[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flrV_v2Z7bXOkgB8XclZ_Ku8Y0YLQG2R-pQxVrhAZvv0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1614,"Petsamon rata","Kara, Jalmari",1890,1936,"1614-kara-jalmari-petsamon-rata","1614__Kara_Jalmari__Petsamon_rata","Isänmaallinen unelma","romaani",[],[],"fi",1921,null,30703,204437,false,55661,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"PETSAMON RATA: Isänmaallinen unelma\" by Jalmari Kara is a novel written in the early 20th century. The story centers around the ambitious proposal by Osakeyhtiö Petsamo to construct a railway from Rovaniemi to the Petsamo harbor, emphasizing themes of nationalism and the complexities of land and resource management amidst political tensions. The characters include the curious secretary of the Minister of Transport and the candid minister himself.  At the start of the narrative, we are introduced to the setting where the second secretary of the Ministry of Transport is nervously approaching the minister's office with a significant application concerning the proposed railway project. As the minister exhibits a weary demeanor, the secretary carefully presents the plan, detailing its potential benefits for Finnish agriculture, forestry, and trade with the Arctic region. This moment sets the stage for a deeper exploration of national aspirations and the intricate political landscape surrounding critical infrastructure development in Finland. The opening portion lays a foundation for a compelling examination of ambition, bureaucracy, and the interplay of personal and national interests. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Isänmaallinen aateromaani kuvaa unelmaa rautatien rakentamisesta Petsamoon. Teos seuraa poliittista päätöksentekoa ja Pohjois-Suomen kehittämiseen liittyviä suunnitelmia itsenäisyyden alkuvuosina.","Jalmari Karan 'Petsamon rata' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1614.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PETSAMON RATA\n\nIsänmaallinen unelma\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]\n\n\n\n\n        Aseensa aamu seppelöi:\n        maan kaiho raitioon kantakaa,\n        ett' elon valtaa heilimöi\n        puutarhan lailla laaja maa!\n\n                     O. Manninen.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\nKarlsson & Jantunen Osakeyhtiön Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nValtioneuvoston kulkulaitosministeriön toinen esittelijäsihteeri\nkumartui kuin kumartuikin avaimenreijästä katsomaan\nkulkulaitosministerin huoneeseen, ja hänen sileiksi ajetuilta, hieman\nnaisellisilta kasvoiltaan kuvastui uteliaisuuden pingotus. Aivan\noikein, ministeri toimi kuin kone. Kuten aina kahvin juotuaan hän\nhetken seisoi akkunasta ulos katsellen, silmissä hiukan hajamielinen\nja raskas ilme, toinen käsi housun taskussa, toisessa hammastikku.\nNyt hän astui pöydän luo, kopeloi laatikostaan sikarin ollenkaan\nkatsomatta käsiinsä, katkaisi sen kärjen, ei veitsellä eikä purren,\nvaan omituisen taitavasti kynsillään, otti tulta ja sitten, tietysti,\nkuten aina ennenkin, istuutui sohvalle hieman selkäkenoon ja\ntuprutteli lyhyitä sauhuja. Tuon pienen levon hän oli vuosikausia\nkatsonut voivansa suoda itselleen. Hän istui siinä noin kymmenisen\nminuuttia mietteisiinsä vajonneena, rasvoittumaan pyrkivä vatsa\npullollaan, sauhun jollakin tavoin pehmentäessä hänen hiuksiensa ja\npartansa hopeoituneiden karvain väriä.\n\nEsittelijäsihteeri tiesi, että tämä oli työpäivän ainoa hetki, jona\nministeri katkaisi rasittavan ja hermojakuluttavan työnsä ja jolloin\nsaattoi uskaltaa jotakin sellaista kuin hänellä nyt oli mielessä:\nkysellä jotakin aivan kuin viran ulkopuolella. Hän koputti ovelle ja\npyyhkäisi levottomana otsaansa; sitten kuului lyhyt ja hiljainen:\nsisään.\n\n-- Olen saanut esiteltäväkseni erään mielestäni sangen merkillisen\nanomuksen, joka näyttää vaativan laajan mietinnön ja jonka\nratkaisuehdotusta laatiessani varmaankin hyvin usein olen pakotettu\netukäteen neuvottelemaan Teidän kanssanne, herra ministeri. Mutta jo\nsuunnitelman teko mietintöä varten näyttää minusta tässä tapauksessa\nsellaiselta, että se tarvitsee viitoituksianne. Vaikka on ilmeistä,\nettä sekä rautatiehallituksen että maanviljelyshallituksen on\nannettava asiasta lausuntonsa, saattaa mielestäni olla tarpeellista\nhankkia lausuntoja niin monelta muulta taholta, että pyytäisin herra\nministeriltä ohjeita, vaikka en vielä ole läheskään perehtynyt saati\nsitten syventynyt asiaan.\n\n-- Ja mistä sitten olisi kysymys? sanoi ministeri hiukan haluttomalla\nja väsähtäneellä äänellä.\n\n-- Tarkoitan Osakeyhtiö Petsamon anomusta saada rakentaa rautatie\nRovaniemeltä Petsamon satamaan kaikkine siihen liittyvine, etupäässä\nmaanviljelystä ja vuoriteollisuutta koskevine seikkoineen.\n\n-- Mitä koskevine seikkoineen? kysyi ministeri ärtyneesti, kohoutuen\nnopeasti suorempaan asentoon ja rypistäen kulmiaan.\n\n-- Kysymyksessä ei ole todellakaan vähempää kuin rautatien\nrakentaminen Petsamoon, minkä yhtiö tarjoutuu erinäisillä ehdoilla\nsuorittamaan omalla kustannuksellaan ja luovuttamaan sittemmin\nmaksutta Suomen valtiolle.\n\nHiukan punaa syöksähti ministerin uurtuneille poskille, ja esittelijä\ntiesi, että se monesti saattoi olla myrskyn merkki.\n\n-- Hyvä herra, mitä hassutuksia te nyt näette hyväksi ladella\nminulle! Ette kai tarkoita, että valtioneuvostossa ryhdyttäisiin\nvakavasti käsittelemään jonkun yltiöpään houreita, jotakin mieletöntä\nanomusta, jonka lähettäminen tänne on ennen kuulumaton teko!\nItsehän tietänette, mihin summiin Petsamon radan ylimalkaisinkin\nkustannusarvio nousee. Ette kai väittäne, että mikään yksityinen tai\nyhtiö ottaisi sen tehdäkseen ilmaiseksi Suomen valtiolle!\n\n-- Herra ministeri, anomus on kuitenkin sitä laatua, ettei sitä\nvoida palauttaa yksinkertaisella epäävällä päätöksellä. Siihen\nnimittäin liittyy asiakirjoja, karttaluonnoksia, rautatierakennusta,\nvoima-asemia, maanviljelystöitä y.m. koskevia piirustuksia, joiden\nlaatiminen on ollut ainakin satojen tuhansien, mutta kenties\nmiljoonien asia. Saan huomauttaa Teille, herra ministeri, että\nsama yhtiö pyysi ja sai kaksi vuotta sitten luvan tutkia ja\nlinjoittaa Petsamon radan kulkureitin, silloinkin kokonaan omalla\nkustannuksellaan.\n\nSyntyi hiljaisuus. Esittelijän tyyni käytös ja varma sanavalmius\ntuntuivat suuresti tehoavan ministeriin. Pari kolme minuuttia sai\nsikari itsekseen savuta ja ministerin omituisesti avautuneet silmät\nnäyttivät tuijotuksellaan naulitsevan esittelijän seinään. Ihmeekseen\nesittelijä huomasi, että hänen esimiehensä oli mitä suurimmassa\nmäärin ällistynyt, tämä samainen kuuluisa kulkulaitosministeri, joka\nsaattoi hiukan hermostua, hiukan suutahtaa, mutta joka ei joutunut\nsanattomaksi kenenkään edessä eikä mistään hämmästynyt.\n\nKun äänettömyyttä yhä kesti, alkoi esittelijä menettää henkistä\ntasapainoansa. Ministerin yhtämittainen ja kummallinen tuijotus\nvaikutti hänen hermostoonsa niin, että hänen oli vaikeata liikkumatta\nseisoa alallaan. Kun hän viimeinkin ryhtyi puhumaan, ei hän voinut\nestää ääntään omituisesti väräjämästä.\n\n-- Itse anomus ei ole pitkä, sanoi hän kaivaen paperia salkustaan.\nMutta se ei myöskään semmoisenaan pysty tekemään vakuuttavaa\nvaikutusta. Vasta siihen liittyvien asiakirjojen ja suunnitelmien\ntarkastelu kykenee antamaan painoa sen yksinkertaisille ja, myönnän\nkyllä, mielettömiltä tuntuville sanoille.\n\nJa kumartaen esittelijä ojensi ministerilleen sen merkillisen\nanomuskirjan, jonka vaikutus sittemmin oli käänteentekevää laatua\nsangen monille maamme elämänkehityksen haaroille.\n\n    _Valtioneuvostolle_.\n\n    Aina siitä asti, jolloin Suomen Tasavallan omistusoikeus n.s.\n    Petsamon maahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyssä\n    rauhansopimuksessa v. 1920 vahvistettiin, on kysymys Etelä-Suomen\n    yhdistämisestä rautatien avulla Petsamon jäämerensatamaan\n    ollut maallemme ja eritoten liike-elämällemme päivänpolttava.\n    Millään taholla ei ole voitu kieltää sitä suurta merkitystä,\n    mikä mainitulla radalla tulisi olemaan, se kun avaisi sekä\n    Atlantille että Siperiaan suuntautuvat kauppatiet ja uuden\n    kulkusuunnan Jäämeren kalastuksen tuotteille, tukisi mitä\n    edullisimmalla tavalla puutavarateollisuuden, vuoritöiden, mutta\n    myöskin maanviljelyksen kehitystä Pohjois-Suomessa ja olisi\n    monella muullakin tavalla siunaukseksi maamme elinkeinoelämälle.\n    Rahataloudellisista syistä ei Valtio ole näihin saakka kuitenkaan\n    voinut ryhtyä rakentamaan mainittua rataa, jonka valmistukseen\n    liittyy huomattavia vaikeuksia ja jonka kannattavuus varsinkin\n    alussa saattaa olla epäilyksenalaista. Kun ei ole vakuuttavia\n    toiveita valtiovarain sellaisesta lisääntymisestä, että mainitun\n    radan rakennustöihin voitaisiin lähitulevaisuudessa ryhtyä,\n    saa Osakeyhtiö Petsamo kunnioittaen anoa, että Valtioneuvosto\n    harkitsisi oikeaksi myöntää yhtiöllemme oikeuden rakentaa\n    Etelä-Suomea ja Petsamon satamaa yhdistävän rautatien seuraavilla\n    ehdoilla:\n\n    Yhtiö rakentaa radan kokonaan omalla kustannuksellaan, sitoutuen\n    saattamaan sen käyttökuntoon viiden vuoden kuluessa, laskettuna\n    rakennusluvan myöntämispäivästä.\n\n    Kun yhtiön tutkituttama ratalinja melkoisesti poikkeaa niistä\n    suunnitelmista, joita Valtion asettama rautatiekomitea\n    aikaisemmin on esittänyt, saa yhtiö huomauttaa, ettei se radan\n    kulkusuuntaan nähden katso voivansa poiketa suunnitelmistaan;\n    muista seikoista on yhtiö valmis neuvotteluihin Valtion\n    edustajain kanssa.\n\n    Niinpian kuin rata on avattu yleiselle liikenteelle, luovuttaa\n    yhtiö sen ilman korvausta, henkilökunta ja liikkuva kalusto\n    mukaan luettuna, Valtion haltuun, sitoutuen samalla korvaamaan\n    Valtiolle kaiken sen tappion, minkä liikenne mainitulla radalla\n    mahdollisesti tuottaa kymmenenä ensimäisenä vuotena radan\n    avaamispäivästä lukien.\n\n    Valtio luovuttaa määräajaksi yhtiölle Paatsjoessa, Boris Glebin\n    luona ja kokonaan Suomen alueella sijaitsevan Kolttakosken\n    sekä oikeuden Paatsjoen varrella sijaitseviin malmisuoniin\n    niiden rajojen sisällä, jotka yhtiön tutkijakunta oheellisissa\n    erikoissuunnitelmissa on lähemmin määritellyt ja kartoittanut.\n\n    Mikäli Suomen Valtiolla on omistusoikeutta siihen\n    Kemijärvi-Suolijärvi-Simojärven vaiheilla sijaitsevaan 20,000\n    ha käsittävään maa-alueeseen, mukaan lukien mainitun maa-alueen\n    sisään lankeavan Kemijoen osan koskineen, jonka yhtiön\n    tutkijakunta erikoissuunnitelmissa on tarkemmin rajoittanut ja\n    kartoittanut, luopuu Valtio määräajaksi tästä omistusoikeudestaan\n    yhtiön hyväksi.\n\n    Yhtiö sitoutuu lunastamaan Valtiolta päivän käypiin hintoihin ne\n    metsät, jotka se aikoo hakkauttaa yllämainituilla maa-alueilla\n    niiden maanviljelystä ja vuorityötä koskevien tarkoitusperien\n    saavuttamiseksi, jotka erikoissuunnitelmat selittävät. Niitä\n    Valtion metsiä, jotka Petsamon ratalinjan varrelta kaadetaan, ei\n    yhtiö korvaa.\n\n    Viiden vuoden kuluttua siitä päivästä lukien, jolloin Petsamon\n    rata on jätetty Valtion haltuun, luovuttaa yhtiö tässä mainitut,\n    Paatsjoen ja Kemijoen varressa sijaitsevat maa-alueet ja kosket\n    kaikkine laitoksineen ilman korvausta Suomen Valtion haltuun ja\n    omaisuudeksi.\n\n    Lopuksi pyytää yhtiö kunnioittaen huomauttaa, että se ei tähtää\n    mihinkään liikeyritykseen, joka sille tuottaisi tai saattaisi\n    tuottaa voittoa, vaan on sen tarjousta pidettävä lahjoituksen\n    luontoisena isänmaallisena tekona.\n\n                                         _Osakeyhtiö Petsamo_.\n                                             Antti Jäkälä.\n\nMinisteri luki anomuksen kahteen kertaan, erittäin huolellisesti.\nHänen ilmeensä osoitti jonkinlaista tuskastumista ja hänen otsallaan\nvaelsi pilventapaisia varjoja. Vielä senkin jälkeen, kun hän jo\noli ojentanut paperin takaisin, seisoi hän kauan aikaa aivan\nliikkumattomana, katsellen hajamielisen näköisenä ulos ja rummuttaen\npöytää hiljaa sormillaan.\n\n-- Ja erikoissuunnitelmat? kysyi hän vihdoin.\n\n-- Minulla on mukanani vain rataa koskevat selitykset ja\npiirustukset; maa-alueita käsittelevät suunnitelmat lienee\nvälttämätöntä siirtää maanviljelysministeriöön, vastasi esittelijä,\nvetäen salkustaan kaksi paksua nidosta, joiden loistelias ulkonainen\nasu oli omiaan kiinnittämään huomiota puoleensa.\n\nMinisteri selaili pitkän aikaa piirustuksia, syventyen tuon\ntuostakin johonkin yksityiskohtaan. Esittelijä kuuli hänen\nmumisevan katkonaisia sanoja, joista korvaan pisti jonkinlaisella\ntyytyväisyydellä lausuttu \"sähkö\" ja epäilystä ilmaiseva huudahdus\n\"yksikisko\", jota seurasi pään pudistus ja kulmien rypistys.\n\nVihdoin ministeri sanoi:\n\n-- Tässä näkyy suunnitellun rataa yksikiskoiseksi. Mutta entä sitten\nRovaniemellä, missä vanha kaksikiskoinen rata alkaa! Onko tarkoitus,\nettä siellä puretaan ja lastataan vaunut toistamiseen!\n\n-- Mikäli olen selityksiin tutustunut, näyttävät ne minusta siksi\nhuolellisilta, että en voi uskoa tuollaisen silmiinpistävän seikan\njääneen huomioon ottamatta. Piirustuksissa esiintyy omituinen\npyöräkonstruktsioni, jonka tarkoituksena lienee saattaa vaunut\nkäyttökelpoisiksi sekä yksi- että kaksikiskoradalla.\n\nTaas syntyi äänettömyys.\n\n-- Ja mikä sitten on tämä Osakeyhtiö Petsamo?\n\n-- Se perustettiin kaksi vuotta sitten Petsamon ratalinjan tutkimista\nvarten; muista sen puuhista ei minulla tosiaankaan ole tietoa.\n\n-- Ja mitä takeita yhtiö esittää?\n\n-- Ei kerrassaan mitään.\n\n-- Ei mitään! Vaikka on kysymyksessä yritys, jonka kustannukset\nnousevat huimaaviin summiin!\n\n-- Ei. Mutta osakkaina on kyllä maan ensimmäisiä rahamiehiä, esim. J.\nV. Laakso, viljelyskone-kuningas.\n\n-- No niin, niin tietysti. Yhtiö on ajatellut, että tältä taholta\nkyllä otetaan sen varallisuussuhteista selvä, aivan niin, aivan niin,\nsaneli ministeri kuin itsekseen. Sitten muisti hän sikarinsa, sytytti\nsen ja veti pari savua. Yhtäkkiä hän näytti vilkastuvan ja silmiin\ntuli eloa.\n\n-- Olkaa hyvä ja lähettäkää vahtimestari kysymään, voiko\nmaanviljelysministeri ottaa minut puheilleen nyt heti.\n\nEsittelijäsihteeri kumarsi ja meni.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun palvelija ilmoitti keskuspoliisin päällikön, nousi\nkulkulaitosministeri nojatuolistaan ja riensi tulijaa vastaan.\n\n-- Kas siinähän te olette, yhtä huolettoman näköisenä kuin koska\ntahansa, sanoi hän, ojentaen kätensä ja senjälkeen viitaten tuolia.\n\nPoliisipäällikkö oli pitkä, vaalea, vielä melkoisen nuori mies, jonka\nkeikarimainen puku, kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja omituisen\nväsähtäneet vaaleansiniset mantelisilmät tuntuivat pikemmin kuuluvan\nsalonkimiehelle kuin järjestyksen valvojalle.\n\n-- Ajatelkaahan, herra ministeri, olen menossa tanssiaisiin! Niin\nmerkilliseltä kuin se kuuluneekin, teen välistä työtäni paremmin\nliehuessani parkettilattialla mitä suloisimman naisen ritarina kuin\nvalvoessani pohtimassa ratkaisematonta arvoitusta. Mutta minähän\nkulutan aikaanne joutavuuksilla. Teitä huvittavat tietysti vain\nOsakeyhtiö Petsamon asiat, ja huvittavia ne kyllä ovatkin, nähdäkseni.\n\n-- Ja oletteko niistä nyt täysin selvillä?\n\n-- Selvilläkö? En. Täysin selville niistä on luullakseni mahdoton\npäästä. Mutta yhtä ja toista valaisevaa on minulla tiedossani.\nTutkimuksia koskevat asiakirjat ovat tekeillä, jopa valmistumassa,\nmutta ne ovat ikäviä. Muutamiin seikkoihin nähden olen noudattanut\näärimmäistä varovaisuutta, aivan määräyksen mukaisesti. Oletan teidän\nkuitenkin tällä kertaa haluavan minulta vain suusanallisia tietoja.\n\n-- Olisin teille niistä kiitollinen.\n\n-- No niin, mutta mistä sitten alottaisimme tämän sotkuisen vyyhden?\nHuomautan jo etukäteen, että voin antaa ainoastaan vihjeitä,\nluetella tosiasioita, mutta minä en mene tekemään niiden perusteella\njohtopäätöksiä enkä sellaisia rohkeita yhdistelmiä, joihin ne\nsaattaisivat antaa aihetta.\n\n-- Kuten tiedätte, perustettiin yhtiö kaksi vuotta sitten. Se oli\nmeillä verraten harvinainen n.s. simultaninen osakeyhtiö, jonka\nosakepääoma oli miljoona markkaa ja osakkaina viisi tunnettua\nrahamiestä. Sen tarkoitus oli edistää rautatieverkon laajentamista\nsekä maanviljelyksen ja vuorityön kehitystä Pohjois-Suomessa,\ntoimeenpanemalla tutkimuksia sekä ryhtymällä sellaisiin\ntoimenpiteisiin kuin johtokunta harkitsee parhaaksi. Se tutkitutti\nPetsamon ratalinjan ja sen tutkijakuntia on liikkunut Lapin\nvuoristoissa. Saan huomauttaa, että sen tähänastinen toiminta on\nollut sitä laatua, että se on tuottanut yhtiölle yksinomaan tappiota.\n\n-- Ja sitten, yhtäkkiä, viimevuotinen yhtiökokous lisää yhtiön\nosakepääoman 300 miljoonaan markkaan -- summa, johon maassamme vv.\n1900--1910 perustettujen, noin kahden ja puolen tuhannen osakeyhtiön\nyhteenlaskettu osakepääoma tuskin kohosi. Mutta ei siinä kyllin.\nYhtiökokous päätti, että jos yhtiölle annetaan lupa rakentaa anomansa\nPetsamon rata, niin yhtiön jäsenet luovuttavat tätä tarkoitusta\nvarten vapaaehtoisen lahjoituksen kautta yhden miljardin. Ja\nsitten! Yhtiöllä ei ollut aina siihen asti, jolloin tuo kuuluisa\nanomus jätettiin valtioneuvostoon, juuri minkäänlaista kiinteätä\nomaisuutta. Mutta yhtäkkiä se hankki mitä omituisinten luovutusten\nja ostojen kautta jättiläis-omaisuuden. Sen Pohjois-Pohjanmaalla\nja Karjalassa sijaitsevien metsien arvo lasketaan noin 200\nmiljoonaksi; sen omistamien maatilojen summittainen arviointi\non 30 miljoonaa. Sen haltuun on oston kautta siirtynyt J. V.\nLaakson maanviljelyskonepaja Kivikoskella, se omistaa kymmenen\nvaltamerilaivaa, gyroskopi-sähkövaunutehtaan Chicagossa, ja lopuksi,\nse huomatkaa, suuren spriitehtaan Virossa ja osake-enemmistön eräässä\nranskalaisessa väkijuomafirmassa. Lyhyesti sanoen, sen äkkinäinen\nmaailmanvalloitus tuntuu kuuluvan tarun aikaan. Se saa kuitenkin\njonkunlaisen käsitettävyyden, kun huomaamme, että ne viisi miestä,\njotka ovat perustaneet Oy. Petsamon, ovat jo vuosikausia olleet\näskenmainittujen liikeyritysten kanssa tekemisissä ja suuremmalta tai\npienemmältä osalta omistaneet nyt yhtiön haltuun siirtyneitä metsiä\nja maa-aloja.\n\n-- On itsestään selvää, että uteliaisuus kohdistuu viiteen\nosakkeenomistajaan, jotka eivät vielä koskaan ole päästäneet\nainoatakaan Oy. Petsamon osakepaperia markkinoille. Kaikki he ovat\nteknikkoja, kaikki suunnilleen yhdenikäisiä miehiä. On jo mainittu\nviljelyskonekuningas J. V. Laakso. On vielä tuoreessa muistissa hänen\nsuorittamansa viljelyskone-keinottelu: tuomalla suuren varaston\nmaanviljelyskoneita Amerikasta ja, kuten epäillään, myömällä ne\nkolmeen neljään kertaan verrattain pitkällä lähetys-ajalla, hän\nkykeni pudottamaan maanviljelyskoneiden hinnat noin 30%:lla,\njolloin hänen kätyrinsä yhtäkkiä ostivat ne kaikki ja myivät\nsuunnattomalla voitolla Venäjälle. Juttu on äärimmäisen sekava,\nmutta hänen sanottiin ansainneen noin 40 tai 50 miljoonaa. Mutta\nsanokaapa, herra ministeri, mistä hän ensin sai rahat! -- Toinen\nherra, pankkiiri Väinö Kaski, on mies, jonka huhutaan taitavalla\npörssispekulatsioonilla voittaneen noin 100 miljoonaa. Muistattehan\ntuon kummallisen tapauksen, jolloin Suomen markan kurssi kolmen\nviikon aikana vaihtui noin 60 %:lla. Kolmas on yhtiön meriliikkeen\npäämies kapteeni A. Liir, jonka kerrotaan eräänä kulkukautena\ntemmanneen taivaasta neljä valtamerialusta ja ansainneen samana\nkulkukautena niiden hinnan kolmeen kertaan. Neljäs on Chicagon\nvaunutehtaan teknillinen johtaja, insinööri Johansson, ja viides\ninsinööri Antti Jäkälä, mies, \"jonka jalat ovat siten muodostuneet,\nettä jäljet jäävät niiden alle\", käyttääkseni Kierkegaardin sanoja.\nHän on johtokunnan puheenjohtaja ja nähtävästi koko yhtiön sielu.\n\n-- Minä tahdon huomauttaa, että kaikki nämä henkilöt ovat\narvossapidettyjä kunnian miehiä; kaikki huhut keinotteluista\nsaattavat olla taruja, joka tapauksessa niitä on hyvin vaikea\ntodistaa. Mutta mikä ei ole tarua ja mitä ei ole vaikea näyttää\ntoteen, se on näiden miesten suunnaton omaisuus, joka näyttää olevan\ntuulesta temmattu. Kaikki he ovat isänmaanrakkaudestaan mainittuja\nja yleisö näyttää heitä suuresti suosivan. Ja nyt pyydän teitä\npanemaan merkille erään pikkuseikan, jonka johdosta itse tehnette\njohtopäätöksenne, mikäli katsotte olevan syytä sellaisiin: kaikki\nnämä miehet käyttävät kaulanauhassaan kultaneulaa, jonka päässä on\nmusta, soikea onyx-kivi. Hah, hah, hah! Eikö totta, herra ministeri,\nkun tällaisen vähäpätöisyyden mainitsee keskellä vakavaa selostusta,\nei se milloinkaan jää vaikutusta vaille!\n\nMinisteri hiukan naurahti ja silitti hitaasti partaansa.\n\n-- Teiltä ei koskaan puutu huvittavia käänteitä, senhän tiedän jo\nvanhastaan, huomautti hän kohteliaasti.\n\nPoliisipäällikkö kumarsi kuin ensimmäinen rakastaja ja sytytti\nsavukkeen. Hän näytti perin huolettomalta, mutta hänen poskilleen oli\nkohonnut punaiset läikät.\n\n-- Ja sitten johdatan Teidät iloisiin ylioppilaspiireihin, jos\nsuvaitsette. Mutta en tahtoisi ikävystyttää Teitä äärimmilleen.\nAion, luvallanne, kertoa kuin romaanintekijä; asiakirjat tulevat\nsitä puisempia. Kuvittelemme eteemme huoneen, jossa viisi nuorta\nylioppilasta pitää kokousta. Se, joka istuu puheenjohtajan paikalla,\npuhuu suunnilleen tähän tapaan:\n\n\"... Siis näiden toimenpiteiden kautta maamme oli vihdoinkin saanut\nitsenäisen aseman kansakuntien joukossa. Mutta ei siinä kyllin,\nselvästi ilmeni, että se oli saava myöskin alueellisen lisäyksen,\nse oli saava avosataman Jäämeren rannalla. Nyt voimme kysyä, mikä\noli tälle uudelle valtiolle kaikkein silmään pistävintä, senjälkeen\nkuin sen itsenäisyys oli tunnustettu? Ja vastaus kuuluu epäilemättä:\nrahan tarve. Perustettava armeija vaati ylläpitoonsa suuria summia,\nmaan edustus ulospäin vaati rahaa, mutta kaikkein suurimmassa määrin\nolisi sitä vaatinut kulkulaitosten ja teiden rakentaminen. On\nhuomattava, että kauppa oli lamassa, teollisuus oli lamassa, tuonti\noli vientiä suunnattomasti suurempi ja maa oli köyhä. Sen rikkaudet\npiilivät ehkä pohjoisissa osissa, metsissä, vaaroissa, tuntureissa,\nsoissa, mutta ne olivat luoksepääsemättömät ja kulkulaitoksia varten\nei ollut rahaa. Rahan hankkimiseksi oli tuskin muita keinoja kuin\nraskaat verot ja tulot väkijuomakaupasta. Suomen eduskunta ratkaisi\nasian siten, että se lisäsi verotaakan suunnattomaksi ja hyväksyi --\nkieltolain.\n\n\"Onko kummempaa tekoa kuultu! Jos kieltolaki olisi hyväksytty\nkahtakymmentä vuotta aikaisemmin, tai jos se olisi siirretty\nkaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin miksei, mutta se vahvistettiin\njuuri silloin, kun maan oli onnistunut katkaista kapalonsa, kun\nrahan tarve oli kipein. Ja selitys oli aivan yksinkertainen: ellei\nkansa voinut pysyä pystyssä ilman sellaisia keinoja, jotka olivat\nomiaan alentamaan sen siveellistä tasoa, niin se sai kaatua. -- On\nsiis katsottava, miten tämä kansamme siveellinen taso on kieltolain\nvaikutuksesta noussut. Ravintoloissa juodaan, mutta ei enää kuten\nennen, sivistyneesti ja hienosti, vaan suhdattomasti, terveydelle\nvaarallisia aineita. Nuoret tytöt sekoittavat väkevää spriitä kahvin\nsekaan, tekevät 'suutareita', joita entinen jätkä olisi kauhistunut.\nMaalaisnuoriso särpii pontikkaa. Jokainenhan meistä tietää voivansa\ntunnin kuluessa hakea vaikka kymmenestä eri paikasta väkijuomia;\nse on vain rahakysymys. Juominen siis jatkuu entistä paljon\nraaemmassa muodossa. Tilastomiehet tosin osoittavat sen vähenevän,\nmutta tilastolla voi osoittaa mitä tahansa. Tulee muistaa, kutka\nantavat tilastonkerääjille tiedot: kruununpalvelijat, kunnanmiehet,\npapit, yleensä henkilöt, joiden tehtäviin enemmän tai vähemmän\nkuuluu kieltolain valvominen; eivät he voi ilmoittaa juoppouden\npiirissään lisääntyvän, sillä silloin he saavat muistutuksen,\nkenties eron toimestaan. Ja vaikka väkijuomain käyttö vähenisikin,\nvastaako se lähimainkaan sitä rappiotilaa, johon kansan moraali on\njoutunut, silloin kun se ei enää tunnusta lain pyhyyttä. Ei Suomen\nkansa hyväksy kieltolakia, se ei ilmianna salakauppiaita eikä\nsalapolttajia. Tuomari tosin sakottaa kiinnijoutunutta, mutta on\nmonesti valmis ottamaan illalla sakon saaneen kanssa ryypyn.\n\n\"Kieltolain seuraukset ovat siis selvät: Ensinnäkin, se ehkä\njossain määrin vähentää juoppoutta, mutta tekee sen entistä paljoa\nraaemmaksi ja epäterveellisemmäksi. Toiseksi se alentaa kansan\nmoraalista tasoa riistämällä entisen lainkunnioituksen; (mennäpä nyt\nkerskumaan sorron aikaisesta lain kuuliaisuudesta, -- ensimmäinen\nvastaantuleva humalainen kumoaa väitteet). Kolmanneksi kieltolaki on\nsynnyttänyt kokonaisen hyödyttömän kansanluokan, jonka suuruus on\narvaamaton ja jonka elinkeino on lain rikkominen: salakauppiaitten\nja salapolttajien luokan. Neljänneksi kieltolaki riistää valtion\nrahastosta vähintään 500 miljoonaa vuosittain.\"\n\n-- Herra ministeri, tähän tapaan luullakseni ylioppilas puhui. Syntyi\nehkä erimielisyyksiä, kiisteltiin ja väiteltiin. Nyt tulee muistaa\najan kohta. Rintamaelämä oli puhaltanut nuorisoon isänmaallista\ninnostusta, joka nyt voittoisan taistelun jälkeen kasvoi suuruuden\nunelmaksi. Suur-Suomen ajatusta lietsottiin sanomalehdissä;\nsankarihalut olivat syttyneet. Mutta palatkaamme ylioppilaaseen.\n\n\"Toverit! Emme voi ehkä vähentää kansamme juomahalua, kieltolaki\non hävittänyt sekä raittiusseurat että raittiusaatteen. Emme ehkä\nvoi saada kansaamme kunnioittamaan kieltolain pyhyyttä; kuinka se\noppisi tajuamaan, että ryypyn ottaminen on yhtä suuri rikos kuin\nhevosenvarkaus! Mutta (ja tässä puhuja alensi ääntään) emmekö voi\ntehdä mitään hyödyttömän salakauppiasparven pienentämiseksi, ja ennen\nkaikkea, emmekö voi pelastaa valtiolle noita miljoonia? Toverit,\najatelkaapa sitä.\"\n\n-- Kokoushuoneessa syntyi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua\nhuudahduksia: puhu, selitä, mitä sinä tarkoitat, onko sinulla jokin\nsuunnitelma!\n\n\"Jos... Jos liikemieslahjoilla varustettu henkilö tai yhtiö\nottaisi järjestääkseen maamme salakaupan. Jos se toiminnallaan\nkukistaisi kaikki ala-arvoiset 'trokarit'. Jos se levittämällä\nhyvin organisoitua liikettään tekisi lopun salapolttajista.\nJos se hankkimalla hyviä aineita estäisi kaikki ne surulliset\nkuolemantapaukset ja sairaudet, jotka epäterveelliset ja ala-arvoiset\nväkijuomat synnyttävät, jos se pelastaisi tulevien sukupolvien\nterveyden tarjoamalla ihmisille juomia, jotka eivät kärventäisi\nheidän sisäelimiään turmiolle. Ja jos se ei vähimmälläkään tavalla\nkoettaisi estää valtiovaltaa kieltolain valvontatoiminnassa, niin\nsanokaapa, mitä vahinkoa se tuottaisi maalle?\"\n\n-- Kokouksen osanottajat tuijottivat puhujaan ihmetyksestä vaaleina,\njäykin, avautunein silmin ja tiheästi hengittäen. Heidän ajatuksensa\nsekaantuivat, he eivät tahtoneet uskoa korviaan. Mitään tällaista he\neivät olleet osanneet uneksiakaan.\n\n\"Jos tuo henkilö, jatkoi puhuja kuiskaavalla, kiihkeällä äänellä,\njos hän tekisi kaiken oman otsansa uhalla, jos hän ei käyttäisi\nansaitsemastaan suunnattomasta voitosta penniäkään omaksi hyväkseen,\njos hän kokoaisi tuhansia, satojatuhansia, miljoonia, jos hän vaalisi\nniitä kuin elämäänsä ja sitten kerran lahjoittaisi ne isänmaalleen,\nkansalleen, olisiko hänen tekonsa epäsiveellinen teko?\"\n\n\"Mutta hänhän toimisi vastoin vahvistettua lakia, häneltä puuttuisi\npohja, perustus; jokainen hänen askeleensa olisi lain mukaan\nrangaistava.\"\n\n\"Niin, sen lain mukaan, jonka pyhyyttä Suomen kansa ei tunnusta...\nMuistakaa, että jääkärit toimivat vasten lakia: he vapauttivat maan.\"\n\n\"Niin, niin, mutta tämän lain on Suomen kansa itse laatinut ja itse\nvahvistanut.\"\n\n\"Aivan. Erotus on olemassa... Kuitenkaan, sen toistan, Suomen kansa\nei kunnioita omaa laatimaansa lakia, vaan rikkoo sitä.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Mutta huomatkaa. _Siltä henkilöltä, joka toteuttaisi tämän\nepämoraalisen suunnitelman, vaadittaisiin kerrassaan harvinaista\nsiveellistä voimaa_. Eikö se ole omituista?\"\n\n\"Mutta myöskin pääomaa, kykyä, suhteita!\"\n\n\"Ja entäpä, jos pääoma olisi tarjolla! Jos ainakin olisi verrattain\nhelppoa sitä hankkia!\"\n\n-- -- --\n\nPoliisipäällikkö vaikeni ja tuijotti pitkän aikaa hajamielisen\nnäköisenä suoraan eteensä. Ministeri ei häirinnyt häntä. Sitten\nhän otti taskustaan lompakon ja haki sieltä suljetun kirjekuoren.\nRevittyään sen auki, hän ikäänkuin epäröiden veti esille repaleisen,\nkellastuneen paperipalan ja luki omituisen vaikeasti, heikolla\näänellä:\n\n    lä tavalla, kuin mainitussa kokouksessa päätämme.\n\n    10 §.\n\n    Kaiken sen kautta, mikä meille on pyhää, me vannomme\n    säilyttävämme ja kartuttavamme tätä pääomaa kuin uhria\n    isänmaalle, älköönkä siitä rahtua langetko omaksi hyv\n\n    Hels\n\nOvelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.\n\nPoliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle,\nmutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli\njäänyt alaspäin.\n\n-- Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei\nmikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä.\nOlen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin,\npalatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että\nAntti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen\nkäpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.\n\nMinisterin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti\nhän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua\nhän sanoi:\n\n-- Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt\nkuulevankaan.\n\n-- Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa?\nSallitteko...?\n\nMinisteri ojensi laatikon kohteliaasti.\n\n-- Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?... Poliisipäällikkö tuli\nyhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.\n\nHänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden\nterät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän\nponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:\n\n-- Ajattelin tehdä siitä palturin.\n\nMinisteri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään\nmaasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja\nsytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän\nteetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:\n\n-- Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti\nJäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen,\nlaihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat\nsilmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet\nkulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä\nitseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana\neräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai\npanimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti.\nSitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui\nmaksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki\nalkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen\nolutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi\nvälittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. \"Missä ovat ne tuhannet,\njotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista\", pilkkasivat\nperheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.\n\n-- Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti\nopintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen\nlukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin\noli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta\nlukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus,\nnäytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena\nrajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen\nkuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte\ntutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä,\njota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen\nnimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven\ntaistelussa joutuivat kadoksiin.\n\n-- Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään;\nhänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties\nsurusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä\nilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan\nlukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven\ntaistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt\nuuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien\nvangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta\nKantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen\nrajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.\n\n-- Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta\nopinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja\njonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan\ntie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana\n\"oivallinen\".\n\n-- Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä\nkummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa\noli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella -- hiukan\nomituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos\nOy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä\nAmerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä\nopinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo\nopintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen.\nRouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti\ntytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa\nhänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai\njoka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.\n\n-- Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman\nturulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin\nkanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota.\nHän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden\nuutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen\nkunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt\nsoveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr.\nJohnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan\nlehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia\nsähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa\npatentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia.\nHänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä\nRuotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla,\nhän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa\npyörö-lumiauraa. -- Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla -- eikä\nmissään.\n\nPoliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi\nhän lopettaa.\n\n-- Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti\nkiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen\npettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.\n\n-- Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut\nyksinkertaisesti kuiviin.\n\n-- Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin\nmonelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan\nteeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se\nkiinnitti mieltäni.\n\n-- Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset,\njoilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.\n\n-- Jäkälän!\n\n-- Saman Jäkälän, joka -- karkasi Kantalahdesta, vastasi\npoliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.\n\n-- Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta\nkuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle\nyhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi\nkaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön\npiti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi,\nettä tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä\nlakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli\nautiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat\nselvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti.\nAlettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki\nVenäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli\n-- ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi\ntodistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu\nedes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. -- Kuten tiedätte,\nsaadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä\nmäärin.\n\n-- Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.\n\n-- Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta.\nMuistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi\nmaanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän\nlähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja\nkoneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin\namerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon -- meikäläisessä\nkorkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö\nmaksoi...\n\n-- Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.\n\n-- En enempää kuin sanon, kuului vastaus.\n\nÄkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan\ntoisella äänellä:\n\n-- Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.\n\nSilloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella,\njota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:\n\n-- Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.\n\nPoliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:\n\n-- Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?\n\n-- Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKipinästä syttyy metsäpalo; se leviää ensin hiljaa ja tasaisesti,\nmutta kun tuuli herää, silloin se vasta hulmahtaa täyteen liekkiin.\n\nOy. Petsamon jutussa oli kieltämättä tuulena J. V. Laakson hyvä-tuuli.\n\nSanomalehtien uutiset olivat todellakin ensin pieniä kuin kipinät.\nPorvarislehtien palstoilta kuvastui se sanoaksemme konditsionaalinen\nja syrjäänvetääntyvä tyyli, jonka nämä lehdet olivat ottaneet\nuskonnokseen ja kehittäneet huippuunsa.\n\n    _Huomiotaherättävä anomus_.\n\n    _Säästyvätkö valtiolta Petsamon radan kustannukset?_\n\n    Saamiemme tietojen mukaan on Osakeyhtiö Petsamo jättänyt\n    valtioneuvoston kirjaajankonttoriin anomuksen, jossa yhtiö\n    pyytää -- ei enempää eikä vähempää kuin lupaa rakennuttaa radan\n    Rovaniemeltä Petsamon Jäämeren satamaan. Yhtiö tarjoutunee,\n    vaikka erinäisillä ehdoilla, suorittamaan itse kaikki radan\n    aiheuttamat kustannukset ja, mikä omituisinta, sitoutunee\n    korvauksetta luovuttamaan radan valtiolle niin pian kuin se on\n    valmistunut.\n\n    Mielestämme näyttää tarpeettomalta ratkaiseva kannanotto\n    anomukseen nähden, kunnes asiantuntijat ovat antaneet siitä\n    lausuntonsa ja asianomaiset virastot sen käsitelleet.\n    Merkillepantavana seikkana lienee kuitenkin mainittava, että\n    mikäli luotettavalta taholta olemme kuulleet, Oy Petsamo on\n    äskettäin kohottanut osakepääomansa 300 miljoonaan markkaan ja\n    ollevat osakkaat maan ensimmäisiä rahamiehiä. Näyttäisi siis\n    mielestämme kuin olisi isänmaan etua ja kehitystä harrastavain\n    kansalaisten syytä toivoa, että tämä ihmeellinen anomus, jonka\n    vertaista tuskin löytynee maamme kehityshistoriassa, saattaisi\n    kauan päiväjärjestyksessä olleen Petsamon ratakysymyksen\n    onnelliseen ja liike-elämällemme suotuisaan ratkaisuun.\n\nSuomen Sosiaalidemokraatin äänilaji oli jo kokonaan toinen. Heti\notsakkeissa oli tyypillinen leima:\n\n    _Ensi luokan anomus_.\n\n    _Mikä käryää suurporvariston nenään pohjoisessa?_\n\nSe selitti anomuksen paljoa tarkemmin kuin porvarilehdet, sijoittaen\nsinne tänne sulkeiden välissä olevia huuto- ja kysymysmerkkejä\nerinomaisella taidolla. Ja sitten se lausui:\n\n    -- -- --\n\n    Vielä enemmän kuin itse anomus ihmetyttää meitä anojan\n    loppuhuomautus, joka kaiketi pyytää olla jonkinlainen\n    isänmaallisuuden vakuutus. Meidän on suoraan tunnustettava,\n    että me emme ole koskaan tällaista isänmaallisuutta porvareissa\n    huomanneet. Miten he ovatkin silanneet toimenpiteensä\n    suurisanaisella isänmaallisuuden kullalla, aina on sen alta\n    rumasti irvistänyt itsekkäitä pyyteitä. Mutta kenties Oy Petsamo\n    tahtoo näyttää, että suuryhtiöittemme joukossa, jotka niin\n    verrattomalla taidolla ovat kiertäneet itsensä veroista vapaaksi,\n    on yksi sellainenkin, joka antaa enemmän kuin pyydetään. Miten\n    tahansa, syytä on joka tapauksessa kysyä: mikä käryää pohjoisessa\n    porvarin nokkaan?\n\nMutta Suomen Työmies ampui heti järeällä tykistöllä. Sekin selosti\nanomuksen tarkkaan ja hyökkäsi sitten suoraa päätä asian ytimeen,\nilman minkäänmoisia turhanpäiväisiä hienosteluja:\n\n    _Kapitaalin uusi rynnistys_.\n\n    _Silmät auki, proletaarit!_\n\n    -- -- --\n\n    Kas siinä porvariston uusi loistotemppu, mutta\n    luokkatietoisuuteen heränneitä työläisiä ei sillä petetä!\n    Työläiset, ottakaa huomioon, millä rahalla porvaristo rakentaa\n    tuon ratansa. Se on sen puristanut hikenä teidän ruumiistanne, se\n    on sen takonut teidän lastenne leivästä. Ja kuitenkin se sanoo\n    tekevänsä lahjoituksen isänmaalle! Mutta mitä se lahjoittaa?\n    Teidän tuskanne, terveytenne, teidän lastenne terveyden se\n    heittää kuin pelaaja pöydälle, yhä suuremman voiton toivossa,\n    menettämättä itse mitään. Porvaristo pitää kynsin hampain kiinni\n    yksityisomaisuuden säilyttämisestä. Kuinka se silloin uhraisi\n    mitään valtiolle, yhteiskunnalle, ellei sillä olisi voiton\n    toiveita? Silmät auki, köyhälistö! Sitä rataa pitkin, jonka\n    se rakentaa, se kuljettaa työläiset nääntymään Lapin metsiin,\n    kaivoksiin, tunturien pakkaseen. Se vie teitä tuhansittain\n    erämaahan kuolemaan ja kasvattaa kapitaaliaan. Muistakaa\n    pohjoisia tukkityömaita täisine kämppineen! Mutta herännyt\n    proletariaatti on nouseva puolustamaan oikeuksiaan.\n\nNämä sanomalehtikirjoitukset, jotka pieneltä osaltaan niin selvästi\nkuvastivat maamme puolue-elämää, otti yleisö vastaan väsähtäneellä\näänettömyydellä. Se ei jaksanut syventyä siihen, mitä anomus sisälsi,\nja sitäpaitsi useat pitivät koko juttua pelkkänä humpuukina. Se\noli tottunut paljoa jännittävämpiin tapahtumiin, suurkavalluksiin,\nmurhiin, parjauksiin.\n\nMutta keinottelijat nostivat päätään ja vainusivat ilmaa. Maatilojen,\nmetsien ja koskien ostajia syöksyi pohjoiseen. He pyöriskelivät\nniiden maa-alueiden ympärillä, joita anomuksessa oli kosketeltu,\nmutta pahasti heidän nenänsä kärähtivät: yhtiö oli jo ostanut\nne tilukset, jotka se oli katsonut tarpeellisiksi, ja ympärillä\nolevat omistajat olivat suunnattomasti kohottaneet hintoja, joka\nomisti neliömetrin maata, se ei myönyt sitä enää millään, vaan\nodotti joka hetki löytävänsä siitä puhdasta kultaa, tai saavansa\nsuonpalasesta miljoonan. Huhu oli ehtinyt pohjan perille ennemmin\nkuin keinottelijat; uskossaan lujan kansan murtumaton rintama oli\nheitä vastassa.\n\nTämä taas vuorostaan antoi jutulle uutta pohjaa. Yhtiö oli ostanut\nmaa-aloja, se oli kiinnittänyt niihin rahaa, siis sillä täytyi olla\ntosi mielessä. Sanomalehdet vaikenivat, mutta huhu suureni ja sai yhä\nkummallisempia muotoja. Vihdoin se sai sanomalehtien haastattelijat\nvaltaansa.\n\nNämä ryntäsivät sankoin parvin yhtiön osakkaiden kimppuun, ja\nmitä jyrkempää vastarintaa he kohtasivat, sitä innokkaammiksi he\ntulivat. Pankkiiri Kaski vastaili rahamiehen kohteliaisuudella,\nettei hän tiennyt suunnitelmista kerrassaan mitään, ne kun olivat\nyhtiön teknikkojen laatimat ja johtokunnan tarkastamat, eikä hän\nkuulunut johtokuntaan. Kapteeni Liir oli onneksi merellä ja insinööri\nJohansson Chicagossa, uhrina ei ollut enää muita kuin insinööri\nJäkälä ja J. V. Laakso. Mutta Jäkälä ei ottanut ketään vastaan ja\nLaakso puhui pelkkiä hassutuksia.\n\nSilloin neekerit kerrassaan raivostuivat. Joku heistä yritteli\nrunoilla, oli tietävinään enemmän kuin tiesikään, mutta silloin\nolivat toiset yksimielisinä kiskomassa häntä alas piedestaaliltaan.\nSanomalehtien palstoilla alkoi näkyä miltei seisovana otsikkona \"Oy.\nPetsamon juttu\", mutta sen alla ei ollut suuria ja yleisö alkoi\nhermostua.\n\nJäkälän hotellihuoneistossa, jossa hän tilapäisesti asui, kävi tuon\ntuostakin nuuskijoita, mutta hän käänsi, kuten sanottu, heidät\novelta. Eräälle hän joutui kerran itse avaamaan oven.\n\n-- Saisinko silmänräpäyksen puhutella insinööriä?\n\n-- Ei hän ole kotona.\n\n-- Mutta tunnenhan minä teidät, herra insinööri! Silloin Jäkälä\nkohotti suuren harppinsa, joka hänelle oli unohtunut käteen ja joka\nvälähti kuin tikarin terä. Hän tiuskaisi hirveällä äänellä:\n\n-- Ja kuitenkin seisotte siinä vielä!\n\nTunkeilija kääntyi kuin tuulenkela ja syöksyi alas portaita kolme\naskelta kerrallaan, kaikuvan naurunhohotuksen saattamana.\n\nKipinästä oli syttynyt tulipalo; mutta silloin tuli luuli, J. V.\nLaakson hyvä-tuuli.\n\nJ. V. Laakson piirustuskonttorissa oli piirtäjänä muuan\nteollisuuskoulun käynyt mies, joka oli kommunisti. Mies oli nuori\nja perin hiljainen, täydellinen kalpeakasvoinen uneksijatyyppi.\nErikoisen lahjakas hän ei ollut, mutta hän oli työteliäs ja hänen\npiirustuksensa olivat niin viivakauniit ja puhtaat kuin painosta\ntulleet. Ja J. V. Laakso oli mies, joka osasi käyttää hyväkseen\ntällaista kykyä ja maksaa kunnollisia palkkoja.\n\nMutta sitten yllätti J. V. Laakso Suomen Työmiehen neekerin\nhaastattelemasta tätä piirtäjää. Ovensa läpi hän kuuli selvästi:\n\n--... Niin, jos saan mitään tietää. Mutta en minä tiedä mitään.\n\n-- Tietysti sitten omalle lehdelle. Ei toki muille, missään\ntapauksessa.\n\n-- No kyllä, kyllä.\n\nSilloin J. V. Laakson ihravatsa alkoi hyllyä, pienet silmät\nkiiluivat ja siristyivät, ja terve hammasrivistö alkoi kuin mikäkin\nsyöttölaitos rullata sikaria suupielestä toiseen lerpallaan olevan\nja aina vähän mustan alahuulen päällä. Hän otti kynän, rullasi vielä\nhetken aikaa sikaria ja alkoi sitten kirjoittaa.\n\nKun hän oli saanut tekeleensä valmiiksi, kutsutti hän piirtäjän\nluokseen.\n\n-- Minä olen kuullut, että te olette kommunisti, jyrähti kuin\nukkospilvestä paksukarvaisten kulmien rypistyessä.\n\nMies vastasi aivan suoraan, hiljaisella äänellään:\n\n-- Kyllä minä lukeudun siihen puolueeseen. Silloin jysähti J. V.\nLaakson lihava nyrkki pöytään.\n\n-- Vai sillä tavalla! Te vähäksytte palkkaanne! Te katsotte, että\nminä imen teidän hikenne ja verenne! Mutta sellaisia miehiä minä en\ntarvitse, hyvä herra. En jumaliste!\n\n-- Ei... eihän se sitä, herra tirehtööri. Ky-kyllä palkkani on\nhyvä... kovin hyvä.\n\n-- Niin minäkin arvelen.\n\nSyntyi hiljaisuus, mutta sitten J. V. Laakso jatkoi:\n\n-- Tiedättekö, mikä se paikka on, jossa te teette työtä?\n\nEi vastausta.\n\n-- Se on minun piirustuskonttorini, minun piirustuskonttorini, herra.\nMutta tietäkää, ettei se ole mikään tietotoimisto.\n\nEi vieläkään vastausta.\n\n-- Minä en elätä sanomalehtimiehiä piirustuskonttorissani. Joka ei\nelä minun työstäni, se saa mennä.\n\nJ. V. Laakso piti taiteellisen paussin; sitten hän jatkoi paljoa\ntyynemmin:\n\n-- Minä olen tavannut nuuskijoita luonanne. Jos tahdotte jäädä\npaikallenne, niin ottakaa tämä, kirjoittakaa se puhtaaksi ja\nlähettäkää tuolle nuuskijalle nimikirjoituksellanne varustettuna.\nSanokaa saaneenne sen vaikka helvetistä, se ei minua liikuta.\n\nTuskan hiki kihoili miehen otsalta ja käsi vavahteli, kun hän\nankaralta isännältään otti paperin ja alkoi sitä lukea. Mutta pian\nhän rauhoittui, jonkinlainen valo levisi kasvoille ja hän huomautti:\n\n-- Eivät he tätä paina, herra tirehtööri.\n\n-- Painavatpa tai ei, ette ole siitä vastuussa. Te vain lähetätte\nsen, ettekä selitä sanaakaan. Työhön!\n\nMutta piirtäjä erehtyi. Suomen Työmies painoi sepustuksen.\nTapahtumalla oli ensinnäkin se seuraus, että piirtäjä erosi\npuolueesta, jonka arvostelukykyä hänen oli pakko vähäksyä, ja\nkunnostautui sittemmin loistavalla tavalla Petsamon rata-asiassa.\nMutta sillä oli paljon muitakin seurauksia.\n\nTekele itse, sellaisena kuin sen Suomen Työmies painoi, kuului\nseuraavasti:\n\n    _Petsamon ratasuunnitelma_.\n\n    Luotettavalta taholta saamiemme tietojen mukaan on Oy. Petsamon\n    paljon puhuttu ratasuunnitelma seuraava:\n\n    Kuten tunnettua on kaikkien arktisten ratojen suhteen huomattava,\n    että itse rakennustyö jää verrattain vähäpätöiseksi niihin\n    vaikeuksiin verraten, jotka sittemmin esiintyvät, kun rata on\n    suojattava lumelta ja pidettävä selvänä. Tämän huomatakseen\n    tarvitsee vain palauttaa muistiin ne usein vuorokausia kestävät\n    liikenneseisaukset, jotka ovat sattuneet Narvikin radalla,\n    vaikka siellä olosuhteet ovat paljoa suotuisemmat kuin meillä.\n    Tästä syystä on yhtiö suunnitellut Petsamon radan ilmaradaksi,\n    mikä suunnitelma lienee ainoa mahdollinen. Suurin vaikeus on\n    jännitystornien rakentamisessa. Kun aiotaan käyttää dermitoitua\n    peronaali-teräsköyttä, jonka kestävyyskokeet, kuten muistettanee,\n    puolitoista vuotta sitten herättivät koko tieteellisen ja\n    teknillisen maailman hämmästystä, toivoo yhtiö voivansa tehdä\n    jännevälit 20 km. pitkiksi. (Kordillieerien vastavalmistuneella\n    radalla ne ovat kuten tunnettua 12 km.) Kuljetusvoimana on sähkö.\n    Vaunut tehdään Lagrangen menettelytavan mukaan kovennetusta\n    aluminiumi-selluloidista, joten ne saadaan sekä keveiksi\n    että siromuotoisiksi. -- Suuria vaikeuksia on esiintynyt\n    ratkaistaessa, miten ilmaradan lastivaunut siirretään ilman uutta\n    purkamista ja lastausta tavallisiin rautatievaunuihin. Yhtiö\n    aikoo tehdä lukuisan määrän lavettia, joiden päälle ilmaradan\n    vaunut ilman muuta lasketaan. Laskeminen tapahtuu insinööri\n    Johanssonin kaksitasoisen liukusillan avulla, jolla Chicagon\n    tehdasradoilla on hyvällä menestyksellä kokeiltu.\n\nYleisöä nauratti, mutta vielä enemmän nauratti sanomalehtimiehiä.\nHeitä nauratti niin, että heitä lopulta alkoi säälittää, ja heidän\nivansa ei enää ollut ilkeätä, vaan suopean sydämellistä. Uutinen\nkierteli kaikki maan sanomalehdet, edustaen maailman suurinta ankkaa.\nSiihen liitettiin erinomaisen vaatimattomia huomautuksia: \"Me emme\ntosin ole koskaan kuulleet Kordillieerien radasta, jonka j.n.e.\"\n\"Emme ole tilaisuudessa toteamaan, missä määrin Lagrangen kovennettu\naluminiumiselluloidi, jota emme tunne, on omiaan j.n.e.\"\n\nMutta J. V. Laakso ei osannut pitää suutaan kiinni; yleisö sai kuin\nsaikin tietää, mistä uutinen oli lähtöisin. \"Tuulispää\", jolleka\nkoko juttu oli mitä oivallisin herkkupala, julkaisi koko sivun\nkuvan, jossa J. V. Laakso kiiti huimaavassa korkeudessa ja mitä\nfantastisimmassa vaunussa istuen yli lumipeitteisten tunturien.\nKuvassa oli kolme loistokohtaa: J. V. Laakson vatsa, alahuuli ja\npuolen metrin pituinen sikaari. Ja alhaalla ihmetteli Suomen Työmies\njätkän puvussa: \"ihminen ei ole mikään rautalangalla kävelijä.\"\nYläotsikkona oli Petsamon rata ja alhaalla: J. V. Laakso kiitää\n\"dermitoitua peronaali-teräsköyttä\" pitkin...\n\nMutta silloin raivostunut ja kostonhaluinen Suomen Työmies löysi\nonnellisemmat kalavedet. Sen puoluepiiriin kuului henkilöitä, jotka\nolivat paljon nähneet; kaivosmiehiä, lastaajia, tehtaantyöläisiä.\nYhtäkkiä se veti päivänvaloon kokonaisen unohtuneiden tapausten\nsarjan.\n\nEnsin se teki ärsyttävän kysymyksen:\n\nMistä on Oy. Petsamo saanut miljoonansa?\n\nSitten se julkaisi seuraavan palasen:\n\n    -- -- --\n\n    \"Tahdomme palauttaa yleisön mieleen osia siitä lausunnosta, jonka\n    tullihallituksen pääjohtaja _V. Poppius_ antoi Uuden Suomen\n    haastattelijalle jo v. 1920. (Haastattelu on julkaistu Uuden\n    Suomen numerossa marraskuun 19 p:ltä 1920.)\n\n    \"Kaikesta päättäen ei salakuljetus täällä, kuten ei osin\n    muuallakaan, ole pelkkää yksityistä yritteliäisyyttä, vaan on\n    muodostettu _vankkoja yhtiöitä_ [harvennus meidän], jotka jakavat\n    voitot ja tappiot.\n\n    \"Tiheän puhelinverkon, merkkitulien ja laukausten avulla saavat\n    'liikemiehet' aina väestöltä tiedon, jos vaara uhkaa.\n\n    \"Suurilla voitoillaan kykenevät salakuljettajat hankkimaan\n    nopeakulkuisia aluksia, joiden kanssa valtion alukset eivät\n    kykene kilpailemaan.\"\n\nSen jälkeen se alkoi ladella yksityistapauksia:\n\nOliko unohdettu Ab. Spritförädling Oy:n juttu? Mainittu yhtiö oli\nkieltolain takia pakotettu panemaan tehtaansa seisomaan. Mutta\njonkun ajan kuluttua sen vuokrasi salaperäinen yhtymä, joka tarvitsi\ntislauskoneita konsentreerattujen happojen valmistukseen. Tehdas\ntoimi kuukausimääriä erinomaisella menestyksellä, kunnes huhu\ntiesi kertoa, että tehtaan valmistama happo on mitä oivallisinta\npöytäviinaa. Tutkimus pantiin toimeen, pieni, mutta mitättömän\npieni viinamäärä takavarikoitiin -- mutta salaperäinen yhtymä oli\ntipotiessään. Ab. Spritförädling Oy. saattoi päivänselvästi osoittaa,\nettä se oli vuokrannut tehtaansa koneineen tarkoitusta varten,\njoka ei ollut rikollinen. Kieltolain perusteella se siis sai pitää\ntehtaansa ja tislauskojeensa. -- Mutta nyt me kysymme: kuka oli\ntakaamassa salaperäistä kadonnutta yhtymää? Vastaus kuuluu J. V.\nLaakso.\n\nEntäs Berglundin apteekin juttu! Tutkimukset osoittivat, että noin\nvuoden ajan oli apteekista myöty väkijuomia aivan vapaasti, kuten\nvanhanaikaisesta väkijuomakaupasta. Mutta apteekkari oli koko ajan\noleskellut ulkomailla ja liikettä hoiti proviisori Lange -- mies,\njota kauan etsittiin eikä mistään löydetty. Kuka oli tämä proviisori?\nPankkiiri Väinö Kasken serkku. Ja missä viipyi apteekkari Berglund?\nChicagossa, insinööri Johanssonin vieraana.\n\nEntäs höyrylaiva \"Onyx\"? Se poikkesi Turun satamaan, mutta sitä\nei laskettu maihin, koska saatiin selville, että se oli täynnä\nvirolaista spriitä. Kapteeni tosin päivänselvästi osoitti, että\nkaikki sprii oli maksettu ja laillisessa järjestyksessä tilattu\nTukholmaan, jonne laiva oli matkalla, vaikka se tärkeitten asioiden\ntakia oli poikennut Turkuun. Mutta huhu tietää kertoa, ettei tämä\nspriilasti koskaan tullut Tukholmaan. Olipa miten tahansa, laivan\nomisti kapteeni A. Liir ja sprii oli kotoisin virolaisesta tehtaasta,\njonka pääosakas oli insinööri Antti Jäkälä.\n\nMe huomautamme, että näissä jutuissa loistaa viisi kirkasta tähteä,\nviisi nimeä: Oy. Petsamon osakkeenomistajien nimet. Ja me kysymme:\nMistä on Oy. Petsamo saanut satalukuiset miljoonansa?\n\nNousi hirmuinen myrsky. Sanomalehdet vatkasivat asiaa sinne ja\ntänne. Yhä uusia juttuja keksittiin, omituisia tapahtumia, joihin\nPetsamo yhtiön osakkaiden nimet olivat sekaantuneet. Mutta kaikki\nne olivat yhtä hämäriä, ja puolustajia löytyi yhtä paljon kuin\nsyyttäjiäkin. Kuten meillä kaikki asiat, niin tämäkin tehtiin\npuoluekysymykseksi. Porvarislehdet koettivat säilyttää maltillisen\npuolueettomuuden varjon, Sosialidemokraatti ivasi: sen uutiset olivat\nasiallisia, mutta otsikot puhuivat selvää kieltä. Ja kommunistilehdet\närhentelivät kuin koira suden kimpussa.\n\nKipinästä oli syttynyt palo; se leveni ensin tasaisesti; mutta sitten\nsattui siihen tuuli ja se hulmahti täyteen liekkiin; se oli J. V.\nLaakson hyvä-tuuli.\n\nJa loppupisteenä oli Sosialidemokraatin kirjoitus:\n\n    -- -- --\n\n    Näiden seikkojen johdosta me palautamme lukijakunnan\n    mieleen ne huhut, jotka varsin itsepäisinä liikkuivat maan\n    sanomalehdistössä joitakuita vuosia sitten: Silloinhan\n    väitettiin, että oli olemassa kokonainen liikemiesten yhtymä,\n    joka oli vallannut maassa rehoittavan väkijuomien salakaupan ja\n    tehnyt siitä miljoonia tuottavan afäärin. Se tutkijakunta, joka\n    sosialiministeriön raittiusosaston johdolla määrättiin ottamaan\n    selvää asiasta, ei voinut paljastaa liigan olemassaoloa, mutta\n    ei se saattanut sitä kieltääkään. Me emme tahdo väittää mitään,\n    mutta me kiinnitämme huomiota siihen, että tutkintopöytäkirjoissa\n    hyvin usein toistuvat Oy. Petsamon kuuluisiksi tulleiden\n    osakkaiden nimet.\n\n    Mutta me vaadimme ehdottomasti, että asiassa on toimeenpantava\n    tutkimus. Valtio ei ole oikeutettu vastaanottamaan sellaisen\n    yhtiön tarjousta, jonka rahavarat saattavat olla hankitut\n    voimassaolevia lakeja rikkomalla. Sellaista ei tämä kansa koskaan\n    salli tapahtuvan. Pantakoon toimeen perusteellinen tutkimus, se\n    on jyrkkä vaatimuksemme.\n\nTämän kirjoituksen jälkeen tuli hiljaisuus: sanomalehdissä kierteli\nvain uutinen, että Oy. Petsamo, joka niin kylmäverisesti tähän\nasti oli vaiennut, oli nostanut kanteen Suomen Työmiestä vastaan\njulkisesta häväistyksestä.\n\nJuttu kesti kauan ja pöytäkirjat venyivät hirveän laajoiksi. Mutta\nmuuten se oli yhtiölle loistava: ei ainoatakaan parjausta voitu\nnäyttää toteen, vieläpä osakkaiden kuuluisat keinottelujututkin\nselvenivät ja esiintyivät toisessa valossa, niissä ei ollut mitään\nrikollista. Suomen Työmies tuomittiin sakkoihin ja oikeus puhdisti\nOy. Petsamon maineen kirkkaaksi kuin aurinko.\n\nKun päätös jutussa oli annettu, oli se heti luettavana maan kaikissa\ntunnetuimmissa sanomalehdissä, suurena kokosivun ilmoituksena ja\nisoilla kirjasimilla painettuna.\n\nSilloin julkinen sana vaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sillä aikaa kiertelivät Oy:n erikoissuunnitelmat virastojen\nja asiantuntijain tutkittavina. Niitä seurasi yhtiön nimenomainen\nmääräys, jonka mukaan, siihen nähden, että ne sisälsivät suunnitelmia\nja laitteita, jotka teknillisesti katsoen olivat kokonaan uusia,\nehdottomasti kiellettiin antamasta niistä mitään tietoa julkisuuteen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRouva Aune Jäkälä istui akkunansa ääressä käsin poskeen, kyynärpäin\npöytään nojaten ja tuijotti liikkumatta ulos. Vaikka hänen\nprofiilinsa ei ollut puhdas, oli hänen asennossaan, hänen vaalean\ntukkansa maljan muotoisessa kampauksessa, hänen herkän suunsa\njaloissa ääriviivoissa ja hänen kauniin kätensä kaaressa jotakin niin\nplastillista, että hän muistutti veistokuvaa. Hänen tummansinisten\nsilmiensä uneksivassa tuijotuksessa ja nuorten, kapeitten\nkasvojen ilmeessä oli niin raskas surumielisyys, että hän siinä\nliikkumattomana istuessaan oli kuin personoitunut melankolia.\n\nNäköala, joka hänen eteensä avartui, oli alakuloinen: pala harmaata\nseinää, kattoja, jonkun puun lehdettömiä ritvoja, jotka hiljaa\nhäälyivät hämärtyvän illan tuulessa.\n\nHänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus,\nettä se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti\nkosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.\n\n    Mun polttaa sydäntäin,\n       mua unettaa, oon raukea,\n    oon kuolon uupunut,\n       kuin oisin juonut valmun hunajaa\n    tai katkoyrtin mettä maistellut.\n\nTaaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman\noodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen\nrunon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä\nhän ulkomuististaan jatkoi:\n\n    Oi, maljan viiniä ken mulle tois,\n       maan mullan tuoksuvaista, viileää,\n    joss' auringon ja ajan kaiho ois\n       ja laulun, tanssin, lemmen ikävää...\n\nKuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut\nnoita taivaallisia säkeitä:\n\n    Oi malja täysi maiden lämpöisten,\n       jonk' elon kirkas neste punertais,\n          jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,\n             nyt joisin pohjaan sen, --\n    maan harhat unhottuis ja katoais\n       sun kanssas tumman metsän kätköihin.\n\n    Pois luokses paeta ma tahtoisin\n       en Bakkus-kulkueessa, pantterein,\n    vaan runon siivin kuulumattomin,\n       joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein.\n    Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,\n       kuu, kuningatar, tähtisaatossaan\n          tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,\n             vaan tääll' on himmeää,\n    miss' sammalteiden tummaan vihantaan\n       yön tuuli kevein huulin koskee vain.\n\n    Sa kuolematon oot, oot ikuinen!\n       Ei kehnot sukupolvet tallanneet\n    sua, jonka ääntä ajan ammoisen\n       on keisarit ja orjat kuunnelleet;\n    tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi\n       Ruut suruinen, kun kotiin itkien\n          hän seisoi vainioilla vieraan maan,\n             ja sama laulu soi,\n    miss' aallot teiltä meren kuohujen\n       toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.\n\n    Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois\n       mun luotas elämäni köyhyyteen!\n    Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,\n       ei pettää voi ne peikon-taruineen.\n    Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,\n       ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen\n          ja kankahalle, viimein vaieten\n             pois kukkuloiden taa.\n    On laannut soitto. Mitä itse teen?\n       Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?\n\nHänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää\nnähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä\nkäsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta,\nomituisen, suloisen ikävän hurmiossa.\n\n\"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään\",\nkuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa\npitkäripsisten luomien alta.