Kultapaula

KULTAINEN PAULA

Kirj.

James Oliver Curwood

Suomentanut Väinö Nyman

Alkuperäinen nimi: "The Golden Snare"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

1. Bram susineen

2. Philip Brant saa tietää totuuden

3. Brant tekee päätöksensä

4. Kahdeksas yö

5. Ensimmäinen kohtaaminen

6. Metsästäjää metsästetään

7. Antautuminen

8. Matkan pää

9. Hulluutta ja nälkää

10. Bramin ritarillisuus

11. Philip huomaa jotakin

12. Hämmästyttävä hyökkäys

13. Philip tyyntyy

14. Mitä myrsky toi mukanaan

15. Tulipalo

16. Aamua odottaessa

17. Philip voittaa ensimmäisessä erässä

18. Verisellä tiellä

19. Kilpajuoksu ajan voittamiseksi

20. Celie rientää avuksi

21. Blake ilmaisee heille asioita

22. Copperminea kohti

23. Blake pakenee

24. Olof Anderson

25. Mökin piiritys

26. Bramin kunnianosoitus ruhtinattarelle

1

Bram susineen

Bram Johnson oli pohjolassakin harvinainen mies. Hän oli ennen kaikkea ihminen, jonka käyttäytyminen johtui ympäristöstä, pakosta ja siitä, mikä teki hänestä joskus ajattelevan miehen ja joskus raakimuksen, jolla oli pirun sydän. Tässä kerrotaan Bramista, tytöstä ja eräästä toisesta miehestä eikä Bramia itseään saa moittia liian paljon. Hän oli syvästi liikuttava ja kuitenkin pelottava. Voidaan kysyä, oliko hänellä ollenkaan sielua. Mutta jos hänellä oli sielu, se oli piilossa metsissä ja villissä luonnossa, joka oli muokannut hänet.

Bramin tarina alkoi jo paljon ennen hänen syntymäänsä, ainakin kolme sukupolvea aikaisemmin, ennen kuin Johnsonit joutuivat kuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolelle. He kulkivat kulkemistaan aina vain pohjoista kohti. Jos kulkija työntää kanoottinsa vesille Athabascan suupuolella ja matkustaa pohjoiseen päin Great Slavelle eli Suurelle Orjajärvelle ja sitten Mackenzieta ylös napaseuduille, hän näkee monenlaisia kansoja.

Ihmisen rotuominaisuudet muuttuvat nopeasti maailmassa, johon hän parhaillaan tunkeutuu. Laihakasvoiset chippewat valppaine liikkeineen ja korkeakeulaisine kanootteineen muuttuvat hitaammiksi cree-intiaaneiksi. Näiden kasvot ovat leveämmät ja silmät enemmän vinossa, ja nämä käyttävät kulkiessaan nopeampaa tuohikanoottia. Ja nämäkin muuttuvat sitä mukaa, kuta kauemmaksi pohjoiseen tullaan. Jokainen uusi heimo eroaa vähän lähimmästä eteläisestä naapuristaan, kunnes vihdoin cree-intiaanit ovat aivan japanilaisten näköisiä ja muuttuvat chippewyaneiksi. Ja chippewyanit rupeavat jatkamaan elämäntarinaa siitä, mihin cree-intiaanit sen lopettivat. Napaseutujen läheisyydessä kanootti muuttuu vähitellen nahkakajakiksi, kasvot levenevät yhä, silmät vääntyvät vinoon kuin kiinalaisten silmät. Ihmisen historiankirjoittajat sanovat häntä eskimoksi.

Lähdettyään kerran liikkeelle Johnsonit eivät pysähtyneet mihinkään erityiseen paikkaan. On mahdollista, että tämän satavuotisen tarinan alussa, jonka oli määrä loppua Bramiin, olikin vain yksi ainoa Johnson. Mutta heitä oli kuitenkin jossakin vaiheessa enemmän. Johnsonien veri sekaantui ensin chippewyanien vereen, sitten cree-intiaanien, ja kun tämä cree-chippewa-Johnson-veri vihdoin sekoittui eskimoiden vereen, oli joukossa hieman chippewyanienkin verta. Mutta nimen säilyminen on sittenkin kummallisinta. Matkustaja voi mennä johonkin telttaan tai tupaan toivoen löytävänsä sieltä valkoisen miehen, mutta hämmästyykin saatuaan selville totuuden.

Bram, joka syntyi melkein sata vuotta tämän eri rotujen sekoittumisen jälkeen, oli etäisperinnöllisyyden selvä todiste, sillä hänen ihonvärinsä, tukkansa ja silmänsä olivat valkoisen miehen. Muissa ruumiillisissa suhteissaan, paitsi koossaan, hän muistutti enemmän sekarotuista eskimoäitiään, sillä hän oli melkein kaksi metriä pitkä ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat leveät ja hänen poskipäänsä korkeat, hänen huulensa olivat paksut ja hänen nenänsä litteä. Ja hän oli valkoinen. Se olikin hämmästyttävintä koko asiassa.

Hänen tukkansakin oli vaaleanpunertava, sukimaton, karhea ja takkuinen kuin leijonan harja, ja hänen silmänsä olivat joskus omituisen siniset ja kun hän oli vihainen, vihreät kuin kissan silmät öisin.

Ainoakaan ihminen ei voinut sanoa Bramia ystäväkseen. Hän oli kokonaan verhoutunut salaperäisyyteen. Hän ei milloinkaan viipynyt missään turkiskeskuksessa kauempaa kuin hänen oli pakko vaihtaakseen turkiksensa elintarpeisiin, ja voi kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennen kuin hän palasi jälleen tähän samaan turkiskeskukseen. Hän oli aina liikkeellä. Luoteinen kuninkaallinen ratsupoliisi piti häntä silmällä enemmän tai vähemmän ja monien kaukana vaeltavien osastojen päämajaan lähettämissä tiedonannoissa on seuraava lyhyt lause: "Näimme Bramin susineen matkustavan pohjoiseen", tai "Bram sivuutti meidät susineen" – Aina vain Bram susineen.

Sitten poliisi eksyi hänen jäljiltään pariksi vuodeksi. Tämä sattui siihen aikaan, kun Bram hautautui Great Bearin itäpuolella sijaitsevien Sulphur-salojen sydämeen. Sen jälkeen poliisi piti häntä yhä tarkemmin silmällä odottaen ja toivoen jotakin tapahtuvaksi. Poliisi ei pettynytkään toiveissaan. Bram tappoi miehen. Hän teki sen sievästi ja helposti, taittaen miehen selkärangan kuin hän olisi katkaissut kepin ja ehti jo pitkän matkan päähän pakoon, ennen kuin hänen uhrinsa huomattiin kuolleeksi. Seuraava surunäytelmä seurasi vain paria viikkoa myöhemmin, kun korpraali Lee ja eräs yksityisetsivä Fort Churchillista saavuttivat hänet jäälakeuden rajalla. Bram ei ampunut laukaustakaan. Ollessaan Bramista vielä neljännespeninkulman päässä he kuulivat vain hänen äänekkään kummallisen naurunsa. Bram päästi vain irti sutensa. Tuntuu ihmeeltä, että korpraali Lee eli niin kauan, että hän voi ryömiä erään sekarotuisen tupaan, jossa hän kuoli vähän myöhemmin. Sekarotuinen tuli sitten kertomaan tapahtumasta Fort Churchilliin.

Sen jälkeen Bram hävisi kokonaan maailman silmistä. Se, mitä hän koki noiden neljän viiden vuoden aikana tapahtuman jälkeen, hankki hänelle ehkä anteeksiannon, jos hänen kokemuksistaan voitaisiin kirjoittaa kirja. Bram susineen – ajatelkaa – olla yksinään koko ajan voimatta puhua kenenkään kanssa. Hän ei koskaan näyttäytynyt missään saadakseen elintarpeita. Hän oli muuttunut ihmissudeksi, eläimelliseksi mieheksi ja susien toveriksi.

Kolmen vuoden kuluttua ei hänen laumassaan ollut tippaakaan koiranverta. Siinä ei ollut muita kuin susia. Hän kasvatti ne penikoista, kunnes hänen laumassaan oli niitä parikymmentä. Ne olivat oikeita hirviöitä, sillä hän tappoi kaikki heikommat. Ehkä hän olisi päästänyt ne mielellään vapaiksikin tappamisen asemesta, mutta nämä Bramin pedot eivät välittäneet vapaudesta. Ne tiesivät hänet vaistomaisesti ylieläimeksi ja olivat hänen orjiaan. Ja Bram piti niistä, koska hän oli itsekin hirviö ja puolipeto. Ne olivat hänen veljiään, sisariaan, vaimojaan ja edustivat hänen silmissään koko luomakuntaa. Hän nukkui niiden kanssa, söi niiden kanssa ja näki nälkää niiden kanssa silloin, kun oli puute ruoasta. Ne olivat hänen suojelijoitaan ja henkivartijoitaan.

Kun Bram halusi lihaa, jota olikin näillä saloseuduilla, hän usutti vain sutensa jonkun peuran tai hirven jäljille ja vaikka ne olisivat päässeetkin kymmenen kilometriä Bramista edelle, luissa oli vielä yllin kyllin lihaa hänen saapuessaan perille. Neljä vuotta sellaista elämää! Poliisit eivät uskoneet siihen ollenkaan. He nauroivat kaikille satunnaisille huhuille, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Huhut kertoivat, että Bram oli nähty, ja hänen kovan äänensä oli kuultu hiljaisina talviöinä voittavan hänen susiensa ulvonnan ja että sekarotuiset ja intiaanit olivat huomanneet hänen jälkiään siellä täällä kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa.

He epäilivät asiaa siksi, että siihen liittyi ranskalaisten sekarotuisten taikauskoista jahtikalerin pelkoa, ja jahtikaleri on niitä pohjolan erikoisuuksia, joille ei saa nauraa. Se on koottu ihmisistä, jotka ovat myyneet sielunsa pirulle saadakseen purjehtia ilmassa; ja heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat valmiit vannomaan käsi ristiinnaulitun kuvalla, että he omin silmin olivat nähneet Bramin susineen ajavan takaa suuria eläimiä taivaalla.

Siksi poliisi luulikin Bramia kuolleeksi; ja Bram sillä aikaa pysytellessään poissa kaikkien ihmisten näkyvistä muuttui päivä päivältä yhä enemmän niiden susien kaltaiseksi, jotka olivat hänen veljiään. Mutta valkoisen veren vaistot kuolevat ihmisessä hitaasti ja siksi kalvoikin ainainen ikävä Bramin suuressa rinnassa sykkivää sydäntä. Tämä oli kai joskus tuntunut hänestä kauheammalta kuin kuolema – halu kuulla ihmisääniä, kaipuu saada seurustella jonkun kanssa ja puhutella häntä, vaikka hän ei koskaan ollut rakastanutkaan ketään miestä eikä naista. Tämä vie nyt meidät Bramin elämän viimeiseen järkyttävään elämykseen – tyttöön ja toiseen mieheen.

2

Philip Brant saa tietää totuuden

Tämä toinen mies oli Philip Brant.

Eräänä iltana hän istui Pierre Breaultin tuvassa Pierreä vastapäätä pöydän toisella puolella. Tuvan rautapeltinen kamiina hehkui tulikuumana hänen takanaan. Ulkona oli hirveä ilma. Pierre, ketunpyytäjä, oli rakentanut tupansa pitkän kapean laihaa sormea muistuttavan kuusikon nokkaan, joka ulottui kauas jäälakeudelle, ja tänä iltana tuuli humisi ja ulvoi aukeilla paikoilla niin kauheasti, että Philipiä värisytti. Hyvin lähellä idässä oli Hudsonin lahti, niin lähellä, että hän muutamia hetkiä aikaisemmin avatessaan tuvanoven oli kuullut pohjavirtojen lakkaamattoman matalan jyrinän, kun ne aukaisivat itselleen tietä Roes Welcomen kautta Pohjoisesta Jäämerestä etelään. Tämän keskeytti silloin tällöin hirveä pauke, kun jäätyneet voimat avasivat railon jäätyneisiin vuoriin, kuin ne olisivat leikanneet niitä suurella veitsellä.

Pierren tuvasta länteen päin ulottui taas eloton salomaa, rajaton ja autio, kalliottomana ja pensaattomana. Päivisin sellaisen taivaan uhkaamana, joka pani Philipin aina muistelemaan erästä hirveätä kuvaa, jonka hän oli kerran nähnyt Dorén kuvittamassa Danten Helvetissä – matalaa synkässä pilvessä olevaa taivasta, joka muistutti purppuran väristä ja sinistä graniittia, ja joka aina uhkasi purkautua maanpinnalle kauheina lumivyöryinä. Ja tänä iltana, kun valkoiset ketut luskuttivat ja tuuli ulvoi –

– Niin totta kuin joskus toivon pääseväni paratiisiin, vannon nähneeni hänet elävänä, m'sieur, Pierre toisti jälleen pöydän takaa.

Brant, joka kuului Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin Fort Churchillin osastoon, ei enää hymyillyt epäilevästi. Hän tiesi, että Pierre Breault oli urhoollinen mies, muuten tämä ei olisi asettunutkaan asumaan yksikseen tänne salomaiden sydämeen pyydystämään villejä kettuja. Eikä hän ollut taikauskoinenkaan, kuten useimmat hänenlaisensa, sillä muuten alituisten yötuulien surullinen humina ja ulvonta olisivat karkottaneet hänet pois.

– Vannon sen, Pierre toisti.

Philipin kasvot alkoivat nyt hehkua tunteesta, joka oli melkein innostusta. Puristaen kätensä nyrkkiin, hän kumartui pöydän yli. Hän oli kolmekymmentäviisivuotias ja melkein yhtä solakka kuin Pierrekin ja hänen silmänsä olivat yhtä teräksensiniset kuin Pierren olivat mustat. Hänen elämässään oli kauan aikaa sitten ollut kausi, jolloin hän lännen suurkaupungissa oli käyttänyt pukua. Siellä ei ollut ollut kellään muulla sellaista pukua, mutta nyt hänen peurannahkaisen nuttunsa hihat olivat kuluneet ja repaleiset, hänen kätensä olivat känsäiset ja hänen kasvoissaan oli myrskyjen ja tuulien uurtamia vakoja.

– Mutta sehän on mahdotonta, hän sanoi, – sillä Bram Johnson on kuollut!

– Hän elää, m'sieur.

Pierren ääni värähteli kummallisesti hänen puhuessaan.

– Jos vain olisin kuullut, jos en olisi nähnyt, voisitte epäillä, m'sieur, hän huudahti silmät hehkuen tummaa tulta. – Niin, kuulin ensin lauman ulvonnan. Menin ovelle kuuntelemaan ja katsomaan öiselle lakeudelle. Huh, miten läheltä ne menivätkään! Kuulin peuran kavioiden kapseen. Silloin kantautui korviini kova karjaisu, joka vaimensi susien ulvonnan kuin kymmenen miestä olisi huutanut yhtäaikaa, ja silloin tiesin Bram Johnsonin ajavan takaa riistaa. Hyvä Jumala, hän on varmasti hengissä! Eikä siinä suinkaan ole kaikki.

Hänen sormensa koukistuivat. Kolmannen tai neljännen kerran viimeisten neljännestuntien kuluessa Philip näki hänen koettavan hillitä kummallista mielenliikutustaan. Hänen epäilynsä olivat haihtuneet. Hän alkoi jo uskoa Pierren puheisiin.

– Ja senkö jälkeen te näitte hänet?

– Niin. En tekisi enää toistamiseen niin kuin silloin, vaikka saisin kaikki ketut Athabascan ja lahden väliltä omikseni. Olin kai silloin – en tiedä oikein millaisessa tilassa. Hiivin pimeään yöhön ja seurasin heitä. Löysin susien ja jonkun miehen lumikenkien jäljet. Niin, ja sittenkin vain seurasin niitä. Pääsin vastatuulessa aivan kaatuneen peuran läheisyyteen. Kuulin leukojen loksahtelua, kun pedot repivät lihaa ja jonkun miehen hirveää naurua. Jos tuuli olisi kääntynyt, jos tuo pirujen sieluista kokoonpantu lauma olisi vainunnut minut, ei Jumalakaan olisi voinut pelastaa minua!

Häntä värisytti ja hänen sormiensa jäsenet napsahtelivat, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja aukaisi ne jälleen.

– Mutta minä jäin paikoilleni, m'sieur, hautautuneena melkein vyötäisiäni myöten lumeen. Ne jatkoivat matkaansa pitkän ajan kuluttua. Oli niin pimeä, etten nähnyt niitä. Sitten menin katsomaan peuran raatoa ja huomasin Bramin vieneen mukanaan molemmat paistit. Peura oli ollut suuri hirvas. Seurasin niitä lumilakeuden poikki metsään, jossa Bram sytytti itselleen nuotion. Näin hänet silloin ja voin vannoa Pyhän Neitsyen nimessä, ettei mies ollut kukaan muu kuin Bram. Kauan aikaa sitten, ennen kuin hän tappoi miehen, hän tuli pari kertaa tupaani eikä hän ollut lainkaan muuttunut. Sudet tunkeilivat hänen ympärillään valopiirissä. Vasta silloin tulin järkiini. Näin hänen silittelevän niitä. Erotin petojen kimaltelevat torahampaat. Kuulin niiden hengityksen ja näin Bramin puhuvan ja nauravan niille suuren partansa läpi. Silloin käännyin ja pakenin takaisin majaani juosten niin nopeasti, että susienkin olisi ollut vaikea tavoittaa minua. Eikä siinäkään vielä ollut kaikki.

Jälleen hän suoristi ja koukisti sormiaan katsoa tuijottaessaan Brantiin.

– Uskotteko minua nyt, m'sieur?

Philip nyökäytti päätään. – Mahdottomaltahan se kyllä kuulostaa, mutta ette suinkaan ole uneksinutkaan.

Breault huokasi syvään tyytyväisyydestä ja nousi puoleksi seisoalleen.

– Ja uskotteko lopunkin, jos kerron sen teille?

– Uskon.

Pierre meni makuulavan luo ja palatessaan hänellä oli mukanaan peurannahkainen pussinsa, jossa hänellä oli piikiven kappaleita, terästä ja tulukset.

– Seuraavana päivänä menin sinne jälleen, m'sieur, hän sanoi istuutuen jälleen Philipiä vastapäätä. – Bram oli poistunut susineen. Hän oli nukkunut kuusenoksista valmistamassaan majassa. Ja, koira vieköön, hän ei ollut viitsinyt puhdistaa majan lattiaa lumesta! Hänen intiaanikenkiensä jälkiä näkyi kaikkialla susien jälkien seassa ja ne olivat suuria kuin hirviömäisten petojen jäljet. Hain kaikkialta jotakin, mitä hän ehkä huomaamattaan oli pudottanut, ja löysinkin vihdoin kaniinin paulan.

Pierre Breaultin silmät, eivätkä hänen sanansa ja pitkien laihojen sormiensa kummallinen sulkeutuminen ja aukeneminen hänen kädessään olevan peurannahkaisen pussin ympärillä, panivat Philipin ruumiin värähtelemään salaperäisestä odotuksesta. Ja hänen odottaessaan vaieten, Pierren sormet avasivat pussin ja hän sanoi:

– Niin, löysin kaniinin paulan, m'sieur, lumesta, johon se oli pudonnut hänen taskustaan.

Hän työnsi sen hetken kuluttua Philipin käteen. Palava öljylamppu riippui katosta heidän kohdallaan. Sen valo valaisi kokonaan heidän välissään olevan pöydän. Philipin huulilta, kun hän katsoi paulaa, pääsi hämmästynyt huudahdus. Pierre oli odottanutkin sitä. Häntä ei oltu alussa uskottu, mutta nyt hänen kasvonsa hehkuivat riemusta. Hetken näytti aivan siltä kuin Philip olisi lakannut hengittämästä. Hän katsoa tuijotti, ylhäältä virtaavan valon välkkyessä hänen kädessään olevassa esineessä. Se oli paula. Sitä ei voinut epäillä. Se oli melkein metrin pituinen omituisine chippewyanilaisine solmuineen toisessa ja kaksinkertaisine tavallisine solmuineen toisessa päässä.

Kummallista vain oli, että se oli punottu kullan värisistä naisen hiuksista.

3

Brant tekee päätöksensä

Tehdessään johtopäätöksiä ihminen ei joskus pysähdy ajattelemaan, vaan pääsee heti lopulliseen tulokseen, mikä äkillisyytensä vuoksi vaikuttaa kuin kovan lyönnin aiheuttama huumaus. Philipkin huudahdettuaan yhden ainoan kerran hämmästyksestä ei sitten enää päästänyt ääntäkään. Hän ei puhunut sanaakaan Pierrelle. Tuvan ympärillä humisevan tuulen nopean tyyntymisen aikana hänen kellonsa nakutus kuulosti pienen rummun pärinältä. Sitten hän kohotti hitaasti katseensa kädessään olevasta silkinhienosta langasta Pierreen. He tiesivät toistensa ajatukset. Jos hiukset olisivat olleet mustia, ruskeita tai raa'an punaisia niin kuin ylemmän Mackenzien varrella asuvien eskimoiden, ei niissä olisi ollut mitään kummallista, mutta kun ne olivat kullan värisiä ja kimaltelevia, niin asia tuntui selittämättömältä!

Sanomatta vieläkään sanaakaan Philip otti veitsen taskustaan, katkaisi kimaltelevan paulan toisen solmun vierestä ja alkoi kiertää tuota silkinhienoa paulaa auki, kunnes poimuttunut ja liehuva hiustukko oli levällään heidän edessään pöydällä. Jos hänellä tähän saakka olisi ollutkin epäilyksiä, ne haihtuivat nyt kokonaan. Hän ei voinut muistaa, oliko hän ennen missään nähnyt juuri tämän värisiä naisen hiuksia. Ehkä hän kuitenkin oli nähnyt joskus. Ne eivät olleet punertavan kullan värisiä eikä niissä ollut minkäänlaisia kuparia muistuttavia varjoja eikä vaaleita paikkojakaan, kun ne olivat levällään siinä lampun valossa, vaan ne olivat pellavankarvaisia ja muistuttivat kehrättyä silkkiä, joka oli niin hienoa, että hän ihmetteli sen henkilön kärsivällisyyttä, joka oli punonut niistä paulan. Jälleen hän katsoi Pierreen. Sama kysymys oli molempien silmissä.

– Asian täytyy olla niin, että Bramilla on joku nainen mukanaan, sanoi Pierre.

– Niin minäkin luulen, myönsi Philip, – tai –

Tämä viimeinen sana, sen antama vihjaus ja merkitys, minkä Philip antoi sille katsoessaan Pierreen, korvasi sen pelottavan kysymyksen, joka hallitsi hetken molempien miesten ajatuksia. Pierre kohautti hartioitaan, sillä hän ei osannut vastata siihen. Kohauttaessaan hartioitaan hän vapisi, ja kun tuuli äkkiä törmäsi tuvan ovea vastaan, hän kääntyi niin nopeasti, kuin olisi luullut jymähdystä jonkun inhimillisen olennon aiheuttamaksi.

– Peijakas! hän huudahti tointuen ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät, kun hän hymyili Philipille. – Se, mitä näin silloin nuotion valossa, m'sieur, on tehnyt minut hermostuneeksi. Bram susineen ja nuo!

Hän nyökäytti päätään kimalteleviin suortuviin päin.

– Oletteko milloinkaan nähnyt tämän värisiä hiuksia, Pierre?

– En kertaakaan elämässäni.

– Ja kuitenkin olette nähnyt valkoisia naisia Fort Churchillissa, York Factoryssa, Lac la Bichessä, Cumberland Housessa, Norway Housessa ja Fort Albanyssa?

– Ja monissa muissakin paikoissa, m'sieur. Olen nähnyt niitä Cod's Lakessa, Lac Seulissa ja Mackenzien rannoilla, mutta en missään naista, jolla olisi ollut tuon värinen tukka.

– Eikä Bram ole milloinkaan poistunut Pohjolasta, ei ainakaan meidän tietääksemme Fort Chippewyania etelämmäksi, sanoi Philip. – Tämä panee värisemään, vai mitä, Pierre? Se pakottaa ajattelemaan – niin mitä? Voitteko vastata siihen? Ettekö ole ajatellut sitä?

Pierre oli puolittain ranskalainen, puolittain cree-intiaani. Hänen silmäteränsä laajenivat, kun hän kohtasi Philipin vakavan katseen.

– Se panee ihmisen ajattelemaan, hän vastasi levottomasti, – jahtikaleeria ja ihmissutta ja pakottaa melkein uskomaankin niihin. En ole lainkaan taikauskoinen, m'sieur, hän huudahti vieläkin levottomammin. – Mutta Bramista ja hänen susistaan on kerrottu monta kummallista tarinaa. Hänen sanotaan myyneen sielunsa pirulle, hänen sanotaan voivan lentää ilmassa ja hänen luullaan voivan muuttaa itsensä sudeksi, milloin hän vain haluaa. On sellaisiakin, jotka sanovat kuulleensa hänen laulavan matkamiehen laulua susiensa ulvomisen säestykseksi ylhäällä taivaalla. Olen nähnyt sellaisia ihmisiä ja puhunutkin heidän kanssaan, ja Mac Leodin tuolla puolen näin kokonaisen heimon lukevan loitsuja, koska ne olivat nähneet Bramin susineen rakentavan loitsulinnaa itselleen ukkospilvien keskelle. Voimmeko enää ihmetellä, että hän pyydystää kaniineja naisen hiuksista punotulla paulalla?

– Ja muuttaa mustan auringon väriseksi, Philip lisäsi yhtyen tarkoituksellisesti toisen leikkiin.

– Jos loppu on totta, niin –

Pierre ei lopettanut. Hän keskeytti nielaisten kovaa, kuin pala olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Hetken Philip näki hänen taistelevan itsensä kanssa koettaen tukahduttaa tuon iänikuisen taikauskon vaikutuksen, joka oli leimahtanut ilmiliekkiin hetkeksi kuin ruuti. Hän puri hampaansa yhteen ja heitti päänsä taaksepäin.

– Mutta tuollaiset jutut eivät ole tosia, m'sieur, hän lisäsi hillitysti. – Sen vuoksi näytinkin teille paulan. Bram Johnson ei ole kuollut, vaan elää. Ja hänen mukanaan on nainen, tai –

– Tai –

Sama ajatus oli jälleen heidän silmissään, mutta kumpikaan ei lausunut taaskaan sitä julki. Philip kokosi huolellisesti hiussuortuvat kiertäen ne etusormensa ympärille ja työntäen ne vihdoin taskustaan ottamaansa nahkalompakkoon. Sitten hän täytti piippunsa hyvin tyynesti ja sytytti sen. Hän meni ovelle, aukaisi sen ja kuunteli hetken tuulen huminaa jäälakeudella. Pierre istui vieläkin pöydän ääressä ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Philip oli tehnyt päätöksensä, kun hän sulki oven ja kääntyi jälleen sekarotuisen puoleen.

– Fort Churchill on täältä noin viidensadan kilometrin päässä, hän sanoi. – Puolimatkassa, Jesuche-järven tuonpuoleisessa päässä, on MacVeighin ja hänen miestensä päämaja. Pierre, jos lähden ajamaan takaa Bramia, minun täytyy ensin saada varmuus siitä, että viestini viedään MacVeighille, joka toimittaa sen sitten kyllä perille Fort Churchilliin. Voitteko poistua myrkkypalojenne ja loukkujenne luota niin pitkäksi ajaksi?

Pierre epäröi hetken.

Sitten hän sanoi:

– Suostun viemään viestinne perille.

Philip istui sinä iltana myöhään ylhäällä kirjoittaen raporttiaan. Hän oli lähtenyt ajamaan takaa intiaanivarkaita. Mutta nyt tärkeämmät asiat olivat muuttaneet hänen suunnitelmansa ja hän selitti koko jutun johtaja Fitzgeraldille, Fort Churchillin kuninkaallisen ratsupoliisin osaston päällikölle.

Hän toisti Pierre Breaultin kertomuksen. Hän ilmoitti syynsä, miksi hän uskoi siihen, ja sanoi olevansa varma, että Bram Johnson, kolminkertainen murhaaja, oli vielä hengissä. Hän pyysi, että toinen mies lähetettäisiin ajamaan takaa intiaaneja, ja kuvaili niin tarkasti kuin vain voi suunnan, jonne hän aikoi kulkea ajaessaan takaa Bramia.

Kun hän oli lopettanut raporttinsa kirjoittamisen ja sulkenut sen kuoreen, hän oli laiminlyönyt vain yhden asian.

Hän ei ollut maininnut sanaakaan paulasta, joka oli punottu naisen hiuksista.

4

Kahdeksas yö

Seuraavana aamuna myrskyn loppupää riehui vielä jäälakeuden laidoilla, mutta Philip lähti kuitenkin liikkeelle Pierre Breaultin opastaessa häntä sinne, missä sekarotuinen oli nähnyt Bramin susineen leiriytyneinä. Jännittävästä yöstä oli kulunut jo kolme päivää ja kun he saapuivat paikalle, jossa Bram oli nukkunut, havumaja oli puoleksi hautautunut kovasta kiitävästä lumesta muodostuneisiin kinoksiin, jota myrsky oli tuonut mukanaan aukeilta paikoilta.

Siellä Philip otti selville tarkasti suunnan, jonne Bram oli lähtenyt aamulla metsästyksensä jälkeen, ja suuntasi kompassinsa neulan kohti noita nyt jo melkein näkymättömiä jälkiä. Hän teki melkein heti seuraavan johtopäätöksen.

– Bram näyttää pysyttelevän jäälakeuden viereisessä viidakossa, hän sanoi Pierrelle. – Minunkin pitää seurata sitä. Voitte lisätä sen siihen, mitä olen kirjoittanut MacVeighille. Mutta paulasta teidän ei pidä puhua sanaakaan, Pierre. Ymmärrättekö? Jos hän on tuollainen ihmissusi ja punoo kullan värisiä hiuksia tuulesta, niin –

– En sano mitään, m'sieur, vastasi Pierre väristen.

He löivät kättä ja erosivat vaiti. Philip lähti länttä kohti ja kun hän hetken kuluttua katsoi taakseen, hän ei voinut enää nähdä Pierreä. Tunnin kuluttua häntä alkoi painaa tunne, että hän oli vapaaehtoisesti ryhtynyt toivottomaan yritykseen. Pakottavien syiden vuoksi hän oli jättänyt koiransa ja rekensä Pierrelle ja lähtenyt jatkamaan matkaansa mahdollisimman kevein kantamuksin. Hänen kahdeksantoista kilon painoisessa repussaan, joka mukautui hyvin hänen hartioihinsa, oli noin kilon painoinen silkkinen teltta, jonka läpi ei kovinkaan tuuli voinut tunkeutua, ja saman painoiset keittoastiat. Muu osa hänen taakastaan, lukuunottamatta pyssyä, pistoolia ja ampumistarvikkeita, oli jaettu annoksiin, joista kolmetoista ja puoli kiloa oli puristettu kuivamuonaksi. Siinä oli hänelle tarpeeksi ruokaa kuukaudeksi, kunhan hän vain hankki lihaa itselleen matkansa varrelta. Näiden elintarvikkeiden pääaineena oli seitsemän kiloa jauhoja. Sitten hänellä oli neljä tusinaa munia puolen kilon painoisen munajauheen muodossa, perunoita puristettuina noin kaksi kiloa painavaksi möhkäleeksi, kaksi kiloa sipuleita tiivistettyinä noin neljänneskilon painoiseen tölkkiin ja samoin kaikkia elintarvikkeita.

Hän naurahti hieman katkerasti ajatellessaan näitä tiivistettyjä käyttökelpoisia ruokia, joita hän kantoi repussaan hartioillaan. Ne toivat hänen mieleensä kummallisella tavalla menneet ajat, ja hän mietti, mitä jotkut hänen vanhoista ystävistään sanoisivat, jos hän jollakin taikakeinolla voisi koota heidät juhla-aterialle tähän tielle. Hän ihmetteli varsinkin, mitä Mignon Davenport sanoisi ja tekisi. Hrrr! Hän oli näkevinään koko siniverisen kauhun Mignonin ylimyksellisissä kasvoissa. Jäälakeudelta puhaltava tuuli hyydyttäisi elämän hänen suonissaan. Hän menisi aivan kurttuun ja kuolisi.

Hän luuli olevansa kyllin pätevä arvostelemaan asiaa, sillä hän oli kerran aikonut mennä naimisiin Mignonin kanssa. Hän ihmetteli itsekseen, miten tyttö nyt oli voinut juolahtaa hänen mieleensä, eikä hän kaikesta huolimatta voinut karkottaa tyttöä ajatuksistaan vähään aikaan. Muistellessaan tyttöä Philipin ajatukset palasivat menneisiin aikoihin, vaikka hän seurasikin Bramin melkein umpeen painuneita jälkiä. Hänen vanhoista ystävistään olivat varmaankin jo useimmat unohtaneet hänet. Viisi vuotta on pitkä aika eikä ystävyys piireissä, joihin hän oli kuulunut, ole kuuluisa kestävyydestään, eikä muuten rakkauskaan. Mignon oli todistanut sen hänelle.

Hän irvisti ja nauroi välittämättä tuulesta. Kohtalo on leikillinen vanha veikko. Sen Philipiin kohdistama pila oli ollut suurenmoinen. Ensin lievä keuhkokuume ja sitten kipeät keuhkot, joita vaivasi jokin "laukkaava", mikä laihduttaa ihmisen posket kuoppaisiksi ja kuivaa veren suonissa. Siihen aikaan kauhun ilme oli tullut yhä selvemmäksi Mignonin kirkkaan sinisissä silmissä, kunnes hän lapsellisen rehellisesti oli kerran sanonut hänelle, että oli hirveän yllättävää kuulla ystävien sanovan, että hän oli kihloissa keuhkotautisen kanssa.

Philip nauroi ajatellessaan sitä. Nauru tuli niin äkkiä räjähtäen, että Bram olisi voinut kuulla sen sadan metrin päähän vastatuuleenkin. Keuhkotautinen! Philip koukisti käsivarttaan, kunnes sen kovat lihakset napsahtelivat. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi sen jälleen pois äänellä, joka muistutti höyryn ulostunkeutumista läpästä.

Pohjola oli saanut sen aikaan hänessä, ihmeellisine metsineen, avaroine taivaineen, jokineen, järvineen ja syvine lumineen, sama pohjola, joka tekee miehen kuorestakin miehen, jos sillä vain on siihen vähänkin tilaisuutta. Hän rakasti sitä. Rakkaudesta siihen ja sen tarjoamien seikkailujen takia hän oli ruvennut poliisiksi pari vuotta sitten. Hän aikoi kyllä joskus palata takaisin vaikkapa vain tehdäkseen pilaa. Hän aikoi mennä tapaamaan vanhoja ystäviään entisiin kerhoihinsa ja säikähdyttää lapsisilmäisen Mignonin kuoliaaksi hyvällä terveydellään.

Hän keskeytti mietteensä ruvetessaan ajattelemaan salaperäistä miestä, jota hän nyt ajoi takaa. Näinä parina palvelusvuonna hän oli kuullut kaikenlaista Bramin ja niiden Johnsonien elämästä, jotka olivat olleet tämän edeltäjiä. Hän ei ollut milloinkaan kertonut kenellekään, miten suuresti ne vaikuttivat häneen. Hän oli kyllä joskus koettanut ruveta keskustelemaan Bramin ymmärryksestä, mutta ei ollut koskaan onnistunut juurruttamaan toisiin omaa katsantokantaansa. Niillä seuduilla, joilla hän oli elänyt, asuvat intiaanit ja sekarotuiset luulivat Bramia ensimmäisen luokan hirviöksi, joka osasi loihtia kuin piru itse. Poliisin mielestä hän oli koko pohjolan vaarallisin murhaaja, ja se onnellinen, joka olisi saanut hänet kiinni joko elävänä tai kuolleena, olisi saanut olla varma kersantin valtakirjasta. Kunnianhimoiset pyyteet ja toiveet olivat kuohahdelleet useissa urhoollisissa sydämissä, kunnes yleisesti myönnettiin Bram kuolleeksi.

Mutta Philip ei lainkaan ajatellut kersantin valtakirjaa jatkaessaan matkaansa tasaista vauhtia jäälakeuden reunaa pitkin. Hänen palvelusaikansa olisi piakkoin lopussa ja hänellä oli toisenlaisia suunnitelmia tulevaisuuttaan varten. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen sormensa olivat koskettaneet kullanvärisiä hiussuortuvia, hänen mielensä oli täyttänyt uusi ja kummallinen mielenliikutus. Se kuohutti hänen tunteitaan vielä voimakkaammin tänään kuin eilen. Hän ei ollut puhunut siitä eikä sen herättämistä ajatuksista Pierrellekään. Ehkä hän oli naurettava. Mutta hänellä oli vilkas mielikuvitus ja hän tunsi sitäpaitsi myötätuntoa eläimiä ja joitakin ihmisiä kohtaan. Hän oli vähän aikaa sitten lakannut olemasta kylmä ja laskelmoiva ihmismetsästäjä, jonka suurin halu on vainota näitä. Hän tiesi velvollisuudekseen Bramin vangitsemisen ja tuomisen päämajaan. Hän tiesi myös täyttävänsä velvollisuutensa sopivassa tilaisuudessa, jos hän vain oli tulkinnut oikein kultaisen paulan merkityksen.

Mutta oliko hän arvannut oikein? Hänen mielensä täytti kauhistuttava ajatus, mutta siitäkin huolimatta hän tunsi olevansa kummallisesti lumottu. Hän koetti perustella keinojen moninaisuutta, millä Bram ehkä oli voinut hankkia itselleen nämä kullanväriset hiukset, joista oli punonut paulan. Joku ihminenhän oli voinut kantaa paulaa jo kauan aikaa taikakalunaan tauteja ja sen kummallisen miehen pirullisuutta vastaan, jonka tekoihin ja elämään kaikki epäilemättä suhtautuivat hyvin taikauskoisesti. Siinä tapauksessa oli aivan loogista, että Bram oli saanut haltuunsa kultaisen taikaesineensä jo vuosikausia sitten.

Mutta kaikesta päättelemisestään huolimatta Philip ei voinut uskoa asian olevan niin. Puolenpäivän aikaan kun hän sytytti pienen nuotion keittääkseen teensä ja lämmittääkseen kauraleipänsä, hän otti hiussuortuvat lompakostaan ja katseli niitä vielä tarkemmin kuin edellisenä iltana. Ne olivat yhtä kirkkaanväriset ja kimaltelevat keskipäivän auringon kalpeassa valossa, kuin ne olisi eilen katkaistu naisen tukasta. Niiden pituus, hienous ja jokaisen eri hiuksen rakenne hämmästyttivät häntä. Ne olivat kaikki samanlaisia ja yhtä pitkiä.

Hän söi päivällisensä ja jatkoi matkaansa. Kolme päivää kestänyt lumimyrsky oli peittänyt kokonaan Bramin ja hänen susiensa jäljet. Hän oli kuitenkin varma, että Bram kulkiessaan pysytteli jäälakeuden viereisessä viidakossa. Hän oli jo mielessään päättänyt, että tämä jäälakeus, tämä kartoittamaton pohjolan suuri lumitasanko, muodosti sen suuren lumimeren, jossa Bram niin kauan oli voinut olla turvassa lain kouralta. Se oli melkein kahdeksansadan neliökilometrin laajuinen idästä länteen ja ulottui melkein kuudeltakymmenenneltäensimmäiseltä leveysasteelta Pohjoiseen Jäämereen asti. Sen asumattomat ja puuttomat lakeudet olivat muodostaneet hänelle yhtä turvallisen matkustusalueen kuin Iso valtameri muinoin merirosvoille. Hän ei voinut tukahduttaa värisyttävää huudahdusta ajatellessaan tätä Bramin maailmaa, sillä se oli vielä kamalampi kuin Jäämeren rannat, missä ihminen voi saada ainakin eskimon toverikseen.

Hän totesi tehtävänsä vaikeuden. Hänen ainoat mahdollisuutensa perustuivat kauniiseen ilmaan ja Bramin ja hänen laumansa vanhojen jälkien löytämiseen. Vanhat jäljet veisivät hänet kyllä sitten tuoreemmille. Sen vuoksi hän päättikin pysytellä viidakon reunassa, sillä jos Bram pakoili jäälakeudella, hän luuli ennemmin tai myöhemmin kohtaavansa jäljet, ellei Bram ollut poikennut suoraan sinne melkein heti poistuttuaan leiristä, jossa hän oli ollut yötä Pierre Breaultin tuvan läheisyydessä. Siinä tapauksessa voisi kulua viikkoja, ennen kuin Bram palaisi metsikköön jälleen.

Seuraavana yönä myrsky lakkasi raivottuaan monta päivää. Sitten seurasi viikon päivät kauniita ilmoja. Oli hirveän kylmä, mutta ei satanut lunta. Noiden päivien kuluessa Philip kulki noin kaksisataa kilometriä länteen päin.

Vasta kahdeksantena yönä, kun hän istui nuotionsa ääressä tiheässä surkastuneessa kuusikossa, tapahtui se minkä Pierre Breault taikauskoisuudesta aiheutuvalla kohtalon uskollaan oli tiennyt tulevankin tapahtumaan. On omituista, että sinä yönä, tuon kummallisen tapauksen sattuessa, Philip oli äärettömän huolellisesti ja suurella vaivalla punonut silkinhienot suortuvat jälleen kultaiseksi paulaksi.

5

Ensimmäinen kohtaaminen

Yö oli niin valoisa, että kuusten varjot näkyivät selvästi lumessa. Korkealla taivaalla, joka oli kirkas kuin aava meri, tuikki miljoonia tähtiä ja niiden joukossa Otava loisti kuin pienistä auringoista koottu tähtisikermä. Maailma ei ollut nyt kuun tarpeessa. Philip olisi nähnyt laukkaavan peuran kolmensadan metrin päässä, jos se olisi sattunut kiitämään ohi. Hän istui aivan nuotion vieressä, jonka kuumuus säteili takaisin suuresta mustuneesta kallionlohkareesta, lopetellen paulan punomista, johon häneltä oli mennyt tunti. Hän oli jo pitkän aikaa kuunnellut revontulien eli taivaan soiton kummallista yksitoikkoista suhinaa, kun ne ulottuessaan maahan pitkän välimatkan päästä aiheuttivat sihisevän äänen, mikä joskus muistutti kissan kehräämistä ja joskus mehiläisen surinaa. Syventyneenä työhönsä hän ei pitkään aikaan kiinnittänytkään huomiotaan toiseen ääneen. Vasta lopetettuaan punomisen ja ruvetessaan panemaan kultaista paulaa lompakkoonsa hän kuuli, kuinka se selveni ja erosi noista muista äänistä.

Hän suoristautui äkkiä ja kuunteli. Sitten hän hyppäsi seisomaan ja juoksi viidentoista metrin levyisen pensaikon läpi jäälakeuden reunalle.

Ääni kuului jostakin hyvin kaukaa, ehkä noin kahden kilometrin tai neljän päästä, eikä se voinut olla muuta kuin susien ulvontaa.

Mitään uutta ja tavatonta se ei hänen mielestään ollut, sillä hän oli kuunnellut sitä monta kertaa viime vuosien kuluessa, mutta milloinkaan se ei ollut värisyttänyt häntä niin kuin nyt. Hän tunsi veren rupeavan kiertämään nopeammin valtimoissaan, kun ääni kantautui suoraan hänen korviinsa, ja muisti äkkiä kaikki, mitä Pierre Breault oli sanonut. Bram susineen metsästeli juuri noin. Bram sieltä siis olikin tulossa. Hän oli aivan varma siitä.

Hän juoksi takaisin telttaansa ja lämmitti hetken pyssynsä lukkoa viimeisten sammuvien kekäleiden loimussa. Sitten hän sammutti tulen kokonaan potkimalla siihen lunta. Palattuaan jäälakeuden laitaan hän asettui vahtimaan suurimman kuusen viereen, minkä löysi ja mihin hän voi kiivetä kolmen ja puolen metrin korkeudelle maasta tarpeen vaatiessa.

Tämä tarve lähestyikin häntä niin nopeasti kuin tuuli. Tuo ihmisen tai pedon johtama lauma tuli suoraan häntä kohti, ja se oli vähemmän kuin neljänsadan metrin päässä hänestä, kun hän kiipesi puuhun. Hän hengitti nopeasti ja hänen sydämensä jyskytti kuin rumpu, sillä kiivetessään ohueen puuhun, joka oli tuskin hänen käsivarttaan paksumpi, hän muisti päivän, jolloin hän oli ripustanut lähes viisisataa kiloa hirvenlihaa seetreihin, jotka olivat olleet yhtä paksuja kuin hänen reitensä. Sudet olivat tulleet seuraavana yönä ja kalunneet ne poikki yhtä helposti kuin ne olisivat olleet paperia. Päästyään kolmen metrin korkeudelle maasta hän katsoa tuijotti heiluvalta orreltaan tähtien valaisemalle jäälakeudelle.

Sitten kantautui hänen korviinsa toinen ääni. Se oli laukkaavien jalkojen nopeaa kapsetta, mikä aiheutui jalkojen tunkeutumisesta hangen läpi. Muuan eläin ilmestyi äkkiä näkyviin ja hän tiesi sen peuraksi, joka juoksi pakoon henkensä edestä. Hän huoahti helpotuksesta huomatessaan eläimen pakenevan yhdensuuntaisesti sen lakeudelle työntyvän pensaikon reunaa pitkin, johon hän oli pystyttänyt leirinsä, ja poikkeavan metsään noin kahden kilometrin päässä hänestä.

Hän ei voinut olla huomaamatta takaa-ajavien susien hiljaisuutta, joka voi vain merkitä sitä, että ne olivat jo niin lähellä saalistaan, etteivät ne enää päästäneet minkäänlaista ääntä. Tuskin oli peura ehtinyt hävitä näkyvistä, kun hän näki ensimmäiset niistä. Nuo harmaat nopeasti liikkuvat pedot olivat hajaantuneet viuhkan muotoiseen kaareen, lähestyessään eri suunnalta hyökätäkseen. Ne olivat nyt niin lähellä häntä, että hän voi kuulla niiden käpälien kapseen ja niiden ammottavista kidoista tunkeutuvan huohotuksen. Niitä oli ainakin parikymmentä, ehkä kolmekymmentäkin, ja ne hävisivät näkyvistä yhtä äkkiä kuin myrskyn ajamat varjot.

Philip laskeutui jälleen epämukavasta asennostaan lumelle. Hän laski peuran ehtivän melkein metsään ennen loppuaan, koska se hänen kohdallaan oli ollut noin kolme- tai neljäsataa metriä edellä. Piiloutuen kuusen varjoon hän odotti. Hän ei koettanutkaan eritellä vakaumustaan, että hän odotti Bramia. Kun hän vihdoin kuuli lähestyvien lumikenkien kummallisen sipsutuksen, ei hänen verensä virrannut sen nopeammin kuin odotuksen alussakaan, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mies, jota hän ajoi takaa, pian ilmestyisi tähtien valoon. Sinä lyhyenä väliaikana, mikä oli kulunut susien ohimenosta, hän oli tehnyt päätöksensä, miten ryhtyisi toimimaan. Hän oli jo heti alussa käsittänyt, että hänen oli turvauduttava sotataitoon ruvetessaan vangitsemaan Bramia, koska Bram oli käytännöllisesti katsoen loukkaamaton ollessaan villin laumansa keskellä, joka hänen käskystään oli valmis repimään hänen vihollisensa kappaleiksi. Nyt susien ahtaessa vatsansa täyteen tuolla kauempana hän oli päättänyt erottaa Bramin niistä ja vangita hänet.

Hän nousi polviltaan hitaasti seisomaan pysytellen kuitenkin piilossa kuusen varjossa. Luopuen pyssystään hän tarttui revolveriinsa riisuttuaan lapasen kädestään. Kiinteästi tuijottavin silmin hän odotti nyt näkevänsä Bramin siellä, missä sudet olivat sivuuttaneet hänet äsken. Ja silloin äkkiä tapahtuikin yllätys. Se oli hirveä. Jäälakeuden petolliset äänet olivat tehneet odottamattoman kepposen hänen aisteilleen ja kun hän jännitti silmiään nähdäkseen selvästi utuiselle tähtien valaisemalle etäiselle lakeudelle, ilmestyikin Bram äkkiä hänen näkyviinsä pensaikon suojasta noin parinkymmenen askeleen päässä hänestä.

Philip tukahdutti huulilleen kohonneen huudon ja samalla Bramkin pysähtyi kuin naulattu tähtien valoon. Hänen suuret keuhkonsa vetivät henkeä sisäänsä ja laskivat sen pois läähättäen, kun hän kuunteli susiensa ääniä. Hän oli jättiläinen mieheksi, Philipin mielestä oikea hirviö. Oli mahdollista, että yön petollinen valaistus lisäsi hänen suuruuttaan, kun hän seisoi siinä paikoillaan. Hänen takkuinen tukkansa, joka oli kuin meriruohoa, valui hänen olkapäilleen. Parta oli lyhyt ja tuuhea, ja Philip näki vilahdukselta tähtien valossa hänen silmänsäkin, jotka loistivat kuin kissan silmät. Samalla hän näki Bramin kasvotkin. Ne olivat hirveät, kauhuaherättävät, sellaisen ihmisen kasvot, joka metsästää ja jota metsästetään, ja joka on puoleksi ihminen ja puoleksi eläin.

