[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3wCrSI0QagW7x1D7CPrGtKKupLngthtG1VdO9A7tII8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1615,"Sudenpyytäjät","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1615-curwood-james-oliver-sudenpyytajat","1615__Curwood_James_Oliver__Sudenpyytäjät",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1908,1922,35770,230897,false,55664,[24,25,26,27,28,29],"Canada -- Fiction","Hunters -- Fiction","Indians of North America -- Canada -- Fiction","Wilderness survival -- Fiction","Wolf hunting -- Fiction","Wolves -- Fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Sudenpyytäjät\" by James Oliver Curwood is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in the vast Canadian wilderness, where two young adventurers, Roderick Drew and Vabigun, face the harsh realities of nature, including encounters with wild animals and the threat of rival tribes. Central to the tale is the friendship between these two boys, highlighting themes of bravery and survival amidst danger.  At the start of the novel, the atmosphere is tense and foreboding as the characters navigate a frigid winter night. The opening scene vividly depicts the natural beauty and perils of the forest, featuring a wounded moose fleeing from wolves and the ensuing hunt. Roderick, a young white boy, and Vabigun, a native youth, find themselves in a perilous situation, battling exhaustion and predator threats. A fierce struggle ensues as Vabigun courageously protects Roderick while trying to reach safety, revealing their resilience and strong bond. Their initial confrontations set the stage for a broader exploration of the wilderness, danger, and camaraderie that permeates the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",308,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan lumisille saloille, missä nuoret metsästäjät ja heidän oppaansa Mukoki kohtaavat erämaan vaaroja. Tarina seuraa heidän matkaansa sudenpyynnin ja selviytymisen parissa talvisessa luonnossa.","James Oliver Curwoodin 'Sudenpyytäjät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1615. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","SUDENPYYTÄJÄT\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Wolf Hunters\"\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Taistelu metsässä.\n  2. Kuinka Vabigunista tuli valkoinen mies.\n  3. Roderick näkee jalanjälkiä.\n  4. Rod pääsee eräelämän makuun.\n  5. Salaperäisiä laukauksia salolla.\n  6. Mukoki häiritsee vainajien kotirauhaa.\n  7. Roderick keksii pukinnahkapussin.\n  8. Kuinka sudesta tuli ihmisen seuralainen.\n  9. Susi kostaa heimolaisilleen.\n 10. Rod tutkii rotkoa.\n 11. Rod näkee unta.\n 12. Luurankomiehen salaisuus.\n 13. Kinosten keskellä.\n 14. Vabin vapauttaminen.\n 15. Rod pitää rosvoja tiukalla.\n 16. Yllätyksiä kauppa-asemalla.\n\n\n\n\n1.\n\nTAISTELU METSÄSSÄ\n\n\nKanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena\npallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan\nhiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista\näänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian\naikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt\npinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta.\nSen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan\nrannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa\nlehtikuusinäreikköä.\n\nSuunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta\npimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen\nsiipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä\näänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan\nilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän\nkylmä oli -- niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi\ntunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.\n\nÄkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti\nsyvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai\nveren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se\ntuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus\nankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin\nkatosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.\n\nHetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä\nheikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin\nja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi\nerottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja\ntuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.\n\nHitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun\nvaloon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari,\nkääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät\nja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova.\nPuolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja\netsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä\nolisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli\nhenkihieveriin haavoittunut.\n\nViitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi\npää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet\nkohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee\nerottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.\n\nOli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella\nrannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi\nyhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui\npieni verilätäkkö.\n\nMikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta?\nOliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut\nyhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka\nheilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen.\nEläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja\nlehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten\nsen huomiota.\n\nJopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka\nihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä\nselvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui\nmelkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi --\nsusiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan\nsusilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle\nsamaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle\ntai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle\nvakoojalle.\n\nVaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat\nsarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia\nitään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta\npihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä\nturvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne\nennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten...\n\nJälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät\nsen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului\nsusilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus\nkantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai\nsalojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut\nsamanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja\npiinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla\neläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja\nlännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.\n\nHiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen\nminuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus.\nSe päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun,\nja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes\nkoko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi\nmetsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta\nse pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.\n\n-- Etkö jo joudu, Vabi?\n\nÄäni vastasi metsästä. -- Heti. Ala painua -- juokse!\n\nToinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin\nvielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti\nnuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa\nriippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset\nja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä\nväsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui\nhorjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija\nputosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän\nuupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän\nponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan\nja hän lankesi kasvoilleen lumeen.\n\nMetsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin\nhengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon\naiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.\n\nTakaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman\nnopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan\nvartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.\n\nSitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi\nliikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut\nhäntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa\nväliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi\nmerkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.\n\n-- Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!\n\nSiitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn\nja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin\nkuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti.\nParin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.\n\n-- Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.\n\nToinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä\nläähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui\ntoistamiseen hankeen.\n\n-- Pelkään -- etten -- jaksa -- Vabi, hän kuiskasi. -- Olen --\nlopussa...\n\nNuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan\nviereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa\nvasten.\n\n-- Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä\nme sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi\npitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt\nsinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus\nleiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.\n\n-- Kolmeko vain?\n\n-- Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme\nkahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt\nolkaani vasten! Joutuin!\n\nHän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti\nsusiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.\n\n-- Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä,\nVabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä\npyssyä?\n\nHoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa\npuolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen\nvoimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän\nkäsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen\navuton kannettavansa.\n\nKolme neljä minuuttia vielä, ja sitten...\n\nHirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena\nlapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä\nedessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät\nperisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan\noikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.\n\nVabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän\nvoisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse\nturvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään.\nEiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana\npäivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut\nsiitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat\nyhdessä.\n\nPäätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän\noli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin.\nHe saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi\nheidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen\njoudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien\nulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.\n\nSitten susilauma -- jostakin Vabille käsittämättömästä syystä\n-- lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin\nsijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko\nmahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?\n\nSitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut\nyhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat\nkäyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen\naikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän\nkuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen\nsilmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan\nvireästi heidän jälkiään pitkin.\n\nEi kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön.\nVarmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!\n\n-- Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän\npidättämään susia!\n\nHän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä\nvalkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään\ntaakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot\nja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä,\nkun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen.\nHän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy\nvalmiina kädessään.\n\nHän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle\nkuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan\npäässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä,\njos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.\n\nHän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä.\nSilloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi\nniitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen\netuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja\ntätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn\nposkelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.\n\nPitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin\nse oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi\nlennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja\nhengettömänä toisten joukkoon.\n\nVabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän\nsukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi\nuudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja\nnäki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa\nympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski\ntaakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat\nsilmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen\nhajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän\nkiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin\nperästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti\njälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän\najan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan\nturvaan.\n\n-- Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena\nkätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta.\nMinä olen sinulle paljon velkaa!\n\n-- Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!\n\nIntiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa\nlujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät\nvaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se\noli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän\nlaski ainakin puolisataa petoa.\n\nKuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien\nlihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä\nhuomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja\nistahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.\n\n-- Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian\npaljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee\nlönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen\ntoveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla\nvielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme\nhyvän saaliin. Mitä ihmettä...?\n\nVabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin\nvyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.\n\nPojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle.\nSudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen\nherkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman\nkiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet,\njoita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.\n\n-- Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.\n\nIntiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi\ntuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä.\nHaavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi\nsiihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana\njonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten\npiilopaikasta.\n\n-- Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja\npainuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat\naivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat\nsaaliistaan.\n\nHe näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli\naivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan\nolevasta metsästä.\n\n-- Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen\nliikkeellä, ja niiden saalis...\n\nHän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja\naikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti.\nViidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona\näskeiseen turvapaikkaan.\n\n-- Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat\ntaas tänne -- suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne\nvoi nähdä eivätkä vainuta meitä...\n\nSanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo\nsyöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta,\njonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti\nuroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama\neläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.\n\nHirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät\nolivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului\nniiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien\njalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod\nollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa\nVabiakin se kiihotti.\n\nEi hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat\ntuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa\nmonia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä\neläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia,\nvoimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin\nlähelle lihavaa saalista.\n\nKuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan,\nmutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n\nmieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki\nkuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin,\nkuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen,\nnälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen,\njoka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin\ntukahtunut ulvahduskin.\n\nVabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut\nhänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät\ntarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui\nhänen alapuolellaan.\n\nSe oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti\nmutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin\nkuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja\ntaistelupaikalla.\n\nHyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.\n\n-- Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme -- aivan hiljaa -- ja\npuun tältä puolelta!\n\nHän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat\nolivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta\ntoinen nousisi hänen selkäänsä.\n\n-- Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue\nminua vain vähän.\n\nIntiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä\npojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin\nkuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle.\nVastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat\nnäyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla,\ntiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin\nkajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka\nvastasi huutoon.\n\n-- Mukoki! huusi intiaani.\n\n-- Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin\nlähellä.\n\nÄkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä\nestääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.\n\n\n\n\n2.\n\nKUINKA VABIGUNISTA TULI VALKOINEN MIES\n\n\nJos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi\ntämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt\nheidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet\nsivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä\npitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai\nsittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi\nseikkailuihin.\n\nMutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin\nmuillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat\nomaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa\nehyenä kuvasarjana.\n\nVajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia\nlähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan\nuudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin\nKanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli\nhyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa\nisäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen\nturkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden\nsydämeen.\n\nHänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa -- turkiskauppias on\nnoilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan -- saapui\nmyymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin\nkanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan\nkaupunki sai hänen nimensä.\n\nMinnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis\nneito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli\nJohn Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen\nprinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi,\nettä hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka\nsijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.\n\nTarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren\nkauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan\npätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut\nmuuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin\ninhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä\nmenestys näiden seutujen metsästysmailla.\n\nJo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran\nkiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli\nparikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön\nisältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse -- tavalla, joka\nsytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan\nrinnassa.\n\nEräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa\netunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa.\nHyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille.\nVabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta\nlopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.\n\nNopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja\nvanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä\nkanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin\noitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä\nsyvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin\nNewsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.\n\nSiitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita,\nmitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut\njatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.\n\nVunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi\nmaankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon\njätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka\nmuuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi\nmetsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin.\nIntiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin\nkarsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan\nkuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet\nsaivat yhteisnimekseen \"vungat\", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä\nmaalitauluna kelpo miehen kiväärille.\n\nNewsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta\nkasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan\npäällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti\nlyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle\nylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.\n\nOmituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein\npuhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti\nvähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän\nvalkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta\ntukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana\nisältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen\nintiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka,\nliikkeissään notkea kuin ilves.\n\nNewsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen\nvalkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni\nMinnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä\nja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin\nkauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea\nsaaden täysin eurooppalaista opetusta.\n\nLapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja\nkun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän\npuheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli\nintiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta\nhe olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti\näitinsä heimon murretta.\n\nNäinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi\nrosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja\ntoisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten\nmissä vain voivat joutumatta itse vaaraan.\n\nHeidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä\npojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista,\nVerivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö\nVungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi,\nettä maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien\ntovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin\nkarkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan\nsaatu kiinni.\n\nVabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet\nlähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan\nnuori intiaani -- useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina\nja hän itse oli rodustaan ylpeä -- taisteli kaikin voimin. Hän\nrakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan\najatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka\nkadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki\nrupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa\nvain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan\nsisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti\nkaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset\nvaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti\nlopulta lähteä.\n\nKolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti\nopintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen\nyksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti\nkolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti\nveljelleen pitkiä helliä kirjeitä -- vaikkakin ne saapuivat Vabin\nkäsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin\nmatkaan kotikylästä.\n\nIkävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun.\nRoderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen\nvarhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän\njälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.\n\nVabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys\noli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko\nerota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen,\nkuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä\nkoulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.\n\nVabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin\naavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut\nerottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi\nsiirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno\nnainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.\n\nTässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat\nsärmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä\ninnostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew\nsai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä\nlähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.\n\nNyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä\ntalvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi\npäättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori\nintiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä,\nviikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse\nnäkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet\njännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin\nheidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.\n\nMutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli\naika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja\nrakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat,\nja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa\npariin.\n\nRoderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan\nkuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin,\nja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut\nparemman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen\nkesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle,\neikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan\nkauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.\n\nSitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan\nlehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka\naiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä\nkodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen\nprinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta --\nkaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan\ntalven heidän luonaan Vabinoshissa.\n\n\"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi\",\nkirjoitti Vabigun. \"Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa\nkuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme\npyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa\ntapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena\ntapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia.\nMinulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi\npyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin.\"\n\nMonena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin\nkirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa,\nmutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset,\nja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli\nauttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt\nlupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen\ndollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew\nei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven\nsiellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.\n\nKolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä\npäivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan\nSampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla\nSampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse\nNipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet\njäätyisivät.\n\nMatkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä\nVabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla\njunaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta\nyhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä\nhäntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän\niltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.\n\n\n\n\n3.\n\nRODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ\n\n\nRod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.\n\nIstuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea\nylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin\nsiemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta,\nkun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen\nsydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä\njälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän\njoka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin\nrepeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.\n\nIlma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen.\nVäliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä,\nvälistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse;\ntoisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen\nhalki.\n\nTässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota\nvain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti\nsalo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä\nkahisevin siivin, ja kerran -- ensimmäisen matkapäivän iltana\n-- Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa\nrantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien\ntaipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:\n\n-- Hirvi!\n\nTuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa\nvärähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän\nkylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan\nerämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.