\n\nMikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen\ntilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti\nhiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja\nmielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.\n\nHän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista\nrunoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan\nja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja\nkuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen\nmieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka\nhän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan\nviulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana\nhetkenä oli hän aika veitikka, niin... Ei hänestä kai oikein ollut\ntukea naiselle... Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista\ntukea... puhuttiinhan niin paljon.\n\nHuomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui\nAntti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten,\nharppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa,\ntarkastamassa... Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti,\nhänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin\nrautarenkaan vyötäisille... Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta\njoskus pelottaa, ahdistaa... vain joskus... Oi, mutta sellainen\nrunoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja\nsyöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!...\nJa sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa\ntaistelussa, ihailla häntä, lohduttaa... rakastaa.\n\nEtteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti.\nMutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin\nei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän\narvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä\npälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi:\nsitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi.\n\"Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä,\njos sytytät piippuni.\"\n\nAune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti.\nMinkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan\nmiestään?... Oi kyllä, kyllä... kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi\nelää, jos Antti kuolisi... Mutta siellä hän vain laski, laski ja\nsuunnitteli.\n\nTaas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa\nnäyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti\noveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti\nsitä hiukan.\n\n-- Kuule... sanoi hän hiljaa.\n\nEi vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva\ntiesi, ettei hän kuullut.\n\n-- Antti!\n\nNimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja\nkääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta\nposkilla paloi kuume.\n\n-- Niin, mitä sitten?\n\nSilloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä\nsitten sanoisi. Hän hapuili hetken.\n\n-- Minä ajattelin... Emmekö lähtisi hiukan ulos?\n\n-- Nytkö? Ja minne?\n\n-- Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut\nestää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.\n\n-- Minulla on kiireellistä työtä, Aune.\n\nSilloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja\npysähtyi maahan.\n\n-- Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan.\nMinä... minä vaan halusin... sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny,\nhän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.\n\nInsinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy\nhänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.\n\n-- Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?\n\nRouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja\nkaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.\n\n-- Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän\nhätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.\n\nLamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät\nauenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän\nrakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä\nkanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen\nkamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä\nsyksynä Antti Jäkälän asunnoksi.\n\nHän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen,\ntyöteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina\nerinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt\nkonseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä\nhän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset\nylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä,\nnumeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian\nlaita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut\nkoskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä\nkuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt\naamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan\nsattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun\nviimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren.\n\"Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain\nhäiritä.\" Kuoressa oli vuokraraha.\n\nAune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut\npelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli\nollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen\nhuoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden\nsilmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti\nviipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen\noli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti\nharmittanut: \"Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello.\"\n\nSitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä\npyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta\nkuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin\naikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja\nvalmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti\nhäneen koko ajan. \"Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi,\nneiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni.\" Millätavoin he olisivat\nhäirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä\nja hymyillyt omituisesti. \"Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?\"\nNeuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä\nhiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.\n\nSitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. \"Sallitteko,\nrouva, että vien neidin konserttiin?\" Hän olisi mieluummin käynyt\nteatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan\nrakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä\nharvasanaisemmaksi.\n\nJa niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat\nkonsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä\nvastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen.\n\"Olisiko teidän turvallista siinä?\" kysyi tämä, kun he jo olivat\nehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys\ntarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se\nkiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi\nhänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä\nvähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.\n\nNe olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet.\nHänen piti Amerikkaan. \"Toivon voivani kohottaa sinut verrattain\nhyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi\nsiinä vieraaksi.\" Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka\nteki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti\nhänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan!\nMutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui\ntyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa\nmaassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä.\nVarmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia,\njoka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä\nkorkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin\nAntti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua!\nVäkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.\n\nAune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä.\nMutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut,\nvelvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan\nkädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt,\ntehnyt työtä ja ryypiskellyt -- ja hassutellut taas kuin ennenkin,\nviulu vain joskus ikäänkuin puhui.\n\nAune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei\nolisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä\njohtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei\nkoskaan, ei kuoleman uhallakaan!... Mutta Antti oli aina työssä. He\nkulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin\nja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän\nolisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää... Eikä\nheillä ollut lasta... Miksi Jumala ei antanut heille lasta?\n\nÄitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä\nhänen oli ollut yksinäistä... Aune rouva tunsi taas kyynelten\nkohoavan silmiinsä... Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän\nolisi pysynyt neulojatyttönä, jos... jos Anttia ei olisi ollutkaan?\nEläisikö äiti ehkä vielä?\n\nÄkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi\nkatsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt\nasua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin,\nhän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen\nlahjan heille.\n\nHän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan\nAntin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin\nAntti siitä olisi oikein hyvilläänkään.\n\nMutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli\nhän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli\ntäytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja\nkun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu.\nHuoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään\ntarjosi \"rouva Jäkälälle\" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva\nselitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli\nhetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina,\ntyöntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.\n\nNiin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää\naskeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. \"Suomen\nkuvalehti\", \"Maailma\", \"Otava\", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan.\n\"Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa\",\n\"Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun\". Se oli\nsanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan,\nniin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä\nhän ei ollenkaan tahtonut olla!\n\nRouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli\nehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei\ntyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset,\nlumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui.\nMutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen\nikävän. Minne hän menisi? Kotiin...? Siellä oli Antti, joka laiminlöi\nhänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi\nteatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän\najatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut\nensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa\nAntille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti\nvälittänyt teatterista ja hänellä oli työtä... Konserttiin Antti ehkä\nolisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei... Oli oikeastaan omituista se\nAntin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti\ntoisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka\noli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa\ntuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin\ntoisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei\npahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään,\nkun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti\nsaattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa\nkiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa\nliikutustaan.\n\nIhmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa\nja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin\najatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla.\nYleisöä meni teatteriin... Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä\nmenee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei\nlähde kotiin istumaan!\n\nEnsimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään\nkävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä\ntavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut\npukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen\nkatseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut\ntoisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt,\nmutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät\nuskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun\ntulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.\n\nToisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen\nmielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen\nmakuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei\npitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja\njättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen\noikein olevan?... Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään\noli huomannut hänen poissaoloaan...? Niin no, illallisen takia ehkä...\n\nKun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra\nerittäin kohteliaasti häntä auttamaan. \"Saanko auttaa, rouva?\"\nKäytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.\n\n\"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että\nsanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni.\" Aune rouva ojensi\nkätensä hämillään.\n\n\"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?\"\n\n\"Ei... ei olla\", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.\n\n\"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla.\"\n\nRouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän\nosannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin\ntalutusnuorasta.\n\nJa sitten matkalla:\n\n\"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?\"\n\n\"Ei, hän tekee työtä\", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus\nja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan\nja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei\nvalehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he\ntietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat... Minkä\nihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?\n\nHotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune\nrouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta\nliihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti\nkuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni,\nentisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui\nmiehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.\n\n-- Antti!\n\n-- Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä\nhehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.\n\n-- Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva\nhillityllä, väräjävällä katkeruudella.\n\nInsinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi\nhätäisesti kelloansa.\n\n-- Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat\nteetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän\ntyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.\n\n-- Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina... Antti, sinä\nkasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että... että\nsaat kokonaan laiminlyödä hänet?\n\nSe tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.\n\nMutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli\nja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän\nmerkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:\n\n-- Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?\n\nMutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana\nhetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.\n\nSyntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden\nterät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin,\nyhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet\nvärähtelivät.\n\nYhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen,\ntempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin\nkäsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella\nvoimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä\nsingahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven\nkiinni jälkeensä.\n\nÄärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan.\nHänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei\ntyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi\nhän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa\nhuoneeseen.\n\nAune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella,\nkasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti\nnyyhkyttäen.\n\nJäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen\nhiuksilleen ja kysyi hiljaa:\n\n-- Aune, mikä sinun on?\n\nNyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta\nkesti pitkän aikaa.\n\n-- Olenko minä loukannut sinua, Aune?\n\nSe tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä,\nkuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan\npuristuessa suonenvedon tapaisesti.\n\nSilloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.\n\n-- Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua\nkuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta\nsinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi... Mutta\nmitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti...? Lähetä minut sitten\npois, se on parempi... Parempi, koska et rakasta minua... et enää\nrakasta minua, Antti.\n\nJa sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset\nhiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa\nolkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä\nakkunasta ulos pimeyteen.\n\n-- En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune... Vaikka\nkyllä rakastan sinua.\n\nSe sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori\nhehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti\npäätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin\nkalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.\n\nAhdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan\nmiehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja\nitki, itki kuin mieletön.\n\n-- Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen\nelämäsi... Kaiken rauhan minä riistän sinulta... Mutta minä rakastan\nsinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.\n\nVavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.\n\n-- Kun voisit vähän rauhoittua, Aune... Kylläpä minä olen pahoittanut\nmielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani... tiedäthän.\n\n-- Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka\ntiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.\n\n-- Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit\nhiukan rauhoittua.\n\n-- Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle...\n\n-- Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun\nvähän rauhoitut.\n\nJa Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle\nistumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi\nsen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin,\nsuloisen onnentunteen virratessa sydämeen.\n\nJa kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune\nrouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa,\nsuutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi\nyhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta.\n\"Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle.\" \"Oi, älä\nvälitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua.\"\nSellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin\nrintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä\nvoimakkaita lyöntejä.\n\nAntti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun\nAune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa\npäältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja\nkasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta\nhuoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen,\nsulkeutuneen luomen raossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja\nkatsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä,\nhitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle\nja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti.\nOi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä,\nviikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän\nmiettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten\ntulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.\n\nAunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä\nunohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi,\nettei se auttaisi mitään. \"Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan,\nAune. En minä ajattele mitään sellaista.\" Siihen tapaan olisi hänen\nmiehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi\nkuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.\n\n\"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen\nnääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa\", ajatteli Aune\nrouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen\npäänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSenjälkeen kuin Oy. Petsamon ja Suomen Työmiehen välinen oikeusjuttu\noli päättynyt, oli sanomalehdissä esiintynyt verrattain vähäisiä\ntietoja Petsamon ratahankkeista. Yleisön mielenkiinto asiaa kohtaan\nei kuitenkaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitä todistivat ne lukuisat\nkyselyt ja tiedustelut, jotka aivan syrjässä-olevien henkilöiden\ntaholta tehtiin kulkulaitosministeriön esittelijälle sinä tunnin\nkestävänä vastaanottoaikana, joka esittelijäsihteerillä päivittäin\noli.\n\nVihdoin koitti hetki, jona kysymys esiintyi siinä esityslistassa,\njoka kahta päivää ennen asian käsittelyä jaetaan valtioneuvoston\njäsenille.\n\nOn tuskin kiellettävissä, että valtioneuvoston jäsenienkin kasvoilta\nkuvastui eräänlainen jännitys, tai ainakin harras vakavuus, kun\nhe kokoontuivat istuntosaliin ja asettuivat haan muotoisen pöydän\nympärille, sijoittuen keskellä istuvan pääministerin kahden puolen,\nvirkaikäjärjestyksessä. Ensinnä esille joutuvat asiat käsiteltiin\npingoittuneella lyhytsanaisuudella ja päätökset seurasivat nopeasti\ntoinen toistaan. Kun pääministeri vihdoin luki esityslistasta\nPetsamon kysymyksen, astui kulkulaitosministeriön esittelijä\nylimääräisen kopistin seuraamana sisään ja pysähtyi esittelijälle\nvaratun pöydän ääreen.\n\nEnsin hän luki itse anomuksen, lausuen sen johdosta muutaman sanan ja\nsiirtyi sitten yksityiskohtaisiin suunnitteluihin.\n\nMitä ensinnäkin tuli yhtiön valitseman ratalinjan suuntaan,\nniin se poikkesi melkoisesti siitä suunnitelmasta, jonka\nhallituksen asettama rautatiekomitea aikaisemmin oli tehnyt. Se\nei nimittäin kulkenut suoraan Rovaniemeltä Sodankylään ja siitä\nKyröön, kuten komitea oli ajatellut, vaan lähti ensin, Kemijoen\nkulkusuuntaa seuraten, Rovaniemeltä Kemijärven lounaispuolella\nolevaan Kemijoen mutkaan ja teki siinä äkkikäännöksen suoraan\nSodankylää kohti. Yhtiö oli valinnut tämän suunnan senvuoksi,\nettä se oli suunnitellut radan sähköradaksi ja että sen toinen\nvoima-asema tulisi sijaitsemaan juuri Keminjoen mutkassa, jonka\ntähden kaikissa tapauksissa olisi välttämätöntä rakentaa rata\nmainitun mutkan ja Rovaniemen välille. Mutta valitsemaansa suuntaa\nyhtiö puolusti monella muullakin tavalla. Mitä ensinnäkin tuli\nKemijoen mutka-Sodankylä rataosaan, niin oli huomattava, että se\nyhtiön linjaa käyttäen tuli kulkemaan aivan läheltä Pyhätunturin\nrikasta rauta-aluetta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin ottaa\nhuomioon se sisämaan rata, joka vastaisuudessa tulisi yhdistämään\nKemijärven ja Kajaanin. Rautatiekomitea oli tosin suunnitellut sen\nkulkemaan suuntaa Kajaani-Suomussalmi-Taivalkoski-Kuusamo-Oulangan\nkuparialue-Kemijärvi. Suorittamiensa tutkimuksien perusteella oli\nyhtiö kuitenkin sitä mieltä, että tämän radan luonnollisin kulkuväylä\noli Suomussalmelta lähdettäessä suoraan Taivalkosken kautta Kemijoen\nmutkaan. Kuusamo, Oulangan kupari-alue ja Kuolajärvi oli tähän rataan\nyhdistettävä haararadoilla. Oli otettava huomioon, että ehdotuksen\ntekijä itse omisti Oulangan kuparikaivokset.\n\nYhtiön tarkoituksena oli saada aikaan maan keskitse kulkeva\nvaltarata, joka strateegisessa suhteessa oli erittäin tärkeä.\nOli näet huomattava, että rata Petsamo--Rovaniemi--Oulu voitiin\nlännestä suuntautuvan hyökkäyksen sattuessa hyvin helposti katkaista\nRovaniemen ja Kemin välisellä linjalla. Se nimittäin kulki Kemijoen\nlänsirantaa, ja oli huomioonotettava, että Kemijoki oli länttä\nvastaan ensimmäinen vankka puolustuslinja.\n\nEsittelijä luki senjälkeen ne kohdat rautatiehallituksen ja\nerinäisten asiantuntijain lausunnoista, jotka koskivat yhtiön\nvalitseman ratalinjan suuntaa ja viittasi lopuksi siihen seikkaan,\nettä yhtiö anomuksessaan nimenomaan huomautti, ettei se voinut\nmyöntyä tekemään muutoksia radan suuntaan nähden.\n\nSitten esittelijä siirtyi itse ratasuunnitelmaan. Oli tarkoitus\ntehdä yksikiskoinen sähkörata, siten, että radan kummassakin päässä\nolisi voima-asema. Toinen voima-asema oli suunniteltu Paatsjoessa\nsijaitsevaan, 30,000 hevosvoimaa kehittävään Kolttakoskeen, toinen\nKemijoen mutkaan. Yhtiö aikoi mahtavilla patolaitoksilla kerätä\nKemijoen mutkan lukuisten koskien voiman, joista koskista ensikädessä\noli mainittava Kuukkanen, Juukoski, Pisiö ja Pirttikoski, ja\nrakentaa noin 50,000 hevosvoimaa kehittävän voimalaitoksen. Tämän\nlaitoksen voimaa oli kylläkin tarkoitus käyttää toteuttamaan yhtiön\nmuitakin suunnitelmia, joista myöhemmin oli tuleva puhe. Valittu\nvirtasysteemi oli yksivaihevirta 20,000 voltin jännityksellä,\njolla m.m. Preussissa oli kokeiltu hyvällä tuloksella ja jonka\nesim. Sveitsin hallitus oli hyväksynyt käytettäväksi Sveitsin\nvaltion rautateillä. (Kuten tunnettua, aiottiin Sveitsin radat\nlähitulevaisuudessa muuttaa sähköradoiksi, vaikka siellä jännitys oli\nvalittu 5,000 volttia matalammaksi kuin yhtiön suunnitelmissa.) Tämän\n20,000 voltin virran aikoi yhtiö johtaa kuhunkin veturiin kahdella\npantografinivelillä varustetulla ottokojeella suoraan johtolangasta.\nMutta se ei tulisi käyttämään yksifaasikoneita kuten Sveitsi ja Saksa\nolivat suunnitelleet, vaan aikoi muuttaa virran vaihekääntäjällä\nkolmivaiheiseksi -- tapa, jota jo vuosia sitten Westinghouse yhtiö\noli käyttänyt Norfolk-Western radalla Amerikassa. Ennenkuin virta\njohdettiin moottoreihin, muunnettiin se veturissa sijaitsevilla\ntransformaattoreilla 350 volttiseksi.\n\nSuurinta erimielisyyttä oli herättänyt se seikka, että yhtiö oli\nsuunnitellut ratansa yksikiskoiseksi. Oli kuitenkin muistettava,\nettä gyroskooppivaunujen luotettavaisuus voitiin viimeaikaisen\nnopean kehityksen perusteella katsoa täysin taatuksi. Niinpä oli\nAmerikka siinä suunnitelmassa, joka tarkoitti Chicago--Milwaukee--St.\nPaulin tasavirtaradan laajennusta ja uudistusta, hyväksynyt\nyksikisko-systeemin käytäntöön otettavaksi ja pääasiassa juuri\nChicagon gyroskooppivaunuyhtiön ehdotuksen nojalla -- saman\nyhtiön, joka oli suunnitellut Petsamonkin radan. Sitäpaitsi oli\nselvästi osoitettu, että yksikiskorata oli paljoa helpommin\nsuojattavissa lumimyrskyiltä ja pidettävissä puhtaana kuin tavallinen\nkaksikiskoinen rautatie.\n\nEsittelijä luki jälleen laajoja lausuntoja, joissa asiaa oli\nkäsitelty monelta puolelta. Sitten hän kosketteli muutamalla sanalla\nniitä maa-alueita, joita yhtiö oli vaatinut valtiolta. Oli pantava\nmerkille, että yhtiö olisi voinut tavallista valtaustietä saada\nPaatsjoen varrelta haluamansa alueet haltuunsa. Kun se kuitenkin\naikoi 10 vuoden kuluttua luovuttaa alueen takaisin valtiolle, oli\nse luopunut tästä menetelmästä. Se aikoi perustaa rautakaivoksen\nSuomen puoleiselle rannalle, vastapäätä norjalaista kaivosta ja\nkäyttää hyväkseen Kolttakosken voimalaitoksen kehittämää sähkövoimaa.\nNe himokkaat pyyteet, jotka Norjalla olivat olleet Boris Glebin\nalueeseen nähden, silloin kun Petsamon luovutus Suomelle oli ollut\nratkaisuvaiheessaan, olivat viitanneet siihen, että Suomenkin\npuolella oli olemassa malmisuonia, ja yhtiön tutkijakunta olikin\nniitä löytänyt, verrattain supistetulla alueella kyllä, mutta sitä\nrikkaampia.\n\nSe 20,000 ha käsittävä maa-alue, jonka yhtiö halusi Kemijoen\nmutkasta, oli tarkoitettu käytettäväksi maanviljelykseen. Yhtiö\noli ostanut kaikki ne alueet, jotka tämän valtavan palstan rajojen\nsisällä kuuluivat yksityisille. Siitä huolimatta se kymmenen\nvuoden perästä tapahtuvassa luovutuksessa oli valmis jättämään\nvaltion haltuun koko palstan semmoisenaan, ilman minkäänmoisia\nkorvausvaatimuksia. Se aikoi käyttää maanmuokkaukseen Kemijoen\nvoimalaitoksen suunnatonta tehomäärää. Sen suoviljelystä koskevat\nsuunnitelmat olivat saaneet maanviljelyshallituksen lausunnossa\nvarsin kiittävän arvostelun, eikä varmaankaan voitaisi kieltää\nsitä tavatonta esimerkillistä vaikutusta, mikä tällaisella\njättiläisviljelyksellä tulisi olemaan koko maan, mutta varsinkin\nPohjois-Suomen maanviljelijöihin nähden -- se toteuttaisi ne unelmat,\njoita agrikulttuuria harrastavissa piireissä Suomen suot olivat\naina herättäneet ja joita valtio muutamin paikoin, esim. Pelson\nsuunnattomalla suolla, oli koettanut saada toteutetuiksi, vaikka ylen\nhitaasti.\n\nLopuksi tahtoi esittelijä kiinnittää huomiota yhtiön tarumaiseen\nomaisuuteen. Niin hämmästyttävä ja ensi näkemältä mahdottomalta\ntuntuva kuin yhtiön anomus olikin, sai se kuitenkin kokonaan toisen\nluonteen, kun otettiin huomioon yhtiön varallisuus, josta se kykeni\nesittämään täysin luotettavat takeet. Oli ilmeisesti kysymyksessä\nsuurisuuntainen lahjoitus isänmaalle, lahjoitus, joka haki\nvertaistaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien historiassa.\nSentähden oli syrjäytettävä ne muodolliset ja lakiopilliset seikat,\njoihin muutamissa lausunnoissa oli kiinnitetty huomiota. Sentähden\nesittelijä myöskin toivoi, että valtioneuvosto asettuisi yhtiötä\npuoltavalle kannalle, esittäessään asian presidentin ja eduskunnan\nratkaistavaksi.