Philip tiesi, ettei hän milloinkaan elämässään voisi unohtaa niitä, niiden villiä hurjuutta, silmien etsivää tulta ja niiden herättämää yksinäisyyden tunnetta täällä yössä ja niin kaukana muista ihmisistä. Ja yhtä vähän kuin niitä, hän ei luullut ikinä voivansa unohtaa erästä toistakaan asiaa, mikä kantautui hänen korviinsa selvästi, nimittäin miehen ruumiin sykkivää, huohottavaa sydämen tykytystä.

Philip tiesi nyt toiminnan hetken olevan käsillä. Hänen sormensa puristivat lujemmin pistoolin perää, kun hän tuli näkyviin varjosta.

Bram olisi kyllä voinut nähdä hänet silloin, mutta samalla Bram heitti päänsä taaksepäin ja hänen kurkustaan purkautui esille niin kova huuto, ettei Philip milloinkaan ollut kuullut kenenkään ihmisen tai eläimen päästävän sellaista. Se alkoi jossakin syvällä Bramin onkaloisessa rinnassa kuin suuren rummun pärinä ja loppui vaikeroivaan ääneen, jonka täytyi kuulua kilometrien päähän aukealle lakeudelle. Se oli isännän huuto laumalleen, oikea ihmispedon kiljahdus veljilleen. Voi olla niinkin, että ennen kuin huuto loppuikaan, oli jokin hieno vaisto varoittanut Bram Johnsonia vaarasta, jota hän ei ollut vielä huomannut. Huuto loppui äkkiä. Se päättyi sihisevään huohotukseen, samanlaiseen, joka syntyy kun höyryläppä äkkiä suljetaan. Ennen kuin Philipin hämmentyneet aistit ennättivät selvitä toimintaan, Bram poistui ja hänen pitkät askeleensa veivät hänet nopeasti pois tähtien valaisemalle lakeudelle. Sen huudon asemesta, joka oli ollut hänen huulillaan, hän purskahti tuohon mielettömään nauruun, josta Pierre Breault oli kertonut vapisten pelosta.

Liikkumatta mihinkään Philip huusi hänelle:

– Bram – Bram Johnson, pysähtykää! Kuninkaan nimessä –

Hän turvautui tuohon vanhaan kaavaan, jonka sanat edustavat lain majesteettia ja voimaa koko pohjolassa. Bram kuuli sen, mutta hän ei pysähtynyt, vaan lähti jatkamaan matkaansa yhä nopeammin. Silloin Philip huusi jälleen hänen nimeään:

– Bram – Bram Johnson!

Bramin nauru kajahti jälleen. Se kuulosti omituiselta ja hihittävältä, kuin hän olisi nauranut Philipille.

Philip kohotti revolverinsa tähtien valossa. Hän ei tähdännyt osuakseen. Kahdesti hän laukaisi Bramin pään ja hartiain yli niin matalalle, että pakolainen varmasti kuuli luotien vihellyksen.

– Bram – Bram Johnson! huusi hän kolmannen kerran.

Philipin pistoolia pitelevän käden jännitys laukesi. Hän laski sen sivulleen ja seisoi paikoillaan katsoa tuijottaen suureen mieheen, joka näytti enää vain pieneltä varjolta pimeässä. Sitten Bram hävisi näkyvistä kokonaan. Kerran vielä hän oli yksinään tähtien valossa sen maailman ympäröimänä, jossa ei ollut mitään. Hän aavisti heti käyttäytyneensä kuin suuri typerys. Hän oli näytellyt osaansa kuin lapsi ja hänen äänensäkin oli vapissut, kun hän oli huutanut Bramille. Bram oli nauranut hänelle.

Ja hän luuli pian saavansakin maksaa tarpeeksi korkean hinnan tyhmyydestään ja hitaudestaan. Tämä ajatus pani veren nopeammin kiertämään hänen suonissaan, kun hän tuijotti valkoiselle lakeudelle, jonne Bram oli hävinnyt. Bram palaisi kyllä ennen yön loppua ja toisi sutensa mukanaan.

Väristen kauhusta hän muisteli korpraali Leetä palatessaan takaisin pensaikon läpi suuren kallion viereen, jossa hänen leirinsä oli. Kuvitelmat, jotka välähtivät hänen mieleensä noiden molempien Churchillin miesten kohtalosta, lisäsivät hänen oman välittömän vaaransa tuskallista toteamista, ja tähän vaaraan hän oli joutunut melkein käsittämättömän tyhmyytensä vuoksi. Philip oli vain tavallinen ihminen, jonka suonissa virtasi tervettä punaista verta. Henkilökohtaiset vaarat lumosivat hänet jossakin määrin, mutta hänessäkin eli inhimillinen toivo, että hänkin saisi käyttää hyödykseen samanlaisia kohtalaisia mahdollisuuksia jokaisessa onnenkaupassa, johon hän joutui osalliseksi. Musertava vakaumus, ettei hänellä enää ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, huumasi hänet nyt.

Hän seisoi muutamia minuutteja sen paikan vieressä, jossa hänen nuotionsa oli ollut ja josta vieläkin kohosi hänen kasvoihinsa hieman höyryä. Hän koetti järjestää ajatuksiaan jonkinlaiseen loogiseen toimintaan pelkäämättä Bramia ollenkaan. Hän olisi hyvin mielellään mennyt taistelemaan avoimesti Bramia vastaan, vaikka hän oli nähnytkin, että Bram oli kooltaan kuin jättiläinen. Niin paljon hän myönsi itselleen hypistellessään pyssynsä lukkoa ja kuunnellessaan.

Mutta Bram ei nähtävästi haluaisikaan taistella, vaan lähettäisi sutensa sijastaan. Hän ei nähtävästi saisi nähdäkään Bramia enää. Philip kuulisi vain hänen naurunsa tai hänen kovan äänensä, kun hän usutti laumaansa, kuten korpraali Lee ja hänen toverinsakin olivat kuulleet.

Kun Philip koetti selvitellä tilannetta, ei hänen mieleensä juolahtanut, ettei Bram ehkä tulisikaan kostamaan. Ampumalla hänen jälkeensä hän oli liian selvästi ilmaissut, kuka hän oli ja millaisilla asioilla liikkui, ja Bram, joka taisteli olemassaolonsa puolesta, olisi hullu, ellei hän vapauttaisi itseään vaarallisesta vihollisestaan.

Ja silloin ensi kerran sen jälkeen kun Philip oli palannut lakeuden laidasta hän oli näkevinään miehen jälleen, kuten oli nähnyt hänen seisovan tähtien kalpeassa valossa. Hänen huomionsa kiintyi heti siihen, että Bram oli aseeton. Saatuaan selville sen vaikkakin hitaasti, hän rupesi jälleen äkkiä toivomaan ja hänen katseensa kääntyi nopeasti leirin ympärillä oleviin suurempiin puihin. Jostakin puusta hän voisi taistella laumaa vastaan ja tappaa sudet vuorotellen. Hänellä oli pyssy ja pistooli, ja paljon panoksia. Kaikki edut olivat hänen puolellaan. Mutta jos hän oli puussa ja Bramilla sattui olemaan pyssy, niin –

Hän puki jälleen ylleen paksun takkinsa, jonka hän oli heittänyt nuotion viereen, täytti taskunsa panoksilla ja lähti hakemaan sopivaa puuta. Hän löysikin puun sadan metrin päässä leiristään. Se oli viidentoista senttimetrin paksuinen kyhmyinen ja tuulen pieksemä kuusi, joka kasvoi melko aukealla paikalla. Tällä aukeamalla Philip tiesi voivansa vastustaa laumaa menestyksellisesti. Mutta jos asiaa katsottiin toiselta näkökannalta, ei hänellä ollut minkäänlaisia voittamisen mahdollisuuksia, jos Bramilla vain oli pyssy. Jos hän istui puussa ja kuvastui selvästi tähtiä vasten, jotka muuttivat yön melkein yhtä valoisaksi kuin päivän, hänet voitiin helposti voittaa. Bram voi ampua hänet näyttämättä itseään. Mutta se oli hänen ainoa mahdollisuutensa ja hän päätti käyttää sitä hyödykseen.

6

Metsästäjää metsästetään

Tuntia myöhemmin Philip katsoi kelloaan. Se näytti melkein keskiyötä. Hänen hermonsa alkoivat olla jo niin jännittyneet, että ne olivat melkein katkeamaisillaan. Ainoatakaan ääntä ei kantautunut hänen korviinsa jäälakeudelta eikä metsiköstäkään, jossa ei näyttänyt olevan mitään sellaista, jota hänen olisi ollut pakko pelätä. Hän uskoi Bramin susineen lähestyvän hyvin hiljaa ja otaksui siksi, ettei miehen askelia eikä hänen petojensa käpälien keveää kapsetta kuuluisi, ennen kuin ne pääsisivät aivan lähelle häntä. Lumivalkoinen pöllö lensi pari kertaa hänen ylitseen. Kolmannella kerralla se syöksyi metsikössä piilevän valkoisen jäniksen kimppuun ja silloin Philip silmänräpäyksen ajan luuli hetken jo koittaneen. Pienet valkoiset ketut, jotka ovat uteliaita kuin lapset, säikyttelivät häntä eniten. Ainakin kuusi kertaa ne panivat hänet tärisemään odotuksen aiheuttamasta jännityksestä ja pari kertaa kiipeämään puuhun.

Sitten seurasi jälkivaikutus, ja hermojen jännityksen lauetessa ja valtimoiden ruvetessa sykkimään tyynemmin, Philip alkoi kysellä itseltään, oliko hän todellakin pelastumaisillaan siitä hirveästä tilanteesta, johon hän vähän aikaa sitten oli luullut varmasti joutuneensa. Oliko mahdollista, että Bram oli pelästynyt hänen ampumiaan laukauksia? Hän ei voinut uskoa sitä. Pelkuruus oli viimeinen ominaisuus, minkä hän tahtoi liittää tuohon omituiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt tähtien valossa. Hän oli elävästi näkevinään Bramin kasvot jälleen. Ja nyt sen melkein sietämättömän jännityksen jälkeen, jonka vallassa hän oli ollut, noissa kasvoissa ollut salaperäinen ilme kummastutti häntä enemmän kuin mitkään muut seikat. Vaikka ne olivat näyttäneetkin villeiltä ja hurjilta, hän oli nähnyt niissä toivottoman ihmisen kuvaamatonta intohimoa. Silloin, vaikka hän varovaisuudesta kuuntelikin vaaran lähestymistä, hän ei enää tuntenut samanlaista kuumeista kiihkoa kuin muulloin ajaessaan takaa jotakin ihmistä. Hän ei olisi voinut selittää itsessään tapahtunutta muutosta, sitä ajatusten ja tunteitten nopeaa jälkivaikutusta, mikä täytti hänen mielensä voimakkaalla myötätunnolla Bram Johnsonia kohtaan.

Hän odotti ja hänen susia kohtaan tuntemansa pelko haihtui haihtumistaan. Mitä kauemmin hän vartoi, sitä paremmin hän oli ymmärtävinään Bramia, ahdistettua ilmettä hänen silmissään hänen metsästäessäänkin ja hänen yksinäisyyttään, kun hän oli seisonut paikoillaan ja kuunnellut ainoiden ystäviensä, edellään laukkaavien torahampaisten petojen ääniä. Huolimatta Bramin kovasta huudosta laumalleen ja kummallisesta naurusta, joka oli kaikunut takaisin valkoisessa yössä laukausten jälkeen, Philip oli varma siitä, ettei Bram ollut hullu. Hän oli kuullut puhuttavan yksinäisyyden tappamista miehistä ja tuntenutkin erään Pelletier-nimisen jäämeren rannalla sijaitsevassa Point-Fullertonissa. Hän voi toistaa muististaan päiväkirjan sisällön, jonka Pelletier oli töhertänyt tupansa oveen. Se oli ollut jotakin hulluuttakin kauheampaa. Kuolema oli vihdoin saapunut Pelletierinkin luo kuin ystävä. Bram oli elänyt samanlaista elämää vuosikausia, ollut kuolleena kaikelle inhimilliselle toveruudelle koko ajan. Mutta kuitenkin –

Kaiken alla, Philipin mielessä, kiersivät kuitenkin naisen hiusten herättämät ajatukset. Pierre Breaultin tuvassa hän ei ollut puhunut mieleensä juolahtaneista epäluuloista. Hän oli salannut ne, ja Pierre, joka pelkäsi puhua niiden aiheuttaman pelon vuoksi, oli ollut yhtä vaitelias kuin hänkin, mutta nyt ne rupesivat vaivaamaan häntä. Hän tiesi ihmishiusten säilyttävän elämänsä ja loistonsa ikuisesti, ja niin ollen paula oli voinut olla Bramin hallussa jo vuosikausia. Otaksumassa, että Bram oli vaihtanut sen joltakin valkoiselta mieheltä noiden vuosien kuluessa ennen henkipatoksi joutumistaan ja että kummallinen päähänpisto tai taikausko oli pannut hänet hankkimaan sen itselleen, ei ollut mitään järjetöntä.

Mutta Philip oli lakannut luottamasta vain järkeensä. Sitä vastusti voimakkaasti hänen mieleensä juurtunut vakaumus, joka kertoi hänelle, että hiukset oli vähän aikaa sitten katkaistu jonkun naisen tukasta. Hänellä ei kyllä ollut minkäänlaisia perusteita, joilla hän olisi voinut todistaa tämän luulon loogisuuden itselleen, mutta siitäkin huolimatta tuntui mahdottomalta olla uskomatta sitä täydellisesti ja epäilemättä. Bramin mukana oli tai oli ollut joku nainen, ja kun hän muisteli taskussaan olevien silkinhienojen kiharoiden pituutta, kauneutta ja harvinaista kudosta, ei hän voinut tukahduttaa väristystään ajatellessaan tilanteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Bram ja nainen! Ja sitäpaitsi nainen, jolla oli tuollainen tukka!

Hän laskeutui puusta vähän ajan kuluttua. Sitten hän käveli hitaasti tunnin edestakaisin lakeuden laidalla aistit jännittyneinä varovaisimmilleen. Lakattuaan kävelemästä hän rupesi taas sytyttämään nuotiotaan pysähtyen aina vähän ajan kuluttua kuuntelemaan, kuuluisiko joitakin epäilyttäviä ääniä. Ilma oli hyvin kylmä. Hän huomasi hetken kuluttua, että navan kohdalla liehuvien valojen kummallinen ääni oli muuttunut aavemaiseksi kuiskailemiseksi. Tähdet alkoivat himmentyä, ja hän katseli niitä, kun ne näyttivät hitaasti peräytyvän maailmasta, josta hänkin muodosti osan.

Tämä tähtien himmeneminen ihmetytti häntä aina. Se oli pohjoisen maailman ihmeitä, maailman, jossa vallitsi ikuinen napaseutujen yö, joka oli nyt keskikohdassaan muutamien satojen peninkulmien päässä jäälakeudesta. Hänestä näytti aivan siltä, kuin kymmenentuhatta näkymätöntä kättä olisi sivellyt taivaankantta sammuttaen tähtiä ensin parittain ja sitten tähtisikermittäin. Tämä tapahtui tavallisesti noin puoli tuntia ennen synkkää kaaosmaista pimeyttä, joka ennusti pohjolan päivän valkenemista. Tätä pimeyttä Philip pelkäsi odottaessaan nuotionsa vieressä.

Hetken läpitunkemattomassa synkeydessä Bram voi tulla, sillä olihan mahdollista, että hän oli odottanut juuri sitä. Philip katsoi kelloaan. Se oli neljä. Hän meni vielä kerran puun juurelle odottamaan. Seuraavana neljännestuntina hän ei voinut nähdä puutakaan, jonka vieressä hän seisoi. Eikä Bramia kuulunut tulevan. Harmaan hämärän alkaessa Philip sytytti nuotionsa kolmannen kerran ja valmistautui keittämään aamiaistaan. Hän tunsi tarvitsevansa väkevää kahvia, ja hän keittikin itselleen kaksinkertaisen annoksen. Seitsemän aikaan hän oli taas valmis jatkamaan matkaansa.

Hän uskoi nyt, että jokin salaperäinen ja mahtava voima oli estänyt Bram Johnsonia käyttämästä hyväkseen yön suomaa loistavaa tilaisuutta vapautua vihollisestaan. Kun hän jatkoi matkaansa jäälakeuden vieressä kasvavassa surkastuneessa metsässä, hänen tunteensa olivat muuttuneet niin, ettei hän enää halunnutkaan vangita Bramia. Hänen seikkailuunsa oli liittynyt jotakin Bramia paljon mielenkiintoisempaa, nimittäin kultainen paula. Hän tiesi, ettei saisi selville sen tarkoitusta Bramilta itseltään, vaan vasta Bramin matkan päässä. Siellä hän paljastaisi sen salaperäisyyden ja siihen liittyvän murhenäytelmän, jos se nyt muuten tarkoittikaan mitään. Hän ymmärsi kyllä menettelevänsä hyvin uhkarohkeasti ruvetessaan seuraamaan Bramia tuohon kauan etsittyyn piilopaikkaan. Miehen hän ehkä kyllä voisi eksyttää viekkaudella jäljiltään tai voittaa rehellisessä tappelussa, jos se nyt kävisi päinsä, mutta laumaa vastaan taistellessa hänen voittomahdollisuutensa olivat pelottavan pienet.

Hän ei ollut käsittänytkään näitä mahdollisuuksia täydellisesti, ennen kuin hän puoli tuntia myöhemmin hiipi varovasti metsästä ja näki, mitä oli jäljellä lauman tappamasta peurasta. Hirvas oli kaatunut viidenkymmenen metrin päähän metsän laidasta. Pedot olivat polkeneet kovaksi sen ympärillä olevan lumisen lakeuden kuuden metrin laajuudelta, ja tämä taistelutanner oli kokonaan veren tahrima ja täynnä lihaviipaleita, katkottuja luita ja nahanpalasia. Philip näki missä Bram oli yhtynyt joukkoon ja missä hän oli riisunut lumikengät jaloistaan. Sitten hänen suurien intiaanikenkiensä jäljet olivat sekoittuneet susien jälkiin. Bram oli nähtävästi saapunut ajoissa pelastamaan paisteja, jotka hän oli vetänyt punaisen veren tahraaman ympyrän ulkopuolelle. Sen jälkeen tähdet olivat varmaankin joutuneet hämmästyttävän tilanteen todistajiksi. Nälkäinen lauma oli tuskin jättänyt muuta jäljelle kuin sisälmykset. Siellä, mihin Bram oli vetänyt oman osansa, oli kenkien polkema pieni ympyrä ja sielläkin oli kaikkialla lihanpalasia, Bramin oman juhla-aterian poisheitettyjä jäännöksiä.

Lumi kertoi yhtä selvästi kuin painettu sivu, mitä sitten oli tapahtunut. Sen kertoma tarina hämmästytti Philipiä. Bram oli jostakin hakenut reen ja siihen hän oli sitten kuormittanut jäljellä olevat peuranlihat. Philip näki lumessa olevista jäljistä, että reki oli ollut matalaa otapanaskilaista mallia, vaikkakin pitempi ja leveämpi kuin mikään hänen ennen näkemänsä. Hänen ei tarvinnut arvailla tapahtumien kulkua, sillä kaikki oli liiankin selvästi näkyvissä. Kaukana jäälakeudella Bram oli päästänyt irti sutensa nähdessään peuran, jolloin takaa – ajo ja riistan tappaminen olivat seuranneet. Ja sitten kun mies ja pedot olivat syöneet itsensä kylläisiksi, ne olivat palanneet yöllä hakemaan rekeä.

Bram oli tehnyt pitkän kierroksen, ettei hänen toistamiseen tarvitsisi sivuuttaa metsäniemekettä, jossa hänen vihollisensa oli piilossa; ja tuntien veren rupeavan kiertämään kummallisen nopeasti suonissaan Philip huomasi, miten susilauma oli pysytellyt aivan Bramin kintereillä. Mies näytti olevan ehdottomasti niiden herra. Ne olivat sitten myöhemmin palanneet rekineen, johon Bram oli kuormannut lihat ja lähtenyt susineen suoraan pohjoista kohti jäälakeuden yli. Jokainen susi oli valjaissa ja Bram näytti istuneen reessä.

Philip veti syvään henkeään. Hän huomasi jatkuvasti uusia puolia Bram Johnsonissa. Hän otti ensin selvän siitä, ettei Bram pelännyt ja ettei hänen poistumistaan voitu sanoa paoksi. Jos hän olisi pelännyt vangiksi joutumista, ei hän olisi palannut takaisin noutamaan lihoja. Philip muisti Pierre Breaultin kertomuksen siitä, miten Bram oli kantanut hirvaan paisteja olallaan yhtä helposti kuin lapsi leikkipyssyä, ja hän mietti nyt, miksi Bram tänä yönä ei ollut kantanut lihoja rekeensä, vaan palannut niitä hakemaan. Hänhän olisi siten voinut säästää vaivojaan ja lyhentää matkaansa.

Hän alkoi epäillä, että Bramilla oli mielessään jokin salaperäinen sotatemppu. Siihen, miksi Bram ei ollut hyökännyt hänen kimppuunsa susineen, oli varmasti olemassa jokin pätevä syy. Bramin metsäniemekkeen ympäri tekemällä pitkällä kierroksellakin oli aiheensa, ja yhä käsittämättömämpää oli, miksi hän oli palannut takaisin rekineen hakemaan lihoja sen sijaan, että hän olisi kantanut lihat rekeensä. Peuran paistit eivät olleet painaneet kuin korkeintaan kolme- tai neljäkymmentä kiloa, mikä tuskin oli puoltakaan taakasta, jonka Bram voi kantaa voimakkailla hartioillaan.

Metsän laidassa paikassa, josta hän sai puita nuotioonsa, Philip alkoi valmistautua kaiken varalta. Hän keitti ruokaa kuudeksi päiväksi. Hän aikoi seurata Bramia kolmen päivän matkan kartoittamattomaan ja puuttomaan erämaahan, suurelle jäälakeudelle. Hän ei voinut ajatellakaan pitempää matkaa koiritta ja reettä. Kolmen päivän matka sinne ja kolmen päivän matka takaisin. Sinäkin aikana hän pelaisi jännittävää peliä kuoleman kanssa, sillä jäälakeuden sydämessä häntä voi uhata paljon suurempi vaara kuin Bram susineen, nimittäin myrsky.

Hänen rohkeutensa lannistui hieman, kun hän lähti suoraan pohjoista kohti selvittäen suunnan kompassistaan. Päivä oli harmaa ja auringoton. Hänen takanaan jäälakeus muuttui jonkun matkan päässä valkeaksi tasangoksi, joka näytti sulautuvan lyhyen matkan päässä kauempana taivaanrannan purppuran väriseen utuun. Tunnin kuluttua hän oli joutunut laajan amfiteatterin keskelle, jossa vallitsivat hämärä ja kuolemanhiljaisuus. Hänen takaansa siintävä metsänlaitakin oli jo hävinnyt näkyvistä. Taivaanranta oli kuin lyijy-ympyrä, joka tuli vain suuremmaksi hänen kulkiessaan eteenpäin. Tämän taivaan alla ja vangittuina sen seinien muodostamaan kehään hän tiesi miesten tulleen hulluiksi. Hän tunsi jo uhkaavan yksinäisyyden musertavaa painostusta ja seuraavan tunnin hän taisteli melkein vastustamatonta takaisinkääntymisen halua vastaan. Ei ainoatakaan kalliota eikä pensasta kohonnut maasta yksitoikkoisuutta rikkomassa, ja hänen yläpuolellaan niin matalalla, että hän joskus luuli voivansa heittää kiven niiden korkeudelle, synkät mustat pilvet kiitivät uhkaavasti pohjoisesta ja idästä.

Näiden parin ensi tunnin kuluessa hän katsoi ainakin kuusi kertaa kompassiinsa. Bram ei ollut koko sinä aikana poikennut kertaakaan valitsemastaan suunnasta. Harmaassa hämärässä voimatta käyttää viittanaan ainoatakaan kiveä tai puuta hänen paikallisvaistonsa oli ohjannut häntä yhtä erehtymättömästi kuin kompassin herkkä neula Philipiä.

Vasta kolmannen tunnin kuluessa kymmenen tai yhdentoista kilometrin päässä tappotantereelta Philip saapui reen ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Sudet eivät olleet sotkeneet järjestystään ja sen vuoksi Philip arvasikin Bramin pysähtyneen vain siksi aikaa, että hän oli ehtinyt kiinnittää lumikengät jalkoihinsa. Sen jälkeen Philip voi arvostella tarkasti henkipaton ja hänen laumansa vauhtia. Bramin lumikenkien askeleet olivat kolmekymmentä tai neljäkymmentä senttiä pitemmät kuin hänen ja sen vuoksi hän olikin melkein varma, että Bram kulki siinä ajassa kymmenen kilometriä, jossa hän ennätti vain kuusi.

Kello oli yksi, kun hän pysähtyi syömään päivällistään. Hän laski olevansa jo kahdenkymmenenneljän kilometrin päässä metsän laidasta. Syödessään häntä rupesi painamaan yhä itsepäisemmin tunne, että hän oli ryhtynyt seikkailuun, joka johti välttämätöntä onnettomuutta kohti. Mitä Bramin lihavarasto, jonka mies oli hankkinut itselleen juuri ennen lähtöään jäälakeudelle, merkitsi, selveni hänelle nyt kokonaan ja teki hänet hyvin levottomaksi. Se tarkoitti vain sitä, että Bram tarvitsi kolmen tai neljän päivän annokset itselleen ja laumalleen kulkiessaan tämän asumattoman lakeuden poikki, joka joissakin paikoin ulottui Jäämereen asti. Sinä aikana, jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän voisi kulkea kaksisataaneljäkymmentä kilometriä Philipin voidessa kulkea alle satakuusikymmentä kilometriä.

Hän seurasi Bramin jälkiä yhtämittaa kello kolmeen asti iltapäivällä ja olisi sittenkin vielä jatkanut matkaansa tunnin, ellei suuri kirkonmuotoinen kinos olisi sulkenut häneltä tietä. Tähän suureen kinokseen hän aikoi kaivaa itselleen makuusijan yöksi. Se kävi hyvin helposti, kun hän turvautui eskimoilta oppimaansa temppuun. Hän rikkoi ensin kirveellään kinoksen kovan kuoren pitäen tarkasti silmällä, että hänen siten avaamansa aukko ei tullut hänen ruumiinsa kokoa suuremmaksi.

Käyttäen lumikenkää lapionaan hän alkoi sitten luoda pois kinoksen pehmeämpää sydäntä kaivaen ensin kuusikymmentä senttiä pitkän tunnelin päästäkseen tarpeeksi kauas oviaukosta ja sitten niin suuren komeron, että hänen makuusäkkinsä mahtui sinne hyvin. Hän sai työnsä valmiiksi alle tunnissa ja saatuaan vuoteensa kuntoon ja seisoessaan iglunsa oven edustalla tunsi itsensä rohkeammaksi. Tieto siitä, että hänellä nyt oli koti, jossa ei kylmä eikä myrsky päässyt hänen kimppuunsa, valoi hänen mieleensä luottamusta, jota hän ei ollut tuntenut kertaakaan koko päivänä.

Hän oli tuonut metsästä mukanaan arvokkaan taakan pilkottuja tervaksia, joista hän erotti osan pieneksi nuotioksi. Sitten hän ripusti lumella täytetyn teekattilansa liekkien nuoltavaksi pitempään keppiin, jonka hän oli ottanut mukaansa sitä varten. Liekkien rätiseminen innosti hänet viheltämään. Maailma pimeni nopeasti hänen ympärillään. Ja silloin kun hänen teensä oli valmis ja hän oli lämmittänyt säilykkeensä ja leipänsä, näytti pimeys ihan mustalta verholta, jota olisi voinut vuolla veitsellä. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä. Lumen pintakin häipyi kokonaan hänen näkyvistään kuuden metrin päässä kummallakin puolella. Silloin tällöin hän lisäsi tervastikun hiiltyville kekäleille ja viimeisen tikun valossa hän poltteli piipullisen tupakkaa ja polttaessaan veti esille taskustaan kultaisen paulan. Siinä käppyrässä hänen kämmenellään tervastulen punertavassa valossa se loisti kirkkaasti kuin harvinainen metalli. Vasta sitten kun tervakset alkoivat sammua tuikahdellen vielä viimeisiä kertoja, Philip työnsi sen takaisin lompakkoonsa.

Nuotion sammuttua hän joutui täydellisen pimeyden keskelle. Tunnustellen käsillään tietään Philip ryömi tunnelinsa oviaukkoon, jonka sisäpuolelle hän oli kiinnittänyt telttansa oviverhoksi. Sitten hän ojentautui pitkäkseen makuusäkkiinsä. Se tuntuikin hänestä tavattoman mukavalta. Breaultin tuvasta lähtönsä jälkeen hän ei ollut tavannut sellaista vuodetta. Viime yönä hän ei ollut nukkunut ollenkaan. Hän vaipui syvään uneen. Yön tunnit kuluivat nopeasti hänen niistä mitään tietämättä. Hän ei kuullut päivän noustessa alkavan tuulen huminaakaan. Kun päivä valkeni hämärän jälkeen, kajahteli ympäristössä muitakin ääniä, joita hän ei kuullut. Hänen sisäinen tietoisuutensa, hänen unensa vartija, huusi hänelle, että hän nousisi. Se takoi kuin pieni käsi hänen aivojaan ja vihdoin hän alkoikin rauhattomasti liikahdella. Hän aukaisi äkkiä silmänsä. Päivä valaisi hänen tunnelinsa kokonaan. Hän katsoi oviaukkoon, jonka hän oli sulkenut teltallaan.

Mutta telttaa ei ollutkaan siinä enää.

Sen tilalla oli vain suuri karvainen pää ja hän huomasi tuijottavansa suoraan Bram Johnsonin silmiin.

7

Antautuminen

Philip oli tottunut niihin yllätyksiin, jotka kohtaavat väistämättä lain määräysten toimeenpanijoita pohjolassa, mutta hänen verensä ei ollut milloinkaan virrannut niin nopeasti kuin nyt, kun hän huomasi katselevansa lyhyen tunnelin läpi sen miehen kasvoja, jota hän ajoi takaa.

Ihmiselämässä on silloin tällöin hetkiä, jolloin ihminen ymmärtää kaiken tarvitsematta tuhlata aikaansa järkeilyyn ja arvailemiseen, ja se hetki oli nyt koittanut Philipille. Hän ajatteli heti nähdessään hurjat kasvot oviaukossa, että Bram oli katsellut häntä jo vähän aikaa hänen nukkuessaan, ja hänelle selveni sekin, että jos henkipatto olisi halunnut tappaa hänet, hän olisi voinut toteuttaa tuumansa hyvin helposti. Hän näki yhtä nopeasti senkin, että teltta, jolla hän oli tukkinut aukon, oli hävinnyt samoin kuin hänen pyssynsäkin, jolla hän oli pönkittänyt teltan paikoilleen. Bram oli ottanut ne haltuunsa ennen hänen heräämistään.

Mutta hänen tuntemansa kummallinen mielenliikutus ei johtunut näiden tavaroiden menetyksestä eikä kokonaan Bramin äkkinäisestä ja odottamattomasta ilmestymisestäkään, vaan Bramin kasvoista, hänen silmistään ja hänen katseensa salaperäisestä ja jännittyneestä vakavuudesta. Siinä ei ollut ollenkaan sitä valppautta, millä voittaja suhtautuu uhriinsa, ei merkkiäkään vihasta eikä riemusta eikä edes vihamielisyydestäkään, vaan se oli pikemminkin täynnä sellaisen ongelman aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta, jota Bram ei osannut ratkaista.

Kasvoissa ei nyt ollut ainoatakaan piirrettä, jota Philip ei olisi voinut nähdä. Hän erotti selvästi Bramin korkeat poskipäät, hänen leveät poskensa, matalan otsansa, litteän nenänsä ja paksut huulensa. Vain silmien ansiota oli, etteivät kasvot näyttäneet kauhistuttavilta. Suoraan sukupolvien läpi Bram oli varmasti perinyt nuo silmänsä joltakin esiäidiltään. Ne näyttivät kummallisilta tämän ahdistetun miehen kasvoissa – harmaat, suuret, kauniit silmät. Jos kasvot olisi voitu poistaa niiden ympäriltä, ne olisivat olleet ihmeelliset.

Kumpikin mies vaikeni ainakin minuutiksi. Philip oli vaistomaisesti tarttunut pistooliinsa, vaikka hän ei aikonut käyttääkään sitä. Hänen puhekykynsä palasi vähitellen ja tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että hän sanoi:

– Haloo, Bram!

– Bonjour, m'sieur!

Vain Bramin paksut huulet liikkuivat. Hänellä oli hiljainen kurkkuääni. Ja melkein siinä silmänräpäyksessä, kun hän lausui sanat, hänen päänsä katosi oviaukosta.

Philip ryömi esiin makuusäkistään niin nopeasti kuin suinkin. Aukosta kantautui nyt hänen korviinsa muitakin ääniä, petojen surullista vikinää. Hän ei voinut kuulla Bramin huutoja.

Huolimatta luottamuksesta, jota hän heti oli tuntenut Bramia kohtaan nähtyään hänet, hän tunsi selkäänsä äkkiä karmivan, kun hän lähti konttaamaan tunnelin suuta kohti revolveri kädessään. Hänhän olisi kuin loukussa oleva rotta, jos Bram vain laskisi petonsa irti. Millainen riemun hetki siitä muodostuisikaan laumalle ja ehkä niiden isännällekin! Hän voisi ehkä ampua pari kolme petoa ja sitten kaikki olisi lopussa. Ne kiitäisivät hänen kimppuunsa kuin vihuri ja kaivautuisivat hänen asuntonsa lumiseinien läpi yhtä helposti kuin uimari sukeltaa veteen. Oliko hän toistamiseen käyttäytynyt tyhmästi? Olisiko hänen pitänyt ampua Bram Johnson, kolminkertainen murhaaja, sen sijaan että oli tervehtinyt häntä?

Hän alkoi ryömiä tunnelin suuta kohti ja jälleen hän kuuli petojen murinaa ja vikinää. Ääni tuntui tulevan jonkun matkan päästä. Päästyään tunnelin päähän hän tirkisti lakeudelle aukosta, jonka oli tehnyt hankeen.

Mutta nykyisestä asennostaan hän ei voinutkaan nähdä mitään muuta kuin lumitasangon äärettömän lakeuden ja omat kinokselle johtavat jälkensä. Hän työnsi revolverinsa suun aukosta, mutta kuulikin samalla Bramin äänen.

– M'sieur, luovuttakaa minulle heti revolverinne ja veitsenne, tai minun on muuten pakko tappaa teidät. Sudet ovat hyvin nälissään ja –

Bram seisoi juuri hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Hän ei ollut puhunut kovaa eikä uhkaavasti, mutta Philip tunsi näiden hänen sanojensa kylmän ja kiihkottoman uhkan, jota vastaan taisteleminen olisi ollut suoraa hulluutta hänen puoleltaan. Bramin uhkaus sisälsi enemmän kuin kenenkään tavallisen pahantekijän. Hänen sutensa eivät ainoastaan suoneet hänelle etusijaa, vaan varmuudenkin.

Jos Philip oli epäillyt sitä, odottaessaan toista sopivaa hetkeä pistoolin suu lähellä aukkoa, hänen epävarmuutensa hävisi kokonaan, kun hän näki kolme Bramin sutta kolmenkymmenen askeleen päässä tunnelista. Ne olivat oikeita jättiläisiä kooltaan ja kun ne käänsivät päänsä häneen, hän näki niiden kimaltelevat pitkät torahampaat. Nyt ilmestyi neljäs ja viideskin, ja sitten niitä tuli hänen näkyviinsä parittain tai kolmittain, kunnes parikymmenpäinen lauma tungeksi hänen edessään. Pedot vinkuivat levottomasti ja niiden leukojen loksahdukset olivat kuin kastanjettien napsahduksia. Hän näki kahdenkymmenen hehkuvan silmäparin tarkastelevan pakopaikkaa ja vetäytyi vaistomaisesti takaisin pelosta, että ne mahdollisesti näkivät hänet. Hän tiesi Bramin pitävän niitä loitolla, vaikka hän ei kuullut komentoakaan. Hänen tuijottaessaan käärmemäinen varjo suoristui äkkiä ilmassa ja Bramin parinkymmenen jalan pituinen peurannahasta punottu ruoska viuhahti pahaenteisesti lauman päitten yläpuolella. Kuullessaan ruoskan antaman varoituksen pedot hajaantuivat ja Bram sanoi jälleen:

– M'sieur, ellette luovuta revolverianne ja veistänne, usutan sudet kimppuunne!

Hän oli tuskin ennättänyt lausua sanat, kun Philipin revolveri lensi aukosta lumeen.

– Siitä saatte, vanha veikko, Philip ilmoitti, ja täältä tulee veitsikin!

Hänen tuppipuukkonsa seurasi revolveria.

– Heitänkö sinne vuoteenikin? hän kysyi.

Hän koetti toivottomasti ponnistella näyttääkseen iloiselta, vaikka ei voinutkaan unohtaa viime yötä, jolloin hän oli ampunut Bramia. Hän ei voinut uskoa sitäkään olettamustaan ihan vääräksi, että Bram ehkä iskisi hänen aivonsa mäsäksi, kun hän pistäisi päänsä ulos aukosta. Sekään, ettei Bram vastannut hänen kysymykseensä vuoteesta, ei ollut omiaan lisäämään hänen varmuuttaan. Hän toisti kysymyksen kovemmin kuin äsken saamatta siihen nytkään vastausta. Huolimatta hämmennyksestään hän ei voinut tukahduttaa katkeraa nauruaan kääriessään makuuhuopiaan kokoon. Millaisen selostuksen hän kirjoittaisikaan osastolleen, jos hän vain eläisi niin kauan, että saisi tilaisuuden siihen! Paperille kirjoitettuna tämä tulisi varmaankin tuntumaan hyvin huvittavalta – ensin talvehtivan teeren tapaan kinokseen hautautuminen ja sitten aamiainen miehen kanssa, joka oli aseistautunut nuijalla ja jonka petomaisten susien torahampaat välähtelivät kuin norsunluiset tikarit. Hän oli arviolta olettanut nuijan; kun hän hetkistä myöhemmin työnsi makuusäkkinsä aukosta hangelle, hän huomasi arvanneensa oikein. Bram oli juuri ottamaisillaan haltuunsa hänen revolveriaan ja veistään, ja samassa kädessä hänellä oli nuija ja ruoskakin.

Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Philip seurasi nopeasti vuodettaan ja kun Bram kääntyi häneen päin, hän seisoi jo jaloillaan kinoksen vieressä.

– Hyvää huomenta, Bram!

Hänen tervehdyksensä hukkui petojen vihaiseen murinaan, joka hyydytti hänen verensä, vaikka hän koettikin piilottaa Bramilta jokaisen näkyvän todisteen siitä, että hänen selkänsä jokaista hermoa karmi kuin sitä olisi pistelty neuloilla. Bram karjaisi laumalleen jotakin vihaisesti eskimon kielellä läimäyttäen samalla petoja kuonoon pitkällä ruoskallaan.

Sitten hän katsoi vakavasti vankiinsa. Philip näki nyt ensi kerran katseen, jota hän pelkäsi, synkistävän Bramin kasvoja. Vihertävä tuli paloi hänen kummallisissa silmissään, paksut huulet olivat tiukasti yhdessä ja hänen suuri kouransa puristi nuijaa, kunnes nahan alla olevat lihakset paisuivat kuin köydet. Tällä hetkellä hän oli valmis tappamaan. Poikkipuolinen sana tai teko ja Philip tiesi lopun välttämättömäksi.

Samalla kurkkuäänellään, jota hän käytti puhuessaan sekarotuisten murretta, hän kysyi tiukasti:

– Miksi ammuitte viime yönä?

– Koska halusin keskustella kanssanne, Bram, Philip vastasi tyynesti. – En tähdännyt ampuessani teihin, vaan ammuin luotini päänne yli.

– Halusitte puhua kanssani, sanoi Bram kuin hänen olisi ollut pakko ponnistaa voimiaan jokaista sanaa lausuessaan. – Miksi?

– Tahdoin kysyä teiltä, miksi tapoitte miehen siellä Cod's Laken maassa.

Sanat livahtivat hänen huuliltaan, ennen kuin hän ennätti pidättää niitä. Bram karjaisi kuin peto. Hänen silmiensä vihreä tuli muuttui kirkkaammaksi.

– Poliisi! hän sanoi. – Pitääkö poliisienkin tulla Churchillista katsomaan, miten sudet tappavat!

Philip kaivoi haparoiden taskuaan. Sudet olivat hänen takanaan eikä hän uskaltanut kääntyä. Niiden pahaenteinen hiljaisuus pelotti häntä. Ne odottivat ja vahtivat, koska niiden eläimellinen vaisto ilmaisi niille, että komennus, jota ne ikävöivät, pyöri jo niiden isännän paksuilla huulilla. Bram pudotti revolverin ja veitsen kädestään turvautuen ainoastaan ruoskaan ja nuijaan.

Philip veti lompakon taskustaan.

– Pudotitte jotakin ollessanne yötä Pierre Breaultin tuvan läheisyydessä, hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti kummallisen paksulta hänen omissa korvissaankin. – Olen seurannut teitä antaakseni sen teille takaisin. Olisin voinut tappaa teidät silloin kun ammuin päänne yli, jos vain olisin tahtonut, mutta halusin vain pysäyttää teidät. Tahdoin antaa teille tämän.

Ja hän ojensi Bramille kultaisen paulan.

8

Matkan pää

Bram muuttui äkkiä elävästä ihmisestä kuvapatsaaksi ja seisoi liikkumatta ainakin puoli minuuttia. Hänen katseensa oli kääntynyt Philipin kasvoista kimaltelevista hiuksista punottuun paulaan. Hänen paksut huulensa olivat nyt ensi kerran raollaan eikä hän näyttänyt hengittävänkään. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua hänen kouransa aukeni nuijan ja ruoskan ympäriltä, jotka putosivat lumeen. Kääntämättä katsettaan paulasta niin, kuin hän ei mitenkään olisi voinut vastustaa sen lumoavaa voimaa, hän lähestyi askeleen ja sitten toisen, kunnes pääsi niin lähelle, että voi ottaa esineen Philipin kädestä. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta vihertävä tuli haihtui kuitenkin hänen silmistään. Hänen suurten kasvojensa piirteet pehmenivät eivätkä hänen paksut huulensakaan näyttäneet enää niin julmilta, kun hän kohotti paulan valoa vasten niin että se kimalteli kullan värisenä. Silloin Philip näki sen, minkä luonto nähtävästi oli tarkoittanut Bramin hymyksi.

Omituinen mies ei sittenkään lausunut sanaakaan, kun hän kiersi silkinhienon nuoran suuren oikean etusormensa ympärille ja pisti sen jonnekin nuttunsa sisätaskuun. Hän ei näyttänyt enää juuri muistavan Philipin läsnäoloa. Ottaen revolverin lumesta, hän katsoi siihen hetken synkästi ja heitti sen sitten kauas lumilakeudelle murahtaen jotakin, minkä nähtävästi piti ilmaista hänen tekemänsä päätöksen laatua. Sudet hyökkäsivät siihen kiinni hurjasti muristen. Veitsi sai seurata revolveria ja sen jälkeen niin tyynesti kuin olisi katkonut halkoja jättiläinen tarttui Philipin pyssyyn, asetti sen polveaan vasten ja erotti yhdellä väännöllä perän ja putken.

– Paholainen! karjaisi Philip.

Hän tunsi suuttuvansa ja aikoi jo hyökätä Bramin kimppuun puolustamaan omaisuuttaan. Jos hän oli ollut avuton muutamia minuutteja aikaisemmin, niin nyt hän oli kokonaan miehen vallassa. Mutta samalla juolahti äkkiä hänen mieleensä, että Bramin hätäileminen hänen aseittensa hävittämisessä merkitsikin ehkä sitä, ettei hänen henkensä ollut enää ainakaan tällä haavaa vaarassa. Bram ei varmaankaan muussa tapauksessa olisi ryhtynyt näihin varotoimiin.

Kaiken keskustelun hyödyttömyys lukitsi hänenkin suunsa. Bram käänsi katseensa vihdoinkin häneen viitaten lumikenkiin, jotka hän oli asettanut eilen illalla kinosta vasten. Hänen viittaustaan Philipille, että tämän tuli viipymättä valmistautua matkaan, seurasi vain lyhyt murahdus.

Sudet palailivat takaisin hiipien heidän luokseen varuillaan ja valppaina. Bram tervehti niitä ruoskansa sivalluksella ja kun Philip oli valmis, hän käski viittauksella Philipin lähteä muiden edellä pohjoista kohti. Bram seurasi hänen kintereillään noin puolen tusinan askeleen päässä ja lauma oli henkipatosta pari kertaa saman matkan jäljempänä. Nyt kun hänen tunteensa alkoivat tyyntyä ja hänen valtimonsa sykkiä tasaisemmin, Philip alkoi punnita tilannetta. Ensiksikin oli aivan selvää, ettei Bram ollut hyväksynyt häntä vertaisekseen, vaan vangikseen, mutta aikoi jostakin salaperäisestä syystä suojella hänen henkeään.

Hetken kuluttua hänelle selveni, kuinka Bram oli toiminut yllättäessään hänet. Kuljettuaan parin peninkulman päähän suuresta kinoksesta he saapuivat henkipaton suurelle reelle, jonka luota Bram susineen oli tehnyt laajan kierroksen voidakseen hyökätä hänen kimppuunsa takaapäin. Tämä hämmästytti Philipiä. Ihmissusi oli nähtävästi odottanut tuntemattoman vihollisensa takaa-ajoa ja oli sen vuoksi toiminut sen mukaan. Mutta miksi Bram ei ollut ahdistanut häntä sinä yönä, jolloin peura oli tapettu?

Hän tarkasteli Bramia, kun Bram valjasti petojaan. Sudet tottelivat häntä kuin koirat. Philip huomasi niissä kummallista toveruutta ja myötätuntoisuuttakin ihmishirviötä kohtaan, joka oli niiden isäntä. Bram puheli niille vain eskimon kielellä, joka oli kuin kuivia luita olisi kalisteltu yhteen. Se erosi kummallisesti niistä paksuista kurkkuäänistä, joita Bram käytti puhuessaan chippewyanien tai sekarotuisten murretta.

Philip koetti jälleen rikkoa Bramin painostavaa äänettömyyttä. Viitaten vihjaisevasti ja kohauttaen hartioitaan hän nyökäytti päätään laumaan päin juuri silloin kun he aikoivat lähteä liikkeelle.

– Jos luulitte minun aikoneen tappaa teidät toissayönä, miksi ette usuttanut susia kimppuuni, kuten noiden kahden kimppuun Kasba Laken pohjoispuolen jäälakeudella? Miksi odotitte tähän aamuun asti? Ja mihin me nyt, Jumalan nimessä, olemme menossa?

Bram viittasi kädellään.

– Tuonne!

Hän ei vastannut muihin kuin tähän yhteen kysymykseen viitaten suoraan kuin kompassin neula pohjoiseen. Ja sitten, kuin hänen raa'at leikinhalunsa olisivat nähneet jotakin huvittavaa Philipin muissa kysymyksissä, hän purskahti nauruun. Kukaan ei voinut olla värisemättä nähdessään sellaisten kasvojen kuin Bramin vetäytyvän hymyyn. Se muutti hänen ilkeän ulkomuotonsa vanhojen rakennusten nurkkiin hakattujen ivallisten kattokourunpäiden näköiseksi. Kuullessaan tämän naurun, seisoessaan melkein Bramin kyynärpään vieressä Philip käsitti äkkiä paremmin kuin ennen Bramin silmien ilmeen ja naurun merkityksen. Se vapisutti häntä ja täytti hänen mielensä heti halulla tarttua toveriaan suuriin olkapäihin ja pakottaa hänen paksut huulensa puhumaan. Tuolla hetkellä, ennen kuin nauru ennätti haihtua Bramin kasvoista, hän ajatteli jälleen Pelletieriä. Pelletier oli varmaankin ollut samanlaisessa tilassa kirjoittaessaan puolihullun miehen umpimähkäisiä ajatuksia tupansa oveen.

Bram ei ollut vielä hullu ja kuitenkin hän taisteli samaa yksinäisyyttä vastaan, joka oli tappanut Pelletierin. Laki oli määrännyt hänelle sen kohtalon, koska hän oli tappanut ihmisen.

Hänen kasvonsa olivat jälleen synkät ja tunteettomat, kun hän viittaamalla pani Philipin ymmärtämään, että Philipin oli istuuduttava rekeen, Bram meni itse lauman etupäähän. Kuullessaan hänen tiukan eskimokomentonsa sudet alkoivat kiskoa vetohihnojaan. Seuraavassa hetkessä ne olivat jo liikkeellä Bramin kulkiessa edellä.

