[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flQq_WWW-hl2Um73yM7mzAcslEEEvHby_jVVHHSX0FGs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1612,"Kultapaula","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1612-curwood-james-oliver-kultapaula","1612__Curwood_James_Oliver__Kultapaula",null,"romaani",[],[],"fi",1921,1924,41423,267452,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan arktiseen erämaahan, missä Philip Brant jäljittää susilauman kanssa elävää salaperäistä Bram Johnsonia. Matka halki karun luonnon paljastaa totuuden kultaisesta paulasta ja nuoresta Celie-tytöstä.","James Oliver Curwoodin 'Kultapaula' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1612. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAINEN PAULA\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut Väinö Nyman\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Golden Snare\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n 1. Bram susineen\n 2. Philip Brant saa tietää totuuden\n 3. Brant tekee päätöksensä\n 4. Kahdeksas yö\n 5. Ensimmäinen kohtaaminen\n 6. Metsästäjää metsästetään\n 7. Antautuminen\n 8. Matkan pää\n 9. Hulluutta ja nälkää\n10. Bramin ritarillisuus\n11. Philip huomaa jotakin\n12. Hämmästyttävä hyökkäys\n13. Philip tyyntyy\n14. Mitä myrsky toi mukanaan\n15. Tulipalo\n16. Aamua odottaessa\n17. Philip voittaa ensimmäisessä erässä\n18. Verisellä tiellä\n19. Kilpajuoksu ajan voittamiseksi\n20. Celie rientää avuksi\n21. Blake ilmaisee heille asioita\n22. Copperminea kohti\n23. Blake pakenee\n24. Olof Anderson\n25. Mökin piiritys\n26. Bramin kunnianosoitus ruhtinattarelle\n\n\n\n\n1\n\nBram susineen\n\n\nBram Johnson oli pohjolassakin harvinainen mies. Hän oli ennen kaikkea\nihminen, jonka käyttäytyminen johtui ympäristöstä, pakosta ja siitä,\nmikä teki hänestä joskus ajattelevan miehen ja joskus raakimuksen,\njolla oli pirun sydän. Tässä kerrotaan Bramista, tytöstä ja eräästä\ntoisesta miehestä eikä Bramia itseään saa moittia liian paljon. Hän oli\nsyvästi liikuttava ja kuitenkin pelottava. Voidaan kysyä, oliko hänellä\nollenkaan sielua. Mutta jos hänellä oli sielu, se oli piilossa metsissä\nja villissä luonnossa, joka oli muokannut hänet.\n\nBramin tarina alkoi jo paljon ennen hänen syntymäänsä, ainakin\nkolme sukupolvea aikaisemmin, ennen kuin Johnsonit joutuivat\nkuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolelle. He kulkivat\nkulkemistaan aina vain pohjoista kohti. Jos kulkija työntää kanoottinsa\nvesille Athabascan suupuolella ja matkustaa pohjoiseen päin Great\nSlavelle eli Suurelle Orjajärvelle ja sitten Mackenzieta ylös\nnapaseuduille, hän näkee monenlaisia kansoja.\n\nIhmisen rotuominaisuudet muuttuvat nopeasti maailmassa, johon\nhän parhaillaan tunkeutuu. Laihakasvoiset chippewat valppaine\nliikkeineen ja korkeakeulaisine kanootteineen muuttuvat hitaammiksi\ncree-intiaaneiksi. Näiden kasvot ovat leveämmät ja silmät enemmän\nvinossa, ja nämä käyttävät kulkiessaan nopeampaa tuohikanoottia. Ja\nnämäkin muuttuvat sitä mukaa, kuta kauemmaksi pohjoiseen tullaan.\nJokainen uusi heimo eroaa vähän lähimmästä eteläisestä naapuristaan,\nkunnes vihdoin cree-intiaanit ovat aivan japanilaisten näköisiä ja\nmuuttuvat chippewyaneiksi. Ja chippewyanit rupeavat jatkamaan\nelämäntarinaa siitä, mihin cree-intiaanit sen lopettivat. Napaseutujen\nläheisyydessä kanootti muuttuu vähitellen nahkakajakiksi, kasvot\nlevenevät yhä, silmät vääntyvät vinoon kuin kiinalaisten silmät.\nIhmisen historiankirjoittajat sanovat häntä eskimoksi.\n\nLähdettyään kerran liikkeelle Johnsonit eivät pysähtyneet mihinkään\nerityiseen paikkaan. On mahdollista, että tämän satavuotisen tarinan\nalussa, jonka oli määrä loppua Bramiin, olikin vain yksi ainoa Johnson.\nMutta heitä oli kuitenkin jossakin vaiheessa enemmän. Johnsonien veri\nsekaantui ensin chippewyanien vereen, sitten cree-intiaanien, ja kun\ntämä cree-chippewa-Johnson-veri vihdoin sekoittui eskimoiden vereen,\noli joukossa hieman chippewyanienkin verta. Mutta nimen säilyminen on\nsittenkin kummallisinta. Matkustaja voi mennä johonkin telttaan tai\ntupaan toivoen löytävänsä sieltä valkoisen miehen, mutta hämmästyykin\nsaatuaan selville totuuden.\n\nBram, joka syntyi melkein sata vuotta tämän eri rotujen sekoittumisen\njälkeen, oli etäisperinnöllisyyden selvä todiste, sillä hänen\nihonvärinsä, tukkansa ja silmänsä olivat valkoisen miehen. Muissa\nruumiillisissa suhteissaan, paitsi koossaan, hän muistutti enemmän\nsekarotuista eskimoäitiään, sillä hän oli melkein kaksi metriä pitkä ja\nvoimiltaan kuin jättiläinen. Hänen kasvonsa olivat leveät ja hänen\nposkipäänsä korkeat, hänen huulensa olivat paksut ja hänen nenänsä\nlitteä. Ja hän oli valkoinen. Se olikin hämmästyttävintä koko asiassa.\n\nHänen tukkansakin oli vaaleanpunertava, sukimaton, karhea ja takkuinen\nkuin leijonan harja, ja hänen silmänsä olivat joskus omituisen siniset\nja kun hän oli vihainen, vihreät kuin kissan silmät öisin.\n\nAinoakaan ihminen ei voinut sanoa Bramia ystäväkseen. Hän oli kokonaan\nverhoutunut salaperäisyyteen. Hän ei milloinkaan viipynyt missään\nturkiskeskuksessa kauempaa kuin hänen oli pakko vaihtaakseen\nturkiksensa elintarpeisiin, ja voi kulua kuukausia, jopa vuosiakin,\nennen kuin hän palasi jälleen tähän samaan turkiskeskukseen. Hän oli\naina liikkeellä. Luoteinen kuninkaallinen ratsupoliisi piti häntä\nsilmällä enemmän tai vähemmän ja monien kaukana vaeltavien osastojen\npäämajaan lähettämissä tiedonannoissa on seuraava lyhyt lause: \"Näimme\nBramin susineen matkustavan pohjoiseen\", tai \"Bram sivuutti meidät\nsusineen\" -- Aina vain Bram susineen.\n\nSitten poliisi eksyi hänen jäljiltään pariksi vuodeksi. Tämä sattui\nsiihen aikaan, kun Bram hautautui Great Bearin itäpuolella sijaitsevien\nSulphur-salojen sydämeen. Sen jälkeen poliisi piti häntä yhä tarkemmin\nsilmällä odottaen ja toivoen jotakin tapahtuvaksi. Poliisi ei\npettynytkään toiveissaan. Bram tappoi miehen. Hän teki sen sievästi ja\nhelposti, taittaen miehen selkärangan kuin hän olisi katkaissut kepin\nja ehti jo pitkän matkan päähän pakoon, ennen kuin hänen uhrinsa\nhuomattiin kuolleeksi. Seuraava surunäytelmä seurasi vain paria viikkoa\nmyöhemmin, kun korpraali Lee ja eräs yksityisetsivä Fort Churchillista\nsaavuttivat hänet jäälakeuden rajalla. Bram ei ampunut laukaustakaan.\nOllessaan Bramista vielä neljännespeninkulman päässä he kuulivat vain\nhänen äänekkään kummallisen naurunsa. Bram päästi vain irti sutensa.\nTuntuu ihmeeltä, että korpraali Lee eli niin kauan, että hän voi ryömiä\nerään sekarotuisen tupaan, jossa hän kuoli vähän myöhemmin.\nSekarotuinen tuli sitten kertomaan tapahtumasta Fort Churchilliin.\n\nSen jälkeen Bram hävisi kokonaan maailman silmistä. Se, mitä hän koki\nnoiden neljän viiden vuoden aikana tapahtuman jälkeen, hankki hänelle\nehkä anteeksiannon, jos hänen kokemuksistaan voitaisiin kirjoittaa\nkirja. Bram _susineen_ -- ajatelkaa -- olla yksinään koko ajan voimatta\npuhua kenenkään kanssa. Hän ei koskaan näyttäytynyt missään saadakseen\nelintarpeita. Hän oli muuttunut _ihmissudeksi_, eläimelliseksi mieheksi\nja susien toveriksi.\n\nKolmen vuoden kuluttua ei hänen laumassaan ollut tippaakaan\nkoiranverta. Siinä ei ollut muita kuin susia. Hän kasvatti ne\npenikoista, kunnes hänen laumassaan oli niitä parikymmentä. Ne olivat\noikeita hirviöitä, sillä hän tappoi kaikki heikommat. Ehkä hän olisi\npäästänyt ne mielellään vapaiksikin tappamisen asemesta, mutta nämä\nBramin pedot eivät välittäneet vapaudesta. Ne tiesivät hänet\nvaistomaisesti ylieläimeksi ja olivat hänen orjiaan. Ja Bram piti\nniistä, koska hän oli itsekin hirviö ja puolipeto. Ne olivat hänen\nveljiään, sisariaan, vaimojaan ja edustivat hänen silmissään koko\nluomakuntaa. Hän nukkui niiden kanssa, söi niiden kanssa ja näki nälkää\nniiden kanssa silloin, kun oli puute ruoasta. Ne olivat hänen\nsuojelijoitaan ja henkivartijoitaan.\n\nKun Bram halusi lihaa, jota olikin näillä saloseuduilla, hän usutti\nvain sutensa jonkun peuran tai hirven jäljille ja vaikka ne olisivat\npäässeetkin kymmenen kilometriä Bramista edelle, luissa oli vielä yllin\nkyllin lihaa hänen saapuessaan perille. Neljä vuotta sellaista elämää!\nPoliisit eivät uskoneet siihen ollenkaan. He nauroivat kaikille\nsatunnaisille huhuille, jotka kantautuivat heidän korviinsa. Huhut\nkertoivat, että Bram oli nähty, ja hänen kovan äänensä oli kuultu\nhiljaisina talviöinä voittavan hänen susiensa ulvonnan ja että\nsekarotuiset ja intiaanit olivat huomanneet hänen jälkiään siellä\ntäällä kaukana toisistaan sijaitsevissa paikoissa.\n\nHe epäilivät asiaa siksi, että siihen liittyi ranskalaisten\nsekarotuisten taikauskoista jahtikalerin pelkoa, ja jahtikaleri on\nniitä pohjolan erikoisuuksia, joille ei saa nauraa. Se on koottu\nihmisistä, jotka ovat myyneet sielunsa pirulle saadakseen purjehtia\nilmassa; ja heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat valmiit\nvannomaan käsi ristiinnaulitun kuvalla, että he omin silmin olivat\nnähneet Bramin susineen ajavan takaa suuria eläimiä taivaalla.\n\nSiksi poliisi luulikin Bramia kuolleeksi; ja Bram sillä aikaa\npysytellessään poissa kaikkien ihmisten näkyvistä muuttui päivä\npäivältä yhä enemmän niiden susien kaltaiseksi, jotka olivat hänen\nveljiään. Mutta valkoisen veren vaistot kuolevat ihmisessä hitaasti ja\nsiksi kalvoikin ainainen ikävä Bramin suuressa rinnassa sykkivää\nsydäntä. Tämä oli kai joskus tuntunut hänestä kauheammalta kuin kuolema\n-- halu kuulla ihmisääniä, kaipuu saada seurustella jonkun kanssa ja\npuhutella häntä, vaikka hän ei koskaan ollut rakastanutkaan ketään\nmiestä eikä naista. Tämä vie nyt meidät Bramin elämän viimeiseen\njärkyttävään elämykseen -- tyttöön ja toiseen mieheen.\n\n\n\n\n2\n\nPhilip Brant saa tietää totuuden\n\n\nTämä toinen mies oli Philip Brant.\n\nEräänä iltana hän istui Pierre Breaultin tuvassa Pierreä vastapäätä\npöydän toisella puolella. Tuvan rautapeltinen kamiina hehkui\ntulikuumana hänen takanaan. Ulkona oli hirveä ilma. Pierre,\nketunpyytäjä, oli rakentanut tupansa pitkän kapean laihaa sormea\nmuistuttavan kuusikon nokkaan, joka ulottui kauas jäälakeudelle, ja\ntänä iltana tuuli humisi ja ulvoi aukeilla paikoilla niin kauheasti,\nettä Philipiä värisytti. Hyvin lähellä idässä oli Hudsonin lahti, niin\nlähellä, että hän muutamia hetkiä aikaisemmin avatessaan tuvanoven oli\nkuullut pohjavirtojen lakkaamattoman matalan jyrinän, kun ne aukaisivat\nitselleen tietä Roes Welcomen kautta Pohjoisesta Jäämerestä etelään.\nTämän keskeytti silloin tällöin hirveä pauke, kun jäätyneet voimat\navasivat railon jäätyneisiin vuoriin, kuin ne olisivat leikanneet niitä\nsuurella veitsellä.\n\nPierren tuvasta länteen päin ulottui taas eloton salomaa, rajaton ja\nautio, kalliottomana ja pensaattomana. Päivisin sellaisen taivaan\nuhkaamana, joka pani Philipin aina muistelemaan erästä hirveätä kuvaa,\njonka hän oli kerran nähnyt Dorén kuvittamassa Danten Helvetissä --\nmatalaa synkässä pilvessä olevaa taivasta, joka muistutti purppuran\nväristä ja sinistä graniittia, ja joka aina uhkasi purkautua\nmaanpinnalle kauheina lumivyöryinä. Ja tänä iltana, kun valkoiset ketut\nluskuttivat ja tuuli ulvoi --\n\n-- Niin totta kuin joskus toivon pääseväni paratiisiin, vannon nähneeni\nhänet elävänä, m'sieur, Pierre toisti jälleen pöydän takaa.\n\nBrant, joka kuului Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin Fort\nChurchillin osastoon, ei enää hymyillyt epäilevästi. Hän tiesi, että\nPierre Breault oli urhoollinen mies, muuten tämä ei olisi asettunutkaan\nasumaan yksikseen tänne salomaiden sydämeen pyydystämään villejä\nkettuja. Eikä hän ollut taikauskoinenkaan, kuten useimmat\nhänenlaisensa, sillä muuten alituisten yötuulien surullinen humina ja\nulvonta olisivat karkottaneet hänet pois.\n\n-- Vannon sen, Pierre toisti.\n\nPhilipin kasvot alkoivat nyt hehkua tunteesta, joka oli melkein\ninnostusta. Puristaen kätensä nyrkkiin, hän kumartui pöydän yli. Hän\noli kolmekymmentäviisivuotias ja melkein yhtä solakka kuin Pierrekin ja\nhänen silmänsä olivat yhtä teräksensiniset kuin Pierren olivat mustat.\nHänen elämässään oli kauan aikaa sitten ollut kausi, jolloin hän lännen\nsuurkaupungissa oli käyttänyt pukua. Siellä ei ollut ollut kellään\nmuulla sellaista pukua, mutta nyt hänen peurannahkaisen nuttunsa hihat\nolivat kuluneet ja repaleiset, hänen kätensä olivat känsäiset ja hänen\nkasvoissaan oli myrskyjen ja tuulien uurtamia vakoja.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta, hän sanoi, -- sillä Bram Johnson on\nkuollut!\n\n-- Hän elää, m'sieur.\n\nPierren ääni värähteli kummallisesti hänen puhuessaan.\n\n-- Jos vain olisin kuullut, jos en olisi nähnyt, voisitte epäillä,\nm'sieur, hän huudahti silmät hehkuen tummaa tulta. -- Niin, kuulin\nensin lauman ulvonnan. Menin ovelle kuuntelemaan ja katsomaan öiselle\nlakeudelle. Huh, miten läheltä ne menivätkään! Kuulin peuran kavioiden\nkapseen. Silloin kantautui korviini kova karjaisu, joka vaimensi susien\nulvonnan kuin kymmenen miestä olisi huutanut yhtäaikaa, ja silloin\ntiesin Bram Johnsonin ajavan takaa riistaa. Hyvä Jumala, hän on\nvarmasti hengissä! Eikä siinä suinkaan ole kaikki.\n\nHänen sormensa koukistuivat. Kolmannen tai neljännen kerran viimeisten\nneljännestuntien kuluessa Philip näki hänen koettavan hillitä\nkummallista mielenliikutustaan. Hänen epäilynsä olivat haihtuneet. Hän\nalkoi jo uskoa Pierren puheisiin.\n\n-- Ja senkö jälkeen te näitte hänet?\n\n-- Niin. En tekisi enää toistamiseen niin kuin silloin, vaikka saisin\nkaikki ketut Athabascan ja lahden väliltä omikseni. Olin kai silloin --\nen tiedä oikein millaisessa tilassa. Hiivin pimeään yöhön ja seurasin\nheitä. Löysin susien ja jonkun miehen lumikenkien jäljet. Niin, ja\nsittenkin vain seurasin niitä. Pääsin vastatuulessa aivan kaatuneen\npeuran läheisyyteen. Kuulin leukojen loksahtelua, kun pedot repivät\nlihaa ja jonkun miehen hirveää naurua. Jos tuuli olisi kääntynyt, jos\ntuo pirujen sieluista kokoonpantu lauma olisi vainunnut minut, ei\nJumalakaan olisi voinut pelastaa minua!\n\nHäntä värisytti ja hänen sormiensa jäsenet napsahtelivat, kun hän\npuristi kätensä nyrkkiin ja aukaisi ne jälleen.\n\n-- Mutta minä jäin paikoilleni, m'sieur, hautautuneena melkein\nvyötäisiäni myöten lumeen. Ne jatkoivat matkaansa pitkän ajan kuluttua.\nOli niin pimeä, etten nähnyt niitä. Sitten menin katsomaan peuran\nraatoa ja huomasin Bramin vieneen mukanaan molemmat paistit. Peura oli\nollut suuri hirvas. Seurasin niitä lumilakeuden poikki metsään, jossa\nBram sytytti itselleen nuotion. Näin hänet silloin ja voin vannoa Pyhän\nNeitsyen nimessä, ettei mies ollut kukaan muu kuin Bram. Kauan aikaa\nsitten, ennen kuin hän tappoi miehen, hän tuli pari kertaa tupaani eikä\nhän ollut lainkaan muuttunut. Sudet tunkeilivat hänen ympärillään\nvalopiirissä. Vasta silloin tulin järkiini. Näin hänen silittelevän\nniitä. Erotin petojen kimaltelevat torahampaat. Kuulin niiden\nhengityksen ja näin Bramin puhuvan ja nauravan niille suuren partansa\nläpi. Silloin käännyin ja pakenin takaisin majaani juosten niin\nnopeasti, että susienkin olisi ollut vaikea tavoittaa minua. Eikä\nsiinäkään vielä ollut kaikki.\n\nJälleen hän suoristi ja koukisti sormiaan katsoa tuijottaessaan\nBrantiin.\n\n-- Uskotteko minua nyt, m'sieur?\n\nPhilip nyökäytti päätään. -- Mahdottomaltahan se kyllä kuulostaa, mutta\nette suinkaan ole uneksinutkaan.\n\nBreault huokasi syvään tyytyväisyydestä ja nousi puoleksi seisoalleen.\n\n-- Ja uskotteko lopunkin, jos kerron sen teille?\n\n-- Uskon.\n\nPierre meni makuulavan luo ja palatessaan hänellä oli mukanaan\npeurannahkainen pussinsa, jossa hänellä oli piikiven kappaleita,\nterästä ja tulukset.\n\n-- Seuraavana päivänä menin sinne jälleen, m'sieur, hän sanoi istuutuen\njälleen Philipiä vastapäätä. -- Bram oli poistunut susineen. Hän oli\nnukkunut kuusenoksista valmistamassaan majassa. Ja, koira vieköön, hän\nei ollut viitsinyt puhdistaa majan lattiaa lumesta! Hänen\nintiaanikenkiensä jälkiä näkyi kaikkialla susien jälkien seassa ja ne\nolivat suuria kuin hirviömäisten petojen jäljet. Hain kaikkialta\njotakin, mitä hän ehkä huomaamattaan oli pudottanut, ja löysinkin\nvihdoin kaniinin paulan.\n\nPierre Breaultin silmät, eivätkä hänen sanansa ja pitkien laihojen\nsormiensa kummallinen sulkeutuminen ja aukeneminen hänen kädessään\nolevan peurannahkaisen pussin ympärillä, panivat Philipin ruumiin\nvärähtelemään salaperäisestä odotuksesta. Ja hänen odottaessaan\nvaieten, Pierren sormet avasivat pussin ja hän sanoi:\n\n-- Niin, löysin kaniinin paulan, m'sieur, lumesta, johon se oli\npudonnut hänen taskustaan.\n\nHän työnsi sen hetken kuluttua Philipin käteen. Palava öljylamppu\nriippui katosta heidän kohdallaan. Sen valo valaisi kokonaan heidän\nvälissään olevan pöydän. Philipin huulilta, kun hän katsoi paulaa,\npääsi hämmästynyt huudahdus. Pierre oli odottanutkin sitä. Häntä ei\noltu alussa uskottu, mutta nyt hänen kasvonsa hehkuivat riemusta.\nHetken näytti aivan siltä kuin Philip olisi lakannut hengittämästä. Hän\nkatsoa tuijotti, ylhäältä virtaavan valon välkkyessä hänen kädessään\nolevassa esineessä. Se oli paula. Sitä ei voinut epäillä. Se oli\nmelkein metrin pituinen omituisine chippewyanilaisine solmuineen\ntoisessa ja kaksinkertaisine tavallisine solmuineen toisessa päässä.\n\nKummallista vain oli, että se oli punottu kullan värisistä naisen\nhiuksista.\n\n\n\n\n3\n\nBrant tekee päätöksensä\n\n\nTehdessään johtopäätöksiä ihminen ei joskus pysähdy ajattelemaan, vaan\npääsee heti lopulliseen tulokseen, mikä äkillisyytensä vuoksi vaikuttaa\nkuin kovan lyönnin aiheuttama huumaus. Philipkin huudahdettuaan yhden\nainoan kerran hämmästyksestä ei sitten enää päästänyt ääntäkään. Hän ei\npuhunut sanaakaan Pierrelle. Tuvan ympärillä humisevan tuulen nopean\ntyyntymisen aikana hänen kellonsa nakutus kuulosti pienen rummun\npärinältä. Sitten hän kohotti hitaasti katseensa kädessään olevasta\nsilkinhienosta langasta Pierreen. He tiesivät toistensa ajatukset. Jos\nhiukset olisivat olleet mustia, ruskeita tai raa'an punaisia niin kuin\nylemmän Mackenzien varrella asuvien eskimoiden, ei niissä olisi ollut\nmitään kummallista, mutta kun ne olivat kullan värisiä ja kimaltelevia,\nniin asia tuntui selittämättömältä!\n\nSanomatta vieläkään sanaakaan Philip otti veitsen taskustaan, katkaisi\nkimaltelevan paulan toisen solmun vierestä ja alkoi kiertää tuota\nsilkinhienoa paulaa auki, kunnes poimuttunut ja liehuva hiustukko oli\nlevällään heidän edessään pöydällä. Jos hänellä tähän saakka olisi\nollutkin epäilyksiä, ne haihtuivat nyt kokonaan. Hän ei voinut muistaa,\noliko hän ennen missään nähnyt juuri tämän värisiä naisen hiuksia. Ehkä\nhän kuitenkin oli nähnyt joskus. Ne eivät olleet punertavan kullan\nvärisiä eikä niissä ollut minkäänlaisia kuparia muistuttavia varjoja\neikä vaaleita paikkojakaan, kun ne olivat levällään siinä lampun\nvalossa, vaan ne olivat pellavankarvaisia ja muistuttivat kehrättyä\nsilkkiä, joka oli niin hienoa, että hän ihmetteli sen henkilön\nkärsivällisyyttä, joka oli punonut niistä paulan. Jälleen hän katsoi\nPierreen. Sama kysymys oli molempien silmissä.\n\n-- Asian täytyy olla niin, että Bramilla on joku nainen mukanaan, sanoi\nPierre.\n\n-- Niin minäkin luulen, myönsi Philip, -- tai --\n\nTämä viimeinen sana, sen antama vihjaus ja merkitys, minkä Philip antoi\nsille katsoessaan Pierreen, korvasi sen pelottavan kysymyksen, joka\nhallitsi hetken molempien miesten ajatuksia. Pierre kohautti\nhartioitaan, sillä hän ei osannut vastata siihen. Kohauttaessaan\nhartioitaan hän vapisi, ja kun tuuli äkkiä törmäsi tuvan ovea vastaan,\nhän kääntyi niin nopeasti, kuin olisi luullut jymähdystä jonkun\ninhimillisen olennon aiheuttamaksi.\n\n-- Peijakas! hän huudahti tointuen ja hänen valkoiset hampaansa\nvälähtivät, kun hän hymyili Philipille. -- Se, mitä näin silloin\nnuotion valossa, m'sieur, on tehnyt minut hermostuneeksi. Bram susineen\nja nuo!\n\nHän nyökäytti päätään kimalteleviin suortuviin päin.\n\n-- Oletteko milloinkaan nähnyt tämän värisiä hiuksia, Pierre?\n\n-- En kertaakaan elämässäni.\n\n-- Ja kuitenkin olette nähnyt valkoisia naisia Fort Churchillissa, York\nFactoryssa, Lac la Bichessä, Cumberland Housessa, Norway Housessa ja\nFort Albanyssa?\n\n-- Ja monissa muissakin paikoissa, m'sieur. Olen nähnyt niitä Cod's\nLakessa, Lac Seulissa ja Mackenzien rannoilla, mutta en missään naista,\njolla olisi ollut tuon värinen tukka.\n\n-- Eikä Bram ole milloinkaan poistunut Pohjolasta, ei ainakaan meidän\ntietääksemme Fort Chippewyania etelämmäksi, sanoi Philip. -- Tämä panee\nvärisemään, vai mitä, Pierre? Se pakottaa ajattelemaan -- niin mitä?\nVoitteko vastata siihen? Ettekö ole ajatellut sitä?\n\nPierre oli puolittain ranskalainen, puolittain cree-intiaani. Hänen\nsilmäteränsä laajenivat, kun hän kohtasi Philipin vakavan katseen.\n\n-- Se panee ihmisen ajattelemaan, hän vastasi levottomasti, --\njahtikaleeria ja ihmissutta ja pakottaa melkein uskomaankin niihin. En\nole lainkaan taikauskoinen, m'sieur, hän huudahti vieläkin\nlevottomammin. -- Mutta Bramista ja hänen susistaan on kerrottu monta\nkummallista tarinaa. Hänen sanotaan myyneen sielunsa pirulle, hänen\nsanotaan voivan lentää ilmassa ja hänen luullaan voivan muuttaa itsensä\nsudeksi, milloin hän vain haluaa. On sellaisiakin, jotka sanovat\nkuulleensa hänen laulavan matkamiehen laulua susiensa ulvomisen\nsäestykseksi ylhäällä taivaalla. Olen nähnyt sellaisia ihmisiä ja\npuhunutkin heidän kanssaan, ja Mac Leodin tuolla puolen näin kokonaisen\nheimon lukevan loitsuja, koska ne olivat nähneet Bramin susineen\nrakentavan loitsulinnaa itselleen ukkospilvien keskelle. Voimmeko enää\nihmetellä, että hän pyydystää kaniineja naisen hiuksista punotulla\npaulalla?\n\n-- Ja muuttaa mustan auringon väriseksi, Philip lisäsi yhtyen\ntarkoituksellisesti toisen leikkiin.\n\n-- Jos loppu on totta, niin --\n\nPierre ei lopettanut. Hän keskeytti nielaisten kovaa, kuin pala olisi\ntarttunut hänen kurkkuunsa. Hetken Philip näki hänen taistelevan\nitsensä kanssa koettaen tukahduttaa tuon iänikuisen taikauskon\nvaikutuksen, joka oli leimahtanut ilmiliekkiin hetkeksi kuin ruuti. Hän\npuri hampaansa yhteen ja heitti päänsä taaksepäin.\n\n-- Mutta tuollaiset jutut eivät ole tosia, m'sieur, hän lisäsi\nhillitysti. -- Sen vuoksi näytinkin teille paulan. Bram Johnson ei ole\nkuollut, vaan elää. Ja hänen mukanaan on nainen, tai --\n\n-- Tai --\n\nSama ajatus oli jälleen heidän silmissään, mutta kumpikaan ei lausunut\ntaaskaan sitä julki. Philip kokosi huolellisesti hiussuortuvat kiertäen\nne etusormensa ympärille ja työntäen ne vihdoin taskustaan ottamaansa\nnahkalompakkoon. Sitten hän täytti piippunsa hyvin tyynesti ja sytytti\nsen. Hän meni ovelle, aukaisi sen ja kuunteli hetken tuulen huminaa\njäälakeudella. Pierre istui vieläkin pöydän ääressä ja katsoi häneen\ntarkkaavaisesti. Philip oli tehnyt päätöksensä, kun hän sulki oven ja\nkääntyi jälleen sekarotuisen puoleen.\n\n-- Fort Churchill on täältä noin viidensadan kilometrin päässä, hän\nsanoi. -- Puolimatkassa, Jesuche-järven tuonpuoleisessa päässä, on\nMacVeighin ja hänen miestensä päämaja. Pierre, jos lähden ajamaan takaa\nBramia, minun täytyy ensin saada varmuus siitä, että viestini viedään\nMacVeighille, joka toimittaa sen sitten kyllä perille Fort\nChurchilliin. Voitteko poistua myrkkypalojenne ja loukkujenne luota\nniin pitkäksi ajaksi?\n\nPierre epäröi hetken.\n\nSitten hän sanoi:\n\n-- Suostun viemään viestinne perille.\n\nPhilip istui sinä iltana myöhään ylhäällä kirjoittaen raporttiaan. Hän\noli lähtenyt ajamaan takaa intiaanivarkaita. Mutta nyt tärkeämmät asiat\nolivat muuttaneet hänen suunnitelmansa ja hän selitti koko jutun\njohtaja Fitzgeraldille, Fort Churchillin kuninkaallisen ratsupoliisin\nosaston päällikölle.\n\nHän toisti Pierre Breaultin kertomuksen. Hän ilmoitti syynsä, miksi\nhän uskoi siihen, ja sanoi olevansa varma, että Bram Johnson,\nkolminkertainen murhaaja, oli vielä hengissä. Hän pyysi, että toinen\nmies lähetettäisiin ajamaan takaa intiaaneja, ja kuvaili niin tarkasti\nkuin vain voi suunnan, jonne hän aikoi kulkea ajaessaan takaa Bramia.\n\nKun hän oli lopettanut raporttinsa kirjoittamisen ja sulkenut sen\nkuoreen, hän oli laiminlyönyt vain yhden asian.\n\nHän ei ollut maininnut sanaakaan paulasta, joka oli punottu naisen\nhiuksista.\n\n\n\n\n4\n\nKahdeksas yö\n\n\nSeuraavana aamuna myrskyn loppupää riehui vielä jäälakeuden laidoilla,\nmutta Philip lähti kuitenkin liikkeelle Pierre Breaultin opastaessa\nhäntä sinne, missä sekarotuinen oli nähnyt Bramin susineen\nleiriytyneinä. Jännittävästä yöstä oli kulunut jo kolme päivää ja kun\nhe saapuivat paikalle, jossa Bram oli nukkunut, havumaja oli puoleksi\nhautautunut kovasta kiitävästä lumesta muodostuneisiin kinoksiin, jota\nmyrsky oli tuonut mukanaan aukeilta paikoilta.\n\nSiellä Philip otti selville tarkasti suunnan, jonne Bram oli lähtenyt\naamulla metsästyksensä jälkeen, ja suuntasi kompassinsa neulan kohti\nnoita nyt jo melkein näkymättömiä jälkiä. Hän teki melkein heti\nseuraavan johtopäätöksen.\n\n-- Bram näyttää pysyttelevän jäälakeuden viereisessä viidakossa, hän\nsanoi Pierrelle. -- Minunkin pitää seurata sitä. Voitte lisätä sen\nsiihen, mitä olen kirjoittanut MacVeighille. Mutta paulasta teidän ei\npidä puhua sanaakaan, Pierre. Ymmärrättekö? Jos hän on tuollainen\nihmissusi ja punoo kullan värisiä hiuksia tuulesta, niin --\n\n-- En sano mitään, m'sieur, vastasi Pierre väristen.\n\nHe löivät kättä ja erosivat vaiti. Philip lähti länttä kohti ja kun hän\nhetken kuluttua katsoi taakseen, hän ei voinut enää nähdä Pierreä.\nTunnin kuluttua häntä alkoi painaa tunne, että hän oli vapaaehtoisesti\nryhtynyt toivottomaan yritykseen. Pakottavien syiden vuoksi hän oli\njättänyt koiransa ja rekensä Pierrelle ja lähtenyt jatkamaan matkaansa\nmahdollisimman kevein kantamuksin. Hänen kahdeksantoista kilon\npainoisessa repussaan, joka mukautui hyvin hänen hartioihinsa, oli noin\nkilon painoinen silkkinen teltta, jonka läpi ei kovinkaan tuuli voinut\ntunkeutua, ja saman painoiset keittoastiat. Muu osa hänen taakastaan,\nlukuunottamatta pyssyä, pistoolia ja ampumistarvikkeita, oli jaettu\nannoksiin, joista kolmetoista ja puoli kiloa oli puristettu\nkuivamuonaksi. Siinä oli hänelle tarpeeksi ruokaa kuukaudeksi, kunhan\nhän vain hankki lihaa itselleen matkansa varrelta. Näiden\nelintarvikkeiden pääaineena oli seitsemän kiloa jauhoja. Sitten hänellä\noli neljä tusinaa munia puolen kilon painoisen munajauheen muodossa,\nperunoita puristettuina noin kaksi kiloa painavaksi möhkäleeksi, kaksi\nkiloa sipuleita tiivistettyinä noin neljänneskilon painoiseen tölkkiin\nja samoin kaikkia elintarvikkeita.\n\nHän naurahti hieman katkerasti ajatellessaan näitä tiivistettyjä\nkäyttökelpoisia ruokia, joita hän kantoi repussaan hartioillaan. Ne\ntoivat hänen mieleensä kummallisella tavalla menneet ajat, ja hän\nmietti, mitä jotkut hänen vanhoista ystävistään sanoisivat, jos hän\njollakin taikakeinolla voisi koota heidät juhla-aterialle tähän tielle.\nHän ihmetteli varsinkin, mitä Mignon Davenport sanoisi ja tekisi. Hrrr!\nHän oli näkevinään koko siniverisen kauhun Mignonin ylimyksellisissä\nkasvoissa. Jäälakeudelta puhaltava tuuli hyydyttäisi elämän hänen\nsuonissaan. Hän menisi aivan kurttuun ja kuolisi.\n\nHän luuli olevansa kyllin pätevä arvostelemaan asiaa, sillä hän oli\nkerran aikonut mennä naimisiin Mignonin kanssa. Hän ihmetteli\nitsekseen, miten tyttö nyt oli voinut juolahtaa hänen mieleensä, eikä\nhän kaikesta huolimatta voinut karkottaa tyttöä ajatuksistaan vähään\naikaan. Muistellessaan tyttöä Philipin ajatukset palasivat menneisiin\naikoihin, vaikka hän seurasikin Bramin melkein umpeen painuneita\njälkiä. Hänen vanhoista ystävistään olivat varmaankin jo useimmat\nunohtaneet hänet. Viisi vuotta on pitkä aika eikä ystävyys piireissä,\njoihin hän oli kuulunut, ole kuuluisa kestävyydestään, eikä muuten\nrakkauskaan. Mignon oli todistanut sen hänelle.\n\nHän irvisti ja nauroi välittämättä tuulesta. Kohtalo on leikillinen\nvanha veikko. Sen Philipiin kohdistama pila oli ollut suurenmoinen.\nEnsin lievä keuhkokuume ja sitten kipeät keuhkot, joita vaivasi jokin\n\"laukkaava\", mikä laihduttaa ihmisen posket kuoppaisiksi ja kuivaa\nveren suonissa. Siihen aikaan kauhun ilme oli tullut yhä selvemmäksi\nMignonin kirkkaan sinisissä silmissä, kunnes hän lapsellisen\nrehellisesti oli kerran sanonut hänelle, että oli hirveän yllättävää\nkuulla ystävien sanovan, että hän oli kihloissa keuhkotautisen kanssa.\n\nPhilip nauroi ajatellessaan sitä. Nauru tuli niin äkkiä räjähtäen, että\nBram olisi voinut kuulla sen sadan metrin päähän vastatuuleenkin.\nKeuhkotautinen! Philip koukisti käsivarttaan, kunnes sen kovat lihakset\nnapsahtelivat. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi sen jälleen\npois äänellä, joka muistutti höyryn ulostunkeutumista läpästä.\n\nPohjola oli saanut sen aikaan hänessä, ihmeellisine metsineen, avaroine\ntaivaineen, jokineen, järvineen ja syvine lumineen, sama pohjola, joka\ntekee miehen kuorestakin miehen, jos sillä vain on siihen vähänkin\ntilaisuutta. Hän rakasti sitä. Rakkaudesta siihen ja sen tarjoamien\nseikkailujen takia hän oli ruvennut poliisiksi pari vuotta sitten. Hän\naikoi kyllä joskus palata takaisin vaikkapa vain tehdäkseen pilaa. Hän\naikoi mennä tapaamaan vanhoja ystäviään entisiin kerhoihinsa ja\nsäikähdyttää lapsisilmäisen Mignonin kuoliaaksi hyvällä terveydellään.\n\nHän keskeytti mietteensä ruvetessaan ajattelemaan salaperäistä miestä,\njota hän nyt ajoi takaa. Näinä parina palvelusvuonna hän oli kuullut\nkaikenlaista Bramin ja niiden Johnsonien elämästä, jotka olivat olleet\ntämän edeltäjiä. Hän ei ollut milloinkaan kertonut kenellekään, miten\nsuuresti ne vaikuttivat häneen. Hän oli kyllä joskus koettanut ruveta\nkeskustelemaan Bramin ymmärryksestä, mutta ei ollut koskaan onnistunut\njuurruttamaan toisiin omaa katsantokantaansa. Niillä seuduilla, joilla\nhän oli elänyt, asuvat intiaanit ja sekarotuiset luulivat Bramia\nensimmäisen luokan hirviöksi, joka osasi loihtia kuin piru itse.\nPoliisin mielestä hän oli koko pohjolan vaarallisin murhaaja, ja se\nonnellinen, joka olisi saanut hänet kiinni joko elävänä tai kuolleena,\nolisi saanut olla varma kersantin valtakirjasta. Kunnianhimoiset\npyyteet ja toiveet olivat kuohahdelleet useissa urhoollisissa\nsydämissä, kunnes yleisesti myönnettiin Bram kuolleeksi.\n\nMutta Philip ei lainkaan ajatellut kersantin valtakirjaa jatkaessaan\nmatkaansa tasaista vauhtia jäälakeuden reunaa pitkin. Hänen\npalvelusaikansa olisi piakkoin lopussa ja hänellä oli toisenlaisia\nsuunnitelmia tulevaisuuttaan varten. Siitä hetkestä lähtien, jolloin\nhänen sormensa olivat koskettaneet kullanvärisiä hiussuortuvia, hänen\nmielensä oli täyttänyt uusi ja kummallinen mielenliikutus. Se kuohutti\nhänen tunteitaan vielä voimakkaammin tänään kuin eilen. Hän ei ollut\npuhunut siitä eikä sen herättämistä ajatuksista Pierrellekään. Ehkä hän\noli naurettava. Mutta hänellä oli vilkas mielikuvitus ja hän tunsi\nsitäpaitsi myötätuntoa eläimiä ja joitakin ihmisiä kohtaan. Hän oli\nvähän aikaa sitten lakannut olemasta kylmä ja laskelmoiva\nihmismetsästäjä, jonka suurin halu on vainota näitä. Hän tiesi\nvelvollisuudekseen Bramin vangitsemisen ja tuomisen päämajaan. Hän\ntiesi myös täyttävänsä velvollisuutensa sopivassa tilaisuudessa, jos\nhän vain oli tulkinnut oikein kultaisen paulan merkityksen.\n\nMutta oliko hän arvannut oikein? Hänen mielensä täytti kauhistuttava\najatus, mutta siitäkin huolimatta hän tunsi olevansa kummallisesti\nlumottu. Hän koetti perustella keinojen moninaisuutta, millä Bram ehkä\noli voinut hankkia itselleen nämä kullanväriset hiukset, joista oli\npunonut paulan. Joku ihminenhän oli voinut kantaa paulaa jo kauan aikaa\ntaikakalunaan tauteja ja sen kummallisen miehen pirullisuutta vastaan,\njonka tekoihin ja elämään kaikki epäilemättä suhtautuivat hyvin\ntaikauskoisesti. Siinä tapauksessa oli aivan loogista, että Bram oli\nsaanut haltuunsa kultaisen taikaesineensä jo vuosikausia sitten.\n\nMutta kaikesta päättelemisestään huolimatta Philip ei voinut uskoa\nasian olevan niin. Puolenpäivän aikaan kun hän sytytti pienen nuotion\nkeittääkseen teensä ja lämmittääkseen kauraleipänsä, hän otti\nhiussuortuvat lompakostaan ja katseli niitä vielä tarkemmin kuin\nedellisenä iltana. Ne olivat yhtä kirkkaanväriset ja kimaltelevat\nkeskipäivän auringon kalpeassa valossa, kuin ne olisi eilen katkaistu\nnaisen tukasta. Niiden pituus, hienous ja jokaisen eri hiuksen rakenne\nhämmästyttivät häntä. Ne olivat kaikki samanlaisia ja yhtä pitkiä.\n\nHän söi päivällisensä ja jatkoi matkaansa. Kolme päivää kestänyt\nlumimyrsky oli peittänyt kokonaan Bramin ja hänen susiensa jäljet. Hän\noli kuitenkin varma, että Bram kulkiessaan pysytteli jäälakeuden\nviereisessä viidakossa. Hän oli jo mielessään päättänyt, että tämä\njäälakeus, tämä kartoittamaton pohjolan suuri lumitasanko, muodosti sen\nsuuren lumimeren, jossa Bram niin kauan oli voinut olla turvassa lain\nkouralta. Se oli melkein kahdeksansadan neliökilometrin laajuinen\nidästä länteen ja ulottui melkein kuudeltakymmenenneltäensimmäiseltä\nleveysasteelta Pohjoiseen Jäämereen asti. Sen asumattomat ja puuttomat\nlakeudet olivat muodostaneet hänelle yhtä turvallisen matkustusalueen\nkuin Iso valtameri muinoin merirosvoille. Hän ei voinut tukahduttaa\nvärisyttävää huudahdusta ajatellessaan tätä Bramin maailmaa, sillä se\noli vielä kamalampi kuin Jäämeren rannat, missä ihminen voi saada\nainakin eskimon toverikseen.\n\nHän totesi tehtävänsä vaikeuden. Hänen ainoat mahdollisuutensa\nperustuivat kauniiseen ilmaan ja Bramin ja hänen laumansa vanhojen\njälkien löytämiseen. Vanhat jäljet veisivät hänet kyllä sitten\ntuoreemmille. Sen vuoksi hän päättikin pysytellä viidakon reunassa,\nsillä jos Bram pakoili jäälakeudella, hän luuli ennemmin tai myöhemmin\nkohtaavansa jäljet, ellei Bram ollut poikennut suoraan sinne melkein\nheti poistuttuaan leiristä, jossa hän oli ollut yötä Pierre Breaultin\ntuvan läheisyydessä. Siinä tapauksessa voisi kulua viikkoja, ennen kuin\nBram palaisi metsikköön jälleen.\n\nSeuraavana yönä myrsky lakkasi raivottuaan monta päivää. Sitten seurasi\nviikon päivät kauniita ilmoja. Oli hirveän kylmä, mutta ei satanut\nlunta. Noiden päivien kuluessa Philip kulki noin kaksisataa kilometriä\nlänteen päin.\n\nVasta kahdeksantena yönä, kun hän istui nuotionsa ääressä tiheässä\nsurkastuneessa kuusikossa, tapahtui se minkä Pierre Breault\ntaikauskoisuudesta aiheutuvalla kohtalon uskollaan oli tiennyt\ntulevankin tapahtumaan. On omituista, että sinä yönä, tuon kummallisen\ntapauksen sattuessa, Philip oli äärettömän huolellisesti ja suurella\nvaivalla punonut silkinhienot suortuvat jälleen kultaiseksi paulaksi.\n\n\n\n\n5\n\nEnsimmäinen kohtaaminen\n\n\nYö oli niin valoisa, että kuusten varjot näkyivät selvästi lumessa.\nKorkealla taivaalla, joka oli kirkas kuin aava meri, tuikki miljoonia\ntähtiä ja niiden joukossa Otava loisti kuin pienistä auringoista koottu\ntähtisikermä. Maailma ei ollut nyt kuun tarpeessa. Philip olisi nähnyt\nlaukkaavan peuran kolmensadan metrin päässä, jos se olisi sattunut\nkiitämään ohi. Hän istui aivan nuotion vieressä, jonka kuumuus säteili\ntakaisin suuresta mustuneesta kallionlohkareesta, lopetellen paulan\npunomista, johon häneltä oli mennyt tunti. Hän oli jo pitkän aikaa\nkuunnellut revontulien eli taivaan soiton kummallista yksitoikkoista\nsuhinaa, kun ne ulottuessaan maahan pitkän välimatkan päästä\naiheuttivat sihisevän äänen, mikä joskus muistutti kissan kehräämistä\nja joskus mehiläisen surinaa. Syventyneenä työhönsä hän ei pitkään\naikaan kiinnittänytkään huomiotaan toiseen ääneen. Vasta lopetettuaan\npunomisen ja ruvetessaan panemaan kultaista paulaa lompakkoonsa hän\nkuuli, kuinka se selveni ja erosi noista muista äänistä.\n\nHän suoristautui äkkiä ja kuunteli. Sitten hän hyppäsi seisomaan ja\njuoksi viidentoista metrin levyisen pensaikon läpi jäälakeuden\nreunalle.\n\nÄäni kuului jostakin hyvin kaukaa, ehkä noin kahden kilometrin tai\nneljän päästä, eikä se voinut olla muuta kuin susien ulvontaa.\n\nMitään uutta ja tavatonta se ei hänen mielestään ollut, sillä hän oli\nkuunnellut sitä monta kertaa viime vuosien kuluessa, mutta milloinkaan\nse ei ollut värisyttänyt häntä niin kuin nyt. Hän tunsi veren rupeavan\nkiertämään nopeammin valtimoissaan, kun ääni kantautui suoraan hänen\nkorviinsa, ja muisti äkkiä kaikki, mitä Pierre Breault oli sanonut.\nBram susineen metsästeli juuri noin. Bram sieltä siis olikin tulossa.\nHän oli aivan varma siitä.\n\nHän juoksi takaisin telttaansa ja lämmitti hetken pyssynsä lukkoa\nviimeisten sammuvien kekäleiden loimussa. Sitten hän sammutti tulen\nkokonaan potkimalla siihen lunta. Palattuaan jäälakeuden laitaan hän\nasettui vahtimaan suurimman kuusen viereen, minkä löysi ja mihin hän\nvoi kiivetä kolmen ja puolen metrin korkeudelle maasta tarpeen\nvaatiessa.\n\nTämä tarve lähestyikin häntä niin nopeasti kuin tuuli. Tuo ihmisen tai\npedon johtama lauma tuli suoraan häntä kohti, ja se oli vähemmän kuin\nneljänsadan metrin päässä hänestä, kun hän kiipesi puuhun. Hän hengitti\nnopeasti ja hänen sydämensä jyskytti kuin rumpu, sillä kiivetessään\nohueen puuhun, joka oli tuskin hänen käsivarttaan paksumpi, hän muisti\npäivän, jolloin hän oli ripustanut lähes viisisataa kiloa hirvenlihaa\nseetreihin, jotka olivat olleet yhtä paksuja kuin hänen reitensä. Sudet\nolivat tulleet seuraavana yönä ja kalunneet ne poikki yhtä helposti\nkuin ne olisivat olleet paperia. Päästyään kolmen metrin korkeudelle\nmaasta hän katsoa tuijotti heiluvalta orreltaan tähtien valaisemalle\njäälakeudelle.\n\nSitten kantautui hänen korviinsa toinen ääni. Se oli laukkaavien\njalkojen nopeaa kapsetta, mikä aiheutui jalkojen tunkeutumisesta hangen\nläpi. Muuan eläin ilmestyi äkkiä näkyviin ja hän tiesi sen peuraksi,\njoka juoksi pakoon henkensä edestä. Hän huoahti helpotuksesta\nhuomatessaan eläimen pakenevan yhdensuuntaisesti sen lakeudelle\ntyöntyvän pensaikon reunaa pitkin, johon hän oli pystyttänyt leirinsä,\nja poikkeavan metsään noin kahden kilometrin päässä hänestä.\n\nHän ei voinut olla huomaamatta takaa-ajavien susien hiljaisuutta, joka\nvoi vain merkitä sitä, että ne olivat jo niin lähellä saalistaan,\netteivät ne enää päästäneet minkäänlaista ääntä. Tuskin oli peura\nehtinyt hävitä näkyvistä, kun hän näki ensimmäiset niistä. Nuo harmaat\nnopeasti liikkuvat pedot olivat hajaantuneet viuhkan muotoiseen\nkaareen, lähestyessään eri suunnalta hyökätäkseen. Ne olivat nyt niin\nlähellä häntä, että hän voi kuulla niiden käpälien kapseen ja niiden\nammottavista kidoista tunkeutuvan huohotuksen. Niitä oli ainakin\nparikymmentä, ehkä kolmekymmentäkin, ja ne hävisivät näkyvistä yhtä\näkkiä kuin myrskyn ajamat varjot.\n\nPhilip laskeutui jälleen epämukavasta asennostaan lumelle. Hän laski\npeuran ehtivän melkein metsään ennen loppuaan, koska se hänen\nkohdallaan oli ollut noin kolme- tai neljäsataa metriä edellä.\nPiiloutuen kuusen varjoon hän odotti. Hän ei koettanutkaan eritellä\nvakaumustaan, että hän odotti Bramia. Kun hän vihdoin kuuli lähestyvien\nlumikenkien kummallisen sipsutuksen, ei hänen verensä virrannut sen\nnopeammin kuin odotuksen alussakaan, sillä hän oli ollut niin varma\nsiitä, että mies, jota hän ajoi takaa, pian ilmestyisi tähtien valoon.\nSinä lyhyenä väliaikana, mikä oli kulunut susien ohimenosta, hän oli\ntehnyt päätöksensä, miten ryhtyisi toimimaan. Hän oli jo heti alussa\nkäsittänyt, että hänen oli turvauduttava sotataitoon ruvetessaan\nvangitsemaan Bramia, koska Bram oli käytännöllisesti katsoen\nloukkaamaton ollessaan villin laumansa keskellä, joka hänen käskystään\noli valmis repimään hänen vihollisensa kappaleiksi. Nyt susien ahtaessa\nvatsansa täyteen tuolla kauempana hän oli päättänyt erottaa Bramin\nniistä ja vangita hänet.\n\nHän nousi polviltaan hitaasti seisomaan pysytellen kuitenkin piilossa\nkuusen varjossa. Luopuen pyssystään hän tarttui revolveriinsa\nriisuttuaan lapasen kädestään. Kiinteästi tuijottavin silmin hän odotti\nnyt näkevänsä Bramin siellä, missä sudet olivat sivuuttaneet hänet\näsken. Ja silloin äkkiä tapahtuikin yllätys. Se oli hirveä. Jäälakeuden\npetolliset äänet olivat tehneet odottamattoman kepposen hänen\naisteilleen ja kun hän jännitti silmiään nähdäkseen selvästi utuiselle\ntähtien valaisemalle etäiselle lakeudelle, ilmestyikin Bram äkkiä hänen\nnäkyviinsä pensaikon suojasta noin parinkymmenen askeleen päässä\nhänestä.