[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKn2NPbJufbpnWMLHPw40_QKiwRhVY2tycyZKDahlp4M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1616,"Kokemusten koulu I-II","Lindqvist, Aleksander",1858,1917,"1616-lindqvist-aleksander-kokemusten-koulu","1616__Lindqvist_Aleksander__Kokemusten_koulu","Huvittava kertomus","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1891,null,10779,63933,false,55653,[24],"Finnish fiction -- 19th century",[26,27],"Humour","Novels","\"Kokemusten koulu: Huvittava kertomus\" by Aleksander Lindqvist is a novel written in the late 19th century. The book presents a reflective and humorous narrative of the author's formative years, detailing his experiences as he matures from childhood through various occupations, ultimately leading to his military service. The protagonist, whose early life unfolds through the eyes of young Aleksander, contemplates the lessons learned in the \"school of experiences.\"  At the start of the novel, the author recounts his childhood in the city of H----, where he was born to a soldier father and a mother from a craftsman background. The narrative flows through the family's initial struggles and eventual relocation to Helsinki, highlighting the father's military service and the early aspirations the young boy has for his future. As the tale progresses, it encompasses brief glimpses into family life, the challenges faced by the parents, and the evolving dreams of the narrator, including his early work experiences, the influence of his parents, and the adventures that shape his understanding of the world around him. (This is an automatically generated summary.)",[],149,"Humoristinen kertomus seuraa päähenkilön elämänvaiheita 1850-luvun lopun sotilasperheestä aikuisuuteen. Ensimmäisessä persoonassa etenevä tarina kuvaa arkisia sattumuksia, matkoja ja ihmiskohtaloita, joita kertoja kutsuu kokemusten kouluksi.","Aleksander Lindqvistin 'Kokemusten koulu I-II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1616. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KOKEMUSTEN KOULU\n\nHuvittava kertomus\n\n\nI Osa\n\n\nKirj.\n\nALEKSANDER LINDQVIST\n\n\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nLapsuuteni aika.\n\n\nOlen syntynyt H----n kaupungissa 9 päivä Marraskuuta 1858, jossa\nvanhempani silloin olivat. Isäni oli sotilas niinkutsutussa\nTurunväessä, hän oli sen sotaväen ruuan ulos antaja ja hän oli\nsyntynyt Halikon pitäjässä T----n lääniä ja joutui silloin H----n\nkaupunkiin kun sota oli loppunut, silloin tuotiin samainen sotaväki\nH----n. Äitini taas oli syntynyt H----n kaupungissa ja oli erään\nsenaikuisen kaupungin käsityäläis mestarin tytär. Kuinka lie\nisäni rakastunut tähän tyttöön, mutta ei ihmekään, sillä silloin\noli äitini kaunis ja solakka puna poskinen tyttö, isäni myös ei\nollut muotoa vailla, hänkin oli uljas ja kiharatukkainen nuorimies\nja silloinhan oli kotimainen sotilas sääty enempi harvinaisempi\nkuin nykyaikana, jolloin sotilaita on joka mies. Niin, sehän vasta\ntyttöjä miellyttikin kun sotilaan kosijakseen onnistui saamaan.\nNiinpä tässäkin, isäni siis kosi ja nai ja niin synnyin minä tämän\nrakkaan avioparin esikoisena mailmaan ja niin alkoi vaihtelevat\nkokemukseni äitini lauluja kuunnellen, ja näin kului nyt kotvasen\naikoja, niin tulikin määräys että se sotaväki jossa isäni palveli\nhajotetaan ja niistä miehistä valittiin pulskeimmat ja parhaimmat\nmiehet Suomen kaartiin Helsinkiin ja jossa valinnassa isänikin\ntuli määrätyksi Helsinkiin. Minä olin silloin vasta puolen vuoden\nvanha pikkarainen poika pallero, se nyt oli minullekin ensimmäinen\nmatka ulos mailmaan sillä pitihän minun niin pienen miehen seurata\nvanhempiani, eihän se toisin voinut olla. Tulipa nyt se määrä päivä\nkuin oli lähdettävä, ei siis muuta kuin kamsut kasaan ja mars matkalle\nja niin sitä lähdettiin 12:ta penikuorman matkalle maata myöten\nhevoisilla Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, sillä eihän silloin\nvielä ollut noita pika kyytejä rautateitä Suomessa jotta niitä myöten\nolisi saanut lekotella, mutta kuluipa matka näinkin meiltä jos vähän\nvaikeestikkin, sillä saavuimmehan jonkun päivän kuluttua Helsinkiin\nja täällä sijoitettiin vanhempani ynnä muut valitut matkailijat\nkaartin kasarmiin asumaan, niin minunkin vanhempani sai majapaikkansa\neräässä niinkutsutussa pitkässä huoneessa jossa jo entuudesta asui\nkuusi perhettä ja niin oli meidän perhe siis seitsemäs, lapsia myös\noli kaikilla heillä. Olihan tässä kortteerissa mutinaa arvaan mä.\nHuone jossa ei ollut tulisijaakaan kuin yksi niin olipahan akoilla\nkämär keitto toistensa kanssa, vuoroa siinä vaan täytyi tehdä oli\nsitten toisen mieli valkia tai musta, eipä tuossa juuri maton edessä\nsaanut pienokaisiakaan lämmittää, omassa nurkassaan sitä vaan sai\npikku trumparit päristellä ja aikojaan kulutella. Ja sillä lailla\nsitä nyt kului aika edelleen ja niin tuli suvi taas, suloiset päivät\nihanine lämpöineen, ja niin tuli taas määräys että Suomen kaartinkin\noli lähteminen kauvas Ryssän maalle, tuonne punaiselle leirille\nharjoituksiin ja mukaan isänikin oli yhtyminen. Koittipa nyt se\nmäärä päivä ja sotaväki lähti jättäen niin kaipuulla ja ikävällä\narmaan perheensä Helsinkiin ja näin jäi siis vaimot lapsineen\nkasarmin kolkkoon taloon, sillä kolkoksi sen voi sanoa, tyhjät\nkivimuurit, hiljainen äänettömyys ja kunkin vaimon aviopuoliso\nkaukana Wenäjällä. Odotuksen kaipuu kunkin mieltä rasittamassa, kului\npäivät, kului viikot, niin jo ilon sanoma alkoi kuulua eukkojen ja\nlapsienkin korviin. \"Kaarti tulee kotia silloin ja sinä päivänä.\"\nNiin, ja kas sinä päimänä nyt lähti akat ukkojaan vastaan, kellä\nlapsi käsivarrella tai vierellä taluttaen. Mutta miehistö kun tuli\nlaivalla merta pitkin, niin vaimot ja muut utelijaat katsojat olivat\nmonta tuntia ennen kokoontaneet kiikaritornin kalliolle laivan tuloa\ntähystelemään, sillä siellähän oli laaja ja avara näköala ulapalle,\nlaiva kun läheni lähenemistään ja soitto laivan kannelta kaikui aina\nyhä raikkaammin ja jopa miehetkin nenäliinojaan huiskuttelivat, niin\nsilloin raikui heleä ääninen \"terve tuloa\" kalliolla seisovilta\nomaisilta ja odottavilta kaupunkilaisilta, vielä hetkinen, ja laiva\nlaski rantaan, Helsingin eteläsatamaan. Nyt katsojat riemuiten\nrantaan rientäen uljaita sotureita vastaan, ja vaimot levollisina\nriensivät kasarmiin armaille ukoilleen tulokahveita valmistamaan,\nolipahan jollakulla tuloryyppykin antaa jonka olikin juuri siksi\nhankkinut. Kun laiva oli satamaan kiinnitetty järjestettiin miehistö\nmarsiriviin ja näin alkoi marssi kasarmiin soittokunnan askel\ntahtia puhaltaen. Jumalan palvelus kun ensin oli pidetty kasarmin\ntorilla kiitokseksi onnellisesta matkasta ja sen loputtua kaikui\nmoni satanen riemuisa eläköön huuto, portista sisään mentäissä,\nja kas niin oli vaimojen rakkaat miehet ja lapsien hellät isät\nkotikartanolla, miehetpä nyt kiirehtien huoneisiinsa sotatamineitaan\nriisumaan ja sitte omaisiaan syleilemään, äidit ilokyynel silmissä\nlapsiaan isän syliin painaen ja koto tapahtumia kertoillen sekä\nmiehilleen höyryäviä kahvee kuppia pöydille kantaen. Ja kas nyt\noli taas ilo palannut rakkaiden aviopuolisoiden rauhaisaan kotoon.\nTuliaisiksi toi miehet vaimoilleen ja lapsilleen mikä mitäkin kuka\nkutakin, niinpä nähtiin monen moisia kauniita niinipuisia kuppia,\nmaalatuita, kirjailtuja lasirasioita, peiliä, liinoja y.m., ja\nniitä nyt jakoi miehet ilon ylimmillään ollessa. Nyt alkoi taas\ntavallinen kasarmielämä, pihalla käveli sotilaita ja päälliköitä,\nlaulut kaikui tuon tuostakin kivimuurin auki olevista ikkunoista,\ntorvien ja pillien tärähdykset kuuluivat kaikuen kartanon\ntoiselle puolelle ja kaikki oli niin kodikasta ja vanhaa, päivät\nkului, ajat vieri niinkuin tavallista soturien elämässä. No, mutta\nitsestäni, isästäni ja koko meidän perheestähän minun pitikin\npuhella, miksi siis poikkesin pois aineestani. Niin, isäni joka\noli kelpo sotilas ja muuten suosioon kohonnut mies päälliköitten\nkesken, sai nyt eräänä päivänä kutsun käydä ylipäällikön luo, mitäs\nmuuta kuin totella ja mennä, mutta mitäs luulette hyvät lukijat nyt\npäällikön lausuneen isälleni. Ei ollenkaan pahaa, sillä isäni ei\nmilloinkaan ollut sellaisiin asioihin takertunut että hänen olisi\ntarvinnut peljätä. Ei, vaan päällikkö ilmoitti nyt sangen tyynesti\nettä hän antaa isälleni luvan perheineen muuttaa pois kasarmin\nahtaudesta kaupunkiin asumaan ja antaapa vielä hyyryrahaakin, sillä,\nsanoi päällikkö, olen teistä paljon pitänyt aina siitä asti, kuin\npataljoonaani saavuitte, ja kuulin teillä olevan hyvin ikävän\nja tukalan sekä ahtaan asumuksen siellä jossa nyt asutte, sillä\nsiellähän on kuusi perhettä ja te seitsemäs. En kärsi en suvaitse\nsitä, että uljaampi sotilaani asuu sellaisessa ahtaudessa, saatte\nsiis heti etsiä huoneen mielenne mukaan mistä vaan parhaaksenne\nnäette, muutto miehiä myös saatte ottaa komppaniasta kun vaan sanotte\ntykö vältvääpelille. Nytkös isäni sydän riemastui, hän kiitti miten\nnöyrimmästi: kiitän herra översti, ja sitte hän poistui, juoksu\njalassa hän riensi kotia äidilleni ilmoittaan hyvän päällikkönsä\nhyvän tahtoisuutta, heti nousi ilon ja kiitoksen kyyneleet äitini\nposkille, sillä paljon oli hän saanut tässä asumuksessa harmia\nniellä. Paikalla läksi vanhempani kaupunkille huonetta etsimään,\njätettyään minut erään toisen akan hoituviin siksi aikaa. Ja\nheillepä onnistuikin erinomaisen hyvin, sillä kauvoja ei heidän\ntarvinnutkaan katuja kierrellä, kun sattuivat erään venäläisen\nkauppiaan taloon, jossa oli iso ja kaunis huone ulos hyyrättävä\nhyvällä paikalla, keskellä kaupunkia ei kaukana kasarmistakaan.