Philip ihmetteli lauman omistajan nopeaa vauhtia. Pää ja hartiat kumarassa hän jatkoi matkaansa niin pitkin askelin, että susien oli pakko ravata tasaisesti pysyäkseen hänen kintereillään. He taittoivat varmaankin kolmentoista kilometrin taipaleita tunnissa. Philip ei voinut kääntää katsettaan mihinkään Bramista ja susista muutamaan minuuttiin. Ne lumosivat hänet ja täyttivät kuitenkin samalla hänen mielensä kummallisella ja musertavalla säälillä ahertaessaan siinä hänen edessään tämän hiljaisen ja aution maailman keskellä. Hän näki niissä ihmisten ja eläinten veljeyden toteutuneena. Se oli jotakin suurenmoista ja runollista, ja se oli kokonaan lain ansiota.

Hänen silmänsä alkoivat sitten tarkastella rekeä. Siinä oli käärö karhunnahkoja – Bramin peitteitä. Niiden joukossa oli jääkarhun taljakin. Näiden nahkojen vieressä olivat peuranpaistit, ja niin lähellä häntä, että hän olisi voinut koskea siihen, oli Bramin nuija. Nuijan vieressä oli pyssy. Se oli vanhaa takaaladattavaa mallia, ja Philip ihmetteli, miksi Bram oli rikkonut hänen nykyaikaisemman aseensa sen sijaan, että hän olisi pitänyt sen tämän vanhanaikaisen yhtiön pyssyn asemesta. Se pani hänet myös ajattelemaan toissayötä, jolloin hän oli valinnut pakopaikakseen tähtien valaiseman puun.

Nuijassa oli enemmän käytön aiheuttamia merkkejä kuin pyssyssä. Se oli koivuinen ja noin metrinpituinen. Kädensija oli kulunut sileäksi ja tummaksi kuin mahonki. Sen raskaammassa päässä oli monessa paikassa suuria lovia, kuin sillä olisi annettu hirmuisia iskuja, ja siinä oli monta epäilyttävää väriläikkää. Reessä ei ollut ainoatakaan keittoastian näköistä esinettä eikä mitään muuta ruokaa kuin peuranlihaa. Reen perällä oli suuri vitsalla sidottu tervaskimppu ja sen keskeltä pisti esille kirveen kömpelötekoinen varsi.

Näistä esineistä kiinnostivat pyssy ja jääkarhunnahka Philipiä eniten. Hänen ei tarvinnut kumartua kuin vähän eteenpäin voidakseen tarttua pyssyyn, ja ajatus, että hän tuskin voi olla osumatta edellä kulkevan miehen leveään selkään, aiheutti hänen mielessään heti jonkinlaisen sielullisen järkytyksen. Bram oli joko kokonaan unohtanut pyssyn tai luotti täydellisesti laumansa suojelukseen. Vai luottiko hän vankiinsa? Philip olisi halunnut saada tähän viimeiseen kysymykseen myöntävän vastauksen. Hän ei halunnut lainkaan vahingoittaa Bramia eivätkä hänen pakenemistoiveensa olleet kovinkaan kiihkeät. Hän oli unohtanut, mitä tuli hänen omiin henkilökohtaisiin harrastuksiinsa, että hän oli lain edustaja, joka oli valallisesti sitoutunut tuomaan Bramin päämajaan joko elävänä tai kuolleena. Bram oli lakannut toissa yönä olemasta rikollinen hänen silmissään. Häntä voitiin verrata Pelletieriin ja hänen avullaan Philip oli nyt osallistumassa kummalliseen seikkailuun, jonka esimaku lumosi hänet jo niin, ettei hän ollut milloinkaan ennen niin kiihkoissaan ajanut takaa rikollisia.

Jos kultainen paula olisi ollut erossa tästä kaikesta ja ellei hän olisi tuntenut sen aiheuttamaa lumousta sormissaan ja nähnyt sen lämmintä väriä sen ollessa hajallaan Pierre Breaultin pöydällä, hän olisi pitänyt nykyistä suhtautumistaan Bramiin pelkkänä heikkoutena ja olisi ehkä siinä tapauksessa hyväksynyt käden ulottuvilla olevan pyssyn kohtalon suomaksi tarjoukseksi.

Mutta nyt hän tiesi susien isännän kiiruhtavan nopeasti paikkaan, josta paula oli peräisin. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli nähnyt kummallisen muutoksen, minkä paula oli aiheuttanut Bramissa, hän oli tiennyt sen varmasti. Ja nyt, kun hän käänsi katseensa reestä Bramiin ja hänen susiinsa, hän arvaili, mihin tämä matka päättyisi. Oliko mahdollista että Bram jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen Coronation-lahden rannalla asuvien eskimoiden luo? Hän oli huomannut, että jääkarhun nahkaa oli vain vähän käytetty, ja ettei se ollut vielä pitkää aikaa ollut poissa eläimen selästä, jonka turkki se oli ollut. Hän palautti mieleensä kaiken, mitä hän muisti maantieteestä. Heidän tiensä, jos he jatkaisivat matkaansa Bramin valitsemaan suuntaan, veisi heidät Great Slaven ja Great Bearin itäpuolelle ja he saapuisivat Jäämeren rannalle jossakin Melville-salmen ja Coppermine-joen välissä. Siellä sijaitseviin eskimoiden asumuksiin oli täältä ainakin kahdeksansataa kilometriä. Bram susineen voi kulkea sen kymmenessä, mahdollisesti kahdeksassakin päivässä.

Jos hän oli arvannut oikein, että Bram oli valinnut matkansa määräksi Coronation-lahden, hän oli keksinyt ainakin yhden mahdollisen ratkaisun kullan värisistä hiuksista punotulle paulalle.

Tyttö tai nainen, jonka tukasta se oli peräisin, oli tullut pohjolaan valaanpyyntilaivassa. Ehkä hän oli laivan omistajan vaimo tai tytär. Laiva oli tuhoutunut jäissä, eskimot olivat pelastaneet tytön ja tyttö oli nyt heidän luonaan muiden valkoihoisten kanssa. Philip kuvaili kaiken itselleen elävästi. Miten vastenmielistä ja kauheaa sellainen olikaan! Hän koetti turvautua tähän teoriaan muista valkoisista tukahduttaakseen järkevämmän otaksunnan, että tyttö oli nyt Bramin hallussa samoin kuin kultainen paulakin. Hän koetti vapautua ajatuksesta, mutta se syöpyi hänen aivoihinsa sellaisella sitkeydellä, että se täytti hänen mielensä ilkeillä ja julmilla aavistuksilla. Millainen hirveä kohtalo naiselle! Häntä värisytti. Hänen ruumiinsa kaikki vaistot taistelivat hetken saadakseen hänet vakuuttuneeksi asian mahdottomuudesta, vaikka hän tiesikin sellaista voivan tapahtua. Nainen kaukana pohjolassa Bramin luona! Nainen, jonka tukka on kuin kehrättyä kultaa – ja tämä jättiläisen kokoinen puolihullu mieshirviö.

Hän väänteli käsiään kuvitelmille, joita hänen kiihottuneet aivonsa maalailivat hänelle. Hän halusi hypätä reestä hangelle, hyökätä Bramin kimppuun ja pakottaa hänet kertomaan totuuden, mutta hän oli tarpeeksi tyyni käsittääkseen teon mahdottomuuden. Hänen omasta taidostaan riippui nyt, millaisen vastauksen hän saisi viestiin, jonka sattuma oli lähettänyt hänelle kultaisen paulan muodossa.

Hän piti silmällä tunnin ajan Bramin suuntaa kompassistaan. Se vei suoraan pohjoiseen. Sitten Bram muutti matkustamistapaansa siten, että hän rupesi seisomaan reen kannaksilla Philipin takana. Pitkällä ruoskallaan hän kannusti laumaansa, kunnes sudet laukkasivat lakeuden jäätynyttä pintaa pitkin sellaista vauhtia, että he varmasti kulkivat kuusitoista kilometriä tunnissa. Philip yritti aloittaa keskustelua ainakin tusinan kertaa, mutta ei saanut sanaakaan vastaukseksi Bramilta. Henkipatto huuteli vain tämän tästä susilleen läimäytellen ruoskallaan. Hän kohotti voimakkaat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja pari kertaa hän kajautti rinnastaan syviä naurunräjähdyksiä. He olivat jo kulkeneet siten kolmatta tuntia, kun hän kiivaalla komennolla pysähdytti lauman ja karjaisten sitten kimakasti eskimoksi ja viuhauttaen ruoskaansa pakotti huohottavat sudet laskeutumaan vatsalleen lumeen.

Philip hyppäsi reestä ja Bram meni heti katsomaan pyssyään. Hän ei koskenut siihen, vaan laskeutui polvilleen ja tutki sitä tarkasti. Sitten hän nousi seisomaan katsoen Philipiin eikä hänen synkissä kasvoissaan ollut hulluuden merkkiäkään, kun hän sanoi:

– Ette ole koskenut pyssyyn, m'sieur. Miksi ette ampunut minua ollessani tuolla lauman edellä?

Se tyyneys ja suoruus, jolla Bram esitti kysymyksensä pitkän ja sietämättömän vaitiolonsa jälkeen, hämmästytti Philipiä.

– Samasta syystä luullakseni, minkä vuoksi tekään ette tappanut minua nukkuessani, hän sanoi. Hän ojensi äkkiä kätensä tarttuen Bramin käsivarteen. – Miksi, paholaisen nimessä, ette vastannut minulle? hän kysyi tiukasti. – Miksi ette puhu? En aja teitä takaa nyt. Poliisi luulee teitä kuolleeksi enkä luullakseni ilmaisisi teitä nytkään, vaikka saisinkin siihen tilaisuuden. Miksi ette voi käyttäytyä kohteliaasti? Mihin olemme menossa? Ja mitä pirua –

Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä hänen hämmästyksekseen Bram heitti päänsä taaksepäin, avasi suuren suunsa ja nauroi. Se ei ollut mitään pilkallista naurua eikä se kuulostanut ollenkaan leikilliseltäkään. Bram ei itsekään näyttänyt voivan hillitä sitä, ja Philip seisoi kuin halvaantunut, kun hänen toverinsa meni reen luo ja palasi hetken kuluttua takaisin pyssy kädessään. Hän aukaisi Philipin nähden lukon. Panospesä oli tyhjä. Bram oli pannut hänet kiusaukseen koetellakseen häntä.

Hänen teossaan oli ollut järkeä, ja kuitenkin, kun Philip katsoi mieheen nyt, haihtuivat hänen viimeisetkin epäilyksensä. Bram oli juuri hulluuden rajamailla.

Sijoitettuaan pyssyn takaisin rekeen Bram alkoi viileskellä veitsellään suuria viipaleita peuranpaistista. Hän oli selvästi huomannut hetken koittaneen, jolloin hän susineen oli aamiaisen tarpeessa. Hän antoi jokaiselle sudelle annoksen ja istuutui vihdoin itsekin reen laidalle syömään raakaa lihanpalasta. Hän oli jättänyt veitsensä kiinni paistiin merkiksi Philipille, että tämä saisi leikata osansa. Philip istuutui Bramin viereen avaten laukkunsa. Hän latoi tarkoituksellisesti eväät viereensä siten, että Bramkin voisi ottaa, jos hän vain haluaisi. Bramin leuat lakkasivatkin liikkumasta. Philip ei kohottanut vähään aikaan katsettaan. Mutta sitten kun hän katsoi, hän hämmästyi, sillä Bramin silmät leimahtelivat punaisina. Hän katsoa tuijotti keitettyyn ruokaan. Philip ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista ilmettä ihmiskasvoissa.

Philip ojensi kätensä tarttuen ohrarieskaan aikoen ruveta syömään sitä, kun Bram heitti lihansa menemään murahtaen kuin villi peto ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ennen kuin Philip ehti nostaa kättäänkään puolustuksekseen, hänen vihollisensa oli hänen kurkussaan kiinni. He kaatuivat molemmat reen yli hankeen. Philip tuskin tiesi, miten se tapahtui, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jättiläinen oli heittänyt hänet päänsä yli ja hän putosi jäätyneelle hangelle niin kovaa, että hän melkein pyörtyi.

Kun hän horjui seisomaan odottaen viimeistä hyökkäystä, joka lopettaisi hänet, Bram oli polvillaan hänen laukkunsa vieressä. Ottaessaan haltuunsa Philipin eväitä hän mumisi ja lasketteli epäjohdonmukaista siansaksaa paksujen huuliensa välistä. Hän ei näyttänyt enää huomaavankaan Philipiä. Mumisten vielä jotakin hän irroitti karhunnahkakäärön reestä, avasi sen ja kaivoi sieltä esille kuluneen ja repeytyneen selkälaukun. Philip luuli sitä ensin tyhjäksi, mutta sitten Bram veti sieltä esille pieniä kääröjä, joista muutamat oli kiedottu paperiin ja muutamat tuoheen. Niiden joukossa oli vain yksi jonka Philip tunsi, nimittäin neljänneskilon painoinen teepaketti, jollaisilla Hudson Bay Company vaihtaa nahkoja kaupoissaan. Bram sulloi nyt eväät tähän samaan laukkuun unohtamatta viimeisiä ohrarieskojakaan. Sieltä ottamansa esineen hän pani päällimmäiseksi ja kiersi sitten laukun jälleen karhunnahkoihin, jotka hän asetti paikoilleen rekeen.

Sen jälkeen hän istuutui reen laidalle vieläkin mumisten kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan Philipiin ja lopetti raakaliha-aamiaisensa.

– Mies raukka! Philip mumisi.

Sanat livahtivat hänen huuliltaan, ennen kuin hän huomasi lausuneensakaan ne. Hän oli vieläkin hieman huumautunut Bramin heitosta, mutta hän ei voinut olla vihainen eikä hautoa kostoa. Bramin kasvoissa, kun Bram oli himokkaasti latonut esille erilaisia elintarpeita, hän oli nähnyt nälän aiheuttamaa hirveää kiihkoa eikä Bram kuitenkaan ollut syönyt niistä suun täyttäkään. Hän oli pannut eväät säilöön ja Philip tiesi henkensä olevan vaarassa, ellei hän tunnustaisi Bramia niiden omistajaksi.

Bram ei näyttänyt vieläkään huomaavan hänen läsnäoloaan, mutta kun hän meni paistin ääreen ja alkoi leikata itselleen palasta siitä, kääntyi ihmissuden katse häneen hetkiseksi. Philip seisahtui tarkoituksellisesti Bramin eteen syödessään raakaa lihaa ja teeskenteli suurempaa nautintoa kuin hän todellisuudessa tunsikaan syödessään keittämätöntä ruokaansa. Bram ei ruvennut odottamaan niin pitkää aikaa, että hän olisi ehtinyt lopettaa, vaan nielaistuaan viimeisen palan lihastaan nousi seisoalleen ja rupesi jakelemaan tiukkoja komennuksia laumalleen. Sudet kiskoivat heti valppaasti vetohihnojaan ja Philip istuutui rekeen entiselle paikalleen Bramin seisoessa hänen takanaan.

Seuraavien vuosien kuluessa hän ei milloinkaan voinut unohtaa tätä päivää. Mitä useampia tunteja kului, sitä enemmän hän alkoi uskoa, ettei ihminen eikä eläin kauan kestä jännitystä, johon Bram ja nuo sudet olivat joutuneet. Joskus Bram istui reessä lyhyitä matkoja, mutta tavallisesti hän juoksi reen takana tai lauman edellä. Sudet eivät saaneet ollenkaan levähtää. Ne laukkasivat tunnin toisensa jälkeen loppumatonta lakeutta pitkin ja silloin kun ne hetkiseksikään hiljensivät vauhtiaan, Bramin ruoska läjähti niiden harmaan selän yläpuolella ja hänen äänensä kajautti kiihkeitä kehoituksia. Jäälakeuden jäätynyt hanki oli niin kovaa, ettei lumikenkiä enää tarvittu, ja Philipkin nousi reestä monta kertaa ja juoksi ihmissuden ja hänen laumansa rinnalla niin kauan, että hän oli aivan tukehtua. Pari kertaa hän juoksi Bramin vieressä olkapää olkapäässä.

Iltapäivän keskivaiheilla hän huomasi kompassistaan, etteivät he enää kulkeneetkaan pohjoiseen, vaan melkein suoraan länteen. Sitten hän katsoi kompassiinsa joka neljännestunnin kuluttua, ja suunta pysyi koko ajan samana.

Hän oli aivan varma siitä, että jokin tavaton kiihko ajoi Bramia eteenpäin, eikä hän epäillyt sitäkään, että tämä kiihko oli saanut Bramin valtaansa silloin kun Bram oli löytänyt eväät hänen laukustaan. Hän kuuli kummallisen jättiläisen mumisevan silloin tällöin vieläkin epäjohdonmukaisesti itsekseen lausumatta kuitenkaan kertaakaan sellaista sanaa, jonka hän olisi ymmärtänyt.

Heitä ympäröivä hämärä maailma alkoi jo pimetä, kun he vihdoinkin pysähtyivät.

Bram tuntui nyt muuttuvan muutamiksi hetkiksi järkeväksi mieheksi yhtä kummallisesti kuin ennenkin.

Hän viittasi tervaskimppuun ja sanoi niin luontevasti kuin hän olisi keskustellut Philipin kanssa koko päivän:

– Sytyttäkää nuotio, m'sieur.

Sudet olivat laskeutuneet lumelle valjaissaan ja painaneet karvaiset päänsä käpäliensä väliin suunnattomassa väsymyksessään. Bram käveli hitaasti niiden keskellä puhutellen jokaista erikseen. Sen jälkeen hän vaipui jälleen tylsään vaitioloonsa. Hän kaivoi nahkojen välistä esille kattilan, täytti sen lumella ja ripusti sen tervaksien yläpuolelle sillä aikaa kun Philip sytytti nuotiota. Philipin teekattilalle tehtiin samoin.

– Pitkältikö olemme jo kulkeneet, Bram? Philip kysyi.

– Kahdeksankymmentä kilometriä, m'sieur, Bram vastasi epäröimättä.

– Pitkältikö meillä on vielä jäljellä?

Bram murahti jotakin. Hänen kasvojensa ilme muuttui tavallista tylsemmäksi. Hänellä oli kädessään sama suuri veitsi, jolla hän oli leikannut peuranlihaa. Hän katsoa tuijotti aluksi siihen ja sitten Philipiin.

– Tapoin tuon miehen Cod's Laken läheisyydessä sen vuoksi, että hän varasti veitseni ja sanoi minua valehtelijaksi. Tapoin hänet näin. Hän otti tikun maasta ja taittoi sen kahtia.

Hänen kummallinen naurunsa seurasi sanoja. Hän kävi käsiksi paistiin ja alkoi leikellä siitä viipaleita susille, ja kauan aikaa sen jälkeen jokainen tuntematon olisi voinut luulla häntä mykäksi. Philip yritti aikaisempaa innokkaammin saada häntä puhumaan. Hän nauroi, vihelteli ja yritti kerran laulaa "Peuranlaulua", jonka hän tiesi Braminkin kuulleen monta kertaa. Paistaessaan lihaa hiilloksella hän puhui jäälakeudesta ja niistä suurista peuralaumoista, joita hän oli nähnyt idempänä; hän tiedusteli Bramilta ilmoista, susista ja kauempana pohjoisessa ja lännessä sijaitsevista seuduista. Hän oli useammin kuin kerran aivan varma siitä, että Bram kuunteli tarkasti, vaikka vastasikin hänen puheisiinsa vain silloin tällöin murahtamalla.

Lopetettuaan ateriansa he sulattelivat vielä tunnin verran lunta itselleen ja susille juotavaksi. Yö kietoi heidät vaippaansa ja nuotion valossa Bram potki itselleen kuopan lumeen vuoteekseen ja pönkitti suuren rekensä sen katoksi. Philip laittoi itselleen niin mukavan vuoteen kuin suinkin makuusäkistään lisäten sen antamaa suojaa vielä teltallaan. Nuotio sammui. Bramin raskas hengitys paljasti hänelle ihmissuden nukkuneen heti, mutta kului pitkä aika, ennen kuin hän tunsi silmiensä painuvan umpeen.

Joku tarttui häntä myöhemmin kovaa käsivarteen herättäen hänet ja kun hän nousi, kuuli hän Bramin äänen läheisyydessä sanovan:

– Nouskaa, m'sieur!

Oli niin pimeä, ettei hän voinut nähdä Bramia noustessaan seisomaan, mutta hän kuuli Bramin äänen vähän myöhemmin susien joukosta ja tiesi silloin Bramin valjastavan niitä vetohihnoihin. Saatuaan makuusäkkinsä ja telttansa rekeen hän raapaisi tulen tikkuun ja katsoi kelloaan. Se oli vasta noin neljännestunnin yli puoliyön.

Bram ohjasi laumaansa pari tuntia suoraan länteen. Yö kirkastui sen jälkeen ja mitä enemmän taivaalle ilmestyi tuikkivia tähtiä, sitä valoisammaksi heitä ympäröivä tasanko kävi, kunnes se oli yhtä loistava kuin sinäkin yönä, jolloin Philip ensi kerran näki Bramin. Sytyttäen tikun silloin tällöin Philip otti jatkuvasti selville suunnan ja ajan. Kello oli kolme, kun he hänen hämmästyksekseen saapuivat pieneen metsikköön jatkaessaan matkaansa länteen. Surkastunut ja tuulten käpristämä kuusikko ei ollut puolen hehtaarinkaan laajuinen, mutta siitä voitiin kuitenkin päättää, että he olivat jälleen lähestymäisillään metsäseutua.

Siinä Bram kääntyi taas suoraan pohjoiseen ja he jatkoivat jälleen kulkuaan tunnin valkoisella jäälakeudella. Heti sen jälkeen he saapuivat harvaan metsään, joka tiheni kuitenkin tihenemistään sitä mukaa, mitä syvemmälle he tunkeutuivat sinne. He kulkivat varmasti kymmenen tai viisitoista kilometriä tätä metsäistä taivalta, ennen kuin päivä rupesi sarastamaan. Tässä harmaassa ja synkässä hämärässä he saapuivat äkkiä eräälle tuvalle.

Philip säpsähti. Täällä siis vihdoinkin paljastuisi kultaisen paulan salaisuus. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta mitä lähemmäksi he tulivat tupaa ja kun he vihdoin pysähtyivät sen kynnykselle, sitä pettyneemmäksi hän tunsi itsensä. Tuvasta ei näkynyt mitään elämää. Piipusta ei tuprunnut savua ja ovi oli melkein hautautunut suuriin kinoksiin. Bramin ruoskan läjähdys lopetti hänen mietelmänsä äkkiä. Sudet kiiruhtivat eteenpäin ja Bramin mieletön nauru herätti metsässä kummallisia ja värähteleviä kaikuja.

Heidän poistuttuaan elottoman lumen ympäröimän tuvan luota Philip ei enää välittänyt suunnasta eikä ajan kulusta. Hän otaksui Bramin jo olevan melko lähellä matkansa määrää. Sudet olivat hyvin väsyneitä. Ihmissusi itsekin alkoi uupua ja hän oli keskiyön jälkeen istunutkin tavallista enemmän reessä. Hän jatkoi kuitenkin kaikesta huolimatta matkaansa ja Philip tarkasteli kasvavalla mielenkiinnolla heidän edessään olevaa tietä.

Kello oli kahdeksan ja pari tuntia oli jo kulunut siitä, kun he olivat sivuuttaneet tuvan. Nyt he saapuivat aukeaman laitaan, jonka keskellä oli toinen tupa. Nähdessään sen Philip tiesi heti siellä olevan elämää. Piipusta kohosi ohut savupatsas. Hän ei nähnyt matalasta rakennuksesta muuta kuin katon, sillä se oli kokonaan ympäröity nuorista vesoista valmistetulla kolmen ja puolen metrin korkuisella aidalla.

Kuuden metrin päässä paikasta, johon Bram oli pysäyttänyt valjakkonsa, oli aitauksen portti. Bram meni sen luo, työnsi kätensä olkapäätä myöten erääseen reikään ja hetkistä myöhemmin portti kääntyi sisäänpäin.

Hän katsoi sitten parinkymmenen sekunnin ajan vakavasti Philipiin, jolloin Philip huomasi ensi kerran hänen kasvoissaan tapahtuneen merkillisen muutoksen. Ne eivät enää näyttäneetkään raa'an välinpitämättömiltä. Hänen silmänsä hehkuivat kummallisesti ja hänen paksut huulensa olivat raollaan, kuin hän olisi aikonut puhua, ja hän hengitti niin nopeasti, ettei se johtunut ruumiillisista ponnistuksista. Philip ei liikahtanut eikä puhunut sanaakaan. Hän kuuli takaansa susien levottoman vinkumisen. Hän ei kääntänyt katsettaan Bramista ja kun hän näki ihmissuden kasvojen ilmeen muuttuvan yhä iloisemmaksi ja odottavammaksi, sen herättämä kauhistuttava ajatus rupesi kuvottamaan häntä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, mutta Bram ei huomannut sitä. Hän oli jälleen kääntänyt katseensa tupaan ja sen piipusta nousevaan savupatsaaseen.

Sitten hän kääntyi Philipiin päin ja sanoi:

– M'sieur, menkää tupaan.

Hän piti porttia auki ja Philip meni pihalle. Hän pysähtyi ollakseen aivan varma Bramin tarkoituksesta. Ihmissusi teki silloin kuvaavan viittauksen aitausta kohti.

– Aion laskea sudet irti, m'sieur.

Philip ymmärsi. Aidattu piha oli Bramin susitarha ja Bram tarkoitti, että hänen oli mentävä tupaan, ennen kuin hän päästäisi sudet irti tarhaan. Philip yritti hillitä kasvojensa kiihkeää ilmettä kääntyessään pois. Portilta ovelle johti monien jalanjälkien uurtama polku ja hänen sydämensä rupesi sykkimään kiivaammin, kun hän näki jälkien pienuuden. Silloinkin vielä hänen mielensä kapinoi sellaista mahdollisuutta vastaan. Ehkä Bramin kanssa asuikin vain joku intiaaninainen tai eskimotyttö, jonka Bram oli tuonut mukanaan pohjoisesta.

Hän ei kolistellut ollenkaan lähestyessään ovea. Hän ei koputtanutkaan, vaan aukaisi sen ja meni sisään, kuten Bram oli käskenyt.

Bram katseli portilta tuvan ovea sen sulkeutuessa Philipin takana, heitti sitten päänsä taaksepäin ja päästi huuliltaan sellaisen riemuitsevan naurunhohotuksen, että hänen takanaan olevat väsyneet pedotkin heristivät korviaan ja kuuntelivat.

Ja samassa silmänräpäyksessä Philip kohtasi kultaisen paulan salaisuuden.

9

Hulluutta ja nälkää

Philip oli tullut Bramin tupaan lännestä. Idästä loistavan talviauringon kalpea valo näytti keskittyvän Bramin asunnon ainoaan ikkunaan valaisten vastakkaista seinää. Tässä seinässä oli ovi ja ovella seisoi tyttö.

Ikkunasta tulviva valo valaisi hänet kokonaan, kun Philip näki hänet. Hänen ensivaikutelmansa oli, että tyttö oli verhoutunut samaan ihmeelliseen tukkaan, josta kultainen paulakin oli punottu. Se aaltoili hänen käsivarsiensa ja rintansa yli lanteilleen välkkyen heijastuvien auringonsäteitten elävöittämänä. Sitten hän käsitti, että hänen tupaan tulonsa oli keskeyttänyt tytön pukeutumisen ja että tyttö oli aivan mykkänä hämmästyksestä tuijottaessaan häneen. Hän näki vilahdukselta hänen valkoiset olkapäänsä tukan alta. Äkkiä hän järkyttyneenä kiinnitti huomionsa tytön kasvojen ilmeeseen.

Se jäähdytti hänen verensä, sillä se ilmaisi selvästi, että tytön sielua oli kidutettu. Philipiin suunnattu katse oli tuskallinen ja epäilevä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat kuin sinertäviä ametistejä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hyvin kauniit. Ja hän oli vielä nuori. Philipin mieleen juolahti, ettei tyttö voinut olla vielä parinkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta oli saanut kärsiä suunnattomasti.

– Älkää vain pelätkö minua, Philip sanoi hiljaa. – Olen Philip Brant ja kuulun luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin miehistöön.

Häntä ei hämmästyttänyt ollenkaan se, ettei tyttö vastannut. Hän oli näinä muutamina nopeasti kuluneina hetkinä lukenut tytön tarinan tämän kasvoista yhtä selvästi kuin jos tyttö olisi kertonut sen. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, kun hän odotti tytön huulien liikkumista. Hän ei voinut jälkeenpäin ymmärtää, kuinka hän niin ehdottomasti oli voinut mukautua tilanteeseen seisoessaan siinä paikoillaan. Hänellä ei ollut mitään kysyttävää eikä hänen mielessäänkään ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Hän tiesi tulevansa tappamaan Bram Johnsonin sopivassa tilanteessa.

Tyttö ei liikahtanutkaan, mutta nyt hän veti syvään henkeään. Philip voi nähdä hänen rintansa nopean kohoilemisen tukan alta, mutta pelästynyt ilme ei haihtunut hänen silmistään, kun Philip toisti äskeiset sanansa. Tyttö riensi äkkiä ikkunaan ja Philip näki hänen tarttuvan kovaa ikkunanpieleen katsoessaan ulos. Bram ajoi juuri susiaan aitauksen portista. Kun tyttö kääntyi jälleen Philipiin päin, hänen silmissään oli sellainen ilme kuin häntä olisi uhattu ruoskalla. Se hämmästytti ja järkytti Philipiä. Kun hän astui askeleen lähemmäksi, tyttö kyyristyi oikein pelosta. Hänen mielestään tytön kasvot näyttivät silloin enkelin kasvoilta, joita hurja pelko vääristää. Tyttö ojensi paljaat käsivartensa pitääkseen hänet loitolla ja kummallinen huuto purkautui hänen huuliltaan.

Se pysäytti Philipin kuin laukaus. Hän tiesi tytön sanoneen jotakin, jota hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt. Hän vetäisi auki takkinsa ja auringon säteet sattuivat hänen vaskiseen poliisimerkkiinsä. Sen vaikutus tyttöön hämmästytti häntä enemmän kuin tytön äskeinen äkkinäinen pelko. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän parin viikon vanhoine takkuisine parransänkineen oli varmaankin aivan pedon näköinen itsekin. Tyttö oli pelännyt häntä, kuten Bramiakin, kunnes tyttö oli nähnyt hänen virkamerkkinsä.

– Olen Philip Brant, luoteisesta kuninkaallisesta ratsupoliisista, hän toisti jälleen. – Olen tullut tänne vain siksi, että autan teitä, jos olette avun tarpeessa. Olisin voinut vangita Bramin jo aikoja sitten, mutta erään syyn vuoksi en halunnut tehdä sitä ennen kuin pääsisin hänen tuvalleen. Se syy olette juuri te. Miten olette joutunut tänne hullun murhaajan luokse?

Tyttö katsoi häneen tarkkaavaisesti ja hänen äsken niin kalpeat kasvonsa punastuivat äkkiä. Philip näki pelon haihtuvan hänen silmistään jonkun uuden hämmästyttävän mielenliikutuksen tieltä. He kuulivat Bramin kolistelevan pihalla. Tyttö kääntyi jälleen katsomaan ikkunasta. Sitten hän alkoi puhua nopeasti ja kiihkeästi kielellä, joka oli yhtä outoa Philipille kuin hänen salaperäinen oleskelunsakin täällä Bram Johnsonin tuvassa. Tyttö tiesi, ettei hän voinut ymmärtää, ja tuli sen vuoksi äkkiä hänen viereensä ja laski sormensa hänen huulilleen ja sitten omilleen pudistaen päätään. Philip voi selvästi tuntea hänen sykkivän kiihkeytensä. Hämmästyttävä totuus mykistytä Philipin kokonaan. Tyttö koetti saada hänet ymmärtämään jotakin kielellä, jota hän ei ollut kuullut milloinkaan ennen elämässään. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa tyttöön – kuin mielipuoli, hän sanoi itselleen jälkeenpäin.

Ja sitten kuuluivat Bramin raskaat laahustavat askeleet juuri oven edustalta ja tytön silmiin ilmestyi heti äskeinen pelokas ilme. Ennen kuin ovi aukeni, hän hyökkäsi nopeasti siihen huoneeseen, josta ensin oli ilmestynyt näkyviin, tukan liehuessa hänen ympärillään kuin kullanvärinen pilvi.

Ovi aukeni ja Bram tuli huoneeseen. Sudet olivat kokoontuneet hänen kintereillään juuri kynnyksen taakse ja Philip näki ne vilahdukselta, kun ne tirkistelivät nälkäisesti tupaan. Bram kulki kumarassa reestä kokoamansa taakan alla. Hän laski sen lattialle ja katsomattakaan Philipiin käänsi silmänsä toisen huoneen oveen.

He seisoivat siinä ainakin minuutin, Bram kuin hypnotisoituna oven vieressä ja Philip katsoen Bramiin. Kumpikaan ei liikahtanut eikä sanonut sanaakaan. Sisemmän huoneen oviaukko oli suljettu verholla ja he kuulivat tytön liikkuvan sen takana. Monenlaiset tunteet täyttivät Philipin mielen taistellen keskenään. Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi selvittänyt asiansa Bramin kanssa silloin, sillä tuli, joka paloi kummallisesti liekehtien ihmissuden silmissä, ilmaisi hänelle, että hän oli arvannut totuuden. Paljain käsin hänestä ei ollut kookkaan hullun vastustajaksi. Ensi kerran hän salli katseensa liukua varovasti ympäri huonetta. Kaminan vieressä oli halkopino. Se kelpaisi kyllä aseeksi sopivassa tilanteessa.

Mutta silloin tavalla, mikä pakotti hänet melkein huutamaan, jokainen hänen ruumiinsa hermo säpsähti, sillä tyttö ilmestyi hymyillen ovelle ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti – suoraan Bramille. Hän piti käsivarsiaan melkein ojennettuina ja alkoi puhua. Hän ei näyttänyt enää huomaavankaan Philipin läsnäoloa. Philip ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, sillä hän ei käyttänyt cree-intiaanien, ei chippewyanien eikä eskimoiden kieltä. Se ei ollut ranskaa eikä saksaa eikä mitään muutakaan sellaista kieltä, jota Philip oli ennen kuullut. Hänen äänensä oli kirkas ja pehmeä. Se värähteli hieman, kun hän hengitti nopeasti. Mutta hänen kasvojensa ilme, joka oli alussa pelästyttänyt Philipiä, oli muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Hän oli palmikoinut tukkansa ja hänen kasvojensa punaa voitiin verrata johonkin harvinaiseen maalaukseen. Näiden hämmästyttävien hetkien kuluessa Philip sai varmasti selville, ettei sellaista väriä eikä tukkaa ollut pohjolassa asuvien heimojen ainoallakaan jäsenellä. Hän käänsi katseensa Bramiin. Ihmissusi näytti kokonaan muuttuneen. Hänen kummalliset silmänsä loistivat, hänen leveät kasvonsa olivat kirkastuneet koiramaisesta ilosta ja hänen paksut huulensa liikkuivat, kuin hän olisi toistellut itselleen tytön sanoja.

Oliko mahdollista, että Bram ymmärsi hänen puheensa? Oliko tytön käyttämä kummallinen kieli heille molemmille tuttua? Philip luuli alussa asian laidan olevan niin ja kaikki tilanteen kauhut, joita hän oli kuvitellut mielessään, hävisivät olemattomiin hämmentäen hänen ajatuksensa kokonaan. Tyttö näytti tuossa seisoessaan iloitsevan Bramin kotiutumisesta, ja Philip rupesi odottamaan jännityksestä sykkivin sydämin Bramin vastausta.

Kun tyttö lakkasi puhumasta, ihmissusi vastasi siihen huudahtaen kurkkuäänellä jotakin, mikä kuulosti kuin riemuitsevalta karjaisulta. Hän polvistui selkälaukkunsa viereen ja mumisten partaansa alkoi tyhjentää sen sisältöä lattialle.

Philip katsoi tyttöön. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja hänen kasvoissaan ja asennossaan oli nyt kiihkeää pyyntöä, että Philip ymmärtäisi. Totuus selvenikin Philipille äkkiä kuin salaman leimahdus. Jostakin syystä tyttö oli pakottautunut esiintymään tuolla tavoin ihmissuden nähden. Hän oli pakottautunut hymyilemään, näyttämään iloiselta ja puhumaan edellä kerrotulla tavalla. Nyt hän yritti ilmaista Philipille, mitä hän sillä oli tarkoittanut, ja viitaten Bramiin, joka oli polvillaan lattialla laukun vieressä suuri pää ja leveät hartiat kumarassa, hän huudahti hiljaa jännittyneellä äänellä:

– Tosset, tosset, han er tosset!

Mutta se ei hyödyttänyt ollenkaan, sillä Philip ei ymmärtänyt häntä eikä onnistunut piilottamaan kasvoissaan näkyvää hämminkiä. Hänen mieleensä juolahti kuitenkin jotakin. Bram oli selin häneen ja hän viittasi halkopinoon. Hänen aikomuksensa olivat selvät. Iskisikö hän ihmissuden aivot mäsäksi suden ollessa polvillaan lattialla?

Hän huomasi kysymyksen järkyttävän tyttöä. Tyttö pudisti päätään ja hänen huulensa muodostivat kummallisia sanoja. Ja katsoen jälleen Bramiin hän toisti: Tosset, tosset, han er tosset! Sitten hän puristi äkkiä käsillään päätään niin, että hänen hennot sormensa upposivat tukkaan. Hänen silmänsä suurenivat ja Philip ymmärsi hänen tarkoituksensa äkkiä. Tyttöhän koetti ilmoittaa hänelle samaa, jonka hän jo tiesi. Hän tahtoi selittää Philipille, että Bram Johnson oli hullu. Philip toisti hänen sanojaan: Tosset, tosset! koputtaen vihjaisevasti otsaansa ja nyökäyttäen päätään Bramiin päin. Niin se varmaankin oli. Philip huomasi sen tytön nopeasta hengityksestä ja siitä huojentuneesta ilmeestä, mikä ilmestyi äkkiä hänen kasvoilleen. Tyttö oli pelännyt, että hän hyökkäisi ihmissuden kimppuun. Nyt hän oli iloinen, kun Philip oli ymmärtänyt, ettei saanut tehdä pahaa.

Vaikka tilanne oli näyttänyt hänestä aivan selvältä muutamia minuutteja aikaisemmin, se tuntui nyt hänestä paljon salaperäisemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kun ihmissusi nousi seisomaan polviasennostaan vieläkin epäjohdonmukaisesti mumisten riemuissaan, seuraava suuri vastaamaton kysymys jyskytti Philipin aivoissa: – Kuka tyttö on ja millainen on hänen suhteensa Bram Johnsoniin, hulluun henkipattoon, jota hän näyttää pelkäävän, mutta jota hän ei kuitenkaan salli vahingoittaa.

Sitten Philip näki hänen tuijottavan tavaroihin, jotka Bram oli järjestänyt lattialle.

Hänen silmänsä näyttivät nälkäisiltä. Nälkä oli hetken kuin osa hänestä samoin kuin Bramin hulluus oli osa Bramista, mutta hänen kasvojensa ilme järkytti Philipiä jollakin tavoin paljon enemmän kuin mikään, mitä hän oli sattunut huomaamaan Bramin kasvoissa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin verho olisi kohotettu hänen silmiensä edestä, että hänelle olisi voitu näyttää uskomaton totuus ja jotakin siitä helvetistä, jossa tyttö oli kärsinyt. Tyttö halusi kovasti syödä jotakin, mikä ei ollut lihaa!

Philipille selveni nyt äkkiä, miksi ihmissusi oli kulkenut niin kauaksi etelään ja miksi hän oli hyökännyt hänen kimppuunsa saadakseen hänen eväänsä. Vain sen vuoksi, että voisi tuoda ne tytölle. Philip tiesi naisellisen ylpeyden hillitsevän nyt sitä mielijohdetta, joka tällä hetkellä jännitti tytön ruumiin jokaista hermoa. Tyttö halusi heittäytyä polvilleen ruokien viereen, mutta muisti Philipin läsnäolon. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja tunnustuksen aiheuttama häpeä värjäsi tytön posket purppuranpunaisiksi. Naisellinen vaisto ilmaisi hänelle, että hän oli kavaltanut itsensä kuin eläin ja että Philip oli nähnyt hänessä hetken jotakin samaa kuin Braminkin hulluus oli.

Philip astui äkkiä askeleen lähemmäksi ja laski kätensä tytön käsivarrelle.

– Rupean valmistamaan aamiaista, hän sanoi. – Tahdotteko auttaa minua?

10

Bramin ritarillisuus

Vasta sitten kun hän tunsi tytön käsivarren lämpimän värähtelyn kätensä alla, hän huomasi, millaiseen uhkapeliin hän oli antautunut. Hän kääntyi äkkiä tutkiakseen Bramia muistamatta lainkaan silloin, että Bram oli hullu, ja hetken mielijohteen valtaamana hän ojensi kätensä.

– Bram, hän on kuolemaisillaan nälkään! hän huudahti. – Tiedän nyt, miksi halusitte anastaa evääni. Mutta miksi ette kertonut minulle? Miksi ette puhunut ja sanonut minulle, kuka hän on, mitä hänellä on tekemistä täällä ja millaisiin tehtäviin haluatte apuani?

Hän odotti, mutta Bram katsoa tuijotti häneen sanomatta sanaakaan.

– Olen ystävänne, hän jatkoi. – Olen...

Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä äkkiä kajahtelivat tuvan seinät Bramin mielettömästä naurusta. Se kuulosti täällä kauheammalta kuin jäälakeudella tai metsässä ja hän tunsi vieressään seisovan tytönkin vapisevan. Tytön kasvot olivat aivan lähellä hänen olkapäätään ja katsoessaan häneen Philip näki hänen olevan kalmankalpean, mutta koettavan kuitenkin hymyillä Bramille ja Bram jatkoi nauruaan ja meni nauraessaan lisäämään puita tuleen silmin, jotka liekehtivät vihreinä. Se näytti hirveältä. Bramin nauru, tytön kalmankalpeat kasvot ja hänen hymynsä! Philip ei enää kysellyt itseltään, kuka tyttö oli ja mitä hänellä täällä oli tekemistä. Se kauhistuttava tosiseikka, että tyttö oli siellä, oli aivan musertaa hänet, ja tytön lannistettu sielu huusi hänelle noiden silmien syvyydestä, jotka olivat kuin ihmeelliset siniset ametistit ja kertoivat hänelle, että Bram oli pakottanut hänet maksamaan vaaditun hinnan. Philipin lihakset jännittyivät, kun hän kääntyi katsomaan takan viereen kumartunutta kookasta miestä. Tilaisuus oli loistava. Hyppy vain ja hän olisi kiinni henkipaton kurkussa. Saadessaan sellaisen edun puolelleen avoimessa taistelussa hän tiesi kamppailun muodostuvan vähintäänkin tasaväkiseksi.

Tyttö oli varmaankin arvannut hänen ajatuksensa, koska hän tarttui Philipin käsivarteen, ennen kuin Philip ehti liikahtaakaan. Hän veti Philipiä pois ihmissuden läheisyydestä puhuen samalla hänelle kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Bram poistui takan luota, otti sangon käteensä ja meni pihalle katsomattakaan heihin. He kuulivat hänen naurunsa, kun hän saapui susiensa luo.

Philipin päätelmät luhistuivat jälleen kokoon kuin hirsiläjä. Hän tiesi tytön seuraavina hetkinä yrittävän selittää hänelle, ettei Bram ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän näytti melkein hysteerisen levottomalta saadakseen Philipin ymmärtämään sen ja tarttuen vihdoin häntä käteen vei Philipin verhon peittämästä ovesta toiseen huoneeseen. Hänen tarkoituksensa oli yhtä selvä kuin hän olisi ilmaissut sen sanoilla. Tyttö tahtoi näyttää hänelle, mitä Bram oli tehnyt hänen mukavuudekseen. Bram oli tehnyt hänelle tämän yksityishuoneen jakamalla tuvan väliseinällä kahtia ja rakentanut vielä sen lisäksi pienen turvapaikan ulkoseinän viereen. Sinne päästiin kapeasta ovesta, joka oli kyhätty vihreistä vesoista.

Philip huomasi, että väliseinäkin oli valmistettu tuoreista hirsistä. Paitsi seinän vieressä olevaa vuodetta, kömpelöä tuolia, vesoista valmistettua pöytää ja lattialle levitettyjä karhunnahkoja huone oli aivan tyhjä. Seiniltä riippui muutamia vaatteita: turkiksista ommeltu hilkka, paksu nuttu, jonka vyötäiset oli kirjailtu punaisella nauhalla, ja lopuksi pieni käärö.

– Luullakseni alan ymmärtää tarkoituksenne, Philip sanoi katsoen suoraan hänen kirkkaisiin loistaviin silmiinsä.

– Haluatte painaa mieleeni, etten saa hyökätä Bram Johnsonin kimppuun silloin kun hän on selin minuun enkä muulloinkaan, ja tahdotte saada minut uskomaan, ettei hän ole tehnyt teille mitään pahaa ja kuitenkin olette suunniltanne pelosta. Tiedän sen. Vähän aikaa sitten kasvonne olivat liidunvalkoiset, mutta nyt ne ovat kauniimmat kuin milloinkaan ennen. Kuulkaahan nyt, pieni tyttöseni –

Philip melkein hurmaantui katsellessaan hänen loistaviin silmiinsä ja hänen solakan kauniin ruumiinsa jännittyneeseen asentoon, kun hän kuunteli Philipin puhetta.

– Olen kokonaan ymmällä, hän jatkoi hymyillen vilpittömästi tytölle. – Ainakin nyt. Ehkä olen menettänyt järkeni, kuten Bramkin, enkä ymmärrä sitä vielä. Lähdin ajamaan takaa intiaaneja, mutta löysinkin hullun. Hullun tuvasta löysin sitten teidät ja te olitte sen näköinen aluksi kuin olisitte katsonut suoraan, suoraan – koska ette näytä ymmärtävän, sanon sen peittelemättä – helvetin oveen. Ellette nyt pelkää Bramia ja ellei hän ole tehnyt teille mitään pahaa, miksi kasvoissanne oli sellainen ilme? Olen kokonaan ymmällä, toistan sen vielä kerran. Antaisin miljoona dollaria, jos vain voisin taivuttaa Bramin puhumaan. Näin hänen silmiensä ilmeen. Tekin näitte sen, jolloin kaunis puna haihtui kasvoistanne kuin sydämenne olisi lakannut sykkimästä. Koetatte kuitenkin saada minut uskomaan, ettei hän ole tehnyt teille mitään pahaa. Hyvä Jumala, toivoisin voivani luottaa siihen!

Tytön kasvoissa hän huomasi heijastuksen muutoksesta, mikä oli ehkä äkkiä ilmestynyt näkyviin hänen omissa kasvoissaan.

– Olette runsaan kahdeksansadan kilometrin päässä jokaisesta sellaisesta ihmisestä, jolla on samanvärinen tukka ja sellaiset silmät kuin teillä, hän jatkoi kuin kertoessaan ajatuksiaan ääneen tytölle olisi toivonut tilanteen jollakin tavoin rupeavan selviämään. – Jos teissä vain olisi edes jotakin mustaa, mutta teissä ei ole. Teissä on kaikki kullan väristä – vaaleanpunaista, valkoista ja kullan väristä. Jos Bram tulee jälleen puhetuulelle, hän voi kertoa minulle teidän tulleen tänne kuusta tai että jahtikaleeri on tuonut teidät tänne avaruudesta hoitamaan hänen talouttaan. Voi, ettekö voi vihjaista minulle, kuka olette ja mistä olette saapunut tänne?

Philip keskeytti kuullakseen vastauksen ja tyttö hymyili hänelle. Hänen hymyssään oli jotakin liikuttavan suloista. Se kohotti kummallisen palan Philipin kurkkuun, jolloin hän unohti Bramin hetkeksi.

– Ette varmaan ymmärrä puheestani hölynpölyä, hän sanoi tarttuen tytön käteen ja puristaen sen hetkeksi kovaa omiin kouriinsa. – Ette sanaakaan. Mutta me pääsemme kyllä vähitellen asioista perille. Tiedän teidän oleskelleen täällä jo jonkin aikaa, ettekä sen aamun, keskipäivän tai yön jälkeen, jolloin jahtikaleeri toi teidät tänne kuusta, ole voinut purra pienillä hampaillanne muuta kuin lihaa. Ehkä teillä ei ole ollut suolaakaan. Huomasin, miten kiihkeästi halusitte heittäytyä noiden ruokatavaroiden viereen lattialle. Tulkaahan nyt valmistamaan aamiaista.

Hän talutti tytön toiseen huoneeseen ja tyttö alkoi innokkaasti auttaa häntä ruokatavaroiden kokoamisessa lattialta.

Philipistä tuntui kuin musertava taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan, ja hän jatkoi jutteluaan siitä tytölle jouduttaessaan aamiaista, jota hän tiesi tytön odottavan. Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön liian tarkasti, sillä hänelle oli selvinnyt, että tilanne, johon tyttö oli joutunut, oli varmaankin hänen omiin olosuhteisiinsa verrattuna paljon tukalampi. Hän tunsi myös uuden tunteen aiheuttaman kiihkon suonissaan. Se oli miellyttävää eikä hänellä ollut aikaa ruveta sitä siinä paikassa erittelemään. Hän tiesi sen vain johtuneen siitä, että tyttö oli kertonut hänelle niin selvästi kuin hän ikinä vain oli voinut, ettei Bram ollut tehnyt hänelle mitään pahaa.

