[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhU7LtSaytvNqtZjEEianF_8XgFOXkfzd6VjkKtb1BxI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1618,"Kiveliön karkurit","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1618-hanninen-kaarlo-kivelion-karkurit","1618__Hänninen_Kaarlo__Kiveliön_karkurit","Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa","romaani",[],[],"fi",1923,null,29594,195724,true,[],[],[],"Ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva seikkailu kertoo saksalaisista sotavangeista, jotka pakenevat Muurmannin radan rakennustyömaalta. Pakolaiset taivaltavat halki Lapin ja Perä-Pohjolan ankarimpien erämaiden paikallisten oppaiden avustuksella tavoitteenaan Ruotsin raja. Kertomus perustuu historiallisiin tositapahtumiin.","Kaarlo Hännisen 'Kiveliön karkurit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1618. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIVELIÖN KARKURIT\n\nSaksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin\nja Pohjois-Suomen erämaissa\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nAlkusanat.\n\n\nMaailmansodan alkuaikoina joutui saksalaisia ja itävaltalaisia\njoukkoja venäläisten sotavangeiksi. Kun samaan aikaan oli käynnissä\nMuurmanninradan kiireellinen rakennustyö, kuljetettiin näitä\nsotavankeja sinne töihin ja siroiteltiin pitkin radan vartta, eniten\nehkä sen pohjoisosaan, Kuollan niemimaalle, missä he joutuivat\nkammottavan kurjiin oloihin. Paljon heitä siellä kuoli puutteeseen ja\nkulkutauteihin, mutta paljon heitä pakenikin Pohjois-Suomen poikki\nRuotsiin ja sieltä omaan maahansa. Ne sotavangit, jotka sattuivat\nsaamaan suomalaisen oppaan Muurmannilta saakka, onnistuivat paremmin\npakomatkallaan kuin ne, jotka itsekseen, ilman karttoja ja evästä,\njoutuivat kymmenpenikulmaisen erämaan poikki taivaltamaan, sillä\nkiveliön olot ovat ankarat. Moni pakolainen nääntyi siellä nälkään\neksyksissä harhaillessaan, toisia paleltui kuoliaaksi tai vähissä\nhengin pelastui ihmisten ilmoille.\n\nTämä kertomus liikkuu totuuden pohjalla; se selittelee erään\nsaksalaisjoukon seikkailuja Lapin ja Perä-Pohjolan erämaissa,\nosittain myös heidän oppaillensa toimia ja peräpohjalaisten\nmielipiteitä niinä aikoina.\n\nNe peräpohjalaiset, jotka näitä \"kiveliön karkureita\" ohjasivat\nja muutenkin auttoivat ja joista useimmat olivat koulusivistystä\nsaaneita, joutuivat itse kärsimään. Useimmat vietiin vankeuteen\nvenäläisten santarmien ja heidän apuriensa toimesta ja yksi opas\nteloitettiinkin. Mutta näillä rohkeilla teoilla lujittivat he\nosaltaan suomalaisten ja saksalaisten välistä ystävyyttä. Ja\nsaksalaiset ovat heitä myöhemmin muistaneet antamalla useimmille\nkunniamerkkejä. -- Helsingissä 20 p. helmikuuta 1923.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKolttalainen oli ensimmäisen avoveden tultua soutanut Imandrajärven\nyli ja laskenut veneensä niemen kaarteeseen, jonka takana mahtava\nHiipinätunturi kohottaa ikilunten valkaisemaa päälakeaan Kuollan\nniemimaan toisten tunturien yli. -- Hänen kotaansa, sinne järven\ntaa, oli jo kauan kuulunut kummia viestejä, jotka olivat nopeasti\nkiertäneet majasta majaan herättäen levottomuutta erämaiden\narkamielisissä asukkaissa. Siellä Imandran takana rakennetaan\n'rautaista tietä', Muurmanninrataa -- niin ne huhut kertoivat -- ja\nkarhut sekä kaikki muutkin petoeläimet pakenevat laumoittain niiltä\nseuduilta, eivätkä lappalaisetkaan uskalla enää asua siellä...