[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYnt129pgdcHdSBk2dVVmB96aRdd5BlJx-BM2c7xT6fk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1617,"Lapsikuningas ja hänen soturinsa","Finne, Jalmari",1874,1938,"1617-finne-jalmari-lapsikuningas-ja-hanen-soturinsa","1617__Finne_Jalmari__Lapsikuningas_ja_hänen_soturinsa","Historiallinen seikkailuromaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1912,null,46699,283178,false,55655,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Lapsikuningas ja hänen soturinsa: Historiallinen seikkailuromaani\" by Jalmari Finne is a historical adventure novel written in the early 20th century. The narrative is set in the backdrop of 17th-century Finland, focusing on lively characters navigating political intrigue and personal ambitions amid a tumultuous historical landscape. Key characters include Jokkim Frese, a wealthy young man embroiled in the machinations surrounding a young king's rule, and Paul Moij, a clever clerk whose connections and cunning play critical roles in the unfolding drama.  The opening of the novel introduces us to Viipuri during a harsh winter, where we meet Jaakko Heikinpoika, a humble shoemaker on his night watch. As he contemplates his mundane life amid the city’s rich merchants, we are drawn into a world of youthful revelry as local youths engage in boisterous escapades. The narrative shifts focus to Jokkim Frese, who is seen contemplating his place in society and the challenges he faces with political adversaries. His interactions hint at deeper intrigues involving political alliances, ambitions, and a looming threat that endangers the stability of the region. This initial setup of characters and the vibrant historical setting invites readers to delve into a tale of adventure, loyalty, and ambition that promises to unfold in the chapters to come. (This is an automatically generated summary.)",[],220,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun loppupuolen Viipuriin. Tarina alkaa pakkastalvesta 1671 ja seuraa kaupungin asukkaiden, kuten suutari Jaakko Heikinpojan, sekä nuorten soturien vaiheita. Teos kuvaa elämää ja jännittäviä tapahtumia levottomassa rajakaupungissa.","Jalmari Finnen 'Lapsikuningas ja hänen soturinsa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1617. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LAPSIKUNINGAS JA HÄNEN SOTURINSA\n\nHistoriallinen seikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Matkasuunnitelmia.\n    II. Ansassa.\n   III. Kukko ja kana.\n    IV. Paul Moijin valloitusretki.\n     V. Mikon yritys.\n    VI. Tyrmässä.\n   VII. Napukan toimet.\n  VIII. Samuelin elämänvaiheet.\n    IX. Manaus.\n     X. Äiti ja poika.\n    XI. Yliopiston vahtimestari.\n   XII. Jälleen ansassa.\n  XIII. Isäpuolen luona.\n   XIV. Matkalla.\n    XV. Yhtyminen.\n   XVI. Kreivin kirjuri.\n  XVII. Kuninkaan tahto.\n XVIII. Lapsikuninkaan soturit.\n   XIX. Jälleen Turussa.\n    XX. Ruttokummitus.\n   XXI. Tulevaisuuden tuumia.\n  XXII. Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.\n XXIII. Isänmaa.\n\n\n\n\nI.\n\nMatkasuunnitelmia.\n\n\nOli kirpeän kova pakkanen Viipurissa helmikuun alkupäivinä vuonna\n1671.\n\nKaupungin eteläpuolisen muurin keskellä olevan Haakonin tornin\nporttiaukossa, jonka kautta päästiin sataman kivilaiturille, minkä\nääressä kaupungin rikkaitten kauppiaitten suuret, ulkomailla käyvät\npurjelaivat olivat talvehtimassa, asteli iltahämärässä yksinäinen\nmies. Hän oli kaupungin suutari, Jaakko Heikinpoika, joka oli\nvahtivuoroaan suorittamassa ja asteli peitsi olallaan edes ja\ntakaisin porttiaukon suulla tömistellen jalkojaan pysytelläkseen\nlämpimänä. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän maksanut vuotuisen\nvahtiveron ja olisi siten, äveriäitten porvarien tavoin, ollut vapaa\ntästä toimesta. Mutta kun hän oli vain käsityöläinen, ei kuulunut\nsiihen ruotsalaiseen ja saksalaiseen kansanainekseen, joka Viipurissa\noli anastanut kaiken vallan käsiinsä, kun hänellä ei ollut suurta\nkauppaliikettä, ei kivitaloa \"Linnoituksen\" sisäpuolella, ei muuta\nkuin oma kurja ammattinsa ja mökkipahanen niinsanotussa \"Vallissa\"\nkaupungin itäpuolella, niin hän sai pakkaspäivinä lähteä lämpimästä\nsuojastaan vartioimaan, jotta kukaan ei päässyt tuomaan kaupunkiin\ntullaamatonta tavaraa tai muuten harjoittamaan pahuutta ja koiruutta.\n\nOli aivan hiljaista. Vahti kuuli, kuinka lähellä olevan tuomiokirkon\ntornin kello löi. Tunnit eivät aina olleet tasaisia, sillä\nkellonsoittaja, ukko Trajanus, useinkin istahti juttelemaan\ntuttaviensa seuraan aivan liian pitkäksi aikaa ja unohti virkansa,\njosta seurauksena oli ollut se, että eräänä päivänä mäellä, tornin\nlähellä olevan kimnaasin pojat suuttuneina tällaisesta muutamien\ntuntien liiallisesta venyttämisestä olivat antaneet ukolle kelpo\nselkäsaunan. Haakonin tornista kuului silloin tällöin kahleitten\nkilinää, kun vangit kylmissä tyrmissään koettivat pysytellä lämpiminä\nliikkumalla kopissaan sinne ja tänne. Vahti tiesi varsin hyvin, että\ntornissa istui tällä hetkellä muutamia ammattilaisia, jotka olivat\nrikkoneet ammattikuntien säännöt ja odottivat rangaistustaan: \"kalun\npäällä istumista\". Vahtia värisytti ajatellessaan, että hänkin\njostain syystä voisi joutua tuohon piinaan ja kidutukseen, saisi\ntuntikausia torilla istua puisen, teräväselkäisen hevosen selässä\nraskaat painot kummassakin jalassaan.\n\nNämä hänen mietteensä katkaisi keskikaupungilta päin kuuluva melu\nja huuto. Ensi alussa vahti tarttui tukevasti peitseensä ollakseen\nvalmiina puolustautumaan ja asettui portin vieressä olevan, muuriin\nkiinnitetyn kellon viereen, jonka avulla hän saattoi kutsua torin\nvarrella olevasta päävahdista apua. Mutta pian hän jälleen alkoikin\nastella entiseen tapaansa, sillä hän tunsi varsin hyvin, mistä\ntällaiset huudot saivat alkunsa. Kaupungin nuoret miehet siellä vain\najoivat \"grassatim\" pitkin katuja huutaen ja räyhäten niin, että\nihmiset ja jumalat sellaisesta saattoivat suuttua.\n\nJa huuto läheni. Karjaportinkadulta päin se tuli, sitten varmaankin\nkääntyi Piispankadulle ja siitä Kuningattarenkatua pitkin torille.\nOlihan tie avara ja mukava tällaista hurjaa ajoa varten, sillä näillä\nkaduilla oli jo pantu toimeen Pietari Brahen määräämä järjestely,\nkadut tehty suoriksi ja rakennuksia muuteltu niin, että ne tulivat\nolemaan suorassa viivassa kadun kanssa.\n\nNyt ajajat kääntyivät sille kapealle kujalle, joka torilta vei\nHaakonin portille päin. Vahti asettui aivan seinän viereen ja seisoi\nsiinä pää etukumarana tarkastaakseen, keitä nämä ajajat olivat,\nvoidakseen sitten heitä syyttää luvattomasta meluamisesta. Jo pujahti\nkadunkaan teestä reki huimaa vauhtia porttia kohden. Reessä istui\njoukko nuoria miehiä ja tyttöjä. Miehet painoivat karvalakkinsa\nsyvälle silmilleen, ja naiset vetivät huiviaan alemmaksi, jotta vahti\nei heitä tuntisi. Ja reki kiisi portista jäälle vahdin kiroillessa\nsitä, ettei ollut sulkenut porttia, siten pidättääkseen ajajat.\nJäällä reki hurjaa kyytiä kierteli sinne ja tänne, kiisi Tervaniemen\nkärkeen asti, kaupungin tervamakasiinien luo, kääntyi ja ajoi\nHaakonin portin sekä purjelaivojen ohi linnaa kohden, pujahti korkean\nTurun sillan alitse ja katosi kokonaan vahdin näkyvistä. Huudoista\nsaattoi vahti, joka oli kivisillalle tullut katselemaan tätä hurjaa\nmenoa, päättää, että ajajat palasivat kaupunkiin Revonhännän puolelta\nVesiportin kautta.\n\n-- Ja naisiakin siinä oli, sanoi suutari reen hävittyä. Koreita\ntyttöjä tässä kaupungissa on, ja uljaita ovat rouvatkin järjestään,\nmutta kova halu niillä on huutaa ja pitää pahaa elämää. Mistähän\nsellainenkin villitys naisiin tulee?\n\nHän olisi varmaankin jatkanut näitä mietteitään naisten\nturmeluksesta, ellei hänen palatessaan tornin portin suojaan\nhuomionsa olisi kääntynyt lähellä olevaan Pietari Frese vainajan\ntaloon. Talon ovi näet aukeni, ja turkkiviittaan verhottu nuori mies\nläksi astelemaan toria kohden.\n\n-- Taitaa olla nuori Jokkim Frese, ajatteli suutari. Hänhän on\näskettäin ulkovalloista tullut kotiaan. Aikookohan tuo ottaa\nisävainajansa kauppaliikkeen huostaansa, se kun on ollut vieraitten\nkäsissä? Mutta mitä hän suotta niskaansa väsyttäisi tilikirjojen\nääressä ja tavaroita punnitsemalla, kun on niin rikas, että voi vain\nelää lellottaa. Minnekähän hänkin nyt on menossa? Kapakkaan kai\nlämmittämään vatsaansa tai tyttöjen luo lämmittämään sieluaan.\n\nJa kateellisena alkoi suutari ajatella Frese-suvun rikkautta, ja\nhuokaus nousi rinnasta hänen muistellessaan nähneensä, kuinka\nPietari Fresen kuoltua hänen leskensä Katarina Lehusen kerran maksoi\nvelkansa, viisisataa taaleria, ja neliskulmaisia plootuja heitettiin\ntalon kellarista kadulle aivan kuin halkoja.\n\nJokkim Freseksi nimitetty nuori mies kietoi viittansa tiukempaan\nympärilleen ja alkoi astella kujaa pitkin torille päin. Hän sivuutti\nMumsin lesken suuren talon, jonka oven pielissä oli renkaat soihtujen\npitämistä varten ja jonka tammiovi oli suurilla, taotusta kuparista\ntehdyillä koristuksilla kaunistettu. Talon vieressä oli kauppakojuja,\njoissa rikas \"Mumska\" markkinoiden aikana itse seisoi usein\nkaupittelemassa ja nosti jumalattoman mellakan, jos tarkastusmiehet,\nepäillen jonkun kangaspakan tulleen kaupunkiin tullin kautta\nkäymättä, etsivät valtion leimaa siitä, eikä muori silloin säästänyt\nsuutaan eikä käsiäänkään, vaan tillikka saattoi helposti paukahtaa\ntungettelevan tarkastajan korvalle. Nuoren miehen vasemmalle\npuolelle jäi Vogelin kivikartano. Hänen oikealla puolellaan siinä,\nmissä Kuningattarenkatu päättyi torille, oli Barthold Ruuthin\ntalo. Täällä nuori mies usein oleskeli, sillä nuoruudessaan paljon\nsuomalaisuuden puolesta rettelöineen ja riehuneen kauppiaan vaimo oli\nhänen äitinsä, Katarina Lehusen oli nimittäin Pietari Fresen kuoltua\nmennyt uusiin naimisiin kovasti velkaantuneen piispa Bjuggin kanssa\nja sitten, haudattuaan toisen miehensä, iskenyt Barthold Ruuthiin,\nja kerrottiinpa, että mies sen jälkeen oli kovasti kesyttynyt. Mutta\nkiivaitta otteluitta ei tämä ollut tapahtunut, vaan kuului usein\nkadulle asti pahaa metakkaa ja kiukkuisia sanoja.\n\nTähän taloon nuori mies aikoi poiketa ja tarttuikin jo\novenkolkuttimeen, kun muutti mieltään ja astui kadun toiselle\npuolelle, jossa Kuningattarenkadun ja torin kulmauksessa oli\nkaupungin puoliksi valmis raatihuone. Talo oli kaksikerroksinen,\nja useat yläkerran ikkuna-aukot olivat tiilillä suljetut ja vain\nharvassa kohdassa oli ikkunoita. Mutta alakerta oli sen sijaan aivan\nkunnossa, sillä siellä oli kaupungin kellari, josta kuului laulua\nja puheen sorinaa torille. Mutta nuori mies ei poikennut sinne. Hän\nvilkaisi vasemmalle puolelleen torin laidassa olevaan päävahtiin,\n\"korttikaariin\" päin, jonka edessä paloi lyhty. Kaupungin muurissa\noleva portti oli auki, ja talvista tähtitaivasta vastaan kohosi\nmuurin takaa linnan korkea Olavin torni.\n\nJokkim Frese sivuutti torin keskellä olevan kaakinpuun ja meni\nvastapäätä päävahtia olevaa, Hollannista aikoinaan muuttaneen\nAntonius Borchardtin upeaa kivitaloa kohden. Rakennuksen\nlasimaalauksilla koristetuista ikkunoista loisti valo, varmaankin\nkauppiaan toisella puolisolla Gertrud Tavastilla oli luonaan\nkaupungin rouvia vieraissa. Nuori mies ei kuitenkaan lähestynyt\nporttia, josta päästiin pääovelle, vaan pujahti sisään kauppiaan\nkrouviin, kellarikerroksessa, kauppavarastojen vieressä olevaan\nkapakkaan, jonka oven avatessaan lämpimän ilman ja tupakan sauhun\nlöyhkä tuli häntä vastaan.\n\nOven suussa hän hetkisen epäröi, sitten hän kysäisi lähinnä olevalta\nmieheltä:\n\n-- Onko kauppiaan kirjuri Paul Moij täällä?\n\nMies kääntyi kysyjään ja vastasi:\n\n-- Paul herra istuu tavallisesti kauppiaan toisessa kapakassa,\nPiispankadun varrella.\n\nJa kun hän otaksui tulijan muukalaiseksi, lisäsi hän:\n\n-- Heti kun herra kääntyy Kuningattarenkadulta vasemmalle päin pitkin\nPiispankatua, niin on se toinen talo täältä mennessä vasemmalla\npuolella, piispan talon vastapäätä, Hannu Schmidtin ja Croellin\ntalojen välissä. Kyllä sen helposti löytää.\n\nJokkim Frese kumarsi ja palasi torille, sivuutti raatihuoneen ja\npoikkesi Piispankadulle.\n\nHelposti hän huomasi, missä kapakan ovi oli, sillä sen ovesta tuli ja\nmeni väkeä.\n\nKellaritupa, jonne hän saapui, oli ahdinkoon asti väkeä täynnä.\nPaljon oli siellä linnan varusväen upseereita, mutta runsaasti\noli siellä kaupunkiin tulleita talonpoikiakin, jotka vietyään\nhevosensa joko \"Vallin\" puolella olevaan majataloon tai, noudattaen\nyleistä \"maimeseri-tapaa\", tuttujen kauppiaitten pihalle olivat\nsaapuneet tänne iltaansa viettämään. Hiukan syrjemmässä istui joukko\nkäsityöläisiä, jotka olivat tänne saapuneet korttia pelaamaan, arpaa\nheittämään, tupakkaa polttamaan ja ryyppäämään. Tämä joukko puhui\nmonta eri kieltä, suomea, ruotsia, saksaa, jopa hollantiakin, sillä\nolihan moni kaupunkiin muuttaneista suvuista hollantilainen, ja\nkun näihin kuuluvat miehet kohtasivat toisensa, niin he mielellään\nkäyttivät puheessaan pehmeästi sointuvaa äidinkieltään.\n\nKrouvia hoiti muuan saksalainen, kauan Viipurissa oleskellut Nikolai\nSchaaf, jota kaikki yleensä kutsuivat Nike mestariksi. Nähdessään\nnuoren, komeapukuisen miehen viivyttelevän oven suussa riensi hän\ntätä vastaan ja sanoi syvään ja matelevasti kumartaen:\n\n-- Mikä tuottaa kapakalleni sen kunnian, että armollinen herra Jokkim\nFrese sinne astuu jalallaan?\n\nSanat koettivat olla ystävällisiä, mutta niiden takana piili hieno\niva, jonka Jokkimin terävä korva kyllä huomasi.\n\n-- Tunnettehan Antonius Borchardtin kirjurin Paul Moijin? kysyi\nJokkim.\n\n-- Totta kai minä hänet tunnen. Hänhän on tämän kaupungin iloisin\nmies, vastasi Nike. Ja niin kauan kuin hän kapakassani viipyy, tiedän\njokaisen istuttavan paikan olevan miestä täynnä, sillä hän osaa\nkertoa hupaisia juttuja enemmän kuin kukaan muu. Ja missä juttuja\nkerrotaan, siellä juomatavaratkin menevät kaupaksi.\n\n-- Onko hän täällä? kysyi Jokkim koettaen tupakan sauhusta samean\nilman läpi nähdä, keitä kapakassa oli.\n\n-- Ei vielä, vastasi krouvari. Kolmessa paikassa Paul herra oleksii,\nisäntänsä kauppahuoneessa tilikirjojensa ääressä, tässä kapakassa\nviinituopin takana ja kaupungin naitujen tai naimattomien naisten\nkammioissa heidän vieressään.\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän, sanoi Jokkim Frese nauraen, että hän\nainakin viimeksimainituissa paikoissa oleksii paljon.\n\n-- Mutta aina hän lopulta kuitenkin eksyy tänne, sanoi Nike, sillä\nhän on isäntänsä erikoisessa suosiossa ja saa juoda täällä ilmaiseksi\nniin paljon kuin nahkansa kestää.\n\n-- Kyllä Paul herra kohta tulee, hän sanoi sen minulle, kuului\nkapakan isännän vierestä pojan ääni.\n\nJokkim katsahti puhujaan ja näki kahdentoistavuotiaan,\npienikasvuisen, vilkassilmäisen ja kalpean pojan. Jokainen kapakkaan\npoikennut tunsi erinomaisen hyvin Niken pojan, mutta Jokkimille, joka\nensi kertaa jalallaan oli astunut krouviin, oli hän vieras.\n\n-- Mitä poikani Napukka, joksi kaikki häntä täällä nimittävät,\nPaul herrasta ilmoittaa, on totta, sillä hän on tämän herran suuri\nihailija ja tuntee ja tietää tarkoin hänen matkansa. Niin, niin,\nolen ollut huomaavinani, että Paul herra usein käyttää tätä poikaa\nrakkauskirjeitten kuljettajana, sillä olen tuon naskalin käsissä\nusein nähnyt makeita leivoksia, joita valmistetaan vain kaupungin\nrikkaimmissa kodeissa.\n\nJa nauraen taputti Nike poikaansa olalle.\n\n-- Jään siis odottamaan, sanoi Jokkim. Voitteko hankkia minulle\nsopivan istuinpaikan?\n\n-- Se on tuossa tuokiossa toimitettu, sanoi Nike rientäen kellarin\nperälle.\n\nHän ajoi kellarin perällä, korkealla laudoituksella varustetun seinän\nvierestä, muista erillään olevan pienen pöydän luota pois pari miestä\nja viittasi Jokkimia tulemaan istumaan sinne.\n\n-- Istukaa tähän, armollinen herra, sanoi krouvari syvään kumartaen.\nTuon teille maistettavaksi syksyllä saapunutta parasta hispanialaista.\n\nNuoren Jokkim Fresen tulo herätti huomiota, ja kellarissa vallinnut\nhälinä oli laannut kaikkien kääntäessä katseensa häneen. Olihan\nhän kaupungin varakkaimpia miehiä hänen isänsä oli ollut kaupungin\nsotaväen kapteenina ja tuomiokirkon esimiehenä, hänen äitinsä taas,\ntuo kovista kouristaan ja suuresta suustaan tunnettu Katarina\nrouva, oli kaikkien kisällien kauhistus, hän kun tahtoi kaiken\ntyön tehtäväksi melkein ilmaiseksi ja aina oli suoritettuun työhön\ntyytymätön. Hänen astuessaan kellarin toiseen päähän oli aivan\nhiljaista, mutta pian alkoi jälleen puheen läpinä ja laulun renkutus.\n\nJokkim heitti turkki viittansa hartioiltaan, ja silloin näkyi hänen\nhollantilaiseen kuosiin valmistettu musta samettipukunsa, jonka\narvokkaisuutta lisäsi leveä, brysseliläisistä pitseistä valmistettu\nkaulus. Hän erosi tämän samalla yksinkertaisen, mutta aistikkaan\nasunsa kautta kaikista muista huoneessa-olijoista, joiden puvuissa\noli noudatettu saksalaista kirjavuutta.\n\nNike palasi tuoden suuren hopeatuopillisen viiniä ja laskiessaan sen\npöydälle sanoi:\n\n-- Jos armollinen herra aikansa kuluksi tahtoo saada sopivaa seuraa,\nniin pyydän tänne tulemaan herra Vitus Besolduksen. Kai hänestä on\nkuultu, sillä hänhän tässä kaupungissa ajaa asioita oikeudessa.\nHän opettaa pojalleni viisauden alkeita ja senvuoksi saakin täällä\nilmaiseksi juoda. Olutta kyllä, mutta aivan ilmaiseksi. Katsokaahan,\nminäkin tahdon tehdä pojastani oppineen herran, aivan samanlaisen\nkuin armollinen herrakin on. Kovasti Vitus herra soimaa poikani päätä\nkovaksi ja sanoo, että hänen opettamisensa on oikeata Herkuleen\ntyötä, ja väittää, ettei sellaista lusikkaa eikä Nyrenbergin\nrattia ole, jolla voisi hänen päähänsä tietoa ammentaa. Napukka on\nviisas poika, mutta laiska, kovin laiska. Kun armollinen herra ja\nVitus herra pääsisivät keskustelemaan, niin kyllä siitä viisautta\nirtaantuisi meidän tyhmempienkin varalta.\n\n-- Olen mieluummin yksin, sanoi Jokkim.\n\n-- Niinkuin armollinen herra itse tahtoo, sanoi Nike ja meni syvään\nkumarrellen pois.\n\nKun krouvari joukon läpi pujotteli pois, niin muuan tummatukkainen\nja pitkäviiksinen mies, joka puvustaan päättäen oli linnan varusväen\nupseeri, viittasi hänet luokseen, ja Jokkimiin suunnatuista katseista\nsaattoi tämä päättää hänestä keskusteltavan.\n\nHuonetta valaisi talikynttilät, joiden niistäminen oli kapakan\nisännän pojan, Napukan, tehtävänä. Hän toi vähän ajan päästä Jokkimin\npöydälle jalustan, jossa paloi kaksi kynttilää.\n\n-- Luuletko Paul Moijin vielä kauankin viipyvän? kysyi Jokkim häneltä.\n\n-- Hänen pitäisi jo olla täällä, sillä minulla olisi tärkeitä tietoja\nhänelle annettavana ja hän odottaa niitä hartaasti, vastasi poika.\n\nHän odotti vieraan vielä kyselevän jotain, mutta kun tämä ainoastaan\nlevottomana tömisteli jalallaan kellarin kivipermantoon, väistyi\nNapukka kellarin toiseen päähän, mutta joka kerta, kun Jokkim sattui\nsuuntaamaan katseensa sinnepäin, näki hän pojan kirkkaitten silmien\ntarkastavan häntä.\n\n-- Tein varmaankin ajattelemattomasti tullessani tänne, mutisi\nnuori Frese itsekseen, sillä olenhan herättänyt aivan liian suurta\nhuomiota, ja sitähän minun tällä hetkellä tulisi ennenkaikkea\nvälttää. Mutta kun kerran olen tullut, niin täytyy minun jäädäkin,\nsillä lähtöni herättäisi vieläkin suurempaa huomiota, ja minun on\nehdottomasti tänä iltana saatava puhutella Paul Moijia.\n\nPian oli kapakassa oleva joukko unohtanut huoneen nurkassa istuvan\nnuoren miehen, pitkäviiksinen upseeri vain silloin tällöin loi\ntutkivan katseen häneen.\n\nVähän ajan päästä Jokkim näki upseerin nousevan paikaltaan ja\nlähestyvän häntä. Tultuaan Fresen pöydän luo hän kohteliaasti nosti\nleveäreunaista ja sulkatöyhtöistä hattuaan, kumarsi syvään ja sanoi:\n\n-- Nuori Jokkim Frese ei varmaankaan enää tunne minua? sanoi upseeri.\nNimeni on Didrik König. Sallitte varmaankin minun hetkiseksi istua\nseuraanne.\n\n-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan odottaessani toista, sanoi\nJokkim jäykästi.\n\nKuultuaan nuoren miehen nimen hän muisti juuri vähää ennen ulkomaille\nmenoaan tämän saman saaneen aikaan rettelöitä perheessä, jossa hän,\nJokkim, paljon oleskeli. Raatimies Pietari Ruuthin leski, Sigrid,\nViipurin entisen linnanherran Henrik Caréelin tytär, oli ollut\niloinen nainen ja oli ihastunut Didrik Königiin. Alussa heidän\nvälinsä lienevät olleet sangen hellät, mutta sitten Sigrid kyllästyi\nihailijaansa, ja kun asessori Johannes Vassenius Turusta, jouduttuaan\nleskeksi, tuli häntä kosimaan, niin Sigrid suostui menemään hänen\nvaimokseen. Mutta silloin Didrik nosti mellakan ja väitti, että\nhänellä oli aikaisemmat oikeudet tähän naiseen. Koko kaupunki puhui\ntästä asiasta, ja juoruämmillä oli runsaasti keskustelun aihetta.\nLopun lopuksi Sigrid meni Turkuun vieden mukanaan edellisestä\navioliitostaan saamansa lapset, Henrikin, Jakobin ja Barbaran.\nUsein oli Jokkim kaipauksella muistellut kaunista Barbaraa, joka\nViipurista lähtiessään oli vielä hento tyttö, mutta nyt jo varmaankin\nniinä kolmena vuotena, jotka hän oli ollut Viipurista poissa, oli\nneidoksi kehittynyt. Muistellessaan tätä kaikkea tunsi Jokkim\nvastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan.\n\n-- Tarvitsette häntä varmaankin lemmenasioissa? sanoi König nauraen.\n\n-- Minulla ei ole mitään lemmenasioita, sanoi Jokkim niin tiukasti,\nettei upseeri tohtinut enää jatkaa keskustelua tähän suuntaan.\n\n-- Paul Moij lainaa myöskin rahoja jokseenkin suurta hyvitystä\nvastaan, jatkoi Didrik. Mutta eihän rikkaan Fresen tarvitse\nsellaisissa asioissa kääntyä hänen puoleensa.\n\nTämä kuulustelu ja tiedusteleminen tuntui Jokkimista niin\nvastenmieliseltä, että hän varmaankin olisi jättänyt miehen ja\nlähtenyt, ellei samassa olisi huoneen toisesta päästä kuulunut\nriemuhuutoa.\n\nPaul Moij oli astunut kapakkaan.\n\nHän oli keikarimaisesti puettu, vaaleatukkainen nuori mies. Hän\ntervehti iloisesti hymyillen kapakassa-olijoita ja aikoi mennä erään\npöydän ääreen istumaan, kun Nike riensi hänen luokseen ja viittasi\nkapakan perällä olevaan pöytään päin.\n\nPaul heitti päällys takkinsa Napukalle, joka oli rientänyt häntä\nvastaanottamaan, ja astui huoneen poikki Jokkim Fresen luo.\n\nTämän nähdessään Didrik König kohteliaasti kumartaen väistyi ja meni\npuhuttelemaan krouvaria.\n\n-- Olettehan Paul Moij? kysyi Jokkim.\n\n-- Olen, vastasi Paul sirosti taivuttaen päätään.\n\n-- Nimeni on Jokkim Frese ja olen teitä levottomana odotellut.\nIstukaamme puhelemaan.\n\nPaul vetäisi hienosta sinisestä verasta tehdyn takkinsa liepeestä,\nsaadakseen pukunsa siten kiinteämmin mukautumaan hartioihinsa, ja\nistahti vastapäätä Jokkimia, ensin korjattuaan kädellään valetukkansa\nvasemman korvan juuressa olevaa nauhalla sidottua kähärää; sen\ntehtyään hän sormillaan hiukan levitti leveitä punaisenruskeita\nsamettihousujaan ja kysyi:\n\n-- Miten voin armollista herraa palvella?\n\n-- Tulollanne jo teitte minulle palveluksen, vastasi Jokkim.\n\n-- Mitenkä se oli mahdollista?\n\n-- Vapautitte minut vastenmielisestä seurasta.\n\nTarkoitatte Didrik Königiä, sanoi Paul. Toivon että kaikessa olemme\nyhtä paljon samaa mieltä kuin tässäkin, sillä tuo mies on mielestäni\nilettävä.\n\n-- Samaa toivon minäkin, lausui Jokkim, sillä minulla on tärkeitä\nasioita teille kerrottavana.\n\n-- Sallikaa minun sitä ennen pyytää itselleni malja viiniä, sillä\nulkona on kylmä ilma ja ruumiini kaipaa lämmikettä, sanoi Paul.\n\nHän viittasi luokseen Napukan, joka lähestyi kantaen hänen\npäällystakkiaan käsivarrellaan. Poika laski päällystakin penkille\nPaulin viereen ja juoksi noutamaan viiniä. Pian hän palasi tuoden\nhopeisen tuopin.\n\n-- Voinko puhua täällä kenenkään kuulematta? kysyi Jokkim.\n\n-- Voitte. Tämän turvallisempaa paikkaa ette olisi voinut etsiä,\nvaikkapa salaliiton tekemistä varten. Kapakka on täynnä väkeä, olemme\naivan huoneen nurkassa, kukaan ei voi meitä kuunnella.\n\nJokkim nyökkäsi, vilkaisi ympärilleen ja sanoi sitten:\n\n-- Tiedän teidät kuninkaalle ja hallitukselle uskolliseksi mieheksi.\n\n-- Siinä olette oikeassa, sanoi Paul. Mutta vielä oikeammin\nsanoisitte, jos lisäisitte: tälle maalle ja kansalle. Vaikka äitini\nkautta olenkin syntyäni hollantilainen, niin isäni kautta olen\nsuomalainen ja olen tänne tultuani kokonaan kiintynyt tähän maahan,\nrakastan sitä koko sydämelläni, vaikka en ole sokea tämän kansan\nvioillekaan. Niin, olen hollantilainen. Isäni purjehti Amsterdamiin\ntäältä Suomesta ja aikansa kuluksi rakastui erääseen hollantilaiseen\ntyttöön. Minä olen tuon iltahetken viettämisen tulos.\n\n-- Olen kuullut, että isäntänne, Antonius Borchardt, lainasi viime\nsodan aikana kuninkaalle suuret määrät rahaa, ja että hän silloin\nkäytti teitä, aivan nuorta miestä, välittäjänä. Onko se totta? kysyi\nJokkim.\n\n-- Vein muutaman nelikollisen plootuja Tukholmaan, vastasi Paul. Tein\nsen mielelläni, sillä olen aina halusta sekaantunut suuriin asioihin.\n\n-- Voin siis täydellisesti luottaa teihin?\n\n-- Ehdottomasti, kaikessa siinä, mikä koskee tätä maata ja kansaa.\nJa, lisäsi hän hymyillen, mitä rakkausjuttuihin tulee, niin olen\nniissä aivan verraton opastaja, sillä jollain tapaa olen ollut\ntekemisissä jokaisen tämän kaupungin kauniin naisen kanssa.\n\n-- Siinä suhteessa en apua kaipaa. Tarvitsen luotettavan henkilön\nseuraamaan minua ainakin Turkuun, ellei Tukholmaan asti, miehen,\njonka seurassa aivan kenenkään huomiota herättämättä voin poistua\nkaupungista. Voitteko hankkia minulle sellaisen?\n\n-- Sattuma, joka niin usein leikkii meidän onneksemme, on tuonut\ntänne juuri sellaisen miehen kuin tarvitsette. Hän voi aivan\nturvallisesti saattaa teidät vaikka Turkuun asti. Hän odottaa tässä\nhuoneessa minua, vaikka en vielä ole ennättänyt häntä huomata.\n\n-- Luotatteko häneen täydellisesti? kysyi Jokkim.\n\n-- Aivan kuin omaan itseeni. Hän on oikea suomalainen talonpoika,\nsanoissa hidas, mutta teoissa nopea.\n\n-- Kummastelette varmaan, sanoi Jokkim, miksi en ota ketään oman\ntaloni väestä. Olen vasta aivan lyhyen ajan oleillut Viipurissa enkä\ntunne ketään niin hyvin, että voisin häneen täydellisesti luottaa.\n\n-- Mutta ettehän tunne minuakaan? sanoi Paul.\n\n-- Tukholmassa sain teistä tiedot, joiden perustuksella luotan teihin\ntäydellisesti.\n\nTätä sanoessaan Jokkim aivan kuin sattumalta laski oikean kätensä\npöydälle siten, että muu käsi oli nyrkissä, paitsi etu- ja\nkeskisormi, jotka olivat ojennettuina suoraan eteenpäin.\n\nTämä pieni liike teki Pauliin odottamattoman vaikutuksen; hänen\nkasvoilleen levisi ilon puna, ja hän tarttui Jokkimin käteen ja\npusersi sitä lujasti.\n\n-- Siis tekin kuulutte liittoon! sanoi hän säteilevin silmin. Ja\nolemme olleet samassa kaupungissa tietämättä toisistamme mitään!\n\n-- Te ette minusta tietänyt mitään, sanoi nuori Frese, mutta minä\nkyllä teistä. Tukholmassa sain teistä tiedot, mutta en katsonut\ntarpeelliseksi mitenkään lähestyä teitä, jotta emme herättäisi\nhuomiota.\n\n-- Luulin olevani yksinäni täällä kuninkaan soturina, sanoi Paul, ja\nnyt onkin minulla toveri ja liittolainen!\n\n-- Viipuri on monessa suhteessa epäluotettava kaupunki, sanoi Jokkim.\nTänne ei voi eksyä montakaan meidän kaltaistamme miestä. Siksi\ntäytyykin meidän sitä voimakkaammin toimia yhdessä. Viipurissa on\nhyvin voimakas saksalainen kansanaines, ja se on melkein enemmän\ntekemisissä ulkomaiden kuin muun Suomen kanssa, täällä on siis voitu\nkylvää tuota turmiollista oppia, jonka tarkoituksena on Ruotsin jäsen\nohella Suomenkin onnen paneminen vaaraan.\n\n-- Tarkoitatte herttua Adolf Johanin vehkeilyjä, joilla hän tahtoo\nsaada Ruotsin kruunun itselleen ja syrjäyttää nuoren kuninkaamme.\n\nMolemmat nuoret miehet, jotka tähän asti olivat olleet aivan\nventovieraita toisilleen, olivat tulleet äkkiä hyviksi ystäviksi\nsen kautta, että heidän molempien ajatukset olivat kohdistuneet\nniihin suuriin valtiollisiin vehkeilyihin, joita Tukholmassa\nharjoitettiin. Kun kuningas Kaarle X kuoli, niin hän määräsi\nseuraajakseen poikansa ja asetti valtakunnan asioita hoitamaan\nholhoojahallituksen, johon kuului monen ylhäisen ruotsalaisen herran\nohella leskikuningatar ja kuninkaan veli. Kuningattaren sallivat\nruotsalaiset istua tässä hallituksessa, mutta kaikilla oli suuri\nvastenmielisyys juonittelevaa herttua Adolf Johania vastaan. Säädyt\nkokoontuivat heti kuninkaan kuoltua ja päättivät syrjäyttää hänet.\nTätä herttua ei koskaan antanut anteeksi ruotsalaisille. Ainoa mies,\njota hän todella pelkäsi Tukholmassa, oli hänen vaimovainajansa isä,\nPietari Brahe. Kun herttua meni uusiin naimisiin Pietari Brahen\nveljentyttären kanssa, niin hän sai tästä naisesta aviopuolison,\njoka alkoi yllyttää miestään vallan anastamiseen. Kaikki, mitä\nnaisellinen viekkaus ja salakähmäisyys voi saada aikaan, ilmaantui\nsilloin. Maassa vallitsi suuri tyytymättömyys holhoojahallitusta\nkohtaan, jonka aikana maa oli tavattoman suuressa määrässä köyhtynyt.\nYleensä toivottiin holhoojahallituksen kukistumista, ja suuri\nliitto, johon kuului jäseniä kaikista kansankerroksista säätyjen\nmielipiteen valmistamiseksi, toimi siihen suuntaan, että nuori\nkuningas, joka läheni viidettätoista ikävuottaan, julistettaisiin\ntäysi-ikäiseksi. Jos maassa vallitsi kaksi puoluetta, toinen\nkannattaen holhoojahallitusta, toinen sotien sitä vastaan, niin oli\nvielä kolmas ja vaarallisin, herttuan puolue, joka kaikkialta osasi\nvärvätä itselleen puoluelaisia, luvaten heille suuria etuja siinä\ntapauksessa, että hän pääsee valtaan, ensin holhoojaksi ja sitten\nsitä tietä pitemmällekin.\n\n-- Ja oletteko saanut tietää jotain erikoista tässä kaupungissa,\nkysyi Paul, koska olette minua etsinyt?\n\n-- Sain Tukholmassa määräyksen pitää silmällä Viipurin maaherraa\nKonrad Gyllenstjernaa, vastasi nuori Frese.\n\n-- Minä en koskaan ole luottanut tuohon tummaan herraan, sanoi Paul.\nHänessä ei ole mitään muuta hyvää ja miellyttävää minun mielestäni\nkuin hänen kaunis nuori rouvansa. Mutta jättäkäämme naiset tällä\nkertaa. Tiedättekö siis jotain varmaa hänestä?\n\n-- Sattuma, joka usein saa suurta aikaan, on leikkinyt maaherran\nturmioksi, sanoi Jokkim. Muuan ajomieheni, joka toi ulkokartanostani\nhalkoja, kohtasi tiellä lähettisotilaan, jonka hevonen oli\nkompastunut ja siinä nyrjäyttänyt jalkansa, ja mies senvuoksi pyysi\npäästä Viipuriin ajomieheni kuorman päällä. Tämä tapahtui tänään\niltapäivällä, ehkä noin kaksi tuntia sitten. Ajomieheni on jokseenkin\npaljon väkeviin menevä, hänellä oli taskussaan \"miehenvirkistäjä\",\nja yhdessä he lämpimikseen alkoivat kallistella sitä. Seurauksena\nsiitä oli, että lähetti tullessaan linnan luo oli niin pehmoinen,\nettä unohti rekeen laukkunsa, jonka ajomies toi minulle. Avasin sen,\nkoska minua oli käsketty pitämään maaherraa silmällä, ja silloin\nlöysin muutamia kirjeitä, jotka aivan selvästi osoittavat hänen\nvehkeilynsä herttuan hyväksi. Nyt nämä kirjeet ovat heti saatavat\nTukholmaan Pietari Brahelle, joka on kuninkaan puolella. Minun täytyy\noitis lähteä täältä. Jotta matkani pysyisi salassa, en voi turvautua\nsukulaisiini, sillä en ole heidän mielipiteistään aivan selvillä.\nTeidän nimenne sain kuulla Tukholmassa, siksi turvaudun teihin.\nMainitsitte luottavanne erääseen mieheen, joka voi seurata minua\nmatkallani. Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Mikko Heikinpoika.\n\n-- Talonpoikako?\n\n-- Niin.\n\n-- Mistä?\n\n-- Vihdin pitäjästä, Kaukolan Ylitalosta.\n\n-- Ja miksi tuo mies on täällä?\n\n-- Hän on hyvin erikoinen vanhus, jäntevä kuin tervaskanto,\nharvapuheinen, mutta paljon ajatteleva. Hän on viime vuonna\nluovuttanut tilansa pojalleen ja tämän apelle ja on siis nyt vapaa\nkulkemaan missä mielii. Hän on tuonut kaupunkiin jotain lännestä päin\ntulleita matkustajia, sillä hänen talonsa on jo kauan ollut tunnettu\nsiitä, että se on jonkinmoisena kestikievarina. Ukko ei pelkää pitkiä\nmatkoja ja käy mielellään suurissa kaupungeissa.\n\n-- Hän on juuri sellainen mies kuin tarvitsenkin, sanoi Jokkim. Hän\nvoi viedä minut nopeasti ja varmasti Turkuun.\n\n-- Hänen seurassaan olette aivan turvassa, sillä Mikko on varovainen\nja viisas eikä tee mitään tarkoin punnitsematta. Sitäpaitsi on hän\niästään huolimatta ja lyhyestä vartalostaan välittämättä niin väkevä,\nettä voi vääntää hevosenkengän suoraksi.\n\n-- Voiko hän siinä tapauksessa, että vastustajani jollain tavoin\ntekevät matkani jatkamisen mahdottomaksi, yksinään mennä Tukholmaan\nPietari Brahen luo?\n\n-- Mikko ei pelkää mitään, hän menee minne häntä käskee, jos hän\nnimittäin vain pitää ajamaansa asiaa oikeana, sanoi Paul. Mutta kun\nmatkanne voi todellakin olla vaarallinen, niin enkö minä saa seurata\nteitä? Ilmoitan isännälleni jonkun tekosyyn, kauppa-asioissahan on\nnyt hiljainen aika, hän päästää minut varmasti.\n\n-- Teidän lähtönne herättäisi heti huomiota, sanoi Jokkim. Minä\nolen niin vähän aikaa ollut kaupungissa, että minun poistumistani\nei huomatakaan. Sitäpaitsi voi jokainen olettaa minun palanneen\nTukholmaan, jossa viimeksi olen ollut. Kutsukaa tuo mies tänne!\n\nPaul vilkaisi kapakassa-olijoihin ja viittasi eräälle\nlyhytkasvuiselle, sileäksi ajellulle, teräväsilmäiselle\ntalonpoikaisvanhukselle, joka heti lähti liikkeelle, lähestyi nuoria\nmiehiä ja jäi heidän viereensä seisomaan.\n\n-- Tämä herra on Jokkim Frese ja tarvitsee sinun apuasi, Mikko, sanoi\nPaul.\n\nMikko nyökkäsi ja katsoi harmailla, terävillä silmillään tutkivasti\nJokkimiin.\n\n-- Asia koskee maata ja kansaa, sanoi Jokkim hiljaa ja vakavasti.\n\nMikko ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä lujasti.\n\n-- Panen teidät ehkä vaaraan, sanoi Jokkim.\n\n-- Ei se tee mitään, kyllä mies kaikesta suoriutuu, sanoi Mikko\nhymähtäen.\n\n-- Jos matkalla minun jotenkin käy huonosti, niin täytyy teidän voida\njatkaa yksinänne Tukholmaan, sanoi Jokkim.\n\n-- Kyllä mennään, vastasi Matti.\n\n-- Voimme siis lähteä, sanoi Jokkim ja nousi.\n\nPaul ojensi kätensä nuorelle Freselle ja sanoi, äänensä hiukan\nvärähdellessä:\n\n-- Olette tänä iltana saanut minusta ystävän, joka on puolestanne\nvalmis panemaan kaikki alttiiksi.\n\n-- Lähdetään sitten, mitä tässä suotta viivytellään, jos kiire on,\nsanoi Mikko.\n\n-- Jotta mitään epäilyksiä ei syntyisi, sillä en luota hitustakaan\ntämän kapakan isäntään, sanoi Paul, saa Mikko lähteä edeltäpäin\nSiikaniemen puolelle ja odottaa uuden kirkon luona siksi, kunnes tämä\nherra saapuu.\n\n-- Se on viisaasti ajateltu, sanoi Jokkim. Kun nähdään minun yksinäni\najavan kaupungin portista, niin ei kukaan epäile mitään. Onhan nyt\nkuutamo ja jäällä ajelijoita paljon, äskenkin vähää ennen tänne\ntuloani ajoi muuan joukkio asuntoni ohitse. Voidaan luulla minun\nmenevän armastani tapaamaan.\n\nJokkim oli iloisella tuulella ja nauroi.\n\n-- Minä siis menen, ja tunnin päästä tavataan Siikaniemen kirkon\nluona, sanoi Matti ja läksi astelemaan ovea kohden.\n\nJokkim istui jälleen pöydän ääreen, mutta juuri kun Mikko oli\nkadonnut ovesta, hän aivan kuin näytti muistavan jotain ja riensi\nhänen jälestään. Vähän ajan päästä hän palasi. Hän istui Paulin\nseuraan juttuamaan, ja jokainen sivullinen olisi voinut luulla heidän\npuhelevan kaikenlaisista hupaisista asioista, niinkuin nuorten\nmiesten tapana on.\n\nJonkun ajan kuluttua Jokkim otti taskustaan nyrnbergiläisen,\nmunanmuotoisen taskukellon ja sanoi:\n\n-- Kaupungin portit suljetaan kello yhdeksältä, minun täytyy sitä\nennen poiketa kotiani järjestämään hieman asioitani.\n\nMolemmat kättelivät toisiaan ja Jokkim poistui. Lähtiessään hän\nsilmillään etsi kapakan isäntää maksaakseen hänelle juomansa viinin.\nNikeä ei näkynyt missään, mutta kun Jokkim tuli eteishuoneeseen,\nniin tuli krouvari eräästä sivuovesta, josta epäilemättä mentiin\nvarastokellareihin, ja lähestyi syvään kumarrellen Jokkimia:\n\n-- Joko armollinen herra nyt lähtee? kysyi hän.\n\n-- Olen jo toimittanut asiani, sanoi Jokkim. Tässä on maksu viinistä.\n\nHän ojensi Nikelle hopearahan. Kapakan isäntä saattoi häntä kadulle\nasti ja seurasi katseillaan, miten Jokkim viittaansa kiedottuna\nkiirein askelin kulki pitkin Piispankatua Kuningattarenkadun poikki\nja tuomiokirkon ohitse omaa taloaan kohden Haakonin portin luo.\n\nNiken palatessa kapakkaan oli Paul jo keskellä permantoa kertomassa\nkaskuja suurella riemulla kuuntelevalle joukolle.\n\nPaul huomasi kesken kaikkea, miten Nike viittasi Didrik Königille.\nTämä kiirehti krouvarin luo, ja he puhuivat hiljaa kiihkeästi\njonkun aikaa keskenään. Sitten upseeri nopeasti poistui kapakasta.\nPaul ihmetteli hänen äkkinäistä lähtöään, sillä aina oli tuo mies\nistunut kapakassa siihen asti, kunnes se raadin määräyksen mukaan oli\nsuljettava.\n\nPaul huomasi myös Napukan viittaavan jotain hänelle, mutta kun\nPaul tuli häntä kohden, niin Nike karjaisi jotain pojalleen, joka\nkiireimmän kautta riensi ovesta ulos.\n\nHieman levottomana palasi Paul entiselle paikalleen kaskuja kertomaan.\n\n\n\n\nII.\n\nAnsassa.\n\n\nIloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli\naivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.\n\nNoin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin\nja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt\nkenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään\npainoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin\nkasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja\npalaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?\n\nVähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli\njaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta\nhänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi\nPaul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää\nilmoitettavana.\n\nKun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen\nniskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten\nmuutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi\nja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet\nkapakasta pois.\n\n-- Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi\nDidrik König nauraen.\n\nKaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.\n\n-- Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö\ntämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia\nvaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän\nmatkustanut pois vai eikö?\n\nKapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan.\nHän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne\nhän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt\nkaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee\nsiitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen\nkertoa kaskujaan.\n\nHän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta\nkalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.\n\nPaul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:\n\n-- Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole\nmikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.\n\nHän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli\naikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.\n\n-- Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes\nkuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä\ntunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on\ntapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin\nyli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia\nsitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen\nkotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.\n\n-- Hän on joutunut satimeen! huudahti Paul.\n\n-- Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen\nupseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin\npuhuisimme kauppa-asioista.\n\nPaul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle\njääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa\npalloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä\npisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään,\njoka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.\n\n-- Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän\nliikkui? sanoi Paul.\n\n-- Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa\nkoskaan ole ollut puutetta.\n\n-- Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut\nvihollistensa käsiin?\n\n-- Kyllä siitä asiasta aina selvä tulee, sanoi Mikko.\n\n-- Mitenkä?\n\nMikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä\nleipäpallo putosi pöydälle.\n\nHuomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi\nterävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun\ntätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:\n\n-- Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät\nvarmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on\nkruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän\nasti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen;\nvoit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä.\nOnhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä\nmielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi\non määrännyt.\n\nMikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän\nomituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan\njatkoi:\n\n-- On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla\nyöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa\nniinkuin aina ennenkin.\n\nYhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli\nvarastokellariin vievästä ovesta.\n\n-- No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran\nvielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka\nmonta yötä yhteen kyytiin.\n\n-- Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul\nnauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.\n\nMikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä\nseurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:\n\n-- Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta\nNike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik\nKönigille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada\ntietää, miten ystävämme on käynyt.