Kiveliön karkurit
Kaarlo Hänninen (1876–1939)
Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
Ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva seikkailu kertoo saksalaisista sotavangeista, jotka pakenevat Muurmannin radan rakennustyömaalta. Pakolaiset taivaltavat halki Lapin ja Perä-Pohjolan ankarimpien erämaiden paikallisten oppaiden avustuksella tavoitteenaan Ruotsin raja. Kertomus perustuu historiallisiin tositapahtumiin.
Kaarlo Hännisen 'Kiveliön karkurit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1618. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KIVELIÖN KARKURIT
Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
Alkusanat.
Maailmansodan alkuaikoina joutui saksalaisia ja itävaltalaisia joukkoja venäläisten sotavangeiksi. Kun samaan aikaan oli käynnissä Muurmanninradan kiireellinen rakennustyö, kuljetettiin näitä sotavankeja sinne töihin ja siroiteltiin pitkin radan vartta, eniten ehkä sen pohjoisosaan, Kuollan niemimaalle, missä he joutuivat kammottavan kurjiin oloihin. Paljon heitä siellä kuoli puutteeseen ja kulkutauteihin, mutta paljon heitä pakenikin Pohjois-Suomen poikki Ruotsiin ja sieltä omaan maahansa. Ne sotavangit, jotka sattuivat saamaan suomalaisen oppaan Muurmannilta saakka, onnistuivat paremmin pakomatkallaan kuin ne, jotka itsekseen, ilman karttoja ja evästä, joutuivat kymmenpenikulmaisen erämaan poikki taivaltamaan, sillä kiveliön olot ovat ankarat. Moni pakolainen nääntyi siellä nälkään eksyksissä harhaillessaan, toisia paleltui kuoliaaksi tai vähissä hengin pelastui ihmisten ilmoille.
Tämä kertomus liikkuu totuuden pohjalla; se selittelee erään saksalaisjoukon seikkailuja Lapin ja Perä-Pohjolan erämaissa, osittain myös heidän oppaillensa toimia ja peräpohjalaisten mielipiteitä niinä aikoina.
Ne peräpohjalaiset, jotka näitä "kiveliön karkureita" ohjasivat ja muutenkin auttoivat ja joista useimmat olivat koulusivistystä saaneita, joutuivat itse kärsimään. Useimmat vietiin vankeuteen venäläisten santarmien ja heidän apuriensa toimesta ja yksi opas teloitettiinkin. Mutta näillä rohkeilla teoilla lujittivat he osaltaan suomalaisten ja saksalaisten välistä ystävyyttä. Ja saksalaiset ovat heitä myöhemmin muistaneet antamalla useimmille kunniamerkkejä. – Helsingissä 20 p. helmikuuta 1923.
Tekijä.
1.
Kolttalainen oli ensimmäisen avoveden tultua soutanut Imandrajärven yli ja laskenut veneensä niemen kaarteeseen, jonka takana mahtava Hiipinätunturi kohottaa ikilunten valkaisemaa päälakeaan Kuollan niemimaan toisten tunturien yli. – Hänen kotaansa, sinne järven taa, oli jo kauan kuulunut kummia viestejä, jotka olivat nopeasti kiertäneet majasta majaan herättäen levottomuutta erämaiden arkamielisissä asukkaissa. Siellä Imandran takana rakennetaan 'rautaista tietä', Muurmanninrataa – niin ne huhut kertoivat – ja karhut sekä kaikki muutkin petoeläimet pakenevat laumoittain niiltä seuduilta, eivätkä lappalaisetkaan uskalla enää asua siellä... Nyt hän oli omakohtaisesti tullut ottamaan asioista selvää ja seisoi siinä rantakoivikon suojassa kuuntelemassa. Hänen korviinsa kantautui vasarain kalketta, rautakankien helinää, puiden ryskettä ja miesten hoilotusta. Silloin tällöin kuului kova pamahdus kuin sata karhupyssyä olisi yht'aikaa laukaistu. Häntä, hiljaisten tunturien miestä värisytti, mutta syntyperäinen uteliaisuus houkutteli häntä lähemmäksi työmaata, niin että hän voi nähdä tekijät ja kuulla heidän puheensa. Eivät olleet työmiehet lappalaisia – sen kuuli kohta – eivät venäläisiä, eivätkä suomalaisiakaan. He puhuivat perin outoa kieltä ja muukalaisten näköisiä olivat muutenkin.
– Taitavat olla niitä sotavankeja, tuumi äijä itsekseen – koska kirgiisi nagaikalla komentelee. – Orjia ne ovat – keisarin orjia – – –
Harmissaan palasi ukko veneelleen, painoi korean neljäntuulenlakkinsa syvempään ja alkoi soutaa kotiinsa kiireesti kuin jotain pakoon. Kun vene toisinaan tärskähti kovaan jääteliin, joka helisten halkesi kappaleiksi ja jonka sirpaleet ilkeästi raapivat vastatervatun veneen laitaa, karmi se soutajan selkäpiitä – – –
– Tämä ei tiedä hyvää kolttain maalle, tuumi hän itsekseen – kun rautahepo alkaa hihkua porojen palinmailla. Pois on täältä paettava sinne, minne ei moinen meteli kuulu.
Äkeissään souti äijä Imandran poikki ja vielä kotonaankin lappalaisten tulevaisuutta päivitteli.
– Aikoihin on eletty, päiviin päästy! sanoi hän vaimolleen. – Kohta rautahevonen ruhjoo lappalaisen porolaumat, ja se tuo tullessaan 'lantalaisia' kuin sääskiä, jotka syövät viimeisenkin sarvipään tuntureilta ja kalan järvestä, ja koltta kuolee nälkään.
– Minkäpä sille voit! virkkoi vaimo.
– Keisari muka tarvitsee rautatietä, että voisi kuljettaa ampumatarpeita meren rannalta. On sekin tsaari, joka vain ihmisiä varten kuulia valattaa, mutta ei anna lappalaiselle edes susien ja karhujen ampumista varten; Norjan puolelta täytyy niitä varkain tuoda. Jos tuoja tulee ilmi, niin tyrmään työnnetään. Tänne Kuollan niemimaalle on hän lähettänyt orjinaan kaiken maailman kansoja raatamaan rautatiellä ja syömään kolttain eväitä... Viralta sellainen tsaari!
– Karkailevanhan ne kuuluvat, sotavangit... huomautti vaimo.
– Karkaisin minäkin heidän sijassaan. Laumoittain ne pakenevat, lisäsi äijä, ja hyvämieli hytkäytti hänen kasvolihaksiaan.
2.
Hiipinätunturin alla työskenteli saksalaisia sotavankeja, jotka olivat joutuneet venäläisten käsiin Itä-Preussin rintamalla. Korkean kulttuurin keskeltä oli heidät viskattu asutuksen pohjoisimmalle rajalle, oloihin, joista he eivät olleet tienneet uneksiakaan. Venäjän valtio teetti heillä uutta rataa, jota myöten sitten aiottiin kuljettaa aseita keskusvaltojen pään menoksi. Maansa tulevaisuutta sureville saksalaisille se ei ollut mieluista työtä.
Leveähköä maantietä muistuttavan rautatieluonnoksen vieressä oli pyöreistä hitsistä salvettuja, matalia, pieni-ikkunaisia parakkeja, joita lämmitettiin peltikamiinoilla ja joiden sivuseinillä oli makuulavitsoita – muita huonekaluja ei niissä ollutkaan. Niissä asuivat sotavangit öillä ja lepoaikoinaan. Toisissa oli ainoastaan saksalaisia, muissa itävaltalaisia sekä töihin värvättyjä kiinalaisia, venäläisiä ja suomalaisia, mitä kansallisuutta mihinkin sattui. Välillä oli asestettujen vahtien ja työnteettäjien asuntoja, joista silloin kuului ryssien ja kirgiisien laulun hoilotusta. Suurin parakki toimi sairaalana, missä keripukkiset, keuhkotautiset, kuumesairaat ja punatautiset sekaisin viruivat kuoleman viikatemiestä odotellen. Sen edessä oli hautausmaa; siellä oli sotapappi Gottlebenillä kyllin työtä – – – "Taaskin yksi on joukostamme siirtynyt iäisyyteen, taaskin on yhdelle kurjuuden mitta täyttynyt" – niin hän tavallisesti alkoi hautauspuheensa.
Ja millaisia olivat nämä jälkeen jääneet...? He olivat olleet reippaita, komeita nuoria miehiä Muurmannille tullessaan, nyt he olivat laihoja, masentuneita, ennen aikaansa vanhentuneita, useat keripukkia tai leiniä sairastavia. Sotilaspuku oli kulunut ryysyiksi, ja sen alkuperäisen värin oli parakin noki kokonaan peittänyt. Vanhuuttaan haukottelevista kengistä pistivät monella varpaat esille.
Päivän työ oli päättynyt, ja kenttäkeittiössä valmistetun illallisen syötyään menivät saksalaiset levolle. Toiset nukkuivat heti raskaan työn, ikävän ja monenlaisen kurjuuden uuvuttamina, toiset tuijottivat synkkinä parakin kattoon kerraten ajatuksissaan kotiasioita, muistellen omaisia ja lähtöä heidän luotaan, mutta useimmat ajattelivat sitä, miten pääsisi pois tästä hornan kuilusta.
Nuori luutnantti Braun, pitkä, tummatukkainen mies, jonka mustista silmistä säteili usein viha tätä ryssäin järjestystä kohtaan, oli vielä ulkona parakin ovella.
Hänen edessään aukenivat Imandran aavat ulapat, jotka loivat juuri viimeisiä jääkahleitaan. Sohisten ja ryskyen hienonivat sinisenharmaat raudusjääkentät niemien ja saarien kallioihin, ja hienot jääpuikot kilisivät kuin hopeakellot kivisillä rannoilla. Laaksojen kääpiökasvuiset koivikot olivat kohta hiirenkorvalla, mutta mahtavan Hiipinätunturin harteilla oli vielä melkein yhtenäinen lumivaippa. Imandran takana, lännessä, kohosi lumilaikkaisia tuntureita toinen toisensa takaa, ja niiden kalju pää ruskotti niin kummallisen viettelevästi. Siellä tunturien ja kiveliön takana tiesi Braun olevan ystävällisen maan, Suomen. Jos sinne pääsisi, olisi melkein kuin kotona.
– Herättäisinkö toverit, tuumi hän itsekseen, – kuiskaisin jokaisen korvaan, että nyt on aika karata, kun vahdit ovat poissa? Luontokin katkoo talven kahleita, miksikä me emme yrittäisi pois tästä hiiden kuilusta? Siellä Koutaniemen kainalossa olisi kolme venettä talviteloillaan. Ne laitettaisiin kuntoon ja soudettaisiin Imandran yli. Kirgiiseillä ei olisi veneitä, ja tuskin nuo arojen asukkaat osaisivat soutaakaan. Pahin pula olisi muonituksessa, millä elettäisiin Suomen puolelle samoillessa. Varasto-aittakin oli aivan vahtisotilaiden parakin luona, eikä sieltä siis käynyt muonaa ottaminen. Ja huonosti suunniteltu pako olisi sama kuin kuolema.
Näissä mietteissään käveli luutnantti, kun hän äkkiä huomasi pensaikossa, rannan puolella, miehen hiiviskelevän parakille päin.
– Mikä lienee miehiään, tuumi Braun. – Ei se ollut ryssän sotamies – sen näkee kohta – ei kolttakaan... Olisikohan suomalainen...?
Suomalainenhan se oli, tupakan kauppias Taipale, joka joskus ennenkin oli melkein henkensä uhalla käynyt parakilla tavaroitaan myymässä ja tuomassa sotauutisia rintamilta. Ja silloin oli aina parakissa kuin pieni juhla.
– Tervetuloa, tervetuloa! – toivotti Braun pudistaessaan miehen kättä ja huudahti samalla parakin ovelta: – Suomalainen on tullut.
Se oli kuin taikasana, joka pani tuossa tuokiossa jalkeille koko parakin väen.
– Tervetuloa! toistettiin joka taholta.
– Onko sotasanomia? Toitko sanomalehtiä? – uteli miesjoukko kehien Taipaleen keskelleen. Muutamat sotavangeista osasivat vähän suomeakin.
Taipale veti laukustaan käärön suomalaisia sanomalehtiä. Niistä eivät saksalaiset paljoa ymmärtäneet, mutta Taipale selitti merkkejä käyttäen, että saksalaiset etenevät. Eräässä lehdessä oli molempien rintamain kartta, ja luutnantti selitti miehille saksalaisten asemia.
– Eläköön, eläköön!
Kaikkien silmät loistivat. Väsymys, nälkä ja kurjuus oli kuin pois pyyhkäisty. Isänmaallinen innostus ja voiton huuma oli läikähtänyt kuin lämmin, virvoittava laine tänne pohjan perille, napapiirin taakse, loihtien juhlamieltä paljon kärsineiden miesten rintaan.
Hupaisesti kului haastellessa valoisa kesäinen yö. Aurinko oli jo kiivennyt Hiipinän harjan kohdalle, kun Taipale lähti parakilta Kannanlahden kylää kohti aikoen sieltä oikaista suoraan monipenikulmaisen erämaan halki Suomeen, Kurtin kyliin. Viikon perästä oli hänen määrä palata takaisin – niin oli sovittu. Ristiniemeen, Imandran länsirannalle, piti hänen tulla ja tuoda leipää, voita, kompassi ja kartta. Silloin aikoi Braunin parakin väki jättää Muurmannin radan rakennustyöt ikuisiksi ajoiksi ja pyrkiä isänmaataan ja suurta vapautta kohti.
3.
Kesä tulee Lappiin nopein askelin: lumi katoaa kuin siivellä pyyhkäisten, ruoho nousee nopeasti ja lehti lehahtaa viikossa koolleen. Tundran ruskeasta sammalesta kohoaa puhdasvärisiä, suuriteräisiä kukkia: lapinvuokkoja, kivirikkoja, uuvanoita, kurjenkanervia... Muuttolintuja tulee parvi parven perästä kiireesti kuin peläten myöhästymistä, riemukkaasti tervehtien Lappia kuin kaukaista onnen maata, jonka juuri on saavuttanut. Elämän valtimot sykkivät silloin Lapissa voimakkaina.
Silläkin viikolla, joka oli määrätty pakovalmistuksiin, edistyi kesäntulo ripeästi. Imandralta kuului kaiket päivät allien ja meriteerien laulua, soilta kurkien karjuntaa, kuovien vihellystä tai viklojen lyhyitä varoitushuutoja. Suojaisissa metsiköissä lauloivat sinirintasatakielet ja illoilla helkyttelivät laulurastaat surunvoittoisia säveleitään. Talven jäykistämä Lappi oli herännyt uuteen elämään, se oli muuttunut elämää ja toiveita herättäväksi maaksi.
Se elämän into, minkä kesä toi, oli tarttunut osittain sotavankeihinkin. Samaan aikaan kuin muuttolinnut sankoin parvin kiirehtivät Lappiin, karkailivat sotavangit yksittäin, kaksittain tai joukoittain etelää kohti. Useimmat eivät koskaan palanneet Kuollan niemimaalle, mutta kovaonnisimmat joutuivat kirgiisien käsiin, piestiin tai ammuttiin muille varoitukseksi. Vahteja oli siitä syystä lisätty.
Luutnantti Braunin parakin asukkaat olivat määräpäivään pysyneet koolla. Kukaan ei ollut yrittänytkään pakoon ennen muita. Yhdessä he olivat päättäneet lähteä, tuli mitä tuli.
Oli puolenyön aika. Selvinä kuvastuivat tunturien varjot Imandran peilikirkkaaseen pintaan, vain purojen suilta ja lahdista nouseva sumu niitä paikoin himmensi. Parakeilla oli jo hiljaista, varsinkin Braunin parakilla. Sen edustalla istuva väkevä kirgiisi voi siis huoletta asettaa kiväärinsä seinää vasten ja muistella aron kevättä.
– On se toista kuin tämä Lapin kevät, puhui hän puoliääneen. – Kun kukkasmerenä loistaa aava aro, kun auringon laskiessa iltatuuli tuo juovuttavaa liljain tuoksua, silloin... silloin kirgiisi rajulla ratsullaan kiitää kultansa luo kuin kuningas kukitettua tietä, niin että oriin harja tulena hulmuaa...
Hän ei innoissaan kuullut parakin väen epätasaista, kuin pidätettyä hengitystä, lyhyitä huokauksia, ei nähnyt silmäniskuja eikä huomannut, että miehet makasivat reppu pään alla.
Vääpeli Schönemann nousi hiljaa vuoteeltaan alalavitsalta, kyyristyi käytävälle ja hiipi kuulumattomin askelin ovelle. Toisten silmät seurasivat kulkua, hengitys salpautui. Hän muistutti siinä hyökkäykseen valmistautuvaa leijonaa. Yht'äkkiä iski hänen jättilaiskouransa kirgiisin niskaan ja toinen painoi tiukasti suuta, niin ettei huutoa kuuluisi. Vahti sidottiin köysiin, suuhun työnnettiin kapula ja niin hänet jätettiin parakin seinään sidottuna odottamaan vahdin vaihtoa. Reput selkään ja tulista juoksua veneille. Talviteloilleen kumotut veneet käännettiin kohdalleen ja työnnettiin vesille. Samassa täyttyivät ne pakolaisista tullen niin lastiin, että partaat vain jäivät pinnan yläpuolelle. Oppineimmat soutajat, jotka olivat kasvaneet Itämeren tai Itä-Preussin suurten järvien rannoilla, asettuivat airoihin, ja kohisten halkoivat veneet tyyntä Imandran pintaa Ristinientä kohti. Sillä aikaa oli seinään sidottu vahtisotilas saanut suukapulan irti. Veneet olivat tuskin kilometriäkään rannasta, kun parakilta alkoi kuulua hurjaa huutoa. Rannalle juoksi joukoittain sotilaita, jotka heti rupesivat ampumaan. Kuulia vinkui veneiden ympärillä, satoi kuin rakeita tyynen veden pintaan, mutta vain muutama raapaisi ensimmäisen veneen soutajan käsivartta. Vihdoin olivat veneet kantomatkan ulkopuolella. Mutta samalla näytti uhkaavan vaara toiselta taholta. Niemen takaa, toisten parakkien kohdalta, lähti heidän peräänsä neljä venekuntaa sotilaita. Braunin tietojen mukaan ei pitänyt olla muita veneitä lähellä. Pahaksi onneksi oli kuitenkin juuri sinä yönä tullut lappalaisia läheiselle muonitusasemalle veneillään poronlihoja tuomaan. Niillä lähtivät ryssät ajamaan pakolaisia takaa.
Siinä syntyi hurja kilpasoutu kirkkaana kesäyönä. Henkensä edestä kiskoivat Braunin venekuntien soutajat raskaita lasteja. Joka aironvedolla kohosivat soutajat puoleksi seisaalleen antaakseen vedoilleen suurempaa voimaa, toiset työnsivät avuksi. Joka kerta jännittyivät soutajain lihakset ja jänteet kuin kanteleen kielet, ja hiki juoksi virtanaan pitkin selkää. Mutta venäläisillä sattui myös olemaan hyviä soutajia, ja sitäpaitsi keveämmät ja parempikulkuiset veneet. Välimatka lyheni arveluttavasta. Näytti jo vähän aikaa siltä, että venäläiset ennättävät ampumamatkan päähän, ennenkuin pakolaiset pääsevät aavalta selältä saarisille vesille, Ristiniemen puolelle. Juuri kun veneet olivat kääntymässä ensimmäisen kalliosaaren taa, alkoivatkin venäläiset ampua. Mutta matka oli vielä liian pitkä, joten osumisen mahdollisuudet olivat pienet. Taitavasti saarien suojia hyväkseen käyttäen pääsivät saksalaiset Ristiniemen rannalle ilman tappioita.
He eivät kerinneet vetää veneitä maalle, vaan juoksivat kiireesti rantakoivikon suojassa kivien taa, sillä venäläiset ampuivat jo lyhyeltä matkalta maihinnousupaikkaan. Jos pakolaisilla olisi ollut viisikään kivääriä, olisivat he helposti voineet pitää venäläiset loitolla. Yhdellä kiväärillä ja muutamilla panoksilla ei voinut asemaa puolustaa. Eikä saksalaisilla ollut suurta haluakaan niissä oloissa taisteluun, sillä Saksan kohtalo ratkaistiin tärkeämmillä rintamilla.
Saksalaiset juoksivat kiivaasti metsän suojassa nientä pitkin ehtiäkseen laajan erämaan kätköön, ennenkuin ryssät ehtivät niemen kapealle kannakselle pakotietä katkaisemaan, mikä näytti olevan tarkoituksena. He olivat nimittäin jättäneet vain yhden veneen ja pari miestä vartioimaan saksalaisten veneitä ja maallenousupaikkaa, mutta soutivat kolmella veneellä huimaa vauhtia niemen sivua kannasta kohti. Venäläisillä oli lyhyempi matka, sillä niemi oli kaarenmuotoinen, ja he olivat lahden puolella. Siinä kaukaisen Imandran rannikolla oli taas käynnissä tuima kilpailu ja taistelu elämästä. Pieni etumatka olisi riittänyt pelastamaan saksalaiset. Vaikka he juoksivat niin hurjasti kuin jaksoivat, näkivät he puitten lomitse, että venäläiset sittenkin ehtivät ennen kapealle, puuttomalle kannakselle. Braun, joka johti juoksua, seisahtui erään korkean kallion sivulle, aivan lähelle kannasta, ja lausui hengästyneenä masentavat sanat:
– Olemme saarretut.
Kiven suojasta he näkivät, että venäläiset nousivat juuri kannasta miehittämään. Seuraukset olivat heille päivänselvät. Venäläiset tulisivat kulkemaan ketjussa niemen kärkeä kohti ja ajaisivat heitä kuin metsän otuksia vangitakseen heidät viimein niemen kärjessä ja sitten – ampuvat tai pieksävät.
– Meillä on enää vain kaksi pelastumisen mahdollisuutta, sanoi luutnantti. – Meidän on joko piilottauduttava niemelle niin hyvin, etteivät ryssät löydä tai palattava maihinnousupaikalle ja vallattava veneet, joita ehkä vartioivat heikot voimat.
– Lähes kolmenkymmenen miehen piilottaminen näin pienelle alueelle näyttää mahdottomalta, väitti vääpeli Schönemann, – eikä veneidenkään valtaaminen yhdellä kiväärillä liene helppoa.
– Muita keinoja ei ole. Takaisin veneille päin! komensi Braun.
Ja miesjoukko lähti juoksemaan niemen kärkeä kohti metsän suojassa. Erään mäen päältä he näkivät, että veneitä vartioi vain kaksi miestä, jotka luullen saksalaisia aivan aseettomiksi, huoletonna istuivat rantakivillä. Ehkä he luulivat, että saksalaiset jo olivat päässeet pakenemaan mantereelle eivätkä yrittäisikään takaisin veneille.
– Me yllätämme heidät, kuiskasi luutnantti. – Jääkää te toiset tähän, kunnes me annamme merkin. Me lähdemme Schönemannin kanssa ottamaan noilta aseet ja veneet. Kannaksen puolelta eivät ryssät ehdi vielä tulla, sillä he ovat epätietoisia siitä, olemmeko jo menneet niemeltä vai olemmeko vielä täällä.
Braun ja Schönemann hiipivät kuin intiaanit vahtisotilaihin päin, aukeammilla rinteillä ryömien, mutta puiden ja kivien suojassa kyykkysillään käyden. Braunilla oli kivääri valmiina, hänen toverillaan vain puukanki, jonka piti näytellä kiväärin osaa. Suuren kiven suojassa he pääsivät lähelle, vain muutaman askeleen päähän venäläisistä, jotka tapansa mukaan puhelivat innokkaasti keskenään samalla käsillään viittoen. Kuiva risu katkesi luutnantin jalan alla, venäläiset heristivät korviaan, mutta kun ei mitään kuulunut, jatkoivat he keskusteluaan.
– Kädet ylös! karjaisi Braun venäjän kielellä, ojentaen kiväärinsä miehiä kohti ja hypäten toverinsa kanssa aivan sotamiesten eteen.
Toinen yritti aluksi tarttua kivääriinsä, mutta nähtyään Braunin tähtäävän, kohotti hän kätensä kuten hänen toverinsakin. Vääpeli sieppasi kiväärit maasta, ja otti patruunavyöt ja väkipuukot heiltä pois. Kaikki kävi aivan silmänräpäyksessä.
– Emme tee teille mitään, jos olette hiljaa ettekä liiku paikoiltanne ennenkuin pääsemme järven taa, sanoi luutnantti, joka aina karttoi turhaa verenvuodatusta.
Venäläiset lupasivat olla paikoillaan. Vääpeli viittasi tovereilleen, jotka juoksujalkaa riensivät veneisiin. Neljä venettä lähti heti rannasta huimaa vauhtia kiitämään lahden yli toiseen niemeen kolmen kiväärin tähdätessä rannalla kädet ylhäällä seisovia venäläisiä, jotka etäämpää katsoen muistuttivat lappalaisten seitoja.
Kannaksella hajallaan kuljeskelevat sotilaat huomasivat paon liian myöhään, kun saksalaiset olivat jo puolivälissä selkää. Huutaen ja meluten juoksivat venäläiset veneisiinsä, ja samalla kuin ne suunnattiin pakenijain perään, avasivat venäläiset tulen, johon saksalaiset kolmella kiväärillään vastasivat. Vaikka välimatka oli pitkä, vinkuivat kuulat kuitenkin arveluttavan lähellä pakolaisten veneiden ympärillä. Sotilas Berg haavoittui lievästi olkapäähän, varusmestari Schmied sai kuulan käsivarteensa. Saksalaisille näytti tulevan useampia osumia, sillä kahdessa veneessä syntyi hämminkiä. Venäläiset muuttivat suuntaa ehättäen maalle niemen kainaloon saksalaisten tarkan tulen alaisina.
Pakolaiset pääsivät maihin ilman pahempia vaurioita ja juoksivat erämaan koskemattomiin metsiin, mistä takaa-ajajat eivät heitä löytäneet. Läheiseltä vaaran laelta he näkivät Imandran aavain selkien leviävän aamuauringon valossa ja Ristiniemestä kolmen veneen pyrkivän Muurmanninradan parakkeja kohti.
4.
Kunnioitusko itse valtakunnan rajaa kohtaan vai rajantakaisten naapurien karttaminenko lienee ollut vaikuttamassa siihen, että koillisrajamme molemmin puolin on laaja, asumaton erämaa, kymmenpenikulmainen, koskematon kiveliö, jossa ihminen harvoin tapaa ihmisen ja jossa karhut ja muut suuremmat pedot ovat löytäneet viimeisen turvapaikkansa paetessaan joka puolelta saartavan kulttuurin tieltä. Maanmittarin nauha ei ole sitä kaikkialta mitannut, pienemmille järville ja soille ei ole kukaan vielä nimiä antanut, ja vain harvoissa paikoissa johtaa kaitainen polku niiden läpi toiseen valtakuntaan. Moni outo, joka omaan vaistoonsa ja osaamistaitoonsa luottaen on ylpeänä lähtenyt niiden läpi taivaltamaan, ei ole koskaan määräpaikkaan saapunut. Vuosien perästä näitä synkkiä saloja kiertelevä metsästäjä tai porojen hakija on löytänyt luurangon, jonka lahonneet sormet ovat puristaneet paperilappua tai tuohta, johon vainaja on kyhännyt viimeisistä vaiheistaan kertomuksen kuin testamentiksi muille kiveliön kävijöille. Vain lappalainen, erämaan ja tunturin poika, ja uudisasukas sitä tarkemmin tuntevat ja osaavat sen oikkuja seurata.
Nuortijoen, Tuntsan ja Kuntsajoen halkomaan erämaahan eksyi maailmansodan aikana moni itävaltalainen tai saksalainen sotavanki, joka sen läpi yritti karata Muurmannilta omaan maahansa. Ken pääsi Suomen uudisasunnoille saakka, hän oli pelastunut.
Kruununtorppari Taipale, itsekin sydänmaan asukas, oli lukemattomia kertoja kulkenut tämän rajaerämaan halki, kuljettanut tavaraa ja opastanut ihmisiä puoleen ja toiseen eikä ollut milloinkaan eksynyt. Ensi kertaa piti hänen kuitenkin nyt opastaa sotavankeja, kun hän Braunin parakilla lupasi tulla sovittuna päivänä Ristiniemen tyvelle.
Raskain kantamuksin riensi Taipale kaksi päivää, urvahtaen vähän yösydännä nuotiotulen ääressä, kunnes vihdoin näki edessään Imandran ulapat. Oli ilta. Jännittyneenä katseli hän järven yli, pääsivätkö pakolaiset matkaan. Parakilta nousi savu kohtisuorana patsaana tyyneen, autereiseen ilmaan.
– Siellä kai keitetään illallissoppaa sotavangeille puolimädänneestä puhvelinlihasta tai kuivatuista Jäämeren turskista! tuumi itsekseen Taipale.
Siinä rantakivellä istuessaan johtuivat hänen mietteensä maailman politiikkaan ja sotaan. Miksikä kansa on taistellut kansaa, valtakunta valtakuntaa vastaan? Eikö maata ole kylläksi kaikille? – Olisi sitä ainakin täällä Lapin sydänmailla. Miljoonittain on miehiä sodan verisillä poluilla. Isät on temmattu lapsilta ja sulhaset morsiamilta. Sekä voittajat että voitetut kärsivät koti-ikävää. Jos kysyt noilta raakalaisen näköisiltä kirgiiseiltä, mitä he eniten toivovat, niin he vastaavat empimättä: vapautta ja kotiin pääsyä. Monen kyyneleen hän oli nähnyt vierivän sotavangeiltakin ikävän tähden. Ei kai ollut synti auttaa heitä kotimaahansa, kansansa ja omaistensa luo. Ja maksoivathan ne oppaitten vaivat...
Puoliyön tienoissa hän näki saksalaisten lähtevän venäläisten veneiden seuraamina, rantapensaikon suojasta hän seurasi taistelua ja näki viimein saksalaisten pääsevän maihin. Maihinnousupaikkaan oli pitkä matka. Hän lähti kiertämään sinne rannikkoa pitkin, mutta kun hän tuli veneiden luo, ei hän tavannut ketään. Hän kierteli sen yön lähiseudun metsissä, löytämättä pakenevia. Aamulla hän palasi uudestaan Ristiniemen tyvelle eikä tavannut aluksi jälkeäkään, mutta tarkemmin katseltuaan hän näki seipään nenässä tuohikäppyrän. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu seuraavat sanat:
"Menemme suoraan lounaaseen. Braun."
Se ei ollut Taipaleen mielestä oikea suunta, eikä ollut lainkaan viisasta lähteä sinne omin neuvoin niin suuren miesjoukon kanssa ja luultavasti ilman ruokaa. Pelkäsivätkö he ryssien palaavan etsimään heitä vai luulivatko hänen pettäneen lupauksensa? Miten löytää heidät sydänmaalta? Näissä mietteissään Taipale lähti aamupäivä-auringon lämpimästi paistaessa ja inisevien sääskiparvien piirittäessä astelemaan lounaaseen päin. Sääskien tähden piti hieroa vyöllä roikkuvasta pullosta uutta pikiöljyä kasvoihin, jotka ennestäänkin olivat ruskeat kuin tervaskannon kylki.
Ei oltu Lapin erämaissa ennen nähty sellaista matkuetta kuin oli se saksalaisten pitkä jono, joka kiireesti lähti Imandran rannalta painumaan ikuisten metsien kätköön. Siinä oli miestä Pohjois-Saksan mäkimailta, uuraita talonpoikia, jotka sota oli auralta riistänyt; siinä työläisiä Magdeburgin sokeritehtaista, käsityöläisiä ja konttoristeja Kölnin ja Berliinin suurkaupungeista, miehiä, joille maalais- ja varsinkin erämaan elämä oli ennen sotaa ollut vierasta. Siinä oli muutamia oppineita, alempia upseereja sekä sotapappi Gottleben, jolla oli aina antaa miehille lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Niin erilaisista oloista kuin he olivatkin, oli sotilaselämä ja sotavankeus muovaillut heitä saman kaavan mukaan.
Sotavankeus tekee yleensä mielet masentuneiksi ja apeiksi, mutta varsinkin Kuollan niemimaalla, jossa pitkä talvinen pimeys ja tavaton pakkanen painostavat muun kurjuuden lisäksi, olivat sotavankien ruumiin- ja sielunvoimat lamaantuneet. Nämä vapauden ensi tuulahdukset, joita erämaa tuntui henkäilevän, saivat kuitenkin monen silmät loistamaan ja melkeinpä iloinen puheen sorina kuului metsässä kiemurtelevasta mieskaravaanista.
– Deutschland, Deutschland, über alles – alkoi rohkaisevasti sotapappi, ja pian kaikui tämä mahtava, innostava laulu voimakkaana miesjoukosta – luultavasti ensi kerran Lapin erämaissa –, ja kaiku kiiri aamukosteuden kannattamana tunturista tunturiin.
Laululla tahdottiin myös kutsua opasta, Taipaletta, jos hän oli tullut, sillä laulu voisi kuulua Ristiniemen tyvelle saakka. Korkealla, matalametsäisellä aholla odotettiin ja huudettiin, mutta ihmisääntä ei kuulunut. Kurjet vain vastailivat läheiseltä nevalta ja metsäpurolta kuului hanhien kaakatus. Kun opasta ei parisen tunnin odotuksen ja huutelujen jälkeen näkynyt, palasivat Braun ja eräs sotilas Ristiniemelle ottamaan selkoa Taipaleesta ja samalla katsomaan, tulevatko ryssät ajamaan takaa suuremmilla voimilla. Pääjoukko jäi aholle odottamaan.
Lähetit eivät löytäneet Ristiniemeltä merkkiäkään oppaasta, mutta Braun kirjoitti tuohikäppyrään suunnan, mihin aikoivat vaeltaa, ja asetti käppyrän kepin nenään rannalle. Masentunein mielin palasivat miehet tovereittensa luo ja vakuuttelivat, ettei suomalainen ollut pitänyt lupaustaan.
Äskeinen innostus alkoi miehistä haihtua. Painostava tunne hiipi sijaan, sillä erämaan suuruus ja autius vaikuttaa ensin vapauttavasti ja nostattavasti, erämaa ottaa aluksi kuin avosylin vastaan sinne paenneen, mutta myöhemmin se voi olla armottomampi kuin pahin vihollinen.
– Täällä nyt harhailemme kuin ennen israelilaiset korvessa tietämättä tarkemmin matkan suuntaa ja vielä ilman ruokaa, valitteli entinen kölniläinen autonkuljettaja.
– Mutta Herra johdatti Israelin lapsetkin korvesta Kanaanmaahan, huomautti sotapappi.
– Varusmestarillamme ja kokillamme ei liene nyt liikaa työtä täällä kiveliössä, veisteli vääpeli.
– Ihan ensiksi on ruokatavaroistamme tehtävä luettelo ja säännösteltävä annokset, sanoi luutnantti. – Syötävä on myöskin ennenkuin matkalle lähdetään.
Pian oli ruokatarpeet katseltu ja arvosteltu. Varusmestarilla oli seinällä kuivattu, vanhaa viulua muistuttava poronlapa, jonka hän oli löytänyt lappalaisten veneestä. Toisilla oli lisäksi muuan limppu, suolaa ja pari kuivattua turskaa. Kun siinä sitten eväitä alettiin maistella, loppuivat ne samalla, ja miehet jäivät sittenkin nälkäisiksi.
– Tällä syönnilläkö aiomme taivaltaa kymmenpenikulmaisen, tiettömän sydänmaan yli? huomautti joku joukosta.
– Meillä on kolme kivääriä ja toistakymmentä kuulaa. Minä luotan niihin enemmän kuin pieneen eväslaukkuun. Olen kuullut, ettei mies kuole nälkään Lapinkaan metsissä, jos hänellä on mukana pyssy, puukko, tulitikut ja suolaa, väitti luutnantti.
– Ei taida yksi mies kuolla nälkään, mutta tällaiselle joukolle ei pyypaisti riitä, lisäsi edellinen puhuja.
Auringon ja kellon avulla määrättiin siinä matkan suunta, ja kohta kumisi taas kuiva, kanervainen aho miesjoukon anturoiden alla. Aluksi he aikoivat taivaltaa edessä kohoavaa tunturia kohti, joka kuin majakkana nosti päätään pienempien vaarojen ja mäkien yli.