\n100 ruplaa hopiassa oli hyyryraha, siis tavallisen mökin hinta\nmaaseudulla. Kruunu tosin antoi apua hyyryn lisäksi 25 ruplaa\nainoastaan, neljäs osa vain, mutta maksoi mitä maksoi sanoi isäni\nompahan kasarmin ämmäin joukosta erillään ja niin hyyräsi vanhempani\ntämän huoneen, se oli kolmikolkka torin kulmalla. Ja niin oli nyt\nkaikki hyvin ja menestynyttä ja muutto tapahtui siekailematta, oli\nisäni tapana sanoa, niin sitä nyt asuttiin kaupungilla niinkuin\nihmiset ainakin, nyt oli oma vapaus huoneessa oli sitten pitkin\ntai poikin ei siinä toinen akka myrinää pitänyt eikä vuoroaan\ntavoitellut. Isäni taas kävi palveluksiaan täyttämässä paljon\nnöyremmillä jalka jänteillä knin monesti omasta pihasta. Äitini,\nkun oman asunnon sai, niin ansaitsi hänkin, toimelias kun oli,\nhän piti ruokamiehiä ja myi ruokaa, neuloi, kutoi, y.m. Sillonkos\nvasta oli onnellinen ja hauska, elämä ei puutoksia eikä erityisiä\nsairauksiakaan, päivät ne vaan kului ja vuodet ne vaan vieri kuni\nsumu selkiän päivän noustessa. Muuta ei mainita taida vaan että\nveikkoja ja siskoja niitä minulle toveriksi ja kumppaniksi syntyi,\nmutta ei Herra sallinut heidänkään minun kanssani kauvoja olla sillä\nhe kuolivat sangen nuorina ja minä se yksin vaan jäin vanhempieni\niloksi ja toivoksi, sillä suuri tietysti oli heidän toivonsa minusta\ntulevaisuudessa, ja niin vanhempani usein huokasivatkin Herran puoleen\nsanoen. Herra kyllä antaa vaan hän myös taitaa ottaa, mutta saammehan\ntoki tuon ainoan poikamme pitää. Ja niin sitä kului taas vuodet\nhiljalleen eteenpäin. Ja nyt rupesi isälleni koittamaan vapauden\nsuuri päivä sillä hän pääsi sotapalveluksesta vuonna 1864,\njolloin minä jo olin kuuden vuotias, sotilaan poika ja sotilaan alku.\nNo niin nyt oli siis isäni vapaa kruunun raskaan ikeen alta, jossa\nhän olikin 11 pitkää vuotta hikoillut ja nähnyt monta lajia ilmaa\nja monta lajia tuulen käännettä. Niin, hän oli nyt vapaa, ja nyt\nrupesi isäni ajattelemaan, sivilipuvussa astellessaan, mitä nyt ottaisi\ntoimekseen, sillä jotakin ammattia sitä nytkin oli aloitettava, vaan\nsilloin ei sattunut Helsingissä olemaan hänelle mieluista tointa.\nNyt hän puheli äitini kanssa mietinnäitään ja puheltua keskenään,\npäättivät he muuttaa H----n kaupunkiin, ja niin muutimmekin tuohon\ntuttuun kaupunkiin, vaan nyt sitä päästiinkin jo rauta tietä pitkin,\nsillä sellainen, kummallinen ja hyödyllinen tie, oli nyt sillä aikaa\nnäiden kaupunkien välillä saatu toimeen, joka olikin ensimmäinen\nkummitus Suomessa, ja sitä ei ollut vielä silloin kuin minä ensi\nreisua H----:n tein. Niin sitä nyt H----n kaupunkiin tultiin niin kuin\npyssystä vaan, ei se ressu nyt kolkkunut eikä holkkunut hauskapa\ntuossa vaan oli istua äitini sylissä lämpöisessä vaunun suojassa.\nSaavattuamme tatsunalle, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin,\notti vanhempani vosikan, joita jo silloin oli jokunen, sillä sitä\najettiin kaupunkiin niin että pyörät paukahteli, täällä nyt ottivat\nvanhempani asumuksen ja isäni alkoi teurastajaliikettä harjoittaa.\nPaitsi tätä päätointaan sai hän monta muuta kaupungin luottamus\ntointa haltuunsa, sillä hän oli suosittu ja ymmärtäväinen mies,\nhänellä oli kaupungin valon ylöspito, sellainen kun kaupungin kadut\nloistavaksi pimiällä aikaa teki, sekä kaupungin katujen kivillä\nlaskeminen, markkina kojujen kokoon pano y.m. toimia, näistä hän\nsitä isäni rahoja veteli jotta elämämme oli suruton. Tällä ajalla\nminä kävin ensin pienten lasten, koulua sittemmin ali alkeisopistoa.\nMutta nytpä pisti taas isäni päähän tuuma, se oli vuonna 1870, että\nmuuttaa pois H----n kaupuugista, sillä hyyryt oli kalliit ja isälläni\nolevia ammattia ja toimia anasteli vähitellen muutkin pikku porvarit,\nse kateus, kun on mailman sivun ihmisiä villinnyt. Isältäni päätetty\nmuutto oli T----n pitäjään T----n tehtaille, ja niin sitä taas\nmatkustettiinkin sinne ja tultiin määräpaikkaan terveenä ja onnellisena\nja jossa nyt isäni alkoi uudestaan teurastus ja ruokatavara kauppaa,\nsillä eihän silloin ollut vielä niin paljon tällaisen toimen\nharjoittajia kuin nyt, kun on miltei joka toinen ihminen.\n\n\n\n\nNuoruuteni aika.\n\n\nEdellä olevasta kertomastani oli nyt aikaa kulunut siksi että minäkin\njo olin varttunut pojaksi vaikka tosin vielä olin lapsi, vanhempani\nhyöri ja pyöri toimiensa kanssa minä vaan leikkiä löin toisten\nlapsien kanssa sillä enhän minä tämän maailman tutkainten pistoista\nvielä mitään tiennyt. Mutta oli nyt miten oli niin tulipa minulle nyt\neräänä päivänä kova halu päästä tehtaaseen, työhän muka, aavistin jo\nettä arvoa sitä rahalla on ja sitä ei taas saa muuten kun työnteolla.\nPuhuin tätä haluani isälleni ja äidilleni, jonka mielitekoni isäni\ntäyttikin, puhellen tehtaan mestarin kanssa asiasta, ja näin ollen\ntulikin isäni ja ilmoitti minulle suureksi iloksi että pääsen\ntehtaaseen työhän ja niin jouduin minä kankaan kutojaksi sillä kutoma\ntehtaaseen minä nyt pääsin -- oltuani näin nyt erään naisen oppilaana\nja opetellen liinan kutomista, tuli yhtenä päivänä käsky minulle\nmestarilta että mennä toiseen kerrokseen erään mieskutojan luo jonka\napulaiseksi minä nyt olin koroitettu. No nytkös minussa oli miestä\nkun olin jo kisälli, ja sain melkein omin neuvoin koneita hoitaa ja\nmitäs palkka tahtoi sanoa, olipahan sekin markan korkeampi kuin\noppiajalla, kului taas päiviä ja viikkoja kutistui, niin rohkaisin\nitseni eräänä päivänä ja menin taas mestarin luo, pyynnöllä, että\nsaisin itselleni omat koneet hoitooni ja että en tarvitsisi enää olla\ntoisen komennon alla sillä olinhan jo siksi kutojataituri mielestäni,\nja saisinhan enempi rahaakin kun ma kerran itse työni juoksun saisin\nmäärätä. Mestari joka oli hyvä mies vaikka kohta englantilainen\nlupasikin minulle koneet ja niin sain kun sainkin minä jo muutaman\npäivän kuluttua kaksi konetta hoidettavakseni joilla kudottiin erästä\nkahdeksan niitistä housukankasta ja jonka nimi oli \"Molskia\" siinä\nsitä minä nyt kutoa helskytin niin että lanka virtana juoksi, ja\ntulipa rahaakin vähän runsaammin sillä sitä sai sen jälkeen kuinka\nahkeroida viitsi, sainpa sitä jo vähä kotio tultua vanhemmillenikin\nhuudahtaa, että pistäkääppäs tuommoisia seteleitä pussiinne. Näin\noltuani vähän toista vuotta tehtaan hiulujen kolketta kuulemassa\nen enää halunnut siellä viihtyä vaan pyrin kaikin mielin pois,\nja onneksi sattuikin että eräs lähellä oleva kartanon ja tehtaan\nomistaja patruni P. puheli isäni kanssa että eiköhän minua haluttaisi\ntulla pois tehtaasta ja tulla hänelle tulkiksi sillä hän oli perin\nruotsalainen ja minä taas osasin puhua ruotsia ja suomea. Isäni\nsuostui Herra P:n esitykseen ja niin päätti hän että ottaa pois\nminun tehtaasta ja niin otti hän ja vei minun patruni P:n huostaan,\njonka perheesen minä nyt ilolla vustaan otettiin. Nyt olin minä siis\nvirkamies koskapa olin jo kielenkääntäjä, iloisesti ja hauskasti\nkului nyt päivä toisensa jälkeen armoisassa P. perheessä, sillä\nherrasväkeni olivat erinomaisen hyviä minua kohtaan. Nyt olin jo\nollut lähes vuoden ajan tässä talossa kun isäntäni Herra P. ilmoitti\nminulle lähtevänsä Tukholmaan. Hän matkusti sinne asioilleen ja\nlupasi minunkin viedä mukanaan, vaan kuinkas kävi sanoi Kukkola\nkäkeä, kävi niin, että lähtöpäivä saapui ja minä sainkin sen\nsanoman että en saisikaan seurata sillä olihan joku toinen, se oli\nkartanon vouti, jonka asiat vaati Ruotsiin, hän kun oli sieltä\nkotoisinkin ja sen takia sain minä jäädä kotia. Mutta kas tämäpä\nvasta minun lapsekasta mieltäni loukkasi, en minä muuta nyt kun\nherrani oli lähtenyt, vaan ajattelin että nyt taas pois sillä en\nenää halunnut tänne jäädä ja minulla kun on ollut ja on sellainen\nluonnon ominaisuus että aina tahtoisin uutta ja uutta kokea. Kävin\nsiis isäni luo ja puhuin hänelle koko aatteeni ja mielipahani ja\npyysin häneltä lupaa saada tulla pois ja päästäkseni kaupunkiin\nhaluani täyttämään, tätä täyttääksensä vanhempani antoivat luvan\ntullakseni pois ja lupasivat minun viedä kaupunkiin, minä siis tulin\npois P. perheestä ja olin taas kotonani vanhempaini luona, mutta\nhaluni päästä kaupunkiin ei vaan tukehtunut kotonanikaan ollessa\nvaikka sitä tosin vanhempani ajattelivat, minun oli niin ikävä että\nei ruoka tahtonut maistua. Vanhempani kun tämän toivoni näkivät\nminua niin kovin surettavan niin heidän tuli sääli minua ja he kun\nrakastivat minua niinkuin oikiat ja helläsydämiset vanhemmat tekevät\nlapsiansa kohden, niin he päättivät nyt viedä minun kaupunkiin ja\nniin eräänä talvipäivän aamupuolella sitä lähdettiin ja silloinko\nminä olin ilosta iloisempi. Näin nyt pääsin vanhempieni keralla T:n\nkaupunkiin jossa minulla oli sukulaisiakin, joten oli vähän hauskempi\nvanhemmillenikin minut jättää sinne. Tultuamme nyt tänne niin toimiti\nisäni minun siihen aikaan T:sa olevalle vaikka jo nyt kauvan maan\nalla maanneelle Herra N:lle joka oli sen kaupungin kuuluisin hanskoin\nvalmistaja, tälle herralle minä nyt jouduin oppiin ja tänne nyt jäin.\nKkävä tosin tämä oli että näin tulin eroitetuksi vanhemmistani,\nmutta vähät tuosta, olinhan nyt saanut mielihaluni täytäntöön. Kului\nnyt näin puolen vuoden aikaa niin rupesipa taas jo haluni tekemään\npois tästä raskaasta ja ikävästä ammatista nuori ja heikko kun vielä\nolin ruumiini rakennukselta. Paljon olisi tästä ammatista ja sen\nvaikeuksista kerrottavaa, vaan olkoon se sillään, mainitsen vaan\nsivumennen että kumppanini jotka kanssani työskentelivät olivat\nhyvin viinaan meneviä vanhoja patajuoppo sällejä, jotka jos jollain\nkeinoilla tätä ilonestettä työhuoneesen toimivat ja siitä sitä\nminäkin ensi alun sain tähän turmiolliseen myrkkyyn, jonka Jumala\nkuitenkin on minulle osoittanut kamalammaksi kahisevaa kärmettä\nja sallikoon hän vastakin edes elämäni monimutkaisella tiellä\nvaeltaessani sen olemaan minulle myrkkyä myrkyllisemmän nesteen.\nEnsin kun he pakottamalla sitä kirottua minulle tarjoilivat,\nmutta eihän syntiin ja pahuuteen kauvoja tarmitse houkutella\nkyllähän siihen pian oma himo suostuu, ryyppäsinhän minä sitä jo\nilman esteitäkin, otin niin ryypyn vain kuin parempikin mies, voi\nkurjuuttani! ja mitä olisi vanhempanikaan sanonut, tätä en tullut\najatelleeksikaan. Mutta kuinka lie lapsellinen luontoni sentään tätä\nturmioo ruvennut inhoamaan, sen kai vaikutti usein vanhempani\nlähettämät kirjeetkin, sillä en nyt enää aikonut tässä pysähtyä, en.