\n\nPhilip tukahdutti huulilleen kohonneen huudon ja samalla Bramkin\npysähtyi kuin naulattu tähtien valoon. Hänen suuret keuhkonsa vetivät\nhenkeä sisäänsä ja laskivat sen pois läähättäen, kun hän kuunteli\nsusiensa ääniä. Hän oli jättiläinen mieheksi, Philipin mielestä oikea\nhirviö. Oli mahdollista, että yön petollinen valaistus lisäsi hänen\nsuuruuttaan, kun hän seisoi siinä paikoillaan. Hänen takkuinen\ntukkansa, joka oli kuin meriruohoa, valui hänen olkapäilleen. Parta oli\nlyhyt ja tuuhea, ja Philip näki vilahdukselta tähtien valossa hänen\nsilmänsäkin, jotka loistivat kuin kissan silmät. Samalla hän näki\nBramin kasvotkin. Ne olivat hirveät, kauhuaherättävät, sellaisen\nihmisen kasvot, joka metsästää ja jota metsästetään, ja joka on\npuoleksi ihminen ja puoleksi eläin.\n\nPhilip tiesi, ettei hän milloinkaan elämässään voisi unohtaa niitä,\nniiden villiä hurjuutta, silmien etsivää tulta ja niiden herättämää\nyksinäisyyden tunnetta täällä yössä ja niin kaukana muista ihmisistä.\nJa yhtä vähän kuin niitä, hän ei luullut ikinä voivansa unohtaa erästä\ntoistakaan asiaa, mikä kantautui hänen korviinsa selvästi, nimittäin\nmiehen ruumiin sykkivää, huohottavaa sydämen tykytystä.\n\nPhilip tiesi nyt toiminnan hetken olevan käsillä. Hänen sormensa\npuristivat lujemmin pistoolin perää, kun hän tuli näkyviin varjosta.\n\nBram olisi kyllä voinut nähdä hänet silloin, mutta samalla Bram heitti\npäänsä taaksepäin ja hänen kurkustaan purkautui esille niin kova huuto,\nettei Philip milloinkaan ollut kuullut kenenkään ihmisen tai eläimen\npäästävän sellaista. Se alkoi jossakin syvällä Bramin onkaloisessa\nrinnassa kuin suuren rummun pärinä ja loppui vaikeroivaan ääneen, jonka\ntäytyi kuulua kilometrien päähän aukealle lakeudelle. Se oli isännän\nhuuto laumalleen, oikea ihmispedon kiljahdus veljilleen. Voi olla\nniinkin, että ennen kuin huuto loppuikaan, oli jokin hieno vaisto\nvaroittanut Bram Johnsonia vaarasta, jota hän ei ollut vielä huomannut.\nHuuto loppui äkkiä. Se päättyi sihisevään huohotukseen, samanlaiseen,\njoka syntyy kun höyryläppä äkkiä suljetaan. Ennen kuin Philipin\nhämmentyneet aistit ennättivät selvitä toimintaan, Bram poistui ja\nhänen pitkät askeleensa veivät hänet nopeasti pois tähtien valaisemalle\nlakeudelle. Sen huudon asemesta, joka oli ollut hänen huulillaan, hän\npurskahti tuohon mielettömään nauruun, josta Pierre Breault oli\nkertonut vapisten pelosta.\n\nLiikkumatta mihinkään Philip huusi hänelle:\n\n-- Bram -- Bram Johnson, pysähtykää! Kuninkaan nimessä --\n\nHän turvautui tuohon vanhaan kaavaan, jonka sanat edustavat lain\nmajesteettia ja voimaa koko pohjolassa. Bram kuuli sen, mutta hän ei\npysähtynyt, vaan lähti jatkamaan matkaansa yhä nopeammin. Silloin\nPhilip huusi jälleen hänen nimeään:\n\n-- Bram -- Bram Johnson!\n\nBramin nauru kajahti jälleen. Se kuulosti omituiselta ja hihittävältä,\nkuin hän olisi nauranut Philipille.\n\nPhilip kohotti revolverinsa tähtien valossa. Hän ei tähdännyt\nosuakseen. Kahdesti hän laukaisi Bramin pään ja hartiain yli niin\nmatalalle, että pakolainen varmasti kuuli luotien vihellyksen.\n\n-- Bram -- Bram Johnson! huusi hän kolmannen kerran.\n\nPhilipin pistoolia pitelevän käden jännitys laukesi. Hän laski sen\nsivulleen ja seisoi paikoillaan katsoa tuijottaen suureen mieheen, joka\nnäytti enää vain pieneltä varjolta pimeässä. Sitten Bram hävisi\nnäkyvistä kokonaan. Kerran vielä hän oli yksinään tähtien valossa sen\nmaailman ympäröimänä, jossa ei ollut mitään. Hän aavisti heti\nkäyttäytyneensä kuin suuri typerys. Hän oli näytellyt osaansa kuin\nlapsi ja hänen äänensäkin oli vapissut, kun hän oli huutanut Bramille.\nBram oli nauranut hänelle.\n\nJa hän luuli pian saavansakin maksaa tarpeeksi korkean hinnan\ntyhmyydestään ja hitaudestaan. Tämä ajatus pani veren nopeammin\nkiertämään hänen suonissaan, kun hän tuijotti valkoiselle lakeudelle,\njonne Bram oli hävinnyt. Bram palaisi kyllä ennen yön loppua ja toisi\nsutensa mukanaan.\n\nVäristen kauhusta hän muisteli korpraali Leetä palatessaan takaisin\npensaikon läpi suuren kallion viereen, jossa hänen leirinsä oli.\nKuvitelmat, jotka välähtivät hänen mieleensä noiden molempien\nChurchillin miesten kohtalosta, lisäsivät hänen oman välittömän\nvaaransa tuskallista toteamista, ja tähän vaaraan hän oli joutunut\nmelkein käsittämättömän tyhmyytensä vuoksi. Philip oli vain\ntavallinen ihminen, jonka suonissa virtasi tervettä punaista verta.\nHenkilökohtaiset vaarat lumosivat hänet jossakin määrin, mutta\nhänessäkin eli inhimillinen toivo, että hänkin saisi käyttää hyödykseen\nsamanlaisia kohtalaisia mahdollisuuksia jokaisessa onnenkaupassa, johon\nhän joutui osalliseksi. Musertava vakaumus, ettei hänellä enää ollut\nminkäänlaisia mahdollisuuksia, huumasi hänet nyt.\n\nHän seisoi muutamia minuutteja sen paikan vieressä, jossa hänen\nnuotionsa oli ollut ja josta vieläkin kohosi hänen kasvoihinsa hieman\nhöyryä. Hän koetti järjestää ajatuksiaan jonkinlaiseen loogiseen\ntoimintaan pelkäämättä Bramia ollenkaan. Hän olisi hyvin mielellään\nmennyt taistelemaan avoimesti Bramia vastaan, vaikka hän oli nähnytkin,\nettä Bram oli kooltaan kuin jättiläinen. Niin paljon hän myönsi\nitselleen hypistellessään pyssynsä lukkoa ja kuunnellessaan.\n\nMutta Bram ei nähtävästi haluaisikaan taistella, vaan lähettäisi\nsutensa sijastaan. Hän ei nähtävästi saisi nähdäkään Bramia enää.\nPhilip kuulisi vain hänen naurunsa tai hänen kovan äänensä, kun hän\nusutti laumaansa, kuten korpraali Lee ja hänen toverinsakin olivat\nkuulleet.\n\nKun Philip koetti selvitellä tilannetta, ei hänen mieleensä\njuolahtanut, ettei Bram ehkä tulisikaan kostamaan. Ampumalla hänen\njälkeensä hän oli liian selvästi ilmaissut, kuka hän oli ja millaisilla\nasioilla liikkui, ja Bram, joka taisteli olemassaolonsa puolesta, olisi\nhullu, ellei hän vapauttaisi itseään vaarallisesta vihollisestaan.\n\nJa silloin ensi kerran sen jälkeen kun Philip oli palannut lakeuden\nlaidasta hän oli näkevinään miehen jälleen, kuten oli nähnyt hänen\nseisovan tähtien kalpeassa valossa. Hänen huomionsa kiintyi heti\nsiihen, että Bram oli aseeton. Saatuaan selville sen vaikkakin\nhitaasti, hän rupesi jälleen äkkiä toivomaan ja hänen katseensa kääntyi\nnopeasti leirin ympärillä oleviin suurempiin puihin. Jostakin puusta\nhän voisi taistella laumaa vastaan ja tappaa sudet vuorotellen. Hänellä\noli pyssy ja pistooli, ja paljon panoksia. Kaikki edut olivat hänen\npuolellaan. Mutta jos hän oli puussa ja Bramilla sattui olemaan pyssy,\nniin --\n\nHän puki jälleen ylleen paksun takkinsa, jonka hän oli heittänyt\nnuotion viereen, täytti taskunsa panoksilla ja lähti hakemaan sopivaa\npuuta. Hän löysikin puun sadan metrin päässä leiristään. Se oli\nviidentoista senttimetrin paksuinen kyhmyinen ja tuulen pieksemä kuusi,\njoka kasvoi melko aukealla paikalla. Tällä aukeamalla Philip tiesi\nvoivansa vastustaa laumaa menestyksellisesti. Mutta jos asiaa\nkatsottiin toiselta näkökannalta, ei hänellä ollut minkäänlaisia\nvoittamisen mahdollisuuksia, jos Bramilla vain oli pyssy. Jos hän istui\npuussa ja kuvastui selvästi tähtiä vasten, jotka muuttivat yön melkein\nyhtä valoisaksi kuin päivän, hänet voitiin helposti voittaa. Bram voi\nampua hänet näyttämättä itseään. Mutta se oli hänen ainoa\nmahdollisuutensa ja hän päätti käyttää sitä hyödykseen.\n\n\n\n\n6\n\nMetsästäjää metsästetään\n\n\nTuntia myöhemmin Philip katsoi kelloaan. Se näytti melkein keskiyötä.\nHänen hermonsa alkoivat olla jo niin jännittyneet, että ne olivat\nmelkein katkeamaisillaan. Ainoatakaan ääntä ei kantautunut hänen\nkorviinsa jäälakeudelta eikä metsiköstäkään, jossa ei näyttänyt olevan\nmitään sellaista, jota hänen olisi ollut pakko pelätä. Hän uskoi Bramin\nsusineen lähestyvän hyvin hiljaa ja otaksui siksi, ettei miehen askelia\neikä hänen petojensa käpälien keveää kapsetta kuuluisi, ennen kuin ne\npääsisivät aivan lähelle häntä. Lumivalkoinen pöllö lensi pari kertaa\nhänen ylitseen. Kolmannella kerralla se syöksyi metsikössä piilevän\nvalkoisen jäniksen kimppuun ja silloin Philip silmänräpäyksen ajan\nluuli hetken jo koittaneen. Pienet valkoiset ketut, jotka ovat\nuteliaita kuin lapset, säikyttelivät häntä eniten. Ainakin kuusi kertaa\nne panivat hänet tärisemään odotuksen aiheuttamasta jännityksestä ja\npari kertaa kiipeämään puuhun.\n\nSitten seurasi jälkivaikutus, ja hermojen jännityksen lauetessa ja\nvaltimoiden ruvetessa sykkimään tyynemmin, Philip alkoi kysellä\nitseltään, oliko hän todellakin pelastumaisillaan siitä hirveästä\ntilanteesta, johon hän vähän aikaa sitten oli luullut varmasti\njoutuneensa. Oliko mahdollista, että Bram oli pelästynyt hänen\nampumiaan laukauksia? Hän ei voinut uskoa sitä. Pelkuruus oli viimeinen\nominaisuus, minkä hän tahtoi liittää tuohon omituiseen mieheen, jonka\nhän oli nähnyt tähtien valossa. Hän oli elävästi näkevinään Bramin\nkasvot jälleen. Ja nyt sen melkein sietämättömän jännityksen jälkeen,\njonka vallassa hän oli ollut, noissa kasvoissa ollut salaperäinen ilme\nkummastutti häntä enemmän kuin mitkään muut seikat. Vaikka ne olivat\nnäyttäneetkin villeiltä ja hurjilta, hän oli nähnyt niissä toivottoman\nihmisen kuvaamatonta intohimoa. Silloin, vaikka hän varovaisuudesta\nkuuntelikin vaaran lähestymistä, hän ei enää tuntenut samanlaista\nkuumeista kiihkoa kuin muulloin ajaessaan takaa jotakin ihmistä. Hän ei\nolisi voinut selittää itsessään tapahtunutta muutosta, sitä ajatusten\nja tunteitten nopeaa jälkivaikutusta, mikä täytti hänen mielensä\nvoimakkaalla myötätunnolla Bram Johnsonia kohtaan.\n\nHän odotti ja hänen susia kohtaan tuntemansa pelko haihtui\nhaihtumistaan. Mitä kauemmin hän vartoi, sitä paremmin hän oli\nymmärtävinään Bramia, ahdistettua ilmettä hänen silmissään hänen\nmetsästäessäänkin ja hänen yksinäisyyttään, kun hän oli seisonut\npaikoillaan ja kuunnellut ainoiden ystäviensä, edellään laukkaavien\ntorahampaisten petojen ääniä. Huolimatta Bramin kovasta huudosta\nlaumalleen ja kummallisesta naurusta, joka oli kaikunut takaisin\nvalkoisessa yössä laukausten jälkeen, Philip oli varma siitä, ettei\nBram ollut hullu. Hän oli kuullut puhuttavan yksinäisyyden tappamista\nmiehistä ja tuntenutkin erään Pelletier-nimisen jäämeren rannalla\nsijaitsevassa Point-Fullertonissa. Hän voi toistaa muististaan\npäiväkirjan sisällön, jonka Pelletier oli töhertänyt tupansa oveen. Se\noli ollut jotakin hulluuttakin kauheampaa. Kuolema oli vihdoin saapunut\nPelletierinkin luo kuin ystävä. Bram oli elänyt samanlaista elämää\nvuosikausia, ollut kuolleena kaikelle inhimilliselle toveruudelle koko\najan. Mutta kuitenkin --\n\nKaiken alla, Philipin mielessä, kiersivät kuitenkin naisen hiusten\nherättämät ajatukset. Pierre Breaultin tuvassa hän ei ollut puhunut\nmieleensä juolahtaneista epäluuloista. Hän oli salannut ne, ja Pierre,\njoka pelkäsi puhua niiden aiheuttaman pelon vuoksi, oli ollut yhtä\nvaitelias kuin hänkin, mutta nyt ne rupesivat vaivaamaan häntä. Hän\ntiesi ihmishiusten säilyttävän elämänsä ja loistonsa ikuisesti, ja niin\nollen paula oli voinut olla Bramin hallussa jo vuosikausia.\nOtaksumassa, että Bram oli vaihtanut sen joltakin valkoiselta mieheltä\nnoiden vuosien kuluessa ennen henkipatoksi joutumistaan ja että\nkummallinen päähänpisto tai taikausko oli pannut hänet hankkimaan sen\nitselleen, ei ollut mitään järjetöntä.\n\nMutta Philip oli lakannut luottamasta vain järkeensä. Sitä vastusti\nvoimakkaasti hänen mieleensä juurtunut vakaumus, joka kertoi hänelle,\nettä hiukset oli vähän aikaa sitten katkaistu jonkun naisen tukasta.\nHänellä ei kyllä ollut minkäänlaisia perusteita, joilla hän olisi\nvoinut todistaa tämän luulon loogisuuden itselleen, mutta siitäkin\nhuolimatta tuntui mahdottomalta olla uskomatta sitä täydellisesti ja\nepäilemättä. Bramin mukana oli tai oli ollut joku nainen, ja kun hän\nmuisteli taskussaan olevien silkinhienojen kiharoiden pituutta,\nkauneutta ja harvinaista kudosta, ei hän voinut tukahduttaa\nväristystään ajatellessaan tilanteeseen liittyviä mahdollisuuksia. Bram\nja nainen! Ja sitäpaitsi nainen, jolla oli tuollainen tukka!\n\nHän laskeutui puusta vähän ajan kuluttua. Sitten hän käveli hitaasti\ntunnin edestakaisin lakeuden laidalla aistit jännittyneinä\nvarovaisimmilleen. Lakattuaan kävelemästä hän rupesi taas sytyttämään\nnuotiotaan pysähtyen aina vähän ajan kuluttua kuuntelemaan, kuuluisiko\njoitakin epäilyttäviä ääniä. Ilma oli hyvin kylmä. Hän huomasi hetken\nkuluttua, että navan kohdalla liehuvien valojen kummallinen ääni oli\nmuuttunut aavemaiseksi kuiskailemiseksi. Tähdet alkoivat himmentyä, ja\nhän katseli niitä, kun ne näyttivät hitaasti peräytyvän maailmasta,\njosta hänkin muodosti osan.\n\nTämä tähtien himmeneminen ihmetytti häntä aina. Se oli pohjoisen\nmaailman ihmeitä, maailman, jossa vallitsi ikuinen napaseutujen yö,\njoka oli nyt keskikohdassaan muutamien satojen peninkulmien päässä\njäälakeudesta. Hänestä näytti aivan siltä, kuin kymmenentuhatta\nnäkymätöntä kättä olisi sivellyt taivaankantta sammuttaen tähtiä ensin\nparittain ja sitten tähtisikermittäin. Tämä tapahtui tavallisesti noin\npuoli tuntia ennen synkkää kaaosmaista pimeyttä, joka ennusti pohjolan\npäivän valkenemista. Tätä pimeyttä Philip pelkäsi odottaessaan\nnuotionsa vieressä.\n\nHetken läpitunkemattomassa synkeydessä Bram voi tulla, sillä olihan\nmahdollista, että hän oli odottanut juuri sitä. Philip katsoi kelloaan.\nSe oli neljä. Hän meni vielä kerran puun juurelle odottamaan.\nSeuraavana neljännestuntina hän ei voinut nähdä puutakaan, jonka\nvieressä hän seisoi. Eikä Bramia kuulunut tulevan. Harmaan hämärän\nalkaessa Philip sytytti nuotionsa kolmannen kerran ja valmistautui\nkeittämään aamiaistaan. Hän tunsi tarvitsevansa väkevää kahvia, ja hän\nkeittikin itselleen kaksinkertaisen annoksen. Seitsemän aikaan hän oli\ntaas valmis jatkamaan matkaansa.\n\nHän uskoi nyt, että jokin salaperäinen ja mahtava voima oli estänyt\nBram Johnsonia käyttämästä hyväkseen yön suomaa loistavaa tilaisuutta\nvapautua vihollisestaan. Kun hän jatkoi matkaansa jäälakeuden vieressä\nkasvavassa surkastuneessa metsässä, hänen tunteensa olivat muuttuneet\nniin, ettei hän enää halunnutkaan vangita Bramia. Hänen seikkailuunsa\noli liittynyt jotakin Bramia paljon mielenkiintoisempaa, nimittäin\nkultainen paula. Hän tiesi, ettei saisi selville sen tarkoitusta\nBramilta itseltään, vaan vasta Bramin matkan päässä. Siellä hän\npaljastaisi sen salaperäisyyden ja siihen liittyvän murhenäytelmän, jos\nse nyt muuten tarkoittikaan mitään. Hän ymmärsi kyllä menettelevänsä\nhyvin uhkarohkeasti ruvetessaan seuraamaan Bramia tuohon kauan\netsittyyn piilopaikkaan. Miehen hän ehkä kyllä voisi eksyttää\nviekkaudella jäljiltään tai voittaa rehellisessä tappelussa, jos\nse nyt kävisi päinsä, mutta laumaa vastaan taistellessa hänen\nvoittomahdollisuutensa olivat pelottavan pienet.\n\nHän ei ollut käsittänytkään näitä mahdollisuuksia täydellisesti, ennen\nkuin hän puoli tuntia myöhemmin hiipi varovasti metsästä ja näki, mitä\noli jäljellä lauman tappamasta peurasta. Hirvas oli kaatunut\nviidenkymmenen metrin päähän metsän laidasta. Pedot olivat polkeneet\nkovaksi sen ympärillä olevan lumisen lakeuden kuuden metrin\nlaajuudelta, ja tämä taistelutanner oli kokonaan veren tahrima ja\ntäynnä lihaviipaleita, katkottuja luita ja nahanpalasia. Philip näki\nmissä Bram oli yhtynyt joukkoon ja missä hän oli riisunut lumikengät\njaloistaan. Sitten hänen suurien intiaanikenkiensä jäljet olivat\nsekoittuneet susien jälkiin. Bram oli nähtävästi saapunut ajoissa\npelastamaan paisteja, jotka hän oli vetänyt punaisen veren tahraaman\nympyrän ulkopuolelle. Sen jälkeen tähdet olivat varmaankin joutuneet\nhämmästyttävän tilanteen todistajiksi. Nälkäinen lauma oli tuskin\njättänyt muuta jäljelle kuin sisälmykset. Siellä, mihin Bram oli\nvetänyt oman osansa, oli kenkien polkema pieni ympyrä ja sielläkin oli\nkaikkialla lihanpalasia, Bramin oman juhla-aterian poisheitettyjä\njäännöksiä.\n\nLumi kertoi yhtä selvästi kuin painettu sivu, mitä sitten oli\ntapahtunut. Sen kertoma tarina hämmästytti Philipiä. Bram oli jostakin\nhakenut reen ja siihen hän oli sitten kuormittanut jäljellä olevat\npeuranlihat. Philip näki lumessa olevista jäljistä, että reki oli ollut\nmatalaa _otapanaskilaista_ mallia, vaikkakin pitempi ja leveämpi kuin\nmikään hänen ennen näkemänsä. Hänen ei tarvinnut arvailla tapahtumien\nkulkua, sillä kaikki oli liiankin selvästi näkyvissä. Kaukana\njäälakeudella Bram oli päästänyt irti sutensa nähdessään peuran,\njolloin takaa -- ajo ja riistan tappaminen olivat seuranneet. Ja sitten\nkun mies ja pedot olivat syöneet itsensä kylläisiksi, ne olivat\npalanneet yöllä hakemaan rekeä.\n\nBram oli tehnyt pitkän kierroksen, ettei hänen toistamiseen tarvitsisi\nsivuuttaa metsäniemekettä, jossa hänen vihollisensa oli piilossa; ja\ntuntien veren rupeavan kiertämään kummallisen nopeasti suonissaan\nPhilip huomasi, miten susilauma oli pysytellyt aivan Bramin\nkintereillä. Mies näytti olevan ehdottomasti niiden herra. Ne olivat\nsitten myöhemmin palanneet rekineen, johon Bram oli kuormannut lihat ja\nlähtenyt susineen suoraan pohjoista kohti jäälakeuden yli. Jokainen\nsusi oli valjaissa ja Bram näytti istuneen reessä.\n\nPhilip veti syvään henkeään. Hän huomasi jatkuvasti uusia puolia Bram\nJohnsonissa. Hän otti ensin selvän siitä, ettei Bram pelännyt ja ettei\nhänen poistumistaan voitu sanoa paoksi. Jos hän olisi pelännyt vangiksi\njoutumista, ei hän olisi palannut takaisin noutamaan lihoja. Philip\nmuisti Pierre Breaultin kertomuksen siitä, miten Bram oli kantanut\nhirvaan paisteja olallaan yhtä helposti kuin lapsi leikkipyssyä, ja hän\nmietti nyt, miksi Bram tänä yönä ei ollut kantanut lihoja rekeensä,\nvaan palannut niitä hakemaan. Hänhän olisi siten voinut säästää\nvaivojaan ja lyhentää matkaansa.\n\nHän alkoi epäillä, että Bramilla oli mielessään jokin salaperäinen\nsotatemppu. Siihen, miksi Bram ei ollut hyökännyt hänen kimppuunsa\nsusineen, oli varmasti olemassa jokin pätevä syy. Bramin\nmetsäniemekkeen ympäri tekemällä pitkällä kierroksellakin oli aiheensa,\nja yhä käsittämättömämpää oli, miksi hän oli palannut takaisin rekineen\nhakemaan lihoja sen sijaan, että hän olisi kantanut lihat rekeensä.\nPeuran paistit eivät olleet painaneet kuin korkeintaan kolme- tai\nneljäkymmentä kiloa, mikä tuskin oli puoltakaan taakasta, jonka Bram\nvoi kantaa voimakkailla hartioillaan.\n\nMetsän laidassa paikassa, josta hän sai puita nuotioonsa, Philip alkoi\nvalmistautua kaiken varalta. Hän keitti ruokaa kuudeksi päiväksi. Hän\naikoi seurata Bramia kolmen päivän matkan kartoittamattomaan ja\npuuttomaan erämaahan, suurelle jäälakeudelle. Hän ei voinut\najatellakaan pitempää matkaa koiritta ja reettä. Kolmen päivän matka\nsinne ja kolmen päivän matka takaisin. Sinäkin aikana hän pelaisi\njännittävää peliä kuoleman kanssa, sillä jäälakeuden sydämessä häntä\nvoi uhata paljon suurempi vaara kuin Bram susineen, nimittäin myrsky.\n\nHänen rohkeutensa lannistui hieman, kun hän lähti suoraan pohjoista\nkohti selvittäen suunnan kompassistaan. Päivä oli harmaa ja auringoton.\nHänen takanaan jäälakeus muuttui jonkun matkan päässä valkeaksi\ntasangoksi, joka näytti sulautuvan lyhyen matkan päässä kauempana\ntaivaanrannan purppuran väriseen utuun. Tunnin kuluttua hän oli\njoutunut laajan amfiteatterin keskelle, jossa vallitsivat hämärä ja\nkuolemanhiljaisuus. Hänen takaansa siintävä metsänlaitakin oli jo\nhävinnyt näkyvistä. Taivaanranta oli kuin lyijy-ympyrä, joka tuli vain\nsuuremmaksi hänen kulkiessaan eteenpäin. Tämän taivaan alla ja\nvangittuina sen seinien muodostamaan kehään hän tiesi miesten tulleen\nhulluiksi. Hän tunsi jo uhkaavan yksinäisyyden musertavaa painostusta\nja seuraavan tunnin hän taisteli melkein vastustamatonta\ntakaisinkääntymisen halua vastaan. Ei ainoatakaan kalliota eikä\npensasta kohonnut maasta yksitoikkoisuutta rikkomassa, ja hänen\nyläpuolellaan niin matalalla, että hän joskus luuli voivansa heittää\nkiven niiden korkeudelle, synkät mustat pilvet kiitivät uhkaavasti\npohjoisesta ja idästä.\n\nNäiden parin ensi tunnin kuluessa hän katsoi ainakin kuusi kertaa\nkompassiinsa. Bram ei ollut koko sinä aikana poikennut kertaakaan\nvalitsemastaan suunnasta. Harmaassa hämärässä voimatta käyttää\nviittanaan ainoatakaan kiveä tai puuta hänen paikallisvaistonsa oli\nohjannut häntä yhtä erehtymättömästi kuin kompassin herkkä neula\nPhilipiä.\n\nVasta kolmannen tunnin kuluessa kymmenen tai yhdentoista kilometrin\npäässä tappotantereelta Philip saapui reen ensimmäiseen\npysähdyspaikkaan. Sudet eivät olleet sotkeneet järjestystään ja sen\nvuoksi Philip arvasikin Bramin pysähtyneen vain siksi aikaa, että hän\noli ehtinyt kiinnittää lumikengät jalkoihinsa. Sen jälkeen Philip voi\narvostella tarkasti henkipaton ja hänen laumansa vauhtia. Bramin\nlumikenkien askeleet olivat kolmekymmentä tai neljäkymmentä senttiä\npitemmät kuin hänen ja sen vuoksi hän olikin melkein varma, että Bram\nkulki siinä ajassa kymmenen kilometriä, jossa hän ennätti vain kuusi.\n\nKello oli yksi, kun hän pysähtyi syömään päivällistään. Hän laski\nolevansa jo kahdenkymmenenneljän kilometrin päässä metsän laidasta.\nSyödessään häntä rupesi painamaan yhä itsepäisemmin tunne, että hän oli\nryhtynyt seikkailuun, joka johti välttämätöntä onnettomuutta kohti.\nMitä Bramin lihavarasto, jonka mies oli hankkinut itselleen juuri ennen\nlähtöään jäälakeudelle, merkitsi, selveni hänelle nyt kokonaan ja teki\nhänet hyvin levottomaksi. Se tarkoitti vain sitä, että Bram tarvitsi\nkolmen tai neljän päivän annokset itselleen ja laumalleen kulkiessaan\ntämän asumattoman lakeuden poikki, joka joissakin paikoin ulottui\nJäämereen asti. Sinä aikana, jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän\nvoisi kulkea kaksisataaneljäkymmentä kilometriä Philipin voidessa\nkulkea alle satakuusikymmentä kilometriä.\n\nHän seurasi Bramin jälkiä yhtämittaa kello kolmeen asti iltapäivällä ja\nolisi sittenkin vielä jatkanut matkaansa tunnin, ellei suuri\nkirkonmuotoinen kinos olisi sulkenut häneltä tietä. Tähän suureen\nkinokseen hän aikoi kaivaa itselleen makuusijan yöksi. Se kävi hyvin\nhelposti, kun hän turvautui eskimoilta oppimaansa temppuun. Hän rikkoi\nensin kirveellään kinoksen kovan kuoren pitäen tarkasti silmällä, että\nhänen siten avaamansa aukko ei tullut hänen ruumiinsa kokoa\nsuuremmaksi.\n\nKäyttäen lumikenkää lapionaan hän alkoi sitten luoda pois kinoksen\npehmeämpää sydäntä kaivaen ensin kuusikymmentä senttiä pitkän tunnelin\npäästäkseen tarpeeksi kauas oviaukosta ja sitten niin suuren komeron,\nettä hänen makuusäkkinsä mahtui sinne hyvin. Hän sai työnsä valmiiksi\nalle tunnissa ja saatuaan vuoteensa kuntoon ja seisoessaan iglunsa oven\nedustalla tunsi itsensä rohkeammaksi. Tieto siitä, että hänellä nyt oli\nkoti, jossa ei kylmä eikä myrsky päässyt hänen kimppuunsa, valoi hänen\nmieleensä luottamusta, jota hän ei ollut tuntenut kertaakaan koko\npäivänä.\n\nHän oli tuonut metsästä mukanaan arvokkaan taakan pilkottuja tervaksia,\njoista hän erotti osan pieneksi nuotioksi. Sitten hän ripusti lumella\ntäytetyn teekattilansa liekkien nuoltavaksi pitempään keppiin, jonka\nhän oli ottanut mukaansa sitä varten. Liekkien rätiseminen innosti\nhänet viheltämään. Maailma pimeni nopeasti hänen ympärillään. Ja\nsilloin kun hänen teensä oli valmis ja hän oli lämmittänyt säilykkeensä\nja leipänsä, näytti pimeys ihan mustalta verholta, jota olisi voinut\nvuolla veitsellä. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä. Lumen\npintakin häipyi kokonaan hänen näkyvistään kuuden metrin päässä\nkummallakin puolella. Silloin tällöin hän lisäsi tervastikun\nhiiltyville kekäleille ja viimeisen tikun valossa hän poltteli\npiipullisen tupakkaa ja polttaessaan veti esille taskustaan kultaisen\npaulan. Siinä käppyrässä hänen kämmenellään tervastulen punertavassa\nvalossa se loisti kirkkaasti kuin harvinainen metalli. Vasta sitten kun\ntervakset alkoivat sammua tuikahdellen vielä viimeisiä kertoja, Philip\ntyönsi sen takaisin lompakkoonsa.\n\nNuotion sammuttua hän joutui täydellisen pimeyden keskelle.\nTunnustellen käsillään tietään Philip ryömi tunnelinsa oviaukkoon,\njonka sisäpuolelle hän oli kiinnittänyt telttansa oviverhoksi. Sitten\nhän ojentautui pitkäkseen makuusäkkiinsä. Se tuntuikin hänestä\ntavattoman mukavalta. Breaultin tuvasta lähtönsä jälkeen hän ei ollut\ntavannut sellaista vuodetta. Viime yönä hän ei ollut nukkunut\nollenkaan. Hän vaipui syvään uneen. Yön tunnit kuluivat nopeasti hänen\nniistä mitään tietämättä. Hän ei kuullut päivän noustessa alkavan\ntuulen huminaakaan. Kun päivä valkeni hämärän jälkeen, kajahteli\nympäristössä muitakin ääniä, joita hän ei kuullut. Hänen sisäinen\ntietoisuutensa, hänen unensa vartija, huusi hänelle, että hän nousisi.\nSe takoi kuin pieni käsi hänen aivojaan ja vihdoin hän alkoikin\nrauhattomasti liikahdella. Hän aukaisi äkkiä silmänsä. Päivä valaisi\nhänen tunnelinsa kokonaan. Hän katsoi oviaukkoon, jonka hän oli\nsulkenut teltallaan.\n\nMutta telttaa ei ollutkaan siinä enää.\n\nSen tilalla oli vain suuri karvainen pää ja hän huomasi tuijottavansa\nsuoraan Bram Johnsonin silmiin.\n\n\n\n\n7\n\nAntautuminen\n\n\nPhilip oli tottunut niihin yllätyksiin, jotka kohtaavat väistämättä\nlain määräysten toimeenpanijoita pohjolassa, mutta hänen verensä ei\nollut milloinkaan virrannut niin nopeasti kuin nyt, kun hän huomasi\nkatselevansa lyhyen tunnelin läpi sen miehen kasvoja, jota hän ajoi\ntakaa.\n\nIhmiselämässä on silloin tällöin hetkiä, jolloin ihminen ymmärtää\nkaiken tarvitsematta tuhlata aikaansa järkeilyyn ja arvailemiseen, ja\nse hetki oli nyt koittanut Philipille. Hän ajatteli heti nähdessään\nhurjat kasvot oviaukossa, että Bram oli katsellut häntä jo vähän aikaa\nhänen nukkuessaan, ja hänelle selveni sekin, että jos henkipatto olisi\nhalunnut tappaa hänet, hän olisi voinut toteuttaa tuumansa hyvin\nhelposti. Hän näki yhtä nopeasti senkin, että teltta, jolla hän oli\ntukkinut aukon, oli hävinnyt samoin kuin hänen pyssynsäkin, jolla hän\noli pönkittänyt teltan paikoilleen. Bram oli ottanut ne haltuunsa ennen\nhänen heräämistään.\n\nMutta hänen tuntemansa kummallinen mielenliikutus ei johtunut näiden\ntavaroiden menetyksestä eikä kokonaan Bramin äkkinäisestä ja\nodottamattomasta ilmestymisestäkään, vaan Bramin kasvoista, hänen\nsilmistään ja hänen katseensa salaperäisestä ja jännittyneestä\nvakavuudesta. Siinä ei ollut ollenkaan sitä valppautta, millä voittaja\nsuhtautuu uhriinsa, ei merkkiäkään vihasta eikä riemusta eikä edes\nvihamielisyydestäkään, vaan se oli pikemminkin täynnä sellaisen\nongelman aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta, jota Bram ei osannut\nratkaista.\n\nKasvoissa ei nyt ollut ainoatakaan piirrettä, jota Philip ei olisi\nvoinut nähdä. Hän erotti selvästi Bramin korkeat poskipäät, hänen\nleveät poskensa, matalan otsansa, litteän nenänsä ja paksut huulensa.\nVain silmien ansiota oli, etteivät kasvot näyttäneet kauhistuttavilta.\nSuoraan sukupolvien läpi Bram oli varmasti perinyt nuo silmänsä\njoltakin esiäidiltään. Ne näyttivät kummallisilta tämän ahdistetun\nmiehen kasvoissa -- harmaat, suuret, kauniit silmät. Jos kasvot olisi\nvoitu poistaa niiden ympäriltä, ne olisivat olleet ihmeelliset.\n\nKumpikin mies vaikeni ainakin minuutiksi. Philip oli vaistomaisesti\ntarttunut pistooliinsa, vaikka hän ei aikonut käyttääkään sitä. Hänen\npuhekykynsä palasi vähitellen ja tuntui maailman luonnollisimmalta\nasialta, että hän sanoi:\n\n-- Haloo, Bram!\n\n-- _Bonjour, m'sieur!_\n\nVain Bramin paksut huulet liikkuivat. Hänellä oli hiljainen kurkkuääni.\nJa melkein siinä silmänräpäyksessä, kun hän lausui sanat, hänen päänsä\nkatosi oviaukosta.\n\nPhilip ryömi esiin makuusäkistään niin nopeasti kuin suinkin. Aukosta\nkantautui nyt hänen korviinsa muitakin ääniä, petojen surullista\nvikinää. Hän ei voinut kuulla Bramin huutoja.\n\nHuolimatta luottamuksesta, jota hän heti oli tuntenut Bramia kohtaan\nnähtyään hänet, hän tunsi selkäänsä äkkiä karmivan, kun hän lähti\nkonttaamaan tunnelin suuta kohti revolveri kädessään. Hänhän olisi kuin\nloukussa oleva rotta, jos Bram vain laskisi petonsa irti. Millainen\nriemun hetki siitä muodostuisikaan laumalle ja ehkä niiden\nisännällekin! Hän voisi ehkä ampua pari kolme petoa ja sitten kaikki\nolisi lopussa. Ne kiitäisivät hänen kimppuunsa kuin vihuri ja\nkaivautuisivat hänen asuntonsa lumiseinien läpi yhtä helposti kuin\nuimari sukeltaa veteen. Oliko hän toistamiseen käyttäytynyt tyhmästi?\nOlisiko hänen pitänyt ampua Bram Johnson, kolminkertainen murhaaja, sen\nsijaan että oli tervehtinyt häntä?\n\nHän alkoi ryömiä tunnelin suuta kohti ja jälleen hän kuuli petojen\nmurinaa ja vikinää. Ääni tuntui tulevan jonkun matkan päästä. Päästyään\ntunnelin päähän hän tirkisti lakeudelle aukosta, jonka oli tehnyt\nhankeen.\n\nMutta nykyisestä asennostaan hän ei voinutkaan nähdä mitään muuta kuin\nlumitasangon äärettömän lakeuden ja omat kinokselle johtavat jälkensä.\nHän työnsi revolverinsa suun aukosta, mutta kuulikin samalla Bramin\näänen.\n\n-- M'sieur, luovuttakaa minulle heti revolverinne ja veitsenne, tai\nminun on muuten pakko tappaa teidät. Sudet ovat hyvin nälissään ja --\n\nBram seisoi juuri hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Hän ei ollut puhunut\nkovaa eikä uhkaavasti, mutta Philip tunsi näiden hänen sanojensa kylmän\nja kiihkottoman uhkan, jota vastaan taisteleminen olisi ollut suoraa\nhulluutta hänen puoleltaan. Bramin uhkaus sisälsi enemmän kuin\nkenenkään tavallisen pahantekijän. Hänen sutensa eivät ainoastaan\nsuoneet hänelle etusijaa, vaan varmuudenkin.\n\nJos Philip oli epäillyt sitä, odottaessaan toista sopivaa hetkeä\npistoolin suu lähellä aukkoa, hänen epävarmuutensa hävisi kokonaan, kun\nhän näki kolme Bramin sutta kolmenkymmenen askeleen päässä tunnelista.\nNe olivat oikeita jättiläisiä kooltaan ja kun ne käänsivät päänsä\nhäneen, hän näki niiden kimaltelevat pitkät torahampaat. Nyt ilmestyi\nneljäs ja viideskin, ja sitten niitä tuli hänen näkyviinsä parittain\ntai kolmittain, kunnes parikymmenpäinen lauma tungeksi hänen edessään.\nPedot vinkuivat levottomasti ja niiden leukojen loksahdukset olivat\nkuin kastanjettien napsahduksia. Hän näki kahdenkymmenen hehkuvan\nsilmäparin tarkastelevan pakopaikkaa ja vetäytyi vaistomaisesti\ntakaisin pelosta, että ne mahdollisesti näkivät hänet. Hän tiesi Bramin\npitävän niitä loitolla, vaikka hän ei kuullut komentoakaan. Hänen\ntuijottaessaan käärmemäinen varjo suoristui äkkiä ilmassa ja Bramin\nparinkymmenen jalan pituinen peurannahasta punottu ruoska viuhahti\npahaenteisesti lauman päitten yläpuolella. Kuullessaan ruoskan antaman\nvaroituksen pedot hajaantuivat ja Bram sanoi jälleen:\n\n-- M'sieur, ellette luovuta revolverianne ja veistänne, usutan sudet\nkimppuunne!\n\nHän oli tuskin ennättänyt lausua sanat, kun Philipin revolveri lensi\naukosta lumeen.\n\n-- Siitä saatte, vanha veikko, Philip ilmoitti, ja täältä tulee\nveitsikin!\n\nHänen tuppipuukkonsa seurasi revolveria.\n\n-- Heitänkö sinne vuoteenikin? hän kysyi.\n\nHän koetti toivottomasti ponnistella näyttääkseen iloiselta, vaikka ei\nvoinutkaan unohtaa viime yötä, jolloin hän oli ampunut Bramia. Hän ei\nvoinut uskoa sitäkään olettamustaan ihan vääräksi, että Bram ehkä\niskisi hänen aivonsa mäsäksi, kun hän pistäisi päänsä ulos aukosta.\nSekään, ettei Bram vastannut hänen kysymykseensä vuoteesta, ei ollut\nomiaan lisäämään hänen varmuuttaan. Hän toisti kysymyksen kovemmin kuin\näsken saamatta siihen nytkään vastausta. Huolimatta hämmennyksestään\nhän ei voinut tukahduttaa katkeraa nauruaan kääriessään makuuhuopiaan\nkokoon. Millaisen selostuksen hän kirjoittaisikaan osastolleen, jos hän\nvain eläisi niin kauan, että saisi tilaisuuden siihen! Paperille\nkirjoitettuna tämä tulisi varmaankin tuntumaan hyvin huvittavalta --\nensin talvehtivan teeren tapaan kinokseen hautautuminen ja sitten\naamiainen miehen kanssa, joka oli aseistautunut nuijalla ja jonka\npetomaisten susien torahampaat välähtelivät kuin norsunluiset tikarit.\nHän oli arviolta olettanut nuijan; kun hän hetkistä myöhemmin työnsi\nmakuusäkkinsä aukosta hangelle, hän huomasi arvanneensa oikein. Bram\noli juuri ottamaisillaan haltuunsa hänen revolveriaan ja veistään, ja\nsamassa kädessä hänellä oli nuija ja ruoskakin.\n\nKäyttäen tilaisuutta hyväkseen Philip seurasi nopeasti vuodettaan ja\nkun Bram kääntyi häneen päin, hän seisoi jo jaloillaan kinoksen\nvieressä.\n\n-- Hyvää huomenta, Bram!\n\nHänen tervehdyksensä hukkui petojen vihaiseen murinaan, joka hyydytti\nhänen verensä, vaikka hän koettikin piilottaa Bramilta jokaisen näkyvän\ntodisteen siitä, että hänen selkänsä jokaista hermoa karmi kuin sitä\nolisi pistelty neuloilla. Bram karjaisi laumalleen jotakin vihaisesti\neskimon kielellä läimäyttäen samalla petoja kuonoon pitkällä\nruoskallaan.\n\nSitten hän katsoi vakavasti vankiinsa. Philip näki nyt ensi kerran\nkatseen, jota hän pelkäsi, synkistävän Bramin kasvoja. Vihertävä tuli\npaloi hänen kummallisissa silmissään, paksut huulet olivat tiukasti\nyhdessä ja hänen suuri kouransa puristi nuijaa, kunnes nahan alla\nolevat lihakset paisuivat kuin köydet. Tällä hetkellä hän oli valmis\ntappamaan. Poikkipuolinen sana tai teko ja Philip tiesi lopun\nvälttämättömäksi.\n\nSamalla kurkkuäänellään, jota hän käytti puhuessaan sekarotuisten\nmurretta, hän kysyi tiukasti:\n\n-- Miksi ammuitte viime yönä?\n\n-- Koska halusin keskustella kanssanne, Bram, Philip vastasi tyynesti.\n-- En tähdännyt ampuessani teihin, vaan ammuin luotini päänne yli.\n\n-- Halusitte puhua kanssani, sanoi Bram kuin hänen olisi ollut pakko\nponnistaa voimiaan jokaista sanaa lausuessaan. -- Miksi?\n\n-- Tahdoin kysyä teiltä, miksi tapoitte miehen siellä Cod's Laken\nmaassa.\n\nSanat livahtivat hänen huuliltaan, ennen kuin hän ennätti pidättää\nniitä. Bram karjaisi kuin peto. Hänen silmiensä vihreä tuli muuttui\nkirkkaammaksi.\n\n-- Poliisi! hän sanoi. -- Pitääkö poliisienkin tulla Churchillista\nkatsomaan, miten sudet tappavat!\n\nPhilip kaivoi haparoiden taskuaan. Sudet olivat hänen takanaan eikä hän\nuskaltanut kääntyä. Niiden pahaenteinen hiljaisuus pelotti häntä. Ne\nodottivat ja vahtivat, koska niiden eläimellinen vaisto ilmaisi niille,\nettä komennus, jota ne ikävöivät, pyöri jo niiden isännän paksuilla\nhuulilla. Bram pudotti revolverin ja veitsen kädestään turvautuen\nainoastaan ruoskaan ja nuijaan.\n\nPhilip veti lompakon taskustaan.\n\n-- Pudotitte jotakin ollessanne yötä Pierre Breaultin tuvan\nläheisyydessä, hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti kummallisen paksulta\nhänen omissa korvissaankin. -- Olen seurannut teitä antaakseni sen\nteille takaisin. Olisin voinut tappaa teidät silloin kun ammuin päänne\nyli, jos vain olisin tahtonut, mutta halusin vain pysäyttää teidät.\nTahdoin antaa teille tämän.\n\nJa hän ojensi Bramille kultaisen paulan.\n\n\n\n\n8\n\nMatkan pää\n\n\nBram muuttui äkkiä elävästä ihmisestä kuvapatsaaksi ja seisoi\nliikkumatta ainakin puoli minuuttia. Hänen katseensa oli kääntynyt\nPhilipin kasvoista kimaltelevista hiuksista punottuun paulaan. Hänen\npaksut huulensa olivat nyt ensi kerran raollaan eikä hän näyttänyt\nhengittävänkään. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua hänen kouransa aukeni\nnuijan ja ruoskan ympäriltä, jotka putosivat lumeen. Kääntämättä\nkatsettaan paulasta niin, kuin hän ei mitenkään olisi voinut vastustaa\nsen lumoavaa voimaa, hän lähestyi askeleen ja sitten toisen, kunnes\npääsi niin lähelle, että voi ottaa esineen Philipin kädestä. Hän ei\npuhunut sanaakaan, mutta vihertävä tuli haihtui kuitenkin hänen\nsilmistään. Hänen suurten kasvojensa piirteet pehmenivät eivätkä hänen\npaksut huulensakaan näyttäneet enää niin julmilta, kun hän kohotti\npaulan valoa vasten niin että se kimalteli kullan värisenä. Silloin\nPhilip näki sen, minkä luonto nähtävästi oli tarkoittanut Bramin\nhymyksi.\n\nOmituinen mies ei sittenkään lausunut sanaakaan, kun hän kiersi\nsilkinhienon nuoran suuren oikean etusormensa ympärille ja pisti sen\njonnekin nuttunsa sisätaskuun. Hän ei näyttänyt enää juuri muistavan\nPhilipin läsnäoloa. Ottaen revolverin lumesta, hän katsoi siihen hetken\nsynkästi ja heitti sen sitten kauas lumilakeudelle murahtaen jotakin,\nminkä nähtävästi piti ilmaista hänen tekemänsä päätöksen laatua. Sudet\nhyökkäsivät siihen kiinni hurjasti muristen. Veitsi sai seurata\nrevolveria ja sen jälkeen niin tyynesti kuin olisi katkonut halkoja\njättiläinen tarttui Philipin pyssyyn, asetti sen polveaan vasten ja\nerotti yhdellä väännöllä perän ja putken.\n\n-- Paholainen! karjaisi Philip.\n\nHän tunsi suuttuvansa ja aikoi jo hyökätä Bramin kimppuun puolustamaan\nomaisuuttaan. Jos hän oli ollut avuton muutamia minuutteja aikaisemmin,\nniin nyt hän oli kokonaan miehen vallassa. Mutta samalla juolahti äkkiä\nhänen mieleensä, että Bramin hätäileminen hänen aseittensa\nhävittämisessä merkitsikin ehkä sitä, ettei hänen henkensä ollut enää\nainakaan tällä haavaa vaarassa. Bram ei varmaankaan muussa tapauksessa\nolisi ryhtynyt näihin varotoimiin.\n\nKaiken keskustelun hyödyttömyys lukitsi hänenkin suunsa. Bram käänsi\nkatseensa vihdoinkin häneen viitaten lumikenkiin, jotka hän oli\nasettanut eilen illalla kinosta vasten. Hänen viittaustaan Philipille,\nettä tämän tuli viipymättä valmistautua matkaan, seurasi vain lyhyt\nmurahdus.\n\nSudet palailivat takaisin hiipien heidän luokseen varuillaan ja\nvalppaina. Bram tervehti niitä ruoskansa sivalluksella ja kun Philip\noli valmis, hän käski viittauksella Philipin lähteä muiden edellä\npohjoista kohti. Bram seurasi hänen kintereillään noin puolen tusinan\naskeleen päässä ja lauma oli henkipatosta pari kertaa saman matkan\njäljempänä. Nyt kun hänen tunteensa alkoivat tyyntyä ja hänen\nvaltimonsa sykkiä tasaisemmin, Philip alkoi punnita tilannetta.\nEnsiksikin oli aivan selvää, ettei Bram ollut hyväksynyt häntä\nvertaisekseen, vaan vangikseen, mutta aikoi jostakin salaperäisestä\nsyystä suojella hänen henkeään.\n\nHetken kuluttua hänelle selveni, kuinka Bram oli toiminut yllättäessään\nhänet. Kuljettuaan parin peninkulman päähän suuresta kinoksesta he\nsaapuivat henkipaton suurelle reelle, jonka luota Bram susineen oli\ntehnyt laajan kierroksen voidakseen hyökätä hänen kimppuunsa takaapäin.\nTämä hämmästytti Philipiä. Ihmissusi oli nähtävästi odottanut\ntuntemattoman vihollisensa takaa-ajoa ja oli sen vuoksi toiminut sen\nmukaan. Mutta miksi Bram ei ollut ahdistanut häntä sinä yönä, jolloin\npeura oli tapettu?\n\nHän tarkasteli Bramia, kun Bram valjasti petojaan. Sudet tottelivat\nhäntä kuin koirat. Philip huomasi niissä kummallista toveruutta ja\nmyötätuntoisuuttakin ihmishirviötä kohtaan, joka oli niiden isäntä.\nBram puheli niille vain eskimon kielellä, joka oli kuin kuivia luita\nolisi kalisteltu yhteen. Se erosi kummallisesti niistä paksuista\nkurkkuäänistä, joita Bram käytti puhuessaan chippewyanien tai\nsekarotuisten murretta.\n\nPhilip koetti jälleen rikkoa Bramin painostavaa äänettömyyttä. Viitaten\nvihjaisevasti ja kohauttaen hartioitaan hän nyökäytti päätään laumaan\npäin juuri silloin kun he aikoivat lähteä liikkeelle.\n\n-- Jos luulitte minun aikoneen tappaa teidät toissayönä, miksi ette\nusuttanut susia kimppuuni, kuten noiden kahden kimppuun Kasba Laken\npohjoispuolen jäälakeudella? Miksi odotitte tähän aamuun asti? Ja mihin\nme nyt, Jumalan nimessä, olemme menossa?\n\nBram viittasi kädellään.\n\n-- Tuonne!\n\nHän ei vastannut muihin kuin tähän yhteen kysymykseen viitaten suoraan\nkuin kompassin neula pohjoiseen. Ja sitten, kuin hänen raa'at\nleikinhalunsa olisivat nähneet jotakin huvittavaa Philipin muissa\nkysymyksissä, hän purskahti nauruun. Kukaan ei voinut olla värisemättä\nnähdessään sellaisten kasvojen kuin Bramin vetäytyvän hymyyn. Se muutti\nhänen ilkeän ulkomuotonsa vanhojen rakennusten nurkkiin hakattujen\nivallisten kattokourunpäiden näköiseksi. Kuullessaan tämän naurun,\nseisoessaan melkein Bramin kyynärpään vieressä Philip käsitti äkkiä\nparemmin kuin ennen Bramin silmien ilmeen ja naurun merkityksen. Se\nvapisutti häntä ja täytti hänen mielensä heti halulla tarttua toveriaan\nsuuriin olkapäihin ja pakottaa hänen paksut huulensa puhumaan. Tuolla\nhetkellä, ennen kuin nauru ennätti haihtua Bramin kasvoista, hän\najatteli jälleen Pelletieriä. Pelletier oli varmaankin ollut\nsamanlaisessa tilassa kirjoittaessaan puolihullun miehen umpimähkäisiä\najatuksia tupansa oveen.\n\nBram ei ollut vielä hullu ja kuitenkin hän taisteli samaa yksinäisyyttä\nvastaan, joka oli tappanut Pelletierin. Laki oli määrännyt hänelle sen\nkohtalon, koska hän oli tappanut ihmisen.\n\nHänen kasvonsa olivat jälleen synkät ja tunteettomat, kun hän\nviittaamalla pani Philipin ymmärtämään, että Philipin oli istuuduttava\nrekeen, Bram meni itse lauman etupäähän. Kuullessaan hänen tiukan\neskimokomentonsa sudet alkoivat kiskoa vetohihnojaan. Seuraavassa\nhetkessä ne olivat jo liikkeellä Bramin kulkiessa edellä.