n\"Ketkä muut?\"\n\n\"Ruotsalaiset herrat.\"\n\n\"Millainen palkka se on?\"\n\n\"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan.\"\n\n\"Mitä he pelkäävät?\"\n\n\"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa.\"\n\nKuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut\nuskonut kenellekään?\n\n\"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut.\"\n\n\"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!\"\n\n\"Ja siksi arvelette...\"\n\n\"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä\nsilloin tapahtuukaan kuivassa.\"\n\n\"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?\"\n\n\"Olen liian vanha pelkäämään.\"\n\n\"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?\"\n\n\"Niin olen!\"\n\n\"Olette kenties vieläkin?\"\n\n\"Enkö palvele teidän armoanne?\"\n\n\"Mutta ette rakkaudesta!\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!\" huudahti\nkuningas.\n\n\"Sitä en kiellä!\"\n\nKristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. \"Varokaa\nitseänne!\" tiuskaisi hän.\n\nMutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä\nmiellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja\nvastasi samaan sävyyn: \"Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on\npelättävää, herra kuningas?\"\n\n\"Minun vihani!\"\n\n\"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi\ntekään!\"\n\n\"Heitätän teidät vankeuteen.\"\n\n\"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!\"\n\n\"Mutta sitten...\"\n\n\"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita.\"\n\n\"Juuri niin!\"\n\n\"Siihen olen valmis!\"\n\n\"Teidän on matkustettava Suomeen!\" Kumarrus.\n\n\"Kukistamaan kapinallisia.\"\n\n\"Mikäli suinkin voin!\"\n\n\"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne.\"\n\n\"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!\"\n\n\"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät\nhuolen rikollisten rankaisemisesta.\"\n\n\"Siihen olen tyytyväinen.\"\n\n\"Milloin tahdotte lähteä.\"\n\n\"Heti!\"\n\n\"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?\"\n\n\"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!\"\n\n\"Ja se haavoitti!\"\n\n\"Totuus usein tekee niin!\"\n\n\"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!\"\n\nHemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on\nlähdettävä.\n\n\"Huomenna!\" kuului vastaus.\n\nMutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti\ntuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.\n\n\"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?\"\n\n\"Jollen jää Suomeen.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Minulle on ennustettu niin!\"\n\n\"Uskotteko moista?\" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti,\nettä asia persoonallisesti koski häneen.\n\n\"Uskon, teidän armonne.\"\n\n\"Minulle on myös ennustettu.\"\n\n\"Niin tehdään kaikille suurille miehille.\"\n\n\"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!\"\n\n\"Sitä ette usko!\"\n\n\"Se on keksitty vain ilkeydestä.\"\n\n\"Aivan varmaan, teidän armonne!\" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja\nkun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti\npurjehtimaan.\n\n\n\n\n12.\n\nLEIJONAN KAATUMINEN.\n\n\nSuomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksesta\nRuotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihin\nTurkuun.\n\nTäällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli\nsentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha,\nkunnon Arvi Kurki.\n\nNiilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän\noli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen\ntoteuttamista.\n\nKaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa\npiispaa.\n\nHänet otettiin kylmästi vastaan.\n\n\"Tätä olin odottanutkin\", sanoi hän. \"Mutta sallikaa minun nyt\nselittää syyt tekoihini.\"\n\nArvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.\n\nNyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut\nnähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.\n\n\"Unhotatte erään tärkeän asian!\" sanoi Arvi piispa.\n\n\"No?\"\n\n\"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettava\nHerraan.\"\n\n\"Ihmetöiden aika on mennyt.\"\n\n\"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?\"\n\n\"Niin kyllä!\"\n\n\"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan.\"\n\n\"Selittäkää!\"\n\n\"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne\nvietiin Tanskaan?\"\n\n\"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa.\"\n\n\"Hän on paennut sieltä!\"\n\n\"Reippaasti tehty!\"\n\n\"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat\nottaneet hänet hoiviinsa.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\"\n\n\"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!\"\n\n\"Miksei hän tullut ennemmin!\"\n\n\"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?\"\n\n\"Mitäpä poikasesta on toivoa!\"\n\n\"Oliko Sten Sture vanhempi?\"\n\n\"Oi isänmaani!\" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä\nylitse. \"Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen\nautuutenikin!\"\n\n\"Minusta näytätte sen jo menettäneen.\"\n\n\"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun\ntietää sen olevan vihollisen kädessä.\"\n\n\"Käänny takaisin, Hemming Gadd!\"\n\n\"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää\nSuomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän\nhuolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista.\"\n\n\"Voitteko tehdä sen?\"\n\n\"Tahdon ainakin koettaa!\"\n\n\"Sitten emme eroa vihamiehinä\", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle\nkätensä.\n\nTanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming\ntohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän\nparven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen\nsuostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.\n\nTurusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin\npaikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean,\nmutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.\n\nVasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke\nYrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti\nasestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään\npakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui\nvon Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki,\nketkä yhytettiin.\n\nSe, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei\nsuomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta\nepävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut\nvihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja\nvastarinta melkoisesti heikontui.\n\nTanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän\nollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut\nkilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty\nsotahuutona.\n\nNiin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.\n\nKappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima,\ntahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.\n\n\"Vihollinen on vastassamme!\" sanoi Mehlen.\n\nHemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen\nryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli,\nmutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa\nmaalinsa.\n\nTönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään\ntottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä,\ntuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa\nmiehitti maantien metsän suojassa.\n\nMutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä\nilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa.\nMuutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä\nehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.\n\nTavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin;\nvon Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi\ntunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat\naivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen\ntähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä\nmurhaamista.\n\nKuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat\nriemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton.\nHemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt\nse teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta\nvihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä\nsyöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen\nympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan\nhänelle surmaniskun.\n\nMutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen\naikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan\nmurtautuakseen läpi rivien.\n\nHänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian\nkokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.\n\n\"Kurjat tanskalaiskoirat!\" huusi hän. \"Onko se laitaa, että kymmenen\ntaistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi\nsuomalaista voi!\"\n\nHän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän\ntaisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut,\nja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.\n\n\"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä\", huusi von\nMehlen. \"Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että\nnäin kävisi.\"\n\nToinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta\nottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu\nmaahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli\njälellä rakkaan johtajan ympärillä.\n\nHyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan\nmiekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.\n\nTönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa\nkaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.\n\nMolemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet\nvaihtaneet sanaakaan keskenään.\n\nNyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa\nkeskenään.\n\nSilloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. \"Tahtoisin kiittää\nsinua\", sanoi hän, \"mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana.\"\n\n\"Kiittää minua, mistä?\"\n\n\"Hengestäni!\"\n\n\"Sitä et saane pitää!\"\n\n\"Olet minun tähteni menettänyt omasikin.\"\n\n\"Siinä tapahtuu minulle vain oikein.\" Mutta heidän huomiotaan\nvaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä\nlinnoituksen herroina, ja se oli voitettava.\n\n\"Voivatko he linnassa puolustautua?\" kysyi Hemming.\n\n\"Eivät!\"\n\nVon Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. \"Piiritystä välttääksemme\nlupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan\nteidät heti.\"\n\n\"Vaatikaa varmat takeet!\" huusi Hemming. \"En anna mitään muuta kuin\nsanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän\",\nvastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.\n\n\"Siihen olenkin tyytyväinen\", keskeytti Tönne Erikinpoika. \"Linnoitus\ntullaan teille avaamaan.\"\n\nOli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan\nkohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.\n\nKaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi\nhuudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä\nkannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa\nkuin haava sai aikaan.\n\nGunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten\npäällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet\nnäyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.\n\nKun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko\npuolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän\nmelkein katui lempeyttään.\n\nNiin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää\nvapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa\nympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti\nkirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän\ntuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään,\nmillainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi\nheidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät\nniin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa\nvasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja\nlohduttaa.