\n\nEsittelijän puhe oli kestänyt noin puolitoista tuntia ja\nvaltioneuvoston jäsenet olivat kuunnelleet häntä niin kärsivällisesti\nja hiljaa kuin lapset satua jättiläisistä. Esittelijä ei ollut\nlukenut mietintöään papereista, vaan puhunut vapaasti, ja niin kuivia\nasiatietoja kuin hänellä olikin ollut kerrottavanaan, oli hänen\näänestään, hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja loistavista silmistään\nkuvastunut sellainen nuorekas innostus, joka väkisinkin oli temmannut\nmukaansa kylmään harkintaan tottuneet ministerit.\n\nTämän jälkeen lausui mielipiteensä kulkulaitosministeri, joka\nkuivakiskoisella tavallaan toi esille muutamia näkökohtia ja\npääasiallisesti yhtyi esittelijään; sitten maanviljelysministeri,\njoka selitteli verraten laajasti yhtiön maanviljelystä koskevia\nsuunnitelmia, painostaen yhtiön suorittamien tutkimustöiden\nhuolellisuutta ja suunnitelmien uudenaikaista etevyyttä. Kauppa-\nja teollisuusministeri tarkasteli asiaa siltä puolelta, voisiko\nyhtiön salaiseksi tarkoitusperäksi mitenkään ajatella rohkeata\nliikeyritystä, mutta tuli esittämiensä tosiasioiden perusteella\nsiihen lopputulokseen, ettei voinut tosiaankaan olla muu kysymyksessä\nkuin ihmeteltävä, suurisuuntainen lahjoitus.\n\nOikeusministerin lausunto oli erittäin mielenkiintoinen. Kieltämättä\nanomus antoi ratkaistavaksi vaikeita juriidisia probleemeja,\njoista hyvin useat olivat sellaisia, ettei niille ollut mitään\nprejudikaattia olemassa. Valtion maa-alueiden luovuttaminen, tai\nparemmin vuokraaminen, herätti omituisia lainopillisia kysymyksiä,\njoista ministeri kehitteli muutamia valtioneuvoston jäsenten\nkuultaviksi. Mutta samalla hän ratkaisi ne yhtiölle eduksi\nerinomaisella, leikillisyyteen vivahtavalla terävyydellä. Lopuksi hän\nhuomautti, että kun ilmeisesti oli kysymys mitä suurisuuntaisimmasta\nja hyvää tarkoittavimmasta lahjoituksesta, ei hänen nähdäkseen ollut\nolemassa mitään sellaisia lainopillisia seikkoja, jotka olisivat\npakoittaneet epäämään yhtiön anomuksen. Missä lain kirjaimen\nmukaisella tulkinnalla oli vastustava luonne, siinä oli otettava\nhuomioon, että nyt oli kysymyksessä isänmaan ja yhteiskunnan parasta\ntarkoittava teko, jonka toteutumista jokaisen kansalaisen oli\nvelvollisuus auttaa ja tukea.\n\nHarvinaisen yksimielisesti valtioneuvosto päätti esittää presidentin\nja eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotuksen, jonka mukaan hallitus,\nasettuen puoltamaan Oy. Petsamon anomusta, toivoi eduskunnalta\nsellaisia valtuuksia, joita yksityiskohtaisten sopimusten teko anojan\nkanssa edellytti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuntosalin oven ulkopuolella oli valtioneuvoston tietotoimiston\nedustaja sillävälin rauhattomana kävellyt edestakaisin. Kun\nesittelijäsihteeri asian päätyttyä astui ulos, rinta omituisesta\nriemusta tulvillaan ja kasvot hehkuvina, huudahti hän ensimmäiseksi\nyhden ainoan sanan:\n\n-- Läpi!\n\nSilloin tietotoimiston edustaja hetkeäkään viivyttelemättä riensi\npuhelimeen ja soitti.\n\n-- Halloo. Onko hotelli X.?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Insinööri Jäkälälle, pyydän.\n\n-- Yhdistän.\n\n-- Onko insinööri Jäkälä?\n\n-- On.\n\n-- Tämä on valtioneuvoston tietotoimistosta. Tämän päivän\ntäysi-istunnossa on valtioneuvosto yksimielisesti asettunut Oy.\nPetsamon anomukseen nähden puoltavalle kannalle.\n\n-- Kiitän ilmoituksesta, kuului kuiva vastaus. Nuori tietotoimiston\nedustaja tunsi hiukan nolostuvansa, eikä hetkeen osannut sanoa\nmitään. Sitten soitti hän puhelimen kiinni hyvästiä sanomatta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKoputuksen kuultuaan insinööri Jäkälä avasi ovensa. Hotellin\npalvelija ojensi käyntikortin. Insinööri vilkaisi siihen.\n\n-- Tehkää hyvin ja kutsukaa vieras sisään. Insinööri meni vaimonsa\nhuoneeseen.\n\n-- Aune. Kulkulaitosministeri tulee meitä tapaamaan. Toimitathan,\nettä meille tarjotaan jotakin.\n\nAune rouva heitti pois kirjan, jota oli lukenut.\n\n-- Tunnetko hänet ennestään, Antti?\n\n-- En tunne. Arvattavasti hän tulee anomuksen johdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Enhän minä häiritse teitä, insinööri Jäkälä? Tulen aivan\nyksityisenä ihmisenä, virkatoimeni ulkopuolella. Vieläpä\nuteliaisuudesta, suoraan sanoen, sanoi ministeri tervehtiessään\nsillä kuivakiskoisella leikillisyydellä, joka hänelle toisinaan oli\nominaista.\n\n-- Joka tapauksessa minulle suuri kunnia, vastasi Jäkälä kumartaen ja\nosoittaen kohteliaalla liikkeellä tuolia.\n\n-- Edustamanne yhtiön merkillinen anomus on niin kiinteässä\nyhteydessä niiden seikkojen kanssa, joita minun virkatoimeni tätä\nnykyä koskee, että minä sain halun nähdä sitä miestä, joka on yhtiön\njohdossa.\n\n-- Olen kokonaan käytettävissänne, herra ministeri.\n\n-- Olittehan eilen eduskunnassa, kun asianne lähetettiin valiokuntaan?\n\n-- En. En ollut. Vaimoni kyllä kertoi yrittäneensä, mutta ihmisiä oli\nollut niin paljon, ettei hän ollut saanut tilaa.\n\n-- Parvekkeet olivat tosiaankin pakaten täynnä. Mutta keskustelu jäi\nsangen vähään. Pääministerin lausunnon tuntenette sanomalehdistä,\nmahdollisesti myöskin kommunisteihin lukeutuvan Koivun puheen\n-- mikäli olette lukenut sosialistisia lehtiä. Minä en voi olla\nvakuutettu, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Tietenkin epäilyä\nsiitä, että koko hanke on aito porvarillinen liikeyritys, suorastaan\nkeinottelua. Ilkeitä viittauksia siihen, ettei porvarien taholta\nennen ole osoitettu tällaista uhraamishalua yhteiskunnan hyväksi, ja\ntodistelukoe, jonka piti näyttää, että tällä keinoin, jättämällä asia\nyksityisten yrittäjien haltuun, rakennettiin Petsamon rata kokonaan\ntyöläisten kustannuksella, porvaristo vain vähensi verojaan.\n\n-- Sehän on luonnollista, vastasi Jäkälä hymyillen. Vaikka olisimme\ntahtoneet rakentaa tuhat uutta työväentaloa, niin sen puolueen miehet\neivät sittenkään olisi tekoamme hyväksyneet.\n\n-- Mutta kyllä kokoomuslainen P. antoikin hänelle takaisin.\nJohtomotiivina näytti olevan: itsestään paha lain lukee. Jos\nporvarit olivat pyrkineet saamaan suuria liikevoittoja, niin\nolkoon, ei hän tahtonut tässä tilaisuudessa sitä kumota. Mutta\nvarmasti oli porvariston taholla aina esiintynyt voimakas halu\nauttaa yhteiskuntaa ja isänmaata. Kokonaisia omaisuuksia oli\nporvariston taholta lahjoitettu yleishyödyllisiin tarkoituksiin,\nvieläpä tarkoituksiin, jotka yksinomaan tähtäsivät juuri köyhän\nkansan hyvinvoinnin kohottamiseen. Milloin maailmassa sosialistit\nolivat edes yrittäneetkään sellaista? Vaikka heidän oppinsa\nkulmakivinä oli vapaus, veljeys ja tasa-arvo, vaikka he halusivat\nyhteiskunnallistuttaa mahdolliset ja mahdottomat asiat, niin\nmilloin oli nähty heidän uhraavan ropoakaan muuhun kuin mitä\nitsekkäinten puoluepyyteiden perilleviemiseen. Heidän oli mahdoton\nosoittaa ainoatakaan tekoa, jolloin he olisivat unohtaneet omat\netunsa isänmaan yhteisen hyvän vuoksi. Oli häpeä ja oli rikos\nkansalaisvelvollisuuksia vastaan, että sellaiset henkilöt rohkenivat\nkylvää myrkyllistä epäilyään nyt, kun oli kysymyksessä teko,\njonka suuruus ja jalous kävi kokonaan yli heidän matalamielisen\nkäsityskykynsä. -- Kieltämättä puhuja, ollakseen valtioviisaana\npidetty edusmies, jossain määrin liikaa innostui, mutta ilo oli\nkuulla hänen kuohuvaa esitystään. Muitta mutkitta asia lähetettiin\nvaliokuntaan ja sitä voi pitää jo nyt ratkaistuna.\n\n-- Olisikin ihmeellistä, jos sen kaltainen anomus, kuin nyt kyseessä\noleva, hyljättäisiin. Eikö totta, herra ministeri?\n\n-- Kyllä, kyllä varmasti.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Ministeri tarkasteli mielenkiinnolla\nJäkälän hieman karkeita kasvoja, hänen lujaa suutaan, hänen\nkirkkaita, harmaita silmiään ja sanoi sitten.\n\n-- Mutta sanokaapa minulle, insinööri Jäkälä, onko teillä\nkysymyksessä liikeyritys vai ei? Kuten tiedätte, asiaanne voi jo\npitää täysin ratkaistuna, joten ilmoituksenne ei vaikuta sinne eikä\ntänne. Kysyn pelkästä uteliaisuudesta.\n\n-- Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?\n\n-- Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin\nkallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että\nkuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla\nkuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.\n\n-- Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan\nyksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana\ntarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.\n\n-- Merkillistä... merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.\n\nJäkälä tuntui vähän lämpenevän.\n\n-- Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että\nPetsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään\nviiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?\n\n-- Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.\n\n-- Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt\nidealistiseen suuntaan -- varmaankin yksikamarijärjestelmän ja\nyleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on\nrahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.\n\n-- Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista\nlainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä\nsaavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien\nuudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi.\nEnsinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään\nollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi\nkahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa\nelinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin\non laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista\ntyöntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan\ntyömies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden\nkuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon,\ntoinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin,\nyhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti\nkoneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa,\ntylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä.\nViilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään\nlukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen\ntyönsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa\nlivahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan\nonkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten\nsekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse\novat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. -- Sitten seurasi kuuluisat\nelintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain\ntavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.\n\n-- Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin\nterävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan.\nSiinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä\npieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän\npoliisipäällikkö oli sanonut.\n\n-- Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?\n\n-- Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät -- joitakuita\npoikkeuksia lukuunottamatta -- sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä\ntietysti sitoo voimassaoleva laki.\n\n-- Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on\nvaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että\nensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet\nperässä -- kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa.\nTällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri\nnimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!\n\nSyntyi jälleen hiljaisuus.\n\n-- Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen\nkieltolain takia... Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa\naivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei\nkuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan\nperää, oliko niillä mitään pohjaa?\n\n-- Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti\nhymyillen.\n\nMinisteri viivytti vastaustaan.\n\n-- En... enpä juuri... Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen...\noikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta\nsitoumuksesta. Se oli vanha paperi... mielenkiintoinen paperi.\nSanottiin eräiden ylioppilasten... No niin, varmaankin se kaikki oli\njoutavaa...\n\nKaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta\nkesti kauan aikaa.\n\n-- Sellaista paperia olisi huvittava tarkastaa, sanoi Jäkälä vihdoin,\nmuuttuneella äänellä. -- Kenties juuri tuommoisesta on etsittävä\nalkusyy niihin parjauksiin, jotka ovat tulleet yhtiön osaksi, mutta\njoista oikeus kaikeksi onneksi on voinut sen kokonaan puhdistaa.\n\nSilloin ministeri huomautti kuivalla sukkeluudellaan:\n\n-- Ajatelkaahan, poliisipäällikkö teki siitä hajamielisyydessään\npalturin.\n\nJäkälä hämmästyi niin, ettei hän muistanut salata ilmettään.\n\n-- Minkä teki?\n\n-- Palturin... samaisesta puheenaolleesta paperista... Juuri sama\nmies, joka kerran sanoi minulle, ettei mikään tee niin yllättävää\nvaikutusta kuin tyhjänpäiväisen asian mainitseminen keskellä vakavaa\nkeskustelua.\n\nJäkälä katsoi ministeriin pitkän aikaa kirkkailla harmailla\nsilmillään. Sitten hän hymyili ystävällisesti:\n\n-- Kylläpä teillä on omaperäinen tapa laskea leikkiä, herra ministeri.\n\n-- Niinkö arvelette? Mutta minä kulutan suotta aikaanne, jota\nitsellänikin on niukalti. Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Oli\nmielenkiintoista tutustua teihin, varsinkin kun on varmaa, että\nsuuren työnne aikana joudumme vielä kosketuksiin.\n\n-- Olette erinomaisen ystävällinen. Teillä on kiire? Minä olisin\npitänyt erinomaisena kunniana saada esittää teidät vaimolleni, mutta\nen suinkaan halua riistää aikaanne. Toistan vakuutukseni, että olen\nkokonaan käytettävissänne, jos, niinkuin rohkenen olettaa, haluatte\nläheltä seurata rakennustöitämme.\n\nSilloin iäkäs, hopeahiuksinen ministeri vastasi äänellä, jota hänen\nuurtuneitten kasvojensa verraton ilme tuki:\n\n-- Naisten takia ei mikään aika ole hukkaan mennyttä. Olen\nonnellinen, jos rouva Jäkälä haluaa ottaa minut vastaan.\n\nInsinööri Jäkälä avasi oven ja kumarsi kunnioittavasti ministerille.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nTalvikuukaudet Oy. Petsamo käytti valmistelutöihin.\n\nSe palkkasi suuren miesjoukon ja rakennutti uskomattomalla nopeudella\nsuunnattomat varastohuoneet Rovaniemelle. Se ei välittänyt pakkasesta\neikä lumesta, sen tarkoituskin oli vain tilapäisesti suojata\nrakennustöihin tarvittavat tavarat. Karihaara, Kuusiluoto, Röyttä ja\nRovaniemen sahat valmistivat sille lautoja, ja ihmiset saivat nähdä\npitkien parakkien kohoavan kuin taikavoimasta.\n\nSe tilasi ratapölkkyjä, kiskoja, profiilirautoja, sementtiä.\nTaalintehdas, Fiskars, Värtsilä, Oy. Lokomo ja monet muut saivat\nsiltä kiireellisiä tilauksia. Tampereen kattohuopatehdas valmisti\nsille kattohuopaa ja Puuvilla ja Rautateollisuus Oy. oli saanut\ntehdäkseen sen seitsemän 10,000 hevosvoiman Francis-turpiinia.\n\nSillä aikaa kaatoi kaksisataa miestä Kemijärvellä metsää ja ajoi\ntukkeja Kemijoen rantaan. He olivat karaistuneita, raakoja poikia,\njotka Kemi ja Uleå-yhtiöiden pohjoisilla metsätyömailla olivat\ntottuneet ankariin elintapoihin. He söivät amerikan-läskiä ja\nviettivät yönsä tilapäisesti kyhätyissä, täisissä kämpissä, joko\nlavoilla maaten tai pelaten korttia avonaisten takkojen hohteessa.\nMutta päivisin heidän sahansa sihisivät ja kirveensä ja petkeleensä\nheiluivat ja yhtiön pomomiehet kiihoittivat heitä raa'alla\nkarjunnallaan.\n\nYhtiön kymmenen valtamerilaivaa kiikkui Atlantilla kuljettaen\nrakennustarpeita ja muonaa. Ne toivat valtavia pinkkoja onttoja,\namerikkalaisia sementtilevyjä Petsamon vuonon rannalle työväen\nasuntoja varten.\n\nYlhäällä Jäämeren rannalla yhtiö olikin kohdannut vaikeuksia. Turhaan\noli se pyytänyt Norjan mahtimiehiltä lupaa kuljettaa tarveaineensa\nKirkenesiin ja sieltä norjalaista kaivosrataa pitkin ylemmäs\nPaatsjokivarteen. Norjalaiset olivat katkeria ja kateellisia. Koko\nPetsamon luovutus Suomelle oli heille ollut vastenmielistä, hehän\nolivat niin voimallisesti himoinneet haltuunsa Paatsjoki-laaksoa.\nNyt he seurasivat mustin mielin suomalaisten rakennuspuuhia, joita\nhe eivät ainakaan tahtoneet auttaa. Se vielä olisi puuttunut! Entä\nkuinka oli heitä kohdeltu, kun he aikoinaan olivat yrittäneet\npystyttää voimalaitoksen Jäniskoskeen? Venäjän hallitus ei ollut\nantanut siihen lupaa, ei millään ehdolla. (Muuten, tämä oli J. V.\nLaakson mielestä ryssän ainoa viisas teko.) Mutta he olivat saaneet\nkaivoksensa kuntoon kuitenkin, vieläpä sulkeneet sen hyväpalkkaiset\ntyömaat itäisiltä naapureiltaan täydellisesti. Ja nyt rohjettiin\ntoivoa heiltä apua!\n\nYhtiö ei pyytänyt kahta kertaa. Se muutti suunnitelmaa. Se valitsi\nlähtökohdaksi Petsamon vuonon ja päätti tehdä ensin tilapäisen\nkaksikiskoradan Petsamon vuonosta Salmijärven pohjoispäähän, Töllevin\npaikkeille, ja siitä ylös Kolttakoskelle. Tätä rataa pitkin se aikoi\nkuljettaa tarveaineet Kolttakosken voimalaitosta ja kaivosta varten,\nja vasta sitten, kun sähkövoima oli saatavissa, se muuttaisi radan\nyksikiskoiseksi.\n\nTämä kaikki alkoi ensin varsin hiljaa ja tasaisesti. Vain\ntavaravarastojen jatkuvasta suurentumisesta yleisö saattoi huomata,\nettä nyt oli tekeillä jotakin, joka ei suinkaan ollut mitään\n\"nappipeliä\", kuten jätkät sanoivat.\n\nMutta sitten julkinaulattiin yhtiön ilmoitusplakaatit, joiden\nsisältö samanaikaisesti kierteli ilmoituksena maan sanomalehdissä.\nYläosan täytti kummallinen, petoeläintä muistuttava veturin kuva\nloimuavine lyhtysilmineen, sähkökipinöitä ja fosforitulta syöksevine\nsieraimineen. Se lepäsi yhden kiskon varassa kuin kyyristynyt peto,\nvalmiina syöksymään eteenpäin, murskaamaan ja tallaamaan.\n\nJa sitten:\n\n_10,000 työmiestä_.\n\nKymmenentuhatta työmiestä otettiin heti Oy. Petsamon palvelukseen!\nSeurasi palkkatariffi. Yhtiön palkat olivat Rovaniemi--Kemijärven\nlinjalla noin 40 %, mutta ylhäällä Paatsjoki--Petsamon alueella\n60-70 % paremmat kuin minkään muun työnantajan tarjoamat. Sitten\nilmoitettiin yhtiön pestauskonttorit, joita oli kaikkialla,\npohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä, ympäri maata. Lopussa\noli erikoishuomautus suurin kirjaimin:\n\n    Huomatkaa työläiset! Se rata, jonka rakennustyöhön teitä nyt\n    kutsutaan, ei ole muuta kuin tie omaan onneenne. Mitä pikemmin\n    se valmistuu, sitä pikemmin avaa se uusia mahdollisuuksia\n    yrittäjille. Mutta sitä suuremmaksi kasvaa myöskin työväestön\n    kysyntä, sitä korkeammalle kohoo palkkataso. Yhtiö vaatii teiltä\n    ankaraa työtä ja ehdotonta kuuliaisuutta. Mutta se maksaa teille\n    hyvin, eikä se tahdo hyötyä työstänne, joka kokonaan tulee\n    isänmaan ja oman onnenne hyväksi.\n\nJa miestä alkoi virrata. Tuli vilkkaita, hoikkia karjalaisia,\nviekkaita, laiskanpulskeita savolaisia, jotka \"hoastaa lotistivat\"\nleveätä murrettaan, hitaita, juroja, härkäharteisia hämäläisiä, mutta\neniten tuli ylpeitä, synkkäsilmäisiä pohjalaisia, jotka astuskelivat\nitsetietoisina kuin olisi \"mies syöty ja toinen menossa\".\n\nJa yhtiön päällysmiehet kirjoittivat heidät luetteloihin, jakoivat\nheidät eri työmaille, karjuivat, huusivat, järjestelivät.\n\nHeti Rovaniemelle jäi suuri osa. Siellä, lukuunottamatta alituista\ntarveaineiden vastaanottoa, jakoa ja lähetystä, rakennettiin\nrautatiesiltaa Kemijoen yli. Siellä liikkuivat insinöörit\nmittauskojeineen, kivimiehet porasivat ja räjäyttelivät punaisten\nmerkkilippujensa luona, kitisevät vintturit ja nostokoneet\nheiluttivat ilmassa suunnattomia profiilirautoja ja kiviä,\nniittauskoneet sihisivät ja hehkuivat. Ja vesihirviöitä muistuttavat\nsukeltajat, kummallisine silmineen, pukuineen ja hengitysletkuineen\nlaskeutuivat virran aaltoihin, jotka ikäänkuin pelon ja ihmetyksen\nvallassa sulkivat heidät asumattomilta tuntureilta periytyneeseen\nhiljaisuuteensa.\n\nKemijärven metsänkaatajia lisättiin. Tuhansia hehtaareja käsittäviä\naukeita alkoi syntyä, tarkoin noudattaen yhtiön viljelyssuunnitelmia.\nPatolaitoksia varten tehtiin jättiläismäisiä raivaustöitä\njokivarressa. Kaikkialla hääri yhtiön maanmittareita ja kivimiehiä.\n\nSuurin osa työmiehistä hävisi korpiin. Heitä virtasi kaikkialle,\ntelefoonimiehinä, metsänkaatajina, ajomiehinä, linjan raivaajina.\nTyön pauhu, kuume ja hälinä oli täyttänyt koko Pohjolan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä\nja yhä.\n\nMutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja\nsementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta\nPetsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja,\nne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin\nniistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti\npuhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin\nmukavasti siirtää.\n\nTyömiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti\nhuolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti\nvuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin.\nMutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli\npalkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat\ntyöväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa\nkunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat\nlankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut\ntyömiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot\neivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne\nmuistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin,\ntoisissa enemmänkin.\n\nKemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle\nsyntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja.\nNiissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat,\nsaunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat\nluennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet\npuolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä\nelämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa\niltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin\nlaskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.\n\nPohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia\npäitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi\nrevolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja\npanivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin\nankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle\nvalvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.\n\nJa työväkeä yhä vain lisättiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan,\nmelkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä\nkirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa,\nmutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan.\nYhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta\nhänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin\nkiirehtivän.\n\nNyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään,\nei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain\nhellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta\nhänet seisomaan ja sanoi:\n\n-- Aamiainen on pöydässä, Antti.\n\nOli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen\najatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella\nhäntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen\nkärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän\nvilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.\n\nTällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli\nsaamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle\nja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.\n\n-- Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.\n\n-- Työnantajien edustajia Oulusta.\n\n-- Pyydä heitä sisään.\n\n-- Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.\n\n-- Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule,\nettä heillä on paljoa sanomista.\n\nSilloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä\nyrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.\n\nMutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut\nvähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.\n\nOliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli\ntukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut\nmuuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma\noli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan\npohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä\nsai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa\nyhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa\ntyönantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja\nvaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan,\nse ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin\nsuurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia\nvoitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon,\njoka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon,\nettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.\n\n-- Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.\n\n-- Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan\netuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden\nharjoittajat aito trustimaisella tavalla.\n\n-- Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?\n\n-- Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen\nnähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta\nsen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on\nomaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se\nei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.\n\n-- Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.\n\nSilloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.\n\n-- Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten\nvuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja\nperustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta\non osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei\njulkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita\nlahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa\nsen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja\nettä voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne\ntodistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa\nsanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita\nainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien\nvoittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on\ntehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota\nnäytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.\n\nJa lopuksi huomautti hän ivallisesti:\n\n-- Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se\nnyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä\nvartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö\nvapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin\nmonikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan\ntuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.\n\n-- Pianpa sinä tulitkin.\n\nJäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.\n\n-- Joko sinä ehdit pahastua minuun?\n\n-- En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla\ntavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle\nylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on\nyksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy\nsellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että\ntyöskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä,\nettä syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun\nhuonontuvan.\n\n-- Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta\nitsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.\n\nRouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin.\nNiiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti\nhän koetti näyttää tyytyväiseltä.\n\n-- Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä\nsellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.\n\nAune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä\nAntti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin\nharvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja\npani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.\n\n-- Ikäväkö?... Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon\ntyömiehiä ja aina melua... Mutta vähäisen vaan, Antti.\n\n-- Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?\n\nSäikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan\nkalpenivat.\n\n-- Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?\n\nAune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus\nhänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein\nhohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties\nvuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen\nihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja\njollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:\n\n-- Mitä sinä naurat?... Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.\n\nMutta Antin silmissä säteili yhä nauru.\n\n-- Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.\n\n-- Amerikasta?\n\n-- Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa\ntöitä koko pohjoisella rataosalla.\n\n-- Pekkako? Voi, sehän on hauskaa... Kolttakoskella... Mutta\nsittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä\nkaukanahan hän on Lapissa.\n\n-- Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt\nvähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen,\nKemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa\nKivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen\nLaakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää\nhuolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä\njään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään,\ntoisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole\nkäynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän\nkuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka\nsoittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen\nolemaan siellä hyvin usein.\n\n-- Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!\n\n-- On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.\n\n-- Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa\nKemijokea pitkin.\n\nMilloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten,\nmilloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita.\nSitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa\njohtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria\nimuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita,\ntransformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja,\njoiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin.\nSitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja,\nsuunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia\nvuoria teräsköyttä.\n\nSillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat\nkomeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen\nkivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJ. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle,\njota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.\n\n-- Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan,\nkaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.\n\nMutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin\nkoulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja\nriensi tulijaa vastaan.\n\n-- Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla\nlaivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.\n\n-- Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä.\nVoima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.\n\n-- Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?\n\n-- En.\n\n-- No sitten mennään.\n\nSiinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana,\nuutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena\nlyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen\ntulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi\npaikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa.\nPatolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini\nkävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti\nsijoitettu.\n\n-- Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän\nastuessaan suureen generaattorihuoneeseen.\n\n-- Noin nelisen tuntia... Pesonen, hoi! Pesonen!\n\n-- Täällä, herra tirehtööri.\n\n-- Ann' hurrata:\n\nKuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija\nsuljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien\nviisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri\ntransformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja,\njotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi\nkojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen,\nkorkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.\n\n-- Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien\nainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.\n\nHe jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon,\npuusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat\nsorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa.\nSitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen\nsilmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen,\ntervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa\najanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille,\njotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.\n\nSitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen\nLaakso hypähti selkään.\n\n-- Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti\nJäkälä.\n\n-- Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.\n\nHe tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin,\nmutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson\nhirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet\nkyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa\nvarassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta\ntoiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin\nalkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti\nkiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä\nkulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata\nkauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia\nkantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden\nrikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä,\naina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat\nheinäkuun auringon alla.\n\nJ. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja\närjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää\nheidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui\nvain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne,\nmihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli\nJäkälälle jotakin näytettävää.\n\n-- Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi\nJäkälä. -- Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista\nhaukkumista.\n\n-- Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen\noikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.\n\nMutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä\nmaalla. _The gopher plow_, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton\nkoukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan\nteräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan\nhalkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan.\nTaltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki\nteräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän\ntorven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven\nolemassaolon vain naarmumainen viillos.\n\n-- Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.\n\nLapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri\nJäkälä kumartui katsomaan ojaa.\n\n-- Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.\nLuuletko sen kestävän kauan?\n\n-- Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki.\nMutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen\nkilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.\n\nJa yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui\nohjauspyörään.\n\n-- Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin\nkemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!\n\nSilloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja\nLaakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan,\nseuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.\n\nJäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka\netäämpänä vaelsi laitumella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä.\nKaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja\nkiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä\nsementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula,\nnuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla\noli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.\n\nMutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei\nkiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja\npahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän\ninsinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät,\nkuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän\netupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan\nymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen\nalahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan,\nmulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän\nsähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:\n\n-- Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!\n\nSilloin Jäkälän silmät räiskähtivät.\n\n-- Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.\n\nLaakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin\nalemmas ja vaieten hän katsoi maahan.\n\n-- Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se.\nHyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin\nsydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen\nkasvoistaan.\n\nLaakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:\n\n-- Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian\nhyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen\npääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta\nnoin puolen matkan paikkeilla.\n\nSiellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen\nse käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa\nhiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi\nsen hiekkavaunuun. --\n\nTäällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80\nmetrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin\npuolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon\nvarsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla.\nValkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät\nkauniisti auringon helteisessä valossa.\n\nTyömiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot\nkajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin\nimpregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita,\nomituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti\nkulkevan kuin metallivirta.\n\nInsinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen,\nräjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat\nilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa\ntasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone\nlähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen.\nVaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti\nkasvamistaan kasvoi.\n\n-- Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä\nhänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKoskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi\nPaatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä\nvarsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat\nhuoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa\nse sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota,\nmissä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen\ntie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.\n\nNiin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä\nollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella\ntarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin\nkanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia,\nvertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan\nAune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin\ntiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti,\njota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta,\nrikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta\nkuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli\nPekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut\nesille harmaakivensekaista köyhää \"moskaa\", joka oli moneen kertaan\npuhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.\n\nMutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät\nlinjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun\nja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai\nvalitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat\nja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja\nhehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten\nkäsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä\nraa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät\nJäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun\nhe kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli,\nniin he näyttivät vavahtavan.\n\nSuurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille.\nVesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi\nkuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin,\nhiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja\nhuomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:\n\n\"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu\nja kohoaa, kuten maantie roudan aikana.\"\n\nJa työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan\nhuomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti\nhäntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta\nmyöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.\n\nToisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin\netelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi\nkohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä,\nsumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina\nvallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.\n\nMutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä\nvähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson\nkyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni,\nettä unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune\nrouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka\nasukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa\nkaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä\nöinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa,\nitkuun kuin koulutyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli Antti tulossa.\n\nPuhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja\narveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin\ntullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan,\nhypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa\ntuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata,\naaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun\nhän ojensi rouvalle kätensä.\n\n-- Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on\npainanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.\n\n-- Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.\n\n-- Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.\n\nInsinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan\nTöllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat\nhe rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli\nmäärä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he\nlähtivät sinne.\n\nMaja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa\noli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja\npöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset\ntaloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka\nkeltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni,\nistui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua.\nPenkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen\ntyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti\nsilmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät\nkäsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui\nlappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin\nensimmäinen rakastaja:\n\n    Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa\n    vienosti helteen jälkeen.\n    Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta\n    ja meri myrskyä mi myllertääpi\n    sen olemukset pohjaan asti...\n\n-- Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään.\nLappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan\nvastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys,\njonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei\ntäysin ymmärtänyt.\n\nSitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista\nvenettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken\nsaareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita\ntäynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi\nvoimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien\njäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä.\nSitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin --\nkunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien\nhuomion.\n\n-- Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista,\nhuusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut\nsyöksyä veteen.\n\n-- Kaunistako?... Se kesti niin kauan... Männikkökoskeen tulisi vasta\nhyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.\n\nHän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan\nkasvot olivat liikutuksesta kalpeat.\n\n-- Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän\nJohanssonilta.\n\nSilloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi\nmiehensä rintaa vasten:\n\n-- Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne\nhuomenna.\n\nHän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti\nja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan\nluotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan\njuolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään;\nhänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan,\nettä oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.\n\n-- Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin,\nehdinpähän sittemmin.\n\nAune rouva kyllä tiesi nuo \"käväisemiset\"; ne kestivät toisinaan pari\nkolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.\n\nMutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan\nKoskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti\nkirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri\nJohanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja\notti kuin ottikin rouvansa mukaan.\n\nPetsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei\nvalmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen,\nloistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan\nuuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki,\njota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta\ntyömiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.\n\nKaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita,\nrakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla\nsaattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi\nkansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia,\nkeinottelijoita, jos jotakin.\n\nPetsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet\nja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili\nuteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen\nkanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi\nnäkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten\ntoimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan\nikävä ei ollut vierasta.\n\nHe tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden\nihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka\nsuunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja,\nsorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen\nherkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla,\nkunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön\nsurmaaminen.\n\nAntti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän\nKoskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen\netelään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTyö edistyi jättiläisaskelin.\n\nNyt oli rataosa Petsamo--Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa.\nPetsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse\nTunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä\nhaararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen\nkäsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit\nkiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja\nruokavaroja Kolttakoskelle.\n\nNiinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat\ntyöt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet\npureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta\nräiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla\nraiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat\nja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät,\nmasuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset\nsähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua\nrakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät\nlaskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa\nihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen,\nvihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin\njättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.\n\nSitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta\nvirtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista\nsangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset,\nnääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin\nyhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin,\nsuuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat\nKjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.\n\nJa kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen\nja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään,\naina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen\nkasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.\n\nMutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat\nsynkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä.\nKatkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin\nkaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä\noikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi\nraakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille,\npelkistämistä ja jalostamista varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt\nonnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu.\nMutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.\n\nRataosan Rovaniemi--Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren\nvapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi--Sodankylä,\nmutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi--Kyrö, koska tarveaineiden\nhankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson\nkirkui telefooniin:\n\n-- Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.\n\nJäkälä kysyi tyynellä tavallaan:\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän\nhelvetissä.\n\n-- Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.\n\n-- Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.\n\n-- Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti\nkiinni vastausta odottamatta.\n\nTyöväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa.\nKapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää\nhätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi\nlisätä vauhtia.\n\nMutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä\nliikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua\npimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat\nrinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren\nkeskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin\nmennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen\nnorjalaiseen satamaan.\n\nInsinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta\nhän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti\nja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä\narveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.\n\nJäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:\n\n-- Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata.\nPuolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet\nlaivat Petsamoon.\n\nJa Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:\n\n-- Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa\npalvella sinua.\n\n-- Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.\n\n-- _Täytyy_ herua.\n\nKymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat\nkäydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko\nsai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä\nja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen\npaikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni\nuhkaavaksi äänettömyydeksi.\n\nJohansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka\njotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin\nvarastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat\nNautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen,\nNorjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät,\nettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi\nymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen\nluovutuksen.\n\nInsinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti\nyhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin,\ntoi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan\nlähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä;\nKivimäki oli järkkymätön.\n\nHelmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti,\nsuurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun\nvaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli\nkovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten\ntaivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta\n21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky.\nTaivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi\nmetsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin\nkinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että\ntuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin\nraju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko\nNautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat\nkämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.\n\nJo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman.\nMuonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät\nmitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja\närjyviä kuohuja.\n\nPuhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin\nja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski\nviemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen\nsupistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla \"ylös\" niin\npian kuin mahdollista.\n\nHäntä kiellettiin lähtemästä.\n\n-- Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.\n\n-- _Täytyy_ päästä, kuului vastaus.\n\nPuhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja\najoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden\nja nukkuen reessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos\nmahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.\n\nHeti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen,\nettä korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.)\nMerkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla,\nNautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta\ntoisena päivänä.\n\nInsinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi\nheidät Kolttakoski--Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se\nosottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa.\nLanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut\nolivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki\nkuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten,\nlinja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.\n\nJohanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina\nkylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän\nkuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet\nhädänkään nimessä ruveta elättämään \"kokonaista kansakuntaa\", heillä\nalkoi olla puute itselläänkin.\n\nJuuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa.\nJohansson soitti.\n\n-- Halloo. Onko Grönberg?\n\n-- Minä juuri.\n\n-- Onko teillä yhteyttä muuanne?\n\n-- On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.\n\n-- Ja mitä kuuluu Nautsiin?\n\n-- Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa.\nInsinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat\npitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on\nrauhallista, mutta mieliala alkaa painua.\n\n-- Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?\n\n-- Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän\nkymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.\n\n-- Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset,\nmitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä,\ntottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa\nradan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan\nkolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.\n\n-- Mutta jos se ei sittenkään käy?\n\n-- Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on\nlähetettävä Nautsiin, kuulitteko.\n\n-- Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?\n\n-- Onkikaa Töllevistä ahvenia... Prrr.\n\nGrönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan\npiirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson\nkonttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa\nmuuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin\npiiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet\ntottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä\nseurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi\npäiväksi Nautsin miehistölle.\n\nMutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli\ntulossa, oli linja poikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät\nmiehet kämppiin.\n\n-- Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin\nMyllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole\nollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.\n\nAinahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä,\njotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät\nympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin\nhankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä.\nJärjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että\nmääräyksiä noudatettiin.\n\nToinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut,\nei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.\n\nKolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä\ntarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina\nTölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että\njohto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden,\nmutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta\nmikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi\nsitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni\nPorojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta.\nJunassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.\n\nInsinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja\nkangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat\npieniä ja keveitä. Matkaan!\n\nMutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet\npalanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä\nkiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.\n\nTurhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:\n\n-- Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä\nvuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me\nsaamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.\n\nAnnokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä\nsuinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui,\nja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että\nmiehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa\nveljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.\n\nIllalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa\nkuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi\nsen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä\nkenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain\nvähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.\n\nSilloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos\nkerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni\nmyöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin\nPetsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan.\nEi ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä\njatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon,\nennenkuin rata saataisiin selväksi.\n\nEi, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois,\nTölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä\nvarastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.