\nWaan eräänä päivänä taas menin mestarini luo ja ilmoitin lähteväni\npois sillä sanoin en jaksavani sellaista työtä tehdä. Tätäpä hän\nkyllä esteli ja vieläpä uhkauksiakin puhkesi lausumaan, mutta en\nminä näistä piitannut, sillä minulla kun on järkähtämätöin\npäättämiskyky, minä vaan poistuin ja aloin mennä työ huoneeseen jossa\nrupesin säälimään pieniä kapineitani kriiniini, sillä sellainen\nminulla jo oli, ja enhän edes ollut oppipojan räkninkissäkään sillä\nen ollut oppiin kirjoitettukaan, hätäkös minun oli mennä. Nyt olin\nnäin alkamassa ensi askeleita omin päin elämäni moni hokkista\npolkua. Lähdin kun lähdinkin illan tullessa kaupunkiin sen katuja\nkäveleen pieni kriinini kainalon alla, kävelin ja katselin, katselin\nja kävelin, näin jos jonkinlaisia sylttiä ja roikkuvia nimiä jos\njonkin kuosisia, porttien pielillä ja päällä, jotka kyllä olivat\nkuiskaavinaan minulle tule tähän taloon poika täällä pääset oppiin.\nSeisahdin jo monta kertaa erään portin kohdalle jonka päällä kiikkui\nsuuri kello houkutellen minua, vaan menin kun meninkin vielä vähän\nmatkaa ja niin vihdoinkin sattui silmiini erään leipurin rinkilä,\nno kas, tämä kullattu rinkiläpä minun lumosi, minäpä en kauvan sitä\nkatsellutkaan vaan arvelematta minä poika astuin sisään myymälään\nja niin olin tiskin ääressä sierameni nauttien monien hyvähajuisten\nnisusten ja paakelsien tuoretta lemua, ja ilmoitin kun ilmoitinkin\nrohkeasti asiani ja tarjousin oppiin. Sen ilmoitin ensin eräälle\ntiskin takana olevalle nuorelle naiselle, hän kun tämän kuuli\nmeni ja kutsui herran tulemaan kauppoja kanssani tekemään. Herra\ntuli ja pian olin minä sekä herra ja leipuri, sopineet keskenämme\npalkoista ynnä muista ehdoista ja kas niin käskettiin minä mennä\nsinne jossa toiset eli toisin uudet kumppanini olivat ja niin sitä\nmenin ja niin sitä minusta tuli leipurin alku. Heti teki yksi\nkumppaneistani minulle valkian esiliinan, joka olikin muistaakseni\nhohtavan valkoinen, päähäni pantiin lumivalkia lakki ja niin sitä\nminä nyt olin kuin kuukulan muna ammatti-puvussani, nimikin annettiin\naivan uusi, se oli \"Plootuhanska\", vähänpä vivahti korviini kuin\nentinenkin ammatti nimeni. Arvo joka \"Plootuhanskalla\" on tulee aina\nuuden tulokkaan osaksi, hänhän se on kuin pellivaraston haltuunsa\nsaa. No nyt ei muuta, vaan työtä sitä tehtiin ja pullia jos minkä\nnäköisiä niitä leivottiin. Päivät kuluivat eniten maatessa, sillä\ntyötä tehtiin suuremmaksi osaksi öillä. Olin näin ollut nyt tässä\nvirassa jo toista vuotta kun taas jo rupesi pitkäksi käymään tämäkin\nammatti, sillä tahdoin minä edemmäksikin mailmaa nähdä ei vaan\nsen kuin vehnästä tehtiin ja olinhan sitävarten syntynytkin, sen\nhuomasin jo itsekkin että kokemuksen koulua kävin ja vastahan nyt\nolin neljännellä luokalla. Ei muuta vaan kirjoitin taas vanhemmilleni\nuusia aikeitani ja eipä kauvan kestänytkään kuin jo isäni tuli T:n\nja puhui taas mestarini kanssa ja otti minun pois leipurin ammatista\nsillä helppohan se oli tehdä kun en ollut oppiin kirjoitettu\nsiinäkään paikassani, ja näin sain minä taas matkustaa isäni rinnalla\narmaaseen kotiini ja ilolla otti äitini minun vastaan sillä\nolinhan nyt ollut kauvan aikaa hänen silmän pitonsa alta poissa.\n\n\n\n\nNuoruuteni jatkuminen.\n\n\nNyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu unennäkö.\nMutta nyt alkoi jo ikäni varttua siksi että olin alkava rippikoulua\nkäymään, eihän tässä muu auttanut kuin mennä vaan tämäkin koulu\nläpi, sillä tahdoinhan minäkin päästä mitä pikemmin aikaihmisten\nlukuun, rupesin siis alkuun ja läpäsin puhtaasti tämänkin koulun.\nPitkä tosin oli tämä kurssi, kokonaista seitsemän pitkää viikkoa,\nmutta niin se aika vaan kului kuin yksi päivä. Nyt tuli aika että\nkoulu päättyi ja ruvettiin laskemaan edes lapsia, ottamaan ensi kerta\nHerran pyhää ehtoollista ja uusimaan pyhää kasteensa liittoa. Näiden\njoukossa nyt minäkin olin ja niin olin nyt isojen ihmisten lukuun\npäässyt. Ei enää sanottu \"suus kiinni sinä, jonka korvantaustat on\nmärät\" niin kuin usein kuulin kuin oppipaikoissani olin. No niin,\nnyt olin taas yhden opin suorittanut ja oleskelin kotonani, vaan\nvakituista tointa ei minulla ollut. Tehtaaseen en millään surmilla\ntahtonut mennä, ei, muuta tointa se piti olla johon minun haluni\npaloi. Ja kas kaikeksi onnekseni aljettiinkin nyt rakentamaan\nrautatietä H:n ja T:n kaupunkien välille ja sinneppä nyt läksi\nminunkin isäni ottaen minun mukaansa sillä olinhan jo miehen mittainen\nja koulun käynyt ja isäni toimi oli huonoksi käynyt T:n tehtailla.\nLihaa veti joka talonpoika torille, kellä vaan vasikkakin liikaa\noli ja palottelivat niitä vaikka neljännes nauloihin, niin olikos\nihme että isäni kauppa huononi. Olimme näin nyt lähteneet kotoa.\nMuutaman päivän kuljettuamme saavuimme A:n pitäjään, T:n kylään,\njossa oli suurin työ-ala kuin koko tiellä, tässä nyt saimme heti\nhyvän työpaikan ja ansaitsimme 8 markkaa päivältä. Olimme näin\nolleet muutaman ajan tässä työtä tehden. Sen piirin insinöörinä oli\neräs hyvä ja jaloluontonen mies, herra S. Hän käytyään usein meidän\ntyömaalla katseli ja tutkisteli minun taitoani, joten hän tuli\nhuomaamaan että minnlla oli tarkka ymmärrys. Niin tuli hän nytkin\neräänä päivänä meidän luo ja sanoi tarvitsevansa yhden miehen, ja siksi\noli hän katsonut minun. Minä tämän kuultuani kiitin nöyrimmästi ja\npaikalla seurasin insinööriä, ja niin olin minä taas virkamies,\nolin näet insinööri apulainen, kannoin koneita ja punnitsin maita,\nkävimme yhdessä rajoja y.m. Tästä toimesta sain kuukausipalkan 90\nmarkkaa, eikä enää tarvinnut olla työmiehen kirjoissa. Ensimmäisen\nrahapäivän tultua lähti isäni hakemaan äitiäni tänne, niin sain minä\nolla rakkaitten vanhempieni hoidossa ja ruuassa. Näin sitä aika\nkului kulumistaan ja tämän radan valmistuessa olin työnjohtajana,\njarrumiehenä, olinpa vielä asemamiehenäkin W:n nimisellä asemalla\njossa asemassa toiset virkatoverini taas sai minun houkutelluksi\nviinan ynnä muiden väkevien juomien nautintoon sillä minä ryyppäsin\nja ryyppäsin, en kuitenkaan niin, että olisin sen kautta laiminlyönyt\ntärkeän virkani. Mutta olipa nyt miten oli, niin olipa armas äitini\ntämän vehkeeni saannt tietää ja niin eräänä päivänä saapuikin hän,\nilman minun aavistamattani, ylimääräisellä junalla W----n asemalle,\nniin hän siis tuli niinkuin sanoin ja kuinka, enkö minä hämmästynyt\nnähdessäni hänen näin arvaamattani, nuhteita sain koko joukon\ntuliaisiksi. Paikalla rupesi äitini puhumaan aseman inspehtoorin\nkanssa kohtalostani, johon olen joutuva, jos nimittäin pidemmälle\nsaisin täällä pysähtyä, äitini vaati että minä eroitettaisiin siitä\ntoimesta ja saisin palata kotia. Tähän myöntyikin tämä hyvä ja\nymmärtäväinen inspehtoori, hän antoi minulle eron hyvän ulossetelin\nkanssa ja niin sain minä taas tehdä matkan kotiini joka silloin oli\nT----n kylässä. Isäni oli täällä ostanut itselleen oman huoneen ja\näitini piti leipuri liikettä. Kas silloin oli minulla taas onni saada\nhyvä paikka, minä kun sain kisällin paikan äitini työssä. No mikäs\noli pojan ollessa kotona, olin taas näin vanhempaini katon suojassa,\nvaan taas alkoi minussa tuo vanha haluni liekitä, että pääsisin\nulos mailmaan. Minulla oli eräs orpanani Helsingissä naimisissa,\nhän kun kirjoitti kirjoittamistaan meille, kuinka hyvin hän voi\nsiellä ja samalla kehoitti meitä muuttamaan sinne. No, nämä kirjeet\nherättivät minussa mitä suurimman halun päästä Helsinkiin, niin,\nja sinnepä nyt pisti minun mieleeni että mennä, sillä aivoin taas\nruveta jonkinlaiseksi virkamieheksi siellä, vaikka kyllä isäni\norpana, joka taas oli W----n pitäjässä, herra L. ja hallitsi siellä\nisoa kartanoa, tahtoi minua väellä väkisin Jyväskylän seminaariin\nja lupasi kaikki kustannuksetkin suorittaa puolestani, mutta tälle\ntarjoumukselle minä olin kuuro, en halunnut mennä koulun penkille\nistumaan, ennemmin, vaan tahdoin tätä kokemusten koulua käydä,\nyhäki puhuin vaan vanhemmilleni aikomnsta Helsinkiin menostani, ja\nvihdoin antoivatkin he suostumuksensa ja matkarahat ja niin lähdin\ntaas reisuun. Onnellisesti saavuinkin Helsinkiin jossa heti kävin\nhyvän orpanani luo asumaan. Kävin usein kanpungilla ja haeskelin\nitselleni virkaa, jonka pian satuinkin saamaan, sillä pääsin Helsinkiin\npoliisiksi, kummallista poliisiksi näin nuorena 18 vnotiaana.\nOlin kun olinkin taas virkamiehenä ja vieläpä suuressa kaupungissa,\nniin ja virkani täytin miltei paremmin kuin moni vanhempi mies\nsiinä ammatissa. Näin olin omissa valloissani, suuressa kokemusten\nkoulussa ja monta erinomaista seikkaa tapahtui minulle tässä virassa.\nKerronpa tässä erään seikan: oli yksi kovin pimiä ilta, minä olin\nsilloin kasarmin kadulla kävelemässä, kun kuulen äkkiä kovan pillin\npuhalluksen vastaiselta Fabianin kadulta. Aavistin heti, että nyt\noli jotakin vaaraa virkaveikoillani, juoksin minkä ennätin pillin\npuhallusta kohden ja kuin saavuin näkö alalle näinkin kuinka erästä\nmiestä kuljetetaan polisi ja sotamies voimilla katua pitkin. Tämä oli\nyksi kuuluisa pahantekijä nimeltä K----n. Paljon oli tässä kuljettajia\nvaan enpä minäkään vielä liikaa ollut, sillä se oli aika hurja mies,\ntakin kaulukseen tuota minäkin hyppyseni iskin ja niin sitä nyt\nmentiin, aina väliin joku poliisi tai sotamies kadulle keikaihtaen\nnuriin, kun taas tuo hirviö höyheniä pudisti, ottipa sama roikale\nkerran partaveitsenkin taskustaan ja yritti sillä meitä viiltää\nmutta ei onnistunut. Loppu oli tästä seikasta se, että kamariin hän\nonnellisesti saatiin ja putkaan hän pantiin jossa ei tietysti ollut\nniinkään hyvä olla. Näitä tällaisia sekä toisenlaisia seikkoja voisin\nsadottain kertoa lukioille, mutta isoksipa tulisi tämä kirjani näistä\npakinoista. Kauvan en kuitenkaan saanut omin valloin Helsingissä\nherrastella, sillä pian muutti vanhempanikin sinne ja hyödyksipä\ntämä minulle olikin, sillä pääsin taas vanhempieni yhteyteen asumaan\nja olin paljo murheettomammalla mielellä. Poliisina olin yhä\nvieläkin ja poliisina aivoin yhä eteenkin päin olla, sillä olin hyvin\nsen katkismuksen opin säännöt päähäni pannut. Waan eipä se niin\nollekkaan kuin ihminen sen päättää, sillä Jumala oli minut katsonut\ntoiseen kutsumukseen. Tuli nyt vuosi 1877 ja alkoi tuo kuuluisa\nTurkin sota. No nytkös vasta minulle riemu nousi rintaani polttamaan,\njotta minäkin joukkoon pääsisin. Ei nyt muuta, se oli vaan yhäti\nminun mielessäni että pääsisin kaartiin, ja aina kun tulin kotiini\npoliisi virkatoimista, niin sanoin vanhemmilleni, kyllä minä nyt\nhuomenna jätän paikkani ja sapelini sillä minä menen kaartiiseen,\nmutta tätä haluani kyllä esteli ja tukahutteli vanhempani kaikin\nmokomin, mutta ei, se ei auttanut, sinne minun mieleni vaan teki ja\nsinne minä halusin. Niin kävikin, sillä eräänä päivänä minä menin\naivan kursailematta polisi päällikköni puheille ja pyysin eroani\ntästä toimesta, sanoin meneväni kaartiseen ja Turkin sotaan.