\n\nKukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!\n\nKun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin\nluonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin\nlinnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä\nsiitä voitu rangaista!\n\nPahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen;\nmikä kohtalo häntä odotti?\n\nHän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti\nlempeämpi entistään.\n\nKolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja\nvielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin\npelolla ja vavistuksella.\n\nTönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut\nvähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja\nlapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton\njälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan,\nmutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä...\n\nVoimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen\nmielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.\n\nVon Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi\njokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli\nsaapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli\npäällikkö palannut.\n\nKukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli\ntuomio lankeava.\n\nLuodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi\nruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain\nmielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu;\nsilloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.\n\nHän astui heti sen jälkeen sisään.\n\n\"Pelkään, että häiritsen\", sanoi hän hieman hämillään.\n\n\"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme\", sanoi Gunilla\nrouva rakastettavalla kohteliaisuudella. \"Se todistaisi myös, että\ntuotte hyviä sanomia.\"\n\n\"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne.\"\n\nKaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan\nnakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa\ntoipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:\n\n\"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko\ntavannut vanhaa Arvi Kurkea?\"\n\n\"En!\" vastasi von Mehlen hymyillen.\n\n\"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme\nmaahan?\"\n\n\"En häntäkään.\"\n\n\"Totta kai hän on saanut vapautensa?\"\n\n\"Aikoja sitten!\"\n\n\"Missä hän nyt on?\"\n\n\"Muutamia kyynäriä maan alla.\"\n\n\"Oletteko murhannut hänet?\"\n\n\"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!\"\n\nHemming hypähti pystyyn.\n\n\"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!\" huudahti hän. \"Minä\nikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja\nkuninkaanne.\"\n\n\"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!\"\n\n\"Huomenna siis, vihdoinkin!\"\n\n\"Kello kahdeksan!\"\n\n\"Koetan olla täsmällinen!\"\n\n\"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa.\"\n\n\"Samapa se minusta.\"\n\nTönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava\narmoa?\n\nNyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden\nsääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: \"Teillä sitä\nvastoin on vapautenne viime hetkeen saakka.\"\n\n\"Viime?\"\n\n\"Hänet on siis tuomittu...?\"\n\n\"Kuolemaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään\npuolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä\nvalmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.\n\nTönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet\nnuoren vaimon epätoivolta ja surulta.\n\nVihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei\ntullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.\n\nNämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden\noli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin\naikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat\ntulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he\nsaapuisivat.\n\nTahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan\nkaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut,\nvai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että\nse riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on,\nettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei\nhänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.\n\nKuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen\nmaailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea\nlyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä\nkorkeimpaan, tärkeimpään.\n\nIsänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein\nnäki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan\nsanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla\nrouvalle:\n\n\"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!\"\n\n\"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan\", sanoi Tönne.\n\n\"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa\ntodellinen, elää ennallaan.\"\n\n\"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?\"\n\n\"Sitä ei olekaan!\"\n\n\"Eikö tämä maa ole surun laakso?\"\n\n\"Mutta se voi olla taivaskin!\"\n\n\"Niin, se on totta!\"\n\n\"Ja helvetti!\"\n\n\"Monelle on se sellainen!\"\n\n\"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on\nniin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä\nylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä\nnäkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja\nmeidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme\nniitä.\"\n\n\"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?\"\n\n\"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni\nmaailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana.\nNämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan\nikuisessa vuorovaikutuksessa.\"\n\nKeskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.\n\nTämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo,\npuristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta\nhyväntahtoisuudesta.\n\nMolemmat puolisot sulki hän syliinsä. \"He eivät ole nyt kaksi, vaan\nyksi!\" sanoi hän.\n\nSen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja\nanoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen\nrohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen;\nhe kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän\naikaan aamulla.\n\nHän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli\nviettänyt koko yön. \"Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin\nhänellä minulta\", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen\nsaakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra\nsuuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili\nanoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin.\n\"Jos minulla olisi vaali vapaana\", sanoi hän, \"niin en kieltäytyisi\nsiitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan.\"\n\nMolemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä\nhallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.\n\n\n\n\n13.\n\nTÄHÄN ASTI, EI EDEMMÄKSI.\n\n\nKustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla\nKööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin\nkruunauksen jälkeen.\n\nPiispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta\nyhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli\nkohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka\npani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava\nkuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.\n\nYhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava,\nja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä\ntapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.\n\n\"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista\", virkkoi\nKustaa Trolle.\n\n\"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa\ntähän maahan nähden.\"\n\n\"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?\"\n\n\"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu\naseilla.\"\n\n\"Mutta se voidaan kiertää.\"\n\n\"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka\nhäneltä kauan on väärin evätty.\"\n\n\"Minkä nojalla?\"\n\n\"Perinnön, tietysti!\"\n\n\"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varma\nRuotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat.\"\n\n\"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana on\nKristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin\nmukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy\nhallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin\nselvää.\"\n\n\"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti\nesitettävä.\"\n\nJa Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. \"Tässä kaikki mitä\ntarvitaan!\" sanoi hän. \"Voimme täydellä varmuudella sanoa, että\nolemme pelin voittaneet.\"\n\n\"Sitä epäilen vielä.\"\n\n\"Millä nojalla?\"\n\n\"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista.\"\n\n\"Nämä toiset on raivattava pois!\"\n\n\"Kunpa luku ei olisi niin suuri!\"\n\n\"He ovat kuningasvallan tiellä!\"\n\nNiin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi\nkovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin\nvaltaneuvostolle.\n\nArkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt\nkuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia\npäiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta\naivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka\ntalossa tien varrella.\n\nVasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin\ntolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa\notti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta\nkovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he\nrinnatusten tuttavallisesti keskustellen.\n\n\"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin...\"\n\n\"Millainen se on?\"\n\n\"Hän vihaa aatelia!\"\n\n\"Olen kuullut sen.\"\n\n\"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon.\"\n\n\"Minkä nojalla?\"\n\n\"Heitä on syytettävä!\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Teidän armonne!\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä\novat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia.\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta...\"\n\n\"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on\nyhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään\nvääryyttä tapahtuvan.\"\n\n\"Paha on vain rangaistava.\"\n\n\"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä.\"\n\n\"On meneteltävä varovaisesti.\"\n\n\"Äärimäisen varovaisesti!\"\n\n\"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan.\"\n\n\"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne\nja minun!\"\n\nNiinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja\nsyöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle\nmielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen.\nMitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä\noli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. \"Olkoon\nsiis menneeksi!\" sanoi hän.\n\n\"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna\nkaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä\noikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu,\nei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti\nneuvoneet.\"\n\n\"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava\nsaamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme.\"\n\n\"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni\", sanoi Didrik nauraen. \"Ja kautta\nsieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden\nalttarille, jonka pystytämme.\" Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä\nerityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma\nlaaditaan edeltäpäin.