\n\nPhilip ihmetteli lauman omistajan nopeaa vauhtia. Pää ja hartiat\nkumarassa hän jatkoi matkaansa niin pitkin askelin, että susien oli\npakko ravata tasaisesti pysyäkseen hänen kintereillään. He taittoivat\nvarmaankin kolmentoista kilometrin taipaleita tunnissa. Philip ei\nvoinut kääntää katsettaan mihinkään Bramista ja susista muutamaan\nminuuttiin. Ne lumosivat hänet ja täyttivät kuitenkin samalla hänen\nmielensä kummallisella ja musertavalla säälillä ahertaessaan siinä\nhänen edessään tämän hiljaisen ja aution maailman keskellä. Hän näki\nniissä ihmisten ja eläinten veljeyden toteutuneena. Se oli jotakin\nsuurenmoista ja runollista, ja se oli kokonaan lain ansiota.\n\nHänen silmänsä alkoivat sitten tarkastella rekeä. Siinä oli käärö\nkarhunnahkoja -- Bramin peitteitä. Niiden joukossa oli jääkarhun\ntaljakin. Näiden nahkojen vieressä olivat peuranpaistit, ja niin\nlähellä häntä, että hän olisi voinut koskea siihen, oli Bramin nuija.\nNuijan vieressä oli pyssy. Se oli vanhaa takaaladattavaa mallia, ja\nPhilip ihmetteli, miksi Bram oli rikkonut hänen nykyaikaisemman aseensa\nsen sijaan, että hän olisi pitänyt sen tämän vanhanaikaisen yhtiön\npyssyn asemesta. Se pani hänet myös ajattelemaan toissayötä, jolloin\nhän oli valinnut pakopaikakseen tähtien valaiseman puun.\n\nNuijassa oli enemmän käytön aiheuttamia merkkejä kuin pyssyssä. Se oli\nkoivuinen ja noin metrinpituinen. Kädensija oli kulunut sileäksi ja\ntummaksi kuin mahonki. Sen raskaammassa päässä oli monessa paikassa\nsuuria lovia, kuin sillä olisi annettu hirmuisia iskuja, ja siinä oli\nmonta epäilyttävää väriläikkää. Reessä ei ollut ainoatakaan\nkeittoastian näköistä esinettä eikä mitään muuta ruokaa kuin\npeuranlihaa. Reen perällä oli suuri vitsalla sidottu tervaskimppu ja\nsen keskeltä pisti esille kirveen kömpelötekoinen varsi.\n\nNäistä esineistä kiinnostivat pyssy ja jääkarhunnahka Philipiä eniten.\nHänen ei tarvinnut kumartua kuin vähän eteenpäin voidakseen tarttua\npyssyyn, ja ajatus, että hän tuskin voi olla osumatta edellä kulkevan\nmiehen leveään selkään, aiheutti hänen mielessään heti jonkinlaisen\nsielullisen järkytyksen. Bram oli joko kokonaan unohtanut pyssyn tai\nluotti täydellisesti laumansa suojelukseen. Vai luottiko hän vankiinsa?\nPhilip olisi halunnut saada tähän viimeiseen kysymykseen myöntävän\nvastauksen. Hän ei halunnut lainkaan vahingoittaa Bramia eivätkä hänen\npakenemistoiveensa olleet kovinkaan kiihkeät. Hän oli unohtanut, mitä\ntuli hänen omiin henkilökohtaisiin harrastuksiinsa, että hän oli lain\nedustaja, joka oli valallisesti sitoutunut tuomaan Bramin päämajaan\njoko elävänä tai kuolleena. Bram oli lakannut toissa yönä olemasta\nrikollinen hänen silmissään. Häntä voitiin verrata Pelletieriin ja\nhänen avullaan Philip oli nyt osallistumassa kummalliseen seikkailuun,\njonka esimaku lumosi hänet jo niin, ettei hän ollut milloinkaan ennen\nniin kiihkoissaan ajanut takaa rikollisia.\n\nJos kultainen paula olisi ollut erossa tästä kaikesta ja ellei hän\nolisi tuntenut sen aiheuttamaa lumousta sormissaan ja nähnyt sen\nlämmintä väriä sen ollessa hajallaan Pierre Breaultin pöydällä, hän\nolisi pitänyt nykyistä suhtautumistaan Bramiin pelkkänä heikkoutena ja\nolisi ehkä siinä tapauksessa hyväksynyt käden ulottuvilla olevan pyssyn\nkohtalon suomaksi tarjoukseksi.\n\nMutta nyt hän tiesi susien isännän kiiruhtavan nopeasti paikkaan, josta\npaula oli peräisin. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli nähnyt\nkummallisen muutoksen, minkä paula oli aiheuttanut Bramissa, hän oli\ntiennyt sen varmasti. Ja nyt, kun hän käänsi katseensa reestä Bramiin\nja hänen susiinsa, hän arvaili, mihin tämä matka päättyisi.\nOliko mahdollista että Bram jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen\nCoronation-lahden rannalla asuvien eskimoiden luo? Hän oli huomannut,\nettä jääkarhun nahkaa oli vain vähän käytetty, ja ettei se ollut vielä\npitkää aikaa ollut poissa eläimen selästä, jonka turkki se oli ollut.\nHän palautti mieleensä kaiken, mitä hän muisti maantieteestä. Heidän\ntiensä, jos he jatkaisivat matkaansa Bramin valitsemaan suuntaan, veisi\nheidät Great Slaven ja Great Bearin itäpuolelle ja he saapuisivat\nJäämeren rannalle jossakin Melville-salmen ja Coppermine-joen välissä.\nSiellä sijaitseviin eskimoiden asumuksiin oli täältä ainakin\nkahdeksansataa kilometriä. Bram susineen voi kulkea sen kymmenessä,\nmahdollisesti kahdeksassakin päivässä.\n\nJos hän oli arvannut oikein, että Bram oli valinnut matkansa määräksi\nCoronation-lahden, hän oli keksinyt ainakin yhden mahdollisen ratkaisun\nkullan värisistä hiuksista punotulle paulalle.\n\nTyttö tai nainen, jonka tukasta se oli peräisin, oli tullut pohjolaan\nvalaanpyyntilaivassa. Ehkä hän oli laivan omistajan vaimo tai tytär.\nLaiva oli tuhoutunut jäissä, eskimot olivat pelastaneet tytön ja tyttö\noli nyt heidän luonaan muiden valkoihoisten kanssa. Philip kuvaili\nkaiken itselleen elävästi. Miten vastenmielistä ja kauheaa sellainen\nolikaan! Hän koetti turvautua tähän teoriaan muista valkoisista\ntukahduttaakseen järkevämmän otaksunnan, että tyttö oli nyt Bramin\nhallussa samoin kuin kultainen paulakin. Hän koetti vapautua\najatuksesta, mutta se syöpyi hänen aivoihinsa sellaisella sitkeydellä,\nettä se täytti hänen mielensä ilkeillä ja julmilla aavistuksilla.\nMillainen hirveä kohtalo naiselle! Häntä värisytti. Hänen ruumiinsa\nkaikki vaistot taistelivat hetken saadakseen hänet vakuuttuneeksi asian\nmahdottomuudesta, vaikka hän tiesikin sellaista voivan tapahtua. Nainen\nkaukana pohjolassa Bramin luona! Nainen, jonka tukka on kuin kehrättyä\nkultaa -- ja tämä jättiläisen kokoinen puolihullu mieshirviö.\n\nHän väänteli käsiään kuvitelmille, joita hänen kiihottuneet aivonsa\nmaalailivat hänelle. Hän halusi hypätä reestä hangelle, hyökätä Bramin\nkimppuun ja pakottaa hänet kertomaan totuuden, mutta hän oli tarpeeksi\ntyyni käsittääkseen teon mahdottomuuden. Hänen omasta taidostaan\nriippui nyt, millaisen vastauksen hän saisi viestiin, jonka sattuma oli\nlähettänyt hänelle kultaisen paulan muodossa.\n\nHän piti silmällä tunnin ajan Bramin suuntaa kompassistaan. Se vei\nsuoraan pohjoiseen. Sitten Bram muutti matkustamistapaansa siten, että\nhän rupesi seisomaan reen kannaksilla Philipin takana. Pitkällä\nruoskallaan hän kannusti laumaansa, kunnes sudet laukkasivat lakeuden\njäätynyttä pintaa pitkin sellaista vauhtia, että he varmasti kulkivat\nkuusitoista kilometriä tunnissa. Philip yritti aloittaa keskustelua\nainakin tusinan kertaa, mutta ei saanut sanaakaan vastaukseksi\nBramilta. Henkipatto huuteli vain tämän tästä susilleen läimäytellen\nruoskallaan. Hän kohotti voimakkaat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja\npari kertaa hän kajautti rinnastaan syviä naurunräjähdyksiä. He olivat\njo kulkeneet siten kolmatta tuntia, kun hän kiivaalla komennolla\npysähdytti lauman ja karjaisten sitten kimakasti eskimoksi ja\nviuhauttaen ruoskaansa pakotti huohottavat sudet laskeutumaan\nvatsalleen lumeen.\n\nPhilip hyppäsi reestä ja Bram meni heti katsomaan pyssyään. Hän ei\nkoskenut siihen, vaan laskeutui polvilleen ja tutki sitä tarkasti.\nSitten hän nousi seisomaan katsoen Philipiin eikä hänen synkissä\nkasvoissaan ollut hulluuden merkkiäkään, kun hän sanoi:\n\n-- Ette ole koskenut pyssyyn, m'sieur. Miksi ette ampunut minua\nollessani tuolla lauman edellä?\n\nSe tyyneys ja suoruus, jolla Bram esitti kysymyksensä pitkän ja\nsietämättömän vaitiolonsa jälkeen, hämmästytti Philipiä.\n\n-- Samasta syystä luullakseni, minkä vuoksi tekään ette tappanut minua\nnukkuessani, hän sanoi. Hän ojensi äkkiä kätensä tarttuen Bramin\nkäsivarteen. -- Miksi, paholaisen nimessä, ette vastannut minulle? hän\nkysyi tiukasti. -- Miksi ette puhu? En aja teitä takaa nyt. Poliisi\nluulee teitä kuolleeksi enkä luullakseni ilmaisisi teitä nytkään,\nvaikka saisinkin siihen tilaisuuden. Miksi ette voi käyttäytyä\nkohteliaasti? Mihin olemme menossa? Ja mitä pirua --\n\nHän ei ehtinyt lopettaa, sillä hänen hämmästyksekseen Bram heitti\npäänsä taaksepäin, avasi suuren suunsa ja nauroi. Se ei ollut mitään\npilkallista naurua eikä se kuulostanut ollenkaan leikilliseltäkään.\nBram ei itsekään näyttänyt voivan hillitä sitä, ja Philip seisoi kuin\nhalvaantunut, kun hänen toverinsa meni reen luo ja palasi hetken\nkuluttua takaisin pyssy kädessään. Hän aukaisi Philipin nähden lukon.\nPanospesä oli tyhjä. Bram oli pannut hänet kiusaukseen koetellakseen\nhäntä.\n\nHänen teossaan oli ollut järkeä, ja kuitenkin, kun Philip katsoi\nmieheen nyt, haihtuivat hänen viimeisetkin epäilyksensä. Bram oli juuri\nhulluuden rajamailla.\n\nSijoitettuaan pyssyn takaisin rekeen Bram alkoi viileskellä veitsellään\nsuuria viipaleita peuranpaistista. Hän oli selvästi huomannut hetken\nkoittaneen, jolloin hän susineen oli aamiaisen tarpeessa. Hän antoi\njokaiselle sudelle annoksen ja istuutui vihdoin itsekin reen laidalle\nsyömään raakaa lihanpalasta. Hän oli jättänyt veitsensä kiinni paistiin\nmerkiksi Philipille, että tämä saisi leikata osansa. Philip istuutui\nBramin viereen avaten laukkunsa. Hän latoi tarkoituksellisesti eväät\nviereensä siten, että Bramkin voisi ottaa, jos hän vain haluaisi.\nBramin leuat lakkasivatkin liikkumasta. Philip ei kohottanut vähään\naikaan katsettaan. Mutta sitten kun hän katsoi, hän hämmästyi, sillä\nBramin silmät leimahtelivat punaisina. Hän katsoa tuijotti keitettyyn\nruokaan. Philip ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista ilmettä\nihmiskasvoissa.\n\nPhilip ojensi kätensä tarttuen ohrarieskaan aikoen ruveta syömään sitä,\nkun Bram heitti lihansa menemään murahtaen kuin villi peto ja hyökkäsi\nhänen kimppuunsa. Ennen kuin Philip ehti nostaa kättäänkään\npuolustuksekseen, hänen vihollisensa oli hänen kurkussaan kiinni. He\nkaatuivat molemmat reen yli hankeen. Philip tuskin tiesi, miten se\ntapahtui, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jättiläinen oli heittänyt\nhänet päänsä yli ja hän putosi jäätyneelle hangelle niin kovaa, että\nhän melkein pyörtyi.\n\nKun hän horjui seisomaan odottaen viimeistä hyökkäystä, joka lopettaisi\nhänet, Bram oli polvillaan hänen laukkunsa vieressä. Ottaessaan\nhaltuunsa Philipin eväitä hän mumisi ja lasketteli epäjohdonmukaista\nsiansaksaa paksujen huuliensa välistä. Hän ei näyttänyt enää\nhuomaavankaan Philipiä. Mumisten vielä jotakin hän irroitti\nkarhunnahkakäärön reestä, avasi sen ja kaivoi sieltä esille kuluneen ja\nrepeytyneen selkälaukun. Philip luuli sitä ensin tyhjäksi, mutta sitten\nBram veti sieltä esille pieniä kääröjä, joista muutamat oli kiedottu\npaperiin ja muutamat tuoheen. Niiden joukossa oli vain yksi jonka\nPhilip tunsi, nimittäin neljänneskilon painoinen teepaketti,\njollaisilla Hudson Bay Company vaihtaa nahkoja kaupoissaan. Bram sulloi\nnyt eväät tähän samaan laukkuun unohtamatta viimeisiä ohrarieskojakaan.\nSieltä ottamansa esineen hän pani päällimmäiseksi ja kiersi sitten\nlaukun jälleen karhunnahkoihin, jotka hän asetti paikoilleen rekeen.\n\nSen jälkeen hän istuutui reen laidalle vieläkin mumisten kiinnittämättä\nollenkaan huomiotaan Philipiin ja lopetti raakaliha-aamiaisensa.\n\n-- Mies raukka! Philip mumisi.\n\nSanat livahtivat hänen huuliltaan, ennen kuin hän huomasi\nlausuneensakaan ne. Hän oli vieläkin hieman huumautunut Bramin\nheitosta, mutta hän ei voinut olla vihainen eikä hautoa kostoa. Bramin\nkasvoissa, kun Bram oli himokkaasti latonut esille erilaisia\nelintarpeita, hän oli nähnyt nälän aiheuttamaa hirveää kiihkoa eikä\nBram kuitenkaan ollut syönyt niistä suun täyttäkään. Hän oli pannut\neväät säilöön ja Philip tiesi henkensä olevan vaarassa, ellei hän\ntunnustaisi Bramia niiden omistajaksi.\n\nBram ei näyttänyt vieläkään huomaavan hänen läsnäoloaan, mutta\nkun hän meni paistin ääreen ja alkoi leikata itselleen palasta siitä,\nkääntyi ihmissuden katse häneen hetkiseksi. Philip seisahtui\ntarkoituksellisesti Bramin eteen syödessään raakaa lihaa ja teeskenteli\nsuurempaa nautintoa kuin hän todellisuudessa tunsikaan syödessään\nkeittämätöntä ruokaansa. Bram ei ruvennut odottamaan niin pitkää aikaa,\nettä hän olisi ehtinyt lopettaa, vaan nielaistuaan viimeisen palan\nlihastaan nousi seisoalleen ja rupesi jakelemaan tiukkoja komennuksia\nlaumalleen. Sudet kiskoivat heti valppaasti vetohihnojaan ja Philip\nistuutui rekeen entiselle paikalleen Bramin seisoessa hänen takanaan.\n\nSeuraavien vuosien kuluessa hän ei milloinkaan voinut unohtaa tätä\npäivää. Mitä useampia tunteja kului, sitä enemmän hän alkoi uskoa,\nettei ihminen eikä eläin kauan kestä jännitystä, johon Bram ja nuo\nsudet olivat joutuneet. Joskus Bram istui reessä lyhyitä matkoja, mutta\ntavallisesti hän juoksi reen takana tai lauman edellä. Sudet eivät\nsaaneet ollenkaan levähtää. Ne laukkasivat tunnin toisensa jälkeen\nloppumatonta lakeutta pitkin ja silloin kun ne hetkiseksikään\nhiljensivät vauhtiaan, Bramin ruoska läjähti niiden harmaan selän\nyläpuolella ja hänen äänensä kajautti kiihkeitä kehoituksia.\nJäälakeuden jäätynyt hanki oli niin kovaa, ettei lumikenkiä enää\ntarvittu, ja Philipkin nousi reestä monta kertaa ja juoksi ihmissuden\nja hänen laumansa rinnalla niin kauan, että hän oli aivan tukehtua.\nPari kertaa hän juoksi Bramin vieressä olkapää olkapäässä.\n\nIltapäivän keskivaiheilla hän huomasi kompassistaan, etteivät he enää\nkulkeneetkaan pohjoiseen, vaan melkein suoraan länteen. Sitten hän\nkatsoi kompassiinsa joka neljännestunnin kuluttua, ja suunta pysyi koko\najan samana.\n\nHän oli aivan varma siitä, että jokin tavaton kiihko ajoi Bramia\neteenpäin, eikä hän epäillyt sitäkään, että tämä kiihko oli saanut\nBramin valtaansa silloin kun Bram oli löytänyt eväät hänen laukustaan.\nHän kuuli kummallisen jättiläisen mumisevan silloin tällöin vieläkin\nepäjohdonmukaisesti itsekseen lausumatta kuitenkaan kertaakaan\nsellaista sanaa, jonka hän olisi ymmärtänyt.\n\nHeitä ympäröivä hämärä maailma alkoi jo pimetä, kun he vihdoinkin\npysähtyivät.\n\nBram tuntui nyt muuttuvan muutamiksi hetkiksi järkeväksi mieheksi yhtä\nkummallisesti kuin ennenkin.\n\nHän viittasi tervaskimppuun ja sanoi niin luontevasti kuin hän olisi\nkeskustellut Philipin kanssa koko päivän:\n\n-- Sytyttäkää nuotio, m'sieur.\n\nSudet olivat laskeutuneet lumelle valjaissaan ja painaneet karvaiset\npäänsä käpäliensä väliin suunnattomassa väsymyksessään. Bram käveli\nhitaasti niiden keskellä puhutellen jokaista erikseen. Sen jälkeen hän\nvaipui jälleen tylsään vaitioloonsa. Hän kaivoi nahkojen välistä esille\nkattilan, täytti sen lumella ja ripusti sen tervaksien yläpuolelle\nsillä aikaa kun Philip sytytti nuotiota. Philipin teekattilalle tehtiin\nsamoin.\n\n-- Pitkältikö olemme jo kulkeneet, Bram? Philip kysyi.\n\n-- Kahdeksankymmentä kilometriä, m'sieur, Bram vastasi epäröimättä.\n\n-- Pitkältikö meillä on vielä jäljellä?\n\nBram murahti jotakin. Hänen kasvojensa ilme muuttui tavallista\ntylsemmäksi. Hänellä oli kädessään sama suuri veitsi, jolla hän oli\nleikannut peuranlihaa. Hän katsoa tuijotti aluksi siihen ja sitten\nPhilipiin.\n\n-- Tapoin tuon miehen Cod's Laken läheisyydessä sen vuoksi, että hän\nvarasti veitseni ja sanoi minua valehtelijaksi. Tapoin hänet näin. Hän\notti tikun maasta ja taittoi sen kahtia.\n\nHänen kummallinen naurunsa seurasi sanoja. Hän kävi käsiksi paistiin ja\nalkoi leikellä siitä viipaleita susille, ja kauan aikaa sen jälkeen\njokainen tuntematon olisi voinut luulla häntä mykäksi. Philip yritti\naikaisempaa innokkaammin saada häntä puhumaan. Hän nauroi, vihelteli ja\nyritti kerran laulaa \"Peuranlaulua\", jonka hän tiesi Braminkin kuulleen\nmonta kertaa. Paistaessaan lihaa hiilloksella hän puhui jäälakeudesta\nja niistä suurista peuralaumoista, joita hän oli nähnyt idempänä; hän\ntiedusteli Bramilta ilmoista, susista ja kauempana pohjoisessa ja\nlännessä sijaitsevista seuduista. Hän oli useammin kuin kerran aivan\nvarma siitä, että Bram kuunteli tarkasti, vaikka vastasikin hänen\npuheisiinsa vain silloin tällöin murahtamalla.\n\nLopetettuaan ateriansa he sulattelivat vielä tunnin verran lunta\nitselleen ja susille juotavaksi. Yö kietoi heidät vaippaansa ja nuotion\nvalossa Bram potki itselleen kuopan lumeen vuoteekseen ja pönkitti\nsuuren rekensä sen katoksi. Philip laittoi itselleen niin mukavan\nvuoteen kuin suinkin makuusäkistään lisäten sen antamaa suojaa vielä\nteltallaan. Nuotio sammui. Bramin raskas hengitys paljasti hänelle\nihmissuden nukkuneen heti, mutta kului pitkä aika, ennen kuin hän tunsi\nsilmiensä painuvan umpeen.\n\nJoku tarttui häntä myöhemmin kovaa käsivarteen herättäen hänet ja kun\nhän nousi, kuuli hän Bramin äänen läheisyydessä sanovan:\n\n-- Nouskaa, m'sieur!\n\nOli niin pimeä, ettei hän voinut nähdä Bramia noustessaan seisomaan,\nmutta hän kuuli Bramin äänen vähän myöhemmin susien joukosta ja tiesi\nsilloin Bramin valjastavan niitä vetohihnoihin. Saatuaan makuusäkkinsä\nja telttansa rekeen hän raapaisi tulen tikkuun ja katsoi kelloaan. Se\noli vasta noin neljännestunnin yli puoliyön.\n\nBram ohjasi laumaansa pari tuntia suoraan länteen. Yö kirkastui sen\njälkeen ja mitä enemmän taivaalle ilmestyi tuikkivia tähtiä, sitä\nvaloisammaksi heitä ympäröivä tasanko kävi, kunnes se oli yhtä loistava\nkuin sinäkin yönä, jolloin Philip ensi kerran näki Bramin. Sytyttäen\ntikun silloin tällöin Philip otti jatkuvasti selville suunnan ja ajan.\nKello oli kolme, kun he hänen hämmästyksekseen saapuivat pieneen\nmetsikköön jatkaessaan matkaansa länteen. Surkastunut ja tuulten\nkäpristämä kuusikko ei ollut puolen hehtaarinkaan laajuinen, mutta\nsiitä voitiin kuitenkin päättää, että he olivat jälleen\nlähestymäisillään metsäseutua.\n\nSiinä Bram kääntyi taas suoraan pohjoiseen ja he jatkoivat jälleen\nkulkuaan tunnin valkoisella jäälakeudella. Heti sen jälkeen he\nsaapuivat harvaan metsään, joka tiheni kuitenkin tihenemistään sitä\nmukaa, mitä syvemmälle he tunkeutuivat sinne. He kulkivat varmasti\nkymmenen tai viisitoista kilometriä tätä metsäistä taivalta, ennen kuin\npäivä rupesi sarastamaan. Tässä harmaassa ja synkässä hämärässä he\nsaapuivat äkkiä eräälle tuvalle.\n\nPhilip säpsähti. Täällä siis vihdoinkin paljastuisi kultaisen paulan\nsalaisuus. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta mitä lähemmäksi\nhe tulivat tupaa ja kun he vihdoin pysähtyivät sen kynnykselle, sitä\npettyneemmäksi hän tunsi itsensä. Tuvasta ei näkynyt mitään elämää.\nPiipusta ei tuprunnut savua ja ovi oli melkein hautautunut suuriin\nkinoksiin. Bramin ruoskan läjähdys lopetti hänen mietelmänsä äkkiä.\nSudet kiiruhtivat eteenpäin ja Bramin mieletön nauru herätti metsässä\nkummallisia ja värähteleviä kaikuja.\n\nHeidän poistuttuaan elottoman lumen ympäröimän tuvan luota Philip ei\nenää välittänyt suunnasta eikä ajan kulusta. Hän otaksui Bramin jo\nolevan melko lähellä matkansa määrää. Sudet olivat hyvin väsyneitä.\nIhmissusi itsekin alkoi uupua ja hän oli keskiyön jälkeen istunutkin\ntavallista enemmän reessä. Hän jatkoi kuitenkin kaikesta huolimatta\nmatkaansa ja Philip tarkasteli kasvavalla mielenkiinnolla heidän\nedessään olevaa tietä.\n\nKello oli kahdeksan ja pari tuntia oli jo kulunut siitä, kun he olivat\nsivuuttaneet tuvan. Nyt he saapuivat aukeaman laitaan, jonka keskellä\noli toinen tupa. Nähdessään sen Philip tiesi heti siellä olevan elämää.\nPiipusta kohosi ohut savupatsas. Hän ei nähnyt matalasta rakennuksesta\nmuuta kuin katon, sillä se oli kokonaan ympäröity nuorista vesoista\nvalmistetulla kolmen ja puolen metrin korkuisella aidalla.\n\nKuuden metrin päässä paikasta, johon Bram oli pysäyttänyt valjakkonsa,\noli aitauksen portti. Bram meni sen luo, työnsi kätensä olkapäätä\nmyöten erääseen reikään ja hetkistä myöhemmin portti kääntyi\nsisäänpäin.\n\nHän katsoi sitten parinkymmenen sekunnin ajan vakavasti Philipiin,\njolloin Philip huomasi ensi kerran hänen kasvoissaan tapahtuneen\nmerkillisen muutoksen. Ne eivät enää näyttäneetkään raa'an\nvälinpitämättömiltä. Hänen silmänsä hehkuivat kummallisesti ja hänen\npaksut huulensa olivat raollaan, kuin hän olisi aikonut puhua, ja hän\nhengitti niin nopeasti, ettei se johtunut ruumiillisista\nponnistuksista. Philip ei liikahtanut eikä puhunut sanaakaan. Hän kuuli\ntakaansa susien levottoman vinkumisen. Hän ei kääntänyt katsettaan\nBramista ja kun hän näki ihmissuden kasvojen ilmeen muuttuvan yhä\niloisemmaksi ja odottavammaksi, sen herättämä kauhistuttava ajatus\nrupesi kuvottamaan häntä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, mutta Bram ei\nhuomannut sitä. Hän oli jälleen kääntänyt katseensa tupaan ja sen\npiipusta nousevaan savupatsaaseen.\n\nSitten hän kääntyi Philipiin päin ja sanoi:\n\n-- M'sieur, menkää tupaan.\n\nHän piti porttia auki ja Philip meni pihalle. Hän pysähtyi ollakseen\naivan varma Bramin tarkoituksesta. Ihmissusi teki silloin kuvaavan\nviittauksen aitausta kohti.\n\n-- Aion laskea sudet irti, m'sieur.\n\nPhilip ymmärsi. Aidattu piha oli Bramin susitarha ja Bram tarkoitti,\nettä hänen oli mentävä tupaan, ennen kuin hän päästäisi sudet irti\ntarhaan. Philip yritti hillitä kasvojensa kiihkeää ilmettä kääntyessään\npois. Portilta ovelle johti monien jalanjälkien uurtama polku ja hänen\nsydämensä rupesi sykkimään kiivaammin, kun hän näki jälkien pienuuden.\nSilloinkin vielä hänen mielensä kapinoi sellaista mahdollisuutta\nvastaan. Ehkä Bramin kanssa asuikin vain joku intiaaninainen tai\neskimotyttö, jonka Bram oli tuonut mukanaan pohjoisesta.\n\nHän ei kolistellut ollenkaan lähestyessään ovea. Hän ei koputtanutkaan,\nvaan aukaisi sen ja meni sisään, kuten Bram oli käskenyt.\n\nBram katseli portilta tuvan ovea sen sulkeutuessa Philipin takana,\nheitti sitten päänsä taaksepäin ja päästi huuliltaan sellaisen\nriemuitsevan naurunhohotuksen, että hänen takanaan olevat väsyneet\npedotkin heristivät korviaan ja kuuntelivat.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä Philip kohtasi kultaisen paulan\nsalaisuuden.\n\n\n\n\n9\n\nHulluutta ja nälkää\n\n\nPhilip oli tullut Bramin tupaan lännestä. Idästä loistavan\ntalviauringon kalpea valo näytti keskittyvän Bramin asunnon ainoaan\nikkunaan valaisten vastakkaista seinää. Tässä seinässä oli ovi ja\novella seisoi tyttö.\n\nIkkunasta tulviva valo valaisi hänet kokonaan, kun Philip näki hänet.\nHänen ensivaikutelmansa oli, että tyttö oli verhoutunut samaan\nihmeelliseen tukkaan, josta kultainen paulakin oli punottu. Se aaltoili\nhänen käsivarsiensa ja rintansa yli lanteilleen välkkyen heijastuvien\nauringonsäteitten elävöittämänä. Sitten hän käsitti, että hänen tupaan\ntulonsa oli keskeyttänyt tytön pukeutumisen ja että tyttö oli aivan\nmykkänä hämmästyksestä tuijottaessaan häneen. Hän näki vilahdukselta\nhänen valkoiset olkapäänsä tukan alta. Äkkiä hän järkyttyneenä\nkiinnitti huomionsa tytön kasvojen ilmeeseen.\n\nSe jäähdytti hänen verensä, sillä se ilmaisi selvästi, että tytön\nsielua oli kidutettu. Philipiin suunnattu katse oli tuskallinen ja\nepäilevä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat\nkuin sinertäviä ametistejä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja\nhyvin kauniit. Ja hän oli vielä nuori. Philipin mieleen juolahti, ettei\ntyttö voinut olla vielä parinkymmenenkään vuoden ikäinen, mutta oli\nsaanut kärsiä suunnattomasti.\n\n-- Älkää vain pelätkö minua, Philip sanoi hiljaa. -- Olen Philip Brant\nja kuulun luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin miehistöön.\n\nHäntä ei hämmästyttänyt ollenkaan se, ettei tyttö vastannut. Hän oli\nnäinä muutamina nopeasti kuluneina hetkinä lukenut tytön tarinan tämän\nkasvoista yhtä selvästi kuin jos tyttö olisi kertonut sen. Hänen\nsydämensä nousi kurkkuun, kun hän odotti tytön huulien liikkumista. Hän\nei voinut jälkeenpäin ymmärtää, kuinka hän niin ehdottomasti oli voinut\nmukautua tilanteeseen seisoessaan siinä paikoillaan. Hänellä ei ollut\nmitään kysyttävää eikä hänen mielessäänkään ollut minkäänlaisia\nepäilyksiä. Hän tiesi tulevansa tappamaan Bram Johnsonin sopivassa\ntilanteessa.\n\nTyttö ei liikahtanutkaan, mutta nyt hän veti syvään henkeään. Philip\nvoi nähdä hänen rintansa nopean kohoilemisen tukan alta, mutta\npelästynyt ilme ei haihtunut hänen silmistään, kun Philip toisti\näskeiset sanansa. Tyttö riensi äkkiä ikkunaan ja Philip näki hänen\ntarttuvan kovaa ikkunanpieleen katsoessaan ulos. Bram ajoi juuri\nsusiaan aitauksen portista. Kun tyttö kääntyi jälleen Philipiin päin,\nhänen silmissään oli sellainen ilme kuin häntä olisi uhattu ruoskalla.\nSe hämmästytti ja järkytti Philipiä. Kun hän astui askeleen lähemmäksi,\ntyttö kyyristyi oikein pelosta. Hänen mielestään tytön kasvot näyttivät\nsilloin enkelin kasvoilta, joita hurja pelko vääristää. Tyttö ojensi\npaljaat käsivartensa pitääkseen hänet loitolla ja kummallinen huuto\npurkautui hänen huuliltaan.\n\nSe pysäytti Philipin kuin laukaus. Hän tiesi tytön sanoneen jotakin,\njota hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt. Hän vetäisi auki takkinsa ja\nauringon säteet sattuivat hänen vaskiseen poliisimerkkiinsä. Sen\nvaikutus tyttöön hämmästytti häntä enemmän kuin tytön äskeinen\näkkinäinen pelko. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän parin viikon\nvanhoine takkuisine parransänkineen oli varmaankin aivan pedon näköinen\nitsekin. Tyttö oli pelännyt häntä, kuten Bramiakin, kunnes tyttö oli\nnähnyt hänen virkamerkkinsä.\n\n-- Olen Philip Brant, luoteisesta kuninkaallisesta ratsupoliisista, hän\ntoisti jälleen. -- Olen tullut tänne vain siksi, että autan teitä, jos\nolette avun tarpeessa. Olisin voinut vangita Bramin jo aikoja sitten,\nmutta erään syyn vuoksi en halunnut tehdä sitä ennen kuin pääsisin\nhänen tuvalleen. Se syy olette juuri te. Miten olette joutunut tänne\nhullun murhaajan luokse?\n\nTyttö katsoi häneen tarkkaavaisesti ja hänen äsken niin kalpeat\nkasvonsa punastuivat äkkiä. Philip näki pelon haihtuvan hänen\nsilmistään jonkun uuden hämmästyttävän mielenliikutuksen tieltä. He\nkuulivat Bramin kolistelevan pihalla. Tyttö kääntyi jälleen katsomaan\nikkunasta. Sitten hän alkoi puhua nopeasti ja kiihkeästi kielellä, joka\noli yhtä outoa Philipille kuin hänen salaperäinen oleskelunsakin täällä\nBram Johnsonin tuvassa. Tyttö tiesi, ettei hän voinut ymmärtää, ja tuli\nsen vuoksi äkkiä hänen viereensä ja laski sormensa hänen huulilleen ja\nsitten omilleen pudistaen päätään. Philip voi selvästi tuntea hänen\nsykkivän kiihkeytensä. Hämmästyttävä totuus mykistytä Philipin\nkokonaan. Tyttö koetti saada hänet ymmärtämään jotakin kielellä, jota\nhän ei ollut kuullut milloinkaan ennen elämässään. Hän ei voinut muuta\nkuin tuijottaa tyttöön -- kuin mielipuoli, hän sanoi itselleen\njälkeenpäin.\n\nJa sitten kuuluivat Bramin raskaat laahustavat askeleet juuri oven\nedustalta ja tytön silmiin ilmestyi heti äskeinen pelokas ilme. Ennen\nkuin ovi aukeni, hän hyökkäsi nopeasti siihen huoneeseen, josta ensin\noli ilmestynyt näkyviin, tukan liehuessa hänen ympärillään kuin\nkullanvärinen pilvi.\n\nOvi aukeni ja Bram tuli huoneeseen. Sudet olivat kokoontuneet hänen\nkintereillään juuri kynnyksen taakse ja Philip näki ne vilahdukselta,\nkun ne tirkistelivät nälkäisesti tupaan. Bram kulki kumarassa reestä\nkokoamansa taakan alla. Hän laski sen lattialle ja katsomattakaan\nPhilipiin käänsi silmänsä toisen huoneen oveen.\n\nHe seisoivat siinä ainakin minuutin, Bram kuin hypnotisoituna oven\nvieressä ja Philip katsoen Bramiin. Kumpikaan ei liikahtanut eikä\nsanonut sanaakaan. Sisemmän huoneen oviaukko oli suljettu verholla ja\nhe kuulivat tytön liikkuvan sen takana. Monenlaiset tunteet täyttivät\nPhilipin mielen taistellen keskenään. Jos hänellä olisi ollut ase, hän\nolisi selvittänyt asiansa Bramin kanssa silloin, sillä tuli, joka paloi\nkummallisesti liekehtien ihmissuden silmissä, ilmaisi hänelle, että hän\noli arvannut totuuden. Paljain käsin hänestä ei ollut kookkaan hullun\nvastustajaksi. Ensi kerran hän salli katseensa liukua varovasti ympäri\nhuonetta. Kaminan vieressä oli halkopino. Se kelpaisi kyllä aseeksi\nsopivassa tilanteessa.\n\nMutta silloin tavalla, mikä pakotti hänet melkein huutamaan, jokainen\nhänen ruumiinsa hermo säpsähti, sillä tyttö ilmestyi hymyillen ovelle\nja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti -- _suoraan Bramille_. Hän piti\nkäsivarsiaan melkein ojennettuina ja alkoi puhua. Hän ei näyttänyt enää\nhuomaavankaan Philipin läsnäoloa. Philip ei ymmärtänyt sanaakaan hänen\npuheestaan, sillä hän ei käyttänyt cree-intiaanien, ei chippewyanien\neikä eskimoiden kieltä. Se ei ollut ranskaa eikä saksaa eikä mitään\nmuutakaan sellaista kieltä, jota Philip oli ennen kuullut. Hänen\näänensä oli kirkas ja pehmeä. Se värähteli hieman, kun hän hengitti\nnopeasti. Mutta hänen kasvojensa ilme, joka oli alussa pelästyttänyt\nPhilipiä, oli muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Hän oli palmikoinut\ntukkansa ja hänen kasvojensa punaa voitiin verrata johonkin\nharvinaiseen maalaukseen. Näiden hämmästyttävien hetkien kuluessa\nPhilip sai varmasti selville, ettei sellaista väriä eikä tukkaa ollut\npohjolassa asuvien heimojen ainoallakaan jäsenellä. Hän käänsi\nkatseensa Bramiin. Ihmissusi näytti kokonaan muuttuneen. Hänen\nkummalliset silmänsä loistivat, hänen leveät kasvonsa olivat\nkirkastuneet koiramaisesta ilosta ja hänen paksut huulensa liikkuivat,\nkuin hän olisi toistellut itselleen tytön sanoja.\n\nOliko mahdollista, että Bram ymmärsi hänen puheensa? Oliko tytön\nkäyttämä kummallinen kieli heille molemmille tuttua? Philip luuli\nalussa asian laidan olevan niin ja kaikki tilanteen kauhut, joita hän\noli kuvitellut mielessään, hävisivät olemattomiin hämmentäen hänen\najatuksensa kokonaan. Tyttö näytti tuossa seisoessaan iloitsevan Bramin\nkotiutumisesta, ja Philip rupesi odottamaan jännityksestä sykkivin\nsydämin Bramin vastausta.\n\nKun tyttö lakkasi puhumasta, ihmissusi vastasi siihen huudahtaen\nkurkkuäänellä jotakin, mikä kuulosti kuin riemuitsevalta karjaisulta.\nHän polvistui selkälaukkunsa viereen ja mumisten partaansa alkoi\ntyhjentää sen sisältöä lattialle.\n\nPhilip katsoi tyttöön. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja hänen\nkasvoissaan ja asennossaan oli nyt kiihkeää pyyntöä, että Philip\nymmärtäisi. Totuus selvenikin Philipille äkkiä kuin salaman leimahdus.\nJostakin syystä tyttö oli pakottautunut esiintymään tuolla tavoin\nihmissuden nähden. Hän oli pakottautunut hymyilemään, näyttämään\niloiselta ja puhumaan edellä kerrotulla tavalla. Nyt hän yritti\nilmaista Philipille, mitä hän sillä oli tarkoittanut, ja viitaten\nBramiin, joka oli polvillaan lattialla laukun vieressä suuri pää ja\nleveät hartiat kumarassa, hän huudahti hiljaa jännittyneellä äänellä:\n\n-- Tosset, tosset, han er tosset!\n\nMutta se ei hyödyttänyt ollenkaan, sillä Philip ei ymmärtänyt häntä\neikä onnistunut piilottamaan kasvoissaan näkyvää hämminkiä. Hänen\nmieleensä juolahti kuitenkin jotakin. Bram oli selin häneen ja hän\nviittasi halkopinoon. Hänen aikomuksensa olivat selvät. Iskisikö hän\nihmissuden aivot mäsäksi suden ollessa polvillaan lattialla?\n\nHän huomasi kysymyksen järkyttävän tyttöä. Tyttö pudisti päätään ja\nhänen huulensa muodostivat kummallisia sanoja. Ja katsoen jälleen\nBramiin hän toisti: _Tosset, tosset, han er tosset!_ Sitten hän puristi\näkkiä käsillään päätään niin, että hänen hennot sormensa upposivat\ntukkaan. Hänen silmänsä suurenivat ja Philip ymmärsi hänen\ntarkoituksensa äkkiä. Tyttöhän koetti ilmoittaa hänelle samaa, jonka\nhän jo tiesi. Hän tahtoi selittää Philipille, että Bram Johnson oli\nhullu. Philip toisti hänen sanojaan: _Tosset, tosset!_ koputtaen\nvihjaisevasti otsaansa ja nyökäyttäen päätään Bramiin päin. Niin se\nvarmaankin oli. Philip huomasi sen tytön nopeasta hengityksestä ja\nsiitä huojentuneesta ilmeestä, mikä ilmestyi äkkiä hänen kasvoilleen.\nTyttö oli pelännyt, että hän hyökkäisi ihmissuden kimppuun. Nyt hän oli\niloinen, kun Philip oli ymmärtänyt, ettei saanut tehdä pahaa.\n\nVaikka tilanne oli näyttänyt hänestä aivan selvältä muutamia minuutteja\naikaisemmin, se tuntui nyt hänestä paljon salaperäisemmältä kuin\nkoskaan aikaisemmin. Kun ihmissusi nousi seisomaan polviasennostaan\nvieläkin epäjohdonmukaisesti mumisten riemuissaan, seuraava suuri\nvastaamaton kysymys jyskytti Philipin aivoissa: -- Kuka tyttö on ja\nmillainen on hänen suhteensa Bram Johnsoniin, hulluun henkipattoon,\njota hän näyttää pelkäävän, mutta jota hän ei kuitenkaan salli\nvahingoittaa.\n\nSitten Philip näki hänen tuijottavan tavaroihin, jotka Bram oli\njärjestänyt lattialle.\n\nHänen silmänsä näyttivät nälkäisiltä. Nälkä oli hetken kuin osa hänestä\nsamoin kuin Bramin hulluus oli osa Bramista, mutta hänen kasvojensa\nilme järkytti Philipiä jollakin tavoin paljon enemmän kuin mikään, mitä\nhän oli sattunut huomaamaan Bramin kasvoissa. Hänestä tuntui aivan\nsiltä kuin verho olisi kohotettu hänen silmiensä edestä, että hänelle\nolisi voitu näyttää uskomaton totuus ja jotakin siitä helvetistä, jossa\ntyttö oli kärsinyt. Tyttö halusi kovasti syödä _jotakin, mikä ei ollut\nlihaa!_\n\nPhilipille selveni nyt äkkiä, miksi ihmissusi oli kulkenut niin kauaksi\netelään ja miksi hän oli hyökännyt hänen kimppuunsa saadakseen hänen\neväänsä. Vain sen vuoksi, että voisi tuoda ne tytölle. Philip tiesi\nnaisellisen ylpeyden hillitsevän nyt sitä mielijohdetta, joka tällä\nhetkellä jännitti tytön ruumiin jokaista hermoa. Tyttö halusi\nheittäytyä polvilleen ruokien viereen, mutta muisti Philipin läsnäolon.\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa ja tunnustuksen aiheuttama häpeä\nvärjäsi tytön posket purppuranpunaisiksi. Naisellinen vaisto ilmaisi\nhänelle, että hän oli kavaltanut itsensä kuin eläin ja että Philip oli\nnähnyt hänessä hetken jotakin samaa kuin Braminkin hulluus oli.\n\nPhilip astui äkkiä askeleen lähemmäksi ja laski kätensä tytön\nkäsivarrelle.\n\n-- Rupean valmistamaan aamiaista, hän sanoi. -- Tahdotteko auttaa\nminua?\n\n\n\n\n10\n\nBramin ritarillisuus\n\n\nVasta sitten kun hän tunsi tytön käsivarren lämpimän värähtelyn kätensä\nalla, hän huomasi, millaiseen uhkapeliin hän oli antautunut. Hän\nkääntyi äkkiä tutkiakseen Bramia muistamatta lainkaan silloin, että\nBram oli hullu, ja hetken mielijohteen valtaamana hän ojensi kätensä.\n\n-- Bram, hän on kuolemaisillaan nälkään! hän huudahti. -- Tiedän nyt,\nmiksi halusitte anastaa evääni. Mutta miksi ette kertonut minulle?\nMiksi ette puhunut ja sanonut minulle, kuka hän on, mitä hänellä on\ntekemistä täällä ja millaisiin tehtäviin haluatte apuani?\n\nHän odotti, mutta Bram katsoa tuijotti häneen sanomatta sanaakaan.\n\n-- Olen ystävänne, hän jatkoi. -- Olen...\n\nHän ei ehtinyt pitemmälle, sillä äkkiä kajahtelivat tuvan seinät Bramin\nmielettömästä naurusta. Se kuulosti täällä kauheammalta kuin\njäälakeudella tai metsässä ja hän tunsi vieressään seisovan tytönkin\nvapisevan. Tytön kasvot olivat aivan lähellä hänen olkapäätään ja\nkatsoessaan häneen Philip näki hänen olevan kalmankalpean, mutta\nkoettavan kuitenkin hymyillä Bramille ja Bram jatkoi nauruaan ja meni\nnauraessaan lisäämään puita tuleen silmin, jotka liekehtivät vihreinä.\nSe näytti hirveältä. Bramin nauru, tytön kalmankalpeat kasvot ja _hänen\nhymynsä!_ Philip ei enää kysellyt itseltään, kuka tyttö oli ja mitä\nhänellä täällä oli tekemistä. Se kauhistuttava tosiseikka, että tyttö\noli siellä, oli aivan musertaa hänet, ja tytön lannistettu sielu huusi\nhänelle noiden silmien syvyydestä, jotka olivat kuin ihmeelliset\nsiniset ametistit ja kertoivat hänelle, että Bram oli pakottanut hänet\nmaksamaan vaaditun hinnan. Philipin lihakset jännittyivät, kun hän\nkääntyi katsomaan takan viereen kumartunutta kookasta miestä. Tilaisuus\noli loistava. Hyppy vain ja hän olisi kiinni henkipaton kurkussa.\nSaadessaan sellaisen edun puolelleen avoimessa taistelussa hän tiesi\nkamppailun muodostuvan vähintäänkin tasaväkiseksi.\n\nTyttö oli varmaankin arvannut hänen ajatuksensa, koska hän tarttui\nPhilipin käsivarteen, ennen kuin Philip ehti liikahtaakaan. Hän veti\nPhilipiä pois ihmissuden läheisyydestä puhuen samalla hänelle kielellä,\njota hän ei ymmärtänyt. Bram poistui takan luota, otti sangon käteensä\nja meni pihalle katsomattakaan heihin. He kuulivat hänen naurunsa, kun\nhän saapui susiensa luo.\n\nPhilipin päätelmät luhistuivat jälleen kokoon kuin hirsiläjä. Hän tiesi\ntytön seuraavina hetkinä yrittävän selittää hänelle, ettei Bram ollut\ntehnyt hänelle mitään pahaa. Hän näytti melkein hysteerisen\nlevottomalta saadakseen Philipin ymmärtämään sen ja tarttuen vihdoin\nhäntä käteen vei Philipin verhon peittämästä ovesta toiseen huoneeseen.\nHänen tarkoituksensa oli yhtä selvä kuin hän olisi ilmaissut sen\nsanoilla. Tyttö tahtoi näyttää hänelle, mitä Bram oli tehnyt hänen\nmukavuudekseen. Bram oli tehnyt hänelle tämän yksityishuoneen jakamalla\ntuvan väliseinällä kahtia ja rakentanut vielä sen lisäksi pienen\nturvapaikan ulkoseinän viereen. Sinne päästiin kapeasta ovesta, joka\noli kyhätty vihreistä vesoista.\n\nPhilip huomasi, että väliseinäkin oli valmistettu tuoreista hirsistä.\nPaitsi seinän vieressä olevaa vuodetta, kömpelöä tuolia, vesoista\nvalmistettua pöytää ja lattialle levitettyjä karhunnahkoja huone oli\naivan tyhjä. Seiniltä riippui muutamia vaatteita: turkiksista ommeltu\nhilkka, paksu nuttu, jonka vyötäiset oli kirjailtu punaisella nauhalla,\nja lopuksi pieni käärö.\n\n-- Luullakseni alan ymmärtää tarkoituksenne, Philip sanoi katsoen\nsuoraan hänen kirkkaisiin loistaviin silmiinsä.\n\n-- Haluatte painaa mieleeni, etten saa hyökätä Bram Johnsonin kimppuun\nsilloin kun hän on selin minuun enkä muulloinkaan, ja tahdotte saada\nminut uskomaan, ettei hän ole tehnyt teille mitään pahaa ja kuitenkin\nolette suunniltanne pelosta. Tiedän sen. Vähän aikaa sitten kasvonne\nolivat liidunvalkoiset, mutta nyt ne ovat kauniimmat kuin milloinkaan\nennen. Kuulkaahan nyt, pieni tyttöseni --\n\nPhilip melkein hurmaantui katsellessaan hänen loistaviin silmiinsä ja\nhänen solakan kauniin ruumiinsa jännittyneeseen asentoon, kun hän\nkuunteli Philipin puhetta.\n\n-- Olen kokonaan ymmällä, hän jatkoi hymyillen vilpittömästi tytölle.\n-- Ainakin nyt. Ehkä olen menettänyt järkeni, kuten Bramkin, enkä\nymmärrä sitä vielä. Lähdin ajamaan takaa intiaaneja, mutta löysinkin\nhullun. Hullun tuvasta löysin sitten teidät ja te olitte sen näköinen\naluksi kuin olisitte katsonut suoraan, suoraan -- koska ette näytä\nymmärtävän, sanon sen peittelemättä -- _helvetin oveen_. Ellette nyt\npelkää Bramia ja ellei hän ole tehnyt teille mitään pahaa, miksi\nkasvoissanne oli sellainen ilme? Olen kokonaan ymmällä, toistan sen\nvielä kerran. Antaisin miljoona dollaria, jos vain voisin taivuttaa\nBramin puhumaan. Näin hänen silmiensä ilmeen. Tekin näitte sen, jolloin\nkaunis puna haihtui kasvoistanne kuin sydämenne olisi lakannut\nsykkimästä. Koetatte kuitenkin saada minut uskomaan, ettei hän ole\ntehnyt teille mitään pahaa. Hyvä Jumala, toivoisin voivani luottaa\nsiihen!\n\nTytön kasvoissa hän huomasi heijastuksen muutoksesta, mikä oli ehkä\näkkiä ilmestynyt näkyviin hänen omissa kasvoissaan.\n\n-- Olette runsaan kahdeksansadan kilometrin päässä jokaisesta\nsellaisesta ihmisestä, jolla on samanvärinen tukka ja sellaiset silmät\nkuin teillä, hän jatkoi kuin kertoessaan ajatuksiaan ääneen tytölle\nolisi toivonut tilanteen jollakin tavoin rupeavan selviämään. -- Jos\nteissä vain olisi edes jotakin mustaa, mutta teissä ei ole. Teissä on\nkaikki kullan väristä -- vaaleanpunaista, valkoista ja kullan väristä.\nJos Bram tulee jälleen puhetuulelle, hän voi kertoa minulle teidän\ntulleen tänne kuusta tai että jahtikaleeri on tuonut teidät tänne\navaruudesta hoitamaan hänen talouttaan. Voi, ettekö voi vihjaista\nminulle, kuka olette ja mistä olette saapunut tänne?\n\nPhilip keskeytti kuullakseen vastauksen ja tyttö hymyili hänelle. Hänen\nhymyssään oli jotakin liikuttavan suloista. Se kohotti kummallisen\npalan Philipin kurkkuun, jolloin hän unohti Bramin hetkeksi.\n\n-- Ette varmaan ymmärrä puheestani hölynpölyä, hän sanoi tarttuen tytön\nkäteen ja puristaen sen hetkeksi kovaa omiin kouriinsa. -- Ette\nsanaakaan. Mutta me pääsemme kyllä vähitellen asioista perille. Tiedän\nteidän oleskelleen täällä jo jonkin aikaa, ettekä sen aamun,\nkeskipäivän tai yön jälkeen, jolloin jahtikaleeri toi teidät tänne\nkuusta, ole voinut purra pienillä hampaillanne muuta kuin lihaa. Ehkä\nteillä ei ole ollut suolaakaan. Huomasin, miten kiihkeästi halusitte\nheittäytyä noiden ruokatavaroiden viereen lattialle. Tulkaahan nyt\nvalmistamaan aamiaista.\n\nHän talutti tytön toiseen huoneeseen ja tyttö alkoi innokkaasti auttaa\nhäntä ruokatavaroiden kokoamisessa lattialta.\n\nPhilipistä tuntui kuin musertava taakka olisi nostettu hänen\nhartioiltaan, ja hän jatkoi jutteluaan siitä tytölle jouduttaessaan\naamiaista, jota hän tiesi tytön odottavan. Hän ei uskaltanut katsoa\ntyttöön liian tarkasti, sillä hänelle oli selvinnyt, että tilanne,\njohon tyttö oli joutunut, oli varmaankin hänen omiin olosuhteisiinsa\nverrattuna paljon tukalampi. Hän tunsi myös uuden tunteen aiheuttaman\nkiihkon suonissaan. Se oli miellyttävää eikä hänellä ollut aikaa ruveta\nsitä siinä paikassa erittelemään. Hän tiesi sen vain johtuneen siitä,\nettä tyttö oli kertonut hänelle niin selvästi kuin hän ikinä vain oli\nvoinut, ettei Bram ollut tehnyt hänelle mitään pahaa.