\n\nOli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään\njoenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut\nruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan,\nhelotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa\nlämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti\ntuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä\nse ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti\nkuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn\nposkelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.\n\nKarhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta\npysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi\njalkansa livettänyt -- ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.\n\n-- Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan -- yritä uudelleen!\n\nRodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta.\nKiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä,\nkimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri\nkun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi\nettä intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle\nreunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten\nvenettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän\najattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen\nolkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.\n\nVabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa\nkäsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.\n\n-- Älä hievahdakaan -- ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme\njoka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.\n\nHän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan\npäin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää\nnaamaa.\n\n-- Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle\noikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!\n\nEpämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja\nkohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin\notteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi\nkontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja\ntoisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta\nensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia\ntovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi\nkuulla puolen mailin päähän.\n\n-- Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi\nkiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi\nnäin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion\nnäistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta.\nHoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä\nveikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.\n\n-- Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun\nensimmäinen saaliini, näetkös, ja...\n\n-- Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se\npitää kylmän sinusta etäällä.\n\nViehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti\nolevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä\noli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja\nmiltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin\npäähän.\n\nSitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita\nyltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu\nkuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla\nlähellä valkeata.\n\nEnsi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin.\nHuolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi\npunasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa\nperästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod\nauttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua\neriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.\n\nPuolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi\nhaaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin\npäähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas,\njoka sitten muodosti majan \"kurkihirren\". Sitä vasten asetettiin\nvinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten\npujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.\n\nJokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun\nnyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan\nsiinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä\ntakana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään\nRod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät\nmitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän\nmyöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja\nkahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän\ntiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.\n\nIllalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä\neräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka\nkuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita\nhuutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia\nkokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti\nleiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta\nei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa\nSampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.\n\nKuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi\nkauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin\njatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli\nseuralaiselleen eri rakennukset -- turkisyhtiön avarat varastosuojat,\napulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa\nRodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan\nkauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta\njoku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi\ntervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.\n\n-- Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja\nsoutaa meitä vastaan.\n\nMinnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi\noli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä\nsisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka\nei ollut häntä koskaan nähnyt.\n\nMolemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian\nvieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki\nsuutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean,\nuteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin\npaljon.\n\nTähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä\nrodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen\nmittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa.\nHiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin\nmielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko\noli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia\nsyyslehtiä.\n\nSuoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä\ntervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan,\njonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja\nlennätti järveen.\n\nSiitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha\nintiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa\nparemmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin\nMinnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.\n\n-- Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä,\nhän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä\ntekee niin -- mutta en minä.\n\n-- Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin\npurskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.\n\nEnsimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää,\nettä Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä\npääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset\nmetsästysvarusteet -- todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri,\nsamanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen\nrevolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat\ntarpeen pitkällä erämatkalla.\n\nVabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista\nmetsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet\nintiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta\nkoskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään\npäin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja\npunahirvilaumoille.\n\nNiille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä\naikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he\ntulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava\nennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä\nviikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani\nMukoki -- surmatun Vabigunin serkku -- jonka Vabi oli ristinyt\nMukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen\nvarhaisimmasta lapsuudestaan saakka.\n\nOdotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa\nkauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi\nMinnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa,\npyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien\ntunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä.\nViikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät\nystävät.\n\nMinnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut\nhänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään\nja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli\npäässyt pukeisiinsa -- Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti,\nettä pojan kävi välistä kateeksi.\n\nRodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi,\njoka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen\nmatkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän\nraitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi\nhuuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.\n\n-- En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti\ntoverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.\nAamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,\nRod.\n\nRod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän\ntiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle\nrantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän\nhuomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta\noli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut\njään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin\njalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.\n\n-- Minnetaki -- Minnetakii-i-i!\n\nRod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin\nselittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle\nmetsään. Kului viisi minuuttia -- kymmenen minuuttia -- hän luikkasi\nuudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä\nkohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko.\nSiinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.\n\nKokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen\nkorvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin\npäässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli\ntarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla\nkauniilla intiaanitytöllä olikaan!\n\nÄkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä\ntuntui taukoavan sykkimästä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän\npainui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä\näskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen\nkulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn,\njoka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.\n\nTuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä\nja vaate sidottuna pään ympäri -- ja hänen molemmilla puolillaan\njuoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!\n\nKauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan\ntuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja\njokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän\noli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin\nkotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos\nluoti osuisi Minnetakiin?\n\nJalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen\nkäteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen\naskelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän\nryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain\nkäännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan\nraivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin\npaha henki.\n\nKuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja\nsitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas\nnuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt\ntointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin\nja kietonut kätensä tämän kurkkuun.\n\nOdottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi\njoutuin siteen silmiltään ja suultaan.\n\nSilmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa\nrimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin\naskelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa\nsyleilyssä.\n\nTyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän\nkasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä,\nja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin\nvoimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi,\nja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei\npäässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja\niso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa\ntukahtui.\n\nMutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän\nsai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa\nruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti\nselälleen.\n\nLaukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa,\nvaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään.\nNähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti\ntakaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.\n\nVabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin.\nKuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet\npuuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään\nseurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.\n\nVabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema --\nhänet tunnettiin Vungan mieheksi -- antoivat sitten kauppakylässä\nkiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.\n\nTietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä\noli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä\nristeilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön\nmetsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä\nkuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut\nsisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään\nmetsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.\n\nMinnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat\näkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön\nhuudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.\n\nTämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin\ntoimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien\nvainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää\nja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä\nvarokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan\nturvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.\n\nSiten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä\npäivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka\nodottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.\n\n\n\n\n4.\n\nROD PÄÄSEE ERÄELÄMÄN MAKUUN\n\n\nTähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet\nsyvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin\nalkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha\nintiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja\nkuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään\nOmbabika-joelle.\n\nSinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki\nkeksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä\ntai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi\nsai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa\nsai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät\npitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville\nriistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.\n\nMukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä\nseutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet\nkaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan\nnoina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu\npeuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa\nvaltavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa\nhankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä\npyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.\n\nHän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan.\nKulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina\nMukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven\nraadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä\ntai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja\noli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että\nne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa\nraadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella\nlumikerroksella.\n\nJatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven\nverekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä\nlumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän\näkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli\nhänen edellään samoilla jäljillä!\n\nMukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä\nnäkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin\nvielä kolmas.\n\nUteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten\nmetsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen\nuusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota\nhän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se\noli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää\nolivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä\ntakareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes\nnahkaa.\n\nMukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan\nmokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla\nintiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä\nmaukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!\n\nMurahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki\njoutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka\nselässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi\nja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja\nripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan\npoikia.\n\nPuolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti\nhänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia\nsylissään.\n\nLeiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu\npitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi\nselittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.\n\n-- Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko\nsinulla kuumaa vettä?\n\n-- Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan\nkysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.\n\n-- Ei -- nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka\nolivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän\nmurkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin\ntuon iskun ja menetti kiväärinsä.\n\nMukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja\npaljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli\nturvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä\nsininen juova.\n\nMukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa\npuristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää\ntuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä\nkasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:\n\n-- Ei mikään luu poikki -- pahempi vika täällä! -- Hän kosketti\nsinervää juovaa. -- Kylkiluu melkein poikki -- ei vallan. Puristaa\nhenki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen\nja kuuma kahvi -- hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!\n\nRod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää\nilonhuutoa.\n\n-- Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko\nRod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo,\nettä käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt\nkaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista\nhuovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun\nloitolla. Odotas -- minä tunnen lihan -- tuoreen lihan tuoksua!\n\nNauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa\nnaarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo\nkäristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin\nruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden\nmukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet,\nlevitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo\nannoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa\nkahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.\n\n-- Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän\nhoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt\nsaan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä\nolen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin\nhenkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!\n\nMukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta\nlaski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen\nnaamansa kiilsi paksusta rasvasta.\n\n-- Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon\nenempi kipi -- julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!\n\n-- Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista\nuutisista, Rod?\n\nHänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä\nhän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan\npimeyteen.\n\n-- Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.\n\nKaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää\npäivän seikkailut Mukokille -- kuinka he metsän sydämessä monen\nmailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät\nsitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.\n\nNiin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli\nsaanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja\nkarannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi\noli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen,\nmutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua\nruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja\nlyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään\nviidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen\nvastustajansa koko asevaraston saaliikseen.\n\n-- Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa.\nSe minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä\noli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet\ntahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut\ntoimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai...\n\nHän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa\nomista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo\nkolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.\n\n-- Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla\nsamoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan\njoukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan\npesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja\nisä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa\njoutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa\neheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.\n\nSamassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä\nolento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta\nseurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.\n\n-- Kuulkaahan!\n\nVabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja\ntyönsi päänsä verkalleen aukkoon.\n\n-- Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?\n\nKäsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa\nlaiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä.\nTarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan\ntäysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen\nkoiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt\nrotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai\nkaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi\nilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli\nnahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt\nkohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta\nkuului tukahtunutta murinaa.\n\n-- Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja\nvetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki...\n\nHänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.\n\nMuki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä\nulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä\nolevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.\n\n-- Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista\nitseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin\nmetsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka\ntapauksessa ottaa asiasta selvä.\n\nKymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.\n\n-- Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla\npuron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa\njoitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on\npannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme\nnahat.\n\n-- Entä Muki?\n\n-- Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee\nminun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa\nmaleksii lähistöllä.\n\nRod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.\n\n-- Mitäs me teemme -- huomenna? hän kysyi haikeasti.\n\n-- Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten\nepäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman\nmukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee\njärventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan\nvartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte\nlähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.\n\n-- Entä sinä...? aloitti Rod.\n\n-- Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään\nampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden\npalkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä -- nuku sikeästi --\nja herää varmasti huomenna varhain.\n\nPäivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka\nkeskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen\nMukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua\nhetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan\naamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että\nse leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia\nhiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi\nyllätti hänet tästä puuhasta.\n\n-- Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki,\nhän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen.\nTeit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi\nminua kuin mitäkin pientä lasta.\n\nHän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha\nmetsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys\nahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä\noli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.\n\nMukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut\npientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen\nkanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten\ntapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi\noli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän\nvanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja\nhänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.\n\n-- Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy\nkovin. Minulla hyvä olo. -- Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille\npitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä\nlihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen\nraudat.\n\nRod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi\nhavumajasta:\n\n-- Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette\nsaanut suden, tahtoisin nähdä sen.\n\nHetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja\nkasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan\nkäydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja\nsitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti\nhuolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että\nkäsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.\n\nKävellen verkalleen, jotta Rod \"tottuisi jälleen koipiinsa\", kuten\nVabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli\nharmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita\nennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky.\nMukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun\nhe olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä\näkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen\nosoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon\nhangella.\n\n-- Siinä se on! huudahti intiaani.\n\nHeidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja\nteutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he\njo seisoivat lähellä vankiaan.\n\n-- Naarassusi! huudahti Mukoki.\n\nHän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää\npetoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista\nisoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja\ntoinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan\npuolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset\nhammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua,\nja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon\nvärinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin\nsäälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja\nVabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.\n\nPari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti\nveitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen\npedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran\nylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan\nverestävästä kallosta.\n\nSilloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:\n\n-- Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?\n\nMukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti -- ja\nsitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen.\nKun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää,\npuoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan\nonnistunut matkia.\n\n-- Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä\nennen teki niin -- nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!\n\nMukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.\n\nAamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo\nputoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän\njälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän\naikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien\nmailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle\nsudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti\npeittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä\nolihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta\nylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.\n\nPyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves\nmukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni\nvarovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut\nkuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla\nsilmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt -- hangella\nnäkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.\n\nTaistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut\nhänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi\nvoitettu hirvi -- tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen\noli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen\npitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että\njos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan\ndollarin arvoinen.\n\nMutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen\nmetrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven\nluurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin\noli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan\nsudenjälkiä.\n\nPuolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset\nluotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän\nlöysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut\njossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään\nsiihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen\nkohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen\nmakasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut.\nPaluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa\nvyössään.\n\nVanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän\ntiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven\nyli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella\nsäilyttämisen arvoinen.\n\nMutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän\nkestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa,\nsillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi\npiloille kevätlämpimäin tullessa.\n\nÄkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä\n\"intiaanien jääkaapissa\", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat?\nHän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon\nsuunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat\ntosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien\nkauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin\nhaaskautuneita päitä.\n\nPihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi\ntunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia\naherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja\ntoista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin\nvahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi\nkuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti\nsen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä\njäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen\nlähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.\n\n-- Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on\nvarma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle\npäin. -- Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja\nkahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod\npoikaseni!\n\nHän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut\ntasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja\nMukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis\nlähteneet matkaan melko aikaisin.\n\nVabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt\npuoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi\nkokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi\nonnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies\nitsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen\nyläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille\nheidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.\n\nKaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät\nyhä selvemmiksi.\n\nKolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen\nmailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt\nlaukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä.\nHän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen\ntai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet\nkäyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin\nuskottavalta.\n\nSalo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten\nsiritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon\npäässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen\npäivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui\nkuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas\nlevitti maan yli valkean alttarivaatteen.\n\nKesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä\nääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva\npyssynlaukaus!\n\nSitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi\nlaukausta.\n\nMitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta -- hänen sydämensä\nlöi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että\nse oli Mukokin pyssyn ääni -- mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua\nollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.\n\nOliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa\ntuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.\n\n\n\n\n5.\n\nSALAPERÄISIÄ LAUKAUKSIA SALOLLA\n\n\nSamotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti\nkokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei\nhetkeäkään ollut hukattavana -- että hän ehkä joka tapauksessa\nsaapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.\n\nHänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus.\nKiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä -- Mukokin\nrevolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat\njoutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo\nlopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja\nkun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi\nsormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin\ntanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen\nhuokaus.\n\nHänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein\naivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli\njo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi\nkuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen.\nMutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit.\nSalon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin\nhän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän\nhäntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta...\n\nMitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi\nväijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?\n\nMiltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi\nVabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään,\nmillä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi\nkokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja\nkäänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa\nkatvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja\nperin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta\nkuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka\nhänet oli vallannut.\n\nHän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat\nkuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti,\nmutta mitään ääntä ei kuulunut.\n\nVihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen\nriekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien\nvuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen\nkettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven\ntai peuran astuntaa.\n\nVabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen\nläheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien\npimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse\npysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.\n\nVähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen\npuun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti\nkilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen\nsilmältään.\n\nHänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin\npitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko.\nKerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin\npyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.\n\nÄkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin -- epämääräisen varjon,\njoka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän\npyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli\nuudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen\nnäkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen\nmahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin,\nse oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.\n\nVabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui\nliipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi\nkokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus\nammuttava oli.\n\nMetri metriltä varjo lähestyi -- ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi\nerotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät\nperin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet\nkohtaavansa vihollisia.\n\nVabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että\nMukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat\nkierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja\nVabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun\ntilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä _olivat_ kierroksessa,\nja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin _hänen_ kimppuunsa!\nHyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn\nliipaisimelle.\n\nVarjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne\nolivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi\naseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti\nainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa\nkantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:\n\n-- No, olkoon menneeksi!\n\nTuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin... Samassa\nVabi huudahti hiljaa:\n\n-- Hoi, Muki -- Muki -- Rod!\n\nSeuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen\nyhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.\n\n-- Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.\n\n-- En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö\n_sinä_ ampunut?\n\n-- En.\n\nTuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka\nsitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät\nymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään\ntumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän\narveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.\n\n-- Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen\npoikki.\n\n-- Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja\nviittasi metsään. -- Mutta Mukoki sanoi ei.\n\nPitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat.\nPuolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden\nhuhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.\n\n-- Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni\nne eivät ole!\n\n-- Eivät meidänkään, virkkoi Rod.\n\nTuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön\nsyvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen\nja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä\nkapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan\netempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.\n\nMetsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan\nkoskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien\nkalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa\nvei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin\nja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia\nja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi\notaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.\n\nHavumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä\nvirui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta\nhoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien\nkallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti,\noli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet\nja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä\nvälittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän\nlähistöllä.\n\nVabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun\nMukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi\nnojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien\npuuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.\n\n-- Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. -- Ei tohdi\nolla täällä. Menee pois -- vuoren taa!\n\nSuoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.\n\n-- Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. --\nPauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi\n-- sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni\njoki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei\nmitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso\njälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki -- saa kohta nähdä!\n\nVabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta\nalkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut\nvälistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että\nolisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja\nviskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli\nkävellyt vähemmän.\n\nTuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan\nmielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt\nvastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän\nyöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista;\nvastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa\nmainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina\ntoisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka\ntosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä\nreppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.\n\n-- Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia -- sitten leiri,\nrohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa -- sitten syö vahvasti.\n\nVain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota\nretkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin\npaikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan\neteenpäin pitkin jylhää harjua.\n\nVabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten\nhelpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä\nvyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen\nkelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla\nkiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut\nperehtynyt raiteen polkemiseen.\n\nAlkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan\naskelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä\nvilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä\nkumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli\nkyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle\npoikaparalle.\n\nRod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi\nkauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen\nmieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön\nvieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja\nmetsän eläimistä!\n\nHarjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa\nsen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli\nheidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja\nirtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen\nhämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan;\njokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni\nkovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän,\njylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri.\nHän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi\nvaihtoivat paikkaa.\n\n-- Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä\nhuolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan\npauhuun. -- Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.\n\nRod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei\nhurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään\ntämäntapaista.\n\nJokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa\nvuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä\nhän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan\nodottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.\n\nYhtäkkiä -- niin äkkiä että hän hätkähti -- hän näki äskeisen\njättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt\nhän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli\näkkijyrkänne -- oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä\nolikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui\nlumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas\nsyvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan\nääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä -- kylmä väristys\npuistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.\n\nVaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan\nylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta\nkelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä\ntakaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes\nvirran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla\npuolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin\nMukoki komensi pysähtymään.\n\n-- Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!\n\nRod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti\ntyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut\nkoskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja\nhetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.\n\nPaikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin\nluodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään\nkatkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia\nhyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa\nperästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä\nja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja\nsäkeniä pimeään yöhön.\n\nEnsi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein\nolivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod\nkokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä\nmuutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja\npaistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen\npino halkoja.\n\nMukoki oli kattanut juhla-aterian majan oviaukkoon, jossa\nvalkean loimu lämmitti heitä edestä ja takaa heijastuessaan\nkallionseinämästä. Ei ollut ihme, että tämä runsas lämmin ja vankka\nillallinen kävikin pojille ylivoimaiseksi. Rod kykeni vaivoin\nryömimään majan perälle, missä hän kääri huopia ympärilleen,\nhautautui raitistuoksuisiin palsamihavuihin ja veteli tuota pikaa\nautuaallisia unia.\n\nHänen viimeinen aistimuksensa oli epäselvä kuva Mukokista, joka\nläjäsi lisää syttyä nuotioon, niin että liekit räiskähtivät monen\nmetrin korkeuteen valaisten kallio järkäleiden villiä amfiteatteria,\njonka takana, yllä ja ympärillä oli sysipimeä, salamyhkäinen erämaa.\n\n\n\n\n6.\n\nMUKOKI HÄIRITSEE VAINAJIEN KOTIRAUHAA\n\n\nMutta Roderick Drew näki vain levottomia ja tukalia unia, sillä\nhänen jokaista jäsentään särki ja kolotti edellisen päivän kovista\nponnistuksista. Vabin ja vanhan intiaanin vedellessä sikeitä unia\nRodin ajatukset harhailivat levonkin aikana mitä merkillisimmissä\nja järkyttävimmissä seikkailuissa, joista hän monesti havahtui\näänekkäästi parkaisten ja kavahtaen istualleen.\n\nKerran herätessään hän luuli kuulevansa askelia majan läheltä.\nHän kohosi kyynärpäänsä varaan, hieroskeli silmiään ja tuijotti\ntypertyneenä toveriensa tummia, liikkumattomia hahmoja. Hän painautui\nuudestaan vuoteelleen, mutta istui vähän ajan perästä jälleen\npystyssä aivan virkeänä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa\ntällä kertaa todellisia askelia -- pehmeää, varovaista ryömimistä\nhangessa miltei päänsä kohdalla.\n\nHenkeä pidättäen hän kuunteli, mutta ei erottanut muuta ääntä\nkuin sammuvien hiilten risahtelua nuotiosta. Siis pelkkää unta!\nVielä kerran hän heittäytyi pitkäkseen ja kietoi peitteen tiukasti\nympärilleen. Sitten hän henkäisi pitkään, ja rauhattomuus tuntui\ntyyten katoavan hänen verestään.\n\nMitä tuo oli?\n\nNyt hän oli täysin valveilla, joka hermo jännittyneenä. Hän oli\nsittenkin kuullut -- askelia! Hitaita, hyvin varovaisia tällä kertaa.\nHän kohottautui. Hän kuuli selvästi kevyttä kahinaa hangelta. Ääni\nkuului tulevan majan takaa -- etenevän ja sitten taukoavan. Sammuvan\nnuotion häälyvä kajastus leikitteli yhä vielä ison kallion kyljessä.\nYhtäkkiä näkyi jotakin tummaa liikkuvan kallion äärimmäisen reunan\nkohdalla.\n\nJokin olento läheni varovasti ryömien nukkuvaa leiriä.\n\nEnsi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin.\nMutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa.\nVungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt\nhyökätä avuttomien nukkujien niskaan!\n\nSattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän\nteräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää\ntovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän\nhahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla -- nyt se seisoi\nkyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.\n\nLyhyt, läähättävä hengähdys -- jyrähtävä pamaus -- murajava\ntuskankiljahdus -- ja sitten koko leiri oli hereillä!\n\n-- Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn --\nVabi -- Mukoki!\n\nValkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna\nkallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan\nja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha\nintiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja\nheidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä\nrevolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.\n\nKokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä\nampuma-asennossa, henkeään pidättäen.\n\n-- Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.\n\n-- Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.\n\nMukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta\nkurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti\nhän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.\n\nToiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta\nvanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli\njo aivan lähellä sitä, nyt...\n\nNuorukaiset näkivät hänen äkkiä ojentuvan suoraksi. Sitten he\nkuulivat hänen päästävän matalan naurunhihityksen. Hän kumartui ja\nnosti lumesta jonkin möhkäleen, jonka viskasi nuotionloimon piiriin.\n\n-- Hirmuttu iso vunga! Tappaa soma lihava ilves!\n\nVaikertaen puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan Rod paiskautui\nselälleen havukasalle, mutta Vabi puhkesi naurunhohotukseen, joka\nkajahti kauas hiljaiseen yöhön. Mukokin naaman oli leveä irvistys\nuurtanut tuhansiin ryppyihin.\n\n-- Hirmuttu iso vunga totta! hän toisti hihittäen. Päästää kuti\nilvestä päin naamaa.\n\nKun Rod viimein tuli majasta toisten seuraan, hän punoitti koko\nnaamaltaan ja irvisti kuin lammas, kuten Vabi sanoi.\n\n-- Kyllähän teidän kelpaa minulle nauraa, Rod puolustelihe. Mutta\nentä jos vungat todellakin olisivat hyökänneet kimppuumme -- mitäs\nsitten? En totta vie enää toista kertaa pane rikkaakaan ristiin, jos\npäällemme käydään. Te junkkarit saatte silloin itse pitää huolen\nkaikesta!\n\nMutta vaikka olikin ärtyvinään toisten pilanteosta, Rod oli itse\nasiassa suunnattoman ylpeä ensimmäisestä ilveksestään. Se olikin\nlajinsa suurimpia otuksia, ja nälkä oli varmaan ajanut sen leirille\ntavoittelemaan illallisen jätteitä. Kesy Susi, jota vaisto oli\nvaroittanut antautumasta otteluun tämän sukunsa verivihollisen\nkanssa, oli pelkurimaisesti puikahtanut havumajaansa.\n\nMukoki rupesi nylkemään kaunista turkkia.\n\n-- Te pojat nukkumaan taas, hän sanoi tovereilleen. Mukoki laittaa\niso kokko -- sitten nukkua.\n\nSeikkailun jännitys oli karkottanut Rodin painajaisunet; hän nukkui\nsikeästi ja heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Hänen ihmeekseen\naurinko paistoi heleästi. Vabi ja vanha intiaani olivat jo tulen\nääressä aamiaista laittamassa, ja Vabin huolettomasta vihellyksestä\nRod päätteli, ettei vungain taholta ollut enää mitään pelättävää.\nViivyttelemättä hän yhtyi toisten puuhiin.\n\nYlt'ympäriinsä peitti tienoon häikäisevä hanki. Kalliot, puut ja\nheidän takanaan kohoava harju olivat hautautuneet lähes metrin\nvahvuiseen lumeen.\n\nMutta vasta pohjoiseen päin katsahtaessaan Rod näki korven koko\nmahtavuudessaan. Leiri oli tehty harjanteen äärimmäiseen nokkaan,\nja siltä hän voi nähdä jylhää, neitseellisen valkeata erämaata\nmaileittain aina suuren Hudson-lahden kaltaille asti. Hurmion\nvallassa hän katseli koskemattomia metsiä, seurasi luikertelevan\njoen uomaa siksi kunnes se katosi etäisyyteen, ja lepuutti silmiään\nsiellä täällä kimaltelevilla järvenselillä, jotka paistoivat heleinä\nläikkinä metsien tummasta kohdusta. Tämähän oli todellinen satumaa!\nHänen suonensa sykkivät, hänen kasvonsa punoittivat, tuskin hän\nuskalsi hengittää.\n\nMukoki oli äänettömästi tullut hänen vierelleen ja lausui nyt\nmatalalla kurkkuäänellään eteensä osoittaen:\n\n-- Kakskymmentä tuhatta hirviä tuolla -- kakskymmentä tuhatta\nkaribua! Ei ihmistä -- ei taloa -- ei mitään kakskymmentä tuhatta\nmailin matkalla!\n\nYhä väristen mahtavasta mielenliikutuksesta Roderick katseli vanhaa\nsoturia. Mukokin silmissä oli omituinen kostea loiste. Hän tuijotti\navaraa metsäulappaa, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua\nsen äärimmäisten rajojen taa. Vabikin tuli toisten luo ja laski\nkätensä Rodin olalle.\n\n-- Muki on syntynyt tuolla kaukana -- paljon kauempana kuin me\ntäältä voimme nähdäkään, hän sanoi. Kaikki nuo tienoot olivat hänen\nmetsästysmaitaan hänen poikana ollessaan. Katsohan tuota etäistä\nkukkulaa -- se näyttää matalalta pilvenhattaralta. Sinne on täältä\nmatkaa kolmekymmentä mailia. Entä tuo järvenselkä tuolla melkein\nkohdallamme -- sinnekin on viitisen mailia! Jos hirvi tai peura tai\nsusi sattuisi kulkemaan jään poikki, niin näkisit sen selvästi.\n\nHetkisen kaikki kolme seisoivat äänettöminä; sitten Vabi ja vanha\nintiaani palasivat valmistamaan aamiaista jättäen Rodin yksikseen\nlumoukseensa. Mitä selvittämättömiä salaisuuksia, mitä kertomatta\njääneitä murhenäytelmiä, mitä jännittäviä romaanin aiheita, mitä\ntaru- ja kulta-aarteita tämä autio pohjola mahtoikaan kätkeä avaraan\nkohtuunsa!\n\nAamiaiskutsu keskeytti Rodin ajatukset miltei epämieluisasti. Mutta\nhaaveilut eivät silti olleet vähentäneet hänen ruokahaluaan. Vabi ja\nMukoki olivat jo päättäneet, ettei tänä päivänä tehtäisi lainkaan\ntaivalta, vaan pysyttäisiin leirissä. Siihen oli montakin syytä.\n\n-- Nyt emme voi kulkea ilman lumikenkiä, selitti Vabi Rodille, ja\ntarvitsemme päiväkauden totuttaaksemme sinua niiden käyttämiseen.\nToiseksi makaavat kaikki riistaeläimet tähän aikaan hiljaa aloillaan.\nHirvet, peurat ja varsinkin sudet lähtevät liikkeelle vasta illalla,\nja nyt päivällä emme saisi lainkaan tietää, millaiseen riistaseutuun\nolemme joutuneet. Ja juuri se on nykyään kaikkein tärkeintä. Heti\nkun me lähipäivinä huomaamme tulleemme ensiluokkaiseen riistamaahan,\npysähdymme ja rakennamme itsellemme talvimajan.\n\n-- Luuletteko siis meidän olevan tarpeeksi etäällä vungista? kysyi\nRod.\n\nMukoki murahti.\n\n-- Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on\njulmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.\n\nMurkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista\nsaloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan\nja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella\nlumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat\nhäntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti\nerikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan\nhänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa\ntämänkin taidon.\n\nTämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta\nhän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran\nhän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti\nalakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista\nkertomaan huolensa.\n\n-- Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?\n\nVabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.\n\n-- Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä\nvalveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien\n-- jollain tapaa -- en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan\nMinnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako\nkaikki? Hiljaa -- kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin\nvihellystä?\n\nTuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika\njoutua jyrkänteen reunalta.\n\n-- Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian -- katsoo tuonne! Hän\nkääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle\npoikien seuratessa aivan hänen kintereillään.\n\n-- Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet\nhänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!\n\nHän osoitti alas lumiselle salolle. Kolmen neljännesmailin\npäässä heistä -- vaikka Rodin silmissä matka näytti vain yhdeltä\nneljännekseltä -- piti puolisen tusinaa isoja eläimiä merkillistä\npeliä eräällä vuoren ja metsänreunan välisellä aukeamalla. Nyt Rod\nsai nähdä ensimmäisen vilahduksen tästä pohjolan ihmeellisestä\neläimestä, josta hän oli lukenut niin paljon.\n\n-- Mikä niitä oikein vaivaa? hän huudahti ihmeissään, ja hänen\näänensä värisi innostuksesta. Mitä ihmettä ne noin...\n\n-- Ne leikkii iso hyppy! hihitti Mukoki vetäen pojat ison paaden\ntaakse piiloon peurojen näkyvistä.\n\nVabi oli kastellut etusormen suussansa ja kohottanut sen päänsä\nyli -- intiaanien luotettavin keino tuulen suunnan määräämiseksi.\nTuulenpuoleinen osa sormesta kuivui tuota pikaa toisen puolen\njäädessä kosteaksi ja kylmäksi.\n\n-- Tuuli käy meitä vastaan, Muki, hän sanoi. Nyt olisi mainio\nampumatilaisuus. Lähde sinä! Rod ja minä jäämme tänne katselemaan\nniiden peliä.\n\nRod kuuli hänen sanansa -- tiesi että Mukoki paraikaa hiipi takaisin\nleiriin pyssyä noutamaan -- mutta hän oli kuin lumottu eikä\nhetkeksikään siirtänyt silmiään alapuolella olevasta ihmeellisestä\nnäytelmästä. Kaksi uutta peuraa oli yhtynyt ilonpitäjiin. Rod voi\nnähdä auringon kimaltelevan niiden sarvissa, kun ne nyökyttivät\npäätään tanssin tahdissa. Tavan takaa seurasta erosi äkkiä kolme\ntai neljä peuraa, jotka kiitivät nuolen nopeasti hankea pitkin\naivan kuin kuolema olisi ollut niiden kintereillä. Pari-kolmesataa\nmetriä juostuaan ne pysähtyivät yhtä äkkiä pyörien ympäri huimassa\nkarkelossa, aivan kuin pakotiet olisivat olleet tukossa joka\npuolelta; sitten ne palasivat yhtä joutuin muuhun laumaan. Mutta\nvielä enemmän kiehtoi Rodin mieltä eräs toinen temppu, jolle hän\nolisi nauranut -- kuten Vabi teki hänen selkänsä takana -- jollei\nse hänelle olisi ollut niin uusi ja ihmeellinen. Tanssijoista\nerosi jälleen joku vikkeläjalkainen otus, mutta ei kauaksi, pyöri\nympäri kuin väkkärä, tepasteli, potki ja noikkaili joka haaralle ja\nlopuksi hyppeli tasakäpälää ilmaan aivan kuin huvittaakseen siten\ntovereitaan, ja kun tuo temppu oli suoritettu loppuun, se paineli\nhurjaa vauhtia etemmäksi muun lauman seuratessa jäljestä.\n\n-- Ne ovat pohjolan kaikkein sukkelimpia, älykkäimpiä ja\nleikillisimpiä eläimiä, sanoi Vabi. Ne voivat vainuta ihmisen\nvuorenkin yli jos tuuli on myötäinen ja näkevät puolen mailin päähän.\nKatsohan tuonne!\n\nHän viittasi alaspäin Rodin olan yli. Mukoki oli jo päässyt\nharjanteen juurelle ja kulki varovaisesti suoraan peuroja kohti. Rod\nhuudahti hiljaa ihmetyksestä.\n\n-- Taivaan tasakäpälät, nehän näkevät hänet, eivätkös näekin?\n\n-- Eivät sentään, jos Mukokilla on järki tallella, Vabi vastasi\nhymyillen. Muistahan toki, että me näemme kaikki ylhäältäpäin.\nTäältä on vapaa näköala joka suunnalle, mutta tuolla alhaalla on\nviidakkoa ja lumikumpareita estämässä näkyvyyttä. Arvaan ettei Muki\nnäe sataakaan askelta suoraan eteensä. Hän kulkee suoraan karibuita\nkohti, mutta ei näe niitä ennen kuin joutuu tuon aukeaman reunaan.\n\nRodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi\nvanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista\nminuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan\nsormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel\naskeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.\n\n-- Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi\ntoverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän\non jälleen oikeassa suunnassa -- menossa kohtisuoraan laumaan päin!\nKelpo vanha Muki!\n\nVanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä\nnyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut?\nEihän hän tuntunut aikovan _ikinä_ ampua! Nyt hän jo näytti olevan\nvajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.\n\n-- Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?\n\n-- Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori\nintiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä\nniitä.\n\nRod tarttui ystävänsä käsivarteen.\n\nMukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen\nhankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta\npilkulta valkoista lunta vasten.\n\n-- No nyt!\n\nAukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet\nhätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen\nläheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla\nseisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.\n\n-- Ei onnistunut! huudahti Vabi.\n\nKiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.\n\nPeuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella\naukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen -- kolme kertaa\naivan peräkkäin -- ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta\nnousi hoippuen polvilleen -- ja lähti jälleen vilistämään! Vielä\nviides laukaus pamahti -- viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken\nhaavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten\netujaloilleen -- ja kaatui uudestaan.\n\n-- Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta -- ei lainkaan\nhullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme\ntuoretta paistia illalliseksi, Rod!\n\nMukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti\nnopeasti haavoitetun eläimen tuskat.\n\n-- Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun\nsääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa.\nHoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.\n\nSeuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan\nja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä\nitseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän\narveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia\npäivässä.\n\nSitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja\nMinnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen?\nRod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut.\nEhkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä\neivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset\naskarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki\nettä Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi\nVungan metsästysmailta.\n\nOli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin\ntuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin\nheti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen\ntaivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä,\njoten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.