\n\nKun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri\nmelkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi\nlistalle.\n\nJöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut\nkiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen\nylläpidolle.\n\nKustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.\n\nSilloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: \"Herra Erik\nAbrahaminpoika (Lejonhufvud).\"\n\n\"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!\" huudahti arkkipiispa\nkummissaan.\n\n\"Kuningas ei voi sietää häntä.\"\n\n\"Se on toinen asia.\" Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.\n\nJa Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: \"Strengnäsin piispa\nMathias.\"\n\n\"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu\nkuninkaan puolesta!\"\n\n\"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen\non kuoltava!\"\n\nJa Odensen piispa kirjoitti nimen.\n\nSitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen\nnimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi\nhyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä,\nettä poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta,\narmosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.\n\n\"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja\nkuninkaan vihollisia?\" kysyi Jöns Antinpoika.\n\n\"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät\nraivattava pois!\"\n\nNimet lueteltiin ja kirjoitettiin. \"Skaran piispa Vincentius!\"\nvirkkoi arkkipiispa. \"Hänkin?\"\n\n\"Persoonallinen vihamieheni!\" Jöns Antinpoika kirjoitti.\n\nEdelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista\nraatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin\nliikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. \"Rouva Kristina\nGyllenstjerna.\" Kaikki vaikenivat hämillään. \"Häntä täytyy\nrangaista!\" puuskahti maisteri. \"Hän on Sten Sturen emäntä!\" lisäsi\nKustaa herra. \"Mutta vain nainen!\"\n\n\"Sangen vaikutusvaltainen.\"\n\n\"Ja sitkeä.\"\n\n\"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun.\"\n\nOdensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi\nneuvottelukin.\n\nKustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi\nmuutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta\nhavainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut.\nKostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän\naiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen\nautettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota\nsääty, johon itse kuului -- maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat.\nEnsi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen\ntehtävä?\n\nEpäröiden matkusti hän Tukholmaan.\n\nKuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla\notettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena\nasuntonaan.\n\nValtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli\nkutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien\nmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he\nsaapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.\n\nValtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa,\nja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla\nBrunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja\nsen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki\nkiertyi piiriin kokouksen ympärille.\n\nOdensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan\nlaillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo\nisänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen:\n\"Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska\nhänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?\"\n\nKohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: \"jaa\". Ja\nsiten oli asia ratkaistu.\n\nKokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen\njälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja\nsinetein vahvistettu.\n\nSunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset\npyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli\nkaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera\nlinnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin,\npitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana.\nKuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli\nmilloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista\nherroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille\nsuurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta,\naivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja\nruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana\nja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin\nhänkin heille.\n\nKristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän\nkieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen\njälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä,\nasui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän\nlastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.\n\nJuhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin\nmennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen\nherransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin\ntavoin Kristinan huolia hälventää.\n\nKruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina\nrouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.\n\nSe oli isä Johannes.\n\n\"Tulette siis vihdoin!\" huudahti Kristina ja lankesi hänen\njalkoihinsa.\n\nJohannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.\n\nMutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi\npuhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.\n\nKristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin,\näitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko\nUlfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja\nkaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.\n\n\"Mikä vaara se olisi?\" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman\nkärsimättömästi.\n\n\"Nuori herra Kustaa Erikinpoika...\"\n\n\"Poikani!\" huudahti Cecilia. \"Hän on ollut Mariefredissä.\"\n\n\"Kaikki hyvät enkelit!\"\n\n\"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan.\"\n\n\"Sitä ei hän tee!\" huudahti Erik herra. \"Hänen mielensä ei koskaan\ntaivu toisten vakuutukseen.\"\n\n\"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan\npäätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan.\"\n\n\"Hän tekee oikein!\" sanoi Kristina melkein itsekseen.\n\n\"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa\", puuttui Joakim Brahe\npuheeseen. \"En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt.\"\n\n\"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen\nhommistaan\", sanoi Magnus Gren. \"Ja sentähden ei ole mahdotonta, että\nhän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin\nnähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä\nkaupungista.\"\n\n\"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!\"\n\n\"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta.\"\n\n\"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni\", sanoi Sigrid rouva\nentisen ylpeytensä vivahduksella. \"Enkä aio väistyä sellaisten\ntähden.\"\n\n\"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva\nlähtee täältä\", sanoi Johannes. \"Ja luulen, että hänellä on pätevät\nsyynsä.\"\n\n\"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas\noli epäluuloinen\", sanoi Erik herra, \"Mutta nyt puhaltaa toinen\ntuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä\nluottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa.\"\n\n\"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!\" lisäsi\nJoakim herra.\n\n\"Ette tahdo siis lähteä täältä?\" sanoi Johannes surullisella äänellä.\n\n\"Herrani ei tahdo!\" vastasi Cecilia rouva.\n\n\"En!\" virkkoi Erik herra. \"En usko täällä olevan vaaraa\ntarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni\nseista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa\nkannattamassa sopimusta.\"\n\n\"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan\nvaltaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja\nmuita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän\naikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen\nja antaa linnaluvan.\"\n\n\"Vala _pakottaa_ hänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, ja\n_viisaus_ vaatii sitä.\"\n\n\"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta.\"\n\n\"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran.\"\n\n\"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat\", puuttui Maunu\nGren puheeseen. \"Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia\ntoiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen\nkatsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden\ntalonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan.\nKalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti;\ntotisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan\nisänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti\nvelkansa!\"\n\n\"Anna Bjelke!\" huudahti Kristina kyynelsilmin. \"Nyt ymmärrän sinut!\"\n\n\"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli\", lisäsi Maunu Gren.\n\n\"Olette osoittanut minullekin paikkani\", lausui Kristina suurella\nlujuudella, kyyneliään kuivaillen. \"Minua voidaan tarvita täällä,\nsentähden jään.\"\n\n\"Mutta lapseni?\" kuiskasi Cecilia.\n\n\"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä.\"\n\n\"Täytyy kai sitten jäädä silleen\", huokasi Johannes alistuvasti.\n\n\"Rakas isä, jääkää luoksemme!\"\n\n\"Kyllä, toistaiseksi!\"\n\nMiehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.\n\nIsä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. \"Kuinka paha\nolen\", sanoi tyttö, \"kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä,\njoka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?\"\n\n\"Olen jälleen saanut kirjeen!\" sanoi Johannes.\n\n\"Pentiltä?\"\n\n\"Niin, häneltä.\"\n\n\"Hyvää?\"\n\n\"Ilahuttavaa meille molemmille.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona.\"\n\n\"Hänen?\"\n\n\"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne.\"\n\n\"Uskaltaako hän?\"\n\n\"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt\nhaluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa.\"\n\n\"Taivaan vallat!\"\n\n\"Taistelemaan isänmaan puolesta!\"\n\n\"Isä, isä!\" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. \"Mutta\nensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi.\"\n\n\"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan\ntäyttyvän.\"\n\n\"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin\", virkkoi vanhus\nlempeästi hymyillen.\n\n\"Onko hän täällä!\" huudahti Kaarina kiihkeästi. \"Sehän olisi\nmahdotonta!\"\n\n\"Mikään ei ole mahdotonta!\" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa\ntaivaan.\n\n\"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa\nherran mukana!\"\n\n\"Hänen palvelijanaan?\"\n\n\"Hänen asemiehenään!\"\n\n\"Missä tapasitte hänet?\"\n\n\"Mariefredissä!\"\n\n\"Isä, oliko hän ennallaan?\"\n\n\"Iloinen ja onnellinen!\"\n\n\"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla!\nKuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!\"\n\n\"Älä rakenna ilolle!\"\n\n\"Ei, se on totta!\"\n\nPian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän\njuomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi\nhartaasti häntä lepäämään.\n\nKeskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana\npäivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.\n\n\"Oletko tavannut Didrikiä?\" kysyi tämä.\n\n\"En, teidän armonne.\"\n\n\"Oletteko nyt sovussa?\"\n\n\"Emme erittäin.\"\n\n\"Mutta minä sanon, teidän _täytyy_ olla. Jollette pidä yhtä, voi\ntulla onnettomuus!\" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa\nlattiaan.\n\n\"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää.\"\n\n\"Mitä hän nyt on tehnyt?