\n\n-- Ja jos hän olisi, niin luullakseni olisitte sallinut minun murskata\nhänen aivonsa mäsäksi silloin kun hän oli kumartunut sytyttämään\ntakkaa, vai mitä? hän sanoi hämmentäen kuivatuista perunoista\nkeittämäänsä muhennosta, jota hän lämmitti omassa pannussaan. Hän\nkohotti katseensa ja näki tytön loistavat silmät ja raollaan olevat\nhuulet. Hän oli todellakin kaunis. Philip tiesi tytön ruumiin jokaisen\nhermon olevan jännittynyt, kun hän koetti ymmärtää vieraan puhetta.\nHänen palmikkonsa oli valahtanut olkapään yli rinnalle. Se oli yhtä\npaksu kuin Philipin ranne ja osaksi aukaistu. Philip ei ollut\nmilloinkaan uneksinutkaan, että naisen tukka voisi olla niin pehmeä ja\nmonivivahteinen. Äkkiä hän suoristi itsensä ja koputti rintaansa\naivoissaan välähtäneen innoittavan ajatuksen johdosta.\n\n-- Nimeni on Philip Brant, hän sanoi. -- Philip Brant -- Philip Brant\n-- Philip Brant!\n\nHän toisti toistamistaan nimeä viitaten samalla itseensä. Tytön kasvot\nkirkastuivat äkkiä. Näytti aivan siltä, kuin he yhtaikaa olisivat\nmurtaneet sen sulun, joka tähän saakka oli erottanut heidät. Tyttö\ntoisti hänen nimensä hitaasti ja selvästi, hymyillen hänelle ja sanoi\nsitten painaen molemmin käsin rintaansa:\n\n-- _Celie Armin_.\n\nPhilip halusi hypätä kaminan yli ja puristaa hänen kättään, mutta\nperunamuhennos kiehui ja hänen oli pakko pitää sitä silmällä. Celie\nArmin! Hän toisti nimeä hämmentäessään muhennosta ja joka kerta kun hän\nsanoi sen, tyttö nyökäytti päätään. Nimi oli varmaankin ranskalainen,\nmutta kokeiltuaan puoli minuuttia muutamilla Pierre Breaultin\nyksinkertaisimmilla lauseilla hän sai selville, ettei tyttö ymmärtänyt\nkielestä sanaakaan.\n\nSitten hän sanoi jälleen:\n\n-- Celie!\n\nJa tyttö vastasi melkein samassa silmänräpäyksessä:\n\n-- Philip!\n\nOven edustalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että Bram oli palaamaisillaan\ntupaan. Susien murinan ja vinkumisen ohella kuului raskaita askeleita\nja ihmissusi tuli sisään. Philip ei kääntänyt päätäänkään ovea kohti.\nHän ei heti uskaltanut katsoa sitäkään, millaisen vaikutuksen Bramin\npaluu oli tehnyt Celie Arminiin, vaan jatkoi työtään, kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Hän alkoi vihellelläkin ja hämmentäen vielä\nmuhennosta hän viittasi pannuun, jossa kahvi kiehui, ja sanoi:\n\n-- Tuokaa te kahvi, Celie. Aamiainen on valmis.\n\nHän näki silloin vilahdukselta Celien kasvot. Niiden kiihkeä ilme ja\npuna olivat osaksi haihtuneet. Tyttö otti kahvipannun ja vei sen\npöydälle.\n\nPhilip käänsi nyt katseensa Bramiin.\n\nIhmissusi seisoi selin oveen. Hän ei ollut liikahtanutkaan tulonsa\njälkeen, vaan oli katsellut tilannetta synkän ja tyhmän näköisenä.\nToisessa kädessään hänellä oli sangollinen vettä ja toisessa jäätynyt\nkala.\n\n-- Myöhästyitte kaloinenne, Bram, Philip sanoi. -- Emme voineet antaa\ntämän pienen neidin odottaa. Luulen sitä paitsi teidän ruokkineen häntä\nkalalla ja lihalla, kunnes hän on ollut aivan kuolemaisillaan. Tulkaa\nnyt syömään.\n\nHän täytti tinalautasen kuumalla muhennoksella, leivällä ja riisillä,\njota hän oli keittänyt ennen jäälakeudelle lähtemistään, ja asetti sen\ntytön eteen. Hän täytti samanlaisen lautasen Bramille ja kolmannen\nitselleen. Bram ei ollut liikahtanut vieläkään, vaan piteli yhä sankoa\nja kalaa käsissään. Äkkiä hän laski molemmat lattialle päästäen\nmurahduksen, joka tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä sopukasta,\nja tuli pöydän ääreen. Hän tarttui toisella suurella kädellään Philipin\nkäsivarteen. Se ei ollutkaan mikään tavallisen miehen ote. Sitä ei\nnähtävästi oltu tarkoitettu ollenkaan voimakkaaksi, mutta kuitenkin\nkäsivarsi joutui pihteihin, jotka uhkasivat katkaista luut. Bram katsoi\nvain koko ajan tyttöön. Hän veti Philipin pois pöydän äärestä, päästi\nhänen käsivartensa irti ja siirsi molemmat toisetkin lautaset tytön\neteen. Sitten hän sanoi Philipille:\n\n-- Me syömme lihaa, m'sieur!\n\nHän lausui sanat tyynesti ja järkevästi. Hänen silmissään ja\nkasvoissaan ei ollut hulluuden merkkiäkään. Mutta Philipin katsoessa\nhäneen tapahtui muutos. Jättiläinen heitti päänsä taaksepäin ja hänen\nvilli mieletön naurunsa tärisytti tupaa. Tarhassa juoksentelevat sudet\nsäestivät sitä sopivasti murinallaan ja ulvonnallaan.\n\nPhilip sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen hillitä itsensä. Tuon\njärkevän hetken kuluessa Bram oli osoittanut sellaista ritarillisuutta,\njoka varmaankin oli liikuttanut kovasti tytön sydäntä.\n\nHänen silmissään olikin jonkinlaista riemua, kun Philip käänsi\nkatseensa häneen. Tyttö tiesi Philipin ymmärtävän nyt täydellisesti\nsen, mitä hän oli yrittänyt selittää Philipille. Bram oli hulluudessaan\nollut hyvä hänelle. Philip ei epäröinyt ollenkaan ollessaan hetken\nsuoman mielijohteen vallassa. Hän tarttui Bramin käteen ja puristi\nsitä. Mutta Bram ei näyttänyt huomaavankaan sitä ja hänen naurunsa\nmuuttui jonkinlaiseksi muminaksi. Kun Philip alkoi keittää kalaa, Bram\nistuutui peräseinän viereen kyykkysilleen intiaanien tapaan. Hän ei\nkääntänyt katsettaan tytöstä, ennen kuin tämä lopetti ateriansa. Philip\nantoi hänelle puolet keittämästään kalasta. Mutta hän olisi yhtä hyvin\nvoinut tarjota kalaa puusta tehdylle sfinksille. Bram nousi seisoalleen\nmumisten hiljaa jotakin ja otettuaan mukaansa peuranpaistien jäännökset\nhän poistui jälleen tuvasta.\n\nHe kuulivat hetkistä myöhemmin hänen naurunsa ja susien murinan\npihalta.\n\n\n\n\n11\n\nPhilip huomaa jotakin\n\n\nOvi ehti tuskin sulkeutua, kun Celie Armin riensi Philipin viereen ja\nvei hänet pöydän ääreen. Jännittyneen puolituntisen kuluessa Bramin\nvahtiessa hän oli syönyt oman aamiaisensa niin tyynesti kuin mitään\ntavatonta ei olisi sattunut, mutta nyt hän vaati Philipiäkin syömään\nmuhennosta ja leipää kalansa keralla ja juomaan kupillisen kahvia,\njonka hän kaatoi valmiiksi Philipille.\n\n-- Ette siis halua nähdä minun joutuvan tappiolle aamiaisessa, Philip\nsanoi hymyillen tytölle toivoen samalla, että hän saisi painaa tytön\npään alemmaksi ja suudella häntä. -- Mutta ette ymmärrä ollenkaan\ntilannetta, pieni tyttöseni. Olen syönyt tätä kirottua ohrarieskaa, hän\notti palasen käteensä todistaakseen väitteensä, aamulla, päivällä ja\nillalla, kunnes sen näkeminenkin pakottaa minut huutaen pyytämään äidin\nvihreitä etikkakurkkuja. Olen kyllästynyt siihen. Bramin kala on oikeaa\nherkkua ja kahvi, kun näen teidän valmistaneen sen näin --\n\nTyttö istui häntä vastapäätä hänen syödessään ja hänellä oli mainio\ntilaisuus katsella tyttöä lähemmin pureskellessaan ruokaansa. Hän\nhämmästyi huomatessaan, että tyttö näytti hänestä kerta kerralta yhä\nkauniimmalta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan tyttöön, ja hän\noli nyt varmempi kuin milloinkaan ennen, että Celie oli muukalainen\npohjolassa. Hän sanoi taas itselleen, ettei tyttö voinut olla\npariakymmentä vuotta vanhempi. Hän meni ajatuksissaan jo niin pitkälle,\nettä punnitsi tytön, ja hän olisi uskaltanut lyödä vetoakin siitä, että\nhän arvostellessaan tytön painon viideksikymmeneksiviideksi kiloksi ei\nerehtynyt kahta kiloa kumpaankaan suuntaan.\n\nHän oli ehkä joskus nähnyt jossakin samanlaisen tumman orvokinsinisen\nvivahteen kuin nyt tytön silmissä, vaikka ei voinut muistaakaan missä.\nTyttö oli mennyttä tässä maailman kaukaisessa kolkassa. Hän ei kuulunut\nsen paremmin tänne kuin _crêpe de chine_ tanssiaispuku tai kiinalainen\nporsliini. Hän oli kuitenkin siinä istuen häntä vastapäätä ja\nmuodostaen hänelle hämmentävän arvoituksen ratkaistavaksi, ja tyttö\nnäytti _haluavankin_ ilmaista kohtalonsa. Philip näki sen hänen\nsilmistään ja hänen kaulansa kohoilemisesta. Tyttö yritti juuri keksiä\nkeinoa, jolla voisi sanoa Philipille, kuka hän oli, miksi hän oli\ntäällä ja mitä Philipin oli tehtävä auttaakseen häntä.\n\nPhilipin ajatukset kääntyivät kultaiseen paulaan. Hän uskoi sen\nsittenkin johtavan arvoituksen lopulliseen ratkaisuun. Hän nousi\npöydästä ja veti tytön ikkunan luo. He näkivät Bramin heittävän\nlihanpalasia pedoille, jotka olivat ympäröineet hänet aitauksen\nkauimmaisessa päässä. Hetken kuluttua Philip huomasi mielihyväkseen\ntytön ymmärtävän, että hän halusi kiinnittää tytön huomion ihmissuteen\neikä susiin. Sitten hän alkoi avata tytön palmikkoa. Hänen sormensa\nvapisivat koskiessaan sen silkinhienoihin suortuviin. Hän tunsi\nkasvonsa punastuvan parran alla ja hän tiesi tytön katselevan häneen\nihmetellen. Hän jakoi pienen suortuvakimpun kolmeen osaan ja alkoi\npunoa osista hieman paksumpaa paulaa kuin ihmissuden hallussa oli.\nPunottuaan sen valmiiksi hän viittasi Bramiin, jolloin tytön kasvot\nheti kirkastuivat ymmärtämyksestä.\n\nTyttökin vastasi hänelle viittauksilla. Joko hän tai Bram oli leikannut\nniin paljon hiuksia hänen päästään kuin oli mennyt kultaisen paulan\npunomiseen. Mutta ei ainoastaan yhteen, vaan useampaan. Noita kultaisia\npauloja oli punottu useampia. Tyttö taivutti päänsä ja näytti hänelle\nmonta paikkaa, joista pikkusormen paksuisia hiustupsuja oli leikattu\npois.\n\nPhilip melkein vaikeroi. Tyttö ei kertonut hänelle mitään uutta, paitsi\nsitä, että pauloja oli ollut useampia kuin yksi.\n\nHän oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun tytön kasvojen ilme vaimensi\nhänet. Tytön silmät hehkuivat jostakin äkillisestä mielenliikutuksesta\ntai hurjasta innoituksesta. Hän ojensi kätensä, kunnes ne melkein\nkoskivat Philipin rintaan.\n\n-- Philip Brant, Amerikka! huudahti hän.\n\nSitten painaen käsillään omaa rintaansa hän lisäsi:\n\n-- Celie Armin, _Danmark!_\n\n-- Tanskako? Philip huudahti. -- Vai niin se onkin! Olette siis\nkotoisin Tanskasta? Niinkö?\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n-- _Köbenhavn, Danmark!_\n\n-- Vai Kööpenhaminasta, Tanskasta, toisti Philip itselleen. --\nSuurenmoista, Celie, mehän voimme keskustella! Celie Armin,\nKööpenhaminasta, Tanskasta! Mutta kuinka, taivaan nimessä, olette\njoutunut tänne? Hän viittasi tuvan lattiaan ja sitten laajalla\nliikkeellä tuvan kaikkiin neljään seinään.\n\n-- Kuinka olette joutunut _tänne?_\n\nTytön seuraavat sanat värisyttivät häntä\n\n-- _Köbenhavn -- Moskva -- St. Petersburg -- Rusland -- Sibirien --\nAmerika_.\n\nPhilip toisti hänen sanansa uskomatta korviaan. -- Celie, jos\nrakastatte minua, yrittäkää olla järkevä. Luuletteko minun voivan\nuskoa, että olette kulkenut koko tuon matkan Tanskasta tänne Jumalan\nhylkäämän mielipuolen tupaan Kanadan salomaiden sydämeen Venäjän ja\nSiperian kautta? Te! En voi uskoa sitä. Tässä on jonkinlainen erehdys.\nTäällä --\n\nHänen mieleensä juolahti taskukartta, joka kuului osaston hänelle\nantamiin varustuksiin, ja hän muisti, että sen takapuolelle oli\nliimattu pieni maailmankarttakin. Tytön pieni etusormi etsi siitä\nKööpenhaminan. Kumartuessaan hänen olkansa yli Philip tunsi tytön tukan\npainuvan rintaansa vasten. Hänen mielensä täytti mieletön toivo haudata\nkasvonsa siihen ja puristaa tyttö lujasti rintaansa vasten. Kysymys\nsiitä, tuliko tyttö Kööpenhaminasta vaiko kuusta, muuttui muutamiksi\nhetkiksi asiaan kuulumattomaksi ja vähäpätöiseksi. Hän oli vihdoinkin\nlöytänyt omansa. Hän oli kaivamaisillaan tytön esille kaaoksesta ja\nhänen mielensä täytti tämän suurenmoisen huomion aiheuttama riemu, joka\noli kuin omistusoikeuden vaikuttamaa lumoa. Hän pidätti henkeään\nkatsoessaan tytön pientä etusormea, kuinka se selosti tarinaa kartasta.\n\nHän veti sillä ensin viivan Kööpenhaminasta Moskovaan, sitten sieltä\nhitaasti Pietariin ja lopuksi Venäjän ja Siperian kautta suoraan\nBeringin merelle.\n\n-- _Skunnert_, tyttö sanoi hiljaa siirtäen sormensa kartan vihreään\nosaan, joka tarkoitti Alaskaa.\n\nSitten hän näytti epäröivän. Hän ei ollut nähtävästi lainkaan selvillä\nsiitä, mihin sen jälkeen oli kulkenut. Hän ei ainakaan osannut näyttää\nsitä Philipille kartasta. Mutta huomatessaan Philipin rupeavan nyt\nymmärtämään hän kiihtyi selvästi yhä enemmän. Hän veti Philipin ikkunan\nviereen ja viittasi susiin. Alaska ja sitten koiravaljakko. Philip\nnyökäytti riemuiten päätään. Tyttö oli Celie Armin, Kööpenhaminasta,\nTanskasta, ja oli tullut Alaskaan Venäjän ja Siperian kautta ja\njatkanut sitten matkaansa koiravaljakolla.\n\nMutta miksi hän oli tullut tänne ja mitä oikein oli tapahtunut, että\nhänestä oli tullut Bramin toveri tai vanki? Philip tiesi tytön\nyrittävän selittää sitä. Seisoen paikallaan selin ikkunaan hän alkoi\npuhua Philipille jälleen viittaillen käsillään ja melkein nyyhkyttäen\nniiden tunteitten aiheuttamasta jännityksestä, joiden vallassa hän nyt\noli. Philipin ilo muuttui äkkiä taas entiseksi peloksi, kun hän katseli\ntytön kasvoissa tapahtuvaa muutosta. Hän ei enää voinut tukahduttaa\ntuntemaansa kauhua eikä kasvavaa julmaa varmuutta. Tytölle oli\ntapahtunut jotakin kauheaa, mikä oli kiduttanut hänen sieluaan ja mikä\nnyt pani hänen silmänsä hehkumaan kummallisesta pelosta, kun hän yritti\nponnistaa voimiaan saadakseen Philipin ymmärtämään. Mutta sitten hänen\nvoimansa murtuivat ja nyyhkyttäen hurjasti hän kätki kasvonsa käsiinsä.\n\nPhilip kuuli Bram Johnsonin nauravan tarhassa ivallisesti ja\nuhmaavasti. Hänen ruumiinsa jokainen veripisara vastasi siihen\nvaahdoten sokeasta raivosta. Hän riensi kamiinin luo, sieppasi sen\nvierestä halon käteensä ja seisoi jo seuraavassa hetkessä ovella. Kun\nhän aukaisi sen ja juoksi pihalle, kuuli hän Celien huutavan hurjasti\nhäntä pysähtymään. Tyttö melkein kirkui.\n\nEnnen kuin Philip oli poistunut tusinan askeleenkaan päähän tuvasta,\nymmärsi hän varoituksen tarkoituksen. Sudet olivat huomanneet hänet ja\nhyökkäsivät nyt häntä kohti yhdessä joukossa. Tällä kertaa Bram Johnson\nei huutanut niitä pysähtymään. Hän näki kyllä Philipin ja Celien, joka\nkatsoi ovelta näytelmää veren hyytyessä hänen suonissaan. Tyttö huusi\nja samalla kajahti pihassa ihmissudenkin nauru.\n\nPhilip kuuli molemmat, kun hän pyöräytti halkoa päänsä yläpuolella ja\nheitti sen laumaa kohti. Heiton tarkkuus soi hänelle sen verran aikaa,\nettä hän ehti kääntyä ja hyökätä takaisin tupaa kohti. Celie paiskasi\noven kiinni hänen syöksyessään sisään. Hän työnsi salvan sen eteen\näkkiä kuin salama, ja sitten he kuulivat raskaiden ruumiiden\npaiskautumisen sitä vasten. He erottivat petojen leukojen loksahdukset\nja niiden sihisevän murinan. Philip ei ollut milloinkaan nähnyt\nkalpeampia kasvoja kuin tytön kasvot nyt olivat. Hän kätki ne käsiinsä\nja Philip näki hänen vapisevan. Muutamia hermostuneita nyyhkytyksiä\ntunkeutui hänen huuliensa välistä.\n\nPhilip tiesi mitä hän ajatteli, millaista hirmuista tapahtumaa hän\nkoetti olla näkemättä. Se oli nyt täydellisesti selvinnyt hänelle.\nParikymmentä sekuntia vielä ja hän olisi auttamattomasti joutunut\npetojen saaliiksi. Ja silloin --\n\nHän veti syvään henkeään ja paljasti hellästi tytön kasvot. Tytön kädet\nvapisivat hänen käsissään. Kun hän näki tytön kauniiden silmien\nkatseen, sykähdytti ilo hänen rintaansa palkinnoksi siitä, että hän oli\nuskaltanut antautua alttiiksi kuolemalle.\n\n-- Celie, pieni salaperäinen tyttöseni, olen huomannut jotakin, hän\nhuudahti käheästi puristaen tytön käsiä niin kovaa, että niihin\nvarmaankin koski kipeästi. -- Olen melkein iloinen, ettette voi\nymmärtää minua, sillä en voisi moittia teitä siitä, vaikka\nsuuttuisittekin miehelle, joka sanoo rakastavansa teitä pari tuntia\ntutustumisensa jälkeen. Sitä ei voida kieltää. En ole milloinkaan\nikävöinyt mitään niin paljon kuin nyt ikävöin teitä. Minun pitää kai\nhuolellisesti salata se teiltä, eikö pidäkin? Ellen menettelisi niin,\nvoisitte ehkä luulla minua samanlaiseksi pedoksi kuin Bramkin. Vai mitä\nluulette?\n\nBram kuului sanovan jotakin hyvin tiukasti eskimoksi pihassa. Philip\nkuuli susien murisevan vastaan, kun Bram karkotti ne oven edustalta, ja\nhän veti silloin Celien kauemmaksi tupaan. Hän päästi äkkiä tytön kädet\nirti, riensi ovelle ja työnsi syrjään puisen salvan ihmissuden käsien\nhapuillessa ripaa. Sitten hän kiiruhti heti takaisin tytön viereen.\nKun Bram tuli tupaan, oli Philipin ruumiin jokainen lihas\nvalmistautunut toimintaan, mutta hän hämmästyi nähdessään ihmissuden\nvälinpitämättömyyden. Bram mumisi ja nauraa hihitti itsekseen, kuin hän\nolisi ollut hyvin mielissään näkemästään. Celien pienet sormet\npainuivat Philipin käsivarteen ja hän huomasi nyt tytön silmissä\nsellaisen jännittyneen tuijottavan ilmeen, jollaista niissä ei ollut\nennen ollut. Näytti aivan siltä, kuin hän Bramin kasvoissa ja\nkummallisessa muminassa näkisi jotakin, mitä Philip ei huomannut. Äkkiä\nhän poistui Philipin vierestä ja kiiruhti huoneeseensa.\n\nNiiden hetkien kuluessa, jotka hän viipyi poissa, Bram ei katsahtanut\nkertaakaan Philipiin, vaan mumisi vain yhtämittaa itsekseen. Kului ehkä\nminuutti, ennen kuin tyttö tuli takaisin.\n\nHän meni suoraan Bramin luo ja heilutteli hänen silmiensä edessä pitkää\nkimaltelevaa hiustukkoa.\n\nBramin mumina loppui ja hän ojensi hitaasti suuren muodottoman kätensä\nkullan värisiä suortuvia kohti.\n\nPhilip tunsi hermojensa olevan niin jännittyneet, etteivät ne enää\nkestäisi pitkää aikaa. Tytön hiukset vaikuttivat Bramiin kuin taika.\nJättiläisen suuret kasvot muuttuivat kummallisen riemuitseviksi, kun\nhänen sormensa tarttuivat kultaiseen lahjaan. Se puristi melkein\nvaroittavan huudon Philipin huulilta. Hän näki tytön suhtautuvan\nhymyillen kuolettavaan vaaraan, jonka olemassa oloa hän ei nähtävästi\naavistanutkaan. Hänen tukkansa valui vielä hänen hartioilleen ihanasti\nkimallellen. Bramin katse oli kiintynyt siihen, kun hän otti suortuvat\ntytön kädestä. Oliko mahdollista, ettei tuo mieletön ymmärtänyt\nvoimaansa? Eikö se ajatus ollut vielä polttanut tietään hänen\ntylsistyneisiin aivoihinsa, että paljon suurempi aarre kuin se, jonka\ntyttö oli lahjoittanut hänelle, oli hänen raakojen käsiensä ulottuvilla\nmilloin hän vain viitsi ojentaa ne ottamaan sitä? Oliko sekään\nmahdollista, ettei tyttökään aavistanut vaaran suuruutta seisoessaan\nsiinä hänen edessään?\n\nHänen kasvonsa olivat varmaan yhtä kalpeat kuin tytönkin, kun tyttö\nkääntyi häneen päin ja nyökäytti hänelle päätään. Sitten hän hymyili ja\nnyökäytti Bramillekin. Jättiläinen kääntyi hitaasti ikkunaan päin ja\nhetken kuluttua, jonka aikana he kuulivat hänen mumisevan hiljaa\nitsekseen, hän istui seinän viereen taivuttaen jalkansa ristiin alleen,\njakoi hiustukon kolmeen osaan ja alkoi punoa paulaa siitä. Väri oli\npalaamaisillaan Celien kasvoihin, kun Philip katsoi häneen jälleen. Hän\nilmaisi Philipille päännyökkäyksellä menevänsä omaan huoneeseensa\nvähäksi aikaa. Philip ei voinut moittia häntä. Tilanne oli ollutkin\ntavattoman jännittävä.\n\nHänen poistuttuaan Philip kaivoi esille parranajovehkeensä laukustaan.\nNiihin kuului peilikin ja nähdessään siinä oman kuvansa hän melkein\nkauhistui. Hän ei enää ihmetellytkään, että tyttö oli pelästynyt\nnähdessään hänet. Häneltä meni puoli tuntia partansa ajamiseen, minä\naikana Bram ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, vaan jatkoi\nväsymättä kultaisen paulan punomista. Celie ei ilmestynyt ennen\nnäkyviin kuin ihmissusi oli lopettanut ja oli poistumaisillaan tuvasta.\nSitten hän huomasi heti Philipin kasvoissa tapahtuneen muutoksen.\nPhilip näki hänen silmiensä tyytyväisen ilmeen ja punastui.\n\nHe katselivat ikkunasta Bramia. Hän oli huutanut sutensa luokseen ja\noli menossa niiden kanssa portille. Hänellä oli lumikengät ja pitkä\nruoskansa mukanaan. Pujahtaen portista ensimmäiseksi hän laski sitten\nvuorotellen petojaan ulos, kunnes kymmenen tuosta parikymmenpäisestä\nlaumasta oli seurannut häntä. Silloin hän sulki portin.\n\nCelie kääntyi pöytään päin ja Philip huomasi hänen tuoneen mukanaan\nhuoneestaan kynän ja paperia. Hän piti hetkisen paperia Philipin edessä\nkasvot loistaen riemusta. Vihdoinkin he olivat keksineet keinon, jonka\navulla he voisivat jutella keskenään. Celie oli piirtänyt paperille\npeuran pään ääriviivat. Se merkitsi, että Bram oli mennyt metsästämään.\n\nJa mennessään Bram oli jättänyt puolet verenhimoisesta laumastaan\naitaukseen. Philipin mielessä ei ollut enää epäilyksen hiventäkään. He\neivät olleet hullun satunnaisia vieraita, vaan hänen vankejaan.\n\n\n\n\n12\n\nHämmästyttävä hyökkäys\n\n\nPhilip pysyi ikkunan ääressä vielä muutamia minuutteja senkin jälkeen\nkun ihmissusi petoineen oli poistunut aitauksesta. Hän melkein unohti\nsen, että tyttö seisoi hänen takanaan. Sen jälkeen kun Pierre Breault\noli näyttänyt hänelle kultaisen paulan, ei tilanne ollut milloinkaan\ntuntunut hänestä niin arvoitukselliselta kuin nyt. Oliko Bram Johnson\ntodellakin hullu, vai pettikö hän vain tahallaan heitä? Tämä ajatus\njuolahti hänen mieleensä niin äkkiä, että hän säpsähti. Ääni\nmenneisyydestä tuntui sanovan hänelle selvästi: Mielipuoli ei\nmilloinkaan unohda! Ääni oli kuuluisan hermolääkärin, hänen hyvän\nystävänsä, jonka kanssa hän oli keskustellut erään miehen sielullisesta\ntilasta, jonka tekemä rikos oli järkyttänyt koko maailmaa. Hän tiesi\nsanojan puhuneen totta. Kun mielipuoli saa kerran jotain päähänsä, ei\nhän voi unohtaa sitä. Se muuttuu jonkinlaiseksi pakkoajatukseksi,\nosaksi hänestä itsestään. Epäluulot eivät häviä milloinkaan hänen\ntylsistyneistä aivoistaan, pelko kytee siellä alituisesti eikä viha\nmilloinkaan sammu.\n\nJos Bram Johnson olisi mielipuoli, pelaisiko hän peliään nykyiseen\ntapaansa? Hän oli melkein tappanut Philipin saadakseen hänen eväänsä\nkäsiinsä, jotta tyttö voisi saada viimeisenkin hiukkasen niistä, mutta\nnyt ryhtymättä minkäänlaisiin mielipuolen keksimiin varotoimenpiteisiin\nhän oli jättänyt ne Philipin ulottuville jälleen. Hänen silmiensä\nliekehtivät epäluulot olivat ainakin kymmenen kertaa väistyneet tyynen\nja tylsän välinpitämättömyyden tieltä. Oliko epäileminen todellista ja\ntyhmyys vain ovelaa teeskentelyä? Ja jos teeskentelyä, niin miksi?\n\nHän oli nyt aivan varma, ettei Bram ollut loukannut tyttöä sillä tapaa\nkuin hän oli pelännyt. Ihmissusi ei ollut ottanut tyttöä haltuunsa\nruumiillisten intohimojen vaatimuksesta. Celie oli saanut hänet\nymmärtämään sen, mutta hän oli kaikesta huolimatta nähnyt silloin\ntällöin Bramin silmissä ilmeen, jota voitiin verrata eläinten mykkään\nkunnioitukseen. Vain kerran oli ilmeeseen liittynyt muutakin ja se oli\ntapahtunut silloin kun Celie oli antanut Bramille suortuvan\nhiuksistaan. Silloin Philipin rinnassa syntyneet epäluulot haihtuivat\nnyt kokonaan, sillä jos intohimoiset pyyteet olisivat kyteneet\nihmissuden rinnassa, ei hän olisi tuonut mahdollista kilpailijaa\ntupaansa eikä sallinut heidän olla kahden.\n\nHänen aivonsa työskentelivät nopeasti hänen tuijottaessaan aitaukseen\nnäkemättä mitään. Hän ei halunnut enää näytellä shakkinappulan osaa.\nValta oli tähän saakka ollut Bramin käsissä, mutta nyt Philip aikoi\nriistää sen häneltä välittämättä ollenkaan siitä, millaisia kummallisia\nvastaväitteitä tyttö ehkä voi keksiä. Ihmissusi oli suonut hänelle\nainakin tusinan verran sellaisia tilaisuuksia, että hän niiden\nkestäessä olisi yoinut iskeä iskun, joka olisi tehnyt ihmissudesta\nvangin. Philip ei aikonut menettää seuraavaa.\n\nHän kääntyi Celieen päin tämän päätöksen hehku vielä silmissään. Tyttö\noli katsellut häneen tarkkaavaisesti ja Philip uskoi hänen arvanneen\nainakin osan hänen ajatuksistaan. Hän aikoi ensiksikin tarkastaa tuvan\nperin pohjin Bramin poissa ollessa. Aloittaessaan hän koetti selittää\nCelielle aikomuksiaan.\n\n-- Olette ehkä menetellyt samoin, hän sanoi tytölle. -- Ja epäilemättä\nolettekin. Täällä ei ehkä ole mitään, jota ette ole tarkastanut, mutta\naavistan kuitenkin löytäväni jotakin mielenkiintoista, jota ette ole\nhuomannutkaan.\n\nTyttö seurasi hänen toimiaan tarkasti. Hän tutki aluksi jokaisen seinän\netsien mahdollisia piilopaikkoja. Sitten hän tarkasti lattian, oliko\nsiinä joitakin irtonaisia palkkeja. Mutta puolen tunnin kuluttua hän ei\nollut löytänyt vielä mitään. Hän huudahti vihdoin mielihyvästä, kun hän\neräästä tomuisesta nurkasta löysi sotilaspistoolin vanhan huopapeitteen\nalta, mutta sen pesä oli tyhjä eikä hän löytänyt siihen ammuksia.\nLopulta hän oli tutkinut kaikki muut paikat, paitsi ihmissuden\nvuodetta. Sen pohjalta hän löysi ensimmäiset esineet, jotka todella\njärkyttivät häntä, nimittäin kolme Celie Arminin hiuksista punottua\nsilkinhienoa paulaa.\n\n-- Älkäämme koskeko niihin, hän sanoi hetken kuluttua asettaen niitä\npeittävän karhunnahan paikoilleen. -- Täällä on sellainen perinnäistapa\nvoimassa, ettei toisen ihmisen kätköihin saa kajota, ja Bram säilyttää\nnähtävästi tuolla kalleuksiaan. En voi ymmärtää sitä muuksi kuin\nmielipuolen teoksi, mutta kuitenkin --\n\nHän käänsi katseensa äkkiä Celieen.\n\n-- Luuletteko Bramin pelkäävän teitä? hän kysyi tytöltä. -- Sen\nvuoksiko hän ei uskalla jättää tänne teurastusveistäkään? Pelkääkö hän,\nettä tapatte hänet hänen nukkuessaan, jos hän jättää teidät\nkiusaukselle alttiiksi?\n\nPihalta kuuluva susien meluaminen veti hänet ikkunaan. Pari petoa\ntappeli keskenään. Kun hän oli selin huoneeseen, Celie meni omaan\nkamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua tuoden kourallisen\nirrallisia paperinpaloja mukanaan, mutta Philipin huomio oli kiintynyt\nkokonaan eläimiin. Hän punnitsi, millaiset hänen mahdollisuutensa\nolisivat, jos hän ryhtyisi taisteluun Bramin vahdeiksi jättämien susien\nkanssa. Vaikka hän tappaisikin Bramin tai vangitsisi hänet, hänellä\nolisi sittenkin vielä tuo verenhimoinen lauma vastassaan. Jos hän\njollakin tavoin voisi taivuttaa ihmissuden tuomaan pyssynsä tupaan,\nhaihtuisivat kaikki vaikeudet. Bramin ollessa poissa hän voisi ampua\nsudet ikkunasta vuorotellen, mutta aseetta heidän tilanteensa oli\ntoivoton. Lauma, paitsi erästä suurta juuri ikkunan alle asettunutta\npetoa, oli siirtynyt nurkan taakse pois hänen näkyvistään.\nJäljellejäänyt susi kalvoi nälkäisesti luuta välittämättä tappelun\nkiihottavasta vaikutuksesta. Philip kuuli sen voimakkaiden leukojen\nvillin natinan, jolloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten he voivat\nsaavuttaa vapautensa. Hehän voivat näännyttää sudet nälkään. Siihen\nkuluisi viikko, ehkä kymmenen päivääkin, mutta Bramin ollessa poissa\ntieltä ja lauman jäätyä avuttomana vangiksi aitaukseen juoni ei olisi\nollenkaan mahdoton. Hetken mielijohteen valtaamana hän aikoi heti\nruveta selittämään Celielle, että voidakseen päästä Bramista heidän\npiti välttämättä turvautua ruumiilliseen väkivaltaan.\n\nHän säpsähti äkkiä kuullessaan omaa nimeään mainittavan ja kääntyi\nselin ikkunaan.\n\nJos muutamat viime minuutit olivat panneet hänen järkensä kiivaaseen\ntoimintaan, hän huomasi ensi silmäyksellä, että yhtä kiihdyttävä tunne\noli saanut Celie Armininkin valtoihinsa. Celie oli levittänyt pöydälle\nhuoneestaan tuomansa paperinpalaset ja viitaten niihin hän jälleen\nlausui Philipin nimen. Philip näki heti, että Celie oli joutunut uuden\nja tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Hän huomasi Celien koettavan\ntukahduttaa haluaan ruveta puhumaan sanoja, joita hän ei kuitenkaan\nolisi ymmärtänyt, ja tahtovan ilmoittaa hänelle, että paperinpalaset\nsaivat nyt korvata puheen. Philipin tultua pöydän viereen palaset\nmerkitsivät hänelle aluksi paljon vähemmän kuin se, että tyttö oli pari\nkertaa lausunut hänen nimensä. Celien pehmoiset huulet näyttivät\nkuiskaavan sitä jälleen, kun hän viittasi, ja hänen silmiensä ilme ja\nhänen ruumiinsa asento palauttivat Philipin mieleen elävästi hänen\nkuvansa siltä hetkeltä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Celien\ntuvassa. Hän käänsi katseensa paperinpalasiin. Niitä oli kahdeksan ja\njokaiseen oli piirretty jokin kuva.\n\nKun hän kumartui katselemaan niitä, hän kuuli Celien pidättävän\nhenkeään ja hänen omakin valtimonsa alkoi sykkiä nopeammin. Silmäys\nniihin riitti ilmaisemaan hänelle, että Celie koetti kuvilla ilmaista\nhänelle sen, mitä hän halusi tietää. Niihin oli piirustettu Celien oma\ntarina. Niin ainakin Philip aluksi ajatteli, mutta sitten hän huomasi,\nettä paperinpalaset olivat niin likaisia ja kuluneita, kuin niitä olisi\npaljonkin hypistelty.\n\n-- Piirustitte nämä kuvat varmaankin Bramille, hän sanoi tutkien niitä\nhuolellisemmin. -- Se selvittää ainakin erään asian. Bram ei tiedä\nteistä paljon enempää kuin minäkään. Laivoja, koiria, miehiä ja\ntaisteluita, monta taistelua ja --\n\nHänen katseensa pysähtyi kuvaan ja hänen sydämensä sykähti äkkiä\ninnostuksesta. Hän otti käteensä paperinpalan, joka näytti joskus\nrepäistyn jostakin pienestä paperipussista, ja kääntyi hitaasti tyttöön\npäin kohdaten hänen katseensa. Tyttö vapisi innosta saadakseen Philipin\nkäsittämään.\n\n-- Tässä olette te, hän sanoi viitaten sormellaan kuvan keskimmäiseen\nhenkilöön ja nyökäyttäen tytölle päätään. -- Tukkanne on levällään ja\nte taistelette miesten kanssa, jotka näyttävät haluavan iskeä kallonne\nmäsäksi nuijillaan. Mitä, Jumalan nimessä, tämä tarkoittaakaan? Kuvan\ntässä nurkassa on laiva. Se on varmaankin tullut paikalle ensin.\nNousitte maihin tuosta laivasta, ettekö noussutkin? Laivasta,\nlaivasta --\n\n-- Skunnert! huudahti tyttö hiljaa koskien laivaan sormellaan. --\n_Skunnert -- Sibirien!_\n\n-- Kuunari, Siperiasta, käänsi Philip. -- Siltä se ainakin minusta\nkuulostaa, Celie. Kuulkaahan nyt -- Hän aukaisi taskukirjansa jälleen\nryhtyen tarkastelemaan maailman karttaa. -- Mistä lähditte merelle ja\nmissä nousitte maihin? Kunhan me vain pääsisimme alkuun, niin --\n\nCelie taivutti päätään hänen käsivartensa yli niin, että Philip voi\npari kertaa koskettaa huulillaan hänen sametinpehmeitä hiuksiaan, kun\nhän innoissaan tarkasteli karttaa. Philip tunsi jälleen hänen\nkosketuksensa lumoavan vaikutuksen, hänen ruumiinsa värinän sen\npainautuessa lähemmäksi, halun ottaa hänet käsivarsilleen ja puristaa\nhänet syliinsä. Mutta silloin tyttö peräytyi hieman ja hänen sormensa\netsi vielä kerran kartalta tarinan kaikkia vaiheita.\n\nLaiva oli lähtenyt Siperian Lena-joen suusta ja seurannut rannikkoa\nsiihen siniseen kohtaan, joka kartassa merkitsi Alaskan pohjoispuolista\nvaltamerta. Pieni sormi pysähtyikin sitten siihen ja Celie ilmaisi\ntoivottomalla liikkeellä, ettei hän tiennyt sen enempää. Laiva oli\njossakin tuon sinisen paikan reunalla joutunut Amerikan rannikolle. Hän\notti pöydältä vuorotellen käsiinsä paperinpalasia, joissa hänen\nmatkansa sen jälkeen oli havainnollisesti kuvailtu. Ne esittivät\ntietysti sen hyvin katkonaisesti ja sekavasti, mutta sen lumoava\nsalaperäisyys liikutti kuitenkin Philipiä sitä enemmän, kuta paremmin\nhän alkoi sitä ymmärtää.\n\nCelie Armin oli matkustanut Tanskasta Venäjän kautta Siperiaan,\nLena-joelle, ja sieltä joku laiva oli tuonut hänet Amerikan rannikolle.\nSiellä oli taisteltu monta taistelua, joiden syyn Philip voi vain\narvata. Tyttö ojensi vihdoin hänelle viimeisen paperiliuskan, johon hän\noli piirtänyt jättiläisen ja petolauman. Se esitti tietysti Bramia\nsusineen, ja vihdoinkin Philip ymmärsi, miksi tyttö ei sallinut hänen\ntehdä pahaa ihmissudelle. Bram oli nähtävästi pelastanut hänet\nkohtalosta, jonka kuvat vain vaillinaisesti kykenivät kuvailemaan. Bram\noli tuonut hänet mukanaan kauas etelään piilotettuun linnoitukseensa ja\npiti häntä siellä vankinaan jostakin syystä, jota Philip ei kyennyt\nsaamaan selville kuvista.\n\nPaitsi näitä seikkoja Celie Armin tuntui vieläkin hyvin salaperäiseltä\nolennolta.\n\nMiksi hän oli matkustanut Siperiaan? Mikä oli tuonut hänet tänne\nAmerikan pohjoiselle hedelmättömälle rannikolle? Keitä nuo salaperäiset\nviholliset olivat olleet, joiden kynsistä mielipuoli Bram oli hänet\npelastanut? Ja kuka --\n\nHän katsoi jälleen kuvaan, jonka hän oli melkein rypistänyt kokoon\nkädessään. Siihen oli piirretty pari henkilöä. Toinen oli Celie ja\ntoinen muuan mies. Kuvassa mies syleili lujasti tyttöä ja tyttö oli\nkietonut käsivartensa miehen kaulaan. Philip käänsi katseensa kuvasta\nCelieen ja se, mitä hän näki tytön kasvoissa ja silmissä, täytti hänen\nsydämensä raskailla ajatuksilla. Hänen rinnassaan oli leimunnut jokin\ntoivoa voimakkaampi tunne sen jälkeen kun hän oli tullut Bram Johnsonin\ntupaan, mutta tämä toivo sammui äkkiä ja samalla kun se sammui,\nrupesivat hänen mieltään painostamaan syvät ja synkät aavistukset.\n\nHän meni hitaasti ikkunan luo ja katsoi pihalle.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Celie säpsähti kovasti kuullessaan hänen\nhuudahtavan äkkiä. Hän riensi nopeasti Philipin viereen. Philip oli\npudottanut paperin lattialle, tarttunut ikkunan pieleen ja tuijotti nyt\ntarhaan, kuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään.\n\n-- Hyvä Jumala, katsokaa! Katsokaahan tuonne!\n\nHe eivät olleet kuulleet minkäänlaisia ääniä tuvan edustalta viimeisinä\nminuutteina, mutta kuitenkin heidän näkyvissään makasi likaisella ja\npoljetulla lumella sääret suorina sama susi, joka vähän aikaa sitten\noli kalunnut luuta. Peto oli täysin kuollut. Sen ruumiissa ei\nvärähtänyt lihaskaan. Sen suu oli ammollaan, huulet olivat käpristyneet\nsyrjään niin, että hampaat näkyivät, ja pään alla oli suureneva\nveriläikkä. Philipin huomio ei ollut kuitenkaan kiintynyt näihin\nseikkoihin, vaan aseeseen, joka oli aiheuttanut kuoleman. Suuri susi\noli lävistetty keihäällä.\n\nPhilip huomasi heti aseen pitkäksi ohueksi heittokeihäsmäiseksi\nsarvivalasharppuunaksi, jota eivät käytä muut kansat kuin\nCoronation-lahden ja Wollaston maan rannoilla asuvat pienet\nmurhanhimoiset tummakasvoiset kogmollokit.\n\nHän poistui äkkiä ikkunan luota vieden Celien mukanaan.\n\n\n\n13\n\nPhilip tyyntyy\n\n\n-- _Kogmollokkeja!_ Maailmassa elävien kansojen joukossa ei ole\nilkeämpiä pieniä paholaisia, kun on kysymyksessä naisten kauppa ja\ntappelu, Philip sanoi häveten hieman nopeutta, johon hän oli\nturvautunut hypätessään taaksepäin ikkunan vierestä. -- Suokaa minulle\nanteeksi hätiköimiseni, mutta tuntisin tuon kirotun aseen maailman\ntoisessa laidassakin. Olen nähnyt heidän heittävän sen tulemaan kuin\nnuolen sadan metrin päästä ja aavistan heidän pitävän nyt silmällä\nikkunaa.\n\nKun Celie näki kuolleen suden ja keihään, joka oli lävistänyt sen,\nhänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi. Siepaten pöydältä\nkäteensä piirroksen hän työnsi sen Philipin käteen. Siihen oli kuvattu\ntaistelu.\n\n-- Vai _tekö_ tässä olettekin kysymyksessä! Philip sanoi hymyillen ja\nkoettaen hillitä kiihkosta värähtelevää ääntään. -- Teidätkö he\nhaluavatkin saada käsiinsä? Ja heidän halunsa näyttää hyvin kiihkeältä.\nEn ole koskaan kuullut noiden pienten paholaisten kulkeneen sadankaan\npeninkulman päähän etelään. He eivät siis voi lainkaan hillitä haluaan.\nIhmettelenpä, mistä se johtuu.\n\nHänen äänensä oli tyyni jälleen. Häntä värisytti nähdessään, kuinka\ntyttö arvosteli tilannetta vain hänen huuliensa liikkeiden ja hänen\näänensä mukaan. Ellei Philip pelkäisi, niin ei hänkään. Philip käsitti\nsen heti. Hänen silmänsä ilmaisivat, miten suuresti hän luotti\nPhilipiin, ja äkkiä Philip ojensi kätensä puristaen hänen kasvonsa\nniiden väliin ja nauroi hiljaa, vaikka hän joka hetki pelkäsikin, että\njokin heittokeihäs murskaisi ikkunan.\n\n-- Olen iloinen nähdessäni tuollaisen ilmeen silmissänne, hän jatkoi.\n-- Olen melkein mielissäni, ettette voi ymmärtää minua, sillä en voisi\nvalehdella teille penninkään edestä. Ymmärrän nyt noiden piirrosten\ntarkoituksen ja luullakseni olemme joutuneet hyvin ikävään\ntilanteeseen. Eskimot ovat seuranneet teitä ja Bramia meren rannalta\ntänne ja uskallan veikata, ettei Bram ehkä enää palaakaan takaisin\npeuranmetsästykseltään. Jos tässä olisi kysymys nunatalmuteista tai\njostakin toisesta heimosta, en olisi niin varma, mutta nämä ovat\nkogmollokkeja. He ovat pahempia kuin Filippiinien pienet ruskeaihoiset\npääkallonmetsästäjät silloin kun väijyminen on kysymyksessä, ja ellei\nBram ole jo saanut keihästä lävitseen, en halua milloinkaan enää ruveta\narvailemaan.\n\nHän poisti kätensä tytön kasvoilta ja hymyili hänelle puhuessaan koko\najan. Celie liikahti kuin mennäkseen ikkunan luo, mutta Philip pysäytti\nhänet ja samalla kuului tarhasta susien hurjaa ärisevää murinaa.\nYrittäen selittää Celielle, ettei saisi liikkua, ja vieden hänet\nmelkein väkisin pöydän luo Philip meni ikkunan ääreen. Pedot olivat\nkokoontuneet yhteen joukkoon portin edustalle ja pari kolme sutta\nhyppeli kiihkeästi vankilansa seiniä vastaan. Toinenkin susi makasi\nkuolleena lumella tuvan ja portin välillä. Philip teki nopean\njohtopäätöksen. Eskimot olivat hyökänneet väijyksistä Bramin kimppuun\nja luulivat tytön olevan nyt yksin tuvassa. Hän käsitti vaistomaisesti,\nkuinka nuo pienet taikauskoiset ruskeat pohjolan miehet pelkäsivät\nmielipuolen susia. He aikoivat tappaa ne yksitellen keihäillään\naitauksen ulkopuolelta.\n\nHänen katsoessaan erään pää ja hartiat kohosivat äkkiä vesoista\nvalmistetun aidan harjalle, käsivarsi työntyi esille ja hän näki\nvilaukselta heittokeihään, kun se hautautui susilaumaan.\nKeihäänheittäjän pää ja hartiat katosivat sitten silmänräpäyksessä,\nja samalla Philip kuuli hiljaisen huudahduksen takaansa.\n\nCelie oli palannut ikkunan luo. Hän oli nähnyt saman kuin Philipkin\nja hengitti nyt nopeasti kuin nyyhkyttäen. Philip huomasi\nhämmästyksekseen, ettei Celie enää ollutkaan kalpea. Hänen molemmat\nposkensa olivat helakanpunaiset ja hänen silmänsä leimahtelivat\ntummasta tulesta. Hän tarttui toisella kädellään Philipin käsivarteen\nniin, että sormet painuivat lihaan, ja Philip tuijotti mykkänä hetken\nhänessä tapahtuneeseen muutokseen. Hän melkein uskoi, että tyttö halusi\ntaistella ja että hän oli valmis hyökkäämään olka olassa kiinni hänen\nkanssaan heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Tuskin hänen huuliltaan\ntunkeutunut huuto oli lakannut kuulumasta, kun hän kääntyi äkkiä ja\nriensi huoneeseensa. Philipistä tuntui, kuin hän ei olisi ollut poissa\nkymmentä sekuntiakaan. Palattuaan hän pisti Philipin käteen revolverin.\n\nSe oli kuin leikkikalu. Aseen paino ja koko ilmaisivat sen Philipille,\nennen kuin hän avasi sen ja tarkasti sen reikää. Se oli tuollainen\n\"hernepyssy\", kuten näitä nimitetään kasarmeissa, täynnä lyhyitä\nkahdenkymmenenkahden kaliiberin ammuksia, joilla voi mahdollisesti\ntappaa metsäkanan viidentoista tai parinkymmenen askeleen päästä.\nMuissa tilanteissa se olisi ollut hänestä hauskaa, mutta tätä päivää ei\nvoitu verrata eiliseen eikä toissapäivään. He olivat nyt joutuneet\npulaan ja pieni ase pani hänet vain tyytyväisenä toteamaan, ettei hän\nollut aivan avuton heittokeihäitä vastaan. Hän voi ampua sillä aitaan\nasti ja voi ehkä kaataakin miehen, jos hän vain sattui osumaan oikeaan\npaikkaan. Melua sillä ainakin voitaisiin saada aikaan.\n\nNiin, _melua!_ Hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun hän katsoi Celieen.\nHän arveli, oliko Celie ajatellut samaa kuin hänkin nyt ja oliko Celie\nsen vuoksi pistänyt revolverin hänen käteensä. Hänen ihmeellisten\nsilmiensä kiihottunut ilme teki sen melkein varmaksi. Eskimot luulivat\nvarmaankin tapettuaan Bramin tytön olevan nyt aivan yksin ja joutuvan\nkokonaan heidän armoilleen heti, kun he saivat sudet tapetuiksi. Pari\nkolme laukausta revolverista ja Philipin ilmestyminen aitaukseen\njärkyttäisi varmasti heidän luottamustaan. Se ilmaisisi ainakin heille,\nettei Celie ollut yksin ja että hänen puolustajansa oli aseistettu. Sen\nvuoksi Philip kiittikin Jumalaa, että \"hernepyssy\" paukkui yhtä kovasti\nkuin leikkitykki, vaikka sen tekemä haava olikin kuin hyönteisen\npurema.\n\nHän katsoi vielä varovasti Bramin susiin. Viimeinen heittokeihäs oli\nlävistänyt kolmannen niiden joukosta ja peto koetti nyt ryömiä\nvatsallaan aitauksen keskustaa kohti. Muut seitsemän olivat nyt noin\ntusinan metrin päässä portin toisella puolella. Ne hyppivät muristen\naitaa vasten ja Philip tiesi seuraavan hyökkäyksen tulevan siltä\ntaholta. Hän syöksyi ovelle. Celie oli aivan hänen kintereillään hänen\nrientäessään pihalle ja joutui hänen viereensä, kun hän kurkisti tuvan\nnurkan taakse.\n\n-- He eivät saa nähdä teitä, hän yritti selittää tytölle. -- Siitä ei\nole mitään hyötyä ja kun he näkevät tuntemattoman miehen, he luulevat\nehkä, ettette olekaan täällä. Heitä on luultavasti hyvin vähän, tai\nmuussa tapauksessa he tekisivät kyllä nopeammin lopun susista. En\nsanoisi mitään, ellei --.\n\n-- _See! See!_\n\nCelie oli huudahtanut hiljaa varoittavasti. Tumma pää kohosi hitaasti\naidan harjalle ja Philip kiiruhti äkkiä aukealle paikalle. Eskimo ei\nnähnyt häntä, ja Philip odotti, kunnes mies juuri aikoisi heittää.