\n\n-- Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille\nmahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo\nmenettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea\nviisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata\nhyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin\nsiihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei\nmeillä kuitenkaan ole liialti aikaa.\n\nRodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada\nedes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella.\nAvatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä\nnuotion loimo valaisi.\n\n-- Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn,\nRod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi\nreppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit -- niin mistä, sanopas?\n\n-- Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes\npunastumatta.\n\nPian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan\nja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta\nRodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen\nlakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin\nsuunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.\n\nAamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan\nvuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod\ntunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä.\nOltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä -- ja hänen piti olla\nilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi\noivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään;\nsamoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei\nkummankaan tarvinnut käydä aseettomana.\n\nPäästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä\nkävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään\nkuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa\nRod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta\nhänelle ensi kerran selvisi, mitä \"ladun tallaaminen\" oikein\nmerkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja\nuranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka\naskelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle\njäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut\njokseenkin kannattavaksi toisten tulla.\n\nPuolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.\n\n-- Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod\nkumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.\n\n-- Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on\nastunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso\n-- se murtuu -- murtuu -- ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on\nkulkenutkin -- iso härkä oikein -- eikä siitä ole vielä tuntiakaan\naikaa.\n\nYhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä.\nMoneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja\netempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies\noli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut\npeittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.\n\nVabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi\nhetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.\n\n-- Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut,\nhän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa\neri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi\ntulla äveriäitä miehiä!\n\n-- Kuinka niin? tiedusti Rod.\n\nMukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta\nonnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.\n\n-- No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen\npunakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi\nvain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan\nketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni\npotkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun\nristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata\ndollaria. Tai jos...\n\n-- Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.\n\n-- Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun\nnahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta\nviidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet\nminkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet.\nJos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-,\nristi- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta\nkaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.\n\nPitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi.\nEnsi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan\nkuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa\nkiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän\nkuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella,\njotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja\nison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla\njotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan\npaikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat\ntähystellä yhä tarkemmin.\n\nHe tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja\nMukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat\niloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa\njuuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka\nkeskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain\npaartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan\nmäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt\npiilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti\nraskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän\nesimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään,\nja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas\nnotkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi\nolemaan.\n\nVabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.\n\n-- Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.\n\nMukoki hihitti ylen tyytyväisenä.\n\n-- Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne -- ei koskaan näky\nsavu sieltä -- paljon polttopuuta -- paljon vettä.\n\nMetsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua\nalas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun\nVabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti\nkädellään vastapäiseen metsään.\n\n-- Katsokaapa tuonne!\n\nSatasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden\nkeskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi.\nLumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut\nsavupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään\nelollisesta.\n\nVerkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin\nvanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi\ntiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä\nhalkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa;\nmyös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.\n\nMukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen.\nIlmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.\n\nUteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.\n\nKuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei\nollut ketään?\n\n-- Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.\n\nMukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni\noveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi\nlumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen\nkimppuun.\n\nKymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha\nintiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma\nvirtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut.\nSitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen\nsilmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi\ntyöntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.\n\n-- Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.\n\nMutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti\nvyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi,\näänettömänä kuin kuolema.\n\nSitten hän hyvin verkalleen -- tuuma tuumalta aivan kuin peläten\nherättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa -- laskeutui takaisin\nlumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen\nkasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä\nnähnyt.\n\n-- Mitä siellä on, Mukoki?\n\nVanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.\n\n-- Siellä olee -- kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.\n\n\n\n\n7.\n\nRODERICK KEKSII PUKINNAHKAPUSSIN\n\n\nHyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen\ntoveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.\n\n-- Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän\nkohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla\nhämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja\nsitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.\n\n-- Huh!\n\nSeuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja\nhartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä\nhän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti\neriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin\npaljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin\ntavatonta.\n\n-- Kurkistapas sinäkin, Rod!\n\nHiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa.\nOmituinen arkuus valtasi hänet -- pelkoa se ei juuri ollut, mutta\naavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä\nsisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen\nesineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin\ntoisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat\npimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei\nvoinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka\nselkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.\n\nHänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat\nVabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain\ntukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin\nlumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä\nulottuvilla.\n\nIkkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten\ntahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä\nainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät\nsilmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä\nvalossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!\n\nRod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.\n\n-- Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.\n\nVabi, joka oli saanut takaisin mielenmalttinsa, räjähti nauramaan ja\niski häntä leikkisästi selkään. Mukoki tyytyi vain murahtelemaan.\n\n-- Sinä et katsellut tarpeeksi, Rod! huusi Vabi. Tuo ikkunan\nvierellä istuva veikkonen kävi liian kovasti sinun hermoillesi. En\nkuitenkaan tahdo moittia sinua siitä. Tuhat tulimmaista, arvaanpa\nettä Mukokillakin kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun hän ensi\nkerran äkkäsi nuo kummitukset! Mutta nyt käyn avaamassa oven.\n\nEpäröimättä nuori intiaani kapusi sisään ikkunasta. Rodin hermot\nsaivat jälleen tasapainonsa; hän kiiruhti seuraamaan toveriaan,\nja Mukoki heittäytyi koko painollaan ovea vasten. Muutamalla\nkirveeniskulla Vabi sai oven painumaan sisäänpäin niin äkkiä, että\nvanha intiaani lennähti pää edellä ja nelin kontin pirttiin.\n\nNyt oli mökin sisällä täysin valoisaa. Vaistomaisesti Rodin silmät\netsivät ensiksi hänen ikkunan vieressä näkemäänsä luurankoa. Aivan\nlähellä tätä makasi toinen luuranko pitkällään lattialla, ja\nkumollaan olevan tuolin vieressä oli pieni läjä luita, jotka voi\nheti tuntea jonkin eläimen jäännöksiksi. Rod ja Vabi aikoivat juuri\nruveta lähemmin tarkastamaan ikkunapenkillä istuvaa luurankoa,\nkun Mukokin päästämä huudahdus kiinnitti heidän huomionsa. Vanha\neränkävijä oli polvillaan lattialla viruvan luurangon vieressä, ja\npoikien lähestyessä hän perin hämmästyneenä osoitti heille pitkällä\netusormellaan jotakin luurangon rintakehässä olevaa esinettä.\n\n-- Puukko -- tappelu -- tämä mies surmattu!\n\nNyt pojatkin näkivät vainajan kylkiluiden välissä ison puukon, jossa\noli pitkä ja lopen ruostunut terä -- yhä pystyssä siinä asennossa,\njohon murhaaja oli sen iskenyt.\n\nRod oli vaipunut polvilleen ja tuijotti toisiin silmät suurina;\nmelkein ajattelematta mitä sanoi hän kysyi:\n\n-- Kuka -- sen teki?\n\nMukoki nyykäytti päätään ikkunanpieleen nojautuvaan kummitukseen päin.\n\n-- Tuo tuossa!\n\nVaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon\npuoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus\noli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet\nja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin\nnyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi\nriippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi\nMukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä\nkylkiluussa.\n\n-- Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko\ntoisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii -- ei aina kuole\nkohta. Kehno tapa tappaa toinen.\n\n-- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan\nvuoteen. Lähdetään ulos!\n\nLähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta\npääkallon.\n\n-- Koira! hän mutisi. Ovi kiinni -- ikkuna tukossa -- miehet tappelee\n-- molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!\n\nHeidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin\nmielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta,\njonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin\nja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin\nvain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta\nmurhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja\njärkyttävä elämys.\n\nHän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä\nkaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa\nkimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka\njälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen\nvetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.\n\nEntä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten,\npäiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä\nyksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa,\nnälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli\nkäpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. -- Mutta mistä\nmiehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan\ntaistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä\nja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat\nahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.\n\nVasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen.\nVabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä\ntuulella.\n\n-- Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä\nolisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös\ntämä ollut meille onnenpotkaus?\n\n-- Muutammeko me siihen asumaan? tiedusteli hänen toverinsa.\n\n-- Niinpä luulisin. Se on kolme kertaa isompi kuin se hökkeli, jonka\naioimme rakentaa. Minusta nuo veikkoset eivät kahden tarvitse niin\nisoa pirttiä. Mitä sinä arvelet, Muki?\n\nMukoki pudisti päätään. Ilmeisesti koko asia meni yli hänen\nymmärryksensä -- lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että mökin muinaiset\nasukkaat olivat tappaneet toisensa.\n\nTalvivarusteet oli pian saatu kuljetetuksi kukkulalta alas ja läjätty\nmetsämajan oven viereen.\n\n-- Nyt alkaa suursiivous, huudahti Vabi iloisesti. Muki, autatko\nminua luiden poisraivaamisessa? Rod voi nuuskia ympäri tupaa ja\nkorjata mitä haluaa.\n\nSe olikin kaupunkilaispojan mieleen. Entäpä jos hän sattumalta\nkeksisi ongelman avaimen?\n\nMuuan kysymys varsinkin kajahteli lakkaamatta hänen aivoissaan. Minkä\nvuoksi nuo miehet olivat tapelleet? _Mistä he olivat tapelleet_?\n\nNoita sanoja hän toisteli äänettömästi itsekseen ruvetessaan\nauttamaan pirtin raivaamisessa. Hän kurkisti kumollaan olevan vanhan\ntuolin yli, joka oli valmistettu yhteennaulatuista kuorimattomista\nnäreenrungoista, tutki sen alla olevaa roskakasaa, joka hajosi\ntomuksi hänen koskettaessaan sitä, ja päästi riemuhuudon, kun keksi\npirtin perimmäisestä loukosta kaksi vanhaa pyssyä. Niiden tukit\nolivat lahoamistilassa, lukot ja piiput ruosteen runtelemat. Miltei\nhellävaroen hän otti toisen käteensä. Se oli ikivanhaa mallia ja\nmelkein hänen pituisensa.\n\n-- Katsopas vain -- vanhoja Hudson Bay-yhtiön pyssyjä -- sellaisia\nkäytettiin ennen kuin isäni vielä oli syntynytkään! huudahti Vabi.\n\nKiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen Rod jatkoi etsiskelyään.\nSeinällä olevasta naulasta hän keksi vanhan hatturisan jäännökset\n-- sekin hajosi siekaleiksi hänen koskettaessaan; hän löysi\nhajoamistilassa olevia vaatekappaleita ja muuta roskaa, josta ei enää\nedes tiennyt mitä se oli ollut.\n\nPöydällä oli ruosteisia paistinpannuja, peltisanko, rautakattila ja\nvanhojen veitsien, haarukkain ja lusikkain jätteitä. Pöydänkulmalla\nhän huomasi oudon näköisen esineen, joka ei hänen koskettaessaan\nmurentunut niin kuin muut löydöt. Se oli pieni pukinnahasta tehty\npussi, joka oli kurenauhoilla solmittu kiinni -- ja tuntui aika\nraskaalta. Vapisevin sormin hän ratkoi mädäntyneen kurenauhan\nauki, jolloin pöydälle rapisi kourallinen mustanvihreitä, piikiven\nkaltaisia rakeita.\n\nRod huudahti terävästi, miltei hätääntyneesti.\n\nVabi ja Mukoki olivat juuri saaneet kannetuksi pirtistä ulos\nviimeisen kaamean kuormansa ja palasivat huudon kuullessaan jälleen\nsisään. Nuori intiaani kiirehti toverinsa luo, otti yhden tuollaisen\nrakeen kämmenelleen ja punnitsi sitä arvelevaisesti.\n\n-- Se on lyijyä tahi...\n\n-- Kultaa! täydensi Rod hengitystään pidättäen.\n\nHän voi kuulla sydämensä rajun sykinnän, kun Vabi vei\nrakeen lähemmäksi valoa ovelle ja rupesi tunnustelemaan sitä\ntuppipuukollaan. Terävä veitsi upposi paikalla metalliin, ja ennen\nkuin Rod ennätti kurkistaa veitsen tekemää jälkeä, päästi Vabi\nvuorostaan kiihkeän ilohuudon:\n\n-- Se onkin kultarae!\n\n-- Ja juuri noista miehille syntyikin riita! huudahti Rod riemuiten.\n\nHän oli toivonut voivansa ratkaista metsämajan arvoituksen -- ja nyt\nhän oli sen ratkaissut. Aluksi tuo onnistuminen tuntui hänestä jopa\ntärkeämmältä kuin kultalöytö, josta Vabi ja Mukoki olivat innostuneet\nvaltavasti.\n\nPukinnahkapussi tyhjennettiin kokonaan pöydälle, jolta kaikki\nmuu roju oli raivattu tarkoin pois, ja jok'ikinen rae ja jyvänen\ntutkittiin mitä huolellisimmin. Aarteenetsijät tuskin malttoivat\npuhellakaan keskenään. Sellaisen kuumeen synnyttää kullan löytäminen\njokaisessa ihmisessä.\n\nSitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja\nroskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta\netsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja\npettyneet.\n\n-- Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.\n\nSe oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.\n\n-- Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti\npuhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi\nlöytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa\njo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää\nkiirettä.\n\nUlos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa,\nja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia\npalsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta\npuretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin\nkodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.\n\nIso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle,\nja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun\ntunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli\nvalmistanut oikein juhla-aterian -- keitettyä peuranlihaa, kylmiä\npapuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä\njauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät\nkuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.\n\nVaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut\nniin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet\nsuoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli.\nTiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää\ntarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse\nhe olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien\nillat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten\nmielivät.\n\nNiinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia\ntarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä.\nKymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan\nmetsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota\nkookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat\nmielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä\nolleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.\n\nPirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat\nolleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin\nhe sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta -- ehkäpä\njuuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät\nnyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot\nlennähtäneet tupesta.\n\nMutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen\nkaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen\nyöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan\ntyökaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he\npäättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta\nolivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin\nhuuhtelupannua käyttämättä.\n\nNukkumisesta ei sinä yönä tullut paljon mitään, ja kohta päivän\nvaljetessa kaikki kolme olivat jälleen täydessä puuhassa. Heti kun\naamiainen oli syöty, käytiin repimään vanhaa lahonnutta lattiaa.\n\nPala palalta hakattiin permantolaudat irti ja kannettiin ulos\nnuotiotarvikkeiksi, kunnes musta maa ammotti paljaana alta. Sitä\nkäännettiin huolellisesti ja tarkoin tutkien lapiolla, joka kuului\nmatkavarustuksiin; niskahirretkin väännettiin sijoiltaan ja pantiin\nuudestaan paikoilleen; yksinpä seinänrakoihin tilkityt sammaletkin\nkaivettiin ulos, niin että puolenpäivän aikaan ei koko pirtissä ollut\nneliötuumankaan alaa, jota ei olisi tarkoin pengottu.\n\nMutta enempää kultaa ei löydetty.\n\nTavallaan se oli helpotuskin. Sekä Vabi että Rod rauhoittuivat\nvähitellen. Kultakuume haihtui heidän mielestään; eräelämän ilo\nja jännitys valtasi heidät. Mukoki ryhtyi kaatamaan setripuita ja\nhalkomaan niistä uusia permantolautoja, pojat puolestaan pesivät\nseinähirret sisäpuolelta järvestä noutamallaan vedellä sekä kokosivat\nmonta sylillistä sammalia uusiksi tilkkeiksi.\n\nIllallinen keitettiin pienellä rautakamiinalla, joka oli tuotu mukana\nkelkassa ja joka sijoitettiin raunioiksi rapistuneen kivilieden\ntilalle. Kynttilänvalossa sujui tilkitsemistyö vireästi. Vabi puhkesi\nvähän päästä vetelemään hurjia intiaanilauluja, Rod vihelteli niin\nettä kurkku kävi karheaksi, ja Mukoki hihitti ja röhisteli ja pakisi\ntyytyväisenä. Tuon tuostakin he onnittelivat toisiaan tähänastisten\nsaavutusten johdosta. Kahdeksan suden päänahat, kaunis ilveksentalja\nja lähes kaksisataa dollaria puhtaana kultana -- siinä viikon saalis!\n\nIllalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun\nRod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä\nkourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.\n\n-- Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja\nnäädille -- ne pitää paljon rasvanhajusta.\n\n-- Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän\nturkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä\nsyöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja\nvetää riistaa puoleensa.\n\nKun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän\nmetsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme\nmakuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä\nkuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät\nansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti\nsudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin\nsudenpyytäjä.\n\n\n\n\n8.\n\nKUINKA SUDESTA TULI IHMISEN SEURALAINEN\n\n\nKahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen\nkerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia.\nOli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja\nvirtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän\nja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä\nvuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan\nintiaanin viereen.\n\nMukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti\nhänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä\nollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että\njärven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi.\nMutta kylmä oli -- sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi\nkirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken\ntämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle -- jollei hän\nihaillut yön juhlallista kauneutta.\n\n-- Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.\n\nVanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre\nja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen\nolemuksensa täyttävää iloa.\n\n-- Susiyö! hän viimein kuiskasi.\n\nHän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.\n\n-- Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen\nkupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä\nkäytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan\nhäntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: -- Susiyö! Susiyö!\n\nVabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi\novelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja\npujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani\noli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he\nkatselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin\njärven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen\ntakaiselle salolle.\n\nKatsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan\njäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja\nkauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti\nkynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä\nja jännittynyt ilme.\n\nVabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta\nkopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi\nkymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven\ntakaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani\njärven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin\nvalkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen\njalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.\n\nKun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean\nrautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi\nkohmettuneita käsiään.\n\n-- Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän\nnaurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua\nleikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:\n\n-- Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista,\nRod?\n\n-- Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.\n\n-- No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen\nhulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan\npäässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei.\nVälistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit\nuskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.\n\n-- Susiako? huudahti Rod ihmeissään.\n\n-- Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta\nsitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet,\noli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat\nsanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui\npäiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille\nmetsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi\nusein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän\noli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä.\nEräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja\nvaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen\ntarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä\npalaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen\npimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi\nlähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän\niltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen\nvaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten...\n\nVangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin\nhetkiseksi.\n\n-- No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti\ntavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo\nlienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle\nvaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana\npäivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta\nsusien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui\nkerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta\ntuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan\nasemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua.\nJoskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät\nja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki\nparka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'.\nEi mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä\npuhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän\ntarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa\ntakaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä\nja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo\nkäyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.\n\nRod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen\nmurhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan\ntoiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän\nerosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi\nsuuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä\nvalossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut\nsalata.\n\n-- Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla \"susiyöllä\"? hän kysyi.\n\n-- Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi\nkertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin\nkaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä\njok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu\nyhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi\nkertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta\nsudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen\nasiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston\nkanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä\n-- taivaalla -- kuussa -- pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle,\nettä hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa\nja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin\nkunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole\noikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme\njännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän\nkesy Sutemme hoitaa ammattinsa.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui\npunaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti\nkellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia.\nMutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä\nlepoa.\n\n-- Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen.\nLuulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan\nrotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan.\nMutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin\nhyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt\npuolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä\ntaaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta\nkyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala\nreväisty pois.\n\n-- Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin\nollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja\nsen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai\nneljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen.\nMe jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me\njätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä\nvähitellen -- ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana\nkäy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.\n\nVasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja\nkävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui\nvalveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli\n-- mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa\ntiensä poluttomassa korvessa.\n\nKun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta\nintiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta\nenää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset\nsudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta\nhän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä\nhän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa\nviittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti\nhenkeään.\n\nSiellä istui Mukoki -- kuorimassa perunoita!\n\n-- Halloo, Muki! hän luikkasi.\n\nVanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän\nnyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti\nkuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.\n\n-- Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis\npäivä tänään. Löytää susia mäiltä -- julman paljon susia.\n\nPojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.\n\n-- Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.