\"\n\n\"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät\nja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin.\"\n\n\"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?\"\n\n\"En nähnyt ketään.\"\n\n\"No silloin se ei merkinnyt mitään.\"\n\n\"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita\nhän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään.\"\n\n\"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä\nruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä.\"\n\n\"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian\nkovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo\ntaittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin.\"\n\n\"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon\nsinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani\non toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin\nettei kummallakaan ole valittamisen syytä.\"\n\n\"Mitä armollinen kuninkaani käskee?\"\n\n\"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa\nmihin tahansa?\"\n\n\"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi.\"\n\n\"Niin olen!\"\n\n\"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita.\"\n\n\"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?\"\n\n\"Olettehan yksinvaltias kuningas.\"\n\n\"Yli hengen ja verenkin?\"\n\n\"Jumala on antanut miekan esivallan käteen.\"\n\n\"Käyttää kuten hyväksi näkee?\"\n\n\"Jaa...\"\n\n\"Vastaa suoraan.\"\n\n\"Maassa on tuomioistuimet.\"\n\n\"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä\ntuomitaan mielivaltaisesti.\"\n\n\"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta.\"\n\n\"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten\nviivytellä?\"\n\n\"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita.\"\n\n\"Siihen täytyy heidän oppia!\"\n\n\"Tietenkin!\"\n\n\"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?\"\n\n\"Mitäs muuta!\"\n\n\"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys.\"\n\n\"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa.\"\n\n\"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!\" huudahti\nkuningas melkein hurjasti. \"Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa\nsekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?\"\n\n\"Aatelisto, teidän armonne.\"\n\n\"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että\nporvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän\njumalansa?\"\n\n\"Niin todella olettekin!\"\n\n\"Mikä sitten erottaa minut heistä?\"\n\n\"Aatelisto.\"\n\n\"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?\"\n\n\"Raivataan ne pois.\"\n\n\"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuin\nTanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla.\"\n\n\"Teette oikein!\"\n\n\"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan.\"\n\n\"Epäilettekö sitä?\"\n\n\"En, mutta tiedättekö syyn?\"\n\n\"Ikävöitiin kuninkuutta.\"\n\n\"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He\ntahtovat olla kaikki pikku kuninkaita.\"\n\n\"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut.\"\n\n\"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella,\nja se on minun!\"\n\n\"Paitsi Jumalaa!\"\n\n\"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat,\nolette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan\nlinnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä\nluin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta\ntehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa...\nMutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia\nja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä\nheihin!\"\n\nDidrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.\n\n\"Vieraat alkavat jo saapua saliin\", sanoi hän. \"On kai naisetkin\nkäsketty?\"\n\n\"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä.\"\n\n\"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!\" sanoi piispa. \"Nyt ovat\nhe minun vallassani!\" sanoi kuningas katse taivasta kohden. \"Ovatko\npalvelijani valmiina?\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne!\" vastasi Didrik mestari. \"Sotamiehet on\nsijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden\njoukossa.\"\n\n\"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?\"\n\n\"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa\nHannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta.\nViimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään\nkoppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä\nheillä mahdollisesti on ollut.\"\n\n\"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi\", sanoi kuningas. \"Heidän tuomionsa\non jo langetettu!\"\n\n\"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!\" lisäsi Didrik mestari.\n\n\"Mutta miksei Kustaa herra tule?\"\n\n\"Teidän armonne!\" sanoi Didrik mestari epäröiden.\n\n\"No, pettääkö hän?\"\n\n\"Jos uskaltaa!\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!\"\n\n\"Entä sitten!\"\n\n\"Ei korppi korpin silmää puhkaise.\"\n\n\"Mitä hän on sanonut?\"\n\n\"Ei mitään, teidän armonne!\"\n\n\"Mutta olet huomannut?\"\n\n\"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden\nmerkitsevää.\"\n\n\"Missä hän on nyt?\"\n\n\"Salissa!\"\n\n\"Kutsu hänet tänne!\"\n\nDidrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. Kustaa\nTrolle astui pian sisään maisterin keralla.\n\nHänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista,\njotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.\n\nKuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi\nterävästi: \"Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Tunnen itseni sairaaksi!\"\n\n\"Petturi!\" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen\ntakinkaulukseensa. \"Herra, kuningas!\"\n\n\"Aiotte pettää minut!\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?\"\n\n\"Jos teidän armonne käskee.\"\n\n\"Henkenne uhalla!\"\n\n\"Kyllä tottelen.\"\n\n\"Epäröimättä?\"\n\n\"Kuten tulee uskollisen palvelijan!\"\n\nMutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. \"Kuulkaahan\",\nsanoi hän hymyillen. \"Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen.\nUskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte\nsyytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun\nlinkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!\"\n\nHieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei\nräpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: \"En ollut ansainnut tätä\nkuninkaaltani!\"\n\n\"Ettekö?\"\n\n\"Tekoni tulevat puhumaan!\"\n\n\"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita\nmeille, kun aika on käsissä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita\nylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki\nolivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden;\njokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi\nitsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi\nkansa rakkaalta kuninkaalta.\n\nKristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas\nhalusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan\nmieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat.\nViimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän\nsanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään\njotakin juhlallisuuksista.\n\nMutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti\nsaattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen\nnähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.\n\nKun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina\nja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen\npakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.\n\n\"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!\" sanoi äkkiä\nmuuan porvari toiselle.\n\n\"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös\", virkkoi toinen.\n\nTosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille,\njotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi\ntunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.\n\n\"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\"\n\nNyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.\n\n\"Onkohan mitään vaaraa?\"\n\n\"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin.\"\n\n\"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä.\"\n\nKristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.\n\n\"Tämä tuntuu epäilyttävältä\", sanoi Joakim herra.\n\n\"Nyt luulen sen alkavan.\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Tuomion ja tutkinnon.\"\n\n\"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut.\"\n\n\"Hiljaa, kuningas tulee!\"\n\nKuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään\ntulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri\njoukko tanskalaisia herroja.\n\nKaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan\nistuutuessa valtaistuimelle.\n\nSilloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman\nsekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen\nlähellään.\n\nHerra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun\nkuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran\npiispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka;\nTanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti\npalkkaansa.\n\nSalainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.\n\nSilloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä\nkaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja\nmuut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka\noli vannonut: suojella kirkkoa.\n\nKuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan\nUpsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän\npaperin ja tämä sai käskyn lukea sen.\n\nSyytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta\nvääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä\nKristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet,\nsamalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen\nmiehiä -- vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa --\njonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen\nluettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan\nvastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat\nolivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä,\njoita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin\nrankaisemaan.\n\nKuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.\n\nTämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä\n500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.\n\nSalissa kuului äänekästä sorinaa.\n\nKuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että\nhän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.\n\nKuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa\nkuohui.\n\nSilloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: \"Ajatelkaa,\nhenkenne on vaarassa!\"\n\nKalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa\nkohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen\nrohkeuttaan.\n\n\"Vaadin sitä paitsi\", sanoi hän, \"että kaikki ne henkilöt, joita\nvastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina\nsäilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja\nkuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on\nhäntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille\nkerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen.\"\n\nPelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei\nrohennut virkkaa sanaakaan.\n\nSilloin nousi Kristina.\n\nHän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi\ntyynellä ja lujalla äänellä:\n\n\"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan\npäätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut,\nja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen\nunhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte,\nrukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan\nlempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt\nvelvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!