\n\n-- Mutta millä keinoin? kysyi Mikko.\n\n-- Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on\nminulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja\ntoista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se\non minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän\nhänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.\n\n-- Etsitään.\n\n-- Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis\nmies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme\ntapaamaan piika-ihmisiä.\n\nHe pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat\neräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi\noven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka\nsilmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu\naina raollaan.\n\n-- Iltaa, Maikku! sanoi Paul.\n\n-- Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra\ntäältä hakee?\n\n-- Sinua, ei muuta kuin sinua tällä hetkellä.\n\n-- Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika\npannen kätensä ristiin.\n\n-- Missä on Napukka?\n\n-- Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä\nraahaavan.\n\n-- Anna tänne pian kellarin avain! sanoi Paul.\n\n-- Se on isännällä.\n\n-- Mene hakemaan se häneltä. Sano, että sinulla on kellariin asiaa.\n\n-- Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin\navainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.\n\n-- Vie minut sitten edes kellarin ovelle.\n\n-- Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on\nvarmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä,\nmitä ulko-oven takana puhuu.\n\n-- Mitä me nyt teemme? sanoi Paul Mikolle.\n\n-- Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi\nrakkauskirjeitä kuljetettava?\n\n-- Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin\nsanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.\n\nMaikku näytti hetkisen tuumivan.\n\n-- Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä\nkeskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.\n\n-- Pian siis sinne.\n\nMaikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä.\nTultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:\n\n-- Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä\nnäkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun\nkapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän\nminulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.\n\n-- Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua\npureskeltavaksi.\n\nHän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne\nMaikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.\n\n-- Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi\non parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis\nesilletuoja.\n\nSointuvalla äänellä hän alkoi laulaa:\n\n    Missä on mun ystävän,\n    jos sen tiedät, niin ilmoita!\n\nHän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja\nodotti.\n\nSilloin kaikui jostain kaukaa lapsen ääni:\n\n    Ne karkasi kimppuhun ystävän\n    ja panivat hänet kiinni.\n    Ja linnassa saa nyt istua hän\n    ja olla kuin herra fiini.\n\n-- Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan,\nsanoi Paul hiljaa Mikolle.\n\nSitten hän jälleen alkoi laulaa:\n\n    Nyt lähteä mun täytyy\n    taas tietä kulkemaan,\n    kai kohta aika joutuu,\n    kun sinut nähdä saan.\n\n-- Nyt nopeasti toimeen! jatkoi Paul ja läksi yhdessä Mikon kanssa\nkadulle.\n\n-- Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai\nme häntä sinne jätä.\n\n-- Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul.\nVapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun,\nkertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen\nhänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne\novat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat\nsuussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.\n\n-- Kirjeet ovat tallella, jos niitä kaivataan! sanoi Mikko.\n\n-- Missä?\n\n-- Täällähän ne ovat minun povessani.\n\n-- Miten ne sinulle ovat joutuneet?\n\n-- Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni\nsanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu\nuhkaamaan!\n\n-- Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä\nilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on\npelastettava.\n\n-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.\n\n-- Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi\nPaul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni,\njolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan.\nHuomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku,\nmutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä\nminä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota\nei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni,\nvälkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on\nruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa\nsaa.\n\nNäin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius\nBorchardtin upean talon edustalle.\n\n-- Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että\nMikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin\nsitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä\nlipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin\ntarttuvat.\n\nJa aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko\ntalon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.\n\n\n\n\nIII.\n\nKukko ja kana.\n\n\nSeuraavana aamuna Paul meni Jokkim Fresen asunnolle saamaan tarkempia\ntietoja. Kartanolla hän tapasi talon vanhan rengin.\n\n-- Onko nuori herra Frese kotona? kysyi Paul.\n\n-- Ei ole, hän on lähtenyt matkoille, vastasi renki.\n\n-- Minne?\n\n-- Tukholmaan.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Ei yksinään, vaan osa linnanväen sotilaita läksi, kuulin minä,\nviime yönä Turkua kohden, ja hän liittyi niiden seuraan.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Täällä kävi tänä aamuna muuan linnan sotilaista tuoden kirjeen,\njossa Jokkim herra ilmoitti lähteneensä Tukholmaan.\n\n-- Ja tuo kirje puhui totta?\n\n-- Tietysti se totta puhui. Jokkim herra läksi eilisiltana ajelemaan,\nmutta vähän ajan päästä tuotiin hevonen ja reki kotia, ja tänä aamuna\nvahvistettiin kirjeellisesti se, mitä hevosen tuoja eilisiltana oli\nsanonut.\n\n-- Miksi et illalla kysellyt, minne hän aikoi, kun hän läksi talosta?\n\n-- Kuinka minä sellaista tohtisin mennä isännältäni tiedustelemaan?\nArvelin, että ainahan lopulta tulee tietoon, missä suuret herrat\nliikkuvat.\n\nPaul läksi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevaan suureen\nRuuthin taloon ja pyysi tavata Katarina rouvaa, Jokkim Fresen äitiä.\nPyylevänä, mahtavana ja karkeaäänisenä tuli tämä Paulin luo.\n\n-- Mitä tämä västäräkki hakee? kysyi Katarina.\n\n-- Tahtoisin tietää, missä nuori Frese, poikanne, on tällä hetkellä?\n\n-- En minä ole mikään täysikasvuisen pojan vartioitsija, vastasi\nKatarina. Hänellä on lupa mennä minne itse tahtoo.\n\n-- Eikö hän itse ole ilmoittanut, minne hän on mennyt?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Ette siis tiedä, missä hän on?\n\n-- Tiedän kyllä. Ja jos nuori naskalikin sen tietää tahtoo, niin\nsanonkin. Hän on matkalla Tukholmaan. Hän päätti eilisiltana myöhään\nmatkastaan eikä sen vuoksi tullut enää siitä meille ilmoittamaan.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Maaherran sotilas kävi tänä aamuna ilmoittamassa, että Jokkim oli\nliittynyt seurueeseen, joka saattoi maaherran vierasta Turkuun.\n\n-- Hän on siis turvassa?\n\n-- Täydellisesti turvassa. Mitä asiaa sinulla olisi hänelle ollut?\nTunnen sinut varsin hyvin. Sinähän olet Borchardtin sydämensä\npalavuudesta ja kielensä lipeydestä tunnettu kirjuri.\n\n-- Sama kauhistus!\n\n-- Mitä tekemistä sinulla on poikani kanssa? kysyi Katarina rouva\ntiukasti.\n\n-- Ainahan nuorilla miehillä yhteisiä hommia on, vastasi Paul.\n\n-- Ne hommat ovat nyt menneet poikki, sanoi Katarina. Ja hyvä olikin,\nsillä minä en tahdo sukuuni mitään luhdin ovien tarkastajaa.\n\n-- Rouva kai tietää, että sellaisia miehet pyrkivät avaamaan. Ehkä on\nlähellä sellaista väkeä.\n\nPaul viittasi tällä hurjasta elämästään tunnettuun Barthold Ruuthiin.\n\nSamassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista\nkovempaa kyytiä kadota portaita alas.\n\nKadulle tultuaan tuumi Paul:\n\n-- Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet\ntiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa\nhäntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on\njotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan\npoikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat.\nNiin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika\nviikari on.\n\nHän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain\nsiellä yksinään hääri.\n\n-- Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli\ntavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen\njauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät\npäässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.\n\n-- Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut\nhänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen\nvakoilevasti Pauliin.\n\n-- Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai\nsillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?\n\n-- Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän\non ollut, lausui Nike.\n\n-- Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa\ntoimittanut? sanoi Paul.\n\n-- Jos teillä todellakin on ollut asioita hänen kanssaan, joita en\nhäntä suinkaan tahdo kieltää toimittamasta, sillä maksattehan siitä\npojalle runsaasti, niin pääsemme siitä piankin selville. Tulkaa, niin\nsaatte minun läsnäollessani kysellä häneltä.\n\n-- Kyllä Napukka ja minä sinua vielä nenästä vedämme! ajatteli Paul\nastuessaan Niken seurassa portaita alas kellariin.\n\nTultuaan sisimmän kellarin ovelle sanoi Nike hiljaa:\n\n-- Nyt kysykää, jos tahdotte. Minä seison tässä vieressä. Poika ei\ntiedä minun täällä olevankaan ja puhuu siis aivan niin kuin asiat\novat. Saammepahan nähdä, missä hän eilisiltana myöhään oli. Jos\nepäilykseni ovat oikeat, niin paha hänet perii, sillä minä en kärsi\ntalossani vakoilijoita, minä, joka olen kunniallinen mies.\n\nNike sanoi tämän aivan hiljaa, jotta poika ei kuulisi oven toiselle\npuolelle mitään.\n\n-- Kysykää nyt, lisäsi hän.\n\n-- Oletko siellä, Napukka? kysyi Paul.\n\n-- Olen. Tekö se olette, Paul herra? Oletteko yksin?\n\n-- Olen.\n\n-- Sanokaa: olen aivan yksin, lausui Nike hiljaa Paulin korvaan.\n\n-- Olen, olen aivan yksin, sanoi Paul.\n\n-- Millä pääsitte tänne asti, isällähän on avaimet? kysyi Napukka.\n\n-- Vastatkaa: varastin ne hänen taskustaan, kuiskasi Nike taas.\n\n-- Varastin ne hänen taskustaan, sanoi Paul.\n\n-- Hyvä on, kuului Napukan ääni. Nyt minä ymmärrän kaikki.\n\n-- Mehän ymmärrämme aina toisemme puolestakin sanasta, lausui Paul.\nNiin tietysti nytkin.\n\n-- Tietysti, vastasi Napukka. Minä olen yhtä teidän kanssanne,\nniinkuin suutarin piki ja lanka.\n\n-- Toimititko asiani eilisiltana?\n\n-- Minkä asian?\n\n-- Sen rakkausasian, jonka otit ajaaksesi. Mitä sanoi ystäväni?\n\n-- Hän käski sanomaan, ettei hän pitkään aikaan voi teitä tavata ja\nettä kaikki on hullusti menossa. Niin hän sanoi.\n\n-- Sepä on ikävää!\n\n-- Sitä minäkin olen täällä surrut, sanoi Napukka.\n\n-- Kysykää nyt häneltä, missä hän oli eilisiltana myöhään? kuiskasi\nNike Paulin korvaan.\n\n-- Missä olit eilisiltana myöhään? sanoi Paul.\n\n-- Sitä en voi kertoa.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Se on oma asiani.\n\n-- Etkö voi edes viitata mitään sinnepäin?\n\n-- Minä voin vain laulaa:\n\n    Kukko se käveli kannallansa,\n    kana se kulki varpaillansa.\n\nNiinkuin laulussa sanotaan. Ettekö siitä arvaa?\n\n-- En.\n\n-- Koettakaa kuitenkin.\n\n-- Siitä huomaatte, että hänellä on jotain salattavana, sanoi\nNike. Tulkaa pois, Paul herra. Poika saa olla siellä siksi, kunnes\ntunnustaa, missä oli eilen.\n\nKellarista tullessaan koetti Paul miettiä, mitä kummaa Napukka\nmahtoi tarkoittaa tuolla laulullaan, sillä hän ymmärsi, että poika\nei mitenkään syyttä suotta olisi alkanut tuollaista järjetöntä\nrenkutusta laulaa.\n\n-- Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti tuolla kukolla ja kanalla? kysyi\nNike.\n\n-- En, vastasi Paul.\n\n-- Mutta minä sen ymmärsin.\n\n-- Mitä se oli?\n\n-- Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa.\nNapukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän\nsaakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.\n\n-- Mutta hänhän kuolee siellä nälkään.\n\n-- Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että\nhän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.\n\nNike kumarsi Paulille ja sanoi ivallisesti:\n\n-- Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla\ntolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa\nmiettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne\novat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.\n\nNike kumarsi kerta vielä ja jätti Paulin kartanolle seisomaan.\n\n-- Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna\nja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.\n\nAstellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä\nNapukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen\nkasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.\n\nJuoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle\nja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon\nsiipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi\nPaul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa\nsiipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli\njoutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän\nkukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden\nvuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan\nkanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat\nennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä\norrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni\nja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.\n\nTämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli\njuoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin\nkysyi hän:\n\n-- Mikä kaakotus täällä on vallan päällä? Ovatko kanat kapinassa\nherraansa vastaan, ja ovatko hevoset sitä säikähtyneet?\n\n-- En tiedä, vastasi Paul nauraen koettaen piilotella vasua. Minä\ntulin sisään, ja heti täällä syntyi jumalaton melske.\n\nEpäillen rengin viipyessään viimein huomaavan, mitä aikeita hänellä\noli, tahtoi hän jollain tavoin saada tämän lähtemään pois ja lausui\nsenvuoksi:\n\n-- Menehän ilmoittamaan kanamummolle!\n\nRenki läksi tallista, ja sinä aikana Paul kiireimmän kautta sieppasi\nvanhan matonkappaleen ja peitti sillä koriin kukon ja kanan, kiipesi\nkartanon aidan yli seuraavan talon pihalle ja siitä samassa kaupungin\nkorttelissa olevan Borchardtin kapakkatalon pihalle. Nokkelasti hän\npujahti krouvarin talliin ja pisti korin lintuineen sinne.\n\nPalatessaan oman talon talliin oli kanamummo siellä paraillaan\nsiunailemassa ja voivottelemassa, kuinka talon kukko ja muuan kana\noli varastettu.\n\nPaul oli tyytyväinen. Tällainen tapaus, sen hän tiesi, pian tiedetään\nviereisissä taloissa. Hän ei ollutkaan pettynyt, sillä muutaman\ntunnin päästä ilmestyi Napukka hänen luokseen.\n\n-- Arvasittepa oikein, mitä minä laulullani tarkoitin, sanoi Napukka\nPaulille. Isäukko päästi minut kellarista maalle ja kiittelikin\nvielä, kun sillä tavoin olin talon varallisuutta kartuttanut.\n\n-- Meillä ei nyt ole aikaa keskustella isästäsi, sanoi Paul, vaan\nilmoita heti, mitä tiedät Jokkimista ja hänen katoamisestaan?\n\n-- Kun näin Didrik Königin katoavan meidän kapakasta ennen sen\nsulkemista, niin arvasin heti, että hän oli menossa jotain tärkeää\ntoimittamaan. Hän meni sellaista kyytiä linnaa kohden, ettei\nkurkistanut kertaakaan taakseen eikä huomannut, että minä häntä\nseurasin. Pian hän palasi linnasta muutaman sotilaan keralla ja\nasettui jäälle linnan viereen piiloon odottamaan. Nuori Frese herra\najoi jäälle Haakonin portista ja aikoi sivuuttaa linnan, mutta\nsamassa sotilaat ryntäsivät hänen luokseen ja vangitsivat hänet. Tämä\nkaikki tapahtui pikemmin kuin olen kertonutkaan. He sitoivat nuoren\nherran ja veivät hänet linnaan. Minä tulin heti Didrikin jälestä\ntänne ja aioin antaa teille joitain tietoja, mutta silloinpa nuo\nkirotut ottivat minut kiinni ja sadatellen vei isä minut kellariin.\nKun kuulin teidän tulevan sinne, niin arvasin heti, että isä oli\nseurassanne ja tahtoi tietää, missä olin edellisenä iltana ollut.\nMutta sitäkös minä hänelle olisin sanonut! Kun tiesin, että varkaus\non ainoa seikka, jota hän pitää kunniallisena, niin koetin saada\nteidät ymmärtämään, mitä halusin. Ja kun kukko ja kana sitten\nilmestyivät meidän talliin, niin hän heti päästi minut vapaaksi.\n\n-- Sinä olet viisas ja sukkela poika, sanoi Paul taputtaen Napukkaa\npäähän. Nyt meidän täytyy ajatella, millä tavoin vapautamme nuoren\nFresen.\n\n-- Kai siitä jotain tulee, kun me kaksi panemme viisaat päämme\nyhteen, sanoi Napukka itse tietoisesti.\n\n-- Mitä keinoa sinä ehdotat? sanoi Paul hymyillen Napukan suurelle\nvarmuudelle.\n\n-- Olen tätä asiaa miettinyt kellarissa istuessani, sanoi Napukka, ja\nolen tullut siihen ajatukseen, että se tapahtuu joko väkirynnäköllä\ntai viekkaudella.\n\nKauan he keskustelivat, ja lopputuloksena oli se, että vielä samana\npäivänä Napukka meni linnaan ja pyrki maaherra Konrad Gyllenstjernan\npuolison Martan puheille. Hänellä oli mukanaan kirje, jossa Paul\nsiroin sanoin tunnusti rakkautensa. Kirjeen alla ei ollut nimeä.\n\nKun Napukka oli päässyt Martta rouvan luo ja tämä oli lukenut\nkirjeen, katsoi tämä vuoroin kädessään olevaan kirjeeseen ja kirjeen\ntuojaan.\n\nNapukka seisoi hänen edessään hajasäärin, pää hiukan kallellaan, suu\nhymyssä ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.\n\nHieno puna levisi Martta rouvan poskille. Hän aikoi sanoa jotain,\nmutta ei saanutkaan suustaan muuta kuin yskähdyksen. Hän hypisteli\nkädessään kirjettä ja mietti, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa.\nViimein hän näytti tehneen päätöksensä. Hän viittasi Napukkaa\nseuraamaan häntä pieneen kammioon, jossa he menivät istumaan\nikkunakomeron penkille, talvipäivän valon tullessa sisään huoneeseen\nlasimaalauksilla varustettujen ruutujen läpi.\n\n\n\n\nIV.\n\nPaul Moijin valloitusretki.\n\n\nKonrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas,\ntummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen,\nsillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet,\nkysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle,\njoka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden\njälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli\nneljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen\nsuosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään\nGyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut\nhuomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin\nmiehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt\nnuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin\npresidentiksi.\n\nLinnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa\noli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin\nkuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt\ntäydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka\nkaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi\nkuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.\n\nJa nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut\nrakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää\nsen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin\nsuuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja\nviitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:\n\n-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?\n\n-- Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul\noli neuvonut häntä sanomaan.\n\n-- En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän\nsivistynyt ja hieno mies.\n\n-- Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.\n\n-- Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?\n\n-- Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka\nlapsellisen juhlallisesti.\n\n-- Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?\n\n-- Niin.\n\n-- Se on kauniisti sanottu!\n\nMartta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää\ntalviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa\nniemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta\npojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen\nkatseillani haavoittanut.\n\n-- Hänen nimensä on Paul Moij, vastasi Napukka.\n\n-- Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli\ntuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja\nsiniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen\ntukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu,\njolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?\n\n-- Kyllä hän noista tuntomerkeistä päättäen on sama mies.\n\n-- Hän on hirveän kaunis mies!\n\n-- Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki\nmuut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.\n\n-- Hänestä saat varmaankin hyvän isännän.\n\n-- Minä olen valmis vaikka hengelläni auttamaan häntä.\n\n-- Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin\ntohtinut panna nimeään kirjeen alle.\n\n-- Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin\ntulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain\nvastaavan hänelle?\n\n-- Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea,\nniin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä\ntapaamaan.\n\n-- Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani\nnaimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen\ntuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun\ntäytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa\nminulle kirjoittaa enää sanaakaan.\n\nHän oli hetkisen vaiti ja lisäsi sitten:\n\n-- Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana,\nniin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.\n\n-- Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä\ntavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.\n\n-- Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin\npanna minua vaaraan.\n\n-- Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä\nsanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä\narmollinen rouva ottaa vastaan.\n\n-- En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä\nmieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni\nolisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän\nnyt keskellä talvea minnekään lähde.\n\nNapukka nousi paikaltaan, löi käsiään yhteen ja sanoi tiukasti:\n\n-- Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan\nsamaa asiaa.\n\nHän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä\nensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet\nistumaan ja sanoi:\n\n-- Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin\nja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen.\nMutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä\ntänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei\nkukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole\nmitään hänen käyntiään vastaan.\n\nNapukka nousi jälleen ja sanoi:\n\n-- Tämä ainakin on selvää puhetta. Minä menen antamaan hänelle tiedon.\n\n-- Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei\nmieheni mitään huomaa.\n\n-- Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin\nolen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään,\nei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.\n\nAsiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin\nluo.\n\nPäästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:\n\n-- No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!\n\nSamassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia,\nvaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä\nlaitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.\n\n-- Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja\nkun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!\n\n-- Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan,\nettä tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.\n\n-- Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul\nvilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen\nsuostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.\n\n-- Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.\n\n-- Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva\nluo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä\nkaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan\nminulle kaikki ovet, siitä olen varma.\n\nHän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina\nkauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.\n\n-- Miten hame minun ylleni sopii? sanoi hän.\n\n-- Aivan niin kuin aina olisitte sellaisissa vehkeissä ollut.\n\n-- Sitä minäkin arvelen.\n\n-- Mistä te tuon puvun olette siepannut?\n\n-- Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle\nollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti\ntämän minulle.\n\nNapukka katseli Paulia hetkisen suurella ihailulla ja sanoi sitten\näkkiä:\n\n-- Mutta viikset!\n\n-- Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa\ntuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.\n\nHän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat\nviiksensä pois.\n\n-- Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään\nkatsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat\ntulla minua saattamaan.\n\nHän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan\npäähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.\n\n-- Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija.\nJa nyt lähtekäämme.\n\nYhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä\npystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo\nkaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen\nalentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat\nlinnaa kohden.\n\nSen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he\nastelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon\nvieviä portaita kohden.\n\n-- Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee\nvieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.\n\nTämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä\nparin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten\njuurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.\n\n-- Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä\nkuin suinkin osasi Napukalle.\n\nTämä jäi portaille, ja Paul astui sisään.\n\nHänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä.\nHuoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä\npalvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.\n\nRohkeasti Paul meni Martan luo ja sanoi:\n\n-- Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?\n\n-- En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä\npitkään katsoen Pauliin.\n\nMutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä\nja sanoi hiljaa:\n\n-- Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä\nosoittavaa liikettä.\n\nViimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan\nMartta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut\ntätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle\nsuuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.\n\nTämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä\nmitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin\nsyleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja\nsanoi suloisesti:\n\n-- Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä\nsukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.\n\nHerrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta\nmenneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan\nkatsoen ällistyneenä Pauliin:\n\n-- Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut\nkaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei\nkukaan minua tunne.\n\nJo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen\niloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja\nhillittömästi.\n\n-- Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!\n\nKun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti\nPaul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.\nTämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.\n\n-- Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan\nihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita\nteihin.\n\n-- Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.\n\n-- Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin\ntorvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha\nkuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö,\nmitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu\nmuiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin\nsitä vuorostani. Ja minä osasin heti!\n\n-- Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.\n\n-- Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin\nsanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain\nvaltiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään.\nEilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja\nrauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan\nvaarallinen vihollinen.\n\n-- Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.\n\n-- On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen\nminulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma\nhenkensä on vaarassa.\n\n-- Ja kuinka kävi?\n\n-- Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet\nkiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis\npelastettu.\n\n-- Mutta jos hän karkaa?\n\n-- Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on\naina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla\nkaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen\nsilloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.\n\n-- Vai niin. Kuka tuo vihollinen on?\n\n-- Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme,\npuhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun\nsanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.\n\n-- Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi\nkertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään\nmuuta kuin teitä.\n\nSamassa kuului askeleita portailta.\n\n-- Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät\ntäällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!\n\n-- Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä\nminä tästä suoriudun.\n\nKonrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen,\nkarkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.\n\n-- König sanoi tänne tulleen vieraita. Keitä täällä on? kysyi hän.\n\n-- Minä täällä vain olen, serkku, sanoi Paul makealla äänellä.\n\n-- Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi\nmuistaa, kuka te olette.\n\n-- Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen\nSigrid Sparre.\n\n-- Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle\nlevinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä,\nsanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että\nnuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä\nkovasti yksinäisyyttä.\n\n-- Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle,\nsanoi Paul veikeästi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi maaherra.\n\n-- Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä\nkanssa.\n\n-- Martta on vielä niin nuori, ettei hän sellaista tee, sanoi\nmaaherra.\n\nMartta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja\ntuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.\n\n-- Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi\nmaaherra.\n\n-- Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa\ntuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja\njuoma.\n\n-- Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa\nolevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta\nsiihen viiniä.\n\nTänä aikana Paul kuiskasi Martalle:\n\n-- Olkaa iloisempi ja huolettomampi, muuten kaikki menee hullusti!\n\n-- Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi\nMartta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun\nkaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois\ntäältä.\n\n-- Minä menen, jos annatte minulle vankilan avaimen.\n\n-- Avaimen. Miksi?\n\n-- Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa.\nJa siinä te saatte minua auttaa.\n\nMutta enhän minä voi pettää miestäni.\n\n-- Petos sinne tai tänne, kun pelastatte sen kautta nahkanne.\n\n-- Mutta jos hän huomaa avaimen kadonneen?\n\n-- Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä\nmallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään\nteidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.\n\n-- Mihin kaikkeen te minut pakotattekaan!\n\n-- Suostutteko?\n\n-- Täytyyhän minun suostua!\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja\nniin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja\nkädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.\n\n-- Serkku on ystävällinen ja maistaa viiniä tervetuliaisiksi!\n\nKiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan\nvei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta\nmeni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen,\njonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän\noli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä\naikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen\nhameensa taskuun.\n\nMaaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat\naivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi\npakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken\ntulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka\nhän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.\n\nHetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen\ntäytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui\npalaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.\n\nEro oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan,\nja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.\n\n-- Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin\njälkeen.\n\n-- Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,\njoka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.\nKun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren\nFresen.\n\nKun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän\nsiinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin\nentinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen\nkaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.\n\nPaulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan,\nja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul\nnousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut\nhänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.\n\n-- Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.\n\n-- Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.\n\n-- Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan\nkirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja\nveti hameesta täyttä voimaa.\n\n-- Onko hän humalassa? kysyi kellonsoittaja.\n\n-- Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti\neteenpäin, mutta turhaan.\n\nKellonsoittaja oli tarrannut hänen niskaansa kiinni ja siitä piteli\nhäntä.\n\n-- Auttakaa herran nimessä! huusi Paul.\n\nNapukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei\nhellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.\n\nSamassa Paul näki erään sotilaan tulevan ja hän huusi:\n\n-- Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa\nmiestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.\n\nTämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät\notteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas\nhame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.\n\n-- Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka\ntäällä tällä tavoin ilveilee?\n\n-- Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten\nmenee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!\n\nHän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa\nolleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.\n\n-- Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän,\nmitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat\nmenivätkin myttyyn!\n\nNapukka, huomattuaan Paulin joutuneen kiinni, läksi pakoon.\n\n-- Ottakaa tuo poika kiinni, hän on samassa juonessa! huusi Didrik.\n\nMutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli\nketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi\nhänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.\n\nTänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan\nkiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli\nvain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.\n\nGyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä\nmelun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken.\nGyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten\nPaul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli\ntavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään\nMarttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne\npäästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.\n\nNyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja\nkarjaisi hänelle:\n\n-- Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan\nsaat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain\ntänne!\n\n-- Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen,\njonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta,\nkun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.\n\n-- Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi\nmaaherra. Ja nyt telkien taakse mies!\n\nSotilaat läksivät kuljettamaan Paulia vankitornia kohden.\n\n\n\n\nV.\n\nMikon yritys.\n\n\n-- Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille,\nsanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan\npiiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon\nympärillä.\n\nIstuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että\nkukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti\nsilmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän\ntoivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä\nmatkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin\nsurullisesti oli päättynyt.\n\nKauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä\nhaikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi\nhänelle:\n\n-- Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!\n\nMikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan\nlieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.\n\n-- Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan\nkuule meidän keskusteluamme.\n\n-- Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen\nja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:\n\n-- Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!\n\n-- Vai on, vastasi Mikko.\n\n-- Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan\nkanakopissa kaakottamassa.\n\n-- Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni\nNapukan käsivarteen.\n\n-- Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja\nnäin, miten...\n\nSamassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.\n\n-- Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.\n\n-- Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.\n\n-- Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi\navaamaan oven.\n\nHuoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti\nhyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea\nluuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista\nlaikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää\nmonet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka,\njoka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen\nlaihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin\nneljänkymmenenviidenvuotias.\n\nMiehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä\noli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia\nviiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli\nlikaisen värinen suippoparta.\n\n-- No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?\n\n-- Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on\njoutunut hiirenloukkuun.\n\n-- Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen\nmiehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?\n\n-- Maaherra sen on tehnyt.\n\n-- Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!\n\n-- Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule,\nellemme pelasta heitä yhdessä.\n\n-- Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien\nsisältä otan heidät! sanoi Samuel.\n\n-- Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä\nkerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran\nystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.\n\nSamuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.\n\nTarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi\nhänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat\nystävyyden heti ensi näkemällä.\n\n-- Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel\nkääntyen Napukan puoleen.\n\n-- Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.\n\nHän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista,\nkuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman\npoikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä,\nja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.\n\nSiinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa\nlaadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.