\nPäällikköni joka oli hyvin kireä mutta samalla sangen hyvä mies,\nesteli kyllä tätä lapsellista aikomustani, vaan ei se auttanut,\nsillä minä tulin oikeen sydämmestäni murheelliseksi. Tämän näki hän,\nnyt katsahti hän päälleni, oikasi vartalonsa ja lausui: koska sinulla\non poikani niin hyvä halu ja urhollinen luonto että mennä sotimaan\nTurkkien ja pakanoitten kanssa, niin sinä saat eron virastasi,\nparin päivän takaa saat sinä erokirjasi, Jumala sinua siunatkoon ja\nmenestyköön rohkeutesi, ja sitte sain minä käskyn poistua. Poistua\nmutta millä mielellä, mielellä niin iloisella, että ei vielä yksikään\nole ollut, vaikka ovat tuhansia saaneet perinnöksensä ja niin\nsain minä parin päivän perästä erokirjani polisi kamarin kansliasta\nja nyt olin minä vapaa. Nyt riensin minä kotiini täytettynä mitä\niloisimmilla tunteilla, ajatuksieni kiidellessä kaukana Turkin\nmaalla.\n\n\n\n\nWieläkin nuoruuteni jatkumista.\n\n\nOlin tullut taas kotiini ja puhuin vanhemmilleni onnestani että nyt\nolen vapaa polisin toimesta ja nyt sitä pääsen kaartiiseen. Tähän ei\nkuitenkaan vanhempani juuri paljon vastailleet sillä ei se ollut\nheille lainkaan mieluista että minä heistä niin tahdoin erota ja\nvieläpä pyrin niin ikävälle tielle, kuin sotaan kaukaiselle maalle,\njosta ei toivoakaan ollut takaisin tulosta. Näin kului päivät\nperäsin, minä kävin usein kaupungilla ja eräänäkin päivänä olisin\nsaannt hyvin edullisen paikan, olisin päässyt M:n tulitikkutehtaaseen\nkirjanpitäjän toimeen, vaan ei semmoisesta ollut puhumistakaan,\nsotaväkeen sitä vaan minun mieleni paloi. Eräänä päivänä tulikin\nminulle jo ennestään hyvin tuttu ali upseeri, joka samalla oli\nvarusmestarina kaartiissa, vastaani kadulla, se oli Unionin kadulla,\nja tervehdittyämme toisiamme sanoi hän minulle, tule nyt sinäkin\nsotaväkeen koskapa päästään Turkin sotaankin. Tämäpä puhe oli minun\nsydämmelleni kuin paras voide nahalle, tulen, tulen, kiljasin\nminä ilosta, olkaahan te vaan apunani että pääsen, ja niin paikalla\naloimme astua kasarmia kohden ja tultuamme sinne jossa uro portilla\nseisoo, menimme heti ensi komppanian kapteenin luo ja ystäväni alkoi\npuhua asijaani komppanian päällikölle, johon kapteeni vastasi: aivan\nmielelläni otan tuollaisen pojan rivihini, sillä onhan se reipas ja\npitkä poika, ja uljuutta hänellä myös liene koskapa niin hyvä halu\ntänne on. Nyt kääntyi hän minuun päin ja tarjosi minulle pestiä,\nensin vähemmän sitte jo enemmän, vaan, ei, sanoin minä, niihin\nehtoihin en minä suostu, minäpä tahdon vaan päästä sotaväkeen aivan\nilman hinnata ja vielä niillä ehdoilla, että jos hengissä takaisin\npalajaan että sitten pääsen heti pois. Näin nyt tinkattiin ja tehtiin\nkauppaa jos jonnekin päin, mutta nyt suostui Kapteeni vihdoin\nehtoihini, ja niin pääsin minä vapaehtoiseksi kaartiiseen. Menin\ntaas kotiini, ollen hyvin iloissani, ja puhuin onneani vanhemmilleni\njosta eivät he suurestikaan iloinneet. Isäni tuota ei oikeen ottanut\nuskoakseenkaan, mutta kuin minä yhäti rukoilin isääni antamaan\nminulle lupakirjaa sillä muutoin ei minua otettu sotaväkeen vielä\nkun olin niin nuori että olin vanhempieni hallinnon alainen, uskoi\nhän vihdoin sen todeksi ja lopulta myöntyikin pyyntööni ja antoi\nlupakirjansa. No taas yksi onnen sutkaus, ei nyt muuta kuin pappilaan\nja kirjat taskussa kasarmiin ja siellä sitte sotapuku pälleni ja niin\nolin minä herra ja kaartisti. Etsein nyt vanhan ystäväni alaupserin\nja pyysin hänen seuraamaan kanssani kotioni ja hän myöntyi ja niin\nsitä mentiin että sinellin vollit liehui, vanhempieni luo. Mutta\nvoi surkeutta, äitini kun minun sotapuvussa näki, itki, isäni teki\nsamoin, mutta minä vaan ilolla olin täytetty. Näin nyt kului pari\nviikkoa ja kaikenlaisia valmistuksia tehtiin kasarmissa, pajunetteja\nteräväksi tahkoiltiin, vaatteita järjestettiin y.m., ja niin tuli se\npäivä kun sotaan lähdettiin. Helsingin asemalle sitä nyt mentiin ja\nsiellä sitä nyt omaiset ja ystävät hyvästi jätettiin, moni viimeisen\nkerran toistaan puristaen. Ei nyt muuta kuin vaunuin ja matkalle,\nhöyrypilli puhalsi ja juna lähti liikkeelle, jättäen Helsingin\njälkeensä. Laulut ja soitot, ilo ja suru ja kaikenlainen elämä se\nmiesten mielet vireillä piti, juna se vaan yhä kulkuaan paransi,\nasema aseman perään jäi ja jo tultiin suuren Pietarin asemalle. Tästä\nsitä taas jatkettiin matkaa mutta nyt apostolien hevoilla, sillä\nlailla sitä nyt mentiin pitkin Pietarin katuja toiselle rautatien\nasemalle, joka oli lähtöpaikka itäänpäin, ei muuta taas kuin vaunuin\nja mars matkalle. Rumaniat, bulgariat sitä nyt matkustettiin aina\nkuuluisan Tonavan rannoille, ylitse virran nyt kuljettiin ja Balganin\nkukkulat sotkettiin, kanunain paukkeet ja pyssyjen laukeet ne\nkorvissamme yhäti soi, sauhu se pilvenä ilman pimitti. Kuolleita kaatui\nja haavat ne raastoi suomenkin poikain ruumiita, kyllä kylmät ja\nnäljät täällä kokea saatiin jotta kaikkia en voi kertoakkaan,\ntappelu tappelua vaan seurasi ja sota se riehui kuin petojen maas'\nja matkamme kulki yhä kauvemmaksi. Mutta jopa jouduimme suurien\nmerien luo ja sotakin alkoi jo seisahtua ja rauha se sijaan palasi.\nNyt jouduimme Flurian seuduille ja me saimme tiedon sen iloisan\nettä kotihin saisimme palata takain. Mutta kas nyt vasta vaivat\nja huolet ne unohtu meiltä kuin käskyn saimme laivahan mennä joka\nmeitä kotihin kyyditsi. Mustanmeren ulapalla heiluen ja horjuen sitä\nkotiimme kohden nyt keikuiltiin sepä vasta lystiä olikin. Odessan\nrantaan me onnellisna saavuimme kuin kultaa ois taskumme kantaneet,\nnyt laivasta rannalle astua saatiin ja asunto kanpunkilla annettiin,\nravinto jalo ja lepo sangen hyvä se meille nyt täällä tarjottiin, taas\npäivä pari niin matkalle, yhä rautatietä sitä nyt kiidettiin.\nPietariinpa taas tultiin ja kalaasissa oltiin ja matkalle yhä vaan\nriennettiin. Syömiset, juomiset Viipurissa saatiin ja Helsinkiin\nmatkaamme jatkettiin. Tultiin, jo tultiin eläin tarhan puistoon ja\nHelsinki alkoi jo näkyä, mutta sielläpä vasta vastaan otettiin, kansa\nkaikki ja sotaväki suuri se riemuisaa huusi tuloterveiset meille,\näitini minunkin riemulla riensi poikaansa rakkaasti syleileen. Nyt\nsitä siis taas olin minäkin Helsingin kadulla astumassa, mikä ilo,\nmikä onni taas tavata rakkaat vanhempani elävänä ja terveenä. Niin,\nnyt pääsin kotioni ja kaikki oli niin iloista ja hauskaa, vaan enpä\nmontaa päivää saanutkaan tätä onnellisuuttani nauttia, kuin jo tulin\nkovin kipeäksi, jouduin näin lasarettiin ja olin jo niin huono että\nitsekkin luulin kuolevani ja saavani päättää kokemuksen raskaat\nopit, usein kävivät vanhempani lasareitissa minua katsomassa luullen\nvaan minun kuolevan, mutta enpäs kuollutkaan, sillä ei ollut vielä\naikani tullut, kyllä muutoin olisin tainnut kuollakin. Oltuani näin\nneljä viikkoa kovin kipeänä rupesin vihdoin jo paranemaan ja muutaman\npäivän perästä pääsinkin pois lasareitista sillä olin nyt siksi\nterve, en niin terve kuitenkaan kuin silloin kuin sotaväkeen menin,\nenkä niin terveeksi ole tullut milloinkaan. Niin, nyt olin taas\ntämänkin vaikian opin, nimittäin sairauden, kärsinyt ja taas olin\nkasarmissa, virkaa en kuitenkaan tarvinnnt tehdä pienintäkään, mutta\nnyt tuli kaunis elokuu ja ruvettiin miehiä laskemaan pois sotaväestä,\nsellaisia nimittäin jotka syystä tai toisesta olivat kykenemättömät\npidemmälle palvelemaan. Näiden joukkoon nyt kuuluin minäkin, sillä\nilman tässä kerrottua sairauttani vikaannuin minä sotareisulla,\nerään kaatumisen kautta loukkasin jalkani. Niin miehet valittiin\njotka erotettiin ja niistä olin minä yksi, niin pääsin minä nyt pois\nsotapalveluksesta kunnian merkit ansaittuani itselleni ja saaden\neläkkeen vanhain päiväin avuksi ja kas niin taas oli yksi luokka\nsuoritettu minulta tuossa vaikiassa kokemuksen koulussa.\n\n\n\n\nMiehuuteni alku.\n\n\nNyt olin taas päässyt rauhaa nauttimaan rakkaitten vanhempieni\nluo, ja paljon olin nyt jo kokenut tähän ikääni ja jo ajattelin\nsuorittaneeni kokemusten koulun kaikki jaksot ja luulin jo tuon\nhalunikin olevan tyydytetyn pidempää näkemään vaivoja, mutta mitä\nvielä, kaukana siitä, olin näin taas talven Helsingissä eräässä\nkonepajassa työskennellen ja kun tuli suvi suloisuuksineen niin taas\nalkoi minussa vanha tulinen haluni riehumaan päästäkseni kokemusten\nkoulun uusiin jaksoihin, minä pyrin merille, eikä tuossa suurta\nvastusta ollutkaan, sillä eräänä päivänä pääsinkin yhteen suureen\nsukeltaja laivaan jonka nimi oli \"Neva\" ja niin olin minä taas\nmerimies. Seilattuani siinä liki pari vuotta niin sain taas kokea\nmiltä se leipä tuntui kuin veden päällä syödään. Mutta nyt tulin\ntaas kovaan kurkkutautiin, joten en enää voinnt siinä pidemmälle\nolla. Minä nyt sain kulkea Gotlannissa, Windoossa, Räävelissä y.m. ja\nvihdon koitti se onnen päivä, että laivamme tuli takaisin Helsingin\nsatamaan ja kah silloin otin eroni laivasta ja niin marsin kotiini.