\"\n\nNämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta\nsalin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja\nkuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat\nolisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.\n\n\"En tahdo tehdä ketään levottomaksi\", sanoi hän, \"mutta jokaiselle\ntäytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni\nlykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi.\"\n\n\"Kas tässä\", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen\nkuninkaalle asiapaperin, \"tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan\nherra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen\nnojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden\npäätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän\nkorkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen\nvastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan\nteosta, joka on tehty koko kansan nimessä?\"\n\nKuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.\n\nKristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei\nainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut\nniin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden.\nKuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.\n\nMutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi\njotakin hänen korvaansa.\n\nHän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa,\nmutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi\nentistään. \"Olen luvannut ja vannonut\", sanoi hän, \"pitää antamani\nsanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän\ntahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään\nkaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka\nannettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa,\nettä on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne,\njotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet\ntodistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!\"\n\n\"Sikäli kuin tunnustavat sen\", kuiskasi Didrik.\n\n\"Sikäli kuin tunnustavat sen\", toisti kuningas vitkastellen,\nikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.\n\n\"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin\nomakätinen allekirjoitus\", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä\nja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen\neteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja\nhämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.\n\nEnsiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).\n\n\"Herra Kustaa Trolle\", sanoi hän, \"ei ollut koskaan vannonut\nuskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut\nolevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden\nomantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa.\nAllekirjoitus on omani.\"\n\nSen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).\n\n\"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan\",\nsanoi hän.\n\n\"Skaran piispa Vincentius.\"\n\nHän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä\ntolkussaan: \"Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten\nmielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen.\"\n\n\"Mathias, Strengnäsin piispa!\"\n\nKurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein\nryömien.\n\n\"Armollisin herra!\" sammalsi hän.\n\n\"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?\"\n\n\"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!\"\n\n\"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?\"\n\n\"Kaikki hyvät pyhimykset!\"\n\n\"Jaa vai ei?\"\n\n\"Ei...\"\n\n\"Mitä, kiellättekö?\"\n\n\"Minä en ole sitä tehnyt!\"\n\n\"Kyllä, hän on tehnyt sen!\" huusivat useat.\n\n\"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon,\njos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön\nminua!\"\n\nOnneton työnnettiin syrjään.\n\n\"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!\"\n\nKristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota\nkantoi?\n\n\"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni\", sanoi hän, \"vapaasta\ntahdostani ja täydestä vakaumuksestani!\"\n\n\"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!\"\n\n\"Minä tein kuten muutkin\", sanoi hän, \"ja kirjoitin alle!\"\n\n\"Herra Magnus Gren!\"\n\nKuuluvalla äänellä sanoi hän: \"Allekirjoituksellani olen tahtonut\nilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan\narkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän\nteidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua\ntämän mielipiteeni.\"\n\nKustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.\n\n\"Piispa Brask Linköpingistä!\"\n\nHän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. \"Pelastin sillä\nkertaa ainoastaan henkeni\", sanoi hän. \"Nyt nähdään, viekö se, mitä\nsilloin tein, nytkin samaan tulokseen!\" Sen jälkeen otti hän pienen\nveitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin\nhienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen\nkuninkaalleen.\n\nTämä avasi sen ja luki:\n\n\"Siihen pakotettuna.\"\n\nKuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä\nsuudeltavaksi.\n\n\"Herra Erik Kruse!\"\n\nTämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli\nurheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään\nvierasta ylimysvaltaa.\n\n\"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja\", huudahti hän. \"Sen sanon niin\nkauan kuin kieleni liikkuu!\"\n\n\"Tunnustatte siis allekirjoituksen!\"\n\n\"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan.\"\n\n\"Herra Olavi Björninpoika!\"\n\nTämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin:\n\"Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain\nsaa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei\npidä kenenkään uskoa!\"\n\n\"Tunnustatte siis allekirjoituksen?\"\n\n\"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien\njoukossa.\"\n\n\"Herra Joakim Brahe!\"\n\nKalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori,\nrikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja\nruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden\nvärisi hänen äänensä, kun hän sanoi: \"Allekirjoitus on minun!\"\n\nMutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!\"\n\n\"Minäkö?\" parahti tämä. \"Se ei ole mahdollista... Armollinen herra,\nette suinkaan voi tahtoa...\"\n\n\"Onko allekirjoitus teidän?\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Todistakaa muut!\"\n\nKaikki vaikenivat.\n\n\"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!\" huusi Didrik.\n\n\"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!\"\nhuudahti Magnus Gren.\n\n\"Säästäkää hänet, herra kuningas\", tokaisi Erik Kruse. \"Hän ansaitsee\npäästä lähimmäksi mieheksenne.\"\n\n\"Olen viaton!\" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen\nedessä.\n\n\"Viekää hänet pois!\" huusi kuningas.\n\nJa niin jatkettiin nimenhuutoa.\n\nMutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi\nsalissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa\ntai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet\nhiljaisuutta, se ei auttanut mitään.\n\nPiispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja\nraatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden,\nmillä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala\nasettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti\ntottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.\n\nHuuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja\nniinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.\n\nVihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan\nsotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin\nNorrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia\ntorniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat,\nsamoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin\nteurastettavat lampaat karsinaan.\n\nHannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen\npimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko\nonnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt\noli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä\nyleinen kuin sydäntäsärkeväkin.\n\nKristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi\nkuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan\nsyliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä\nvietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli\nvaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei\ntiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?\n\nAjatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän\nviimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan,\nmutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. \"Jalo rouva!\"\nsanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. \"Teidän kohtalonne\nkoskee minuun syvästi!\"\n\n\"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?\"\n\n\"Kaiken minkä voin.\"\n\n\"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!\"\n\n\"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen.\"\n\n\"Ei täällä\", sanoi hän. \"Sallikaa minun viedä teidät siihen\nhuoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty.\"\n\n\"Vankina?\"\n\n\"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!\"\n\n\"Kiitän teitä!\"\n\nHän otti Sigrid rouvan käsivarsilleen; muuan soturi kantoi Cecilia\nrouvaa, ja linnankäytäviä, jotka Kristina niin hyvin tunsi, vietiin\nhänet muutamaan omista huoneistaan, joka oli luovutettu herra Severin\nNorrbylle.\n\nHänen äitinsä laskettiin vuoteelle; ritari pyysi häntä sulkemaan\noven ja riensi hankkimaan mitä tarvittiin. Kristinan täytyi yksin\nhuolehtia äidistään ja sisarestaan.\n\nRitari palasi tuoden pyydetyt ravintoaineet, ja viinissä kastettu\nleipä näytti Sigrid rouvasta maistuvan hyvin. Hän söi sen\npuoliunissaan, tietämättä missä oli.\n\n\"Olen nähnyt hirveää unta\", sanoi hän. \"Mutta sen kerron huomenna.\"\n\nJa samassa hän nukkui sikeästi.\n\nKristina oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja hirvittäväin näkemiensä\nmuistoihin, ettei hän jaksanut ajatella mitään tulevia.\n\n\"Pyytäisin kysyä, enkö voi tehdä mitään hyväksenne?\" kysyi ritari.\n\nKristina kohotti päätään.\n\n\"Lapseni?\"\n\n\"Tahdotteko saada heidät tänne?\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Tahdotteko, että teidät viedään heidän luoksensa?\"\n\nKristina katsoi äitiinsä ja sisariinsa. \"Kuinka pääsen, täällä?\"\nsanoi hän.\n\n\"Minusta kyllä olisi parasta, että lapsenne noudettaisiin tänne;\nvastaan hengelläni kaikesta, mikä kuuluu teille! Täällä voin antaa\nteille suojaa, mutta kotonanne on se minulle mahdotonta.\"\n\n\"Ettekö luule kotirauhaa pidettävän kunniassa?\"\n\n\"Nyt ei näytä pidettävän kunniassa mitään.\"\n\n\"Kuka lapset noutaisi?\"\n\n\"Minä itse!\"\n\n\"Sallikaa minun tulla mukaan!\"\n\nEhdotus näytti ritaria miellyttävän. \"On mahdollista\", sanoi hän,\n\"ettei minuun luotettaisi, jos menisin yksin. Mutta teidän on\notettava miehen hattu ja viitta, niin pääsemme huomaamatta.\"\n\nKristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat\nnukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.\n\nKadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku\nlyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan\nkoti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat\naskeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka\nnähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.\n\n\"Kristina rouva!\" huudahtivat molemmat.\n\n\"Uskolliset palvelijani!\" sanoi hän.\n\nPortti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.\n\n\"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!\" huusi poika.\n\nMutta sisältä kaikuivat lasten äänet. \"Pienokaiseni!\" huudahti\nKristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen\nviitan Kaarinalle.