\n\n-- Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan\nMatin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy\ntänne aivan lähelle.\n\n-- Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.\n\n-- Me tapamme sen! huusi Samuel.\n\n-- Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi\nMikko.\n\n-- Me rikomme sen!\n\n-- Sen takana on vartija.\n\n-- Me tapamme senkin!\n\n-- Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja\ntoinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen\nmelske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme\nlinnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos\njotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.\n\nMikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen\ntapansa oli puhua.\n\nSamuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen\ntuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat\nvangit olivat.\n\nNapukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.\n\n-- Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on\nmentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä\non kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.\n\n-- Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat\nkaiken.\n\n-- Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna\ntoimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä\nkatsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan.\nJa kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta\nseikasta selkoa.\n\n-- Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.\n\n-- Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari\nHannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle.\nSinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi\nmerkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään\ntappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä\ntulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä\nkatsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon\nkanssa linnaan.\n\n-- Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan\nhyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin\nkarhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.\n\nMatti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka\npuolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä.\nHän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää\nmuurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa,\nniin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos\ntämäkin osoittautui tehottomaksi.\n\nIllalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli\njäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin\nseurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut\nihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä\ntuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.\n\nLinnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren\ntappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut\nmuuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä\nväliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja\nhuusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä\nkaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan\nmuurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.\n\nJa sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.\n\nKettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat\nriemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se\nryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän\ntuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa\nkohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan\nväestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan,\nniin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa\nsammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja\nse käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.\n\nNapukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan\ntätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:\n\n-- Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä\niltana vielä syötän kokonaisen kanan.\n\nViimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia\nkohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.\n\nPaulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan\nkuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän\nnuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni\nvarkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta\nihastuksella Napukka niitä kuunteli.\n\nSamuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten\nsotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän\njoi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa\npäähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän\noli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin\nmiekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa\npitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi,\nosteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu\nmääräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat.\nNapukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän\naina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.\n\nHeidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli\nkiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne\nja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista\nratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin\nvartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen\nlattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän\nalkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.\n\nNyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä\navulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.\n\n-- Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja\nkumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon,\nettä minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa\nvielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.\n\n-- Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi\nSamuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen\npitääkin, jota minä en aina tee.\n\n\n\n\nVI.\n\nTyrmässä.\n\n\nKun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi\nhapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen\nsanovan:\n\n-- Kuka siellä?\n\nPaul tunsi heti äänen ja vastasi:\n\n-- Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän\nanteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.\n\n-- Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?\n\n-- Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä\nja nyt olenkin itse joutunut ansaan.\n\n-- Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta\nmaaherran käsiin?\n\n-- Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä\nhuostastaan muuten kuin henkensä keralla.\n\n-- Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut\nnoiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei\nole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen\nmiehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.\n\n-- Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä\njommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta\npois.\n\n-- Se voi kestää hyvinkin kauan.\n\n-- Sitä en usko.\n\n-- Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Mitenkä siis voitte noin sanoa?\n\n-- Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa\nvapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa\nsovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee\nohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen,\nja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin\ntoimeen.\n\nJokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.\n\n-- Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.\n\n-- Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei\nsitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana.\nSen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.\n\nIloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken\nalakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan\nluona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja\ntoinen hupaisa kasku seurasi toistaan.\n\n-- Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin\non siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus\nlähemmin tutustua toisiimme.\n\n-- Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan\nkaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen\nkohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes\nminuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.\n\n-- Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi\nJokkim.\n\n-- On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai\nkäsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset!\nKun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää\nmitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.\n\n-- Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja\nsiksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella.\nKauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä\npaljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!\n\nNäin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja\nhuomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että\nkun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi\nanteeksi tyrmätoveriltaan.\n\n-- Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan\nkuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne\nsilloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin\ntoisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi\nlukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.\n\n-- Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan\nvoi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?\n\n-- Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä,\nettä itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen\nlänttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen\njokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei\nkuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki\nilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen\nsotaretken vapauttaakseen minut...\n\nVanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla\nvasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.\n\n-- Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.\n\n-- Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi\nvanginvartija.\n\n-- Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.\n\nKääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:\n\n-- Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:\n\n-- Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä\nvaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan\ntänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan.\nJa jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan\nhämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista\nharvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin\nhienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.\n\nJa Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon\nja kanan isäntänsä tallista.\n\n-- Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä\nvapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme\ntuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille\nja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin\nmaaherrana.\n\n-- Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla\ntodellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu\nholhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle\nvoimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä,\nniin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen\ntämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen\nhankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi\nniin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi\ntulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut\nihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä.\nMinulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi\nsiitä erota, en voi sitä heittää pois.\n\nHänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.\n\nPaul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.\n\n-- Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka\nolen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en\nkuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua\nsilloin, kun tulen heikoksi.\n\nTyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet\nistuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin\nvannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran\nhetkenä tule hylkäämään.\n\n\n\n\nVII.\n\nNapukan toimet.\n\n\nSeuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle\naivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana\nlautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista\nvaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän\nsuulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä\nlämpimänä.\n\n-- Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla,\ntuumi Napukka.\n\nUsein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan\nvahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin\nsuuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan\nravintolan vanha kollikissa.\n\n-- Minne sinä tuota elukkaa roikotat? kysyi vahdissa oleva sotilas.\n\n-- Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti.\nAion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä\nasustavat.\n\n-- Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty.\nMiksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä\nkuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys,\nettä jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka\ntapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.\n\n-- Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt\non, kun ei sinne päästetä enää ketään?\n\n-- En tiedä mitä maaherra pelkää, vastasi sotilas.\n\nNapukka kääntyi menemään ja sanoi:\n\n-- Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa\nmuualle harjoittamaan metsästystä.\n\n-- Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne\nminua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä\nkaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut\nnäkemään.\n\nNapukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan\nSaksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi\nihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa,\nminne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä\nihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota\npapukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt\nrahan edestä, oli ansainnut suuret summat.\n\n-- Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan\nedestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli\nsyntynyt ihmeellinen tuuma.\n\n-- Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä\ntämän maan eläimiin.\n\n-- Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja\nihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään.\nEiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi\nkissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?\n\n-- Totta totisesti tulisikin.\n\n-- Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja\npyrstön.\n\nNapukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta\njuoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja\nSamuel istuivat tuumimassa.\n\n-- Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka\nhengästyneenä.\n\n-- Mikä se on, kysyivät toiset?\n\n-- Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua\nmenemme linnaan ja tuomme miehet pois.\n\nNäin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän\nsieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli\nkerjännyt, sekä narua.\n\nSotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle\nlämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä\ntehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan\nkiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin\nmetson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu\nvalmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän\nsuulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti\ntäyttä kyytiä pakoon käytävään.\n\n-- Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun\ntäytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi\nelävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.\n\n-- Käytävään ei saa päästää ketään! sanoi sotilas.\n\n-- Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän\nvoi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!\n\nHuomatessaan sotilaan alkavan miettiä sanoi Napukka hiljaa.\n\n-- Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan\nnäe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni\nkellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.\n\nTämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän\nvilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän\nkuiskasi:\n\n-- Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti\nkäytävään.\n\nPäästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon,\njoka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen\nvälistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi\npiankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta\npoika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein\nhän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli\ntammiovelle.\n\nHän tutki ovea. Se oli lukossa.\n\n-- Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella\npuolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja\nmellakka.\n\nHän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen\nviipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän\nkaupunginpuoleiseen päähän.\n\n-- Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään\nsotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren\noven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut\ntätä elukkaa hakea.\n\n-- Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani,\nsanoi sotilas.\n\n-- Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen\nsilmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan\nillalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että\non aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.\n\nMaiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän\nläksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.\n\nHän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille,\nmihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa\nheräsi hänessä uusi ajatus.\n\n-- Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä\nPaul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!\nOsaanhan minä tässä yksinkin toimia.\n\nIltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen\navaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta\nmehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan\nhän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.\n\nSotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen\nsuunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka\ntunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi.\nPian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi\nja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.\n\n-- Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte\nnaisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.\n\n-- Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on\nelämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä\npyörryttää.\n\n-- Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei\nsotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.\n\nNäin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian\nolikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää\nretkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.\n\nSilloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen.\nVarovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven\nluo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut\nhiiskaustakaan.\n\n-- Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät\nolekaan tänne panneet vartijaa.\n\nHän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli\nraollaan. Tornin sisällä istui vartija.\n\nSotilas otti lyhyn, valaisi sillä Napukkaa ja kysyi:\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se\ntoinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä\nitselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.\n\n-- Se on kunnon mies, kun pakkasessa muistaa toveriaan, sanoi sotilas.\n\n-- Tässä on, sanoi Napukka ja ojensi pullon sotilaalle.\n\nPian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän\nkiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä\nkiitollisuuttaan osoittaakseen.\n\nSitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa\nelämäntarinaansa.\n\n-- Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä\nminä saankaan kuulla!\n\nMies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän\ntavantakaa kysyi Napukalta:\n\n-- Ymmärrätkö, kai sinä ymmärrät? Ja Napukka vastasi joka kerta:\n\n-- Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai\nsen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet\nhyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.\n\n-- Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki\ntarraavat naisiin humalaan tultuaan.\n\nNapukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle,\nennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun\nmiehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika\notollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul\nhyvin tunsi.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi vähän ajan päästä Paulin ääni.\n\n-- Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja\naivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän\njälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian\nolivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.\n\n-- Nyt pian pakoon, ennenkuin kukaan aavistaa mitään! sanoi Napukka.\n\nHän kulki edellä ja Paul sekä Jokkim hänen jälessään.\n\nNapukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja\nottivat avaimen pois.\n\nKäytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen.\nNapukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul,\nJokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.\n\nMikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta\nvapaiksi päässeet nuoret miehet.\n\n-- Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit\nsuljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi\ntänne Siikaniemen puolelta.\n\nSanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul\npuhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa\nsovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa\nViipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja\nSamuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.\n\nHiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan\nhiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan\nluo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän\nlaski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.\n\nPihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:\n\n-- Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa\nmatkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen\npohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän\nreen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.\n\nNiin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin\npihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun\nohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.\n\n-- Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti,\nkoska tulen tuolta Borchardtin talosta.\n\n-- Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.\n\nLinnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:\n\n-- Seis! Mitä reessäsi on?\n\n-- Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi\ntaskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin,\njoka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta\npakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi\nohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.\n\nSiikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan\nRiihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään\nolevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden\nniistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies\ntoivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen\neteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä.\nMatkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.\n\n-- Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä\nmaatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat\nturvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon\nantaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja\nolisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt\nkintustani.\n\n-- Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin\nheti, mitä mielessäsi liikkui.\n\n-- Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel.\nOlen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi\nsitä.\n\n-- Tukholmaan, vastasi Paul.\n\n-- Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?\n\n-- Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.\n\n-- Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel,\nsillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan\nisänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen\npaidanmuuttopaikka, vaan...\n\n-- Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen.\nSe on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran\ntulet riippumaan hirsipuussa.\n\n-- Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava\nminun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSamuelin elämänvaiheet.\n\n\nLeveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille,\neksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat\nmiehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä\ntahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja\nJokkimille.\n\n-- Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu,\nettä minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei\nolisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa\nhenkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen\ntällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi\nminun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.\n\n-- Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen,\nsillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.\n\n-- Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka\nolen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen\nasian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa\nmaailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä\nkuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle,\nkuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän\ntavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut,\nsamoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa\nlusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin\nlapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan\nollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä\nolin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille\nkoetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä\nja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin\njo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa\npitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin\nvähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana,\nkunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti\nsieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:\n\n-- Tämä on teidän tavaraanne.\n\n-- Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.\n\n-- Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän\nliikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen\npohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä\nhapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt\nsiitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen\nmukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan\nhuomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun\nkäsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai\nkukkaroon kiinni käy.\n\n-- Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena,\nsillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi\npalkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.\n\n-- Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi.\nNiin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut,\njäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen\ntekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni\nväärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä\nkadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä\nhetkenä minä olen.\n\n-- Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim\nlepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin,\nniin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!\n\n-- Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se\npappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti\nminua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja.\nNiistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän\npahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä\nlähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla\nlaukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun\nomaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän\ntule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja\nantoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli\nherran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla\noli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin\nminusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle\narmollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin\nvastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan\nsitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle\nmaalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.\n\n-- Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.\n\n-- Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan\nrakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko\njotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin\nsuutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja\narvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä\ntunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja\nminä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut\nminuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja\netsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.\n\n-- Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.\n\n-- He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis\nvaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen\nensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja\nsilloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena\ntaistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte\nsilloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja\npalava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni,\nja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se\nkyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi\nkuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin\nViipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten\nkävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen\nlivisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä\ninnostuin sotilaalliseen uraan.\n\n-- Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.\n\n-- Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.\n\n-- Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.\n\n-- Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä,\njatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat\nolot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt,\nmillaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli\nhänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä\nja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole\nmääräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus.\nNaiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en\ntahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin\non, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua\ntämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja\nruveta siellä lukemaan papiksi.\n\nToiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.\n\n-- Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin\nseurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.\n\n-- Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin\nsanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin\nkuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä\nhuomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi\ntarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia\npapin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee\nesiin, miten sitä huudetaan.\n\n-- Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten\nhenkesi on vaarassa.\n\n-- Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta\nkyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut\nhyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi,\nonkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.\n\n-- Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka\nkertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on\nViipurin linnasta kotoisin.\n\n-- Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.\n\n-- Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen\nsinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne\nottaa pois.\n\n-- Anna ne minulle, sanoi Paul.\n\n-- Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä\nkuitenkin viimeksi.\n\nJo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain,\netumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:\n\n-- Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!\n\n-- Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja\nSamuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.\n\n\n\n\nIX.\n\nManaus.\n\n\nKymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä\nolevaa taloa kohden.\n\n-- Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän\non oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?\n\n-- Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.\n\nJo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja\nkuiskasi hänelle:\n\n-- Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy\nhullusti!\n\nReestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän\nluisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa\npahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin.\nKaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan\nlähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja\nasteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen\nulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi\naivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään\nlähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen\nleukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:\n\n-- Minä näen, minä näen!\n\n-- Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta\nhätääntymistä.\n\n-- Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja\nkaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän\nkimppuumme!\n\n-- Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul\nratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.\n\nPaulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät\nhätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan,\nvaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka\naskeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen\nedessään.\n\n-- Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte\nhänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?\n\n-- Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi\nmuuan ratsumies hätääntyneenä.\n\n-- Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa\npäästää häntä vapaaksi.\n\n-- Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan\nvapaaehtoisesti tupaa kohden.\n\nPaul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden\nhuomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen\nkasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti\npusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.\n\nTuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä.\nEmäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä\ntuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä\näänellä:\n\n-- Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen\nsotavoiman keralla?\n\n-- Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos\nolet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet\nnämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa.\nKaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat\nryhtyä tarkastamaan taskuja.\n\nDidrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi\nsamoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua\nSamueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle\njalalleen seisomaan ja huusi:\n\n-- Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan\nsillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun\nkarjaasi. Väisty pois, väisty pois!\n\nHän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten\npermannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili\ntuvan kattoa, ja huusi taas:\n\n-- Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha\nlöyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!\n\nSotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo\nalkoi rukoilla ääneen.\n\n-- Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää\netsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!\n\nKaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen\npovestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:\n\n-- Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä\nhetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset\nvoimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä\nsanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä\nkuivettukoon!\n\nDidrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:\n\n-- Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas\nkätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät\nliikkumattomina paikoilleen.\n\n-- Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies\nkolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään\nsuustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te,\njotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat\npaikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun\ntahtoni jyrkkä noudattaminen.\n\n-- Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos\npelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.\n\nHän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi\nkäskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:\n\n-- Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen\nkasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo,\nsitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista,\nkunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.\n\n-- Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua!\nruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon\nväkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.\n\n-- Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana\nkarsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota\nkorkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä\nkimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen\nrinnallaan.\n\nTuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä\nvaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat\nkätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:\n\n-- Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on\ntullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja\nmaassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa,\nrähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki\nnousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne,\npolvillenne!\n\nNiin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa\njälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja\nMikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik\nseisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla\nja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä\nsisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat\nsotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa\npolvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat\näänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.\n\nDidrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät\nsormensa häntä kohden ja sanoi:\n\n-- Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen\npäässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras,\njossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän\nsitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen\ntulen edessä.\n\nSamassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa\nja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä\nsäikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel\nvain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä\ntoisten yli.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua\nkohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee!\nÄlkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet\ntaltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.\n\nHän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä\nkautta ilman.\n\n-- Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät\npoikki. Ettekö tunne pahaa käryä?\n\n-- Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies,\narmollinen herra, kauas meidän talostamme!\n\nSamuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.