\n\n-- Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa\nperunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.\n\nVabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui\ntulisijan yli.\n\n-- Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.\n\n-- Iso kuu -- piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen\npäällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.\n\nSen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä\nmatkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille,\nja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän\nkuiskasi toverilleen:\n\n-- Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle\nosalleen.\n\nJa kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:\n\n-- Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai\nmitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin\nmainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja -- ensiksikin harjun\ntaakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen\ntoisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista\nkohti. Mitäs tuumit?\n\n-- Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti --\nminä ottaa harju.\n\n-- Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään\npohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne,\nMukoki!\n\nMukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta,\nja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti\nsuunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen\nmetsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti\nvarmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.\n\nRod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän\narvasi helposti syyn siihen.\n\nAnsoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu\nkolmea eri kokoa -- viisikymmentä pientä vesikoille, näädille\nja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja\nyhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa\nkaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat,\nja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan\njäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken\nsyöteiksi.\n\nAurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa,\nkun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli\ntulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä,\njolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta\nmaailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän\nsaloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja\njärvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät\npysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.\n\nKukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat\npurolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä\nastuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa,\njoka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli\ntäynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi\ntarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten\nirrottamaan selkäreppuaan.\n\n-- Vesikko! hän selitti.\n\nHän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta\nkaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat\ntuulen kaatamien puunrunkojen yli.\n\n-- Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme -- ehkä neljä\nviisi. Me rakentaa sadin just tähän!\n\nKoskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota\nvanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon\npään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen\nsuojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen,\nniin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin\nansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä.\nParissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista\nsadinta.\n\n-- Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän\njatkaessaan matkaa.\n\n-- Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja\npitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa\nylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan.\nLaittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa\nilvekselle. Se näkee majan -- kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja\nmenee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.\n\n-- Paljonko arvoinen vesikon nahka on?\n\n-- Viisi dollaria -- ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.\n\nSeuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta.\nPuro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja\nMukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan\npelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti\nharjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset\nja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen\nesimerkkiään.\n\nTuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä\nyläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat\nhankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen\njälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet\nkallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen\njäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä\nharhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.\n\nMetsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä\ntoisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki\ntoverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.\n\n-- Susi! kuiskasi Mukoki.\n\nLumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran\ntekemiltä.\n\n-- Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain\naamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.\n\nHe lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod\nhuomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen\nMukoki pani taas yhdet raudat.\n\nVähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa.\nKaribun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki,\nmutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet\nosoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja\nseuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet,\njotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki\nja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon\nirveessä.\n\n-- Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja\ntuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.\n\nPian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen\nrämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä,\njotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki\npoljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka\ntaholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja\noksia taittunut.\n\nMukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein\ntuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään\näänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn\nkylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta\nkohti. Kymmenen minuuttia -- viisitoista -- kaksikymmentä kului\ntällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.\n\nÄkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen.\nSitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi,\nettä hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti\neteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja\nvarovaisesti.\n\nPojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen\nhuultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:\n\n-- Ampuu!\n\nVapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan\nreunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen\nhermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä\nseisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria\nlatvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen\nRod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää\nja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden\narimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä\ntähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi\nsitten kuolleena hangelle.\n\nTuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi\njoutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua\nselästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani\nsaanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä\nvärisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla\nverellä.\n\n-- Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri --\ntulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.\n\nMukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja\nilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan\nsaaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan\nesiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan,\nheitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa\navustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot\npäässeet siihen käsiksi.\n\nSitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä\npäässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle\npäin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän\npihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki\njättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi\nkavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja\nsilloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota\ntyytyväisesti murahtaen.\n\n-- Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä\nnevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä\nampua!\n\nHän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä\nolevaa aukkoa.\n\nRodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat\nsyömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat\nkotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun\nkohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle,\njoka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja\njonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.\n\nRod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti\nloivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin\nsadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään\nrotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui\nkatselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.\n\n-- Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.\n\nMutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta\nhänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki\nsen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden\nkullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.\n\nRotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi -- sinne ei\npäivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat\nsitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja\nhiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin\npolveilevaa uraansa sen pohjalla.\n\nOlikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?\n\nYhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin\nkintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä\nlähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen,\nsykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen\nkiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:\n\n-- Mukoki -- se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen\nvälistä!\n\n\n\n\n9.\n\nSUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN\n\n\nSiitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman\nmielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta\nmetsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua --\nkulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan\nmetsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.\n\nNuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat\nlöytäneet kultasuonen -- paikan, josta he olivat omin käsin\nkorjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli\njossakin lähellä.\n\nNyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet\nvain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle\nselvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen,\nkun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan?\nPäivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta,\nvakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa\nselitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut\nsen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa\npukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä\naivan varma.\n\nMukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod\noli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi\nnuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.\n\nKotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian\nkiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti\nmuistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan\nmitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä\nei kysytty mitään.\n\nVaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään\nsopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman\npettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota\nrotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen.\nTai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin\nvarma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta\nvastakkaiselta harjulta.\n\nVabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut\nkahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo\nvalmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod\nkuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta\nVabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.\n\nVabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa,\nkun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän\nravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän\nnäytti vanhalle intiaanille.\n\n-- Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa\n-- mutta tämän minä löysin tänään polulta.\n\nMukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut\nkultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä\nselvästi lukea \"35 Rem.\".\n\n-- Mitä, tämähän...\n\n-- Niin juuri -- Rodin pyssyn hylsy!\n\nRod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.\n\n-- Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on\nautomaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta\nnäillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen -- kolmas oli se,\njonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!\n\nPeuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin\npöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.\n\n-- Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.\n\n-- Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He\novat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin\nkäyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän\npolkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin\nkaksi päivää vanha.\n\n-- Oliko heitä monta? kysyi Rod.\n\n-- Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti,\nja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän\ntulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta\nmetsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet\ntakaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.\n\nMukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä\nhuolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.\n\nAterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet\njäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät\npitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen\nmikäli tilanne niin vaati.\n\nAurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun\nmetsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä\nillasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet\nja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään.\nMukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.\n\nAikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää\nsaapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen\nkantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi\nhirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita\nnäreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion\nkylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.\n\nRaadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa\nmetsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin\nkatkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme\nlavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta\nitse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä\nyksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi\nsuurella mielenkiinnolla.\n\nVaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä\npullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen\nosan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen\njuurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle\nvieville jäljille.\n\nSitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni\npuoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin\nvähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja\nsyömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan\npäivän kaikki tapahtumat.\n\nVasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse.\nRod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua.\nSe hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa,\nsumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä\ntalottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen\nvärinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko\nalla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi\ntoisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.\n\nKiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui\nnoin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden\nkiinnitysköyden puuhun.\n\nVangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se\ntepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle,\nja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi\nlumelle tiputettua verta.\n\n-- Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu --\nvarovasti!\n\nHe hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta.\nSe seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli\nvihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja\nsieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka\nlehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli\nveren hajua.\n\nPikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne\nsen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan.\nSe ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten\nläsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään\nhämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä -- ja\nmetsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.\n\nSe kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä\nkauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän\npitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan.\nVerijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli\nraivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi\nsitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen\nantaman opetuksen.\n\nJoka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön\nrintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen\nyhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain\naivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle.\nOh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan --\ntappamaan -- tappamaan!\n\nSe teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi;\nraivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä\nseuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja\nse jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.\n\nSitten se istahti köydelleen.\n\nHetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono\nkohtisuoraan hartioita vastaan.\n\nSitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin\nkäheä-äänisen koiran \"kalman ulvonta\" -- mutta kohta tuo vikinä\nkasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se\nkajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden\nmetsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä,\nharmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan\nhälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.\n\nKolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden\nkurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat\nmetsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.\n\nSitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan\näänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän\nunohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle\nviritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka\nkimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi\nparemmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.\n\nYlt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva,\nmaanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla,\nsäikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi\nsarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena;\npuolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen\nperässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset\nheimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.\n\nSitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä -- ehkäpä kokonaisen\nmailinkin takaa -- kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan\nvangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen\nsanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.\n\nPihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet\nsanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli\nheittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki\nitseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan.\nRodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään\nkäsivarttaan puunoksaan.\n\nHetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta,\nja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta.\nSitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä\nja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin\nhiljaa hihittelevän kuusessaan.\n\nVeljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen\nveren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi\nkiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään\nhihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman\npyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen\ntajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin\nilmansuuntiin.\n\nÄkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi\nnykäsi Rodia käsivarteen.\n\n-- Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven,\nhän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!\n\nTuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen\nsarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon\nnälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa\ntuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa\ntähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja\njuoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.\n\nSamassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat\nkohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla\naivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta\nkertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että\nsaalis oli näkösällä.\n\nNopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja\nliittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli\nkolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen\nja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa\nsaalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti\nsaavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy\nsusi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista\nvapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen\näänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus\nvaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.\n\nSilloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.\n\nMukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti\npyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin\nparikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan\nnahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan\nhirvenraatoon -- kiskoi kaikin voimin -- ja syötin voitiin nähdä\nverkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi\närhentelevän susijoukon keskeen.\n\nKuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet\nhurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.\n\nViiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista\nvälkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin\npamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista\nlaukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen\nvallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä\noli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten\nläähätystä.\n\nPuista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.\n\nVabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:\n\n-- Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!\n\nVastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen\nperässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa\nmakasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta\nMukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut\npuolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun\nVabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.\n\n-- Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein\nparhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole\nlainkaan huono ansio, vai mitä Rod?\n\nVabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään.\nMukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen\ntiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään\nkääntämättä:\n\n-- Katsoo!\n\nKaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen.\nKatkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes\nvärjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta\nnevalle ja lakeuden puihin.\n\n-- Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.\n\n-- Palava katajapensas -- niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän\nlisäsi: -- Vungan miesten merkkituli.\n\n\n\n\n10.\n\nROD TUTKII ROTKOA\n\n\nRodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä -- ehkä\nmailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien\ntuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella\npahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin\nraivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna,\nRod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.\n\nNäiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän\nkauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän\ntunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet\nsodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet\nohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta\nheimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.\n\nVielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se\nvähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä\nMukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan.\nVihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?\n\n-- Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.\n\n-- Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.\n\n-- Aivan oikein.\n\nVabi kääntyi Rodin puoleen.\n\n-- Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.\n\n-- En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.\n\nMukoki purskahti yrmeään nauruun.\n\n-- Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. -- Hän pudisti päätään. -- Viisi\nminuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä.\nHuomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.\n\nRod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän\nei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo\nrosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.\n\nMutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti\nhänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään\nlakkaamatta \"Luurankokaivos\", joksi hän oli mielessään ruvennut\nnimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain\nsaisi aikaa etsiä sitä.\n\nToisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty\nhyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän\njopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys\nvoinut olla erityisen tehokas -- siitäkään syystä, että yhdellä\nheistä oli aseenaan vain revolveri.\n\nRod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa\nrauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat,\nja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.\n\nSinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko\nistui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod\nhuomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet\nyllättävän kiihtymyksen valtaan.\n\nTuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja\npäätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli\nhakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat\nvarustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen\nvaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.\n\nPäivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua\ntutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää\nansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa\nMukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli\nvartioida sillä aikaa erämajaa.\n\nMukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän\nkoittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli\nsaanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja\nsanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun\ntakana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen\nmukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.\n\nHe joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille.\nVaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä\nkumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat\nsäpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua\naivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi,\njoka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti\ntoivoen pääsevänsä notkon turvaan.\n\n-- Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden\nnopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!\n\nAmpumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan\nintiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä\nsormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi\nnäkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod\nlaukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli\nkuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun\nhirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.\n\nSeuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri\nsyöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas,\nsitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.\n\nTyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin\nnaulittuna paikoillaan.\n\n-- Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.\n\nMutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa\nriistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän\noli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa\nverisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut\nkuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi\nhengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.\n\nLaukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja\npojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin\njälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä,\noli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän\nlöysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.\n\nHuomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen,\npoika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena\nkuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin\nharjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa\nkärppää.\n\nPäivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki\nerosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki\nperin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan\nhälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.\n\nVabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten\nsillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia\nvarustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa,\nkun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.\n\nKun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen\nrotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut\npaljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen\nkuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään\nkinoksilla.\n\nMyöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta\nja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän\nhavaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli\nodottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja\nmineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat\nesineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet\nolivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki\nvirtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.\n\nMutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät\nmyttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä.\nMukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka\nRodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.\n\nHeillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli\nkeksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä\nkolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet\npohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean\nsytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa\näärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli\nlöytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan\npohjoista kohti.\n\nNämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä.\nTästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka\npäivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi\npyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua\najatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.\n\nPäivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen\ntoivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi\neivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla,\nja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita\nkärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat\nseuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista \"ristikettua\"\nja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi\npieni omaisuus saaliinaan.\n\nRod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi\nsatojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä\nodottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja\nsilloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen,\njolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.\n\nKaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä\ntutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet\nvain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta\nkaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden\nRod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan\ntuumansa.\n\nEräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi\nväräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin\nkotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa\nVungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti\nmukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon,\nvyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi\nkatsellessaan ovella hänen lähtöään.\n\n-- Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi,\nhän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.\n\n-- Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko\nminulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän\nhyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.\n\nHän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän\ntiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne\noli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät\nolleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan\nkuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.\n\nSuureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin\njyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän\nkierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua\nalas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi\ntaajassa.\n\nVihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä\npitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla\nlumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas\nkäsillään auttamalla.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä\nmutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä\nkorkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia\nkallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli\nniin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.\n\nVähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon\nosa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein\nkurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta\nsen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän\nkuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin\nhetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli\ntuottanut kuoleman.\n\nYhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat\nreunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen.\nEi kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina\nhäiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.\n\nYhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet\nhätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen.\nMutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja\njatkoi tyyntyneenä kulkuaan.\n\nTavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen\npohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain\nkiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti\nantanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa -- jossakin. Hän\noli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki\noli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja\nmurskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut\njo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla\n-- kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.\n\nTämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani\nnuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan\nkuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia\nvihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle\njotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin\npäässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli\nkettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja\nlaukaissut.\n\nLaukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja\nyhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään\nsiinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin\nkokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä\nsaalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut...\n\nHänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva\neläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt -- ja sen paksun\nmustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.\n\nSilloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.\n\n-- Hopeakettu!\n\nRod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi\nkatsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten\nja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat\nhänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli\nkallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.\n\nHän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja\nlähti uudelleen kultaa etsimään.\n\nHän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli\ntähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja\nvillimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät\nnäyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä,\nkammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.\n\nMahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin\ntoisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes\nsyödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan\nviimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme\niltapäivällä.\n\nNyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa\nrotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi\nensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään\nja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien\noksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta\nhankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista.\nHänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja\npeuranpaistin lemu.\n\nYö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa\nääreen.\n\n\n\n\n11.\n\nROD NÄKEE UNTA\n\n\nVärisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen.\nSyödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä.\nPieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri,\nainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei\njulma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään\npaikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen\nvuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä\nrotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua\n-- täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin\nerilaista kuin maan päällä?\n\nRod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä\nkuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä\nkaikuja -- matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan\nkiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet\npainautumaan hyvin lähelle nuotiota.\n\nJa kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa\nlämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut,\nhän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman\nyksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.\n\nParhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta\nlöydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet\nolivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.\n\nHe olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet\nsamojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet\nsamaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän\näänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan\nloimuun -- ja he olivat löytäneet kultaa!\n\nJos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään\nloihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan.\nJostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne\ntullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.\n\n-- Alloo -- alloo -- alloo!\n\nSe kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi,\nettä se oli \"ihmispöllön\" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä\npehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui\nolevan täynnä noita aavemaisia ääniä.\n\n-- Alloo -- alloo -- alloo!\n\nPoikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen.\nPyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä\nkäsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää,\njoskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.\n\nRod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui\njulman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui\nhavuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina\nnuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä,\nja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta\ntaas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.\n\nSitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän\noli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle\nerämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku\noli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni\nvarovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä -- aivan kuin\nluita olisi kalisteltu yhteen!\n\nAskel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään.\nJa siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka.\nKaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien.\nHän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen\nvälähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti\ntavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.\n\nLuiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja\nluurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti.\nSitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan\nhervottomana.\n\nHetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi\nsalaperäisen esineen hyppysiinsä.\n\nHorjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten\n-- ja Rod näki, että se oli tuohikääry!\n\nKekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus,\nja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti\njäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän\nnousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa\nkädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.\n\nHäntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen,\nja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.\n\nHän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö\nuuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa.\nMutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja\nhuomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.\n\nKaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja\näkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen\nkourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä\nhän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä\nsormiluittensa välissä!\n\nVoiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi\nunohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?\n\nSenkö omistamisesta -- eikä pukinnahkapussin -- nuo miehet olivat\nkamppailleet ja kuolleet?\n\nMinuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa\nvärinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa\njohtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet\nluurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen\nhuomiota enempää kuin hänkään.\n\nRod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia,\nja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään\nolisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi\nmuistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet\nja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin\nmerkitys.\n\nHän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän\nvalkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä\nvielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen\naamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen\njälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen\nyhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat\nesineet ja lähimmän ympäristönsä.\n\nSe vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä\nvarjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja\npiti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää\nrotkosta -- kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.\n\nPäivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin\nlisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron\ntarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he\nkaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi\nkullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen\nkuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.\n\nPaikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti\nmielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei\nollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi\nhuomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän\nkyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.\n\nPari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän\nnäki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä\ntuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän\noli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden\nuusien alle.\n\nKuka toinen oli käynyt rotkossa?\n\nOliko se Vabi?\n\nOliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai...\n\nHän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan\nomituiset -- toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät --\njalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin\nlumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!\n\nOudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien\nkallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties\nollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.\n\nMutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä\nhyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa\nja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan\npysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin\naikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät\nvinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa\noli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.\n\nOli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää\njälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän\noli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.\n\nRod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei\nkeksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku\nVungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin\nkallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa\npujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?\n\nHän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä\nkeksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran\nrepeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy\nampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi\nhuomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen\nloppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen\nkapuamaan kynnyksen yli.\n\nSuurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja\nlähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta\nnäkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.\n\nHän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta\nsolasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä,\nsaivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut\nmurha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.\n\nTämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat\najatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo\npunaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.\n\nRod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen\nhuomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää\nvakoojan tarkoitusta.\n\nRodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja\nmielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin,\njoiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.\n\n\n\n\n12.\n\nLUURANKOMIEHEN SALAISUUS\n\n\nVähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi\nnähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä\nparempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa\nhymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon -- olihan hän keksinyt\nsalaperäisen rotkon aarteen.\n\nSiitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja\nhän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko\näkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.\n\nMökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja\nmielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin,\nvaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet\novella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla\nhihityksillään.\n\n-- Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori\nintiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille\naarrettasi?\n\nNaljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen\njohdosta.\n\nValkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja\nheittäytyi rahille uupuneen näköisenä.\n\n-- Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni\nkuin koira.\n\nVabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.\n\n-- Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös\nkuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki,\npistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.\n\nLiedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori\nintiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan\npöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin\nleikatessaan leipää.\n\n-- Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän\nhätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni.\nJälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi\nmitään?\n\n-- Etkö aio kurkistaa reppuun?\n\nVabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain\nuteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.\n\n-- Onko siinä mitään?\n\n-- Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään\näskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre,\nja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä\nhaluttaa.\n\nVabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää,\nja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen\nsitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.\n\n-- Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.\n\n-- En.\n\nRod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle\nolisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan.\nVasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan\nja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua\nhännästä ällistyneen Mukokin edessä.\n\n-- Kelpaako se? kysyi Rod.\n\n-- Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.\n\nMukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.\n\n-- Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria --\nMontrealissa kolmesataa enempi.\n\nVabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.\n\n-- Tartu tuohon, Rod!\n\nHeidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi\njuhlallisesti:\n\n-- Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole\nvasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt\nkoko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!\n\nRod punastui mielihyvästä.\n\n-- Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli\nniin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa\nkäden.\n\n-- Ethän vain tarkoita, että löysit...\n\n-- En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin\non! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen\nlöytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla\nluurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin,\nminäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!\n\nMukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin\ntarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain\nhyväksyvä katse.\n\n-- Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi\nottaa asiasta selko.\n\nHän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin.\nRod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä\nja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että\nasiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli\nvaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että\nhänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin\ntuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin\nkulta-aarretta etsittäessä.\n\nLuurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle,\nniin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo\ntuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen\nkaameaan urakkaansa.\n\nHäntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut\nerilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika\njälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät.\nVainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.\n\nYhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan\nkoivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein\nteräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja\npyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli\nyhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja\nviisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki\n-- ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli\nkierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.\n\n-- Varovasti! kuiskasi Vabi.\n\nHän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.\n\n-- Siellä -- taitaa olla -- jotakin..., aloitti Rod.\n\nHän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi\nkuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja\njatkui kierteen sisään.\n\nAlempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry\naukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana -- ja\nkolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.\n\nHeillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty\njoukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin\nosittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin,\nmutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.\n\nMutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota\nkarttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna\njoukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi\nyhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:\n\n-- John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.\n\nJohn Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei\nhävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin\nkirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.\n\n-- Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!\n\nSanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.\n\nRod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan\nkarttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta\nhän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään\nhyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa\nkirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen\nensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi\nmutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:\n\n-- Toinen koski.\n\nHiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki\nmuu oli nyhjäytynyt pois.\n\n-- Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti\nkiihkeästi.\n\nSiinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään,\nja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken\nmainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä\nkirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.\n\nRod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään\nkaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta.\nMutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä\nrajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen\nkosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat\nlöytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän\nei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet\ntavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.\n\nVabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen\nkäteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi\nvähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin\nhän päästi kiihkeän huudahduksen.\n\n-- Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos\ntuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän\neteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.\n\n-- Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros\non ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin\nhypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä\ntuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa\nvasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan\njäljen -- vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!\n\nMukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen\nriemuissaan.\n\n-- Nylkee hyvästi.\n\nHän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista\npäällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle\npää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä\nvarovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään\npidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi\npystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.\n\nHellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli\nmiltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä\npääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten\nseurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista\nhengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.\n\nNuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat\npaljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty\nsiihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme\nkirjainta, näkyi nyt selvästi \"kolmas koski\", ja aivan lähellä näitä\nsanoja \"majassa\". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita\nrivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.\n\n/#\n    'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet\n    kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken\n    saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja\n    työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala\n    meitä auttakoon.\n\n    John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.'\n#/\n\nAivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät\nRodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän\nluki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo\nnäytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen\nsydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen\nniskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:\n\n-- Majassa rotkon päässä.\n\nRod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä\nvapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin\nnäytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä\npalasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen\nlieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän\nnaurahti lyhyesti -- onnellista naurua.\n\n-- Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni\npohatta!\n\n-- Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi\nvalkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John\nBallin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt\nkuolleet. Kulta on nyt meidän!\n\nVabi otti vuorostaan kartan käteensä.\n\n-- Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta,\nhän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme\nrotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana\npuro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes\ntulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain\nlähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.\n\nHän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.\n\n-- Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta\nsaisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen\nkulkeneesi rotkossa?\n\n-- Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.\n\n-- Etkä löytänyt koskea?\n\n-- En.\n\nKynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle\nmerkittyjen eri paikkojen välimatkat.\n\n-- On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi\nhetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen.\nHuomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi\nLanglois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit\nselvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta\nBallilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto\ntodistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin,\nhänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran\nkäsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana\nensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä\nvarmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.\n\n-- Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös\npäätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli\nRod.\n\n-- Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle\nkoskelle selvittää meille koko jutun.\n\nRod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta\nottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.\n\n-- Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä,\nVabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta.\nOtaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista\nmailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa\nparikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä\nmailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä\ntäältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta\nmailia.\n\nVabi nyökkäsi.\n\n-- Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä\nviidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun...\n\nHän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.\n\n-- Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin\npäässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät\ntäällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko\nmahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa\npukinnahkapussissa oli?\n\n-- Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat\npuukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.\n\nMukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan\ntoisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:\n\n-- Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.\n\n-- Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori\nintiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä\nratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää\nruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta -- ei ainakaan\nyksin kartasta!\n\nHänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.\n\n-- Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan\nselvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat\nhuuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin\nkauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta\nsitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan\nmuonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat\nluultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset\nlähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa\nhe ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin\nvälttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja.\nTässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata\nkumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa\nsai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki\ntuntuu minusta hyvin uskottavalta!\n\n-- Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken\nlähettyville?