\n\nTämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan\nhuoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti\nhäntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi\nmerkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä\nsiihen.\n\nHuoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi\nhän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä\nsen Kristinan päätettäväksi.\n\n\"Niin, hän tuntee minut\", sanoi pappi.\n\nKristina tuli kohta ja lankesi isä Johanneksen jalkoihin. \"Nyt on\nkatkerin hetki tullut\", sanoi hän.\n\n\"Neuvoni...?\"\n\n\"Sitä olisi minun pitänyt seurata!\"\n\n\"Jumala teitä auttakoon!\"\n\n\"Rukoilkaa kanssamme puolestamme!\"\n\n\"Sen teen!\"\n\n\"Rakas isä, tahdotteko seurata meitä?\"\n\n\"Vaikkapa synkimpäänkin vankilaan!\"\n\n\"Sen tiesin!\" Kristina suuteli hänen kättään ja nousi. \"Herra\nritari!\" sanoi hän rukoillen. \"Sallikaa minun ottaa kaikki nämä\nmukaan.\"\n\n\"He saavat seurata!\"\n\nHankittiin kantotuoli ja siihen sullottiin kaikki lapset ja joukko\ntyynyjä. Kolme pienintä nukkuivat jo, Niilon ja Ilianan käskettiin\nolla hiljaa. Neljä palvelijaa tuli tuolia kantamaan. Kaarina ja isä\nJohannes kulkivat kukin puolellaan, Kristina rouva ja herra Severin\nNorrby seurasivat jälestä.\n\nLinnan portilla ei kukaan rohennut kysyä mitään ritarin nähdessään.\nRitari näytti tietä, vihdoin olivat he ovella, ja koko saattue astui\nsisään. Cecilia rouva oli valveilla ja kertoi, että oli aiottu\nsillaikaa murtautua sisään.\n\n\"He ovat etsineet minua!\" sanoi Severin Norrby. \"Menen heti kuninkaan\nluo. Hankin teille mitä tarvitsette, mutta älkää avatko kenellekään\nmuille kuin minulle.\"\n\nKaarina oli poiminut pienokaiset pois kantotuolista, ja kantajat\npoistuivat ritarin mukana.\n\nTyynyistä laitettiin vuode lattialle, ja lapset pantiin siihen maata.\nCecilia kertoi sillävälin isä Johannekselle, mitä oli tapahtunut,\nsikäli kuin saattoi epätoivoissaan rakkaan herransa ja vävynsä tähden.\n\n\"Tiedättekö, missä he ovat?\" kysyi Johannes.\n\n\"Täällä linnassa.\"\n\n\"Kyselen sitten.\"\n\n\"Aiotteko mennä heidän luoksensa?\"\n\n\"Kyllä, he voivat tarvita minua.\"\n\n\"Taivas teitä siunatkoon! Sanokaa hänelle, ettei eromme ole oleva\npitkä, vaikka hänen... täytyisi mennä edeltä...\"\n\nKotvan kuluttua kuului koputus ovelle.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Kaarina.\n\n\"Severin Norrby.\"\n\nOvi aukeni, ja Kristinan levoton, kysyvä katse suuntautui ritariin.\n\n\"Tuon hyviä uutisia!\"\n\n\"Puhukaa, herra!\"\n\n\"Tässä\", sanoi ritari pannen pienen pergamenttipalan hänen käteensä.\n\"Se on kuninkaalta.\"\n\nKristina luki:\n\n    \"Herra Erik Juhananpoika olkoon heti vapaa.\n\n                        _Kristian kuningas_.\"\n\n\"Tekö olette saanut tämän aikaan?\"\n\n\"Pyysin sitä.\"\n\nCecilian ilo oli yhtä kiihkeä kuin oli ollut hänen surunsakin.\n\"Herrani kyllä toimittaa toisetkin vapaiksi!\" huudahti hän iloissaan.\n\nSeverin herran neuvosta päätettiin, että isä Johannes tämän\nkallisarvoisen paperin avulla hankkisi pääsyn vankien luo. Ritari\nhankkisi tiedon, missä he olivat, ja ilmoittaisi sen.\n\n\"Omasta puolestanne ei teillä ole enää mitään pelättävää\", sanoi\nNorrby Kristinalle.\n\n\"Kuninkaan sydän on siis lauhtunut?\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa, mutta hän on hyväksynyt takaukseni.\"\n\n\"Nyt tunnen köyhyyteni\", sanoi Kristina. \"Voin ainoastaan ottaa\nvastaan hyviä töitä, enkä osoittaa kiitollisuuttani.\"\n\n\"Kenties tulee päivä, jolloin voitte sen\", sanoi ritari hieman\nliikutettuna. \"Siihen mennessä teen kaiken voitavani palvellakseni\nteitä.\"\n\nKohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.\n\nKristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei\njuolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten\nSturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä\nhänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho.\nMillään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä\nhävyttömyyttä.\n\nEi edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas\noli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä\nlinnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.\n\nIsä Johannes jäi ovelle odottamaan.\n\nVihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja\nsotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi\njälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.\n\nTuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik\nSlagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi,\njonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten\nkuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä\nuhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut\nvelvollisuudekseen vahvistaa.\n\nDidrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua\npantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.\n\nIsä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai\nhuomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.\n\nSeurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä,\nsilloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin,\nrukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat\nkestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät\nparemman hallituksen alamaisiksi.\n\nErik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan\nrohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja\nnyyhkytti kuin heikko nainen.\n\nIsä Johannes meni Erik herran luo, sillä tällehän hänellä etupäässä\noli asiaa. Tämä tunsi hänet heti.\n\n\"Tuotte viestejä minulle\", sanoi Erik herra vilkkaasti.\n\n\"Niin\", vastasi Johannes, \"viestejä ja terveisiä.\" Näin sanoen antoi\nhän paperin.\n\nErik herra luki, ja hänen kasvoillaan näkyi punan häivähdys.\nHymyillen taittoi hän paperin kokoon ja sanoi sen jälkeen: \"Oletteko\ntavannut Cecilia rouvaa?\"\n\n\"Kyllä, herra!\"\n\n\"Kuinka hän voi?\"\n\n\"On vaipunut rukouksiin puolestanne.\"\n\n\"Mutta hänen oma mielialansa?\"\n\n\"Se on nöyrä ja alistuvainen!\"\n\n\"Luojan kiitos! Sanokaa hänelle, että tulen menettelemään kuten\nkunniallinen ritari.\"\n\nSen jälkeen kääntyi jalo herra onnettomuustovereihinsa ja sanoi\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Rakkaat ystävät, Jumala on laupeudessaan lähettänyt meille yhden\npalvelijoistaan; ettekö tahdo, että hän valmistaa meidät kaikki\nviimeiselle matkalle?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" huusivat kaikki ylen äänekkäästi.\n\n\"Jättäkäämme siis kaikki maalliset ja ajatelkaamme ainoastaan\niäisyyttä\", lisäsi Erik herra. \"Minulle on tosin tarjottu armoa,\nkas tässä kuninkaan omakätinen allekirjoitus, mutta kanssaveljeni\novat kunniallisia herroja, ja Jumalan nimessä tahdon kuolla heidän\nkanssansa.\"\n\nNäin sanoen repäisi hän pergamenttiliuskan kahtia ja heitti lattialle.\n\nKuului ihailun hälinää.\n\n\"Ja nyt, jalot herrat, alkakaamme!\"\n\nIsä Johannes oli valmis ja alotti hartaan rukouksen.\n\nPuolipäivän rinnassa avautuivat jälleen ovet linnansaliin, suuri\njoukko sotaväkeä astui sisään Klaus Billen ja Didrik Slagheckin\njohdolla. He tapasivat vangit polvillaan ja Johanneksen heitä\nsiunaamasta.\n\n\"Mitä tämä on!\" huusi Didrik Slagheck. \"Kuinka pappi on tullut tänne?\"\n\nHerrat nousivat vitkaan, kukaan ei välittänyt vastata.\n\n\"Vastatkaa, mitä on teillä täällä tekemistä?\"\n\n\"Saarnaan lohdutuksen ja sovituksen sanaa\", sanoi Johannes. \"Jumala\non ollut kanssamme!\"\n\n\"Jumalan tahto on, että kerettiläisten on kuoltava synneissään, ja\nte olette pirun lähettiläs!\" huusi Didrik heiluttaen uhkaavasti\nmiekkaansa.\n\n\"Älkää koskeko häneen!\" huudahti Magnus Gren. \"Me menemme pelkäämättä\nkuolemaan, hän on vuodattanut sen ylle taivaan valoa!\"\n\n\"Silloin on hän valhetellut! Pian, pappi, sano, että kaikki nämä ovat\nkadotuksen omat!\"\n\n\"Pelastetut he ovat, kuten toivon.\"\n\n\"Tottele, tai olet surman oma!\"\n\n\"Jos Jumala niin tahtoo. Jollei hän tahdo, et voi minulle mitään.\"\n\n\"Sepähän nähdään!\" Ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, oli hän\npistänyt.\n\nKuului yleinen kauhun huuto! Kaikki hypähtivät luo.\n\nErik Juhananpoika otti hänet syliinsä.\n\n\"Anna hänelle anteeksi, o Jumalani!\" Näin sanoen jätti jaloin sielu\nmaallisen tomumajansa käyden itse tietä, jonka oli niin monta kertaa\nnäyttänyt muille.\n\nJa hänen esikuvaansa seuraten lähtivät toisetkin rohkeasti\ntaipaleelle.\n\nJo ennemmin oli kuningas valepuvussa ja miestensä ympäröimänä\nmennyt raatihuoneelle, josta hän tahtoi eräästä ikiomasta katsella\nnäytelmää. Parvekkeella seisoi joukko herroja peittäen ikkunan takana\nseisovan kuninkaan joukkojen katseilta.\n\nSuurtorilla muodostivat kuninkaan sotamiehet keihäsaidan, ja sen\nsisäpuolella seisoi pyöveli paljastetuin miekoin. Kuninkaan käskystä\noli kuulutettu torvia toitottaen, että jokaisen oli tultava torille\nnäkemään, mihin kuningas aikoi ryhtyä, ja väki oli virrannut torille\nkeihäsaidan ympärille.\n\nHe näkivät linnanporttien avautuvan.\n\n\"Katsokaas!\" huusi muuan vanha työmies. \"Tuolla tulevat piispat\nsotamiesten vartioimina...\"\n\n\"Herran tähden, hehän ovat kahleissa!\"\n\n\"Katsokaas ritareita, jotka tulevat edeltä!\"\n\n\"Hekin kahleissa!\"\n\n\"Isä\", kuiskasi muuan nuorukainen, \"mitä pahaa nuo maan mahtavimmat\nherrat ovat tehneet?\"\n\n\"Jättäneet valtakunnan vihollisen käsiin, muuta minä en tiedä.\"\n\nKuolemaan tuomitut vietiin keihäsaitaukseen.\n\nHerra Niilo Lycken oli raatihuoneen parvekkeelta puhuttava kansalle.\nHän sanoi jokseenkin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kauhistuisi\nsitä mitä oli tapahtuva. Vangitut herrat olivat kaikki kerettiläisiä,\njoita täytyi rangaista. \"Se on tosin aivan vastoin kuninkaan tahtoa\nja toivomusta\", sanoi hän, \"mutta hänen täytyy panna toimeen paavin\npannajulistus, arkkipiispa Kustaa Trolle on kolme kertaa rukoillut\nhäneltä sitä polvistuen ja kyynelissään...\"\n\nJoukosta kuului vihaista murinaa.\n\n\"Sitä paitsi ovat nämä herrat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan\",\nlisäsi Niilo herra.\n\nSilloin kuului kirkas ja sointuisa ääni keihäsaitauksen sisältä.\nVanha Vincentius se keskeytti tanskalaisen salamoivin sanoin:\n\n\"Tanskan kuningas Kristian valehtelee ja pettää niin sanoin kuin\nteoinkin. Petollisesti on hän menetellyt ruotsalaisia miehiä kohtaan.\nMiksei meitä ole asetettu laillisen tuomioistuimen eteen, että\nainakin saisimme tietää, miksi meidän on kuoltava. Nyt tapahtuu se\nilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta me vetoamme asiassamme kuningasten\nkuninkaaseen; hänen rangaistuksensa on kohtaava kruunatunkin\nrikollisen, ja muisto siitä väkivallasta, jota hän on tehnyt vapaille\nmiehille, on katkeroittava hänen viime hetkensä.\"\n\nPiispa tahtoi puhua vielä enemmänkin, mutta torvet toitottivat\njälleen ja rummut rämisivät. Nyt tulivat pormestarit ja raatimiehet\nja heidän jälestään suuri joukko käsityöläisiä taottuina kahleihin.\n\nVäkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui\naseiden kalske.\n\nKuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.\n\n\"Alkakaa!\" käski Didrik Slagheck.\n\nPiispa Mathias oli ensimäinen.\n\nKaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa\nnäkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi\npää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain,\nnaisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat\nkalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.\n\nMutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi\nkatkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi\nhirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai\nvastakaikua jokaisessa sydämessä.\n\nVäkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat\nlähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat\nnäkivät heidän päidensä putoavan.