\n\n-- Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän\nruikuttaa, kuuletteko?\n\n-- Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.\n\nJa sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää\nmyöntymyksenä.\n\n-- Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea\nlauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä\nahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja\nkarvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään\npieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä\nihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan:\nAnateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän\nvapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko\npaikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen\niskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.\n\nHän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.\nÄkkiä hän kiljaisi:\n\n-- Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa\non turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!\n\nKaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul\nhuomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he\nalkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki\ntovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin\nviittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:\n\n-- Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se\non se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden\nteille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja\nkasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin\nnaurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama,\njoka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne\nuppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää.\nMeillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.\n\nHän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:\n\n-- Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti,\njotta nämä maailmasta katoavat.\n\nHän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden.\nSieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä\nparkaisivat.\n\nSamassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi\ntämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja\nvasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa\noli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen.\nPian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista\nvastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen\ntuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä\njakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.\n\nIsännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa\ntappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi\nniin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan\nhevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan\ntoisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin\npoispäin.\n\nMutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään.\nHän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat\npakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!\n\nDidrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät\npakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä\nlumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja\nalkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.\n\nMutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.\n\nSamuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:\n\n-- Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas\npelästyksestänne!\n\nNoloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla\netäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä\ntietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.\n\nMutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä\najoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada\nsanaakaan sanotuksi.\n\n-- Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon\nkissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka\nkiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin\nminä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain\noikein uskottaa.\n\n\n\n\nX.\n\nÄiti ja poika.\n\n\nYlitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan\nvaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä.\nJo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut\ntulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli\nMarketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä\npäivänä, jona oli luvannut.\n\nToisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei\nkuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli\naivan hiljaista.\n\nMarketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko\npalkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan\novelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat\nsiellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta\nolevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen,\noliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan\npäivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli\nmäärännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen\nMarketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo,\nsillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa\npalkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.\n\nMarketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle\nhän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin\naterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen\npieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain\nisäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka\nheikko kajastus ulottui sinne.\n\nHuoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui\npolvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja\navasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä\nvaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman\nlaskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän\noli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä\nvaroja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä\ntuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli\nkolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta\naina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen\nhalunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja\nsurukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli\nalussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle\nsyntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille.\nKirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen,\nmutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua.\nMiestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä\ntulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja\npoika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli\nkahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan.\nSilloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa\nkuoltua omakseen, ja Marketta suostui.\n\nRaskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli\nmennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa.\nSilloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli\nkolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut.\nRikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen\nmiehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua\näidiltään.\n\nJa niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että\nauttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun\nmorsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja\nkukkarollisen rahaa.\n\nKaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen\nollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen\noli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin\nrikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi\nhän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle,\njoka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut.\nOmaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä\nkiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja\ntältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei\nkoskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan\nsen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.\n\nHän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti\ntuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki\nsöi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli\ntuhkana.\n\nHän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan;\nnuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin\nhän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna\najatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.\n\nHän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani\ntavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja\nsiinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava\nkuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi\nja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin\nhiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna\noli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän\napelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla\n\"omalla puolellaan\".\n\nNäin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa\nviivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt\nparaillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt\nlupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton,\nsillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että\naina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta\ntarmokas miehensä.\n\nJo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle\nmennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty,\nja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten\nääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli\nkauneudestaan kuuluisaa.\n\nÄkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi\ntaloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa\ntunsi.\n\nMarketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka\nkoetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin\nulko-ovelle.\n\nEmäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän\noli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti\nteljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi\nnuori mies.\n\nTämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.\n\n-- Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.\n\n-- Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut\ntänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?\n\n-- Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi\nnauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka\njotain saa pelätä?\n\nMarketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi\nsotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja\narvoasemaa.\n\n-- Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen\nseurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua\nnäyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut\nrukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt\nhänen puoleensa.\n\n-- Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa\nkeskustelua uskonnolliseen suuntaan.\n\n-- Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin\nkuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.\n\n-- Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä\njälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän\nluottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.\n\nMarketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa\noli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta\nniin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin,\nkun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän\nkarkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:\n\n-- Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?\n\n-- En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain\non minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen\nollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.\n\n-- Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi\nmoittien.\n\n-- Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa\nei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan\nvoi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään,\nsillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista\nsellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.\n\n-- Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo\nmurhajuttu esille, sanoi Marketta.\n\n-- Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies\nnauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun\nelämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.\n\n-- Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua\ntäältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni.\nJos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä\nyönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua\njohdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet\nrikkonut. Jää tänne!\n\nMarketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.\n\n-- Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.\nAnna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.\n\nUolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi\nhiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:\n\n-- Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla\nolla.\n\n-- Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi\nMarketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.\n\nHän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan\naikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja\nsitä hellästi pusersi.\n\nJo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.\n\nUolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.\n\n-- Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke,\npiilota, auta pakenemaan!\n\n-- Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä\nvarmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.\n\n-- Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.\n\n-- Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat\nmatkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat\nkaikin tänne.\n\n-- Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi\nUolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko\nmenneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.\n\n-- Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.\n\n-- Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua\nkenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin\nsilmäterääni.\n\n-- Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä\nturvallisesti johdatamme pois.\n\nUolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta\nriensi avaamaan ulko-ovea.\n\nLämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.\n\n-- Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi\nhän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille\njotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä\nmeillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.\n\nMarketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel\nhäntä seurasivat.\n\nIloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään\nja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria\nhalkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska,\njoka valaisi huoneen.\n\nUutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja\npian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian,\njonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti\npiian jälleen levolle toiseen tupaan.\n\nMarketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut,\nmutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain\nsopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä\nkanssa.\n\nMutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja\nkiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä\nperähuoneeseen, niin hän huusi:\n\n-- Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle\nmatkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.\n\nMutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa\nja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina\nhe olivat olleet.\n\nJa Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia\nmyöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan,\nväritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui\ntuontuostakin.\n\nMutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä\nkuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen\ntyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään\nViipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta.\nJuuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria\nlupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.\n\nMutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati\nheille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:\n\n-- Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.\n\nHän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle\njättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:\n\n-- Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai\npäästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.\n\nHe menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä\naterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän\naikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan\nmiestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään\nuneen.\n\nMarketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun\nhämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa\nviereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.\n\n-- Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään\ntäälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.\n\n-- Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä\nliikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.\n\n-- Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan\nkalveten kuullessaan poikansa sanat.\n\n-- Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.\n\n-- Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.\n\n-- Jo.\n\n-- Sikeästikö?\n\n-- Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin\nnukkuu aina raskaasti.\n\n-- Kuka otti nuo paperit?\n\n-- Mitkä paperit?\n\n-- Jotka isäpuoli antoi povestaan.\n\n-- Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.\n\n-- Missä hän makaa?\n\n-- Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?\n\n-- Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?\n\n-- Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki\ntietää?\n\n-- Sen kyllä saat vielä nähdä.\n\nUolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi\näitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:\n\n-- Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!\n\n-- Minkä tähden? Mitä sinä aiot?\n\n-- Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!\n\n-- Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä\nsalli. Minä menen herättämään Mikon.\n\n-- Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.\nOdota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.\n\nSydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa\nhiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin\ntarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen\nteki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat\njuuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa\ntodellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista\nkaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet\nturmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen\najatuksensa selviämään.\n\nUolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:\n\n-- Hanki tänne kynttilä, jotta näen!\n\nKonemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti\nsen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.\n\n-- Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.\n\nHän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti\nsytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.\n\n-- Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.\n\nMarketta totteli kalpeana.\n\nUolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta\nkäsissään.\n\n-- Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän\npapereitaan.\n\n-- Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan,\net sitä kuitenkaan ymmärrä.\n\nJa Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen\nkätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja\npisti ne taskuunsa.\n\n-- Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä\npapereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin\nkukaan herää.\n\nMarketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua\nkaikkeen.\n\n-- Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä\nasioilla liikut.\n\nUolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et\nainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran\npalveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän\nkaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan,\nniin olen pelastettu. Siinä on totuus.\n\n-- Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.\n\n-- Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi\nUolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun\ntäytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä\nkäyneenkään.\n\n-- Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?\n\n-- Se on heidän ajateltavansa eikä minun.\n\n-- He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen\nvieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä\nne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet.\nMinähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?\n\n-- Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella,\nsanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.\n\nMarketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään\npoikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja\nvielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet\nhenkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata,\nhän, niin nainen kuin olikin:\n\n-- Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä\ntee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.\n\n-- Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle,\nsilloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu\ntapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka\nkuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan\nkertoo. Anna paperit minulle!\n\n-- Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.\n\n-- Sitten ilmaisen kaikki heille.\n\n-- Sitä et tee!\n\n-- Miksi en?\n\n-- Et tohdi.\n\n-- Miksi en tohtisi?\n\n-- Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?\n\nUolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli\nMarketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.\n\nNuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.\n\n-- Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.\nAnna paperit minulle!\n\n-- Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa\nturvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies,\njos ne viedään Tukholmaan.\n\n-- Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta\ntuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse\nitseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen\nelämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee\nparannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.\n\n-- Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni\nottamaan pöydältä lakkinsa.\n\nSamassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:\n\n-- Te olette petetyt, herätkää!\n\nMiehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä\neteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:\n\n-- Seis! Minne matka?\n\n-- Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.\n\n-- Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.\n\n-- Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan\nalkoi ahdistaa Uolevia.\n\nTaistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen\nrintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.\n\nSamuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta\nnähdäkseen, kuka kaatunut oli.\n\nNähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui\nhäntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:\n\n-- Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!\n\nPaul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään\nkadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.\n\n-- Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.\n\nJokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän\nyli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.\n\n-- Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt\nhe ovat kaikki käsissämme.\n\n-- Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.\n\nKaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen\nviereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.\n\n-- Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt\nisänmaalle suuren palveluksen.\n\nMarketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:\n\n-- Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!\n\nTuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut\npaikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.\n\nMikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi\nhellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo\nhiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti\nvaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta\ntyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\nKauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen\nlavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja\nvähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa\nvastaan.\n\nMutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana\nkokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa\novea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä\nja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:\n\n-- Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!\n\nHän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki\nhiipi toiseen tupaan levolle.\n\n-- Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi\nMarketta hiljaa miehelleen.\n\n-- Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.\n\nKun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin\nruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.\n\n-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.\n\n-- Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään\ntietää, sanoi Mikko.\n\n-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.\n\n-- Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.\n\n-- Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?\n\n-- Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän,\nsanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi\neikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.\n\n\n\n\nXI.\n\nYliopiston vahtimestari.\n\n\nPari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät\nTurkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul\npuheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen\nvelvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan.\nKun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät\nlöytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi\nTurkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli\nkierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.\n\nTurkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue\nturkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta.\nMeri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos\ntahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä\nsuureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen\nlähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.\n\nAikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun\nrakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan\nviipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston\nvahtimestarin luo.\n\nHänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan\nyliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja\nvälskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä\nolevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten\nedellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.\n\nNähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään\nja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:\n\n-- Servus, domine frater!\n\nKalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon\nlatinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.\n\n-- Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!\n\n-- Gratias, gratias! vastasi Kalle.\n\nKalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja\npukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä\noli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja\nkysyi:\n\n-- Qua de causa te video?\n\n-- Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel\nvakavasti.\n\nKalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:\n\n-- Quod tibi jessus est?\n\nSamuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle\nkuului, ja vastasi:\n\n-- Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in\nStokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et\npost qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos\npatriam pelastaare aikomus.\n\n-- Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan\nsinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä\nlatinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla\nrakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.\n\n-- Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi\nSamuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten\noppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.\n\n-- Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi\narvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään\npuhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan\nkieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot\nlauseet.\n\nKalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:\n\n-- Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni\ntullut.\n\n-- Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.\n\n-- Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja\npoistui.\n\nVähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän\nkaatoi kahteen viinituoppiin.\n\n-- Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa,\nsanoi Kalle, niin onneksi olkoon!\n\n-- Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.\n\n-- Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta... niin, tarkoitan,\nmitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten\nseurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa\non vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun\nmielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta\nahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan\nmillään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin\nyliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan\nvaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.\n\n-- Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.\n\nHän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Eihän vain kukaan meitä kuule?\n\n-- Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita.\nKarsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja\njos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän\nkaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos\njotain on sydämelläsi.\n\n-- Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.\n\n-- Aijai, aijai!\n\n-- Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.\n\n-- Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä\najatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit\nluokseni etsimään turvaa.\n\n-- Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin\nmaassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.\n\n-- Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat,\nhuudahti Kalle innoissaan.\n\n-- Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi\nvarsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta\nniitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä\nseikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten\ntähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla\nolisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä,\njotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin\noikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä\nkauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo\nahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä\nkaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä\npoispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.\n\n-- Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.\n\n-- Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä\ntahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi\npakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin\nkapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet\nolet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.\n\n-- Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.\n\n-- Minä tiedän sen varmaan.\n\n-- Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?\n\n-- En.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä\nViipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs\nkahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen\nennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja\nhänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran\nilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että\nminäkin kykenen johonkin.\n\n-- Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa\nasiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla\nkukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa\nmonta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt\nsikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa\non vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis,\nmillainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän\non tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin\nkapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu\naina siihen, missä on märkää.\n\nHeidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään,\nmillä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta,\nja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo\netsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä\npahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders\nMerthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.\n\nKapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin\ntulon suurella huudolla vastaan.\n\n-- Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi\nmuuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne\nkeskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur?\nPacem aut bellum?\n\nKaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä\njo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun\nihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt\nolla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:\n\n-- En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan\npuhallella.\n\n-- Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä,\nsanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta\noikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on\nsinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut\nDeinertin laittaa katoksia ja suojia.\n\nKalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi\nvalaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä.\nKaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun\nylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen\nistumaan.\n\n-- Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja\nkäytöstä.\n\n-- Sinä heittiö! ärähti Fläski.\n\n-- Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen\nepäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän\nmieleensä.\n\n-- Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua\nkohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet\nkarsserissa istunut.\n\n-- Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi\nkrouvaria tuomaan haarikan olutta.\n\nTämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.\n\n-- Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan\ntuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte\nliikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat.\nTämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin\nkyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden\nkutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla\nkonsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte,\nniinkuin sanoitte, henkireikiä.\n\n-- Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia\ntapoja, sanoi Poppius.\n\n-- Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa,\nkun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka\nvahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä\netsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni\nteistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä.\nTahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä\nminä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle\nkaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee\nkykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata\nvuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.\n\n-- Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis\npalkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista\nolutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen\nnähdä tanssivia taivaankappaleita.\n\n-- Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi\nKalle.\n\n-- No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä\nsäästyisi, sanoi Varpuinen.\n\nYlioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he\nalkoivat ilveilynsä.\n\nKaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena\nDidrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:\n\n-- Tervetuloa sankariseuraan!\n\nDidrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä\nkohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä\npahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä\nväkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti\nkumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.\n\n-- Kiitän kunniasta!\n\n-- Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.\n\n-- Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.\n\n-- Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta\n\n-- En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen\nhyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin\niskette tähän sanaan?\n\nDidrik puri huultaan eikä vastannut mitään.\n\n-- Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi\nKalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän\njoukkoomme loistamaan.\n\n-- Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena,\nsanoivat ylioppilaat.\n\nJa Nikolai lisäsi:\n\n-- Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan\nkuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin\ntarvitaan.\n\n-- Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä\ntekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny\nkilinä!\n\n-- Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän\nesiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen\nkäyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi\nsaivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin\nolemme pyytäneet.\n\nDidrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä\npysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän\nehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi\nistua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet\nkohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne\noli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi\nvoinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.\n\n-- Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen\nhaarikkaansa.\n\nDidrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut\nsitä huulilleen.\n\n-- Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen\nmaljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.\n\nDidrik nosti haarikan suulleen ja joi.\n\n-- Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat\ntuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?\n\nMutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.\n\n-- Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on\njotain kavalaa ja petollista.\n\n-- Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.\nMinä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.\n\n-- Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään\nnulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja\nvuoden naimisissa. Vai nulikan?\n\n-- Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.\n\n-- Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.\nOlenko minä nulikka?\n\n-- Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.\nAntakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!\n\n-- Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti\nolemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan,\nniin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat\npunaisessa meressä uida!\n\n-- Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa\nolla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?\n\n-- Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.\n\n-- Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi\nhäntä korvalle.\n\n-- Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi\nminua. Näittekö?\n\n-- Näimme, vakuuttivat toiset.\n\n-- Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on\nrangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.\n\n-- Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi\nDidrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi.\nMutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa\nja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä\npäästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski\npisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies\nretkahti permannolle.\n\nSamassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia\nhänen päästään.\n\n-- Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan\nja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!\n\nMuuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi\nNikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti\nsellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi\njalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää\nNikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt\nhäneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi\njumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja\nhuusi koko ajan:\n\n-- Etkö jo tuperru, sinä senkin viipurilainen, etkö jo tuperru!\n\nVähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana\nlattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:\n\n-- Toimita nyt juotavaa, sillä totisesti sen olemme rehellisesti\nansainneet.\n\nPian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka\njälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen\nkuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta\nkellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa\nsäpäleiksi.\n\nKadulle tultuaan arveli Kalle Fläski:\n\n-- Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki\nrosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.\n\nHän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota\nnimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:\n\n-- Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä\non taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot\nja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään\nmuukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.\n\nTämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni\nKalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo\nviipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä\nsiitä nouse moneen päivään.\n\n-- Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin\nsateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise\naivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten\nylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat\npakkasessa kangistuneet.\n\nSamuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän\najan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:\n\n-- Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa\nhylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et\nvain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen\npalveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun,\nvieläpä latinan kielellä.\n\n\n\n\nXII.\n\nJälleen ansassa.\n\n\nVarattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten\nmajatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen\nhän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle\nkorvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin\nääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla\nvuoratut hansikkaat käsiinsä.\n\nHitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa,\ntoisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.\n\nHän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää\nkaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen\nnaiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän\njälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan.\nHieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi\nitsekseen:\n\n-- Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa.\nArvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät\nsuinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole\nedes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä.\nViipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku,\nsiksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin\nminä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen\noven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia\nkatsomassa minun ohikulkuani.\n\nKauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut,\nkun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen\nlähestyi häntä.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi Paul hieman äreästi.\n\n-- Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi\nakka niiaten entistään syvempään.\n\n-- Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul\nheittäen vaimolle rahan.\n\n-- Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo,\nvaan rakkautta, sanoi akka imelästi.\n\n-- Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen\nkuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.\n\n-- Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää\nsitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka\nnyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha\nkekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä\ntaivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen\npunainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.\n\n-- Mitä sinä, haaska, höliset? sanoi Paul. Kuka sinut on lähettänyt?\n\n-- Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin\nsattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja\nihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä\nhän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän\nhaluaisi nähdä.\n\n-- Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan\nhänen luokseen?\n\n-- Nyt heti, kiiruimman kautta, sanoi akka. Minä olen tullut\nnoutamaan.\n\n-- Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta\nsamapahan tuo...\n\n-- Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin\nkaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä\ntavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.\n\nKuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen\nuteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen\nihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.\n\nOli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan\npoikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille:\n\n-- Nyt armollisen herran täytyy antaa sitoa silmänsä, sillä muuten ei\nhän ota luokseen.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Kun hän pelkää tämän tulevan ilmi ja kun hän ei vielä tiedä,\nkuinka paljon voi luottaa armollisen herran rakkauden laatuun ja\ntapaan.\n\n-- Sido sitten pian, sanoi Paul, sillä haluan jo päästä tuon naisen\npuheille.\n\nVanha vaimo sitoi silkkisen liinan Paulin silmille ja alkoi häntä\ntaluttaa. He astelivat eräästä portista sisään, muuan ovi aukeni,\nhe tulivat käytävään, joka päättyi oveen, jolle vaimo kolkutti.\nOvi aukeni, ja Paul astui sisään huoneeseen, josta suloinen lämmin\nlehahti häntä vastaan.\n\nHän ojensi kätensä ollen varma siitä, että armaat naisen sormet\nniihin tarttuisivat, kun hän äkkiä tunsikin molemmin puolin\nrautaisten kourien tarttuvan häneen ja samassa vääntävän hänen\nkätensä selän taakse, jossa ne äkkiä nuoralla sidottiin.\n\nPaul tempoili kyllä, mutta hyökkäys oli ollut niin odottamaton, että\nhän ei millään voinut itseään puolustaa.\n\nHänen silmiltään otettiin liina pois, ja silloin hän näki edessään\nkolme aivan ventovierasta miestä, jotka nauraen katsoivat häneen.\n\n-- Onko hän sama mies? kysyi akka, joka Paulin oli tähän ansaan\nsaattanut.\n\n-- Emme tiedä varmasti, sanoi muuan pitkä ja tumma mies, joka\nnäytti olevan joukon johtaja, mutta merkeistä päättäen hän on sama.\nJoka tapauksessa sitokaamme hänen jalkansakin, jotta hän ei pääse\nlaisinkaan liikkumaan.\n\nPaulin ponnistuksista huolimatta sidottiin köysillä hänen\njalkansakin. Kun tämä oli tehty, sanoi joukon johtaja:\n\n-- Missä se herra on, joka tämän käski tekemään?\n\n-- Hän sanoi menevänsä lyhyeksi aikaa Merthenin kellariin\nvirkistämään kurkkuaan, sanoi joukon nuorin, muuan kalpea mies.\n\n-- Mene häntä noutamaan ja ilmoita, että saalis on pauloissa, sanoi\ntumma mies.\n\nNuori mies läksi nopeasti ovesta.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? sanoi Paul kiukkuisena, koetellen\nvapautua köysistä.\n\n-- Älä siinä suotta tempoile, kyllä ne kestävät, sanoi tumma mies\npilkallisesti. Mitäkö me tahdomme, sen saat kuulla sitten, kun se\nherra tulee, jolla on sinulle asiaa.\n\nPaul huomasi kaiken vapautumisyrityksen olevan turhaa. Hän makasi\nmaassa selällään ja katseli huonetta. Se oli aivan yksinkertainen\nja oli varmaankin jossain aivan syrjässä olevassa rakennuksessa.\nHän turvautui avunhuutoon, mutta tuskin hän oli ensimäisen huudon\npäästänyt, kun jo äskeinen tumma mies oli tukkinut hänen suunsa\nvaatteella.\n\n-- Keneksi he minua luulevat ja miksi he minut ovat vanginneet? tuumi\nPaul viruessaan lattialla sidottuna.\n\nTumma mies ja hänen seuralaisensa, joka tähän asti oli pysynyt aivan\nvaiti, sekä vanha vaimo istuivat pöydän ääreen ja alkoivat ryypätä\nviinaa, jota tumma mies tarjosi taskussaan olevasta pullosta.\n\nHe kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin\nettä heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota\njoukon nuorin oli mennyt etsimään.\n\nJonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä\nherra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko\ntuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt\nhäntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli\nkäskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla\ntutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt,\nonko mies oikea vai eikö.\n\n-- Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota\nhän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat\nkaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me\npidämme tätä miestä?\n\n-- Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä\nminä häntä vartioin.\n\n-- Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun\nmiehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.\n\n-- Pankaamme hänet piiloon aivan varmaan paikkaan, sanoi akka.\n\nHän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja\nkantoivat hänet sidottuna kellariin.\n\nLuukku laskeutui hänen päälleen, ja hän oli yksin.\n\nMaattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan\nelämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:\n\n-- Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee\nvaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että\ntuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan\nkaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt\nolen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää\nmuuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt\nottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.\n\nMyöhään illalla tuli vanha vaimo katsomaan, miten vankinsa voi.\nSeuraavana aamuna hän toi hiukan keitosta ja pisteli sitä Paulin\nsuuhun, otettuaan ensin siteen pois.\n\nOli päivä kulunut puoleensa, kun äkkiä kellarin luukku avattiin,\nja nuo kolme miestä tulivat Paulin luo, nostivat hänet maasta ja\nkantoivat luukusta tupaan.\n\nPaul näki edessään Konrad Gyllenstjernan.\n\n-- Hän ei ole oikea mies! sanoi tämä miehille.\n\n-- Hauskaa kuulla, lausui siihen Paul. Äkkiä nähdessäni teidät luulin\nteidän tulevan jatkamaan hellää keskustelua vaimonne serkun kanssa.\n\nGyllenstjernan silmät iskivät tulta.\n\n-- Parasta on teidän säästää pilkkanne toiseen kertaan, sanoi hän,\nsillä nyt aion panna toimeen ankaran tutkimuksen. Etsikää ensin\nkaikki hänen taskunsa.\n\nMiehet alkoivat kopeloida pitkin Paulin ruumista.\n\n-- Jos etsitte kirjeitä, niin on tämä toimitus aivan turhaa, sanoi\nPaul. Olen ne pannut paljoa turvallisempaan paikkaan kuin mitä oman\nruumiini vuorilautojen väli on.\n\nMaaherra tutki itse tarkkaan Paulin poven. Kun hän ei sieltä löytänyt\nmitään, sanoi hän:\n\n-- Missä on Didrik König?\n\n-- Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli\njoukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.\n\n-- Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König\nsidottuna ja laastaroituna.\n\n-- Olette siis päässyt jälleen jaloillenne? sanoi maaherra.\n\n-- Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik,\nniin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi,\npiteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen\njälleen päässyt jalkeille.\n\nHän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:\n\n-- Tuonko he ovatkin ottaneet kiinni?\n\n-- He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä\non aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole\nvielä ennättänyt kaupungista poistua.\n\n-- Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen\nlaihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja\nvarasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta\nvuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.\n\n-- Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy\nsaada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.\n\nHän kääntyi kolmen miehen ja vanhan vaimon puoleen ja lausui:\n\n-- Vartioikaa tätä tarkasti, jotta hän ei pääse karkaamaan eikä siis\nvoi auttaa noita toisia. Ja nyt heidän luokseen.\n\nMaaherra läksi Didrikin seurassa. Miehet kantoivat Paulin kellariin.\nNoustessaan sieltä aikoivat he sulkea luukun, mutta vanha vaimo sanoi:\n\n-- Jättäkää se auki, jotta voin häntä paremmin pitää silmällä, sillä\nkuka tietää, eikö hän jollain tavoin voi keksiä keinoa, millä pääsee\nsiteistään.\n\nMiehet poistuivat, ja akka alkoi kartata villoja, samalla veisaten\nvirttä.\n\n-- Sellaista naista ei vielä ole tähän maailmaan tullut, joka\njouduttuaan miehen kanssa samaan huoneeseen ei alkaisi hänen kanssaan\nkeskustella, arveli Paul. Odottakaamme siis.\n\nAkka karttasi ja veisasi. Silloin tällöin hän kumartui katsomaan,\nliikkuiko Paul vai oliko paikallaan.\n\nKului aikaa kotvasen, virsi loppui, akka kakisteli kurkkuaan,\nvilkaisi Pauliin ja sanoi:\n\n-- Eikö tule kovaksi maata?\n\n-- Eihän tuota. Minun ruumiini on tehty ympärimaattavaksi.\n\n-- Aina vain hyvällä tuulella, sanoi akka nauraen.\n\n-- Mihinkä sitä tällainen mies riitingistään pääsee, vastasi Paul.\n\n-- Ei pitäisi tuollaisen korean nuoren miehen ruveta vehkeilemään\nsuuria herroja vastaan. Sellaisesta tulee aina ikävyyksiä.\n\nHän katseli pää kallellaan hetkisen Paulia ja sanoi sitten:\n\n-- Toisinkohan sinne hiukan olkia alle, jotta olisi mukavampaa?\n\nHän nousi ja kapusi vähän ajan päästä kellariin, sylissään kupo\nolkia, jotka hän asetti Paulin viereen ja sitten auttoi häntä\nsiirtymään tälle vuoteelle.\n\n-- Teillä on kovasti hyvä sydän, sanoi Paul niin makoisesti kuin\nsuinkin osasi.\n\n-- Tuleehan sellainen ihmiselle ihan väkisin, kun kauan elää ja\npaljon kaikenlaista saa nähdä. Ja kun on yksinään.\n\n-- Eikö teillä ole lapsia?\n\n-- Mitäs niistä vanhan ihmisen lapsista, menevät maailmalle heti\nvartuttuaan.\n\n-- Mitä te oikeastaan hommailette?\n\n-- Niin, minäkö? Minä olen maa-akkana, autan ihmisiä tulemaan\nmaailmaan.\n\n-- Voisitte sitten auttaa minuakin pääsemään maailmaan taas, sanoi\nPaul.\n\n-- Ei herra saa sillä tavoin puhua. Henkenihän menisi, jos auttaisin\npakenemaan. Minä olen luvannut vartioida, ja minun täytyy se tehdä.\n\n-- Jos kuitenkin palvelisitte minua ettekä noita toisia, kyllä minä\nsellaisen palveluksen aina muistaisin.\n\n-- Minä menen herran luota pois, kun sillä lailla puhuu, sanoi akka\nja kiipesi portaita ylös tupaan.\n\nHän istui entiselle paikalleen ja alkoi karttaamisen ja virrenveisuun\nuudelleen.\n\nTätä jatkui kauan aikaa. Hän alotti heti toisen virren, kun toinen\nloppui.\n\nPäivä alkoi jo hämärtää, kun tupaan tuli muuan nuori tyttö. Akka\nsulki heti hänen tullessaan kellarin luukun, jotenka Paul ei\nennättänyt nähdä, millainen tyttö oli. Hän vain äänestä arvasi, että\ntämä oli nuori.\n\nHän kuuli päänsä päältä astuntaa, ja sitten luukku avattiin ja vanha\nvaimo sanoi:\n\n-- Katsohan nyt, Justiina, kuinka kaunis herra minulla on\nvartioitavana!\n\nPaul näki luukun laidan yli kumartuvan kauniit, verevät tytönkasvot.\n\n-- Mutta muista valasi, ettet kellekään kerro, että täällä sellainen\non, sanoi akka.\n\n-- En kerro, en kerro, vakuutti tyttö. Voitte olla, mummo, aivan\nrauhassa.\n\n-- No, nyt on turvauduttava varmaan keinoon, ajatteli Paul.\n\nHän alkoi äkkiä valittaa ja sanoi:\n\n-- Kylläpä tuo side painaa pahasti; saisi olla lievemmällä.\n\n-- Kyllä minä tulen auttamaan, sanoi Justiina ja alkoi kiivetä\nportaita alas.\n\n-- Kun et vain päästä häntä vapaaksi, sanoi mummo.\n\n-- En päästä, en! vakuutti Justiina.\n\nHän tuli Paulin luo. Kumartuessaan hänen puoleensa ei hän voinut olla\nhymyilemättä.\n\n-- Jo nappaa, jo nappaa! arveli Paul. Hän kuiskasi tytölle:\n\n-- Kaunis neito, tehkää minulle pieni palvelus.\n\n-- Hiljaa, ettei mummoni kuule, sanoi tyttö.\n\n-- Etkö jo tule valmiiksi kohta? sanoi akka kurkistaen luukusta\nkellariin.\n\n-- Kohta, mummo, kohta, vastasi tyttö. Hän kumartui aivan Paulin\nlähelle.\n\n-- Auttakaa minua, kuiskasi Paul.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi Justiina aivan hiljaa.\n\n-- Menkää saksalaisten kauppiaitten majataloon ja ilmoittakaa Jokkim\nFreselle, että hän pelastaakseen asiamme heti paikalla lähtee\nTukholmaan. Minä tulen pian jälestä.\n\n-- Kyllä menen, vastasi tyttö.\n\n-- Mutta älkää viivytelkö. Ilmoittakaa missä olen.\n\n-- Sitä en tohdi tehdä.\n\n-- Samapa se, kun vain viette sanani perille.\n\n-- Etkö jo sieltä tule? sanoi akka tuvasta.\n\n-- Johan minä tulen.\n\n-- Hän on auttanut jo käteni oikeaan kuntoon, sanoi Paul. Tahtoisin\nmaksaa palkan. Kun minulla ei ole rahaa, niin antaisin sen\nsanoillani. Kumartukaahan, kaunis neito, hiukan lähemmäksi, jotta\nvoin kuiskata.\n\n-- En minä tohdi, sanoi Justiina, mutta painoi päätään hiukan\nlähemmäksi.\n\n-- Mitä siellä viivyttelet, sanoi akka. Nopeasti hameitaan kokoellen\nJustiina juoksi portaita ylös.\n\n-- Mies hallitsee maailmaa naisen kautta! sanoi Paul itsekseen.\n\nTyttö sanoi mummolleen hyvästi, nyökkäsi vielä luukusta kerran ja\nmeni.\n\nVanha vaimo tuli hänen mentyään luukun ääreen ja sanoi:\n\n-- Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi.\nJa niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän\nkäy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää\nsyötäväkseni.\n\nVähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella,\njota Justiina oli tuonut.\n\n-- On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa\nkädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina\nkäsillään kaikenlaista hyvää.\n\n-- Päästäkää ne auki, sanoi Paul, koska niin säälitte minua.\n\n-- Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle\nyhtä ja toista pahaa.\n\nNoustessaan portaita ylös hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:\n\n-- Odotetaanhan, eiköhän tässä vielä jotain keinoa ilmesty.\n\nPaulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain\nkysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul\nvangitsijoittensa tulleen huoneeseen.\n\n-- Onko hän tallella? kysyi tumman miehen ääni.\n\n-- Totta kai hän tallella on, sanoi akka. Tulen juuri tarkastamasta\nsiteitä.\n\nMiehet katselivat aukosta Paulia, ja sitten luukku suljettiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\nIsäpuolen luona.\n\n\nErottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden\nasessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen\nraatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen,\njota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada\nomakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara,\ntuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt,\nmutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.\n\nAsessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella\nomassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen\nsivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla\nportin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen\nkihlakunnan tuomari.\n\nJokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin\nverhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen\nkahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen\nlasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla\npäällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin\npäällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu\nnäyttää, kuinka varakas talo oli.\n\nKun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä\näärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka\ntulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet\nsyliinsä:\n\n-- Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että\nviipurilaisiakin tänne taas eksyy!\n\n-- Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani\nmatkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.\n\nJokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta\nmiestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja\nJakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa,\nasessori Vasseniuksen holhottaviksi.\n\nHuoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori\nmies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi\nJokkimia ja ojensi hänelle kätensä.\n\nKun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen,\nsanoi hän nauraen:\n\n-- Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna\nkättä Johanille.\n\nMutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa.\nTämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa\nsisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta\nkuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi\npaikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi\nSigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja\nkääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:\n\n-- No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?\n\nPunastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle\nkätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat\nsupistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:\n\n-- Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja\nlapsuudenystäviä!\n\nVerilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden\nja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen\ntervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja\npyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten\nkoko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki\nhänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän\nkatsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset\nsilmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään\noli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin\noli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.\n\nMuut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän\nseikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen\narkuudestaan ja sanoi nauraen:\n\n-- Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän\nkaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt\nmitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan\nkuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim\nFreseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan\nuhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?\n\n-- Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.\n\n-- Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa\npuhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin,\nJokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.\n\nSigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen,\nnauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän\noli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui,\nJokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi\nnauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut\ntätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen\nilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään\nnuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen\nkeski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.\n\n-- No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän\nsuuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.\n\nJa kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:\n\n-- Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä\nsuhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista.\nMieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut\nmitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään\ntutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa\nruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan\nheille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan\nkirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien\nnaamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä\nlaskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan\ntunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä\nnäyttäisi perhekuria.\n\nPojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he\nsaattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen\ntämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.\n\nJohan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta\nvapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.\n\nSigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella\nhäneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin\nperheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja\nkuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä\nsilloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul\nMoijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti\ntunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä\nihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että\nJokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori\nFrese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen\ntiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi\nkaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän\ntietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.\n\nTämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen,\nja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui\ntalon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen,\nviiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka\nhuoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan\ntunnettua nuorta miestä.\n\nKeskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim\nhuomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan.\nHän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus\nde la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan\nmyöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän\nTukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut\ntaloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän\noli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli\nviisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun\nvaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta\nkuninkaasta.\n\n-- Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti\nsanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta\nmeidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus\nmahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta\npyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin\njo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen\nmyönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki\npyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja\npoikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä\nsyöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden\nvaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella\nuhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.\n\nAsessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan\nkuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan,\nnyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä\nmielipiteet.\n\n-- Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin\nmaaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa\ntaloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä\nmistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja\nhän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.\n\nNyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi\nasessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.\n\nJonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen\nhovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan\nPaulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut\nilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi\nJokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua\nilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan\nheidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.\n\n-- Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.\n\nTämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan\nkelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta\nkohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.\n\n-- Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo\npitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa\nsuuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme\nhänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin\niloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen\nja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan\nmeikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen\nmahdollisuus sitä suurempi.\n\n-- Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi\nJakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja\ntahdomme saada perintömme.\n\n-- Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen,\nsillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta\nmikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja\nnelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme\nirti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa\nodottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä\ntoivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen\nrahansa mielellään omassa talossaan.\n\nJokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret\nmiehet ilmaisivat kiukkuaan.\n\n-- Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob.\nHän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö,\nmitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan,\nkirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko\nnostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille\nropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.\n\nPojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan,\nsaadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta\ntehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa\nBarbara jo odotteli.\n\nMäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää\nrinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui\nBarbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi\npaljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu\nmolempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo\nolivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut,\nmiksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.\n\nHieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei\nPaulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen\nmeni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla\ntunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat\najatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä\nväistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi\nhetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja\nhän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.\n\nJa hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes\nvelvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki\nuneksijasta toimivan miehen.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMatkalla.\n\n\nJustiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle\nPaulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei\nsanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon,\neikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen\njälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.\n\nLevottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä.\nTuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä\nollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä.\nToiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä\nolisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.\n\nHän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain\nvaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä\niltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä\nlähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin\nnämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana\naamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut\npalvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun\nJokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.\n\nJos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden\ntotta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.\n\nHänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja\nPaulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli\nnoudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan\nPaul ei ollut seurana.\n\nKaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että\nkumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen\nhevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä.\nSamuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa\nvarma ajaja.\n\nJokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin\ntahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.\n\n-- Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole\npahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.\n\nKaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden.\nMolemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista,\njotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.\n\nJokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän\nmatkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.\n\nIlta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan\nsyöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten,\ntoivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän\nedessään.\n\nJokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut\nohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin\nkiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.\n\nJää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan\nkuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut\nkirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä\ntuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.\n\nHe olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta\nhäämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen.\nHänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista\nääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan\noli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa\nmatkaa.\n\nSamuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia\nlähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli\nhänelle outo.\n\nTulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä\ntavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä\nlähenevää rekeä.\n\nÄkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan\nsivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.\n\nReki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän\ntämän huomion teki.\n\n-- Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee\npahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!\n\nJokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti\nhuimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille\noli suotu.\n\nTakaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä\njälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri\nkun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle\nja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa\njäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään\neteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.\n\nKonrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi\niskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka\nosuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään,\nollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.\n\nSamuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella\nmaaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä\nmolemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies,\njonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt\nherraansa ja sanonut:\n\n-- Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se\non sopiva rangaistus hänelle.\n\nMaaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa\nvauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain,\nmiten Didrik pilkallisesti huusi:\n\n-- Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!\n\nJa reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen\nkatseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea\nsana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti\nnauruun ja huusi niin, että kuului kauas:\n\n-- Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut,\nettä takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin\nvälillä tuli yhä suuremmaksi.\n\nKatseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja\nsanoi:\n\n-- Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla\njäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen\nmaailmaan lämmittelemään.\n\nHän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri\nkeskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.\n\n-- Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies!\nsanoi hän.\n\nHän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa\nkohden.\n\n-- Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät\nseinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa,\nkun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua,\nettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä\ntiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin\nsormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää\nolevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos\nnenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin\nkirjavana ja monenkarvaisena.\n\nHän hieroi nenäänsä ja asteli eteenpäin.\n\n-- Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en\nuskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin\nminun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos\nPaul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja\npääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.\n\nPakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä\npäällä.\n\n-- Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut\ntaivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia\nnäe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on\nautuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne\nmieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin\nkuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon\nportti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein\nsellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.\n\nHän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään\npysytelläkseen lämpimänä.\n\n-- Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita\nihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut\naivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo\nolisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen\nihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää\nminulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan\nlihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää\nollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?\n\nHän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa.\nHänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja\npakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta\nruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta\nsamassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon\ntuottavan kuoleman.\n\nHän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän\ntiesi voivansa pysyä eksymättä.\n\nAamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka\nloppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän\ntiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.\n\nJa aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies\nseisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan,\nvilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani\nhiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen\nolemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:\n\n-- Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu,\njos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua\nsedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan,\nvaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan\nsukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen\nkolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla.\nJa kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin\nethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven\npieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen,\nketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku\nNapukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän\nrikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää\nkouraan.\n\nHän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa\naurinkoa kohden.\n\n\n\n\nXV.\n\nYhtyminen.\n\n\nSamuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että\nhänet sen jälkeen nostettiin rekeen.\n\nKun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi\nlevottomana:\n\n-- Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?\n\n-- Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.