\n\n-- Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja\nhaudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!\n\nMukoki keskeytti heidät.\n\n-- Ruoka on pöydässä! hän huusi.\n\n\n\n\n13.\n\nKINOSTEN KESKELLÄ\n\n\nRod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan\nsalaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen\nmielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän\nkertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.\n\nSekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin\nhuolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin\nkäsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi\nrotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän\naavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut\nedeltäpäin tietty.\n\nRodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty\nottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään\nensimmäistä koskea.\n\nMukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija\nnäillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle\netsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi\nmukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään\nkokisivat ansoja.\n\n-- Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen\nkuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme,\nettä kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme,\non meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana.\nSiinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi\nretkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin\nkevättulvat ovat ohi.\n\n-- Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä\nkostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä...\n\n-- Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä\ntoverin käsivarrelle.\n\n-- Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod\nlauseensa. Jos hän on ollut sairaana -- tai -- mitä muuta hyvänsä --\non saattanut sattua...\n\n-- Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi\nVabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä\nsinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?\n\n-- Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen.\nTotta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin,\nVabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?\n\nVabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän\nihastuksen johdosta.\n\n-- En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet\n-- ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.\n\nRodin kasvot säteilivät ilosta.\n\n-- Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten\nlähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn\nja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös\nmeidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille\nkaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa\nkokenut!\n\nVanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut\nmitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.\n\n-- Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei,\nMuki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle\npitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien\nsaaliiksi. Eikös niin, Mukoki?\n\nMukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle,\navasi sen ja katsoi ulos.\n\n-- Hittoja -- lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä\ntuhatta paholaista!\n\nSe oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa\nvieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin\nkuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.\n\nElämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa\nlumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut -- tuollainen tavaton\nlumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee\npohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin\nkorpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet\nja ihmetelleet sen viipymistä.\n\nLumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään\nryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen\nvalkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui\nsalpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja\noitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja\nmuutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä.\nPalatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen\nkantamuksen lunta.\n\nKoko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui\nkoko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan\npuiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten\nvielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven,\nmutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun,\nja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä\npäivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin\nistuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.\n\n-- Mitä ihmettä... hän läähätti.\n\n-- Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan.\nVetääkö savutorvi?\n\n-- Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan\nvalkeaan. Ethän tarkoita...\n\n-- Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet.\nAinakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!\n\nMukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.\n\n-- Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän\nmökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!\n\nRod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun\npaikoilleen.\n\n-- Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin\nkaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää,\nkuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea\netsimään mokomalla säällä.\n\n-- Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän\njäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone\nuskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut\nniin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen,\nVabi?\n\n-- Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa.\nMutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös,\non notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa\nkinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin\npäällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.\n\n-- Mutta eikö se -- muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla\näänellä.\n\nVabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä,\nmissä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti\nkokonainen kuuro hihityksiä.\n\n-- Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.\n\n-- Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella\nmukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole\nmurskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui\nkerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin\npaksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen\naika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä\nrauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä\nnyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.\n\nAamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi\npudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä\nlapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka\npeitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä\npäivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.\n\n-- Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen\ntuisku!\n\n-- Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan,\nRod, jos haluat olla osallisena.\n\nHän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi\nperästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua\nhän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean\ntyöntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori,\njoka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino\nja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän\nhuohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin\nkoukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten\nvähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo\noli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen\navutonta sätkimistään.\n\n-- Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös,\nhän ilakoi. Vau -- vau!\n\nHän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta,\nkepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä\npohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen.\nRod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja\nräpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin\nlunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja\nMukokin vääntelehtivän naurusta -- ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.\n\nPoikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa,\nja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen\nmetrin päässä pirtistä.\n\n-- Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi.\nMutta katsopas tuonne!\n\nHän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan,\nmikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin\nkaton harja ja suitseva savutorvi.\n\nRod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän\nnäki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään\nnäkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa,\npuut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.\n\nPuoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa\nvapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi,\nniin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme\npäivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen\npilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli.\nRod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen\naloitteleva erämies pohjanperillä on altis -- lumisokeudesta. Kun hän\noli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen\nsilmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi\nhän sähkökipinöitä edessään.\n\nMyrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti\nseuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin\nVabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne\nuudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat\ntottua valkeuteen.\n\nSe olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat\ntykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta\njäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä\nnuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan\nansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin,\nolivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.\n\nMutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja\npitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa\nalkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen\neränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut\njotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa\nvihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut\nMukokin jäljille ja surmannut hänet?\n\nEi kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä\npäivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita,\nkoska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren\nlumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi\nilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen\nlamaannutti heidän metsästysintonsa.\n\nKatsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon\nlaskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.\n\nSe oli Mukoki.\n\nIlosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha\nintiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja\nvastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.\n\n-- Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi\nyksikantaan.\n\nPirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat\npojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita.\nIlmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran\ntai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin\nnuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti\nylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.\n\n-- Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa\nsinulla hirvittävä urakka, Muki!\n\n-- Raskasta -- raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki.\nEi niin siloa kuin tuolla! -- Hän heilautti kättään halveksuvasti\nrotkoon päin.\n\nRod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista,\nettä tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki\nkuin hänen rotkonsa oli?\n\n-- Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat\nja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi!\n-- Hän näytti pirtin kattoon.\n\nRod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.\n\n-- Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle\nkoskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän\nsanoi.\n\nMukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin\nryppyihin.\n\n-- Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.\n\n-- Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.\n\n-- Ei. Kääntyy -- suoraan pohjoista kohti.\n\nRod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.\n\n-- Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin\nminäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva\njoki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan,\nja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa\naarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä\nja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan\nihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää\nmeille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme\nsuunnitelleet!\n\n-- Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!\n\nHän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa\nja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille\nperille!\n\n-- Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja\nmolemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.\n\n-- Ensi keväänä! toisti Vabi.\n\n-- Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä\nsuuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.\n\n-- Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me\notamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme\nAlbany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.\n\n-- James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti\nRod.\n\n-- Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan\nJames-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.\n\nSinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta\nseuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta\nväkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät,\njos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan\noikeassa.\n\nSitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä.\nVabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod\nrupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä\npaluumatkaan.\n\nVabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo\ntuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan\ndollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä\npaluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus -- summa,\njonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen\nvuosi.\n\nSydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi\nprinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin\nlähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman\näitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.\n\nKolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja\nMukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi\noli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla\nviikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat\nsinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen\ntyytyväinen.\n\nHe olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun\nhe olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta\nharjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa\ntuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja\nmukavampaa tietä kotiin.\n\nHarjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää\nseutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla\npienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova,\nrantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen;\nidässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka\nhän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä --\n\nVaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja\nsamassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan\nkauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti\nMukokille.\n\nSiltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan,\nhän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen\ntaivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan\npyssynpauketta samalta suunnalta.\n\n-- Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla,\nmutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo\nkuulomatkan ulkopuolella.\n\nÄkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti\nampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä\nvielä kolme yhtä nopeasti.\n\nHän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti -- ja\nsitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa\nliipaisinta.\n\nKatsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki\nintiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.\n\nJälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman\nsilmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha\nsoturi alkoi juosta nopeasti takaisin.\n\nRod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen\nilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin\nkuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.\n\n-- Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! --\nHän viittasi savupilveä kohti. -- Minä kuulin laukauksiakin!\n\nSiunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin\nsuuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää\nvauhtia rinnettä jälleen alas.\n\nSeuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä.\nHänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui\npysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle,\njonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa\nveressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan\nrevetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan\npuhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä,\npyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.\n\nMetsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.\n\nMutta --\n\nLäähättävästi parkaisten Rod sieppasi kiinni Mukokin käsivarresta\nja osoitti hangella makaavaa olentoa kymmenkunnan askelen päässä\nmökinpaikasta.\n\nVanha soturikin oli nähnyt sen. Hän kääntyi valkoiseen nuorukaiseen,\nja sellaista ilmettä Rod ei olisi osannut kuvitellakaan koskaan\nnäkevänsä ihmiskasvoilla. Jos tuo hangella makaava olento oli\nVabi -- jos Vabi oli saanut surmansa -- millainen Mukokin kosto\nolisikaan! Hänen toverinsa ei enää ollut sama Mukoki, jonka hän oli\noppinut tuntemaan, hän oli villi, verenhimoinen metsähiisi. Tuossa\nhirvittävässä katseessa ei ollut rahtuakaan sääliä, ei rahtuakaan\ninhimillisyyttä. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi --\n\nHe syöksähtivät kunnaalta alas rotkoon, poikki järven jään, ja\nkohta oli Mukoki polvillaan lumessa makaavan hahmon vieressä. Hän\nkäänsi sen selälleen ja nousi sitten pystyyn sanaakaan virkkaamatta\ntähystäen verestävillä silmillään savuaviin raunioihin.\n\nRod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.\n\nHangella viruva ruumis ei ollut Vabin.\n\nSe oli muu, outo, hirveän näköinen olento -- jättimäinen intiaani,\njonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa -- ja puolet\npääkallosta oli ammuttu olemattomiin!\n\nKun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien\nkekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen\nsavuavia hirsiä pyssynsä perällä.\n\n\n\n\n14.\n\nVABIN VAPAUTTAMINEN\n\n\nRod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä\noli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän\nseurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja\ntuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan\njotain esinettä.\n\nOliko Vabi saanut surmansa -- ja palanut noiden raunioiden mukana?\n\nTuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan\nnahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen\njalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi\ntunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin,\nja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden\ntilalle -- säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.\n\nVungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne\nolivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä\npoika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin\nnäiden raunioiden keskellä!\n\nHän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten\nkärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta\nmustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran\nlieventyneenä.\n\n-- Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.\n\nJälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki\nirvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.\n\n-- Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.\n\nMutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän\nlähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään.\nYlt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä\nrosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet\nmatkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain\nneljä oli poistunut paikalta!\n\nMissä Vabi sitten oli?\n\nJos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin\nlähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen\nyhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen\ntoverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta\ntämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista\nei ollut viskattu tuleen.\n\nOli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa\nvastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen\nvangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen\nmailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.\n\nMukoki tuli jälleen Rodin vierelle.\n\n-- Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni -- oitis! Hän\nosoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää...\n\nRod kompuroi pystyyn.\n\n-- Tarkoitatte kai, että _me_ tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt\njaksan taas kulkea. Lähdetään.\n\nMukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.\n\n-- Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat\nennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua -- pääsee\nkohta niiden luo -- sitten ampua.\n\nRosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille\nalangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy\nojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi\njälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon\nsyvemmät.\n\n-- Oikein arvaa -- ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut... -- Hänen\nsilmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. -- Kulkee kovin hitaasti! Ei\npitää yhtikäs kiirettä!\n\nRod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon\nlyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä\nvungat astelivat hyvin verkalleen.\n\nSitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet,\nettä heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat\ntoisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko\nhe ylivoimaansa?\n\nMukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi.\nHänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja\npensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata\npitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.\n\nMutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan\nällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin\nRod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa\nselästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa,\nja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin\ntoistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.\n\nPuolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja\ntämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia\nrunkoja.\n\nSe olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei\nepäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua,\njoka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo\nkulkea.\n\nMutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän\nryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti\nkuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan\npää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi\nmennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan\nmenettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?\n\nMutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan\nkylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan\neränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä\nodottanut väijytystä.\n\nTakaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota\npikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän\njälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki\npysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän\njälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen\nreunoilta.\n\n-- Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.\n\nMukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja\nhänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös.\nRod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt\nkoskettamaan häneen.\n\nLaelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva\neläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri\ntanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin\nvaroituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.\n\nMäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin.\nKoko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja\ntähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän\ntaakse.\n\nMutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.\n\nPuolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen\nrannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat\nerottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.\n\nVain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis\nhyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista\nheimoa!\n\nRod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät\nnoiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat\nhe viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he\ntaas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin... Häntä puistatti tuo\najatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät\ntilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.\n\nHänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen\nvanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi\nkernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä\nVabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen\nkiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.\n\nJuurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod\nymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä\nvihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen\nkaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän\nvanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki\npysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta\nja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.\n\n-- Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.\n\nRod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä\nhypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan\naskelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa\nkasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Sinä ottaa etumies -- Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut\nkolme. Sinä näkee tuo puu -- koivu, josta on tuohi pois kyljestä?\nAmpuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei\nampua ohi?\n\n-- En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä\nlujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!\n\nHe voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät\nVabin veriset kasvot.\n\nAskel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt\nhe olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta -- nyt\nneljänkymmenen -- kolmenkymmenen -- nyt vain kymmenen metrin päässä.\nRodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan\nrintaa kohti.\n\nVielä viisi metriä.\n\nEtumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin,\nRod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän\noli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea\nluotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä\nvainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui\nja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista\nintiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun\nRod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä\nhuikea vastaushuuto.\n\nMukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla\nsivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.\n\n-- Haava -- paha? hän kysyi hätäisesti.\n\n-- Ei -- ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat\n-- vanhat kelpo ystävät!\n\nVielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti\ntältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen -- siinä olivat\nvungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän\nkallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti\nhän heitti sen omaan selkäänsä.\n\n-- Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.\n\n-- Näimme.\n\n-- Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?\n\n-- Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.\n\n-- Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.\n\nMukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä.\nYhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen\nlemmikkiään takaa-ajajilta.\n\nEi ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan\neteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki\nkesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt\nladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli\ntakaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.\n\n-- Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.\n\n-- Yhtä vaille viisikymmentä.\n\n-- Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan\nminulle muutamia.\n\nPysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne\ntoverilleen.\n\nNyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät\nhetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.\n\nNuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he\nnäkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä\nkunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo\nehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.\n\n-- Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti\nuudelleen painamaan eteenpäin.\n\nRodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin\nsanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo\nmelkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle\nmetsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka\naskelella hänen heikkoutensa lisääntyi.\n\nRotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle\nvielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?\n\nHän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi\ntietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti\npäästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli\naivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin\nkääntymään ympäri.\n\n-- Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa\nrotkoon!\n\nRod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt\npuhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.\n\n-- Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat\nleirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja\npaukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä,\nja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He\nluulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat\nsaartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin\nlähteä jälleen rotkolle päin.\n\nHän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän\nverkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan,\nkulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan\njuurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta,\njoka kuohutti heidän veriään.\n\n-- Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!\n\nHänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.\n\nBzzzzzzz-inggggggg!\n\nEnsi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun\naivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen\npäässä nuoren intiaanin edessä.\n\nParinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus\nja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui\nnenälleen.\n\n-- Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo\nvietävän kivi vain kampesi minut!