Aho muuttui vetiseksi korveksi, sen takana levisi laaja, laiteiltaan kääkkyräpetäjiä kasvava, keskeltä rimpinen suo, muuan laajoja Lapin aapoja. Niiden yli ei tahdo päästä muu kuin kevyt, suurikenkäinen lappalainen, joka joustavin, kepein askelin kuin sivumennen koskettaa niiden hyllyvään kamaraan ja joka osaa valita lujimman turvemättään tai raatteen juuren askeltensa alle. Outo kulkija niihin vajoo. Niinpä saksalaisemmekin kahlailivat ensin vyötäreitään myöten lettosuon rimmissä, kunnes oppivat sen oikut ja tavat. Se oli väsyttävää matkaa, yhtämittaista kiertelemistä ja kaartelemista. Rimminharjoja myöten päästiin pitkälle, melkein suon toiseen laitaan, kun nämä Lapin luonnon valmistamat sillat yht'äkkiä loppuivat. Miesten täytyi taas palata suon toiseen laitaan ja valita uusi harjanne. Taiteilija Haase vajosi hetteeseen kainaloitaan myöten. Tämän mutakylvyn jälkeen piti hänen äärimmilleen ponnistaa voimiaan pysyäkseen toisten rinnalla. Keripukin jäykistämät jäsenet eivät enää totelleet miehen tahtoa. Jalat retkahtelivat, mies horjui kuin humalainen ja kaatui usein tai istahti vapaaehtoisesti levähtämään rahkamättäille.
Suo vaihtui viimein kovemmaksi rämeeksi, se rajoittui taas kangasmaihin, joilla kulku oli helpompaa. Iltamyöhällä saapui matkue korkean Ahventunturin liepeille. Siinä oli pakostakin levättävä, yövyttävä nuotiotulille. Miehet heittäytyivät pehmeälle karhunsammaleelle ja olisivat kai heti nukkuneet, huolimatta suolia kurnivasta nälästä, jolleivät miljoonat sääsket olisi hyökänneet verottamaan heidän muutoinkin vähäistä verimääräänsä. Kuivista kelopuista tehtiin nuotiot. Niiden tervassavu karkoitti itikat, ja tulen lämmössä kuivuivat kastuneet vaatteet ja jalkineet.
Joku miehistä yritti siinä vitsailla, muistutellen mieleen Berlinin sileitä katuja ja upeita ravintoloita, mutta häneen kohdistettiin vihaisia silmäyksiä. Toinen yritti laulaa, mutta sävelet tyrehtyivät aivan alkuunsa. Siinä nuotion lämmössä arvioitiin tilannetta puolelta ja toiselta, kunnes uni, kaikkien lohduttaja, valtasi seurueen. Kumea kuorsaus ja tasainen hengitys kuului vain nuotiopuiden paukahdellessa hiljaiseen yöhön. Uteliaat, punapyrstöiset kuusankanärhit hyppelivät vain ympärillä tutkistellen, onko jäänyt aterian tähteitä. Ja suurisilmäinen huuhkaja, tummien metsien filosofi, iltalennollaan istahti läheisen kelohongan latvaan ihmettelemään outoa näkyä. Saatuaan savun hajua sieraimiinsa se lensi pois kuulumattomasti yöhuurujen peittämään kuusikkonoroon.
Nuotiot olivat hiiltyneet ja sammuneet, kun miehet haukotellen, kankein jäsenin ja kylmästä väristen nousivat maavuoteiltaan.
– Nouskaapa, pojat, aamukahville, sanoi leikkivästi Sonntag, entinen teurastaja Danzigista.
– Joko makkarasi ovat paistuneet, pisteli toinen.
– Tässä ei ole leikin sijaa. Kuoleman luurankomies meille pahasti irvisteli yöllä unissani, huomautti Haase.
Taitaa se irvistellä päivälläkin, jollemme saa mitään suuhun pantavaa. Eilen emme soilta saaneet mitään ammutuksi. Nyt on tämän tunturin tienoilta koetettava etsiä jotakin isompaa saalista, lisäsi luutnantti.
Roviotulet sytytettiin uudelleen. Gottleben piti lyhyen, hartaan aamurukouksen. Nöyrinä kuuntelivat miehet sitä aamu-usvien vielä leijaillessa leiripaikan sivulla kiemurtelevan puron varsilla. Koskaan ennen he eivät olleet sillä antaumuksella yhtyneet "isämeidän" sanoihin: "Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme."
Yhteisen neuvottelun mukaan lähdettiin miesjoukolla etsimään jotakin ravinnoksi kelpaavaa. Braun kiipesi kivääreineen parin toverin kanssa Ahventunturille tarkastelemaan, oliko peuroja tai muuta riistaa sen kaljuilla rinteillä. Hänen piti tutkia sen huipulta myös maisemia, jotta voitaisiin kiertää pahimmat esteet: järvet, joet, ja suuret suot. Pääjoukon oli kerättävä metsävyöhykkeeltä kaikki, mitä oli ravinnoksi kelvollista: sammakoita, sopuleita, lintujen munia y.m. Kivääreillä sai ampua vain isompaa riistaa, kun luoteja oli vähän. Varusmestarin ja kokin oli jaettava saalis tasan kaikille sitten, kun kaikki olivat palanneet leirille.
Korkean kulttuurin keskellä kasvaneet saksalaiset oli kohtalo ja erämaan tyly luonto alentanut keräilyasteelle, elämään luonnon varassa, kuten Australian alkuasukkaat.
Ahventunturilta avautuivat Braunin ja hänen tovereittensa eteen Lapin erämaat laajoina ja suurpiirteisinä. Pohjoisessa kohosi tuntureja toinen toisensa takaa, ulommaiset häämöttäen valkealakisina kuin poutapilven reunat autereen harson läpi; idässä lepäsivät Imandran auringossa välkkyvät selät tunturimaiden välissä, lounaassa pitkä Tolvantojärvi ja kymmenittäin muita järviä, joita havumetsäiset, tummat vuoret, selänteet ja ruskeat suot ympäröivät, mutta kaukana etelässä levitteli Valkeameri lahtivesiään. Niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt ihmisasuntoa, ei merkkiäkään luomakunnan herrasta, lukuunottamatta omia nuotiosavuja; siinä vuoren juurella kohosivat ne ensin suorina patsaina, sitten leviten savulavaksi tyynessä ilmassa. Näköala oli suurenmoinen. Sanattomina katselivat sitä saksalaiset hetkisen ja paremmissa olosuhteissa he olisivat jääneet tunturille koko päiväksi. Täällä lähempänä taivasta, lapinvuokkojen, sianmustikan, kurjenkanervan ja napapajun peittämällä tundran matolla olisi ollut niin mukava loikoilla raittiissa, puhtaassa tunturi-ilmassa.
Rinnettä laskeutuessaan löysivät he tunturimetsäkanan eli kiirunan pesän. Aivan jalkojen juuresta, variksenmarjavarpujen reunustaman kehyksen sisältä, pyrähti emo, lensi palasen matkaa ja juoksi sitten matalana kuin siipisato vietellen suuria vihollisiaan. Mutta ahnaina kahmivat nuo oudot jättiläiset pesästä kirjavat munat, sillä he tiesivät niiden sisältävän hiukan elämän salaperäistä voimaa, joka tosin oli varattu pitämään huolta uuden elämän syntymisestä lintumaailmassa, mutta jonka kohtalo oli nyt määrännyt hiukan lisäämään väsyneiden pakolaisten voimia.
Hätäillen kierteli kiirunaemo varvikossa aivan kulkijain jaloissa saatellen heitä jonkun matkaa. Kun se vihdoin salaa kaartaen juoksi pesälleen, näki se vain tyhjän, pyöreän syvennyksen. Se muistutti ammottavaa silmäkuoppaa, josta korppi on juuri silmän kaivanut. Emo katsoi hetken lamaantuneena hävitystä – suvun jatkaminen ei taas tänäkään kesänä ollut onnistunut. Edellisenä kesänä oli naali hautoma-aikana kavalasti hyökännyt ja syönyt munat; vähällä oli emo itsekin joutua naalin saaliiksi. Kolkosti nauraen kuin mielipuoli liiteli kiiruna saksalaisten ohi alas metsävyöhykkeelle.
Jyrkkää, sileäksi hiottua kallion rinnettä laskeutuessaan näki luutnantti näyn, joka sai sydämen kiivaasti sykkimään.
– Seis, pojat! kuiskasi hän tovereilleen viitaten tunturille päin.
Kaikkien katseet suuntautuivat kahden harjanteen väliseen noroon, missä kolme isoa, tummakylkistä eläintä juoksi vuoren laelle.
– Peuroja! kuiskasi Braun.
Etumaisena tolvasi haarasarvinen hirvas ja sen jälessä vaadin vasikkoineen, niin että silkinhieno, uusi kesäkarva välkkyi auringon paisteessa.
Kyyrysillään, pensaiden ja kivien suojaa etsien seurasivat luutnantti ja toinen hänen kiväärillä varustetuista tovereistaan eläimiä tunturin laelle, päästäkseen ampumamatkalle. Kalliokummun takaa he varovasti tähystelivät eläimiä, jotka olivat heidän silmistään hetkeksi kadonneet mäen taa. Peurat eivät vielä olleet huomanneet vainoojiaan. Rauhallisesti ne söivät tunturi-yrttejä kiväärin kantaman päissä. Kun metsästäjät juuri yrittivät asettaa kiväärejään tähtäysasentoon, kohotti hirvas turpansa, sieraimet laajentuivat, ja silmänräpäyksessä loikkasi se rinteen alle, niin että haaraiset nahkasarvet vain vilahtelivat kallion takaa. Peuravaadin seurasi perässä roukuen vasikalleen, joka vitkastellen yritti perästä. Mutta silloin pamahtivat kiväärit, ja gasellia muistuttava siro eläin teki korkean hyppäyksen kalliolta, pudoten kuolleena sen taakse.
Ampujat olivat ensin epätietoisia, olivatko kuulat osuneet. Paikalle juostuaan he löysivät saaliinsa hengettömänä kallion alta.
– Nyt on meillä ruokaa ainakin täksi päiväksi.
– Tämmöistä paistia ei tarjota Berlininkään ravintoloissa.
Sillä aikaa pääjoukko samoili tunturin alusmetsissä, mutta saalis oli niukka. Kelohongasta, entisestä pyöreäreikäisestä palokärjen pesästä he löysivät telkän munat ja puron varrelta huuhkajan tappaman jäniksen, josta parhaat lihat oli jo kaluttu. Siinä koko saalis.
Huolestuneen näköisinä istuivat sotilaat nuotiolla, kun Braun saapui tovereineen kantaen korennolla sievää eläintä. Mielihyvän tunne kulki tuulahduksena miesjoukossa.
– Metsäkaurisko? kysyi joku.
– Etkö tiedä, ettei metsäkauriita ole Suomessa? Tämä on Lapin kaunein eläin, metsäpeuran vasikka, selitti luutnantti.
Kun eläin oli nyljetty, paistettiin sen lihaa suurissa vartaissa nuotiotulella ja siroteltiin suolaa päälle. Hyvältä maistui mehevä paisti nälkäisille miehille. Syödessä pakistiin elämän kysymyksistä.
– Kummallinen on tämä olemassaolon taistelu, aloitti filosofiaa lukenut, hintelä göttingeniläinen ylioppilas, – kun toisen kuolema on toisen elämä.
– Elämä riippuu usein hiuskarvasta, silmänräpäyksestä ja naurettavan pienestä seikasta, lisäsi Haase.
– Jos olisimme olleet hiukan hitaampia tähtäämään tai hiukan huonompia ampumaan, niin emmepä nyt tässä söisi peuranpaistia. Nälkäkuolema olisi meille irvistellyt ainakin pari päivää aikaisemmin täällä Lapin erämaissa, jatkoi peuraa ampumassa ollut sotilas Möller.
– Tai jos sillä peurahirvaalla ei olisi ollut niin tavattoman tarkka vainu, niin olisipa meillä paistia moneksi päiväksi, väitti Braun.
– Olemassaolon taistelussa heikot häviävät voimakkaampien, etevämpien ja oloihin sopivampien tieltä. Ne, jotka ovat parhaiten sopeutuneet ympäristöönsä, jäävät sukua jatkamaan, ja niiden ominaisuudet siirtyvät perintönä jälkeläisiin. Niin kehittää ympäristö kasvi- ja eläinlajeja ja myöskin ihmistä, sanoi Darwinin kehitysopin hengessä kasvanut jenalainen maisteri.
– Eläimiin ja kasveihin nähden voivat kehitysopin teoriat pitää paikkansa, sanoi sotapappi, mutta ihminen, luomakunnan herra, ei kuulu samaan sarjaan. Hänen kehitystään ja kohtaloltaan ohjaa Jumalan sormi.
– Miksi ihminen tekisi poikkeuksen? Sivistyneissä oloissa tosin yhteiskunta koettaa lieventää olemassaolon taistelun ja kehityslakien ankaruutta, mutta yleispiirtein pitää sekä yksilöihin että koko kansoihin nähden paikkansa: heikot sortuvat vahvempien ja etevämpien tieltä, väitti ylioppilas.
– Vaikka olemme urhoollisen Saksan armeijan sotilaita, jatkoi maisteri – olemme täällä napapiirin takaisilla sydänmailla aseettomina avuttomia kuin lapset. Asestettujen venäläisten edessä olimme eilen kuin riistaa, kuin peuralauma metsästäjäin takaa-ajamana. Vain äärimmäinen neuvokkuus pelasti meidät. Täällä metsissä, Lapin eläinkunnan keskellä, jaamme taas vahvemman oikeutta. Jos vähillä aseillamme onnistumme saamaan ravintoa, jos jaksamme taivaltaa näiden kiveliöiden halki, niin olemme pelastetut – jollemme kaikki, niin ainakin vahvimmat.
– Ja isänmaamme, koko suuri Saksan valtakunta, taistelee nyt mitä katkerinta olemassaolon taistelua. Siitä riippuu kansamme menestys, siitä, ketkä määräävät tulevaisuudessa Euroopan kehityksen. Voittaja sen tulee määräämään. Miljoonat ovat ne tekijät, joista isänmaamme kohtalo riippuu, mutta usein näennäisesti pienet seikat voivat olla kohtalokkaita; esim. pieni lisä urhoollisuutta ratkaisevalla hetkellä, pieni neron välähdys johtavan päällikön aivoissa voi tuoda voiton, selitteli ylioppilas.
– Siis eteenpäin, toverit! Saksan sotajoukko tarvitsee kipeästi senkin lisän, minkä tuomme me, jotka taisteluiden vasta alkaessa jouduimme pois riveistä, komensi luutnantti.
Aterian tähteet korjattiin tarkoin laukkuihin, nuotiot sammutettiin, ja niin painui taas virkistynyt, uusilla voimilla ja elämisen mahdollisuuksilla varustettu miesjoukko tummien metsien kohtuun. Kuusankanärhit, jotka vesissäsuin olivat oksilta katselleet himoiten tuoretta lihaa, liitelivät peuravasikan suolille ahmimaan rasvakudosta. Korppi tunsi kaukaa raadon hajun, lensi nuotiolle röyhkeästi karkoittamaan pienemmät pöytätoverinsa, mutta kettu, jolla sattui olemaan pesänsä läheisessä hiekkaharjussa, lähestyi paikkaa varovasti hiiviskellen, ajoi korpin puuhun ja kantoi suolet pesäänsä riiteleville pennuilleen.
5.
Samoihin aikoihin kun saksalaiset asettuivat yötulilleen Ahventunturin juurella, saapui Taipale Koutaoivin laelle tarkastelemaan näkyisikö mistään pakolaisten nuotiosavua. Kallionkielekkeellä levähtäessään ja katsellessaan kaikille ilmansuunnille hän näki heikon savupatsaan kohoavan tunturin alla kuusimetsän kätkössä piileilevän järven rannalta. Hän tuli iloiseksi tästä näystä, koska hän luuli saksalaisten siinä yötään viettävän, ja lähti kiireesti astelemaan savua kohti, joka näytti nousevan aivan läheltä. Tottuneena tunturien kävijänä tiesi Taipale sinne olevan matkaa ainakin viitisen kilometriä, vaikka outo olisi sen arvioinut vain kahdeksi, sillä tuntureilta katsoen näyttävät matkat lyhyemmiltä, kuin ne todellisuudessa ovat.
Kesti astella toista tuntia ennenkuin Taipale pääsi järven rannalle. Nuotiota lähestyessään näki hän mielipahakseen, etteivät savulla olijat olleet saksalaisia, vaan kaksi lappalaista, ukko ja akka, jotka jalkainsa päällä istuen söivät kalakeittoa tuohiropeesta.
– Tierv! tervehti Taipale. Lappalaiset ensin vähän säikähtivät, kun korvesta työntyi mies aivan hiljaisimpana sydänyön hetkenä.
– Tierv! vastasi ukko, joka heti tunsi Taipaleen.
– Ka, Mahtveihan se on. Kuinka sinä näin kauas Imandralta olet tullut kalastamaan?
– Tämähän on minun vanha kalaveteni. Tuolla niemen takana on minun 'njollani', jossa kaloja säilytän. Ja mitäpä meillä lappalaisilla on enää siellä Imandralla tekemistä. Sinnehän on tullut kaiken maailman kansoja. Taannoin kävin siellä rautatiellä ja siellä oli ihmisiä kuin sääskiä. Aikonevatko oikein asettua sinne elämään?
– Eivät aio. Viimeyönäkin lähti sieltä karkuun kymmeniä miehiä. Oletteko nähneet karkulaisia näillä mailla?
– Vai lähtivät... Menisivät kaikki, kun menemään alkavat. Emme ole nähneet, mutta muutama tunti sitten kuulimme ammunnan Ahventunturilta päin. Se oli kova paukahdus.
– Siellähän ne ovat, päätteli Taipale itsekseen mainitsematta koltille toimestaan mitään.
Syötyään vahvasti siikakeittoa ja juotuaan teetä päälle sanoi hän lappalaisille hyvästit ja lähti astelemaan Ahventunturia kohti.
Saksalaiset olivat jo lähteneet, kun sammuneelle nuotiolle saapui Taipale, joka lähimmältä vaaralta oli nähnyt savut, rientänyt niitä kohti, mutta tullut taas liian myöhään. Hän huusi äänensä käheäksi, mutta otti sitten valmistamansa tuohitorven, kiipesi mäelle korkeaan honkaan ja puhalsi torveen, niin että poskilihakset pingoittuivat, ja silmät pyöreinä pullistuivat kuopistaan. Mitään vastausta ei kuulunut.
Auringon painuessa pohjoiselle taivaanrannalle päätyivät saksalaiset Tolvantojärven liepeelle. Vaikka oli kuljettu pitempi matka kuin edellisenä päivänä, olivat useimmat jokseenkin reippaita. Sairas Haase oli vain perin uupunut; häntä oli pitänyt odotella ja lopulla kantaakin.
Järven ruohoiselle rantaäyräälle tehtiin taas tulet ja syötiin illalliseksi aamuisen aterian tähteet sekä paistettu ukkometso, joka oli matkan varrelta ammuttu. Riittämätönhän se ateria oli niin suurelle joukolle; sen näki siitä tarkkuudestakin, millä liha peuranluista kaluttiin ja säretyistä sääriluista ydin imeskeltiin. Sonntag pahoitteli sitä, että peuranvasikan nahka oli heitetty pois. Hänen mielestään se paistettuna olisi ravinnoksi pätenyt. Lepo, nuotioiden lämpö ja kaunis ilta viihdyttivät sentään mieltä. Kaunis oli Tolvantojärven maisema, joka siinä saksalaisten edessä levisi neitseellisenä kesäyön runollisessa valaistuksessa. Taiteilija Haase, vaikka sairas ja väsynyt, otti piirustuskirjansa ja piirteli maisemia tutkien myöskin kesäyön niille antamaa väritystä.
– Etkö nuku jo, Haase, huomautti Sonntag.
– Me taiteilijat palvelemme ja etsimme ikuista kauneutta, missä sitä tavannemmekin. Kauneuden jumala on sitä sirotellut kaikkialle. Me taidemaalarit etsimme sitä sekä muodoista että väreistä. Täälläkin Lapin erämaissa on runsaasti luonnon koskematonta kauneutta, jota varsinkin kulttuuripiireissä kasvanut janoaa. Katsohan tätäkin unelmoivaa kesäyön maisemaa! Mikä muotojen sopusuhtaisuus, mikä ruusuhohteinen kuulas valaistus, jossa varjot ovat melkein hävinneet! Syvät rotkojen pohjatkin tuon vastapäätä kohoavan tunturin rinteessä näkyvät niin selvinä. Taitelijalle ei tarjota monesti tällaisia näkyjä...
Niin puhui Haase ja piirteli maisemaa vapisevalla kädellään. Mutta pian väsyi sairas käsi...
– Minä tulen tänne uudestaan, huokasi hän masentuneena.
– Jos meillä olisi vene ja verkko, niin takaisinpa että pian olisi maukas kalapaisti joka miehelle, virkkoi Hahn, entinen kalastaja Mauer-järveltä.
– Kalastus jääköön toisiin aikoihin. Eipä ole mahdotonta, että kerran rauhallisten olojen palattua tulen tänne Lappiin urheilukalastajana, lisäsi maisteri.
Järven tyynellä pinnalla väreili ja poreili erilaisia kalaparvia. Muikut pistelehtivät suurissa laumoissa, paikkapaikoin kuin rakeita olisi satanut. Niiden ympärillä karehti lohia selkäevät vedenpintaa viiltäen. Joku niistä kimmahti silloin tällöin korkealle ilmaan ja silloin kuului läiskähdys kuin laudalla veteen lyötäessä. Rantakareilla hyppeli harjuksia nappaillen päiväkorentoja, jotka iloisen häätanssinsa jälkeen istahtelivat veteen. Mutta eivätpä lohetkaan saaneet rauhassa herkutella hopeakylkisillä muikuilla, sillä korkealla ilmassa leijaili kalasääski kirkuen. Nuolena pudottautui se järveen posahtaen kuin suuri kala olisi hypännyt. Koukkuiset kynnet iskivät syvälle lohen selkärankaan, ja samalla kalasääsken siivet läiskyttelivät epätoivoisesti vedenpintaa. Mutta lohi oli suurempi ja voimakkaampi kuin kalasääski oli arvioinut. Se ei heti lähtenytkään ryöstölinnun mukaan omasta valtakunnastaan, vaan voimakkaalla pyrstöllään meloi vettä kaikin voimin koettaen viedä kalasääskeä mukanaan syvyyteen. Siinä syntyi siis hetkisen kestävä taistelu elämästä.
Saksalaiset nousivat innostuneina katselemaan heille harvinaista, mutta erämaassa jokapäiväistä murhenäytelmää.
– Kumpi voittaa? Kumpi saa elää?
– Lohi voittaa.
– Lyön vetoa, että kalasääski voittaa.
– Lohi vie sen mukaansa, mutta kalasääsken häviöön on sen oma syy, kun ei arvostele paremmin, mihin kyntensä iskee. Ei ole koskaan iskettävä vahvempaansa.
Lohi väsyi ennen. Kun kalasääski sai enemmän ilmaa siipiensä alle, kohosi lohi sen kynsissä ilmaan. Raskaine taakkoineen aikoi kalasääski lentää leirin yli, mutta Schönemann sieppasi kiväärin ja ampui, kun se oli kohdalla. Lävistetyin rinnoin putosi petolintu nuotion viereen, lohen vielä liikahdellessa kuolleen linnun kynsissä.
– Mestarilaukaus! – huudahtivat miehet.
– Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
– Pitihän auttaa vedenalaista, kun ilmalaiva iski sen niskaan, ilkamoi vääpeli.
Jo sinä iltana syötiin paistettu, parikiloinen lohi, mutta kalasääski säästettiin ja sen sitkeä liha aiottiin syödä vasta nälkäkuoleman uhatessa.
Tunturin rinteellä, kelohongan latvassa oli kuivista oksista kyhätty, muuripataa muistuttava, musta pesä. Siinä kalasääsken pojat sinä yönä turhaan odottelivat illallisruokaansa: mehevää kalaa, sorsapaistia tai paremman puutteessa sammakkoa. Levottomina ne aukoivat keltaista suutaan tähystellen joka taholle ja kuulostaen, mistäpäin emo lentää. Turhaan ne odottelivat vielä seuraavankin päivän. Viimein alkoivat ne liikkua levottomina pesässään ajellen toisiaan takaa ja raadellen koukkunokallaan, niin että untuvat pölisivät ja veri virtasi haavoista. – Ne aikoivat syödä toisensa. – Vuoronperään ne hyökkäsivät ja peräytyivät veljessodan temmellyksessä, kunnes toinen toisensa jälkeen putosi kiviselle rinteelle ruhjoutuen kuoliaaksi. Karhu, kiveliön kuningas, oli ravinnonhakumatkoillaan ja näki lintupaisteja taivaalta satavan. Kuin kohtalolle kiitokseksi ilman vaivaa annetusta ateriasta päästi kontio pitkän vihellyksen, johon erämaan kaiku kolmikertaisena vastasi.
Miesten nukkuessa siinä Tolvantojärven aukealla etelärannalla alkoi koillistuuli koleasti puhallella. Lyijynharmaa pilvi kohosi lännestä sadetta ennustavana. Lapin kesäaamun väriloisto oli samalla kadonnut, taivas oli muuttunut harmaaksi, arkista alakuloista mieltä synnyttäväksi. Alkoi sataa. Ei kuulunut enää lintujen moniäänistä liverrystä... Joku peipponen vain kuusen latvassa valitteli kylmää.
Vihaisesti pieksivät aallot kivisiä rantoja, kun saksalaiset heräsivät. Leukoja tärisyttävän kylmän pakottamina lähtivät he heti eteenpäin, ensin järven rantaa pitkin ja sitten suoraan Suomen rajaa kohti. Tuuli kiihtyi myrskyksi. Kankaan petäjät taipuivat sen peuhatessa latvassa. Oksia, naavoja, neulasia ja käpyjä satoi kulkijain päälle. Tihkusade muuttui rankkasateeksi, joka kasteli vaatteet läpimäräksi. Kylmän veden juostessa selkää pitkin laahustivat sotilaat raskain, lionnein kengin, nälkäisinä ja uupuneina yhä vain eteenpäin, ponnistaen voimiaan äärimmilleen. Samalla tähysteltiin ympärille, olisiko mitään ammuttavaa riistaa. Ei ollut aikaa pitkiin levähdyksiin sinä päivänä, sillä jokaisena sekuntina kuluttivat elimet salaperäistä elämän voimaa, jota ravinnossa jokaisen ruumiiseen annetaan. He tiesivät, että kerran se voima tulisi heiltä loppumaan ja ruumiin koneistot seisattumaan, jolleivät he saa ravintoa ja pääse ihmisten ilmoille.
Heillä ei ollut enää tarkkaa tietoa matkan suunnasta. Kompasseja ei ollut. Venäläiset olivat ne heiltä riistäneet muka sotasaaliina ja estääkseen karkaamasta. Pouta-ilmalla tiesi kyllä tarkoin ilmansuunnat auringosta, mutta näin sateella oli toista. Tuntikausia vaellettiin melkein mykkinä, sillä riistan saantikin edellytti hiljaisuutta. Eihän tiennyt missä käänteessä karhu, peura, poro tai joku kookkaampi lintu tulee ampumamatkalle. Väliin sukeutui vain lyhyt keskustelu.
– Pettiköhän se suomalainen Taipale lupauksensa? aprikoi sotapappi.
– Kyllä hän on Ristiniemessä käynyt, mutta lähtenyt ehkä taistelua pakoon tai joutunut ryssien käsiin, arveli maisteri.
– Ehkä hän on jäljiltämme ja etsii meitä tästä laajasta erämaasta, virkkoi Braun.
– Mutta jos hän löytää meidät liian myöhään, huokasi taiteilija, joka oli viimeisenä levähdyspaikalle saapunut.
Iltapäivällä aukeni heidän eteensä leveä, metsään hakattu linja, jonka sivulla oli korkea aita.
– Suomen rajalla! huudahtivat miehet.
– Eläköön Suomi!
– Tämä korkea aita, niin Taipale kertoi, on tehty siinä tarkoituksessa, etteivät suomalaisten porot pääsisi Venäjän puolelle, sanoi luutnantti.
– Sittenhän poroja pitäisi olla runsaasti aidan lähettyvillä, jos ne kerran Venäjälle pyrkivät, pakisi Sonntag. Mentiin rajan yli. Miesten mieliala tuli pirteämmäksi, askelkin keveämmäksi.
Kuljettiin kappale matkaa rajan sivua sopivaa, suojaista yösijaa etsien. Ja eräässä rajan käänteessä ilmaantui heidän eteensä hirsistä salvettu maja.
– Ihmisasuntoko?
Ei juuri vakinainen asunto, vaan tilapäinen autiomaja, poromiesten pirtti, jossa porojen hakijat syksyisin asustavat etsiessään puolivillejä laumojaan näistä erämaista. Myöskin metsästäjät lienevät sitä syksyisin käyttäneet. Mutta näin kesäisin on pirtti tylyjä. Siinä on sisäänlämpiävä kiuas, makuulavitsa perällä, räppänä katossa ja valoaukko seinässä.
– Ystävällisestihän Suomi meidät vastaanotti, kun heti asunnon antoi, sanoi joku.
– Tämä on vanhimman suomalaisen kulttuurin edustajia, lisäsi toinen.
Miehet mahtuivat juuri sisälle. Kiuas lämmitettiin juurikoilla ja lahokannoilla, joita kiskottiin rajan lähistöltä. Ilta kului vaatteita ja jalkineita kuivaillessa. Kun savu oli haihtunut ja räppänä tukittu, levisi kiukaasta tasainen lämpö. Varusmestari esitti, että paistettaisiin illalliseksi eilen ammuttu kalasääski ja päivällä löydetyt sorsanmunat, mutta toisten mielestä oli niin vähäinen ravinto suurelle miesjoukolle vain nälän kiihoittamista ja ruuansulatuselinten härnäämistä. Luutnantilla oli vielä jäljellä laatikko Taipaleen tuomaa tupakkaa, joka siinä illallisen asemasta poltettiin.
Pohjoismyrsky vonkui ilkeästi metsäpirtin nurkissa; tuntui kuin häijyt henget olisivat siellä ulvoneet. Vesisade muuttui ensin räntä- ja sitten lumisateeksi. Ennenkun uni valtasi pirtin tilapäiset asukkaat, oli jo maa valkoisena.
– Kummallinen maa tämä Lappi! Eilen oli vielä kaunis, kohtalaisen lämmin ilma, tänään jo takatalvi, ihmettelivät miehet.
– Kummallinen kyllä, myönsi hiljaa metsäpirtin haltijatonttu, – mutta eläähän täälläkin, ken maan tavat tuntee.
– Lappi on kylmyyden, pimeyden, noitain, peikkojen ja männinkäisten maa. Täällähän ovat lumotut luolat noitineen, vangittuine prinsseineen ja prinsessoineen. Täällähän noita-akat pääsiäisen aikoina luudilla lentävät etelään kolttosiaan tekemään, pakinoi ylioppilas.
– Lappalaiset uskovat näkevänsä paholaisiakin ja luulevat tosiaan olevansa tekemisissä kummitusten ja salaperäisten henkiolentojen kanssa, lisäsi pappi Gottleben.
– Lappalaisten taikauskoa kuvaa sekin tarina, jonka tulkin avulla sain kuulla eräältä koltalta, mainitsi maisteri.
– Kerro se, kehoittivat miehet.
Ja myrskyn kohistessa ja majan kattotuohia pärryttäessä kertoi maisteri seuraavan tarinan:
– Siitä on jo monen monta vuotta, kun kolttain maahan tuli paljon oppineita herroja Helsingistä, ylpeitä ja mahtavia miehiä. Siinä joukossa oli "kiviherroja", jotka vasaroineen kolkuttelivat kallioita kultaa etsien, siinä "ruohoherroja", "lintuherroja" ja "räkkäherroja". Ne kulkivat ympäri koko Kuollan niemimaan ja kirjoittelivat muistiin näkemiään. Tulivatpa viimein eräänä iltana Hiipinätunturillekin ja aikoivat asettua sinne yöksi. Huomasivat siinä tunturin rinteessä aukon, joka johti suureen maanalaiseen luolaan. Olivat juuri aikeissa mennä luolaan sisälle, kun aukosta alkoi lentää ulos korppeja; kaikkiaan kuusikymmentä korppia tuli sieltä ronkkuen ja niiden perässä – herrain kauhuksi – kaksi oudonnäköistä miestä, jotka sanoivat: "Käykää sisälle, herrat. Isäntä itse ei tosin ole kotona, mutta kohta hänen pitäisi tulla." – Eivät uskaltaneet herrat mennä luolaan, vaan palasivat nuotiolleen. Vähän ajan perästä, kun isäntä, itse vuoren vanhin, tuli luolaansa, alkoi koko Hiipinätunturi jylistä, ja maa tärisi herrojen alla. Kiireesti korjasivat vieraat kompeensa, pakenivat tunturilta ja seuraavana päivänä lähtivät pois koko Kuollan niemeltä. Eikä heitä ole siellä sen koommin nähty.
– Tiedänpä Helsingin oppineita täällä myöhemminkin käyneen, huomautti ylioppilas.
– Lappalaiset eivät luule eksyvänsäkään selvällä päällä. Eksyminen johtuu paholaisen juonista. Se vanha vehkeilijä asettaa ihmisen jonkinlaiseen karuselliin, pyörittää häntä siinä niin kauan, että ilmansuunnat menevät sekaisin. Sitten se kuljettelee ihmistä kuin sokkoa, minne tahtoo. Erästäkin nuorta poikaa oli muka paholainen kuljetellut monta päivää talvilumen aikana. Kun pojan isä seurasi jälkiä, loppuivat ne yht'äkkiä. Poika oli siinä kuin ilmaan kohonnut. Päivien perästä löydettiin hänet tunturilta jalat paleltuneina. Poika oli itse kertonut paholaisen häntä kuljetelleen, kertoili taas maisteri kuulemiaan.
– Synkkä on vielä lappalaisten taikausko, he luulevat usein olevansa pimeyden henkien kanssa tekemisissä. Mutta onpa täällä Suomen puolella uskonlahko, jonka tunnustajat seuroissaan haltioituneina luulevat olevansa taivaan riemussa, toisinaan taas kärsivänsä kiirastulen tuskia, lisäsi pappi. – Niin vaihtelee täällä ihmisten sielunelämässäkin kirkkaus ja pimeys, onni ja murhe, kuin lyhyt valoisa kesä ja pitkä pimeä talvi.
Miesten mielikuvitus oli saanut siivet. Keskustelun tauottua kaukaisen, puolipimeän metsäpirtin lattialla ja lavitsoilla ja kiukaan hiiloksen hohtaessa suloista lämpöä leijaili se pois erakkomajan ahtaudesta avaraan ajatusten maailmaan maalaillen kullekin omia rakkaita kuviaan.
Pastori Gottleben siirtyi ajatuksissaan Freiburgin seurakunnan pieneen kirkkoon. On kesäinen sunnuntai. Hän – juuri sotapapiksi komennettuna – astuu saarnatuoliin pitämään jäähyväispuhetta. Kirkossa on juhlallinen, aurinkoinen valaistus. Madonnan kasvot alttaritaulussa käyvät kuin eläviksi säteillen pyhää kirkkautta. Seurakunta on juhlallisen vakavana, kun hän alkaa puheensa, ei päivän tekstistä, vaan päivän tapahtumain johdosta. – Liikutuksesta väräjävin sanoin kuvaa hän isänmaansa asemaa, kuinka se on joutunut koettelemuksiin, elämään sodan raskaita aikoja. Ja hän johdattaa siinä mieliin Israelin kansan kärsimyksiä ja kuinka Herra sen aina pelasti. Samoin Hän on pelastava Saksan kansan, kun se vaan täyttää velvollisuutensa ja luottaa korkeimman apuun – – –
Saarnan päätyttyä puristavat ystävät kirkkomäellä liikutettuina hänen kättään.
– Tulkaa pian takaisin, pastori! Seurakuntamme ei Teitä unhoita.
Taiteilija Haasen mielikuvitus on luonut taidenäyttelyn. Hän, "lupaava taiteilija", kulkee vaatimattomana opastajana omassa näyttelyssään, avarassa salissa, jonka seinät ovat täynnä tauluja. Ihmisiä on paljon, sillä sanomalehdet ovat jo ennakolta tienneet kertoa: "sellaista väriloistoa ja sellaista runollista kuulakkuutta kuin on hänen Lapin maisemissaan saa harvoin nähdä – – –."
– Kuinka hurmaava on tuo tunturimaisema, keskiyön auringon satumaisessa valossa – – –!