\n\nPaul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen\nkanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin\nvarmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta\nviinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:\n\n-- Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada\nsuuhun, kielikin tarvitsee voiteita.\n\n-- Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein\ntuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut\npuolikuolleena jäältä.\n\n-- Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin\nreestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui.\nTällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun\nhevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle\nmatkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän\nelämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.\n\n-- Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.\n\n-- Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä\ntakaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.\n\n-- Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan\nsinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla\nTukholmaa kohden.\n\n-- Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien\ntähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.\n\nHevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen\ntaloon lämmittelemään.\n\nSyötyään kunnollisen aterian kysyi Samuel:\n\n-- Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit\nvaroituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?\n\n-- Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet\nköytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut\npikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.\n\n-- No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta\nvartioimisesta huolimatta.\n\n-- Eihän minun tehnyt mieleni jäädä kellariin maata. Kun siis tuli\nluokseni muuan soma tytönnypykkä, aloin katsella häneen sillä omalla\ntavallani, jonka vaikutuksen erinomaisen hyvin tunnen. Seuraus siitä\noli se, että tyttö eräänä hetkenä, kun ei ketään ollut enää minua\nvartioimassa, päästi minut vapaaksi. Pelkään, että tämä tapahtui\nämmänkin tieten.\n\nPian oli Samuel siksi paljon toipunut, että vahvoihin vällyihin\nkäärittynä voitiin ajatella matkan jatkamista Tukholmaan päin. Paul\noli kyllä kehottanut Samuelia jäämään Korpoon ja sieltä pyrkimään\nTurkuun, mutta Samuel ei mitenkään tahtonut tähän suostua, vaan\nsanoi, että Tukholman matka epäilemättä aivan epäonnistuu, ellei hän\nota siihen osaa.\n\nKumlingeen tullessaan he saivat kuulla, että muuan nuori herra, joka\nkaikista merkeistä päättäen oli ollut Jokkim Frese, oli onnellisesti\npäässyt matkaansa jatkamaan. Sitävastoin oli kaksi hänen jälkeensä\ntullutta herraa parisen tuntia sitten lähtenyt kylästä. Heidän\nhevosensa oli pahasti ontunut ja se oli matkaa viivyttänyt. He olivat\nkiroilleet kovasti kuullessaan, että paras ja luotettavin talvivene,\njoka matkustavia kuljetti sulana olevan Teilin yli, oli ennättänyt\nlähteä viemään Jokkim Freseä. Heidän oli silloin täytynyt turvautua\ntoiseen, paljoa pienempään veneeseen.\n\n-- Kyllä heidät vielä kiinni saa, sanoi tämän kertoja Paulille ja\nSamuelille, jos herrat pitävät kiirettä, sillä veneen lykkääminen\njäätä pitkin käy hitaasti.\n\nSamuel oli aivan innoissaan siitä, että he yhdessä Gyllenstjernan ja\nKönigin kanssa matkustaisivat Tukholmaan. Paul vastusti tällaista\nuhkarohkeata tuumaa ensi alussa, mutta lopulta suostui siihen, sillä\nseikkailu sellaisenaan huvitti häntä, ja hän tiesi saapuvansa aivan\nliian myöhään Tukholmaan, jos jäisi odottamaan seuraavaa venettä.\n\nJätettyään hevosensa talon isännän hoitoon he siis alkoivat\nreippaasti astella osoitettuun suuntaan.\n\nJo etäältä näkyi vene, jota jäätä myöten lykättiin kohden Teilin\navointa kohtaa. Venettä oli kuljettamassa kolme miestä, ja sen\njälessä asteli Gyllenstjerna taluttaen Königiä, joka ei vielä ollut\ntäydellisesti toipunut Merthenin kellarissa saamastaan selkäsaunasta.\n\nVeitikka Paulissa pääsi valloilleen. Hän kiirehti kulkuaan ja\npäästyään edellään astelevien rinnalle hän kohteliaasti nosti\nhattuaan ja sanoi:\n\n-- Hauskaa kohdata viipurilaisia. Meistä kai tulee matkaseuraa!\n\nMaaherra vastasi tähän tervehdykseen pitkällä kiroilulla ja tarttui\nmiekkaansa aikoen hyökätä Paulin kimppuun. Mutta ennenkuin hän\nennätti sitä tehdä, olikin Paul jo paljastanut oman miekkansa, samoin\nSamuel, ja molemmat seisoivat hymyillen maaherran edessä uhaten\nmiekkojensa kärjellä häntä.\n\n-- Unohdatte, armollinen herra, sanoi Paul, että meitä on kaksi\ntervettä miestä, jotavastoin kumppaninne on aivan voimaton.\nLopputuloksena olisi se, että me yksinämme lähtisimme veneellä\nmatkaa jatkamaan. Jos käyttäisimme sitä tapaa, jota te olette meidän\nsuhteemme käyttäneet, niin sitoisimme teidät ja jättäisimme teidät\njäälle makaamaan odottamaan sitä, että joku sattumalta tulee tätä\ntietä. Kun tahdon taistella rehellisesti kanssanne, niin ehdotan,\nettä yhdessä jatkamme matkaamme, olemme hyviä ystäviä siksi, kunnes\ntulemme Tukholmaan, ja siellä vasta jälleen alotamme taistelumme.\n\nMaaherra näytti miettivän ehdotusta. Hän katsahti seuralaiseensa ja\nhuomasi hänet todellakin kykenemättömäksi taistelemaan. Paul näki\nhänen epäröivän ja jatkoi senvuoksi:\n\n-- Meidän kaikkien täytyy päästä Tukholmaan, se on pääasia, päästä\nniin pian kuin mahdollista. Jos ystäväni, jolla on teille erittäin\nturmiolliset kirjeet taskussaan, ei olisi ennättänyt ennen meitä\nja siis luultavasti on jo toimittanut asiaansa, kun me saavumme\nTukholmaan, -- ellei hän siis olisi ennättänyt ennen, niin varmaankin\nmenettelisin toisin ja raivaisin hänelle tietä. Mutta asiain näin\nollen näen hyvin mielelläni, että saavutte Tukholmaan vangittavaksi.\n\n-- Se ei ole varmaa, niinkuin näytätte luulevan, sanoi Gyllenstjerna.\n\n-- Ei olekaan, jatkoi Paul Moij. Teidän ja meidän kohtalomme ovat\naivan kuin arpanappulat maljassa; vielä ei ole niitä kaadettu, emmekä\nsiis vielä laisinkaan tiedä, miten lopulta käy. Juuri tämä seikka\nherättääkin jännityksen minussa, enkä senvuoksi mitenkään tahtoisi,\nettä te olisitte poissa Tukholmasta, kun malja käännetään nurin.\n\nSamuel kumarsi syvään ja sanoi:\n\n-- Jos sallitaan minun, joka olen tässä seurassa aivan arvoton\nhenkilö ja jonka ajatukset ovat hiukan jäätyneet, lausua halpa\nmielipiteeni, niin leikkikäämme kissaa ja hiirtä. Me olemme kissa\nja te olette hiiri. Kissakin päästää hiiren toisinaan vähäksi aikaa\nvapaaksi nähdäkseen, pääseekö se karkuun. Me annamme teille saman\nmahdollisuuden. Jokin reikä on vielä olemassa, johon voitte pujahtaa.\nTämän kaiken teemme tietysti ainoastaan sen vuoksi, että olette\nsamalta seudulta kotoisin, ja pitäähän aina auttaa oman puolen miehiä\nheidän pyrinnöissään.\n\nGyllenstjerna tunsi hyvästi pilkan, jolla nämä ehdotukset tehtiin.\nHänen itserakkautensa oli loukattu, mutta olihan nyt koko hänen\nelämänsä kysymyksessä, hän ei siis voinut heittää pienintäkään voiton\nmahdollisuutta hukkaan. Nuo miehet tekivät seikkailuhalusta tällaisen\ntarjouksen, miksi ei hän siihen suostuisi, koska siten heikko voiton\nmahdollisuus tarjoutui hänelle.\n\n-- Tehkäämme siis välirauha, sanoi hän. Tukholmaan tultuamme voimme\nalottaa taistelun uudelleen. Ja voi silloin sitä, joka jää tappiolle!\n\nHerrat kumarsivat syvään toisilleen ja läksivät yhdessä astelemaan\nvenettä kohden, jonka kuljettajat olivat pysähtyneet avoimen veden\nlähelle odottamaan tulijoita.\n\nSamuel astui Didrikin luo ja sanoi kohteliaasti:\n\n-- Sallitte kai minun taluttaa teitä? Minähän olen tavallani syypää\nteidän heikkoon tilaanne, sillä palkkasin nuo nuoret miehet antamaan\nteille selkään. Mutta eihän meidän kannata siitä kantaa enää vihaa\ntoisillemme, koska te toimititte minut keskelle jäätä ja olin jo\nmenettää henkeni, ellei sattuma olisi tullut avukseni.\n\nDidrik mutisi jotain hampaittensa välistä, mutta suostui kuitenkin\nnojautumaan Samueliin tämän taluttaessa häntä ja nostaessa hänet\nsyliinsä veneen luokse tullessaan.\n\n-- Elämä on yhtäkaikki hyvin mutkikas laitos, sanoi Samuel\nnostettuaan Didrikin veneeseen istumaan ja asetuttuaan hänen\nviereensä. Vielä äsken me halusimme toistemme henkeä ja nyt me\nrakastamme toisiamme niin, että liikutuksella katselee omaa\nhyvyyttään.\n\nGyllenstjerna ja Paul Moij kumartelivat toisilleen ja kaikin mokomin\ntahtoivat, että toinen ensiksi astuisi veneeseen.\n\nMonien sirojen lauseitten jälkeen maaherra kuitenkin ensiksi astui\nlaidan yli.\n\nMiehet lykkäsivät veneen vesille ja alkoivat soutaa Teilin yli.\n\n-- Onkohan maailman historia ennen nähnyt sellaista tapausta kuin\ntämä on, sanoi Samuel, että keskenään riitelevät miehet sovussa\nkeskustelevat? Jos näin aina maailmassa meneteltäisiin, niin tulisi\nriiteleminen oikein hauskaksi.\n\n-- Kaikkihan johtuu siitä, että tällä hetkellä emme parhaalla\ntahdollakaan voisi saada mitään aikaan kummallakaan puolen, sanoi\nPaul Moij. Me olemme aivan kuin härkiä, joiden sarvet ovat katkotut\nja jotka senvuoksi eivät enää puske toisiaan.\n\n-- Mutta Tukholmassa taas alotamme leikin oikein täydellä voimalla,\nsanoi Samuel ystävällisesti nyökäten maaherralle. Ja kaikista\nmerkeistä päättäen voitto on silloin meidän.\n\n-- Siitä ette voi olla perin varma, sanoi Gyllenstjerna.\n\n-- Jokkim Frese on päivää ennen meitä päässyt perille, hän on\nkiireimmän kautta mennyt Pietari Brahen puheille, ja kun Tukholman\nrantaan astumme, niin on siellä joukko meitä vastaanottamassa, sanoi\nPaul.\n\n-- Saammepahan nähdä, sanoi siihen maaherra, ja hänen äänensä värisi\nhiukan ja kätensä leikki levottomana miekan kahvassa.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKreivin kirjuri.\n\n\nTukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan\nkohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja\nSamuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin\nhän oli tullut.\n\nHeidän kadottuaan sanoi maaherra Didrik Königille.\n\n-- Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on\nvoitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni\nsiellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme\nsitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos\nvielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.\n\nDidrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen\nmajataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi\nastelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen\nvirtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen\nkivirakennus.\n\nTultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva\npalvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija,\nJaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan\ntoinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi\nvieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti\nneuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.\n\nMaaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että\nkreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin\ntoimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä\nvarmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin\nsuinkin voi:\n\n-- Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan\njälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä\ntapaamassa?\n\n-- Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan\nsen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan\nkreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä\npuheilleen.\n\nKonrad Gyllenstjerna hengähti helpotuksesta.\n\n-- Ilmoittiko hän teille asiansa? kysyi hän.\n\n-- Ilmoitti kyllä.\n\n-- Maankavallusjutun?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja mainitsitteko sen kreiville?\n\n-- Mainitsin kyllä.\n\n-- Mitä kreivi siihen sanoi?\n\n-- Hän kohautti olkapäitään ja sanoi lähettävänsä kyllä sanan,\nmilloin hän voi ottaa tämän herran puheilleen.\n\n-- Tiedätte siis, missä matkatoverini asuu? kysyi maaherra, joka\nhuomasi vielä kaiken olevan pelastettavissa ja senvuoksi päätti\nnopeasti toimia.\n\n-- Tiedän, vastasi palvelija. Hän ilmoitti ottaneensa asunnon Kolmen\nkruunun majataloon. Miksi sitä kysytte?\n\n-- Saavuin tänne hänen jälkeensä, vastasi maaherra, en ole häntä\nvielä kohdannut ja haluan tavata häntä. Kiitän teitä ystävällisestä\ntiedonannostanne.\n\nHän kumarsi syvään ja kohteliaasti kreivin palvelijalle ja läksi\nastelemaan poispäin.\n\n-- Vielä on muutama tunti aikaa, mutisi hän itsekseen. Vielä ei\nkreivi ole saanut kirjeitä huostaansa, vielä minulla on voiton\nmahdollisuus.\n\nHän kietoi viitan lujemmin ympärilleen, painoi hatun syvemmälle\nsilmilleen ja alkoi astella keskikaupunkia kohden.\n\nJokkim Frese käveli levottomana majatalossa huoneessaan. Kaupungille\nei hän uskaltanut lähteä, sillä mikä hetki tahansa saattoi kreivi\nlähettää häntä noutamaan luokseen. Hän tunsi itsensä turvattomaksi\nnäin yksinään ja kaipasi Samuelin ja Paulin seuraa. Murheellisena\nhän ajatteli sitä mahdollisuutta, että molemmat ehkä olivat jääneet\nsaarroksiin ja menettäneet henkensä asian vuoksi, jota hän oli\npyytänyt heitä ajamaan.\n\nHän otti kirjeet taskustaan ja selaili niitä, sekä Viipurista\ntuomiaan että Vihdissä saamiaan. Salaliitto tuli niistä täydellisesti\nselville, se oli suurempi ja paljoa vaarallisempi kuin saattoi\naavistaakaan. Edellisen kuninkaan aikana oli alettu peruuttaa valtion\nlahjoittamia tiluksia jälleen kruunun huostaan, jotta valtion huonot\nraha-asiat saataisiin korjaantumaan. Nyt herttua oli luvannut niille,\njotka häntä valtaan auttaisivat, runsaasti tiluksia ja läänityksiä.\nSalaliiton avulla pääsisi muukalainen mies määräämään maan asioista,\nja samalla aateliston valta, jota oli koetettu murtaa, nousisi\njälleen entiseen voimaansa. Porvarina Jokkim tämän vaaran hyvin\nymmärsi.\n\nTodistuskappaleet hänellä oli käsissään, niiden avulla suuri\nliitto voitaisiin paljastaa. Kun hän nyt oli lähellä määräävää\ntekoa, kun jättämällä kirjeet toisen henkilön huostaan kaikki\ntulisi ilmi, niin Jokkim Frese alkoi epäröidä. Oliko Pietari Brahe\noikea mies tätä tarkoitusta varten? Entistä vävyään herttua Adolf\nJohania ei hän suinkaan rakastanut, sillä edellisellä kerralla\nTukholmassa ollessaan oli Jokkim kuullut herttuan, jota velkojat\nkovasti ahdistivat, rettelöineen vaimonsa perinnön vuoksi kreivin\nkanssa, mutta eihän Jokkim tietänyt, kuuluiko Pietari Brahe siihen\nliittoon, jonka tarkoituksena oli saada nuori kuningas niin pian kuin\nmahdollista julistetuksi täysi-ikäiseksi. Hollannissa ollessaan oli\nJokkim erään tuttavansa kautta joutunut pitämään silmällä Ruotsin\netuja ja oli häneltä oppinut merkin, jonka kautta liiton jäsenet\ntunsivat toisensa. Tukholmaan tullessaan oli hän suosituskirje\ntaskussaan mennyt Niilo Gyldenstolpen luo, ja tämä oli antanut ne\nmääräykset, joiden perusteella Jokkim Viipurissa oli toiminut.\nMutta nyt oli Niilo herra poissa Tukholmasta, Viipurin maaherra\najoi Jokkimia takaa ja saattoi mikä hetki tahansa saavuttaa hänet\nja anastaa kirjeet. Vanha seitsemänkymmenvuotias Pietari Brahe,\nvaltion drotsi, oli ainoa, jonka puoleen hän tällaisena hetkenä\nsaattoi kääntyä. Tämä mieshän aina oli katsonut talonpojan puolta,\nkaikessa koettanut edistää maan vaurastumista, hänhän muutama vuosi\nsitten oli pannut toimeen tutkimuksen, joka todistaisi, mikä oli\nsyynä maan huonoon taloudelliseen tilaan, hän oli ainoa mies, joka\nehdottomasti toimi valtakunnan hyväksi. Konrad Gyllenstjerna oli\nkyllä hänen sukulaisensa, mutta eihän sukulaisuus tälle jalolle\nmiehelle mitään merkinnyt valtakunnan rinnalla, sillä pelastaakseen\nmaan turmiollisesta vaikutuksesta oli hän itse estänyt entistä omaa\nvävyään pääsemästä holhoojahallitukseen kuningasvainajan määräyksestä\nhuolimatta.\n\nKuinka kipeästi Jokkim tänä hetkenä kaipasi Paulia voidakseen hänen\nkanssaan neuvotella!\n\nHän sävähti ja heräsi mietteistään kuullessaan ovelle kolkutettavan.\nHämärään huoneeseen astui kohteliaasti kumarrellen mies.\n\n-- Onhan minulla varmaankin kunnia puhutella Jokkim Freseä? kysyi\ntulija.\n\n-- Minä se olen, vastasi nuori mies.\n\n-- Olen valtion drotsin, kreivi Pietari Brahen kirjuri Daniel\nGyldenstolpe. Kreivi lähetti minut luoksenne puhelemaan asiasta,\njonka tähden olette saapunut Suomesta tänne.\n\nGyldenstolpen nimi teki Jokkimiin heti rauhoittavan vaikutuksen,\nsillä olihan tulija siis Niilo Gyldenstolpen veli, joka häntä oli\nohjannut valvomaan maan turvallisuutta sen itärajalla. Ja kun tulija\nvielä sanoi olevansa Pietari Brahen kirjuri, niin ei Jokkim voinut\nolla huudahtamatta:\n\n-- Saavutte aivan oikeaan aikaan, sillä tässä olin jo vaipumaisillani\nepätoivoon, kun en tietänyt, millä tavoin minun tulisi toimia\nsaadakseni asiani mahdollisimman pian toimitetuksi. Milloin kreivi\nvoi ottaa minut luokseen puheilleen?\n\n-- Vielä tänään, vastasi kreivin kirjuri, jos paperinne sitä\nennen ovat näyttäneet todeksi sen, mitä väitätte. Hän on siinä\ntarkoituksessa lähettänyt minut tänne.\n\n-- Teidän ei tarvitse montakaan sivua lukea, sanoi Jokkim, ennenkuin\nolette huomannut, kuinka vaarallisen salaliiton perille olen tullut.\n\n-- Sitä en epäilekään, sanoi kirjuri kohteliaasti, mutta\nymmärrättehän, että kreivin täytyy menetellä varovaisesti.\nTuhkatiheään saapuu tuollaisia ilmiantoja, sillä maa on tänä hetkenä\njuonittelujen alaisena. Tavallisesti ne ovat aivan perusteettomia,\neikä kreivi voi kuluttaa aikaansa sellaisten kuulemiseen ja\ntutkimiseen. Kreivi keskustelee teidän kanssanne ainoastaan siinä\ntapauksessa, että kirjeet todella ovat sitovia.\n\n-- Ne saatte heti nähdä, sanoi Jokkim ottaen taskustaan kirjekäärön\nja ojentaen sen kirjurille. Kohta huomaatte, että velvollisuuteni\non ollut rientää mahdollisimman pian tänne ilmoittamaan kaikesta\nhallitukselle.\n\nKumartaen tarttui kirjuri kirjeisiin ja meni ne kädessään pienen\nikkunan luo, josta talvipäivä heikosti kajasti sisään. Hän luki\nkirjeet huolellisesti, kääntäen selkänsä Jokkimiin päin, joka oli\nistunut lieden ääreen odottamaan. Kauan hän luki ja tarkkaavaisesti.\n\nPitkän ajan kuluttua, jolloin kuului vain puiden pauke liedessä ja\npaperien kahina kirjurin käsitellessä kirjeitä, astui tämä Jokkimin\nluo, joka hänen lähestyessään nousi seisaalleen, ja ojensi kirjeet\njälleen kääröksi koottuina.\n\n-- Kirjeet ovat todellakin tärkeitä, sanoi kirjuri. Mainitsen sen\nherra kreiville. Hän käski teitä siinä tapauksessa, että olen\ntarkastukseeni tyytyväinen, saapumaan tunnin kuluttua hänen luokseen.\n\nKohteliaasti kumarrellen poistui kreivin kirjuri. Päästyään\nmajatalosta hän kietoi viitan lujempaan ympärilleen ja katosi\nerääseen ahtaaseen kujaan.\n\nTyytyväisenä hyräillen siisti Jokkim asuaan, kun äkkiä huoneen ovi\naukeni, ja sisään astuivat Samuel ja Paul.\n\n-- No tässä tämä mies nyt on! huudahti Paul riemuissaan. Olemme\njokaisesta majatalosta kyselleet ja viimein tulleet tännekin.\n\nYstävysten kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Jokkim riemuitsi\nnähdessään molemmat ystävänsä terveinä ja hyvänvointisina edessään;\nnämä taas alkoivat heti tiedustella, kuinka pitkällä hän oli\nilmiannossaan. Heidän ilokseen saattoi Jokkim ilmoittaa, että Pietari\nBrahen kirjuri vähän aikaa sitten oli lähtenyt hänen luotaan ja oli\nollut häntä käskemässä saapumaan kreivin puheille.\n\nEnnen Jokkimin lähtöä kertoi Paul matkaseikkailuistaan, ja makeasti\nhe nauroivat sille, että vastustajat yhdessä olivat tulleet\nAhvenanmeren poikki ja sitten hevosella jatkaneet matkaansa.\n\nKepein mielin, käskettyään tovereitaan odottamaan häntä majatalossa,\nläksi Jokkim Frese astelemaan Pietari Brahen asuntoa kohden.\n\nSaapuessaan kreivin talon luo hän huomasi heti takanaan saapuvan\npienen joukkueen sotilaita, joita johti solakka poika. Tämän\nnähdessään tunsi Jokkim hänet heti Kaarle XI:ksi, lapsikuninkaaksi,\njonka puolesta hän oli valmis uhraamaan kaiken, olennoksi, josta maa\ntoivoi itselleen pelastajaa, suuren kuninkaan suureksi kehittyväksi\npojaksi.\n\nKuninkaan tullessa kreivin talon eteen riensivät drotsin\nhenkisotilaat, Erik ja Haakon, avaamaan leveät ovet, ja kreivin\ntorvensoittaja Maunu Stark asettui keskelle oviaukkoa ja päästi\nilmoille komean törähdyksen torvestaan kuninkaan kunniaksi.\n\nJokkim oli kuninkaan tullessa paljastanut päänsä, ja oli Kaarle\nhänelle ystävällisesti nyökännyt. Nähdessään kuninkaan astuvan\ntaloon arveli Jokkim oikean hetken tulleen hänellekin ja läksi häntä\nseuraamaan. Palvelijat, jotka arvelivat Jokkimin kuuluvan kuninkaan\nseuraan, eivät häntä pidättäneet, ja pian he olivat portaita myöten\nastuneet toiseen kerrokseen, missä drotsin avarat suojat olivat.\n\nHuoneessa, jonne Jokkim nuoren kuninkaan jälestä saapui, oli\nkaksi henkilöä. Toisen hän tiesi vanhaksi kreivi Braheksi, joka\nleiniänsä potevana vaivalloisesti asteli lattian poikki holhokkiansa\nkohden. Toinen mies on valtion kansleri, tuhlailevaisuudestaan ja\nhuolettomuudestaan tunnettu Magnus de la Gardie.\n\n-- Mikä saattaa hänen majesteettinsa minun luokseni? kysyi Brahe.\n\n-- Nyt minä olen saanut omat sotilaani hyvästi marssimaan, sanoi\nlapsikuningas nauraen, ja tulin teille molemmille niitä näyttämään.\nKatsoitteko ikkunasta, kun minä tulin, kuinka hyvin he astuivat,\nkuinka tasaisesti, kuinka varmasti!\n\nPietari Brahe aikoi juuri vastata tähän, kun hän huomasi Jokkimin ja\nkääntyen hänen puoleensa kysyi:\n\n-- Mitä etsitte?\n\n-- Teidän armonne on lähettänyt minulle sanan ja käskenyt tulemaan...\nvastasi Jokkim.\n\n-- Kuka olette? Nimenne!\n\n-- Olen Jokkim Frese ja saavun Viipurista ilmoittamaan salaliitosta,\njonka perille olen päässyt.\n\n-- Tiedän, tiedän, sanoi kreivi huolettomasti. Olette siis sama, joka\neilen saavuitte luokseni. Miksi ette ole odottanut määräystä, milloin\nsaatte tulla puheilleni?\n\nJokkim katsahti kummastuneena kreiviin ja vastasi:\n\n-- Juuri sitä olen noudattanut. Tunti sitten oli teidän ylhäisyytenne\nkirjuri Daniel Gyldenstolpe luonani ja käski minua saapumaan tänne.\n\n-- Tässä on erehdys tapahtunut, sanoi kreivi. En ole lähettänyt sen\nnimistä kirjuriani luoksenne. Mutta kun kerran olette saapunut, niin\nilmoittakaa lyhyesti asia hänen majesteettinsa ja valtion kanslerin\nläsnäollessa.\n\nJokkim kumarsi syvään ensin kuninkaalle, sitten kreiville ja\nviimeksi kanslerille. Pietari Brahe oli ensin aikonut lähettää tämän\ntungettelijan luotaan pois, mutta Jokkimin hieno käytös ja hänen\navoin katseensa miellytti vanhaa drotsia ja hän hymyili nuorelle\nmiehelle ystävällisesti:\n\n-- Siis asiaan! sanoi hän.\n\n-- Onnellisen sattuman kautta joutui käsiini kirjeitä, joista\nselvästi tulee ilmi, miten Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna\njuonittelee hallitusta vastaan.\n\n-- Nuori mies, sanoi Pietari Brahe tiukasti, jos miestä syytetään,\nniin syytös todistetaan!\n\n-- Tässä ovat todistuskappaleet, sanoi Jokkim ottaen kirjeet\ntaskustaan. Ja tässä on lisääkin, kirjevaihto, jonka kautta\nsalaliitto kokonaisuudessaan tulee ilmi.\n\nPietari Brahe oli vaiti, samoin muutkin huoneessa-olijat. Vanha kreivi\nastui vaivalloisesti muutaman askeleen Jokkimia kohden, pysähtyi\nhänen eteensä ja katsoi häneen terävästi. Nuori mies kesti hänen\ntutkivan katseensa. Kreivi nyökkäsi ja sanoi:\n\n-- Jos sananne ovat tosia, niin olette tehnyt maalle ja kuninkaalle\nsuuren palveluksen. Hän kääntyi lapsikuninkaan puoleen ja sanoi:\n\n-- Teidän majesteettinne varmaankin sallii, että heti ryhdyn ottamaan\ntästä asiasta selkoa?\n\n-- Minä kuuntelen, sanoi kuningas ja siirtyi ikkunan luona olevaan\ntuoliin istumaan.\n\n-- Olette siis suorittanut matkan Viipurista tänne yksin? kysyi\nPietari Brahe Jokkimilta.\n\n-- En yksinäni, vastasi Jokkim, vaan seurassani oli paljon muitakin.\nMuuan suomalainen talonpoika Vihdistä, Mikko Heikinpoika, seurasi\nminua Viipurista Vihtiin asti. Hänen luonaan joutuivat ne kirjeet,\njotka paljastavat koko salaliiton, käsiini. Tämä talonpoika\noli toisissa naimisissa lesken kanssa, ja hänen vaimollaan oli\nensimäisestä avioliitostaan poika, joka oli salaliittolaisten\npalveluksessa. Taloon yöpyessämme hän varasti taskustani Konrad\nGyllenstjernaa koskevat paperit. Hänen oma äitinsä huusi silloin\nmeidät hereille, ja poika surmattiin.\n\n-- Antoiko tuo nainen oman poikansa ilmi pelastaakseen maan? kysyi\nlapsikuningas.\n\n-- Antoi, vastasi Jokkim Frese. Huoneessa oli aivan hiljaista.\nVaitiolon katkaisi kreivi sanoen Jokkimille:\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Tämän miehen taskusta löytyi se kirjejoukko, joka todistaa\nsalaliiton kokonaisuudessaan, ja joka on tässä, sanoi Jokkim\nosoittaen kädessään olevaa kirjekääröä. Mikko Heikinpoika jäi meistä\ntaloonsa. Turkuun tullessamme oli meistä kolme jälellä. Näistä jäi\nmuuan viipurilaisen kauppiaan kirjuri, Paul Moij, ansaan, jonka\nmaaherra meitä seuratessaan oli hänelle laatinut. Pääsin lähtemään\njälelle jääneen toverini kanssa. Meidät ennätettiin vähää ennen\nAhvenanmaalle tuloamme, toverini pelastaakseen minut heittäytyi\nreestä, jolloin hänen hevosensa pääsi karkuun. Kahakassa maaherran\nhevonen vikaantui siksi paljon, ettei hän tavoittanut minua, vaan\nsaavuin päivää ennen häntä tänne.\n\n-- Hän on siis seurannut teitä? kysyi Magnus de la Gardie.\n\n-- Matkatoverini lopulta yhtyivät juuri maaherran ja hänen\nseuralaisensa kanssa ja saapuivat yhdessä tänne. He tekivät\nylimenomatkan ajaksi aselevon.\n\nKansleri nauroi, samoin kuningas.\n\n-- Tämähän on oikeata seikkailua, sanoi de la Gardie. Mutta nuo\nvaltiopetoksen todistukset?\n\n-- Niin, antakaa ne tänne! sanoi Pietari Brahe ja ojensi kätensä.\n\n-- Tässä ne ovat! sanoi Jokkim antaen paperit kreiville.\n\nTämä tarttui kiihkeästi kääröön avasi sen. Hän selaili vähän aikaa\npapereita ja katsoi sitten silmäkulmiaan rypistäen nuoreen mieheen.\n\n-- Mitä tämä tietää? sanoi hän kiivaasti. Ilveilettekö minun ja hänen\nmajesteettinsa kanssa?\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa? kysyi Jokkim kalveten.\n\n-- Eiväthän nämä ole mitään kirjeitä, vaan ainoastaan tyhjiä\npapereita.\n\nHän ojensi kääröt Jokkimille. Tämä tuli kalmankalpeaksi huomatessaan\nkreivin puhuneen totta. Hän seisoi hetkisen aivan hervottomana,\nsitten paperit putosivat hänen käsistään lattialle.\n\n-- Millä tämän selitätte? sanoi kreivi tiukasti.\n\nÄkkiä selvisi Jokkimille asian todellinen laita.\n\n-- Ennenkuin minua syytätte, armollinen herra, sanoi hän, sallikaa\nminun tehdä pari kysymystä.\n\n-- Mitä kysymystä?\n\n-- Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä\npapereita?\n\n-- En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että\nsaapumisenne oli odottamaton.\n\n-- Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta\npoikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne\nkerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä\nmaailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.\n\n-- Puhukaa!\n\n-- Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri.\nHän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin\nlieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana\nhän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.\n\n-- Ja kuka tuo mies oli?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Kuinka siis voitte luulla minun luottavan teidän sanoihinne?\n\nKreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa\ntyynesti.\n\n-- Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha\nkamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.\n\n-- Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti\nastuvaan maaherraan.\n\n\n\n\nXVII.\n\nKuninkaan tahto.\n\n\nKonrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä\nlauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi\nhänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli\nkuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi\nsyvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille,\nomalle sukulaiselleen.\n\n-- Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä\nsyytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.\n\nKonrad Gyllenstjerna loi Jokkimiin halveksivan katseen ja sanoi:\n\n-- Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on\nminulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri\nhän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen\nkauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan\nja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin\ntänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin\nennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.\n\nTämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista.\nKreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui\nistuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.\n\n-- Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi.\nKumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä?\nTodistakaa!\n\n-- Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta\nrikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.\n\n-- Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi,\nmutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä.\nSilloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja\nvarastaneen ne.\n\n-- Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin\ntodellakin kirjurinanne hänen luonaan.\n\nJokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian\naivan toiseen, odottamattomaan valoon.\n\nMaaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa\nolivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:\n\n-- Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan\nparasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.\n\nNäin sanoen hän ojensi kreiville kaksi kirjekääröä.\n\nHuoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien\nrapina, kun kreivi niitä käsitteli.\n\nKun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen,\njoka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.\n\n-- Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien\nsyytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.\n\n-- Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö\nolisin maankavaltaja!\n\n-- Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko\nkirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan\nViipurin luovuttamisesta venäläisille.\n\nJokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki\nvoittajan hymy.\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen\nkirjetukun kuninkaalle.\n\nNuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan\nluo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet\ntakaisin.\n\n-- Kirjeitten alla on hänen nimensä todellakin, sanoi kuningas.\n\n-- Asioiden näin ollen on velvollisuuteni vangita teidät, lausui\nkreivi.\n\nHän kääntyi oveen päin ja huusi:\n\n-- Vahti!\n\nKaksi sotilasta astui sisään.\n\n-- Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille\nJokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes\ntoisin määrään.\n\nJokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään\nitseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten\nkuljetettavaksi.\n\nHänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:\n\n-- Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla.\nKruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten\nkohtaloita.\n\nNuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin,\nvaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli\nkadonnut.\n\n-- Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä\nkumartaessa hänelle, ovea kohden.\n\nOvi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet\nsotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri\nkun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka\neräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan\nseisoessa hänen kummallakin puolellaan.\n\nNuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman\naskeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan\nsiirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia\nsotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän\nlaski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:\n\n-- Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim\nFrese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana\naikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja\nsanoi:\n\n-- Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.\n\nKuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti\nhänen katseensa ja sanoi:\n\n-- Sinä et ole syyllinen!\n\nNiin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin\nyksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.\n\n-- Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut\nitseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja,\njatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen\njotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin\nitseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.\n\nSyvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain,\nmutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja\nsuuteli hänen kättään.\n\n-- Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori\nkuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.\n\nHän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:\n\n-- Etkö jo nouse siitä!\n\nIlon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen\nrahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle\nkuninkaasta.\n\n-- Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit\nseikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä\nmukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle\nniistä lisää.\n\nKun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:\n\n-- Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin\naikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla\nkuningas.\n\nHän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:\n\n-- Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja\nhelppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan,\nunohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun\nkuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli\ntavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen\nikäisensä.\n\n-- Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.\nSemmoinen minäkin tahtoisin olla.\n\nKun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas\nhänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.\n\nAstuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan\npaikoilleen Jokkimin viereen.\n\n-- Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.\n\n-- Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.\n\n-- Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan\nymmällään toisiinsa.\n\nNuori kuningas oikaisi vartalonsa ja sanoi hieman kiivaalla äänellä:\n\n-- Ettekö kuule, mitä minä sanon? Tuo mies on vapaa.\n\n-- Mutta kun kreivi on käskenyt... koetti toinen sotilas puolustautua.\n\n-- Kreivi on kreivi ja minä olen kuningas! sanoi Kaarle.\n\n-- Mutta kreivin tahto...\n\n-- Kreivin tahdon yläpuolella on kuninkaan tahto!\n\nMajesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin\ntuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:\n\n-- Tule pois!\n\nJokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää\nääntä ja astui kuninkaan luo.\n\n-- Mennään täältä pois, sanoi kuningas ja läksi ovea kohden.\n\nNähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi\nhän ja pui nyrkkiään heille sanoen:\n\n-- Pysykää siellä alallanne!\n\nMiehet jäivät kuin naulattuina paikoilleen. Kadulle tultuaan sanoi\nkuningas:\n\n-- Missä päin sinä asut?\n\n-- Kolmen kruunun majatalossa, vastasi Jokkim.\n\n-- Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan\nsinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa\nminulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.\n\nJa lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan,\nja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.\n\n-- Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä\nminä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.\n\nJokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin\nunta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon\novella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli\nalkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun\nkadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään\ntervehdykseksi.\n\nPäästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen\nsaattueensa seisahtui.\n\n-- Antakaahan, kun minä ajattelen, sanoi kuningas.\n\nHän mietti hetkisen ja sitten sanoi sotilaille:\n\n-- Takaisin kreivin luo!\n\nKun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana\nastumaisillaan talostaan.\n\n-- Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi.\nMinulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.\n\n-- Niin minullakin teidän kanssanne, sanoi Kaarle. Astukaamme sisään.\n\nKun ovi oli sulkeutunut, seisahtui kreivi nuoren kuninkaan eteen ja\nsanoi:\n\n-- Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä,\njotka sotivat minun antamiani vastaan?\n\n-- Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria\ntyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.\n\n-- Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.\n\n-- Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen\ntyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.\n\n-- Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.\n\n-- Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.\n\n-- Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu\nniihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.\n\n-- Lörpötystä! sanoi kuningas.\n\nKun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:\n\n-- Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt\najattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet\nvapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä\najatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja\nsilloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo\nkirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.\n\n-- Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.\n\n-- Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin\nnäin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja\nsitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt,\nmitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.\n\nKreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä\nolleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen\nhän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:\n\n-- Teidän majesteettinne on oikeassa!\n\n-- Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon\nmiehistä, sanoi kuningas nauraen.\n\nHän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta,\nhän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.\n\n-- Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen\nsuuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.\n\nKreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän\nrakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen\nkasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen\nkiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle\nvaltiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa\nvallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.\n\n-- Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta,\nsaanko?\n\nJa Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua\nhänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä\nvoimiensa takaa häntä korvalehdestä.\n\n-- Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.\n\nHän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla\nkertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta\nja hänen ihmeellisistä urotöistään.\n\nKun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja\nrukoili:\n\n-- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua\nsuojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja\nSuomen onneksi ja siunaukseksi.\n\nRukouksen päätyttyä hän käveli hetkisen huoneessaan miettien.\n\n-- Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla\nei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni,\non nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet\npelastaa, jos vain voin.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nLapsikuninkaan soturit.\n\n\nSeuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik\nAmundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä\nystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.\n\nJokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.\n\n-- Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret\nherrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat.\nMinulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten\nalle.\n\n-- Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin\nmaaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt\nkoetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä\nkireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin\nvähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa.\nSilloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin\noikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät\nja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.\n\n-- Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese,\nenkö silloin menettelisi samoin!\n\nHän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle,\njossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan\nhuoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.\n\nOvesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,\nMagnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.\n\nJokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun\nPietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui\nmuutaman askeleen häntä kohden.\n\n-- Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä\nanteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.\nKaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad\nGyllenstjerna on tunnustanut kaiken.