– Ja jos hän olisi, niin luullakseni olisitte sallinut minun murskata hänen aivonsa mäsäksi silloin kun hän oli kumartunut sytyttämään takkaa, vai mitä? hän sanoi hämmentäen kuivatuista perunoista keittämäänsä muhennosta, jota hän lämmitti omassa pannussaan. Hän kohotti katseensa ja näki tytön loistavat silmät ja raollaan olevat huulet. Hän oli todellakin kaunis. Philip tiesi tytön ruumiin jokaisen hermon olevan jännittynyt, kun hän koetti ymmärtää vieraan puhetta. Hänen palmikkonsa oli valahtanut olkapään yli rinnalle. Se oli yhtä paksu kuin Philipin ranne ja osaksi aukaistu. Philip ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että naisen tukka voisi olla niin pehmeä ja monivivahteinen. Äkkiä hän suoristi itsensä ja koputti rintaansa aivoissaan välähtäneen innoittavan ajatuksen johdosta.

– Nimeni on Philip Brant, hän sanoi. – Philip Brant – Philip Brant – Philip Brant!

Hän toisti toistamistaan nimeä viitaten samalla itseensä. Tytön kasvot kirkastuivat äkkiä. Näytti aivan siltä, kuin he yhtaikaa olisivat murtaneet sen sulun, joka tähän saakka oli erottanut heidät. Tyttö toisti hänen nimensä hitaasti ja selvästi, hymyillen hänelle ja sanoi sitten painaen molemmin käsin rintaansa:

– Celie Armin.

Philip halusi hypätä kaminan yli ja puristaa hänen kättään, mutta perunamuhennos kiehui ja hänen oli pakko pitää sitä silmällä. Celie Armin! Hän toisti nimeä hämmentäessään muhennosta ja joka kerta kun hän sanoi sen, tyttö nyökäytti päätään. Nimi oli varmaankin ranskalainen, mutta kokeiltuaan puoli minuuttia muutamilla Pierre Breaultin yksinkertaisimmilla lauseilla hän sai selville, ettei tyttö ymmärtänyt kielestä sanaakaan.

Sitten hän sanoi jälleen:

– Celie!

Ja tyttö vastasi melkein samassa silmänräpäyksessä:

– Philip!

Oven edustalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että Bram oli palaamaisillaan tupaan. Susien murinan ja vinkumisen ohella kuului raskaita askeleita ja ihmissusi tuli sisään. Philip ei kääntänyt päätäänkään ovea kohti. Hän ei heti uskaltanut katsoa sitäkään, millaisen vaikutuksen Bramin paluu oli tehnyt Celie Arminiin, vaan jatkoi työtään, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän alkoi vihellelläkin ja hämmentäen vielä muhennosta hän viittasi pannuun, jossa kahvi kiehui, ja sanoi:

– Tuokaa te kahvi, Celie. Aamiainen on valmis.

Hän näki silloin vilahdukselta Celien kasvot. Niiden kiihkeä ilme ja puna olivat osaksi haihtuneet. Tyttö otti kahvipannun ja vei sen pöydälle.

Philip käänsi nyt katseensa Bramiin.

Ihmissusi seisoi selin oveen. Hän ei ollut liikahtanutkaan tulonsa jälkeen, vaan oli katsellut tilannetta synkän ja tyhmän näköisenä. Toisessa kädessään hänellä oli sangollinen vettä ja toisessa jäätynyt kala.

– Myöhästyitte kaloinenne, Bram, Philip sanoi. – Emme voineet antaa tämän pienen neidin odottaa. Luulen sitä paitsi teidän ruokkineen häntä kalalla ja lihalla, kunnes hän on ollut aivan kuolemaisillaan. Tulkaa nyt syömään.

Hän täytti tinalautasen kuumalla muhennoksella, leivällä ja riisillä, jota hän oli keittänyt ennen jäälakeudelle lähtemistään, ja asetti sen tytön eteen. Hän täytti samanlaisen lautasen Bramille ja kolmannen itselleen. Bram ei ollut liikahtanut vieläkään, vaan piteli yhä sankoa ja kalaa käsissään. Äkkiä hän laski molemmat lattialle päästäen murahduksen, joka tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä sopukasta, ja tuli pöydän ääreen. Hän tarttui toisella suurella kädellään Philipin käsivarteen. Se ei ollutkaan mikään tavallisen miehen ote. Sitä ei nähtävästi oltu tarkoitettu ollenkaan voimakkaaksi, mutta kuitenkin käsivarsi joutui pihteihin, jotka uhkasivat katkaista luut. Bram katsoi vain koko ajan tyttöön. Hän veti Philipin pois pöydän äärestä, päästi hänen käsivartensa irti ja siirsi molemmat toisetkin lautaset tytön eteen. Sitten hän sanoi Philipille:

– Me syömme lihaa, m'sieur!

Hän lausui sanat tyynesti ja järkevästi. Hänen silmissään ja kasvoissaan ei ollut hulluuden merkkiäkään. Mutta Philipin katsoessa häneen tapahtui muutos. Jättiläinen heitti päänsä taaksepäin ja hänen villi mieletön naurunsa tärisytti tupaa. Tarhassa juoksentelevat sudet säestivät sitä sopivasti murinallaan ja ulvonnallaan.

Philip sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen hillitä itsensä. Tuon järkevän hetken kuluessa Bram oli osoittanut sellaista ritarillisuutta, joka varmaankin oli liikuttanut kovasti tytön sydäntä.

Hänen silmissään olikin jonkinlaista riemua, kun Philip käänsi katseensa häneen. Tyttö tiesi Philipin ymmärtävän nyt täydellisesti sen, mitä hän oli yrittänyt selittää Philipille. Bram oli hulluudessaan ollut hyvä hänelle. Philip ei epäröinyt ollenkaan ollessaan hetken suoman mielijohteen vallassa. Hän tarttui Bramin käteen ja puristi sitä. Mutta Bram ei näyttänyt huomaavankaan sitä ja hänen naurunsa muuttui jonkinlaiseksi muminaksi. Kun Philip alkoi keittää kalaa, Bram istuutui peräseinän viereen kyykkysilleen intiaanien tapaan. Hän ei kääntänyt katsettaan tytöstä, ennen kuin tämä lopetti ateriansa. Philip antoi hänelle puolet keittämästään kalasta. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut tarjota kalaa puusta tehdylle sfinksille. Bram nousi seisoalleen mumisten hiljaa jotakin ja otettuaan mukaansa peuranpaistien jäännökset hän poistui jälleen tuvasta.

He kuulivat hetkistä myöhemmin hänen naurunsa ja susien murinan pihalta.

11

Philip huomaa jotakin

Ovi ehti tuskin sulkeutua, kun Celie Armin riensi Philipin viereen ja vei hänet pöydän ääreen. Jännittyneen puolituntisen kuluessa Bramin vahtiessa hän oli syönyt oman aamiaisensa niin tyynesti kuin mitään tavatonta ei olisi sattunut, mutta nyt hän vaati Philipiäkin syömään muhennosta ja leipää kalansa keralla ja juomaan kupillisen kahvia, jonka hän kaatoi valmiiksi Philipille.

– Ette siis halua nähdä minun joutuvan tappiolle aamiaisessa, Philip sanoi hymyillen tytölle toivoen samalla, että hän saisi painaa tytön pään alemmaksi ja suudella häntä. – Mutta ette ymmärrä ollenkaan tilannetta, pieni tyttöseni. Olen syönyt tätä kirottua ohrarieskaa, hän otti palasen käteensä todistaakseen väitteensä, aamulla, päivällä ja illalla, kunnes sen näkeminenkin pakottaa minut huutaen pyytämään äidin vihreitä etikkakurkkuja. Olen kyllästynyt siihen. Bramin kala on oikeaa herkkua ja kahvi, kun näen teidän valmistaneen sen näin –

Tyttö istui häntä vastapäätä hänen syödessään ja hänellä oli mainio tilaisuus katsella tyttöä lähemmin pureskellessaan ruokaansa. Hän hämmästyi huomatessaan, että tyttö näytti hänestä kerta kerralta yhä kauniimmalta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan tyttöön, ja hän oli nyt varmempi kuin milloinkaan ennen, että Celie oli muukalainen pohjolassa. Hän sanoi taas itselleen, ettei tyttö voinut olla pariakymmentä vuotta vanhempi. Hän meni ajatuksissaan jo niin pitkälle, että punnitsi tytön, ja hän olisi uskaltanut lyödä vetoakin siitä, että hän arvostellessaan tytön painon viideksikymmeneksiviideksi kiloksi ei erehtynyt kahta kiloa kumpaankaan suuntaan.

Hän oli ehkä joskus nähnyt jossakin samanlaisen tumman orvokinsinisen vivahteen kuin nyt tytön silmissä, vaikka ei voinut muistaakaan missä. Tyttö oli mennyttä tässä maailman kaukaisessa kolkassa. Hän ei kuulunut sen paremmin tänne kuin crêpe de chine tanssiaispuku tai kiinalainen porsliini. Hän oli kuitenkin siinä istuen häntä vastapäätä ja muodostaen hänelle hämmentävän arvoituksen ratkaistavaksi, ja tyttö näytti haluavankin ilmaista kohtalonsa. Philip näki sen hänen silmistään ja hänen kaulansa kohoilemisesta. Tyttö yritti juuri keksiä keinoa, jolla voisi sanoa Philipille, kuka hän oli, miksi hän oli täällä ja mitä Philipin oli tehtävä auttaakseen häntä.

Philipin ajatukset kääntyivät kultaiseen paulaan. Hän uskoi sen sittenkin johtavan arvoituksen lopulliseen ratkaisuun. Hän nousi pöydästä ja veti tytön ikkunan luo. He näkivät Bramin heittävän lihanpalasia pedoille, jotka olivat ympäröineet hänet aitauksen kauimmaisessa päässä. Hetken kuluttua Philip huomasi mielihyväkseen tytön ymmärtävän, että hän halusi kiinnittää tytön huomion ihmissuteen eikä susiin. Sitten hän alkoi avata tytön palmikkoa. Hänen sormensa vapisivat koskiessaan sen silkinhienoihin suortuviin. Hän tunsi kasvonsa punastuvan parran alla ja hän tiesi tytön katselevan häneen ihmetellen. Hän jakoi pienen suortuvakimpun kolmeen osaan ja alkoi punoa osista hieman paksumpaa paulaa kuin ihmissuden hallussa oli. Punottuaan sen valmiiksi hän viittasi Bramiin, jolloin tytön kasvot heti kirkastuivat ymmärtämyksestä.

Tyttökin vastasi hänelle viittauksilla. Joko hän tai Bram oli leikannut niin paljon hiuksia hänen päästään kuin oli mennyt kultaisen paulan punomiseen. Mutta ei ainoastaan yhteen, vaan useampaan. Noita kultaisia pauloja oli punottu useampia. Tyttö taivutti päänsä ja näytti hänelle monta paikkaa, joista pikkusormen paksuisia hiustupsuja oli leikattu pois.

Philip melkein vaikeroi. Tyttö ei kertonut hänelle mitään uutta, paitsi sitä, että pauloja oli ollut useampia kuin yksi.

Hän oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun tytön kasvojen ilme vaimensi hänet. Tytön silmät hehkuivat jostakin äkillisestä mielenliikutuksesta tai hurjasta innoituksesta. Hän ojensi kätensä, kunnes ne melkein koskivat Philipin rintaan.

– Philip Brant, Amerikka! huudahti hän.

Sitten painaen käsillään omaa rintaansa hän lisäsi:

– Celie Armin, Danmark!

– Tanskako? Philip huudahti. – Vai niin se onkin! Olette siis kotoisin Tanskasta? Niinkö?

Tyttö nyökäytti päätään.

– Köbenhavn, Danmark!

– Vai Kööpenhaminasta, Tanskasta, toisti Philip itselleen. – Suurenmoista, Celie, mehän voimme keskustella! Celie Armin, Kööpenhaminasta, Tanskasta! Mutta kuinka, taivaan nimessä, olette joutunut tänne? Hän viittasi tuvan lattiaan ja sitten laajalla liikkeellä tuvan kaikkiin neljään seinään.

– Kuinka olette joutunut tänne?

Tytön seuraavat sanat värisyttivät häntä

– Köbenhavn – Moskva – St. Petersburg – Rusland – Sibirien – Amerika.

Philip toisti hänen sanansa uskomatta korviaan. – Celie, jos rakastatte minua, yrittäkää olla järkevä. Luuletteko minun voivan uskoa, että olette kulkenut koko tuon matkan Tanskasta tänne Jumalan hylkäämän mielipuolen tupaan Kanadan salomaiden sydämeen Venäjän ja Siperian kautta? Te! En voi uskoa sitä. Tässä on jonkinlainen erehdys. Täällä –

Hänen mieleensä juolahti taskukartta, joka kuului osaston hänelle antamiin varustuksiin, ja hän muisti, että sen takapuolelle oli liimattu pieni maailmankarttakin. Tytön pieni etusormi etsi siitä Kööpenhaminan. Kumartuessaan hänen olkansa yli Philip tunsi tytön tukan painuvan rintaansa vasten. Hänen mielensä täytti mieletön toivo haudata kasvonsa siihen ja puristaa tyttö lujasti rintaansa vasten. Kysymys siitä, tuliko tyttö Kööpenhaminasta vaiko kuusta, muuttui muutamiksi hetkiksi asiaan kuulumattomaksi ja vähäpätöiseksi. Hän oli vihdoinkin löytänyt omansa. Hän oli kaivamaisillaan tytön esille kaaoksesta ja hänen mielensä täytti tämän suurenmoisen huomion aiheuttama riemu, joka oli kuin omistusoikeuden vaikuttamaa lumoa. Hän pidätti henkeään katsoessaan tytön pientä etusormea, kuinka se selosti tarinaa kartasta.

Hän veti sillä ensin viivan Kööpenhaminasta Moskovaan, sitten sieltä hitaasti Pietariin ja lopuksi Venäjän ja Siperian kautta suoraan Beringin merelle.

– Skunnert, tyttö sanoi hiljaa siirtäen sormensa kartan vihreään osaan, joka tarkoitti Alaskaa.

Sitten hän näytti epäröivän. Hän ei ollut nähtävästi lainkaan selvillä siitä, mihin sen jälkeen oli kulkenut. Hän ei ainakaan osannut näyttää sitä Philipille kartasta. Mutta huomatessaan Philipin rupeavan nyt ymmärtämään hän kiihtyi selvästi yhä enemmän. Hän veti Philipin ikkunan viereen ja viittasi susiin. Alaska ja sitten koiravaljakko. Philip nyökäytti riemuiten päätään. Tyttö oli Celie Armin, Kööpenhaminasta, Tanskasta, ja oli tullut Alaskaan Venäjän ja Siperian kautta ja jatkanut sitten matkaansa koiravaljakolla.

Mutta miksi hän oli tullut tänne ja mitä oikein oli tapahtunut, että hänestä oli tullut Bramin toveri tai vanki? Philip tiesi tytön yrittävän selittää sitä. Seisoen paikallaan selin ikkunaan hän alkoi puhua Philipille jälleen viittaillen käsillään ja melkein nyyhkyttäen niiden tunteitten aiheuttamasta jännityksestä, joiden vallassa hän nyt oli. Philipin ilo muuttui äkkiä taas entiseksi peloksi, kun hän katseli tytön kasvoissa tapahtuvaa muutosta. Hän ei enää voinut tukahduttaa tuntemaansa kauhua eikä kasvavaa julmaa varmuutta. Tytölle oli tapahtunut jotakin kauheaa, mikä oli kiduttanut hänen sieluaan ja mikä nyt pani hänen silmänsä hehkumaan kummallisesta pelosta, kun hän yritti ponnistaa voimiaan saadakseen Philipin ymmärtämään. Mutta sitten hänen voimansa murtuivat ja nyyhkyttäen hurjasti hän kätki kasvonsa käsiinsä.

Philip kuuli Bram Johnsonin nauravan tarhassa ivallisesti ja uhmaavasti. Hänen ruumiinsa jokainen veripisara vastasi siihen vaahdoten sokeasta raivosta. Hän riensi kamiinin luo, sieppasi sen vierestä halon käteensä ja seisoi jo seuraavassa hetkessä ovella. Kun hän aukaisi sen ja juoksi pihalle, kuuli hän Celien huutavan hurjasti häntä pysähtymään. Tyttö melkein kirkui.

Ennen kuin Philip oli poistunut tusinan askeleenkaan päähän tuvasta, ymmärsi hän varoituksen tarkoituksen. Sudet olivat huomanneet hänet ja hyökkäsivät nyt häntä kohti yhdessä joukossa. Tällä kertaa Bram Johnson ei huutanut niitä pysähtymään. Hän näki kyllä Philipin ja Celien, joka katsoi ovelta näytelmää veren hyytyessä hänen suonissaan. Tyttö huusi ja samalla kajahti pihassa ihmissudenkin nauru.

Philip kuuli molemmat, kun hän pyöräytti halkoa päänsä yläpuolella ja heitti sen laumaa kohti. Heiton tarkkuus soi hänelle sen verran aikaa, että hän ehti kääntyä ja hyökätä takaisin tupaa kohti. Celie paiskasi oven kiinni hänen syöksyessään sisään. Hän työnsi salvan sen eteen äkkiä kuin salama, ja sitten he kuulivat raskaiden ruumiiden paiskautumisen sitä vasten. He erottivat petojen leukojen loksahdukset ja niiden sihisevän murinan. Philip ei ollut milloinkaan nähnyt kalpeampia kasvoja kuin tytön kasvot nyt olivat. Hän kätki ne käsiinsä ja Philip näki hänen vapisevan. Muutamia hermostuneita nyyhkytyksiä tunkeutui hänen huuliensa välistä.

Philip tiesi mitä hän ajatteli, millaista hirmuista tapahtumaa hän koetti olla näkemättä. Se oli nyt täydellisesti selvinnyt hänelle. Parikymmentä sekuntia vielä ja hän olisi auttamattomasti joutunut petojen saaliiksi. Ja silloin –

Hän veti syvään henkeään ja paljasti hellästi tytön kasvot. Tytön kädet vapisivat hänen käsissään. Kun hän näki tytön kauniiden silmien katseen, sykähdytti ilo hänen rintaansa palkinnoksi siitä, että hän oli uskaltanut antautua alttiiksi kuolemalle.

– Celie, pieni salaperäinen tyttöseni, olen huomannut jotakin, hän huudahti käheästi puristaen tytön käsiä niin kovaa, että niihin varmaankin koski kipeästi. – Olen melkein iloinen, ettette voi ymmärtää minua, sillä en voisi moittia teitä siitä, vaikka suuttuisittekin miehelle, joka sanoo rakastavansa teitä pari tuntia tutustumisensa jälkeen. Sitä ei voida kieltää. En ole milloinkaan ikävöinyt mitään niin paljon kuin nyt ikävöin teitä. Minun pitää kai huolellisesti salata se teiltä, eikö pidäkin? Ellen menettelisi niin, voisitte ehkä luulla minua samanlaiseksi pedoksi kuin Bramkin. Vai mitä luulette?

Bram kuului sanovan jotakin hyvin tiukasti eskimoksi pihassa. Philip kuuli susien murisevan vastaan, kun Bram karkotti ne oven edustalta, ja hän veti silloin Celien kauemmaksi tupaan. Hän päästi äkkiä tytön kädet irti, riensi ovelle ja työnsi syrjään puisen salvan ihmissuden käsien hapuillessa ripaa. Sitten hän kiiruhti heti takaisin tytön viereen. Kun Bram tuli tupaan, oli Philipin ruumiin jokainen lihas valmistautunut toimintaan, mutta hän hämmästyi nähdessään ihmissuden välinpitämättömyyden. Bram mumisi ja nauraa hihitti itsekseen, kuin hän olisi ollut hyvin mielissään näkemästään. Celien pienet sormet painuivat Philipin käsivarteen ja hän huomasi nyt tytön silmissä sellaisen jännittyneen tuijottavan ilmeen, jollaista niissä ei ollut ennen ollut. Näytti aivan siltä, kuin hän Bramin kasvoissa ja kummallisessa muminassa näkisi jotakin, mitä Philip ei huomannut. Äkkiä hän poistui Philipin vierestä ja kiiruhti huoneeseensa.

Niiden hetkien kuluessa, jotka hän viipyi poissa, Bram ei katsahtanut kertaakaan Philipiin, vaan mumisi vain yhtämittaa itsekseen. Kului ehkä minuutti, ennen kuin tyttö tuli takaisin.

Hän meni suoraan Bramin luo ja heilutteli hänen silmiensä edessä pitkää kimaltelevaa hiustukkoa.

Bramin mumina loppui ja hän ojensi hitaasti suuren muodottoman kätensä kullan värisiä suortuvia kohti.

Philip tunsi hermojensa olevan niin jännittyneet, etteivät ne enää kestäisi pitkää aikaa. Tytön hiukset vaikuttivat Bramiin kuin taika. Jättiläisen suuret kasvot muuttuivat kummallisen riemuitseviksi, kun hänen sormensa tarttuivat kultaiseen lahjaan. Se puristi melkein varoittavan huudon Philipin huulilta. Hän näki tytön suhtautuvan hymyillen kuolettavaan vaaraan, jonka olemassa oloa hän ei nähtävästi aavistanutkaan. Hänen tukkansa valui vielä hänen hartioilleen ihanasti kimallellen. Bramin katse oli kiintynyt siihen, kun hän otti suortuvat tytön kädestä. Oliko mahdollista, ettei tuo mieletön ymmärtänyt voimaansa? Eikö se ajatus ollut vielä polttanut tietään hänen tylsistyneisiin aivoihinsa, että paljon suurempi aarre kuin se, jonka tyttö oli lahjoittanut hänelle, oli hänen raakojen käsiensä ulottuvilla milloin hän vain viitsi ojentaa ne ottamaan sitä? Oliko sekään mahdollista, ettei tyttökään aavistanut vaaran suuruutta seisoessaan siinä hänen edessään?

Hänen kasvonsa olivat varmaan yhtä kalpeat kuin tytönkin, kun tyttö kääntyi häneen päin ja nyökäytti hänelle päätään. Sitten hän hymyili ja nyökäytti Bramillekin. Jättiläinen kääntyi hitaasti ikkunaan päin ja hetken kuluttua, jonka aikana he kuulivat hänen mumisevan hiljaa itsekseen, hän istui seinän viereen taivuttaen jalkansa ristiin alleen, jakoi hiustukon kolmeen osaan ja alkoi punoa paulaa siitä. Väri oli palaamaisillaan Celien kasvoihin, kun Philip katsoi häneen jälleen. Hän ilmaisi Philipille päännyökkäyksellä menevänsä omaan huoneeseensa vähäksi aikaa. Philip ei voinut moittia häntä. Tilanne oli ollutkin tavattoman jännittävä.

Hänen poistuttuaan Philip kaivoi esille parranajovehkeensä laukustaan. Niihin kuului peilikin ja nähdessään siinä oman kuvansa hän melkein kauhistui. Hän ei enää ihmetellytkään, että tyttö oli pelästynyt nähdessään hänet. Häneltä meni puoli tuntia partansa ajamiseen, minä aikana Bram ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, vaan jatkoi väsymättä kultaisen paulan punomista. Celie ei ilmestynyt ennen näkyviin kuin ihmissusi oli lopettanut ja oli poistumaisillaan tuvasta. Sitten hän huomasi heti Philipin kasvoissa tapahtuneen muutoksen. Philip näki hänen silmiensä tyytyväisen ilmeen ja punastui.

He katselivat ikkunasta Bramia. Hän oli huutanut sutensa luokseen ja oli menossa niiden kanssa portille. Hänellä oli lumikengät ja pitkä ruoskansa mukanaan. Pujahtaen portista ensimmäiseksi hän laski sitten vuorotellen petojaan ulos, kunnes kymmenen tuosta parikymmenpäisestä laumasta oli seurannut häntä. Silloin hän sulki portin.

Celie kääntyi pöytään päin ja Philip huomasi hänen tuoneen mukanaan huoneestaan kynän ja paperia. Hän piti hetkisen paperia Philipin edessä kasvot loistaen riemusta. Vihdoinkin he olivat keksineet keinon, jonka avulla he voisivat jutella keskenään. Celie oli piirtänyt paperille peuran pään ääriviivat. Se merkitsi, että Bram oli mennyt metsästämään.

Ja mennessään Bram oli jättänyt puolet verenhimoisesta laumastaan aitaukseen. Philipin mielessä ei ollut enää epäilyksen hiventäkään. He eivät olleet hullun satunnaisia vieraita, vaan hänen vankejaan.

12

Hämmästyttävä hyökkäys

Philip pysyi ikkunan ääressä vielä muutamia minuutteja senkin jälkeen kun ihmissusi petoineen oli poistunut aitauksesta. Hän melkein unohti sen, että tyttö seisoi hänen takanaan. Sen jälkeen kun Pierre Breault oli näyttänyt hänelle kultaisen paulan, ei tilanne ollut milloinkaan tuntunut hänestä niin arvoitukselliselta kuin nyt. Oliko Bram Johnson todellakin hullu, vai pettikö hän vain tahallaan heitä? Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin äkkiä, että hän säpsähti. Ääni menneisyydestä tuntui sanovan hänelle selvästi: Mielipuoli ei milloinkaan unohda! Ääni oli kuuluisan hermolääkärin, hänen hyvän ystävänsä, jonka kanssa hän oli keskustellut erään miehen sielullisesta tilasta, jonka tekemä rikos oli järkyttänyt koko maailmaa. Hän tiesi sanojan puhuneen totta. Kun mielipuoli saa kerran jotain päähänsä, ei hän voi unohtaa sitä. Se muuttuu jonkinlaiseksi pakkoajatukseksi, osaksi hänestä itsestään. Epäluulot eivät häviä milloinkaan hänen tylsistyneistä aivoistaan, pelko kytee siellä alituisesti eikä viha milloinkaan sammu.

Jos Bram Johnson olisi mielipuoli, pelaisiko hän peliään nykyiseen tapaansa? Hän oli melkein tappanut Philipin saadakseen hänen eväänsä käsiinsä, jotta tyttö voisi saada viimeisenkin hiukkasen niistä, mutta nyt ryhtymättä minkäänlaisiin mielipuolen keksimiin varotoimenpiteisiin hän oli jättänyt ne Philipin ulottuville jälleen. Hänen silmiensä liekehtivät epäluulot olivat ainakin kymmenen kertaa väistyneet tyynen ja tylsän välinpitämättömyyden tieltä. Oliko epäileminen todellista ja tyhmyys vain ovelaa teeskentelyä? Ja jos teeskentelyä, niin miksi?

Hän oli nyt aivan varma, ettei Bram ollut loukannut tyttöä sillä tapaa kuin hän oli pelännyt. Ihmissusi ei ollut ottanut tyttöä haltuunsa ruumiillisten intohimojen vaatimuksesta. Celie oli saanut hänet ymmärtämään sen, mutta hän oli kaikesta huolimatta nähnyt silloin tällöin Bramin silmissä ilmeen, jota voitiin verrata eläinten mykkään kunnioitukseen. Vain kerran oli ilmeeseen liittynyt muutakin ja se oli tapahtunut silloin kun Celie oli antanut Bramille suortuvan hiuksistaan. Silloin Philipin rinnassa syntyneet epäluulot haihtuivat nyt kokonaan, sillä jos intohimoiset pyyteet olisivat kyteneet ihmissuden rinnassa, ei hän olisi tuonut mahdollista kilpailijaa tupaansa eikä sallinut heidän olla kahden.

Hänen aivonsa työskentelivät nopeasti hänen tuijottaessaan aitaukseen näkemättä mitään. Hän ei halunnut enää näytellä shakkinappulan osaa. Valta oli tähän saakka ollut Bramin käsissä, mutta nyt Philip aikoi riistää sen häneltä välittämättä ollenkaan siitä, millaisia kummallisia vastaväitteitä tyttö ehkä voi keksiä. Ihmissusi oli suonut hänelle ainakin tusinan verran sellaisia tilaisuuksia, että hän niiden kestäessä olisi yoinut iskeä iskun, joka olisi tehnyt ihmissudesta vangin. Philip ei aikonut menettää seuraavaa.

Hän kääntyi Celieen päin tämän päätöksen hehku vielä silmissään. Tyttö oli katsellut häneen tarkkaavaisesti ja Philip uskoi hänen arvanneen ainakin osan hänen ajatuksistaan. Hän aikoi ensiksikin tarkastaa tuvan perin pohjin Bramin poissa ollessa. Aloittaessaan hän koetti selittää Celielle aikomuksiaan.

– Olette ehkä menetellyt samoin, hän sanoi tytölle. – Ja epäilemättä olettekin. Täällä ei ehkä ole mitään, jota ette ole tarkastanut, mutta aavistan kuitenkin löytäväni jotakin mielenkiintoista, jota ette ole huomannutkaan.

Tyttö seurasi hänen toimiaan tarkasti. Hän tutki aluksi jokaisen seinän etsien mahdollisia piilopaikkoja. Sitten hän tarkasti lattian, oliko siinä joitakin irtonaisia palkkeja. Mutta puolen tunnin kuluttua hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Hän huudahti vihdoin mielihyvästä, kun hän eräästä tomuisesta nurkasta löysi sotilaspistoolin vanhan huopapeitteen alta, mutta sen pesä oli tyhjä eikä hän löytänyt siihen ammuksia. Lopulta hän oli tutkinut kaikki muut paikat, paitsi ihmissuden vuodetta. Sen pohjalta hän löysi ensimmäiset esineet, jotka todella järkyttivät häntä, nimittäin kolme Celie Arminin hiuksista punottua silkinhienoa paulaa.

– Älkäämme koskeko niihin, hän sanoi hetken kuluttua asettaen niitä peittävän karhunnahan paikoilleen. – Täällä on sellainen perinnäistapa voimassa, ettei toisen ihmisen kätköihin saa kajota, ja Bram säilyttää nähtävästi tuolla kalleuksiaan. En voi ymmärtää sitä muuksi kuin mielipuolen teoksi, mutta kuitenkin –

Hän käänsi katseensa äkkiä Celieen.

– Luuletteko Bramin pelkäävän teitä? hän kysyi tytöltä. – Sen vuoksiko hän ei uskalla jättää tänne teurastusveistäkään? Pelkääkö hän, että tapatte hänet hänen nukkuessaan, jos hän jättää teidät kiusaukselle alttiiksi?

Pihalta kuuluva susien meluaminen veti hänet ikkunaan. Pari petoa tappeli keskenään. Kun hän oli selin huoneeseen, Celie meni omaan kamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua tuoden kourallisen irrallisia paperinpaloja mukanaan, mutta Philipin huomio oli kiintynyt kokonaan eläimiin. Hän punnitsi, millaiset hänen mahdollisuutensa olisivat, jos hän ryhtyisi taisteluun Bramin vahdeiksi jättämien susien kanssa. Vaikka hän tappaisikin Bramin tai vangitsisi hänet, hänellä olisi sittenkin vielä tuo verenhimoinen lauma vastassaan. Jos hän jollakin tavoin voisi taivuttaa ihmissuden tuomaan pyssynsä tupaan, haihtuisivat kaikki vaikeudet. Bramin ollessa poissa hän voisi ampua sudet ikkunasta vuorotellen, mutta aseetta heidän tilanteensa oli toivoton. Lauma, paitsi erästä suurta juuri ikkunan alle asettunutta petoa, oli siirtynyt nurkan taakse pois hänen näkyvistään. Jäljellejäänyt susi kalvoi nälkäisesti luuta välittämättä tappelun kiihottavasta vaikutuksesta. Philip kuuli sen voimakkaiden leukojen villin natinan, jolloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten he voivat saavuttaa vapautensa. Hehän voivat näännyttää sudet nälkään. Siihen kuluisi viikko, ehkä kymmenen päivääkin, mutta Bramin ollessa poissa tieltä ja lauman jäätyä avuttomana vangiksi aitaukseen juoni ei olisi ollenkaan mahdoton. Hetken mielijohteen valtaamana hän aikoi heti ruveta selittämään Celielle, että voidakseen päästä Bramista heidän piti välttämättä turvautua ruumiilliseen väkivaltaan.

Hän säpsähti äkkiä kuullessaan omaa nimeään mainittavan ja kääntyi selin ikkunaan.

Jos muutamat viime minuutit olivat panneet hänen järkensä kiivaaseen toimintaan, hän huomasi ensi silmäyksellä, että yhtä kiihdyttävä tunne oli saanut Celie Armininkin valtoihinsa. Celie oli levittänyt pöydälle huoneestaan tuomansa paperinpalaset ja viitaten niihin hän jälleen lausui Philipin nimen. Philip näki heti, että Celie oli joutunut uuden ja tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Hän huomasi Celien koettavan tukahduttaa haluaan ruveta puhumaan sanoja, joita hän ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, ja tahtovan ilmoittaa hänelle, että paperinpalaset saivat nyt korvata puheen. Philipin tultua pöydän viereen palaset merkitsivät hänelle aluksi paljon vähemmän kuin se, että tyttö oli pari kertaa lausunut hänen nimensä. Celien pehmoiset huulet näyttivät kuiskaavan sitä jälleen, kun hän viittasi, ja hänen silmiensä ilme ja hänen ruumiinsa asento palauttivat Philipin mieleen elävästi hänen kuvansa siltä hetkeltä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Celien tuvassa. Hän käänsi katseensa paperinpalasiin. Niitä oli kahdeksan ja jokaiseen oli piirretty jokin kuva.

Kun hän kumartui katselemaan niitä, hän kuuli Celien pidättävän henkeään ja hänen omakin valtimonsa alkoi sykkiä nopeammin. Silmäys niihin riitti ilmaisemaan hänelle, että Celie koetti kuvilla ilmaista hänelle sen, mitä hän halusi tietää. Niihin oli piirustettu Celien oma tarina. Niin ainakin Philip aluksi ajatteli, mutta sitten hän huomasi, että paperinpalaset olivat niin likaisia ja kuluneita, kuin niitä olisi paljonkin hypistelty.

– Piirustitte nämä kuvat varmaankin Bramille, hän sanoi tutkien niitä huolellisemmin. – Se selvittää ainakin erään asian. Bram ei tiedä teistä paljon enempää kuin minäkään. Laivoja, koiria, miehiä ja taisteluita, monta taistelua ja –

Hänen katseensa pysähtyi kuvaan ja hänen sydämensä sykähti äkkiä innostuksesta. Hän otti käteensä paperinpalan, joka näytti joskus repäistyn jostakin pienestä paperipussista, ja kääntyi hitaasti tyttöön päin kohdaten hänen katseensa. Tyttö vapisi innosta saadakseen Philipin käsittämään.

– Tässä olette te, hän sanoi viitaten sormellaan kuvan keskimmäiseen henkilöön ja nyökäyttäen tytölle päätään. – Tukkanne on levällään ja te taistelette miesten kanssa, jotka näyttävät haluavan iskeä kallonne mäsäksi nuijillaan. Mitä, Jumalan nimessä, tämä tarkoittaakaan? Kuvan tässä nurkassa on laiva. Se on varmaankin tullut paikalle ensin. Nousitte maihin tuosta laivasta, ettekö noussutkin? Laivasta, laivasta –

– Skunnert! huudahti tyttö hiljaa koskien laivaan sormellaan. – Skunnert – Sibirien!

– Kuunari, Siperiasta, käänsi Philip. – Siltä se ainakin minusta kuulostaa, Celie. Kuulkaahan nyt – Hän aukaisi taskukirjansa jälleen ryhtyen tarkastelemaan maailman karttaa. – Mistä lähditte merelle ja missä nousitte maihin? Kunhan me vain pääsisimme alkuun, niin –

Celie taivutti päätään hänen käsivartensa yli niin, että Philip voi pari kertaa koskettaa huulillaan hänen sametinpehmeitä hiuksiaan, kun hän innoissaan tarkasteli karttaa. Philip tunsi jälleen hänen kosketuksensa lumoavan vaikutuksen, hänen ruumiinsa värinän sen painautuessa lähemmäksi, halun ottaa hänet käsivarsilleen ja puristaa hänet syliinsä. Mutta silloin tyttö peräytyi hieman ja hänen sormensa etsi vielä kerran kartalta tarinan kaikkia vaiheita.

Laiva oli lähtenyt Siperian Lena-joen suusta ja seurannut rannikkoa siihen siniseen kohtaan, joka kartassa merkitsi Alaskan pohjoispuolista valtamerta. Pieni sormi pysähtyikin sitten siihen ja Celie ilmaisi toivottomalla liikkeellä, ettei hän tiennyt sen enempää. Laiva oli jossakin tuon sinisen paikan reunalla joutunut Amerikan rannikolle. Hän otti pöydältä vuorotellen käsiinsä paperinpalasia, joissa hänen matkansa sen jälkeen oli havainnollisesti kuvailtu. Ne esittivät tietysti sen hyvin katkonaisesti ja sekavasti, mutta sen lumoava salaperäisyys liikutti kuitenkin Philipiä sitä enemmän, kuta paremmin hän alkoi sitä ymmärtää.

Celie Armin oli matkustanut Tanskasta Venäjän kautta Siperiaan, Lena-joelle, ja sieltä joku laiva oli tuonut hänet Amerikan rannikolle. Siellä oli taisteltu monta taistelua, joiden syyn Philip voi vain arvata. Tyttö ojensi vihdoin hänelle viimeisen paperiliuskan, johon hän oli piirtänyt jättiläisen ja petolauman. Se esitti tietysti Bramia susineen, ja vihdoinkin Philip ymmärsi, miksi tyttö ei sallinut hänen tehdä pahaa ihmissudelle. Bram oli nähtävästi pelastanut hänet kohtalosta, jonka kuvat vain vaillinaisesti kykenivät kuvailemaan. Bram oli tuonut hänet mukanaan kauas etelään piilotettuun linnoitukseensa ja piti häntä siellä vankinaan jostakin syystä, jota Philip ei kyennyt saamaan selville kuvista.

Paitsi näitä seikkoja Celie Armin tuntui vieläkin hyvin salaperäiseltä olennolta.

Miksi hän oli matkustanut Siperiaan? Mikä oli tuonut hänet tänne Amerikan pohjoiselle hedelmättömälle rannikolle? Keitä nuo salaperäiset viholliset olivat olleet, joiden kynsistä mielipuoli Bram oli hänet pelastanut? Ja kuka –

Hän katsoi jälleen kuvaan, jonka hän oli melkein rypistänyt kokoon kädessään. Siihen oli piirretty pari henkilöä. Toinen oli Celie ja toinen muuan mies. Kuvassa mies syleili lujasti tyttöä ja tyttö oli kietonut käsivartensa miehen kaulaan. Philip käänsi katseensa kuvasta Celieen ja se, mitä hän näki tytön kasvoissa ja silmissä, täytti hänen sydämensä raskailla ajatuksilla. Hänen rinnassaan oli leimunnut jokin toivoa voimakkaampi tunne sen jälkeen kun hän oli tullut Bram Johnsonin tupaan, mutta tämä toivo sammui äkkiä ja samalla kun se sammui, rupesivat hänen mieltään painostamaan syvät ja synkät aavistukset.

Hän meni hitaasti ikkunan luo ja katsoi pihalle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Celie säpsähti kovasti kuullessaan hänen huudahtavan äkkiä. Hän riensi nopeasti Philipin viereen. Philip oli pudottanut paperin lattialle, tarttunut ikkunan pieleen ja tuijotti nyt tarhaan, kuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään.

– Hyvä Jumala, katsokaa! Katsokaahan tuonne!

He eivät olleet kuulleet minkäänlaisia ääniä tuvan edustalta viimeisinä minuutteina, mutta kuitenkin heidän näkyvissään makasi likaisella ja poljetulla lumella sääret suorina sama susi, joka vähän aikaa sitten oli kalunnut luuta. Peto oli täysin kuollut. Sen ruumiissa ei värähtänyt lihaskaan. Sen suu oli ammollaan, huulet olivat käpristyneet syrjään niin, että hampaat näkyivät, ja pään alla oli suureneva veriläikkä. Philipin huomio ei ollut kuitenkaan kiintynyt näihin seikkoihin, vaan aseeseen, joka oli aiheuttanut kuoleman. Suuri susi oli lävistetty keihäällä.

Philip huomasi heti aseen pitkäksi ohueksi heittokeihäsmäiseksi sarvivalasharppuunaksi, jota eivät käytä muut kansat kuin Coronation-lahden ja Wollaston maan rannoilla asuvat pienet murhanhimoiset tummakasvoiset kogmollokit.

Hän poistui äkkiä ikkunan luota vieden Celien mukanaan.

13

Philip tyyntyy

– Kogmollokkeja! Maailmassa elävien kansojen joukossa ei ole ilkeämpiä pieniä paholaisia, kun on kysymyksessä naisten kauppa ja tappelu, Philip sanoi häveten hieman nopeutta, johon hän oli turvautunut hypätessään taaksepäin ikkunan vierestä. – Suokaa minulle anteeksi hätiköimiseni, mutta tuntisin tuon kirotun aseen maailman toisessa laidassakin. Olen nähnyt heidän heittävän sen tulemaan kuin nuolen sadan metrin päästä ja aavistan heidän pitävän nyt silmällä ikkunaa.

Kun Celie näki kuolleen suden ja keihään, joka oli lävistänyt sen, hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi. Siepaten pöydältä käteensä piirroksen hän työnsi sen Philipin käteen. Siihen oli kuvattu taistelu.

– Vai tekö tässä olettekin kysymyksessä! Philip sanoi hymyillen ja koettaen hillitä kiihkosta värähtelevää ääntään. – Teidätkö he haluavatkin saada käsiinsä? Ja heidän halunsa näyttää hyvin kiihkeältä. En ole koskaan kuullut noiden pienten paholaisten kulkeneen sadankaan peninkulman päähän etelään. He eivät siis voi lainkaan hillitä haluaan. Ihmettelenpä, mistä se johtuu.

Hänen äänensä oli tyyni jälleen. Häntä värisytti nähdessään, kuinka tyttö arvosteli tilannetta vain hänen huuliensa liikkeiden ja hänen äänensä mukaan. Ellei Philip pelkäisi, niin ei hänkään. Philip käsitti sen heti. Hänen silmänsä ilmaisivat, miten suuresti hän luotti Philipiin, ja äkkiä Philip ojensi kätensä puristaen hänen kasvonsa niiden väliin ja nauroi hiljaa, vaikka hän joka hetki pelkäsikin, että jokin heittokeihäs murskaisi ikkunan.

– Olen iloinen nähdessäni tuollaisen ilmeen silmissänne, hän jatkoi. – Olen melkein mielissäni, ettette voi ymmärtää minua, sillä en voisi valehdella teille penninkään edestä. Ymmärrän nyt noiden piirrosten tarkoituksen ja luullakseni olemme joutuneet hyvin ikävään tilanteeseen. Eskimot ovat seuranneet teitä ja Bramia meren rannalta tänne ja uskallan veikata, ettei Bram ehkä enää palaakaan takaisin peuranmetsästykseltään. Jos tässä olisi kysymys nunatalmuteista tai jostakin toisesta heimosta, en olisi niin varma, mutta nämä ovat kogmollokkeja. He ovat pahempia kuin Filippiinien pienet ruskeaihoiset pääkallonmetsästäjät silloin kun väijyminen on kysymyksessä, ja ellei Bram ole jo saanut keihästä lävitseen, en halua milloinkaan enää ruveta arvailemaan.

Hän poisti kätensä tytön kasvoilta ja hymyili hänelle puhuessaan koko ajan. Celie liikahti kuin mennäkseen ikkunan luo, mutta Philip pysäytti hänet ja samalla kuului tarhasta susien hurjaa ärisevää murinaa. Yrittäen selittää Celielle, ettei saisi liikkua, ja vieden hänet melkein väkisin pöydän luo Philip meni ikkunan ääreen. Pedot olivat kokoontuneet yhteen joukkoon portin edustalle ja pari kolme sutta hyppeli kiihkeästi vankilansa seiniä vastaan. Toinenkin susi makasi kuolleena lumella tuvan ja portin välillä. Philip teki nopean johtopäätöksen. Eskimot olivat hyökänneet väijyksistä Bramin kimppuun ja luulivat tytön olevan nyt yksin tuvassa. Hän käsitti vaistomaisesti, kuinka nuo pienet taikauskoiset ruskeat pohjolan miehet pelkäsivät mielipuolen susia. He aikoivat tappaa ne yksitellen keihäillään aitauksen ulkopuolelta.

Hänen katsoessaan erään pää ja hartiat kohosivat äkkiä vesoista valmistetun aidan harjalle, käsivarsi työntyi esille ja hän näki vilaukselta heittokeihään, kun se hautautui susilaumaan. Keihäänheittäjän pää ja hartiat katosivat sitten silmänräpäyksessä, ja samalla Philip kuuli hiljaisen huudahduksen takaansa.

Celie oli palannut ikkunan luo. Hän oli nähnyt saman kuin Philipkin ja hengitti nyt nopeasti kuin nyyhkyttäen. Philip huomasi hämmästyksekseen, ettei Celie enää ollutkaan kalpea. Hänen molemmat poskensa olivat helakanpunaiset ja hänen silmänsä leimahtelivat tummasta tulesta. Hän tarttui toisella kädellään Philipin käsivarteen niin, että sormet painuivat lihaan, ja Philip tuijotti mykkänä hetken hänessä tapahtuneeseen muutokseen. Hän melkein uskoi, että tyttö halusi taistella ja että hän oli valmis hyökkäämään olka olassa kiinni hänen kanssaan heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Tuskin hänen huuliltaan tunkeutunut huuto oli lakannut kuulumasta, kun hän kääntyi äkkiä ja riensi huoneeseensa. Philipistä tuntui, kuin hän ei olisi ollut poissa kymmentä sekuntiakaan. Palattuaan hän pisti Philipin käteen revolverin.

Se oli kuin leikkikalu. Aseen paino ja koko ilmaisivat sen Philipille, ennen kuin hän avasi sen ja tarkasti sen reikää. Se oli tuollainen "hernepyssy", kuten näitä nimitetään kasarmeissa, täynnä lyhyitä kahdenkymmenenkahden kaliiberin ammuksia, joilla voi mahdollisesti tappaa metsäkanan viidentoista tai parinkymmenen askeleen päästä. Muissa tilanteissa se olisi ollut hänestä hauskaa, mutta tätä päivää ei voitu verrata eiliseen eikä toissapäivään. He olivat nyt joutuneet pulaan ja pieni ase pani hänet vain tyytyväisenä toteamaan, ettei hän ollut aivan avuton heittokeihäitä vastaan. Hän voi ampua sillä aitaan asti ja voi ehkä kaataakin miehen, jos hän vain sattui osumaan oikeaan paikkaan. Melua sillä ainakin voitaisiin saada aikaan.

Niin, melua! Hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun hän katsoi Celieen. Hän arveli, oliko Celie ajatellut samaa kuin hänkin nyt ja oliko Celie sen vuoksi pistänyt revolverin hänen käteensä. Hänen ihmeellisten silmiensä kiihottunut ilme teki sen melkein varmaksi. Eskimot luulivat varmaankin tapettuaan Bramin tytön olevan nyt aivan yksin ja joutuvan kokonaan heidän armoilleen heti, kun he saivat sudet tapetuiksi. Pari kolme laukausta revolverista ja Philipin ilmestyminen aitaukseen järkyttäisi varmasti heidän luottamustaan. Se ilmaisisi ainakin heille, ettei Celie ollut yksin ja että hänen puolustajansa oli aseistettu. Sen vuoksi Philip kiittikin Jumalaa, että "hernepyssy" paukkui yhtä kovasti kuin leikkitykki, vaikka sen tekemä haava olikin kuin hyönteisen purema.

Hän katsoi vielä varovasti Bramin susiin. Viimeinen heittokeihäs oli lävistänyt kolmannen niiden joukosta ja peto koetti nyt ryömiä vatsallaan aitauksen keskustaa kohti. Muut seitsemän olivat nyt noin tusinan metrin päässä portin toisella puolella. Ne hyppivät muristen aitaa vasten ja Philip tiesi seuraavan hyökkäyksen tulevan siltä taholta. Hän syöksyi ovelle. Celie oli aivan hänen kintereillään hänen rientäessään pihalle ja joutui hänen viereensä, kun hän kurkisti tuvan nurkan taakse.

– He eivät saa nähdä teitä, hän yritti selittää tytölle. – Siitä ei ole mitään hyötyä ja kun he näkevät tuntemattoman miehen, he luulevat ehkä, ettette olekaan täällä. Heitä on luultavasti hyvin vähän, tai muussa tapauksessa he tekisivät kyllä nopeammin lopun susista. En sanoisi mitään, ellei –.

– See! See!

Celie oli huudahtanut hiljaa varoittavasti. Tumma pää kohosi hitaasti aidan harjalle ja Philip kiiruhti äkkiä aukealle paikalle. Eskimo ei nähnyt häntä, ja Philip odotti, kunnes mies juuri aikoisi heittää. Silloin hän karjaisi niin kovasti, että hänen kurkkunsa oli melkein haljeta, ja alkoi samalla ampua. Hänen revolverinsa paukahdukset ja hänen hurjat huutonsa pudottivat eskimon yhtä äkkiä aidan harjalta kuin hän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Sudet, jotka olivat raivostuneet sen vuoksi, etteivät ne päässeet vihollisiinsa käsiksi, kääntyivät äkkiä. Viisastuttuaan ensi kokemuksestaan Philip työnsi Celien takaisin tupaan. He olivat tuskin ennättäneet kynnyksen yli, kun sudet hyökkäsivät ovea vastaan.