\n\nKuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin\npuheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle\nhymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria\nja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan\nsellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet\nja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen\nloputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.\n\nMutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.\n\nIllalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat\nympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille,\netteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet.\nJolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän\nauttaa.\n\nKaikkien täytyi olla iloisia, ja ensiksi esitti kuningas Skaran ja\nStrengnäsin piispojen maljan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDidrik Slagheck oli kertonut kuninkaalle, miten Severin Norrby oli\nrakastunut Kristina rouvaan.\n\nTeurastuksen jälkeisenä päivänä astui Severin herra itse kuninkaan\nluo.\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Tahtoisin vain kysyä, onko Kristina rouva tuomittu kuolemaan.\"\n\n\"Rakastatko häntä, Severin?\"\n\n\"Ei suinkaan hänen siksi tarvinne kuolla?\"\n\n\"Siinä voi olla syytä anteeksiantoon, ja hän saa olla kiitollinen\nrakkaudestasi.\"\n\n\"Siitä ei hän tiedä mitään.\"\n\n\"Mitä? Etkö ole sanonut hänelle...\"\n\n\"En mitään, teidän armonne, minun täytyy ensin ansaita onneni.\"\n\n\"Mutta jos hän kieltäytyy?\"\n\n\"Toivon, ettei hän tee sitä! Kaikessa tapauksessa on minulla teidän\narmonne sana.\"\n\n\"Se sinulla on!\"\n\n\"Tahdon vain lisätä yhden asian. Jos Kristina rouva nyt kuolee tai\nvastaisuudessa tapahtuu hänelle jotakin pahaa, lähden heti teidän\narmonne palveluksesta ja tarjoudun jollekin vieraalle ruhtinaalle.\nPohjolaan en jää.\"\n\n\"Miksi sanot sen minulle nyt?\"\n\n\"Sentähden, että teidän armonne minun tähteni kiinnittäisi mielensä\nhäneen.\"\n\n\"Tahdot kai vapauttaa hänet?\"\n\n\"Jääköön hän vankeuteen, mutta ei ankarampaan kuin minä hänet panen.\"\n\n\"Täällä maassa?\"\n\n\"Täällä linnassa.\"\n\n\"Kunnes noudat hänet?\"\n\n\"Niin, jos hän suostuu!\"\n\n\"Mutta jollei hän tee niin?\"\n\n\"Silloin voi teidän armonne viedä hänet Kööpenhaminaan, jos hyväksi\nnäkee.\"\n\n\"Torniin! Sen teen; tekisin sen heti, mutta sinun tähtesi jääköön...\"\n\nMutta siellä ja täällä jatkettiin yhä murhatöitä.\n\nVasta marraskuun kymmenentenä päivänä korjattiin ruumiit torilta.\nMutta jotta niiden luku olisi täydellinen, täytyi valtionhoitajan\nruumis olla mukana, ja se kaivettiin haudastaan. Södermalmiin\nlaitettiin suunnattoman suuri rovio, ja siellä ne poltettiin.\n\nNiin pitkälle oli päästy pääkaupungissa, mutta mitä muualla maassa\nsanottiin ja tehtiin? Saapui sanomia Kustaa Erikinpojan nostattamasta\ntalonpoikaiskapinasta, mutta siihen kiinnitettiin vain vähän\nhuomiota. Sen ei katsottu paljoa merkitsevän, mutta kuitenkin\nlähetettiin mieliä rauhoittamaan kautta koko maan kuninkaan nimessä\nkirjelmä, jossa veritöitä seliteltiin.\n\nTanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa\npäämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin\ntanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat.\nDidrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja\nhänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti\nkuningas Ruotsista omille mailleen.\n\nMitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta\nTanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa,\nvaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka\nitsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden\nolivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain\nkuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.\n\nPääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla.\nMutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se\niloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.\n\nTukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.\n\nVankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset\nolivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina\nkuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja\nsukulaisen puolesta.\n\nSeverin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta;\nsyksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin.\nUrhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula\nkaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla\nennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.\n\nVoittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle\nsotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle\nkuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain\npäin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus,\nja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: \"Kymmenen sellaista naista\nkuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen\nmuistolleen!\" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi\nKalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta\nTukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni\nhieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.\n\nLyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutella\nKristina rouvaa kahdenkesken.\n\nToiset aavistivat, mistä oli kysymys, ei vain hän. Kuinka he\nkatuivatkaan, etteivät olleet häntä valmistaneet.\n\n\"Hän tehköön kuinka tahtoo\", sanoi Sigrid rouva. \"Mutta ennemmin\ntahdon, että minut pistetään säkkiin ja hukutetaan, kuin näen hänet\ntanskalaisen miehen omana.\"\n\n\"Poikani pahimman vihollisen!\" huokasi Cecilia rouva. He olivat\nväärässä, Kristina tiesi, mitä oli tuleva. Hän kalpeni ajatellessaan\nkohtaloa, joka tämän jälkeen odotti hänen lapsiaan ja sukulaisiaan.\n\nMutta hän ei ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Samalla\narvokkuudella sanoissa ja eleissä, joka oli ollut valtionhoitajan\npuolisolle ominainen, pyysi hän ritaria istuutumaan eräällä niistä\nkurjista puutuoleista, jotka olivat huoneen ainoat huonekalut.\n\nItse istuutui hän toiselle ja odotti hiljaa, mitä ritarilla oli\nsanottavaa.\n\nTämän silmissä oli suru Kristina rouvan vain kaunistanut, ja hän\nrakasti häntä sanomattomasti. Tunteitaan ei hän voinut pukea\nsanoihin, ja niin alkoi hän lyhyin, katkonaisin lausein puhua\nasemasta Ruotsissa. Kuningas katui mitä oli tapahtunut... hän tahtoi\nhyvittää minkä voi... nimittää käskynhaltijan, jolla olisi rajaton\nvalta. Hänet, Severin Norrby, oli siksi ajateltu, mutta hän ei\ntahtonut ottaa tarjousta vastaan muilla ehdoin kuin että Kristina\nrouva suostuisi tulemaan hänen puolisokseen.\n\nKristina hylkäsi tyynesti ja arvokkaasti hänen tarjouksensa. Alussa\nei ritari voinut löytää sanoja, sitten puhkesi hän kiihkeihin\nsoimauksiin. Kristina oli osoittanut hänelle suopeutta, ottanut\nvastaan hänen palveluksiaan, puhunut kiitollisuudestaan...\n\n\"Se on aina teitä seuraava\", vastasi Kristina. \"Ja todistuksena siitä\npyydän teitä ottamaan vastaan tämän sormuksen, ainoan kalleuden, joka\nminulla on jälellä muinaisilta päiviltä.\"\n\nHän otti sormuksen sormestaan ja ojensi sen ritarille.\n\nRitari taisteli liikutustaan vastaan. Sellaista muistoa Kristina\nGyllenstjernalta ei hän voinut hylätä, ja niin vei hän käden\nkunnioittavasti huulilleen ja otti sormuksen sanoen: \"Tämä on\nkallisarvoisin muisto mitä minulla on!\" Syvään kumartaen riensi hän\npois; nöyryytys, loukattu turhamaisuus pani hänen verensä kuohuksiin.\n\"Suojelkoon hän itseään niin hyvin kuin voi!\" jupisi hän itsekseen.\n\"Minä en siitä enää tästedes välitä!\"\n\nJa muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset\nrouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen\ntorniin.\n\nHuhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella\naluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu,\nsaivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian\ntuleva ja päästävä heidät kahleistaan.\n\n\n\n\n14.\n\nLOPPU.\n\n\nVanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin\nluostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean\narvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari\nvoi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.\n\nTukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan\nystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.\n\n\"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!\" huudahti hän\nkatkeralla surulla.\n\nKristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä\nja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi\nhellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.\n\nSamaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena\nhänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään\nvähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista\ntanskalaisesta sorrosta.\n\nMutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois,\nja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei\nantanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut\nkuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi\nse saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden\njätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää\nsekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.\n\nTieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta,\ntuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän\npani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen\nmieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli\ntuleva.\n\nTosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa\nErikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei\nuskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että\nnyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi\nkoskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa\nTukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.\n\nNiin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui\nsairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta\nkuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että\nkaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli\nsalainen käsky ottaa hänet hengiltä.\n\nSilloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä\nluostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin\npian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.\n\nNunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja\näänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.\n\n\"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?\" kysyi\npriori katsellen häntä uteliaasti.\n\n\"Niin, jos se sallitaan minulle.\"\n\n\"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä.\"\n\n\"Minä tarvitsen niin vähän unta.\"\n\n\"Voitte saada apua, milloin haluatte.\"\n\n\"Jos sitä tarvitaan.\"\n\nPriori epäröi tuokion. \"Seuratkaa minua!\" sanoi hän sitten äkkiä ja\nmeni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi\npalveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.\n\n\"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään\", sanoi priori. \"En voi\ntäyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta.\"\n\n\"Hän nukkuu tyynesti\", sanoi nunna, joka katseli piispaa\ntarkkaavaisesti. \"Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan.\"\n\n\"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä\",\nvastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse.\n\"Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin.\"\n\nPriori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.\n\nHän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen,\nryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli\ntuntenut.\n\nTällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot\nkasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli\nsileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun\nympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:\n\n\"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!