\n\n-- Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat\nhulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät\nvatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne\nkuolemaan.\n\nNiin tyytymättömät uhosivat.\n\nSilloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen\nalkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan\naikaan varmaankin sataan päähän.\n\nMutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet\nkämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä\ntuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä\nsuojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin,\nettä he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat\närhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä\nulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!\n\nVihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään\nkookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja\nvaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:\n\n-- Älä jumalauta jeessustele!\n\n-- Suu kiinni!\n\n-- Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä\nodottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään\njärjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi\nkerran kattoon ja alkoi ärjyä.\n\nMutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä\nihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!\n\nJärjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli\nkuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään.\nJärjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi\njyrkästi ampumasta.\n\n-- Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun\nruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä.\nLähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan,\nhuusivat kiihottajat.\n\nYhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat\nesimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä.\nMiehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan\ntuiskun ja tuulen keskellä.\n\n-- Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. -- Jos olisi päivä,\nniin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät\nmetsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä\npitää järjestystä.\n\nMutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.\nLaukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.\nLumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin\nkiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.\n\nMutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet\ntielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat\njääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä\nhe enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat\nkaikki lähteneet.\n\nSilmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin\nyksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen\nviisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin\ninsinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.\n\nMelu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.\n\n-- Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson\ninnostaa työmiehiään. -- Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta\nikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään.\nVannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin\ntehdään.\n\nMutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina\naikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja\ntyönjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista.\nHänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa,\nlaskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen\nhän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla,\nmilloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.\n\nMilloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä\nhänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli\nkuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja\nlähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky\nyhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva\nitsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut.\nTäällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi\noli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai\nnähdä millaista se talven ihanuus oli... Vaikka Johansson kiitti\ntietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen\nseuratoverin.\n\nTurhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri\noli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin\nmuonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet\nsenkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää;\nviidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja\nnurina muuttui uhkaavaksi.\n\nTaajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson\nkutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan\npihaan.\n\n-- Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.\n\n-- Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!\n\n-- No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa\nkämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän,\nettä ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin\nlämpimässä.\n\n-- Me lähdemme Norjaan.\n\n-- Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen\nkaiken, mitä sieltä lähtee.\n\n-- No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee,\nniin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.\n\n-- Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän\ntuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää\ntoki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea\nitsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä\nmaailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon\nKolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat\nhe katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä\nhe sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän\nkämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa,\npojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja\nhenkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä\nkukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea.\nSekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä... Ei, veikkoset!\nTe menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun\nvatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja\npuristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se\non niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan.\nLuuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet\nnaamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä\nvoidaan, se tehdään.\n\nNiin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima\nhän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului,\nmutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä\nhitaudella asuntoihinsa.\n\nInsinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi\npuusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää.\nMasuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati\nhoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja\nmiehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan\nmielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.\n\nHän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi\nvapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää.\nHän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot,\nrautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään\noudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.\n\nKuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo\nseitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja\nkuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien\ntunturipengermäin notkoihin.\n\nJohansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet\neivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti\ntuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään\nja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut\ntehtävissä kuin odottaa. \"No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon,\nettä nyt voit nukahtaa kerrankin\", mutisi hän itsekseen. Samalla hän\ntunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut\ntyöläiset tottelemaan.\n\nSilloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi\npihaan.\n\nJohansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune\nrouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin\nhän syöksyi portaille.\n\n-- Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne?\nHevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.\n\n-- Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän\nsisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin\nlujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa\najoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin\ntavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli\nkaunis!... Mitä sinulle kuuluu, Pekka?\n\n-- Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia\nväsymystä. Ja huono omatunto.\n\n-- Omatunto? Miksi niin?\n\n-- Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen\njättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.\n\n-- Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.\nTahdotko?\n\n-- Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.\nMinä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.\nPelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.\n\n-- Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla\nsillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en\naio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos\nsuinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.\n\nJohansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista\nkiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille\nmatkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän\nvaltaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.\n\n-- Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä\nmiettinee?\n\n-- Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja\nmiettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.\n\n-- Mutta jos hän on lähtenyt tänne.\n\n-- Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.\n\n-- Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen\nvoimansa.\n\n-- Tunnustan kyllä.\n\nSyntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun\nkirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen\nerämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä\näänellä:\n\n-- Niin, Antti... Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven\npeittämä... Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa...\n\nPekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He\nvaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:\n\n-- Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat\nperille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen\npäänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin\nhän oli kaivoksella vilustunut.\n\n-- Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja\nihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva\nistuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.\n\n-- Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen\nharvinaisen masennuksissa.\n\n-- Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.\n\n-- Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.\n\nAune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa,\ntoimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.\n\n-- Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.\n\n-- Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua\nhävettää väsymykseni.\n\nKonjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen\nposkipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan.\nPitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä\nuunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja\nradalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.\n\n\"Kylläpä olin mieletön kun lähdin\", ajatteli Pekka moneen kertaan.\nHänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.\n\nSiinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään\nsoittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen\nsäveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni\nkokonaan hukkunut työn pauhuun.\n\nPekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa\njotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti\nkaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski\npois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli\nhän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun.\nSitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:\n\n-- Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!\n\nMutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä\nosanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.\n\n-- -- --\n\nMyöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui\nvastaamaan.\n\nInsinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut\nnälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.\n\n-- Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin,\nvastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.\n\nMutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä\nhän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:\n\n-- Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet\nsairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä\ntekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman\nsinua!\n\n-- Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva\nsoitti kiivaasti:\n\n-- Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia.\nHän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt\njätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte\ntehdä saman kuin hänkin!\n\n-- -- --\n\n-- No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.\n\nPekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan\ntuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.\n\n-- Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna\nvaljastaa hevonen.\n\nAune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.\n\n-- Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä\nlähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa\nvuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla\nvarhain.\n\nJa Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti\nsitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi\näänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet\nvaltaansa.\n\n-- Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.\n\nTaas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.\nTaas palautui hänen mieleensä: \"miksi lähdinkään, kun tiesin olevani\nuupunut\". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.\nVarmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.\n\n-- Kylläpä nyt säälit minua... Kylläpä käteni on heikko... Mutta sinä\net ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle... Mitä osaa näyttelet\nelämässäni, Amerikasta saakka... Heikko... Mutta olenko viitannut\nsanallakaan, ilmeelläkään!... Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä\nrinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!... Jaksan minä puristaakin. (Hän\npuristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä\nminua... Et päästä minua... (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri\npakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä\nsinua... kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka\nkuolema! Oi Aune!\n\nHän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen,\ntukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan\nrintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli\nhäntä.\n\n-- Kuinka ihana sinä olet, Aune... Kuinka minä rakastan sinua, kuinka\nrakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.\n\nAune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan\nhuuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden\nkulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen\nahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei\ntiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle...\n\nMutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset\nkasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus\nuhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän\nriuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja\nkirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:\n\n-- Antti!\n\nPekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea\npistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen\nkärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia\nperäkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi\nkatsettaan.\n\nMutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen,\nnyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä\nnimeä.\n\n-- Antti, Antti, Antti, Antti!\n\nHän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.\nEipä hän edes ollut loukkaantunut.\n\nSitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän\nsäikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa\novea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta\navata hän ei uskaltanut.\n\nHän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu\nloisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin\nkivettyneenä lumivaippaansa.\n\nTaas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli\nsairas tänään... Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju...\nVieläkin hänen huuliensa jälki poltti... Yhtäkkiä Aune rouva tuli\najatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt\nirti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin\nsyvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi\nposkiensa karahtavan punaisiksi.\n\nKylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli\nmatolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui\nsyvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.\n\nAune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa\ntoiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän\nnukkui raskaasti... Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat\nkuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä\nkauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä... Kaunis Pekka\noli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat\nalas otsalle... Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen\nloiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä\nhän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi\nkuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi\nsykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi\nja miettiviksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo\ntäydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin.\nHe ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet\nkankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman\njälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa,\ntoiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.\n\nMatkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat\npurkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa\ntäydeltä -- raaka lihakin oli heille kelvannut -- ja käännyttäneet\nmuonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita\nleipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet\npääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta\nsiinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin\nTölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa\nmatkaa.\n\nHeidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui\ntuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain\nmajoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan\nkinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.\n\nEdellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven\ntaloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten\nTöllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli\notettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset\nsaivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä.\nHeitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat\nTöllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä\ntulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat\nSalmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten\nmatkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän\nreissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli\nTöllevissä samoin kuin sairasparakitkin.\n\nHätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut\nsuunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat\nyösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään\nhevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä\npysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli\ntulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä\nkolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui\nsitten juomaan koko loppuyöksi.\n\nMutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän\noli miehiään.\n\n-- Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.\n\n-- Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.\n\n-- Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.\n\n-- Ruokaa ei ole.\n\n-- Sitten me lähdemme Boris Glebiin.\n\n-- Menkää, siellä ei ole leivän palaa.\n\n-- Mutta me pääsemme Kirkenesiin.\n\n-- Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat\nottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.\n\nSilloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.\n\nMutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä\nrautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän\nkannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin,\nmutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä.\nKunpa vain olisi ollut ruokaa!\n\nMutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki\nTöllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä\nsairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.\n\n-- Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he\neivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan\npääjoukosta.\n\n-- Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme\ntakaisin pakkaseen.\n\nHe tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen\nheiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä\nraivo sai heidät valtaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki\npihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti\njotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen,\njonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta\njalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun\nturkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri\nJäkäläksi.\n\n-- Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään\nriensi häntä vastaan.\n\n-- Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.\n\n-- Missä sitten?\n\n-- Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.\n\n-- Ettekö tienneet, että olin tulossa?\n\n-- Emme ollenkaan.\n\n-- Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut\nyhteyttä koko myrskyn aikana... Hakekaa Grönberg.\n\nKun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen,\nistui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka\nsekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja\nverestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.\n\nSeurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä\nkatseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen\nposkilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:\n\n-- Menkää ulos!\n\nSitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.\n\nNeljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat,\nettä työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia.\nHetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille\nportaille.\n\n-- Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne\najavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen,\ntavattoman roteva mies.\n\nSilloin Jäkälä alkoi puhua.\n\n-- Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli\npäässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.\n\n-- Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne,\nte olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä,\nmutta erittäin rauhallisella äänellä. -- En ole ikinä nähnyt\nepätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte\ntoverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen.\nTe ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei\nvaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne,\njossa ei ole mitään.\n\nSilloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi\nvaltavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.\n\n-- Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin\nasti jäässä. Se on sinun syytäsi!\n\nKatsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi\nkämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean\ndjiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi\nliikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa\nympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua;\nenemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.\n\nSynkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät.\nKirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli\npiirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista\ntai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka\nlumessa, revolveri kummassakin kädessä.\n\nInsinööri Jäkälä jatkoi:\n\n-- Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle\nuupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan\ntietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle,\nainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan\nkaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne\ntullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti\nlähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.\n\nHän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa\nterävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten\nhän jatkoi paljoa ystävällisemmin.\n\n-- Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette\nsilti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä,\nettä muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin\nRovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan\nmyrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne\nläpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta\nkuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille,\nettä tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.\n\nJo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin\nJäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.\n\n-- Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.\n\n-- Hän ei ole nyt tavattavissa.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.\n\n-- Insinööri Jäkälä.\n\n-- Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.\n\n-- Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon\npuhua hänen kanssaan.\n\nTuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.\n\n-- Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.\n\n-- Entä sitten? Äänettömyys.\n\n-- Entä sitten? toisti Jäkälä.\n\n-- Enhän... tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.\n\n-- Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?\n\n-- Tuota... se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä\nkatson... Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.\n\n-- Nyt on valmis.\n\n-- Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?... Herättäkää rouva!\n\n-- -- --\n\n-- Sinäkö se olet, Aune?\n\n-- Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?\n\n-- Töllevistä.\n\n-- Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä\nolet tullut?\n\n-- Pari tuntia sitten... Kuule, onko Pekka siellä?\n\n-- Pekkako?... Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen\nepävarmana.)\n\n-- Koska hän lähti?\n\n-- Noin... noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän\nnukahti sohvalle... Milloin tulet tänne?\n\n-- Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.\n\nInsinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti\nKolttakoskelle.\n\n-- Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?\n\n-- Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On\ntuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.\n\nJäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.\nVihdoin hän sanoi:\n\n-- Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.\n\nHän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään\ntuijottamaan. \"Soitti hevosen\", ajatteli hän itsekseen. \"Mitä ihmettä\nse Aune sitten höpisi hänen lähdöstään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven,\nhorjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää\nsydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten?\nMiksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?\n\nHän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään... Hän oli\nvain... hän oli vain suudellut Pekan huulia... Kuten veljen. Kun ne\nolivat niin kauniit... Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?\n\nHän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa.\nHän sanoo, että Pekka on vielä täällä... Oi, mutta mitä ajattelee\nAntti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys... Antin, joka ei voi\nunohtaa mitään... Ei, ei hän voi soittaa... Hyvä Jumala! Kuinka hän\noli tullut valehdelleeksi äsken... unen horteessa, säikähdyksissään?\n\nKiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni\nsaliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.\n\n-- Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.\n\nInsinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen.\nNähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.\n\n-- Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta\ninsinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen\nluo.\n\nMutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.\n\n-- Et saa soittaa, Pekka! Minä... minä... Voi, minä tulin sanoneeksi\nAntille, että olet jo lähtenyt.\n\nPekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän\nkuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin\nhaavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.\n\n-- Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja\nkymmenen ruoskaa!\n\nKas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja\nyritti hymyillä.\n\n-- Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään\nkatsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.\n\n-- Väsyksissä sinä olit.\n\n-- Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.