– Meillä on todellakin vastassamme kaunis lauma, hän sanoi nauraen ja seisoi hetkisen paikoillaan käsi Celien vyötäröllä. – Todellinen helvetillinen lauma, pieni tyttöseni! Jos sudet voisivat käsittää sen verran, että minä olen Bramin veli ja te hänen sisarensa, voisimme aloittaa taistelun, jota komeampaa ei voitaisi nähdä sirkuksessakaan. Näittekö, miten mies suistui aidan harjalta? Älkää uskoko minun osuneen häneen. Toivon ainakin niin. Jos he vain saavat selville tämän hernepyssyn suuruuden ja sen, millaisia sen aiheuttamat haavat ovat, he kiipeävät istumaan aidan harjalle kuin varikset voidakseen nauraa meille tarpeekseen. Mutta millaisen hirmuisen metelin se aiheuttikaan!

Hän oli onnellisen muistamaton vaarasta, kun hän kannatti tyttöä käsivarrellaan ja katsoi suoraan tämän ihaniin kasvoihin puhuessaan. Hetki oli omistettu mitä loistavimmalle teeskentelylle, sillä hän tiesi, ettei tyttö kiihkoissaan ja suunnattomissa ponnisteluissaan ymmärtääkseen jotakin hänen puheestaan tuntenutkaan hänen käsivartensa otetta.

Se ja tilanteen ihana tunnelma kuumensivat hänen kasvojaan.

– Olen siinä tilassa, että menen pian äärimmäisyyksiin, hän sanoi tytölle niin vakavasti, kuin olisi tahtonut vaikuttaa häneen. – Haluaisin tapella parinkymmenen tuollaisen pienen paholaisen kanssa yksinäni saadakseni vain nähdä, miten siihen suhtautuisitte, ja niitä saisi tulla vielä tusinan verran lisääkin, jos vain tietäisin, kuka piirtämänne mies on. Haluan melkein puristaa teitä heti kovasti rintaani vasten, suudella teitä ja selittää teille, miltä minusta tuntuu. Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin mitään tapahtuu. Mutta ymmärtäisitteköhän te? Tarkoitan, käsittäisittekö, että rakastan ruumiinne jokaista tuumaa päästä jalkoihin asti, vai pitäisittekö minua petona. Sitä pelkään. Mutta haluaisin ilmoittaa teille sen, ennen kuin ryhdyn suureen taisteluun puolestanne, ja se on tulossa, jos he vain ovat tappaneet Bramin. Tulevana yönä he murtavat portin tai polttavat sen, ja raivattuaan sudet pois tieltä he hyökkäävät tupaa vastaan, ja silloin –

Philip irrotti hitaasti kätensä hänen vyötäröltään, jolloin hänen ajatuksiensa jälkivaikutus näkyi hänen kasvojensa ilmeessä.

– Luullakseni olen jo voittanut tuon toisen miehen, hän sanoi kääntyen ikkunaan. – Tarkoitan, siinä tapauksessa, että kuulutte hänelle, mutta ellette kuulu, miksi siis seisotte tuossa käsivarret hänen kaulassaan ja sallitte hänen syleillä teitä tuohon tapaan?

Muutamia minuutteja aikaisemmin hän oli rypistänyt piirustuksen kädessään ja pudottanut sen lattialle. Nyt hän otti sen jälleen käteensä ja suoristi vaistomaisesti tehdessään huomioitaan ikkunasta. Sudet olivat palanneet aitauksen viereen. Niiden tarkoituksettomista asennoista hän päätti, että heidän salaperäiset vihollisensa olivat poistuneet aitauksen luota ainakin lyhyeksi ajaksi.

Celie ei ollut liikahtanutkaan. Hän katsoi Philipiin vakavasti. Mennessään hänen luokseen kuva kädessään, Philipistä tuntui kuin hänen silmiinsä olisi ilmestynyt jokin uusi kysyvä ilme. Näytti aivan siltä, kuin hän olisi huomannut Philipissä jotakin sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt ennen ja mitä hän koetti eritellä vielä silloinkin, kun Philip lähestyi häntä. Philip tunsi hämmästyvänsä ensimmäisen kerran. Oliko mahdollista, että tyttö oli ymmärtänyt jonkin sanan tai ajatuksen siitä, mitä hän oli tytölle sanonut? Hän ei voinut uskoa sitä. Ja kuitenkin, kun hän ajatteli naisten aavistuskykyä, hän –

Hän ojensi Celielle kuvan. Celie otti sen käteensä ja tarkasteli sitä hetken kohottamatta katsettaan häneen. Mutta kun hän vihdoin katsoi Philipiin, näytti hänen silmiensä sini niin ihmeelliseltä ja syvältä ja niistä katsova sielu niin kirkkaalta, että sen hetken teeskentelyn aiheuttama häpeä, jolloin hän oli seisonut käsivarsi tytön vyötäröllä, lannisti hänet kokonaan. Ellei tyttö ollut ymmärtänyt, hän oli ainakin arvannut.

– Min fader, hän sanoi tyynesti viitaten pienen etusormensa päällä kuvattuun mieheen. – Min fader.

Philip luuli hetkisen tytön puhuneen englannin kieltä.

– Your – father? [Isännekö?] hän huudahti.

Tyttö nyökäytti päätään. – Ja, min fader.

– Jumalalle kiitos! Philip sanoi huohottaen, mutta lisäsikin äkkiä: – Celie, onko teillä enemmän ammuksia tähän hernepyssyyn? Minusta tuntuu nyt siltä, kuin voisin taistella koko maailmaa vastaan.

14

Mitä myrsky toi mukanaan

Hän yritti piilottaa riemuaan puhuessaan ammuksista. Hän unohti Bramin, aitauksen ulkopuolella odottavat eskimot ja heidän tilanteensa ilmeisen toivottomuuden. Hänen isänsä! Hän halusi huutaa tai tanssia tuvan ympäri Celien kanssa, mutta Celiessä tapahtunut muutos ilmaisi hänelle, että hänen piti hillitä itsensä. Hän pelkäsi noiden ihanien silmien ilmeen, jotka olivat katsoneet häneen niin kummallisen ja kysyvän vakavasti muutamia minuutteja sitten, muuttuvan epäileväksi tai pelokkaaksi, jos hän vain menisi liian pitkälle. Hän huomasi ilmaisseensa iloa kun Celie oli sanonut kuvassa olevaa miestä isäkseen. Tyttö oli varmasti nähnyt sen eikä Philip ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Hän riemuitsi suunnattomasti jo siitäkin ajatuksesta, että on olemassa ainakin yksi tunne, minkä ymmärtämiseen naiset eivät kaipaa sanoja, vaikka he olisivat syntyneet missä maailman kolkassa tahansa. Kun hän oli puhunut tytölle luottaen täydellisesti siihen, ettei tyttö ymmärtänyt häntä, tyttö oli lukenutkin kaiken hänen kasvoistaan. Hän oli nyt aivan varma siitä. Sen vuoksi hän oli alkanut puhua ammuksista. Hän sanoi sitten itselleen jälkeenpäin, että hän oli puhunut kuin suunniltaan oleva tylsämielinen.

Mutta ammuksia ei ollut enempää. Celie onnistui ilmaisemaan sen hänelle. Heillä ei ollut jäljellä sen enempää kuin ne neljä, jotka olivat jääneet revolveriin. Mutta todellisuudessa tämä huomio ei huolestuttanut häntä suurestikaan. Hän turvautuikin mieluummin nuijaan käsikähmässä kuin hernepyssyyn. Nuija olisi hyvin tarpeellinen siinä tapauksessa, että eskimot hyökkäisivät tupaa vastaan, ja hän alkoikin katsella ympärilleen tuvassa, mistä hän saisi sellaisen käsiinsä. Hänen mieleensä muistuivat silloin Bramin vuoteen tuet ja hän repi niistä yhden irti. Se oli noin metrin pituinen ja toisesta päästä yhtä paksu kuin hänen nyrkkinsä. Toinen pää kapeni taas niin ohueksi, että hän voi tarttua siihen helposti.

– Nyt olemme valmiit vastaanottamaan heidät, hän sanoi asettuen asentoon huoneen keskelle ja heiluttaen nuijaa päänsä ympärillä. – Elleivät he savusta meitä ulos, eivät he milloinkaan pääse tänne tuosta ovesta. Lupaan sen teille Jumalan nimessä, Celie!

Celie katsoi häneen punastunein poskin. Philip oli halukas taistelemaan ja Celiestä näytti siltä, kuin Philip olisi melkein toivonut hyökkäystä ovea vastaan. Se haihdutti kokonaan hänen pelkonsa ja äkkiä hän naurahti hiljaa hermostuneesti ja odottamatta, voimatta hillitä itseään, jolloin Philip kääntyi äkkiä katsomaan hänen silmiensä lämmintä hehkua. Jokin kohosi Philipin kurkkuun, kun Celie katsoi häneen noin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän pudotti nuijansa ja ojensi tytölle kätensä.

– Tuohon käteen, Celie, sanoi hän. – Olen hyvin iloinen, että ymmärrätte toveruutemme.

Celie ojensi hänelle epäröimättä kätensä ja siitä huolimatta, että kuolema väijyi heitä pihalla, he hymyilivät toisilleen. Sen jälkeen Celie meni huoneeseensa. Philip ei nähnyt häntä puoleen tuntiin.

Hän punnitsi sinä aikana tilannetta rauhallisemmin. Hän totesi tilanteen vakavuuden ja myönsi, ettei hän ollut vielä ajatellut asiaa niin kiihkottomasti kuin hänen virkakuntansa edustajana olisi pitänyt. Celie oli syynä tähän ongelmaan. Hän tunnusti tosiseikan itselleen tuntien jonkinlaista miellyttävää tyydytystä. Hän oli antanut tytön ja tästä aiheutuneiden omien ajatustensa täyttää mielensä niin kokonaan, että he sen seurauksena olivat joutuneet uhkaavaan vaaraan. Jos hän olisi käyttänyt arvostelukykyään ja vanginnut Bram Johnsonin, kuten hänen velvollisuutensakin olisi ollut, asiat olisivat olleet aivan eri kannalla.

Celien mentyä huoneeseensa hän katseli monta minuuttia aitauksessa olevien susien käyttäytymistä. Vähän aikaa sitten hän oli miettinyt valmiiksi tavan, jolla he olisivat voineet päästä vapaiksi Bramin valppaiden petojen kynsistä, mutta nyt hän suhtautui niihin kuin parhaimpaan turvaan, mikä heillä oli jäljellä. Susia oli tarhassa vielä seitsemän. Hän oli aivan varma siitä, että ne jollakin tavoin varoittaisivat heitä heti, kun eskimot jälleen ryhtyisivät lähenemään aitausta. Mutta palaisivatkohan heidän vihollisensa takaisin? Se, että vain yksi mies kerrallaan oli ahdistanut susia, oli miltei tarpeeksi vakuuttavaa ilmaisemaan, ettei eskimoita ollut montakaan, ehkä vain kolme tai neljä miestä vakoiluretkellä. Muussa tapauksessa, jos heitä olisi ollut paljon, he olisivat tuhonneet lauman lyhyessä ajassa.

Katsoessaan ikkunasta hän tuli yhä varmemmaksi asiasta. Bram oli kaatunut jonkun heittokeihään iskusta ja vakoilevat kogmollokit olivat koettaneet täydentää voittoaan viemällä Celien mukanaan pääjoukkoon, mutta epäonnistuttuaan yrityksessään ja saatuaan selville, että heillä oli uusi, aseistettu vihollinen vastassaan, he olivat luultavasti jo lähteneet hakemaan apujoukkoja.

Jos asia oli niin, heidän oli heti paettava tuvasta muualle. Mutta tuvan oven ja metsän suoman vapauden välissä oli Bramin seitsemän sutta.

Hän tunsi inhoa, melkeinpä vihaa, vetäessään taskustaan esille Celien pienen revolverin ja pitäessään sitä kourassaan. Siinä oli vielä neljä ammusta jäljellä, mutta olisiko niistä mitään hyötyä? Ne eivät pidättäisi susia sen paremmin kuin neulanpistot. Entä nuija, tekisikö hän silläkään mitään? Paria kolmea vastaan hän kyllä uskaltaisi ruveta taistelemaan, mutta seitsemää –

Hän sadatteli Bramia hiljaa. Samalla hänen mieleensä juolahti sekin, ettei ihmissusi ehkä ollut joutunutkaan eskimoiden käsiin. Sekin lienee mahdollista, että vakoilevat kogmollokit olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen hyökätäkseen tupaa vastaan nähtyään Bramin menevän metsästämään? He olivat varmasti luulleet tehtäväänsä hyvin helpoksi. Se, mitä Philip nyt näki ikkunasta, pani hänen valtimonsa sykkimään nopeammin vakaumuksesta, että tämä hänen viime päätelmänsä oli oikea. Ulkopuolinen maailma alkoi pimetä. Taivas muuttui harmaan synkäksi ja pilvet kiitivät matalalla. Myrskyn puhkeamista voitiin odottaa puolen tunnin kuluttua. Eskimot olivat aavistaneet sen. He olivat tienneet, että tie, jolle he olivat aikoneet lähteä saatuaan tytön käsiinsä, peittyisi pian lumeen Bramin ja hänen suttensa näkyvistä. Sen tähden he olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen vangitakseen Celien ennen Bramin tuloa.

Mutta miksi nuo pohjolan pienet raakalaiset halusivat saada Celien haltuunsa? Philip kysyi itseltään. Taistelu, jonka Celie oli hänelle piirtänyt, ei ollut hämmästyttänyt häntä, sillä kogmollokit olivat olleet levottomia jo pitkän aikaa. Viime vuonna he olivat tappaneet ainakin tusinan verran valkoisia miehiä pohjoisrannikolla. Valkoisten joukossa oli ollut pari amerikkalaista tutkimusmatkailijaa ja lähetyssaarnaaja.

Sitten elokuun oli lähetetty kolme kulkuvahtia Coronation-lahdelle ja Bathurstin niemelle. Hänen lähtönsä ruotsalaisen Olof Andersonin johtaman ensimmäisen kulkuvahdin mukana oli riippunut vain hiuskarvasta. Juuri ennen hänen lähtöään tälle matkalle oli Churchilliin saapunut huhu, että Olofin viisimiehinen joukko oli tuhoutunut. Sen vuoksi ei ollutkaan vaikea käsittää miksi eskimot olivat hyökänneet Celie Arminin isän ja noiden muiden miesten kimppuun, jotka olivat nousseet maihin hänen mukanaan laivasta. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin, että he himoitsivat valkoisten miesten verta ja heidän tavaroitaan, ja luonnollisesti eskimoiden maahan saapuneet muukalaiset tuntuivat helpolta saaliilta.

Mutta Philipin mielestä oli salaperäisintä ja selittämättömintä, että he ajoivat takaa tyttöä. Seuratessaan hänen jälkiään kogmollokit olivat tunkeutuneet paljon etelämmäksi tavallisten metsästysmaittensa rajoja. Philip tunsi tarpeeksi hyvin eskimot tietääkseen, että heidän suonissaan virtasi hyvin vähän valkoisten miesten punaveristä intohimoa. Heidän elämässään avioliitto oli enemmän luonnon lakien määräämä välttämättömyys kuin ilonaihe, ja vain se synnytti heissä halun omistaa joku nainen.

Nyt hänen huomionsa kiintyi uhkaavaan myrskyyn. Harmaan päivän hämmästyttävän nopea muuttuminen synkäksi yöksi lumosi hänet ja hän oli jo melkein huutaa Celielle, että Celie tulisi katsomaan luonnonilmiötä hänen kanssaan. Myrsky näytti kokoavan voimiaan pohjoisessa ja idässä sijaitsevilla jäälakeuksilla, ja ennen sen puhkeamista vallitsi kaikkialla vähän aikaa painostava hiljaisuus.

Hän ei voinut enää erottaa aitauksen ulkopuolella kasvavien seetrien ja mäntyjen oksien heilumista, vain susien liikkumisen aitauksen sisäpuolella hän kyllä huomasi silloin tällöin, kun ne livahtivat ikkunan ohitse paikasta paikkaan. Hän ei kuullut Celienkään palaamista huoneestaan, sillä hän jännitti niin kovasti silmiään voidakseen lävistää katseellaan yhä synkkenevän pimeyden, ettei hän lainkaan huomannut Celien läsnäoloa, ennen kuin tyttö seisoi hänen vieressään.

Maailman kauhua herättävässä pimenemisessä oli nyt jotakin, mikä vei heidät lähemmäksi toisiaan, ja puhumatta sanaakaan Philip tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa. Sitten he kuulivat hiljaisen kuiskaavan äänen, joka tuli hiipien lähemmäksi maailman laidasta kuin elävä olento, mutta joka tuntui kuitenkin täyttävän koko avaruuden ja kiihtyvän yhä kovemmaksi, kunnes se ei enää ollutkaan kuiskailemista, vaan valittavaa huutavaa vaikerointia. He kauhistuivat kuullessaan ensi puuskan riehahtavan tuvan yli. Minkään muun maailmankolkan myrskyä ei voida verrata suurien jäälakeuksien yli kiitävään vihuriin eikä minkään muun maailman paikan tuuli ulvo niin valittaen ja kovaa.

Tämä ei ollut mitään uutta Philipille. Hän oli kuullut sen raivoavan, kuin kymmenentuhatta lasta olisi itkenyt toisiinsa sekautuvien vyöryvien pilviröykkiöiden alla, ja joskus hänestä oli tuntunut tätä kuunnellessaan kuin pimeys olisi ollut aivan täynnä nauravia ja huutavia hulluja. Sen keskeltä kuului usein kuin läpitunkevia inhimillisiä ääniä ja naisten surullista itkua. Ihmiset olivat tulleet hulluiksi kuunnellessaan sen raivoa. Talven pitkänä pimeänä yönä, jolloin ei auringosta nähdä viiteen kuukauteen vilahdustakaan, pienet ruskeat eskimotkin menettävät järkensä ja tappavat toisiaan myrskyn aiheuttamissa hulluudenpuuskissaan.

Ja nyt myrsky lakaisi tuvan kattoa pannen Celien nyyhkyttämään hiljaa. Ilta oli pimennyt niin äkkiä, ettei Philip nähnyt enää häntä, paitsi hänen kasvojaan, jotka näyttivät vaalealta varjolta pimeässä. Mutta hän tunsi Celien ruumiin vapisevan puristaessaan tyttöä rintaansa vasten. Vasta tänä aamunako hän oli nähnyt Celien ensi kerran? hän kysyi itseltään. Eikö siitä ollut kulunut pitkän pitkä aika ja eikö Celie sinä aikana ollut muuttunut lihaksi hänen lihastaan ja sieluksi hänen sielustaan? Hän ojensi käsivartensa ja Celie antautui niiden syleiltäväksi lämpimänä, vapisten ja vastustelematta. Philipin sielu nousi hurjaan riemuun ja ratsasti myrskyn siivillä. Hän puristi tytön yhä lujemmin rintaansa vasten ja sanoi:

– Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa, kultaseni. Ei mikään!

Tämän sanominen lisäämättä mitään muuta oli tyhmää ja tarkoituksetonta, ja kuitenkin hän toisti sitä toistamistaan puristaen tyttöä yhä lujemmin, kunnes tytön sydän sykki hänen sydäntään vasten.

– Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa. Ei mikään!

Hän taivutti päänsä. Tyttö oli kääntänyt kasvonsa häneen päin ja äkkiä hänen huultensa lämmin suloinen kosketus lumosi Philipin kokonaan. Hän suuteli tyttöä takaisin eikä tyttö yrittänytkään riistäytyä irti. Philip tunsi pimeässäkin, kuinka polttavan kuumat hänen kasvonsa olivat.

– Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa, ei mikään! hän huusi melkein nyyhkyttäen onnellisuudessaan.

Äkkiä myrskyn puuska heilautti tupaa, kuin siihen olisi isketty muurinmurtimella ja samalla kajahti ikkunan takaa niin kimeä kiljahdus, ettei Philip ollut kuullut sellaista milloinkaan ennen elämässään. Kiljahdusta seurasi Bram Johnsonin susien niin kova ulvonta, että se vaimensi myrskynkin pauhinan.

15

Tulipalo

Philip luuli aluksi Bram Johnsonin päästäneen huudon ja palanneen kotiinsa myrskystä huolimatta. Celie näytti aivan lakanneen hengittämästä levätessään siinä hänen rintaansa vasten. Molemmat kuuntelivat, uudistuisiko huuto ja koputettaisiinko oveen. Oli omituista, että tuulikin samalla tyyntyi kokonaan, ja he kuulivat toistensa sydämen sykinnän. Celien sydän jyskytti kuin pieni vasara, ja äkkiä Philip taivutti kasvonsa häneen päin ja nauroi iloisesti ymmärrettyään äkkiä.

– Tuuli siellä vain ääntelikin, kultaseni, hän sanoi. – Mutta en ole milloinkaan elämässäni kuullut mitään sellaista. Sudetkin pettyivät. Jumala siunatkoon pientä suloista sydäntäsi, kuinka se säikähdyttikään sinut! Se riittikin, totisesti! Sytytämmekö jonkun Bramin kynttilöistä?

Hän piti Celien kättä omassaan haparoidessaan sinnepäin, jossa oli nähnyt Bramin karhuntalikynttiläin varaston. Celie piti paria kynttilää käsissään sillä aikaa kun hän sytytti ne, ja niiden keltainen liekki valaisi Celien kasvot hänen omien kasvojensa ollessa vielä varjossa. Se, mitä hän näki kynttilöiden pehmeässä valossa, ja Celien loistavat silmät vaikuttivat niin, että hän olisi halunnut puristaa tytön syliinsä jälleen kynttilöineen päivineen, mutta Celie kääntyikin silloin ja vei ne pöydälle.

Philip jatkoi kynttilöiden sytyttämistä, kunnes huoneessa räiskyi niitä noin puoli tusinaa. Se oli kyllä mieletöntä tuhlaamista, mutta hetkikin oli sellainen, että hänen oli pakko taistella voidakseen hillitä itsensä täydellisesti. Hän tunsi haluavansakin tuhlata nyt jotakin. Kun hän oli sytyttänyt kuudennen kynttilänsä ja kääntynyt Celieen päin, Celie seisoi pöydän vieressä ja katsoi häneen tyynesti, rauhallisesti ja niin ihmeellisen luottavaisesti, että hän kiitti Jumalaa hartaasti siitä, että hän oli suudellut Celietä vain yhden ainoan kerran. Oli lumoavaa ajatella hänen tietävän nyt, että häntä rakastettiin. Sitä ei voinut enää epäilläkään. Ja ajatus, mitä hän olisi voinut tehdä pimeässä Celien avuttomuuden kestäessä, kuvotti häntä.

Mutta nyt hän voi katsoa suoraan tytön silmiin häpeämättä ja iloisesti. Eikä Celietäkään hävettänyt, vaikka hän olikin hieman punastunut tapahtuman johdosta. He ajattelivat molemmat samaa asiaa ja Philip tiesi, ettei Celie ollut pahoillaan. Hänen katseensa ja hänen huuliensa värähtelevä hymy ilmoittivat sen Philipille. Hän oli palmikoinut tukkansa väliaikana, jolloin hän oli ollut huoneessaan. Palmikko oli valahtanut hänen olkapäänsä yli rinnalle ja kimalteli nyt siinä pehmeästi kynttilöiden valossa. Philip halusi puristaa hänet syliinsä ja suudella hänen suutaan ja silmiään, mutta sen sijaan hän ottikin silkinhienon palmikon hiljaa sormiensa väliin kohottaen sen huulilleen.

– Rakastan sinua! hän huudahti hiljaa. – Rakastan sinua!

Sitten hän seisoi hetken paikallaan pää kumarassa ja kasvot hautautuneina Celien tukkaan. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi joutunut jonkinlaisen ihmeellisen siunauksen kohteeksi. Sitten tyttö alkoi puhua hänelle hieman värähtelevällä äänellä. Mutta ennen kuin Philip ehti nähdä selvästi hänen silmiensä ilmettä, hän riensi äkkiä seinän viereen, otti sieltä Philipin takin ja ripusti sen ikkunan peitteeksi. Hänen kasvonsa olivat punastuneet ihanasti, kun Philip näki ne jälleen. Tyttö viittasi kynttilöihin.

– Siitä ei nyt ole pelkoa, Philip sanoi. – Tässä myrskyssä he eivät kykene heittämään keihäitään. Kuuntelehan!

Sudet ulvoivat jälleen, mutta niiden äänet hukkuivat hetkisen kuluttua jymähdykseen, joka heilautti tupaa kuin suuri käsi. Myrsky vaikeroi jälleen tuvan yläpuolella niin hurjasti, kuin siellä olisi metelöinyt joukko ihmisiä. Philip näki tilanteen nopean vaikutuksen Celieen, huolimatta Celien suurenmoisesta rohkeudesta. Myrskyn raivoaminen ei kuulostanutkaan enää paljaan tuulen tai ukkosen aiheuttamalta jyrinältä. Philipin mieleen juolahti jälleen taskukartta ja hän haki sieltä Kanadan suurta valtiota esittävän lehden.

– Näytän sinulle, miksi tuuli ulvoo noin, hän selitti Celielle vetäen hänet pöydän viereen ja levittäen kartan pöydälle. – Katsohan, tämä tupa on jossakin täällä. Hän teki karttaan pienen pisteen Celien kynällä ja viitaten Bramin linnoituksen neljään seinään hän sai Celien ymmärtämään sen tarkoituksen. – Ja täällä on suuri jäälakeus, hän jatkoi näyttäen kynän kärjellä. – Täällä ylhäällä taas on Pohjoinen Jäämeri ja tuolla kauempana Roes Welcome ja Hudsonin lahti. Myrskyt lähtevät liikkeelle sieltä. Kun ne saapuvat jäälakeudelle, jossa ei kahdeksansadan kilometrin matkalla ole ainoatakaan puuta eikä kalliota estämässä niiden raivoa, niin –

Hän kertoi siellä raivoavista pyörremyrskyistä ja myrskypilvistä, jotka joskus kiitivät niin alhaalla, että niihin melkein voi tukehtua. Ellei hän olisi ollut katsomatta Celieen jonkin aikaa, hän olisi nähnyt Celien kasvoissa jotakin, joka ei voinut johtua hänen kertomuksestaan, kun hän ymmärsi sen vain osittain. Celie oli kiinnittänyt katseensa tupaa esittävään mustaan pisteeseen. Kartta ilmaisi hänelle ensimmäisen kerran, missä hän oli, ja ehkä senkin, miten hän oli joutunut sinne. Kartan tekijät olivat piirtäneet kaukana pohjoisessa sijaitsevasta sinisestä merestä Coppermine-joen suunnan suoraan tuohon pisteeseen. Celie huudahti kiihkeästi tarttuen Philipin käsivarteen ja heti hänen selityksensä vaimeni myrskyjen inhimillisestä vaikeroimisesta. Sitten hän viittasi etusormellaan jokeen.

– Tuossa se on! hän sanoi Philipille niin selvästi kuin suinkin, vaikka hän puhuikin omaa kieltään. – Nousimme tuota jokea ja skunnert laski meidät maihin tässä paikassa, ja hän viittasi Coppermine-joen suuhun, missä joki laskee vetensä Coronation-lahteen. – Ja sitten lähdimme tännepäin tätä, tätä –

Philip ilmaisi hänelle joen nimen.

– Coppermine-jokea pitkin.

Celie nyökäytti päätään hengittäen vähän nopeammin lisääntyvässä kiihkeydessään. Hän tarttui kynään ja piirsi ristin Coppermine-jokeen paikkaan, joka sijaitsi joen suusta niin pitkän matkan päässä, että etäisyyttä voitiin verrata kolmanteen osaan koko joen pituudesta. Philipin mielestä oli ihmeellistä, miten helposti Celie sai hänet käsittämään kaiken. Hän kertoi Philipille hiljaisella innostuneella äänellä, että petolliset kogmollokit olivat juuri siinä paikassa hyökänneet heidän kimppuunsa ensi kerran. Hän kuvaili sitten kynällä heidän pakonsa joelta, heidän palaamisensa sinne takaisin ja toisen taistelun. Silloin oli Bram Johnsonkin ilmestynyt tapahtumapaikalle. Ja siellä, juuri siinä paikassa, josta ihmissusi oli paennut hänen kanssaan, oli Celien isä.

Selittäessään tilannetta Philipille hän painotti varsinkin tätä saadakseen Philipin ymmärtämään sen. Hänen isänsä! Ja hän näytti luulevan isän vielä olevan hengissä, koska hän puhui hänestä kiihkeästi eikä toivottomasti tai surullisesti. Se järkytti Philipin mieltä jollakin tavoin. Hän halusi sanoa Celielle käsivarret tämän ympärillä, että se oli mahdotonta ja että hänen velvollisuutensa oli saada Celie ymmärtämään se. Hänen isänsä oli kuollut nyt, vaikka hän silloin oli ollutkin hengissä, kun Celie oli eronnut hänestä. Pienet ruskeat miehet olivat epäilemättä vanginneet hänet ja hakanneet hänet luultavasti pieniksi palasiksi, kuten he tavallisesti tekevät sotaisessa hulluudessaan. Oli aivan käsittämätöntä, miten Celie voi otaksuakaan hänen enää olevan hengissä, vaikka hänen mukanaan olisi ollutkin aseistettuja ystäviä. Olof Anderson miehineen kelpasi tässä hyväksi esimerkiksi. He olivat olleet kaikki mainioita sotureita ja nyt he olivat kuolleet. Olisiko tällä toisella miehellä ollut paremmat mahdollisuudet?

Celien ilo, kun hän huomasi Philipin ymmärtävän, lisäsi vain epävarmuutta, joka alkoi ahdistaa hänen mieltään huolimatta kaikesta siitä, mitä tämä päivä oli tuonut hänelle mukanaan. Celien luottamus häneen näytti tuon lumoavan pimeässä sattuneen tapahtuman jälkeen käyvän yhä enemmän lapsen luottamuksen kaltaiseksi. Celie ei pelännyt Bramia enää ollenkaan. Hän ei pelännyt susia eikä myrskyä eikä noita pohjoisesta saapuneita salaperäisiä ahdistajia, vaan oli antautunut ehdottomasti Philipin suojeltavaksi. Tämän tiedon täyttäessä Philipin mielen onnesta hän tunsi kuitenkin olevansa nyt levoton sen vuoksi, että vaikka he pääsivätkin pakenemaan tuvasta ja eskimoiden käsistä, Celie näytti luulevan, että Philip halusi palata hänen kanssaan Coppermine-joen suuhun etsimään Celien isää. Philip oli jo suunnitellut heidän pakonsa valmiiksi, ja hänen suunnitelmansa olivat tarpeeksi uskallettuja. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli lähteä etelään Pierre Breaultin tupaan jäälakeuden kapean haaran poikki. Mutta vastakkaiseen suuntaan kauemmaksi pohjoiseen päin lähteminen koiritta ja reettä olisi samaa kuin harkitun itsemurhan tekeminen.

Hän koetti monta kertaa iltapäivän kuluessa rohkaista mieltään niin paljon, että hän olisi voinut ilmaista Celielle alastoman totuuden hänen isänsä kuolemasta, sillä sitä ei voitu ollenkaan epäilläkään. Mutta hän ei rohjennut tehdä sitä sittenkään. Celien varma luulo, että hänen isänsä oli vielä hengissä ja että hän oleskeli paikassa, jonka hän oli merkinnyt ristillä karttaan, hämmästytti Philipiä. Oliko asia siis niin, hän kysyi itseltään, että eskimoilla on jokin syy olla tappamatta Paul Arminia ja että Celie tiesi sen? Jos asianlaita oli niin, hän ei voinut ymmärtää sitä. Hän ilmoitti Celielle monta kertaa haluavansa tietää miksi eskimot halusivat saada hänet käsiinsä ja joka kerta Celie vastasi hänelle toivottomalla pienellä viittauksella, ettei hän tiennyt sitä. Philip sai kaikissa tapauksissa selville, että Paul Arminin mukana oli pari muutakin valkoista miestä.

Vain katsomalla kelloonsa Philip osasi laskea yön tulon. Seitsemän aikaan hän vei Celien toiseen huoneeseen ja kehotti häntä menemään levolle. Tuntia myöhemmin hän meni kuuntelemaan oven taakse ja luuli Celien silloin jo nukkuneen. Hän oli odottanutkin sitä ja tyynesti hän alkoi valmistautua siihen vaaralliseen tehtävään, jonka hän oli päättänyt suorittaa. Hän puki takin ylleen, pani lakin päähänsä ja tarttui Bramin vuoteesta kiskomaansa nuijaan. Sitten hän avasi ulko-oven hyvin varovaisesti. Hetkistä myöhemmin hän oli jo pihalla. Ovi sulkeutui hänen takanaan ja myrsky pieksi hänen kasvojaan.

Hän ei olisi voinut kuulla miehen huutoa viidenkymmenenkään metrin päästä. Ja kuitenkin hän kuunteli puristaen kovasti nuijaansa. Hänen hermonsa olivat niin jännittyneet, että ne olivat melkein katkeamaisillaan. Jossakin tuolla aitauksen muodostamassa pienessä ympyrässä olivat Bram Johnsonin sudet, ja kun hän epäröi seisoessaan selin oveen, hän rukoili, ettei myrskyn raivoon tulisi mitään taukoa seuraavina muutamina minuutteina, sillä olihan mahdollista, että hän voi päästä niiden ohi huomaamatta myrskyn paukkeessa ja jylinässä. Ne eivät voineet nähdä, kuulla tai vainuta häntä tuulen kovassa huminassa, ellei hän portille mennessään juossut niihin kiinni. Hän olisi tällä hetkellä antanut vuoden elämästään, jos vain olisi tiennyt niiden olinpaikan. Kuunnellen ja jännittäen korviaan, hän astui ensi askeleen pikimustaan pimeyteen toivoen myrskyn pauhinasta huolimatta saavansa jostakin äänestä selville niiden olinpaikan. Hän ei juossut, vaan eteni varovaisesti kuin yö olisi ollut hyvin tyyni ja piti nuijaa puoleksi kohotettuna käsissään. Hän oli mitannut jo ennakolta matkan ja suunnan portille, ja kun hänen kätensä vihdoinkin kosketti aidan säleitä, hän tiesi laskeneensa melkein oikein. Portti olikin noin kolmen metrin päässä oikealla ja hänen sydämensä säpsähti äkkiä helpotuksesta. Puoli minuuttia vielä ja se oli auki. Hän pönkitti sen lujasti myrskyn raivoa vastaan nuijalla, jonka hän oli ottanut Bram Johnsonin vuoteesta.

Sitten hän kääntyi takaisin tupaan päin puristaen pientä revolveria kädessään, ja hänen kasvonsa näyttivät jännittyneiltä ja kalpeilta, kun hän löysi oven ja palasi jälleen kynttilöiden valoon. Tuvan keskellä seisoi Celie yhtä kalpeana. Hän oli kai pelästynyt kovasti, sillä hän seisoi siinä yöpuvussaan kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti Philipiin kysyvästi voimatta sanoa mitään. Philip selitti hänelle asian avaten oven raolleen ja viitaten aidassa olevaan porttiin.

– Sudet ovat menneet matkoihinsa aamulla, hän sanoi iloisesti. – Olen avannut portin. Pakoamme ei ole enää mikään estämässä.

Celie ymmärsi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa ihanasti. Hänen sormensa suoristuivat rinnalla, hän huoahti äkkiä huudahtaen heikosti ja ojensi kätensä niin, että ne melkein koskivat Philipiin. Philip pelkäsi itseään mennessään hänen luokseen ja taluttaessaan hänet jälleen toisen huoneen ovelle. He pysähtyivät siihen hetkeksi ja Celie katsoi häntä silmiin. Sitten hän irrotti kätensä ja laski sen hiljaa Philipin olkapäälle. Hän sanoi jotakin Philipille melkein kuiskaten eikä Philip silloin enää jaksanut taistella hänen silmiensä ilmaisemaa ylpeyttä, iloa ja luottamusta vastaan. Philip taivutti päätään niin hitaasti, että Celie olisi voinut peräytyä kauemmaksi hänestä, jos hän vain olisi tahtonut, ja suuteli Celien ojennettuja huulia. Ja silloin huudahtaen hiljaa kummallisesti kuin pieni lintu Celie erkani hänestä ja katosi huoneensa pimeyteen.

Sen jälkeen Philip ei paljoakaan enää kuunnellut sinä yönä ulvovan myrskyn raivoa. Oli jo myöhäinen, kun hän meni vuoteeseen. Hän täytti Bramin pitkän kaminan kokonaan haloilla, ennen kuin hän sammutti viimeisen kynttilän.

Sittenkin hän vielä makasi tunnin valveillaan ajatellen Celietä ja sitä suurta onnea, mikä oli liittynyt hänen elämäänsä yhtenä ainoana päivänä. Sen tunnin kuluessa hän teki suunnitelmia koko elämänsä ajaksi. Vihdoin hänkin nukkui levottomaan ja rauhattomaan uneen uneksien kaikenlaista. Myrskyn raivo oli lyhyeksi ajaksi tyyntynyt, mutta nyt se taas hyökkäsi tuvan kimppuun kasvavalla voimalla. Jokin käsi tuntui koputtavan ikkunaan uhaten särkeä sen ja kova tuuli- ja lumiryöppy tunkeutui äkkiä savupiippuun ja lennätti kaminan luukun auki niin, että punerva valo leikkasi kuin punainen veitsi tuvassa vallitsevan synkän pimeyden kahtia.

Äänet sekaantuivat Philipin uniin monella tavalla. Celie liittyi kaikkiin niihin tai niiden pätkiin. Oli kummallista, että tyttö esiintyi kaikissa niissä hänen vaimonaan, ja vielä omituisempaa oli se, etteivät laajat metsät eikä syvä lumi sekaantuneet niihin ollenkaan. Hän oli olevinaan jälleen kotona ja Celie oli hänen mukanaan. Kerran he lähtivät hakemaan villejä kukkia, mutta joutuivatkin hirmumyrskyyn ja riensivät suojaan vanhaan käyttämättömään latoon kentän keskelle. Hän tunsi Celien vapisevan painautuessaan häneen ja hän siveli juuri Celien tukkaa, kun ukkonen rupesi jyrähtelemään heidän kohdallaan ja salamat täyttivät Celien silmät pelolla. Sen jälkeen he olivat menevinään maissin paahdantaan muiden nuorten kanssa jonakin yönä varhain syksyllä.

Hänen nenässään oli aina ollut hieman vikaa ja savu ärsytti sitä. Se pani hänet aivastelemaan karkottaen hänet tulen vierestä, ja Celie nauroi, kun savu vain itsepintaisesti seurasi ja kiusasi häntä kuin joku nuori veijari. Savu olikin tavattoman itsepäistä juuri tuona yönä, kunnes nauru vihdoin haihtui tytön kasvoilta ja tyttö riensi hänen syliinsä peittäen hänen silmänsä pehmeillä käsillään. Hän kääntelehti levottomasti vuoteellaan ja hautasi kasvonsa makuuhuopaan, joka toimi tyynynä. Mutta savu tunkeutui sinnekin ja hän aivasteli yskien. Silloin Celienkin kasvot katosivat. Hän aivasteli jälleen ja heräsi.

Samalla hänen huumaantuneet aistinsa selvenivät. Tupa oli täynnä savua. Se melkein sokaisi hänet, mutta hän näki kuitenkin sen läpi liekkien nuoleskelevan jo tuvan kattoa. Sitten hän kuuli palavan pihkan rätinää ja kumeaa kuluttavaa kohinaa, jolloin hän heikosti huudahtaen hyppäsi vuoteeltaan lattialle. Savun ja liekkien huumaamana hän huomasi heti, ettei hän saanut hukata sekuntiakaan turhaan. Huutaen Celietä hän riensi ovelle, jonne liekit alkoivat katkaista jo häneltä tietä. Hänen ensi huutonsa oli herättänyt tytön ja kun Philip hyökkäsi hänen huoneeseensa, seisoi tyttö jo lattialla katselemassa synkkiä liekkejä.

Melkein ennen kuin hän käsittikään, mitä oli tapahtumaisillaan, Philip oli kietonut muutaman suuren karhunnahan hänen ympärilleen ja nostanut hänet syliinsä. Painaen hänen päänsä rintaansa vasten Philip taivutti päänsä ja hyökkäsi takaisin etuhuoneen tuliseen pätsiin. Pihkaisista puista rakennettu tupa paloi helposti kuin taula eikä parikymmentäkään miestä olisi enää voinut sammuttaa raivoavaa valkeaa. Lännestä puhaltava tuuli oli estänyt liekkejä levenemästä ovelle, josta päästiin pihalle, mutta pihka kiehui ja savusi jo kynnyksellä, kun Philip syöksyi sokaisevan verhon läpi ja haparoi säppiä.

Ei kymmentäkään sekuntia liian varhain hän horjui kantamuksineen yöhön. Kun tuuli pääsi puhaltamaan auki olevasta ovesta, rupesivat liekit äkkiä oikein räjähtelemään ja tupa muuttui niiden sihiseväksi kiehuvaksi temmellyskentäksi. Ne syöksyivät ikkunasta ja piipusta taivaalle valaisten Philipin tietä avatulle portille. Hän ei pysähtynyt, ennen kuin oli päässyt aitauksen taakse metsän laitaan. Tuuli humisi ja vaikeroi heidän yläpuolellaan kuusien latvoissa, mutta liekkien kohina vaimensi senkin äänen. Philip kuuli painaessaan tyttöä rintaansa vasten hänen nyyhkyttävän hiljaa. Hän puristi tytön lujemmin syliinsä painaen kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja koettaen tukahduttaa pelkonsa, joka ahdisti hänen sydäntään.

Vielä silloinkin kun hän tunsi tytön vetävän kätensä pois karhunnahasta ja kietovan ne hänen kaulaansa, heidän toivoton asemansa painoi hänen hartioitaan kuin lyijy, joka oli yhtä synkkä kuin yökin. Tupa oli muuttunut oikeaksi liekkipatsaaksi ja siellä oli ollut kaikki, joka oli tehnyt heidän elämänsä mahdolliseksi. Ruoka, suoja, vaatteet – kaikki oli mennyttä. Hän ei ajatellut tällä hetkellä itseään, vaan syliinsä painamaansa tyttöä; hän painoi tytön lujemmin rintaansa vasten, suuteli hänen huuliaan, silmiään ja sotkeutunutta tukkaansa myrskyisessä pimeydessä puhuen hänelle sanoja, jotka hän nyt tiesi valeeksi, ja vakuuttaen hänelle, että hän nyt oli turvassa ja ettei kukaan voisi tehdä hänelle pahaa. Philip tunsi hänen pehmeän ruumiinsa vapisevan ja värähtelevän, ja juuri se täyttikin hänen mielensä kauhulla sen vuoksi, ettei tytöllä ollut muuta suojaa kylmää vastaan kuin yksi ainoa karhunnahka. Hän oli tuntenut hetkistä aikaisemmin paljaan pienen jalan kylmän kosketuksen.

Sittenkin hän sanoi sanomistaan painaen kasvojaan tytön kasvoihin.

– Kaikki on hyvin, pieni sydänkäpyseni. Pelastumme varmasti vielä tästäkin pälkähästä.

16

Aamua odottaessa

Hänen ensi mielijohteensa noiden muutamien kauheiden sekuntien kuluttua heidän tuvasta pakenemisensa jälkeen oli lähteä pelastamaan jotakin sieltä. Puhuen Celielle koko ajan hän laskeutui polvilleen ja asetti Celien istumaan puuta vasten kietoen hänet huolellisesti lämpimään karhunnahkaan. Hän kiitti Jumalaa nahan suuruudesta ja siitä, että Celie voi kietoutua siihen kokonaan. Jättäen hänet siihen Philip kiiruhti portista takaisin pihalle. Hän ei pelännyt enää lainkaan susia. Elleivät ne jo olleet paenneet metsään, hän tiesi, etteivät ne hyökkäisi hänen kimppuunsa sen ainoan luonnonvoiman suuressa kuumuudessa, jota ne pelkäsivät enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Sitten hänen mieleensä juolahtivat hetkeksi eskimot, ja mahdollisuus, että tulipalo ehkä houkuttelisi heidät paikalle piilosta, jonne he olivat vetäytyneet myrskyä pakoon, lisäsi puolestaan sen levottomuutta herättävän tilanteen kauhuja, mihin he olivat joutuneet. Levottomuutensa vuoksi ja ollakseen valmis odottamattomienkin tapausten varalta hän ei ollut riisuutunut heittäytyessään illalla vuoteelleen. Hänellä ei ollut kuitenkaan takkia yllään eikä lakkia päässään. Ja Celie! Hän huusi kovasti tuskissaan, kun hän pysähtyi sen liekkimeren laidalle, jollaiseksi tupa nyt oli muuttunut. Seisoen siinä nyrkkiin puristetuin käsin hän kiroili huolettomuuttaan, joka oli vienyt tytön paljon suurempaan vaaraan, kuin eskimoiden ja Bram Johnsonin susien puolelta olisi uhannutkaan. Hän yksin oli ollut vastuussa kaikesta. Hänen ajattelemattomuutensa täyttää kamina liian täyteen oli aiheuttanut tulipalon, ja seuraavan tärkeän hetken kuluessa, kun hän olisi voinut siepata käsiinsä muutakin kuin karhunnahan, ei hänen järkensä ollut toiminut tarpeeksi hyvin.

Hän seisoi siinä hetkisen avuttomana tulen punertavassa kuumuudessa ja tilanteen toivottomuus syöpyi hänen aivoihinsa kuin polttavat liekit. Ollessaan vankeina Bramin tuvassa susien vartioimina ja eskimoiden ahdistamina heillä kuitenkin oli ollut suojaa, vaatteita, ruokaa ja elämän tai ainakin paon mahdollisuuksia, mutta nyt –

Hän siveli lakitonta päätään kädellään ja kääntyi vastatuuleen. Tuulen tyynnyttyä oli ruvennut satamaan lunta, jonka hän tiesi aiheuttavan lämpömäärän nousua. Lämpömittari osoitti nyt luultavasti pariakymmentä astetta nollan alapuolella ja jollei tuuli lakkaisi kokonaan, paleltuisivat hänen korvansa tunnin tai parin kuluttua. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti sen jälkeen. Ajatuksessa, että hän joutuisi taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan ja että karhunnahkaan kietoutuneen tytön elämä riippui nyt kokonaan hänestä, oli sittenkin jotakin pelottavan huumaavaa. Ilman hänen apuaan tyttö ei pääsisi liikkumaan minnekään sen puun juurelta, mihin Philip oli jättänyt hänet, ellei hän hautaisi paljaita jalkojaan lumeen. Jos jotakin tapahtuisi hänelle, niin tyttö kuolisi.

Hänen avuttomuutensa täytti Philipin mielen äkkiä hurjalla riemulla ja ehdottoman omistusoikeuden suomalla ilolla, joka haihdutti kokonaan hänen pelkonsa hetkiseksi tai pariksi. Tyttö oli hänen mielestään nyt jotakin paljon enemmän kuin nainen, jota hän rakasti. Hän oli kuin pieni lapsi, jota Philipin piti kantaa sylissään ja suojella tuulelta ja kylmältä, kunnes viimeinenkin veritippa lakkaisi virtaamasta hänen suonissaan. Hänellä oli nyt ehdoton oikeus hoitaa tyttöä, kunnes loppu tulisi heille molemmille tai ihme pelastaisi heidät. Viimeinen muuri oli luhistunut heidän väliltään. Ei merkinnyt mitään nyt, että hän oli tutustunut tyttöön vasta eilen. Maailma ja elämä olivat muuttuneet kokonaan ja pitkä aika oli kulunut. Tyttö kuului hänelle niin täysin kuin tähdet kuuluvat taivaalle. Philipin sylissä tyttö löytäisi joko elämän tai kuoleman.

Hän oli nyt saanut rohkeutta taisteluun. Kun hän lähti kävelemään takaisin metsänlaitaa kohti, hän pääsi pelostaan ja alkoi suunnitella toimintaa. Tähän saakka hän ei ollut muistanutkaan tuota toista tupaa, jonka hän oli sivuuttanut Bramin kanssa tullessaan jäälakeudelta. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun ja hän halusi huutaa. Tupa oli heidän ainoa pelastuksensa. Se oli korkeintaan kymmenen tai viidentoista kilometrin päässä ja hän oli aivan varma siitä, että hän kyllä löytäisi sen.

Hän riensi palavien hirsien muodostaman suurenevan ympyrän poikki. Elleivät eskimot olleet menneet kauaksi, joku heistä huomaisi varmaankin tulen kajastuksen, ja nyt huomatuksi tuleminen oli samaa kuin joutua kuoleman omaksi. Metsän laidassa, missä varjot olivat synkimmät, hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänen kätensä haparoi sitä paikkaa, missä hänen takkinsa vasemman taskun olisi pitänyt olla, ja kun hän kuunteli liekkien rätinää ja katsoa tuijotti hehkuvaan tuleen, järkytti heidän suurimman vaaransa toteaminen häntä äkkiä huumaavalla voimalla. Tuon palavan pihkan muodostamassa kiertävässä helvetissä oli hänen takkinsa ja takin vasemmassa ulkotaskussa hänen tulitikkunsa!