\nSilloin hän karjaisi niin kovasti, että hänen kurkkunsa oli melkein\nhaljeta, ja alkoi samalla ampua. Hänen revolverinsa paukahdukset ja\nhänen hurjat huutonsa pudottivat eskimon yhtä äkkiä aidan harjalta kuin\nhän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Sudet, jotka olivat\nraivostuneet sen vuoksi, etteivät ne päässeet vihollisiinsa käsiksi,\nkääntyivät äkkiä. Viisastuttuaan ensi kokemuksestaan Philip työnsi\nCelien takaisin tupaan. He olivat tuskin ennättäneet kynnyksen yli, kun\nsudet hyökkäsivät ovea vastaan.\n\n-- Meillä on todellakin vastassamme kaunis lauma, hän sanoi nauraen ja\nseisoi hetkisen paikoillaan käsi Celien vyötäröllä. -- Todellinen\nhelvetillinen lauma, pieni tyttöseni! Jos sudet voisivat käsittää sen\nverran, että minä olen Bramin veli ja te hänen sisarensa, voisimme\naloittaa taistelun, jota komeampaa ei voitaisi nähdä sirkuksessakaan.\nNäittekö, miten mies suistui aidan harjalta? Älkää uskoko minun osuneen\nhäneen. Toivon ainakin niin. Jos he vain saavat selville tämän\nhernepyssyn suuruuden ja sen, millaisia sen aiheuttamat haavat ovat, he\nkiipeävät istumaan aidan harjalle kuin varikset voidakseen nauraa\nmeille tarpeekseen. Mutta millaisen hirmuisen metelin se aiheuttikaan!\n\nHän oli onnellisen muistamaton vaarasta, kun hän kannatti tyttöä\nkäsivarrellaan ja katsoi suoraan tämän ihaniin kasvoihin puhuessaan.\nHetki oli omistettu mitä loistavimmalle teeskentelylle, sillä hän\ntiesi, ettei tyttö kiihkoissaan ja suunnattomissa ponnisteluissaan\nymmärtääkseen jotakin hänen puheestaan tuntenutkaan hänen käsivartensa\notetta.\n\nSe ja tilanteen ihana tunnelma kuumensivat hänen kasvojaan.\n\n-- Olen siinä tilassa, että menen pian äärimmäisyyksiin, hän sanoi\ntytölle niin vakavasti, kuin olisi tahtonut vaikuttaa häneen. --\nHaluaisin tapella parinkymmenen tuollaisen pienen paholaisen kanssa\nyksinäni saadakseni vain nähdä, miten siihen suhtautuisitte, ja niitä\nsaisi tulla vielä tusinan verran lisääkin, jos vain tietäisin, kuka\npiirtämänne mies on. Haluan melkein puristaa teitä heti kovasti\nrintaani vasten, suudella teitä ja selittää teille, miltä minusta\ntuntuu. Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin mitään tapahtuu. Mutta\nymmärtäisitteköhän te? Tarkoitan, käsittäisittekö, että rakastan\nruumiinne jokaista tuumaa päästä jalkoihin asti, vai pitäisittekö minua\npetona. Sitä pelkään. Mutta haluaisin ilmoittaa teille sen, ennen kuin\nryhdyn suureen taisteluun puolestanne, ja se on tulossa, jos he vain\novat tappaneet Bramin. Tulevana yönä he murtavat portin tai polttavat\nsen, ja raivattuaan sudet pois tieltä he hyökkäävät tupaa vastaan, ja\nsilloin --\n\nPhilip irrotti hitaasti kätensä hänen vyötäröltään, jolloin hänen\najatuksiensa jälkivaikutus näkyi hänen kasvojensa ilmeessä.\n\n-- Luullakseni olen jo voittanut tuon toisen miehen, hän sanoi kääntyen\nikkunaan. -- Tarkoitan, siinä tapauksessa, että kuulutte hänelle, mutta\nellette kuulu, miksi siis seisotte tuossa käsivarret hänen kaulassaan\nja sallitte hänen syleillä teitä tuohon tapaan?\n\nMuutamia minuutteja aikaisemmin hän oli rypistänyt piirustuksen\nkädessään ja pudottanut sen lattialle. Nyt hän otti sen jälleen\nkäteensä ja suoristi vaistomaisesti tehdessään huomioitaan ikkunasta.\nSudet olivat palanneet aitauksen viereen. Niiden tarkoituksettomista\nasennoista hän päätti, että heidän salaperäiset vihollisensa olivat\npoistuneet aitauksen luota ainakin lyhyeksi ajaksi.\n\nCelie ei ollut liikahtanutkaan. Hän katsoi Philipiin vakavasti.\nMennessään hänen luokseen kuva kädessään, Philipistä tuntui kuin hänen\nsilmiinsä olisi ilmestynyt jokin uusi kysyvä ilme. Näytti aivan siltä,\nkuin hän olisi huomannut Philipissä jotakin sellaista, mitä hän ei\nollut nähnyt ennen ja mitä hän koetti eritellä vielä silloinkin, kun\nPhilip lähestyi häntä. Philip tunsi hämmästyvänsä ensimmäisen kerran.\nOliko mahdollista, että tyttö oli ymmärtänyt jonkin sanan tai ajatuksen\nsiitä, mitä hän oli tytölle sanonut? Hän ei voinut uskoa sitä. Ja\nkuitenkin, kun hän ajatteli naisten aavistuskykyä, hän --\n\nHän ojensi Celielle kuvan. Celie otti sen käteensä ja tarkasteli sitä\nhetken kohottamatta katsettaan häneen. Mutta kun hän vihdoin katsoi\nPhilipiin, näytti hänen silmiensä sini niin ihmeelliseltä ja syvältä ja\nniistä katsova sielu niin kirkkaalta, että sen hetken teeskentelyn\naiheuttama häpeä, jolloin hän oli seisonut käsivarsi tytön vyötäröllä,\nlannisti hänet kokonaan. Ellei tyttö ollut ymmärtänyt, hän oli ainakin\narvannut.\n\n-- _Min fader_, hän sanoi tyynesti viitaten pienen etusormensa päällä\nkuvattuun mieheen. -- _Min fader_.\n\nPhilip luuli hetkisen tytön puhuneen englannin kieltä.\n\n-- _Your -- father?_ [Isännekö?] hän huudahti.\n\nTyttö nyökäytti päätään. -- _Ja, min fader_.\n\n-- Jumalalle kiitos! Philip sanoi huohottaen, mutta lisäsikin äkkiä: --\nCelie, onko teillä enemmän ammuksia tähän hernepyssyyn? Minusta tuntuu\nnyt siltä, kuin voisin taistella koko maailmaa vastaan.\n\n\n\n\n14\n\nMitä myrsky toi mukanaan\n\n\nHän yritti piilottaa riemuaan puhuessaan ammuksista. Hän unohti Bramin,\naitauksen ulkopuolella odottavat eskimot ja heidän tilanteensa ilmeisen\ntoivottomuuden. Hänen isänsä! Hän halusi huutaa tai tanssia tuvan\nympäri Celien kanssa, mutta Celiessä tapahtunut muutos ilmaisi hänelle,\nettä hänen piti hillitä itsensä. Hän pelkäsi noiden ihanien silmien\nilmeen, jotka olivat katsoneet häneen niin kummallisen ja kysyvän\nvakavasti muutamia minuutteja sitten, muuttuvan epäileväksi tai\npelokkaaksi, jos hän vain menisi liian pitkälle. Hän huomasi\nilmaisseensa iloa kun Celie oli sanonut kuvassa olevaa miestä isäkseen.\nTyttö oli varmasti nähnyt sen eikä Philip ollut siitä ollenkaan\npahoillaan. Hän riemuitsi suunnattomasti jo siitäkin ajatuksesta, että\non olemassa ainakin yksi tunne, minkä ymmärtämiseen naiset eivät kaipaa\nsanoja, vaikka he olisivat syntyneet missä maailman kolkassa tahansa.\nKun hän oli puhunut tytölle luottaen täydellisesti siihen, ettei tyttö\nymmärtänyt häntä, tyttö oli lukenutkin kaiken hänen kasvoistaan. Hän\noli nyt aivan varma siitä. Sen vuoksi hän oli alkanut puhua ammuksista.\nHän sanoi sitten itselleen jälkeenpäin, että hän oli puhunut kuin\nsuunniltaan oleva tylsämielinen.\n\nMutta ammuksia ei ollut enempää. Celie onnistui ilmaisemaan sen\nhänelle. Heillä ei ollut jäljellä sen enempää kuin ne neljä, jotka\nolivat jääneet revolveriin. Mutta todellisuudessa tämä huomio ei\nhuolestuttanut häntä suurestikaan. Hän turvautuikin mieluummin nuijaan\nkäsikähmässä kuin hernepyssyyn. Nuija olisi hyvin tarpeellinen siinä\ntapauksessa, että eskimot hyökkäisivät tupaa vastaan, ja hän alkoikin\nkatsella ympärilleen tuvassa, mistä hän saisi sellaisen käsiinsä. Hänen\nmieleensä muistuivat silloin Bramin vuoteen tuet ja hän repi niistä\nyhden irti. Se oli noin metrin pituinen ja toisesta päästä yhtä paksu\nkuin hänen nyrkkinsä. Toinen pää kapeni taas niin ohueksi, että hän voi\ntarttua siihen helposti.\n\n-- Nyt olemme valmiit vastaanottamaan heidät, hän sanoi asettuen\nasentoon huoneen keskelle ja heiluttaen nuijaa päänsä ympärillä. --\nElleivät he savusta meitä ulos, eivät he milloinkaan pääse tänne tuosta\novesta. Lupaan sen teille Jumalan nimessä, Celie!\n\nCelie katsoi häneen punastunein poskin. Philip oli halukas taistelemaan\nja Celiestä näytti siltä, kuin Philip olisi melkein toivonut hyökkäystä\novea vastaan. Se haihdutti kokonaan hänen pelkonsa ja äkkiä hän\nnaurahti hiljaa hermostuneesti ja odottamatta, voimatta hillitä\nitseään, jolloin Philip kääntyi äkkiä katsomaan hänen silmiensä\nlämmintä hehkua. Jokin kohosi Philipin kurkkuun, kun Celie katsoi\nhäneen noin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän\npudotti nuijansa ja ojensi tytölle kätensä.\n\n-- Tuohon käteen, Celie, sanoi hän. -- Olen hyvin iloinen, että\nymmärrätte toveruutemme.\n\nCelie ojensi hänelle epäröimättä kätensä ja siitä huolimatta, että\nkuolema väijyi heitä pihalla, he hymyilivät toisilleen. Sen jälkeen\nCelie meni huoneeseensa. Philip ei nähnyt häntä puoleen tuntiin.\n\nHän punnitsi sinä aikana tilannetta rauhallisemmin. Hän totesi\ntilanteen vakavuuden ja myönsi, ettei hän ollut vielä ajatellut asiaa\nniin kiihkottomasti kuin hänen virkakuntansa edustajana olisi pitänyt.\nCelie oli syynä tähän ongelmaan. Hän tunnusti tosiseikan itselleen\ntuntien jonkinlaista miellyttävää tyydytystä. Hän oli antanut tytön ja\ntästä aiheutuneiden omien ajatustensa täyttää mielensä niin kokonaan,\nettä he sen seurauksena olivat joutuneet uhkaavaan vaaraan. Jos hän\nolisi käyttänyt arvostelukykyään ja vanginnut Bram Johnsonin, kuten\nhänen velvollisuutensakin olisi ollut, asiat olisivat olleet aivan eri\nkannalla.\n\nCelien mentyä huoneeseensa hän katseli monta minuuttia aitauksessa\nolevien susien käyttäytymistä. Vähän aikaa sitten hän oli miettinyt\nvalmiiksi tavan, jolla he olisivat voineet päästä vapaiksi Bramin\nvalppaiden petojen kynsistä, mutta nyt hän suhtautui niihin kuin\nparhaimpaan turvaan, mikä heillä oli jäljellä. Susia oli tarhassa vielä\nseitsemän. Hän oli aivan varma siitä, että ne jollakin tavoin\nvaroittaisivat heitä heti, kun eskimot jälleen ryhtyisivät lähenemään\naitausta. Mutta palaisivatkohan heidän vihollisensa takaisin? Se, että\nvain yksi mies kerrallaan oli ahdistanut susia, oli miltei tarpeeksi\nvakuuttavaa ilmaisemaan, ettei eskimoita ollut montakaan, ehkä vain\nkolme tai neljä miestä vakoiluretkellä. Muussa tapauksessa, jos heitä\nolisi ollut paljon, he olisivat tuhonneet lauman lyhyessä ajassa.\n\nKatsoessaan ikkunasta hän tuli yhä varmemmaksi asiasta. Bram oli\nkaatunut jonkun heittokeihään iskusta ja vakoilevat kogmollokit olivat\nkoettaneet täydentää voittoaan viemällä Celien mukanaan pääjoukkoon,\nmutta epäonnistuttuaan yrityksessään ja saatuaan selville, että heillä\noli uusi, aseistettu vihollinen vastassaan, he olivat luultavasti jo\nlähteneet hakemaan apujoukkoja.\n\nJos asia oli niin, heidän oli heti paettava tuvasta muualle. Mutta\ntuvan oven ja metsän suoman vapauden välissä oli Bramin seitsemän\nsutta.\n\nHän tunsi inhoa, melkeinpä vihaa, vetäessään taskustaan esille Celien\npienen revolverin ja pitäessään sitä kourassaan. Siinä oli vielä neljä\nammusta jäljellä, mutta olisiko niistä mitään hyötyä? Ne eivät\npidättäisi susia sen paremmin kuin neulanpistot. Entä nuija, tekisikö\nhän silläkään mitään? Paria kolmea vastaan hän kyllä uskaltaisi ruveta\ntaistelemaan, mutta seitsemää --\n\nHän sadatteli Bramia hiljaa. Samalla hänen mieleensä juolahti sekin,\nettei ihmissusi ehkä ollut joutunutkaan eskimoiden käsiin. Sekin lienee\nmahdollista, että vakoilevat kogmollokit olivat käyttäneet tilaisuutta\nhyväkseen hyökätäkseen tupaa vastaan nähtyään Bramin menevän\nmetsästämään? He olivat varmasti luulleet tehtäväänsä hyvin helpoksi.\nSe, mitä Philip nyt näki ikkunasta, pani hänen valtimonsa sykkimään\nnopeammin vakaumuksesta, että tämä hänen viime päätelmänsä oli oikea.\nUlkopuolinen maailma alkoi pimetä. Taivas muuttui harmaan synkäksi ja\npilvet kiitivät matalalla. Myrskyn puhkeamista voitiin odottaa puolen\ntunnin kuluttua. Eskimot olivat aavistaneet sen. He olivat tienneet,\nettä tie, jolle he olivat aikoneet lähteä saatuaan tytön käsiinsä,\npeittyisi pian lumeen Bramin ja hänen suttensa näkyvistä. Sen tähden he\nolivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen vangitakseen Celien ennen\nBramin tuloa.\n\nMutta miksi nuo pohjolan pienet raakalaiset halusivat saada Celien\nhaltuunsa? Philip kysyi itseltään. Taistelu, jonka Celie oli hänelle\npiirtänyt, ei ollut hämmästyttänyt häntä, sillä kogmollokit olivat\nolleet levottomia jo pitkän aikaa. Viime vuonna he olivat tappaneet\nainakin tusinan verran valkoisia miehiä pohjoisrannikolla. Valkoisten\njoukossa oli ollut pari amerikkalaista tutkimusmatkailijaa ja\nlähetyssaarnaaja.\n\nSitten elokuun oli lähetetty kolme kulkuvahtia Coronation-lahdelle ja\nBathurstin niemelle. Hänen lähtönsä ruotsalaisen Olof Andersonin\njohtaman ensimmäisen kulkuvahdin mukana oli riippunut vain\nhiuskarvasta. Juuri ennen hänen lähtöään tälle matkalle oli\nChurchilliin saapunut huhu, että Olofin viisimiehinen joukko oli\ntuhoutunut. Sen vuoksi ei ollutkaan vaikea käsittää miksi eskimot\nolivat hyökänneet Celie Arminin isän ja noiden muiden miesten kimppuun,\njotka olivat nousseet maihin hänen mukanaan laivasta. Siinä ei ollut\nkysymys muusta kuin, että he himoitsivat valkoisten miesten verta ja\nheidän tavaroitaan, ja luonnollisesti eskimoiden maahan saapuneet\nmuukalaiset tuntuivat helpolta saaliilta.\n\nMutta Philipin mielestä oli salaperäisintä ja selittämättömintä, että\nhe ajoivat takaa tyttöä. Seuratessaan hänen jälkiään kogmollokit olivat\ntunkeutuneet paljon etelämmäksi tavallisten metsästysmaittensa rajoja.\nPhilip tunsi tarpeeksi hyvin eskimot tietääkseen, että heidän\nsuonissaan virtasi hyvin vähän valkoisten miesten punaveristä\nintohimoa. Heidän elämässään avioliitto oli enemmän luonnon lakien\nmääräämä välttämättömyys kuin ilonaihe, ja vain se synnytti heissä\nhalun omistaa joku nainen.\n\nNyt hänen huomionsa kiintyi uhkaavaan myrskyyn. Harmaan päivän\nhämmästyttävän nopea muuttuminen synkäksi yöksi lumosi hänet ja hän oli\njo melkein huutaa Celielle, että Celie tulisi katsomaan luonnonilmiötä\nhänen kanssaan. Myrsky näytti kokoavan voimiaan pohjoisessa ja idässä\nsijaitsevilla jäälakeuksilla, ja ennen sen puhkeamista vallitsi\nkaikkialla vähän aikaa painostava hiljaisuus.\n\nHän ei voinut enää erottaa aitauksen ulkopuolella kasvavien seetrien ja\nmäntyjen oksien heilumista, vain susien liikkumisen aitauksen\nsisäpuolella hän kyllä huomasi silloin tällöin, kun ne livahtivat\nikkunan ohitse paikasta paikkaan. Hän ei kuullut Celienkään palaamista\nhuoneestaan, sillä hän jännitti niin kovasti silmiään voidakseen\nlävistää katseellaan yhä synkkenevän pimeyden, ettei hän lainkaan\nhuomannut Celien läsnäoloa, ennen kuin tyttö seisoi hänen vieressään.\n\nMaailman kauhua herättävässä pimenemisessä oli nyt jotakin, mikä vei\nheidät lähemmäksi toisiaan, ja puhumatta sanaakaan Philip tarttui hänen\nkäteensä ja puristi sitä hiljaa. Sitten he kuulivat hiljaisen\nkuiskaavan äänen, joka tuli hiipien lähemmäksi maailman laidasta kuin\nelävä olento, mutta joka tuntui kuitenkin täyttävän koko avaruuden ja\nkiihtyvän yhä kovemmaksi, kunnes se ei enää ollutkaan kuiskailemista,\nvaan valittavaa huutavaa vaikerointia. He kauhistuivat kuullessaan ensi\npuuskan riehahtavan tuvan yli. Minkään muun maailmankolkan myrskyä ei\nvoida verrata suurien jäälakeuksien yli kiitävään vihuriin eikä minkään\nmuun maailman paikan tuuli ulvo niin valittaen ja kovaa.\n\nTämä ei ollut mitään uutta Philipille. Hän oli kuullut sen raivoavan,\nkuin kymmenentuhatta lasta olisi itkenyt toisiinsa sekautuvien\nvyöryvien pilviröykkiöiden alla, ja joskus hänestä oli tuntunut tätä\nkuunnellessaan kuin pimeys olisi ollut aivan täynnä nauravia ja\nhuutavia hulluja. Sen keskeltä kuului usein kuin läpitunkevia\ninhimillisiä ääniä ja naisten surullista itkua. Ihmiset olivat tulleet\nhulluiksi kuunnellessaan sen raivoa. Talven pitkänä pimeänä yönä,\njolloin ei auringosta nähdä viiteen kuukauteen vilahdustakaan, pienet\nruskeat eskimotkin menettävät järkensä ja tappavat toisiaan myrskyn\naiheuttamissa hulluudenpuuskissaan.\n\nJa nyt myrsky lakaisi tuvan kattoa pannen Celien nyyhkyttämään hiljaa.\nIlta oli pimennyt niin äkkiä, ettei Philip nähnyt enää häntä, paitsi\nhänen kasvojaan, jotka näyttivät vaalealta varjolta pimeässä. Mutta hän\ntunsi Celien ruumiin vapisevan puristaessaan tyttöä rintaansa vasten.\nVasta tänä aamunako hän oli nähnyt Celien ensi kerran? hän kysyi\nitseltään. Eikö siitä ollut kulunut pitkän pitkä aika ja eikö Celie\nsinä aikana ollut muuttunut lihaksi hänen lihastaan ja sieluksi hänen\nsielustaan? Hän ojensi käsivartensa ja Celie antautui niiden\nsyleiltäväksi lämpimänä, vapisten ja vastustelematta. Philipin sielu\nnousi hurjaan riemuun ja ratsasti myrskyn siivillä. Hän puristi tytön\nyhä lujemmin rintaansa vasten ja sanoi:\n\n-- Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa, kultaseni. Ei mikään!\n\nTämän sanominen lisäämättä mitään muuta oli tyhmää ja tarkoituksetonta,\nja kuitenkin hän toisti sitä toistamistaan puristaen tyttöä yhä\nlujemmin, kunnes tytön sydän sykki hänen sydäntään vasten.\n\n-- Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa. Ei mikään!\n\nHän taivutti päänsä. Tyttö oli kääntänyt kasvonsa häneen päin ja äkkiä\nhänen huultensa lämmin suloinen kosketus lumosi Philipin kokonaan. Hän\nsuuteli tyttöä takaisin eikä tyttö yrittänytkään riistäytyä irti.\nPhilip tunsi pimeässäkin, kuinka polttavan kuumat hänen kasvonsa\nolivat.\n\n-- Mikään ei voi tehdä sinulle pahaa, ei mikään! hän huusi melkein\nnyyhkyttäen onnellisuudessaan.\n\nÄkkiä myrskyn puuska heilautti tupaa, kuin siihen olisi isketty\nmuurinmurtimella ja samalla kajahti ikkunan takaa niin kimeä kiljahdus,\nettei Philip ollut kuullut sellaista milloinkaan ennen elämässään.\nKiljahdusta seurasi Bram Johnsonin susien niin kova ulvonta, että se\nvaimensi myrskynkin pauhinan.\n\n\n\n\n15\n\nTulipalo\n\n\nPhilip luuli aluksi Bram Johnsonin päästäneen huudon ja palanneen\nkotiinsa myrskystä huolimatta. Celie näytti aivan lakanneen\nhengittämästä levätessään siinä hänen rintaansa vasten. Molemmat\nkuuntelivat, uudistuisiko huuto ja koputettaisiinko oveen. Oli\nomituista, että tuulikin samalla tyyntyi kokonaan, ja he kuulivat\ntoistensa sydämen sykinnän. Celien sydän jyskytti kuin pieni vasara, ja\näkkiä Philip taivutti kasvonsa häneen päin ja nauroi iloisesti\nymmärrettyään äkkiä.\n\n-- Tuuli siellä vain ääntelikin, kultaseni, hän sanoi. -- Mutta en ole\nmilloinkaan elämässäni kuullut mitään sellaista. Sudetkin pettyivät.\nJumala siunatkoon pientä suloista sydäntäsi, kuinka se säikähdyttikään\nsinut! Se riittikin, totisesti! Sytytämmekö jonkun Bramin kynttilöistä?\n\nHän piti Celien kättä omassaan haparoidessaan sinnepäin, jossa oli\nnähnyt Bramin karhuntalikynttiläin varaston. Celie piti paria kynttilää\nkäsissään sillä aikaa kun hän sytytti ne, ja niiden keltainen liekki\nvalaisi Celien kasvot hänen omien kasvojensa ollessa vielä varjossa.\nSe, mitä hän näki kynttilöiden pehmeässä valossa, ja Celien loistavat\nsilmät vaikuttivat niin, että hän olisi halunnut puristaa tytön\nsyliinsä jälleen kynttilöineen päivineen, mutta Celie kääntyikin\nsilloin ja vei ne pöydälle.\n\nPhilip jatkoi kynttilöiden sytyttämistä, kunnes huoneessa räiskyi niitä\nnoin puoli tusinaa. Se oli kyllä mieletöntä tuhlaamista, mutta hetkikin\noli sellainen, että hänen oli pakko taistella voidakseen hillitä\nitsensä täydellisesti. Hän tunsi haluavansakin tuhlata nyt jotakin. Kun\nhän oli sytyttänyt kuudennen kynttilänsä ja kääntynyt Celieen päin,\nCelie seisoi pöydän vieressä ja katsoi häneen tyynesti, rauhallisesti\nja niin ihmeellisen luottavaisesti, että hän kiitti Jumalaa hartaasti\nsiitä, että hän oli suudellut Celietä vain yhden ainoan kerran. Oli\nlumoavaa ajatella hänen tietävän nyt, että häntä rakastettiin. Sitä ei\nvoinut enää epäilläkään. Ja ajatus, mitä hän olisi voinut tehdä\npimeässä Celien avuttomuuden kestäessä, kuvotti häntä.\n\nMutta nyt hän voi katsoa suoraan tytön silmiin häpeämättä ja iloisesti.\nEikä Celietäkään hävettänyt, vaikka hän olikin hieman punastunut\ntapahtuman johdosta. He ajattelivat molemmat samaa asiaa ja Philip\ntiesi, ettei Celie ollut pahoillaan. Hänen katseensa ja hänen huuliensa\nvärähtelevä hymy ilmoittivat sen Philipille. Hän oli palmikoinut\ntukkansa väliaikana, jolloin hän oli ollut huoneessaan. Palmikko oli\nvalahtanut hänen olkapäänsä yli rinnalle ja kimalteli nyt siinä\npehmeästi kynttilöiden valossa. Philip halusi puristaa hänet syliinsä\nja suudella hänen suutaan ja silmiään, mutta sen sijaan hän ottikin\nsilkinhienon palmikon hiljaa sormiensa väliin kohottaen sen huulilleen.\n\n-- Rakastan sinua! hän huudahti hiljaa. -- Rakastan sinua!\n\nSitten hän seisoi hetken paikallaan pää kumarassa ja kasvot\nhautautuneina Celien tukkaan. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi\njoutunut jonkinlaisen ihmeellisen siunauksen kohteeksi. Sitten tyttö\nalkoi puhua hänelle hieman värähtelevällä äänellä. Mutta ennen kuin\nPhilip ehti nähdä selvästi hänen silmiensä ilmettä, hän riensi äkkiä\nseinän viereen, otti sieltä Philipin takin ja ripusti sen ikkunan\npeitteeksi. Hänen kasvonsa olivat punastuneet ihanasti, kun Philip näki\nne jälleen. Tyttö viittasi kynttilöihin.\n\n-- Siitä ei nyt ole pelkoa, Philip sanoi. -- Tässä myrskyssä he eivät\nkykene heittämään keihäitään. Kuuntelehan!\n\nSudet ulvoivat jälleen, mutta niiden äänet hukkuivat hetkisen kuluttua\njymähdykseen, joka heilautti tupaa kuin suuri käsi. Myrsky vaikeroi\njälleen tuvan yläpuolella niin hurjasti, kuin siellä olisi metelöinyt\njoukko ihmisiä. Philip näki tilanteen nopean vaikutuksen Celieen,\nhuolimatta Celien suurenmoisesta rohkeudesta. Myrskyn raivoaminen ei\nkuulostanutkaan enää paljaan tuulen tai ukkosen aiheuttamalta\njyrinältä. Philipin mieleen juolahti jälleen taskukartta ja hän haki\nsieltä Kanadan suurta valtiota esittävän lehden.\n\n-- Näytän sinulle, miksi tuuli ulvoo noin, hän selitti Celielle vetäen\nhänet pöydän viereen ja levittäen kartan pöydälle. -- Katsohan, tämä\ntupa on jossakin täällä. Hän teki karttaan pienen pisteen Celien\nkynällä ja viitaten Bramin linnoituksen neljään seinään hän sai Celien\nymmärtämään sen tarkoituksen. -- Ja täällä on suuri jäälakeus, hän\njatkoi näyttäen kynän kärjellä. -- Täällä ylhäällä taas on Pohjoinen\nJäämeri ja tuolla kauempana Roes Welcome ja Hudsonin lahti. Myrskyt\nlähtevät liikkeelle sieltä. Kun ne saapuvat jäälakeudelle, jossa ei\nkahdeksansadan kilometrin matkalla ole ainoatakaan puuta eikä kalliota\nestämässä niiden raivoa, niin --\n\nHän kertoi siellä raivoavista pyörremyrskyistä ja myrskypilvistä, jotka\njoskus kiitivät niin alhaalla, että niihin melkein voi tukehtua. Ellei\nhän olisi ollut katsomatta Celieen jonkin aikaa, hän olisi nähnyt\nCelien kasvoissa jotakin, joka ei voinut johtua hänen kertomuksestaan,\nkun hän ymmärsi sen vain osittain. Celie oli kiinnittänyt katseensa\ntupaa esittävään mustaan pisteeseen. Kartta ilmaisi hänelle ensimmäisen\nkerran, missä hän oli, ja ehkä senkin, miten hän oli joutunut sinne.\nKartan tekijät olivat piirtäneet kaukana pohjoisessa sijaitsevasta\nsinisestä merestä Coppermine-joen suunnan suoraan tuohon pisteeseen.\nCelie huudahti kiihkeästi tarttuen Philipin käsivarteen ja heti hänen\nselityksensä vaimeni myrskyjen inhimillisestä vaikeroimisesta. Sitten\nhän viittasi etusormellaan jokeen.\n\n-- Tuossa se on! hän sanoi Philipille niin selvästi kuin suinkin,\nvaikka hän puhuikin omaa kieltään. -- Nousimme tuota jokea ja\n_skunnert_ laski meidät maihin _tässä paikassa_, ja hän viittasi\nCoppermine-joen suuhun, missä joki laskee vetensä Coronation-lahteen.\n-- Ja sitten lähdimme tännepäin tätä, tätä --\n\nPhilip ilmaisi hänelle joen nimen.\n\n-- Coppermine-jokea pitkin.\n\nCelie nyökäytti päätään hengittäen vähän nopeammin lisääntyvässä\nkiihkeydessään. Hän tarttui kynään ja piirsi ristin Coppermine-jokeen\npaikkaan, joka sijaitsi joen suusta niin pitkän matkan päässä, että\netäisyyttä voitiin verrata kolmanteen osaan koko joen pituudesta.\nPhilipin mielestä oli ihmeellistä, miten helposti Celie sai hänet\nkäsittämään kaiken. Hän kertoi Philipille hiljaisella innostuneella\näänellä, että petolliset kogmollokit olivat juuri siinä paikassa\nhyökänneet heidän kimppuunsa ensi kerran. Hän kuvaili sitten kynällä\nheidän pakonsa joelta, heidän palaamisensa sinne takaisin ja toisen\ntaistelun. Silloin oli Bram Johnsonkin ilmestynyt tapahtumapaikalle. Ja\nsiellä, juuri siinä paikassa, josta ihmissusi oli paennut hänen\nkanssaan, oli Celien _isä_.\n\nSelittäessään tilannetta Philipille hän painotti varsinkin tätä\nsaadakseen Philipin ymmärtämään sen. _Hänen isänsä!_ Ja hän näytti\nluulevan isän vielä olevan hengissä, koska hän puhui hänestä kiihkeästi\neikä toivottomasti tai surullisesti. Se järkytti Philipin mieltä\njollakin tavoin. Hän halusi sanoa Celielle käsivarret tämän ympärillä,\nettä se oli mahdotonta ja että hänen velvollisuutensa oli saada Celie\nymmärtämään se. Hänen isänsä oli kuollut nyt, vaikka hän silloin oli\nollutkin hengissä, kun Celie oli eronnut hänestä. Pienet ruskeat miehet\nolivat epäilemättä vanginneet hänet ja hakanneet hänet luultavasti\npieniksi palasiksi, kuten he tavallisesti tekevät sotaisessa\nhulluudessaan. Oli aivan käsittämätöntä, miten Celie voi otaksuakaan\nhänen enää olevan hengissä, vaikka hänen mukanaan olisi ollutkin\naseistettuja ystäviä. Olof Anderson miehineen kelpasi tässä hyväksi\nesimerkiksi. He olivat olleet kaikki mainioita sotureita ja nyt he\nolivat kuolleet. Olisiko tällä toisella miehellä ollut paremmat\nmahdollisuudet?\n\nCelien ilo, kun hän huomasi Philipin ymmärtävän, lisäsi vain\nepävarmuutta, joka alkoi ahdistaa hänen mieltään huolimatta kaikesta\nsiitä, mitä tämä päivä oli tuonut hänelle mukanaan. Celien luottamus\nhäneen näytti tuon lumoavan pimeässä sattuneen tapahtuman jälkeen\nkäyvän yhä enemmän lapsen luottamuksen kaltaiseksi. Celie ei pelännyt\nBramia enää ollenkaan. Hän ei pelännyt susia eikä myrskyä eikä noita\npohjoisesta saapuneita salaperäisiä ahdistajia, vaan oli antautunut\nehdottomasti Philipin suojeltavaksi. Tämän tiedon täyttäessä Philipin\nmielen onnesta hän tunsi kuitenkin olevansa nyt levoton sen vuoksi,\nettä vaikka he pääsivätkin pakenemaan tuvasta ja eskimoiden käsistä,\nCelie näytti luulevan, että Philip halusi palata hänen kanssaan\nCoppermine-joen suuhun etsimään Celien isää. Philip oli jo suunnitellut\nheidän pakonsa valmiiksi, ja hänen suunnitelmansa olivat tarpeeksi\nuskallettuja. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli lähteä etelään Pierre\nBreaultin tupaan jäälakeuden kapean haaran poikki. Mutta vastakkaiseen\nsuuntaan kauemmaksi pohjoiseen päin lähteminen koiritta ja reettä olisi\nsamaa kuin harkitun itsemurhan tekeminen.\n\nHän koetti monta kertaa iltapäivän kuluessa rohkaista mieltään niin\npaljon, että hän olisi voinut ilmaista Celielle alastoman totuuden\nhänen isänsä kuolemasta, sillä sitä ei voitu ollenkaan epäilläkään.\nMutta hän ei rohjennut tehdä sitä sittenkään. Celien varma luulo, että\nhänen isänsä oli vielä hengissä ja että hän oleskeli paikassa, jonka\nhän oli merkinnyt ristillä karttaan, hämmästytti Philipiä. Oliko asia\nsiis niin, hän kysyi itseltään, että eskimoilla on jokin syy olla\ntappamatta Paul Arminia ja että Celie tiesi sen? Jos asianlaita oli\nniin, hän ei voinut ymmärtää sitä. Hän ilmoitti Celielle monta kertaa\nhaluavansa tietää miksi eskimot halusivat saada hänet käsiinsä ja joka\nkerta Celie vastasi hänelle toivottomalla pienellä viittauksella, ettei\nhän tiennyt sitä. Philip sai kaikissa tapauksissa selville, että Paul\nArminin mukana oli pari muutakin valkoista miestä.\n\nVain katsomalla kelloonsa Philip osasi laskea yön tulon. Seitsemän\naikaan hän vei Celien toiseen huoneeseen ja kehotti häntä menemään\nlevolle. Tuntia myöhemmin hän meni kuuntelemaan oven taakse ja luuli\nCelien silloin jo nukkuneen. Hän oli odottanutkin sitä ja tyynesti hän\nalkoi valmistautua siihen vaaralliseen tehtävään, jonka hän oli\npäättänyt suorittaa. Hän puki takin ylleen, pani lakin päähänsä ja\ntarttui Bramin vuoteesta kiskomaansa nuijaan. Sitten hän avasi\nulko-oven hyvin varovaisesti. Hetkistä myöhemmin hän oli jo pihalla.\nOvi sulkeutui hänen takanaan ja myrsky pieksi hänen kasvojaan.\n\nHän ei olisi voinut kuulla miehen huutoa viidenkymmenenkään metrin\npäästä. Ja kuitenkin hän kuunteli puristaen kovasti nuijaansa. Hänen\nhermonsa olivat niin jännittyneet, että ne olivat melkein\nkatkeamaisillaan. Jossakin tuolla aitauksen muodostamassa pienessä\nympyrässä olivat Bram Johnsonin sudet, ja kun hän epäröi seisoessaan\nselin oveen, hän rukoili, ettei myrskyn raivoon tulisi mitään taukoa\nseuraavina muutamina minuutteina, sillä olihan mahdollista, että hän\nvoi päästä niiden ohi huomaamatta myrskyn paukkeessa ja jylinässä. Ne\neivät voineet nähdä, kuulla tai vainuta häntä tuulen kovassa huminassa,\nellei hän portille mennessään juossut niihin kiinni. Hän olisi tällä\nhetkellä antanut vuoden elämästään, jos vain olisi tiennyt niiden\nolinpaikan. Kuunnellen ja jännittäen korviaan, hän astui ensi askeleen\npikimustaan pimeyteen toivoen myrskyn pauhinasta huolimatta saavansa\njostakin äänestä selville niiden olinpaikan. Hän ei juossut, vaan eteni\nvarovaisesti kuin yö olisi ollut hyvin tyyni ja piti nuijaa puoleksi\nkohotettuna käsissään. Hän oli mitannut jo ennakolta matkan ja suunnan\nportille, ja kun hänen kätensä vihdoinkin kosketti aidan säleitä, hän\ntiesi laskeneensa melkein oikein. Portti olikin noin kolmen metrin\npäässä oikealla ja hänen sydämensä säpsähti äkkiä helpotuksesta. Puoli\nminuuttia vielä ja se oli auki. Hän pönkitti sen lujasti myrskyn raivoa\nvastaan nuijalla, jonka hän oli ottanut Bram Johnsonin vuoteesta.\n\nSitten hän kääntyi takaisin tupaan päin puristaen pientä revolveria\nkädessään, ja hänen kasvonsa näyttivät jännittyneiltä ja kalpeilta, kun\nhän löysi oven ja palasi jälleen kynttilöiden valoon. Tuvan keskellä\nseisoi Celie yhtä kalpeana. Hän oli kai pelästynyt kovasti, sillä hän\nseisoi siinä yöpuvussaan kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti\nPhilipiin kysyvästi voimatta sanoa mitään. Philip selitti hänelle asian\navaten oven raolleen ja viitaten aidassa olevaan porttiin.\n\n-- Sudet ovat menneet matkoihinsa aamulla, hän sanoi iloisesti. -- Olen\navannut portin. Pakoamme ei ole enää mikään estämässä.\n\nCelie ymmärsi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa ihanasti. Hänen\nsormensa suoristuivat rinnalla, hän huoahti äkkiä huudahtaen heikosti\nja ojensi kätensä niin, että ne melkein koskivat Philipiin. Philip\npelkäsi itseään mennessään hänen luokseen ja taluttaessaan hänet\njälleen toisen huoneen ovelle. He pysähtyivät siihen hetkeksi ja Celie\nkatsoi häntä silmiin. Sitten hän irrotti kätensä ja laski sen hiljaa\nPhilipin olkapäälle. Hän sanoi jotakin Philipille melkein kuiskaten\neikä Philip silloin enää jaksanut taistella hänen silmiensä ilmaisemaa\nylpeyttä, iloa ja luottamusta vastaan. Philip taivutti päätään niin\nhitaasti, että Celie olisi voinut peräytyä kauemmaksi hänestä, jos hän\nvain olisi tahtonut, ja suuteli Celien ojennettuja huulia. Ja silloin\nhuudahtaen hiljaa kummallisesti kuin pieni lintu Celie erkani hänestä\nja katosi huoneensa pimeyteen.\n\nSen jälkeen Philip ei paljoakaan enää kuunnellut sinä yönä ulvovan\nmyrskyn raivoa. Oli jo myöhäinen, kun hän meni vuoteeseen. Hän täytti\nBramin pitkän kaminan kokonaan haloilla, ennen kuin hän sammutti\nviimeisen kynttilän.\n\nSittenkin hän vielä makasi tunnin valveillaan ajatellen Celietä ja sitä\nsuurta onnea, mikä oli liittynyt hänen elämäänsä yhtenä ainoana\npäivänä. Sen tunnin kuluessa hän teki suunnitelmia koko elämänsä\najaksi. Vihdoin hänkin nukkui levottomaan ja rauhattomaan uneen\nuneksien kaikenlaista. Myrskyn raivo oli lyhyeksi ajaksi tyyntynyt,\nmutta nyt se taas hyökkäsi tuvan kimppuun kasvavalla voimalla. Jokin\nkäsi tuntui koputtavan ikkunaan uhaten särkeä sen ja kova tuuli- ja\nlumiryöppy tunkeutui äkkiä savupiippuun ja lennätti kaminan luukun auki\nniin, että punerva valo leikkasi kuin punainen veitsi tuvassa\nvallitsevan synkän pimeyden kahtia.\n\nÄänet sekaantuivat Philipin uniin monella tavalla. Celie liittyi\nkaikkiin niihin tai niiden pätkiin. Oli kummallista, että tyttö\nesiintyi kaikissa niissä hänen vaimonaan, ja vielä omituisempaa oli se,\netteivät laajat metsät eikä syvä lumi sekaantuneet niihin ollenkaan.\nHän oli olevinaan jälleen kotona ja Celie oli hänen mukanaan. Kerran he\nlähtivät hakemaan villejä kukkia, mutta joutuivatkin hirmumyrskyyn ja\nriensivät suojaan vanhaan käyttämättömään latoon kentän keskelle. Hän\ntunsi Celien vapisevan painautuessaan häneen ja hän siveli juuri Celien\ntukkaa, kun ukkonen rupesi jyrähtelemään heidän kohdallaan ja salamat\ntäyttivät Celien silmät pelolla. Sen jälkeen he olivat menevinään\nmaissin paahdantaan muiden nuorten kanssa jonakin yönä varhain\nsyksyllä.\n\nHänen nenässään oli aina ollut hieman vikaa ja savu ärsytti sitä. Se\npani hänet aivastelemaan karkottaen hänet tulen vierestä, ja Celie\nnauroi, kun savu vain itsepintaisesti seurasi ja kiusasi häntä kuin\njoku nuori veijari. Savu olikin tavattoman itsepäistä juuri tuona yönä,\nkunnes nauru vihdoin haihtui tytön kasvoilta ja tyttö riensi hänen\nsyliinsä peittäen hänen silmänsä pehmeillä käsillään. Hän kääntelehti\nlevottomasti vuoteellaan ja hautasi kasvonsa makuuhuopaan, joka toimi\ntyynynä. Mutta savu tunkeutui sinnekin ja hän aivasteli yskien. Silloin\nCelienkin kasvot katosivat. Hän aivasteli jälleen ja heräsi.\n\nSamalla hänen huumaantuneet aistinsa selvenivät. Tupa oli täynnä savua.\nSe melkein sokaisi hänet, mutta hän näki kuitenkin sen läpi liekkien\nnuoleskelevan jo tuvan kattoa. Sitten hän kuuli palavan pihkan rätinää\nja kumeaa kuluttavaa kohinaa, jolloin hän heikosti huudahtaen hyppäsi\nvuoteeltaan lattialle. Savun ja liekkien huumaamana hän huomasi heti,\nettei hän saanut hukata sekuntiakaan turhaan. Huutaen Celietä hän\nriensi ovelle, jonne liekit alkoivat katkaista jo häneltä tietä. Hänen\nensi huutonsa oli herättänyt tytön ja kun Philip hyökkäsi hänen\nhuoneeseensa, seisoi tyttö jo lattialla katselemassa synkkiä liekkejä.\n\nMelkein ennen kuin hän käsittikään, mitä oli tapahtumaisillaan, Philip\noli kietonut muutaman suuren karhunnahan hänen ympärilleen ja nostanut\nhänet syliinsä. Painaen hänen päänsä rintaansa vasten Philip taivutti\npäänsä ja hyökkäsi takaisin etuhuoneen tuliseen pätsiin. Pihkaisista\npuista rakennettu tupa paloi helposti kuin taula eikä parikymmentäkään\nmiestä olisi enää voinut sammuttaa raivoavaa valkeaa. Lännestä\npuhaltava tuuli oli estänyt liekkejä levenemästä ovelle, josta päästiin\npihalle, mutta pihka kiehui ja savusi jo kynnyksellä, kun Philip\nsyöksyi sokaisevan verhon läpi ja haparoi säppiä.\n\nEi kymmentäkään sekuntia liian varhain hän horjui kantamuksineen yöhön.\nKun tuuli pääsi puhaltamaan auki olevasta ovesta, rupesivat liekit\näkkiä oikein räjähtelemään ja tupa muuttui niiden sihiseväksi\nkiehuvaksi temmellyskentäksi. Ne syöksyivät ikkunasta ja piipusta\ntaivaalle valaisten Philipin tietä avatulle portille. Hän ei\npysähtynyt, ennen kuin oli päässyt aitauksen taakse metsän laitaan.\nTuuli humisi ja vaikeroi heidän yläpuolellaan kuusien latvoissa, mutta\nliekkien kohina vaimensi senkin äänen. Philip kuuli painaessaan tyttöä\nrintaansa vasten hänen nyyhkyttävän hiljaa. Hän puristi tytön lujemmin\nsyliinsä painaen kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja koettaen\ntukahduttaa pelkonsa, joka ahdisti hänen sydäntään.\n\nVielä silloinkin kun hän tunsi tytön vetävän kätensä pois karhunnahasta\nja kietovan ne hänen kaulaansa, heidän toivoton asemansa painoi hänen\nhartioitaan kuin lyijy, joka oli yhtä synkkä kuin yökin. Tupa oli\nmuuttunut oikeaksi liekkipatsaaksi ja siellä oli ollut kaikki, joka oli\ntehnyt heidän elämänsä mahdolliseksi. Ruoka, suoja, vaatteet -- kaikki\noli mennyttä. Hän ei ajatellut tällä hetkellä itseään, vaan syliinsä\npainamaansa tyttöä; hän painoi tytön lujemmin rintaansa vasten, suuteli\nhänen huuliaan, silmiään ja sotkeutunutta tukkaansa myrskyisessä\npimeydessä puhuen hänelle sanoja, jotka hän nyt tiesi valeeksi, ja\nvakuuttaen hänelle, että hän nyt oli turvassa ja ettei kukaan voisi\ntehdä hänelle pahaa. Philip tunsi hänen pehmeän ruumiinsa vapisevan ja\nvärähtelevän, ja juuri se täyttikin hänen mielensä kauhulla sen vuoksi,\nettei tytöllä ollut muuta suojaa kylmää vastaan kuin yksi ainoa\nkarhunnahka. Hän oli tuntenut hetkistä aikaisemmin paljaan pienen jalan\nkylmän kosketuksen.\n\nSittenkin hän sanoi sanomistaan painaen kasvojaan tytön kasvoihin.\n\n-- Kaikki on hyvin, pieni sydänkäpyseni. Pelastumme varmasti vielä\ntästäkin pälkähästä.\n\n\n\n\n16\n\nAamua odottaessa\n\n\nHänen ensi mielijohteensa noiden muutamien kauheiden sekuntien kuluttua\nheidän tuvasta pakenemisensa jälkeen oli lähteä pelastamaan jotakin\nsieltä. Puhuen Celielle koko ajan hän laskeutui polvilleen ja asetti\nCelien istumaan puuta vasten kietoen hänet huolellisesti lämpimään\nkarhunnahkaan. Hän kiitti Jumalaa nahan suuruudesta ja siitä, että\nCelie voi kietoutua siihen kokonaan. Jättäen hänet siihen Philip\nkiiruhti portista takaisin pihalle. Hän ei pelännyt enää lainkaan\nsusia. Elleivät ne jo olleet paenneet metsään, hän tiesi, etteivät ne\nhyökkäisi hänen kimppuunsa sen ainoan luonnonvoiman suuressa\nkuumuudessa, jota ne pelkäsivät enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\nSitten hänen mieleensä juolahtivat hetkeksi eskimot, ja mahdollisuus,\nettä tulipalo ehkä houkuttelisi heidät paikalle piilosta, jonne\nhe olivat vetäytyneet myrskyä pakoon, lisäsi puolestaan sen\nlevottomuutta herättävän tilanteen kauhuja, mihin he olivat joutuneet.\nLevottomuutensa vuoksi ja ollakseen valmis odottamattomienkin tapausten\nvaralta hän ei ollut riisuutunut heittäytyessään illalla vuoteelleen.\nHänellä ei ollut kuitenkaan takkia yllään eikä lakkia päässään. Ja\nCelie! Hän huusi kovasti tuskissaan, kun hän pysähtyi sen liekkimeren\nlaidalle, jollaiseksi tupa nyt oli muuttunut. Seisoen siinä nyrkkiin\npuristetuin käsin hän kiroili huolettomuuttaan, joka oli vienyt tytön\npaljon suurempaan vaaraan, kuin eskimoiden ja Bram Johnsonin susien\npuolelta olisi uhannutkaan. Hän yksin oli ollut vastuussa kaikesta.\nHänen ajattelemattomuutensa täyttää kamina liian täyteen oli\naiheuttanut tulipalon, ja seuraavan tärkeän hetken kuluessa, kun hän\nolisi voinut siepata käsiinsä muutakin kuin karhunnahan, ei hänen\njärkensä ollut toiminut tarpeeksi hyvin.\n\nHän seisoi siinä hetkisen avuttomana tulen punertavassa kuumuudessa ja\ntilanteen toivottomuus syöpyi hänen aivoihinsa kuin polttavat liekit.\nOllessaan vankeina Bramin tuvassa susien vartioimina ja eskimoiden\nahdistamina heillä kuitenkin oli ollut suojaa, vaatteita, ruokaa ja\nelämän tai ainakin paon mahdollisuuksia, mutta nyt --\n\nHän siveli lakitonta päätään kädellään ja kääntyi vastatuuleen. Tuulen\ntyynnyttyä oli ruvennut satamaan lunta, jonka hän tiesi aiheuttavan\nlämpömäärän nousua. Lämpömittari osoitti nyt luultavasti pariakymmentä\nastetta nollan alapuolella ja jollei tuuli lakkaisi kokonaan,\npaleltuisivat hänen korvansa tunnin tai parin kuluttua. Hänen aivonsa\ntyöskentelivät kuumeisesti sen jälkeen. Ajatuksessa, että hän joutuisi\ntaistelemaan kaikkia vastuksia vastaan ja että karhunnahkaan\nkietoutuneen tytön elämä riippui nyt kokonaan hänestä, oli sittenkin\njotakin pelottavan huumaavaa. Ilman hänen apuaan tyttö ei pääsisi\nliikkumaan minnekään sen puun juurelta, mihin Philip oli jättänyt\nhänet, ellei hän hautaisi paljaita jalkojaan lumeen. Jos jotakin\ntapahtuisi hänelle, niin tyttö kuolisi.\n\nHänen avuttomuutensa täytti Philipin mielen äkkiä hurjalla riemulla ja\nehdottoman omistusoikeuden suomalla ilolla, joka haihdutti kokonaan\nhänen pelkonsa hetkiseksi tai pariksi. Tyttö oli hänen mielestään nyt\njotakin paljon enemmän kuin nainen, jota hän rakasti. Hän oli kuin\npieni lapsi, jota Philipin piti kantaa sylissään ja suojella tuulelta\nja kylmältä, kunnes viimeinenkin veritippa lakkaisi virtaamasta hänen\nsuonissaan. Hänellä oli nyt ehdoton oikeus hoitaa tyttöä, kunnes loppu\ntulisi heille molemmille tai ihme pelastaisi heidät. Viimeinen muuri\noli luhistunut heidän väliltään. Ei merkinnyt mitään nyt, että hän oli\ntutustunut tyttöön vasta eilen. Maailma ja elämä olivat muuttuneet\nkokonaan ja pitkä aika oli kulunut. Tyttö kuului hänelle niin täysin\nkuin tähdet kuuluvat taivaalle. Philipin sylissä tyttö löytäisi joko\nelämän tai kuoleman.\n\nHän oli nyt saanut rohkeutta taisteluun. Kun hän lähti kävelemään\ntakaisin metsänlaitaa kohti, hän pääsi pelostaan ja alkoi suunnitella\ntoimintaa. Tähän saakka hän ei ollut muistanutkaan tuota toista tupaa,\njonka hän oli sivuuttanut Bramin kanssa tullessaan jäälakeudelta. Hänen\nsydämensä hyppäsi kurkkuun ja hän halusi huutaa. Tupa oli heidän ainoa\npelastuksensa. Se oli korkeintaan kymmenen tai viidentoista kilometrin\npäässä ja hän oli aivan varma siitä, että hän kyllä löytäisi sen.\n\nHän riensi palavien hirsien muodostaman suurenevan ympyrän poikki.\nElleivät eskimot olleet menneet kauaksi, joku heistä huomaisi\nvarmaankin tulen kajastuksen, ja nyt huomatuksi tuleminen oli samaa\nkuin joutua kuoleman omaksi. Metsän laidassa, missä varjot olivat\nsynkimmät, hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänen kätensä haparoi sitä\npaikkaa, missä hänen takkinsa vasemman taskun olisi pitänyt olla, ja\nkun hän kuunteli liekkien rätinää ja katsoa tuijotti hehkuvaan tuleen,\njärkytti heidän suurimman vaaransa toteaminen häntä äkkiä huumaavalla\nvoimalla. Tuon palavan pihkan muodostamassa kiertävässä helvetissä oli\nhänen takkinsa ja takin vasemmassa ulkotaskussa hänen tulitikkunsa!