\n\nHän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven\ntoiselta rannalta oikea luotisade -- puolisen tusinaa laukausta\nyhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa\ntuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään\nesineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus\nkapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse\nturvaan.\n\n-- Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti...\n\nVabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja\nkietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. -- Sattuiko sinuun\n-- pahasti?\n\nMukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.\n\n-- Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei --\nole -- paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa\nvastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. -- Me antaa\nvielä -- noille hittolaisille!\n\nKahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa;\nkuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä.\nHän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja\nhän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen\ntoverinsa käyttelivät pyssyjään.\n\nKylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki\nampui ensin; kerran -- toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä\n-- ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen.\nTämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä\ntuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.\n\nPyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren,\nniin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt\nkunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.\n\nVain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä\nkääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.\n\n-- Eläköön! kiljaisi Rod.\n\nKiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen\nluotinsa pakenevien vihollisten perään.\n\n-- Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!\n\n-- Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!\n\nKlink -- klink -- klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki\ntyönsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he\nlähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan -- kaikkiaan\nkymmenen laukausta -- ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei\nhän enää nähnyt mitään ammuttavaa.\n\n-- Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä\ntulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät\njalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä -- hyvinkin! -- Hän\nkietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä\nvatsallaan lumessa. -- Annahan minun katsoa, Muki -- anna minun\nkatsoa...\n\n-- Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta -- paljon.\n\nTakaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä\nsuureneva punainen läikkä.\n\n-- Oletko varma -- jaksatko kulkea rotkoon saakka?\n\n-- Jaksaa kyllä.\n\nPuheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa\nturkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen\nomille hartioilleen.\n\n-- Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon\npäästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.\n\nMukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen\nkintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei\nenää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin\npuolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja\npeloton hymy huulillaan.\n\n\n\n\n15.\n\nROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA\n\n\nHe kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä\nvähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle\nhän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja\nvanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen\nheikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.\n\nHarjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon,\njosta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän\njäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja\nMukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että\nvanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä\nsalatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.\n\n-- Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä\nRodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan.\nHän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä,\nja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin\nnaamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat\nmeidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin\naikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen\nhaavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.\n\n-- Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö\nvaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan\nsinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät\nhelposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.\n\nTämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut\nmatkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin\njäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi\nnähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli\nvihollista tulevaksi.\n\nHän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä\nlisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan\nsitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.\n\nNeljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille\njäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät\njalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta\n-- että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään\ntaisteluun?\n\nRod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät\nVabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat\nkaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea\nmailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.\n\nRod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja\nhänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut\naukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää,\nkunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli\njalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä\npitkin.\n\nNuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli\njo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen\nonnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan\n-- vain viisitoista lyhyttä minuuttia -- niin toverit olisivat ehkä\njo päässeet rotkon suulle.\n\nTietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään\nvalkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä\nmikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen\naivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua\nvasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen\npäähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.\n\nHän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun\nkaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän\nnäki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.\n\nHän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä\nlaukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli\npujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään\nhänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten\nsitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä\nmonessa sekunnissa.\n\nNe tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin\nliikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan\nmolempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi\njoukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille.\nViimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet\nmatkalla jo viisineljättä minuuttia.\n\nPoika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti\ntarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia\nennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä\nolisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi\noli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä\nvaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja\nsiinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet\nsuunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän\ntarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.\n\nHän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.\n\n-- Kuinka...? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.\n\n-- Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.\n\n-- Ei puoltakaan mailia.\n\nVabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.\n\n-- Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.\n\nVabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin\nsäpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen\nmerkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.\n\nNyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan\nkeskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui.\nMuutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti\nkorkean kuperkeikan.\n\n-- Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen\ntäytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.\n\n-- Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo\nreunametsäkin! Tästä me painumme alas!\n\nHe panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea\nheidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat\npuolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle.\nSinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä\nleimusivat.\n\n-- Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään,\ntulkaahan nyt vain!\n\nMukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan.\nHän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski\nhaavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.\n\n-- Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa\ntuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen\nettä verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos\nsaamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee\njälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä\neväistäsi?\n\nRod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.\n\n-- Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa\nyllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.\n\n-- Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle\ntällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.\n\nVabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään\nsilmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että\nvungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi\nja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä\nratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan\nrotkon pohjallekaan.\n\nYlhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen\nolevan jossain lähellä -- he odottelivat vain yön pimeyttä\nhyökkäyksensä suojaksi.\n\nHän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua\nhänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän\npiilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin\nluokse vartiokallion taakse.\n\n-- Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän\nsanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun\nrupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on\nmeidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee\nsiihen mennessä kävelemään.\n\nSilloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä\nrepeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan\nhyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan,\nvoisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta\nja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla\nkeksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon\ntuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt\nollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla\nvartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.\n\n-- Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla\nmahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli\njoutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään.\nEivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla\nvarma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan,\njosta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme\njo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja\nhaastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.\n\n-- Milloin voimme sitten lähteä?\n\n-- Tunnin päästä.\n\nKotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä\nRod kysäisi:\n\n-- Missä Susi on?\n\nVabi purskahti iloiseen nauruun.\n\n-- Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti\nsaalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen\nhuuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: --\nVungat tulivat majan takaa -- yllättivät minut oivalla kepposella\n-- ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka\nkeskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä\nSusi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun\nonnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.\n\n-- Eikö se sekaantunut tappeluun?\n\n-- Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se\nliikkasi tiehensä viidakkoon.\n\n-- Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi\nRod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet\nväijymään meitä?\n\n-- Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti\njoutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he\nhalusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä\npuheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään\nsanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni\njokaisen pennin minkä tämä omistaa -- ja sitten surmanneet minut. Oh,\nne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!\n\nYlhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät\npyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni,\nkunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.\n\n-- Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa.\nTuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät\nsilmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen\nveikkosen, jolle tuo vahinko sattui!\n\nHän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi\nvatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon.\nIllan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti\nampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin\nkuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.\n\n-- Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä\nnyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka\nkuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa,\nettä vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me\npujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.\n\nRodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa\nkädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili\ntulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä,\nja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.\n\n-- Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.\n\n-- Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän\ntappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät\ntuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin\ntaipumattomuutta.\n\nRod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen\npäätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja,\njotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen\nkajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut\nolivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän\nyhä sakenevasta iltahämärästä.\n\nMetsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa\nvastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne\nolisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä\nvarovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita\nvakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun\noli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä,\njotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan.\nRod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon\nkiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan.\nÄkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti\ntoisetkin.\n\n-- Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.\n\nMukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen\nkasvoilleen.\n\n-- Pian tulee paljon lunta -- julmasti paljon. Peittää lumikengän\njälki.\n\n-- Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! -- Vabin ääni värisi\nilosta.\n\nKokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.\n\n-- Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän\npuolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta -- kas noin!\n\nHe jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi\nkasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki\nkolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää.\nKuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!\n\nRod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa\npelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli\npimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota,\njonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi\nulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja\nhänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:\n\n-- Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?\n\nMukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi\nennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa\nkallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen\nseisovan solan aukossa.\n\n-- Tässä!\n\nVabi antoi pyssynsä Rodille.\n\n-- Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön,\nniin vihellän teille.\n\nMuutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan\njyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin\nkuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja\nkohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella -- Rod ja\nhaavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä\nkulkemaan.\n\nKotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja\nkuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä\nlunta sateli taajaan -- hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt\nlumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät\nturvallisesti kotiin.\n\nKun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset\npuristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä\npelastuksestaan.\n\nYhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon\ntoisella puolella leviävää tummaa autiutta -- he muistelivat\nsuuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia\nviikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja\nriistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden\nvalittava ulvonta.\n\n-- Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?\n\nJa sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.\n\n\n\n\n16.\n\nYLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA\n\n\nSiitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä\nVungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin\nheille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän\nälykkyydestä ja kokemuksesta.\n\nEi ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi,\nettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä\noudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla\ntuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan\nsuunnanmääräysvaistoksi -- tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka\nvie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen\npäästä.\n\nTuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta\nintiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti\nheille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan\nmielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti\nmaallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.\n\nVasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet\nverkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen\nviitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla\noli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi\nvungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat\nlähteneet.\n\n-- Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti\nasemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen\nmailin päässä.\n\nLevähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan\nsuojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella\nväkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.\n\nRodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli\nja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi\nsuunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin\nkuljettaville aukeille tasangoille.\n\nVanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli\nniin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen\npäivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että\nvaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio\nuskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.\n\n-- Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä\ntovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.\n\n-- Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin\nkurni.\n\n-- Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä\npitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.\n\nVabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit,\nnimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa,\nkolmeen läjään.\n\n-- Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen\nlähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod.\nLaita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta\nilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet\nmaannut.\n\nRod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo\nnukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet\neräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja\nheräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin\nvaloisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon,\njosta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli\ntoveruksilla kolme pyytä saaliina.\n\n-- Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt\nemme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut\nmeidän viimeöisiä jälkiämme?\n\nRod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan\npujahtanut peittojensa alta.\n\n-- No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä\nmerkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.\n\nVaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän\nsiimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän\neräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut\nolivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta\nsateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia\npohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä\nvarhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina\npuolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin\naina seuraavaan päivään saakka.\n\n-- Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla,\nVabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.\n\n-- Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. -- Hän viittasi\netelään.\n\n-- Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta\nNipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön\nkauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle\ntoverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme\nusein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen\nkulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.\n\nPäivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää\nmetsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun\nRod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo\nmelkein pimeä.\n\nMukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä\nleirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät\npyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella;\ntarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun\nottamatta kärppää ja jänistä.\n\nPäivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen\npahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä\nkuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.\n\nTuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta\nrahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun\nlaelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen\nalhaalla olevaan tiheikköön.\n\nHän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon\najetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti.\nKaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa\nanturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella\noli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi,\nja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria.\nHän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän\nlähti seuraamaan reenjälkiä.\n\nPuolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi\nmatkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden\nja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota\ntavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän\npainannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien\njälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.\n\nNuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka\nsai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen\nmokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!\n\nRodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli\npysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin\njälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla\npiti korkoja mokkasiineissaan.\n\nTämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut\ntästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?\n\nMahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä\nsykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli\npienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa\nMinnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen,\nja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin\nMinnetaki.\n\nHän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin\nkuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä\noli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.\n\n-- Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet\ntulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä\nmetsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.\n\nHänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut\nammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea\njuhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla\nkerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan\nnimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti\nMinnetakin mokkasiinin painannaista.\n\nHuomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun\nlaelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan\nlaskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle\noli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti\nlumikengät jalassa huikean kuperkeikan.\n\nTuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod -- vaivaisen sadan mailin\npäässä vain -- oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten\nhän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän\ntuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön,\nhän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili\nitsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet\njälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.\n\nKaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he\nkääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun\nkylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen\npohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja\nnäkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.\n\nJa heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän\npainuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse,\nkiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven\nkajahdus.\n\nVabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut\nolivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:\n\n-- Mitä tuo oli?\n\n-- Torvensoitto! sanoi Rod.\n\nJa samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva\ntykinlaukaus.\n\n-- Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa.\nEn ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!\n\n-- Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät,\nmitä tämä kaikki tietääkään?\n\nHän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he\njo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.\n\nOmituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja\nhänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle\noli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja\nniiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita.\nIlonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille.\nSillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli\nRod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin.\nMutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon.\nHänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi\nkintereillään, astui häntä tervehtimään.\n\nVabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut\nlaittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan\nheimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen\nmaan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet\nja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet\nlähtevät huomenna niiden perään.\n\nHän miltei läähätti innoissaan.\n\n-- Etkö sinä voi vielä jäädä -- ja liittyä mukaan? hän sanoi\nrukoilevasti.\n\n-- En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin.\nSinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät\nkyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin --\nja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.\n\n-- Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä\nkäteen. Minä en pääse mukaasi -- tällä erää. Eikä liioin Minnetaki.\nTäällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois\nkotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.\n\n-- Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.\n\n-- On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon\nja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit\nmetsätiellä.\n\n-- Ja tuo jalanjälki...\n\n-- Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä\nolalle. Etkö jää, Rod?\n\n-- Se on mahdotonta.\n\nHän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun\nsaakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli\nkohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa -- ja Minnetakia\nhän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä\nhaltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä\nuudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut\nolevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta\nloppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään,\npiti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda\näitinsäkin mukanaan.\n\nIllallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä\nkehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän\noli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin\nkuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi\nkesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat\npäästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki\noli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten\npainostuksesta.\n\nIllalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti\nne yhtiölleen, ja Rodin osuus -- kolmannes kultarakeista mukaan\nlaskettuna -- nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana\npäivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen\nasemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan\nkirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki\nlupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.\n\nMelkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja\nlaativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty\nsotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä\nolisi kaikki hämminki saloilta lopussa.\n\n-- Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon\ntuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?\n\n-- Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.\n\n-- Ja tuot äitisikin?\n\n-- Hän on luvannut tulla.\n\n-- Ja sitten -- kultaa etsimään!\n\n-- Niin, sitten kultaa etsimään!\n\nVabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.\n\n-- Ja silloin on Minnetakikin kotona -- sen vannon! sanoi nuori\nintiaani nauraen.\n\nRod karahti punaiseksi.\n\nYksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön;\nja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon\nkengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen\nja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia\npitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä\nhänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin\nkääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän\npuheli hiljaa itsekseen:\n\n-- Kotia päin -- huomenna! Ja sitten hän lisäsi:\n\n-- Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!\n\n(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa \"Aarteenetsijät\")\n\n\n\n"]