Tulta! Tuolla aukeaman keskellä palava kiehuva kiertävä nuotio pilkkasi häntä voimallaan ja ivaili häntä yhtä säälimättömästi kuin kangastus härnää janoon kuolevia eläimiä erämaassa. Tunnin tai parin kuluttua se olisi palanut loppuun. Hän voisi ehkä pitää vireillä tulta sen kekäleissä jonkun aikaa, kunnes eskimot tai nälkä tai vielä hirveämpi myrsky sammuttaisivat sen. Ponnistukset osoittautuisivat kaikissa tapauksissa lopulta aivan hyödyttömiksi. He voisivat ehkä pelastua, jos he löytäisivät toisen tuvan ja pääsisivät sinne nopeasti. Ja suurimman hädän hetkellä hän voisi ehkä koittaa sytyttää tulta samoin kuin kerran eräs intiaani, vaikka hän silloin oli tarkastellut temppua kuin lukemattomien sukupolvien aikana opitun käytännöllisyyden ihmettä.

Hän kuuli palatessaan Celien luokse tämän huudahtavan iloisesti tervetuliaisiksi. Tyttö sanoi hänen nimensä ja hänestä tuntui, ettei Celien äänessä ollut ollenkaan pelkoa, vaan ainoastaan iloa sen johdosta, että hän oli palannut hänen luokseen pikimustaan pimeyteen. Hän kumartui ja kääri tytön huolellisesti suureen nahkaan, ennen kuin hän jälleen nosti hänet syliinsä. Hän piteli tyttöä niin, että Celie voi painaa päänsä hänen kaulaansa kiinni, ja suuteli hänen pehmoista suutaan jälleen ja kuiskaili hänelle alkaessaan tunkeutua metsään. Hänen kuiskaavasta äänestään Celie ymmärsi, että heidän piti olla hiljaa. Hänet oli kyllä kääritty tiukasti nahan sisään, mutta äkkiä Philip tunsi hänen vetävän toisen kätensä esille sen lämpimästä ja painavan hänen poskeaan vasten. Siitä se ei sitten liikkunut mihinkään.

Tämä hänen kätensä kosketus toi hänen sielunsa ja ruumiinsa syvyyksistä esille sen tunnustuksen, mikä soi Philipille voimia taisteluun koko maailmaa vastaan. Kumpainenkaan ei sanonut sanaakaan moneen minuuttiin sen jälkeen. Tuulen humina puiden latvoissa kävi yhä hiljaisemmaksi ja kerran Philip huomasi vaalean raonkin taivaalla kohdassa, missä pilvet olivat eronneet toisistaan. Myrsky oli lakannut ja aamu alkoi jo melkein sarastaa. Neljännestunnin kuluessa myrskyn ammusmaiset lumikiteet muuttuivat suuriksi pehmeiksi hiutaleiksi, jotka putoilivat suoraan pilvistä valkoisena tulvana. Päivän koittaessa eskimot eivät mitenkään voisi löytää heidän jälkiään lumesta, sillä niin täydellisesti ne olisivat silloin jo hävinneet näkyvistä.

Sen vuoksi Philip kävelikin niin nopeasti kuin hän vain voi metsän pimeissä sokkeloissa. Hän luuli kaikesta päättäen kulkevansa suoraan itää kohti. Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään sylissään olevan kalliin taakkansa painosta. Hän otaksui kulkeneensa ainakin puolen peninkulman päähän palaneesta tuvasta, kun hän vihdoinkin pysähtyi lepäämään. Silloinkin hän puhui Celielle kuiskaillen. Hän oli pysähtynyt kaatuneen puun luo, joka oli hänen lanteidensa korkeudella maasta, ja hän laski tytön istumaan sille pitäen häntä siinä käsivartensa mutkassa. Toisella kädellään hän haparoi tunnustellen, suojeliko karhunnahka Celietä täydellisesti, ja tehdessään tätä tutkimusta hän joutui jälleen koskettamaan Celien paljaaseen jalkaan, jolloin Celie säpsähti hieman. Sitten hän nauroi, ja Philip katsoi tarkasti, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa, että jalan oli mukava ja lämmin olla.

Hän pysähtyi pari kertaa seuraavalla kahdeksalla sadalla metrillä. Päästyään noin kahden kilometrin päähän tuvasta hän pysähtyi kolmannen kerran tiheään kuusikkoon, jota ei tuuli eikä lumi kyennyt läpäisemään. Hän kyhäsi heti saavuttuaan sinne kuusenhavuista majan Celielle, ja sitten he rupesivat odottamaan aamun koittoa. Sinä pimeänä väliaikana, joka ennustaa napaseutujen päivää, he kuuntelivat korviinsa mahdollisesti kantautuvia ääniä. Kerran he kuulivat jonkun Bramin suden surullisen ulvonnan ja pari kertaa Philip oli erottavinaan kaukaisen inhimillisen äänenkin. Toisella kerralla Celien sormet puristautuivat hänen kätensä ympärille merkiksi siitä, että hänkin oli kuullut sen.

Poistuen vähän myöhemmin Celien luota Philip palasi takaisin kuusikon laitaan ja tutki tarkasti omat jälkensä eräässä paikassa, jossa hän oli kulkenut pienen aukeaman poikki. Heidän tulostaan ei ollut vielä kulunut puoltakaan tuntia, ja kuitenkin oli putoileva lumi peittänyt jäljet jo melkein kokonaan. Hän toivoi nyt vain, että lumentuloa jatkuisi vielä tunnin. Silloin ei enää voitaisi huomata ihmisten eikä eläinten jälkiä muualla kuin pahimmassa tiheikössä. Hän tiesi kuitenkin sen, ettei hän nyt ollut tekemisissä valkoisten miesten eikä intiaanien kanssa, vaan eskimoiden, jotka olivat yönuuskijoita ja -metsästäjiä. Viisi kuukautta kahdestatoista heidän olemassaolonsa riippui kokonaan siitä, miten taitavia he olivat kulkemaan ja tappamaan pimeässä. Jos he olivat palanneet palavalle tuvalle, oli mahdollista ja hyvin luultavaakin, että he jo olivat aivan heidän kintereillään.

Haettuaan itselleen toisen tukevan nuijan, hän odotti kuunnellen ja jännitti katsettaan voidakseen lävistää synkän pimeyden, ja kun hän oli kuulevinaan oman sydämensä kovan sykinnän, tunsi hän hitaan ja vastustamattoman aavistuksen karmivan selkäänsä – ennakkovaroituksen jostakin uhkaavasta lähellä olevasta suuresta vaarasta. Hänen lihaksensa jännittyivät ja hän tarttui nuijaansa valmistautuen toimintaan.

17

Philip voittaa ensimmäisessä erässä

Hänestä tuntui seisoessaan siinä nuija kädessään, että koko maailma oli lakannut hengittämästä odottaessaan sitä samaa, mitä hänkin odotti ja kuunteli. Tuulikin oli tyyntynyt kokonaan. Puiden latvat eivät humisseet enää lainkaan eikä mikään muukaan ääni rikkonut hiljaisuutta. Tämä myrskyn jälkeen nopeasti syntynyt hiljaisuus oli muuan napaseudun ilmiö, joka ei ollenkaan hämmästyttänyt häntä, vaikka sen vaikutus häneen olikin melkein tuskallisen painostava. Hän oppi vähitellen erottamaan kaikkein hiljaisimmatkin äänet – putoavan lumen hiljaisen kahinan, oman hengityksensä ja sydämensä sykinnän. Hän koetti karkoittaa sen kummallisen tunteen, joka painosti häntä, mutta se oli mahdotonta. Hän olisi uskaltanut vannoakin, että tuolla pimeydessä oli ihmisiä, joiden silmät ja korvat olivat yhtä jännittyneet kuin hänenkin. Mutta pimeys rupesi vähitellen haihtumaan. Varjot alkoivat erota harmaasta kaaoksesta. Puut ja pensaat saivat entiset muotonsa ja hänen päänsä yläpuolella viimeiset raskaat pilviröykkiöt tönivät toisiaan hajautuessaan taivaalla.

Mutta vaikka pimeys muuttuikin päivänkoittoa ennustavaksi hämäräksi, ei hän vieläkään liikkunut, paitsi sen verran, että hän siirtyi paremmin sen tiheän kuusen suojaan, jonka taakse hän oli piiloutunut. Hän arvaili, alkoiko Celie pelätä hänen poissaollessaan. Mutta hän ei voinut pakottautua menemään eteenpäin eikä palaamaan takaisinkaan, sillä hän tunsi jotakin olevan tulossa. Hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että yö oli muuttumaisillaan päiväksi. Mutta hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitään, vaikka aamu olikin jo niin valoisa, että hän voi katsella viidenkymmenen metrin päähän kaikille suunnille. Varsinkin hän piti silmällä sitä pientä aukeamaa, jonka poikki he olivat kulkeneet. Jos ruotsalainen Olof Anderson olisi ollut siellä, hän olisi voinut kertoa Philipille toisesta samanlaisesta yöstä ja toisesta valvomisesta, sillä Olof oli oppinut tietämään sen, että eskimot seuraavat riistan jälkiä kuin sudet joko parittain tai nelimiehisissä joukoissa ja matkivat susia siinäkin, etteivät he seuraa riistaa jälkiä pitkin, vaan jäljet välissään.

Mutta Philip ei tiennyt sitä ja sen vuoksi hän vahtikin vain jälkiä. Ja vahtiessaan hän ajatteli alinomaa sadan metrin päässä takanaan piilevää tyttöä samalla kun jokin selittämätön sielullinen pohjavirta ilmaisi hänelle vihollisten tulon. Tilanteen tiukkuus synnytti hänen mielessään lukemattomia kysymyksiä, kun hän puristi nuijaansa, sillä tytön vuoksihan hän aikoi taistella ja tappaa pelkäämättä kuolemaa. Hän rakasti Celietä, vaikka hän ei tiennytkään tytöstä paljon mitään. Hän oli kantanut tyttöä sylissään, tuntenut tämän sydämen sykkivän rintaansa vasten, suudellut tytön huulia ja hiuksia ja tyttö oli vastannut hänen hellyydenosoituksiinsa painautumalla vielä lujemmin hänen käsivarsiensa turvaan. Tyttö oli luovuttanut itsensä hänelle ja hän tunsi nyt jäsenissään sellaisen ihmisen voimaa, joka on ryhtymäisillään taisteluun omansa puolesta. Mutta voiman mukana seuraavat kysymykset järkyttivät jälleen hänen mieltään: – Kuka hän oli ja miksi nuo salaperäiset viholliset ajoivat häntä takaa harmaassa hämärässä?

Samalla hän kuuli äänen ja hänen sydämensä taukosi äkkiä sykkimästä. Hän pidätti henkeään, sillä ääntä oli melkein mahdoton erottaa puiden hiljaisesta huminasta, vaikka se järkyttikin hänen aistejaan kuin ukkosen jyrähdys. Se olikin pikemmin jonkun läsnäolon aiheuttamaa tunnelmaa. Hän voi nähdä nyt aukeaman toiselle laidalle saakka eikä siellä näkynyt mitään liikettä. Hän käänsi päätään hitaasti liikuttamatta ruumistaan ja samalla huudahdus kohosi hänen huulilleen ja häipyi siihen, sillä tuskin tusinan askelen päässä hänestä seisoi jännittyneenä hilkkapäinen mies, lyhyt ja paksu tulisilmäinen ilmiö, joka näytti ensi näkemältä enemmän hirviöltä kuin ihmiseltä. Samalla Philipin sisimmässä toimi jokin nopeammasti kuin järki. Se oli kai jokin hänen alitajunnassaan piilevä vaisto, joka toimii itsensä säilyttämisen puolesta niin äkkiä kuin ruuti leimahtaa tuleen kuumassa pannussa. Juuri tämä alitajunnan huomiokyky otti vastaan ensimmäisen valokuvauksellisen vaikutelman – hilkkapäisen miehen kummallisen asennon, kohotetun käsivarren ja jonkun esineen kylmän juovaisen kimaltelun aamun valossa, ja tämän vaikutelman pakotuksesta Philipin vartalo heti kyyristyi lumeen, kun keihäs viheltäen läpäisi sen paikan, jossa hänen päänsä ja hartiansa olivat olleet.

Keihään heittäminen ja Philipin kyyristyminen olivat sattuneet sekunnilleen niin yhtaikaa, että eskimo luuli lävistäneensä vihollisensa. Hän huudahti riemusta kajahduttaen kurkustaan kogmollokkien sakootwowin eli verihuudon, lyhyen karjahduksen, jonka kaiku kantautui ainakin peninkulman päähän. Mutta se muuttui äkkiä toisenlaiseksi kiljahdukseksi, sillä Philip hyppäsi kyyristyneestä asennostaan pystyyn kuin nuoli. Hänen nuijansa viuhahti ilmassa ja ennen kuin hämmästynyt hilkkapäinen mies ehti liikahtaa mihinkään, se putosi jymähtäen ja musersi varmaankin hänen olkapäänsä aivan mäsäksi. Kun mies kallistui ollen kaatumaisillaan, toinen isku sattui suoraan hänen päähänsä ja toinen huuto päättyi kaameaan murahdukseen.

Philip horjahti lyönnin voimasta melkein kumoon ja ennen kuin hän ehti saada tasapainonsa takaisin, hyökkäsi pari muuta miestä hänen kimppuunsa hämärästä. He huusivat tullessaan kuin pedot. Philip ei ennättänyt käyttää nuijaansa, vaan hyökkäsi horjuvasta asennostaan ylöspäin suoraan lähimmän vihollisensa kimppuun pelastaen itsensä kohotetun keihään pistolta painautumalla kiinni mieheen. Hänen nyrkkinsä suhahti ilmassa ja sattui eskimoa suuhun. Hän iski toisen kerran ja keihäs putosi kogmollokin kädestä. Samalla kun hänen ruumiinsa jokainen suoni sykki taistelun aiheuttamasta raivosta ja kiihkosta, hän huusi, mutta parin karvaisen käsivarren puristus tukahdutti sen. Hänen päänsä vaipui taaksepäin ja hän kaatui.

Hän jäykistyi pelosta, koska hän ei ollut muistanutkaan tätä eskimoiden voittamatonta taistelutemppua – niskaotetta, joka takaapäin solmittuna esti kaikki vapautumisyritykset. Se oli sama vuosisatainen sasaki-wechikun eli uhriote, jonka isä oli aina opettanut pojilleen ja jota voidaan sanoa napaseutujen jiu-jitsuksi. Sen avulla kogmollok vangitsee uhrinsa kokonaan niin pitkäksi aikaa, että toinen kogmollok ehtii leikata irti sydämen hänen rinnastaan. Kumarassa olevin päin ja hartioin Philip makasi hiljaa paikallaan hetkisen. Hän kuuli yläpuoleltaan kiivaan eskimonkielisen käskyn tai kehoituksen, että toinen kiiruhtaisi nopeasti avuksi veitsineen.

Kuullessaan murahtavan vastauksen hän tapaili taskua, jossa Celien pieni revolveri oli. Hän veti sen esille nopeasti, jännitti hanan selkänsä takana ja vääntäen kättään, kunnes kyynärpää naksahteli, hän ampui. Laukaus oli umpimähkäinen. Palava ruuti poltti hylkeennahkaiseen hilkkaan verhoutuneet murhanhimoiset paksuhuuliset kasvot. Philip ei kuullut minkäänlaista huudahdusta tahi ääntä, mutta käsivarret irtautuivat hänen kaulastaan. Hän kääntyi ja hyppäsi seisoalleen. Eskimo, jota hän oli iskenyt nyrkillään, oli hänestä kolmen tai neljän askeleen päässä ja lähestyi konttaamalla, koska hän oli vielä huumautunut saamistaan iskuista. Philip huomasi nuijansa lumessa ja otti sen käteensä pistäen revolverin taskuunsa. Kun eskimo nousi horjuen seisoalleen, hän iski miestä kerran ja taistelu oli lopussa.

Siihen oli kulunut ehkä kaikkiaan noin kolme tai neljä minuuttia, ei enempää. Hänen vihollisensa lepäsivät yhdessä kasassa liikkumattomina lumella. Kohtalo oli leikkinyt hänen kanssaan kovaa leikkiä. Hänen pelastuksensa oli ollut melkein ihmeellinen, ja ainakin kaksi eskimoa oli kuollut.

Mutta hänen hermonsa olivat vieläkin jännittyneet ja hän oli hyvin varuillaan torjuakseen muut hyökkäykset. Äkkiä hän kääntyi ja joutui vastakkain olennon kanssa, joka pani hänet huudahtamaan hämmästyksestä ja pelosta. Hän näki Celien. Tyttö seisoi kymmenen askeleen päässä hänestä, ja hirveässä pelossaan, jonka vuoksi hän oli tullut Philipin luo, hän oli jättänyt karhunnahan piilopaikkaansa. Hänen paljaat jalkansa olivat uponneet lumeen. Hänen osittain alastomat käsivartensa olivat ojentautuneet Philipiä kohti harmaassa napaseudun hämärässä ja Philip kuuli hänen huutavan hurjasti ja vaikeroiden:

– Philip, Philip!

Philip juoksi hänen luokseen päästäen tukahdetun huudahduksen. Tämä ainakin kelpasi viimeiseksi todistukseksi. Ajatellen, että viholliset olivat tappamaisillaan Philipin, hän oli tullut Philipin luo. Philip toisti hänen nimeään nyyhkyttäen kuin poika juostessaan hänen kanssaan takaisin piilopaikkaan. Hän kietoi melkein hurjasti karhunnahan hänen ympärilleen jälleen ja puristi sitten hänet niin lujasti syliinsä että hän kuuli Celien heikosti huohottavan hengittäessään. Tämän villin ja ihanan hetken Philip käytti kuuntelemiseen. Kylmä ja lyijynharmaa päivä oli valkenemaisillaan, ja kun he kuuntelivat sydämet vastakkain, heidän korviinsa kantautui sama ääni.

Se oli taas sakootwow, kogmollokkien hurja, kimakka verihuuto, ja se tuntui vaativan vastausta noilta kolmelta hilkkapäiseltä mieheltä, jotka olivat hyökänneet Philipin kimppuun aukeaman laidassa muutamia minuutteja sitten. Huuto kuului noin kahden kilometrin päästä. Sitten siihen vastattiin hiljaa kaukaa lännestä. Philip painoi hetkeksi kasvonsa Celien kasvoihin ja rukoili sydämensä pohjasta, sillä hän arvasi taistelun olevan vasta alussa.

18

Verisellä tiellä

Philip oli aivan varma siitä, että sekä idässä että lännessä päin kuljeskelevat eskimot olivat tulossa tänne pyrkien keskustasta kuulunutta huutoa kohti, joka nyt oli vaiennut. Sinä lyhyenä väliaikana, jolloin hän voi toimia esteettömästi, hän päätti käyttää hyödykseen kaatuneita vihollisiaan. Hän onnistui selittämään sen valppaalle Celielle, ennen kuin hän riensi takaisin taistelupaikalleen. Ensin hän tarkasti sen vain kiireesti hakematta aseitakaan, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin Celietä. Lumella viruvista kogmollokeista oli pienin se, jota hän oli iskenyt nuijalla päähän. Hän polvistui ja riisui aluksi miehen päästä hylkeennahkaisen hilkan eli bashlyhin ja sitten vasta muut vaatteet, jotka olivat aivan uudet turkisnutusta peurannahkaisiin intiaanikenkiin asti. Koottuaan ne syliinsä hän kiiruhti takaisin tytön luo.

Heillä ei ollut aikaa ruveta arvostelemaan asiaa perin pohjin. Vaatteet olivat kuin Jumalan lahjoittamat, vaikka ne oli riisuttukin kuolleen miehen yltä, joka vielä kaiken hyvän lisäksi oli ollut eskimo. Celien silmät loistivat ilosta. Philip hämmästyi enemmän kuin milloinkaan ennen nähdessään, miten rohkeasti hän käyttäytyi vaaran ollessa suurimmillaan. Tyttö alkoi pukea vaatteita ylleen melkein ennen kuin hän ehti kääntyä selin.

Hän palasi eskimoiden luo, jotka olivat kaikki kuolleet. Yhdellä oli pieni luodinreikä silmiensä välissä ja toiset olivat kuolleet nuijan iskusta. Hän siveli kädellään Celien pientä revolveria – hernepyssyä, jolle hän oli nauranut. Se oli nyt joka tapauksessa pelastanut hänen henkensä. Ja nuija –

Hän ei ruvennut kuitenkaan tutkimaan eskimoita sen tarkemmin. Mieheltä, jota hän oli iskenyt paljaalla nyrkillään, hän riisui hilkan ja takin eli temiakin pukien ne ylleen. Takissa ei ollut ainoatakaan taskua, mutta jokaisen eskimon vyöstä riippui sarvivalaan nahasta tehty pussi, joka toimitti kaikkien taskujen virkaa. Hän heitti ne yhteen kasaan lumelle, ennen kuin ryhtyi etsimään aseita. Hän löysikin kaksi puukkoa ja puolen tusinan verran kamalia pieniä keihäitä. Toinen puukko oli vielä lujasti eskimon kädessä, joka oli kontannut häntä kohti päästääkseen hänen sisälmyksensä lumelle, kun Celien revolveri oli pelastanut hänen henkensä. Hän otti tämän veitsen sen vuoksi, että se oli pitempi ja terävämpi kuin toinen.

Sitten hän polvistui ja rupesi tarkastamaan noiden kolmen pussin sisältöä. Jokaisesta löytyi välttämätön kerä babichea eli peurannahkalankaa ja toinen pienempi vedenpitävä sarvi – valaannahasta valmistettu pussi, jossa olivat kogmollokkien tulukset. Mutta niissä ei ollut lainkaan eväitä, mikä todisti selvästi sen, että eskimot olivat leiriytyneet johonkin läheisyyteen. Hän oli jo ehtinyt lopettaa pussien tarkastamisen, kun hän katsoessaan ylös polviasennostaan näki Celien lähestyvän.

Huolimatta tilanteen vakavuudesta hän ei voinut pidättää hymyään noustessaan tervehtimään tyttöä. Viidenkymmenen askeleen päästä, vaikka hänen kasvonsa olisivat olleetkin katsojaan päin, jokainen olisi helposti erehtynyt ja luullut häntä eskimoksi, koska hylkeennahkainen bashlyk oli niin suuri, että se melkein kokonaan peitti hänen kasvonsa, ellei katsoja ollut likellä hänen edessään. Philip kiersi ensi työkseen hilkan reunan hieman taemmaksi ja veti sitten hänen paksun palmikkonsa takin alta aukaisten sen suortuvat, kunnes hiukset ympäröivät hänet kimaltelevana pilvenä. Heidän vihollisensa eivät varmaankaan voineet luulla häntä nyt mieheksi sadankaan metrin päästä. Jos he joutuisivat väijyvien vihollisten käsiin, saisi Celie ainakin olla turvassa keihäiltä.

Celie tuskin tiesikään, mitä Philip teki. Celie tuijotti vain kuolleisiin miehiin, jotka olivat vaienneita todistajia heitä uhanneesta vaarasta ja siitä kauheasta taistelusta, johon Philip oli osallistunut. Hän huudahti kummallisesti ja kääntyen Philipiin päin painautui vapisten Philipin syliin. Näinä sekunteina Philip unohti kokonaan ajan kulun ja kalliiden menetettyjen hetkien mahdollisen hinnan. Hän tiesi vain sen, että Celien kädet kietoutuivat yhä lujemmin hänen kaulaansa, samalla kun Celie kuiskaili hänen nimeään ja antoi hänen sivellä pehmeää tukkaansa. Mutta sitten eräs tapahtuma palautti hänet järkiinsä. Kuusen latvasta putosi kahmalollinen lunta hänen hartioilleen. Se säpsähdytti häntä kuin vieraan käden kosketus ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän selitti jo Celielle, että muitakin vihollisia oli läheisyydessä, minkä vuoksi ei sopinut hukata sekuntiakaan, vaan piti lähteä pakoon heti.

Hän kiinnitti yhden pussin vyöhönsä, tarttui nuijaansa ja ajateltuaan hetken otti vielä käteensä yhden kogmollokkien harppuunoista. Hänellä ei ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä, miten hän tulisi käyttämään tätä asetta, koska se oli niin hento, ettei siitä ollut keihääksikään läheltä pistäessä. Noin tusinan askeleen päästä hän voisi ehkä heittää sen tahtomaansa paikkaan. Kogmollokin kädessä se oli kuolettava ase kolmenkymmenen metrin päästä. Päätettyään pysyä Philipin rinnalla seuraavassa taistelussa Celie otti haltuunsa toisen keihään, ja puristaen hänen kätensä omaansa Philip lähti suoraan pohjoista kohti metsän halki.

Hän tiesi toisen tuvan olevan jossakin sielläpäin. Kuljettuaan jäälakeuden yli ja sivuutettuaan metsän laidan Bram Johnson oli kääntynyt melkein etelään, ja muistellen matkan viime osaa Philip oli melkein varma siitä, ettei tuvasta toiselle ollut kuin kymmenen tai viisitoista kilometriä. Hän kirosi nyt välinpitämättömyyttään, ettei ollut pitänyt paremmin silmällä Bramin kulkemaa tietä viimeisinä parina tuntina. Hänen hartain toivonsa löytää tupa perustui siihen, että hän näkisi jonkun tuntemansa maamerkin metsän laidassa. Hän muisti melko selvästi, missä he olivat kääntyneet metsään ja miten he vähemmän kuin puoli tuntia sen jälkeen olivat saapuneet ensimmäiselle tuvalle.

Mutta nyt heidän ei vielä välttämättä tarvinnut löytääkään tupaa, vaan päästä pakoon eskimoiden kynsistä. Puolen tunnin tai lyhyemmänkin ajan kuluttua hän tiesi toistenkin silmien jo tietävän taistelusta. Sitä ei voitu välttää. Jos heidän kummallakin puolellaan hiipivät kogmollokit saapuisivat heidän jäljilleen ennen aukeamaa, he löytäisivät pian ruumiit, ja jos he aukeaman tällä puolen näkisivät jalan jälkiä lumessa, he seuraisivat varmasti jälkiä taaksepäin saadakseen nopeasti selville aiheen tuohon riemuitsevaan huutoon, joka ei ollut uudistunut.

Celien pienet jalat, joihin pauloitetut intiaanikengät olivat pari kertaa liian suuret, tarpoivat lunta siten, että eskimot saisivat kyllä heti selville jälkien merkityksen. Kuten Philip käsitti tilanteen, heillä oli vain yksi mahdollisuus eikä mitään muuta. He eivät voineet pelastua turvautumalla viekkauteen eivätkä piiloutuakaan takaa-ajajiltaan. Toivo johtui kokonaan vihollisten lukumäärästä. Jos näitä oli jäljellä vain kolme tai neljä, nämä eivät varmaankaan uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa aukealla. Siinä tapauksessa heidän pitäisi varoa vain väijytystä ja pelätä yötä.

Hän katsoi turkkiin ja hilkkaan pukeutunutta Celietä, joka kävellä laahusti rohkeasti hänen rinnallaan käsi hänen kädessään ja mukautui hänen johtoonsa luottavaisesti kuin lapsi. Hänen mielestään nämä hänen elämänsä ihmeellisimmät hetket olivat peloittavia. Mutta taistellessaan tämän naisen puolesta miehen oli pakko voittaa. Ja silloin hän huomasi, miten lujasti Celie puristi toisella kädellään keihästä, jonka oli ottanut aseekseen. Hänkin näytti olevan valmis taisteluun. Kaiken tämän aiheuttaman lumouksen vaikutuksesta Philip nauroi, jolloin Celie katsoi häneen ihmetellen hetken, kuinka hän voi nauraa nyt. Mutta kai hän ymmärsi sen, koska suuri hilkka piilotti hänen kasvonsa melkein heti ja hänen sormiensa ote höltyi.

Neljännestunnin he kulkivat niin nopeasti kuin Celie voi kävellä. Philip oli varma, että eskimot, joiden huudot he olivat kuulleet, suuntasivat kulkunsa suoraan sitä paikkaa kohti, josta ensimmäinen huuto oli kajahtanut, ja hänen tarkoituksensa oli päästä niin kauaksi kuin mahdollista ensi minuutteina, että heidän vihollisensa jäisivät heidän taakseen. Hän tiesi, että jälkiä oli helpompi vahtia kuin varoa edessäpäin olevia väijytyksiä. Pari kertaa tämän ajan kuluessa hän pysähtyi johonkin sellaiseen paikkaan, jossa heitä ei voitu huomata, ja katsoi taakseen. Ja kulkiessaan eteenpäin hän valitsi kaikkein harvimman metsän ja karttoi jokaista sellaista paikkaa, johon keihäänheittäjä olisi voinut piiloutua. He olivat jo kulkeneet jälleen kahdeksansataa metriä, kun he äkkiä näkivät edessään lumikenkien jälkiä.

Ne katkaisivat heidän suuntansa suorakulmaisesti ja kun Philip kumartui katsomaan niitä, pala kohosi hänen kurkkuunsa. Noilla toisilla eskimoilla ei ollut lumikenkiä. Se ei ollut lainkaan hämmästyttänyt häntä, sillä lumi oli niin kovaa, että sitä voitiin helposti kulkea intiaanikengilläkin. Mutta nyt hän hämmästyi kovasti sen vuoksi, ettei tämä hänen huomaamansa jälki ollutkaan eskimoiden usamukien tekemä. Jäljet olivat pitkiä ja kapeita. Niiden lumeen painamat verkkomaiset merkit eivät olleet leveiden sarvivalaan nahasta leikattujen hihnojen tekemät, vaan hienompien babichien. Oli kyllä mahdollista, että nämä nyt olivat jonkun eskimon jaloissa, mutta nämä olivat valkoisen miehen kengät!

Silloin hän huomasi jotakin muutakin. Hän seurasi jälkiä tusinan askeleen verran harpaten viisitoista senttimetriä lisää joka askeleellaan. Mutta hänen oli sittenkin hyvin vaikea seurata lumikenkien jälkiä. Mies, joka oli tehnyt ne, oli astunut vähintään parikymmentä senttiä pitempiä askelia kuin hän. Hän ei voinut enää piilottaa huomionsa aiheuttamaa kiihtymystä Celieltä.

– Maailmassa ei ole vielä elänyt sellaista eskimoa, joka olisi voinut tehdä tuollaisia jälkiä, hän huudahti. – He voivat kyllä kulkea melko nopeasti, mutta silloin kun todellinen vauhti tulee kysymykseen, he ovat pelkkiä maleksijoita. Tästä on kulkenut valkoinen mies tai Bram.

Ihmissuden nimen mainitseminen ja Philipin viittaus tiehen pakottivat Celien hiljaa huudahtamaan ymmärtämyksestä. Hän kiiruhti nopeasti kuin salama lumikenkien jäljille ja ryhtyi tutkimaan niitä kiihkeästi. Sitten hän katsoi Philipiin pudistaen päätään. Bram siitä ei ainakaan ollut kulkenut. Hän viittasi kengän päähän ja tarttuen oksaan taittoi sen Philipin nähden. Hänkin muisti nyt. Bramin toisen lumikengän pää oli taittunut tylpäksi eikä lumeen painuneissa jäljissä näkynyt tätä merkkiä lainkaan. Bram ei siis ollut kulkenut tämän kautta.

Philip seisoi hetken tietämättä mihin ryhtyä. Hän tiesi Celien katsovan häneen ja koettavan hänen kasvoistaan saada selville jotakin tämän peloittavan hetken kauheasta merkityksestä. Sama näkymätön voima, joka oli pakottanut hänet odottamaan ja vahtimaan vihollisiaan vähän aikaa sitten, tuntui nyt käskevän häntä lähtemään noille vieraille lumikenkien jäljille. Jälkien tekijä oli ainakin aseistettu, olipa hän sitten vihollinen tai ystävä. Ajatus, mitä pyssy ja ammukset merkitsivät hänelle ja Celielle nyt, pani hänet huudahtamaan äkkiä päättäväisesti.

– Hän on menossa itään päin ja meidän pitäisi kulkea pohjoista kohti löytääksemme tuvan, hän sanoi viitaten jälkiin. – Mutta me seuraamme sittenkin häntä. Haluan anastaa hänen pyssynsä. Tahdon saada sen omakseni kernaammin kuin minkään muun esineen maailmassa, koska minun pitää nyt suojella sinua. Seuraamme –

Jos hänen mielessään olisi ollut epäröinnin varjokin, se olisi haihtunut nyt, sillä heidän takaansa kajahti kummallinen uhkaava huuto. Se ei ollut samanlainen kiljahdus kuin he olivat kuulleet ennen, vaan jonkinlainen kumiseva kauas kuuluva pärinä, joka oli kuin rummuttamista ja joka kummallisuudellaan värisytti jokaista kuuntelijaa. Siihen vastattiin heti kauempaa lännestä –

– Tar-ra-ran-tan-tan-tan-taa!

Philipistä tuntui seuraavana puolena minuuttina, kuin siihen vastattaisiin ainakin kuudesta eri paikasta. Ja sitten se jälleen kajahti suoraan heidän takanaan.

Celie tarttui hänen käteensä, sillä hän ymmärsi kaiken yhtä hyvin kuin Philipkin. Joku eskimo oli löytänyt kaatuneet ja heidän vihollisensa kokoontuivat nyt nopeasti heidän taakseen.

19

Kilpajuoksu ajan voittamiseksi

Ennen kuin viimeinen näistä huudoista oli lakannut kuulumasta, Philip heitti tien toiselle puolelle kantamansa keihään ja lähetti sitten Celienkin aseen samaa tietä koettaen selittää hänelle, että pieninkin lisäpaino oli heille vain haitaksi tulevassa kilpajuoksussa. Keihäitä seurasi hänen nuijansa.

– Tästä tulee kovin kilpailu, missä milloinkaan olen ollut mukana, hän sanoi hymyillen Celielle. – Meidän pitää voittaa se. Ellemme onnistu, niin –

Celie katsoi häneen hehkuvin silmin. Philip hillitsi mielensä suurenmoisesti. Hänen kasvoissaan ei näkynyt merkkiäkään kiihkosta, ja hän hymyili Celielle nostaessaan hänet äkkiä syliinsä. Liike oli niin odottamaton, että Celie huudahti heikosti. Sitten Philip kiidätti hänet jälkiä pitkin juosten hänen kanssaan ensimmäiset sata metriä, ennen kuin hän laski Celien maahan jälleen. Hän ei olisikaan millään muulla tavalla voinut ilmoittaa Celielle, että he olivat nyt lähdössä kuoleman kanssa kilpasille, jossa heidän oli pakko ponnistaa kaikki voimansa. Tuskin Celien jalat olivat koskettaneet maahan, kun hän jo juoksi Philipin rinnalla käsi Philipin kädessä. Heiltä ei mennyt sekuntiakaan hukkaan.

Tottuneen ihmismetsästäjän nopeaan tapaan Philip arvosteli voitonmahdollisuutensa. Kaikki eskimot kokoontuivat luultavasti ensin kaatuneitten luo. Muutamien välttämättömien muodollisuuksien jälkeen he rupeaisivat pian rähisten neuvottelemaan, suoden heille siten muutamia kalliita hetkiä lisää. Ryhtyessään takaa-ajoon he olisivat enemmän tai vähemmän varovaisia kolmannen kogmollokin otsaan ilmestyneen luodinreiän vuoksi.

Jos Celie olisi voinut kysyä häneltä, mitä hän toivoi voittavansa seuraamalla tuntemattomien lumikenkien jälkiä, hänen olisi ollut hyvin vaikea vastata. Siinä oli kysymys samanlaisesta satunnaisesta voiton mahdollisuudesta suurta ylivoimaa vastaan kuin silloinkin, jolloin hän oli laukaissut Celien pienen revolverin. Hänen mieleensä oli juolahtanut paljonkin mahdollisuuksia. Hän oli tullut ajatelleeksi sitäkin, että itään päin kiiruhtava mies voi ehkä kuulua Luoteiseen kuninkaalliseen ratsupoliisiin. Eräästä asiasta hän kuitenkin oli varma. Jälkien tekijä ei ainakaan ollut varustautunut keihäillä, vaan pyssyllä. Ja Philip halusi saada pyssyn käsiinsä välittämättä siitä, oliko mies ystävä vai vihollinen. Tempun onnistuminen perustui nyt siihen, että hän sai saaliinsa näkyviin mahdollisimman pian.

Hän voi arvostella melko varmasti, kuinka kaukana heidän edellään vieras oli. Lumi oli himmentänyt jälkien tuoreutta vain vähän ja siitä voitiin helposti päättää, että mies oli kulkenut siitä melkein myrskyn lopussa. Hän uskoi sen vuoksi, etteivät jäljet voineet olla tuntia vanhemmat.

Celie juoksi rohkeasti hänen rinnallaan ja hän pakottikin tytön jatkamaan koiravaljakon vauhtia ainakin parisataa metriä. Sitten hän pysähtyi, sillä Celie huohotti kovasti. Hänen hilkkansa oli valahtanut niskaan ja hänen kasvonsa olivat kauniisti punastuneet ponnistuksesta. Silmät loistivat kuin tähdet, huulet olivat vähän raollaan ja hän oli muutenkin houkuttelevan kaunis. Mutta Philip ei tuhlannut hetkeäkään tarpeettomaan ihailuun, vaan nosti hänet heti syliinsä ja jatkoi matkaansa. Käyttämällä tällä tavoin jokaisen hitusen voimistaan ja kestävyydestään hän laski heidän kulkevan ainakin kolmanneksen eskimoita nopeammin. Tärkeintä vain oli tietää, kuinka kauan hän jaksaisi pitää yllä tätä samaa vauhtia.

Celie alkoi ymmärtää hänen suunnitelmansa yhtä selvästi kuin hän olisi selittänyt sen sanoilla. Neljännen sadan metrin lopulla hän ilmaisi Philipille jaksavansa jälleen juosta vähän matkaa, mutta Philip kantoi vielä viisikymmentä metriä, ennen kuin laski hänet maahan. Tällä tavoin he olivat kulkeneet noin yhden kilometrin kun jäljet äkkiä kääntyivät suoraan pohjoista kohti. Käännös oli niin tiukka, että Philip pysähtyi tutkimaan, mikä tämän äkillisen suunnan muutoksen oli aiheuttanut. Muukalainen oli nähtävästi seisonut monta minuuttia tässä samassa paikassa tuulenkaataman kuusen vieressä. Philip huomasi nyt ensi kerran lumessa muutamia ruskeita pilkkuja.

– Tässä hän on koonnut voimiaan ja pistänyt poskeensa uuden mällin, hän sanoi enemmän itselleen kuin Celielle. Eikä näissä jäljissä ole enää lainkaan lunta. Luulen, ettei hän ole meistä enää kuin korkeintaan puolen tunnin matkan päässä.

Hänen vuoronsa oli jälleen kantaa Celietä ja huolimatta Celien vastaväitteistä, että hän kyllä vielä jaksoi juosta samanlaisen matkan, hän lähti jatkamaan takaa-ajoaan tyttö sylissään. Celien nopeasta hengityksestä ja hänen suupieltensä jännittyneistä rypyistä Philip huomasi, että ponnistukset, joita Celie oli jo saanut kestää, alkoivat vaikuttaa häneen. Suuret intiaanikengät ja hänen kömpelöt nahkavaatteensa olivat suureksi haitaksi hänen pienille jaloilleen ja solakalle ruumiilleen kävellessäkin, saati sitten juostessa. Philip huomasi, että hän nostamalla Celien korkeammalle syliinsä niin, että Celie voi nojata käsillään hänen olkapäihinsä, voi pitää yllä helpommin vauhtia, jota hän oli päättänyt kulkea.

Kun hän piti Celietä sylissään tällä tavoin, Celien tukka peitti hänen rintansa ja olkapäänsä niin, että hänen kasvonsa joutuivat silloin tällöin kokonaan sen sametinpehmeisiin kiharoihin. Sen hyväily ja Celien käsivarsien aiheuttama lumous kannustivat häntä eteenpäin. Kerran hän juoksi kolmesataa metriä yhteen menoon, mutta sitten hän huohottikin kovasti pysähtyessään. Tällä kertaa Celie vaati, että hän saisi juosta pitempään, ja kun he pysähtyivät, Celie horjui ja huohotti. Philip ei jaksanut kantaa häntä sitä seuranneena väliaikana kuin sataviisikymmentä metriä. Molemmat huomasivat samalla kertaa mahdolliset seuraukset. Vauhti alkoi kysyä heidän voimiaan. Se voitiin nähdä selvästi Celien silmistä. Hänen ensi ponnistustensa aiheuttama puna oli hävinnyt olemattomiin hänen poskiltaan, jotka nyt näyttivät kalpeilta ja hieman riutuneilta. Celie näki Philipinkin kasvoissa saman väsymyksen, jonka hän oli luullut niin selvästi näkyvän omissa kasvoissaan. Hän siveli käsillään Philipin poskia ja hymyili. Hetki oli järkyttävä. Hänen rohkeutensa, hänen osoittamansa suurenmoinen luottamus ja hänen tapansa ilmoittaa pienillä käsillään, ettei hän tuntenut pelkoa, liikuttivat Philipiä. Ja ensi kerran hän mukautui haluunsa puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja suudella noita suloisia huulia, jotka ojentautuivat hänelle, kun Celie painautui hänen rintaansa vasten.

Hetken kuluttua Philip katsoi kelloaan. Sen jälkeen kun he olivat saapuneet vieraille jäljille, he olivat kulkeneet neljäkymmentä minuuttia. Sinä aikana he olivat juosseet vähintäänkin kuusi kilometriä ja olivat nyt lähes seitsemän kilometrin päässä taistelutantereelta. Heidän etumatkansa oli aika suuri. Eskimot olivat varmaankin kolmen kilometrin päässä heidän takanaan eikä vieras, jota he seurasivat, voinut olla enää kaukanakaan.

He lähtivät jatkamaan matkaansa kävellen ja saapuivat kolmannen kerran paikkaan, johon heidän edellään oleva mies oli pysähtynyt tekemään huomioita. Philip näki siitä aivan selvästi, ettei mieskään ollut aivan varma suunnastaan, vaikka hän ei näyttänyt epäröineenkään jatkaessaan matkaansa suoraan pohjoista kohti.

He kulkivat sitten puoli tuntia siihen suuntaan Philipin silti unohtamatta varovaisuuttaan hetkeksikään. Hän katseli ympärilleen ja kuunteli tarkasti kaikkia edestä ja takaa kuuluvia ääniä tai liikehtimistä kääntyen yhä useammin tarkastelemaan omia jälkiään.

Saavuttuaan vähintään kahdeksan kilometrin päähän aukeaman laidasta, jossa taistelu oli tapahtunut, he näkivät edessään harjanteen. Philipin sydän sykähti äkkiä toivosta, sillä hän muisti sen. Se oli kummallisesti muodostunut "sianselkä", joka oli kuin suuri jäätynyt lumikinos. Se oli ehkä monen kilometrin pituinen. Hän ja Bram olivat kulkeneet sen yli jostakin kohdasta sivuutettuaan tuvan. Hän ei ollut koettanutkaan kertoa Celielle tuvasta, sillä aikaa oli ollut liian vähän. Mutta nyt tänä lyhyenä väliaikana, jonka hän soi heille lepohetkeksi, hän piirusti sen kuvan lumeen ja sai Celien ymmärtämään, että se sijaitsi jossakin tuon harjanteen läheisyydessä ja että vieras näytti suunnanneen kulkunsa sinne. Sen jälkeen hän melkein kantoi Celien harjanteelle. Celie ei voinut piilottaa häneltä, että hän veti jalkojaan perässään kävellessäänkin. Hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja kerran koettaessaan sanoa jotakin Philipille hänen äänensä murtui heikkoihin nyyhkytyksiin. Harjanteen toisella puolella Philip otti hänet jälleen syliinsä ruveten kantamaan häntä.

– Tupa ei voi olla enää kaukana, hän rohkaisi tyttöä. – Saamme hänet kiinni hyvin pian, kultaseni. Siihen ei kulu enää montakaan sekuntia.

Celie siveli hellästi hänen poskeaan ja Philip nielaisi kurkkuunsa kohonneen palan. Kuluneena puolena tuntina Celien silmiin oli ilmestynyt toinen ilme. Se oli niissä nytkin, kun hän lepäsi hervottomana hänen sylissään pää hänen rinnallaan. Se ilmaisi kuvaamatonta hellyttää ja jotakin muutakin, mikä kuristi Philipin kurkkua. Pelkoa se ei ollut, vaan suuren rakkauden ja ymmärtämyksen hehkua.

Tyttökin tiesi Philipin melkein uupuneeksi ja arvasi, että toisen parista asiasta täytyisi tapahtua pian. Hän siveli Philipin poskea hiljaa, kunnes Philip laski hänet maahan jälleen, ja sitten hän painoi Philipin käden kovasti rintaansa vasten, kun he katsoivat taakseen ja kuuntelivat. Philip tunsi hänen sydämensä hiljaisen sykinnän, ja jos hän tarvitsi enemmän rohkeutta, hän sai sitä nyt.

He jatkoivat matkaansa ja saapuivatkin äkkiä tuvan läheisyyteen. Se ei ollut sadankaan metrin päässä heistä heidän nähdessään sen ensi kerran, eikä se ollut enää asumatonkaan, koska piipusta kohosi ohut savupatsas. Muita elämän merkkejä he eivät kuitenkaan huomanneet.

Philip tuijotti siihen puoli minuuttia. Tuolla oli vihdoinkin heidän viime toivonsa. Elämä tai kuolema ja kaikki mitä maailma voi tarjota hänelle ja hänen vieressään seisovalle tytölle, oli tuolla tuvassa. Hän vei tytön hiljaa niin kauaksi syrjään, ettei häntä voitu nähdä. Ja sitten hän riisui takkinsa heittäen sen lumelle. Hän valmistautui taisteluun kuin mies. Se voitiin huomata hänen kasvoistaan ja hänen lihastensa jäykistymisestä, ja kun hän kääntyi Celien puoleen, tämä oli kalpea kuin lumi hänen jalkainsa alla.

– Jouduimme ajoissa, hän kuiskasi. – Sinun pitää pysyä täällä.

Celie ymmärsi. Hän tarttui käsillään Philipiin, kun Philip aikoi poistua, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. Hän halusi huutaa, pysähdyttää Philipin tai mennä Philipin kanssa, mutta hän totteli kuitenkin. Hänen sydämensä oli tukehduttaa hänet, kun hän katseli Philipin poistumista, mutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä. Nyyhkyttäen hän kuiskasi Philipin nimen kuin rukoillen, koska hän tiesi, mitä tuvassa tulisi tapahtumaan.

20

Celie rientää avuksi

Philip saapui tuvan luo sen ikkunattomalta puolelta. Hän oli huomannut kulkiessaan sen ohi Bramin kanssa, että sen toisessa seinässä oli luukulla varustettu ikkuna, ja sitä kohti hän nyt hiipi nopeasti, mutta varovaisesti. Saavuttuaan paikalle, josta hän voi katsella ympärilleen, hän huomasi luukun olevan vieläkin kiinni. Painaen korvansa erääseen rakoon hän kuuli jonkun tuvassa liikkuvan henkilön aiheuttamaa risahtelua. Hän katsahti olkansa yli ja näki Celien seisovan vielä äskeisessä paikassa. Philipkin tunsi melkein samaa hirvittävää jännitystä kuin Celiekin katsoessaan häntä.

Hän kiersi nurkan hiipien ovea kohti, sillä hän halusi äärettömän kiihkeästi saada tämän tehdyksi niin pian kuin suinkin. Hänen valtimonsa rupesivat sykkimään nopeammin hänen ajatellessaan, että outojen lumikenkien jälkien tekijä oli ehkä sittenkin ystävä. Mutta kuinka hän voisi saada sen selville? Hän oli päättänyt olla luottamatta mihinkään sattumaan. Sekunninkin kestävä väärä luottamus voi osoittautua turmiolliseksi. Vasta sitten kun hän sai pyssyn käsiinsä, hän voi ruveta odottamaan esittelyä ja selityksiä. Mutta siihen asti ja varsinkin koska vihamieliset eskimot olivat vielä heidän kintereillään, hänen –

Hänen järkensä ei ehtinyt lopettaa tätä viimeistä väitettä, sillä sen loppu selveni hänelle äkkiä toisella tavalla. Hän näki jo oven, mutta kun se aukeni sisäänpäin, hän ei heti erottanut, oliko se auki vai kiinni. Pitkät lumikengät ja keihäskimppu olivat nojallaan seinää vasten aivan oven vieressä. Tuijottaessaan keihäisiin hän tunsi kuvottavaa pettymystä. Joku eskimojättiläinen eikä valkoinen mies oli polkenut ne jäljet, joita he olivat seuranneet, ja heidän kilpajuoksunsa ajan voittamiseksi oli tuonutkin heidät suoraan vihollisten kohtauspaikalle. Sinä hetkenä, kun kaikki hänen suunnitelmansa näyttivät luhistuvan, hän ei tiennyt mitään muuta mahdollista ratkaisua keihäille. Sitten hän pidätti hetken henkeään ja nuuski ilmaa kuin koira tuulta. Ovi oli auki, ja tuvasta tulvahti hänen sieraimiinsa kahvin ja tupakan hajua. Jollakin eskimolla voi olla tupakkaa ja ehkä teetäkin, mutta ei milloinkaan kahvia!