– Entäs tuo talvinen maisema – – –! Kuin jalokivin kimmeltävä luminen lakeus, jota pitkin lappalainen, hyväntuulinen hymy huulillaan, ajelee raisulla porollaan. Revontulten sädekehä loistaa hänen yllään taivaalla kuin gloria pyhimyksen pään ympärillä...
– Oi jos pääsisin kerran Lappiin! Näin arvostelee yleisö hänen taulujaan.
– Kauneuden jumala on kulkenut mukanasi, Haase, Lapin matkallasi, onnittelevat taiteilija-toverit.
Mutta yskä ja kolotus jaloissa herätti Haasen todellisuuteen.
Sonntagin, entisen teurastajan, on mielikuvitus siirtänyt lihakauppaan Vapaudenkadun varrelle. Hyllyt ovat täynnä tuoretta lihaa ja seinillä riippuu lihavia eläinten ruhoja, joita hän oli ostanut Embachin talonpojilta. Puodissa on tungosta; ostajia tulee ja menee, satamalla sataa hänelle pyyntöjä:
Saisiko kotletteja.
– Paistia, olkaa hyvä.
– Onko hanhenrintoja...?
– Ei niin lihavia, herra Sonntag, emme ole rasvan palvojia...
Hänen leveä kirveensä heiluu yhtenään ja lihamylly surisee eikä sittenkään tahdo ehtiä kaikille antaa. Hänen lihava koiransa, Karo, istuu vieressä eikä huoli tarjotusta makkarasta.
– Merkillistä, kun ei koiralle makkara kelpaa, aikoo hän tiuskaista, mutta herää todellisuuteen ja kuiskaa hiljaa:
– Minulle se nyt maistuisi erinomaisesti.
Luutnantti Braun pakotti ajatuksensa selvittelemään pelastumisen mahdollisuuksia – sehän oli hänen velvollisuutensa joukon johtajana. – Mutta kun ajatukset päivät pääksytyksin olivat liikkuneet samoilla aloilla, pyörineet saman asian ympärillä muokkaillen kaikki vanhat mielikuvat, jotka vähänkin kuuluivat niille aloille, väsyi ja tyrehtyi ajatuksen juoksu kuin uuden ravinnon puutteessa ja mielikuvitus karkasi omille, vapaammille teilleen kuin villi ratsu, jonka ohjakset ajaja on kädestään heittänyt. Mielikuvat nousivat muistojen komeroista selvinä ja kirkkaina kuin hyvin valaistut taikalyhtykuvat. Ensin veivät ne hänet Veikselin rannalle pieneen kotipuutarhaan, jossa hän jättää sotaan lähtiessään hyvästit vanhemmilleen ja morsiamelleen Beatrice'lle. Sitten häipyy kaikki muu kuin sumuun. – Beatrice yksin seisoo hänen edessään elokuun ilta-auringon valaistessa sievää puutarhaa, jossa kirsikat ja luumut jo kypsinä hohtivat. Hän saa sitten ajatukset tahtoaan tottelemaan ja koettaa selvitellä, minkätähden eversti oli komentanut hänen joukkonsa niin kauas pääjoukosta, että he joutuivat saarroksiin ja vangeiksi. Se oli erehdys, mutta komentaja itse saisi olla mukana tällä matkalla, saisi kärsiä seurauksista.
Muutamat miehistä miettivät huomisen päivän matkaa, muutamat kuvittelivat nälkäkuoleman kauhuja ja toiset selvittelivät sielunsa tilaa, jos kuolema tulisi erämaassa. Viisaustieteellisiin ja vapaa-uskoisiin mietelmiin taipuvainen ylioppilas ajatteli ruumiin ja sielun suhdetta ja niiden tilaa kuoleman jälkeen. Oliko hän, joka siinä ajatteli, vain ainekasa, joka kuoleman jälkeen hajoisi atomeiksi maahan, ilmaan, kasveihin ja eläimiin, vai oliko hänellä kuolematon osa, sielu, joka jatkoi elämää ruumiin kuoltua – ja missä se jatkoi? Hänestä olisi ollut niin lohdullista, jos olisi voinut vain uskoa, ettei järjellä olisi tarvinnut näitä asioita selvitellä, sillä se tuntui olevan järjelle yhtä tuntematonta aluetta kuin heille, pakolaisille, oli se Lapin erämaa, jonka kätköissä he olivat harhailleet.
Monilla tahoilla risteilivät siis miesten ajatukset, kun viimein uni teki niiden langat hauraiksi ja mielikuvat hatariksi. Viimein vaihtuivat ajatukset unikuviksi.
Seuraavana aamuna, kun sotilaat menivät ulos ahtaasta asunnostaan, näkivät he ympärillään kuin talvisen maiseman. Lunta oli puolisääreen, ja se oli peittänyt maan niin yhtenäisellä vaipalla, että vain kuusten juurella näkyi marjanvarsia. Puut olivat pehmeän, märän lumen kuormittamia: latvat kumarassa, oksat riipuksissa. Koivujen oksista putoili lumikasoja, joiden sijoilta tuli esille vihreitä, puolikokoisia lehtiä. Satoi lunta, mutta tuuli oli vähän hiljentynyt.
Kaihoisalla mielellä lähtivät saksalaiset lämpimästä metsäpirtistä jatkamaan matkaansa. Ravinnon puutteen tähden ei voitu jäädä sinne kauemmaksi. Mutta kulku oli eilistä paljon hankalampaa. Lumi oli tasoittanut kaikki vesikuopat ja salahaudat, joihin matkustajamme yhtenään uppoilivat ja lankeilivat kastellen jalkansa. Lumi hidastutti matkaa muutoinkin. Kuljettiin samaa jalkaa, astuttiin samoihin askeleihin kuin susilauma pehmeässä vitilumessa.
Takatalvi tekee maisemat oudonnäköisiksi. Silloin ei tahdo tutuillakaan mailla osata. Niinpä saksalaisiltakin menivät ilmansuunnat sekaisin heti pirtiltä lähdön jälkeen. Kun he olivat kulkeneet noin pari tuntia, huudahti luutnantti, joka tapansa mukaan käveli edellä:
– Täällä on kulkenut muitakin ihmisiä.
Mutta jälkiä vertaillessa tultiin siihen tulokseen, että ne ovat omia jälkiä; he olivat kiertäneet samaan paikkaan, mistä olivat lähteneet.
Kiukuissaan lähti Braun uudestaan edellä astelemaan, näyttääkseen, että vielä sitä osataan oikeaankin suuntaan. Parisen tunnin kävelyn jälkeen tultiin taas omille jälille, ja vielä kolmannen kerran palattiin samaan paikkaan. Silloin miehet jo uskoivat olevansa päästä pyörällä. Asteltiin umpimähkään eteenpäin: kohottiin tunturille, laskeuduttiin laaksoon, samottiin soiden halki, kuljettiin pitkin kankaita tietämättä, mihin suuntaan mentiin. Miehet väsyivät, askel kävi lyhyeksi, käynti horjuvaksi. Silmissä omituinen kiilto kuin unissakävijällä retkahti yksi ja toinen lumelle levähtämään. Vaivoin saivat toverit hänet taas matkaa jatkamaan. Haase pyysi, että hänet jätettäisiin lumelle nukkumaan; hän nukkuisi siihen ainaiseksi ja tunnustaisi erämaan voittajakseen. Toverit häntä kantoivat paareilla, jotka tehtiin solkikoivusta ja vitsoista. Vastamaat kuljettiin konttaamalla, ja silloin joukko näytti kaukaa katsoen paviaaniparvelta. Nälkä kiihtyi hirvittäväksi. Pureskeltiin naavaa, jäkälää tai kuusen pihkaa, mutta siitä ei ollut apua.
Illalla tuli joki vastaan. Sitä eivät kulkijat huomanneet, ennenkuin tulivat jyrkälle kallioäyräälle, jonka alla, syvällä rosoisten kallioseinien välissä, tummat vedet virtasivat, sillä kohdalla tyynenä suvantona, mutta alempana koskena. Omituisia, salaperäisiä tunteita herätti jylhä joki kirjavine, pystysuorine rinteineen, joiden jyrkät kohdat olivat ruskeita, lumettomia, mutta muualta lumen kattamia. Tuonelan virtaa se muistutti kiertäessään tunturin lumista lievettä.
Miesjoukko kulki joen rinnettä ylöspäin ja etsi sopivaa yösijaa. Hitaasti kävi kulku rotkojen ja kuilujen halkomalta rinteellä. Raskaasti nousivat jalat, tuntui kuin sukeltajan kengät olisivat niitä painaneet. Vastarinteet kuljettiin puoleksi kontaten, ja siitä huolimatta moni luisui lumen mukana jonkun kuivan sivukurun pohjalle. Mitään muuta elävää ei näkynyt kuin muuttohaukkapari, jolla oli pesä kallion halkeamassa ja joka kimakasti kirkuen kaarteli joen kuilun päällä.
Miesten mieliala oli masentunut, kun mitään pelastumisen mahdollisuutta ei näkynyt eikä merkkiäkään ihmisistä. Sotilailla on tavallisesti mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuolemankin uhatessa, mutta sotavankeus oli rasittanut hermot. Hätä, yleinen joukkohätä, valtasi miehet melkein kuin pakokauhun aikana. Mutta ei ollut tietoa, minne paeta nälkäkuoleman käsistä, eivätkä uupuneet olisi voineet paetakaan. Päätettiin siinä kalliomäellä huutaa miesjoukolla apua toivossa, että joku kiveliön kävijä mahdollisesti sattuisi kuulemaan.
Kolmikymmenmiehinen kuoro huusi joen liepeellä hädän hurjistamana: toiset matalalla bassolla, toiset kimakammin, muutamat käheällä äänellä, hätäillen kuin hukkuva, jonka suuta jo kylmä vesi tavoittelee. Mutta pehmeästi tupsahtelivat ääniaallot lumiseen metsään. Ei kaikukaan viitsinyt vastata.
– Huutakaa vain, ilkkui erämaa. Moni on täällä ennenkin lyönyt häviöstään hätärumpua kuin kuuluttaen koko maailmalle, että teen muka väärin tukkiessani hänen suunsa ainaiseksi. Ikäänkuin ei maailma pysyisi pystyssä ilman häntä, ikäänkuin ei jäisi toisia, jotka minun ikuista rauhaani häiritsevät. Ilta kului roviotulia valmisteltaessa. Vaikka ei ollut kirvestä, saatiin vaivalla kokoon juurikoita, liekopuita, kuivia oksia ja lahokantoja. Roihutulet lämmittivät taas väsyneitä jalkoja suloisesti, kun miehet piirissä istuivat niiden ympärillä höyryn noustessa kuivavista vaatteista.
Erämaassa oli hiljaista, sillä kevätlinnutkaan eivät laulaneet. Suurin parvin ne lentelivät ravintoa etsien. Ne koettivat kuusten juurilta kaivaa sulaa maata näkösälle saadakseen jotakin suuhunsa, mutta niiden jalat olivat siihen liian heikot. Kuolleita laululintuja oli lumella siellä täällä. Löydettiinpä matkan varrelta hautova tunturikurmitsa, joka oli paleltunut pesäänsä. Hautoma-asennossa se makasi kangistuneena munainsa päällä viimeisellä lämmöllään suojaten tulevia jälkeläisiään. Ne pikkulinnut, joilta lumi oli peittänyt maassa olevan pesän, olivat munineet hätääntyneinä lumelle.
Toiset miehistä alkoivat laittaa yösijaa. Havuja katkottiin vuoteiksi, sateen ja tuulen suojaksi tehtiin havuista ja koivuista katos, yksipuolinen kota, jonka avoin sivu oli nuotioon päin ja joka vähän pidätti lämpösäteitäkin.
Päivällä ei oltu saatu kootuksi juuri mitään ravinnoksi kelpaavaa. Braun lähti vääpelin ja erään sotamiehen kanssa virran vartta alaspäin katsomaan, näkyisikö joessa suurempia lintuja tai maariistaa sen sulilla rannoilla. He eivät kulkeneet kauan, kun huomasivat neljä komeata joutsenta joen mutkauksessa. Kaarevin kauloin, valkoisina kuin lumipallot kuvastuivat ne suvantoveden sileään kalvoon. Välistä ne upottivat pitkän kaulansa veteen hakeakseen ruokaa pohjaheinikosta.
Näiden ylhäisten lintujen yht'äkkinen esiintyminen tässä tummassa virrassa herätti miehissä omituisia, juhlallisia, melkeinpä uskonnollisia tunteita, jotka saivat hetkeksi unohtamaan, että nämä valkeat, komeat linnut sisälsivät lihaa, oivallista ravintoa heidän nälkäisille vatsoilleen. He olivat kuulleet, että Vienan-Karjalassa joutsen on pyhä lintu, jota ei suurimmassa nälässäkään ammuta. Toisissa oloissa tuskin hekään olisivat ampuneet.
Hitaasti kohosivat kiväärit tähtäysasentoon. Luutnantti antoi merkin, ja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Kaiku kalliorinteistä vastasi kumeasti. Kun savu hälveni, näkivät he kolmen joutsenen lentävän pitkin laaksoa raskain siiven-iskuin. Yksi löi siipiään haavoitettuna virran pinnalla. Se lauloi samalla kuolinlauluaan, jonka sävelet väreilynä kulkivat ampujain ruumiissa. Joutsen kääntyi selälleen, sen räpyläjalat haroivat vielä hetkisen ilmaa, kunnes se jäi liikkumattomana kuin suuri lumilohkare virran vietäväksi.
Ampujat juoksivat joen rantaa sitä seuraten. He toivoivat linnun jossain joen käänteessä kantautuvan rannalle, mutta itsepintaisesti solui se vaan alas virtaviivalla, missä virran käynti on nopein. Alempana kuului jo kosken pauhina. Kiihtyvällä vauhdilla liukui joutsen kosken sileätä niskasuvantoa, ja heittäytyi aallokon hurjaan temmellykseen kadoten sinne viimein valkoisen vaahdon sekaan.
Koski näytti olevan useita kilometrejä pitkä. Ampujat, eivät voineet seurata oivaa saalistaan, joka siinä luisui heiltä pois joutuakseen ehkä rantaa vaeltavan ketun makupalaksi. Apein mielin he palasivat tulille, melkein katuen, että olivat joutsenen ampuneet. Leiritulilla he kertoivat tapauksen.
– Ne kai olivat Tuonelan joutsenia, joista suomalaisten Kalevala kertoo, arveli ylioppilas.
– Tuonelan virraksi taitaa tämä joki meillekin muuttua, huokasi pastori.
Varusmestari otti laukustaan luut, mitkä olivat jääneet lappalaisilta saadusta kuivatusta poronlavasta. Hän jakoi ne miesjoukkoon, joka ahnaasti vuoli hienoja lastuja teräsluusta imeskellen niistä elämän voimaa.
Uni ei sinä yönä tahtonut tulla, sillä miehet olivat liiaksi rasittuneet. Mielikuvituskin työskenteli laiskasti ja kuin haparoiden. Jonkunmoinen tylsyys oli saanut vallan. Avosilmin he makasivat siinä tuijottaen avaruuteen.
– Olin kuulevinani laukauksen alajoelta päin, virkkoi Hahn nousten istumaan.
– Korvasi valehtelevat, kun toivot kuulevasi. Niinhän hiekka-aavikonkin nääntynyt matkamies näkee toisinaan edessään ihanan keitaan, mutta kun suuntaa matkansa keidasta kohti, ei sitä löydykään, huomautti hänen vierustoverinsa.
– Keski-Euroopassa on ihmisiä liikaa, täällä on ihminen harvinainen otus. Enpä tosiaankaan mitään niin toivo kuin että tapaan täällä jonkun näiden seutujen asukkaan, vaikkapa metsärosvon, pakisi valpastunut Hahn.
Ilma muuttui yöllä jälleen suviseksi. Tuuli puhalteli leppeästi kaakosta ja vettä satoi. Puista pudota möksähteli märkää lunta, ja sen painosta vapautuneet oksat viittoivat hetken kuin tervetuloa uudestaan alkavalle kesälle. Ja merkillisen nopeasti lumi sulikin, yhtä nopeasti lähti kuin tulikin. Sulan maan hautoessa alta ja vesisateen sekä lämpimän etelätuulen pehmittäessä päältäpäin muuttui se vedeksi muutamissa tunneissa.
Kun saksalaiset aamulla heräsivät ja nousivat havuvuoteiltaan, oli maan lumipeite jo käynyt risaiseksi. Sulapälvet suurenivat silminnähtävästi, sillä aurinkokin paljasti taas ystävälliset kasvonsa, ja sen lämmittävä säteily toi elämän toivoa eksyneillekin. Linnut lauloivat kuorossa. Kuin olisivat niiden kieliä kahlehtivat jänteet yht'äkkiä katkenneet, alkoivat ne ylistyshymnin Lapin uudelle kesälle. Laulurastas vihelteli vielä kuusikossa ujoa, surunvoittoisaa säveltään, koivikosta kuului punasiipirastaiden yksinkertainen, mutta riemukas kuorolaulu ja lähipuussa peipponen liverteli iloisesti. Suon yläpuolella taivaanvuohi honotti ja rotkutteli kuin uittoa olisi vedetty, vielä korkeammalla yläilmoissa kaarteli kotkapari tähystellen hanhiparvea suon lähteellä.
Pidettiin yhteinen, tärkeä neuvottelu siitä, minnepäin on lähdettävä, jotta pikimmin päästään ihmisten ilmoille. Päätettiin siinä ensin hajaantua kahdelle taholle: pääjoukko aikoi kulkea joenvartta ylöspäin toivoen tapaavansa joen latvoilla jonkun uudisasukkaan tai lappalaiskylän. Braun aikoi yhden toverinsa kanssa lähteä vielä etsimään ammuttua joutsenta. Löydettyään aikoi hän joen vartta palata takaisin ja etsiä toiset toverinsa.
Hitaasti kulkivat sotilaat joenvartta pitkässä jonossa, kivääreillä varustetut miehet edellä, Haasea kantavat perässä. Tunturin takana juoksi joki mäntyä ja jäkälää kasvavan kangasmaan halki. Siinä kulki polkuja ristiin rastiin. Ne olivat porojen kesäpolkuja, joita ne tallaavat juostessaan sääskiparvien hätyyttäminä. Mutta näistä teistä ei heille ollut suurtakaan apua.
Eräässä joen käänteessä, hiekkaisella kankaalla, levähdettiin taas. Miesten istuessa kaatuneella puun rungolla kuului jäljestäpäin huutoa. Sotilaat huusivat vastaan, kun luulivat sieltä luutnantin tovereineen tulevan. Suuri oli miesten hämmästys ja ilo, kun hetken kuluttua metsästä astui suomalainen Taipale raskaine kantamuksineen. Saksalaiset kehivät hänet piiriinsä ja kohottivat ilmaan huutaen:
– Terve tulemaan! Eläköön Taipale.
– Pidithän lupauksesi ja vielä enemmänkin. Etsit meidät sydänmaalta, sanoi pastori.
– Eläköön suomalainen! huusivat miehet.
– Terveisiä ryssiltä.
Taipale avasi laukkunsa ja jakoi jokaiselle palan kuivaa leipää ja suolakalaa. Koskaan ennen eivät miehet olleet mihinkään herkkuun käyneet käsiksi sellaisella halulla kuin kuivaan ruisleipään siinä joen törmällä. Miehet olisivat siinä heti tyhjentäneet Taipaleen leipävaraston, mutta eivät saaneet.
– Nälkääntyneet eivät saa syödä ensin paljoa, huomautti hän. – Mutta täällä on toista ruokalajia.
Saksalaiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Taipale veti laukustaan suuret paistit.
– Peuranpaistitko?
– Ei, vaan karhun. Ammuin eilen illalla suuren kontion tuolta alempaa joenvarrelta, ja tässä on sen nahka. – Hän levitti heidän eteensä mustan hallavan karhun nahan.
Tuossa tuokiossa tehtiin nuotio, jonka hiiltyvällä tulella paistettiin karhun lihaa vartaissa. Syödessä piti Taipaleen kertoa, miten karhun ampuminen tapahtui. Kun sotamiehet eivät muuten ymmärtäneet hänen kertomustaan, täytyi hänen se selittää näyttelemällä.
Taipale oli hiljakseen kävellyt joen lumista rinnettä, kun tapasi tuoreet karhun jäljet. Vähän aikaa niitä seurattuaan huomaa hän karhun kaivavan muurahaispesää ja syövän siitä muurahaisia. Samalla huomasi karhukin hänet kohoten takajaloilleen ja sihkaisten sieraimillaan. Pyssy paukahti juuri siinä silmänräpäyksessä, kun karhu aikoi lähteä pakoon. Luoti lävisti sen rinnan lapojen alta. Kontio hyppäsi vielä pari laukkaa Taipaleeseen päin nähtävästi aikoen käsikähmässä, mies miestä vastaan, puolustautua, mutta rintaontelon verenvuodon tähden se samassa vaipuikin kuolleena maahan. Tämä tapahtui illalla. Yö kului sitten otsoa nylkiessä ja lihaa paistellessa. Siellä muutamien kilometrien takana olisi lihaa, sillä karhun ruhosta oli hän ottanut vain paistit.
– Mutta miten löysit meidät täältä suuresta erämaasta? kysyi Schönemann.
– Ahventunturin alla pääsin jäljille; siellä näin yösijanne. Jälkiä en voinut seurata, mutta suunnan tiesin. Tolvantojärven takaa näin aamulla nuotiosavunne, mutta niin kaukaa, ettei huuto kuulunut. Kiersin tämän suuren järven ja pääsin sen etelärannalla jäljille. Myöhemmin Suomen puolella jäljet katosivat. Tein laajoja kierroksia erämaassa tavaten vihdoin tuoreet lumijäljet tämän joen varrella vähää myöhemmin kuin karhun ammuin.
Taipaleella oli kirves – oikea erämies ei lähde koskaan metsään ilman kirvestä ja tulineuvoja – ja sillä kaadettiin vahva kelohonka, josta tehtiin oivallinen rakovalkea. Heikoimmat miehet jätettiin tulille, mutta toiset lähtivät Taipaleen kanssa noutamaan karhun lihaa ja huutamaan takaisin Braunia ja hänen toveriaan, joista ei oltu mitään kuultu.
Hyvin Taipale osasi takaisin karhunkaatopaikalle. Laukut täytettiin tuoreella lihalla eikä siitä ruhosta jäänytkään jäljelle muuta kuin suuri pää. Taakkoineen marssivat miehet ensin joenrantaa alas aina sille suurelle koskelle, josta joutsen oli mennyt, vieläpä hyvän matkaa kosken sivuakin. Luutnanttia ei vain kuulunut eikä näkynyt, vaikka siinä kosken sivulla huudettiin ja ammuttiin merkkilaukauksia.
Oli jo iltamyöhä, kun karhunlihan hakijat päätyivät jälleen nuotiolle. Sielläkin olivat miehet huolissaan kahden toverinsa kohtalosta. Lihaa paistettiin rakotulella ja syötiin illallinen. Ravitsevasta lihasta siirtyi vähitellen voimaa väsyneiden miesten elimiin.
Mutta uni ei sittenkään tahtonut ummistaa miesten silmiä, kun kahden parhaan toverin kohtalo huoletti jokaista.
Seuraavana päivänä pantiin toimeen laaja etsintä. Rintamana kulkivat miehet joen rinnettä kauas koskien sivu huudellen kadonneita tovereita. Ei kuulunut vastausta. Kontio vain vastaisella rinteellä vihelteli kutsuen poikiaan pakoon.
– Ovatkohan joutuneet karhun kynsiin? huomautti Möller.
– Kyllä ne miehet yhdestä ja kahdesta karhusta selkenevät, virkkoi vääpeli.
– Mutta näin kevätkesällä on karhuilla hääkarkelot, ja silloin niitä voi olla kymmeniä yksissä laumoissa. Onneton se, joka silloin sattuu niiden häitä häiritsemään, sanoi ylioppilas.
– Se on totta, myönsi Taipale, – mutta se aika on karhuilla luultavasti jo ollut. Ei ole ihmisen hyvä mennä karhujen kisoihin, se on koeteltu asia.
– Onko joku täällä sattunut metsänkuninkaan häihin, kysyi maisteri.
– Näillä rajasydänmailla, kertoi Taipale – vaikka vähän etelämpänä, eli vielä neljäkymmentä vuotta sitten kuuluisa karhuntappaja nimeltä Akso-Manno. Hän oli piilukkopyssyllään ja karhukeihäällään kaatanut neljäkymmentäviisi kontiota, enimmäkseen ihan yksin, eikä hän mielellään toveria ottanutkaan mukaansa. – Mutta kerran eräänä keväänä, kun lumi juuri oli lähtenyt mailta, joutui hän soitimilla kulkiessaan vaaralliseen seikkailuun karhujen kanssa. – Sen ainoan kerran sanoi hän eläessään pelänneensä. Eräänä leppoisena kevätyönä tuli hän vanhalle huhta-aholle, Komettotunturin alle. Siinä kuuli hän edestäpäin karhun murinaa, vihellyksiä ja tassujen töminää. Kun hän tuli aukean laitaan, näki hän viisi karhua temmeltävän melkein yhdessä ryhmässä. Ei uskaltanut Hanno ensin ampua piilukkoisellaan, vaan jäi hetkiseksi kuusen suojaan katselemaan valtavaa voimain mittelyä. Kaksi kontiota – luultavasti naaraita – seisoi vähän syrjässä katsellen, kuinka kolme urosta painiskeli keskenään kumisevalla aholla. Rajusti siinä iskivät otsot: leuat loksahtelivat, valkoiset hampaat välähtelivät ja karvat pölisivät, kun kontiot vihan vimmassa toisiaan tuuteroivat, milloin niskasta, milloin selästä, milloin taas takalihaksista tavoitellen. Välistä ne nousivat kahdelle jalalle ja löivät toisiaan korville, väliin koettivat kurkkuun karata, mutta notkeasti vältti aina vastustajakin hyökkäyksiä, kunnes pienin sortui alle toisten ärhennellessä voitetun päällä purren, minkä ennättivät. Olisivat luultavasti tappaneetkin voitetun, elleivät voittajat olisi joutuneet keskenään kaksintaisteluun. Sitä hyväkseen käyttäen lähti pikku otso lönkyttämään pakoon. Toiset jatkoivat tappeluaan naarasten katsellessa tulista temmellystä. Mutta silloin otti Hanno toimivallan, tähtäsi tarkasti isompaa naarasta, joka istui paikallaan, ja ampua pamautti korvan juureen. Kuin halvauksen saaneena kaatui karhu kuolleena maahan. Koirasten tappelu keskeytyi heti ja toinen niistä meni kuolleen naaraan luo, käänteli sitä käpälällään ja haisteli verta vuotavaa korvallista. Kaameasti muristen lähti kontio kuolleen luota ja alkoi laukaten kiertää sitä yhä kierrostaan suurentaen. Toinen koiras seurasi mukana. – Silloin Hannolle tuli kiire, kun hän ei ehtinyt lataamaan suusta ladattavaa pyssyään. Hän juoksi aholta sen alla olevalle niittysuolle ja vetistä rämettä vanhalle heinäpielekselle, joka oli suon keskellä. Heinäsuovan päältä hän näki monta kertaa koiraskarhujen suon reunalla juoksevan, tulematta kuitenkaan suolle. Koko yön istui sitten Hanno pieleksen päällä ja vasta aamulla uskalsi mennä saalistaan korjaamaan.
Näin kertoi Taipale koettaen merkkikielellään tehdä itsensä ymmärretyksi. Mutta pakolaiset eivät unohtaneet huolensa esineitä.
– Olisivatko ne onnettomat joutuneet ryssien käsiin? arveli Brüning.
– Eivät ne miehet ilman muuta vain antaudu ryssien kytkettäviksi, lisäsi toinen.
– Katsellessani Ahventunturilta, näkyisikö missään teidän nuotiosavuanne, näin Imandran selällä useita veneitä. Ne olivat niin kaukana, että näyttivät vesilinnuilta. En saanut selvää, minnepäin kulkivat.
– Olisikohan ollut ryssien etsivä osasto?
– Eivät ryssät näin kauas erämaahan uskalla.
– On vielä muuan mahdollisuus. He ovat löytäneet ammutun joutsenen, lähteneet sitä lautalla hakemaan joen takaa ja hukkuneet koskeen.
– Molemmat hyviä uimareita...
– Niin kyllä – mutta, jos ne olivat Tuonelan joutsenia. – Se lauloi kuollessaan niin syyttävän valittavasti, sanoi joutsenia ampumassa ollut.
– Tuletko sinäkin taikauskoiseksi? virkkoi pastori.
Eväsvarain huventumisen tähden täytyi saksalaisten lähteä Taipaleen opastamina eteenpäin. Rasittavan kävelyn jälkeen saapui seurue pieneen sydänmaan kylään.
6.
Erämaan kulkijan valtaa aina outo, toivorikas tunne, kun hän koskemattomasta sydänmaasta saapuu asutuille maisemille, ihmisten ilmoille. Se tunne herää silloin, kun hän puiden lomista näkee ensimmäisen vilahduksen raivatusta aukeasta ja vihreästä viljelysmaasta, jonka keskellä joen tai järven rannalla kohoaa ihmisasunto. Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin kahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden valtakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja kiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita, ja toisin peräännytäänkin. Eikä suinkaan aina kulttuurimaa voita. Harvoin rintama pysyy kauan samalla paikalla, siinä, missä aita, kulttuurimaan suojamuuri, kaartaa metsän reunaa pitkin.
Tämä uudisasukas on oikeastaan kulttuurimaan tiedustelija, rohkea jääkäri, joka on murtanut aukon varsinaiseen kiveliön rintamaan, tunkeutunut rintaman taaksekin ja elelee melkein erämaan saartamana omaa elämäänsä. Kirvein, kuokin ja lapioin hän iskee, ja erämaan on väistyttävä ja peräännyttävä kauemmas hänen iskujensa tieltä. Toisinaan hän käyttää tultakin apunaan. Kiveliö vihaa häntä kuin vihollista ainakin. Kun uudisasukas riistaa etsiessään sortuu metsäpolulle tai kalastaessaan vajoo heikkoon jäähän ja siellä huutaa apua, niin erämaa hänelle vain ilkkuu: "Kaaduitpahan viimein, viholliseni." Jos hänen perillisensä perääntyvät etuvartioasemasta, karkaa heti kiveliö peljättyä asemaa omakseen ottamaan. Se kylvää pellot monenlaisten puiden siemenillä, se sortaa aidat ja lahottaa asunnot. Vuosikymmenien perästä on erämaa täydellisesti kulttuurin jäljetkin hävittänyt. Ihminen on aina epämieluisa vieras kiveliössä, siksi hän aina mielellään tulee sieltä asutuille maille.
Vapauttava mielihyvän tunne valtasi sotilaatkin heidän päästessään erämaan painostuksesta ja saapuessaan ihmisasunnoille. He tunsivat samaa kuin aavikon kulkija tullessaan keitaalle – ja pieni kulttuurikeidashan se olikin asutuksen rajamailla erämaan liepeellä. Siinä tiesivät he saavansa jotakin ravintoa, siitä alkaa tie – ainakin jalkapolku – suureen maailmaan ja siinä ehkä saadaan uutisia sotakentiltä.
Talossa oli heidät jo huomattu. Ensin Killi, ruskea, pystykorvainen ja kippurahäntäinen lintukoira, joka oli loikoillut pirtin lattialla, höristi korviaan ja haukahti pari kertaa. – Tsyt – Killi, mitä sinä siinä! torui isäntä. – Killi painoi turpansa etukäpälien väliin ja laski korvat luimuun. Mutta sitten se äkkiä kimmahti jaloilleen, karkasi ovelle, jonka työnsi auki etujaloillaan ja laukkasi solalle haukkuen kiihkeästi kuin petoeläintä. Siitä se juoksi pellonpiennarta pitkin, ärhennellen vieraiden ympärillä.
Pirtin peräakkuna oli täynnä uteliaita ihmiskasvoja.
– Mitä kumman joukkoa?
Kolmekymmentä miestä!
Lienevätkö tukkilaisia?
– Ne ovat karanneita sotavankeja. Taipale näkyy olevan oppaana, sanoi isäntä.
– Ovatko ne pahoja miehiä? hätäilivät lapset.
– Eivät ole, olkaa rauhassa.
Hyvänpäivän sanottuaan seisahtuivat vieraat oven suuhun niinkuin maan tapa vaatii. Isäntä pyyteli istumaan tyhjennellen penkiltä vaatteita ja muuta sälyä.
Seurasi hetken kestävä hiljaisuus, jolloin emäntä ja lapset karsinapenkiltä ja isäntä perältä pöydän nurkalta pyörein, tutkivin silmin katsoivat vieraita.
– Mitä sinne ryssän puolelle kuuluu? kysyi isäntä Taipaleelta, joka tuli aivan isännän viereen.
– Entiset sanomat, ei kummempaa. Nämä vieraat vain eivät pitäneet siitä komennosta.
– Kukapa siitä...
– Onko tänne mitään kummempaa kuulunut?
– Ei muuta kuin se, että eilen kävi täällä poliisi Simpura lukemassa kuvernöörin kuulutusta.
– Mitä se Simpura taas kuulutti?
– Sähkösanomalla vai miten lie kuvernöörille tullut tieto, että Muurmannin ratatöistä on taas karannut suuri joukko sotavankeja Suomen puolelle. Maaherra uhkaa ankaralla rangaistuksella niitä, jotka näitä sotavankeja suojelevat ja opastavat, mutta lupaa 300 markan palkinnon niiden ilmiantamisesta.
– Se on ryssänmielinen, se kuvernööri, ja Simpurakin mukamas on niin kärkäs tanssimaan hänen pillinsä mukaan.
– Taitavat nämäkin miehet olla niitä karanneita?
– Kukapa ei sieltä karkaisi, ryssän helvetistä.
– Ovatko nämä aivan ummikoita?
– Toiset vähän ymmärtävät.
– Suottapa kerroinkaan ensin niin ikäviä asioita. Palokankaan isännän ajatukset käväisivät vähän muualla:
– Vai nämä ne ovat niitä Muurmannilta karanneita, mietti hän. – Kolmensadan palkinto on sievä raha. Sillä ostaisi monta jauhosäkkiä, vielä kahvia ja tupakkaa kaupan päälliseksi. Mutta ryssän rahoja ne olisivat, synnin rahoja. Rehelliselle suomalaiselle eivät kelpaa Judaksen penningit.
– Taitavat olla oikeita miehiä nämä sinun toverisi, sanoi hän Taipaleelle.
– Kunnon miehiä, kaikki Suomen ystäviä. Kova koti-ikävä vain vaivaa heitä. Usealla on kotona vaimo ja lapsia; kaikilla heillä on omaisia Saksassa.
– Kuvernööri nyt tahtoisi, että nämä kunnon miehet palautettaisiin ryssien rääkättäviksi takaisin. Siitä ei tule mitään. Kyllä saatamme heidät Ruotsin puolelle, jonne ei ryssän piiska ulotu.
– Maksavat nämä ihmisille vaivat ja ostonsa, eivät ole aivan poikki rahasta. Mutta nyt meidän pitäisi saada jotakin syötävää.
Isäntä käskee laittaa ruokaa. Emäntä kantaa pöydälle leipää, voita, suolattua lohta ja suuria viilipyttyjä. Ahnaasti käyvät miehet tuoreen ravinnon kimppuun, ja pienessä ajassa tyhjenee ruoka pöydältä, tähteet vain jäävät jäljelle.
Pastori pitää lyhyen kiitosrukouksen, johon miehet hartaina yhtyvät, sitten kiittelevät emäntää ja isäntää. Syönnin päälle tarjotaan vieraille kahvia, jota saksalaiset eivät olleet saaneet sen jälkeen, kuin sotavangeiksi joutuivat. Tämä oli jo kulttuurielämän esimakua.
Vieraat vietiin eteishuoneeseen nukkumaan puhtaille poron taljoille. Mutta sääsket, Lapin vaiva, eivät antaneet rauhassa levätä. Niitä oli huoneisiinkin tunkeutunut ilman lämmettyä. Täytyi kääriä vaate pään ympärille, jos mieli nukkua.
Isäntä ja Taipale siirtyivät kuumasta pirtistä pihamaalle. Siinä kuivuneella nurmen kamaralla oli niin mukava loikoilla ilta-auringon vielä lämmittäessä selkää ja suunnitella sotamiesten matkaa. Pääskynen oli juuri tullut etelän mailta ja istui viirillä iloisesti laverrellen. Joen rantakoivussa kukkui käki. Lapset portaalla istuessaan pyytävät sitä ikäänsä ennustamaan.