\n\nTulta! Tuolla aukeaman keskellä palava kiehuva kiertävä nuotio pilkkasi\nhäntä voimallaan ja ivaili häntä yhtä säälimättömästi kuin kangastus\nhärnää janoon kuolevia eläimiä erämaassa. Tunnin tai parin kuluttua se\nolisi palanut loppuun. Hän voisi ehkä pitää vireillä tulta sen\nkekäleissä jonkun aikaa, kunnes eskimot tai nälkä tai vielä hirveämpi\nmyrsky sammuttaisivat sen. Ponnistukset osoittautuisivat kaikissa\ntapauksissa lopulta aivan hyödyttömiksi. He voisivat ehkä pelastua, jos\nhe löytäisivät toisen tuvan ja pääsisivät sinne nopeasti. Ja suurimman\nhädän hetkellä hän voisi ehkä koittaa sytyttää tulta samoin kuin kerran\neräs intiaani, vaikka hän silloin oli tarkastellut temppua kuin\nlukemattomien sukupolvien aikana opitun käytännöllisyyden ihmettä.\n\nHän kuuli palatessaan Celien luokse tämän huudahtavan iloisesti\ntervetuliaisiksi. Tyttö sanoi hänen nimensä ja hänestä tuntui, ettei\nCelien äänessä ollut ollenkaan pelkoa, vaan ainoastaan iloa sen\njohdosta, että hän oli palannut hänen luokseen pikimustaan pimeyteen.\nHän kumartui ja kääri tytön huolellisesti suureen nahkaan, ennen kuin\nhän jälleen nosti hänet syliinsä. Hän piteli tyttöä niin, että Celie\nvoi painaa päänsä hänen kaulaansa kiinni, ja suuteli hänen pehmoista\nsuutaan jälleen ja kuiskaili hänelle alkaessaan tunkeutua metsään.\nHänen kuiskaavasta äänestään Celie ymmärsi, että heidän piti olla\nhiljaa. Hänet oli kyllä kääritty tiukasti nahan sisään, mutta äkkiä\nPhilip tunsi hänen vetävän toisen kätensä esille sen lämpimästä ja\npainavan hänen poskeaan vasten. Siitä se ei sitten liikkunut mihinkään.\n\nTämä hänen kätensä kosketus toi hänen sielunsa ja ruumiinsa syvyyksistä\nesille sen tunnustuksen, mikä soi Philipille voimia taisteluun koko\nmaailmaa vastaan. Kumpainenkaan ei sanonut sanaakaan moneen minuuttiin\nsen jälkeen. Tuulen humina puiden latvoissa kävi yhä hiljaisemmaksi ja\nkerran Philip huomasi vaalean raonkin taivaalla kohdassa, missä pilvet\nolivat eronneet toisistaan. Myrsky oli lakannut ja aamu alkoi jo\nmelkein sarastaa. Neljännestunnin kuluessa myrskyn ammusmaiset\nlumikiteet muuttuivat suuriksi pehmeiksi hiutaleiksi, jotka putoilivat\nsuoraan pilvistä valkoisena tulvana. Päivän koittaessa eskimot eivät\nmitenkään voisi löytää heidän jälkiään lumesta, sillä niin\ntäydellisesti ne olisivat silloin jo hävinneet näkyvistä.\n\nSen vuoksi Philip kävelikin niin nopeasti kuin hän vain voi metsän\npimeissä sokkeloissa. Hän luuli kaikesta päättäen kulkevansa suoraan\nitää kohti. Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään sylissään olevan\nkalliin taakkansa painosta. Hän otaksui kulkeneensa ainakin puolen\npeninkulman päähän palaneesta tuvasta, kun hän vihdoinkin pysähtyi\nlepäämään. Silloinkin hän puhui Celielle kuiskaillen. Hän oli\npysähtynyt kaatuneen puun luo, joka oli hänen lanteidensa korkeudella\nmaasta, ja hän laski tytön istumaan sille pitäen häntä siinä\nkäsivartensa mutkassa. Toisella kädellään hän haparoi tunnustellen,\nsuojeliko karhunnahka Celietä täydellisesti, ja tehdessään tätä\ntutkimusta hän joutui jälleen koskettamaan Celien paljaaseen jalkaan,\njolloin Celie säpsähti hieman. Sitten hän nauroi, ja Philip katsoi\ntarkasti, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa, että jalan oli mukava\nja lämmin olla.\n\nHän pysähtyi pari kertaa seuraavalla kahdeksalla sadalla metrillä.\nPäästyään noin kahden kilometrin päähän tuvasta hän pysähtyi kolmannen\nkerran tiheään kuusikkoon, jota ei tuuli eikä lumi kyennyt läpäisemään.\nHän kyhäsi heti saavuttuaan sinne kuusenhavuista majan Celielle, ja\nsitten he rupesivat odottamaan aamun koittoa. Sinä pimeänä väliaikana,\njoka ennustaa napaseutujen päivää, he kuuntelivat korviinsa\nmahdollisesti kantautuvia ääniä. Kerran he kuulivat jonkun Bramin suden\nsurullisen ulvonnan ja pari kertaa Philip oli erottavinaan kaukaisen\ninhimillisen äänenkin. Toisella kerralla Celien sormet puristautuivat\nhänen kätensä ympärille merkiksi siitä, että hänkin oli kuullut sen.\n\nPoistuen vähän myöhemmin Celien luota Philip palasi takaisin kuusikon\nlaitaan ja tutki tarkasti omat jälkensä eräässä paikassa, jossa hän oli\nkulkenut pienen aukeaman poikki. Heidän tulostaan ei ollut vielä\nkulunut puoltakaan tuntia, ja kuitenkin oli putoileva lumi peittänyt\njäljet jo melkein kokonaan. Hän toivoi nyt vain, että lumentuloa\njatkuisi vielä tunnin. Silloin ei enää voitaisi huomata ihmisten eikä\neläinten jälkiä muualla kuin pahimmassa tiheikössä. Hän tiesi kuitenkin\nsen, ettei hän nyt ollut tekemisissä valkoisten miesten eikä intiaanien\nkanssa, vaan eskimoiden, jotka olivat yönuuskijoita ja -metsästäjiä.\nViisi kuukautta kahdestatoista heidän olemassaolonsa riippui kokonaan\nsiitä, miten taitavia he olivat kulkemaan ja tappamaan pimeässä. Jos he\nolivat palanneet palavalle tuvalle, oli mahdollista ja hyvin\nluultavaakin, että he jo olivat aivan heidän kintereillään.\n\nHaettuaan itselleen toisen tukevan nuijan, hän odotti kuunnellen ja\njännitti katsettaan voidakseen lävistää synkän pimeyden, ja kun hän oli\nkuulevinaan oman sydämensä kovan sykinnän, tunsi hän hitaan ja\nvastustamattoman aavistuksen karmivan selkäänsä -- ennakkovaroituksen\njostakin uhkaavasta lähellä olevasta suuresta vaarasta. Hänen\nlihaksensa jännittyivät ja hän tarttui nuijaansa valmistautuen\ntoimintaan.\n\n\n\n\n17\n\nPhilip voittaa ensimmäisessä erässä\n\n\nHänestä tuntui seisoessaan siinä nuija kädessään, että koko maailma oli\nlakannut hengittämästä odottaessaan sitä samaa, mitä hänkin odotti ja\nkuunteli. Tuulikin oli tyyntynyt kokonaan. Puiden latvat eivät\nhumisseet enää lainkaan eikä mikään muukaan ääni rikkonut hiljaisuutta.\nTämä myrskyn jälkeen nopeasti syntynyt hiljaisuus oli muuan napaseudun\nilmiö, joka ei ollenkaan hämmästyttänyt häntä, vaikka sen vaikutus\nhäneen olikin melkein tuskallisen painostava. Hän oppi vähitellen\nerottamaan kaikkein hiljaisimmatkin äänet -- putoavan lumen hiljaisen\nkahinan, oman hengityksensä ja sydämensä sykinnän. Hän koetti\nkarkoittaa sen kummallisen tunteen, joka painosti häntä, mutta se oli\nmahdotonta. Hän olisi uskaltanut vannoakin, että tuolla pimeydessä oli\nihmisiä, joiden silmät ja korvat olivat yhtä jännittyneet kuin\nhänenkin. Mutta pimeys rupesi vähitellen haihtumaan. Varjot alkoivat\nerota harmaasta kaaoksesta. Puut ja pensaat saivat entiset muotonsa ja\nhänen päänsä yläpuolella viimeiset raskaat pilviröykkiöt tönivät\ntoisiaan hajautuessaan taivaalla.\n\nMutta vaikka pimeys muuttuikin päivänkoittoa ennustavaksi hämäräksi, ei\nhän vieläkään liikkunut, paitsi sen verran, että hän siirtyi paremmin\nsen tiheän kuusen suojaan, jonka taakse hän oli piiloutunut. Hän\narvaili, alkoiko Celie pelätä hänen poissaollessaan. Mutta hän ei\nvoinut pakottautua menemään eteenpäin eikä palaamaan takaisinkaan,\nsillä hän tunsi jotakin olevan tulossa. Hän oli siitä yhtä varma kuin\nsiitäkin, että yö oli muuttumaisillaan päiväksi. Mutta hän ei voinut\nkuulla eikä nähdä mitään, vaikka aamu olikin jo niin valoisa, että hän\nvoi katsella viidenkymmenen metrin päähän kaikille suunnille. Varsinkin\nhän piti silmällä sitä pientä aukeamaa, jonka poikki he olivat\nkulkeneet. Jos ruotsalainen Olof Anderson olisi ollut siellä, hän olisi\nvoinut kertoa Philipille toisesta samanlaisesta yöstä ja toisesta\nvalvomisesta, sillä Olof oli oppinut tietämään sen, että eskimot\nseuraavat riistan jälkiä kuin sudet joko parittain tai nelimiehisissä\njoukoissa ja matkivat susia siinäkin, etteivät he seuraa riistaa jälkiä\npitkin, vaan jäljet välissään.\n\nMutta Philip ei tiennyt sitä ja sen vuoksi hän vahtikin vain jälkiä. Ja\nvahtiessaan hän ajatteli alinomaa sadan metrin päässä takanaan piilevää\ntyttöä samalla kun jokin selittämätön sielullinen pohjavirta ilmaisi\nhänelle vihollisten tulon. Tilanteen tiukkuus synnytti hänen mielessään\nlukemattomia kysymyksiä, kun hän puristi nuijaansa, sillä tytön\nvuoksihan hän aikoi taistella ja tappaa pelkäämättä kuolemaa. Hän\nrakasti Celietä, vaikka hän ei tiennytkään tytöstä paljon mitään. Hän\noli kantanut tyttöä sylissään, tuntenut tämän sydämen sykkivän\nrintaansa vasten, suudellut tytön huulia ja hiuksia ja tyttö oli\nvastannut hänen hellyydenosoituksiinsa painautumalla vielä lujemmin\nhänen käsivarsiensa turvaan. Tyttö oli luovuttanut itsensä hänelle ja\nhän tunsi nyt jäsenissään sellaisen ihmisen voimaa, joka on\nryhtymäisillään taisteluun omansa puolesta. Mutta voiman mukana\nseuraavat kysymykset järkyttivät jälleen hänen mieltään: -- Kuka hän\noli ja miksi nuo salaperäiset viholliset ajoivat häntä takaa harmaassa\nhämärässä?\n\nSamalla hän kuuli äänen ja hänen sydämensä taukosi äkkiä sykkimästä.\nHän pidätti henkeään, sillä ääntä oli melkein mahdoton erottaa puiden\nhiljaisesta huminasta, vaikka se järkyttikin hänen aistejaan kuin\nukkosen jyrähdys. Se olikin pikemmin jonkun läsnäolon aiheuttamaa\ntunnelmaa. Hän voi nähdä nyt aukeaman toiselle laidalle saakka eikä\nsiellä näkynyt mitään liikettä. Hän käänsi päätään hitaasti\nliikuttamatta ruumistaan ja samalla huudahdus kohosi hänen huulilleen\nja häipyi siihen, sillä tuskin tusinan askelen päässä hänestä seisoi\njännittyneenä hilkkapäinen mies, lyhyt ja paksu tulisilmäinen ilmiö,\njoka näytti ensi näkemältä enemmän hirviöltä kuin ihmiseltä. Samalla\nPhilipin sisimmässä toimi jokin nopeammasti kuin järki. Se oli kai\njokin hänen alitajunnassaan piilevä vaisto, joka toimii itsensä\nsäilyttämisen puolesta niin äkkiä kuin ruuti leimahtaa tuleen kuumassa\npannussa. Juuri tämä alitajunnan huomiokyky otti vastaan ensimmäisen\nvalokuvauksellisen vaikutelman -- hilkkapäisen miehen kummallisen\nasennon, kohotetun käsivarren ja jonkun esineen kylmän juovaisen\nkimaltelun aamun valossa, ja tämän vaikutelman pakotuksesta Philipin\nvartalo heti kyyristyi lumeen, kun keihäs viheltäen läpäisi sen paikan,\njossa hänen päänsä ja hartiansa olivat olleet.\n\nKeihään heittäminen ja Philipin kyyristyminen olivat sattuneet\nsekunnilleen niin yhtaikaa, että eskimo luuli lävistäneensä\nvihollisensa. Hän huudahti riemusta kajahduttaen kurkustaan\nkogmollokkien _sakootwowin_ eli verihuudon, lyhyen karjahduksen, jonka\nkaiku kantautui ainakin peninkulman päähän. Mutta se muuttui äkkiä\ntoisenlaiseksi kiljahdukseksi, sillä Philip hyppäsi kyyristyneestä\nasennostaan pystyyn kuin nuoli. Hänen nuijansa viuhahti ilmassa ja\nennen kuin hämmästynyt hilkkapäinen mies ehti liikahtaa mihinkään, se\nputosi jymähtäen ja musersi varmaankin hänen olkapäänsä aivan mäsäksi.\nKun mies kallistui ollen kaatumaisillaan, toinen isku sattui suoraan\nhänen päähänsä ja toinen huuto päättyi kaameaan murahdukseen.\n\nPhilip horjahti lyönnin voimasta melkein kumoon ja ennen kuin hän ehti\nsaada tasapainonsa takaisin, hyökkäsi pari muuta miestä hänen\nkimppuunsa hämärästä. He huusivat tullessaan kuin pedot. Philip ei\nennättänyt käyttää nuijaansa, vaan hyökkäsi horjuvasta asennostaan\nylöspäin suoraan lähimmän vihollisensa kimppuun pelastaen itsensä\nkohotetun keihään pistolta painautumalla kiinni mieheen. Hänen\nnyrkkinsä suhahti ilmassa ja sattui eskimoa suuhun. Hän iski toisen\nkerran ja keihäs putosi kogmollokin kädestä. Samalla kun hänen\nruumiinsa jokainen suoni sykki taistelun aiheuttamasta raivosta ja\nkiihkosta, hän huusi, mutta parin karvaisen käsivarren puristus\ntukahdutti sen. Hänen päänsä vaipui taaksepäin ja hän kaatui.\n\nHän jäykistyi pelosta, koska hän ei ollut muistanutkaan tätä eskimoiden\nvoittamatonta taistelutemppua -- niskaotetta, joka takaapäin solmittuna\nesti kaikki vapautumisyritykset. Se oli sama vuosisatainen\n_sasaki-wechikun_ eli uhriote, jonka isä oli aina opettanut pojilleen\nja jota voidaan sanoa napaseutujen jiu-jitsuksi. Sen avulla kogmollok\nvangitsee uhrinsa kokonaan niin pitkäksi aikaa, että toinen kogmollok\nehtii leikata irti sydämen hänen rinnastaan. Kumarassa olevin päin ja\nhartioin Philip makasi hiljaa paikallaan hetkisen. Hän kuuli\nyläpuoleltaan kiivaan eskimonkielisen käskyn tai kehoituksen, että\ntoinen kiiruhtaisi nopeasti avuksi veitsineen.\n\nKuullessaan murahtavan vastauksen hän tapaili taskua, jossa Celien\npieni revolveri oli. Hän veti sen esille nopeasti, jännitti hanan\nselkänsä takana ja vääntäen kättään, kunnes kyynärpää naksahteli, hän\nampui. Laukaus oli umpimähkäinen. Palava ruuti poltti hylkeennahkaiseen\nhilkkaan verhoutuneet murhanhimoiset paksuhuuliset kasvot. Philip ei\nkuullut minkäänlaista huudahdusta tahi ääntä, mutta käsivarret\nirtautuivat hänen kaulastaan. Hän kääntyi ja hyppäsi seisoalleen.\nEskimo, jota hän oli iskenyt nyrkillään, oli hänestä kolmen tai neljän\naskeleen päässä ja lähestyi konttaamalla, koska hän oli vielä\nhuumautunut saamistaan iskuista. Philip huomasi nuijansa lumessa ja\notti sen käteensä pistäen revolverin taskuunsa. Kun eskimo nousi\nhorjuen seisoalleen, hän iski miestä kerran ja taistelu oli lopussa.\n\nSiihen oli kulunut ehkä kaikkiaan noin kolme tai neljä minuuttia, ei\nenempää. Hänen vihollisensa lepäsivät yhdessä kasassa liikkumattomina\nlumella. Kohtalo oli leikkinyt hänen kanssaan kovaa leikkiä. Hänen\npelastuksensa oli ollut melkein ihmeellinen, ja ainakin kaksi eskimoa\noli kuollut.\n\nMutta hänen hermonsa olivat vieläkin jännittyneet ja hän oli hyvin\nvaruillaan torjuakseen muut hyökkäykset. Äkkiä hän kääntyi ja joutui\nvastakkain olennon kanssa, joka pani hänet huudahtamaan hämmästyksestä\nja pelosta. Hän näki Celien. Tyttö seisoi kymmenen askeleen päässä\nhänestä, ja hirveässä pelossaan, jonka vuoksi hän oli tullut Philipin\nluo, hän oli jättänyt karhunnahan piilopaikkaansa. Hänen paljaat\njalkansa olivat uponneet lumeen. Hänen osittain alastomat käsivartensa\nolivat ojentautuneet Philipiä kohti harmaassa napaseudun hämärässä ja\nPhilip kuuli hänen huutavan hurjasti ja vaikeroiden:\n\n-- Philip, Philip!\n\nPhilip juoksi hänen luokseen päästäen tukahdetun huudahduksen. Tämä\nainakin kelpasi viimeiseksi todistukseksi. Ajatellen, että viholliset\nolivat tappamaisillaan Philipin, hän oli tullut Philipin luo. Philip\ntoisti hänen nimeään nyyhkyttäen kuin poika juostessaan hänen kanssaan\ntakaisin piilopaikkaan. Hän kietoi melkein hurjasti karhunnahan hänen\nympärilleen jälleen ja puristi sitten hänet niin lujasti syliinsä että\nhän kuuli Celien heikosti huohottavan hengittäessään. Tämän villin ja\nihanan hetken Philip käytti kuuntelemiseen. Kylmä ja lyijynharmaa päivä\noli valkenemaisillaan, ja kun he kuuntelivat sydämet vastakkain, heidän\nkorviinsa kantautui sama ääni.\n\nSe oli taas _sakootwow_, kogmollokkien hurja, kimakka verihuuto, ja se\ntuntui vaativan vastausta noilta kolmelta hilkkapäiseltä mieheltä,\njotka olivat hyökänneet Philipin kimppuun aukeaman laidassa muutamia\nminuutteja sitten. Huuto kuului noin kahden kilometrin päästä. Sitten\nsiihen vastattiin hiljaa kaukaa lännestä. Philip painoi hetkeksi\nkasvonsa Celien kasvoihin ja rukoili sydämensä pohjasta, sillä hän\narvasi taistelun olevan vasta alussa.\n\n\n\n\n18\n\nVerisellä tiellä\n\n\nPhilip oli aivan varma siitä, että sekä idässä että lännessä päin\nkuljeskelevat eskimot olivat tulossa tänne pyrkien keskustasta\nkuulunutta huutoa kohti, joka nyt oli vaiennut. Sinä lyhyenä\nväliaikana, jolloin hän voi toimia esteettömästi, hän päätti käyttää\nhyödykseen kaatuneita vihollisiaan. Hän onnistui selittämään sen\nvalppaalle Celielle, ennen kuin hän riensi takaisin taistelupaikalleen.\nEnsin hän tarkasti sen vain kiireesti hakematta aseitakaan, sillä hän\nei voinut ajatella muuta kuin Celietä. Lumella viruvista kogmollokeista\noli pienin se, jota hän oli iskenyt nuijalla päähän. Hän polvistui ja\nriisui aluksi miehen päästä hylkeennahkaisen hilkan eli _bashlyhin_ ja\nsitten vasta muut vaatteet, jotka olivat aivan uudet turkisnutusta\npeurannahkaisiin intiaanikenkiin asti. Koottuaan ne syliinsä hän\nkiiruhti takaisin tytön luo.\n\nHeillä ei ollut aikaa ruveta arvostelemaan asiaa perin pohjin. Vaatteet\nolivat kuin Jumalan lahjoittamat, vaikka ne oli riisuttukin kuolleen\nmiehen yltä, joka vielä kaiken hyvän lisäksi oli ollut eskimo. Celien\nsilmät loistivat ilosta. Philip hämmästyi enemmän kuin milloinkaan\nennen nähdessään, miten rohkeasti hän käyttäytyi vaaran ollessa\nsuurimmillaan. Tyttö alkoi pukea vaatteita ylleen melkein ennen kuin\nhän ehti kääntyä selin.\n\nHän palasi eskimoiden luo, jotka olivat kaikki kuolleet. Yhdellä oli\npieni luodinreikä silmiensä välissä ja toiset olivat kuolleet nuijan\niskusta. Hän siveli kädellään Celien pientä revolveria -- hernepyssyä,\njolle hän oli nauranut. Se oli nyt joka tapauksessa pelastanut hänen\nhenkensä. Ja nuija --\n\nHän ei ruvennut kuitenkaan tutkimaan eskimoita sen tarkemmin. Mieheltä,\njota hän oli iskenyt paljaalla nyrkillään, hän riisui hilkan ja takin\neli _temiakin_ pukien ne ylleen. Takissa ei ollut ainoatakaan taskua,\nmutta jokaisen eskimon vyöstä riippui sarvivalaan nahasta tehty pussi,\njoka toimitti kaikkien taskujen virkaa. Hän heitti ne yhteen kasaan\nlumelle, ennen kuin ryhtyi etsimään aseita. Hän löysikin kaksi puukkoa\nja puolen tusinan verran kamalia pieniä keihäitä. Toinen puukko oli\nvielä lujasti eskimon kädessä, joka oli kontannut häntä kohti\npäästääkseen hänen sisälmyksensä lumelle, kun Celien revolveri oli\npelastanut hänen henkensä. Hän otti tämän veitsen sen vuoksi, että se\noli pitempi ja terävämpi kuin toinen.\n\nSitten hän polvistui ja rupesi tarkastamaan noiden kolmen pussin\nsisältöä. Jokaisesta löytyi välttämätön kerä _babichea_ eli\npeurannahkalankaa ja toinen pienempi vedenpitävä sarvi -- valaannahasta\nvalmistettu pussi, jossa olivat kogmollokkien tulukset. Mutta niissä ei\nollut lainkaan eväitä, mikä todisti selvästi sen, että eskimot olivat\nleiriytyneet johonkin läheisyyteen. Hän oli jo ehtinyt lopettaa pussien\ntarkastamisen, kun hän katsoessaan ylös polviasennostaan näki Celien\nlähestyvän.\n\nHuolimatta tilanteen vakavuudesta hän ei voinut pidättää hymyään\nnoustessaan tervehtimään tyttöä. Viidenkymmenen askeleen päästä, vaikka\nhänen kasvonsa olisivat olleetkin katsojaan päin, jokainen olisi\nhelposti erehtynyt ja luullut häntä eskimoksi, koska hylkeennahkainen\n_bashlyk_ oli niin suuri, että se melkein kokonaan peitti hänen\nkasvonsa, ellei katsoja ollut likellä hänen edessään. Philip kiersi\nensi työkseen hilkan reunan hieman taemmaksi ja veti sitten hänen\npaksun palmikkonsa takin alta aukaisten sen suortuvat, kunnes hiukset\nympäröivät hänet kimaltelevana pilvenä. Heidän vihollisensa eivät\nvarmaankaan voineet luulla häntä nyt mieheksi sadankaan metrin päästä.\nJos he joutuisivat väijyvien vihollisten käsiin, saisi Celie ainakin\nolla turvassa keihäiltä.\n\nCelie tuskin tiesikään, mitä Philip teki. Celie tuijotti vain\nkuolleisiin miehiin, jotka olivat vaienneita todistajia heitä\nuhanneesta vaarasta ja siitä kauheasta taistelusta, johon Philip oli\nosallistunut. Hän huudahti kummallisesti ja kääntyen Philipiin päin\npainautui vapisten Philipin syliin. Näinä sekunteina Philip unohti\nkokonaan ajan kulun ja kalliiden menetettyjen hetkien mahdollisen\nhinnan. Hän tiesi vain sen, että Celien kädet kietoutuivat yhä lujemmin\nhänen kaulaansa, samalla kun Celie kuiskaili hänen nimeään ja antoi\nhänen sivellä pehmeää tukkaansa. Mutta sitten eräs tapahtuma palautti\nhänet järkiinsä. Kuusen latvasta putosi kahmalollinen lunta hänen\nhartioilleen. Se säpsähdytti häntä kuin vieraan käden kosketus ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän selitti jo Celielle, että muitakin\nvihollisia oli läheisyydessä, minkä vuoksi ei sopinut hukata\nsekuntiakaan, vaan piti lähteä pakoon heti.\n\nHän kiinnitti yhden pussin vyöhönsä, tarttui nuijaansa ja ajateltuaan\nhetken otti vielä käteensä yhden kogmollokkien harppuunoista. Hänellä\nei ollut mitään täsmällistä käsitystä siitä, miten hän tulisi\nkäyttämään tätä asetta, koska se oli niin hento, ettei siitä ollut\nkeihääksikään läheltä pistäessä. Noin tusinan askeleen päästä hän voisi\nehkä heittää sen tahtomaansa paikkaan. Kogmollokin kädessä se oli\nkuolettava ase kolmenkymmenen metrin päästä. Päätettyään pysyä Philipin\nrinnalla seuraavassa taistelussa Celie otti haltuunsa toisen keihään,\nja puristaen hänen kätensä omaansa Philip lähti suoraan pohjoista kohti\nmetsän halki.\n\nHän tiesi toisen tuvan olevan jossakin sielläpäin. Kuljettuaan\njäälakeuden yli ja sivuutettuaan metsän laidan Bram Johnson oli\nkääntynyt melkein etelään, ja muistellen matkan viime osaa Philip oli\nmelkein varma siitä, ettei tuvasta toiselle ollut kuin kymmenen tai\nviisitoista kilometriä. Hän kirosi nyt välinpitämättömyyttään, ettei\nollut pitänyt paremmin silmällä Bramin kulkemaa tietä viimeisinä parina\ntuntina. Hänen hartain toivonsa löytää tupa perustui siihen, että hän\nnäkisi jonkun tuntemansa maamerkin metsän laidassa. Hän muisti melko\nselvästi, missä he olivat kääntyneet metsään ja miten he vähemmän kuin\npuoli tuntia sen jälkeen olivat saapuneet ensimmäiselle tuvalle.\n\nMutta nyt heidän ei vielä välttämättä tarvinnut löytääkään tupaa, vaan\npäästä pakoon eskimoiden kynsistä. Puolen tunnin tai lyhyemmänkin ajan\nkuluttua hän tiesi toistenkin silmien jo tietävän taistelusta. Sitä ei\nvoitu välttää. Jos heidän kummallakin puolellaan hiipivät kogmollokit\nsaapuisivat heidän jäljilleen ennen aukeamaa, he löytäisivät pian\nruumiit, ja jos he aukeaman tällä puolen näkisivät jalan jälkiä\nlumessa, he seuraisivat varmasti jälkiä taaksepäin saadakseen nopeasti\nselville aiheen tuohon riemuitsevaan huutoon, joka ei ollut uudistunut.\n\nCelien pienet jalat, joihin pauloitetut intiaanikengät olivat pari\nkertaa liian suuret, tarpoivat lunta siten, että eskimot saisivat kyllä\nheti selville jälkien merkityksen. Kuten Philip käsitti tilanteen,\nheillä oli vain yksi mahdollisuus eikä mitään muuta. He eivät\nvoineet pelastua turvautumalla viekkauteen eivätkä piiloutuakaan\ntakaa-ajajiltaan. Toivo johtui kokonaan vihollisten lukumäärästä. Jos\nnäitä oli jäljellä vain kolme tai neljä, nämä eivät varmaankaan\nuskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa aukealla. Siinä tapauksessa heidän\npitäisi varoa vain väijytystä ja pelätä yötä.\n\nHän katsoi turkkiin ja hilkkaan pukeutunutta Celietä, joka kävellä\nlaahusti rohkeasti hänen rinnallaan käsi hänen kädessään ja mukautui\nhänen johtoonsa luottavaisesti kuin lapsi. Hänen mielestään nämä hänen\nelämänsä ihmeellisimmät hetket olivat peloittavia. Mutta taistellessaan\ntämän naisen puolesta miehen oli pakko voittaa. Ja silloin hän huomasi,\nmiten lujasti Celie puristi toisella kädellään keihästä, jonka oli\nottanut aseekseen. Hänkin näytti olevan valmis taisteluun. Kaiken tämän\naiheuttaman lumouksen vaikutuksesta Philip nauroi, jolloin Celie katsoi\nhäneen ihmetellen hetken, kuinka hän voi nauraa nyt. Mutta kai hän\nymmärsi sen, koska suuri hilkka piilotti hänen kasvonsa melkein heti ja\nhänen sormiensa ote höltyi.\n\nNeljännestunnin he kulkivat niin nopeasti kuin Celie voi kävellä.\nPhilip oli varma, että eskimot, joiden huudot he olivat kuulleet,\nsuuntasivat kulkunsa suoraan sitä paikkaa kohti, josta ensimmäinen\nhuuto oli kajahtanut, ja hänen tarkoituksensa oli päästä niin kauaksi\nkuin mahdollista ensi minuutteina, että heidän vihollisensa jäisivät\nheidän taakseen. Hän tiesi, että jälkiä oli helpompi vahtia kuin varoa\nedessäpäin olevia väijytyksiä. Pari kertaa tämän ajan kuluessa hän\npysähtyi johonkin sellaiseen paikkaan, jossa heitä ei voitu huomata, ja\nkatsoi taakseen. Ja kulkiessaan eteenpäin hän valitsi kaikkein\nharvimman metsän ja karttoi jokaista sellaista paikkaa, johon\nkeihäänheittäjä olisi voinut piiloutua. He olivat jo kulkeneet jälleen\nkahdeksansataa metriä, kun he äkkiä näkivät edessään lumikenkien\njälkiä.\n\nNe katkaisivat heidän suuntansa suorakulmaisesti ja kun Philip kumartui\nkatsomaan niitä, pala kohosi hänen kurkkuunsa. Noilla toisilla\neskimoilla ei ollut lumikenkiä. Se ei ollut lainkaan hämmästyttänyt\nhäntä, sillä lumi oli niin kovaa, että sitä voitiin helposti kulkea\nintiaanikengilläkin. Mutta nyt hän hämmästyi kovasti sen vuoksi, ettei\ntämä hänen huomaamansa jälki ollutkaan eskimoiden _usamukien_ tekemä.\nJäljet olivat pitkiä ja kapeita. Niiden lumeen painamat verkkomaiset\nmerkit eivät olleet leveiden sarvivalaan nahasta leikattujen hihnojen\ntekemät, vaan hienompien _babichien_. Oli kyllä mahdollista, että nämä\nnyt olivat jonkun eskimon jaloissa, mutta nämä olivat valkoisen miehen\nkengät!\n\nSilloin hän huomasi jotakin muutakin. Hän seurasi jälkiä tusinan\naskeleen verran harpaten viisitoista senttimetriä lisää joka\naskeleellaan. Mutta hänen oli sittenkin hyvin vaikea seurata\nlumikenkien jälkiä. Mies, joka oli tehnyt ne, oli astunut vähintään\nparikymmentä senttiä pitempiä askelia kuin hän. Hän ei voinut enää\npiilottaa huomionsa aiheuttamaa kiihtymystä Celieltä.\n\n-- Maailmassa ei ole vielä elänyt sellaista eskimoa, joka olisi voinut\ntehdä tuollaisia jälkiä, hän huudahti. -- He voivat kyllä kulkea melko\nnopeasti, mutta silloin kun todellinen vauhti tulee kysymykseen, he\novat pelkkiä maleksijoita. Tästä on kulkenut valkoinen mies tai Bram.\n\nIhmissuden nimen mainitseminen ja Philipin viittaus tiehen pakottivat\nCelien hiljaa huudahtamaan ymmärtämyksestä. Hän kiiruhti nopeasti kuin\nsalama lumikenkien jäljille ja ryhtyi tutkimaan niitä kiihkeästi.\nSitten hän katsoi Philipiin pudistaen päätään. Bram siitä ei ainakaan\nollut kulkenut. Hän viittasi kengän päähän ja tarttuen oksaan taittoi\nsen Philipin nähden. Hänkin muisti nyt. Bramin toisen lumikengän pää\noli taittunut tylpäksi eikä lumeen painuneissa jäljissä näkynyt tätä\nmerkkiä lainkaan. Bram ei siis ollut kulkenut tämän kautta.\n\nPhilip seisoi hetken tietämättä mihin ryhtyä. Hän tiesi Celien katsovan\nhäneen ja koettavan hänen kasvoistaan saada selville jotakin tämän\npeloittavan hetken kauheasta merkityksestä. Sama näkymätön voima, joka\noli pakottanut hänet odottamaan ja vahtimaan vihollisiaan vähän aikaa\nsitten, tuntui nyt käskevän häntä lähtemään noille vieraille\nlumikenkien jäljille. Jälkien tekijä oli ainakin aseistettu, olipa hän\nsitten vihollinen tai ystävä. Ajatus, mitä pyssy ja ammukset\nmerkitsivät hänelle ja Celielle nyt, pani hänet huudahtamaan äkkiä\npäättäväisesti.\n\n-- Hän on menossa itään päin ja meidän pitäisi kulkea pohjoista kohti\nlöytääksemme tuvan, hän sanoi viitaten jälkiin. -- Mutta me seuraamme\nsittenkin häntä. Haluan anastaa hänen pyssynsä. Tahdon saada sen\nomakseni kernaammin kuin minkään muun esineen maailmassa, koska minun\npitää nyt suojella sinua. Seuraamme --\n\nJos hänen mielessään olisi ollut epäröinnin varjokin, se olisi\nhaihtunut nyt, sillä heidän takaansa kajahti kummallinen uhkaava huuto.\nSe ei ollut samanlainen kiljahdus kuin he olivat kuulleet ennen, vaan\njonkinlainen kumiseva kauas kuuluva pärinä, joka oli kuin rummuttamista\nja joka kummallisuudellaan värisytti jokaista kuuntelijaa. Siihen\nvastattiin heti kauempaa lännestä --\n\n-- _Tar-ra-ran-tan-tan-tan-taa!_\n\nPhilipistä tuntui seuraavana puolena minuuttina, kuin siihen\nvastattaisiin ainakin kuudesta eri paikasta. Ja sitten se jälleen\nkajahti suoraan heidän takanaan.\n\nCelie tarttui hänen käteensä, sillä hän ymmärsi kaiken yhtä hyvin kuin\nPhilipkin. Joku eskimo oli löytänyt kaatuneet ja heidän vihollisensa\nkokoontuivat nyt nopeasti heidän taakseen.\n\n\n\n\n19\n\nKilpajuoksu ajan voittamiseksi\n\n\nEnnen kuin viimeinen näistä huudoista oli lakannut kuulumasta, Philip\nheitti tien toiselle puolelle kantamansa keihään ja lähetti sitten\nCelienkin aseen samaa tietä koettaen selittää hänelle, että pieninkin\nlisäpaino oli heille vain haitaksi tulevassa kilpajuoksussa. Keihäitä\nseurasi hänen nuijansa.\n\n-- Tästä tulee kovin kilpailu, missä milloinkaan olen ollut mukana, hän\nsanoi hymyillen Celielle. -- Meidän pitää voittaa se. Ellemme onnistu,\nniin --\n\nCelie katsoi häneen hehkuvin silmin. Philip hillitsi mielensä\nsuurenmoisesti. Hänen kasvoissaan ei näkynyt merkkiäkään kiihkosta, ja\nhän hymyili Celielle nostaessaan hänet äkkiä syliinsä. Liike oli niin\nodottamaton, että Celie huudahti heikosti. Sitten Philip kiidätti hänet\njälkiä pitkin juosten hänen kanssaan ensimmäiset sata metriä, ennen\nkuin hän laski Celien maahan jälleen. Hän ei olisikaan millään muulla\ntavalla voinut ilmoittaa Celielle, että he olivat nyt lähdössä kuoleman\nkanssa kilpasille, jossa heidän oli pakko ponnistaa kaikki voimansa.\nTuskin Celien jalat olivat koskettaneet maahan, kun hän jo juoksi\nPhilipin rinnalla käsi Philipin kädessä. Heiltä ei mennyt sekuntiakaan\nhukkaan.\n\nTottuneen ihmismetsästäjän nopeaan tapaan Philip arvosteli\nvoitonmahdollisuutensa. Kaikki eskimot kokoontuivat luultavasti ensin\nkaatuneitten luo. Muutamien välttämättömien muodollisuuksien jälkeen he\nrupeaisivat pian rähisten neuvottelemaan, suoden heille siten muutamia\nkalliita hetkiä lisää. Ryhtyessään takaa-ajoon he olisivat enemmän tai\nvähemmän varovaisia kolmannen kogmollokin otsaan ilmestyneen\nluodinreiän vuoksi.\n\nJos Celie olisi voinut kysyä häneltä, mitä hän toivoi voittavansa\nseuraamalla tuntemattomien lumikenkien jälkiä, hänen olisi ollut hyvin\nvaikea vastata. Siinä oli kysymys samanlaisesta satunnaisesta voiton\nmahdollisuudesta suurta ylivoimaa vastaan kuin silloinkin, jolloin hän\noli laukaissut Celien pienen revolverin. Hänen mieleensä oli\njuolahtanut paljonkin mahdollisuuksia. Hän oli tullut ajatelleeksi\nsitäkin, että itään päin kiiruhtava mies voi ehkä kuulua Luoteiseen\nkuninkaalliseen ratsupoliisiin. Eräästä asiasta hän kuitenkin oli\nvarma. Jälkien tekijä ei ainakaan ollut varustautunut keihäillä, vaan\npyssyllä. Ja Philip halusi saada pyssyn käsiinsä välittämättä siitä,\noliko mies ystävä vai vihollinen. Tempun onnistuminen perustui nyt\nsiihen, että hän sai saaliinsa näkyviin mahdollisimman pian.\n\nHän voi arvostella melko varmasti, kuinka kaukana heidän edellään\nvieras oli. Lumi oli himmentänyt jälkien tuoreutta vain vähän ja siitä\nvoitiin helposti päättää, että mies oli kulkenut siitä melkein myrskyn\nlopussa. Hän uskoi sen vuoksi, etteivät jäljet voineet olla tuntia\nvanhemmat.\n\nCelie juoksi rohkeasti hänen rinnallaan ja hän pakottikin tytön\njatkamaan koiravaljakon vauhtia ainakin parisataa metriä. Sitten hän\npysähtyi, sillä Celie huohotti kovasti. Hänen hilkkansa oli valahtanut\nniskaan ja hänen kasvonsa olivat kauniisti punastuneet ponnistuksesta.\nSilmät loistivat kuin tähdet, huulet olivat vähän raollaan ja hän oli\nmuutenkin houkuttelevan kaunis. Mutta Philip ei tuhlannut hetkeäkään\ntarpeettomaan ihailuun, vaan nosti hänet heti syliinsä ja jatkoi\nmatkaansa. Käyttämällä tällä tavoin jokaisen hitusen voimistaan ja\nkestävyydestään hän laski heidän kulkevan ainakin kolmanneksen\neskimoita nopeammin. Tärkeintä vain oli tietää, kuinka kauan hän\njaksaisi pitää yllä tätä samaa vauhtia.\n\nCelie alkoi ymmärtää hänen suunnitelmansa yhtä selvästi kuin hän olisi\nselittänyt sen sanoilla. Neljännen sadan metrin lopulla hän ilmaisi\nPhilipille jaksavansa jälleen juosta vähän matkaa, mutta Philip kantoi\nvielä viisikymmentä metriä, ennen kuin laski hänet maahan. Tällä tavoin\nhe olivat kulkeneet noin yhden kilometrin kun jäljet äkkiä kääntyivät\nsuoraan pohjoista kohti. Käännös oli niin tiukka, että Philip pysähtyi\ntutkimaan, mikä tämän äkillisen suunnan muutoksen oli aiheuttanut.\nMuukalainen oli nähtävästi seisonut monta minuuttia tässä samassa\npaikassa tuulenkaataman kuusen vieressä. Philip huomasi nyt ensi kerran\nlumessa muutamia ruskeita pilkkuja.\n\n-- Tässä hän on koonnut voimiaan ja pistänyt poskeensa uuden mällin,\nhän sanoi enemmän itselleen kuin Celielle. Eikä näissä jäljissä ole\nenää lainkaan lunta. Luulen, ettei hän ole meistä enää kuin korkeintaan\npuolen tunnin matkan päässä.\n\nHänen vuoronsa oli jälleen kantaa Celietä ja huolimatta Celien\nvastaväitteistä, että hän kyllä vielä jaksoi juosta samanlaisen matkan,\nhän lähti jatkamaan takaa-ajoaan tyttö sylissään. Celien nopeasta\nhengityksestä ja hänen suupieltensä jännittyneistä rypyistä Philip\nhuomasi, että ponnistukset, joita Celie oli jo saanut kestää,\nalkoivat vaikuttaa häneen. Suuret intiaanikengät ja hänen kömpelöt\nnahkavaatteensa olivat suureksi haitaksi hänen pienille jaloilleen ja\nsolakalle ruumiilleen kävellessäkin, saati sitten juostessa. Philip\nhuomasi, että hän nostamalla Celien korkeammalle syliinsä niin, että\nCelie voi nojata käsillään hänen olkapäihinsä, voi pitää yllä helpommin\nvauhtia, jota hän oli päättänyt kulkea.\n\nKun hän piti Celietä sylissään tällä tavoin, Celien tukka peitti hänen\nrintansa ja olkapäänsä niin, että hänen kasvonsa joutuivat silloin\ntällöin kokonaan sen sametinpehmeisiin kiharoihin. Sen hyväily ja\nCelien käsivarsien aiheuttama lumous kannustivat häntä eteenpäin.\nKerran hän juoksi kolmesataa metriä yhteen menoon, mutta sitten hän\nhuohottikin kovasti pysähtyessään. Tällä kertaa Celie vaati, että hän\nsaisi juosta pitempään, ja kun he pysähtyivät, Celie horjui ja\nhuohotti. Philip ei jaksanut kantaa häntä sitä seuranneena väliaikana\nkuin sataviisikymmentä metriä. Molemmat huomasivat samalla kertaa\nmahdolliset seuraukset. Vauhti alkoi kysyä heidän voimiaan. Se voitiin\nnähdä selvästi Celien silmistä. Hänen ensi ponnistustensa aiheuttama\npuna oli hävinnyt olemattomiin hänen poskiltaan, jotka nyt näyttivät\nkalpeilta ja hieman riutuneilta. Celie näki Philipinkin kasvoissa saman\nväsymyksen, jonka hän oli luullut niin selvästi näkyvän omissa\nkasvoissaan. Hän siveli käsillään Philipin poskia ja hymyili. Hetki oli\njärkyttävä. Hänen rohkeutensa, hänen osoittamansa suurenmoinen\nluottamus ja hänen tapansa ilmoittaa pienillä käsillään, ettei hän\ntuntenut pelkoa, liikuttivat Philipiä. Ja ensi kerran hän mukautui\nhaluunsa puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja suudella noita\nsuloisia huulia, jotka ojentautuivat hänelle, kun Celie painautui hänen\nrintaansa vasten.\n\nHetken kuluttua Philip katsoi kelloaan. Sen jälkeen kun he olivat\nsaapuneet vieraille jäljille, he olivat kulkeneet neljäkymmentä\nminuuttia. Sinä aikana he olivat juosseet vähintäänkin kuusi kilometriä\nja olivat nyt lähes seitsemän kilometrin päässä taistelutantereelta.\nHeidän etumatkansa oli aika suuri. Eskimot olivat varmaankin kolmen\nkilometrin päässä heidän takanaan eikä vieras, jota he seurasivat,\nvoinut olla enää kaukanakaan.\n\nHe lähtivät jatkamaan matkaansa kävellen ja saapuivat kolmannen kerran\npaikkaan, johon heidän edellään oleva mies oli pysähtynyt tekemään\nhuomioita. Philip näki siitä aivan selvästi, ettei mieskään ollut aivan\nvarma suunnastaan, vaikka hän ei näyttänyt epäröineenkään jatkaessaan\nmatkaansa suoraan pohjoista kohti.\n\nHe kulkivat sitten puoli tuntia siihen suuntaan Philipin silti\nunohtamatta varovaisuuttaan hetkeksikään. Hän katseli ympärilleen ja\nkuunteli tarkasti kaikkia edestä ja takaa kuuluvia ääniä tai\nliikehtimistä kääntyen yhä useammin tarkastelemaan omia jälkiään.\n\nSaavuttuaan vähintään kahdeksan kilometrin päähän aukeaman laidasta,\njossa taistelu oli tapahtunut, he näkivät edessään harjanteen. Philipin\nsydän sykähti äkkiä toivosta, sillä hän muisti sen. Se oli\nkummallisesti muodostunut \"sianselkä\", joka oli kuin suuri jäätynyt\nlumikinos. Se oli ehkä monen kilometrin pituinen. Hän ja Bram olivat\nkulkeneet sen yli jostakin kohdasta sivuutettuaan tuvan. Hän ei ollut\nkoettanutkaan kertoa Celielle tuvasta, sillä aikaa oli ollut liian\nvähän. Mutta nyt tänä lyhyenä väliaikana, jonka hän soi heille\nlepohetkeksi, hän piirusti sen kuvan lumeen ja sai Celien ymmärtämään,\nettä se sijaitsi jossakin tuon harjanteen läheisyydessä ja että vieras\nnäytti suunnanneen kulkunsa sinne. Sen jälkeen hän melkein kantoi\nCelien harjanteelle. Celie ei voinut piilottaa häneltä, että hän veti\njalkojaan perässään kävellessäänkin. Hänen kasvonsa näyttivät\nväsyneiltä ja kerran koettaessaan sanoa jotakin Philipille hänen\näänensä murtui heikkoihin nyyhkytyksiin. Harjanteen toisella puolella\nPhilip otti hänet jälleen syliinsä ruveten kantamaan häntä.\n\n-- Tupa ei voi olla enää kaukana, hän rohkaisi tyttöä. -- Saamme hänet\nkiinni hyvin pian, kultaseni. Siihen ei kulu enää montakaan sekuntia.\n\nCelie siveli hellästi hänen poskeaan ja Philip nielaisi kurkkuunsa\nkohonneen palan. Kuluneena puolena tuntina Celien silmiin oli\nilmestynyt toinen ilme. Se oli niissä nytkin, kun hän lepäsi\nhervottomana hänen sylissään pää hänen rinnallaan. Se ilmaisi\nkuvaamatonta hellyttää ja _jotakin muutakin_, mikä kuristi Philipin\nkurkkua. Pelkoa se ei ollut, vaan suuren rakkauden ja ymmärtämyksen\nhehkua.\n\nTyttökin tiesi Philipin melkein uupuneeksi ja arvasi, että toisen\nparista asiasta täytyisi tapahtua pian. Hän siveli Philipin poskea\nhiljaa, kunnes Philip laski hänet maahan jälleen, ja sitten hän painoi\nPhilipin käden kovasti rintaansa vasten, kun he katsoivat taakseen ja\nkuuntelivat. Philip tunsi hänen sydämensä hiljaisen sykinnän, ja jos\nhän tarvitsi enemmän rohkeutta, hän sai sitä nyt.\n\nHe jatkoivat matkaansa ja saapuivatkin äkkiä tuvan läheisyyteen. Se ei\nollut sadankaan metrin päässä heistä heidän nähdessään sen ensi kerran,\neikä se ollut enää asumatonkaan, koska piipusta kohosi ohut savupatsas.\nMuita elämän merkkejä he eivät kuitenkaan huomanneet.\n\nPhilip tuijotti siihen puoli minuuttia. Tuolla oli vihdoinkin heidän\nviime toivonsa. Elämä tai kuolema ja kaikki mitä maailma voi tarjota\nhänelle ja hänen vieressään seisovalle tytölle, oli tuolla tuvassa. Hän\nvei tytön hiljaa niin kauaksi syrjään, ettei häntä voitu nähdä. Ja\nsitten hän riisui takkinsa heittäen sen lumelle. Hän valmistautui\ntaisteluun kuin mies. Se voitiin huomata hänen kasvoistaan ja hänen\nlihastensa jäykistymisestä, ja kun hän kääntyi Celien puoleen, tämä oli\nkalpea kuin lumi hänen jalkainsa alla.\n\n-- Jouduimme ajoissa, hän kuiskasi. -- Sinun pitää pysyä täällä.\n\nCelie ymmärsi. Hän tarttui käsillään Philipiin, kun Philip aikoi\npoistua, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. Hän halusi huutaa, pysähdyttää\nPhilipin tai mennä Philipin kanssa, mutta hän totteli kuitenkin. Hänen\nsydämensä oli tukehduttaa hänet, kun hän katseli Philipin poistumista,\nmutta hän tiesi sen olevan välttämätöntä. Nyyhkyttäen hän kuiskasi\nPhilipin nimen kuin rukoillen, koska hän tiesi, mitä tuvassa tulisi\ntapahtumaan.\n\n\n\n\n20\n\nCelie rientää avuksi\n\n\nPhilip saapui tuvan luo sen ikkunattomalta puolelta. Hän oli huomannut\nkulkiessaan sen ohi Bramin kanssa, että sen toisessa seinässä oli\nluukulla varustettu ikkuna, ja sitä kohti hän nyt hiipi nopeasti, mutta\nvarovaisesti. Saavuttuaan paikalle, josta hän voi katsella ympärilleen,\nhän huomasi luukun olevan vieläkin kiinni. Painaen korvansa erääseen\nrakoon hän kuuli jonkun tuvassa liikkuvan henkilön aiheuttamaa\nrisahtelua. Hän katsahti olkansa yli ja näki Celien seisovan vielä\näskeisessä paikassa. Philipkin tunsi melkein samaa hirvittävää\njännitystä kuin Celiekin katsoessaan häntä.\n\nHän kiersi nurkan hiipien ovea kohti, sillä hän halusi äärettömän\nkiihkeästi saada tämän tehdyksi niin pian kuin suinkin. Hänen\nvaltimonsa rupesivat sykkimään nopeammin hänen ajatellessaan, että\noutojen lumikenkien jälkien tekijä oli ehkä sittenkin ystävä. Mutta\nkuinka hän voisi saada sen selville? Hän oli päättänyt olla luottamatta\nmihinkään sattumaan. Sekunninkin kestävä väärä luottamus voi\nosoittautua turmiolliseksi. Vasta sitten kun hän sai pyssyn käsiinsä,\nhän voi ruveta odottamaan esittelyä ja selityksiä. Mutta siihen asti ja\nvarsinkin koska vihamieliset eskimot olivat vielä heidän kintereillään,\nhänen --\n\nHänen järkensä ei ehtinyt lopettaa tätä viimeistä väitettä, sillä sen\nloppu selveni hänelle äkkiä toisella tavalla. Hän näki jo oven, mutta\nkun se aukeni sisäänpäin, hän ei heti erottanut, oliko se auki vai\nkiinni. Pitkät lumikengät ja keihäskimppu olivat nojallaan seinää\nvasten aivan oven vieressä. Tuijottaessaan keihäisiin hän tunsi\nkuvottavaa pettymystä. Joku eskimojättiläinen eikä valkoinen mies oli\npolkenut ne jäljet, joita he olivat seuranneet, ja heidän\nkilpajuoksunsa ajan voittamiseksi oli tuonutkin heidät suoraan\nvihollisten kohtauspaikalle. Sinä hetkenä, kun kaikki hänen\nsuunnitelmansa näyttivät luhistuvan, hän ei tiennyt mitään muuta\nmahdollista ratkaisua keihäille. Sitten hän pidätti hetken henkeään ja\nnuuski ilmaa kuin koira tuulta. Ovi oli auki, ja tuvasta tulvahti hänen\nsieraimiinsa kahvin ja tupakan hajua. Jollakin eskimolla voi olla\ntupakkaa ja ehkä teetäkin, mutta ei _milloinkaan_ kahvia!