Hän harppasi nopeasti, mutta hiljaa, tuvan nurkan ja oven välisen matkan. Sitten hän sulki luomensa muutamiksi sekunneiksi voidakseen totuttaa lumen häikäisemät silmänsä tuvassa vallitsevaan hämärään ja nähdäkseen miehen selvästi. Tehtyään sen hän katsoi sisään.

Tupa oli pieni, ehkä vain noin kymmenen jalkaa eri suuntiin. Sen perimmäisessä päässä oli takka, jonka piippu työntyi katon läpi. Philip ei nähnyt ensin mitään muuta kuin esineiden tummat ääriviivat ja kului hetki ennen kuin hän näki takan ääreen kumartuneen miehen. Hän astui kynnyksen yli aiheuttamatta risahdustakaan. Tuvan asukas suoristautui hitaasti ja nosti hyvin huolellisesti kahvipannun hiillokselta takan laidalle. Hänen leveät hartiansa ja kookas ruumiinsa ilmaisivat Philipille heti, ettei mies ollutkaan eskimo. Hän kääntyi näkemättä sittenkään heti ovella seisovaa Philipiä valoa vasten. Kasvot olivat valkoisen miehen kasvot, vaikka ne olivatkin melkein kokonaan pitkän parransängen ja olkapäille ulottuvan takkuisen tukan peitossa. Mutta sekunnin kuluttua hän jo huomasi tunkeilijan ja jäi seisomaan paikoilleen kuin hän olisi äkkiä muuttunut kiveksi.

Philip tähtäsi häneen Celien pienellä revolverilla.

– Olen Philip Brant, Luoteisesta kuninkaallisesta ratsupoliisista, hän sanoi. – Kädet ylös!

Tänä hetkenä oli toinen jäykkänä hämmästyksestä ja toinen jännittävästä odotuksesta. Philip uskoi ruumiinsa varjon piilottavan kädessään olevan pienen revolverin koon. Sen vaikutus olisi kaikissa tapauksissa tehokas näin lyhyen matkan päästä ja hän toivoikin salaperäisen vieraan kohottavan kätensä päänsä yläpuolelle toinnuttuaan käskyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Mutta sitä, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaakaan. Höyryävää kahvipannua pitelevä käsi ojentautuikin äkkiä suoraksi ja kiehuva neste lensi suoraan Philipin kasvoja kohti. Hän kumartui väistääkseen sen ja ampui, mutta ennen kuin hän ehti vetää yksinkertaisen aseen hanan jälleen vireeseen, muukalainen hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kiivas tempaus kaatoi heidät molemmat seinää vasten, niin että kumahti, ja seuraavana hetkenä Philip siunasi sattumalta mieleen juolahtanutta aavistustaan, jonka kehotuksesta hän oli riisunut turkkinsa yltään ja valmistautunut taisteluun, sillä hänen vastustajansa ei ollutkaan mikään tavallinen mies. Mies karjaisi kuin peto heidän kaatuessaan lattialle, ja tuntiessaan hänen lujan otteensa Philip ajatteli Bramia.

Hän oli useammin kuin kerran tarkastellessaan ihmissutta suunnitellut, kuinka hän voisi puolustautua jättiläistä vastaan taistelussa ja kuinka hän menettelisi karttaakseen sylipainia, jossa hän varmasti joutuisi häviölle. Ja tämä mies oli kooltaan ja voimiltaan Bramin vertainen. Hän totesi harjaantuneen nyrkkitaistelijan nopeudella, että hänen ainoa toivonsa perustui avoimeen taisteluun ja toisen musertavan raa'an voiman karttamiseen. Päästyään polvilleen hän taivutti ruumiinsa äkkiä taaksepäin ja iski. Lyönti sattui hänen vastustajaansa suoraan kasvoihin. Ennen kuin hän ehti tiukentaa otettaan ja samalla kun hän kumartui taaksepäin lyönnin voimasta, ponnisti Philip voimiensa pienimmän hitusenkin, mursi toisen otteen ja hyppäsi seisoalleen.

Hän halusi melkein huudahtaa riemusta, sillä etevämmyyden ja luottamuksen riemu ei ollut ennen milloinkaan kohissut hänen suonissaan niin kuumasti kuin nyt. Ollessaan jaloillaan avoimessa taistelussa hän oli vikkelä kuin kissa, ja muukalainen ehti tuskin nousta seisoalleen, kun hän antoi miehelle suoran hartiaiskun, joka sattui jättiläisen leukaan musertavalla voimalla. Se olisi kaatanut tavallisen miehen hervottomana tantereelle, mutta tämä mies sai kiittää pelastuksestaan painoaan. Toinen isku lähetti hänet nojalleen seinää vasten kuin suurimosäkin, mutta kolmannella kerralla Philip iski syrjään tuvassa vallitsevan hämärän vuoksi. Hän keskitti siihen kaiken voimansa ja kun hänen nyrkkinsä vilahti toisen olkapään yli, horjahti hän ja joutui jälleen vihollisensa käsivarsien puristukseen. Ja tällä kertaa hän tunsi suuren käden tarttuvan kurkkuunsakin. Toisen hän torjui vasemmalla kädellään ja toisella kädellään antoi lyhyitä iskuja miehen niskaan ja leukaan. Mutta iskujen huono vaikutus hämmästytti häntä. Käsivarsi, jolla hän suojeli itseään, taivutettiin ylöspäin ja pelastuakseen niistä varmoista seurauksista, joita hän ei voisi välttää saatuaan kaksi kättä kurkkuunsa, hän työnsi äkkiä jalkansa vihollisensa jalkojen taakse ja heittäytyi koko painollaan eteenpäin, jolloin he jälleen kaatuivat tuvan lattialle.

Kumpikaan ei huomannut tyttöä, joka seisoi peloissaan ja silmät kauhusta selällään ovella. He vyöryivät melkein hänen jalkoihinsa. Celie näki selvästi ovesta tulvivassa valossa vieraan jättiläisen veriset kasvot ja Philipin nyrkin, joka iski niitä iskemistään. Sitten hän huomasi jättiläisen molemmat kädet ja ymmärsi samalla, miksi jättiläinen mukautui sellaiseen kohteluun. Kädet olivat kiertyneet Philipin kurkkuun, nuo suuret karvaiset kädet, jotka olivat aivan punaiset miehen omasta verestä. Huuto kohosi hänen huulilleen ja hänen silmänsä tummenivat taistelun kiihottavasta tulesta. Hän hyökkäsi huoneen poikki ja palasi heti takaisin halko kädessään. Philip huomasi hänet silloin – hänen liehuvan tukkansa ja kalpeat kasvonsa – ja samalla halkokin putosi jymähtäen. Philipin kurkun ympärille kietoutuneet kädet irtosivat ja hän horjui seisaalleen hämmästynein silmin ja ojensi käsivartensa kummallisesti naurahtaen. Celie riensi niiden väliin ja Philip tunsi hänen nyyhkyttävän ja huohottavan rintaansa vasten. Sitten hän näki katsoessaan lattialle, että mies, joka oli polkenut nuo oudot lumikenkien jäljet, oli tällä haavaa melkein kuin kuollut.

Vetäessään henkeä puoleksi kuristettuihin keuhkoihinsa Philip tunsi päänsä selvenevän ja hän erkani Celiestä ryhtyen tarkastamaan tupaa. Hänen silmänsä olivat jo tottuneet enemmän hämärään ja äkkiä hän huudahti riemusta. Savesta ja kivistä muuratun takan laitaa vasten pystyssä oli pyssy ja sen suusta riippui vyö tuppineen. Tupessa oli revolveri. Hän melkein nyyhkytti kiihkoissaan ja iloissaan, kun hän sieppasi sen tupesta ja meni ovelle katselemaan sitä. Se oli suuri colt-revolveri ja täynnä panoksia. Hän näytti sitä Celielle taluttaessaan tytön ovelle.

– Vahdi! huudahti hän viitaten kädellään ympäristöönsä. – Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin olla siinä pari minuuttia ja sitten –

Hän laski vyössä olevat patruunat kiinnittäessään sitä uumilleen. Siinä oli ainakin neljäkymmentä, joista muutamat oli varustettu dum-dum-kuulilla. Pyssy oli Savagen tehtaan tuotteita ja sen kaliberi 9 mm. Se oli viimeistä mallia ja kun hän avasi lukon ja katsoi patruunapesään, kimaltelivat sieltä häntä vastaan valmiiksi työnnetyt ammukset. Hän ei halunnut mitään enää. Jos tuvassa olisi ollut hänen painoisensa kultakimpale, hän olisi tuskin kääntynyt sitä katsomaankaan.

Tarttuen pyssyyn hän riensi Celien ohi päivänvaloon. Hänen mieltään sykähdyttävä kiihko oli hetkeksi huumannut hänet niin, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän oli hurjana ilosta tietäessään vallan nyt olevan kokonaan hänen käsissään ja tunsi melkein musertavaa halua huutaa riemunsa julki vihollisilleen päin naamaa.

– Tulkaa nyt, te paholaiset! Tulkaa, tulkaa! hän huusi ja voimatta hillitä enää tunteitaan hän oikein karjaisi.

Celie katsoa tuijotti häneen ovelta. Muutamia minuutteja aikaisemmin hänen kasvonsa olivat olleet kalmankalpeat, mutta nyt veri alkoi virrata kohisten takaisin hänen poskiinsa ja huuliinsa, ja hänen silmänsä loistivat niin ihanasti, kuin hän olisi nähnyt jotakin muuta kuin Philipin riemun. Hänenkin rinnastaan kohosi ilmoille huuto, joka paljasti hänen sydämensä ihmeellisen salaisuuden ja olisi varmasti kantautunut Philipin korviin, ellei samalla olisi kuulunut toistakin kiljahdusta, joka jäykisti heidät molemmat kuuntelevaan hiljaisuuteen.

Se kuului melko läheltä ja oli epäilemättä vastaus Philipin vaatimukseen.

21

Blake ilmaisee heille asioita

Heidän kuunnellessaan huuto toistui jälleen. Tällä kertaa Philip huomasi siinä jonkin uuden soinnun. Se ei ollut mikään haaste, vaan eskimoiden pitkäveteinen ma-too-ee, jota he käyttävät vastatessaan jonkin toverinsa kysyvään huutoon.

– Hän luulee tuvassa olleen miehen huutaneen, sanoi Philip kääntyen katsomaan metsän laitaan, jonne heidän jälkensä johtivat. – Elleivät muut varoita häntä, on maailmassa kolmen minuutin kuluttua yksi eskimo vähemmän.

Mutta toinen ääni oli kiinnittänyt Celien huomion oveen. Mies, jonka tyttö oli lyönyt tainnoksiin halollaan, liikahteli. Philip riensi hänen kutsustaan tupaan ja asettaen Celien vahtiin ovelle alkoi nopeasti työskennellä ollakseen varma vangistaan. Vihollisiltaan ryöstämillään nahkasuikaleilla hän sitoi miehen kädet ja jalat. Valo sattui nyt suoraan jättiläisen kasvoihin ja rintaan, joka oli paljastunut taistelussa, ja Philip oli jo nousemaisillaan seisoalleen, kun hänen katseensa kohdistui punertavaan ihokirjailuun. Hän näki siinä ensiksikin hain, joka suu ammollaan taisteli laivan ankkurin alla, ja sitten hieman alempana muutamia melkein näkymättömiä kirjaimia, joista hän tavaamalla sai kokoon nimen Blake. Sukunimen edessä oli kirjain G.

– Blake, toisti hän nousten seisoalleen. – George Blake – merimies ja sitä paitsi valkoinen!

Blake, joka oli tulemaisillaan tajuihinsa, mumisi jotakin epäselvästi. Samalla Philip kuuli Celien huutavan kiihkeästi ovelta:

– Ah, Philip, se det! Se! Se!

Hän peräytyi äkkiä ja viittasi oviaukkoon. Piiloutuen niin hyvin kuin suinkin tulijoiden näkyvistä Philip tirkisti pihalle. Koiravaljakko oli tulossa tupaa kohti noin sadanviidenkymmenen metrin päässä. Valjakossa oli kahdeksan koiraa ja Philip tunsi ne heti pieniksi teräväkuonoisiksi elukoiksi, joita eskimot kasvattivat. Ne vetivät raskaasti kuormitettua rekeä, jonka takana käveli ajaja, karvainen, hilkkapäinen, lyhyt ja paksu mies. Tämä huuteli yhä samoja tiukkoja käskyjä, joita Philip oli kuullut ollessaan Bramin seurassa. Samalla kuului lattialta vaikeroimista, ja käännyttyään Philip huomasi Blaken verestävien silmien olevan auki ja katsoa tuijottavan häneen. Jättiläisen veriset huulet aikoivat murahtaa jotakin ja hän tempoili nahkahihnoja, joilla hänet oli sidottu.

Samalla Philip huomasi vilahdukselta Celien. Hänkin katsoa tuijotti Blakeen. Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen silmänsä olivat suurina hämmästyksestä. Katsoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin suonenvedon tapaisesti rinnalleen ja huudahteli hiljaa kummallisesti, sillä hän näki nyt Blaken kasvot ensi kerran päivänvalossa. Kuullessaan hänen huutonsa Blake käänsi katseensa häneen ja sekunnin ajaksi lattialla makaava peto ja häneen katsova tyttö muodostivat sellaisen kuvaelman, joka lumosi Philipin kokonaan. He näyttivät tuntevan toisensa. Tyttö oli hämmästynyt ja melkein jäykistynyt pelosta, kun sitä vastoin miehen silmät alkoivat loistaa äkillisestä petomaisesta riemusta.

Äkkiä he kuulivat eskimon äänen ja koirien luskutuksen.

Ne olivat ensimmäiset Blaken erottamat äänet. Hän käänsi päänsä ovea kohti huohottaen kovasti ja hihnat leikkasivat hänen ihoaan hänen lihaksiensa jännittyessä kuin ruoskan sivallukset. Philip kosketti salamannopeasti suuren coltin suulla vankinsa päätä.

– Jos äännähdätte, olette kuoleman oma! hän varoitti. – Olemme tuon valjakon tarpeessa ja jos vain kuiskaattekaan seuraavien kymmenen sekunnin kuluessa, levitän aivonne lattialle!

He kuulivat reen jalasten kylmän narinan ja hetken kuluttua monien käpälien pehmeän kapseen lumiselta aukeamalta. Philip syöksyi ovelle yhdellä hyppäyksellä. Toisella hän pääsi jo pihalle ja hämmästynyt eskimo huomasi äkkiä katsovansa hänen revolverinsa mustaan pyöreään suuhun. Saadakseen hänet ymmärtämään, mitä häneltä vaadittiin, Philipin ei ollut pakko turvautua mihinkään yleiseen kieleen. Mies peräytyi tupaan revolverin suun ollessa hänestä parin jalan päässä. Celie tarttui pyssyyn ja rupesi vahtimaan Blakea, kuin olisi pelännyt, että Blake ehkä voi katkaista siteensä. Philip nauroi iloisesti nähdessään, miten äkkiä Celie ymmärsi, että hänen tuli ojentaa pyssy kogmollokin rintaa kohti ja pidellä sitä siinä asennossa niin kauan, että hän ehtisi sitoa kogmollokin kädet. Celie oli ihmeellinen ja huohotti oikein kiihkoissaan. Blake oli lattialta huomannut, että hänen pieni valkoinen sormensa painoi hiljaa liipasinta. Se oli värisyttänyt Blakea, ja eskimokin puri nyt hampaitaan kiukusta, kun Philip sitoi hänen käsiään selän taakse. Philipkin huomasi sen ja hänen sydämensä oikein jyskytti. Celie oli äärettömän huoleton. Kaikki oli ohi vähemmässä kuin parissa minuutissa ja huokaisten kuuluvasti helpotuksesta Celie laski pyssyn maahan. Sitten hän pani sen seinää vasten nojalleen ja kiiruhti Blaken luo. Hän oli hirveästi kiihkoissaan viitatessaan verisiin kasvoihin ja koettaessaan selittää Philipille äskeistä värisyttävää kummallista kohtausta, jolloin Philip oli huomannut heidän tuntevan toisensa. Philip käänsi katseensa hänestä Blakeen, jonka kasvojen ilme karmi kylmästi hänen selkäänsä. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, vaan pikemminkin syvää ja vilpitöntä riemua. Sitten Blake katsoi Philipiin ja nauroi peittelemättä.

– Ette luullakseni ymmärrä hänen puhettaan ollenkaan? sanoi hän nauraa hihittäen. – En minäkään, mutta tiedän kuitenkin, mitä hän koettaa selittää teille. Tämä on kirotun kummallista, vai mitä?

Hän ei voinut mitenkään estää katsettaan kääntymästä oveen. Siinä oli toivoa, tuossa katseessa, jonka hän nyt kiinnitti melkein vihaisesti Philipiin.

– Vai olette te Philip Brant, Luoteisesta kuninkaallisesta ratsupoliisista. No niin, olette arvannut nimeni, vaikka G. ei merkitsekään Georgea. Jos katkaisette jalkasiteeni, että voin seisoa tai istua, kerron teille jotakin. En voi tehdä paljonkaan vahinkoa taaksesidottuine käsineni enkä puhuakaan, koska aataminomenani tukehduttaa minut.

Philip tarttui pyssyyn antaen sen jälleen Celielle ja asetti tytön uudestaan vahtiin ovelle.

– Vahdi ja kuuntele! hän sanoi.

Sitten hän leikkasi Blaken nilkkasiteet poikki ja Blake horjui seisoalleen. Kun hän kääntyi Philipiin päin, suuri colt oli ojennettu hänen rintaansa kohti.

– Puhukaa nyt! Philip käski. – Annan teille puoli minuuttia aluksi sen kertomiseen, minkä haluan heti tietää. Olette tuonut eskimot tänne. Sitä ei voida epäilläkään. Mitä teillä on tekemistä tämän tytön kanssa ja mitä olette tehnyt hänen omaisilleen?

Hän ei ollut milloinkaan katsonut tyynemmän miehen silmiin kuin Blaken, jonka veriset huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn hänen lopetettuaan.

– Minua ei voida niinkään helposti pelottaa, hän sanoi hätäilemättä. – Tiedän pienen temppunne ja minäkin olen aikoinani lasketellut monta kömpelöä valhetta. Tekin valehtelette sanoessanne ampuvanne, vaikka tiedättekin, ettette ammu. Määrään itse, puhunko vai olenko puhumatta. Mutta ennen kuin teen päätökseni, annan teille muutamia veljellisiä neuvoja. Ottakaa tuo koiravaljakko tuolta ja ajakaa jäälakeuden poikki yksinänne. Ymmärrättekö, yksinänne! Jättäkää tyttö tänne. Se on teidän ainoa mahdollisuutenne pelastua samanlaisesta kohtalosta kuin –

– Anderson, Olof Anderson ja nuo toiset Bathurstin niemellä. Tarkoitatte kai sitä? Philip kysyi änkyttäen.

Blake nyökäytti päätään.

Philip arvaili, kuuliko toinen hänen sydämensä sykintää. Hän oli saanut selville tällä hetkellä kaiken sen, mitä hallitus oli koettanut tutkia pari vuotta. Tämä mies, tämä Blake siis olikin tuo kogmollokkien salaperäinen valkoinen johtaja, joka oli pääsyyllinen Coronation-lahden rannalla asuvien alkuasukasten tekemiin alituisesti lisääntyviin rikoksiin. Mieshän oli juuri tunnustanut tappaneensa Olof Andersonin. Hänen sormensa vapisi hetken revolverin liipasimella. Sitten tuijottaen Blakea kasvoihin hän laski aseensa hitaasti, kunnes se riippui hänen sivullaan. Blaken silmät loistivat katsellessaan otaksumaansa voittoa.

– Niin, teillä ei ole muuta mahdollisuutta, hän kehotti. – Ja hetket ovat hyvin kalliit.

Philip oli arvostellut vastustajaansa ja toivoi vain muutamia kalliita minuutteja, joiden kuluessa voisi pelata pelinsä loppuun. Heidän jäljilleen lähteneet kogmollokit eivät voineet olla enää kaukanakaan tuvasta.

– Ehkä olette oikeassa, Blake, hän sanoi epäröiden. – Luullakseni Celie onkin Bram Johsonin luona saavuttamiensa kokemuksien perusteella hyvin halukas palaamaan isänsä luo. Missä hän nyt on?

Blake ei koettanutkaan piilottaa kiihkoaan. Philipin kumaraan painuneista hartioista, revolveria pitävän käden hervottomuudesta ja hänen äänensä muutoksesta Blake oli huomaavinaan, että hänen vangitsijansa toivoi kovasti pelastuvansa ehein nahoin tästä pulasta, johon hän tahtomattaan oli joutunut. Ja vilkaistuaan pelästyneeseen Celieen, joka oli kääntynyt hetkiseksi tupaan päin, hän tunsi vakaumuksensa vain vahvistuvan.

– Hän on tuolla Coppermine-joen varrella noin sadan peninkulman päässä täältä. Bram Johnson –

Hänen silmänsä alkoivat äkkiä leimahdella.

– Niin, Bram Johnson piti huolta hänestä, kunnes pienet rottanne hyökkäsivät salakavalasti hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet, Philip keskeytti. – Kuulkaahan nyt, Blake. Olkaa rehellinen minua kohtaan, niin minäkin olen rehellinen teitä kohtaan. En ole ymmärtänyt sanaakaan tytön kielestä ja olen sen vuoksi utelias saamaan selville pari asiaa ennen lähtöäni. Jos ilmoitatte minulle, kuka hän on, miksi ette ole tappanut hänen isäänsä ja mitä aiotte tehdä hänelle, en tuhlaa enää ainoatakaan minuuttia turhaan.

Blake nojautui eteenpäin, kunnes Philip tunsi hänen lämpimän hengityksensä.

– Mitäkö aion tehdä hänelle? hän kysyi hitaasti. – Jos olisitte ollut jossakin viisi vuotta näkemättä ainoatakaan valkoista naista ja sitten jonakin aamuna heräisitte ja näkisitte hänenlaisensa enkelin tuolla parintuhannen peninkulman päässä erämaassa, mitä silloin tekisitte hänelle? Ellen olisi silloin niin kokonaan taintunut, olisin anastanut hänet heti itselleni. Ja sittenkin, ellei tuo paholainen susineen olisi tullut väliin –

– Bram poistui hänen luotaan juuri silloin kun olitte saamaisillanne hänet käsiinne, täytti Philip koettaen säästää aikaa. – Luullakseni hän ei edes tiedäkään, että olette halunnut saada hänet omaksenne, Blake. Hän ei ymmärrä asiaa ollenkaan. Otaksun, ettei hän ole arvannut totuutta vielä nytkään. Kuinka hitossa saittekaan sen aikaan? Tekeydyitte varmaankin hänen ystäväkseen ja pysyttelitte piilossa sen aikaa, minkä kogmollokit tarvitsivat teon suorittamiseen. Onko asia niin?

Blake nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa tummenivat, kun hän katsoi Philipiin, ja hänen silmissään palava tuli muuttui syväksi tasaiseksi hehkuksi, sillä Philip ei ollut voinut hillitä äänensä riemuitsevaa sointua. Se voitiin nähdä hänen silmistäänkin, ja Blake huomasi sen. Hänen korkeasta rinnastaan tunkeutuva ääni korahti kurkussa ja hänen huulensa murahtivat jotakin, kun hän veren kuohahdellessa suonissaan huomasi tulleensa petetyksi.

Käyttäen väliaikaa hyödykseen Philip sanoi:

– Ellen ennen milloinkaan ole rukoillut Jumalaa oikein, rukoilen nyt, Blake. Kiitän häntä siitä, että Bram Johnsonin ruumiissa on vielä sielu, vaikka hänen järkensä onkin pimennyt ja hänen ruumiinsa käynyt muodottomaksi. Ja nyt aion pitää sanani. En tahdo tuhlata enää ainoatakaan minuuttia. Tulkaa!

– Tarkoitatteko, että –

– Ette arvannut oikein. Emme aio lähteä jäälakeudelle, vaan tuonne Coppermine-joen rannalle rakennettuun tupaan ja te tulette kanssamme. Ja kuunnelkaa nyt tarkasti sanojani, Blake. Siellä voi ehkä syntyä taistelu ja jos sellainen syntyy, tahdon, että selvitätte itsellenne sen, että ensimmäinen laukaus ammutaan suoraan kupunne läpi. Puhun kai tarpeeksi selvästi? Ammun teidät kuollutta makrilliakin kuolleemmaksi heti, kun joku pieni murhaajanne ilmestyy jäljillemme. Sanokaa sen vuoksi tälle huuhkajasilmäiselle pakanalle tuossa, että hän ilmaisee sen ilosanoman veljilleen heti, kun he saapuvat tänne, ja että hän ilmaisee sen hyvin. No, äkkiä nyt. En laske nyt leikkiä.

22

Copperminea kohti

Blake luki nyt Philipin silmistä kohtalonsa ja enemmänkin. Hän puhuikin sen vuoksi kolme neljäsosaa minuuttia hyvin nopeasti eskimolle ja Philip tiesi hänen nyt antavan miehelle tarkkoja määräyksiä siitä, miten eskimoiden oli toimittava voidakseen pelastaa hänet. Mutta hän tiesi Blaken korostavan sitäkin, ettei se saisi tapahtua avoimessa taistelussa, vaikka heidän lukumääränsä olisi kuinka suuri tahansa.

Sitten hän ajoi Blaken nopeasti ovesta valjakon luo. Reki oli kuormitettu raskaasti tuoreella peuranlihalla, ja lumelle heittelemästään lihamäärästä Philip päätti, että tupaan hetken kuluttua kokoontuisi varmaankin kokonainen pieni armeija eskimoita. Läjässä oli lihaa yli neljäsataaviisikymmentä kiloa. Erottaen siitä neljännen osan heitä itseään varten hän sijoitti Celien mukavasti rekeen ja käänsi sitten huomionsa Blakeen. Hän sitoi vankinsa uudestaan nahkahihnalla siten, että mies voi vapaasti käyttää vasenta kättään, ja otti sen jälkeen eskimolta ruoskan antaen sen Blakelle.

– Ajakaa nyt! hän komensi. – Suunnatkaa matkanne suoraan Coppermine-joelle suorinta tietä. Tämä kilpajuoksu koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin. Huomatessani pienimmänkin petoksen ammun teidät.

– Te olette hullu! Blake murahti kiristellen hampaitaan. – Hyvä Jumala, millainen hullu!

– Ajakaa ja tukkikaa suunne!

Blake tarttui ruoskaan ja karjaisi jotakin vihaisesti eskimon kielellä. Koirat hyppäsivät jaloilleen ja läksivät matkalle kuultuaan toisen käskyn. Tuvan ovella seisovan eskimon pienet silmät kimaltelivat vetisinä innosta, kun hän katseli heidän poistumistaan. Katsoessaan taakseen Celie näki hänet viimeiseksi vilahdukselta ja tarttui yhä lujemmin sylissään olevaan pyssyyn. Philip oli antanut hänelle pyssyn ja se oli saanut hänet tuntemaan vastuunsa. Philip oli tarkoittanut, että hän käyttäisi sitä tarpeen vaatiessa ja pitäisi varsinkin silmällä Blakea. Hänen katseensa ei siis irtautunut hetkeksikään henkipaton leveästä selästä miehen juostessa tusinan askeleen päässä koirien edellä. Jos mies yrittäisi lähteä pakoon, Celie oli valmis sen varalta ja aikoi empimättä ampua. Juostessaan aivan hänen vieressään Philip huomasi hänen käsiensä tiukan otteen pyssyn ympärillä ja pienen peukalon, joka painoi varmistinta valmiina silmänräpäykselliseen toimintaan, Philip nauroi ja Celie katsahti häneen punastuen kovasti nähdessään hänen ihailevan katseensa.

– Blake oli oikeassa sanoessaan minua hulluksi! hän huudahti Celielle hiljaa äänellä, joka hurmasi tytön kunnioittavalla sävyllään. – Olen hullu sen vuoksi, että voin menettää sinut nyt, kultaseni. Jos olisin lähtenyt toiselle suunnalle, olisin saanut sinut omakseni ikuisiksi ajoiksi. Eskimot eivät kai olisi seuranneet meitä kauaksi etelään, tuskinpa ollenkaan. Ehkä et ymmärräkään, millaiseen vaaraan antaudumme palatessamme isäsi luo. Tiedätkö sen?

Celie hymyili.

– Ja ehkä me saavuttuamme sinne huomaammekin hänet kuolleeksi, hän lisäsi. – Mutta olipa hän sitten elävä tai kuollut, kaikki on nyt Blaken vallassa ja sinun pitää auttaa minua vahtimaan häntä.

Hän teki tämän varovaisuustoimenpiteen ymmärrettäväksi viittaamalla Blakeen ja pyssyyn. Sitten hän jättäytyi jälkeen, jolloin Blake joutui hänestä kolmenkymmenen askeleen päähän valjakon toiselle puolelle. Sellaisenkin matkan päästä Philip voi tappaa hänet yhdellä laukauksella.

He seurasivat vanhan lihalla kuormitetun reen aukaisemaa tietä suunnaten kulkunsa suoraan luodetta kohti. Oli ilmeistä, että Blake kulki oikeaan suuntaan, ja Philip otaksui heidän jo lyhyen ajan kuluttua saapuvan Coppermine-joelle. Kun he kerran pääsisivät suureen Jäämereen virtaavan joen jäätyneelle pinnalle, heidän ei enää tarvitsisi pelätä väijyviä vihollisia niin kovasti. Blake tiesi nähtävästi senkin. Jos hänellä oli jonkinlainen pakosuunnitelma valmiina, hänen olisi pakko panna se toimeen ennen heidän saapumistaan joelle.

Kun metsä alkoi muuttua harvemmaksi ja jäälakeuden laita alkoi näkyä, Philip juoksi Celien rinnalla, mutta silloin kun metsä oli tiheämpää ja tien vieressä näytti olevan sopivia piilopaikkoja heidän vihollisilleen, hän oli aina Blaken läheisyydessä pitäen revolveria avoimesti kädessään. Sellaisina hetkinä Celie piti silmällä matkaa, jonka he olivat jo kulkeneet. Kun hän istui reessä, hänen valppaat silmänsä näkivät jokaisen viidakon pensaan heidän kummallakin puolellaan ja silloin kun Philip juoksi hänen vieressään tai takanaan, hän näki ainakin pyssyn kantomatkan päähän Blaken edelle. Seurattuaan reen jälkiä kolme neljännestuntia Blake kajautti tiukan komennon, joka pysäytti koirat. He olivat saapuneet harjanteelle, jolta voi katsella puuttoman kapean lakeuden yli sen toiselle puolelle tummaan kuusikkoon, jonne oli noin puoli kilometriä. Blake viittasi sinne. Sen yllä leijaili pilvi pihkaista savua.

– Nyt te saatte päättää, hän sanoi tyynesti Philipille. – Tie kulkee tuon metsikön kautta ja te näette savun. Luullakseni siellä on parikymmentä Upin miestä syömässä peuranpaistia. Lauma oli aivan metsikön takana silloin kun he tappoivat siitä muutamia eläimiä. Jos nyt jatkamme matkaamme, he huomaavat luultavasti meidät tai heidän koiransa vainuavat meidät, ja Upi on verenhimoinen vanha kaulojen katkaisija. En halua luotia kupuuni ja sen vuoksi ilmoitan tämän teille.

Mutta Blaken silmissä oli sittenkin sellainen ilme, mistä Philip ei pitänyt. Blakea ei voitu helposti pelottaa ja kuitenkin hän oli varoittanut vihollistaan rehellisesti, kuten näytti.

Hän tuli askeleen lähemmäksi ja sanoi hiljempää:

– Brant, tuolla on vain yksi Upin joukoista. Jos jatkatte matkaanne tupaan, jonne aiotte, seuraa jälkiämme jo ennen iltaa parisataa miestä ja he voittavat teidät huolimatta siitä, tapatteko minut vai ettekö. Teillä on vielä sama mahdollisuus kuin äskenkin. Käyttäkää sitä hyväksenne, ellette ole väsynyt elämäänne. Luovuttakaa tyttö minulle ja suunnatkaa kulkunne koiravaljakolla yksinänne jäälakeuden yli etelään.

– Ei mitenkään, vaan me jatkamme matkaamme, vastasi Philip katsoen toiseen vakavasti. – Tunnette pienet murhaajanne, Blake. Ei kukaan voi sivuuttaa heitä niin huomaamatta kuin te ja teidän pitää se tehdäkin. Ammun teidät, ellette suostu. Eskimot voivat ehkä sitten saada meidät käsiinsä, mutta he eivät tule loukkaamaan tyttöä, niin kuin te. Ymmärrättekö? Aiomme pelata tämän pelin loppuun ja luullakseni te saatte panna siihen suurimmat panokset. Tunnen jollakin tavoin kummallisesti, että joudutte maksamaan ne ennen saapumistamme tuvalle.

Blaken silmien salaperäinen hehku sammui vain hetkeksi, sillä Philipin äänessä oli tuo matala kova sointu, joka ei siedä verukkeita, ja Blake tiesi hänen olevan valmiin menettelemään uhkaamallaan tavalla. Murahtaen jotakin ja kohauttaen hartioitaan hän pani koirat liikkeelle ruoskansa sivalluksella ja lähti johtamaan valjakkoa suoraan länteen. Seuraavan puolen tunnin kuluessa Philipin silmät ja korvat eivät menettäneet hetkeksikään valppauttaan. Hän juoksi melkein Blaken kintereillä revolveri kädessään pitäen silmällä jokaista kumpua ja jokaista mitättömintäkin piilopaikkaa heidän sivuuttaessaan ne. Hän katseli Blakeakin saaden vihdoin varmuuden siitä, että henkipatto oli aivoissaan saanut valmiiksi jonkun tuhoa ennustavan suunnitelman, johon hän luotti ehdottomasti huolimatta Philipin uhkauksista ja siitä tosiseikasta, että he olivat onnellisesti sivuuttaneet Upin leirin.

Pari kertaa, kun heidän katseensa sattuivat kohtaamaan, hän näki Blaken kasvoissa halveksivaa tyyneyttä, melkeinpä ivallista riemua, jota Blake ei voinut täydellisesti piilottaa. Se täytti Philipin mielen tuskin selitettävällä levottomuudella. Hän tiesi varmasti Blaken ymmärtävän sen, että hän täyttäisi uhkauksensa pienimmästäkin petoksesta tai jonkun vihollisen ilmestyessä näkyviin, mutta hän ei kyennyt silti tukahduttamaan ahdistusta, joka oli saamaisillaan hänet valtoihinsa. Hän ei näyttänyt sitä kuitenkaan Blakelle, vaan koitti karkottaa sen mielestään. Se oli sittenkin mahdotonta. Se tuntui olevan jotakin, mikä leijaili ilmassa hänen ympärillään, ja siinä tuntui selvästi vaara, jota hän ei voinut nähdä.

Mutta silloin Blake viittasi äkkiä heidän edessään olevan lakeuden yli ja sanoi:

– Tuolla on Coppermine.

23

Blake pakenee

Celien huulilta kajahtanut huuto käänsi Philipin katseen Copperminen leveästä jäätyneestä pinnasta tyttöön, ja hänen katsoessaan Celie viittasi suureen kallionhuippuun, joka kohosi tasaisen lakeuden pinnasta kuin jokin kummallinen torni.

Blake nauroi murahtaen partaansa ja hänen silmänsä kimaltelivat ilkeästi, kun hän katsoi tytön punastuneisiin kasvoihin.

– Hän koittaa kertoa teille, että Bram Johnson kuljetti häntä tämän kautta, hän sanoi nauraa hihittäen. – Bram on samanlainen hullu kuin tekin.

Hän ei näyttänyt odottavan vastausta Philipiltä, vaan käski koirien laskeutua rinnettä pitkin lakeudelle. Viidentoista minuutin kuluttua he olivat jo joen jäällä.

Philip huokasi syvään helpotuksesta ja hän näki samanlaisen ilmeen Celienkin kasvoissa palatessaan jälleen hänen luokseen. Niin pitkälle kuin he vain voivat nähdä eteenpäin, siellä ei ollut lainkaan metsää. Coppermine-joki itsekin näytti sulautuvan kokonaan jäälakeuden valkoiseen tyhjyyteen. Täällä ei heidän kimppuunsa voitaisi hyökätä salaa yölläkään. Blaken kasvoissa oli kuitenkin jotakin, jonka vuoksi Philip ei voinut karkoittaa mielestään aavistusta jostakin näkymättömästä ja tuntemattomasta vaarasta, vaikka hän olisi kuinka koettanut. Hän väitteli mielessään häntä painostavan asian järjettömyyttä vastaan. Blakehan oli kokonaan hänen vallassaan. Hän ei voinut mitenkään paeta ja hänen elämänsäkin riippui kokonaan siitä, kuinka turvallisesti hän onnistuisi viemään heidät perille tupaan. Ei voisi olla mitenkään mahdollista, että Blake haluaisi uhrata henkensä vain sen vuoksi, että he joutuisivat eskimoiden käsiin. Ja kuitenkin –

Ja hän ryhtyi vahtimaan Blakea sitä tarkemmin, kuta syvemmälle he hautautuivat pohjolan loppumattomaan kaamokseen. Ja hänestä näytti aivan siltä kuin Blake olisi tiennyt tämän hänen lisäytyvän valppautensa ja lisännyt sen vuoksi vauhtiaan. Philip kuuli silloin tällöin hänen nauraa hihittävän partaansa, ja heidän kuljettuaan tunnin joen lumista jäätä pitkin hän ei enää voinut kieltää sitä tosiasiaa, että kuta kauemmaksi he pääsivät autiolle jäälakeudelle, sitä luottavaisemmaksi Blake näytti käyvän. Hän ei ryhtynyt kyselemään Blakelta mitään, sillä hän tunsi miten hyödytöntä olisikaan pakottaa vanki keskusteluun. Siinä suhteessa valta oli Blaken käsissä. Hän voi valehdella tai puhua totta aina sen mukaan, millä tuulella hän milloinkin sattui olemaan. Blake oli varmaan arvannutkin Philipin ajatukset. Heidän juostessaan vierekkäin hän äkkiä naurahti eikä hänen äänensä ivallisesta sävystä voinut erehtyä, kun hän sanoi:

– Tuntuu naurettavalta, Brant, että pidän teistä, siitäkin huolimatta, että olette antanut minulle selkään ja uhannut tappaa minut. Luullakseni se johtuu siitä, että olen hirveästi pahoillani vuoksenne. Kuljette nyt suoraan helvetin portteja kohti, jotka ovat selkoselällään.

– Entä te?

Tällä kertaa Blaken nauru oli käheämpää.

– Nyt on yhdentekevää, minne minä joudun, hän sanoi. – Silloin kun päätitte, ettette luovuta minulle tyttöä hengestänne, jouduin melkein pois pelistä. Luulette ehkä minun voivan hillitä Upin miehiä, mutta olen voimaton nyt, kun olette tulleet jo näin kauaksi pohjoiseen. Jos unohdamme erimielisyytemme ja annatte minulle tytön, Upi suostuu kyllä puolittain ehdotukseeni. Voi hitto, miten pahasti turmelittekaan ihanan unelmani!

– Unelmanneko?

Blake karjaisi jotakin koirille.

– Niin ja enemmänkin. Minulla on tuolla kauempana Upinkin asuntoa hieno maja, joka on kokonaan rakennettu valaan luista ja laivan lankuista. Kuvitelkaahan mielessänne, Brant, miten komeasti Celie olisi voinut elää siellä minun kanssani. Tämän unelman te rikoitte.

– Entä hänen isänsä ja muut?

Tällä kertaa Blaken naurussa oli jonkinlainen hurja sävy, kuin Philip olisi sattumalta tullut maininneeksi jotakin, mikä huvitti ja raivostutti häntä.

– Ettekö tiedä, miten nämä pakanalliset kogmollokit suhtautuvat appeen? hän kysyi. – Hän on kuin haltija muun kukoistavan perheen keskuudessa. Kuin kaksijalkainen jumala. Toisetko? Tapoimme heidät. Mutta Upi ja hänen pakanansa eivät tee mitään vanhukselle nähdessään minun ottavan tytön. Sen vuoksi ukko onkin hengissä tuolla tuvassa. Pentele, millaiseen sekamelskaan olette joutumaisillanne, Brant! Ja arvailen juuri, kenen omaksi tyttö sitten joutuu, kun olette tappanut minut ja he ovat tappaneet teidät. Heimon joukossa elää eräs sekarotuinen ja tyttö joutuu luultavasti hänelle. Nuo pakanat itse eivät juuri välitä naisista, kuten tiedätte. Sen vuoksi onkin varmaa, että hän joutuu sekarotuiselle.

Hän riensi eteenpäin heilutellen ruoskaansa ja huutaen koirille. Philip otaksui hänen näinä hetkinä puhuneen paljon tottakin. Hän oli epäröimättä ja vapaaehtoisesti tunnustanut murhauttaneensa Celien isän toverit ja selittänyt järkevästi, miksi Arminia itseään ei oltu tapettu. Nämäkin seikat kykenivät jo lisäämään Philipin pelkoa. Ellei Blake luottaisi niin ehdottomasti lopulliseen tulokseen, hän ei uskaltaisi paljastaa itseään noin avoimesti. Philip päätti olla vielä enemmän varuillaan tämän jälkeen.

Blake ei sitten lyhyen puhelemispuuskansa jälkeen koettanutkaan moneen tuntiin uudistaa keskustelua eikä näyttänyt haluavan vastata Philipin tekemiin kysymyksiin. Philip huomasi useammin kuin kerran Blaken kiiruhtavan eteenpäin niin nopeasti, että ihmisten ja koirien oli varmasti pakko väsyä ennen iltaa. Hän tiesi Blaken pörröisessä päässä piileväin aivojen terävyyden ja vaarallisen vilkkauden ja tarkatessaan Blaken suunnattomia ponnistuksia päästä nopeasti eteenpäin tunsi tyydytystä, johon sekottui vähän epäilyäkin.

Kolmelta iltapäivällä he olivat päässeet noin viidenkymmenen kilometrin päähän tuvasta, jossa Blake oli joutunut vangiksi. Koko sen matkan he olivat vaeltaneet puuttoman lakeuden läpi, jossa ei ollut näkynyt merkkiäkään elämästä. Vasta kolmen ja neljän välissä iltapäivällä he tulivat jälleen metsäisille seuduille, ja Philip kysyi itseltään, oliko Blake suunnitellut pääsevänsä tähän metsään ennen hämärää. Paikoissa, joissa kuusikot ja männiköt tihenivät synkäksi metsäksi, Philip komensi Blaken joen keskelle kun he lähestyivät näitä kohtia. Joen leveys antoi heille lohduttavan turvallisuuden tunteen. Rannat olivat toisistaan enimmäkseen parin sadan mutta usein neljänkin sadan metrin päässä. Heidän ohittamistaan mahdollisista väijymispaikoista voitiin heitä vain ampua luodikoilla ja silloin kun sellainen vaara näytti mahdolliselta, Philip juoksi Blaken kintereillä revolveri kädessään. Pyssyn paukaus ja luodin sattuminen maaliinsa tiesi Blaken kuolemaa. Sitä ei henkipatto voinut enää epäilläkään.

Tuntia ennen pohjolan illan harmaata hämärää Philip alkoi tuntea kovan vauhdin aiheuttamaa väsymystä. Ja tuntikausia kestänyt reessä istuminen jännittyneen toimettomana oli piirtänyt väsymyksen juovia Celienkin kasvoihin. Iltapäivän puolivälistä saakka koiratkin olivat silloin tällöin hiljentäneet vauhtia. Nyt ne olivat lopen väsyneitä ja vain Blake yksinään näytti vielä reippaalta. Kello kuuden aikaan he saapuivat melkein tasaiselle seudulle, jossa vain rannoilla kasvoi harvaa metsää. He olivat olleet taipaleella yhdeksän tuntia ja kulkeneet kahdeksankymmentä kilometriä. Joki muodosti leveän suvannon ja Philip pysähdytti valjakon siihen.

Hän sitoi ensi työkseen Blaken jalat ja kädet ja asetti hänet istumaan selin kinokseen tusinan askeleen päähän reestään. Henkipatto suhtautui tilanteeseen niin välinpitämättömästi, että se Philipin mielestä oli enemmän teeskentelyä kuin luonnollisuutta. Sillä välin kun Celie käveli edestakaisin saadakseen veren kiertämään nopeammin suonissaan, hän juoksi rannalla kasvavaan harvaan metsään ja toi sieltä tullessaan sylillisen kuivia puita. Hän sytytti pienen nuotion niin lähelle rekeä kuin suinkin voidakseen piilottaa sen näkyvistä. Kymmenen minuuttia riitti lihan keittämiseen heidän illallisekseen. Sitten hän polki tulen sammuksiin, ruokki koirat ja laittoi mukavan kojun Celielle ja itselleen yöksi Blakea vastapäätä. Yö oli käynyt niin synkäksi, että hän näki vain epäselvästi kinoksen vieressä istuvan henkipaton. Revolverin hän pani valmiiksi viereensä.

Pimeässä hän painoi Celien lujasti syliinsä, niin että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hän hautasi huulensa Celien tukan hivelevään suloon ja Celie kiersi hiljaa käsivartensa hänen kaulaansa. Philip ei silloinkaan irrottanut katsettaan Blakesta eikä hän hetkeksikään lakannut kuuntelemasta, kuuluisiko muitakin ääniä kuin väsyneiden koirien syvää hengitystä. Hetken kuluttua tähdetkin alkoivat tuikkia taivaalta. Pimeys haihtui hitaasti ja valkoinen maailma alkoi kimallella kylmän ihanasti. Tähtien valossa hän näki Celien tukan kimaltelevan, sen verhotessa heitä kuin kultainen huntu, ja huomasi muutamia kertoja henkipaton silmissä palavan kummallisen tulen heitä erottavan välimatkan takaa. Molemmat rannat näkyivät selvästi. Hän olisi voinut nähdä lähestyvän ihmisen kahdensadan metrin päästä.

Hetken kuluttua hän huomasi Blaken pään vaipuneen rinnalle ja hänen hengityksensä muuttuneen syvemmäksi. Hän luuli silloin vankinsa nukkuneen. Hänen rintaansa vasten painautunut Celiekin nukkui pian. Hän yksinään valvoi ja vahti. Vatsalleen laskeutuneet koirat eivät tienneet mitään koko maailmasta. Tunnin hän pysyi hyvin valppaana eikä huomannut Blaken liikahtavankaan koko aikana. Hän ei kuullut mitään epäilyttävää. Ja yö muuttui tasaisesti valoisammaksi valkoisten tähtien tuikkiessa. Hän piti nyt revolveriaan kädessään. Tähtien valo pani sen kimaltelemaan teräksensinisenä, ja Blake olisi varmasti huomannut sen, jos hän olisi herännyt.

Ja sitten Philip tunsi ponnistelevansa toivottomasti pysyäkseen hereillä. Hänen silmänsä painuivat umpeen yhä uudestaan ja hän aukaisi ne jälleen ponnistaen. Hän oli suunnitellut, että he levähtäisivät pari kolme tuntia. Nuo pari tuntia olivat kuluneet, kun hän avasi silmänsä kahdennenkymmenennen kerran ja katsoi Blakeen. Henkipatto ei ollut liikahtanutkaan. Hänen päänsä oli vain vaipunut yhä syvempään rinnalle, ja jälleen vastustamaton väsymys sulki Philipin silmät. Ja silloinkin Philip tiesi vielä taistelevansa tietoisesti musertavaa toivoa vastaan saada nukkua. Hänestä tuntui, että hän ponnisteli tuntikausia, ja koko ajan koitti hänen alitajuntansa huutaa hänelle, että hän heräisi sotimaan lähestyvää vaaraa vastaan, ja onnistuikin vihdoin. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti huumautuneena ja puolisokeana Blakeen päin. Hän oli aluksi hyvin mielissään heräämisestään. Tähdet tuikkivat kirkkaammin, yö oli hyvin hiljainen ja tuolla tusinan askeleen päässä hänestä oli kinos.

Entä Blake?

Hänen sydämensä nousi kurkkuun.

Blake oli paennut!

24

Olof Anderson

Sen huomion aiheuttama järkytys, että Blake oli paennut, kohotti Philipin melkein polviasentoon, ennen kuin hän muisti Celien. Tyttö heräsi kuitenkin heti. Philip oli kiertänyt käsivartensa melkein rajusti hänen vartalonsa ympärille. Hän huomasi revolverin Philipin kädessä ja seuraavana hetkenä tyhjän paikan, jossa heidän vihollisensa oli ollut. Philipin silmät tarkastelivat nopeasti heitä ympäröivää kuun valaisemaa seutua, mutta Blakea ei näkynyt missään. Sitten Philip näki pyssyn ja tunsi mielensä huojentuvan. Henkipatto oli jostakin syystä jättänyt sen ottamatta mukaansa, ja kului hetki, ennen kuin sen merkitys selveni hänelle. Blake oli varmaankin paennut juuri vähää ennen hänen viimeistä hirveää ponnistustaan pysyäkseen hereillä. Hän oli juuri ehtinyt livahtaa yön pimeyteen uskaltamatta pysähtyä ottamaan asetta, joka oli lumella Celien vieressä. Hän oli varmasti luullut Philipin olevan vain puolittain nukuksissa ja huomannut kuunvalossa kimaltelevan suuren revolverin valmiina laukaistavaksi hänen vangitsijansa polvella.