\nIlolla täällä minut vastaan otettiin ja olin taas äitini majassa,\ntyöni ei ollut nyt muuta vaan parantelin ikävää tautiani, kurkku\nkipuani, enkä kauvan tarvinnutkaan kitua sillä lääkkeitä sain ja\nne oli hyviä joten nyt paranin taas, olin terve kuin pukki. Mutta\nkas nyt, minä tuumimaan taas mailman mutkillisuuksia, ja pianhan toi\noli tuumittu. En nyt taas kuin rupesin muurarin oppiin ja niin sitä\nnyt likistelin tiiliä kiinni että laudat jalkani alla horjui. Mutta\nei tämäkään ammatti minua siteen huvittanut, sillä sehän oli niin\njokapäiväistä. Kaikeksi onneksi tuli nyt isälleni pää että muuttaa\npois Helsingistä. Hän muutti T----n pitäjään ja minäpä seurasi nyt\nmukaan sillä en minäkään tahtonut Helsinkiin jäädä. Muutettuamme\nsinne, alkoi isäni ottaa kivitöitä tehdäksensä urakalla ja näihin\ntöihin otin minäkin osaa, ollen isäni päivämiehenä. Tässä nyt viihdyin\naina isäni kuolemaan saakka, joka tapahtui viisi vuotta sitten.\nIsäni kuoltua asetuin minä äitini kanssa T----n tehtaille asumaan ja\nhoidin häntä, jota vieläkin teen, tehden mitä tointa milloinkin\nelomme yllä pidoksi. Mutta kuinka taas olikaan, niin tuli minulle\ntaas palava halu, päästä ulos mailmaan oppimaan kokemuksen koulun\nuusia oppia. Näin ollen hain itseni Haminan kadettikoulun komentoon\nja pääsinkin sen komennuskuntaan talouden hoitajaksi, mutta sattuipa\nnyt, että tuli tulipalo kaupunkiin joka olikin niin raivoisa\nettä poltti liki neljäkymmentä taloa. Olin sen sammuttamis puuhissa\nosallisena, jossa taas tapaturmaisesti poltin itseni, ja niin olin\npakoitetiu taas siitä toimestani eroamaan. Pääsin pois ja matkustin\näitini tykö takaisin jossa nyt olen siitä saakka ollut ja toimenani\nharjoitan nykyään kulkukirjakauppiaan tointa samalla kirjoitellen\nsanomalehtiin hauskoja havannoitani käytyäni luennoilla tuossa tutussa\nkokemusten koulussa.\n\nJa niin luulen vieläkin että en ole puoliakaan tuosta kokemuksen\nkoulun oppijaksoissa käynyt, sillä vielä luulen saavani sitä käydä,\njos nimittäin Herra eloni päiviä pitkittää.\n\nTämä nyt on kokemuksen koulun ensi osa, jota minä olen saanut\nläpi käydä, tulevaisuudessa tahdon yhä uutta ja uutta ja hauskaa\nkertomusta antaa \"kokemusten koulun\" nimellä, sekä sen koulun\noppilasten käynnistä ja miten kukin on sen lävässyt, ja toivon että\nkaikki lukiat, jotka näitä kirjoja lukevat joiden nimi on \"koke\nmusten koulu\" ottavat ilolla ja hauskuudella ne vastaan.\n\n\n\n\nLiitto.\n\n\n(Lauletaan kuin: \"Sua lähde kaunis katselen\", j.n.e.)\n\n    Ei ollut liitto helppoa se,\n    Min Naiman kanssaa vannoimme.\n    Mä kysyin silloin Naimaltan,\n    Pysytkös aina omanain?\n\n    Naima silmänsä loi ylöspäin,\n    Ja sanansa nyt kuului näin:\n    Ah muuta en ma luvata,\n    Sulle voi, kuin rakkautta!\n\n    Ah jos mä aina saattaisin.\n    Sun ilonasi eläisin,\n    Se minun oisi haluni,\n    Ja herttaisempi toivoni!\n\n    Näin lausui hän, -- vaan poskensa\n    Nyt punottivat ruusuna.\n    Mä mietin nyt ja -- tarttuen\n    Kätehen Naiman sanoen:\n\n    Niin totta kuni Jumala\n    On taivahassa asuva,\n    Niin totta sinä olet muu\n    Ja aina minä olen sun\n\n    Mä lausuin näin -- vaan rintaani\n    Hän päänsä painoi, kuiskutti:\n    Ah tätä onnen suuruutta.\n    Jos saisimme vaan nauttia!\n\n                          A. L.\n\n\n\n\nMuisku.\n\n\n(Lauletaan kuin edellinenkin).\n\n    Iltasella kulkeissani.\n    Pitkin pellon kumpua.\n    Tuli Kaisa vastahani\n    Kuiskas: seuraa minua!\n\n    Minä kohta taipuvainen.\n    Kaisaa olin seuraamaan;\n    Kuten aina halullinen,\n    Hänelle taas kertomaan.\n\n    Nyt mä kysyn neito sulta,\n    Annatko sä muiskun mull? --\n    Sydän on mun täynnä tulta\n    Se myös tuottaa ilon sull!\n\n    Kaisa tämän kuultuansa\n    Oli aivan iloinen; --\n    Kohta kuului huulillansa.\n    Muisku sangen suloinen.\n\n                        A. L.\n\n\n\n\n\n\nKOKEMUSTEN KOULU\n\nHuvittava kertomus\n\n\nII Osa\n\n\nKirj.\n\nALEKSANDER LINDQVIST\n\n\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKarion Liisa, kasvatti tyttö.\n\n\nKaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo\nkokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta\nalkaen on tunnettu nimeltään \"Kario\" jossa eleli nyt Matti, torpan\nvanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän\nkymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa,\noli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt\nolivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla\nolevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet,\ntehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus\nnuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää,\nvaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo\nkatovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin\nmaan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt\nvieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja\nsäälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät\nvanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä\ntiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin\nheitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki\nvoimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin\nmitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että\nkantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja\npeltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä\nja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös\nilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan\nheidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he\nvaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle\nsydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään\nvielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen\nnäyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken.\nKuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä\nheillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä\ntäysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin,\nja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina\ntoisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot,\njoko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä\njuuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen\nkukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin\nlupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo\nolivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta\nhorasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He\nnäetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä\nkyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo,\ntiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka\nkerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin\npaljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin\nkyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän\noli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen\nlaulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä\nlaulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:\n\n    Tyttö se tässä istuva,\n    Tällä nurmella viheriällä,\n    Ompi tässä kasvanut,\n    Tällä järven lahdelmalla,\n    Huvitukset on saanunna\n    Noilta laineen huminoilta.\n     -- -- -- -- -- -- -- --\n\nSävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä\nniiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin\nkahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen\ntalonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa,\nkaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia\nolennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi,\noli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo\nkauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan,\nsillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa\nvielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen\ntätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta\nkehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes\nollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia\npieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella\nlauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki\nkaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin\npäivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä\nsen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän\nmailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan\nLiisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään\nja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion\nMatti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin\nnähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.\n\nRupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas\nvuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten\nvanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen\nsisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan\nmajaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä\niloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö\ntahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori\npeura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.\n\nTultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija\nLiisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta\nKoski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa\ntämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin\njärven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta\nja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa:\n\n      Woi, jos minä saisin sen omakseni,\n    Jota rakastaa mä voisin\n    Niin vaivat ja huolet\n    Mä kärsisin vaikka kuinka monet.\n      Niinkuin tää vitsani heiluupi,\n    Ja vinkuu viuhtoessa,\n    Niin minun sydämeni sykkivi.