– Kuku mulle mun ikäni, sanoivat he vuoroon ja lukivat sitten, montako kertaa käki kukahti, sillä niin monta vuotta oli kullekin elonpäiviä luvassa.
– Enpä olisi uskonut, että juuri näiden miesten karkaamisesta ryssät sellaisen melun nostaisivat. Vai oikein kuvernöörin kuulutukset! – ihmetteli Taipale.
– Niitä on mennyt tänäkin kevännä paljon. Inarijärven eteläpuolitse on Norjaan mennyt suuri joukko, toisia Sodankylän ja Kittilän kautta Ruotsin rajalle, ja on niitä kulkenut tästäkin. Menneet ovat eikä koirakaan ole perään haukkunut. Kuuluu niitä yksinäisiä eksyneenkin erämaahan.
– Olisivat nämäkin miespoloiset kuolleet erämaahan ilman minua. Ja sinne vielä jäi kaksi oman onnensa nojaan; emme löytäneet, vaikka kahtena päivänä etsimme.
– Ne miehet on etsittävä, ihmishenget ovat kalliit.
– Muurmannilla ei mies paljoa maksanut. Usein miehen elämä riippui kirgiisin päähänpistosta, halusiko hän ampua vai ei. Eikä siellä muutenkaan näistä sotavangeista suurta kirjanpitoa pidetty.
– Käsittämätön on tämä sota-aika.
– Luutnantti ja hänen toverinsa on pelastettava.
– Minä lähden takaisin sydänmaalle ja etsin heidät vaikka kiven kolosta. Sinä kai saattelet tätä pääjoukkoa Ruotsin rajaa kohti? lisäsi Taipale.
– Minä luulen, ettei ole viisasta koettaakaan kulkea Tornionjoen poikki Ruotsiin, sillä siellä kuuluu nyt olevan vahtimiehiä toinen toisensa vieressä, ryssän santarmeja, jos suomalaisiakin hapankaalin maiskuttajia, Simpuran tapaisia miehiä, jotka ajavat "suuren isänmaan" asiaa.
– Ne koettavat estää myös suomalaisten nuorten miesten menoa Saksaan.
– Kyllä ne silti menevät, samoinkuin sotavangitkin, mutta matkan suuntia on vaihdettava. Minä saatan nämä saksalaiset Niskalaan, sillä siellä on mies, joka vie heidät Suomen poikki. Lähde sinä, Taipale, hakemaan niitä kahta kadonnutta erämaasta ja saata heidät tänne. Mutta ensin on levättävä yö rauhassa.
Taipaleelle oli laitettu pirtin lattialle vuode poron taljoista ja lampaannahkavällyistä. Isäntä meni pirtin peräkamariin. Pian oli kaikki hiljaista Palokankaan metsätalossa. Uskollinen Killi vain silloin tällöin nousi makuultaan uunin pielestä, kuunteli korvat hörössä, kävipä välillä ikkunastakin katsomassa, näkyikö mitään pihalla.
Leppälintu lauloi jo viirillä ja kiuru liverteli pellon kohdalla, poutaisella taivaalla, kun isäntä ja Taipale heräsivät ja kävivät pakolaisia herättämässä. Emäntä oli jo aikaisemmin jalkeilla. Sen näki keveästä savupatsaasta, joka suorana kuin Aapelin uhrisavu nousi keittiön piipusta keveään aamuilmaan.
Kahvin juotuaan lähtivät sotilaat isännän kanssa lännen maita kohti, mutta Taipale itään. Pihalla erotessa piti pastori Taipaleelle puheen, kiittäen lämpimin sanoin tätä yksinkertaista rahvaan miestä, jolla oli sydän paikallaan. Muistoksi ojensi hän kultakellon ja rahasumman, jollaista opas ei ollut osannut odottaakaan. Mutta suurempaa tyydytystä kuin rahasta sai Taipale siitä tietoisuudesta, että oli pelastanut lähes kolmekymmentä ihmishenkeä, joilla kaikilla oli ihmistunteet ja kaipaavia omaisia kaukaisessa kotimaassaan.
– Kyllä muistamme Teitä, rakas oppaamme, kun pääsemme kotimaamme kamaralle! huusivat saksalaiset hänen jälkeensä.
Kun Palokankaan isäntä asteli saksalaisten pitkän jonon edellä pellon piennarpolkua metsään – kylän läpi ei uskaltanut kulkea –, oli Sieppilän Simppaukko joella rysiään kokemassa ja näki miesten lähdön. – Mitä merkillistä väkeä Palokankaasta lähtee? puheli hän puoliääneen varjostaen pieniä silmiään kädellään. – Eivätköhän olekin niitä karkureita, ja isäntä niitä suojelee ja opastaa...! Jos olisivat tukkilaisia, niin hoilaten ne kulkisivat pitkin kylää. Nämä menevät heti metsään... – Sotavankeja ovat, vakuutti hän edelleen ja mielihyvä hytkäytti hänen sydänalaansa. – Tästä tulee sinulle, Palokangas, kaunis juttu. Aina sinä oletkin työntänyt rysäsi minun rysieni eteen, verkkosi minun verkkojeni viereen ja ansoillasi täyttänyt koko kiveliön. Kun kuvernööri saa tietää toimesi, niin Oulun linnassa tai Pietarin vankiloissa istut, etkä ainakaan heti pääse näille maille. Käy pian kuin sille kemiläiselle sotavankien saattajalle, joka hirtettiin. Lähden tästä Simpuralle ilmoittamaan ja saan 300 markkaa. Sievä summa...
Näin puhui Simppa-äijä ja ilkeä välähdys heijastui hänen tihrusilmistään. Kiireesti hän iski rysän peräpuun joen pohjaan ja souti kotiin, jättäen puolet rysistään kokematta.
– No, miksikä näin pian tulit rysiltä? kysyi Tiina-muori.
– Tässä on parempia pyydettäviä kuin hauit. Lähden poliisi Simpuran puheille ja aion ansaita sen 300 markkaa, josta hänen kuulutuksessaan puhuttiin.
Ukko löi evästä laukkuunsa ja lähti polkua kiireesti astumaan Virrankylää kohti, niin että katajapensaat tien käänteissä pölähtelivät, kun ei äijä niitä kiertämään joutunut.
7.
Etelä-Lapissakin on vielä säilynyt vanhan taikauskon tähteitä. Niinpä erämaa voi vielä kätkeä kotieläimiäkin niin täydellisesti "metsän peittoon", ettei löydä, vaikka vieritse kävelisi. Silloin ei ole muuta keinoa kuin hakea tietäjä, joka etsii eläinten metsäänmenojäljet. Hän kääntää veitsellään jonkun jäljen kotiin päin ja kohta metsä luovuttaa salaamansa, joka tulee kotiin terveenä, multaa vain usein selässä. Ihmisiäkin katoaa toisinaan salaperäisellä tavalla erämaahan, niin ettei "luunsuremata" löydetä.
Taipalekin oli vähän taikauskoinen; hänenkin mielestään oli luutnantin ja hänen toverinsa katoamisessa jotain salaperäistä, kun kaksi miestä pienellä matkalla häviää jäljettömiin kuin maa olisi niellyt. Sekavin tuntein hän asteli seuraten jokea, joka korkeiden kalliorinteiden välissä solui Vienanmertä kohti vuoroin tyyninä suvantoina, vuoroin pudottautuen korkealta kallioäyräältä kohisevana könkäänä, jonka alla ruskeanvalkoinen vaahto kiehui ja kihisi ja josta nousevat lohet turhaan ylös ponnistelivat; toisinaan muuttui joki monihaaraisiksi koskiksi, jotka alempana yhtyivät yhdeksi aallokoksi pyöräyttäen kalliokielekkeiden alla akanvirtoja, purolohien mieluisia lymypaikkoja. Taipale aikoi nyt käydä ensimmäisillä ihmisasunnoilla saakka joen alajuoksulla.
Braunin ja hänen toverinsa katoaminen ei tietysti ollut mikään yliluonnollinen ihme; se oli vain tapaus, joka osoitti, miten heikko on vahvakin ihminen luonnonvoimien käsissä; erämaa oli heidät asettanut kuin vaa'alle punnitakseen, oliko heillä kylliksi niitä ominaisuuksia, joita kiveliö kulkijoiltaan vaatii.
Luutnantti ja Hahn olivat kävelleet jonkun matkan kosken alapuolella, kun he huomasivat kuolleen joutsenen kelluvan virran vastaisella rannalla. Nälkä ja hyvä saalis houkutteli heitä uhkarohkeaan yritykseen. Joen rinteiltä he kaatoivat miesvoimin lahotyvisiä kelohonkia, jotka he kantoivat rantaan ja sitoivat vitsoilla yhteen. Tällä hätä-aluksella he lähtivät virran poikki viistättämään meloen sitä eteenpäin pitkillä seipäillä. Mutta he eivät olleet arvioineet virran voimaa kyllin suureksi. Lautta lähti vähän ylempää kuin missä joutsen oli, mutta kun se pääsi keskijoelle, virtaviivalle, oli se kulkenut virran kannattamana jo joutsenen sivu. Miehet meloivat hurjasti ehättääkseen toiselle rannalle, ennenkuin virta könkään niskassa kiihtyy nieleväksi kurimoksi. Hätäisinä ja kalpeina he löivät veteen sauvoimillaan minkä ennättivät, sillä yhä selvemmin kuulivat he alapuolelta könkään valtavan pauhinan. Ranta ei olisi ollut enää kaukana, mutta virran voima kiihtyi kiihtymistään. Kuolema silmäin edessä huitoivat he kuin hurjat, kunnes Hahnin sauvoin katkesi ja Braunkin huomasi turhaksi koettaakaan yhdellä sauvoimella soutaa lauttaa rantaan. Maailma musteni miesten silmissä, kun sileäpintainen niskavirta kiidätti lauttaa vinhasti könkään äyräälle. Sydänalassa tuntui omituinen kouristus, ja viileät väreet kulkivat selkää pitkin, kun he lauttoineen könkään räystäältä putosivat johonkin pehmeään kuin höyhenlaariin. Sitten meni maailma sekaisin. Seuraavassa tuokiossa pulpahti Braun hyökyaallon nostamana pinnalle ja solui virran mukana tyynen suvannon rantapyörteeseen. Hahn'ista ei näkynyt jälkeäkään. Luutnantin tajunta heräsi hetkeksi ja silloin hän tarttui hukkuvan lujalla otteella rantapajuun ja vääntäytyi maalle. Silmien näkö sammui taas ja pyörtyneenä makasi Braun siinä erämaan suvannon rannalla kauan, hyvin kauan – – –
Kun hän iltapäivällä tuli tajuihinsa, olivat kasvot turvoksissa ja silmät ajettuneet, sillä tuhannet sääsket olivat imeneet verta pyörtyneen kasvoista. Polvea pakotti sanomattomasti ja selässä tuntui olevan paha ruhjevamma. Hädin tuskin voi hän kääntää kylkeä. Kävelemisestä ei voinut olla puhettakaan.
– Hahn! – Hahn! – huusi hän kaikin voimin, mutta toveri ei vastannut. Heikko ääni hukkui könkään valtavaan pauhinaan. Kamala aavistus toverin ja omasta kohtalosta hiipi mieleen. Pitikö hänen, nuoren, elinvoimaisen miehen, joka rohkeana lähti kotoa sotatantereelle, kuolla täällä Lapin erämaassa yksin kaikkien unhottamana? Ja hän huusi vielä, huusi kauan, niin kauan, että ääni tuli käheäksi. Mutta turhaa oli könkään kanssa äänessä kilpailla. Huudon kuuli vain saukko, joka siinä könkään alla kaloja pyyteli ja silloin tällöin kohotti pyöreän päänsä veden pinnasta. Huomatessaan rannalla makaavan miehen ja kuullessaan hänen hätähuutonsa sukelsi se pitkin välein alasuvannoille.
Sääskiä oli kerääntynyt miljoonittain avuttoman ympärille. Ne hyökkäsivät yksittäin, kaksittain – – tuhansittain kasvoihin ja käsiin. Ne olivat omaksuneet erämaassa vallitsevan tunnuslauseen: heikkoon on hyökättävä, heikoin on ensin syötävä. Hän, urhoollinen sotilas, jonka rintaa rautaristi koristi, sai nyt kaikin voimin taistella noita pieniä itikoita vastaan, jotteivät ne imeneet kuiviin hänen vertansa, joka olisi tarvittu sodan jumalan lepyttämiseksi isänmaan rintamilla. Viimein kääri hän nuttunsa pään ympärille ja makasi liikkumatonna säryn yltyessä kipeässä jalassa. Nälkää hän ei enää tuntenut, mutta jano oli sietämätön, sillä polvesta oli vuotanut runsaasti verta. Siinä melkein käden ulottuvilla virtasi vettä, mutta ruumis oli niin kipeä, ettei kärsinyt kääntyä.
Harva ihminen uskaltaa avoimin silmin katsoa kuoleman porttien läpi, useimmat kääntävät päänsä pois kuin odottaen pelastusta. Kuolemansairas nielee lääkkeitä uskoen niiden tekevän ihmeitä, tai puristaa lujasti lääkärin kättä kuin hukkuva oljenkortta. Elämä on rakas. Eikä luutnanttikaan uskonut vielä siihen kuolevansa. Hän odotti ensinnäkin tovereilta pelastusta, vaikka nämä itsekin olivat jääneet nälkäkuoleman partaalle. Voisihan myös joku muu ihminen hänet siitä löytää. – Taipale oli tosin käynyt könkäällä saakka, mutta Braun oli silloin maannut tajutonna pensaan takana.
Elämän ja kuoleman rajalla kamppaillessa meni kokonainen vuorokausi, kun hän näki suuren männyn, jonka tulvavesi oli repäissyt jostain joen hiekkatörmästä, ajelehtivan virrassa ja kääntyvän pyörteeseen. Siinähän voisi olla pelastus. Jos ihmisiä on joen alajuoksulla ja jos ei olisi koskia, niin kannattaisi mänty hänet ihmisten luo.
Äärimmäisin ponnistuksin pääsi hän veteen ja kömpi puun rungolle istumaan selkä juurakkoon päin. Mänty kiersi pyörrettä muutamia kertoja ja alkoi sitten liukua tyyntä suvantoa pitkin. Mutta nämä ponnistukset olivat vieneet heikon miehen voimat siinä määrin, että hän pyörtyneenä retkahti selälleen kahden juuren väliin ja kulki siinä ajopuulla kuin kuollut virran vietävänä.
Joen alajuoksulla, niissä joki tekee käärmemäisiä mutkia hiekkaniemiä kierrellen, oli Nivan kruununtorppa niemen rannalla. Mökin tytär, nuori tummasilmäinen Saima, oli rannassa kaloja perkkaamassa. Hän oli saanut juuri työnsä loppuun ja istahti rantakivelle kuuntelemaan kesälintujen ilonpitoa. Istuessaan hän itsekin laulaa hyräili:
"Tuulipa toi tänne meidän rantaan
valkeapäisen laineen..."Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun hänen huomionsa kiintyi omituiseen rytöpuuhun, joka virran mukana liukui keskijoella. Puun runko oli kokonaan veden sisässä, mutta latvaoksat ja mustat juuret nousivat korkealle; juurien välissä näytti olevan joku. Kun ajopuu tuli kohdalle, näki hän siinä kauhukseen selällään makaavan miehen, jonka pää retkotti hervottomana.
– Herra Jumala! huudahti hän säikähtyneenä ja aikoi juosta kotiin, mutta muisti, ettei siellä ollut ketään kotona, sillä hänen isänsä ja veljensä olivat aamulla lähteneet metsäjärviin kalastamaan. Muuta talonväkeä ei Nivassa ollutkaan. Antaisiko mennä sivu? Mutta jos mies vielä elää, on hengenhädässä? Velvollisuus on pelastaa.
Ja hän työnsi veneen vesille ja souti rytöpuun luo. Siinä makaa hervotonna nuori, tummaverinen mies, jolla oli suora nenä ja lyhyet viikset; musta tukka kosketti veteen, sillä pää oli taipunut riipuksiin juuren yli. Vaatteet olivat märät, polvesta näytti vuotaneen verta. Kasvot eivät olleet niin kalpeat kuin kuolleella tavallisesti. Saima sai rohkeutta, kosketti hiljaa kättä ja tunsi sen olevan vielä lämpimän.
– Hän elää, vaikka on pyörtynyt, kuiskasi hän ja kosketti samalla otsaa, joka myös tuntui vähän lämpimältä. Saima ravisti luutnanttia olkapäästä, kasteli ohimoita, hieroi kaulasuonia, mutta taju ei vain palannut. Hän asetti veneen ihan ajopuun viereen ja varovasti väänsi luutnantin kallistetun laidan yli veneeseen. Rytömänty jatkoi keventyneenä matkaansa alavesiin painuakseen siellä jossain järvessä pohjahaoksi, mutta Saima souti Braunin rannalle, nosti hänet varovasti rantatörmälle ja alkoi henkiinherättämistyönsä uudelleen. Kauan hän hieroi kaulaa, rintaa ja kangistuneita jäseniä auringon paisteessa, kunnes luutnantti viimein avasi silmänsä ja näki tuntemattoman neitosen häntä virvoittavan. Hän katsoi lempeästi, mutta tutkivasti neitosta tummiin silmiin ja kysyi puoleksi kuiskaten huonolla suomenkielellä:
– Missä minä nyt olen?
– Tämä on Nivan talo ja minä olen tämän talon tytär. – Pelastin teidät ajopuulta virrasta.
– Kiitän sydämestäni. – Minä olen luutnantti Braun. – Karkasin Kuollan niemimaalta sotavankeudesta.
Ja luutnantti koetti kertoa, miten hän oli sinne joutunut. Sanoi suuren joukon tovereistaan jääneen nälkäisinä harhailemaan sydänmaalle – kertoi myös Hahn'in kohtalosta.
– Pyydän toimittamaan pelastusta tovereilleni! lisäsi hän surullisella äänellä.
Saima Niva kävi talosta noutamassa poron pulkan, jolla hän veti Braunin pirttiin, sitoi hänen haavoittuneen polvensa ja puki kuivat vaatteet hänen yllensä. Sitten hän toi ruokaa. Kiitollisena puristi potilas tytön kättä vaipuen samalla syvään uneen.
Saima Niva katseli vielä kauan nukkuvaa sotilasta, joka hänen mielestään oli kaunein mies, minkä hän oli nähnyt; rohkea hän myöskin on ollut, sen näki hänen monista arvistaan. Kaulassa oli suuri arpi, aivan kuin karhu olisi kerran kynnellään sitä raapaissut, olkapää oli kerran läpi ammuttu ja vasemmassa poskessa oli kuin veitsellä vedetty viiltoarpi. Urhoollisuutta osoitti sekin, että hän oli uskaltanut lähteä ryssien vankeudesta Kuollan niemeltä, josta Saima oli kuullut kaameita kertomuksia. Hän, erämaan yksinäinen impi, näki harvoin muita ihmisiä vieraina kuin jonkun poromiehen, salakuljettajan tai metsästäjän. Syvän tyydytyksen tunteen tuotti hänelle tietoisuus, että hän itse oli pelastanut tämän nuoren miehen hengen. Jollei hän olisi sattunut menemään rantaan, olisi virta vienyt hänet sivu. Siellä alakoskissa olisi hän pudonnut ajopuulta, painunut pohjaan kuin se mänty, jolla hän kulki, eikä kukaan olisi tiennyt, minne hän oli joutunut. Moni hänen sijassaan olisi ehkä pelosta tai väärästä häveliäisyydestä antanut luutnantin mennä menojaan. Mutta erämaa opettaa ihmiset avuliaiksi. Ei heilläkään ollut mitään riitoja naapureiden kanssa, lukuunottamatta Sieppilän Simppa-ukkoa, joka oli huonoissa väleissä kaikkien kanssa.
Kun illalla Nivan isäntä ja poika tulivat kalalta, riensi Saima heille kertomaan harvinaisesta vieraasta.
– Oikein teit, tyttäreni, kun pelastit varmaa kuolemaa kohti kulkevan nuorukaisen. Ehkä hän ei ollut vielä valmistunutkaan astumaan korkeimman tuomarin eteen, lausui isäntä, vankka luterilainen, joka erämaan hiljaisuudessa oli paljon mietiskellyt uskon asioita. – Herra on käyttänyt sinua välikappaleenaan. – Vai saksalainen hän on. Samaan kansaan Martti Lutheruskin kuului.
Saima oli onnellinen kuullessaan isänsä mielipiteen. Hän oli jo vähän pelännyt, että miehet eivät ottaisi avutonta sotavankia yhtä ystävällisesti vastaan.
– Kuvernööri on tosin kieltänyt suojelemasta näitä karkailevia, jopa uhannut ankarasti rangaistakin, mutta me seuraamme korkeimman lakia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, lisäsi isäntä.
Saiman silmät säteilivät ilosta. Hänestä tuntui, että tätä lähimmäistä voisi rakastaa ilman erikoista kehoitustakin. Mielellään hän tahtoi palvella sairasta soturia, joka ennen oli ollut voimakas, mutta oli nyt avuton kuin lapsi.
Aamulla oli Braun tajussaan, mutta heikko ja kuumeisen näköinen. Pitkä vedessäolo oli aiheuttanut keuhkokuumeen, selkää pakotti ja polvi oli aivan jäykkä. Saima tarjosi hänelle keitettyä maitoa, mutta paljoa ei sairas voinut sitä juoda, vaikka olikin nälkiintynyt. Luutnantin ohjeiden mukaan laittoi hän kääreen kuumeisen rinnan ympärille.
Silloin oli sunnuntai. Saima oli edellisenä päivänä hangannut vedellä ja hiekalla pirtin pöydän, penkit ja lattian hohtavan valkoisiksi ja siroitellut katajan hakoja lattialle, joten puhtaus ja sunnuntaiaamun rauha vallitsi tässä kaukaisessa erämaan talossa. Aamiaisen jälkeen, kun pöytä oli puhdistettu, istui Nivan isäntä pöydän päähän ja luki saarnan, jota toiset vakavina kuuntelivat.
Saarnan jälkeen lähti Niva poikineen veneellä jokea ylöspäin. Luutnantti oli heitä pyytänyt etsimään kadonneita tovereita, joista Hahn hänen luulonsa mukaan oli hukkunut, mutta toiset nälkäkuoleman partaalla harhailivat erämaassa.
8.
Mutta samaan aikaan kuin Nivan miehet lähtivät soutamaan virtavaa, tulvaista jokea, oli ylempänä, saman joen mutkauksessa, hautaustoimitus. Taipale oli löytänyt eräästä joen pyörteestä Hahnin ruumiin ja hautasi hänet hiekkakankaaseen.
Tällaisissa tapauksissa, kun joku tuntematon ruumis löydetään sydänmaalta, rientää löytäjä kruununmiesten luo siitä ilmoittamaan, ja vainaja haudataan sitten pitäjän hautausmaahan. Mutta tämä löytö olisi paljastanut koko retkikunnan jäljet ja saattanut oppaat ikävään asemaan, ehkä Taipaleen itsensäkin haudattavaksi. Sentähden katsoi hän viisaammaksi itse haudata hukkuneen. Jos nyt hautaus-siunaus ei kävisi yhtä hyvin kuin papilta, lohdutti hän itseään sillä, että moni erämailla kuollut jää maanpinnalle lahomaan hautaamatta.
Mutta sellaiset hautaamattomat kuolleet, varsinkin murhatut ja tapaturmassa surmansa saaneet, eivät saa rauhaa. "Sijattomina sieluina" harhailevat heidän henkensä ruumiin läheisyydessä ja kummittelevat kulkijoille. – Niinkuin se Akso-Veeteri vainaa, joka Selkäsuon laiteella murhattiin – –. Kun metsästäjät kevätöinä olivat sielläpäin metsonsoitimilla, kuului usein kuin avunhuutoa erämaasta, mutta huutajaa ei löydetty, vaikka kuinka olisi haettu. Toisinaan taas nähtiin miehen kävelevän Selkäsuolla, mutta heti katoavan, kun huutamaan ruvettiin. Kun paimenet eräänä kesänä löysivät Veeterin luut, ja ne haudattiin kirkkomaahan, ei sen koommin ole mitään tällaista näkynyt eikä kuulunut Selkäsuon seuduilla. Näin tuumi Taipale kaivaessaan hautaa pehmeään hiekkanummeen. Siihen hän asetti kuolleen täysissä pukimissa ja peitti mullalla. Sitten hän muisteli hautaustoimitusta, miten kirkonmiehet sen suorittivat, mutta eivät tahtoneet muistua mieleen yksityiskohdat. Haudan umpeen luotuaan hän otti lakin päästään ja heitti kummulle kolme kertaa multaa lausuen tavalliset multaussanat:
– Maasta olet sinä tullut – – –
ja maaksi olet sinä jälleen tuleva...Sitten hän pani kätensä ristiin rinnalle, nosti silmänsä avaruutta kohti ja rukoili:
– Herra, anna hänen sielunsa päästä ikuiseen kirkkauteen.
Yksinkertaisen koruton oli toimitus, mutta sydämellisen harras. Kuoleman vakavuus väreili näissä sanoissa, ja kirkas kyynel vieri pitkin hautaajan karkeaa poskea. Hänen mieleensä tuli siinä omakin tuleva kuolemansa. Kerran voi hänetkin erämaa yllättää; voi käydä niin, ettei kukaan ole häntä, kiveliönkävijää, hautaamassa.
Runollisen kaunis oli Mauerjärven kalastajan viimeinen lepopaikka: tyyni joen mutkaus, josta kohosi valkea hiekkaranta ja sen yläpuolella pientä mäntymetsää kasvava kangas, mikä taas rajoittui korkeaan tunturin rinteeseen. Ihmisjalka eksyy harvoin tallaamaan sitä rinnettä, jossa vaatimaton koivuristi osoittaa Hahnin hautaa.
Keskipäivän hiljaisuus vallitsi metsässä, kun Taipale lähti matkaansa jatkamaan. Yksinäinen uunilintu vain liverteli uutta elämän toivoa herättävää säveltään ja kauempaa kankaalta kuului tynnyrilinnun yksitoikkoinen: tilt-talt, tilt-talt – – – Tuntui kuin se olisi ihmisen ikävuosia lukenut, tai kuin elämän tuntilasi olisi ollut tyhjiin tippumassa – – –
Vakain askelin ja mietteissään kulki Taipale edelleen joen äyrästä etsien luutnanttia. Kulkiessaan katseli hän valokuvaa, jonka oli kuolleen taskusta ottanut – muuhun hän ei ollut koskenut. – Sen oli hän ottanut osoitteen tähden, joka oli sen taakse kirjoitettu. Valokuva esitti Hahnia ja nuorta neitosta käsikädessä istumassa järven rantakivellä. Hän oli kihloissa, päätteli Taipale. Ja siellä nyt kaipaava morsian odottaa joka päivä tietoja armaastaan – turhaan. Niin särkee sota pyhät liitot, kylvää kaipausta, surua ja kyyneliä onnellisiin koteihin. Mitä lienette tekin, nuoret, toivoneet elämältä, mitä lienette suunnitelleet kesäiltana istuessanne kotirannan kivellä. Kohtalo on iskenyt teihin rautakourin murskaten maahan toiveittenne linnan, sillä kohtalolle on mieluisempi musertaa kuin rakentaa. Sinä hento neitonen kaipaat siellä toivojesi toteuttajaa, joka nyt makaa täällä sinulle tuntemattoman erämaan mullassa. Olisin sydämestäni suonut, että olisitte vielä tavanneet toisenne siinä järven rannalla...
Ja Taipaleen mieleen johtui siinä omakin kihlausaika. Miten ihmeen selvästi se muistuikaan vuosien takaa? Juuri tämmöisenä juhannuskesän päivänä he Annin kanssa kahden laskivat virtavaa jokea Taipaleen uudistaloa kohti. Äänettömästi liukui vene virran mukana soutamatta. Toisinaan vain pienempi niva tai lyhyt koski veti heidän huomiotaan, lakkautti hetkeksi hellän keskustelun, jossa laadittiin rohkeita tulevaisuuden suunnitelmia. Taipaleen talo oli silloin vain pieni mökki. Hän lupasi sen laajentaa suureksi verotaloksi raivaamalla niittyä erämaan jokien varsille, kuokkimalla peltoa kivisen niemen rinteeseen ja tekemällä talvisin uusia, suurempia asuinrakennuksia. – Niin, siitä on kulunut tasan kaksikymmentäviisi vuotta, huokasi Taipale. Mutta vielä eivät ole nämä suunnitelmat puoleksikaan toteutuneet. Viljelysmaa on hitaasti kasvanut, halla on vienyt usein viljan ja kontio kaatanut karjaa. Erämaa on tehnyt sitkeämpää vastarintaa kuin hän silloin kuvitteli. Ei ole nytkään viljaa aitassa. Vaimo ja lapset odottavat kotona, että laukussa sitä taas kantaisin erämaan halki.
Näiden ajatusten lanka katkesi, kun joelta alkoi kuulua tasaista airojen loisketta ja miesten puhelua. Niemen takaa työntyi vene kahden miehen kuljettamana. Taipale huusi miehille, vene liukui rantaan ja ystävällisesti siinä tervehtivät toisiaan vanhat tuttavat, samoilla asioilla kulkevat erämaan asukkaat. Keskustelussa selveni, että Nivan miesten ei tarvinnut jatkaa matkaa eikä olisi Taipaleenkaan tarvinnut, mutta nähdäkseen luutnantin lähti hän venemiesten mukana Nivan taloon.
Luutnantti tuli hiukan virkeämmäksi nähdessään edessään ystävänsä Taipaleen ja kuullessaan pääjoukon päässeen ihmisten ilmoille, mutta kyynel kostutti hänen silmiään, kun hän kuuli Hahnin hautaamisesta.
Kuume oli vielä ankara. Saiman täytyi muuttaa tiheään kääreitä yölläkin. Mutta nurkumatta hän sen teki, vaikka päivällä täytyi suorittaa myös tavalliset talousaskareet.
Niin kului viikkoja, sillä keuhkokuume paranee hitaasti; se parani kuitenkin hoitajan suureksi iloksi. Toipumisaikana istuivat he usein kotirannalla keskustellen ystävällisesti. Luutnantti oli oppinut jo paljon suomalaisia sanoja ja lauseparsia, joita hän puhellessaan täydensi saksalaisilla sanoilla. Myöhemmin kävi hän kalastamassakin talon miesten kanssa. Taipaleen kanssa oli sovittu niin, että Nivan miehet saattavat luutnantin Taipaleen taloon, josta hänet toimitetaan Ruotsin rajalle.
Oli poutainen heinäkuun päivä. Nivan väki oli niityllä joen luhdalla. Luutnantti, joka oli täysin parantunut, käveli yksin joen rannalla katsellen kalaparvien kisailua veden tyynellä pinnalla. Lähellä rantaa ui iso iltakorento. Hopeakylkinen harjus hyökkäsi pohjalta vedenpintaan tavoittaen lihavaa ruokapalaa, niin että koko kala teki ilmassa lyhyen laukan pudoten pää edellä omaan valtakuntaansa. Mutta iltakorento lennähti toiseen paikkaan, väistäen vaaran.
– Niin pitääkin! huudahti Braun. Likeltä piti, ettet joutunut harjuksen kitaan. Varo, varo uutta hyökkäystä! Elämä on toisinaan hiuskarvan varassa.
Ja luutnantti muisteli omaa pelastustaan kuukausi aikaisemmin samalla virralla. Koski olisi hänet silloin nielaissut ajopuulta kuin harjus iltakorennon, ellei Saima olisi pelastanut. Mikä lieneekin satuttanut hänet juuri silloin kalanperkkaukseen rannalle? Olikohan se paljas sattuma, vai johdattiko häntä silloin jokin korkeampi voima? Siunattu ihminen hän vain on, oikea erämaan helmi, puhdas ja kirkas. Millä hänet palkitsen? En voi tarjota hänelle rahaa, sillä varmaan hän halveksien työntäisi sen takaisin; kiitollisuutta, ikuista kiitollisuutta olen velvollinen ja tahdon hänelle osoittaa. Mutta olen viime aikoina, kun olen puhunut poislähdöstäni, huomannut, että hänen tummat silmänsä oudosti säteilevät kuin kysyen: nytkö lähtisit, kun elämä on niin onnellista? Ja minäkin ihailen häntä, melkein rakastan, mutta enhän voi pettää valaani. Samassa alkoi kuulua joelta laulua:
"Tula tuulan, tuli tuli tei,
Emme erkane konsana ei..."
– – – – – – – – –Tuota samaa säveltä hän usein laulaa, tuumi Braun. – Se on hänen sydämensä laulu, ja puhtaan kirkkaina helmeilevät sävelet kajeassa ilta-ilmassa.
"Emme erkane konsana ei", vastaa tunturin kaiku kuin ilkkuen.
Vene tuli niemen takaa näkyviin. Nivan isäntä istui veneen perässä viiletellen ja kerien samalla uistinta. Juho souti ja Saima, valkea liina päässä, istui purjepenkillä laulellen. Niittyväki oli juuri rantaan saapumassa ja uistinnuoraa oli vain sylen verran jäljellä, kun hauki hyökkäsi uistimeen, tempasi rajusti ja loiskahti voimakkaasti veden pinnassa paetakseen syvemmille vesille.
– Se oli sinulle oikein, Lapin vesien krokotiili! Miksi hätyyttelit heikompia! huudahti luutnantti rannalta.
Kesti hetkisen väsytellä, ennenkuin kymmenkiloinen hauen venkale hervottomana makasi vedenpinnalla, mistä Juho sen kalakirveellään nosti veneeseen.
– Harvoinpa kotirannasta tällaisia nousee, ihmetteli isäntä hyvillä mielin.
Vene vedettiin maalle, miehet keräsivät viikatteet ja haravat olalleen, Saima otti eväskontin aikoen sälyttää sen selkäänsä, mutta luutnantti otti sen häneltä.
– Kyllä minä sen itsekin kannan, te olette vielä sairas, väitti neitonen ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta.
Ystävällisesti keskustellen astuttiin tähkälle tulevien ohrapeltojen välistä rantatietä pirttiin, jossa juotiin kahvit, jotka Braun oli valmiiksi keittänyt samoinkuin illalliseksi kalakeiton.
Lappi opettaa ihmiset monitaitureiksi. Työnjako ei ole vielä kovinkaan yksityiskohtiin haaraantunut, kulttuuri ei ole kerinnyt tehdä ihmisiä saamattoman yksipuolisiksi, eivätkä sellaiset ihmiset Lapissa menestyisikään. Miehet osaavat tehdä naistenkin töitä: keittää ruokaa, parsia sukkia ja paikata vaatteita; naiset taas hakata halkoja, ajaa hevosta tai poroa, jopa ampua ja pyytää metsänriistaakin. Niinpä luutnanttikin Nivassa olonsa aikana oli oppinut yhtä ja toista talouspuuhaa, m.m. keittämään ja paistamaan yksinkertaista ruokaa väen niityllä ollessa.
Illallisen jälkeen Saima ja luutnantti istuivat ulkoportailla keskustellen ja katsellen pääskysten puuhia pirtin räystään alla. Siinä oli vieri vieressä multapesiä pienine aukkoineen, joista pisti esiin poikasten keltasuisia päitä. Pääskysvanhemmat kantoivat niille ruokaa: lihavia kärpäsiä, joita ne olivat suunsa täyteen keränneet. Niitä tuli ja meni tulisella kiireellä...
– Miksi nuo pääskyset eivät jo mene levolle? kysyi Braun.
– Lapin kesä on lyhyt. Niiden pitää saada poikaset kasvamaan lentokykyisiksi, ennenkuin pakkasyöt tulevat.
– Milloinka ne täältä muuttavat?
– Jo elokuussa. Kaikkihan tänne Lappiin tulevat vain kesäksi, muuttaakseen pois syksyn tullen lämpimämpiin, onnellisempiin maihin. Keväällä kun muuttolinnut palaavat etelän mailta, raikuvat metsät niiden ylistyslauluja; tuntuu siltä kuin ne kiittäisivät Lapin ihanuutta. Joka järvellä, joka suolla ja metsikössä vietetään silloin häitä. Silloin Lappi vetää puoleensa, mutta syksyllä on toista. Näkisittepä, millä kiireellä muuttolinnut täältä pakenevat. Parvi parven perästä niitä lentää meidänkin ylitsemme, ja ilma soi ja viheltää siipien vihinästä. Joku lintu vain välistä mennessään äännähtää kuin hyvästiksi. – Minäkin lähtisin täältä niin mielelläni sinne suureen etelään. Täällä on niin yksinäistä. Sieltä etelämpää rantakaupungista olemme kotoisinkin, sinne takaisin aurinkoisemmille maille minä kaipaan. Tämä kaipaus tuntuu selvemmin syystalvella, kun aurinko yhä enemmän alenee kätkeytyäkseen viimein muutamaksi viikoksi eteläisten tunturien taa ja jättääkseen joulunaikana vain valolaikan etelätaivaalle päivästä muistuttamaan.