\n\nHän harppasi nopeasti, mutta hiljaa, tuvan nurkan ja oven välisen\nmatkan. Sitten hän sulki luomensa muutamiksi sekunneiksi voidakseen\ntotuttaa lumen häikäisemät silmänsä tuvassa vallitsevaan hämärään ja\nnähdäkseen miehen selvästi. Tehtyään sen hän katsoi sisään.\n\nTupa oli pieni, ehkä vain noin kymmenen jalkaa eri suuntiin. Sen\nperimmäisessä päässä oli takka, jonka piippu työntyi katon läpi. Philip\nei nähnyt ensin mitään muuta kuin esineiden tummat ääriviivat ja kului\nhetki ennen kuin hän näki takan ääreen kumartuneen miehen. Hän astui\nkynnyksen yli aiheuttamatta risahdustakaan. Tuvan asukas suoristautui\nhitaasti ja nosti hyvin huolellisesti kahvipannun hiillokselta takan\nlaidalle. Hänen leveät hartiansa ja kookas ruumiinsa ilmaisivat\nPhilipille heti, ettei mies ollutkaan eskimo. Hän kääntyi näkemättä\nsittenkään heti ovella seisovaa Philipiä valoa vasten. Kasvot olivat\nvalkoisen miehen kasvot, vaikka ne olivatkin melkein kokonaan pitkän\nparransängen ja olkapäille ulottuvan takkuisen tukan peitossa. Mutta\nsekunnin kuluttua hän jo huomasi tunkeilijan ja jäi seisomaan\npaikoilleen kuin hän olisi äkkiä muuttunut kiveksi.\n\nPhilip tähtäsi häneen Celien pienellä revolverilla.\n\n-- Olen Philip Brant, Luoteisesta kuninkaallisesta ratsupoliisista, hän\nsanoi. -- Kädet ylös!\n\nTänä hetkenä oli toinen jäykkänä hämmästyksestä ja toinen jännittävästä\nodotuksesta. Philip uskoi ruumiinsa varjon piilottavan kädessään olevan\npienen revolverin koon. Sen vaikutus olisi kaikissa tapauksissa tehokas\nnäin lyhyen matkan päästä ja hän toivoikin salaperäisen vieraan\nkohottavan kätensä päänsä yläpuolelle toinnuttuaan käskyn aiheuttamasta\nhämmästyksestä. Mutta sitä, mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut\nodottaakaan. Höyryävää kahvipannua pitelevä käsi ojentautuikin äkkiä\nsuoraksi ja kiehuva neste lensi suoraan Philipin kasvoja kohti. Hän\nkumartui väistääkseen sen ja ampui, mutta ennen kuin hän ehti vetää\nyksinkertaisen aseen hanan jälleen vireeseen, muukalainen hyökkäsi\nhänen kimppuunsa. Kiivas tempaus kaatoi heidät molemmat seinää vasten,\nniin että kumahti, ja seuraavana hetkenä Philip siunasi sattumalta\nmieleen juolahtanutta aavistustaan, jonka kehotuksesta hän oli\nriisunut turkkinsa yltään ja valmistautunut taisteluun, sillä hänen\nvastustajansa ei ollutkaan mikään tavallinen mies. Mies karjaisi kuin\npeto heidän kaatuessaan lattialle, ja tuntiessaan hänen lujan otteensa\nPhilip ajatteli Bramia.\n\nHän oli useammin kuin kerran tarkastellessaan ihmissutta suunnitellut,\nkuinka hän voisi puolustautua jättiläistä vastaan taistelussa ja kuinka\nhän menettelisi karttaakseen sylipainia, jossa hän varmasti joutuisi\nhäviölle. Ja tämä mies oli kooltaan ja voimiltaan Bramin vertainen. Hän\ntotesi harjaantuneen nyrkkitaistelijan nopeudella, että hänen ainoa\ntoivonsa perustui avoimeen taisteluun ja toisen musertavan raa'an\nvoiman karttamiseen. Päästyään polvilleen hän taivutti ruumiinsa äkkiä\ntaaksepäin ja iski. Lyönti sattui hänen vastustajaansa suoraan\nkasvoihin. Ennen kuin hän ehti tiukentaa otettaan ja samalla kun hän\nkumartui taaksepäin lyönnin voimasta, ponnisti Philip voimiensa\npienimmän hitusenkin, mursi toisen otteen ja hyppäsi seisoalleen.\n\nHän halusi melkein huudahtaa riemusta, sillä etevämmyyden ja\nluottamuksen riemu ei ollut ennen milloinkaan kohissut hänen suonissaan\nniin kuumasti kuin nyt. Ollessaan jaloillaan avoimessa taistelussa hän\noli vikkelä kuin kissa, ja muukalainen ehti tuskin nousta seisoalleen,\nkun hän antoi miehelle suoran hartiaiskun, joka sattui jättiläisen\nleukaan musertavalla voimalla. Se olisi kaatanut tavallisen miehen\nhervottomana tantereelle, mutta tämä mies sai kiittää pelastuksestaan\npainoaan. Toinen isku lähetti hänet nojalleen seinää vasten kuin\nsuurimosäkin, mutta kolmannella kerralla Philip iski syrjään tuvassa\nvallitsevan hämärän vuoksi. Hän keskitti siihen kaiken voimansa ja kun\nhänen nyrkkinsä vilahti toisen olkapään yli, horjahti hän ja joutui\njälleen vihollisensa käsivarsien puristukseen. Ja tällä kertaa hän\ntunsi suuren käden tarttuvan kurkkuunsakin. Toisen hän torjui\nvasemmalla kädellään ja toisella kädellään antoi lyhyitä iskuja miehen\nniskaan ja leukaan. Mutta iskujen huono vaikutus hämmästytti häntä.\nKäsivarsi, jolla hän suojeli itseään, taivutettiin ylöspäin ja\npelastuakseen niistä varmoista seurauksista, joita hän ei voisi välttää\nsaatuaan kaksi kättä kurkkuunsa, hän työnsi äkkiä jalkansa vihollisensa\njalkojen taakse ja heittäytyi koko painollaan eteenpäin, jolloin he\njälleen kaatuivat tuvan lattialle.\n\nKumpikaan ei huomannut tyttöä, joka seisoi peloissaan ja silmät\nkauhusta selällään ovella. He vyöryivät melkein hänen jalkoihinsa.\nCelie näki selvästi ovesta tulvivassa valossa vieraan jättiläisen\nveriset kasvot ja Philipin nyrkin, joka iski niitä iskemistään. Sitten\nhän huomasi jättiläisen molemmat kädet ja ymmärsi samalla, miksi\njättiläinen mukautui sellaiseen kohteluun. Kädet olivat kiertyneet\nPhilipin kurkkuun, nuo suuret karvaiset kädet, jotka olivat aivan\npunaiset miehen omasta verestä. Huuto kohosi hänen huulilleen ja hänen\nsilmänsä tummenivat taistelun kiihottavasta tulesta. Hän hyökkäsi\nhuoneen poikki ja palasi heti takaisin halko kädessään. Philip huomasi\nhänet silloin -- hänen liehuvan tukkansa ja kalpeat kasvonsa -- ja\nsamalla halkokin putosi jymähtäen. Philipin kurkun ympärille\nkietoutuneet kädet irtosivat ja hän horjui seisaalleen hämmästynein\nsilmin ja ojensi käsivartensa kummallisesti naurahtaen. Celie riensi\nniiden väliin ja Philip tunsi hänen nyyhkyttävän ja huohottavan\nrintaansa vasten. Sitten hän näki katsoessaan lattialle, että mies,\njoka oli polkenut nuo oudot lumikenkien jäljet, oli tällä haavaa\nmelkein kuin kuollut.\n\nVetäessään henkeä puoleksi kuristettuihin keuhkoihinsa Philip tunsi\npäänsä selvenevän ja hän erkani Celiestä ryhtyen tarkastamaan tupaa.\nHänen silmänsä olivat jo tottuneet enemmän hämärään ja äkkiä hän\nhuudahti riemusta. Savesta ja kivistä muuratun takan laitaa vasten\npystyssä oli pyssy ja sen suusta riippui vyö tuppineen. Tupessa oli\nrevolveri. Hän melkein nyyhkytti kiihkoissaan ja iloissaan, kun hän\nsieppasi sen tupesta ja meni ovelle katselemaan sitä. Se oli suuri\ncolt-revolveri ja täynnä panoksia. Hän näytti sitä Celielle\ntaluttaessaan tytön ovelle.\n\n-- Vahdi! huudahti hän viitaten kädellään ympäristöönsä. -- Sinun ei\ntarvitse tehdä muuta kuin olla siinä pari minuuttia ja sitten --\n\nHän laski vyössä olevat patruunat kiinnittäessään sitä uumilleen.\nSiinä oli ainakin neljäkymmentä, joista muutamat oli varustettu\ndum-dum-kuulilla. Pyssy oli Savagen tehtaan tuotteita ja sen kaliberi\n9 mm. Se oli viimeistä mallia ja kun hän avasi lukon ja katsoi\npatruunapesään, kimaltelivat sieltä häntä vastaan valmiiksi työnnetyt\nammukset. Hän ei halunnut mitään enää. Jos tuvassa olisi ollut hänen\npainoisensa kultakimpale, hän olisi tuskin kääntynyt sitä\nkatsomaankaan.\n\nTarttuen pyssyyn hän riensi Celien ohi päivänvaloon. Hänen mieltään\nsykähdyttävä kiihko oli hetkeksi huumannut hänet niin, ettei hän voinut\nhillitä itseään. Hän oli hurjana ilosta tietäessään vallan nyt olevan\nkokonaan hänen käsissään ja tunsi melkein musertavaa halua huutaa\nriemunsa julki vihollisilleen päin naamaa.\n\n-- Tulkaa nyt, te paholaiset! Tulkaa, tulkaa! hän huusi ja voimatta\nhillitä enää tunteitaan hän oikein karjaisi.\n\nCelie katsoa tuijotti häneen ovelta. Muutamia minuutteja aikaisemmin\nhänen kasvonsa olivat olleet kalmankalpeat, mutta nyt veri alkoi\nvirrata kohisten takaisin hänen poskiinsa ja huuliinsa, ja hänen\nsilmänsä loistivat niin ihanasti, kuin hän olisi nähnyt jotakin muuta\nkuin Philipin riemun. Hänenkin rinnastaan kohosi ilmoille huuto, joka\npaljasti hänen sydämensä ihmeellisen salaisuuden ja olisi varmasti\nkantautunut Philipin korviin, ellei samalla olisi kuulunut toistakin\nkiljahdusta, joka jäykisti heidät molemmat kuuntelevaan hiljaisuuteen.\n\nSe kuului melko läheltä ja oli epäilemättä vastaus Philipin\nvaatimukseen.\n\n\n\n\n21\n\nBlake ilmaisee heille asioita\n\n\nHeidän kuunnellessaan huuto toistui jälleen. Tällä kertaa Philip\nhuomasi siinä jonkin uuden soinnun. Se ei ollut mikään haaste, vaan\neskimoiden pitkäveteinen _ma-too-ee_, jota he käyttävät vastatessaan\njonkin toverinsa kysyvään huutoon.\n\n-- Hän luulee tuvassa olleen miehen huutaneen, sanoi Philip kääntyen\nkatsomaan metsän laitaan, jonne heidän jälkensä johtivat. -- Elleivät\nmuut varoita häntä, on maailmassa kolmen minuutin kuluttua yksi eskimo\nvähemmän.\n\nMutta toinen ääni oli kiinnittänyt Celien huomion oveen. Mies, jonka\ntyttö oli lyönyt tainnoksiin halollaan, liikahteli. Philip riensi hänen\nkutsustaan tupaan ja asettaen Celien vahtiin ovelle alkoi nopeasti\ntyöskennellä ollakseen varma vangistaan. Vihollisiltaan ryöstämillään\nnahkasuikaleilla hän sitoi miehen kädet ja jalat. Valo sattui nyt\nsuoraan jättiläisen kasvoihin ja rintaan, joka oli paljastunut\ntaistelussa, ja Philip oli jo nousemaisillaan seisoalleen, kun hänen\nkatseensa kohdistui punertavaan ihokirjailuun. Hän näki siinä\nensiksikin hain, joka suu ammollaan taisteli laivan ankkurin alla, ja\nsitten hieman alempana muutamia melkein näkymättömiä kirjaimia, joista\nhän tavaamalla sai kokoon nimen Blake. Sukunimen edessä oli kirjain G.\n\n-- Blake, toisti hän nousten seisoalleen. -- _George_ Blake -- merimies\nja sitä paitsi valkoinen!\n\nBlake, joka oli tulemaisillaan tajuihinsa, mumisi jotakin epäselvästi.\nSamalla Philip kuuli Celien huutavan kiihkeästi ovelta:\n\n-- _Ah, Philip, se det! Se! Se!_\n\nHän peräytyi äkkiä ja viittasi oviaukkoon. Piiloutuen niin hyvin kuin\nsuinkin tulijoiden näkyvistä Philip tirkisti pihalle. Koiravaljakko oli\ntulossa tupaa kohti noin sadanviidenkymmenen metrin päässä. Valjakossa\noli kahdeksan koiraa ja Philip tunsi ne heti pieniksi teräväkuonoisiksi\nelukoiksi, joita eskimot kasvattivat. Ne vetivät raskaasti kuormitettua\nrekeä, jonka takana käveli ajaja, karvainen, hilkkapäinen, lyhyt ja\npaksu mies. Tämä huuteli yhä samoja tiukkoja käskyjä, joita Philip oli\nkuullut ollessaan Bramin seurassa. Samalla kuului lattialta\nvaikeroimista, ja käännyttyään Philip huomasi Blaken verestävien\nsilmien olevan auki ja katsoa tuijottavan häneen. Jättiläisen veriset\nhuulet aikoivat murahtaa jotakin ja hän tempoili nahkahihnoja, joilla\nhänet oli sidottu.\n\nSamalla Philip huomasi vilahdukselta Celien. Hänkin katsoa tuijotti\nBlakeen. Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen silmänsä olivat\nsuurina hämmästyksestä. Katsoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin\nsuonenvedon tapaisesti rinnalleen ja huudahteli hiljaa kummallisesti,\nsillä hän näki nyt Blaken kasvot ensi kerran päivänvalossa. Kuullessaan\nhänen huutonsa Blake käänsi katseensa häneen ja sekunnin ajaksi\nlattialla makaava peto ja häneen katsova tyttö muodostivat sellaisen\nkuvaelman, joka lumosi Philipin kokonaan. He näyttivät tuntevan\ntoisensa. Tyttö oli hämmästynyt ja melkein jäykistynyt pelosta, kun\nsitä vastoin miehen silmät alkoivat loistaa äkillisestä petomaisesta\nriemusta.\n\nÄkkiä he kuulivat eskimon äänen ja koirien luskutuksen.\n\nNe olivat ensimmäiset Blaken erottamat äänet. Hän käänsi päänsä ovea\nkohti huohottaen kovasti ja hihnat leikkasivat hänen ihoaan hänen\nlihaksiensa jännittyessä kuin ruoskan sivallukset. Philip kosketti\nsalamannopeasti suuren coltin suulla vankinsa päätä.\n\n-- Jos äännähdätte, olette kuoleman oma! hän varoitti. -- Olemme tuon\nvaljakon tarpeessa ja jos vain kuiskaattekaan seuraavien kymmenen\nsekunnin kuluessa, levitän aivonne lattialle!\n\nHe kuulivat reen jalasten kylmän narinan ja hetken kuluttua monien\nkäpälien pehmeän kapseen lumiselta aukeamalta. Philip syöksyi ovelle\nyhdellä hyppäyksellä. Toisella hän pääsi jo pihalle ja hämmästynyt\neskimo huomasi äkkiä katsovansa hänen revolverinsa mustaan pyöreään\nsuuhun. Saadakseen hänet ymmärtämään, mitä häneltä vaadittiin, Philipin\nei ollut pakko turvautua mihinkään yleiseen kieleen. Mies peräytyi\ntupaan revolverin suun ollessa hänestä parin jalan päässä. Celie\ntarttui pyssyyn ja rupesi vahtimaan Blakea, kuin olisi pelännyt, että\nBlake ehkä voi katkaista siteensä. Philip nauroi iloisesti nähdessään,\nmiten äkkiä Celie ymmärsi, että hänen tuli ojentaa pyssy kogmollokin\nrintaa kohti ja pidellä sitä siinä asennossa niin kauan, että hän\nehtisi sitoa kogmollokin kädet. Celie oli ihmeellinen ja huohotti\noikein kiihkoissaan. Blake oli lattialta huomannut, että hänen pieni\nvalkoinen sormensa painoi hiljaa liipasinta. Se oli värisyttänyt\nBlakea, ja eskimokin puri nyt hampaitaan kiukusta, kun Philip sitoi\nhänen käsiään selän taakse. Philipkin huomasi sen ja hänen sydämensä\noikein jyskytti. Celie oli äärettömän huoleton. Kaikki oli ohi\nvähemmässä kuin parissa minuutissa ja huokaisten kuuluvasti\nhelpotuksesta Celie laski pyssyn maahan. Sitten hän pani sen seinää\nvasten nojalleen ja kiiruhti Blaken luo. Hän oli hirveästi kiihkoissaan\nviitatessaan verisiin kasvoihin ja koettaessaan selittää Philipille\näskeistä värisyttävää kummallista kohtausta, jolloin Philip oli\nhuomannut heidän tuntevan toisensa. Philip käänsi katseensa hänestä\nBlakeen, jonka kasvojen ilme karmi kylmästi hänen selkäänsä. Siinä ei\nollut lainkaan pelkoa, vaan pikemminkin syvää ja vilpitöntä riemua.\nSitten Blake katsoi Philipiin ja nauroi peittelemättä.\n\n-- Ette luullakseni ymmärrä hänen puhettaan ollenkaan? sanoi hän nauraa\nhihittäen. -- En minäkään, mutta tiedän kuitenkin, mitä hän koettaa\nselittää teille. Tämä on kirotun kummallista, vai mitä?\n\nHän ei voinut mitenkään estää katsettaan kääntymästä oveen. Siinä oli\ntoivoa, tuossa katseessa, jonka hän nyt kiinnitti melkein vihaisesti\nPhilipiin.\n\n-- Vai olette te Philip Brant, Luoteisesta kuninkaallisesta\nratsupoliisista. No niin, olette arvannut nimeni, vaikka G. ei\nmerkitsekään Georgea. Jos katkaisette jalkasiteeni, että voin seisoa\ntai istua, kerron teille jotakin. En voi tehdä paljonkaan vahinkoa\ntaaksesidottuine käsineni enkä puhuakaan, koska aataminomenani\ntukehduttaa minut.\n\nPhilip tarttui pyssyyn antaen sen jälleen Celielle ja asetti tytön\nuudestaan vahtiin ovelle.\n\n-- Vahdi ja kuuntele! hän sanoi.\n\nSitten hän leikkasi Blaken nilkkasiteet poikki ja Blake horjui\nseisoalleen. Kun hän kääntyi Philipiin päin, suuri colt oli ojennettu\nhänen rintaansa kohti.\n\n-- Puhukaa nyt! Philip käski. -- Annan teille puoli minuuttia aluksi\nsen kertomiseen, minkä haluan heti tietää. Olette tuonut eskimot tänne.\nSitä ei voida epäilläkään. Mitä teillä on tekemistä tämän tytön kanssa\nja mitä olette tehnyt hänen omaisilleen?\n\nHän ei ollut milloinkaan katsonut tyynemmän miehen silmiin kuin Blaken,\njonka veriset huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn hänen lopetettuaan.\n\n-- Minua ei voida niinkään helposti pelottaa, hän sanoi hätäilemättä.\n-- Tiedän pienen temppunne ja minäkin olen aikoinani lasketellut monta\nkömpelöä valhetta. Tekin valehtelette sanoessanne ampuvanne, vaikka\ntiedättekin, ettette ammu. Määrään itse, puhunko vai olenko puhumatta.\nMutta ennen kuin teen päätökseni, annan teille muutamia veljellisiä\nneuvoja. Ottakaa tuo koiravaljakko tuolta ja ajakaa jäälakeuden poikki\nyksinänne. Ymmärrättekö, yksinänne! Jättäkää tyttö tänne. Se on teidän\nainoa mahdollisuutenne pelastua samanlaisesta kohtalosta kuin --\n\n-- Anderson, Olof Anderson ja nuo toiset Bathurstin niemellä.\nTarkoitatte kai sitä? Philip kysyi änkyttäen.\n\nBlake nyökäytti päätään.\n\nPhilip arvaili, kuuliko toinen hänen sydämensä sykintää. Hän oli saanut\nselville tällä hetkellä kaiken sen, mitä hallitus oli koettanut tutkia\npari vuotta. Tämä mies, tämä Blake siis olikin tuo kogmollokkien\nsalaperäinen valkoinen johtaja, joka oli pääsyyllinen Coronation-lahden\nrannalla asuvien alkuasukasten tekemiin alituisesti lisääntyviin\nrikoksiin. Mieshän oli juuri tunnustanut tappaneensa Olof Andersonin.\nHänen sormensa vapisi hetken revolverin liipasimella. Sitten tuijottaen\nBlakea kasvoihin hän laski aseensa hitaasti, kunnes se riippui hänen\nsivullaan. Blaken silmät loistivat katsellessaan otaksumaansa voittoa.\n\n-- Niin, teillä ei ole muuta mahdollisuutta, hän kehotti. -- Ja hetket\novat hyvin kalliit.\n\nPhilip oli arvostellut vastustajaansa ja toivoi vain muutamia kalliita\nminuutteja, joiden kuluessa voisi pelata pelinsä loppuun. Heidän\njäljilleen lähteneet kogmollokit eivät voineet olla enää kaukanakaan\ntuvasta.\n\n-- Ehkä olette oikeassa, Blake, hän sanoi epäröiden. -- Luullakseni\nCelie onkin Bram Johsonin luona saavuttamiensa kokemuksien perusteella\nhyvin halukas palaamaan isänsä luo. Missä hän nyt on?\n\nBlake ei koettanutkaan piilottaa kiihkoaan. Philipin kumaraan\npainuneista hartioista, revolveria pitävän käden hervottomuudesta ja\nhänen äänensä muutoksesta Blake oli huomaavinaan, että hänen\nvangitsijansa toivoi kovasti pelastuvansa ehein nahoin tästä pulasta,\njohon hän tahtomattaan oli joutunut. Ja vilkaistuaan pelästyneeseen\nCelieen, joka oli kääntynyt hetkiseksi tupaan päin, hän tunsi\nvakaumuksensa vain vahvistuvan.\n\n-- Hän on tuolla Coppermine-joen varrella noin sadan peninkulman päässä\ntäältä. Bram Johnson --\n\nHänen silmänsä alkoivat äkkiä leimahdella.\n\n-- Niin, Bram Johnson piti huolta hänestä, kunnes pienet rottanne\nhyökkäsivät salakavalasti hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet, Philip\nkeskeytti. -- Kuulkaahan nyt, Blake. Olkaa rehellinen minua kohtaan,\nniin minäkin olen rehellinen teitä kohtaan. En ole ymmärtänyt sanaakaan\ntytön kielestä ja olen sen vuoksi utelias saamaan selville pari asiaa\nennen lähtöäni. Jos ilmoitatte minulle, kuka hän on, miksi ette ole\ntappanut hänen isäänsä ja mitä aiotte tehdä hänelle, en tuhlaa enää\nainoatakaan minuuttia turhaan.\n\nBlake nojautui eteenpäin, kunnes Philip tunsi hänen lämpimän\nhengityksensä.\n\n-- Mitäkö _aion tehdä_ hänelle? hän kysyi hitaasti. -- Jos olisitte\nollut jossakin viisi vuotta näkemättä ainoatakaan valkoista naista ja\nsitten jonakin aamuna heräisitte ja näkisitte hänenlaisensa enkelin\ntuolla parintuhannen peninkulman päässä erämaassa, mitä silloin\n_tekisitte_ hänelle? Ellen olisi silloin niin kokonaan taintunut,\nolisin anastanut hänet heti itselleni. Ja sittenkin, ellei tuo\npaholainen susineen olisi tullut väliin --\n\n-- Bram poistui hänen luotaan juuri silloin kun olitte saamaisillanne\nhänet käsiinne, täytti Philip koettaen säästää aikaa. -- Luullakseni\nhän ei edes tiedäkään, että olette halunnut saada hänet omaksenne,\nBlake. Hän ei ymmärrä asiaa ollenkaan. Otaksun, ettei hän ole arvannut\ntotuutta vielä nytkään. Kuinka hitossa saittekaan sen aikaan?\nTekeydyitte varmaankin hänen ystäväkseen ja pysyttelitte piilossa sen\naikaa, minkä kogmollokit tarvitsivat teon suorittamiseen. Onko asia\nniin?\n\nBlake nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa tummenivat, kun hän katsoi\nPhilipiin, ja hänen silmissään palava tuli muuttui syväksi tasaiseksi\nhehkuksi, sillä Philip ei ollut voinut hillitä äänensä riemuitsevaa\nsointua. Se voitiin nähdä hänen silmistäänkin, ja Blake huomasi sen.\nHänen korkeasta rinnastaan tunkeutuva ääni korahti kurkussa ja hänen\nhuulensa murahtivat jotakin, kun hän veren kuohahdellessa suonissaan\nhuomasi tulleensa petetyksi.\n\nKäyttäen väliaikaa hyödykseen Philip sanoi:\n\n-- Ellen ennen milloinkaan ole rukoillut Jumalaa oikein, rukoilen nyt,\nBlake. Kiitän häntä siitä, että Bram Johnsonin ruumiissa on vielä\nsielu, vaikka hänen järkensä onkin pimennyt ja hänen ruumiinsa käynyt\nmuodottomaksi. Ja nyt aion pitää sanani. En tahdo tuhlata enää\nainoatakaan minuuttia. Tulkaa!\n\n-- Tarkoitatteko, että --\n\n-- Ette arvannut oikein. Emme aio lähteä jäälakeudelle, vaan tuonne\nCoppermine-joen rannalle rakennettuun tupaan ja te tulette kanssamme.\nJa kuunnelkaa nyt tarkasti sanojani, Blake. Siellä voi ehkä syntyä\ntaistelu ja jos sellainen syntyy, tahdon, että selvitätte itsellenne\nsen, että ensimmäinen laukaus ammutaan suoraan kupunne läpi. Puhun kai\ntarpeeksi selvästi? Ammun teidät kuollutta makrilliakin kuolleemmaksi\nheti, kun joku pieni murhaajanne ilmestyy jäljillemme. Sanokaa sen\nvuoksi tälle huuhkajasilmäiselle pakanalle tuossa, että hän ilmaisee\nsen ilosanoman veljilleen heti, kun he saapuvat tänne, ja että hän\nilmaisee sen hyvin. No, äkkiä nyt. En laske nyt leikkiä.\n\n\n\n\n22\n\nCopperminea kohti\n\n\nBlake luki nyt Philipin silmistä kohtalonsa ja enemmänkin. Hän puhuikin\nsen vuoksi kolme neljäsosaa minuuttia hyvin nopeasti eskimolle ja\nPhilip tiesi hänen nyt antavan miehelle tarkkoja määräyksiä siitä,\nmiten eskimoiden oli toimittava voidakseen pelastaa hänet. Mutta hän\ntiesi Blaken korostavan sitäkin, ettei se saisi tapahtua avoimessa\ntaistelussa, vaikka heidän lukumääränsä olisi kuinka suuri tahansa.\n\nSitten hän ajoi Blaken nopeasti ovesta valjakon luo. Reki oli\nkuormitettu raskaasti tuoreella peuranlihalla, ja lumelle\nheittelemästään lihamäärästä Philip päätti, että tupaan hetken kuluttua\nkokoontuisi varmaankin kokonainen pieni armeija eskimoita. Läjässä oli\nlihaa yli neljäsataaviisikymmentä kiloa. Erottaen siitä neljännen osan\nheitä itseään varten hän sijoitti Celien mukavasti rekeen ja käänsi\nsitten huomionsa Blakeen. Hän sitoi vankinsa uudestaan nahkahihnalla\nsiten, että mies voi vapaasti käyttää vasenta kättään, ja otti sen\njälkeen eskimolta ruoskan antaen sen Blakelle.\n\n-- Ajakaa nyt! hän komensi. -- Suunnatkaa matkanne suoraan\nCoppermine-joelle suorinta tietä. Tämä kilpajuoksu koskee teitä yhtä\npaljon kuin minuakin. Huomatessani pienimmänkin petoksen ammun teidät.\n\n-- Te olette hullu! Blake murahti kiristellen hampaitaan. -- Hyvä\nJumala, millainen hullu!\n\n-- Ajakaa ja tukkikaa suunne!\n\nBlake tarttui ruoskaan ja karjaisi jotakin vihaisesti eskimon kielellä.\nKoirat hyppäsivät jaloilleen ja läksivät matkalle kuultuaan toisen\nkäskyn. Tuvan ovella seisovan eskimon pienet silmät kimaltelivat\nvetisinä innosta, kun hän katseli heidän poistumistaan. Katsoessaan\ntaakseen Celie näki hänet viimeiseksi vilahdukselta ja tarttui yhä\nlujemmin sylissään olevaan pyssyyn. Philip oli antanut hänelle pyssyn\nja se oli saanut hänet tuntemaan vastuunsa. Philip oli tarkoittanut,\nettä hän käyttäisi sitä tarpeen vaatiessa ja pitäisi varsinkin silmällä\nBlakea. Hänen katseensa ei siis irtautunut hetkeksikään henkipaton\nleveästä selästä miehen juostessa tusinan askeleen päässä koirien\nedellä. Jos mies yrittäisi lähteä pakoon, Celie oli valmis sen varalta\nja aikoi empimättä ampua. Juostessaan aivan hänen vieressään Philip\nhuomasi hänen käsiensä tiukan otteen pyssyn ympärillä ja pienen\npeukalon, joka painoi varmistinta valmiina silmänräpäykselliseen\ntoimintaan, Philip nauroi ja Celie katsahti häneen punastuen kovasti\nnähdessään hänen ihailevan katseensa.\n\n-- Blake oli oikeassa sanoessaan minua hulluksi! hän huudahti Celielle\nhiljaa äänellä, joka hurmasi tytön kunnioittavalla sävyllään. -- Olen\nhullu sen vuoksi, että voin menettää sinut nyt, kultaseni. Jos olisin\nlähtenyt toiselle suunnalle, olisin saanut sinut omakseni ikuisiksi\najoiksi. Eskimot eivät kai olisi seuranneet meitä kauaksi etelään,\ntuskinpa ollenkaan. Ehkä et ymmärräkään, millaiseen vaaraan antaudumme\npalatessamme isäsi luo. Tiedätkö sen?\n\nCelie hymyili.\n\n-- Ja ehkä me saavuttuamme sinne huomaammekin hänet kuolleeksi, hän\nlisäsi. -- Mutta olipa hän sitten elävä tai kuollut, kaikki on nyt\nBlaken vallassa ja sinun pitää auttaa minua vahtimaan häntä.\n\nHän teki tämän varovaisuustoimenpiteen ymmärrettäväksi viittaamalla\nBlakeen ja pyssyyn. Sitten hän jättäytyi jälkeen, jolloin Blake joutui\nhänestä kolmenkymmenen askeleen päähän valjakon toiselle puolelle.\nSellaisenkin matkan päästä Philip voi tappaa hänet yhdellä\nlaukauksella.\n\nHe seurasivat vanhan lihalla kuormitetun reen aukaisemaa tietä\nsuunnaten kulkunsa suoraan luodetta kohti. Oli ilmeistä, että Blake\nkulki oikeaan suuntaan, ja Philip otaksui heidän jo lyhyen ajan\nkuluttua saapuvan Coppermine-joelle. Kun he kerran pääsisivät suureen\nJäämereen virtaavan joen jäätyneelle pinnalle, heidän ei enää\ntarvitsisi pelätä väijyviä vihollisia niin kovasti. Blake tiesi\nnähtävästi senkin. Jos hänellä oli jonkinlainen pakosuunnitelma\nvalmiina, hänen olisi pakko panna se toimeen ennen heidän saapumistaan\njoelle.\n\nKun metsä alkoi muuttua harvemmaksi ja jäälakeuden laita alkoi näkyä,\nPhilip juoksi Celien rinnalla, mutta silloin kun metsä oli tiheämpää\nja tien vieressä näytti olevan sopivia piilopaikkoja heidän\nvihollisilleen, hän oli aina Blaken läheisyydessä pitäen revolveria\navoimesti kädessään. Sellaisina hetkinä Celie piti silmällä matkaa,\njonka he olivat jo kulkeneet. Kun hän istui reessä, hänen valppaat\nsilmänsä näkivät jokaisen viidakon pensaan heidän kummallakin\npuolellaan ja silloin kun Philip juoksi hänen vieressään tai takanaan,\nhän näki ainakin pyssyn kantomatkan päähän Blaken edelle. Seurattuaan\nreen jälkiä kolme neljännestuntia Blake kajautti tiukan komennon, joka\npysäytti koirat. He olivat saapuneet harjanteelle, jolta voi katsella\npuuttoman kapean lakeuden yli sen toiselle puolelle tummaan kuusikkoon,\njonne oli noin puoli kilometriä. Blake viittasi sinne. Sen yllä\nleijaili pilvi pihkaista savua.\n\n-- Nyt te saatte päättää, hän sanoi tyynesti Philipille. -- Tie kulkee\ntuon metsikön kautta ja te näette savun. Luullakseni siellä on\nparikymmentä Upin miestä syömässä peuranpaistia. Lauma oli aivan\nmetsikön takana silloin kun he tappoivat siitä muutamia eläimiä. Jos\nnyt jatkamme matkaamme, he huomaavat luultavasti meidät tai heidän\nkoiransa vainuavat meidät, ja Upi on verenhimoinen vanha kaulojen\nkatkaisija. En halua luotia kupuuni ja sen vuoksi ilmoitan tämän\nteille.\n\nMutta Blaken silmissä oli sittenkin sellainen ilme, mistä Philip ei\npitänyt. Blakea ei voitu helposti pelottaa ja kuitenkin hän oli\nvaroittanut vihollistaan rehellisesti, kuten näytti.\n\nHän tuli askeleen lähemmäksi ja sanoi hiljempää:\n\n-- Brant, tuolla on vain yksi Upin joukoista. Jos jatkatte matkaanne\ntupaan, jonne aiotte, seuraa jälkiämme jo ennen iltaa parisataa miestä\nja he voittavat teidät huolimatta siitä, tapatteko minut vai ettekö.\nTeillä on vielä sama mahdollisuus kuin äskenkin. Käyttäkää sitä\nhyväksenne, ellette ole väsynyt elämäänne. Luovuttakaa tyttö minulle ja\nsuunnatkaa kulkunne koiravaljakolla yksinänne jäälakeuden yli etelään.\n\n-- Ei mitenkään, vaan me jatkamme matkaamme, vastasi Philip katsoen\ntoiseen vakavasti. -- Tunnette pienet murhaajanne, Blake. Ei kukaan voi\nsivuuttaa heitä niin huomaamatta kuin te ja teidän pitää se tehdäkin.\nAmmun teidät, ellette suostu. Eskimot voivat ehkä sitten saada meidät\nkäsiinsä, mutta he eivät tule loukkaamaan tyttöä, niin kuin te.\nYmmärrättekö? Aiomme pelata tämän pelin loppuun ja luullakseni te\nsaatte panna siihen suurimmat panokset. Tunnen jollakin tavoin\nkummallisesti, että joudutte maksamaan ne ennen saapumistamme tuvalle.\n\nBlaken silmien salaperäinen hehku sammui vain hetkeksi, sillä Philipin\näänessä oli tuo matala kova sointu, joka ei siedä verukkeita, ja Blake\ntiesi hänen olevan valmiin menettelemään uhkaamallaan tavalla.\nMurahtaen jotakin ja kohauttaen hartioitaan hän pani koirat liikkeelle\nruoskansa sivalluksella ja lähti johtamaan valjakkoa suoraan länteen.\nSeuraavan puolen tunnin kuluessa Philipin silmät ja korvat eivät\nmenettäneet hetkeksikään valppauttaan. Hän juoksi melkein Blaken\nkintereillä revolveri kädessään pitäen silmällä jokaista kumpua ja\njokaista mitättömintäkin piilopaikkaa heidän sivuuttaessaan ne. Hän\nkatseli Blakeakin saaden vihdoin varmuuden siitä, että henkipatto oli\naivoissaan saanut valmiiksi jonkun tuhoa ennustavan suunnitelman, johon\nhän luotti ehdottomasti huolimatta Philipin uhkauksista ja siitä\ntosiseikasta, että he olivat onnellisesti sivuuttaneet Upin leirin.\n\nPari kertaa, kun heidän katseensa sattuivat kohtaamaan, hän näki Blaken\nkasvoissa halveksivaa tyyneyttä, melkeinpä ivallista riemua, jota Blake\nei voinut täydellisesti piilottaa. Se täytti Philipin mielen tuskin\nselitettävällä levottomuudella. Hän tiesi varmasti Blaken ymmärtävän\nsen, että hän täyttäisi uhkauksensa pienimmästäkin petoksesta tai\njonkun vihollisen ilmestyessä näkyviin, mutta hän ei kyennyt silti\ntukahduttamaan ahdistusta, joka oli saamaisillaan hänet valtoihinsa.\nHän ei näyttänyt sitä kuitenkaan Blakelle, vaan koitti karkottaa sen\nmielestään. Se oli sittenkin mahdotonta. Se tuntui olevan jotakin, mikä\nleijaili ilmassa hänen ympärillään, ja siinä tuntui selvästi vaara,\njota hän ei voinut nähdä.\n\nMutta silloin Blake viittasi äkkiä heidän edessään olevan lakeuden yli\nja sanoi:\n\n-- Tuolla on Coppermine.\n\n\n\n\n23\n\nBlake pakenee\n\n\nCelien huulilta kajahtanut huuto käänsi Philipin katseen Copperminen\nleveästä jäätyneestä pinnasta tyttöön, ja hänen katsoessaan Celie\nviittasi suureen kallionhuippuun, joka kohosi tasaisen lakeuden\npinnasta kuin jokin kummallinen torni.\n\nBlake nauroi murahtaen partaansa ja hänen silmänsä kimaltelivat\nilkeästi, kun hän katsoi tytön punastuneisiin kasvoihin.\n\n-- Hän koittaa kertoa teille, että Bram Johnson kuljetti häntä tämän\nkautta, hän sanoi nauraa hihittäen. -- Bram on samanlainen hullu kuin\ntekin.\n\nHän ei näyttänyt odottavan vastausta Philipiltä, vaan käski koirien\nlaskeutua rinnettä pitkin lakeudelle. Viidentoista minuutin kuluttua he\nolivat jo joen jäällä.\n\nPhilip huokasi syvään helpotuksesta ja hän näki samanlaisen ilmeen\nCelienkin kasvoissa palatessaan jälleen hänen luokseen. Niin pitkälle\nkuin he vain voivat nähdä eteenpäin, siellä ei ollut lainkaan metsää.\nCoppermine-joki itsekin näytti sulautuvan kokonaan jäälakeuden\nvalkoiseen tyhjyyteen. Täällä ei heidän kimppuunsa voitaisi hyökätä\nsalaa yölläkään. Blaken kasvoissa oli kuitenkin jotakin, jonka vuoksi\nPhilip ei voinut karkoittaa mielestään aavistusta jostakin\nnäkymättömästä ja tuntemattomasta vaarasta, vaikka hän olisi kuinka\nkoettanut. Hän väitteli mielessään häntä painostavan asian\njärjettömyyttä vastaan. Blakehan oli kokonaan hänen vallassaan. Hän ei\nvoinut mitenkään paeta ja hänen elämänsäkin riippui kokonaan siitä,\nkuinka turvallisesti hän onnistuisi viemään heidät perille tupaan. Ei\nvoisi olla mitenkään mahdollista, että Blake haluaisi uhrata henkensä\nvain sen vuoksi, että he joutuisivat eskimoiden käsiin. Ja kuitenkin --\n\nJa hän ryhtyi vahtimaan Blakea sitä tarkemmin, kuta syvemmälle he\nhautautuivat pohjolan loppumattomaan kaamokseen. Ja hänestä näytti\naivan siltä kuin Blake olisi tiennyt tämän hänen lisäytyvän\nvalppautensa ja lisännyt sen vuoksi vauhtiaan. Philip kuuli silloin\ntällöin hänen nauraa hihittävän partaansa, ja heidän kuljettuaan tunnin\njoen lumista jäätä pitkin hän ei enää voinut kieltää sitä tosiasiaa,\nettä kuta kauemmaksi he pääsivät autiolle jäälakeudelle, sitä\nluottavaisemmaksi Blake näytti käyvän. Hän ei ryhtynyt kyselemään\nBlakelta mitään, sillä hän tunsi miten hyödytöntä olisikaan pakottaa\nvanki keskusteluun. Siinä suhteessa valta oli Blaken käsissä. Hän voi\nvalehdella tai puhua totta aina sen mukaan, millä tuulella hän\nmilloinkin sattui olemaan. Blake oli varmaan arvannutkin Philipin\najatukset. Heidän juostessaan vierekkäin hän äkkiä naurahti eikä hänen\näänensä ivallisesta sävystä voinut erehtyä, kun hän sanoi:\n\n-- Tuntuu naurettavalta, Brant, että pidän teistä, siitäkin huolimatta,\nettä olette antanut minulle selkään ja uhannut tappaa minut.\nLuullakseni se johtuu siitä, että olen hirveästi pahoillani\nvuoksenne. Kuljette nyt suoraan helvetin portteja kohti, jotka ovat\nselkoselällään.\n\n-- Entä te?\n\nTällä kertaa Blaken nauru oli käheämpää.\n\n-- Nyt on yhdentekevää, minne minä joudun, hän sanoi. -- Silloin kun\npäätitte, ettette luovuta minulle tyttöä hengestänne, jouduin melkein\npois pelistä. Luulette ehkä minun voivan hillitä Upin miehiä, mutta\nolen voimaton nyt, kun olette tulleet jo näin kauaksi pohjoiseen. Jos\nunohdamme erimielisyytemme ja annatte minulle tytön, Upi suostuu kyllä\npuolittain ehdotukseeni. Voi hitto, miten pahasti turmelittekaan ihanan\nunelmani!\n\n-- Unelmanneko?\n\nBlake karjaisi jotakin koirille.\n\n-- Niin ja enemmänkin. Minulla on tuolla kauempana Upinkin asuntoa\nhieno maja, joka on kokonaan rakennettu valaan luista ja laivan\nlankuista. Kuvitelkaahan mielessänne, Brant, miten komeasti Celie olisi\nvoinut elää siellä minun kanssani. Tämän unelman te rikoitte.\n\n-- Entä hänen isänsä ja muut?\n\nTällä kertaa Blaken naurussa oli jonkinlainen hurja sävy, kuin Philip\nolisi sattumalta tullut maininneeksi jotakin, mikä huvitti ja\nraivostutti häntä.\n\n-- Ettekö tiedä, miten nämä pakanalliset kogmollokit suhtautuvat\nappeen? hän kysyi. -- Hän on kuin haltija muun kukoistavan perheen\nkeskuudessa. Kuin kaksijalkainen jumala. Toisetko? Tapoimme heidät.\nMutta Upi ja hänen pakanansa eivät tee mitään vanhukselle nähdessään\nminun ottavan tytön. Sen vuoksi ukko onkin hengissä tuolla tuvassa.\nPentele, millaiseen sekamelskaan olette joutumaisillanne, Brant! Ja\narvailen juuri, kenen omaksi tyttö sitten joutuu, kun olette tappanut\nminut ja he ovat tappaneet teidät. Heimon joukossa elää eräs\nsekarotuinen ja tyttö joutuu luultavasti hänelle. Nuo pakanat itse\neivät juuri välitä naisista, kuten tiedätte. Sen vuoksi onkin varmaa,\nettä hän joutuu sekarotuiselle.\n\nHän riensi eteenpäin heilutellen ruoskaansa ja huutaen koirille. Philip\notaksui hänen näinä hetkinä puhuneen paljon tottakin. Hän oli\nepäröimättä ja vapaaehtoisesti tunnustanut murhauttaneensa Celien isän\ntoverit ja selittänyt järkevästi, miksi Arminia itseään ei oltu\ntapettu. Nämäkin seikat kykenivät jo lisäämään Philipin pelkoa. Ellei\nBlake luottaisi niin ehdottomasti lopulliseen tulokseen, hän ei\nuskaltaisi paljastaa itseään noin avoimesti. Philip päätti olla vielä\nenemmän varuillaan tämän jälkeen.\n\nBlake ei sitten lyhyen puhelemispuuskansa jälkeen koettanutkaan moneen\ntuntiin uudistaa keskustelua eikä näyttänyt haluavan vastata Philipin\ntekemiin kysymyksiin. Philip huomasi useammin kuin kerran Blaken\nkiiruhtavan eteenpäin niin nopeasti, että ihmisten ja koirien oli\nvarmasti pakko väsyä ennen iltaa. Hän tiesi Blaken pörröisessä päässä\npiileväin aivojen terävyyden ja vaarallisen vilkkauden ja tarkatessaan\nBlaken suunnattomia ponnistuksia päästä nopeasti eteenpäin tunsi\ntyydytystä, johon sekottui vähän epäilyäkin.\n\nKolmelta iltapäivällä he olivat päässeet noin viidenkymmenen kilometrin\npäähän tuvasta, jossa Blake oli joutunut vangiksi. Koko sen matkan he\nolivat vaeltaneet puuttoman lakeuden läpi, jossa ei ollut näkynyt\nmerkkiäkään elämästä. Vasta kolmen ja neljän välissä iltapäivällä he\ntulivat jälleen metsäisille seuduille, ja Philip kysyi itseltään, oliko\nBlake suunnitellut pääsevänsä tähän metsään ennen hämärää. Paikoissa,\njoissa kuusikot ja männiköt tihenivät synkäksi metsäksi, Philip komensi\nBlaken joen keskelle kun he lähestyivät näitä kohtia. Joen leveys antoi\nheille lohduttavan turvallisuuden tunteen. Rannat olivat toisistaan\nenimmäkseen parin sadan mutta usein neljänkin sadan metrin päässä.\nHeidän ohittamistaan mahdollisista väijymispaikoista voitiin heitä vain\nampua luodikoilla ja silloin kun sellainen vaara näytti mahdolliselta,\nPhilip juoksi Blaken kintereillä revolveri kädessään. Pyssyn paukaus ja\nluodin sattuminen maaliinsa tiesi Blaken kuolemaa. Sitä ei henkipatto\nvoinut enää epäilläkään.\n\nTuntia ennen pohjolan illan harmaata hämärää Philip alkoi tuntea kovan\nvauhdin aiheuttamaa väsymystä. Ja tuntikausia kestänyt reessä istuminen\njännittyneen toimettomana oli piirtänyt väsymyksen juovia Celienkin\nkasvoihin. Iltapäivän puolivälistä saakka koiratkin olivat silloin\ntällöin hiljentäneet vauhtia. Nyt ne olivat lopen väsyneitä ja vain\nBlake yksinään näytti vielä reippaalta. Kello kuuden aikaan he\nsaapuivat melkein tasaiselle seudulle, jossa vain rannoilla kasvoi\nharvaa metsää. He olivat olleet taipaleella yhdeksän tuntia ja\nkulkeneet kahdeksankymmentä kilometriä. Joki muodosti leveän suvannon\nja Philip pysähdytti valjakon siihen.\n\nHän sitoi ensi työkseen Blaken jalat ja kädet ja asetti hänet istumaan\nselin kinokseen tusinan askeleen päähän reestään. Henkipatto suhtautui\ntilanteeseen niin välinpitämättömästi, että se Philipin mielestä oli\nenemmän teeskentelyä kuin luonnollisuutta. Sillä välin kun Celie käveli\nedestakaisin saadakseen veren kiertämään nopeammin suonissaan, hän\njuoksi rannalla kasvavaan harvaan metsään ja toi sieltä tullessaan\nsylillisen kuivia puita. Hän sytytti pienen nuotion niin lähelle rekeä\nkuin suinkin voidakseen piilottaa sen näkyvistä. Kymmenen minuuttia\nriitti lihan keittämiseen heidän illallisekseen. Sitten hän polki tulen\nsammuksiin, ruokki koirat ja laittoi mukavan kojun Celielle ja\nitselleen yöksi Blakea vastapäätä. Yö oli käynyt niin synkäksi, että\nhän näki vain epäselvästi kinoksen vieressä istuvan henkipaton.\nRevolverin hän pani valmiiksi viereensä.\n\nPimeässä hän painoi Celien lujasti syliinsä, niin että tytön pää lepäsi\nhänen rinnallaan. Hän hautasi huulensa Celien tukan hivelevään suloon\nja Celie kiersi hiljaa käsivartensa hänen kaulaansa. Philip ei\nsilloinkaan irrottanut katsettaan Blakesta eikä hän hetkeksikään\nlakannut kuuntelemasta, kuuluisiko muitakin ääniä kuin väsyneiden\nkoirien syvää hengitystä. Hetken kuluttua tähdetkin alkoivat tuikkia\ntaivaalta. Pimeys haihtui hitaasti ja valkoinen maailma alkoi\nkimallella kylmän ihanasti. Tähtien valossa hän näki Celien tukan\nkimaltelevan, sen verhotessa heitä kuin kultainen huntu, ja huomasi\nmuutamia kertoja henkipaton silmissä palavan kummallisen tulen heitä\nerottavan välimatkan takaa. Molemmat rannat näkyivät selvästi. Hän\nolisi voinut nähdä lähestyvän ihmisen kahdensadan metrin päästä.\n\nHetken kuluttua hän huomasi Blaken pään vaipuneen rinnalle ja hänen\nhengityksensä muuttuneen syvemmäksi. Hän luuli silloin vankinsa\nnukkuneen. Hänen rintaansa vasten painautunut Celiekin nukkui pian. Hän\nyksinään valvoi ja vahti. Vatsalleen laskeutuneet koirat eivät tienneet\nmitään koko maailmasta. Tunnin hän pysyi hyvin valppaana eikä huomannut\nBlaken liikahtavankaan koko aikana. Hän ei kuullut mitään epäilyttävää.\nJa yö muuttui tasaisesti valoisammaksi valkoisten tähtien tuikkiessa.\nHän piti nyt revolveriaan kädessään. Tähtien valo pani sen\nkimaltelemaan teräksensinisenä, ja Blake olisi varmasti huomannut sen,\njos hän olisi herännyt.\n\nJa sitten Philip tunsi ponnistelevansa toivottomasti pysyäkseen\nhereillä. Hänen silmänsä painuivat umpeen yhä uudestaan ja hän aukaisi\nne jälleen ponnistaen. Hän oli suunnitellut, että he levähtäisivät pari\nkolme tuntia. Nuo pari tuntia olivat kuluneet, kun hän avasi silmänsä\nkahdennenkymmenennen kerran ja katsoi Blakeen. Henkipatto ei ollut\nliikahtanutkaan. Hänen päänsä oli vain vaipunut yhä syvempään rinnalle,\nja jälleen vastustamaton väsymys sulki Philipin silmät. Ja silloinkin\nPhilip tiesi vielä taistelevansa tietoisesti musertavaa toivoa vastaan\nsaada nukkua. Hänestä tuntui, että hän ponnisteli tuntikausia, ja koko\najan koitti hänen alitajuntansa huutaa hänelle, että hän heräisi\nsotimaan lähestyvää vaaraa vastaan, ja onnistuikin vihdoin. Hänen\nsilmänsä aukenivat ja hän tuijotti huumautuneena ja puolisokeana\nBlakeen päin. Hän oli aluksi hyvin mielissään heräämisestään. Tähdet\ntuikkivat kirkkaammin, yö oli hyvin hiljainen ja tuolla tusinan\naskeleen päässä hänestä oli kinos.\n\nEntä Blake?\n\nHänen sydämensä nousi kurkkuun.\n\n_Blake oli paennut!_\n\n\n\n\n24\n\nOlof Anderson\n\n\nSen huomion aiheuttama järkytys, että Blake oli paennut, kohotti\nPhilipin melkein polviasentoon, ennen kuin hän muisti Celien. Tyttö\nheräsi kuitenkin heti. Philip oli kiertänyt käsivartensa melkein\nrajusti hänen vartalonsa ympärille. Hän huomasi revolverin Philipin\nkädessä ja seuraavana hetkenä tyhjän paikan, jossa heidän vihollisensa\noli ollut. Philipin silmät tarkastelivat nopeasti heitä ympäröivää kuun\nvalaisemaa seutua, mutta Blakea ei näkynyt missään. Sitten Philip näki\npyssyn ja tunsi mielensä huojentuvan. Henkipatto oli jostakin syystä\njättänyt sen ottamatta mukaansa, ja kului hetki, ennen kuin sen\nmerkitys selveni hänelle. Blake oli varmaankin paennut juuri vähää\nennen hänen viimeistä hirveää ponnistustaan pysyäkseen hereillä. Hän\noli juuri ehtinyt livahtaa yön pimeyteen uskaltamatta pysähtyä ottamaan\nasetta, joka oli lumella Celien vieressä. Hän oli varmasti luullut\nPhilipin olevan vain puolittain nukuksissa ja huomannut kuunvalossa\nkimaltelevan suuren revolverin valmiina laukaistavaksi hänen\nvangitsijansa polvella.