Antaen turkisten sisään kyyristyneen Celien jäädä paikoilleen Philip nousi seisomaan ja lähestyi hitaasti lumikinosta, jota vastaan vanki oli nojannut. Tyttö kuuli Philipin päästävän hämmästyneen huudahduksen nähdessään, mitä oli tapahtunut. Blake ei ollut paennut yksin. Kinoksen takana oli suoraan metsään vievä ura, joka oli kuin saukon tekemä. Philip oli nähnyt sellaisia uria ennenkin siellä, missä eskimot olivat kiemurrelleet eteenpäin tuuma tuumalta päästäkseen ampumamatkan päähän jostakin hyljeparvesta. Blake oli saanut apua samalla tavalla, ja Philip näki tien, jota pitkin pari miestä yhden asemesta oli ryöminyt polvillaan takaisin metsään kuun valaiseman lakeuden poikki.

Celie tuli nyt hänen luokseen tuoden pyssyn. Hänen silmänsä näyttivät suurilta ja olivat täynnä pelokkaita kysymyksiä, kun hän kohotti katseensa lumeen painuneista kaunopuheisista jäljistä Philipin kasvoihin. Philip oli iloinen, ettei Celie voinut kysellä häneltä puhumalla mitään. Hän työnsi coltin takaisin tuppeen ja otti pyssyn Celieltä. Siinä kahakassa, jota hän nyt odotti, luodikko vaikuttaisi tehokkaammin. Hän oli nimittäin melkein varma siitä, että jotakin tulisi piankin tapahtumaan. Kun yksikin eskimo oli onnistunut jättämään toverinsa tullakseen auttamaan Blakea, eivät muutkaan Upin miehet voineet olla kaukana jäljessä. Hän ihmetteli kuitenkin sitä, miksi Blake ja eskimo eivät olleet tappaneet häntä sen sijaan, että olivat lähteneet pakoon. Hän sanoi totuuden suoraan Celielle ja oli kiitollinen siitä, ettei Celie ymmärtänyt häntä.

– Saan kiittää revolveria siitä, hän sanoi. – He luulivat minun olevan hereillä, vaikka olinkin sulkenut silmäni. Ellei jokin olisi pitänyt revolveria ampuma-asennossa polvellani, niin –

Hän koetti hymyillä, vaikka tiesikin, että kuolema voi milloin tahansa saavuttaa heidät utuisesta kuutamosta tai rannan varjoisesta pimennosta.

– Tuohon ryömimiseen ei totisesti tarvittukaan kuin yksi mies, mutta koko joukko luultavasti kiiruhtaa nyt tänne ottaakseen osaa leikkiin. Meidän pitää lähteä heti matkalle, kultaseni, ja rukoile Jumalaa, että hän suo meille aikaa siihen.

Jos hän oli luullut voivansa piilottaa Celieltä tilanteen koko hirveyden, hän huomasi epäonnistuneensa sijoittaessaan tyttöä rekeen. Celien silmät ilmaisivat hänelle sen. Hän oli vaistomaisesti arvannut koko asian ja hän kietoi äkkiä käsivartensa Philipin kaulaan tämän kumartuessa hänen puoleensa, ja nyyhkyttävä huudahdus, jota hän koetti kaikin voimin pidättää, pääsi hänen huuliltaan hänen nojautuessaan Philipin rintaa vasten. Hänen tukkansa suojassa hänen lämpimät raollaan olevat huulensa koskettivat hurmaavasti Philipin huulia, ja sitten Philip kiiruhti koirien luo.

Ne olivat jo nousseet itsestään ja kuullessaan hänen komentonsa ne alkoivat äreästi liikuttaa jäykkiä väsyneitä ruumiitaan valjakkojärjestykseen. Kun reki alkoi liikkua, hän läjäytti kovaa pitkää ruoskaansa niiden yläpuolella, jolloin niiden vauhti alkoi kiihtyä. Copperminen luminen pinta jatkui suoraan heidän edessään ja hetken kuluttua he jatkoivat matkaansa sitä pitkin valjakolla, joka oli kiireissään päästäkseen kotiin. Juostessaan reen takana Philip laski osapuilleen taskussaan olevien ammusten lukumäärän ja rukoili samalla hiljaa, että päivä valkenisi ennen eskimoiden tuloa. Hän näki nyt edessään vain yhden asian, viimeisen hirveän taistelun Celien puolesta, ja hän odotti kiihkeästi aamun valkenemista voidakseen tähdätä tarkasti.

Hänellä oli kolmekymmentä ammusta ja oli mahdollista, että hän voi taistella menestyksellisesti eskimoita vastaan, kunnes he pääsisivät Arminin tuvalle. Sen jälkeen kohtalo tulisi ratkaisemaan asian. Hän alkoi jo valmistaa aivoissaan jotakin suunnitelmaa. Ellei hän onnistuisi viekottelemaan Blakea aikaisin siihen taisteluun, jota hän odotti, hän nostaisi valkoisen lipun, vaatisi neuvottelua henkipaton kanssa verukkeella, että hän luovuttaisi Celien, ja ampuisi henkipaton kuoliaaksi heidän joutuessaan vastakkain. Saatuaan Blaken pois tieltä hän voisi sitten tulla jotenkin toimeen Upin ja muiden kogmollokkien kanssa, sillä vain Blake halusi saada Celien käsiinsä. Upin mielestä taas muut asiat olivat paljon tärkeämpiä kuin nainen.

Tämä ajatus antoi hänelle uutta toivoa. Se toi hänen mieleensä isä Breaultin ja erään valkoisen sairaanhoitajattaren, jotka kauempana lännessä olivat joutuneet nanamalutien vangeiksi ja vapautettu lunnaita vastaan. Tuon yhdeksän kuukautta kestäneen vankeuden aikana ei hiustakaan oltu katkaistu naisen tukasta. Olof Anderson oli kertonut hänelle koko jutun. Eskimoiden joukossa ei ollut ainoatakaan valkoista miestä ja eskimoiden kanssa hän luuli kyllä tulevansa toimeen, jos hän onnistuisi tappamaan Blaken. Kaukana tuvassa hän olisi voinut helposti toteuttaa tuumansa ja hän oli nyt vihainen itselleen lyhytnäköisyydestään.

Huolimatta siitä, että hän oli menettänyt suurimman mahdollisuutensa, hän rupesi näkemään enemmänkin kuin toivoa tilanteessa, mikä viisi minuuttia sitten oli näyttänyt niin uhkaavalta. Jos hän vain voisi pysytellä vihollistensa edellä päivänkoittoon asti, hänellä oli yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta, että hän voittaisi Blaken. Paikassa, jossa hän voisi ruveta pitämään puoliaan kogmollokkeja vastaan ja syytää kuolemaa heidän joukkoonsa, jos he hyökkäisivät hänen ja Celien kimppuun, hän piiloutuisi Celien kanssa reen taakse ja huutaisi vihollisilleen hyväksyvänsä Blaken ehdotuksen luopua Celiestä pelastaakseen oman henkensä. Hän tahtoisi haastatella Blakea ja käyttäisi silloin tilaisuutta hyväkseen.

Mutta hänen edessään olivat vielä harmaan yön lyijynraskaat tunnit. Tuolta kuutamon aiheuttamasta kaameasta sumusta, jonka läpi koirat laukata huristivat, Upi miehineen voi kiertää hänet hiljaa ja nopeasti kuin kiertoteitä hiipivät varjot ja lähestyä heitä huomaamatta tarpeellisen matkan päähän. Silloin kaikki olisi mennyttä. Hän kannusti koiria toistamalla niiden nimiä, joita hän oli kuullut Blakenkin käyttävän, ja silloin tällöin hän viuhautti pitkää ruoskaansa niiden yläpuolella.

Coppermine-joen pinta oli sileä ja kova. Silloin tällöin heidän allaan oli paljasta jäätäkin, ja sellaisten väliaikojen kuluessa Philip hyppäsi rekeen Celien luo ja tuijotti taakseen yön valkoiseen salaperäisyyteen, josta he olivat tulleet. Oli niin hiljaista, että koirien käpälien kapse kuulosti aivan kuin jäähän olisi nopeasti taottu pienillä kastanjeteilla. Hän kuuli selvästi eläinten huohottavan hengityksen. Reen valaanluiset jalakset narahtelivat kimeästi jäätyneellä lumella vastustaen kuin teräs. Paitsi näitä ääniä hän ei kuullut muuta kuin hengityksensä ja oman sydämensä sykinnän.

He katkaisivat kilometrin toisensa jälkeen Coppermine-joen pintaa. Viimeiset puut ja pensaat katosivat näkyvistä eikä mikään esine idässä, pohjoisessa eikä lännessä rikkonut laajan napaseudun tasangon tyhjää autiutta. Jälkeenpäin tästä yöstä jäänyt muisto tuntui hänestä kauhealta ja kummalliselta unelta. Hän muisti yötä ajatellessaan, kuinka kuu katosi näkyvistä taivaalta ja synkkä pimeys kietoi heidät vaippaansa, kuinka hän pimeässä kannusti koiria auttaen niitä vetämällä hihnoista ja kuinka hän väsyneenä pysähtyi silloin tällöin, kiersi käsivartensa Celien ympärille ja toisti toistamasta päästyäänkin, että kaikki oli hyvin.

He saivat odottaa kokonaisen iankaikkisuuden, ennen kuin aamu alkoi valjeta. Se, mitä voitiin sanoa päiväksi, seurasi pian, kuten napaseutujen yökin. Varjot haihtuivat vähitellen, rannat ilmestyivät uhkaavina näkyviin ja tasangon rajoittamaton lakeus kohosi esille tuosta pakenevan sumun muodostamasta suuresta merestä. Tänä viimeisenä pimeän ja valoisan päivän viisitoista minuuttia kestävänä ilmiömäisenä väliaikana Philip tuijotti etelään päin pitkin Coppermine-joen laajaa pintaa. Hänen viereensä kyyristynyt Celie käänsi ensin katseensa pois tiestä, jota heidän vihollisensa tulisivat seuraamaan. Hän tuijotti pohjoiseen ja hänen huuliltaan kajahtanut huuto lennätti Philipinkin sinnepäin kuin laukaus.

Philip hämmästyi aluksi kovasti huomatessaan, etteivät he vielä olleetkaan ohittaneet viimeistä metsikköä. Joki työntyi noin puolen kilometrin päässä tummaan metsään, joka pisti jokeen lännestä päin kuin suuri sormi. Sitten hän näki saman, mitä Celiekin oli huomannut. Metsän laidasta kiemurteli savupatsas taivaalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tuvan ja vilkaistuaan Celien kasvoihin hän ymmärsi lopunkin. Celie toisti nyyhkyttäen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta hän tiesi heidän voittaneen kilpajuoksun ja saapuneen Arminin asuntoon ja Armin oli elossa, kuten Blake oli sanonutkin. Philip oli hillinnyt yön aiheuttamaa hirveää jännitystä tähän asti, mutta nyt hän tunsi kummallista halua nauraa. Omituisinta oli se, että huolimatta tästä halusta, hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi tuijottamistaan, kunnes Celie kääntyi häneen päin ja kaatui hänen syliinsä. Hänen voimansa loppuivat kokonaan tänä heidän riemunsa hetkenä.

Ja sitten sattui jotakin, mikä järkytti Philipiä ja palautti elämän takaisin hänen suoniinsa. Kaukaa tuolta tummasta metsäniemekkeestä, missä se reunusti lakeuden taivaanrantaa, kantautui heidän korviinsa kovia ääniä. Eskimot siellä kajauttelivat susimaisia luskuttavia huutojaan kiertäessään jotakin ihmistä tai eläintä. He olivat kuulleet tuon saman huudon läheisyydestään aukeamalla tapahtuneen taistelun jälkeen, mutta nyt siihen yhtyi paljon ääniä parin kolmen asemesta. Sitä seurasi melkein heti pyssyn kirkas kova paukaus ja tätä yhtä laukausta säesti hetken kuluttua kokonainen yhteislaukaus. Sitten kaikki hiljeni.

Philip painoi Celien äkkiä takaisin rekeen ja kannustaessaan koiria juoksuun hän katseli leveään aukkoon metsässä, jonne oli joelta noin kolme- tai neljäsataa metriä. Viisi minuuttia myöhemmin heidän rekensä pysähtyi tuvan edustalle. Silloin he eivät kuulleet toistuvia huutoja eivätkä pyssyjen paukauksia eikä tuvastakaan kuulunut elämän merkkejä, ellei savu tarkoittanut elämää. Tuskin reki oli ehtinyt pysähtyä, kun Celie jo hyppäsi jaloilleen ja kiiruhti ovelle. Se oli lukossa ja hän takoi siihen kiihkeästi pienillä nyrkeillään toistaen huudellen jotakin kummallista nimeä.

Seisoessaan aivan hänen takanaan Philip kuuli tuvasta laahustavia askeleita, salvan kitinää ja sitten niin syvän miehisen äänen, että se oli ikään kuin rummun pärinää. Celie vastasi siihen melkein huutamalla, Ovi kääntyi sisäänpäin ja Philip näki erään miehen levittävän käsivartensa ja Celien rientävän niiden syleiltäväksi. Mies oli niin vanha, että hänen tukkansa ja partansa olivat aivan valkoiset. Sen verran Philip ehti huomata, ennen kuin hän kääntyi vavahtaen metsän aukkoa kohti. Hän vain oli kuullut sieltäpäin kantautuneen huudon ja katsoessaan taakseen näki jonkun juoksevan nopeasti tasangon poikki tupaa kohti. Hän tiesi heti tulijan valkoiseksi mieheksi. Ottaen revolverin käteensä hän meni miestä vastaan ja hetken kuluttua he jo kohtasivatkin toisensa.

Tulija oli oikein jättiläinen kooltaan. Hänen pitkä punertava tukkansa ulottui olkapäille saakka. Hän oli avopäin ja huohotti kuin kovasta juoksusta hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat veriset. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän tuijotti Philipiin, ja Philip laski revolverinsa melkein sivulleen hämmästyksessään ja sanoi epäillen:

– Hyvä Jumala, Olof Anderson, sinäkö siinä todella olet?

25

Mökin piiritys

Suuren ruotsalaisen silmien ensimmäistä epävarmaa, epäilevän hurjaa katsetta seurasi äkkiä toinen iloisempi, joka ilmaisi jälleennäkemisen aiheuttamaa riemua. Hän tarttui Philipin käteen kuin hukkuva mies, ennen kuin hän koettikaan puhua, ja tuijotti Philipin kasvoihin yhtämittaa, kuin hän ei olisi ollut oikein varma näkemästään. Sitten hän nauroi. Kukaan ei osannut nauraa samoin kuin Olof Anderson. Se muutti hänen ulkomuotonsa kokonaan huolimatta verestä ja ajettuneista kasvoista. Ihmiset pitivät punatukkaisesta ruotsalaisesta sen vuoksi. Kaikki hänen toverinsa olisivat voineet vannoa, että Olof Anderson kuolisi tuo hymy huulillaan, sillä kuta tukalampaan tilanteeseen hän joutui, sitä enemmän hän nauroi. Hymy vastasi nyt Philipin kysymykseenkin.

– Tulitpa, koira vieköön, juuri parhaaseen aikaan! Olof sanoi puristaen vielä Philipin kättä ja nauraen ääneen. – Kaikki muut ovat kuolleet – Calkins, Harris ja pieni O'Flynn kähnys. He kaikki ovat nyt kylmiä ja jäykkiä, Philip. Tiesinkin heidän lähettävän tänne piakkoin retkikunnan tutkimaan asioita. Olen odottanut sitä joka päivä. Kuinka monta miestä sinulla on mukanasi?

Hän katsoi Philipin ohi tupaan ja rekeen. Hymy haihtui äkkiä hänen kasvoiltaan ja Philip kuuli hänen hengähtävän kiivaasti. Nopea silmäys paljasti koko hämmästyttävän totuuden Olofille. Hän päästi Philipin käden irti ja peräytyi askeleen mittaillen häntä päästä jalkoihin asti.

– Yksinkö?

– Niin, Philip vastasi nyökäyttäen päätään. – Ellemme laske Celie Arminia. Toin hänet takaisin isänsä luokse. Eräs Blake -niminen mies on tuolla vähän matkan päässä Upin miesten kanssa. Väsytimme heidät, mutta luullakseni he pian näyttäytyvät jälleen.

Olof hymyili jälleen.

– Jumala meitä suojelkoon, mutta tämä on sentään kummallista, hän murahti. – He ovat siis tulossa seuraavalla junalla, niin sanoaksemme, ja tuolla metsässä on toinen puoli Upin joukosta, jonka jäsenet olivat katkaista lyhyet jalkansa ajaessaan minua takaa. Ja kaikkein hullunkurisinta tässä on se, että olet yksin! Hänen katseensa kääntyi äkkiä revolveriin. – Onko sinulla ammuksia ja ruokaa? hän kysyi sitten kiihkeästi.

– Kolme- tai neljäkymmentä luodikon patruunaa, tusinan verran ammuksia tähän coltiin ja runsaasti lihaa.

– Nyt tupaan ja koirat mukaan! ruotsalainen sanoi melkein huutaen.

Metsän laidassa paukahti pyssy ja luoti lensi viheltäen heidän päänsä yli.

He pääsivät tupaan noin kymmenessä sekunnissa ja veivät koirat mukanaan. He saivat ponnistella paljon, ennen kuin he saivat ne sisään rekineen. Metsästä ammuttiin heitä kohti muutamia laukauksia. Eräs luoti sattui hirteen, kimposi rakoon ja samalla kuului tuvasta metallin helinää. Kun Olof sulki oven ja työnsi puusalvan eteen, Philip kääntyi hetkeksi Celieen päin, joka tuli hänen luokseen silmät loistaen tuvassa vallitsevassa hämärässä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Ruotsalainen jäi seisomaan paikoilleen kuin naulittu nähdessään sen ja valkopartainen Armin tuijotti heihin uskomatta silmiään. Celie nousi varpailleen, suudellen Philipiä, ja kääntyi sitten irrottamatta käsivarsiaan sanomaan vanhukselle jotakin, minkä kuultuaan Olof huohotti ääneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Celie jo liukui pois Philipin sylistä isänsä luo. Ruotsalainen oli painanut kasvonsa litteiksi kahden tuuman levyiseen rakoon, kun Philip meni hänen viereensä.

– Mitä hän sanoi, Olof?

– Hän sanoi aikovansa mennä naimisiin kanssasi, jos vain joskus pelastumme tästä helvetillisestä tilanteesta, Olof vastasi murahtaen. – Olet kirotun onnellinen, jos se vain on totta. Eipä ole kuultu mokomaa – Celie Armin aikoo mennä naimisiin sinunlaisesi ritarin kanssa! Mutta se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Ellet usko sitä, kohdista katseesi noihin tuolla ulkona.

Philip painoi silmänsä hirsien väliseen pitkään rakoon ja näki metsän ja sormen muotoisen tasangon suoraan edessään. Metsänlaidassa aivan kihisi miehiä. Niitä oli siellä ainakin viisikymmentä eivätkä he koettaneetkaan piiloutua. Olof rupesi nyt ensi kerran selittämään hänelle tilannetta.

– Olemme pitäneet heitä loitolla täältä jo neljäkymmentä päivää, hän sanoi nopeaan liikemiesmäiseen tapaan, jota hän olisi voinut käyttää selostaessaan tilannetta päällikölleen. – Meillä oli aluksi kahdeksankymmentä ammusta ja kuukauden muona kummallekin. Toissapäivänä ammuimme ammuksemme niin loppuun, ettei meille jäänyt kuin kolme jäljelle. Eilen täällä oli kaikki hyvin rauhallista. Olimme jo tänä aamuna kuolemaisillamme nälkään ja sen vuoksi lähdin vakoilemaan ja hankkimaan ruokaa. Yllätin pari miestä, jotka kantoivat lihaa, ja taistelin komean taistelun. Toisetkin yhtyivät leikkiin ja minun oli pakko tuhlata pari ammustani. Minulla on vielä yksi jäljellä. He uskaltavat näyttäytyä, koska he tietävät, ettemme viitsi ampua kaukaa. Kaliberini on yhdeksän. Entä sinun?

– Sama, Philip vastasi nopeasti ja vavahti tietäessään saavansa tapella. – Annan sinulle puolet. Minut on lähetetty Fort Churchillista, mutta olen poikennut hieman omille asioilleni. Hän ei irrottanut silmiään seinän raosta kertoessaan Andersonille sadalla sanalla kaiken sen, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli tavannut Bram Johnsonin. – Ja neljälläkymmenellä ammuksella voimme antaa heille hieman helvetin esimakua, hän lisäsi.

Hän pidätti henkeään ja viimeinen sana melkein tukahtui hänen huulilleen. Hän tiesi Andersoninkin katselevan yhtä tarkasti. Joelta kohosi metsän ja sen väliselle tasaiselle lakeudelle reki, sitten toinen, kolmas ja neljäs, ja rekien takana juosta hölkytteli noin kolmekymmentä turkiksiin pukeutunutta miestä.

– Sieltä tulee Blake joukkoineen! Philip huudahti.

Anderson peräytyi seinän vierestä. Hänen silmissään paloi kummallinen vihreä tuli ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet koviksi kuin rauta. Niihin oli kuitenkin jähmettynyt epäselvästi tuo hirveä hymy, joka kirkasti niitä aina silloin kun hän ryhtyi taisteluun tai kävi vastustajansa kimppuun. Hän kääntyi hitaasti viitaten pitkällä kädellään tuvan kaikkiin neljään seinään.

– Taistelusta tulee muodostumaan tällainen, hän sanoi selittäen kaiken niin suoraan ja selvästi kuin suinkin. – Ne voivat hyökätä kimppuumme kaikilta suunnilta ja sen vuoksi olen tehnytkin jokaiseen seinään kuuden jalan pituisen ampuma-aukon. Arminista meillä ei ole hyötyä muussa kuin käsikähmässä, jolloin hän voi käyttää tehokkaasti nuijaansa. Meillä on sitä paitsi vielä eräs suuri etukin puolellamme. Nuo pienet paholaiset ovat niin taikauskoisia, etteivät ne uskalla taistella yöllä eikä Blakekaan voi pakottaa niitä siihen. Ajoin takaa juuri Blakea tavatessani Arminin miehineen. Herre Gud!

Hänen äänessään oli ilkeä sointu, kun hän taas tirkisti ampuma-aukosta aukeamalle. Philip katsoi jakaessaan ammuksia huoneen poikki tyttöä ja hänen isäänsä. He kuuntelivat molemmat, vaikka hän tiesikin, etteivät he ymmärrä heidän puhettaan. Hän työnsi puolet ammuksista ruotsalaisen univormutakin oikeaan taskuun ja lähestyi sitten Arminia ojentaen molemmat kätensä tervehdykseksi. Hän näki Celien kasvojen muuttuvan iloisiksi tänä jännittyneenä hetkenäkin. Hänen huulensa vapisivat ja hän puhui hiljaa ja nopeasti jotakin isälleen. Armin astui askeleen lähemmäksi ja heidän kätensä yhtyivät. Philip oli aluksi luullut häntä hyvin vanhaksi mieheksi, sillä hänen hiuksensa ja partansa olivat valkoiset, hänen hartiansa olivat kumarassa ja hänen kätensä olivat pitkät ja laihat. Mutta hänen syvälle kuoppiinsa painuneet silmänsä eivät olleet vanhat. Niiden ilme oli pistävän tutkiva kuin haukan, kun hän kohdisti ne Philipiin ja arvosteli häntä sinä hetkenä niin tarkasti kuin mies voi arvostella miestä. Sitten hän puhui, ja Celien loistavat silmät, hänen raollaan olevat huulensa ja hänen poskiensa nopea punastuminen ilmaisivat hänelle, mitä Armin sanoi.

Tuvan päästä kajahti Olofin ääni keskeyttävästi ja samalla kuului metallin helinää, kun hän täytti pyssyn panoslippaan ammuksilla. Hän sanoi ensin jotakin Celielle ja Arminille heidän omalla kielellään ja sitten Philipille:

– Tästä tulee varmasti jotakin ja valmistautukaamme sen vuoksi ottamaan heitä vastaan. Ne aloittavat pian. Jaoitko ammukset tasan?

– Kyllä. Saimme seitsemäntoista kumpikin.

Philip tarkasti pyssynsä ja katsoi ampuma-aukosta metsään. Hän kuuli Olofin vetävän koiria sitoessaan niitä makuulavoihin. Armin kuului sanovan jotakin hiljaa, ruotsalainen vastasi siihen käsittämättömin sanoin ja sitten Celie kysyi äkkiä jotakin hiljaisella äänellä. Samalla hän säpsähti kovasti, sillä metsän laidasta lähti liikkeelle tupaa kohti pitkä jono miehiä. Hän ei ruvennut heti varoittamaan muita. Väliajalla, jonka kestäessä hän veti ehkä pari kertaa syvään henkeä, hänen silmänsä ja tarkkaavaisuutensa olivat keskittyneet noihin liikkuviin olentoihin ja heidän muodostamansa ketjun merkitykseen. Hänen katseensa imi itseensä taistelutantereen jokaisen yksityiskohdan kuin valokuvauskoneen linssi. Neljänsadan metrin päässä, metsän ja tuvan välisen matkan puolivälissä oli lumesta muodostunut "sianselkä", joka katkaisi lakeuden isona kaarena. Se oli tuskin metriä korkeampi eikä hän ollut kiinnittänytkään siihen tähän asti erikoista huomiota. Hänen huulensa muovailivat sanoja, kun hän ymmärsi heitä uhkaavan vaaran.

– Nyt ne ovat tulossa! hän huusi Olofille. – Ne aikovat hyökätä tuon tuvan ja metsän välisen pienen kinoksen suojaan. Hyvä Jumala, Anderson, heitähän on kokonainen armeija!

– Vain sata kaikkiaan, ruotsalainen vastasi tyynesti asettuen paikalleen ampuma-aukon viereen. – Älä hätäile, Philip. Saamme nyt mainion tilaisuuden harjoitella pilkkaan ampumista. Meidän pitää kaataa kahdeksankymmentä sadasta ja ampua silloin kun ne saapuvat aukeamalle. Tätä ei voida verratakaan siihen kepposeen, jonka ne tekivät meille tappaessaan Calkinsin, Harrisin ja O'Flynnin. Pääsin silloin pakenemaan yön turvin.

Hyökkäävä ketju pääsi nyt viimeisten puiden kohdalle ja pysähtyi siihen kuin odottamaan piiritettyjen tulta.

Olof murahti katsoessaan kiväärinsä piippua pitkin.

– Sotataitoa, hän mumisi. – He tietävät, kuinka vähän meillä on ampumatarpeita.

Tämän jännitetyn odotusajan kestäessä Philip sai ensimmäisen tilaisuuden ryhtyä kyselemään vieressään olevalta mieheltä. Hän sanoi aluksi:

– Luullakseni ymmärrätkin kaiken, Olof. Olemme kestäneet kaikki helvetin vaivat yhdessä ja rakastan häntä. Jos pelastun tästä, otan hänet vaimokseni. Hän on luvannut minulle sen, ja kuitenkin vannon sinulle, etten ymmärrä hänen kielestään tusinaa sanaa enempää. Mitä on tapahtunut? Kuka hän on? Miten hän oli joutunut Bram Johnsonin käsiin? Osaat heidän kieltään ja olet ollut heidän kanssaan.

– Nyt nuo paholaiset kuuntelevat viimeisiä määräyksiä, Olof keskeytti kuin hän ei olisi kuullut. – Siinä on kysymyksessä jokin muukin kuin hyökkääminen kinoksen suojaan. Blake näyttää suunnitelleen kaiken valmiiksi. Katsohan, kuinka ne järjestäytyvät pieniin joukkoihin. Ne aikovat valmistaa muurinmurtimia ja hyökätä uudestaan kinoksen takaa.

Hän veti syvään henkeä ja muuttamatta ollenkaan tyyntä ääntään hän jatkoi:

– Calkins, Harris ja O'Flynn kaatuivat rehellisessä taistelussa, josta kerron sinulle joskus myöhemmin. Kuljin seitsemän päivää länteen ja löysin sattumalta Arminin leirin, hänen tyttärensä, ja pari muuta valkoista miestä – venäläistä – joita opasti pari Coronation-lahden rannikon kogmollokkia. Voit ehkä arvata osan lopusta. Nuo pienet paholaiset opastivat meidät Blaken ja hänen miestensä pariin pari päivää sen jälkeen kun olin liittynyt heidän seuraansa. Bram Johnsonkin yhtyi silloin leikkiin susineen ollessaan matkalla ei mistään ei minnekään. Kogmollokit luulevat Bramia suureksi piruksi ja jokaista hänen suttaan pieneksi paholaiseksi. Ellei asianlaita olisi ollut niin, he olisivat tappaneet meidät heti ja Blake olisi vienyt tytön.

He olivat hämmästyneitä nähdessään, kuinka Bram istuessaan kyykkysillään katsoi tyttöön. Seuraavana päivänä kuulin hänen mumisevan hiljaa ja näin hänen katselevan tiukasti jotakin. Hänellä oli kädessään Celien tukasta irtautunut pitkä hius ja nähdessään minut hän murisi minulle kuin peto, ikään kuin olisi pelännyt, että ottaisin sen häneltä. Tiesin, mitä oli tulossa. Tiesin Blaken vain odottavan, että Bram poistuisi hänen kogmollokkiensa luota, ja sen vuoksi käskin Celien antaa Bramille suortuvan tukastaan. Hän tekikin sen omin käsin ja siitä hetkestä mielipuoli suojeli häntä kuin koira. Koetin keskustella hänen kanssaan, mutta en voinut. Minusta näytti aivan siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt puhettani. Ja eskimot –

Ruotsalainen lopetti äkkiä.

– He ovat lähteneet liikkeelle, Phil! Tähtää noihin miehiin, jotka kantavat muurinmurrinta, ja anna niiden tulla lakeuden puoliväliin, ennen kuin laukaiset... Katsohan, Bram susineen lähti etsimään lihaa ja Blake hyökkäsi kimppuumme hänen poissaollessaan. Venäläiset tapettiin heti ja taistellessamme tytön puolesta jouduimme saarroksiin Arminin kanssa, mutta silloin syöksyi Bram joukkoon kuin salama. Hän ei taistellut, vaan sieppasi tytön syliinsä ja poistui susivaljakkoineen kuin vihuri. Pakenin Arminin kanssa tähän tupaan ja tässä olemme nyt puolustautuneet neljäkymmentä vuorokautta yötä päivää –

Hänen äänensä katkesi pahaenteisesti. Sekunnin murto-osan kuluttua siitä hänen pyssynsä paukahti, jolloin eräs Blaken kogmollok tuuskahti kasvoilleen lumelle metsän ja kinoksen puolivälissä.

26

Bramin kunnianosoitus ruhtinattarelle

Eskimot lähestyivät juosten lakeuden poikki. Philip hämmästyi nähdessään niiden lukumäärän. Niitä oli ainakin sata ja hänen sydämensä kutistui kokoon toivottomuudesta, kun hän painoi liipasinta ensimmäistä laukausta ampuessaan. Hän oli huomannut Olofin laukauksen vaikutuksen ja seuraten ruotsalaiselta saamiaan ohjeita hän tähtäsi pääjoukon takana olevan pienemmän joukon ensimmäiseen mieheen. Hän ei nähnyt heti tulosta, koska ruudinsavu pimitti näköalan, mutta hetkistä myöhemmin tähdätessään jälleen hän näki tumman olennon kieriskelevän lumessa. Olof oli nähnyt ampuma-aukon toisesta päästä miehen kaatuvan ja murahti nyt tyytyväisenä.

Muurinmurtimia kantavissa joukoissa oli aina viisi miestä ja sellaiseen joukkoon Philip suuntasi pyssynsä kaikki kuusi panosta. Kantajista kaatui kolme ja pari jäljelle jäänyttä pudotti puun lumeen ja yhtyi edellä kulkeviin tovereihinsa. Philip huomasi Celien vasta sitten kun hän peräytyi lataamaan pyssyään. Tyttö oli tullut aivan hänen viereensä ja tirkisti nyt ampuma-aukosta tasangolla tapahtuvaan näytelmään. Kerran ennenkin heidän ollessaan suuressa vaarassa Philip oli hämmästynyt nähdessään hänen kasvojensa ilmeen ja nyt kun hänen sormensa toimivat nopeasti pyssyn panoslippaan täyttämisessä, hän näki saman ilmeen jälleen.

Siinä ei ollut nytkään pelon hiventäkään, vaan jotakin muuta ihmeellisempää. Hänen silmissään liekehti kummallinen tumma tuli, kummankin posken keskellä oli helakan punainen läikkä ja hänen huulensa olivat raollaan, niin että Philip näki hieman hänen valkoisia kimaltelevia hampaitaan. Hän oli ihmeellinen kuin hento kukka seisoessaan siinä ja katsellessaan Philipiin. Hänen rohkeutensa ja luottamuksensa Philipiä kohtaan leimahtelivat hänen rinnassaan kuin tuli.

Ja sitten Philip kuuli Andersonin sanovan:

– Nyt ne ovat kinoksen takana. Kaadoimme joka tapauksessa heistä kahdeksan.

Philip huomasi luotien tunkeutuneen seinien läpi ainakin kuudesta kohdasta ja pannen pyssynsä seinää vasten nojalleen hän riensi Celien luo ja melkein kantoi hänet lavan taakse, joka oli rakennettu seinän viereen.

– Sinun pitää pysyä täällä! hän melkein huusi. – Ymmärrätkö? Täällä!

Celie nyökäytti päätään ja hymyili ihmeellisen hellästi, mistä Philip tiesi hänen ymmärtäneen sanat ja tahtovan noudattaa niitä. Hän ei yrittänytkään pidättää Philipiä käsillään, mutta henkensä menettämisen uhallakin Philip varasti kalliista ajasta sen verran, että hän ehti painaa tytön syliinsä. Hän puristi tytön hetkeksi rintaansa vasten, suuteli hänen huuliaan ja kääntyi jälleen seinään päin Celien pehmeän rinnan vielä sykkiessä hänen sydäntään vasten.

Hän huomasi Arminin seisovan oven vieressä suurine nuijineen, jonka pää vuorostaan nojautui lattiaan. Hän näytti odottavan tyynesti viimeistä hyökkäystä. Olof tirkisteli ampuma-aukosta. Sitten seurasi se, mitä hän oli odottanutkin, kokonainen sarja laukauksia kinoksen takaa. Luodit sattuivat kumeasti paukahdellen tuvan seiniin. Ovenkin läpi tunkeutui luoti lennättäen lastuja Arminin kasvoihin. Toinen seurasi sitä melkein samalla hetkellä ja kolmas kiiti sisään ampuma-aukosta niin läheltä Philipin kasvoja, että hän tunsi siitä tulleen ilmanpaineen. Eräs koira vinkaisi surullisesti ja kaatui toveriensa joukkoon väännellen ilkeästi ruumistaan.

Olof horjui taaksepäin katsoen Philipiin. Hänen kasvoissaan ei ollut nyt jälkeäkään taisteluhymystä, vaan ne olivat kuin rautainen naamio.

– Pitkällenne! hän huusi. – Lattialle, kuulitteko! Hän polvistui huutaen varoituksen Arminille hänen omalla kielellään. – Niillä on niin paljon pyssyjä, että ne voivat ampua tämän tuvan seulaksi, jos niillä vain on riittävästi panoksia, ja alimmaiset hirret ovat paksuimmat. Laskeutukaa vatsallenne lattialle niin pitkäksi aikaa, kunnes ne lakkaavat ampumasta, jalat niihin päin näin, ja hän ojentautui samalla pitkälleen lattialle niin, että hänen asentonsa oli yhdensuuntainen luotien suunnan kanssa.

Philip riensi kuitenkin Celien luokse seuraamatta ruotsalaisen esimerkkiä. Luoti oli kaataa hänet puolimatkassa hipaistessaan hänen paitansa kaulusta. Hän paneutui pitkäkseen Celien viereen ja puristi hänet kokonaan syliinsä niin, että hänen oma ruumiinsa jäi tulen ja tytön väliin. Hetkeä myöhemmin hän kiitti Jumalaa lavan suomasta turvasta. Hän kuuli luodin tunkeutumisen lautojen läpi ja erotti selvästi, kun se tuhlattuaan voimansa putosi lattialle. Celien pää lepäsi lujasti hänen rintaansa vasten, hänen silmänsä katselivat Philipin kasvoja ja hänen pehmeät huulensa olivat niin lähellä, että Philip voi tuntea hänen hengityksensä. Philip suuteli häntä uskomatta silloinkaan, että hänen loppunsa oli lähellä. Se olisi ollut luonnotonta ja mahdotonta. Mutta lyijyluodit löysivät tiensä tupaan kuin sadepisarat. Hän kuuli ruotsalaisen äänen jälleen, kun se äkkiä huusi käheästi aivan lattian rajasta.

– Painautukaa alimmaisen hirren viereen. Teillä on noin kahdenkymmenen senttimetrin korkuinen tila. Jos kohoatte sitä ylemmäksi, saatte luodin nahkaanne. Hän toisti varoituksen Arminille.

Ja kuin korostukseksi hänen sanoilleen toinenkin koira vinkaisi surkeasti.

Philip painoi tytön yhä lujemmin rintaansa vasten. Celie oli kietonut käsivartensa suonenvedon tapaisesti hänen kaulaansa. Philip painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa ja odotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Blake varmaankin oli suunnitelmissaan ottanut huomioon tämän suojeluksen, joka hänen puoleltaan tuli Celien osaksi. Hän oli jättänyt kaiken sen sattuman varaan, että sillä aikaa kuin tuvan miehiset puolustajat joko haavoittuivat tai kuolivat, Celie tulisi olemaan turvassa tulelta viime silmänräpäykseen asti. Jos asia oli niin, lakkaisi ampuminen kyllä pian niin pitkäksi ajaksi, että Blake saisi selville tuloksen.

Philip ehti tuskin tehdä tämän johtopäätöksen, kun ampuminen lakkasikin. Paukausten sijasta heidän korviinsa kantautui äkillistä kummallista kiljuntaa, jolloin Olof hyppäsi seisoalleen. Philipkin oli jo noussut, kun hän kuuli ruotsalaisen tukahdutetun huudahduksen. Valmistautuen odottamaansa hyökkäykseen Olof vakoili varovaisesti ampuma-aukosta ja kääntämättä päätään hän huusi taakseen heille:

– Hyvä Jumala, siellä on Bram, Bram Johnson!

Celiekin ymmärsi ruotsalaisen sanojen järkyttävän merkityksen. Bram Johnson! Hän oli vain askeleen päässä Philipistä, kun Philip pääsi ampuma-aukolle, ja painautuen Philipiin hän katsoi lakeudelle. Bram susineen oli tulossa eskimoita kohti metsäniemekkeestä. Pedot olivat irti ja levisivät ketjuun viuhkan tavoin syöksyessään eteenpäin tuulen nopeudella. Niiden takana tuli Bram. Hän näytti hurjalta ja hirviömäiseltä lakeuden valkoista pintaa vasten heiluttaen kädessään isoa nuijaansa. Hänen huutonsa kantautui tupaan asti. Se vaimensi kaikki muut äänet kuin suuren pedon kiljunta. Sudet lisäsivät vauhtiaan ja sitten –

Totuus selveni tuvassa olijoille niin äkkiä, että heidän sydämensä lakkasivat hetkeksi sykkimästä.

Bram Johnson susineen hyökkäsi eskimoiden kimppuun!

Siitä järkyttävästä näystä, jonka jättiläismäinen mielipuoli tarjosi rientäessään tasangon yli saaliinhimoisine susineen, Philip käänsi hämmästyneen katseensa Celieen. He eivät enää hakeneet suojaa, vaan tuijottivat kummallisen pelon lamaannuttamina eteenpäin syöksyvää laumaa ja karjuvaa ihmissutta. Näinä pelon ja hämmästyksen aiheuttamina hirveinä hetkinä ei suunnattu ainoatakaan pyssyä eikä ammuttu laukaustakaan. Mutta sitten päästivät riveihin järjestyneet kogmollokit kaamean pelottavan huudon, ja seuraavana hetkenä kinoksen ja metsän välinen tasanko oli täynnä pakenevia miehiä, joiden tylsät aivot eivät voineet ajatella muuta kuin että heidän kimppuunsa oli hyökännyt joukko paholaisia eikä ihminen petoineen.

Samalla näytti Bram Johnson susineen joutuneen heidän joukkoonsa. Pedot hyökkäsivät miehestä mieheen isäntänsä kimeiden huutojen kannustamina ja Philip näki jättiläismäisen hullun ajavan takaa juoksevia miehiä ja ottavan ne kiinni vuorotellen ja tappavan jokaisen nuijansa musertavalla iskulla. Celie peräytyi horjuen seinän luota ja peitti kasvonsa käsillään. Ruotsalainen riensi hänen ohitseen, irroitti salvan ja aukaisi oven. Philip oli aivan hänen kintereillään. Tuvan edustalta he sitten alkoivat ampua, jolloin mies miehen jälkeen tuupertui hangelle. Vaikka Bram susineen ehkä huomasikin ampumisen verenhimoisessa raivossaan, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin vihollisten surkeisiin huutoihin heidän rukoillessaan armoa. Toisen kuudenkymmenen sekunnin kuluttua oli taistelun näkyvissä oleva puoli lopussa. Viimeiset kogmollokit katosivat metsään ja ihmissusi petoineen lähti ajamaan niitä takaa.

Philip kääntyi toveriinsa päin. Hänen pyssynsä oli kuuma ja tyhjä. Entinen hymy kirkasti jo Olofin kasvoja. Mutta huolimatta siitä häntä värisytti.

– Me emme ainakaan seuraa, hän sanoi. – Bram susineen tekee kyllä lopun viimeisistäkin ja palaa sen tehtyään tänne takaisin. Sillä aikaa lähdemme kotiin päin, vai mitä? Olen väsynyt tähän tupaan. Neljäkymmentä päivää ja yötä, huh! Helvetillisemmässä paikassa en ole ikinä vielä ollut. Onko sinulla vielä piipullinen tupakkaa, Philip? Jos sinulla on – Mihin lopetinkaan kertomukseni ruhtinatar Celiestä ja Rugnin ruhtinaasta?

– Mitä?

Philip ojensi hämmästyneenä tupakkakukkaronsa ruotsalaiselle.

– Puhuit jotakin ruhtinatar Celiestä ja Rugnin ruhtinaasta, ja –

– Niin puhuinkin. Armin on Rugnin ruhtinas, mikä sitten tuo Rugni lieneekään. Hänet karkoitettiin Siperiaan monta vuotta sitten, kun Celie oli vielä lapsi, että joku muu voisi saada haltuunsa ruhtinaskunnan. Ymmärrätkö? Siinä ovat luullakseni miljoonat kysymyksessä. Hän sanoo sen tapahtuneen muutamien Rasputinin ystävien vaikutuksesta. Häntä on säilytetty monta vuotta Pietari-Paavalin linnoitusten maanalaisissa komeroissa Nevan alla. Hänen ystävänsä, joista useimmat asuivat ulkomailla maanpakolaisina, luulivat häntä kuolleeksi ja muutamat heistä pitivät huolen Celiestä. Mutta juuri ennen Rasputinin murhaa ja vallankumouksen puhkeamista he kuulivat Arminin elävän ja riutuvan vähitellen kuoliaaksi jossakin Siperian rannikolla. Celien äiti oli tanskalainen. Hän on kuollut niin kauan sitten, ettei Celie voi muistaa häntä ollenkaan, mutta muutamat hänen sukulaisensa ja Lontoossa asuvat maanpakolaiset tekivät suunnitelman saadakseen Arminin takaisin, rahtasivat laivan, purjehtivat Celie mukanaan ja –

Olof keskeytti sytyttääkseen piippunsa.

– he löysivätkin ruhtinaan, hän lisäsi. – He pakenivat hänen kanssaan, ennen kuin he kuulivat puhuttavankaan vallankumouksesta. Jos he olisivat tienneet sen, olisi Armin voinut palata kotiin muiden venäläisten maanpakolaisten kanssa ja vaatia oikeuksiaan takaisin. Mutta useista syistä hänet sijoitettiinkin amerikkalaiseen valaanpyytäjään, jonka matka menikin myttyyn, kun se jäätyi jäihin talveksi Coronation-lahteen. Sitten he lähtivät jatkamaan matkaansa koiravaljakoilla luottaen oppaisiinsa. Siinä on vielä paljon muutakin, mutta tämä on asian ydin, Phil. Sinun on otettava se itse selville opittuasi Celien kielen, jolloin saat kuulla kaikki yksityiskohdat suoraan häneltä. Mutta hän on kuin onkin ruhtinatar, vanha veikko, ja hänen isänsä on ruhtinas. Heidän amerikkalaistuttamisensa jää nyt sinun huoleksesi. Mutta mitä tuo on?

Celie oli tullut tuvasta ja pysähtynyt Philipin viereen katsoen häntä kasvoihin, ja nähdessään Celien silmien loiston, jota ei koetettu piilottaa, ruotsalainen nauroi hiljaa.

– Mutta sinähän olet saanut sen jo melkein aikaankin, Phil. Ruhtinas voi ehkä palata synnyinmaahansa pannakseen ne henkilöt helisemään, jotka pistivät hänet kylmään kellariin, mutta neiti Celie tulee pitämään Amerikasta. Niin, hän tulee pitämään siitä enemmän kuin mistään muusta maailman kolkasta.

Myöhään iltapäivällä heidän kulkiessaan hitaasti etelään päin Coppermineä pitkin he kuulivat kaukaa takaansa Bram Johnsonin susien surkean ulinan. He kuulivat sen vain kerran kuin kiihtyvän tuulenpuuskan huminan, mutta kuitenkin heidän leiriytyessään hämärissä Philip oli aivan varma siitä, että mielipuoli susineen oli aivan heidän kintereillään. Hän ja Celie olivat niin väsyneitä, etteivät he tienneet ajan kulusta mitään. Olof valvoi vahtien koko yön kietoutuneena pariin paksuun turkkiin, jotka hän oli anastanut taistelutantereelta. Pitkän valvomisensa hiljaisuudessa hän kuuli pari kertaa kummallisia ääniä. Kerran se oli pedon kiljuntaa ja kerran jonkun ihmisen huutoa.

Seuraavana päivänä koirien levättyä he kulkivat nopeammin ja jo sinä iltana pystyttivät leirinsä metsän laitaan ja sytyttivät nuotion, joka valaisi koko ympäristön noin viidentoista metrin päähän. Bram Johnson hiipi tähän valopiiriin niin äkkiä ja äänettömästi, että Celie huudahti järkytettynä ja Olof, Philip ja Rugnin ruhtinas tuijottivat hämmästyneinä. Ihmissusi kantoi oikealla kädellään kummallista kapinetta. Siinä oli pussin muotoiseksi palloksi kääritty eskimon nuttu, ja tämän tilapäisen pussin pohjalla oli joku pienen vesileilin suuruinen esine.

Bram ei näyttänyt huomaavankaan muita kuin Celien. Hän katsoi tullessaan vain häntä ja äännähtäen kummallisesti hän laski käärön Celien jalkoihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo hävinnyt näkymättömiin. Ruotsalainen nousi hitaasti istuvasta asennostaan ja puhuen Celielle jotakin ylimalkaista otti ihmissuden lahjan käteensä. Philip huomasi hänen kasvojensa kummallisen ilmeen, kun hän kääntyi selin Celieen tulen valossa ja aukaisi käärön katsoakseen, mitä siinä oli. Sitten hän poistui pimeään palaten hetken kuluttua kääröttä ja pyysi nauraen anteeksi Celieltä.

– Meidän ei tarvitse lainkaan kertoa hänelle, mitä siinä oli, sanoi hän Philipille sitten. – Aavistin Bramin tuovan hänelle jotakin sopimatonta lahjaksi. Jos tahdot tietää, niin käärössä oli Blaken pää. Tiedäthän tuon kogmollokien kauniin tavan, että he tahtoessaan ilahduttaa ystäviään tuovat heille jonkun vihollisen pään. Todella kaunis pieni käärö, Celien avattavaksi.

Kuten tästä kaikesta näkyy, elämässä sattuu kummallisia tapahtumia, joihin voidaan myös lukea Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin seikkailut. Kaukaisessa pohjolassa asuvan ihmissuden, Bram Johnsonin, takaa-ajo sattui olemaan sellainen, ja hallituksen arkistossa säilytetään vieläkin suurta kuorta, joka on täynnä virallisia ja henkilökohtaisia asiakirjoja, monien ihmisten allekirjoittamia ja oikeiksi vannomia. Siellä on esimerkiksi korpraali Olof Andersonin, Churchillin osastosta, lyhyt ja asiallinen selostus ja sitten herra ja rouva Philip Brantin ja Rugnin ruhtinaan pitempi ja yksityiskohtaisempi todistus. Niihin on liitetty ote virallisesta määräyksestä, jossa Bram Johnson armahdetaan ja hänestä tehdään suuren Kanadan holhokki sen sijaan, että hänet julistettaisiin siinä rikolliseksi. Häntä ei enää ahdisteta. Antakaa Bram Johnsonin olla rauhassa! – on määräys, jonka hallituksen kaikki poliisimiehet tietävät. Viisaampaa ja inhimillisempää käskyä olisi tuskin voitu laatiakaan. Bramin kotiseutu on laaja ja villi, ja hän metsästelee siellä vieläkin susineen kuun ja tähtien valossa.