– Ettekö olekaan täällä Nivassa syntynyt? kysyi Braun.
– Yksitoista vuotta sitten asuimme Pohjanmaan rantakaupungissa, kun isäni suuttui kaupunkilaiselämään ja sai merkillisen halun muuttaa tänne erämaahan. Äitivainajani oli sitä vastaan, mutta se ei auttanut. Isäni rakensi tämän kruununtorpan ja perheen täytyi muuttaa tänne. Minä jäin muutamiksi vuosiksi vielä kaupunkiin tätini luokse tyttökoulua käymään, ja kesällä olin täällä kiveliössä kotonani. Mutta äitini kuoleman jälkeen piti minunkin tulla tänne taloutta hoitamaan. Ja sen jälkeen olen asunut täällä jo useita vuosia. Kesät täällä kyllä ovat hauskat, mutta talvella on elämä ankaraa.
– Onhan Lapin talvellakin omat hauskuutensa: revontulet, porolla-ajo ja hiihtäminen kimmeltävillä hangilla, huomautti Braun.
– Mutta poishan tekin täältä lähdette.
– Minua kutsuu isänmaani.
– Niin isänmaa ja Beatrice, josta minulle kerroitte. Hän taitaa olla jalo ihminen?
– Niin uskon.
– Rakastaako hän teitä niin paljon, että voisi antaa vaikka henkensä edestänne?
– Sitä en varmaan voi sanoa.
– Suuri rakkaus ei punnitse uhrauksia.
– Mutta rakkautta itseään on vaikea mitata. Se tulee vain vähitellen elämässä esille.
– Toivoisin, että hänellä olisi sitä paljon, hyvin paljon.
– Sanoitte yksinäisyyden ja ikävän pakottavan teitä etelään?
– Niin – ja on minulla joku muukin syy...
– Mikä se on?
– Sitä en sano – – ainakaan vielä – –
– Eivät ihmiset ole etelässä sen onnellisempia. Siellä on ihmisiä liian paljon. Katsokaa tuota metsikköä pellon aidan takana, eikö siinä ole liian tiheässä puita? Ne kilpailevat ankarasti keskenään ravinnosta, valosta, lämmöstä ja ilmasta. Sentähden ne ovat kitukasvuisia. Vain muutamat, jotka ovat työntäneet juurensa syvälle maan uumeniin ja levittäneet niitä maan pintaa pitkin toisten juuriverkkoihin ja jotka ovat kohottaneet latvakruununsa muiden yli anastaen itselleen siitäkin valosta ja lämmöstä, mikä olisi tuleva toisten osaksi, kukoistavat ja voivat hyvin. Yhtä ankara on olemassaolon taistelu suuressa maailmassa ihmisten kesken. Yksilö, varsinkin outo, siellä usein sortuu. Paljon on siellä särkyneisyyttä, onnettomuutta, pettymystä – – vähän oikeaa onnea.
– Mutta minä lähden kuitenkin sieltä onneani etsimään, en voi jäädä tänne nääntymään...
He istuivat hetkisen vaiti ja katseet suuntautuivat ilta-aurinkoon, joka juuri oli kätkeytymässä pohjoisten tunturien taakse jättäen vaarojen paljaille lakeille ruusunpunaisen hohteen ja kultaisen kajastuksen joen tyyneen mutkaukseen. Kaikki oli jo hiljaista talossa ja sen ympärillä. Pääskyset olivat palanneet pesiinsä, joista kuului juttelun tapaista pientä sipinää, aivan kuin pääskys-emot olisivat kertoneet pojilleen satuja etelän lämpimistä maista. Saima toivotti hyvää yötä ja meni kamariinsa, mutta Braun mietti vielä hetkisen elämän kysymyksiä.
– Hän on osittain oikeassa, myönteli Braun ajatuksissaan. – En minäkään nuorena neitosena viihtyisi tässä yksinäisyydessä. Miehille tarjoaa erämaa seikkailuja, joissa viihtyy levotonkin luonne. Täällä murisevat äreät karhut, täällä susilaumat ulvovat pakkas-öinä, täällä ahmat, saukot ja näädät asustavat. Näiden petoeläinten pyydystäminen, rikkaan lintumaailman verottaminen ja kalastus tarjoaa miehelle huvittavaa tointa. Mutta naisen valtakuntana on pieni pirtti, jonka akkunasta hän usein töittensä lomassa katsoo kaihoten kesällä pitkin polkua tai joelle, talvella valkeiden vitihankien yli menevälle suksiladulle ja porontielle, näkyisikö joku tulevan, jonka kanssa saisi ajatuksia vaihtaa. Nuori neitonen on täällä kuin tunturin kukka, joka on sattunut kasvamaan syvän rotkon pohjalla, jossa se kenenkään huomaamatta saa kukoistaa ja kasvaa, jonne tuulet harvoin eksyvät ja josta näkee vain palasen taivasta. – Mutta en sittenkään voi sanoa, onko hänelle onnellisempaa lähteä täältä suuren maailman hyörinään kuin jäädä tänne. Oli jo puoliyö, kun Braun viimein meni levolle. Saimaa ei sinä yönä nukuttanut. Avosilmin uinui hän vuoteessaan, jota rankinen verhosi. Mielikuvitus työskenteli kuumeisella kiireellä. Kuva seurasi kuvaa, ajatus ajoi ajatusta, mutta kaikki ne kiertelivät saman asian ympärillä, samaa kysymystä selvitellen. Monet muistot siltä ajalta, jona luutnantti oli ollut Nivassa, palasivat sielun silmien eteen kirkastuneina ja väritettyinä vapaan mielikuvituksen väreillä. Ne seurasivat toisiaan milloin aikasarjassa kuin filmikuvat, milloin kohosivat ne tajunnan kynnyksen yli näennäisesti irrallisina, mutta kuitenkin jotain sielun lakia seuraten. Ne olivat kuin leikkauksia elämästä, kuvia, joihin liittyi suuri tunnemäärä, mikä sai tahdon sitomaan niitä yhteen – ajatuksia, joissa hän koetti selvitellä luutnantin suhdetta häneen ja omaa suhdettaan entiseen hoidokkiinsa. Pelastuminen ja sairausaika uusiintui mielikuvituksessa, varsinkin ne tapaukset, joissa Braunin syvä katse oli sattunut häneen tai jolloin sairas kiitollisena puristi hänen kättään. Ja sitten toipumis-ajan ihanat muistot! Jäisivätkö ne kuin vanhaksi valokuvakokoelmaksi, jota myöhemmin yksinäisyydessä katselisi, varsinkin silloin, kun on ikävä, kun ei ole kenen kanssa ajatuksia vaihtaa...
– Minä en voi sille mitään, ajatteli hän itsekseen, – että minulla on sellainen tunne, etten voisi hänestä koskaan erota, että aina tahtoisin hänet nähdä. Onko se rakkautta vai muuta kiintymystä, sitä en tiedä. Tunteitani koetan hallita, vaikka ne toisinaan pyrkivät valloilleen kuin tulviva tunturipuro. Hän ei ole koskaan siihen antanut aihetta, hän on ollut vain kohtelias ja kiitollinen. Äskenkin portailla hän puhui vain järkeä eikä tunnetta. – Eivät ihmiset etelässä ole sen onnellisempia... Yksilö, varsinkin outo, siellä usein sortuu. Paljon on siellä särkyneisyyttä, pettymystä... vähän oikeaa onnea. – Niin hän sanoi, kun mainitsin etelään haluavani. Jospa hän olisi sen sijaan ottanut minua hellästi kädestä, katsonut rakkaasti silmiin ja sanonut:
– Tule, jos minua rakastat, mennään yhdessä etelään. Tulen onnelliseksi vain sinun kanssasi.
Silloin olisin lentänyt hänen kaulaansa, puristautunut hänen rintaansa vastaan lausuen:
– En koskaan, en koskaan sinusta eroa. Tunturien tyttö rakastuu vain kerran, mutta kestävästi.
Onko synti rakastaa häntä, jota toinen rakastaa – en tiedä, mutta väärin teen, jos kiusaan häntä kiintymykselläni, jos hänellä ei ole samoja tunteita.
Aurinko oli jo kohonnut punaisena, säteilemättömänä pallona vähän ylemmäksi pohjoisella taivaan rannalla, kun Saima vihdoin nukkui. Sen punakeltainen valo tulvi kamarin peräakkunasta oviseinään ja heijasteli sieltä joka soppeen värjäten rankisen valkoisen harson punertavaksi ja heittäen sen sisällä nukkuvan neitosen kasvoille hohdettansa.
9.
Virrankylä on suuren emäjoen varrella, joen, joka ylempänä jakaantuu tuhansiksi pienemmiksi haaroiksi kuin suuri jättiläispuu. Toiset pienemmät latvapurot imevät kirkasta vettä tunturien sulavasta lumesta, toiset taas alkavat soiden ruskeavetisistä, mutaisista hetteistä. Niiden varsilla on lappalaiskotia ja talvikyliä. Mutta alempana kastelee joki "lantalaisten" peltoja ja niittyjä ja sen rantoja seuraa asuttu vyöhyke, joka jokihaaroja seuraten harventuneena haaraantuu kiveliöön. Virrankylän asukkaat samoinkuin muutkin jokivartelaiset ovat jäykkiä, mutta vapautta rakastavia peräpohjalaisia, jotka eivät mielipiteistään hitustakaan tingi.
He uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme itsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja jääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia. Saksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä useampaan talonpojan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta pettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan niiden, jotka eivät olleet "suuren isänmaan" johtomiesten suosiossa.
Virrankylän pohjoispäässä oli poliisi Simpuran talo. Vaikka se oli valtamaantien vieressä, oli taloon vain ani harvoilla kulkijoilla asiaa. Oman kylän miehet eivät sinne vahingossakaan eksyneet, ja kun Simpura sattui tulemaan johonkin taloon tai kylän tiellä seisovaan miesjoukkoon, loppui aina keskustelu kuin kirveen silmään. Kun hän hetkisen tuppisuuna seisottuaan lähti miesjoukosta, sateli ivasanoja hänen jälkeensä.
– Se on jo ryssän tökötillä kenkänsä voidellut.
– Pian se vetää paidan housujen päälle.
– Olisi pitänyt kysyä joko hapankaalit ovat halventuneet.
Mutta "virkamatkoillaan" kulkevat santarmit ja urkkijat tulivat Simpuralle kuin kotiinsa ja heitä kestittiin kuin piispaa pappilassa. Korkea esivalta taas puolestaan muisti häntä antamalla tavallisen palkan lisäksi erityisen määrärahan "uutteruudesta virantoimituksessa". Ja uuttera hän todella olikin. Hän lähetti alueeltaan tietoja sekä tavallisessa virkajärjestyksessä että suoraan kenraalikuvernöörin virastolle, ja hän sai myös määräyksiä suoraan "ylempää". Silloin käveli hän rinta röyhkeänä kylän teitä ja silloin ulkomuotokin osoitti, että jotakin tärkeämpää on tekeillä.
Juhannuksen edellä oli Simpuralle tullut erittäin tärkeä ilmoitus, että Muurmannin radalta on karannut 30 saksalaista sotavankia Suomen puolelle. Sitä kuulutusta hän oli ensin käynyt lukemassa rajalla päin Palokankaalla saakka, sitten oli hän tehnyt asian johdosta matkoja joka suunnalle eikä ollut unohtanut hengenheimolaisilleen mainita, että kiinniottamisesta seuraa hyvä palkinto, mutta niille, jotka karkureita suojelevat, ankara rangaistus. Sitten oli hän asettunut kotiinsa ja odotti siellä saalista kuin ristihämähäkki verkkonsa keskellä.
Aamuvarhaisella tuli Sieppilän Simppa-äijä Simpuran taloon. Vaikka hän oli vuorokauden melkein levähtämättä kävellyt, nousi vielä kepeästi vanha jalka, sillä palkinto kiihoitti. Hyvänpäivän sanottuaan kiirehti hän ilmoittamaan asiansa.
– Siellä ne nyt olivat ne saksalaiset karkurit...
– Missä? uteli Simpura.
– No, siellä meidän kylässä. Palokankaan isäntä lähti oppaaksi.
– Näitkö itse karkurit?
– Näin rysillä ollessani, kun noin 30 miestä Palokankaan saattamana lähti talosta.
– Olivatko ne varmaan niitä karkureita?
– Niin luulen. Ketäpä se muita, sellainen joukko. Näin ne puolen kilometrin päästä.
– Mikset juossut perään ja ottanut lähemmin selvää miehistä?
– En joutanut, kun ehätin tänne ilmoittamaan.
– Nämä ovat puolinaisia tietoja. Niistä tulee taas puolinainen raportti. Olisit ottanut selkoa, montako oli miestä, minkä näköisiä ne olivat ja mitä kieltä puhuivat. Nyt voin raportissani ilmoittaa vain sen, että olet nähnyt noin 30 miestä lähtevän Palokankaalta.
– Saanko minä sen luvatun 300 markkaa?
– Minähän nimenomaan sanoin, että palkinto annetaan miesten kiinniottamisesta tai sellaisesta varmasta ilmoituksesta, joka johtaa karkulaisten kiinniottamiseen.
– Eikö voitaisi puolta maksaa siitä summasta etukäteen. Sanoithan, että ilmoitus on puolinainen.
– En voi, ennenkuin miehet ovat kiinni, eikä minulla niitä rahoja ole, ne tulevat "ylempää".
Vähän pettyneenä lähti Simppa-äijä kotiinsa palaamaan.
– Vai olisi minun pitänyt ottaa yksin kiinni kolmekymmentä miestä, joilla varmaan oli aseitakin, puheli hän itsekseen. – Helppo on käskeä, mutta tuskinpa itsekään olisi uskaltanut yksin sellaisen joukon pakoa estämään ja muista kyläläisistä ei olisi ollut apua. Kaikki ne ovat samaa mieltä Palokankaan kanssa: Antaa vain mennä karkurien. Se on muka Suomelle parempi. Kukaan ei ajattele yhteisen isänmaan asiaa. Jos minäkin olisin yhtä maata, niin iltikseen menisivät karkurit kylän sivu... Saisi se keisari pitää hyvää huolta uskollisistaan. Olisi saanut maksaa ainakin puolen palkintoa ilmoituksesta, se Simpura, joka kehuu olevansa keisarin käskyläinen. Tupakatkin on kaikki, ja se Tiina-muori käski kahviakin tuoda Virrankylän kauppiaalta. Mutta milläpä nyt tuon, kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään. Palokangas sittenkin taisi pitää paremmat markkinat. Ottaa esim. kympin miehestä karkureilta, niin sehän on jo 300 markkaa... karhunnahan hinta...
Simppu kohenteli tikulla piippuaan, jossa oli vielä jätteitä Simpuran antamasta tupakasta, täytti pesän sammalilla ja sytytti Mutta laihalta maistuivat savut paatuneelle tupakoitsijalle, se tuoksuikin enemmän metsäpalolta kuin tupakalta.
Keskipäivän hiostavassa auringonpaisteessa saapui äijä kotikylän laitaan, istahti veräjäpuulle vielä kallella päin miettimään ja arvioimaan matkan tulosta, kun jäljestä näkyi mies tulevan.
Palokangashan se on – kanalja – mutisi hän partaansa.
– Päivää, Simppa!
– Jumal' antakoon.
– Mistä on matka?
– Kävin Koiralammissa kalastamassa.
– Nahkalaukullako Simppa kaloja kantaa?
Simppa ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri kysymäisillään, että millä asioilla Palokangas liikkui, mutta katsoi viisaammaksi ottaa myöhemmin selkoa asioista ja olla muka tietämätön hänen puuhistaan.
Palokangas asteli sivu poltellen piippuaan. Lämmin etelätuuli kantoi Simpan sieraimiin oikean tupakan hajua.
– Ovathan ne saksalaiset oikein tupakalla kestinneet. Odotahan, Palernajassa vielä istut, keisarin pettäjä, mutisi äijä ja kateus liekehti hänen silmissään.
10.
Samana aamuna kuin Simppa-äijä tuli Virrankylään, oli sinne saapunut Palokangaskin, vaikkakin toista tietä ja toiseen taloon. Metsäpolkuja kierrellen oli hän johtanut saksalaiset Lounasvaaralle, kylän lähistölle, ja itse kiirehtinyt Niskan taloon opasta hakemaan ja ruokatarpeita ostamaan. Oli aamuvarhainen; kylän toisissa taloissa vielä nukuttiin, mutta Niskan vaari ja Arvo olivat jo verkoille lähdössä. Kun he kuulivat Palokankaan asian, jäi kalalle lähtö sikseen.
– Vai lähes kolmekymmentä miestä pakolaisina! Sitä joukkoa kannattaa opastaakin ja toivoa, ettei ryssän hyppyset enää niitä miehiä koskettele, touhusi Niskan Arvo laittaessaan evästä laukkuihin ja suoriutuessaan matkaan. Hän työnsi laukkuun leipiä, voita, kalaa ja kuivattua poronlihaa, samoin sulloi hän Palokankaan laukun täyteen, ja niin miehet taakkoineen painuivat karjan kujaa aidan taa ja sieltä lähtivät metsien suojaa astelemaan Lounasvaaralle. Matkalla kuvaili Palokangas saksalaisten monivaiheista matkaa ja seikkailuja erämaassa. Innostuneena kuunteli Niska ja kertoi vuorostaan omia seikkailujaan sotavankien kanssa, joihin seikkailuihin kannusti häntä isänmaallinen mieliala, Suomen vapauden suuri asia, mutta samalla myös muutamanlainen nuorukaisen seikkailuhalu, sillä olihan se jaloa urheilua, korkeampaa kuin tullimiesten nenästä vetäminen Tornionjoen varsilla.
Sillä aikaa saksalaiset levähtivät Lounasvaaran kaljulla laella. Palokangas oli heidät vienyt sinne näyttääkseen pakolaisille Perä-Pohjolan maisemia, ja se oli myös hyvin turvallinen seutu, sillä harvoin paikkakuntalaiset viitsivät matkoillaan kiivetä sen jyrkkiä rinteitä vaaran lakalle. Varusmestari keitti teetä syvän rotkon pohjalla, jottei savu näkyisi kylään. He olivat verrattain hyvissä voimissa, Haasekin oli paranemaan päin, mutta yöllinen kävely synkän korven halki kiemurtelevaa polkua, joka toisinaan kierteli suo-aapojen ympäri, toisinaan kulki tummametsäisiä mäkiä ja välistä kohosi vaarojen kalliovieruille, oli väsyttänyt jalkoja. Aamuauringon kohotessa korkeammalle ja sen kultaisten säteiden alkaessa lämmittää kuroutuivat uniset silmät pieniksi, ja yksi ja toinen heittäytyi pehmeälle sammal- ja varpumatolle pitkäkseen siirtyäkseen heti huolia huojentaville unten maille. Mutta toiset tahtonsa voimalla pitivät unen loitommalla ja katselivat valtavan laajaa näköalaa vaaralta kaikille ilman suunnille.
Siinä aukeni heidän edessään sekä kiveliötä että kulttuurimaisemaa: idässä levisi havumetsäinen erämaa laajana kuin jättiläisaaltoja nostattava meri ja niiden välillä päilyi kimmeltäviä järvijonoja, joita paikoin selännemaat, paikoin kankaat tai ruskeat suot ympäröivät. Länsipuolella, aivan vaaran alla, kimalteli jättiläisjoen kalvo, leveänä, juhlallisen tyynenä, ja sen molempia rantoja seurasi kaita asuttu vyöhyke punaiseksi maalattuine taloineen, vehmaan vihreine peltoineen, joka vyöhyke laakson rinteen päällä rajoittui kiveliön kuusi- ja mäntymetsiin. Pohjoisesta etelään jatkui joki ja sen rantoja seuraava kulttuurimaa niin pitkälle kuin silmä kantoi.
– Tuo jokilaakso on luonnon kaivama juoksuhauta, jota myöten viljelys on uskaltanut siirtyä erämaiden halki, virkkoi sotapappi.
– Joki on itse kaivanut aikain kuluessa uomaansa, huomautti maisteri. – Tuhansien vuosien kuluessa on se kalvanut kallioperustaa kuljettaen sitten muru murulta sen aineksia ja kerrostaen niitä liepeilleen pehmeäksi lietemaaksi, jonka ihminen sitten on viljelykseen muokannut.
– Tämä on jo vanhaa ja vankkaa viljelystä, sen näkee jokivarren vauraista taloista ja kylistä. Ei uskoisi täällä napapiirin alla maanviljelyksen menestyvän, lisäsi ylioppilas.
– Kemijoesta on muinaisista ajoista asti saatu runsaasti lohia. Kalastus, karjanhoito ja metsästys kuuluvat antavan täällä parempia tuloksia kuin peltoviljelys, jatkoi maisteri.
Kylässä herättiin vähin erin makeasta aamu-unesta. Kevyet, suorat savupatsaat ilmaisivat emäntien heräämistä. Vanhat vaarit kiirehtivät rysilleen ja verkoilleen meloen huopareilla suippoa jokivenettä. Auringon kilo kimposi toisinaan vetisestä melasta, joka silloin välkähti kuin peili.
Lisääntyvä auringon lämpö raukaisi loputkin miehet uneen. Kun Palokangas ja Niska saapuivat leiriin, nukkuivat kaikki liikkumattomina kuin haot.
Samana aamuna, jona pakolaiset olivat Lounasvaaralla, oli Simpurakin varhain jalkeilla. Sieppilän äijä oli tuonut hänelle tiedot puolenyön aikana. Heti oli hän kirjoittanut raportin ja vienyt postiin. Toimitettuaan äijän takaisin taipaleelle, lähti itse aamuvarhaisella katselemaan kylää, näkyisikö mitään merkkejä salaperäisistä hommista. Hänellä oli myös joku salainen apulainenkin, jolta sai tietoja. Varsinkin Niskan taloa oli pidettävä silmällä, sillä nuori-isäntä, Arvo, oli opastanut monta saksalaista joukkoa Ruotsin rajalle, mutta asiaa ei oltu vielä saatu varmaan todistetuksi. Toisissa taloissa vielä nukuttiin, kun hän kylän tietä asteli. Karhakan Kaaperi-vaari oli jo pirttinsä perälasin luona kahvia juomassa. Nähtyään Simpuran olevan liikkeellä sanoi hän toisille:
– Taitaa tulla huono ilma, kun räähkälintu on jo näin varahin liikkeellä.
Vakoilija ei mennyt suoraan Niskan taloon, vaan kierteli metsän suojaa karjakujan suulle asettuen siellä katajapensaan suojaan odottelemaan talon paimenpoikaa, jolta hän ennenkin oli houkutellut tietoja miesten puuhista. Hetken kuluttua ajoikin paimen karjansa siitä sivu. Simpura meni muina miehinään pojan ohi ja kysyi kuin ilman aikojaan, että olivatko miehet kotona. Paimen selitti Arvon juuri lähteneen oudon miehen kanssa Lounasvaaralle.
– Ottivatko ne evästä mukaan?
– Ottivat ne laukut täyteen. Emäntä pahoitteli, että Arvo vei melkein kaikki leivät.
– Kenelle se vei evästä?
– Sitä en tiedä.
– Onko siitä kulunut pitkä aika, kun miehet lähtivät?
– Ei puolta tuntia.
Paimen jatkoi matkaansa. Simpura ei oikein uskonut, että se suuri saksalaisjoukko oli Virrankylän lähistöllä, vaan luuli Niskan miesten pikemmin auttavan jotain yksinäistä karkulaista tai vievän ruokavaroja jonkun etappitien varteen. Hän päätti ottaa siitä täyden selon ja lähti sentähden kiireesti juoksemaan Lounasvaaralle johtavaa polkua. Palokangas ja Niska kiipesivät juuri vaaran kaljua rinnettä, kun Simpura heidät huomasi. Hän juoksi metsän suojassa aina puurajalle saakka ja piiloutui pitkäoksaisen kääpiökuusen taa tähystelemään miesten puuhia.
Palokangas herätteli saksalaiset lyhyestä unesta ja esitteli uuden oppaan, joka miesten suureksi iloksi osasi jonkunverran saksankieltäkin. Mutta samalla he katselivat häntä arvostelevin silmäyksin; sillä hänen johtajakykyynsä oli heidän luottaminen näillä oudoilla seuduilla. Nälkävaara oli tosin voitettu, mutta kiinni-joutumisen vaara oli suurentunut, kun kiveliön kätköistä oli tultu asutuille maille. Peräpohjolan kansaan he kyllä ylipäänsä luottivat, mutta ainahan oli joukossa joku virka-intoinen viranomainen ja etelämpää tullut ryssän kätyri, jotka tekivät kulun vaaralliseksi.
Simpura huomasi saksalaiset samalla hetkellä kuin he nousivat makuultaan. Hän vähän säikähti.
– Siinä ne nyt ovat, tuumi hän itsekseen ja silmät pälyivät kuin kissalla, jonka läheisyyteen lintu on istahtanut. – Olisi siinä saalis tuhansien arvoinen, kun saisi kiinni. Kymmenen asestettua miestä riittäisi vangitsemiseen. Lähtisinkö takaisin kylään apua hakemaan, mutta ketäpä sieltä saisi mukaan? Parasta on seurata jäljessä. Jos sattuisivat menemään esim. Rovakylän lähelle, niin siellä voisin pakottaa nimismiehen ja poliisit avukseni. Siellä on ehkä sotamiehiäkin ja rantakaupungeista tulee lisää. Jos minä olisin maaherrana, niin asettaisin näihin rajakyliin komennuskuntia. Nyt pitää apua anoa kaupungeista saakka ja sillaikaa menevät karkurit tiehensä. Siellä Torniojoella vain seisoo vahteja mies miehen vieressä.
Pakolaisilla ei näyttänyt olevan kiirettä. Kaikessa rauhassa söivät he aamiaista vaaran aurinkoisella rinteellä. Joku piti puhetta viittoillen kädellään joka ilmansuunnalle. Tarkemmin katsottuaan tunsi hän puhujan Niskan Arvoksi, joka selitti saksalaisille kylien nimiä ja ympäristön maisemia sekä neuvotteli matkasta eteenpäin.
Aurinko paistoi kuumasti kaakkoistaivaalta, kun pakolaiset jättivät hyvästit Palokankaalle ja suuntasivat kulkunsa Lounasvaaralta etelään laskeutuen ensin ryhminä jyrkimmän rinteen ja järjestyen sitten peräkkäin kaitaiselle polulle, opas etumiehenä. Kaksi kulki vain erillään kuin omia teitään. Maisteri ja ylioppilas olivat tulleet edellä puurajalle ja tutkivat puiden kasvumuotoja.
– Katsohan tätäkin kuusta, sanoi maisteri. – Pituutta on vain metrin verran ja leveyttä pari kolme metriä.
– Kasvit täällä tuntureilla ikäänkuin kyyristyvät maata vasten toisistaan turvaa etsien. Joka uskaltaa kohottaa latvansa muiden yläpuolelle, sen latvan leikkaa kylmä viima.
– Tämänkin kuusen oksat kasvavat lähekkäin kuin kimpussa kattaen maan juuren ympärillä kuin lehväkatoksella. Mutta – täällä puun juurellahan on uusi kenkä.
Maisteri koetti nostaa kenkää, josta vain osa näkyi kuusen lehvien alta, mutta se oli raskas – jalka seurasi mukana.
– Miehen ruumisko...?
– Täällä on miehen ruumis! huusi ylioppilas pääjoukolle, joka käveli polkua myöten vähän alempana.
– E-e-e-elävähän mi-minä olen, änkytti poliisi kömpien ulos piilostaan.
– Elävähän se mies on, sanoivat toiset.
– Simpura! huudahti Niska halveksivalla äänensävyllä. – Mitä sinulla on täällä tekemistä? Millä asioilla kuljet?
– Omilla asioillani vaan...
– Ja kuusen alla piileskelet kuin jänis... Niinkuin en tietäisi retkiesi tarkoitusta, sinä kavala urkkija ja ryssän kätyri! Monta kunnon kansalaista olet saattanut ilmiannoillasi vankilaan, muutaman Shpalernajaan saakka, monta pakenevaa sotavankia olet saattanut uudestaan kidutettavaksi tai ammuttavaksi. Sentähden sinulla ei ole isänmaata eikä lähimmäisiä, vieraana olet elänyt keskellämme inhottavaa ammattiasi harjoittaen vain ryssän saastaisten setelien vuoksi. Parasta olisi, että sinulle toimitettaisiin kuula kalloon, niin että pääsisit enemmistä puuhista ja isänmaa yhdestä petturista.
Simpuraa peloitti, mutta mahtipontisella esiintymisellä koetti hän parantaa tilaansa.
– Minä kuljen korkean esivallan asioilla, olen keisarin palvelija. Ei liene väärin pitää sen isännän puolta, jolta palkan saapi ja jonka alamaisia olemme, niin sinä kuin minä.
– Minä en ole keisarin alamainen. Keisari on itse pettänyt valansa, hän on juhlallisesti vannonut pitävänsä pyhänä maamme perustuslait, mutta on sitten rikkonut lupauksensa, ja me olemme hänestä vapaat. Me toimimme nyt omien suunnitelmiemme mukaan vapauttaaksemme isänmaamme ryssän sorrosta ja teikäläisistä. Me toimimme vapaan, itsenäisen Suomen hyväksi, ja nämä miehet – hän viittasi saksalaisiin – ovat ystäviämme, joita sinä pidät muka vihollisina.
– Vanhaa hallitusta ei ole vielä pantu viralta eikä entistä hallitusjärjestelmää virallisesti muutettu. Sen mukaan Suomi on Venäjään yhdistetty ja siksi ne, jotka ovat Venäjän vihollisia, ovat myös Suomen vihollisia. Me toimimme sen periaatteen mukaan.
– Etkö kuullut, että keisari itse on sen järjestelmän rikkonut. Venäjä on meidän pahin vihollisemme ja kaikki ne; jotka sen asioita täällä ajavat. – Ei hyödyttäisi hirtehisen kanssa haastella näistä asioista, vaan selitän nyt kuitenkin toimintamme tarkoituksen, ennenkuin kurja henkesi hajoaa avaruuteen. – Suomen vapauden asiaa me ajamme ja siinä tarkoituksessa ovat tuhannet nuoret miehet menneet Saksaan ja saksalaiset ovat luvanneet meitä auttaa. Eikä siihen keisarin komentoon Venäjälläkään enää luoteta. Keisari pannaan viralta.
Simpura oli vaiti. Hän tunsi maan polttavan jalkainsa alla ja katseli ympärilleen, olisiko pakenemisen mahdollisuutta, mutta sitä ei ollut.
Niskan Arvo oli punaisena kiihtymyksestä. Saksalaisille selitti hän, että mies oli Perä-Pohjolan pahin urkkija, venäläisten asiamies. Maakuntansa kunnian vuoksi mainitsi hän, että Simpura ei ollut paikkakuntalainen, vaan etelästä sortovallan aikana tullut onnenonkija, mikä lie puoliverinen, joka oli nyt jollain tavalla tehtävä vaarattomaksi. Hetken kestävän neuvottelun jälkeen päättivät he viedä miehen vangittuna mukanaan.
Simpuran kädet sidottiin ja hän sai kulkea rivin keskellä asestetun vartian edellä. Kyräten katseli hän Niskaa, jota hän vihasi nyt enemmän kuin ketään muuta.
Tämän pakollisen viivytyksen jälkeen jatkoi joukkue matkaansa metsien halki Kemijoen suuntaan. Matkan ratoksi kertoi Niska entisiä seikkailujaan sotavankien kanssa häntä lähinnä kulkeville miehille.
– Onko kuinka paljon saksalaisia päässyt yli? kysyi sotapappi Niskalta.
– Vaikea on määritellä heidän lukuaan, kun niitä on kulkenut niin monia eri teitä. Pohjoisesta, Kuollan niemimaan pohjois-osista on mennyt joukkoja suoraan Norjan puolelle, sitten monia joukkoja Inarijärven eteläpuolitse Tenojoelle. Nuortijokeen olivat pakolaiset tehneet kaksi siltaa, jotka kuuluvat olevan insinöörien mestarinäytteitä. Pelkosenniemen kautta on kulkenut satoja saksalaisia Suomen poikki. Kaaleppi-niminen herrasmies kuuluu yksin opastaneen noin 300 miestä. Ja sitten täältä etelämpää Kuolajärven ja Kuusamon kautta, vähin etelämpääkin. Olen minäkin saattanut useita kymmeniä rajan taakse.
– Kiitän sydämestäni siitä avusta, jota maallemme olette tehneet.
– Ennen olen vienyt pakolaiset tästä suoraan Kemijoen poikki ja sitten Torniojoelle, mutta viime aikoina on Torniojoelle asetettu vahteja niin paljon, että näin suuren joukon kanssa on mahdoton päästä yli täältä alempaa. Ylempää Lapissa se kyllä olisi onnistunut.
– Mistä kautta aiotte meidät viedä?
– Tätä sydänmaata aina Pohjanlahden rannalle Kemin kaupungin itäpuolelle ja sieltä veneellä Ruotsiin.
– Eikö se ole vaarallinen reitti?
– Onhan siellä venäläisiä rannikon vartioita, mutta minulla on tuttavia Kemissä, jotka järjestävät meren yli menon. Kemiläiset ovat luotettavaa väkeä ja tottuneita näissä asioissa.
– Palaatteko itse meren rannikolta kotiinne?
– Aion tulla mukaanne Saksaan ja liittyä siellä suomalaiseen joukko-osastoon. En tosin tullut kotona siitä mitään puhuneeksi, enkä silloin lähtiessä vielä aikonutkaan pitempää matkaa, mutta nyt olen sen päättänyt. Niin on moni muukin jääkäri lähtenyt kotoaan omaistensa tietämättä. En tahdo tahrata käsiäni tuon Simpuran verellä ja jos palaisin nyt kotiini, olisi edessäni hirsipuu tai pitkäaikainen vankeus ryssien kurjissa vankiloissa. Päästämme tuon urkkijan irti silloin, kun siitä ei ole enää meille haittaa. Menköön perheensä luo, – ehkä hän tällä matkalla oppii vähän isänmaallista mieltä – tai – paatuu pahoissa aikeissaan. Kerran siitä tulee tilinteko.
– Olette sydämellisesti tervetullut maahamme.
Kemijoen itäpuolella, heti kaidan asutun rantakaistaleen takana, leviää kymmenpenikulmainen kiveliö. Se on kuin suuren koillis-Suomen erämaan haarake, joka ulottuu aina Pohjanlahden rannikolle saakka ja jonka itäisenä rajana on asuttu Simojoen laakso. Jos esim. Kemin kaupungista lähdet pohjoiskoillista kohti, niin saat toistakymmentä penikulmaa kulkea löytämättä ihmisasuntoa. Tätä erämaan kaistaletta myöten laskeutuvat karhut toisinaan lähelle merta, vihellellen joskus ihan kaupungin lähistöllä, täältä syöksyy välistä hirvilauma kaupunkiin, pysähtyy hetkeksi töllistelemään ja ihmettelemään, että erämaa niin äkkiä vaihtui kaupungiksi ja täällä vielä metsämies saa vähällä vaivalla laukkunsa täyteen metsänriistaa.
Tämän kiveliön suojassa aikoi Niskan Arvo johtaa vapauteen pyrkivät sotavangit aavan meren rannalle ja siitä kuin varkain pujahtaa toiseen valtakuntaan, Ruotsin puolelle.
Hitaasti kului matka helteisenä päiväsydännä miesjoukon kulkiessa Lounasvaaralta Kemijoen suuta kohti. Olisi siinä muutaman kilometrin päässä jatkunut maantie jokirantaa pitkin talojen ja kylien läpi. Ihmetellen olisivat kemijokivartelaiset katselleet Keski-Euroopan poikia ja auliisti he olisivat antaneet yösijaa ja ruokaa näille "kiveliön karkureille", mutta nyt olosuhteiden pakosta piti näiden kuin metsärosvojen kahlata vetisten korpien ja soiden poikki kaukana ihmisten kulkuteistä. Matkan suunta kulki poikkimaiseen. Usein tuli vastaan suoaapa, laaja ja aukea kuin meri, mutta väriltään ruskeanvihreä ja valkearantainen, sillä niiden laiteilla, rahkamättäiköllä, kukkivat miljoonat suomuuraimet avoteräisinä ja puhtaan valkoisina. Paikoin oli kukkia niin paljon, että maata ei näkynyt niiden välistä, ja missä keskisuollakin oli karamättäitä rimpien harjanteilla, olivat ne kuin valkoisia saaria.