\n    -- -- -- -- -- -- -- --\n\nRyt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän\naukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen\näänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden,\nilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin\nviisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa\npuhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko\nlehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh,\nseh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä\npalanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä\npalaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä\n\"Kirju\" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti\nLiisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa\nlähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani\nveräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja\nlaulaen:\n\n      Lehmät ne astelee polkua pitkin\n    Auringon lepoon mennessään,\n    Tyttösen nuoren näin perästä tullen\n    Ja armastansa aatellen.\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n      Järven ranta se kahilata kasvaa,\n    Haukkaa nyt lehmäni kerta viel',\n    Täti se Kariossa haudetta laittaa\n    Ja korvot ne höyryääpi siell',\n    Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne,\n    Suuhunne hyvältä maistuupi se.\n\nNäin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani\nhän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään\nhaudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja\nlehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven\npuolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt\nvuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan\notti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui\nhän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä \"Mustike\" lehmää jo sopisi\nmyydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä\nmaitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan\nhyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi\nkelpaa.\n\nNiin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada\ntietää mistä saisi toisen \"Mustikin\" sijaan, joka myös olisi niin\nhyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes\nsilmiänsäkään nostaen Liisaan.\n\nMutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään,\nvaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin,\nsanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.\n\nNiin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse,\nsanoi Matii, mutta -- olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän\nsinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä\nlehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo\nsitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.\n\nNo ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka,\nsanoi Liisa nauraen.\n\nEn suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika\nvalita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan\nottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä\nvanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.\n\nMielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui\nhänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen\njatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän\nsillä te olette aina niin hyvä. --\n\nNyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle\nsäälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja\nemännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää\npuheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.\n\nYön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas\ntavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas\naamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa\nyksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli\nitsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä\nvanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja\npaikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin\nminkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin\njutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä\npuhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja\nLiisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä\nTuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan\nkanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.\n\nMitä, Tuomasko täällä, ei, sanoi Matti, ei täällä ketään käynyt,\nmitäs se Tuomo sitte hourailee kun ei sisään tullut.\n\nNo, sanoi Maija, sitte se ajoikin vaan meidän tarhan läpi, ja\nhän taisi ajaakin tuonne \"Kuuselaan.\" Kuusela oli eräs toinen\ntölli saman järven rannalla liki puolen venäjän virstaa Kariosta.\nKuuselassa oli aina paljon eläimiä sillä se oli myöskin hyvin voipa\ntölli, taitaa \"Kuuselan\" Juha myydä sen ruskian sonninsa Tuomolle\nsanoi Maija.\n\nNiin aina se sitä puhui viimen, sanoi Matti, kun tuolla rannalla\nverkkoja kuivaan asetimme, sata markkaa sanoi tiuskaavansa, jos\nniinkuin ostajakin tulisi.\n\nJaa senkö ison sonnin sanoi Liisa. No kuinka hän sitä nyt myisi,\nminullehan se sen lupasi antaa, silloin kun Juhan hevosta pidin\nkun häneltä kuorma kaatui, silloin kun yhdessä teidän kanssanne\nkaupnngista palasi.\n\nSinulleko, sanoi Matii, no mitä joutavia, mitä se sonni sinulla, kuin\net edes miestä ole luvannut ottaa.\n\nMinäkö en miestä ottaisi, sanoi Liisa nauraen, paras likka kun ei\nmiehesiä huolisi, isä kulta otanpa kyllä vaikkapa kaksikin kun vaan\ntarjolle tulee.\n\nLiisan ja Matin välistä puhetta olisi pidemmällekin piisannnt, mutta\nsamassa kuului rattaiden kolinata Kuuselasta tulevalta kujalta, ja\nLiisa juoksi ikkunan luo ja sanoi, Tuomohan sieltä tulee, pianhan\nse siellä karauttikin, eikä sonnia eikä edes sonnin häntääkään,\nsemmoista se on Kuuselan kauppa.\n\nMatti tämän kuultnaan alkoi kiiruhtaa ovelle päin ulos mennäksensä,\nmutta samassa jo kuulikin raattaat pihalle seisahtuvan ja Tuomo\nhyppäsi rattailta ja sitoi hevosensa tarhan veräjään kiinni; nyt\nseisoi Mattikin jo kuistilla, ja Tuomo alkoi käydä häntä vastaan,\nja tultuaan kuistille tervehti Tuomo Mattia puristaen häntä\nystävällisesti kädestä ja kysyen josko Kariossa nyt olisi eläviä myydä\nja onko sopivampia myyjiä kuin Kuuselan väki, ne kun eivät penniäkään\nantaneet tinkiä lehmän kielestä. Ei keltään syrjiäkään ilman saada\neikä niitä löydäkkään sanoi Tuomo nauraen muka konsteljaille\npuheilleen.\n\nOn kyllä meillä myydä ja kyllä Matti aina kauppaan sopii sanoi\nMatti, astutaan vaan tupaan. Nyt astuivat he sisään ja tultuaan\ntänne meni Tuomo ja katseli Maijaa sekä Liisaa ja nauraa röhöttäen\njatkoi hän: saapa täältä talosta vaikka emännän itselleen kun vaan\nkauppoin sovitaan. Matti käski häntä istumaan, ja Maija otti\nkahvipannnn käteensä ja pisti itsensä ulos. Siinä nyt istuen ja\ntupakkaa poltellen rupesivat miehet lehmän kauppaa hieromaan,\nseitsemänkymmentä ja viisi Matti pyysi, mutta Tuomo tahtoi nähdä\nlehmän ja niin lähtivät he \"Mustikea\" tarhaan katsomaan, sillä lehmät\nolivat vielä kaikki tarhassa. Tuomon nyt katseltua ja kourittua\nlehmää tulivat he takaisin sisälle ja jopa pöytäkin oli sillä aikaa\nkoreaksi laitettu, kupit pöydälle ja pullo vieressä joita Liisa\noli asetellut; tulipa Maijakin kahvin kanssa ja alkoi kaadella\nkuppiloihin käskien Tuomon sekä isän juomaan. Liisakin otti kuppinsa\nniin myös Maija. Matti nosti pullon likemmäksi ja käski Tuomon tehdä\n\"Hörlotti\", Tuomo teki, ja alkoi ryypiskelyssään tinkiä lehmän\nhintaa, kuusikymmentä minä siitä voin maksaa sillä se on sentään niin\npieni vaikka se nyt lihava on, mutta liha on niin halpaa kanpungissa,\nei saa rossissakaan myyden kuin vähä paremmin kuin kolme markkaa\nleiviskältä, niin eikä se paina jos neljä toista leiviskää.\n\nNiin kyllä, kyllä se niinkin on mutta ei sitä sentään sillä auttais\nmyydä sanoivat Matti ja Maija.\n\nNyt hieman niinkuin ajateltuaan ja korvallistaan kahertaen, sanoi\nTuomo: no kyllähän se niinkin on että myyjä omansa tarvitsisi, mutta\njos nyt pannaan sitte kuustkymmentä viisi, eikös se sitte ole jo\ntavallista.\n\nNo olkoon nyt sitte menneeksi sanoi Matti, ja he löivät kättä päälle,\nnyt otti Tuomo povestaan nahkasen lompakon ja veti siitä ulos tukun\npaperirahoja ja luki siitä rahat jotka Matti otti vastaan. Nyt otti\nMatti pullon ja kaasi vielä ryypyn Tuomolle ja niin oli kauppa tehty.\nMatti käski Liisan mennä vitsaperua ladosta ottamaan jolla lehmä\nTuomon rattaista kiinni pantaisiin. Liisan mentyä puheli Tuomo vielä\nvanhuksille, että kyllä minä tuolle teidän likalle vielä miehen\ntuon jahka tässä vähän usiammin käyn. Tämän kuuli kyllä Liisakin\nporstuassa tullessaan vaan hän ajatteli kylläpä sitä mies puhua\nosaat, siinä sitä olet jo monta kertaa käynyt, eikä sen parempaa ole\nvielä tullut, mutta sisään tultuaan ei hän ollut tietävinäänkään että\nsemmoista oli puhuttukaan. Nyt jätti Tuomokin hyvästi ja kiitteli\nsekä lähti ulos kaikkein seuraamana. Matti otti vitsaperun ja aikoi\nsitoa lehmää rattaiden taa, nyt taputti Liisakin vielä lähtevää\nlehmää lonkoille ja toivotti Tuomolle suuria voittoja Mustikesta ja\nTuomo lähti luvaten pian uuden isännän \"Karioon\" tuoda ja pian olikin\nhän jo näkyvistä kadonnut tuonne kuustmetsän verhoon, ja Karion väki\nkävi taas entisiin joka aikasiin askareihinsa.\n\nNäin nyt kului aika taas Kariossa niinkun tavallisesti metsätorpassa\non tapa, ja syksy läheni lähenemistään ilman että Kariossa tapahtui\nmitään erinomasta, ja tulipa nyt jo pyhäinpäivän aikakin, nyt oli\nMaija vähän käynyt kipeän laiseksi joten Liisa sai koko töllin\naskareet yksin hoitaakseen. Matti myös oli aika ajoin sängyn päällä\npitkänään joten nyt rupesi Kariossa jo vähän niinknin ikäväksi\nkäymään, epäilyttipä tuo talvikin vastaan ottaa. Liisaakin jo rupesi\nsurettamaan, vaikka hän aina niin iloinen ennen oli ollut ja usein\nkuultiin hänen askareilla ollessaan vähän niinkuin suruisella äänellä\nhyräilevän.\n\n      Ah, jos tuo tätini kuoleepi\n    Ja minä jään isän kanssa,\n    Niin kuinkas silloin Kariossa käy\n    Kun voimat on heikommassa.\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n      Ah, jos tulis ylkämieskin\n    Ennen kuin tätini kuolee,\n    Että sais tätini nähdä sen\n    Kuin pitää Liisasta huolen.