\n\nAntaen turkisten sisään kyyristyneen Celien jäädä paikoilleen Philip\nnousi seisomaan ja lähestyi hitaasti lumikinosta, jota vastaan vanki\noli nojannut. Tyttö kuuli Philipin päästävän hämmästyneen huudahduksen\nnähdessään, mitä oli tapahtunut. Blake ei ollut paennut yksin. Kinoksen\ntakana oli suoraan metsään vievä ura, joka oli kuin saukon tekemä.\nPhilip oli nähnyt sellaisia uria ennenkin siellä, missä eskimot olivat\nkiemurrelleet eteenpäin tuuma tuumalta päästäkseen ampumamatkan päähän\njostakin hyljeparvesta. Blake oli saanut apua samalla tavalla, ja\nPhilip näki tien, jota pitkin pari miestä yhden asemesta oli ryöminyt\npolvillaan takaisin metsään kuun valaiseman lakeuden poikki.\n\nCelie tuli nyt hänen luokseen tuoden pyssyn. Hänen silmänsä näyttivät\nsuurilta ja olivat täynnä pelokkaita kysymyksiä, kun hän kohotti\nkatseensa lumeen painuneista kaunopuheisista jäljistä Philipin\nkasvoihin. Philip oli iloinen, ettei Celie voinut kysellä häneltä\npuhumalla mitään. Hän työnsi coltin takaisin tuppeen ja otti pyssyn\nCelieltä. Siinä kahakassa, jota hän nyt odotti, luodikko vaikuttaisi\ntehokkaammin. Hän oli nimittäin melkein varma siitä, että jotakin\ntulisi piankin tapahtumaan. Kun yksikin eskimo oli onnistunut jättämään\ntoverinsa tullakseen auttamaan Blakea, eivät muutkaan Upin miehet\nvoineet olla kaukana jäljessä. Hän ihmetteli kuitenkin sitä, miksi\nBlake ja eskimo eivät olleet tappaneet häntä sen sijaan, että olivat\nlähteneet pakoon. Hän sanoi totuuden suoraan Celielle ja oli\nkiitollinen siitä, ettei Celie ymmärtänyt häntä.\n\n-- Saan kiittää revolveria siitä, hän sanoi. -- He luulivat minun\nolevan hereillä, vaikka olinkin sulkenut silmäni. Ellei jokin olisi\npitänyt revolveria ampuma-asennossa polvellani, niin --\n\nHän koetti hymyillä, vaikka tiesikin, että kuolema voi milloin tahansa\nsaavuttaa heidät utuisesta kuutamosta tai rannan varjoisesta\npimennosta.\n\n-- Tuohon ryömimiseen ei totisesti tarvittukaan kuin yksi mies, mutta\nkoko joukko luultavasti kiiruhtaa nyt tänne ottaakseen osaa leikkiin.\nMeidän pitää lähteä heti matkalle, kultaseni, ja rukoile Jumalaa, että\nhän suo meille aikaa siihen.\n\nJos hän oli luullut voivansa piilottaa Celieltä tilanteen koko\nhirveyden, hän huomasi epäonnistuneensa sijoittaessaan tyttöä rekeen.\nCelien silmät ilmaisivat hänelle sen. Hän oli vaistomaisesti arvannut\nkoko asian ja hän kietoi äkkiä käsivartensa Philipin kaulaan tämän\nkumartuessa hänen puoleensa, ja nyyhkyttävä huudahdus, jota hän koetti\nkaikin voimin pidättää, pääsi hänen huuliltaan hänen nojautuessaan\nPhilipin rintaa vasten. Hänen tukkansa suojassa hänen lämpimät raollaan\nolevat huulensa koskettivat hurmaavasti Philipin huulia, ja sitten\nPhilip kiiruhti koirien luo.\n\nNe olivat jo nousseet itsestään ja kuullessaan hänen komentonsa\nne alkoivat äreästi liikuttaa jäykkiä väsyneitä ruumiitaan\nvaljakkojärjestykseen. Kun reki alkoi liikkua, hän läjäytti kovaa\npitkää ruoskaansa niiden yläpuolella, jolloin niiden vauhti alkoi\nkiihtyä. Copperminen luminen pinta jatkui suoraan heidän edessään ja\nhetken kuluttua he jatkoivat matkaansa sitä pitkin valjakolla, joka oli\nkiireissään päästäkseen kotiin. Juostessaan reen takana Philip laski\nosapuilleen taskussaan olevien ammusten lukumäärän ja rukoili samalla\nhiljaa, että päivä valkenisi ennen eskimoiden tuloa. Hän näki nyt\nedessään vain yhden asian, viimeisen hirveän taistelun Celien puolesta,\nja hän odotti kiihkeästi aamun valkenemista voidakseen tähdätä\ntarkasti.\n\nHänellä oli kolmekymmentä ammusta ja oli mahdollista, että hän voi\ntaistella menestyksellisesti eskimoita vastaan, kunnes he pääsisivät\nArminin tuvalle. Sen jälkeen kohtalo tulisi ratkaisemaan asian. Hän\nalkoi jo valmistaa aivoissaan jotakin suunnitelmaa. Ellei hän\nonnistuisi viekottelemaan Blakea aikaisin siihen taisteluun, jota hän\nodotti, hän nostaisi valkoisen lipun, vaatisi neuvottelua henkipaton\nkanssa verukkeella, että hän luovuttaisi Celien, ja ampuisi henkipaton\nkuoliaaksi heidän joutuessaan vastakkain. Saatuaan Blaken pois tieltä\nhän voisi sitten tulla jotenkin toimeen Upin ja muiden kogmollokkien\nkanssa, sillä vain Blake halusi saada Celien käsiinsä. Upin mielestä\ntaas muut asiat olivat paljon tärkeämpiä kuin nainen.\n\nTämä ajatus antoi hänelle uutta toivoa. Se toi hänen mieleensä isä\nBreaultin ja erään valkoisen sairaanhoitajattaren, jotka kauempana\nlännessä olivat joutuneet nanamalutien vangeiksi ja vapautettu lunnaita\nvastaan. Tuon yhdeksän kuukautta kestäneen vankeuden aikana ei\nhiustakaan oltu katkaistu naisen tukasta. Olof Anderson oli kertonut\nhänelle koko jutun. Eskimoiden joukossa ei ollut ainoatakaan valkoista\nmiestä ja eskimoiden kanssa hän luuli kyllä tulevansa toimeen, jos hän\nonnistuisi tappamaan Blaken. Kaukana tuvassa hän olisi voinut\nhelposti toteuttaa tuumansa ja hän oli nyt vihainen itselleen\nlyhytnäköisyydestään.\n\nHuolimatta siitä, että hän oli menettänyt suurimman mahdollisuutensa,\nhän rupesi näkemään enemmänkin kuin toivoa tilanteessa, mikä viisi\nminuuttia sitten oli näyttänyt niin uhkaavalta. Jos hän vain voisi\npysytellä vihollistensa edellä päivänkoittoon asti, hänellä oli\nyhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta, että hän voittaisi Blaken.\nPaikassa, jossa hän voisi ruveta pitämään puoliaan kogmollokkeja\nvastaan ja syytää kuolemaa heidän joukkoonsa, jos he hyökkäisivät hänen\nja Celien kimppuun, hän piiloutuisi Celien kanssa reen taakse ja\nhuutaisi vihollisilleen hyväksyvänsä Blaken ehdotuksen luopua Celiestä\npelastaakseen oman henkensä. Hän tahtoisi haastatella Blakea ja\nkäyttäisi silloin tilaisuutta hyväkseen.\n\nMutta hänen edessään olivat vielä harmaan yön lyijynraskaat tunnit.\nTuolta kuutamon aiheuttamasta kaameasta sumusta, jonka läpi koirat\nlaukata huristivat, Upi miehineen voi kiertää hänet hiljaa ja nopeasti\nkuin kiertoteitä hiipivät varjot ja lähestyä heitä huomaamatta\ntarpeellisen matkan päähän. Silloin kaikki olisi mennyttä. Hän kannusti\nkoiria toistamalla niiden nimiä, joita hän oli kuullut Blakenkin\nkäyttävän, ja silloin tällöin hän viuhautti pitkää ruoskaansa niiden\nyläpuolella.\n\nCoppermine-joen pinta oli sileä ja kova. Silloin tällöin heidän allaan\noli paljasta jäätäkin, ja sellaisten väliaikojen kuluessa Philip\nhyppäsi rekeen Celien luo ja tuijotti taakseen yön valkoiseen\nsalaperäisyyteen, josta he olivat tulleet. Oli niin hiljaista, että\nkoirien käpälien kapse kuulosti aivan kuin jäähän olisi nopeasti taottu\npienillä kastanjeteilla. Hän kuuli selvästi eläinten huohottavan\nhengityksen. Reen valaanluiset jalakset narahtelivat kimeästi\njäätyneellä lumella vastustaen kuin teräs. Paitsi näitä ääniä hän ei\nkuullut muuta kuin hengityksensä ja oman sydämensä sykinnän.\n\nHe katkaisivat kilometrin toisensa jälkeen Coppermine-joen pintaa.\nViimeiset puut ja pensaat katosivat näkyvistä eikä mikään esine idässä,\npohjoisessa eikä lännessä rikkonut laajan napaseudun tasangon tyhjää\nautiutta. Jälkeenpäin tästä yöstä jäänyt muisto tuntui hänestä\nkauhealta ja kummalliselta unelta. Hän muisti yötä ajatellessaan,\nkuinka kuu katosi näkyvistä taivaalta ja synkkä pimeys kietoi heidät\nvaippaansa, kuinka hän pimeässä kannusti koiria auttaen niitä vetämällä\nhihnoista ja kuinka hän väsyneenä pysähtyi silloin tällöin, kiersi\nkäsivartensa Celien ympärille ja toisti toistamasta päästyäänkin, että\nkaikki oli hyvin.\n\nHe saivat odottaa kokonaisen iankaikkisuuden, ennen kuin aamu alkoi\nvaljeta. Se, mitä voitiin sanoa päiväksi, seurasi pian, kuten\nnapaseutujen yökin. Varjot haihtuivat vähitellen, rannat ilmestyivät\nuhkaavina näkyviin ja tasangon rajoittamaton lakeus kohosi esille\ntuosta pakenevan sumun muodostamasta suuresta merestä. Tänä viimeisenä\npimeän ja valoisan päivän viisitoista minuuttia kestävänä ilmiömäisenä\nväliaikana Philip tuijotti etelään päin pitkin Coppermine-joen laajaa\npintaa. Hänen viereensä kyyristynyt Celie käänsi ensin katseensa pois\ntiestä, jota heidän vihollisensa tulisivat seuraamaan. Hän tuijotti\npohjoiseen ja hänen huuliltaan kajahtanut huuto lennätti Philipinkin\nsinnepäin kuin laukaus.\n\nPhilip hämmästyi aluksi kovasti huomatessaan, etteivät he vielä\nolleetkaan ohittaneet viimeistä metsikköä. Joki työntyi noin puolen\nkilometrin päässä tummaan metsään, joka pisti jokeen lännestä päin kuin\nsuuri sormi. Sitten hän näki saman, mitä Celiekin oli huomannut. Metsän\nlaidasta kiemurteli savupatsas taivaalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän huomasi tuvan ja vilkaistuaan Celien kasvoihin hän ymmärsi\nlopunkin. Celie toisti nyyhkyttäen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt,\nmutta hän tiesi heidän voittaneen kilpajuoksun ja saapuneen Arminin\nasuntoon ja Armin oli elossa, kuten Blake oli sanonutkin. Philip oli\nhillinnyt yön aiheuttamaa hirveää jännitystä tähän asti, mutta nyt hän\ntunsi kummallista halua nauraa. Omituisinta oli se, että huolimatta\ntästä halusta, hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi\ntuijottamistaan, kunnes Celie kääntyi häneen päin ja kaatui hänen\nsyliinsä. Hänen voimansa loppuivat kokonaan tänä heidän riemunsa\nhetkenä.\n\nJa sitten sattui jotakin, mikä järkytti Philipiä ja palautti elämän\ntakaisin hänen suoniinsa. Kaukaa tuolta tummasta metsäniemekkeestä,\nmissä se reunusti lakeuden taivaanrantaa, kantautui heidän korviinsa\nkovia ääniä. Eskimot siellä kajauttelivat susimaisia luskuttavia\nhuutojaan kiertäessään jotakin ihmistä tai eläintä. He olivat kuulleet\ntuon saman huudon läheisyydestään aukeamalla tapahtuneen taistelun\njälkeen, mutta nyt siihen yhtyi paljon ääniä parin kolmen asemesta.\nSitä seurasi melkein heti pyssyn kirkas kova paukaus ja tätä yhtä\nlaukausta säesti hetken kuluttua kokonainen yhteislaukaus. Sitten\nkaikki hiljeni.\n\nPhilip painoi Celien äkkiä takaisin rekeen ja kannustaessaan koiria\njuoksuun hän katseli leveään aukkoon metsässä, jonne oli joelta noin\nkolme- tai neljäsataa metriä. Viisi minuuttia myöhemmin heidän rekensä\npysähtyi tuvan edustalle. Silloin he eivät kuulleet toistuvia huutoja\neivätkä pyssyjen paukauksia eikä tuvastakaan kuulunut elämän merkkejä,\nellei savu tarkoittanut elämää. Tuskin reki oli ehtinyt pysähtyä, kun\nCelie jo hyppäsi jaloilleen ja kiiruhti ovelle. Se oli lukossa ja hän\ntakoi siihen kiihkeästi pienillä nyrkeillään toistaen huudellen jotakin\nkummallista nimeä.\n\nSeisoessaan aivan hänen takanaan Philip kuuli tuvasta laahustavia\naskeleita, salvan kitinää ja sitten niin syvän miehisen äänen, että se\noli ikään kuin rummun pärinää. Celie vastasi siihen melkein huutamalla,\nOvi kääntyi sisäänpäin ja Philip näki erään miehen levittävän\nkäsivartensa ja Celien rientävän niiden syleiltäväksi. Mies oli niin\nvanha, että hänen tukkansa ja partansa olivat aivan valkoiset. Sen\nverran Philip ehti huomata, ennen kuin hän kääntyi vavahtaen metsän\naukkoa kohti. Hän vain oli kuullut sieltäpäin kantautuneen huudon ja\nkatsoessaan taakseen näki jonkun juoksevan nopeasti tasangon poikki\ntupaa kohti. Hän tiesi heti tulijan valkoiseksi mieheksi. Ottaen\nrevolverin käteensä hän meni miestä vastaan ja hetken kuluttua he jo\nkohtasivatkin toisensa.\n\nTulija oli oikein jättiläinen kooltaan. Hänen pitkä punertava tukkansa\nulottui olkapäille saakka. Hän oli avopäin ja huohotti kuin kovasta\njuoksusta hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat veriset. Hänen silmänsä\nnäyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän tuijotti Philipiin, ja\nPhilip laski revolverinsa melkein sivulleen hämmästyksessään ja sanoi\nepäillen:\n\n-- Hyvä Jumala, Olof Anderson, sinäkö siinä todella olet?\n\n\n\n\n25\n\nMökin piiritys\n\n\nSuuren ruotsalaisen silmien ensimmäistä epävarmaa, epäilevän hurjaa\nkatsetta seurasi äkkiä toinen iloisempi, joka ilmaisi jälleennäkemisen\naiheuttamaa riemua. Hän tarttui Philipin käteen kuin hukkuva mies,\nennen kuin hän koettikaan puhua, ja tuijotti Philipin kasvoihin\nyhtämittaa, kuin hän ei olisi ollut oikein varma näkemästään. Sitten\nhän nauroi. Kukaan ei osannut nauraa samoin kuin Olof Anderson. Se\nmuutti hänen ulkomuotonsa kokonaan huolimatta verestä ja ajettuneista\nkasvoista. Ihmiset pitivät punatukkaisesta ruotsalaisesta sen vuoksi.\nKaikki hänen toverinsa olisivat voineet vannoa, että Olof Anderson\nkuolisi tuo hymy huulillaan, sillä kuta tukalampaan tilanteeseen hän\njoutui, sitä enemmän hän nauroi. Hymy vastasi nyt Philipin\nkysymykseenkin.\n\n-- Tulitpa, koira vieköön, juuri parhaaseen aikaan! Olof sanoi\npuristaen vielä Philipin kättä ja nauraen ääneen. -- Kaikki muut ovat\nkuolleet -- Calkins, Harris ja pieni O'Flynn kähnys. He kaikki ovat nyt\nkylmiä ja jäykkiä, Philip. Tiesinkin heidän lähettävän tänne piakkoin\nretkikunnan tutkimaan asioita. Olen odottanut sitä joka päivä. Kuinka\nmonta miestä sinulla on mukanasi?\n\nHän katsoi Philipin ohi tupaan ja rekeen. Hymy haihtui äkkiä hänen\nkasvoiltaan ja Philip kuuli hänen hengähtävän kiivaasti. Nopea silmäys\npaljasti koko hämmästyttävän totuuden Olofille. Hän päästi Philipin\nkäden irti ja peräytyi askeleen mittaillen häntä päästä jalkoihin asti.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Niin, Philip vastasi nyökäyttäen päätään. -- Ellemme laske Celie\nArminia. Toin hänet takaisin isänsä luokse. Eräs Blake -niminen mies on\ntuolla vähän matkan päässä Upin miesten kanssa. Väsytimme heidät, mutta\nluullakseni he pian näyttäytyvät jälleen.\n\nOlof hymyili jälleen.\n\n-- Jumala meitä suojelkoon, mutta tämä on sentään kummallista, hän\nmurahti. -- He ovat siis tulossa seuraavalla junalla, niin sanoaksemme,\nja tuolla metsässä on toinen puoli Upin joukosta, jonka jäsenet olivat\nkatkaista lyhyet jalkansa ajaessaan minua takaa. Ja kaikkein\nhullunkurisinta tässä on se, että olet yksin! Hänen katseensa kääntyi\näkkiä revolveriin. -- Onko sinulla ammuksia ja ruokaa? hän kysyi sitten\nkiihkeästi.\n\n-- Kolme- tai neljäkymmentä luodikon patruunaa, tusinan verran ammuksia\ntähän coltiin ja runsaasti lihaa.\n\n-- Nyt tupaan ja koirat mukaan! ruotsalainen sanoi melkein huutaen.\n\nMetsän laidassa paukahti pyssy ja luoti lensi viheltäen heidän päänsä\nyli.\n\nHe pääsivät tupaan noin kymmenessä sekunnissa ja veivät koirat\nmukanaan. He saivat ponnistella paljon, ennen kuin he saivat ne sisään\nrekineen. Metsästä ammuttiin heitä kohti muutamia laukauksia. Eräs\nluoti sattui hirteen, kimposi rakoon ja samalla kuului tuvasta metallin\nhelinää. Kun Olof sulki oven ja työnsi puusalvan eteen, Philip kääntyi\nhetkeksi Celieen päin, joka tuli hänen luokseen silmät loistaen tuvassa\nvallitsevassa hämärässä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.\nRuotsalainen jäi seisomaan paikoilleen kuin naulittu nähdessään sen ja\nvalkopartainen Armin tuijotti heihin uskomatta silmiään. Celie nousi\nvarpailleen, suudellen Philipiä, ja kääntyi sitten irrottamatta\nkäsivarsiaan sanomaan vanhukselle jotakin, minkä kuultuaan Olof\nhuohotti ääneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Celie jo liukui pois\nPhilipin sylistä isänsä luo. Ruotsalainen oli painanut kasvonsa\nlitteiksi kahden tuuman levyiseen rakoon, kun Philip meni hänen\nviereensä.\n\n-- Mitä hän sanoi, Olof?\n\n-- Hän sanoi aikovansa mennä naimisiin kanssasi, jos vain joskus\npelastumme tästä helvetillisestä tilanteesta, Olof vastasi murahtaen.\n-- Olet kirotun onnellinen, jos se vain on totta. Eipä ole kuultu\nmokomaa -- Celie Armin aikoo mennä naimisiin sinunlaisesi ritarin\nkanssa! Mutta se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Ellet usko sitä,\nkohdista katseesi noihin tuolla ulkona.\n\nPhilip painoi silmänsä hirsien väliseen pitkään rakoon ja näki metsän\nja sormen muotoisen tasangon suoraan edessään. Metsänlaidassa aivan\nkihisi miehiä. Niitä oli siellä ainakin viisikymmentä eivätkä he\nkoettaneetkaan piiloutua. Olof rupesi nyt ensi kerran selittämään\nhänelle tilannetta.\n\n-- Olemme pitäneet heitä loitolla täältä jo neljäkymmentä päivää, hän\nsanoi nopeaan liikemiesmäiseen tapaan, jota hän olisi voinut käyttää\nselostaessaan tilannetta päällikölleen. -- Meillä oli aluksi\nkahdeksankymmentä ammusta ja kuukauden muona kummallekin. Toissapäivänä\nammuimme ammuksemme niin loppuun, ettei meille jäänyt kuin kolme\njäljelle. Eilen täällä oli kaikki hyvin rauhallista. Olimme jo tänä\naamuna kuolemaisillamme nälkään ja sen vuoksi lähdin vakoilemaan ja\nhankkimaan ruokaa. Yllätin pari miestä, jotka kantoivat lihaa, ja\ntaistelin komean taistelun. Toisetkin yhtyivät leikkiin ja minun oli\npakko tuhlata pari ammustani. Minulla on vielä yksi jäljellä. He\nuskaltavat näyttäytyä, koska he tietävät, ettemme viitsi ampua kaukaa.\nKaliberini on yhdeksän. Entä sinun?\n\n-- Sama, Philip vastasi nopeasti ja vavahti tietäessään saavansa\ntapella. -- Annan sinulle puolet. Minut on lähetetty Fort\nChurchillista, mutta olen poikennut hieman omille asioilleni. Hän ei\nirrottanut silmiään seinän raosta kertoessaan Andersonille sadalla\nsanalla kaiken sen, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli\ntavannut Bram Johnsonin. -- Ja neljälläkymmenellä ammuksella voimme\nantaa heille hieman helvetin esimakua, hän lisäsi.\n\nHän pidätti henkeään ja viimeinen sana melkein tukahtui hänen\nhuulilleen. Hän tiesi Andersoninkin katselevan yhtä tarkasti. Joelta\nkohosi metsän ja sen väliselle tasaiselle lakeudelle reki, sitten\ntoinen, kolmas ja neljäs, ja rekien takana juosta hölkytteli noin\nkolmekymmentä turkiksiin pukeutunutta miestä.\n\n-- Sieltä tulee Blake joukkoineen! Philip huudahti.\n\nAnderson peräytyi seinän vierestä. Hänen silmissään paloi kummallinen\nvihreä tuli ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet koviksi kuin rauta.\nNiihin oli kuitenkin jähmettynyt epäselvästi tuo hirveä hymy, joka\nkirkasti niitä aina silloin kun hän ryhtyi taisteluun tai kävi\nvastustajansa kimppuun. Hän kääntyi hitaasti viitaten pitkällä\nkädellään tuvan kaikkiin neljään seinään.\n\n-- Taistelusta tulee muodostumaan tällainen, hän sanoi selittäen kaiken\nniin suoraan ja selvästi kuin suinkin. -- Ne voivat hyökätä kimppuumme\nkaikilta suunnilta ja sen vuoksi olen tehnytkin jokaiseen seinään\nkuuden jalan pituisen ampuma-aukon. Arminista meillä ei ole hyötyä\nmuussa kuin käsikähmässä, jolloin hän voi käyttää tehokkaasti\nnuijaansa. Meillä on sitä paitsi vielä eräs suuri etukin puolellamme.\nNuo pienet paholaiset ovat niin taikauskoisia, etteivät ne uskalla\ntaistella yöllä eikä Blakekaan voi pakottaa niitä siihen. Ajoin takaa\njuuri Blakea tavatessani Arminin miehineen. _Herre Gud!_\n\nHänen äänessään oli ilkeä sointu, kun hän taas tirkisti ampuma-aukosta\naukeamalle. Philip katsoi jakaessaan ammuksia huoneen poikki tyttöä ja\nhänen isäänsä. He kuuntelivat molemmat, vaikka hän tiesikin, etteivät\nhe ymmärrä heidän puhettaan. Hän työnsi puolet ammuksista ruotsalaisen\nunivormutakin oikeaan taskuun ja lähestyi sitten Arminia ojentaen\nmolemmat kätensä tervehdykseksi. Hän näki Celien kasvojen muuttuvan\niloisiksi tänä jännittyneenä hetkenäkin. Hänen huulensa vapisivat ja\nhän puhui hiljaa ja nopeasti jotakin isälleen. Armin astui askeleen\nlähemmäksi ja heidän kätensä yhtyivät. Philip oli aluksi luullut häntä\nhyvin vanhaksi mieheksi, sillä hänen hiuksensa ja partansa olivat\nvalkoiset, hänen hartiansa olivat kumarassa ja hänen kätensä olivat\npitkät ja laihat. Mutta hänen syvälle kuoppiinsa painuneet silmänsä\neivät olleet vanhat. Niiden ilme oli pistävän tutkiva kuin haukan, kun\nhän kohdisti ne Philipiin ja arvosteli häntä sinä hetkenä niin tarkasti\nkuin mies voi arvostella miestä. Sitten hän puhui, ja Celien loistavat\nsilmät, hänen raollaan olevat huulensa ja hänen poskiensa nopea\npunastuminen ilmaisivat hänelle, mitä Armin sanoi.\n\nTuvan päästä kajahti Olofin ääni keskeyttävästi ja samalla kuului\nmetallin helinää, kun hän täytti pyssyn panoslippaan ammuksilla. Hän\nsanoi ensin jotakin Celielle ja Arminille heidän omalla kielellään ja\nsitten Philipille:\n\n-- Tästä tulee varmasti jotakin ja valmistautukaamme sen vuoksi\nottamaan heitä vastaan. Ne aloittavat pian. Jaoitko ammukset tasan?\n\n-- Kyllä. Saimme seitsemäntoista kumpikin.\n\nPhilip tarkasti pyssynsä ja katsoi ampuma-aukosta metsään. Hän kuuli\nOlofin vetävän koiria sitoessaan niitä makuulavoihin. Armin kuului\nsanovan jotakin hiljaa, ruotsalainen vastasi siihen käsittämättömin\nsanoin ja sitten Celie kysyi äkkiä jotakin hiljaisella äänellä. Samalla\nhän säpsähti kovasti, sillä metsän laidasta lähti liikkeelle tupaa\nkohti pitkä jono miehiä. Hän ei ruvennut heti varoittamaan muita.\nVäliajalla, jonka kestäessä hän veti ehkä pari kertaa syvään henkeä,\nhänen silmänsä ja tarkkaavaisuutensa olivat keskittyneet noihin\nliikkuviin olentoihin ja heidän muodostamansa ketjun merkitykseen.\nHänen katseensa imi itseensä taistelutantereen jokaisen yksityiskohdan\nkuin valokuvauskoneen linssi. Neljänsadan metrin päässä, metsän ja\ntuvan välisen matkan puolivälissä oli lumesta muodostunut \"sianselkä\",\njoka katkaisi lakeuden isona kaarena. Se oli tuskin metriä korkeampi\neikä hän ollut kiinnittänytkään siihen tähän asti erikoista huomiota.\nHänen huulensa muovailivat sanoja, kun hän ymmärsi heitä uhkaavan\nvaaran.\n\n-- Nyt ne ovat tulossa! hän huusi Olofille. -- Ne aikovat hyökätä tuon\ntuvan ja metsän välisen pienen kinoksen suojaan. Hyvä Jumala, Anderson,\nheitähän on kokonainen armeija!\n\n-- Vain sata kaikkiaan, ruotsalainen vastasi tyynesti asettuen\npaikalleen ampuma-aukon viereen. -- Älä hätäile, Philip. Saamme nyt\nmainion tilaisuuden harjoitella pilkkaan ampumista. Meidän pitää kaataa\nkahdeksankymmentä sadasta ja ampua silloin kun ne saapuvat aukeamalle.\nTätä ei voida verratakaan siihen kepposeen, jonka ne tekivät meille\ntappaessaan Calkinsin, Harrisin ja O'Flynnin. Pääsin silloin pakenemaan\nyön turvin.\n\nHyökkäävä ketju pääsi nyt viimeisten puiden kohdalle ja pysähtyi siihen\nkuin odottamaan piiritettyjen tulta.\n\nOlof murahti katsoessaan kiväärinsä piippua pitkin.\n\n-- Sotataitoa, hän mumisi. -- He tietävät, kuinka vähän meillä on\nampumatarpeita.\n\nTämän jännitetyn odotusajan kestäessä Philip sai ensimmäisen\ntilaisuuden ryhtyä kyselemään vieressään olevalta mieheltä. Hän sanoi\naluksi:\n\n-- Luullakseni ymmärrätkin kaiken, Olof. Olemme kestäneet kaikki\nhelvetin vaivat yhdessä ja rakastan häntä. Jos pelastun tästä, otan\nhänet vaimokseni. Hän on luvannut minulle sen, ja kuitenkin vannon\nsinulle, etten ymmärrä hänen kielestään tusinaa sanaa enempää. Mitä on\ntapahtunut? Kuka hän on? Miten hän oli joutunut Bram Johnsonin käsiin?\nOsaat heidän kieltään ja olet ollut heidän kanssaan.\n\n-- Nyt nuo paholaiset kuuntelevat viimeisiä määräyksiä, Olof keskeytti\nkuin hän ei olisi kuullut. -- Siinä on kysymyksessä jokin muukin kuin\nhyökkääminen kinoksen suojaan. Blake näyttää suunnitelleen kaiken\nvalmiiksi. Katsohan, kuinka ne järjestäytyvät pieniin joukkoihin. Ne\naikovat valmistaa muurinmurtimia ja hyökätä uudestaan kinoksen takaa.\n\nHän veti syvään henkeä ja muuttamatta ollenkaan tyyntä ääntään hän\njatkoi:\n\n-- Calkins, Harris ja O'Flynn kaatuivat rehellisessä taistelussa, josta\nkerron sinulle joskus myöhemmin. Kuljin seitsemän päivää länteen ja\nlöysin sattumalta Arminin leirin, hänen tyttärensä, ja pari muuta\nvalkoista miestä -- venäläistä -- joita opasti pari Coronation-lahden\nrannikon kogmollokkia. Voit ehkä arvata osan lopusta. Nuo pienet\npaholaiset opastivat meidät Blaken ja hänen miestensä pariin pari\npäivää sen jälkeen kun olin liittynyt heidän seuraansa. Bram Johnsonkin\nyhtyi silloin leikkiin susineen ollessaan matkalla ei mistään ei\nminnekään. Kogmollokit luulevat Bramia suureksi piruksi ja jokaista\nhänen suttaan pieneksi paholaiseksi. Ellei asianlaita olisi ollut niin,\nhe olisivat tappaneet meidät heti ja Blake olisi vienyt tytön.\n\nHe olivat hämmästyneitä nähdessään, kuinka Bram istuessaan\nkyykkysillään katsoi tyttöön. Seuraavana päivänä kuulin hänen mumisevan\nhiljaa ja näin hänen katselevan tiukasti jotakin. Hänellä oli kädessään\nCelien tukasta irtautunut pitkä hius ja nähdessään minut hän murisi\nminulle kuin peto, ikään kuin olisi pelännyt, että ottaisin sen\nhäneltä. Tiesin, mitä oli tulossa. Tiesin Blaken vain odottavan, että\nBram poistuisi hänen kogmollokkiensa luota, ja sen vuoksi käskin Celien\nantaa Bramille suortuvan tukastaan. Hän tekikin sen omin käsin ja siitä\nhetkestä mielipuoli suojeli häntä kuin koira. Koetin keskustella hänen\nkanssaan, mutta en voinut. Minusta näytti aivan siltä, kuin hän ei\nolisi ymmärtänyt puhettani. Ja eskimot --\n\nRuotsalainen lopetti äkkiä.\n\n-- He ovat lähteneet liikkeelle, Phil! Tähtää noihin miehiin, jotka\nkantavat muurinmurrinta, ja anna niiden tulla lakeuden puoliväliin,\nennen kuin laukaiset... Katsohan, Bram susineen lähti etsimään lihaa ja\nBlake hyökkäsi kimppuumme hänen poissaollessaan. Venäläiset tapettiin\nheti ja taistellessamme tytön puolesta jouduimme saarroksiin Arminin\nkanssa, mutta silloin syöksyi Bram joukkoon kuin salama. Hän ei\ntaistellut, vaan sieppasi tytön syliinsä ja poistui susivaljakkoineen\nkuin vihuri. Pakenin Arminin kanssa tähän tupaan ja tässä olemme nyt\npuolustautuneet neljäkymmentä vuorokautta yötä päivää --\n\nHänen äänensä katkesi pahaenteisesti. Sekunnin murto-osan kuluttua\nsiitä hänen pyssynsä paukahti, jolloin eräs Blaken kogmollok tuuskahti\nkasvoilleen lumelle metsän ja kinoksen puolivälissä.\n\n\n\n\n26\n\nBramin kunnianosoitus ruhtinattarelle\n\n\nEskimot lähestyivät juosten lakeuden poikki. Philip hämmästyi\nnähdessään niiden lukumäärän. Niitä oli ainakin sata ja hänen sydämensä\nkutistui kokoon toivottomuudesta, kun hän painoi liipasinta ensimmäistä\nlaukausta ampuessaan. Hän oli huomannut Olofin laukauksen vaikutuksen\nja seuraten ruotsalaiselta saamiaan ohjeita hän tähtäsi pääjoukon\ntakana olevan pienemmän joukon ensimmäiseen mieheen. Hän ei nähnyt heti\ntulosta, koska ruudinsavu pimitti näköalan, mutta hetkistä myöhemmin\ntähdätessään jälleen hän näki tumman olennon kieriskelevän lumessa.\nOlof oli nähnyt ampuma-aukon toisesta päästä miehen kaatuvan ja murahti\nnyt tyytyväisenä.\n\nMuurinmurtimia kantavissa joukoissa oli aina viisi miestä ja sellaiseen\njoukkoon Philip suuntasi pyssynsä kaikki kuusi panosta. Kantajista\nkaatui kolme ja pari jäljelle jäänyttä pudotti puun lumeen ja yhtyi\nedellä kulkeviin tovereihinsa. Philip huomasi Celien vasta sitten kun\nhän peräytyi lataamaan pyssyään. Tyttö oli tullut aivan hänen viereensä\nja tirkisti nyt ampuma-aukosta tasangolla tapahtuvaan näytelmään.\nKerran ennenkin heidän ollessaan suuressa vaarassa Philip oli\nhämmästynyt nähdessään hänen kasvojensa ilmeen ja nyt kun hänen\nsormensa toimivat nopeasti pyssyn panoslippaan täyttämisessä, hän näki\nsaman ilmeen jälleen.\n\nSiinä ei ollut nytkään pelon hiventäkään, vaan jotakin muuta\nihmeellisempää. Hänen silmissään liekehti kummallinen tumma tuli,\nkummankin posken keskellä oli helakan punainen läikkä ja hänen huulensa\nolivat raollaan, niin että Philip näki hieman hänen valkoisia\nkimaltelevia hampaitaan. Hän oli ihmeellinen kuin hento kukka\nseisoessaan siinä ja katsellessaan Philipiin. Hänen rohkeutensa ja\nluottamuksensa Philipiä kohtaan leimahtelivat hänen rinnassaan kuin\ntuli.\n\nJa sitten Philip kuuli Andersonin sanovan:\n\n-- Nyt ne ovat kinoksen takana. Kaadoimme joka tapauksessa heistä\nkahdeksan.\n\nPhilip huomasi luotien tunkeutuneen seinien läpi ainakin kuudesta\nkohdasta ja pannen pyssynsä seinää vasten nojalleen hän riensi Celien\nluo ja melkein kantoi hänet lavan taakse, joka oli rakennettu seinän\nviereen.\n\n-- Sinun pitää pysyä täällä! hän melkein huusi. -- Ymmärrätkö?\n_Täällä!_\n\nCelie nyökäytti päätään ja hymyili ihmeellisen hellästi, mistä Philip\ntiesi hänen ymmärtäneen sanat ja tahtovan noudattaa niitä. Hän ei\nyrittänytkään pidättää Philipiä käsillään, mutta henkensä menettämisen\nuhallakin Philip varasti kalliista ajasta sen verran, että hän ehti\npainaa tytön syliinsä. Hän puristi tytön hetkeksi rintaansa vasten,\nsuuteli hänen huuliaan ja kääntyi jälleen seinään päin Celien pehmeän\nrinnan vielä sykkiessä hänen sydäntään vasten.\n\nHän huomasi Arminin seisovan oven vieressä suurine nuijineen, jonka pää\nvuorostaan nojautui lattiaan. Hän näytti odottavan tyynesti viimeistä\nhyökkäystä. Olof tirkisteli ampuma-aukosta. Sitten seurasi se, mitä hän\noli odottanutkin, kokonainen sarja laukauksia kinoksen takaa. Luodit\nsattuivat kumeasti paukahdellen tuvan seiniin. Ovenkin läpi tunkeutui\nluoti lennättäen lastuja Arminin kasvoihin. Toinen seurasi sitä melkein\nsamalla hetkellä ja kolmas kiiti sisään ampuma-aukosta niin läheltä\nPhilipin kasvoja, että hän tunsi siitä tulleen ilmanpaineen. Eräs koira\nvinkaisi surullisesti ja kaatui toveriensa joukkoon väännellen ilkeästi\nruumistaan.\n\nOlof horjui taaksepäin katsoen Philipiin. Hänen kasvoissaan ei ollut\nnyt jälkeäkään taisteluhymystä, vaan ne olivat kuin rautainen naamio.\n\n-- Pitkällenne! hän huusi. -- Lattialle, kuulitteko! Hän polvistui\nhuutaen varoituksen Arminille hänen omalla kielellään. -- Niillä on\nniin paljon pyssyjä, että ne voivat ampua tämän tuvan seulaksi, jos\nniillä vain on riittävästi panoksia, ja alimmaiset hirret ovat\npaksuimmat. Laskeutukaa vatsallenne lattialle niin pitkäksi aikaa,\nkunnes ne lakkaavat ampumasta, jalat niihin päin näin, ja hän\nojentautui samalla pitkälleen lattialle niin, että hänen asentonsa oli\nyhdensuuntainen luotien suunnan kanssa.\n\nPhilip riensi kuitenkin Celien luokse seuraamatta ruotsalaisen\nesimerkkiä. Luoti oli kaataa hänet puolimatkassa hipaistessaan hänen\npaitansa kaulusta. Hän paneutui pitkäkseen Celien viereen ja puristi\nhänet kokonaan syliinsä niin, että hänen oma ruumiinsa jäi tulen ja\ntytön väliin. Hetkeä myöhemmin hän kiitti Jumalaa lavan suomasta\nturvasta. Hän kuuli luodin tunkeutumisen lautojen läpi ja erotti\nselvästi, kun se tuhlattuaan voimansa putosi lattialle. Celien pää\nlepäsi lujasti hänen rintaansa vasten, hänen silmänsä katselivat\nPhilipin kasvoja ja hänen pehmeät huulensa olivat niin lähellä, että\nPhilip voi tuntea hänen hengityksensä. Philip suuteli häntä uskomatta\nsilloinkaan, että hänen loppunsa oli lähellä. Se olisi ollut\nluonnotonta ja mahdotonta. Mutta lyijyluodit löysivät tiensä tupaan\nkuin sadepisarat. Hän kuuli ruotsalaisen äänen jälleen, kun se äkkiä\nhuusi käheästi aivan lattian rajasta.\n\n-- Painautukaa alimmaisen hirren viereen. Teillä on noin kahdenkymmenen\nsenttimetrin korkuinen tila. Jos kohoatte sitä ylemmäksi, saatte luodin\nnahkaanne. Hän toisti varoituksen Arminille.\n\nJa kuin korostukseksi hänen sanoilleen toinenkin koira vinkaisi\nsurkeasti.\n\nPhilip painoi tytön yhä lujemmin rintaansa vasten. Celie oli kietonut\nkäsivartensa suonenvedon tapaisesti hänen kaulaansa. Philip painoi\nkasvonsa hänen kasvoihinsa ja odotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä,\nettä Blake varmaankin oli suunnitelmissaan ottanut huomioon tämän\nsuojeluksen, joka hänen puoleltaan tuli Celien osaksi. Hän oli jättänyt\nkaiken sen sattuman varaan, että sillä aikaa kuin tuvan miehiset\npuolustajat joko haavoittuivat tai kuolivat, Celie tulisi olemaan\nturvassa tulelta viime silmänräpäykseen asti. Jos asia oli niin,\nlakkaisi ampuminen kyllä pian niin pitkäksi ajaksi, että Blake saisi\nselville tuloksen.\n\nPhilip ehti tuskin tehdä tämän johtopäätöksen, kun ampuminen\nlakkasikin. Paukausten sijasta heidän korviinsa kantautui äkillistä\nkummallista kiljuntaa, jolloin Olof hyppäsi seisoalleen. Philipkin oli\njo noussut, kun hän kuuli ruotsalaisen tukahdutetun huudahduksen.\nValmistautuen odottamaansa hyökkäykseen Olof vakoili varovaisesti\nampuma-aukosta ja kääntämättä päätään hän huusi taakseen heille:\n\n-- Hyvä Jumala, siellä on Bram, Bram Johnson!\n\nCeliekin ymmärsi ruotsalaisen sanojen järkyttävän merkityksen. Bram\nJohnson! Hän oli vain askeleen päässä Philipistä, kun Philip pääsi\nampuma-aukolle, ja painautuen Philipiin hän katsoi lakeudelle. Bram\nsusineen oli tulossa eskimoita kohti metsäniemekkeestä. Pedot olivat\nirti ja levisivät ketjuun viuhkan tavoin syöksyessään eteenpäin tuulen\nnopeudella. Niiden takana tuli Bram. Hän näytti hurjalta ja\nhirviömäiseltä lakeuden valkoista pintaa vasten heiluttaen kädessään\nisoa nuijaansa. Hänen huutonsa kantautui tupaan asti. Se vaimensi\nkaikki muut äänet kuin suuren pedon kiljunta. Sudet lisäsivät vauhtiaan\nja sitten --\n\nTotuus selveni tuvassa olijoille niin äkkiä, että heidän sydämensä\nlakkasivat hetkeksi sykkimästä.\n\nBram Johnson susineen hyökkäsi eskimoiden kimppuun!\n\nSiitä järkyttävästä näystä, jonka jättiläismäinen mielipuoli tarjosi\nrientäessään tasangon yli saaliinhimoisine susineen, Philip käänsi\nhämmästyneen katseensa Celieen. He eivät enää hakeneet suojaa, vaan\ntuijottivat kummallisen pelon lamaannuttamina eteenpäin syöksyvää\nlaumaa ja karjuvaa ihmissutta. Näinä pelon ja hämmästyksen aiheuttamina\nhirveinä hetkinä ei suunnattu ainoatakaan pyssyä eikä ammuttu\nlaukaustakaan. Mutta sitten päästivät riveihin järjestyneet kogmollokit\nkaamean pelottavan huudon, ja seuraavana hetkenä kinoksen ja metsän\nvälinen tasanko oli täynnä pakenevia miehiä, joiden tylsät aivot eivät\nvoineet ajatella muuta kuin että heidän kimppuunsa oli hyökännyt joukko\npaholaisia eikä ihminen petoineen.\n\nSamalla näytti Bram Johnson susineen joutuneen heidän joukkoonsa. Pedot\nhyökkäsivät miehestä mieheen isäntänsä kimeiden huutojen kannustamina\nja Philip näki jättiläismäisen hullun ajavan takaa juoksevia miehiä ja\nottavan ne kiinni vuorotellen ja tappavan jokaisen nuijansa\nmusertavalla iskulla. Celie peräytyi horjuen seinän luota ja peitti\nkasvonsa käsillään. Ruotsalainen riensi hänen ohitseen, irroitti\nsalvan ja aukaisi oven. Philip oli aivan hänen kintereillään. Tuvan\nedustalta he sitten alkoivat ampua, jolloin mies miehen jälkeen\ntuupertui hangelle. Vaikka Bram susineen ehkä huomasikin ampumisen\nverenhimoisessa raivossaan, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää\nhuomiota kuin vihollisten surkeisiin huutoihin heidän rukoillessaan\narmoa. Toisen kuudenkymmenen sekunnin kuluttua oli taistelun näkyvissä\noleva puoli lopussa. Viimeiset kogmollokit katosivat metsään ja\nihmissusi petoineen lähti ajamaan niitä takaa.\n\nPhilip kääntyi toveriinsa päin. Hänen pyssynsä oli kuuma ja tyhjä.\nEntinen hymy kirkasti jo Olofin kasvoja. Mutta huolimatta siitä häntä\nvärisytti.\n\n-- Me emme ainakaan seuraa, hän sanoi. -- Bram susineen tekee kyllä\nlopun viimeisistäkin ja palaa sen tehtyään tänne takaisin. Sillä aikaa\nlähdemme kotiin päin, vai mitä? Olen väsynyt tähän tupaan.\nNeljäkymmentä päivää ja yötä, huh! Helvetillisemmässä paikassa en ole\nikinä vielä ollut. Onko sinulla vielä piipullinen tupakkaa, Philip? Jos\nsinulla on -- Mihin lopetinkaan kertomukseni ruhtinatar Celiestä ja\nRugnin ruhtinaasta?\n\n-- Mitä?\n\nPhilip ojensi hämmästyneenä tupakkakukkaronsa ruotsalaiselle.\n\n-- Puhuit jotakin ruhtinatar Celiestä ja Rugnin ruhtinaasta, ja --\n\n-- Niin puhuinkin. Armin on Rugnin ruhtinas, mikä sitten tuo Rugni\nlieneekään. Hänet karkoitettiin Siperiaan monta vuotta sitten, kun\nCelie oli vielä lapsi, että joku muu voisi saada haltuunsa\nruhtinaskunnan. Ymmärrätkö? Siinä ovat luullakseni miljoonat\nkysymyksessä. Hän sanoo sen tapahtuneen muutamien Rasputinin ystävien\nvaikutuksesta. Häntä on säilytetty monta vuotta Pietari-Paavalin\nlinnoitusten maanalaisissa komeroissa Nevan alla. Hänen ystävänsä,\njoista useimmat asuivat ulkomailla maanpakolaisina, luulivat häntä\nkuolleeksi ja muutamat heistä pitivät huolen Celiestä. Mutta juuri\nennen Rasputinin murhaa ja vallankumouksen puhkeamista he kuulivat\nArminin elävän ja riutuvan vähitellen kuoliaaksi jossakin Siperian\nrannikolla. Celien äiti oli tanskalainen. Hän on kuollut niin kauan\nsitten, ettei Celie voi muistaa häntä ollenkaan, mutta muutamat hänen\nsukulaisensa ja Lontoossa asuvat maanpakolaiset tekivät suunnitelman\nsaadakseen Arminin takaisin, rahtasivat laivan, purjehtivat Celie\nmukanaan ja --\n\nOlof keskeytti sytyttääkseen piippunsa.\n\n-- he löysivätkin ruhtinaan, hän lisäsi. -- He pakenivat hänen\nkanssaan, ennen kuin he kuulivat puhuttavankaan vallankumouksesta. Jos\nhe olisivat tienneet sen, olisi Armin voinut palata kotiin muiden\nvenäläisten maanpakolaisten kanssa ja vaatia oikeuksiaan takaisin.\nMutta useista syistä hänet sijoitettiinkin amerikkalaiseen\nvalaanpyytäjään, jonka matka menikin myttyyn, kun se jäätyi jäihin\ntalveksi Coronation-lahteen. Sitten he lähtivät jatkamaan matkaansa\nkoiravaljakoilla luottaen oppaisiinsa. Siinä on vielä paljon muutakin,\nmutta tämä on asian ydin, Phil. Sinun on otettava se itse selville\nopittuasi Celien kielen, jolloin saat kuulla kaikki yksityiskohdat\nsuoraan häneltä. Mutta hän on kuin onkin ruhtinatar, vanha veikko, ja\nhänen isänsä on ruhtinas. Heidän amerikkalaistuttamisensa jää nyt sinun\nhuoleksesi. Mutta mitä tuo on?\n\nCelie oli tullut tuvasta ja pysähtynyt Philipin viereen katsoen häntä\nkasvoihin, ja nähdessään Celien silmien loiston, jota ei koetettu\npiilottaa, ruotsalainen nauroi hiljaa.\n\n-- Mutta sinähän olet saanut sen jo melkein aikaankin, Phil. Ruhtinas\nvoi ehkä palata synnyinmaahansa pannakseen ne henkilöt helisemään,\njotka pistivät hänet kylmään kellariin, mutta neiti Celie tulee\npitämään Amerikasta. Niin, hän tulee pitämään siitä enemmän kuin\nmistään muusta maailman kolkasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään iltapäivällä heidän kulkiessaan hitaasti etelään päin\nCoppermineä pitkin he kuulivat kaukaa takaansa Bram Johnsonin susien\nsurkean ulinan. He kuulivat sen vain kerran kuin kiihtyvän\ntuulenpuuskan huminan, mutta kuitenkin heidän leiriytyessään hämärissä\nPhilip oli aivan varma siitä, että mielipuoli susineen oli aivan heidän\nkintereillään. Hän ja Celie olivat niin väsyneitä, etteivät he tienneet\najan kulusta mitään. Olof valvoi vahtien koko yön kietoutuneena pariin\npaksuun turkkiin, jotka hän oli anastanut taistelutantereelta. Pitkän\nvalvomisensa hiljaisuudessa hän kuuli pari kertaa kummallisia ääniä.\nKerran se oli pedon kiljuntaa ja kerran jonkun ihmisen huutoa.\n\nSeuraavana päivänä koirien levättyä he kulkivat nopeammin ja jo sinä\niltana pystyttivät leirinsä metsän laitaan ja sytyttivät nuotion, joka\nvalaisi koko ympäristön noin viidentoista metrin päähän. Bram Johnson\nhiipi tähän valopiiriin niin äkkiä ja äänettömästi, että Celie huudahti\njärkytettynä ja Olof, Philip ja Rugnin ruhtinas tuijottivat\nhämmästyneinä. Ihmissusi kantoi oikealla kädellään kummallista\nkapinetta. Siinä oli pussin muotoiseksi palloksi kääritty eskimon\nnuttu, ja tämän tilapäisen pussin pohjalla oli joku pienen vesileilin\nsuuruinen esine.\n\nBram ei näyttänyt huomaavankaan muita kuin Celien. Hän katsoi\ntullessaan vain häntä ja äännähtäen kummallisesti hän laski käärön\nCelien jalkoihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo hävinnyt\nnäkymättömiin. Ruotsalainen nousi hitaasti istuvasta asennostaan ja\npuhuen Celielle jotakin ylimalkaista otti ihmissuden lahjan käteensä.\nPhilip huomasi hänen kasvojensa kummallisen ilmeen, kun hän kääntyi\nselin Celieen tulen valossa ja aukaisi käärön katsoakseen, mitä siinä\noli. Sitten hän poistui pimeään palaten hetken kuluttua kääröttä ja\npyysi nauraen anteeksi Celieltä.\n\n-- Meidän ei tarvitse lainkaan kertoa hänelle, mitä siinä oli, sanoi\nhän Philipille sitten. -- Aavistin Bramin tuovan hänelle jotakin\nsopimatonta lahjaksi. Jos tahdot tietää, niin käärössä oli Blaken pää.\nTiedäthän tuon kogmollokien kauniin tavan, että he tahtoessaan\nilahduttaa ystäviään tuovat heille jonkun vihollisen pään. Todella\nkaunis pieni käärö, Celien avattavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten tästä kaikesta näkyy, elämässä sattuu kummallisia tapahtumia,\njoihin voidaan myös lukea Luoteisen kuninkaallisen ratsupoliisin\nseikkailut. Kaukaisessa pohjolassa asuvan ihmissuden, Bram Johnsonin,\ntakaa-ajo sattui olemaan sellainen, ja hallituksen arkistossa\nsäilytetään vieläkin suurta kuorta, joka on täynnä virallisia ja\nhenkilökohtaisia asiakirjoja, monien ihmisten allekirjoittamia ja\noikeiksi vannomia. Siellä on esimerkiksi korpraali Olof Andersonin,\nChurchillin osastosta, lyhyt ja asiallinen selostus ja sitten herra ja\nrouva Philip Brantin ja Rugnin ruhtinaan pitempi ja yksityiskohtaisempi\ntodistus. Niihin on liitetty ote virallisesta määräyksestä, jossa Bram\nJohnson armahdetaan ja hänestä tehdään suuren Kanadan holhokki sen\nsijaan, että hänet julistettaisiin siinä rikolliseksi. Häntä ei enää\nahdisteta. Antakaa Bram Johnsonin olla rauhassa! -- on määräys,\njonka hallituksen kaikki poliisimiehet tietävät. Viisaampaa ja\ninhimillisempää käskyä olisi tuskin voitu laatiakaan. Bramin kotiseutu\non laaja ja villi, ja hän metsästelee siellä vieläkin susineen kuun ja\ntähtien valossa.\n\n\n\n"]