– Ihmeen kaunista, sanoivat saksalaiset.
Mutta kulku soiden hyllyvällä kamaralla ei ollut leikintekoa; tunteja kului, ennenkuin päästiin suurimpien aapojen yli ja jalat väsyivät nopeasti. Simpuralta täytyi suolla päästää kädet irti, koska hän muuten kaatui silmilleen suomutaan. Huonosti kävi vielä Haaseltakin soiden kahlaaminen, yhtä huonosti kuin ennenkin, mutta hiljalleen, kiertelemällä ja salmipaikkoja hakien niiden poikki päästiin. Saksalaiset kammosivat lopulla soita yhtä paljon kuin suon eläinmaailma heitä. Aina kun joukkue lähestyi jotain suurempaa aapaa, saivat niillä koikkivat kurjet siitä tiedon kilometrien päähän. Ne nostivat aina hurjan hälyytyskarjunnan herättäen lintumaailman pitämään ympäristöä silmällä. Ne seisoivat rivissä suon keskellä, kohottivat kaulaansa pitkäksi ja päästelivät kaameita, kauas kantavia kurkkuääniä, ja ihmisiä nähtyään lähtivät lentoon. Kuin manaten erämaan rauhan häiritsijöitä lensivät ne toiselle suolle parkumaan. Mutta pienemmät kahlaajat jäivät pesiensä läheisyyteen. Mustat viklat lentelivät rämeiden kääkkyräpetäjäin ympärillä tiuskaten: syöit syöit; lirot juoksivat heinikossa maanitellen vihollisia pois pesiltään, valkeat viklat taas heittäytyivät ilmasta kuin haukat kulkijoita kohti uhaten iskeä, mutta aivan saksalaisten päiden kohdalla ikäänkuin muuttivat päätöstään, kääntyivät jyrkästi ylöspäin ja tiuskaisivat korvaan: tiu-tiu-vikla vikla.
Maisteri ei soillakaan menettänyt tutkijaintoaan. Ylioppilaan kanssa juoksi hän usein etäälle muusta joukosta hakemaan suolintujen munia ja löysikin monta nelimunaista pesää soiden heinämättäillä. Munat hän tyhjensi korsipillillä ja otti kuoret laukkuunsa kartuttaakseen niillä kokoelmiaan. Hän ihmetteli, että kuuman Afrikan rämeillä talvensa viettävät linnut tulevat juuri tänne pesimään. Lapin ja Perä-Pohjolan kesällä täytyy olla salaperäinen tenhovoima eläimiinkin.
Helpommin kävi matka havumetsäisillä kankailla, joita oli laajojakin soiden välillä. Siellä täällä tuli vastaan pieni joki, johon piti tehdä silta, tai yksinäinen vaara, mutta korkeita tuntureita ei etelämpänä enää ollut.
Kolmenkymmenen miehen muonittaminen sydänmaan salateillä ei ole helppo asia. Niskan talosta tuodut eväät hupenivat vähiin jo illallista syödessä. Nälkäkuoleman vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä asutulle jokivarrelle oli matkaa vain vähän toista penikulmaa ja sieltä voi Niskan Arvo käydä ostamassa. Sitäpaitsi oli metsissä enemmän riistaa kuin Lapin erämailla. Varovaisinta oli tulla toimeen omilla hankkimilla eväillä niin paljon kuin mahdollista.
Koivikkoisen ahon rinteelle, lähelle järven rantaa, tehtiin kelohongista neljä rakotulta eli "laiskanpojan nuotiota", joissa on vain kaksi honkapölkkyä päällekkäin ja tuli palaa niiden raossa. – Tällaisten nuotioiden tekemiseen täytyy valita suuremmat puut kuin roviotulia varten, mutta ne palavat tasaisemmin ja kestävät koko yön. – Havuista ja lehdeksistä tehtiin makuusijat ja niille venyttäytyivät rinnakkain väsyneet miehet.
Pian olisivat miehet nukkuneet nuotioiden lämmön suloisesti hautoessa uupuneita jalkoja, ellei jano olisi ajanut heitä järven hiekkarannalle juomaan metsäjärven kirkasta vettä. Niska oli tuonut muiden eväiden mukaan palvattua poronpaistia ja pari isoa, suolattua Kemijoen lohta. Näitä harvinaisia ruokia olivat miehet pistelleet säästämättä nälkäisiin maaruihinsa. Sonntag oli syödessä miehiä varoittanut, että lohi vielä tänä iltana vaatii uimavettä, mutta Niska oli kehoittanut:
– Syökää vahvasti, pojat, kyllä Kemijoelta lisää hankin.
Toinen toisensa jälkeen pistäytyi rannalle, useimmin kaikista sotamies Brüning, jonka vatsa lunksahteli liikkuessa kuin vesileili. Kun hän viimeisen kerran oli tullut rannalle ja painanut huulensa kuin janoinen antiloopi järven tyyneen kalvoon, kuuli hän vastaiselta rannalta omituista pulikoimista ja porskutusta. Siellä näki hän viiden suuren eläimen laskeutuvan veteen ja alkavan nopein vedoin uida järven yli. Kiireesti riensi hän nuotiolle ilmoittamaan havaintoaan.
– Taitavat olla poroja, huomautti Niska, mutta varmuuden vuoksi hän kävi rannassa katsomassa.
– Siellä ui neljä komeata hirveä meidän puolellemme, sanoi hän nuotiolle palattuaan. – Hirvet ovat meillä rauhoitettuja eläimiä, mutta näissä oloissa ja nälkäkuoleman uhatessa saanee niitäkin verottaa. Kivääreillä varustetut miehet tulkoot kanssani.
Niska, Schönemann ja Möller juoksivat metsän suojassa niemeen, jota kohti uljaat eläimet uivat. He piilottautuivat rantapensaiden taa. Kun hirvet tulivat niin lähelle rantaa, että niiden jalat jo ulottuivat pohjaan, antoi Niska ampumismerkin ja samassa kolme laukausta kajahti tyynessä yössä. Kaksi koirashirveä hypähti vedestä pystyyn takajaloilleen ja kaatui sitten selälleen veteen veren syöksyessä lävistetyistä rinnoista. Toinen kuoli paikalla, mutta toinen peuhtoili vedessä jonkun aikaa, ennenkuin heitti henkensä. Naarashirvi vasikkoineen hyökkäsi maalle täydessä laukassa pelastuen tiheikköön. Eikä niitä tähdättykään.
– Nyt on, pojat, lihaa kotiin saakka, huudahti Sonntag.
– On vaikka myydäkin, lisäsi Schmidt.
Miesten uni keskeytyi. Joukolla juoksivat saksalaiset hirvien luo jättäen vain Baumgartenin vartioimaan vankia. Hirvet vedettiin rannalle, jossa Sonntag pääsi hetkeksi vanhaan, rauhanaikaiseen toimeensa. Tottuneesti nylki hän eläimet ja paloitteli toisten auttaessa toimitusta.
– Tämä muistuttaa entisiä Danzigin aikoja, ilkamoi teurastaja.
– Se ennustaa, että vielä pääset vanhaan virkaasi, huomauttivat toiset.
– Nyt on taas erämaa anteliaalla päällä, lisäsi Niska.
Vielä sinä iltana paistettiin nuotiotulella tuoretta hirvenlihaa ja miehet söivät toisen illallisen. Pulleavatsaisina vaipuivat he puolenyön tienoissa syvään uneen, ja kukin vuorostaan vartioi vangittua Simpuraa, jolla näytti olevan hyvä halu karata, sekä katsoi samalla, ettei tuli päässyt nuotiosta sammalikkoa myöten leviämään kuivaan metsään.
Varhain seuraavana aamuna, kun usvat vielä leijailivat järven lahdissa purojen suilla, kuuli vahti puheen porinaa metsästä. Hän säikähti kovasti ja herätti heti toverinsa. Jännittyneinä kuunteli siinä lähes kuusikymmentä korvaa läheneviä ääniä ja uni kaikkosi kuin yhdellä pyyhkäisyllä miesten silmistä. Kivääreillä varustetut miehet syöksyivät sukkasillaan metsään leviten lyhyeksi ketjuksi ollakseen valmiina leiriä puolustamaan, jos lähestyvät vieraat olisivat heitä vainoovia ryssiä. Pahimmin jännittyneenä oli Niskan Arvo, joka oli ottanut kantaakseen vastuun retken onnistumisesta Mutta suuri oli hänen ilonsa, kun hän huomasi tulijat tutuiksi jokivartelaisiksi, jotka kirveet vyöllä sekä kuokat ja lapiot olalla kävelivät leiritulille.
– Eihän täällä mitään metsäpaloa ole, tuumi joku tulijoista.
– Ei ole, vastasi Niska, pakolaisia vain nuotiolla, niinkuin näette.
Niska tervehti miehiä ja selitti sitten saksalaisille, että tulijat ovat taattua väkeä.
– Meidän puolestamme saatte rauhassa jatkaa matkaanne rajan taa, myönsivät isännät tervehtien saksalaisia kädestä.
– Eivätkä santarmitkaan saa tietää meidän kauttamme, lisäsi Mäkelän nuori isäntä.
Niska kutsui metsään hajaantuneet pyssymiehet takaisin.
– Lämpimästihän meitä ensin aiottiinkin vastaanottaa, sanoi leikkisästi joku tulijoista.
– Eivätpä ne toimenpiteet olleet teidän varallenne.
– Parasta on, että jatkatte matkaa niin pian kuin mahdollista, sillä perässämme tulee suurempi joukko palon sammuttajia metsänhoitajan johdolla. Forsmestari itse on taattu aktiivisen suunnan mies ja luotettuja ovat toisetkin, mutta ainahan joukossa on joku hölläsuinen, joka varomattomuudellaan voi saada aikaan paljon vahinkoa.
– Miten huomasitte nuotiosavumme?
– Rajalan Esko tuli illalla sydänmaalta kalasta ja oli Sonnimäeltä nähnyt, että Ruonakankaan rannasta nousi sankka savu Hän toi kylään tiedon, että siellä on metsävalkea valloillaan. Metsänhoitaja lähetti sanan joka taloon, että mies talosta ja kaksi parhaasta heti sammutustöihin. Tämä on kruununmetsää, mutta lähellä ovat myös talollisten metsäsarat. Me lähdimme tänne edellä, mutta tunnin perästä tulevat toisetkin.
– Kiitoksia tiedoista, sanoi Niska. – Palkkioksi saatte kukin juhannuspaistia. Meillä on tuolla järven niemessä kahden hirven lihat. Toisen eläimen saatte te. Pyydän teitä menemään pääjoukkoa vastaan ja sanomaan, ettei mitään metsävalkean pelkoa ole ja että te jo sammutitte varomattomasti jätetyn kytevän nuotion. Käykää sitten myöhemmin hirvenlihat hakemassa.
– Nyt ei tosin ole mikään hirven ammunta-aika, mutta kun olette kerran ampuneet, niin korjaamme lihat. Eihän tähän aikaan saa muutakaan tuoretta lihaa. Jos joudutte syytteeseen, niin itsepä vastaatte.
– Itse vastaamme, mutta en minä ensi käräjille voi tulla. Minä menen näiden saatettavieni kanssa Saksaan ja rupean jääkäriksi, niinkuin moni muukin on tehnyt. Jos tapaatte kotiväkeäni, niin sanokaa, että sinne mies meni. Minun rintani on paisuksissa, se on kuin Kemijoki jäiden lähdön edellä. Mahdoton on elää ryssän ikeen alla ja kuunnella kasakan piiskan vinkumista korvissaan. Sanokaa isälleni ja äidilleni, joita en sillä mielin hyvästellyt, että palaan takaisin, kun aika tulee. – Jollen palaa näille rakkaille jokivarsille, jos hautani on vieraan maan mullassa, niin olenpa toki tehnyt, minkä pidän oikeana.
Sanat sattuivat miehiin. Heissä vallitsivat samat tunteet ja tahto tehdä jotakin maan pelastukseksi, mutta eivät kaikki olleet yksimielisiä siitä, mitä oli tehtävä.
– Tulen sinne vielä minäkin, vaikka olen ainoa mies, sanoi nuori Majamäen isäntä.
– Menkää ja viekää meiltä vanhemmilta miehiltä terveisiä, että jäi tänne kotimaahankin, jotka uskaltavat, kun aika tulee.
– Mutta mikä on tämä vanki?
– Ettekö tunne meidän kylän järjestyksen valvojaa?
– Kyllä olemme hänestä paljon kuulleet. Minne hänet viette?
– Saksaan parempaa isänmaallisuutta oppimaan.
– Viekää. Hän onkin mieleltään enemmän venäläinen kuin suomalainen.
Kemijoen miehet tyhjensivät eväänsä pakolaisille, sanoivat lämpimät hyvästit kättä puristaen ja lähtivät kotiinsa. Saksalaiset sulloivat laukkunsa täyteen hirvenlihaa ja lähtivät vähän myöhemmin etelään Pohjanlahtea kohti.
Tämä pieni yllätys, vaikka tällä kertaa vaaraton, sai Niskan varovaisemmaksi, sillä jos heidän matkansa suunta tuli yleisesti tunnetuksi, joutuivat he kiikkiin. Tämä vaara suureni sitä mukaa kuin he lähenivät meren rannikkoa ja kaupunkeja, joissa oli venäläistä sotaväkeä rajaa ja rannikkoa vartioimassa. Siitä syystä päätti Niska kulkea vähän kauempaa asutuista jokivarsista ensin Kivalon selkää pitkin ja sitten Kemin itäpuolelle meren rantaan.
Niin vaelsivat miehet taas etelää kohti peräkkäin tietöntä erämaata. Elatuksen murheet eivät heitä painaneet muutamina lähipäivinä, sillä laukut pullottivat täynnä voimallista, harvasyistä hirvenlihaa, ja silloin tällöin könähti alas hongasta luodin lävistämä koppava metso, tai kellahti metsälampiin lihava hanhi, joka liian kauan oli vitkastellut karkuun lähtöä. Niska kävi muutamassa metsätorpassa ostaakseen leipää ja voita, mutta ei ollut antamista köyhässä mökissä. Valkoisiksi silvotut ja kuivamaan levitetyt petäjänkuorilevyt osoittivat, että mökissä otetaan lisäleipää metsästä.
– Täällä korvessa syömme nyt lihaa kuin karhut, sanoi Haase illallista syödessään.
– Menepäs voimain koetukselle karhun kanssa, virkkoi Sonntag, – niin huomaat, että liha on kyllä ravitsevaa. Tallukkana nakkeleisi miestä kontio.
– Yhdellä tassullaan karhu miehen hallitsee, lisäsi Niska. – Se nähtiin kerran tässä samassa erämaassa.
– Kerro se tapaus meille, kehoittivat saksalaiset.
– Täällä Kivalon metsäisillä vaaroilla hiihteli kerran kaksi poromiestä, joista toinen oli kuuluisa karhuntappaja nimeltä Karhu-Matti. Eräänä talvi-iltana laskivat he vaaralta lammelle huikean mäen ja latu tuli lammelle ison kuusen juuren päällitse. Yöllä unissa tuli Matin luo mies ja sanoi, että lammin rannalla kuusen juurella makaa karhu talvi-untaan, aivan suksiladun vieressä. Aamulla sattui miehillä olemaan asiaa sielläpäin, ja huvin vuoksi pisteli Matti sompasauvallaan lunta kuusen juurella. Ja – mikä ihme! – juurten välissä avautui syvä kuoppa, jonka pohjalla tupsahti sauva johonkin pehmeään esineeseen kuin villatukkoon. Ärjyen ryntäsi kontio kojustaan, nousi pesän suulle kahdelle jalalle ja valmistautui hyökkäämään, kun Matin pyssy paukahti. Siihen karhu keikahti sääriään sätkytellen. Kun näytti siltä, että kontio putoaa takaisin pesäänsä, ärjäisi Matti toverilleen:
– Tartu takajalkaan...!
Mies tarttui karhun takakäpälään, mutta samalla kontio linkosi hänet sellaisella voimalla, että hän teki kuperkeikan ilmassa ja lensi monen metrin päähän päälleen lumihankeen. – Sellainen voima on karhun yhdessä käpälässä ja karhu elää, niinkuin tiedämme, enimmäkseen lihalla.
– Liha on ihmisellekin parasta ravintoa, sanoi entinen teurastaja.
– Mutta kasvisruoka on terveellisempää, väitti taiteilija.
– Kaalinsyöjät eivät menesty Lapissa eivätkä erämaassa, lisäsi Niska.
11.
Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin olivat tavanneet kemijokelaiset kulonsammuttajat, lähestyivät saksalaiset Alapenikka-nimistä vuorta, joka on kuin Lapin tunturiaallokon viimeisiä maininkeja, ennenkuin maisemat muuttuvat Pohjanlahden rantatasangoksi. Hirvittävän suuria suoaapoja levisi näillä tienoilla. Penikulmittain jatkuivat ne muutamiin suuntiin ja taivaanranta näytti avoimelta kuin merellä.
Sitä mukaa kuin pakolaiset lähestyivät Pohjanlahden perukkaa virkistyi miesten mieliala, mutta jännityskin kasvoi. Päätettiin yöpyä Alapenikan rinteille ja käydä vuorella tarkastelemassa matkan suuntaa ja maisemia. Tulet tehtiin kauniille rinteelle, syötiin illalliseksi taas hirvenlihaa ja alettiin kiivetä vuoren laelle. Yksi mies, sotilas Bürger, jätettiin tulille Simpuran kanssa.
Suuri oli saksalaisten ilo, kun he näkivät vuorelta meren, Pohjanlahden, avautuvan etelässä. Sama Itämeri, joka itärannallaan huuhtelee Saksan maata, jonka rannoilla moni heistä oli kasvanut ja jonka aalloissa poikasena uinut, oli siinä parin kolmen penikulman päässä. Kauniina se kimalteli ilta-auringon valossa, kauniilta näyttivät tässä valaistuksessa rannikon matalametsäiset, verrattain tasaiset maisematkin, väriltään tummat, sillä harvoissa paikoin levisi siellä vehmas lehto ja kiilui pieni järvi kuin avoin silmä, josta kesäillan ystävällinen hohde heijastui.
– Juuri tuolla suunnalla, sanoi Niska kädellään viitaten – on Pyyn talo. Sen itäpuolella on asumatonta rannikkoa. Siellä menemme veneisiin, jotka hankin, ja niin suoraan Ruotsin aluevesille, jonne ei pitäisi sieltä olla matkaa kolmeakaan penikulmaa. Tuolla taas on Kemin kaupunki. Ja nuo korkeat savupatsaat nousevat Kemijokisuulla sijaitsevista sahoista. Ei olisi pitkältä maitsekaan Kemistä Tornioon ja Haaparannalle, noin pari penikulmaa vain, mutta sitä tietä ei hullukaan lähtisi. Ryssät ottaisivat varmasti kiinni sillä välillä ja mennyttä silloin olisi mies.
Kiinteästi tähtäsivät vuoren korkeudesta pakolaisten silmät eteläistä taivaan rantaa. Huokaus pääsi siinä monen rinnasta, ja meri huokaili vastaan, sillä lämmin lounaistuuli kantoi meri-ilmaa Kivaloille saakka. Mutta idässä vuoren alla levisi suuri Martimon aapa ja sen takana Simojoen varsi. Lännessä jatkui penikulmittain tiheään asuttu Kemijoen laakso.
Pakolaiset katselivat ja ihailivat ympäristön maisemia, mutta aina yhä uudestaan pälyivät heidän silmänsä merta, joka kuin vapauden vertauskuva siinti siellä etäällä hienon auerharson himmentämänä. Rattoisa puheensorina kuului miesjoukosta, uskallettiinpa laulaa laulukin odottavalle vapaudelle.
He olisivat viipyneet kauemminkin vuorella, jollei merkkilaukauksia olisi kuulunut nuotiolta.
– Mitä siellä on tapahtunut? kyselivät he toisiltaan, vaikka tiesivät, ettei kukaan heistä ollut toistaan viisaampi. Kiireesti he juoksivat vuoren rinteitä alas. Mutta nuotiota he lähestyivät varovasti, tutkistellen ensin tilannetta.
– Vanki karkasi, huusi vahti, kun he saapuivat nuotiolle.
Se oli masentava uutinen. Kaikki tajusivat, että jos Simpura pääsee kaupunkiin, toimittaa hän satoja miehiä etsimään, ja heidän tavattomat ponnistuksensa menevät hukkaan.
– Minnepäin hän lähti?
– Itään.
– Siellä on aapa vastassa, sanoi Niska. – Jos menemme harvahkossa ketjussa sitä kohti, niin ehkä löydämme hänet ja löydettävä hän on, muuten meidät hukka perii aivan viime taipaleella.
Miehet hajaantuivat metsään ja lähtivät rintamana juoksemaan suota kohti samalla katsellen mahdolliset piilopaikat.
– Bürger olisi pikkuvarpaastaan hirteen vedettävä huolettomuuden tähden, sadattelivat miehet.
– Hän pääsi karkuun tulta kohennellessani, puolusteli vahti. – Ammuin häntä jalkoihin, mutta ei tainnut osua.
– Olemme käärmettä elättäneet povellamme, päivitteli Niska. – Jos hän olisi meiltä karannut heti Lounasvaaralla, ei se olisi ollut läheskään niin vaarallista kuin nyt lähellä kaupunkia.
Miehet juoksivat hätäisinä. Tuli suo vastaan, mutta karkurista ei näkynyt jälkeäkään. Pitkällä niemekkeellä, joka pisti aavan suon sisään, kuului kuovien ja viklojen varoitusääniä ja räkättirastaiden melua.
– Siellä hän varmaan on, päättelivät etsijät. Eivät linnut suotta tuollaista melua pidä.
Juostiin niemen kärkeen, mutta kadonnutta ei tavattu. Näytti kuin maa olisi miehen nielaissut, sillä viklojen melusta päättäen hän oli niemen läheisyydessä. Joka puolella levisi vain puuton aapa, josta olisi nähnyt miehen monen kilometrin päähän. Metsäniemekkeen he hakivat uudestaan tarkastellen jokaisen suuremman puun ja kävivät vanhassa karhunpesässäkin, jonka hakiessaan löysivät, mutta tuloksetta. Kiihtyneinä palasivat he nuotiolle soimaten vuoron perään Bürgeriä, joka huolimattomuudellaan oli saanut kaiken tämän aikaan.
Mitä oli tehtävä? Kaupunkiin oli tuskin viiden tunnin matka. Aamupäivällä olisi Simpura ryssineen vastassa. Kun hän tiesi matkan suunnan, neuvoo hän ryssiä pitämään meren rannikkoa tarkoin silmällä. Pitikö täällä ihan viime tingassa, kun pelastuminen oli melkein kuin käden ulottuvilla, joutua vihollisten kynsiin? Sitä tuumiskelivat saksalaiset nuotiolla istuessaan.
– Siinä nyt näette esimerkin, sanoi maisteri – miten pienet seikat saattavat välistä olla kohtalokkaita. Tämän Bürgerin pienen huolimattomuuden tähden saamme ehkä kaikki killua venäläisten hirsipuussa.
– Tämä voi olla meille rangaistuksena siitä, että olemme unhottaneet Hänet, joka on heikoissa väkevä, huomautti pappi.
Yhteisen neuvottelun tuloksena oli, että päätettiin väsymyksestä huolimatta rientää samana yönä meren rannalle, ennenkuin Simpura kerkiää sotkemaan suunnitelmia, ja jos mahdollista jatkaa veneellä matkaa toiseen valtakuntaan.
Ikävä tapaus, väsymys ja yön hiljaisuus saivat miehet alakuloisen tunnelman valtaan. Hiljaisena kuin hautajaissaatto kulki pitkä, kiemurteleva miesraito kuusimetsäisten korpimaiden halki verkalleen siirrellen uupuneita jalkojaan. Kun metsän tiheiköstä lähti metso rymisten tai pyrähti telkkä hongan ontosta pesältään viheltävin siivin, vavahtivat monet kulkijoista. Ei kerinnyt levähtämäänkään, vaikka yörastaat norojen kuusikoissa kehoittelivat:
"Mies hoi, mies hoi! istu kivell', istu kivell'.
Paa piippuun, paa piippuun
Puu piippu, puu piippu..."Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuin saksalaiset lähtivät nuotiolta, juoksi kettu Martimon aavan reunaa vainuten mättäiltä hautovia suolintuja. Se seisahtui metsäisen niemen kärkeen ihmettelemään, kun heinämätäs alkoi kuin itsestään liikkua. Näkymätön voima siirteli sitä hiljaa ensin ylös, sitten syrjään. Sen alta tuli esille ihmisen käsi, sitten toinen ja vähitellen kohosi miehen pääkin suon pinnan yläpuolelle. Silloin lähti kettu luikkimaan pakoon. Kädet jonkun aikaa meloivat pehmeätä liejua, ennenkuin mies pääsi jaloilleen karamättäälle mustana kuin neekeri ja yltä päältä ravassa. Mies oli Simpura. Hän nousi tilapäisestä haudastaan yhtä likaisena päältä kuin oli hänen henkinen, sisäinen olemuksensa. Hän oli juossut suoraan niemen kärkeen ja kuultuaan vainoojiensa lähestyvän, painautui hän kokonaan pehmeään suomutaan, leikkasi veitsellään heinämättään ja asetti sen päänsä päälle. Silmät, suu ja sieraimet olivat vain suon pinnan yläpuolella, kun hän liikkumattomana virui mättään alla. Eräs hakijoista kulki ohi niin läheltä, että oli päälle tallata, huomaamatta kuitenkaan elävänä hautautunutta.
Simpura kaiveli ravan ensin korvistaan, siveli sitten kasvojaan, partaansa ja tukkaansa ja pyyhki rahkasammalilla enintä vaatteistaankin. Kylmästä kohmettunein jäsenin lähti hän astelemaan varovasti vuorta kohti. Hänen ruumistaan puistatti ja leuat löivät loukkua, sillä suossa oli vielä routaakin syvemmällä. Hän lähestyi hiiviskellen nuotion sijaa, vaikka oli melkein varma, että saksalaiset olivat jo lähteneet. Nuotio oli sammutettu, mutta eräästä kannosta nousi vielä heikko savusäie. Kun hän kantoon jonkun aikaa puhalteli, liekehti siinä pieni tuli. Roviotulen lämmössä kuivaili hän sitten vaatteensa ja siisti itseään.
Varhain seuraavana aamuna kolkutti väsyneen näköinen nuori mies Pyyn ovelle. Isäntä itse tuli avaamaan.
– Terveisiä ylimaista.
– Ka, Niskan Arvohan se oli, luulin lohimiesten tulevan. Mitä Kemijoelle kuuluu?
– Paljon kuuluu, vaikka ei minulle saisi nyt mitään kuulua. Olen taas vaarallisilla teillä, kuten viimetalvenakin tavatessamme Torniossa. Lähes 30 saksalaista on meren rannalla Ruonanojan suulla odottamassa venettä. Lähde nakkaamaan meidät "rapakon" taa Ruotsin puolelle.
– Se on pikemmin sanottu kuin tehty. Etkö tiedä, että Kemissä on venäläinen komendantti, joka pitää tarkkaa valvontaa: merellä ihan vilisee hänen vartioaluksiaan. Ja sitten venäläiset luotsit ja rajan lähellä tullilaiva! Hullun yritys se olisi... Hajotkaa metsiin ja pujahtakaa yksi kerrallaan rajan taa, silloin eivät ainakaan kaikki joudu kiinni yht'aikaa.
– Pahinta on se, että Simpura meidät antaa ilmi tänään venäläisille. Hän karkasi meiltä Alapenikoilla. Tänään viritetään kuin nuotta ympärillemme.
– Urkkijan kerallako te karkumatkoilla kuljette? Niskan täytyi kertoa koko historia.
– Se yritys vie meidät joko vankilaan tai hirsipuuhun, tenäsi Pyy.
– Mutta se on meidän isänmaallinen velvollisuutemme. Sitäpaitsi saat palkan ja hyvän saatkin.
Vastahakoisesti suostui Pyy tällä kertaa yritykseen, vaikka hän ennenkin oli opastanut pakolaisia.
Kun ei ollut aikaa tuhlata, neuvoteltiin siinä heti, miten oli viisainta menetellä. Sovittiin niin, että Pyy veisi pakolaiset ensin kaukaiseen Ajoskrunnin saareen, jossa hänellä oli kalastuspaikka, ja jossa venäläiset harvoin nousivat maihin. Hän palaisi sitten kotiin tutkimaan tilannetta ja sopivan hetken tultua joko itse veisi heidät Ruotsin puolelle tai antaisi purjeveneen pakolaisten käytettäväksi.
Kun Pyyn iso purjevene lähti talon kalarannasta navakan länsituulen kuljettamana, eivät naapurit olleet vielä valveilla. Niska hoiteli purjetta ja Pyy istui ohjaamassa. Heillä oli veneeseen varattuna evästä useammaksi päiväksi sekä pari isoarysää veneen naamioimista varten.
Pienemmällä veneellä kuljetettiin saksalaiset purjealukseen, joka suunnattiin ulapalle. Perin uupuneita olivat pakolaiset, ja sekavat tunteet risteilivät usean sielussa. Jännitys oli kasvanut moninkertaiseksi, kun he metsien suojaavasta helmasta tulivat aukealle merelle, jossa matkustaja näkyy penikulmien päähän ja kun he koskemattomasta kiveliöstä, jonka kätköissä he olivat jo toista viikkoa seikkailleet, saapuivat asutulle rannikolle, jolle ihmiskäsi oli luonut omia muotojaan ja jonka kulttuuri oli jo leimannut omakseen. Lännessä näkyi Kemin kaupunki, sen valkea, goottilaistyylinen kivikirkko loisti ylevänä aamuauringon valaistuksessa. Hartaana katseli sitä sotapappi.
– Tekee niin hyvää, kun näkee pitkän ajan perästä protestanttisen kirkon, sanoi hän tovereilleen.
– Kenenkä ovat nuo sahat, joita näkyy olevan kaupungin ympärillä, kysyi entinen puutavarakauppias Fichte.
– Kemi-yhtiön.
– Edustamallani liikkeellä on ollut mieluisia kauppasuhteita Kemi-yhtiön kanssa.
Meren rannikolla kasvaneet valtasi merimaisemien avaruus sellaisella tenhovoimalla, että he unohtivat väsymyksen, nälän ja osaksi vaarankin, sillä merellä valtaa ihmisen vapauttava tunnelma, vaikkakin vähän erilainen kuin korkealta vuorelta laajoja näköaloja katsellessa. Merellä näkee paljon taivasta, metsä ei rajoita näköpiiriä niinkuin erämaissa, joissa katse tylsyen töksähtää puiden kylkiin. Merellä silmä kantaa kauas sinne, missä avaruus ja meri yhtyy, ja missä kaukaiset saaret kangastelevat aamu-usvissa kuin aavikon keitaat. Heistä tuntui kuin merellä olisi juhlallisempi kuoliakin kuin erämaiden eksyttävissä metsissä. – Ja kuin kaukaisena pelastuksen ja onnen maana väikkyi taivaanrannalla matala Ajoskrunni vuoroin kohoten taivaanrannan yläpuolelle, vuoroin piiloutuen sen alle aina sen mukaan, miten purjevene keinui. Sen molemmin puolin näkyi vain vettä ja taivasta.
Hyvässä purjetuulessa kului matka parissa tunnissa, eikä ollut vastaantulijoitakaan, jotka näissä oloissa eivät olisi olleet mieluisia. Pyy laski veneensä Ajoskrunnin rantaan, mutta ei venevalkaman luo, ja käski miesten odottaa liikkumatta veneessä, kunnes hän tulisi. Hän itse lähti tiedustelumatkalle, ottamaan selkoa, oliko saarella ihmisiä.
Ajoksenkrunni on noin puolitoista kilometriä pitkä ja puolta leveä kivikkorantainen, matala saari, jota peittää suurimmalta osaltaan sakea katajikko, lounaiskulmassa on vain lepikkoa ja sen suojassa kyyköttää rykelmä kalasaunoja. Niissä kemiläiset ja simolaiset kalastajat asuvat silakan pyynnin aikana, toiset, kuten Pyy, alkukesälläkin lohia pyytäessään isorysillä tai koukkuverkoilla. Saari on siis samanlainen kuin lukuisat muut Perämeren ulkosaaret.
Kalasaunoille asteli Pyy ja löysi sieltä vain kemiläisen Jankon nukkumassa saunan lavitsalla. Hän ei hennonut vielä herättää väsynyttä miestä. Ilmeisesti hyvillä mielin hän palasi veneelle ilmoittamaan, että saunoilla oli vain yksi, luotettava mies. Saksalaiset nousivat maihin.
Jankko oli varma aktiivisen suunnan mies. Kiukku sortohallitusta kohtaan kyti syvällä hänen sydämessään. Hän oli pahimman sortokauden aikana, suurlakon edellä, ollut aseita vastaanottamassa ja kätkemässä Kemin edustan saariin ja nähnyt myös, kuinka santarmit erään urkkijan ilmiannon johdosta ne löysivät ja kaivoivat esille jokaisen kätkön. Hän oli myös kansalaiskokouksessa tuomitsemassa yhteisen asian kavaltajan maanpakoon.
Mielihyvin otti Jankko pakolaiset avaraan saunaansa, keitti kahvit ja kestitsi vieraita nuotiolla paistetulla merilohella. Niska, Pyy ja Jankko pitivät saksalaisten kanssa yhteisen neuvottelun siitä, miten matkaa oli jatkettava. Kun venäläisten vartiolaiva oli juuri näyttäytynyt Ajoksenkrunnin länsipuolella, ei voinut ajatella oitis matkan jatkamista eikä niin selkeä ilma ollut siihen sopivakaan. Siitä syystä päättivät pakolaiset Niskan kanssa jäädä saareen odottamaan sopivampaa tilaisuutta. Pyy ja Jankko lähtivät purjeveneillään kotiinsa ottamaan selkoa venäläisten puuhista ja Simpurasta. Heti sopivan tilaisuuden tullen aikoivat he tuoda joko purje- tai moottoriveneen pakolaisille. Kun venäläisillä oli tapana joskus nousta maihin vähäksi aikaa kalasaunojen rannassa, piti pakolaisten siinä tapauksessa piiloutua saaren katajikkoon. Ruokaa heillä oli ainakin pariksi päiväksi.
12.
Pian senjälkeen kuin Pyy ja Jankko olivat palanneet kotiinsa, syntyi venäläisten keskuudessa vilkasta liikettä. Polkupyöräkomennuskuntia lähti sekä Kemijokivartta ylöspäin että Ouluun johtavaa maantietä pitkin Simoon. Moottorialuksia lähetettiin tutkimaan rannikkoa ja saaria.
Simpura oli saanut aikaan tämän touhun. Hän oli ehtinyt Kemiin vasta puolenpäivän tienoilla, koska oli eksynyt sydänmaalle ja tullut lopuksi Kemin maaseurakunnan kirkon kohdalla isolle valtatielle. Kaupunkiin päästyään oli hän heti tehnyt ilmoituksen venäläiselle komendantille, mutta yleisö ei saanut mitään tietoja asioista.
Iltapäivällä näki Jankko Kemin kadulla mustapartaisen miehen, joka tuntomerkeistä päättäen oli Simpura. Jankko antautui puheille ja kuin sivumennen muun puheen lomassa ilmoitti hän Simpuralle, että Kemin ja Tervolan rajalla kuului menneen tänään paljon miehiä Kemijoen yli. Tätä perätöntä puhetta, jonka tarkoituksena oli ohjata ryssien huomio maalle, kuunteli Simpura uteliaana. Hän kiiruhti heti komendantin luo uutta ilmoitusta tekemään.
Mutta saksalaiset saivat olla rauhassa kaukaisessa piilopaikassaan. He näkivät venäläisten moottorialusten käyvän lähisaarissa ja kulkevan edestakaisin Maksniemen rannikkoa, mutta yksikään ei tullut niin kauas. Vaikka miehet tunsivat jännitystä, nukkuivat he kuitenkin vuoronperään pahimman väsymyksen ruumiistaan. Usein kääntyi heidän odottava katseensa Kemiin päin, josta piti tulla pelastava alus, mutta turhaan. Vähitellen he tottuivat uuteen ympäristöönsä. He etsivät kalasaunojen vinteiltä isonkoskelon munia ja saaren pengermiltä lokkien ja tiirojen pesiä. Sitten he paistoivat munia kuumassa tuhkassa. Saaren katajikossa olisi ollut jäniksiä, mutta niitä he eivät halunneet pyydystää.