\n\nNiinpä nytkin oli Liisa juuri tau'onnut tätä suruhyräilyään\nlaulamasta kauniina Lokakuun iltahetkenä, kuin hän saunaan puita\nviemästä palasi, kuuli hän tieltä kuusimetsästä päin rattaiden\nratinaa. Käännyttyään sinne näki hän, että kahdet rattaat kahden\nmiehen kanssa riensivät heille päin hartaasti puhellen keskenään.\nLiisa kiirehti sisälle ja sanoi vieraita tulevan sillä tieltä kuului\nrattaiden ratinaa ja sitä paitsi näki hän pari miestä olevan tulossa.\nWanhuukset nousivat kumpikin vuoteiltaan ylös, ja Maija rupesi\nsiivoamaan vuoteita, peitellen niitä. Liisa tuoleja asetellen seinäin\nviereen ja luudalla hosasten rikkoja pesän puoleen. Matti taas\nakkunassa odotteli tulijain ilmestystä, ja eipä hänen siinä kauvan\ntarvinnutkaan tirkistellä, kuin jo näkyi kuinka Tuomo ja eräs toinen\nnuorimies tulla karautti Karion tarhaan.\n\nMatti lähti ulos ja meni heti auttelemaan vieraiden hevosta\nkiinni ja tuoden ladosta heiniä ja heittäen hevosten eteen ja kun\nkaikki näin oli toimitettu, lähtivät he kaikin sisälle. Miehet\ntervehdittyään ensin kaikkia töllin väkiä, sanoi Tuomo vähän\nviekkaasti vilkaisten Liisan puoleen, enkö puhunut totta kuin\nviimeksi teillä kävin. Silloin muuttui Liisan kasvot vähän niinknin\npunaiseksi sillä hän tunsi jo tunnossaan että Tuomoa seurannut kumppani\noli aikeissa kosia häntä, Maija käski vieraiden istua penkille,\njonka he tekivätkin ja alkoivat piippujaan kopistella, puhellen\nyhtä ja toista, niinkuin tavaroin hinnoista nykyään kaupungissa,\nsen uusista rakennuksesta y.m. Sitte nousi Tuomo ja otti povestaan\nkauniin kuvilla varustetun pullon ja vei pöydälle pyytäen lasia\njotta saisi kaupungin tuliaisia tarjota, hämmästyneenä toi Liisa\nlasin ja laski pöydälle. Maija oli poistunut kahveen keittoon. Tuomo\naukasi pullon suun ja kaasi lasiin punaista nestettä käskien Karion\nMaijan maistamaan ja lisäsi parasta sorttia tämä ekstra Koljeter\npitäs olla, sillä maksoihan kämä kokonaista kolme riunaa, kotkan\nkuvia lukuun ottamatta.\n\nNyk tuli Maijakin tuoden kahvia, ottaen hyllyltä kupit ja vieden\npöydälle. Matti sanoi otetaan nyt mestari, koska äiti kaataa\npohjaan, nyt otti hän sokeria pani kuppiinsa ja käski toisten tehdä\nsamoin, he tekivät ja Matti otti sen kaadetun ryypyn ja kaasi\nkuppiinsa johon Tuomo vielä lisäsi pullosta, tehden myös kumppanille\nsamalla tavalla. Nyt nousi Tuomo ja otti kuppinsa, toiset samoin\nkilauttivat kuppinsa vastuksiin ja Tuomo hurrasi Kariolle onnea.\n\nMatti nyt maisteltuaan kehui sikä oikeen erinomaisen hyväksi ja\nväkeväksi aineeksi, ja sanoi ei sitä poikaa suinkaan ole vesinuijalla\ntiellä päähän lyöty, kyllä se siltä tuntuu, kiitos vaan Tuomo.\n\nNyt teki Tuomo itsekin sekä Tuomon kumppani tuo nuori mies, mutta\nTuomo kaasi vielä lasiin ja tarjosi Maijallekin lisäten, ei se\npahaa tee vanhalle ihmiselle ja kauvan esteltyään Maija vihdoinkin\nmaistoi ja kiitti sitä erinomaiseksi aineeksi. Nyt näin punsattua ja\nmaisteltua istuivat he vielä kauvan tupakoiden ja puhellen yhtä ja\ntoista.\n\nLiisa istui rukkinsa ääressä ja kehräsi vaikka ei siitä mitään\nnäyttänyt rullalle tulevan, sillä yhä vilkuen ja silmää heittäen\nhän miehiin päin kääntyi, Maija taas vuoteensa syrjällä herneitä\nvieritti, ja perkasi, sillä hän niinkuin Liisakin ottivat tarkasti\nosaa miesten puheisin, sanoipa nyt Mattikin, että ei hän ollut\nkaupungissa käynyt moniin vuosiin, oli jo toistakymmentä vuotta\nsitten. Jo loppui heidän puheensa vähempään tuosta kaikenlaisesta\nja nyt alkoi puhe totisempaan kantaan, sillä nyt nousi Tuomo ylös\nja kaasi vielä ryypyn pullostaan joka siinä pöydällä seisoi, ja\nkehoitti Matin naukkaamaan ja Matin ryypättyä tämän alkoi Tuomo\nrohkiasti puhumaan sanoen, että nyt minä toin teille, vanha Kario,\nvävyn, jos niinkuin huolitaan ja jos mies tämä, samalla osoitti\nhän vieressään istuvaan vieraaseen, on sovelias ja kelpaava teidän\ntyttärelle. Samassa kuului kimakas naurun purskaus niin Maijalta kuin\nsiltä kauniilta Liisaltakin, uudestaan alkoi Tuomo keskeytettyä\npuhettaan pitkittämään sanoen: olen jo kauvan tämän hyvän ystäväni\nteurastaja Aittasen tuntenut, sillä usein olemme hänen kanssaan\nyksissä kaupungissa kulkeneet, hän kun on samaa virkaa harjoittava\nkuin minäkin, ja aina olen hänestä suuresti pitänyt sillä hän on\naina ollut minulle hyvä ja uskollinen reisutoveri sekä raitis ja\nmiehekäs mies, soisin siis hänelle sellaisen aviosiipankin täällä\nseuraajakseen aina elämänsä ehtoosen saakka. Niin ja sen olen nyt\njuuri harkinnnt teiltä löytääni, teidän jaloluontoista Liisaanne\nolen aikonnt siksi, mutta mitä Liisa itse sanoo siitä, en tiedä sanoi\nTuomo.\n\nNiin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin,\nainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan\nmekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä\nvaivoistamme kun vävy taloomme tulee.\n\nNo niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä\ntumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä\nLiisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen\nkauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?\n\nNiin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän\nsen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.\n\nNyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti\npaikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä\npienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja\nsuoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka\ntaas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli\npunainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista\nkihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt\ntämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt\nläheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa,\nja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä\ntaskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen\nottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja\nreippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:\n\nTässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi\npantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.\n\nLiisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:\n\nWastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään\nkiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.\n\nJa nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka\ntodella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin\nyhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä\nrakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen\npitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos\nJumalalle.\n\nTuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli\ntodellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä\nonnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana\npalkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet\ntuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat\nvielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi\njätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna\nvanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona\nmorsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös\nTuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.\n\nMiesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa\nvasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen\nhänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja\nniiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija\nLiisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi\nsuurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle,\njoka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa\narkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa,\nvaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas\nmaata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita\nlaitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.\n\n      Nainen nuori naitava,\n    Tekee työtä taitava.\n    Ei ne vaivat vaivuta\n    Herra ne voimat vahvistaa.\n    -- -- -- -- -- -- -- --\n      Hurstit paidat lakanat\n    Ne jo ovat valkiat\n    Kunpa vaan tulis sulhainen,\n    Rakas oma Aittasen.\n\nOn kerennyt kulua lähes kaksi kuukautta siitä knin Aittanen Tuomon\nkanssa Kariossa kävi ja jolloin hän Liisan kihlasi, kun eräänä\nJoulukuun kirkkaampana päivänä hän ajaakin kauniilla mnstalla\noriillaan \"Karion\" tarhaan ja vähän puheltuaan Matin kanssa joka\ntarhassa hakoja hakkaa, tulevat he sisälle ja Aittanen heti armaan\nLiisansa tykö rientäen ja painaen suutelon hänen purpuraisille\nhuulillensa tervehdykseksi, vasta huomaakin Maijan ja tervehtien\nhäntä pyytää äkkinäistä iloaan anteeksi, ja alkaen puhumaan heille\nettä hän on niin aikonut että ensi pyhänä he kuulutettaisiin, \"sillä\nminä\", sanoi hän, \"olen nyt juuri eilen ostanut Järviön talon, jotta\nMattikin siellä saa Karion isäntänä isännöitä, sillä kuuluuhan Kario\ntiedämmä Järviön tilaan, vai miten?\"\n\nKuuluu, kuuluu, sinnehän me veroa on tehty, mutta mitä ihmettä\nnyt kuulenkaan hyvä vävyni sanoi Matti kummeksien, silmät aivan\nkuin pöllin puhaltajalla, vai pääsee mar se meidän Liisa nyt talon\nemännäksi, eipäs sellaista olisi voinut aavistaakaan, niin, niin,\nHerran tiet on tutkimattomat. No johan minä nyt ilolla sitte\nkuolenkin, kiitos olkoon Jumalalle. Suuret vesikarpalot tippui äijän\nnahkaliivin rinnoille.\n\nNyt alkoi Maijakin puheen ja kysyi kuinka paljon Aittanen oli\nmaksanut Järviöstä.\n\nWiisitoista tuhatta se vaan maksoi hyvä anoppini, sanoi hän, kyllä\nse kahdeksaatoista tuhatta pyysi, mutta kun rahat heti maksoin niin\nkyllä kauppa kävi, ja onhan se hyvä ja vauras talo, olen kuullut.\n\nHyvä, hyvä, säestivät kaikki, metsää on yli talon tarpeen, ja\nmaat aivan santa ja saviperää, sanoi Matti. Ei se Kalle sitä ole\nhaaskannut eikä antanut, vaikka kyllä on ostajia käynyt.\n\nWai niin, vai niin, sanoi Aittanen. Metsäpä onkin minulle\nvallan tarpeen, sillä olen erään yhtiön kanssa kaupassa kuusi\ntuhatta tukkipuuta, ja itse tarvitsen kanssa paljon puita sillä\ntäytyypä siihen ruveta kohta rakentamaan uusia huoneita. Talo on\nasumuksistaan enempi rujamainen, en kärsi minä sitä.