\n\nNämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei\nosannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.\n\n-- Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on\nlapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin\nsalata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran\ntutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt\nolette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä\npäivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä\nvaltionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti\nvaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin\nvaltakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän\nalistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän\nolisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa\nhänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään\nmielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli\nvaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.\n\nHän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä\npidätti häntä ja lausui:\n\n-- Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja\nperheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän\nmaan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa,\njonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen\nherttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin\npitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad\nGyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan\nsen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken\nunohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se\nelää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös\nelää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen\nelämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte\nsiirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!\n\nJokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta\njumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi,\nettä hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan,\nettä hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki,\nauttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään\njaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja\nihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein\nhänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen\nkäteensä sanon:\n\n-- Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen,\nmitä tiedätte.\n\nHän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi\nJokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.\n\nNäin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto\nmontakaan sanaa vaihtamatta.\n\n-- Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He\ntietävät asiat ja voivat ne ilmaista.\n\n-- Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.\n\nTätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja\nkeskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän\nliikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän\nhämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän\nhänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.\n\nÄkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei\nhän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin\nkuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja,\nkuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan\nliiton johtaja -- kuka muu se saattoikaan olla -- hän valmisti\nkautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli\nmahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi\nholhoojahallitus, mihin hän itse kuului!\n\nPietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen\nomalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla\nitsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta\nnuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli\nkautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt\nsuurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren\nmiehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä\nolla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.\n\nHuoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi\nsammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle\nvenytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle\nja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin\nkuulumisia.\n\nHartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen\noloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun\nmuassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä\noli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa\ntoteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja\nsäännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki.\nHän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan\nmonta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa\ntiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista,\nmitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi\nsuurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään,\nnimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen.\nTehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle\nsaksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa\nilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä\ntehtaan jo olevan kunnossa.\n\nVanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista.\nHän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja,\njoka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla\nvalmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän\nkertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut\nkreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän\ntiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli\nsuuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli\nollut olemassa.\n\n-- Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel\nGyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen\npoika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin.\nSinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime\nvuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni,\nniinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän\nkirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole\nentisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin.\nMerkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia\nkirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule\nminkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia\nkuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut\nmustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja\nolen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä\nasettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet\ntaloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka\neivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä\nollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja\nkäsitöissä käteviä.\n\nNäin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen\nvaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi\nlevottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä\nkahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja\nliitosta, johon he molemmat kuuluivat.\n\nViimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan,\nkäskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin\ntuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi\nhymyillen:\n\n-- Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan\nole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä\nsaavuttamaan. Sanokaa se hänelle.\n\nSamalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin\nhyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:\n\n-- Seuratkaa minua!\n\nDe la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli\noven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.\n\nPäästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen,\njonne tultuaan kansleri lausui:\n\n-- Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä\nNiilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei\nkuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana\noli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin\nsaapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen\nsukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna\nollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi\nminua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät\ntavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.\n\n-- Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo\nennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin\nnyt ollut valmis siihen valaan.\n\n-- Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän\nhänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee\nja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on\nsekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle\nmistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä\nasioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta\nniihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän\nsaa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas\nluonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme\nehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun,\nmikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa\nkaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan\nturvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka\narvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka\nkirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi\nniin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle\nsaada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa,\naivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa\nja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi\nvuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa\nkuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään\nvoivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan,\nsilloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin\non holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä,\nminkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset\nkannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme\nRanskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.\n\nKeskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.\n\n-- Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas.\nMinä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan\nlukemassa läksyjäni.\n\nNuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään\nonnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti\nnauraa.\n\n-- Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.\n\n-- Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta\ntässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin\nällistyy.\n\nÄkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä\ntavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin\nvaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana\naivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.\n\nKaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:\n\n-- Joko hän tietää?\n\n-- Jo.\n\n-- Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule\nunohtamaan, kun valtaan pääsen.\n\nJokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta\nkuningas pidätti häntä.\n\n-- Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon\npuhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä\nJumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja\ntahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten\nminä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai\nsilittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa\nhetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä\nminä tahdon, sen minä säänkin!\n\nHän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei\nollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja\nhallitsemisen voima.\n\n-- Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa\nneuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas\nriitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta!\nMutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.\n\nMagnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan\nnyökännyt.\n\n-- Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.\n\n-- Tunnen, vastasi Jokkim.\n\n-- Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna\nsäätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?\n\n-- Olen kuullut hänestäkin.\n\n-- Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko...\n\nKuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn,\nkuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.\n\n-- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.\n\n-- Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä\nteidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!\n\n-- Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.\n\n-- Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!\n\n-- Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!\n\nHorn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!\n\n-- Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä?\nMuistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on\ntullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää\nsoturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.\n\n-- Mutta säädyt?\n\n-- Mitä heistä?\n\n-- Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän\nmajesteettinne ei ole oppinut mitään.\n\n-- Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi\nKaarle iskien silmää de la Gardielle.\n\nKrister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle\nei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:\n\n-- Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.\n\n-- Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte.\nNiin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken\nsen, minkä minäkin.\n\n-- Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen\nlapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen\nsinä päivänä oli tehtävä.\n\nKuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:\n\n-- Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa\nTukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.\n\nYstävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.\n\n-- Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä\nkäyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.\n\n\n\n\nXIX.\n\nJälleen Turussa.\n\n\nMuutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen\nSuomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.\n\nJokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran\nja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid\nrouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin\nkerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin\nkylmä.\n\nPian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth,\nBarbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin\nmaaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut\nasessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan.\nAsessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja\noli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa\nkohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja\nkirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim\nFreseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka\ntämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään\nkoettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli\nmaaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut,\nmillä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.\n\nHenrik jatkoi kertomustaan:\n\n-- Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan\nasia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet\navata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta\nvelipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin,\nettä sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo\nisäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen.\nBarbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha\neteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten\nselvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta\nantamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman\nsaita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän\nitkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.\n\nKaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli\nkadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako\nolisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen\nerinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin\nluo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he\nolisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan\nollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä\nviipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos\nlapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi\nheitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.\n\nMutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle\nluonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat\nolivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.\n\nTämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.\nKun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:\n\n-- Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi\nTukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin\nkun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen\ntekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos\nolisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että\nvastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.\n\n-- Mutta enhän voi sallia, että se nainen, -- jonka aion puolisokseni\nottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.\n\n-- Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun\nmielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?\n\n-- Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä,\nettä hän on koko elämäni.\n\nJokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään\nsuurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja\nlausui:\n\n-- Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä\nkiinteämmin.\n\nHän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä\nihmetellen yhteen ja lausui:\n\n-- Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella\nyhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei\nvaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa\nliikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka\nminun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle\nvaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä\nilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran\nsellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.\n\nPaul nauroi ja sanoi:\n\n-- Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen\nsinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut\nsellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.\n\n-- Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.\n\n-- No mistä?\n\n-- Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme\npelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure.\nJa kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.\n\nTuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana\nlähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin\nvaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina\nkäytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen\npakolaiset kiinni.\n\nJokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan\nHenrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon\nkohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan\nkuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat\ntehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta\nkatoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat\nkaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin\nvarmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken\ntoimeenpanemiseen.\n\n-- Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.\nKokonaista seitsemän henkeä.\n\n-- Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.\n\nIllalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään\npyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä\ntuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi\nennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja\nkutsui miehensäkin saapuville.\n\nVanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla\nkäsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita,\njoiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi\nkananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin\nkultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua\nedestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa\nnauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei\nvielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen\narvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa,\njotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi\nuskovaiseksi ja tiedusteli lisää.\n\nKauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä\ntalon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki\nkaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei\npääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.\n\nMutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä\nkokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi,\njäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran\nnuorin veli.\n\n-- Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä\ntule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan\nluulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.\n\n-- Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa\nkapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää\nmeidät ja antaa koko retken ilmi.\n\nHeidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta\ntarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat\nkuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.\n\nJa nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui\nJokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel,\ndu Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa\noli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä\nmatkalla.\n\n\n\n\nXX.\n\nRuttokummitus.\n\n\nPakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että\narvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen\ntaloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.\n\nMatkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he\nolivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä\nvapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla\nvalloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän,\njokainen puheenkäänne heleän naurun.\n\nJokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä\nnuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän\npakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä\nollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta\nonneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia,\njotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen.\nKun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat\nja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.\n\nPaul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman\nmatka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa,\nniin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta\nkuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu\ntoimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi\nseikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi\nihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys\nollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.\n\nSamuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään\nja pukeutunut jälleen miesasuunsa.\n\nKun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla\npilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.\n\n-- Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän,\naivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.\n\n-- En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne\npiankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin\nkuin muiden.\n\n-- Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.\n\n-- Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja\npuheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän\nsyvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten\nsuun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta\nsuuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa\nlannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.\n\n-- Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan,\nsanoi Paul nauraen.\n\n-- Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan,\nmiten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton\nkertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja\nsuurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet.\nHeidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun\ntuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä\nkaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja\njos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma\nsiitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia\njuttuja.\n\n-- Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä\non kaksi? kysyi Paul.\n\n-- Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina\npurra hävyn pään poikki, selitti Samuel.\n\n-- Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He\neivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.\n\n-- Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon\nelämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin\naurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin\ntekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se\npysyy aina oikeassa värissään.\n\nHe olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei\nBarbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan\nhevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:\n\n-- Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas\nvelipuoleni ajaa meitä takaa.\n\nKaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen\nkintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon.\nKätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä\nkuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.\n\nEi siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino,\njonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.\n\nSamuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi\naivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:\n\n-- Nytpähän rutto taas pääsi irti!\n\nSamassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon,\nja lisäsi riemuissaan:\n\n-- Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!\n\nHän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:\n\n-- Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni\naseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme.\nKekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia\nhuiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko\njoukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.\n\nNeuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän\njuoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa\nratsujoukkoa vastaan.\n\n-- Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman\navuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa\nniin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.\n\n-- Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka\njoukon etunenässä ratsasti.\n\n-- Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä,\njos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus\non minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!\n\nTämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät\nsamassa silmänräpäyksessä.\n\n-- Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä\näänellä.\n\nMuutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata,\nvarsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria.\nRutto oli siis pelottava kummitus.\n\nSamuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli\nollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen\nasti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:\n\n-- Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani,\nappeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja\nloisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai\nkuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen\nminäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään\nkrekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin\nlaihassa ruumiissa iskisi.\n\nTuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.\n\n-- Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi\nSamuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse\narmahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla!\nTulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos\ntässä koko joukko satumme kuolemaan.\n\nRatsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori\nVassenius vielä näytti epäröivän.\n\n-- Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä\neräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?\n\n-- Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat\nsydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.\n\nSamuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen\nhäneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa\nnuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia\nhuutaen:\n\n-- Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy\nsinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä\nliikuttaa!\n\nMutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä\nenemmän.\n\nSilloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin.\nSamuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat\njohtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen,\nhuitoen käsillään ja rukoillen apua.\n\nVasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi\nSamuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat\najaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat\nedellä.\n\nSamuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan\nhyppi pitkin tuvan permantoa.\n\nPian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa\nlähteä Viipuria kohden.\n\n\n\n\nXXI.\n\nTulevaisuudentuumia.\n\n\nKohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet\nVihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.\nPakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen\npäivä.\n\nPaul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa\nHenrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.\n\nEntistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen\nkasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu\noli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä\nsävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.\n\nSiitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat\nläsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se\neli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota\nnaista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen\nantaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt.\nSiksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan\nsiltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon\nja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja\narvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan\nharmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan\nkuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän\nsuuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.\n\nSamuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti\nsieltä säkin ja puheli näin itsekseen:\n\n-- Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra\ntahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua,\neikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi\nsaattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun\nvelvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki\nsyrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen\nitse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän\nsiitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena,\nmutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun\nsuhteeni tottua.\n\nTämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin\nohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla\naivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.\n\nSitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.\n\nMutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas\nikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa\nsanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen\najatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto\njoko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.\n\nAivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta\nsiirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan\naitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon\nihmeellistä kauneutta.\n\nVaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se\nkatkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida\nmillään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?\n\n-- Kuinka minä sitä katuisin?\n\nJa he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan,\npuhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan\njokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen\npainossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin\nuuden merkityksen, uuden tarkoituksen.\n\nJa Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili\nsitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa\nvastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja\npuheli hiljaa itsekseen:\n\n-- Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut,\nkun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun\npoika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin\nminäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että\nonni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta,\ntoinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin\ntammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten\nlisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta\nei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi\nkuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes\nsellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas,\nhän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen\nkuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta\ntahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan\nkuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan,\nja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan\nnaitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva\nkynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja\nvalo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee\nPaul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on\njälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien\nsydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.\n\nHän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään\nkadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi\nBarbara:\n\n-- Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa\nkävellessäni -- olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha -- sanoin\näidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin\nkummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin\nujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta,\nkun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni\nlapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja\nkun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin\nusein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa,\njolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät\nerottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.\n\n-- Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.\n\n-- Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole\npitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni\non iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä\nkiusaa.\n\nSenvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti,\nheti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt\ntyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi\nja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa.\nVai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse\ntehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat\nihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.\n\nJokkim nauroi heleästi ja sanoi:\n\n-- Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on\noleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja\nvetävät samaa köyttä.\n\n-- Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen,\nettä saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel\ntätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään\ntappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.\n\n-- Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen\naivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti\nparka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää\nisäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen\nisäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin\nkanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he\nvoivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista\nDidrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini,\nsäilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti\nja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran\npuheita ja sanoi:\n\n-- Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin\ntaitava asioita punnitsemaan.\n\n-- Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara.\nOpin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani\nolen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei\nsaakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma\nsiitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta\nsinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen\nTurulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat\nviipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat\nviipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.\n\n-- Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä\nja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin\nolemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.\n\nHe läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis\nenää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.\n\nOdotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei\nsen rekeen ja sitten palasi tupaan.\n\nViitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle\nkertoi, mitä oli kuullut.\n\n-- Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret\novat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.\n\n-- Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi\nPaul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä\nvielä kuningas.\n\n-- Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.\n\n-- Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori\nkuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän\naikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi,\nniin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy\nhänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi\najatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi\nnuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin\nvoimme vaikka hallitukseen turvautua.\n\nJotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!\n\nPaul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.\n\nSaman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.\n\nHiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle\nja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he\nerääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi\nratsastajajoukko.\n\nMatkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad\nGyllenstjerna ja Didrik König.\n\n-- Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan\nteille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin\nalkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita\ntuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa\nmeidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin\njätitte heidät kutsumatta.\n\nMaaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä\nhän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran\nluo ja sanonut rauhallisesti:\n\n-- Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme\ntästä asiasta oikein rauhassa keskustella.\n\n\n\n\nXXII.\n\nSukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.\n\n\nBartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas\nja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen\npuolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista\nkansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä\npormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut\nkahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana.\nSuomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen\nsuuri ihailijansa.\n\nIän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan\nriistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja\nhuomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold\nRuuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan\nvähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja\npelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.\n\nKun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet\nläheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että\nBartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen\npuolen kanssa.\n\nHänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen,\nei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi.\nKomeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon\npenkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran\nvirsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen\npenkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.\n\nViipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään\ntahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta\nei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä\nkuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin\nasessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan\nkaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin\nseurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim\nBarbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi\nKuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon\npihalle.\n\nNuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he\ntähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta\nkallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla\najattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa\nKatarinaansa.\n\n-- Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi\nBarbara Jokkimille.\n\nHänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona,\nKatarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella\npuolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin\noli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja\nhuudahti:\n\n-- Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo\ntänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko\nasessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?\n\nJokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui\nsenvuoksi:\n\n-- Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.\n\n-- Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.\n\n-- Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut\nheidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä\nsinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.\n\n-- Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.\n\nHetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:\n\n-- Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut,\nkoska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?\n\nBarbara vastasi tähän:\n\n-- Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun\ntämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin\nottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan.\nVeljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat\nviisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.\n\n-- Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?\n\n-- Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut,\nlausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän\npäästä täällä.\n\n-- Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold.\nTuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen\npuuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole\npakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että\ntästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko\nsitä ajatelleet?\n\n-- Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin,\nettä setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua,\ntässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin\nasioissa kaikki hyvään päin.\n\nNuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti\nBartoldiin.\n\n-- No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän\ntoivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi\nkuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin\nasessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on\nmuuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.\n\n-- Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.\n\n-- Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan\nole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo\npitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät\naskeleensa, hän saapuu portaita ylös.\n\nVähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään\npoikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä\nvastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut\ntaipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.\n\nNähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä\nheidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata,\nvaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:\n\n-- Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan\nasessori Vasseniuksen?\n\n-- Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain\nhäntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan\nkyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että,\nmennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta\nsukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta,\nvieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä\nkristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä,\nja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.\n\n-- Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.\n\n-- Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa\ntavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut,\nettä ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää,\nmutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä\njotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi\nsellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa\npienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä\nkuin hänkin.\n\n-- No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan\ntullut, sanoi Bartold.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Katarina.\n\n-- Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.\n\n-- Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo\nsiten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran\nperintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin\nmennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta\nmuuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään,\nettä hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja\ntytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli\nomaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo\nkakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen\nläimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä\nläiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin\nViipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!\n\nJa todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään\npöytään.\n\nBartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän\nhuomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.\n\n-- Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi,\nsanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja\ntarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut,\nellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.\n\n-- No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.\nMitä ne meistä ajattelevat?\n\n-- Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold.\nSinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta\nkun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen\nrauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin\nsellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni.\nNyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla\nollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä\nkaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän\ntaloon kannettiin.\n\nBartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi\njoka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä\nalensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.\n\n-- Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan\nomiin hoteisiisi! lausui Bartold.\n\n-- Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä\njonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta\npiittaa?\n\n-- No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi\nBartold nauraen.\n\n-- Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa\nyhdessä rinnatusten seisovat!\n\n-- Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.\n\n-- No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan\nkätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä\nruvennut tekemään.\n\nHän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari\nilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja\nniisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.\n\n-- No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan\nosoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria.\nEn olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.\n\n-- Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän\nsieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.\n\nNuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän\nkarkausmatkansa.\n\n-- Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella\nihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli,\nkovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt\nperinnöksi.\n\n-- Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille\nsanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle\npäästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.\n\n-- Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität,\nsanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi\nsaadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä\nvain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia\nikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle\nasessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka\nmitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin\nsiekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen\nsaan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän\nkerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei\nenää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken\nkaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita\nselvittelemään?\n\n-- Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa\nseurassa olevan tulossa tänne.\n\n-- Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada\nsanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun\näidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä\nheiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta\nkertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa\ntehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen\nelettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua\nkaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik\nKönigin seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen\naikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen.\nNo, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen\nja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori\nsaapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto\nminun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen\nnöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun\nkanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset\npidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori\nsaapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan\nsaadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.\n\nJa niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää\naikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja\nmonen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.\n\nTätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille\nsilmää.\n\n-- Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa\ntaipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että\nhän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on\nrakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan,\nkyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset\npöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.\n\nNuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä\ntolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä\ntouhussa ja sanoi:\n\n-- Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte\nja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän\nseurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan\nmitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan\nhäntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä\njouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin\näsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman\nhyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan,\nsillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.\n\nHän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen\narvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut\ntämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.\n\nJo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka\nJokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen\nja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan\nViipuriin.\n\nTämä oli jotain aivan odottamatonta, jotain aivan uutta.\n\nKaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen\ntavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään\nollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia\nniitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.\n\nSamuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli\noikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan\ntungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.\n\nNuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori\nVasseniuksen saapumista.\n\nNapukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja\nriemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja\naivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli\nhänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon\nja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa,\njoiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin\ntulliportin kautta.\n\nKaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin\ntaloon ja huusi täyttä suuta:\n\n-- Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!\n\nKatarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään.\nTalo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli\noikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin\narvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava\npitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.\n\nYhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille\nja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä\nsuurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita\nhän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa\nlisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa\nhopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi\nkuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.\n\nIltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä\nhameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu\nja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla\nhopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä\nlukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi\nkupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan\npermannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja\ntuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku\narvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä\ntuiman toitotuksen.\n\nPian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin\npormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja\nvarakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli,\nkuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä\nerinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori\noli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä\nvoitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.\n\nVihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.\n\nKun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan\npoikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt\nvanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König,\nsyntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.\n\nPyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten\nilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja\nmaaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.\n\n-- Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan\naikaan.\n\n-- Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi\nKatarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki\nkaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.\n\nHän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen\nvihamielisen kantansa.\n\nKun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin\nkuultavaksi, lausui hän:\n\n-- Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo\nnäistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.\n\nHän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa.\nHän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun\noli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.\n\n-- Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat\ntiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien\nkuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin\ntytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin\ntotisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy\npäästä!\n\n-- Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi\nasessori kiivaasti.\n\n-- Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen\nrauhoittaa miestään.\n\nMutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä\nhäväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet\nsyrjään ja sanoi:\n\n-- Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä,\nettä teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista\nsuoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte,\nkuinka ankara laki on siinä suhteessa.\n\n-- Viis minä laista silloin, kun tahdon poikani naittaa! sanoi\nKatarina.\n\nÄrsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä\nsinuttelemaan.\n\n-- Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.\nEiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on\nsitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.\nPoikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?\n\n-- Se on asia, joka ei teihin laisinkaan kuulu, sanoi asessori\nkiivaasti.\n\n-- Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä\nkiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella\ntarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.\n\n-- Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi\nasessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin\nhänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa.\nHeidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä\nkeskeneräiseksi.\n\n-- On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä\npäivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa\nheitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he\nsaisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä\nvain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet\nantanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin\npalkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee.\nTurussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita,\njommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.\n\n-- Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä\nseuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.\n\n-- Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu,\nsanoi maaherra.\n\nHän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka\nvuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.\n\nTämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.\n\n-- Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.\n\nNämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen\ntaaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:\n\n-- Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen\nvirkamiestä!\n\nKatarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen\nruumiinsa takaosaan.\n\n-- Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!\nOnko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!\n\nMaaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä\ntämän kiukku nousi korkeimmilleen.\n\n-- Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että\nläjähtää! huusi hän.\n\n-- Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä\nvarten, kuului samalla ovensuusta.\n\nSamuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän\npaljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti\narveluttavalta.\n\nNaiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä\nriitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti.\nHän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:\n\n-- Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?\n\n-- Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä\noikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut\nlain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.\n\nHuoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat\nyhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet\nhyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.\n\nKatarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien\nasetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja\njykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa\nhän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä\npahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi\ntoiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta\nhän ei päässytkään.\n\nPaul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä\nestämässä.\n\n-- Mene pois tieltä, sinä senkin västäräkki! huusi Katarina.\n\n-- Tyyntykää, rouva, tyyntykää, antakaa minun puhua! sanoi Paul.\n\n-- Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä\nvankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee\nlyödä!\n\nHän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä\nvierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin\ntarttunut keppiin ja sanoi:\n\n-- Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon,\njolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.\n\n-- Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa\nkädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!\n\nHän koetti kiskaista keppiä vapaaksi.\n\n-- Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen\nsiksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen\nvaaraan.\n\n-- Minun täytyy saada niitä nuijia! huusi Katarina.\n\n-- Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi\nPaul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.\n\nPaulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.\n\n-- Ja mikä on tuo nuija?\n\n-- Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja\nasessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada\nherttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.\n\n-- Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan\ntässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?\n\n-- He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul\nMoij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut\nkäsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja\nvei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra\non kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta\nasessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu\nturmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä\nhyväksenne.\n\n-- Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten\nhoukuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos\noikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen.\nOdotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan\nvoima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.\n\nPaul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti\nrivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa\nhän astui vierashuoneeseen.\n\nEdellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla\noli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja\nuhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja\nmolemmat hänen veljensä.\n\nNähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun,\nmutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista\nitsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän\nystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki\nkonnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.\n\nVangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina\nastui sisään.\n\n-- Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia?\nhuusi hän.\n\nVassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä\nhänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo\nKatarina:\n\n-- Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka\neivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta\nihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti\ntekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko\nsinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen,\nmitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta\notetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin\nettä istuinpaikoissasi tunnet.\n\nTästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon,\nettä Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli\nvarma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja\nkuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut\nkuulla:\n\n-- Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien\nnäiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä,\nettä koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla,\nettä vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää\ntavallisen ihon väristä.\n\n-- Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.\n\n-- Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet\nusko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret\npäästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta\nkaikesta.\n\n-- Vannotte sen?\n\n-- Vannon.\n\n-- Kaiken pyhän nimessä?\n\n-- Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.\nKaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!\n\nKaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka\nnämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi\nsotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori\nheitä jäämään ja sanoi:\n\n-- Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet\nliian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita\nsillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän\njärkevästi voida tästä asiasta keskustella.\n\nSotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.\n\nKun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän\nsilmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he\nväistyivät epäröiden vangittujen luota.\n\nAsessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian\nkuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet\nhämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle\nhiljaa:\n\n-- Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi\nturmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat\ntänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille\ntilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.\n\nAsessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka\nlähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon\njoutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän\noli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä,\nniin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi\nkääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:\n\n-- Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä,\nniin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.\n\nHän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja\npoikansa keralla seurasi häntä.\n\nTämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin\nhämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.\n\nBartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei\nvoinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille,\nkoska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki\nentiset määräyksensä.\n\nHämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja\npuhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja\nnyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.\n\nÄkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän\nkääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:\n\n-- Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa\npelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone\ntärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin.\nTänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin\nkihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää,\npojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän\ntalon palkit keikkua kestävät.\n\nTanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin\nhyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti\naivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään\ntahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi\nkädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan\nkohdalta ja jatkoi hyppyään.\n\nKesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti\nkäsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun\ntanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä\nja maljoja.\n\n-- Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää,\nsanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen\nse tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin\nkäsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.\n\nEnsimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani\nsen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen,\nja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.\n\nMuista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux.\nKun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa\npuoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan\nvanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi\nhänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi\nnyyhkyttävällä äänellä:\n\n-- Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka\nlämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa\nmielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin\ntäysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla\näänellään:\n\n-- Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi\nhän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta\nsaa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.\n\nKun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan\nsyrjään ja sanoi hänelle.\n\n-- Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet\ntäällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet\naivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille\nsanonut?\n\n-- Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi\nKatarina ylpeästi.\n\n-- Mitä salaisuuksia sinä tiedät?\n\n-- Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla\njotain omiakin asioita tiedossa.\n\nSyyt illan odottamattomiin vaiheisiin saivat Jokkim ja Barbara kuulla\nPaulilta.\n\n-- Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin\ntähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain\nhyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.\n\n-- Ainakin se, että tällä tavoin olen löytänyt onneni, sanoi Jokkim.\n\n-- Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion,\nsanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka\nei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa\nolemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva\nluonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut\nhuomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa\npari sanaa kanssani.\n\nTanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku\ntoisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.\n\nAterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista\nhyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko\nkutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon\nrouvasta.\n\nTalviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat,\nja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai\ntaluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.\n\nUkko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja\noli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo\nkuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.\n\nVieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle,\nvaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen\nrunsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän\njokaista saajaa varoitti sinä päivänä tavallista hartaammin lukemaan\njumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.\n\n-- Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun\nhän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen\njälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin\narmollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja\narmollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on\nsamaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.\n\nJa kaikkien suureksi ihmeeksi itki jäykkä Katarina ilosta.\n\nKun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa\njälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua\nkohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan\nkupariplootun ja pani sen pojan syliin.\n\n-- Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei\nsitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi\nmöykyttää!\n\n\n\n\nXXIII.\n\nIsänmaa.\n\n\nPitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä\nlevolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus\ntäytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat\nolla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa\nparhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin\nhuoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja\nkirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja\npitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja\nsuuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.\n\nTalvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen\ntuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin\nkeväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi\nherätä.\n\nHe kiipesivät mäen kukkulalle ja sieltä katselivat kaupunkia.\n\nKorkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni\nhuippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen\nja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja\nsen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle\npäin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa\nvähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän\nkaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi\npeitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi\nja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki\nlumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.\n\n-- Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi\nJokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni\nlämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se\nmaan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko\nlapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään.\nJokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä\nliittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne\nminä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan\nkohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran\nkättä.\n\n-- Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin\nvaltakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun\nsillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita.\nMitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain,\njonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen\nmuodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja\nymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee\nkoko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen\nasiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä\nihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!\n\nBarbara painoi päänsä hänen olkaansa vasten ja hymyili.\n\n-- Monasti kapinallisuuden hetkinä olen ajatellut, miksi me ihmiset\nyhden olennon teemme kuninkaaksemme ja häntä palvelemme, sanoi\nJokkim. Nyt tiedän toisin. Hallitsija on sitä, miksi maa hänet\ntekee. Jokainen kasvaa tehtävänsä keralla, ja toisten rakkaus ja\nluottamus herättää hänessä voimia, joiden olemassaolosta hänellä\nei ole aavistustakaan ollut. Onnellinen aika on silloin tullut,\nkun maa rakastaa kuningastaan ja tämä maataan. Tehtävä on minulla\ntäällä, suuri tehtävä, siitä iloitsen. Ja toivon, että kerran poikani\nylpeillen voi lausua: Minä olen viipurilainen! Kun hän sen sanoisi,\nniin silloin hän aivan kuin kruunun laskisi omaan päähänsä. Tue sinä\nminua, niin minusta voi jotain tulla. Ole turvani silloin, kun tulen\nheikoksi, ja opasta silloin, kun en osaa nähdä toisten parasta.\n\nJokkim vaikeni. Yhdessä he katsoivat kaupunkia, ja pyhä riemu täytti\nheidän mielensä siitä, että juuri tämä paikka oli heidän kotinsa, se,\nmissä he saivat elää ja toimia.\n\nIsänmaa, tuo pyhä ja kultainen sana, se, joka jokaisen oikean teon\ntakana on ohjaajana ja kannustajana, oli heidän huulillaan, mutta\nhe eivät sitä tohtineet ääneen lausua. Isänmaa oli heille tänä\njuhlallisena hetkenä aivan kuin heidän oman onnensa avain, se, jonka\navulla päästään elämän salatusta portista siihen maahan, jossa\njokainen teko saa suuren merkityksen, jokainen ajatus laajuuden ja\nkantavuuden. Isänmaa ei ollut heille kuollut sana, jolla itsekkäisyys\npeitetään, vaan se oli heissä elävä voima, joka ihmisen elämän\nsuuntaa oikealle uralle ja antaa sille tarkoituksen.\n\nKun he loivat katseensa ympärilleen itään päin, josta aurinko\nhelotti, niin he näkivät jonkun matkan päässä yksinäisen miehen,\njoka samoin kuin hekin lumottuna katseli päivänpaisteessa kohoavaa\nViipuria.\n\nYksinäinen mies oli huomannut heidät ja astui heidän luokseen. Hän\noli Alexandre de Cloux. Vanhus ei kysynyt mitään, ei ihmetellyt\nsitä, että nuoret tänne olivat saapuneet. Kaikki oli hänestä niin\npäivänselvää, kaiken täytyi juuri näin tapahtua.\n\n-- Kuulin sanasi, nuori mies, lausui hän. Salli minun nyt kertoa\ntälle neidolle, joka elämässäsi tulee olemaan rinnallasi, tarina,\njoka hänelle voi opastaa tietä eteenpäin.\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitten:\n\n-- Vuosisatoja sitten, kun linna juuri oli valmistunut turvaksi itää\nvastaan, oli täällä nuori ritari, Sigge Lake oli hänen nimensä. Hän\nrakasti linnanherran tytärtä ja tämä nuorukaista. Mutta mies ei\ntahtonut onneaan taivaalta ilmaiseksi ottaa vastaan, vaan tahtoi sen\nansaita. Ja kun vihollinen valloitti Käkisalmen, silloin hän sanoi:\n\"Minä tahdon sen takaisin valloittaa! Jos minuun horjumattomasti\nuskot, niin minä voin sen tehdä!\" Ja neito hymyili hänelle ja\nlausui: \"Minä uskon.\" Silloin ritari läksi pienoisen joukon keralla\nKäkisalmea kohden. Hän valloitti linnan ja miehitti sen. Mutta kun\nei pitkään aikaan mitään tietoja linnaan saapunutkaan, niin neidon\nusko alkoi horjua. Etäällä Sigge Lake sen tunsi, ja oli aivan\nkuin vähitellen hänestä olisi tarmo väistynyt ja veri suonissa\nvirrannut kuiviin. Ja jota heikommaksi hän tuli, sitä aremmiksi\ntulivat hänen soturinsakin. Eräänä päivänä vihollinen ryntäsi niin\nsuurella joukolla heitä vastaan, että heissä, jotka siihen asti\nolivat olleet uljaita, syntyi pelko. He päättivät lähteä linnasta\nja raivata vihollisten rivien läpi tiensä. Kaikki kaatuivat, kaikki\nmuut paitsi Sigge Lake, joka haavoitettuna ja kuolevana saapui\nViipuriin. Ei hän moitteen sanaa lausunut, ei valitusta tullut hänen\nhuuliltaan kuullessaan, että neito oli hänet unohtanut ja toisen\nkanssa lähtenyt Ruotsiin. Vihollinen oli lähestynyt linnaa, se tuli\nyhä rohkeammaksi, yhä lähemmäksi se saapui, ja linnan väestössä\nheräsi pelko ja kauhistus. Jo päättivät he luovuttaa linnan. Mutta\nsilloin Sigge Lake, joka tunsi kuoleman saapuvan, antoi kantaa\nitsensä muurin harjalle, asettui seisovaan asentoon peitseensä\nja kilpeensä nojautuneena. Siinä hän oli valmis viimeisen kerran\nottamaan vihollista vastaan. Elämä oli hänestä jo sammunut, yhä vielä\nhän seisoi paikallaan. Vihollinen tuli linnan luo, se jo kiipesi\nvallitukselle, mutta kauhistuneena se kääntyi pakoon nähdessään\njäykän sotilaan, joka kuolleena heitä siinä odotti. Sigge Lake oli\nelävänä heidät voittanut, hän voitti vielä kuolleenakin. Kauhun\nvallassa vihollinen väistyi, ja linna oli pelastettu.\n\nVanhus vaikeni ja sanoi sitten hiljaa:\n\n-- Jokainen ihminen voi tulla suureksi, jos häneen horjumattomasti\nluotetaan! Minä olen vieraasta maasta tänne tullut ja tämän ottanut\nkodikseni. Ja niinkuin osaton lapsi täydellä sydämellään kiintyy\nsiihen, joka hänelle rakkauttaan osoittaa, niin olen minäkin tehnyt.\nMinä rakastan tätä maata aivan kuin omaani. Ja minä vannon sen\npuolesta tekeväni kaiken.\n\nHän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi\nteki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.\n\n-- Siis tekin kuulutte meihin? sanoi Jokkim riemuissaan.\n\n-- Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus\nhymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara\nsinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin\nlasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka\nei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden\ntäytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi\njoksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli,\njoka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.\n\nHeillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat.\nSamassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä\ntalvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin\ntaivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi\nsen alla ollut helpompi hengittää.\n\n\n\n"]