Tuuli heikkeni yön kuluessa. Kun aamulla pakolaiset heräsivät, loisti meri peilikirkkaana. Kuului kuikkain huutoa sekä tiirojen ja kalalokkien kirkumista. Mutta läntiselle taivaanrannalle kokoontui mustia pilviä, jotka ennustivat myrskyä.
– Viime viikolla olimme erämaan orjina, nyt olemme meren vankeina, lausui sotapappi.
– Ja kohta olemme venäläisten vankeina, jollemme tänään saa venettä, lisäsi Müller.
– Minulla on sellainen aavistus, sanoi Niska, – että tänään jo olemme rajan takana.
– Eikä meitä niin vain vangeiksi napata, sanoi vääpeli. – Ensin siinä tapellaan.
Heidän siinä jutellessaan alkoi salama pilven reunassa välähdellä. Kohta kuului kaukaisen ukkosen jylinää ja meri kiehui lännen taivaan alla jo mustana. Vähitellen lähestyi rajuilma saarta ja miehet katsoivat parhaaksi mennä kalasaunaan avoimelta rannalta pyörretuulta ja sadetta pakoon. Satoi jo kuin saavista kaataen, kun miehet tulivat saunalle, ja rajuilma puisteli lepikkoa niin kovakouraisesti, että oksat katkeilivat kuin kortteet. Aallot kasvoivat nopeasti kooltaan ja voimaltaan, ne pauhasivat saaren kivikkorahnoilla kuin äkein koski ja kauas maalle loiskui valkea vaahto. Salamat sinkoilivat kuin raketit ja jyrinä oli korvia huumaava. – Mutta pian alkoi taas lännen taivas ohentua, mistä voi päättää, ettei rajuilma kauan kestäisi.
Silloin oli maisterin vahtivuoro. Kalarannan nurkan suojassa katseli hän vaahtoavaa merta ihmetellen, miten meri, joka oli äsken kuin uinuva jättiläinen, niin vähässä ajassa riehahti raivottareksi, kun samassa huomasi moottoriveneen lännestäpäin ponnistelevan vastatuuleen. – Olisikohan se Pyyn tai Jankon vene, vai ryssienkö? Eihän sitä tiennyt. Paras oli olla varovainen. Maisteri vei sanan kalasaunaan ja kohta miehet lähtivät saaren keskiosaan laukkuineen ja piiloutuivat pensaikkoon. Pyssymiehet asettuivat määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan.
Kun moottorivene saapui saaren rannikon edustalle, tyynen puolelle, huomasivat vahdit, että siinä oli venäläistä sotaväkeä, kaikkiaan toistakymmentä miestä ja kaikki asestettuja. Sanoma siitä levisi nopeasti mies mieheltä. Braunin poissa ollessa otti vääpeli komennon ja hän päätti taistella vaikka viimeiseen mieheen, ennenkuin antautuisi. Venäläiset kierrättivät veneen tyynenpuolelle ja laskivat ankkurin. Pienemmällä veneellä he kuljettivat miehet rannalle ja kivikkoa pitkin juoksivat ryssät sitten kalasaunaan sateenpitoon. Yksi sotamies vain jäi alukseen vartioimaan.
Venäläiset eivät osanneet aavistaakaan, että saarella oli ihmisiä, kun rannalla ei näkynyt yhtään venettä. Sentähden he jättivät moottoriinsa vain yhden miehen.
Juuri samana hetkenä, jona viimeiset venäläiset menivät saunaan, käski Schönemann kaikkien muiden olla paikoillaan, mutta Müllerin kanssa hän hyökkäsi moottoriin niin nopeasti, ettei ällistynyt vahti aluksi ollut selvillä siitä, olivatko alukseen tulijat venäläisiä vai muita. Kun hän vihdoin tajusi, että miehet olivat saksalaisia, ampui hän kajutasta pistoolillaan ikkunan läpi useita laukauksia, mutta ne eivät osuneet. Schönemann ampui vastaan kiväärillä kolme laukausta kajutan läpi, ja silloin vahti katsoi parhaaksi antautua. Häneltä otettiin aseet ja pakotettiin antamaan moottorissa olevat ampumavarat: viisi kivääriä ja laatikko ammuksia.
Mutta laukaukset hälyyttivät venäläiset saunasta ulos ja nähdessään kaksi outoa miestä aluksellaan nostamassa ankkuria avasivat he murhaavan tulen venettä kohti. Vene pääsi onneksi lipumaan rantavirran viemänä suuren kiven taa, joka suojasi aluksen moottoriosaa kuulilta. Schönemann ja Müller vastasivat tuleen, ja samalla alkoi kuulua myöskin maalta pensaikosta kahden kiväärin pauketta. Venäläisten kiväärituli oli niin ankara, ettei voinut ajatellakaan moottoriveneen siirtämisestä saaren taa. Müller laskeutui veneen taa veteen, otti syliinsä veneestä vallatut kiväärit ja kivien suojia hyväkseen käyttäen kantoi ne tovereilleen. Samaa tietä kuljetettiin ammuksia. Saksalaisten tulen hiljentyessä tekivät venäläiset hyökkäyksen saunoilta saaren keskustaa ja moottorivenettä kohti, mutta silloin alkoi saksalaisten ketjusta yhdeksän kivääriä syytää murhaavaa tulta. Kaksi venäläistä näkyi kaatuvan pensaikkoon, ja toiset peräytyivät takaisin saunain taa. Peräytymishetkeä hyväkseen käyttäen pani Schönemann moottorin käyntiin ja ohjasi veneen saaren taa huolimatta veneen ympärillä vinkuvista kuulista. Kun saksalaisten harva ketju kaartui puoliympyrään saunaryhmän ympäri, vetäytyivät venäläiset kalasaunojen taa ja heidän tulensa hiljeni hiljenemistään ammusten vähentymisen tähden.
Tämä tapahtui ukkosmyrskyn vaimentuessa saaren ympärillä. Kun saunoilta kuului enää vain muutamia harvoja laukauksia, komensi Schönemann saksalaiset tulemaan moottoriin, joka näytti kantavan koko miesjoukon. Miehet saapuivat heti kantaen haavoittunutta Bürgeriä; viimeisenä tulivat kivääreillä varustetut. Moottori pantiin käyntiin ja niin lähti alus hyvää vauhtia merelle.
Venäläiset huomasivat sen liian myöhään. He olivat ensin aikoneet antautua, mutta nähdessään saksalaisten jo lähteneen heidän moottorillaan juoksivat he rannalle ampumaan jälkeen. Siitä ei kuitenkaan ollut mitkään apua, sillä vene oli jo kaukana meren selällä.
Moottorivene vuoti kuitenkin kovasti, sillä laidat olivat paikoin seulaksi ammutut. Miehet tukkivat kuulan reikiä minkä ennättivät ja toiset ammensivat ja pumppusivat vettä aluksesta. Aallotkin loiskivat vettä sisään.
Kuten usein ukkosilman jälkeen tyyntyi tuuli kuitenkin vähitellen. Venekin saatiin pitävämmäksi. Sarven saarten luona, lähellä rajaa, kävi vain maininkeja. Ilma oli raikas, ja kauniina päilyi taas Perämeri auringon paisteessa, kun moottori ilman enempiä seikkailuja laski Ruotsin rajan yli ja ohjasi saarten lomitse kulkunsa Haaparannan kaupunkiin.
Saksalaisten jännitys laukesi ja vapauden tunne huumasi miehet, kun he nyt olivat varmoja siitä, että pääsevät kotimaahansa. Laulettiin laulu toisen perästä ja pappi piti kiitosrukouksen. Niskan tunnelma oli surunvoittoinen, kun hän ajatteli, että sinne jäivät omaiset, ystävät ja kotimaa – että Suomen kansa elää orjana omassa maassaan. Hän muisteli jotain tilaisuuteen sopivaa laulua ja toisten lopetettua lauloi hän tenoriäänellään saksalaisten hyräillessä säveltä:
"Kun riennämme pois nyt Suomesta
Tään rakkahan maamme rannoilta,
Niin ihana maa se meiltä nyt jää,
Mi muistomme kalleimman säilyttää.
Sun kansasi olkoon onnekas,
Sen vapaus, kunto kunnias,
Tää rukous Herran luo kohoaa
Sun puolestas, kallis synnyinmaa."13.
Varhaisena kesäaamuna, vähän myöhemmin kuin taistelu Ajoksenkrunnilla oli tapahtunut, oli Haaparannan laivarannassa vilkasta liikettä. Kaupungille oli levinnyt tieto, että laivassa lähtee kotimaahansa suuri joukko saksalaisia, jotka ovat Muurmannilta karanneet. Kaupunkilaisia, varsinkin naisia, oli tästä syystä satamassa tavallista runsaampi määrä. Saksalaisia oli kuitenkin enemmän. He olivat siististi, melkein hienosti puettuja, sillä he olivat karanteeniajan päätyttyä saaneet Saksan valtiolta uudet puvut. Eri ryhminä tarinoivat he keskenään. Siinä oli Lapin poikki Kuollan niemimaalta tulleita, siinä oli etelämpää Vienan-Karjalasta Oulujoen vesistön kautta karanneita, mutta suurimman ryhmän muodosti Niskan opastama joukkue, joka kiintyneenä kuunteli Ajoksenkrunnin jälkitapauksia. Kemiläinen Jankko kertoili siinä kuulumisiaan, ja Niska tulkitsi kertomuksen niille, jotka eivät sikäli suomea ymmärtäneet.
– Te taisitte luulla, alkoi Jankko, – että me Pyyn kanssa emme pitäneet lupaustamme, kun ei venettä näkynyt seuraavana aamuna, mutta se ei ole meidän syymme, sillä meidät pidätettiin kuulustelua varten. Heti kun tilaisuus tuli, purjehdimme kahdella veneellä Ajoksenkrunnille. Suuri oli pettymyksemme, kun emme teitä tavanneet, vaan sensijaan toistakymmentä venäläistä, jotka sanoivat myrskyssä ajaneensa karille, jolloin moottorialus upposi ja miehistöstä hukkui kolme. He muka pelastuivat. Emme uskoneet koko juttuun, mutta emme uskaltaneet heiltä teistä mitään kysyä. Kauan aikaa olimme epätietoisia kohtalostanne, kunnes kuulimme, että Haaparantaan on tullut mereltä joukko pakolaisia. Lähdin tänne vartavasten selvittämään asioita.
– Minne joutui ystävämme Simpura? kysyi Niska.
– Kotiinsa oli mennyt harmistuneena siitä, että teitä ei saatu kiinni eikä hän saanut palkintoa.
– Uskoiko komendantti merisotilaiden kertomusta haaksirikosta? kysyi Niska.
– Kuuluu uskoneen, kun silloin oli kova myrsky, emmekä mekään tule asiaa valkaisemaan.
Laiva vihelsi. Matkustajat alkoivat mennä sisään. Lämpimästi puristettiin siinä jäähyväisiksi Jankon kättä.
– Viekää terveisiä Suomeen, sanoi sotapappi, että Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa on meitä henkipattoina kulkevia sotavankeja kohdeltu kuin ystäviä, vieläpä enemmän, meidän tähtemme on moni pannut vapautensa ja henkensä alttiiksi. Sellaista ystävyyttä emme koskaan unhota.
– Viekää terveisiä Saksaan. Te vapaat miehet, kun näette vapauden viirin täällä kohoavan, auttakaa silloin te meitä!
Laiva lähti. Vaikeat liinat heiluivat sinistä merta vasten. Ne olivat vapaan Suomen tulevat värit.
Vielä monta päivää sen jälkeen kuin pakolaiset olivat päässeet Ruotsin puolelle, soivat puhelimet yhtenään Kemissä majailevan venäläisen komendantin konttorissa. Aina edelleen oli kyseessä saksalaisten kiinniottaminen. Milloin soitti komendantti Ouluun pyytäen lisää vartiosotilaita tai suomalaisia poliiseja apuun, milloin Tornioon kysellen tilannetta rajalla. Mutta komennuskunnat antoivat eri tahoilta tietoja, joista kävi selville, ettei pakolaisia oltu nähty missään. Komendantti käveli harmissaan edestakaisin huoneessaan, häntä ei kiukuttanut niin paljon se, että saksalaiset pääsivät pakoon, kuin se, että ne menivät juuri hänen alueensa kautta. Sitäpaitsi oli hän Simpuran ilmoitusten mukaan lähettänyt tiedon ylemmille virastoille. Harmia lisäsi myös merellä kärsitty "haaksirikko".
Kun hän viimein huomasi saksalaisten etsimisen turhaksi, alkoi hän etsiä oppaita. Simpuran ilmiantojen perustuksella vangitsivat santarmit Palokankaan ja vähän myöhemmin Taipaleen. – Paikkakuntalaiset olivat kiukuissaan, koko Perä-Pohjola kuohuksissa, paitsi Sieppilän Simppa ja muutamat hänen hengenheimolaisistaan. Vangittuja tutkittiin moneen kertaan, Niskan talossa pidettiin kotitarkastus ja vähällä oltiin isäntä pidättää. Vaikka ei voitukaan saada sitovia todistuksia, vietiin vangitut ensin Helsinkiin ja sieltä Pietariin.
Ahtaissa vankikomeroissa, kylmässä ja nälässä viruivat nämä kunnon miehet elämän ja kuoleman välillä odotellen lopullista tuomiota. Heitä tutkittiin toisinaan ja luettiin aina tavattoman suuri asiakirjapinkka syytöksineen ja todistuksineen. Monen tutkinnon jälkeen näytti siltä, että viimeinen päivä on käsissä, että heidät seuraavana yönä viedään muurin taa ammuttavaksi. Mutta Venäjän vallankumouksen mellakoissa avattiin senkin vankilan ovet, jossa Palokangas ja Taipale olivat. He pääsivät kotiinsa. Mutta he eivät kerinneet kauan nauttia saamastaan vapaudesta, kun venäläiset taas aikoivat heidät vangita. Tästä tiedon saatuaan pakenivat he Ruotsin puolelle, josta vasta vapaussodan alkaessa palasivat kotimaahansa.
14.
Mutta kaikessa rauhassa eleli Braun Nivan syrjäisessä kruununtorpassa. Hän oli lihonut ja voimistunut ja tullut ulkoasultaankin siistiksi. Repaleinen sotilaspuku sai vaihtua siviilivaatteisiin. Jussi Niva kävi kirkonkylän räätälillä ne teettämässä, uudet kengät ja lakki ostettiin kirkonkylän kauppiaalta. Ihmetellyt oli räätäli, että Jussi teetti pukua niin hienosta kankaasta; oli veitikkamaisesti kysäissyt, että naimisiinko se Nivan Jussi aikoo, kun niin hienosti pukeutuu.
– En minä, vaan eräs toinen, oli Jussi vastannut.
Luutnantilla oli vielä melkoinen summa Suomen rahaa piilotettuna nutun vuorin alle. Kiinnijoutuessa olivat venäläiset tutkineet kaikki taskut ja ottaneet rahat ja arvoesineet, mutta eivät olleet arvanneet ratkoa sinellin olkapäitä, jossa Braunilla oli muutamia suuria setelirahoja. Vankeusaikana oli Taipale hänelle vaihtanut Saksan ja Venäjän rahaa Suomen markoiksi.
Heinäkuu oli jo lopulla, kun hän viimein päätti lähteä tästä ystävällisestä talosta. Lähtöpäiväksi oli määrätty lauantai. Matkaeväätkin olivat valmiina. Isäntä oli käynyt vartavasten harjuksia onkimassa, ja Saima oli leiponut niistä avonaisia kalakukkoja, joita Pohjois-Suomessa usein käytetään eväsruokana. Saima oli tehnyt leipäjuustojakin ja paistanut ne uunivalkean lieskassa. Matkasuunnitelmakin oli tarkoin mietitty.
Päivää ennen lähtöään oli Braun talon miesten kanssa heinätyössä joen luhdalla. Oli poutainen päivä, ja kuivat heinät piti saada latoon, ennenkuin Juho lähti monta päivää kestävälle matkalle luutnanttia opastamaan. Saima oli yksin kotona talousaskareita toimittamassa. Iltapäivällä näki hän kauhukseen taloon tulevan metsästä viisi kivääreillä varustettua miestä. Hän säikähti ensin, mutta rohkaisi sitten itsensä. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän tulijat venäläisiksi, ja Sieppilän Simppa oli heitä opastamassa. Kolme miestä jäi ensin ulkopuolelle, nähtävästi vahtimaan, ettei ketään pääse talosta pakenemaan, kaksi tuli sisään.
– Hyvää päivää, sorea Suomen flikka, sanoi venäläinen santarmi, joka oli kauan ollut Suomessa ja osasi suomenkieltä.
Saima ei vastannut.
– Missä ovat miehet? kysyi Simppa.
– Metsässä, mutta kyllä pian tulevat.
– Missä on se saksalainen karkuri, joka kuuluu täällä viikkokausia majailleen, kysyi taas Simppa.
Saima punastui ja vähän hätääntyikin aluksi, mutta vastasi sitten:
– Näettehän, ettei talossa ole ketään vierasta. Toiset santarmit tulivat myös sisään. Kun Saimalta eivät saaneet mitään tietoa, katseltiin tarkoin kaikki huoneet. Toiset hakivat tallista, navetasta, aitasta ja riihistäkin, toiset tutkivat asuinhuoneet, vinnit ja kellarit, mutta turhaan. Venäläiset jo katselivat pahasti Simppa-ukkoa, joka heidän mielestään oli ollut liian virka-intoinen urkkija ja saattanut heille turhia jalkavaivoja. Mutta Simppa-äijä väitti venäläisille itsepintaisesti saksalaisen olevan talossa, sanoi sen kuulleensa Muurmannin ratatöistä palaavalta naapuripitäjän mieheltä, joka palatessaan oli Nivassa käynyt ja nähnyt saksalaisen talossa. Olisikohan kerinnyt jo mennä karkuun?
Kun ei etsittävästä näkynyt jälkeäkään, päättivät venäläiset majailla talossa seuraavaan aamuun ja katsoa, olisiko karkulainen talon miesten mukana. Kysyttiin ruokaa. Saima sanoi ruokaa olevan vähän kotona, tuskin omalle väelle. Mutta venäläiset löivät kiväärin perällä lattiaan ja komensivat tuomaan pöytään, mitä talossa oli. Saima toi leipää, kalaa ja piimää. Mutta Simppa ei siihen tyytynyt, vaan meni itse hakemaan parempaa ja löysikin maitohuoneen kaapista komeita kalakukkoja, juustoja, voita ja palvattua lihaa. Hän kantoi niitä sylin täyden pöydälle.
– Vot, Suomessa olemas hjuva ruoka, sanoivat ryssät, käyden ahnaasti eväiden kimppuun.
– Nämä oli kai aiottu antaa sille saksalaiselle, sanoi opas.
Saimaa harmitti, häntä kiukutti röyhkeät vieraat. Mutta toiselta puolen häntä peloitti, kun hän yksin oli talossa. Hän olisi niin mielellään karannut pois tuvasta, jolleivät Simppa ja venäläiset olisi kieltäneet poistumasta pirtistä. Karvain mielin hän näki, miten kalakukot, lihat ja juustot katosivat pöydältä miesten parrakkaihin naamoihin. Mikä jäi jäljelle, sen panivat venäläiset laukkuihinsa.
Saima koetti keksiä jotain tekosyytä päästäksensä ulos. Viimein luuli hän keksineensä syyn ja sanoi Simpuralle:
– Minun pitää lähteä lehmiä vastaanottamaan.
– Me tulemme myös kohta, sanoi äijä.
– Anna mennä maito lypsämä, maito tarvitsemina, sanoi eräs sotamies.
Saima meni kaivolle ja alkoi muka vettä vintata, mutta sitoi samalla valkean esiliinansa kaivon vintin nenään. Se oli sovittu varoitusmerkki, jota venäläiset eivät huomanneet.
Niittyväki näki merkin ja jäi ihmettelemään, mikä kotona oli hätänä, kun merkki oli kaivon vintin nenässä. Kesken päivin miehet lähtivät kotiin, mutta Braun jäi joen kaarteeseen pensaikon suojaan odottamaan. Hän oli sopinut Nivan miesten kanssa siitä, että niin kauan kuin merkki on ylhäällä, hän pysyy piilossa, mutta jos se otetaan alas, tulee hän kotiin.
Kun Nivan miehet tulivat kotiinsa, esiintyivät santarmit hyvin röyhkeästi, ja Simppa, joka oli aikoinaan ollut Siperiassa ja osasi sentähden venäjänkieltä, tulkitsi heidän puheensa. He syyttivät Nivaa karkulaisen, sotavangin, suojelemisesta, uhaten ankaralla rangaistuksella, ja ojentelivat välistä kiväärejäänkin isäntää kohti.
– Missä on saksalainen? tiukkasivat he useaan kertaan. – Jos hänet tuotte meille, niin ei teille tule mitään rangaistusta. Palkinnon, päinvastoin, saatte kruunulta.
– Hakekaa itse, jos luulette täällä olevan. Näettehän tämän talon huoneet, sanoi Niva.
Silloin asettivat sotamiehet Nivan pistinten väliin kiristäen tietoja, mutta turhaan.
Saiman polvet vapisivat pelosta; hän pelkäsi, että isä tai Jussi ei olisi kylliksi luja salatessaan Braunia. Mutta vaiti pysyivät miehet, vaiti kuin muuri.
Mutta silloin paha sattuma tuli venäläisille avuksi. Saima oli kiireissään sitonut esiliinansa liian löyhästi kaivon vintin päähän. Kova tuulen puuska lennätti sen siitä pois samoihin aikoihin, kun Nivaa pistimien välissä kuulusteltiin. Braun näki joen rantaan, että merkki ei olekaan enää ylhäällä, ja hän käveli mitään pahaa aavistamatta, ensin jokitörmää talon venevalkamaan ja siitä rantatietä taloon.
Jussi ja Saima huomasivat yht'aikaa, kun joku mies vilahti pirtin peräakkunan sivu. Jussi kiirehti ulos ilmoittamaan vaarasta, mutta samalla olivat ryssätkin nähneet tulijan ja ryntäsivät Jussin perässä porstuaan, jossa tapasivat mitään pahaa aavistamattoman luutnantin. Sieppilän Simppa tarttui ensin häntä takin kaulukseen ja kaksi venäläistä käsiin. Mutta rajulla pyörähdyksellä Braun heistä vapautui. Simppa kolahti tuvan ovea vastaan ja venäläiset lensivät istualleen lattialle. Silloin kävivät Brauniin kiinni ne kaksi sotamiestä, jotka olivat olleet tuvassa, ja pian alkoi ryminä uudestaan ahtaassa porstuassa.
– Ampukaa se p–le! huusi Simppa taistelun tuoksinassa, jossa hän oli saanut pahan kolahduksen polveensa. – Onneksi olivat kiväärit jääneet pirttiin ja venäläiset kai uskoivat yhden miehen helposti ottavansa kiinni ilman aseitakin.
Saima vapisi ja vaikeroi pirtissä, mutta isännällä kuohahtelivat pohjalaiset veret. Hän katsoi kuitenkin viisaammaksi olla toistaiseksi mylläkästä erillään. Jussi tempasi Simpan takinkauluksesta sisälle pirttiin ja ärjäisi:
– Mitä sinulla, Suomen miehellä, on siellä tekemistä?
– Hän on saksalainen, valtakunnan vihollinen, ja te näytte myös olevan – koko talon väki. Tästä ei teille hyvä seuraa, läähätti opas.
Rajusti kamppaili Braun neljää miestä vastaan puolipimeässä porstuassa. Aina kun hän sai kaksi tai kolme kellistetyksi alleen, oli joku häntä takaapäin pitelemässä ja kun hän sai sen käsiinsä, olivat toiset jo taas jalkeilla. Hän muistutti koirashirveä, joka on joutunut susilauman kanssa otteluun. Kun ei tavallinen käsirysy ja paremmanpuoleiset korvatillikat häntä vapauttaneet ärhentelevistä ryssistä, turvautui hän nyrkkeilytaitoonsa, ja vastoin tavallisia nyrkkeilyn sääntöjä antoi hän kahdelle sotilaalle sellaisen iskun pallean yläpuolelle, että miehet lasimaisin silmin "kiikaroivat tähtiä" jonkun aikaa. Jos ovi olisi ollut auki, olisi Braun silloin päässyt pujahtamaan ulos. Sillä välin oli kaksi miestä saanut hänestä hyvän otteen ja Simppa tuli avuksi. Braun kaatui rytäkässä venäläisten alle. Kun hän oli kovin hengästynyt, ei hän voinut enää taistella moninkertaista ylivoimaa vastaan, vaan antoi ryssäin sitoa kädet selän taa enempää vastarintaa tekemättä. Vihoissaan venäläiset aikoivat piestä vangittua luutnanttia, mutta silloin tuli ovelle Nivan isäntä, Antti, ja hänen äänensä jylisi kuin ukkonen ja silmät sinkauttelivat salamoita, kun hän huusi:
– Meidän talossamme ei piestä ja rääkätä vangittua miestä. Jollette hellitä, niin tulemme mukaan, ja varjelkaa silloin luitanne.
Se puhe tepsi. Vähitellen hiljeni meteli porstuassa, ja revityin vaattein tulivat miehet pirttiin tuoden mukanaan vangitun luutnantin. Venäläiset uhkailivat vielä jonkun aikaa, ennenkuin rauhoittuivat. Braun, joka osasi venäjänkieltä, kuuli heidän sopivan siitä, että vangittu vielä pehmitetään metsätaipaleella. Joku ehdotti, että hänet heti ammuttaisiin, mutta toiset pitivät viisaampana viedä hänet elävänä Muurmannille.
Kun oli jo ilta, eivät venäläiset enää lähteneet sinä iltana eteenpäin. He asettuivat levolle pirtin leveille penkeille ja asettivat vahdin vangitun luo ovensuuhun.
Saima ja Juho olivat tavattomasti järkytettyjä eivätkä ensin tienneet mitä tehdä. Siitä he olivat yksimielisiä, että Braun oli pelastettava tavalla tai toisella. Sivumennen antoi Juho luutnantille merkin, että hän olisi hiljaa paikoillaan ja että he koettavat pelastaa.
Syvässä unessa nukkuivat jo venäläiset, paitsi vahtia, mutta Nivan väelle ei tullut uni silmiin, ei myöskään luutnantille. He odottivat. Kun kaikki oli hiljaista ja unettava puoliyön hämäryys vallitsi pirtissä, tuli vahti varomattomammaksi. Hän meni kaivolle juomaan – suolaiset kalakukot janottivat häntä – ja katseli sillaikaa pirtin ovea, ettei vanki pääse karkuun.
Tätä tilaisuutta Saima ja Juho olivat odottaneetkin. Nopeasti, sukkasillaan juosten, riensi Saima Braunin luo, vetäisi veitsellä käsiä ja jalkoja sitovat nuorat poikki ja niin vapautuneena juoksi luutnantti pelastajansa perässä tupaan. Juho oli sillä aikaa avannut akkunan – se ei ollut saranoilla varustettu – ja siitä Braun pääsi ulos samalla hetkellä, kun vahti tuli takaisin pirttiin. Braun juoksi ensin seinustan suojaa alas rantaan päin ja sitten joen rantaa pensaikon suojassa.
– Hyvästi! Pakene Suomesta, sanoivat Saima ja Juho hänen peräänsä.
Pirtissä nousi suuri hälinä. Ryssät juoksivat kivääreineen ulos, toiset työntyivät sisähuoneisiin. Vahti oli varma siitä, että saksalainen ei karannut ovesta. Ulos rientäneet näkivät Braunin vilaukselta joen rannalla ja ampuivat, mutta eivät osanneet. Kaikki venäläiset ja Simppa lähtivät ajamaan takaa. Äijä näytti hyvin hullunkuriselta nilkuttaessaan venäläisten perässä avopäin, paljain jaloin ja kivääri olalla.
Braun juoksi kuin vapautunut villipeura, joen rantaa niemen kärkeen, jossa hän suoraa päätä hyppäsi virtaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä hän jatkoi samaa vauhtia metsien suojassa jokivartta ylöspäin.
Venäläiset tulivat niemen nenään vähän myöhemmin eivätkä nähneet pakenevasta jälkeäkään. Kiukkuisina palasivat he taloon ja syyttivät Nivan väkeä paon avustamisesta. Pidettiin jonkunmoista tutkintoakin, mutta mitään valaisevaa siinä ei tullut esille. Pirtinoven suusta löytyi nuoranpaloja ja veitsi. Näytti vähän siltä, että vanki oli itse katkonut nuorat saatuaan jollain tavalla veitsen käsiinsä.
Rauhaton oli se yö Nivan torpassa. Venäläiset sadattelivat, vuoroin syyttivät he vahtina ollutta toveriaan, vuoroin talon väkeä. Uhkasivatpa viedä heidät vangittuina mukanaan kuulusteltaviksi. Sattumalta he löysivät englanninkielisen matkaoppaan, joka oli Braunin taskusta pudonnut porstuaan mellakan aikana. Eräs venäläisistä osasi vähän englannin kieltä.
– Tämähän on englantilainen kirja, sanoi hän. – Jos mies olikin englantilainen...?
– Se muuttaisi asian, sanoi Simppa. Mutta kyllä hän oli saksalainen.
Nivan asukkailta ei siihen tullut parempaa selitystä. Kun Muurmannin radalla oli myös englantilaisia insinöörejä ja mestareita ja joku oli niistäkin karannut, näytti mahdolliselta, että karkulainen oli englantilainen. Tämä epätietoisuus karanneen kansallisuudesta pelasti sillä kerralla Nivan väen vangitsemisesta. Aamulla lähtivät venäläiset uhaten tulla uudestaan, kun käyvät ensin muissa rajataloissa kuulustelemassa.
Seuraavina päivinä oli elämä Nivan torpassa hiljaista. Braunin äkillinen lähtö oli jättänyt kaipaavan tunnelman. Sitäpaitsi tuntui kuin jotain olisi odotettu. Ihmiset tekivät askareitaan mietteissään. Harvoin sukeutui lyhyt keskustelu. Se koski useimmiten lähtenyttä tai venäläisiä, jotka olivat aikoneet palata uudestaan taloon.
Saima oli kuin pilvistä pudonnut. Kaipaus kasvoi päivä päivältä yhä suuremmaksi. Nyt oli poissa tuo vieras, jonka ympärillä hänen ajatuksensa usein askartelivat ja joka tahtomattaan oli loihtinut hänen sieluunsa outoja, suloisia tunteita, jonka kaltaisia hänellä ei ennen koskaan ollut. Lähtö tapahtui niin äkkiä, että hän ei joutunut hyvästelemäänkään kunnollisesti. Lasista hypätessään oli Braun vain pikaisesti puristanut hänen kättään ja lausunut: – Näkemiin! Saimalta jäi sanomatta se sydämellä oleva asia, jonka hän vasta eron hetkellä oli aikonut sanoa. Hänestä tuntui kuin erämaa, joka penikulmien laajana levisi Nivan ympärillä, painaisi häntä vielä enemmän kuin ennen. Illalla istui hän mieluimmin yksin portailla eläen muistoissa. Hämärtyvät kesäiset yöt ja täysikuu, joka suurena ja punertavana nousi tunturin takaa heijastaen salaperäistä valoaan lämpimään yöhön, lisäsivät surumielisiä tunteita.
Muutamia päiviä Braunin lähdön jälkeen tuli Nivaan vieras – se oli aina harvinainen ja muistossa säilyvä tapaus tässä erämaan torpassa – hän oli Muurmannin ratatöihin menevä kirkonkyläläinen. Mies kertoi siitä vainosta, jonka alaiseksi Taipale ja Palokangas olivat joutuneet. – Vankilasta vankilaan heitä kuljetetaan, tutkintoja muka väliin pidetään, mutta teloitettaviksi ehkä viimein viedään, sanoi hän kertomuksensa lopussa. – Kuuluvat jo teitäkin kyselevän, kun muka olette auttaneet karkulaisia.
Vieraan mentyä kutsui Nivan Antti poikansa Juhon ja tyttärensä Saiman puheilleen ja sanoi:
– Lapseni, vainon ajat ovat käsissä. Antikristus on tullut ja villinnyt valtakunnat, kansat ja yksityiset ihmiset. Sodan lieskat punaavat vielä Suomenkin taivasta niinkuin revontulet meillä pakkasöinä. Se on Herran rangaistus kansallemme, joka on Hänet hyljännyt. Tuntuu kuin kuulisin sen lähestyvän pauhinan ja siitä tulevat kärsimään kaikki – Herran omat ehkä eniten. – Näyttää siltä kuin me saisimme siitä ensin kärsiä. Lieneekö väärin paeta Herran ruoskaa, ryssää, joka meitä vainoaa ja joka meidät ehkä piankin vankiloihinsa telkii, vain sentähden, että olemme auttaneet kuolemaisillaan olevaa pakolaista. Olen ajatellut, että te, lapseni, saatte paeta etelään ja tulkaa sitten kotiin, kun rauha palaa. – Minä olen jo vanha mies, minulla ei ehkä ole enää paljon elon päiviä, minusta ei väliä, vaikka näännynkin vankilaan, jos Herra niin tahtoo! Yhtä teiltä kuitenkin pyydän: Älkää katsoko ylön äitinne ja isänne elämäntyötä, tätä pientä kotianne korpien keskellä. Vaikka etelä teille ihmeitään näyttelisi, vaikka se lupaisi kultaa taskunne kukkuroilleen, niin tulkaa isänne kotiin ja äitivainajanne entiseen asuntoon. Täällä elätte onnellisina.
– Meillä, äitivainajallanne ja minulla ei ollut paljon omaisuutta, kun tänne erämaahan muutimme. Teimme työtä kuin karhut ja vähitellen aukeni pälvi kuusikkoon joen rannalle ja aukean keskelle kohosi maja. Vuosien vieriessä pelto suureni, talo kasvoi, erämaan jokien liepeille aukeni heinäviä niittyjä ja niin elämä vakaantui. Nyt viihtyy tässä jo vieraskin. Kaikki tämä, minkä näette, on kättemme työtä. Älkää antako sitä ryssälle, älkää Simpan tapaiselle suomalaisellekaan, ei hän kuitenkaan osaa sitä asua.
Seuraavana päivänä panivat Saima ja Juho evästä laukkuun ja hetken jäähyväisten jälkeen lähtivät he isänsä kotoa tuntemattomaan maailmaan. Veräjäpuulla he vielä istuivat, katsoivat taakseen kuin vielä elävöittääkseen kotinsa yleiskuvaa.
Kirkonkylän kautta he kulkivat Kemijärvelle ja sieltä Rovaniemelle, josta juna vei heidät etelään Helsinkiä kohti.
15.
Uudestaan oli Braun joutunut erämaahan ilman evästä. Sivumennen oli Nivan Jussi kerinnyt työntämään hänen taskuunsa käärön, jossa oli tulitikkuja, voileipää, suolaa ja onkivehkeet – kartta ja kompassi oli hänellä aina mukana. Mutta heinäkuun ja elokuun rajalla on kiveliössä kuin "pöytä katettu". Erämaa kestitsee silloin kulkijaa monenlaisilla marjoilla: soilla ja korvissa makeilevat silloin kuulakankeltaiset hillat eli suomuuraimet – niitä oli paikoin suot keltaisenaan, niin ettei askelta voinut ottaa tallaamatta näitä herkkuja – mäen rinteet ja vaarojen vierut paistoivat sinisinä mustikkain paljoudesta ja tunturijokien kuruissa taipuivat punaisten viinimarjapensaiden marjaiset oksat maahan asti – puolukat ja vaaraimet eivät vielä olleet kypsiä.
Ja mielihyvin käytti Braun hyväkseen näitä erämaan antimia. Ihmeissään katseli Keski-Euroopan mies näitä ilmaisia herkkupöytiä, jotka penikulmien laajuisina levisivät joka taholle, ja säälittävältä tuntui, että niin paljon hyvää tavaraa metsään mätäni, kenenkään ihmisen koskematta. Kylläisinä kohahtelivat koppelot ja metsot hänen edessään läheisiin honkiin tai kuusiin, kylläisenä karhukin noroissa vihelteli...