\n\nNo seurasikos kaupassa muuta irtainta, sanoi Maija vaimoväki kun aina\non utelijaita.\n\nKaikki, kaikki, krontimenttineensä, sanoi Aittanen, vähän lystikästä\npnhettaan nauraen, ja samalla veti hän povestaan tukun papereita.\nTässä on ja tässä seisoo kauppakirjat.\n\nNo minkäs nyt sitte Järviön haltijat menevät, sanoi Liisa vähän\nepäillen?\n\nKaupunkiin kuuluvat aikovan, sanoi Aittanen kääntyen Liisan puoleen,\nkuuluvat aikovan kauppiaaksi sinne. Ja mikäs sitte aikoessa,\nviisitoista tuhatta puhdasta rahaa, kyllä sillä alkuun pääsee,\npääsee sitä moni toisenkin taskuun luottaen kauppiaaksi, kun toinen\nhullu uskoo ja toimittaa.\n\nNäin puhuen vielä yhtä ja toista ja syötyään oivallisen aterian\nKariossa jonka Maija parhaansa mukaan valmisti ja eteen asetti,\nvalmistausi Aittanen taas lähtöön luvaten pian käydä Liisaa\ntervehtimässä. Nyt lähti hän Liisan saattamana matkalle. Mitä\nAittanen Liisalle puhui heidän erotessaan, se olkoon salattu meiltä\nsillä luulen sen kunkin arv. lukijan itsekin arvaavan. Mutta ilosta\nhyppien Liisa kumminkin riensi Kariota kohden, väliin katsahtaen\ntaaksensa armaan sulhasensa perään, joka puitten varjoon katosi.\n\nSeuraavana sunnuntaina on tavallista enemmän väkeä tullut kirkolle.\nMiksi niin? Siksi, että siellä juuri tänäpäivänä pitäis kastettaman\neräs mustalais-tyttö ja vahvistuman kalliiseen kristin-uskoon. Tätä\ntoimitusta kaikki nyt halulla ovat rientäneet tänne katsomaan, kuka\nvaan kirkolle on kyennyt. Niin onpa täällä Karionkin vanhukset\ntuossa kirkon aidan vierellä. Ukkopa siinä juuri sitelee vanhaa\nmustaa kiini. Ja kas ainapa joukosta joku pujahtaa Karionkin Mattia\ntervehtimään, joka nyt tuohon makasiinin rappusille itsensä on\nhiisannut istumaan Maijansa vierelle, odottelemaan yhteen soittoa.\nWaan eipä Liisaa näy. Hän on jäänyt varmasti kotiin ja eipä hänestä\nkukaan puhettakaan ala. Taitavat kai niin olla vielä tietämättömiä\nasioista. Jo rupesi kellotkin tuolta tapulista heläjään ja nytkös\nkansalle alkoi kiire kirkkoon tulvata. Niin sitä siinä mentiin että\npermanto paukkui.\n\nJa urkujen sulo säveleet alkoivat valtavasti kaikua, ja kansakin\nalkoi veisun hyräilyyn, mahtoi kai olla uutta virsikirjaa koskapa\nniin jumppasi. Wirren loputtua astui juhlallisesti messukasukassa\nseurakunnan kirkkoherra alttarille, alttaritoimitusta täyttämään\nja sitä harvinaista kastetta toimittamaan kun näet isoa ihmistä\nkastetaan ja tämän jälkeen kajahteli taas urkujen pauhu ja\nsaarnavirsi oli alkanut, nyt tämän virren loppuvärsyä säestäissä\nkääntyi kaikkein kirkossa istujain katsekin saarnastuoliin päin\nodotellen sinne astuvaa saarnamiestä ja jopa vaikeni urknln ääni\nja saarnastuolissa nähtiin nuori, kaunis pitäjän apulainen rillit\npäässä, joka silmät käännettynä kattoa kohden alkoi rukouksella\nselittämään päivän Evankeliumia sanan kuulioilleen ja kehottaen heitä\nkutakin ottamaan saarnasta vaarin ja painamaan syvälle sydämeensä\nnäitä kalliita Herran sanoja, joita hän Hänen palvelianaan lausui,\nnimittäin että taivas ja maa on hukkuva vaan Herran sanat ei pidä\nikänä hukkaan tuleman, niin ja aina yhä edelleen siksi että saarnan\nloputtua alkoi tavallinen sairaitten rukoileminen, kuolleitten\nkiitokset ja avioliittoon aikovaisten julistus. Mutta kas nyt alkoi\nnuorenkin kansan seassa vilkas mutina ja tarkka kuulevaisuus, ei\nenää yskän köhinää ei jalkain nakutusta kuulunut joka muuten niin\ntavallista on saarnan aikana, ei, kaikki oli niin hiljaista ja pappi\njoka vähän aikaa oli odotellut tätä hiljaisuutta alkoi pari kertaa\nääntään rykäisten kuulutaan, että kristilliseen avioliittoon aikovat\nnyt mennä ja kuulutetaa ensimäinen kerta. \"Sulhanen kunniallinen\nnuori mies teurastaja Kustaa Leander Aittanen Kiviojan seurakunnasta\nja morsian nuori piika kasvatti tytär Anna Liisa Erikan tytär Karion\ntorpasta tätä senrakuntaa.\" Vielä oli pari muuta samaan sorttiin\nkuuluvaa tämän jälkeen, ja pappi päätti saarnastuoli toimituksensa,\nnyt kumartui hän ja poistui kirkon takana olevaan sakastiin. Vielä\ntuli pappi alttarille sitte veisattiin virsi lähdöksi, sen jälkeen\nnousi pappi vielä kerran saarnastuoliin ja lopetti kuulutuksilla\njotka olivat urakka-huutokauppoja y.m. ja niin loppui se seremooni.\nNyt alkoi kansa lähteä tuuppien ja toisiaan varpaille astuen ulos\nkirkosta ja sinkoillen sinne ja tänne lähti kukin kotiansa päin ja\nniin teki Karionkin Matti Maija rinnalla kevennetyllä sydämmellä.\nMutta nyt kotiin saavuttuaan olikin Aittasen musta ja hirnui\nheitä tervehtien tarhan veräjällä seisomassa, ja Aittanen nähtyään\nakkunasta vanhusten tulon riensi heitä auttamaan ja heidän hevostaan\nriisumaan, jolla aikaa Maija ja Liisa toimittivat päivällistä\npöytään. Miesten sisään tultua aljettiin syömään ja syödessä\npuheltiin kirkkokuulumisesta j.n.e. Syömisen loputtua viipyi Aittanen\nvielä \"Kariossa\" siksi että jo ilta alkoi lähestyä jolloin hän taas\nsääli lähteäkseen jätettyään ensin hyvästi vanhukset ja syleiltyään\nLiisaansa lähti hän iloisesti laulaen tiellä ajaessaan ja johon korpi\nvastasi:\n\n    Oman kullan rakkaus,\n    Se on kuin mesi leipä,\n    Liisani sydän puhdas on\n    Kuin oikea kristalli kulta.\n\nNäin nyt kului ajat Aittaselta iloisesti ja hauskasti ja ajoin hän\naina kävi Kariossa ajaen, armasta Liisaansa tervehtimässä, ja samoin\nkului Kariossakin päivät ilman mitään erinomaisempaa. Toisinaan\nkävi Tuomokin Aittasen keralla Kariossa, sillä hänkin oli nyt\njo kihlannut itselleen elämänsä kumppanin. Tuomo oli erään\nmaankauppiaan tyttären itselleen valinnut ja solminnut hänen kanssaan\nne ijäisyyden siteet.\n\nMutta lähenipä nyt jo vuoden loppu ja jo alkoi maakin peittyä\nvalkiaan vaippaan, kun eräänä iltana se oli vuoden viimeinen päivä,\nnäkyi Järviön talon kaikista ikkunoista kirkkaita kynttiläin\nloistoja ja kuului viehättäviä soiton säveleitä, mutta käydäänpäs\nmekin, hyvä lukia, mennään tämän talon pihalle noiden jo ennestään\nseisovien joukkoon, niin mitäs kummia näemmekään, täällähän näyttää\nolevan kaikki niin iloista ja somaa sillä täällähän vietetään\nAittasen ja Liisun häitä. Mutta käy kanssani Lukiani ja käyttäkäämme\nvähän rohkeuttamme, sysätään noita tuossa rapun vieressä seisovia\ntirskujoita vähän syrjään ja astukaamme tuohon valosta loistavaan\nhuoneesen eivät he meitä pois kehtaa käskeä, kas niin no nytpä jo\nolemmekin oven sisäpuolella, ja tuolla pöydän takana keskimmäisnähän\nistuikin arvoisa kirkkoherra ja sulhanen, niin ja morsian ja onhan\ntuossa Karion Matti ja Maijakin pinike myssy päässä, niin ja vielä\nTuomokin armaan sydänkäpysensä rinnalla, kyllä on hauskaa. Ompas\nKuuselan väkikin niin ai, ai, ja niin paljon vieraita; nuo\ntuntemattomat tuolla lasin alla lienevätkin kanpunkilaisia koskapa\nniin ovat kaupunkimaisia, hienoja ja loistavia puvuiltaan, kaikki ne\nnäyttävät olevan iloisia hulivili-poikia. Mutta mitäs nyt? mitäs se\nsulhanen nyt nousi ja alkaa puhua. Aittanen alkoi pyytäen kaikkein\nläsnä ollessa saada puhua, kaikki oli hiljaa ja kuulteli.\n\nAittanen sanoi taidolla ja ryhdillä seuraavat sanat:\n\nHyvät ystäväni, naapurini ja sukulaiseni sekä kaikki häävieraani!\nTässä lausun minä nyt teidän kaikkein kuullen että koska kallis\nLuojani on minulle lahjoittanut kaikkea hyvää yltä kyllin niin\nvarallisuutta kuin muutakin ajallista onnea kaikin puolisesti niin\nkiitän minä johon pyydän myös teidän kaikkein yhtymään kunkin,\nLuojaani, astuessani nyt ensi askeleita aviomiehen kalliilla askeleilla\nja tämän talon isäntänä, tehden omasta sekä morsiameni puolesta\nlahjoituksen, vanhoille appivanhemmilleni annan siis minä heille\nKarion torpan kaikkine kuuluvine maineen sekä ilman minkäänlaista\nveroa ja sillä ehdolla, että he saavat sen omakseen lahjoittaakseen\nsen myös kelle he sen tahtovat. Nyt lopetti hän, ja taas alkoi sama\niloisuus kuin ennenkin, tanssia y.m. joten vasta seuraavana päivänä\nvieraat alkoivat poistua.\n\nNyt on jo monta vuotta tämän Hääillan jälkeen kulunut, ja Karion\nMatti sekä Maija ovat jo aikoja haudan hiljaisuudessa levänneet, ja\nKarion torppa on nyt Tuomon omaisuutena johon hän on laittanut oikeen\nkauniin ja herramaisen talon, hävittäen kaikki vanhat rujat pois, ja\ntässä nyt asuu Tuomo nuoren kauniin Eeli vaimonsa kanssa ja viettää\nelämänsä onnellisia päiviä samaa ammattia harjoittaen kuin ennenkin.\n\nAittanen taas on rakentannt koko talonsa uudelleen ja semmoiseksi\nkartanoksi ettei koko paikkakunnalla toista ole, ja on vielä talonsa\nnimenkin uudistanut joka nyt on \"Onnela\" sillä onnellinen hän todella\non, viettäen mitä suruttomampia päiviä armaan Liisansa kanssa, joka\ntaas puolestaan on rakkaalle miehellensä lahjoittannt pienen ja\nkauniin ympyrä poskisen pojan jonka nimi on \"Onni Wilhelm\". Usein\nnähdään pieni Wille äitinsä sylissä kun äiti kävelee Tuomon vaimon\nseuraamana Karion santaisella rannalla muistellen entisiä nuoruutensa\naikoja jolloin hän hyrähti lautamaan vanhaa tuttua lauluaan:\n\n    Tyttö se tässä istuva\n    Tällä nurmella viherjällä\n    Ompi tässä kasvanut,\n    Tällä järven lahdelmalla\n    Huvitukset on saanunna\n    Noilta laineen huminoilta.\n\nÄidin lopetettua äännähtää pikku Willekin jotain, äitiään\niloittaakseen.\n\nUsein on myös Onnelan isäntä Kariossa Tuomaan vieraana, jolloin\nukot naurain haastelevat muinaisia kauppamatkojaan ja äkkinäisiä\nkosioretkiään, pysyen yhä uskollisina toinen toisilleen.\n\n\n\n\nKevät Kariossa.\n\n\n(Lauletaan kuin: \"Sua lähde kaunis katselen\", j.n.e.)\n\n    Kaunis nyt ompi katsella\n    Luonnon ihanaisuutta;\n    Kaunis on myöskin kuunnella\n    Lintuisten laulua.\n\n    Nyt on meillä kevät taas\n    Ilo, riemu, Karioss'.\n    Ruohot, kukat, kedolla,\n    Ovat kaunistuksena.\n\n    Näinpä Luoja muuttelee\n    Kaunihiksi laittelee,\n    Jotta linnut kilvallaan\n    Kariossa kiittelee.\n\n                     A. L.\n\n\n\n"]