\"\n\nSen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille\nompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena\nja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein\näidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.\n\nTämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä\noli tapana istua, ja jupisi:\n\n\"Kuten tavallisesti... ei ketään luonani!\"\n\nHän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä.\nEi löytynyt sitäkään.\n\n\"Ne hylkiöt!\" Hän löi sängynreunaan.\n\n\"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?\" kysyi nunna ojentaen sen\nhänelle.\n\nNyt vasta vanhus näki hänet ja huudahti kiivaasti: \"Kuka olette?\"\n\n\"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita.\"\n\n\"Nimenne?\"\n\nNunna epäröi vastatessaan.\n\n\"Nimenne!\" toisti vanhus kärsimättömästi.\n\n\"Elsa Posse.\"\n\nVanhus nousi kärsimättömästi... oliko hän kuullut väärin... \"Sanokaas\nse uudestaan\", lisäsi hän.\n\n\"Elsa Posse.\"\n\n\"Pois huntu!\"\n\n\"Ette tuntisi minua.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!\"\n\nElsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien\nsilmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut.\nHän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet\nvirtailivat pitkin hänen poskiaan. \"Kyllä, tunnen sinut!\" nyyhkytti\nhän ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Juokaa!\" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus\npiteli hänen kädestään. \"Menetkö pian?\"\n\n\"En, jään tänne.\"\n\n\"Ainaiseksi?\"\n\n\"Viimeiseen hengenvetoonne.\"\n\n\"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni.\"\n\n\"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata.\"\n\n\"Mitäpä hän voi?\"\n\n\"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan.\"\n\n\"Hm!\" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan;\nsitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain\nkäsiensä välissä. \"Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?\"\n\n\"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa.\"\n\n\"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?\"\n\n\"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan.\"\n\n\"Ja nyt olet yksin maailmassa.\"\n\n\"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen.\"\n\n\"Etkö ole nunna?\"\n\n\"En vihitty.\"\n\n\"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku...?\"\n\n\"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne\", vastasi hän\nyksinkertaisesti.\n\nPiispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja\nvoi vain kuiskata: \"Herra siunatkoon sinua!\"\n\nSiitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen;\ntyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän\nainoastaan, että \"sisar\" olisi hänen luonaan.\n\nPienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin\nkysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut\nhäntä, vastasi tämä:\n\n\"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle\npaljon parempaa kuin nukkuminen.\"\n\nKaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi\nottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla.\nJa sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista.\nTanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan,\nkuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa\njoutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon.\nRuotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset\nolosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle.\nTaalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia,\nvalloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen,\nja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea\nkuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman\nedustalla.\n\nKuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä;\nkaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun\nhänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä\nluottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt\nhäntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu\nBrask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut\nKustaan mieheksi.\n\n\"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa\", sanoi hän,\n\"on pitänyt Kristianin asian toivottomana.\"\n\n\"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunut\nKustaa herran puolelle\", vastasi Elsa.\n\n\"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään.\"\n\n\"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta.\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa\nsoturia vastaan.\"\n\nHyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun\nvielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli\nmelkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että\nElsa muuten jättäisi hänet.\n\nTanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia.\nKuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään,\noli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli\nmenettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden\nlähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.\n\nVähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin\nkerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu\nvankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa\nvastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä\nkukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain\noli.\n\nMutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt\nniin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että\nkuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että\nmuuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata\nKööpenhaminassa. \"Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon.\nKirkon pannasalama on iskevä heihin!\" huudahti piispa hujauttaen\nvapisevaa kättään.\n\n\"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta\", vastasi Elsa\nlempeästi.\n\n\"Helvetin oppi se on!\"\n\n\"Se perustuu raamatun omaan sanaan.\"\n\n\"Kuka sen tietää?... Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se\non yksin pappien asia.\"\n\n\"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen.\"\n\n\"Raamattuko...?\"\n\n\"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos.\"\n\n\"Niinkö!\" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.\n\n\"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin.\"\n\n\"Hänet tullaan panemaan pannaan!\" kähisi vanha pappisvaltias.\n\n\"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja\ntaistelee Kustaa herran lipun alla\".\n\n\"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa.\"\n\n\"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa\",\nvastasi Elsa.\n\n\"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?\"\n\n\"Pentti.\"\n\n\"Pentti?... Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?\"\n\n\"Niin, juuri sama.\"\n\n\"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan.\"\n\n\"En tiedä oliko se synnillistä\", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti\nhänen kalpeille poskilleen. \"Tiedän vain, että he nyt ovat menneet\nnaimisiin.\"\n\n\"Naimisiin!... Munkki ja nunna?\"\n\n\"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa.\"\n\n\"Mutta kirkko...\"\n\n\"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on\nesimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin\nihmisiä.\"\n\nPiispa kääntyi pois. \"Tahdon koettaa nukkua\", sanoi hän. Mutta\nniin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää.\nViisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä\nnyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa,\nkun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli\nsuututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja\nhän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja\nluottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen\nyliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut\npuhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin\ntekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin\nharrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota\nsydämessään halveksi.\n\nKuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien\neteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina\nvarjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi\nainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina\nsyöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä\nsidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella\noli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen\noli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.\n\n\"Mene pois luotani, paha henki!\" ähkyi hän hien helmeillessä hänen\notsalleen. \"Oi Elsa, Elsa!\"\n\n\"Tässä olen, herra!\" sanoi lempeä ääni.\n\n\"Sinä olet minun hyvä enkelini!\" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan.\n\"Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka\nolenkin paljon rikkonut.\"\n\n\"Hyvin rakas!\" kuiskasi Elsa.\n\n\"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen\nrikkonut häntä vastaan?\"\n\n\"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä.\"\n\n\"Rukoile kanssani!\"\n\nSiitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen\nkiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi\nhuomaamatta pimitettyyn sieluun.\n\nViime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita\nruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.\n\nMutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. \"Olen iloinen päästessäni\ntäältä\", sanoi hän. \"Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä.\"\n\n\"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua\", vastasi Elsa melkein kyynelten\ntukehuttamalla äänellä.\n\n\"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä\nyksin voit minulle avata taivaan.\"\n\n\"Eikö se ole synnillinen ajatus?\"\n\n\"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena\nylhäällä Jumalan luonakin!\"\n\nHän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville\nprioria eikä munkkeja. \"Anna minun vain pidellä kättäsi\", sanoi hän,\n\"ja niin minä kuolen onnellisena.\"\n\nElsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut\nniitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä.\nMutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti\nluostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut\nsaamatta viimeistä voiteluaan.\n\nElsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja\npalasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa\nja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö\nhän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan\nvieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta,\njollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.\n\nHän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille\nalustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla\nmielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.\n\nHän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja\nnyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja\ntoimelias herra.\n\nKesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana\njuhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta\nportista, ohi talojen raunioiden.\n\nMutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan\nseikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle\nkimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään\nlaulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa\nkuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan\nlupauksen: \"Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka\npuolustamaan armasta synnyinmaatamme!\"\n\nElsa kuunteli laulua iloisin mielin.\n\n\"Niin, niin\", tuumi hän itsekseen. \"Vanha on mennyt, uusi aika alkaa!\nMaa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli\nkansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva.\"\n\nIhmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja\njättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.\n\n\n\n"]