Aamupäivällä, kun Braun käveli joen käänteessä hiekkakangasta, tapasi hän tuoreen multakummun ja koivuristin. – Hahnin hauta, kuiskasi hän melkein säikähtäen.
Braun istui haudan viereen ja sitoi katajista ja kanervista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski pieneen koivuristiin ja lausui:
– Siinä lepäät – veljeni ja kohtalotoverini – kiveliön mullassa, vieraassa maassa; minä vielä tässä istun, sillä kohtalo viskasi minut elävien keskeen, minut, joka myös olin melkein kuollut. Siunaan kaukaisen lepopaikkasi, jota tuskin koskaan tämän jälkeen saksalaisen silmä katselee, siunaan sen kansamme nimessä. Kiitos työstäsi isänmaan hyväksi. Lepää rauhassa.
Toisena iltana Nivasta lähdön jälkeen tapaamme luutnantin pauhaavan kosken partaalla illalliseksi harjuksia onkimassa. Kauniisti kaartuu valkea, koivuinen vapa viistoon kosken yli, sirosti huiskahtaa sen notkea latva silloin tällöin ja kepeästi putoaa korea perhos-onki kiven pyörteeseen. Vaahdon alta kimmahtaa kala ilmaan, heittää pyrstönsä ylöspäin ja putoo sukkulana takaisin piiloonsa. Ei huoli ongesta. Mutta kun Braun vielä taitavammasti heittää perhon ja keveästi sitä pyöräyttelee kiven "kosteessa", niin jopa posahtaa vesi ja luokaksi taipuu notkea vapa, kun onkija hinaa maalle kimmottelevaa, hopeakylkistä harjusta. Saatuaan sen maalle heittää hän ongen uudestaan, ja heti taas tärisee vavan latva toisen kalan noustessa kuohuista... Siitä samalta paikalta vetelee hän niitä yhtenään, innostuu ongintaansa eikä muista, että hänellä on kaloja jo enemmän kuin tarvitsee, on moneksi päiväksi.
Nivan Jussilta hän oli oppinut harjuksia onkimaan. Monena iltana oli hän kosken partaalla istunut ja ihmetellyt pojan taitoa tässä urheilussa. Sitten hän oli itsekin koettanut. Ensimmäisen harjuksen saatuaan hän oli jo innokas "perhostaja".
Nivan väkeä, varsinkin urheaa, puhdasmielistä Saimaa, ajatteli hän siinä kosken rannalla kaloja peratessaan, kun hän viimein auringon painuessa pohjoisrannan kuusikon taa oli onginnan lopettanut. Häntä kadutti, että ei ollut lähtenyt Nivasta muutamia päiviä aikaisemmin, silloin ei olisi tarvinnut lähteä niin äkkiä, melkein hyvästiä sanomatta, ja Nivan väki olisi säilynyt ikävyyksiltä. Hänen olisi tehnyt mieli palata takaisin Nivaan ja nähdä, mitä ryssät ovat tehneet talon väelle, mutta häntä kiirehti koti ja isänmaa jatkamaan matkaa niin nopeasti kuin mahdollista.
Braun teki tulen kuivista, pihkattomista kannoista ja paistoi harjukset vartaissa nuotiotulen loimossa katsoen tarkoin, etteivät kalat savustuneet. Parisenkymmentä lihavaa kalaa paistua kärisi siinä nuotion ympärillä vartaissa, joiden toinen pää oli maahan pistetty. Paistuessa ripotteli hän hienoa suolaa kalain päälle ja käänteli vartaita sitä mukaa kuin kalat paistuivat.
Hän ei touhussaan huomannut, että vieraan kasvot metsän pimennosta katselivat tarkoin hänen puuhiaan. Jolleivät Braunin silmät olisi hetkeksi hiukan himmentyneet alituisesta tuleen katselemisesta paistamisen aikana ja jos hän olisi silmänsä suunnannut lähellä olevan kallion sivuun, niin olisi hän nähnyt mustapartaiset miehen kasvot, jotka ensi näkemältä muistuttivat enemmän metsärosvoa kuin kunniallista ihmistä. Mutta tarkemmin katsottuna olisi huomannut, että ne sittenkin olivat kulttuuri-ihmisen kasvot. Mies siinä kiven suojassa katseli tarkoin Braunin jokaista liikettä, hänen ulkomuotoaan ja arvioi hänen kansallisuuttaan.
Braun latoi paistetut kalat tuohen päälle, asetti viereen marjaropeen sekä jäljellä olevan pienen leipäpalan. Hän maistoi ensin kalaa.
– Se on hyvää, sanoi hän itsekseen saksankielellä niin kovasti, että outo mies kuuli sen.
– Hän on saksalainen! huudahti mies ja riensi nuotiolle, jossa hämmästynyt luutnantti peräytyi ensin pari askelta taaksepäin, kun ei oikein nähnyt tulijaa.
– Minä olen myös saksalainen, sanoi tulija ja ensi hämmästyksen mentyä tervehtivät miehet sydämellisesti toisiaan, ja siinä tuli heti selville, että he molemmat olivat Muurmannin radalta pakoon lähteneitä. Hupaisesti kului ilta siinä kohisevan kosken partaalla syödessä maukkaita kaloja ja kertoillessa tapahtumia matkan varrelta.
Mies oli pitkä, tummaverinen saksalainen insinööri Josef Wagner. Hänet oli viety sotavankina Kieretin kauppalan lähelle Muurmannin radalle. Useita kuukausia oli hän ollut venäläisten vankina siellä ja kärsinyt nälkää, kylmää ja venäläisten huonoa kohtelua. Kolme viikkoa hän oli jo ollut matkalla ja kulkenut Vienan-Karjalan poikki Kuusamoon ja sieltä sydänmaiden halki Kuolajärvelle.
– Oletteko joutunut kiinni matkallanne?
– Ihmiset ovat yleensä olleet ystävällisiä ja avuliaita, varsinkin Suomen puolella, Karjalan puolella otettiin kiinni useita joukkoja, jotka pyrkivät pakoon. Kuusamon kirkolla koetti eräs urkkija pakottaa viranomaisia minut ottamaan kiinni, mutta hyvin siitä selvisin samojen viranomaisten suosiollisella avulla. Minut vietiin nimismiehen luota osuuskauppaan, jossa puettiin aivan uuteen pukuun, annettiin kartta, kompassi ja evästä laukkuun ja käskettiin ensimmäisen mäen päältä karata, kun lähdetään Ouluun viemään. Postimiehen mukana minut sitten lähetettiin. Kun tultiin kirkonkylän laitaan metsäiselle aholle, lähdin hiljalleen kävelemään omille teilleni eikä postimies ollut näkevinäänkään. Ilman erityisiä seikkailuja on sitten matka jatkunut. Olen käynyt useissa taloissa ja ruokaa on tinkimättä annettu ja tietä opastettu. Kuusamossa neuvottiin minua kulkemaan ensin pohjoiseen Savukoskelle ja sitten vasta länteen.
Kun Wagner oli lopettanut, kertoi Braun monivaiheisista retkistään.
– Eikö elämä ole ihmeellinen? sanoi hän lopuksi – se asettaa toisinaan ihmisen kuin miekan terällä kulkemaan ammottavan kuilun reunaa pitkin. Pieni horjahdus, pieni lisäpaino tai syrjästä tuleva tuulenpuuska voi heilauttaa puolelle tai toiselle, tuhoon tai pelastukseen. Oma pelastumiseni tällä joella johtui siitä, että Nivan Antti halusi kalakeittoa.
– Mitenkä se siitä johtui?
– Jollei hän silloin olisi halunnut kalakeittoa, ei hän olisi lähtenyt kalastamaan eikä Saima olisi tullut rantaan silloin, kun ajopuuni kulki ohi. – Muutoin olisin tämän joen pohjassa.
– Onnellista sattumaa saan minäkin kiittää siitä, että vielä tässä elän, lisäsi Wagner.
– Pyytäisin kertomaan.
– Korjasimme erästä Veikselin syrjäjoen yli vievää siltaa, kun harhakuula osui minua rintaan, mutta onneksi sattui kelloon, jonka olin aamulla taskun hajoamisen tähden pannut toiseen taskuun. Kuula pysähtyi kelloon eikä vahingoittanut miestä. Jos kello olisi ollut toisessa taskussa, en nyt olisi tässä.
– Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin mitätön leikkikalu, jota hän heittelee, minne milloinkin, ja samoin on kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa.
– Ihminen, jonka kasvatukseen on uhrattu paljon työtä ja paljon rakkautta ja joka on kerinnyt jo paljon toimia, ei näennäisesti maksa enempää kuin se luoti, joka hänen uransa katkaisee ja jonka koneet valavat muutamassa sekunnissa.
– Järkensä ja kokemuksensa avulla voi ihminen välttyä monista vaaroista, sanoi Braun. – Täällä erämaassa, jossa vielä luonnon alkuvoimat myllertävät vapaina, olemme me kulttuurimaan ihmiset tottumattomia muukalaisia, mutta näkyyhän sitä täälläkin tottuvan elämään.
Puoliyön pimeys levisi jo yli tummametsäisen joen uoman, kun keskustelu taukosi ja miehet odottelivat unta havuvuoteellaan. Kosken kohina oli vähän vaimentunut, sen valtavan kuorolaulun matalat alaäänet tuntuivat selvempinä muuten hiljaisessa yössä. Silloin hetken kestävä soraääni, rääkyminen ja marina, vihloi hiljaisuutta kuin pahan omantunnon ääni mielen rauhaa. Jostain kallion rotkosta se kuului, ja idästä korpien takaa vastasi siihen samanlainen ääni kuin kaukaisena kaikuna.
Miehet hypähtivät istumaan.
– Ne ovat ilveksiä, Suomen metsien kavaloita kissaeläimiä, joita on eniten täällä rajasydänmailla, sanoi Braun. – Ne johtavat mieleen salakavalat urkkijat, joita on suomalaistenkin keskuudessa jonkun verran ja jotka myös näillä pimeillä rajaseuduilla vaanivat iskeäkseen kyntensä meihin pakolaisiin ja niihin, jotka meitä auttavat ja isänmaataan koettavat pelastaa. Sellainen urkkija oli Sieppilän Simppa, joka toissapäivänä johti santarmit Nivan torppaan.
– Kummallisia ovat nämä suomalaiset. Heistä toinen osa isänmaallisessa innostuksessaan meitä ystävinä kestitsee ja auttaa, toinen, pienempi osa, venäläisten asiamiehinä ottaa kiinni ja on valmis nuolemaan ryssän kättä, joka on sata vuotta Suomen kansaa ruoskinut. Ilman niitä muutamia ajelisimme asuttuja seutuja herroiksi Suomen poikki ja nukkuisimme taloissa, tarvitsematta, kuten nyt rämpiä erämaita pitkin.
Uudestaan virinnyt keskustelu taukosi viimein kiveliön kosken reunalla, ja miehet nukkuivat.
Viikkoa myöhemmin eräänä iltana tapaamme Braunin ja Wagnerin syömässä siistissä tuvassa Tornionjoen keskijuoksun varrella. Miehet ovat hiukan levottomia. Vähän vastahakoisesti he olivat jääneet syömään Suomen puolelle, kun kivenheiton takana oli Ruotsin ranta, jossa ei enää uhannut pidättämisen vaara.
– Syökää huoleti, oli sanonut roteva, vähän kerskaileva ylitorniolainen. – On tästä "puron" yli lähetetty miehiä jos tavaraakin eikä ole kiikkiin jouduttu.
Isäntä itse lähti veneellä saattamaan joen yli. He olivat juuri pääsemässä rajaviivalle, kun vahtisotilas huusi niemestä:
– Palatkaa takaisin!
– Emme palaa. Olemme jo toisessa valtakunnassa, huusi isäntä vastaan, lisäten vauhtia, joka kiidätti nuolena kaidan jokiveneen Ruotsin rannalle.
Suoraa päätä jatkoivat Braun ja Wagner matkaa Haaparannan kaupunkiin, jossa oli oman maan miehiä heitä vastaanottamassa. Siellä tapasivat he myös suomalaisia aktivisteja, jääkäriliikkeen miehiä, joiden kautta Braun lähetti Nivaan seuraavan kirjeen:
Arvoisat ystävät!
Nyt kun olen päässyt Ruotsin puolelle ja voin täältä
esteettömästi matkustaa kotimaahani, pyydän lausua Teille
sydämellisimmät kiitokseni kaikesta ystävyydestä ja rakkaudesta,
jota olen luonanne saanut osakseni. – Ilman Saima-neidin apua
olisi ruumiini erämaan joen pohjassa, ilman yhteistä hoitoanne
en olisi niin pian parannut ja ilman pelastavia käsiänne olisin
Muurmannin vankilassa tai ammuttuna.
Minun oli vaikea erota talostanne, johon olin kerinnyt kiintyä,
vaikea senkin tähden, että pelkäsin tulevan teille ikävyyttä
minun tähteni. Aioin seuraavana päivänä palata katsomaan
taloanne, miten asiat ovat, mutta muistin kehoituksenne ja
pakenin suoraan, ilman mitään seikkailuja Ruotsiin.
Kotimaassani Saksassa voin ehkä puolestani tehdä enemmän
vapauden-asianne hyväksi.
Lausun sydämellisimmät terveiseni, pyydän sanomaan terveiseni
myös Taipaleelle, sille kunnon miehelle, joka pääjoukkoni pelasti
erämaasta, nälkään nääntymästä.
Teidän
Albert Braun.16.
Puolipilvisenä elokuun päivänä porhalti Pohjanmaan juna lakeutta halkoen Helsinkiä kohti, pysähtyen hetkeksi asemilla, kaupungeissa vähän kauemmin seisahtuen. Matkustajia ei ollut paljon: vaunullinen reuhaavia venäläisiä sotilaita muutamia elintarpeita ostamassa käyneitä muijia ja miehiä tavaramyttyineen, joitakin herrasmiehiä ja takimmaisessa vanussa peräpohjalaisia, Joiden joukossa Saima ja Juho Niva olivat matkalla Helsinkiin parempia aikoja odottamaan. He eivät joutaneet ottamaan keskusteluihin osaa, koska heillä oli kovin paljon uutta katseltavana.
Helsingin asemalla olivat heidän sukulaisensa vastassa. Heidän luonaan Saima ja Juho asuivat ensin yhdessä kunnes Juho sai toimen eräässä maakartanossa lähellä Helsinkiä. Saima jäi edelleen sukulaistensa luo autellen taloustoimissa. Paljon oli ne ma molemmilla opittavaa näissä uusissa oloissa, paljon heille vallan vierasta, mutta vähitellen mukautuivat he jotenkuten uuteen ympäristöön. Ensi alussa oli kaukainen koti näyttänyt turhan pieneltä. Mutta ajan oloon olivat ajatukset yhä useammin alkaneet kääntyä sinne. Kun he pyhäiltoina yhdessä kulkivat ihmisistä kuhisevia katuja, joilla yksilö näytti hukkuvan kuin hiekkajyvä mereen, muistui Niva kirkastettuna heille, ja siitä he usein puhelivat keskenään. Siellä olisi sentään niin rauhallista, sanoivat he usein lopuksi.
Monesti yksinäisyydessä oli Saima muistellut Braunin sanoja, kun hän Nivan portailla kesäisenä yönä etelään lähdöstään puhui. "Ei etelässä ole sen onnellisempaa – ehkä päinvastoin..." Hänestä näytti, että pohjoisessa sittenkin ihmiset olivat onnellisempina. Vuosisatainen sivistys oli kasvattanut juopaa ihmisten ja ihmisten välille, kehittänyt rikkautta ja köyhyyttä, ylpeyttä ja liikanaista nöyryyttä toiset katselivat maailmaa ja elämää liian korkealta, toiset liian matalalta. Siitä oli kasvanut paljon katkeruutta ja vihaa eri kansalaisryhmien välille. Ja saman huomion Juhokin oli tehnyt.
– Toisin oli siellä pohjoisessa: isännät tekivät rinnan työtä työläisten kanssa, yhdessä söivät, yhdessä jakoivat pienet ilot ja surut. Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä eikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein saman arvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa vastaan käännettynä, jossa toisella ei ole paljon parempia etuja kuin toisellakaan. Ja usein Juho muisteli erämaan kansaa ja arvosteli sitä. – Kiveliön mies on vapaa – niin hän päätteli – ja oman arvonsa tunteva. Ei sitä edes ryssän piiskakaan pehmitä. Reippaasti hän kättä paiskaa vastaantulijalle, olkoon keisari tai kerjäläinen, auliisti auttaa hätääntynyttä: yösijan antaa, ruokkii, kuulumiset kyselee...
Niin elivät he edelleen uusissa oloissa. Menivät Venäjän vallankumouksen kauhut, marraskuun mellakat ja syttyivät vapaussodan verenpunaiset lieskat. Kauhistuneina näkivät Saima ja Juho, että toiset suomalaisista yhtyivät perivihollisen kanssa veljellisesti yhdeksi rintamaksi. Silloin, eräänä helmikuun päivänä, tuli Juho Saimaa tapaamaan ja sanoi hänelle hyvästit:
– Minä en voi olla syrjästä katselemassa, kun maamme ja kansamme vapaus on kysymyksessä, minä menen pohjoseen liittyäkseni vapaustaistelijain riveihin. Jää sinä tänne odottamaan, ehkä kerran saamme palata vapautettuun kotiimme.
– Vie terveisiä isälle Nivaan, jos pääset ennen kotiin. Minä jään tänne. Ehkä voin täälläkin hyödyttää vapauden asiaa.
17.
Eräänä päivänä helmikuun lopulla, kun Saima ja Vuorelan rouva olivat kahden kotona, soitettiin kiivaasti ovikelloa, ja kun ovi avattiin, syöksyi sisään heidän tuttavansa, linjatarkastaja Lange, ja sanoi hätäillen:
– Luojan tähden, piilottakaa minut johonkin, punaiset ajavat minua takaa. Jos he saavat kiinni, niin ampuvat paikalla.
Hätääntyneenä vei rouva Vuorela hänet kamariin ja käski piiloutua sänkyvaatteiden alle. Hän lukitsi oven ja meni Saiman kanssa eteiseen. Samalla soitettiin kiivaasti ovikelloa ja neljä punakaartilaista työntyi sisälle kivääreineen.
– Missä on herra Lange? – hän kuuluu tänne paenneen, sanoi vanha punakaartilainen.
Suuri oli Saiman hämmästys, kun hän näki taas edessään Sieppilän Simpan. Rehennellen niinkuin ennenkin komenteli hän miehiä etsimään kaikki huoneet, kun talon rouva sanoi, ettei hän tiedä miehestä mitään. Simppa kyllä tunsi Saiman, mutta tekeytyi aivan oudoksi.
Punakaartilaiset hakivat joka huoneen, koettivat avata sitäkin, jossa Lange oli piilotettuna, mutta eivät saaneet ovea auki ilman avainta. Kun rouva Vuorela sanoi huoneen kuuluvan toiseen huoneistoon niin menivät miehet tyhjin toimin ulos.
Sillä välin avasivat rouva ja Saima kamarin oven ja toimittivat Langen ylös vaatekomeroon, jonka punakaartilaiset olivat jo katsoneet. He olivat varmoja siitä, että miehet tulisivat sisälle uudestaan. Ja hetken perästä tulivatkin.
– Sen Langen on nähty tänne tulevan, sanokaa heti, minne hänet olette kätkeneet, niin me opetamme häntä vastakin tekemään salaisia sähköjohtoja.
– Jos on tullut, niin kyllä kai täältä löytyy, sanoi rouva Vuorela.
Taas hakivat punakaartilaiset koko huoneiston. Avasivat senkin kamarin, jossa Lange edellisellä kerralla oli ollut piilossa, mutta vaatekonttori jäi hakematta. Joku yritti sitäkin avaamaan, mutta toinen huomautti, että äskenhän se katsottiin. Simppa noitui huonoa onnea, kun mies katoaa kuin kahden käden keskeltä, ja noloina menivät etsijät ulos.
Sillä välin vietiin Lange vinttiin ja siellä kätkeytyi hän vanhan vaateläjän alle.
Vielä kerran tulivat punakaartilaiset sisään, tällä kerralla kaikki kymmenen miestä, ja perinpohjin tutkittiin huoneisto: käytiin vinnilläkin ja joku oli pistimellään liikutellut rasuläjää, mutta ei löytänyt Langea, jonka onnistui punakaartilaisten mentyä pujahtaa paloluukusta katolle ja sieltä kadulle. Erään ystävänsä luona asui Lange piilossa kapinan loppuun saakka.
Punaiset syyttivät häntä salaisten puhelinjohtojen laittamisesta, ja ennakolta oli tehty päätös, että jos hänet kuka tapaa, saa ampua. Hän tiesi sen tuomionsa itsekin. Kauhistuneena oli hän monta kertaa kuullut punakaartilaisen lähestyvän. Hän keikkui kuin vaa'assa ja odotti, mille puolelle se painuu: saako elää vai ei... Saiman ja rouva Vuorelan neuvokkuutta hän sai kiittää siitä, että jäi elämään.
Saima Niva mietti ja ihmetteli Sieppilän Simpan äkillistä muutosta. Mitenkä hänestä, keisarin asiain ajajasta, oli voinut tulla köyhälistön luottamusmies? Hän ei löytänyt muuta selitystä kuin sen, että Simppa oli kuin vannoutunut menemään aina isänmaan vihollisten puolelle taistelemaan omaa kansaansa vastaan ja kavaltamaan sen yhteistä asiaa. Vähän myöhemmin näki hän myös Simpuran johtamassa suurempaa punakaartilaisjoukkoa. Kotipuolestaan kotoisin olevalta ylioppilaalta hän oli kuullut, että vallankumouksen aikana sekä Simpura että Sieppilän Simppa oli kutsuttu kansalaiskokouksen eteen ja isänmaalle ja maakunnalle vaarallisina henkilöinä tuomittu maanpakoon 12 tunnin kuluessa. Jonkun aikaa sen jälkeen esiintyivät he Helsingissä katukokouksissa pahimpina suunsoittajina.
Vapaussodan hyökyaallot vyöryivät maamme yli, ja intohimojen vihurit nostattivat niitä verivaahtoisiksi. Kuolemaa ja kärsimyksiä ne kylvivät sinne, mistä ne kulkivat, mutta niiden vainiolle olikin kohoava vapauden uusi oras. Kohtalo oli pannut koko Suomen kansan vaa'alleen punnitakseen, onko se vapautensa arvoinen. Toinen vaakakuppi oli vapauden, toinen orjuuden, ja Suomen kansa jakautui kahtia: toiset menivät vapauden, toiset orjuuden puolelle. Ensin keikkui vaaka tasapainossa ja yhä uutta lisäpainoa tuli molemmille puolille. Moni seisoi epäröiden vaa'an edessä olematta selvillä kumpaan menisi.
– Tule tänne, täällä se on oikea vapaus, viittoivat venäläiset valhenaamarilla verhotusta orjuuden kupista.
– Sieltäpäin emme ole koskaan saaneet mitään hyvää, vastasi usea ja meni oikean vapauden puolelle.
Näinä aikoina ajatteli Saima usein Braunia ja hänen lupaustaan.
– Tulen silloin, kun Suomen vapaudesta taistellaan, oli hän kerran sanonut Saimalle.
Ja Saima odotti...
Kevätpuolella alkoi kuulua huhuja, että saksalaiset aikovat tulla Suomea auttamaan. Se oli iloinen sanoma, joka sai sydämen nopeammin sykähtelemään.
Ja saksalaiset tulivat. Heidän tulonsa oli suuri lisäpaino, joka keikautti jo alenemassa olevan vapauden vaakakupin äkkiä lopullisesti alas.
Helsingin valloituksen aikana Saima oli kuin tulisilla hiilillä. Hän iloitsi, että kaupunki muuttui valkoiseksi, mutta suri uhrien paljoutta, suri kansaansa... Olikohan Braun mukana? Siinä kysymys, joka ei antanut hänelle rauhaa, ja toisinaan hän toivoi, että ei olisi... Hän kulki aina katsomassa ohimarssivia joukkoja, kävi paraadeissa, mutta ei löytänyt kaivattuaan.
Saima oli kiitollinen, mutta ei voinut oikein sydämestään iloita, vaikka kaikki hänen ympärillään näytti olevan vapautumisen iloa täynnä.
18.
Kirkkaana valaisi toukokuun aurinko juhlivaa kaupunkia, keveästi heilahtelivat moniväriset liput leppoisassa aamutuulessa, ja ylevän tunnelman valtaama, pyhäpukuinen yleisö täytti käytävät ja asettui kunniakujaksi katujen molemmille puolille. Oli Suomen vapauden suuri juhla, kun sen voitokas armeija saapui pääkaupunkiin.
Kadunkäänteessä, ihmisrivissä, seisoi Saima Niva, kukkavihko kädessä, katsellen ohi marssivia joukkoja ja ottaen innokkaasti osaa eläköön-huutoihin, jotka melkein yhtämittaisena virtana vierivät katuja pitkin ihmismeressä paisuen toisinaan kuin valtavaksi kosken pauhinaksi, mihin hukkuivat kaikki muut äänet. Tuntikausia hän siinä paikoillaan seisoi, ja mieltäylentävä tunne täytti hänen rintansa, kun hän näki vapaan isänmaan paljon kärsineen, mutta reippaan armeijan kulkevan sivuitsensa. Hän etsi silmillään tuttavia peräpohjalaisia, etsi veljeään, jonka piti olla mukana. Ja viimein näki hän Juhon eräässä rivissä ohi astuvan. Iloisena hän heilutti kukkakimppuaan, mutta veli ei huomannut.
Paraadin loputtua oli hän asuntoonsa matkalla, kun vastaan tuli kaksi komeata saksalaista upseeria. Hän melkein säikähti, ja veret karkasivat hänen kasvoilleen. Toinen upseereista pysähtyi.
– Neiti Nivako täällä, erämaan impi, hän huudahti ja riensi tervehtimään. – Toinen upseeri katsoi vähän ihmeissään.
– Tässä on pelastajani, neiti Niva, josta olen kertonut, esitti Braun toverilleen.
Saima oli hämmästyksestä puolipyörryksissä.
– Terveisiä isältäni ja kiitoksia kirjeestänne, sai hän viimein sanotuksi – Juho on myöskin täällä, hän on paradijoukoissa.
– Olen vasta tullut Helsinkiin maaseutukaupungista, sanoi Braun, joka oli jo kapteeniksi ylennetty.
– Siksi en ole teitä ennen täällä Helsingissä nähnyt.
– Minä olen tavannut täällä myös Taipaleen, hän on paljon saanut kärsiä meidän tähtemme, sanoi Braun. – Ja minun joukoissani ovat melkein kaikki ne miehet, jotka kanssani Muurmannilta lähtivät. Tekisi mieleni yhdessä muistella vaiherikasta matkaamme Lapin kiveliön halki.
Ja siinä he päättivät, että seuraavana päivänä kokoonnutaan Alppilaan uusimaan entisiä muistoja. Saima antoi kapteeni Braunille kukkavihkonsa, ja niin he erosivat.
Paljon oli Braun Saiman mielestä muuttunut sitten viimenäkemän. Ei häntä olisi uskonut enää samaksi mieheksi, joka siviilivaatteissa Nivasta lähti. Ryhti oli uljas, käynti täsmällinen, silmässä terästä, äänessä kuin metallin helinää. Komea puku, kiiltävät kannukset ja kypäri muuttivat myös hänen ulkonäköään.
Koko hänen olentonsa oli käskevä ja kylmän ylhäinen. Kaikki se kai kuului upseerille, mutta se jonkun verran muutti sitä kuvaa, jota hän oli uskollisesti säilyttänyt ja joka toi aina selittämättömän kaipauksen hänen sieluunsa.
Niin, mitäpä se hänestä – kiveliön tytöstä... olihan hänellä ylhäisempiä. Turhia haaveita ne olivat, erämaan yksinäisyydessä kehittynyttä kaipausta, johon hän vastaa vain kiitollisuudella. Ja Saimasta tuntui niin hyvältä, ettei ollut sanonut sitä mitä oli aikonut tunteiden pakosta sanoa. Tunteita täytyi hallita. Eikä Braunilla ollut enää kiitollisuudenkaan velkaa. Oman henkensä oli hän pannut alttiiksi Suomen vapauden puolesta, monissa taisteluissa oli hän katsonut kuolemaa vasten kasvoja Suomen tulevaisuuden tähden. Näissä mietteissään saapui hän asuntoonsa, jossa Juho jo häntä odotti.
Seuraavana päivänä oli Alppilassa koolla ulkonäöltään sekalainen seurue: siinä parisenkymmentä saksalaista sotilasta, muutamia jääkäreitä, Saima ja Juho Niva, Taipale ja Jankko. Mutta seurueessa vallitsi kuitenkin rattoisa mieliala, lämmin toverillisuus, joka ilmeni vilkkaassa keskustelussa, puheissa ja lauluissa. Heitä yhdistivät yhteiset muistot, yhteiset kärsimykset Lapin ja Perä-Pohjolan kiveliössä, joka ei aseta toista ihmistä parempaan asemaan kuin toistakaan; heitä yhdisti myöskin vanha yhteisymmärrys, joka oli ilmennyt Muurmannin radallakin ja joka sitten vapaussodan aikana oli kasvanut läheiseksi ystävyydeksi.
Hilpeän mielialan vallitessa muisteltiin siinä ensin Lapin seikkailuja ja muistoja; sitten kukin kuvaili jälkeenpäin kokemiaan elämyksiä, ja eräs jääkäri tulkitsi puheet. Braun sanoi joutuneensa Saksaan tultuaan erään korkeassa johtoasemassa olevan kenraalin läheisyyteen ja koettaneensa vaikuttaa Suomen retken hyväksi, joka hänen mielestään palveli myös Saksan etuja. Taipale kuvasi oloaan Venäjän synkissä vankiloissa, Niska ja Nivan Juho vapaussodan taisteluita, joihin he olivat ottaneet osaa ja Saima pakenemistaan Helsinkiin ja kokemuksiaan suurkaupungissa. Hän sanoi ymmärtävänsä elämää, varsinkin sen varjopuolia, enemmän kuin siellä kiveliössä.
– Täällä on meitä paljon koolla, mutta yhteisiä "ystäviämme" Sieppilän Simppaa ja Simpuraa vain ei näy, huomautti joku.
– Kyllä he tänne etelään ovat tulleet, josta ovat kotoisinkin. Näin Simpan täällä Helsingissä punakaartilaisena, sanoi Saima.
– Ja minä näin Lahdessa kaatuneen punakaartilaispäällikön, joka oli aivan Simpuran näköinen, huomautti Brüning.
– Minä ymmärrän niitä, sanoi Haase, jotka johdonmukaisesti aatteensa puolesta taistelevat ja ovat valmiit kuolemaan sen tähden, vaikka se aate ei olisikaan oikea, vaikka he olisivat erehtyneetkin, mutta en ymmärrä Simpuran kaltaisia onnenonkijoita, jotka maansa ja kansansa vapautta vastaan taistelevat – ne ovat ihmiskunnan rikkaruohoja.
– Älkäämme sorasoinnuilla pilatko yhteistä juhlaamme, virkkoi Braun. – Meitä on täällä paljon miehiä, mutta yksi ainoa naishenkilö, neiti Niva. Hänelle pyytäisin huomiota. Hän on Pohjolan suuren luonnon keskellä kasvanut, sielultaan puhdas kuin revontulten kulta, mielessä urheutta, jos tarvitaan, sydämessä hyvyyttä, kädessä tarmoa. Tätä en sano vain persoonallisista syistä, en sentähden, että hän on minut kaksi kertaa pelastanut varmasta kuolemasta – sen hän olisi tehnyt kaikille kunnon ihmisille – mutta sanon sen yleisen ihmisyyden nimessä. Nyt, kun tiemme erkanevat, kun emme tiedä, koska taas näemme toisemme, niin tahdon omasta ja toverieni puolesta kiinnittää hänen rintaansa tämän kunniamerkin muistoksi meiltä, muistoksi kaikilta saksalaisilta ystävyydestä ja uhrautuvaisuudesta meidän tähtemme. Uskon, että kannatte sitä kunnialla.
Voimakkaat kädet tempasivat Saiman ilmaan ja kolminkertainen "eläköön" kajahti kuin yhdestä suusta.
– Minä olen vain siveltimen mies, joka muodoilla ja väreillä esitän kauneutta, en mikään kaunopuhuja, kuten nyt tahtoisin, alkoi Haase. – Nyt, kun kevätlinnut iloisin parvin kiitävät taas Lappiin; nyt, kun aurinko päivin ja öin valaa siellä valoaan, liitävät ajatukseni sinne, jossa elämäni suurimmat seikkailut olen kokenut, jossa olemassaolon taistelu on ankarin, ja jossa – vaikka silloin olin sairas – sieluuni tulvi virtanaan kauneusarvoja. – Meillä on täällä keskellämme mies, joka silloin, kun jo hoipuimme elämän ja kuoleman rajamailla, toi meille pelastuksen. Omasta ja toverieni puolesta kiitän opastamme, Taipaletta, joka tuntee erämaat kuin viisi sormeaan, joka oman vapautensa uhalla meidät johti ihmisten ilmoille. – Tiedämme hänen sitten palkinnoksi hyväsydämisyydestään kärsineen Venäjän vankiloissa, mutta sitä suurempi on meidän kiitollisuutemme. Muistoksi kiinnitän hänen rintaansa tämän kunniamerkin.
Taipale nostettiin ilmaan ja "eläköön"-huudot kajahtivat taas.
Silloin Jankko sai puheenvuoron ja lausui:
– Vapaan Suomen miehenä, toverieni ja omasta puolestani kiitän kauniista sanoista ja ystävyydestä. – Kohtalo oli asettanut meidät pakenevien sotavankien ja Saksaan menevien jääkäriemme kulkutielle. Olemme koettaneet heitä auttaa voimaimme mukaan, mutta uhrauksemme on kuitenkin ollut pieni sen suuren avun rinnalla, jota te, Saksan miehet, olette meille antaneet meidän taistellessamme kalliin vapautemme puolesta idän sortoa vastaan. Niin, moni saksalainen on uhrannut henkensä maamme vapauden tähden ja makaa nyt isänmaamme mullassa – ja moni teistäkin, jotka kerran meidän kotiemme kautta kotimaahanne pakenitte, on sittenkin löytänyt hautansa Suomen mullassa. Tällä juhlahetkellä kiitän Teitä verin vahvistetusta ystävyydestä, jolla jo on vahvat entisaikuiset juuret.
Ja eläköönhuudot kaikuivat taas Alppilan kallioiden yli.
– Aiotteko jäädä tänne etelään? kysyi Braun Saimalta hetken kuluttua.
– En jää. Uskon sananne todeksi, että ei etelässä ole sen onnellisempaa... Sielussani väikkyy kuva kaukaisesta kodistani – tyyni joen mutkaus, pälveilevä pelto sen rannalla, jossa valkeat pulmuset hyppivät, pellon keskellä harmaa talo tuohikattoineen, ympärillä äänetön erämaa, joka odottelee kesän tuloa, taivaalla kiuru kevään virsiä livertää... Sinne palaan, sinne hautaudun maailman humusta ja muistoissa elän...
– Muistan minäkin sen "erämaan keitaan". Sinne minuakin Lapin lumous vetää. Jollei isänmaani niin voimakkaasti kutsuisi, niin sinne tulisin kesäyön auringon maahan – sanoi Braun.
Juholle hän lisäsi:
– Raivatkaa kiveliötä vihreäksi viljamaaksi, kuokkikaa pelloksi sekin suuri aapa, jossa Simpura löysi likaisen piilopaikkansa, niin että ensi kerralla tullessamme Lappiin näemme eksyttävän erämaan väistyneen kauas ihmisvoiman ja järjen tieltä.
– Taistelu kiveliötä vastaan on jaloa taistelua, joka lähentää ihmiset toisiinsa, kaivaa pois itsekkyyden vaaralliset ohdakkeet ja tuo onnea koko kansakunnalle. Vaikka olen miekan mies, niin pidän rauhan töitä suuremmassa arvossa... Olkoon jokenne Teille elämän virta eikä kuin Hännille kuoleman kuilu, ja uikoot siinä onnen valkeat joutsenet.
Alppilasta palattua käytiin ostamassa yhteinen seppele Hahnin haudalle. Saima ja Juho lupasivat käydä sen laskemassa, heti kun kotiin pääsevät.
Seuraavana iltana kulki pitkä matkustajajuna samaan suuntaan kuin muuttolintujen parvet lensivät. Juna oli täynnä pohjalaisia. Eräässä vaununnurkassa istui Saima Niva, rinnassa kiiltävä kunniamerkki, silmässä kyynel...