\n\nPekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä.\nKeskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti\nkuin hevonen tuli.\n\n-- Näkemiin, Pekka, Koska tulet?\n\n-- En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa\noli kuin nyyhkytys.\n\n-- Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.\n\n-- En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan\npäätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti\nja painalsi juoksujalkaa rekeen.\n\nKun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.\n\n-- Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.\n\nJohansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.\n\n-- Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän\narvokkaasti.\n\n-- Saman tekevää. Äänettömyys.\n\n-- Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello\npuoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.\n\n-- Niin on.\n\n-- No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti\nliikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai\nonko sinulla kenties ruokaa siellä?\n\nJohansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän\nkirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.\n\n-- Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään\nselviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä,\nkun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä\ntäällä, eikä siellä.\n\nJohanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen\ntuhlannut. \"Itse olet maannut turkeissasi koko ajan\", välähti hänen\nmieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä\nilmassa nukuttu.\n\nHän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.\n\n-- -- --\n\nMutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä\nkohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai\noliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se\non vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan\nkäyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.\n\nJuuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista\nsekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla\nvoinut päästä mihinkään. \"Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin\nkallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat\", oli hän sanonut. Ja niin\noli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka\n\"hengenahdistuksen\" takia -- käyttääksemme kuljettajain kieltä -- jo\nkuukausia sitten oli jätetty syrjään.\n\nJa hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.\n\n-- Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän\nkäskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka\nliikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen\nviivan, sallitun paineen rajan.)\n\nItse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle\npyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja\ntuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla,\nheittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.\n\nMutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli\nhautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien\nsylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka\npätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe,\netsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit\npihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä,\nmaatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja\nlämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta\nkohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.\n\nKun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän\ntiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen\nvasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään\nnaarmua ei hänen ihossaan ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi\nTölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.\n\n-- Blom, kuulitteko sitä?\n\n-- Kyllä kuulin.\n\n-- Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?\n\n-- Oli kyllä.\n\n-- Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein...\nKuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo.\nÄlkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja\nsairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.\n\n-- Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.\n\n-- Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet,\nkäyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.\n\nTöllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti,\nkomennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta\nkoviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua.\nNälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän\notsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla\nkiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen\nvakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa\nsuihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.\n\nKun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se\ntyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki\nhaavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit\nsiirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin\nTölleviin. Blom soitti.\n\n-- Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.\n\n-- Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut\njäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on\npakkanen tehnyt tuhoa.\n\n-- Entäs insinööri Johansson?\n\n-- Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.\nPahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.\n\n-- -- --\n\nKymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin\njättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät\nlumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien\nkorkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli\ninsinööri Kivimäen pyöröaura.\n\nTanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin\nkoska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.\n\n-- Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin\nmatkassa?\n\n-- Tuota... Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei\nosoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Tuota... kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se\nherättäisi ennenaikaista toivoa.\n\nJäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen\nneliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.\n\n-- Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?\n\n-- Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta\nne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin\navovaunuihin.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin\nmatkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka\nolisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.\n\nJäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.\n\n-- Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.\n\nMutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten\nsuussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä\nJäkälän oli kuultu koskaan antavan.\n\nKivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä\nvarustettuna.\n\nKello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia\ntauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat\nonnellisesti saapuneet satamaan.\n\nKello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä,\nvirkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet.\nTunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.\n\nLumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä\nvaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat\nturvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena\nJäkälä talutti häntä portaita ylös.\n\nMuuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.\n\n-- Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.\n\n-- Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.\n\n-- Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.\n\n-- Tietysti, herra insinööri.\n\nHoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen,\nvaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi\nhengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.\n\n-- Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.\n\n-- Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.\n\nAune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan\nhehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.\n\nHellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä\nheräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat\ntavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän\nluomensa jälleen umpeen.\n\n-- Sinäkö se olet, Aune?... Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin\nkuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän\naikaa aivan hiljaista.\n\n-- En koskaan enää, sanoinhan sen... En koskaan enää, kuului pitkän\najan perästä, vieläkin hiljemmin.\n\nKyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.\n\nTaas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti\nkirkastavan hänen kasvonsa.\n\n-- Kuinka olen rakastanut sinua... koko elämäni... Sinua ainoata...\nJospa sen tietäisit!\n\nMutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli\nesille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:\n\n-- Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle\nkuplettilauluina.\n\nTaas kesti tuokion äänettömyyttä.\n\n-- Aune... Niin, sinähän se olet... Oi, etkö suutele minua?... Etkö\nsuutele minua?... Niinkuin silloin... eilen... vai koska se oli? Etkö\nsano minulle jäähyväisiä?...\n\nVaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja\nviiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi\nmuuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan\nharmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä\nlattialle.\n\nTaas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky.\nHän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan\nliikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin,\nhien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan\nkäden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä\nenemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt\ntaisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää\nläsnäoloaan.\n\nVihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen\nrouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen.\nVasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.\n\nKello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai\njoutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai\ntapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108.\nMyrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.\n\nSanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli\nrajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä\nkierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon\nonnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin,\nverraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä\nisänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan\nniistä: \"Hankeen uupuneita\", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen\npeitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli\nmaailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja\nitäisellä rintamalla.)\n\nOsottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy.\nPetsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien\nja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne\nyrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja\nsuuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen,\nnyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies\nei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei\nenää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle\nsissijoukkonsa: petitikynäilijät.\n\n    \"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon!\n    Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään,\n    ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä\n    ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta\n    kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään\n    palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta -- jolloin se\n    yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon\n    kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka\n    isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä\n    erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt\n    porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta\n    se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos\n    samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi\n    kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se\n    aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät\n    herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme,\n    miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani\n    viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa\n    paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme\n    viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin\n    tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti\n    'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa\n    autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä\n    kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin\n    parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa\n    'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt\n    kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa.\"\n\nMutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi,\nettä luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi,\nettä muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja,\njoille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien\nrunsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle\npäässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus\naiheuttanut edes oikeusjuttua.\n\nYhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja\nlamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä\njättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä\nuseammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja\njärjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata.\n\"Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä\nehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin,\njoihin he kuolivat.\" Niin sanottiin.\n\nInsinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin,\nmutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui\nhän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun\nvaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri\nollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen\nyksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona\nollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa\ntai sohvalla -- vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi\nkipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana\nhänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon,\nKemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.\n\nLuonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin\nKuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja\nvaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri\nLatvankin.\n\n-- En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.\n\n-- Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja\nhuomattavasti vaaleten.\n\n-- Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä\nviiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.\n\nLatva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet\ntunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa\nvavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui\nulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen,\ntunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla\nmeluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta\noli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät\nradan.\n\nMutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia,\njoista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.\n\nYksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi\nmerkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen,\nkiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat\ntylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti\ntakertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan\nkuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen\nmuotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi,\njonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.\n\nSen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi\nhirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä,\nyksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä.\nPyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina\npuremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti\npunainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen\natmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana\ntörröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta\nviimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän\nomaa patenttia.\n\nNyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi\nmiestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.\n\nJ. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä\nkohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara,\ntuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan\nhän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä\nkulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä\nkiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen,\nhänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet.\nHänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova\nja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei\nkuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.\n\nHe astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari\nsanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen\nlakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.\n\n-- Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.\n\nSen he uskoivat enempää yrittämättä.\n\nSitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen\npyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi\nkosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti,\ntaipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät\nylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin\nliikkein hiljaa keinua.\n\nJäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka\nväänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat\nkäyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua.\nPunainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja\npuhdistusharjat pyörivät vimmatusti.\n\nKoneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja\nsyöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien\nmetrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta.\nSitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.\n\nYleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä.\nSitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan\nja uudestaan moniääninen hurraa toistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä\nuutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta\nvaununvaihtaja-asemaa.\n\nTämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä,\nkuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui\nmahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä\nhäkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme\nkiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä\nyksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi\nkulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.\n\nYhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan\nerikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli\nensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän\nsillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty\nsiihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla.\nVarsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi\nkaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin\nsivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.\n\nNyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa\npitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat\nmaahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat\nhetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen\ntyöntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia\nteräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin\nvarovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli\npitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet\nhapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät\nniihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät\nparrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas\nsininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat\ntunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin\ntoisen kyljen syvennyksiin.\n\nVaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti\nkiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä\nteräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen,\nnelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle,\nkanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa,\nkiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut\nalkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.\n\nNäky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia.\nIhmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka\nkeksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVoi Koskilinnan Aune rouvaa!\n\nSiellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti\noli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään.\nMutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi -- ja\nainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä.\nHän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä\nkarua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun\nAntti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli\nhänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti -- niin, Antti ehkä\ninhosi... Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli\nhäntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin -- ehkä herransa\nkäskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän\nmuisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja\nkysyä horjahtamattoman kohteliaana: \"Tuota... mihin mennessä rouva\nhaluaisi?\" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.\n\nJa Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä\nloukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.\n\nPekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt\nkuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili\nvarmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei\nviitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä\nkaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki,\nvoidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. \"Pekka\non vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset\nosoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit\ntässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani.\" Niin sanoi Antti, yhtä\nystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa\npohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.\n\nTiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä.\nMutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. -- Oi, pelkäsikö,\npelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen\npuhelinilmoituksen valheeksi?\n\nMutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt\nKoskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin\nennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin -- mutta viilein\nhuulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa\nlaveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja\nsitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti\ntuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona\naamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.\n\nJa Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään\nkuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä\nniin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.\n\nHän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta\nhän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.\n\n\"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata\nitseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet\nhyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään\nsellaiseen huomiota.\"\n\nMutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien\nverhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune\nrouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:\n\n\"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita.\"\n\nTai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä\nkuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas,\nkohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.\n\n\"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä\nen voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan\nhänestä. Ei sanaakaan.\"\n\nJa senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi\nhuoneeseensa, eikä tullut -- oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo,\njoka yksinään vaikersi hädässään.\n\nToisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin\ntyöhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa,\naskeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa\npäätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa\nkaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse\noli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä\nhetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi\nrukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä\nhuolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily\noli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa\nlohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät\nhäntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli\nvähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin --\nviileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut\nvaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla\nAntin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi\nsulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se\nvarmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan\nsaattanut horjahtaa... Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.\n\nJa sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:\n\n\"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin\npuhelimessa.\"\n\nEi, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena\nja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle\nyhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten\nanteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi... Ja vaikkapa\nsitten tappaisi... Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi\nsanattomalla, järkkymättömällä tavallaan... Ja hänellä olisi syytä...\n\nJa hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi\npuhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä\nkatkerampana... Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen\nvoisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella\nvalheella! Mahdotonta, mahdotonta!\n\nOi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.\n\nMutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se\nolikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut.\nMutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa -- eikä Antti näyttänyt\nsitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.\n\nKuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja\nvakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä,\nlämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla\nruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman\najatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien\nneulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta\ntakista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu,\njolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki\nkerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille.\nSellaisena yönä... jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi\ntyöhuoneeseensa...\n\nSitä takkia ommellessa kului aika.\n\nMutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen.\nKoski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä\ntuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät... Kuinka\nyksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti\noli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut\nhäntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla\nja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui\nnurmikoilla.\n\nMutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.\n\n-- Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.\n\n-- Sinäkö se olet, Antti? Kiitos... hyvin... Mistä soitat?\n\nAune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään\nkuuluviin.\n\n-- Kyröstä.\n\n-- Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?\n\n-- En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin\nkuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni... Niin, minä\nolen tulossa kotiin käymään.\n\nIlon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.\n\n-- Tervetuloa! Milloin olet täällä?\n\n-- Iltapäivällä, kuuden aikoihin.\n\n-- Viivytkö... pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin\nystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi,\nsäpsähti ja vaikeni.\n\nÄänettömyyttä kesti hetken.\n\n-- Sanoitko jotakin, Aune?\n\n-- En... en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.\n\n-- Näkemiin sitten.\n\n-- Näkemiin.\n\nMutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin\npyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti,\nsomisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän\nAntti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän\npukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei\nAntti sietänyt.\n\nSitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa\nsuihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava\nvalmiiksi... Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan\nja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski... Viipyisikö Antti,\nvai menisikö hän taas... kuten ennenkin?\n\nKas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva\npiteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.\nSitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan\nTölleviin... Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.\n\nMutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa\nTöllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen\nsilmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle,\nvei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen\nkanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.\n\nVaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut\njyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin\nolisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui\nalistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.\n\n-- Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin\nkuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka\nojensi vaimolleen.\n\n-- Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.\n\n-- Kirja varmaankin!... Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen\niloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan\nkätensä.\n\nAntti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri\nkatosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen\ntapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään,\nmutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas\nja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut\nomistuskirjoitusta, kuten ennen...\n\n-- Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä\nkuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.\n\n-- Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti\nAntti yksikantaan:\n\n-- Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.\n\nJa varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.\n\nKeskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden\nvallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen\nerämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta\nsuunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut;\nvarmaankin Antti istui ja mietti.\n\nMutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen\nvaltaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan\nviimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi\nsisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään,\nviiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.\n\nKun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän\nvavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut.\nMutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti\nlempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n-- Kylläpä sinun on ikävä, Aune... En tahtoisi pahoittaa mieltäsi,\nmutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä,\nmelkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä\nsaisit seuraa ja voisit huvitellakin?\n\nAune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.\n\n-- Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen\nääni.\n\nPitkän aikaa kesti äänettömyyttä.\n\n-- Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.\n\n-- Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului\nhiljaa ja katkonaisesti.\n\nAntista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen\nrautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen\nkasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat\nkuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä\ntasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin\nmaan alta, kun hän vastasi.\n\n-- Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä\nteet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista\nilmaissut.\n\n-- Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.\n\n-- Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä\nmielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä\nole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan...\n\nSilloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.\n\nHän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät\nhehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei\nollut hänen kasvoillaan.\n\n-- Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.\nKauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota\nkummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.\nSitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.\n\nMutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten\npäätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan\nsoi kuin haikea laulu...\n\nMiten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.\nHän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.\n\n-- Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.\n\nAune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.\nHänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.\n\n-- En sanonut hyvää yötä äsken... Tahdotko tämän päällesi, on viileää\nvielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.\n\n-- Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.\n\nAune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli\non taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan.\nKauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.\n\n-- Olen sen itse ommellut... monena iltana.\n\nSilloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja\nhermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän\nvastasi:\n\n-- Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.\n\n-- Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli\nottanut takin.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nOvi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin,\ntaidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa\ntyölle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin\nturhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle.\nHänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa\njuurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja\nrinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.\n\n-- En voi, kuiskasi hän käheästi.\n\nJa pitkän ajan kuluttua hän toisti:\n\n-- En voi.\n\nSitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin\nja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.\n\n-- Sinä, Aune... ja Pekka. Te molemmat... ainoat, joita maailmassa\nrakastin, äännähti hän itsekseen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPetsamosta Tölleviin johtava väliaikainen rata teki Tunturijärven\npaikkeilla lähes neljä kilometriä pitkän mutkan, koukertaen siitä\nhuolimatta kuin pääsypaikkaa etsivä vuoripuro. Koko matka Petsamosta\nTölleviin oli äärimmäisen vaikea. Leikkauksia, täyttämisiä, vuoren\nsyrjään kaivettuja osia oli tuhka tiheässä, mutta Tunturijärvellä oli\nedessä tunturi, jonka läpi oli porattava 840 metriä pitkä tunneli.\n\nKaartamalla pitkän matkan ja sinne tänne pujottelemalla oli\nväliaikainen rata kuin ihmeen kautta löytänyt tiensä; ei näet\ntahdottu ruveta tunnelitöihin, ennenkuin Kolttakosken voima-asema oli\nvalmis ja sähköjohdot kunnossa, koska laskettiin koneporauksen käyvän\nneljä tai viisi kertaa nopeammin kuin käsiporauksen.\n\nMutta nyt olivat työt paraikaa käynnissä.\n\nTunnelin hevosenkengän muotoisen läpileikkauskuvion alapäähän\nkaivettiin ensin neliönmuotoinen reikä melkoisen syvälle ja\ntunnelin laskettua suuntakäyrää seuraten. Sitten puhkaistiin\npystysuora kolo, joka ulottui läpileikkauskuvion holvimaiseen\nkattoon saakka, käännyttiin takaisin ja tehtiin ensinkaivetun reiän\npäälle yhdensuuntainen ja suunnilleen samansuuruinen käytävä. Mutta\naikoja ennen oli jo alimmaiseen käytävään sijoitettu työraiteet,\njoita pitkin sähkölläkäyvät kivivaunut jyrisivät. Ylimpää käytävää\nlaajennettiin, niin että se vähitellen käsitti koko tunnelin\nholvimaisen yläosan. Suupuolelta puhkaistiin molempien käytävien\nvälinen maa, aukkoa laajennettiin läpileikkauskuvion suoriin\nsivuseiniin saakka, tunnelitelineet ja holvauskaavat pystytettiin\nja betoni valettiin. Oli ahdasta, kiirettä, kuumaa. Sähköporat\nkirkuivat, valonheijastajat loistivat, suuret ventilaattorit imivät\nsuristen räjähdyskaasuja ja raskasta ilmaa vuoren uumenista, kumeat\nlouhintaräjähdykset panivat maan vapisemaan. Ja kaikessa tässä\nmelussa hääräili hikinen työläisjoukko muistuttaen pesäänsä pyrkivää\nmuurahaisparvea.\n\nSaapuessaan tunnelityömaalle oli Jäkälällä ja Kivimäellä\ntarkoituksena viipyä siellä vain muutamia tunteja; he olivat matkalla\nPetsamoon. Mutta silloin ilmoitti tunnelintyötä johtava insinööri,\nettä tunturi oli syvemmältä mitä lujinta kallioa.\n\n-- Toistakymmentä metriä on itäisessä päässä nyt jo porattu\nmitä lujimpaan kiveen, josta turhaan olen etsinyt säröjä ja\nrikkinäisyyksiä. Varmasti voidaan betonimuuraus siellä jättää pois ja\ntyö edistyy monta vertaa nopeammin.\n\nSilloin insinöörit jäivät tutkimaan asiaa ja viipyivät kolme päivää.\n\nIhmeellistä. Näiden kolmen päivän kuluessa tunkeutui jylhän vuoren\nsisään, joka muutama vuosi sitten oli vielä ollut autio ja asumaton,\nkaksi koko ihmiskunnan intressejä koskevaa tiedonantoa, kaksi\nsähkösanomaa:\n\nToinen oli Lontoon maailmannäyttelystä:\n\n    \"Kovateräs Petsamo saanut kultamitalin.\n\n                                         Liir.\"\n\nToinen Kemijärveltä:\n\n    \"Yksikiskorataa tänään koeteltu Sodankylään asti.\n\n                                         Laakso.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPetsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle.\nTyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä\nvirheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi\nohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja\nlaskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle,\nselittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.\n\nJuoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.\n\n-- Mistä kysytään?\n\n-- Kolttakoskelta, herra insinööri.\n\nKun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi\nesitystään entiseen tapaan.\n\nKun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:\n\n-- Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa\nhiukan?\n\n-- Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.\n\n-- On kyllä. Mutta minä pyydän...\n\n-- En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja\nhiljaa, katsoen syrjään.\n\nSilloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa\nosoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät\nrävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja\nkantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.\n\nMuutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle,\nmiltei rantaan, kosken alapuolella.\n\n-- Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?\n\n-- Noin kolme tuntia aikaisemmin.\n\n-- Ei kukaan nähnyt... Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja\nviivytteli.\n\n-- Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja\nastui biiliin.\n\nHän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä\nahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen\npalvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja\npalvelija poistui.\n\nLääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän\nlaski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa\nliikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.\n\nSiinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu.\nHän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen\nvallassa.\n\n    Rakas Antti.\n\n    Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä\n    tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin\n    musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä\n    pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä\n    itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä\n    tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan,\n    vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni\n    olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että\n    Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla\n    puhdistautumatta... tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi\n    puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin\n    syyllisemmäksi.\n\n    Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän,\n    Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt\n    ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja\n    silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan,\n    Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa\n    huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että\n    aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en\n    minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä\n    vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi\n    kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin\n    riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta\n    palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin\n    minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli\n    kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä...\n    jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin\n    lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni\n    puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni\n    kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani... Etkö\n    sitten tahdo sitä unohtaa?\n\n    Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.\n\n    Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan\n    tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle\n    selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen,\n    se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut\n    pois... Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni,\n    minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt\n    en enää luule niin... oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt\n    rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin\n    suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas\n    anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta\n    se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut\n    sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin.\n    Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan\n    koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin,\n    kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni\n    synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni\n    sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu,\n    sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on,\n    silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun\n    tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.\n\n    Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua\n    oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä\n    voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä\n    epäilet paljoa pahempaa -- tunnenhan minä sinun pohjattoman\n    epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle\n    kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja\n    yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän\n    kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat.\n    Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti,\n    sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella\n    tavallasi. Sinä sanoisit: \"turhia, älä ota sitä noin raskaasti,\n    Aune. Unohdetaan jo tämä asia.\" Mutta sinun äänesi salainen\n    värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn,\n    joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi\n    minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit\n    minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi\n    mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys,\n    se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea\n    huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. --\n    Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet\n    kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on\n    painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että\n    virheesi, saa minut vapisemaan.\n\n    Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni\n    sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten\n    sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota\n    epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan\n    sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä\n    onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua!\n    Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi\n    elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä\n    olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole\n    paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!\n\n    Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi,\n    koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki\n    toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin\n    olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos\n    kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä\n    mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi,\n    Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja\n    antanut anteeksi?...\n\n    Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.\n\n                                                   Aune.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että\nPetsamon rata oli valmistunut.\n\nSe avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle.\nSen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.\n\nTaaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän\njättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien\nne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla\nsattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven\nviljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.\n\nSitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä\nvihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan\nkansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta\noli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti\nsillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun\nneliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.\n\nKöynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne\npeittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle\nvihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan,\njonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan\nlipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja,\nja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi\nja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti\njärjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon\nkirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla\nvalokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret\nkukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina\nsinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään\nuteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.\n\nNyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin\nja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:\n\n-- Juna tulee! Juna tulee!\n\nKunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun,\nkansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi\nliikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.\n\nJunasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä,\nloistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten\nhurraahuutojen kaikuessa.\n\nOsakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka\njunan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat\nkunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia,\nkukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan\nköysikujaa pitkin vihkimispaikalle.\n\nKaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas,\narvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen\nAntti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen\nhiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen\nvartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen\nniin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen\nnopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita\nkasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut\nleimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin\nkantavalla äänellä:\n\n    Herra Presidentti.\n\n    Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö\n    Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva\n    luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö\n    Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu\n    seuraavasti.\n\nJäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja\nasiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.\n\nNyt alkoi presidentti puhua.\n\nLyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta\nmerkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella\nkaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se\nnyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli\npaisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut\nvapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta\nkaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä\nSuomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei\nmikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu\nsydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa\nihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan\npyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite\nmiltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin\noli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta,\nosoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja\nisänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi\nOsakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei\nollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi\ntähän verrattavissa.\n\nSitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun\nkunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.\n\n-- Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan\nkiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa\nyhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit,\nkorkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille\npojilleen.\n\nKunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen\nniiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli\nkaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso\nnäytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin.\nLiir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli\nleukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut\nnaama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.\n\n-- Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan\ntehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon\nnähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan\nsyvimmän kunnioitukseni vakuutus.\n\nYleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi\nmielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten\ntapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä\nmeluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa\nMaamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan;\nvallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla\nkirkkaan taivaan alla.\n\nKeskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa\nitseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:\n\n-- Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän\nkuin Valkoisen Ruusun merkit.\n\nMinisteri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä,\nkiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen\nkäpälä.\n\n-- -- --\n\nSitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö\nkuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi\nja rauhallinen tasapaino palasi.\n\nSitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen\nluokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia.\nPaistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.\n\n-- Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin\näänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.\n\nOsakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta\nJäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.\n\nVihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan.\nTasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita\nja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi\nasemalta.\n\nKemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.\n\nLaakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka\nsuurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan,\nkorjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi\nsuunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka\nteräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita,\nkummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita,\nsuojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan\nja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen\nliikkeessä pohjoista kohti.\n\nKemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa\nväreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi!\nKaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat\nsoittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava\nlaulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja,\nhurraahuutoja!\n\nMutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä\nluonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan\nalastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet,\njotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut\nsitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.\n\nJäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja\nkoskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.\n\nTölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että\nrautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä\nilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin,\nottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti\nnenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.\n\nPetsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret\nvalonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia\nvalokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten\nvarastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin.\nPetsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei\nyksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan\nvalonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen\nraskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret\nvaltamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti\nvalaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina\nvihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.\n\nPresidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko\nloistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset\nkiitivät kohti maaherran asuntoa.\n\n-- -- --\n\nMutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli\nhiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua.\nKoskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän\nnousi portaat ja soitti.\n\nIlmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.\n\n-- Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.\n\n-- En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.\n\nSitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi\npitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa\nkammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.\n\nKosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti\nensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin\nspektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli\ntunturin.\n\nKun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä\nliikkumattomana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat\nnumerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt\nja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä\ntarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi\nmuistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä\nkuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle\nSuomelle pari kivijalkakirjoitusta.\n\nHeti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä\nluvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.\n\nMutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne\nolivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita\nvaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla\nhän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina.\nAinoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset\nja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa\nkunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon\nvuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia\nKolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.\n\nMutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa\nvaltiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä\nkaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin\nniin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki\nkulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei\ntarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa\nAhvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin\nkireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut\nsen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista\ntämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.\n\nLopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle\nkoko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön\nosakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi\nollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä\nvaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli\nponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu\noli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön\nkiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin\nraikkaasta lähteestä.\n\nMutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne\nmiehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille,\nkutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa\nrakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet\nenemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. \"Sillä se,\njoka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää\nainoastaan velvollisuutensa\", hän sanoi.\n\n\"Yksilön henki on mitätön\", hän kirjoitti. \"Maan ahtaassa piirissä\non kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri\nsana: se on isänmaa.\"\n\n\"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata\nhuojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi,\nettä kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä\nihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja\npuhtaammalla sydämellä.\"\n\n\n\n"]