\nNyt hän oli omakohtaisesti tullut ottamaan asioista selvää ja\nseisoi siinä rantakoivikon suojassa kuuntelemassa. Hänen korviinsa\nkantautui vasarain kalketta, rautakankien helinää, puiden ryskettä ja\nmiesten hoilotusta. Silloin tällöin kuului kova pamahdus kuin sata\nkarhupyssyä olisi yht'aikaa laukaistu. Häntä, hiljaisten tunturien\nmiestä värisytti, mutta syntyperäinen uteliaisuus houkutteli häntä\nlähemmäksi työmaata, niin että hän voi nähdä tekijät ja kuulla heidän\npuheensa. Eivät olleet työmiehet lappalaisia -- sen kuuli kohta --\neivät venäläisiä, eivätkä suomalaisiakaan. He puhuivat perin outoa\nkieltä ja muukalaisten näköisiä olivat muutenkin.\n\n-- Taitavat olla niitä sotavankeja, tuumi äijä itsekseen -- koska\nkirgiisi nagaikalla komentelee. -- Orjia ne ovat -- keisarin\norjia -- -- --\n\nHarmissaan palasi ukko veneelleen, painoi korean neljäntuulenlakkinsa\nsyvempään ja alkoi soutaa kotiinsa kiireesti kuin jotain pakoon. Kun\nvene toisinaan tärskähti kovaan jääteliin, joka helisten halkesi\nkappaleiksi ja jonka sirpaleet ilkeästi raapivat vastatervatun veneen\nlaitaa, karmi se soutajan selkäpiitä -- -- --\n\n-- Tämä ei tiedä hyvää kolttain maalle, tuumi hän itsekseen -- kun\nrautahepo alkaa hihkua porojen palinmailla. Pois on täältä paettava\nsinne, minne ei moinen meteli kuulu.\n\nÄkeissään souti äijä Imandran poikki ja vielä kotonaankin\nlappalaisten tulevaisuutta päivitteli.\n\n-- Aikoihin on eletty, päiviin päästy! sanoi hän vaimolleen. -- Kohta\nrautahevonen ruhjoo lappalaisen porolaumat, ja se tuo tullessaan\n'lantalaisia' kuin sääskiä, jotka syövät viimeisenkin sarvipään\ntuntureilta ja kalan järvestä, ja koltta kuolee nälkään.\n\n-- Minkäpä sille voit! virkkoi vaimo.\n\n-- Keisari muka tarvitsee rautatietä, että voisi kuljettaa\nampumatarpeita meren rannalta. On sekin tsaari, joka vain ihmisiä\nvarten kuulia valattaa, mutta ei anna lappalaiselle edes susien ja\nkarhujen ampumista varten; Norjan puolelta täytyy niitä varkain\ntuoda. Jos tuoja tulee ilmi, niin tyrmään työnnetään. Tänne Kuollan\nniemimaalle on hän lähettänyt orjinaan kaiken maailman kansoja\nraatamaan rautatiellä ja syömään kolttain eväitä... Viralta sellainen\ntsaari!\n\n-- Karkailevanhan ne kuuluvat, sotavangit... huomautti vaimo.\n\n-- Karkaisin minäkin heidän sijassaan. Laumoittain ne pakenevat,\nlisäsi äijä, ja hyvämieli hytkäytti hänen kasvolihaksiaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHiipinätunturin alla työskenteli saksalaisia sotavankeja, jotka\nolivat joutuneet venäläisten käsiin Itä-Preussin rintamalla. Korkean\nkulttuurin keskeltä oli heidät viskattu asutuksen pohjoisimmalle\nrajalle, oloihin, joista he eivät olleet tienneet uneksiakaan.\nVenäjän valtio teetti heillä uutta rataa, jota myöten sitten aiottiin\nkuljettaa aseita keskusvaltojen pään menoksi. Maansa tulevaisuutta\nsureville saksalaisille se ei ollut mieluista työtä.\n\nLeveähköä maantietä muistuttavan rautatieluonnoksen vieressä oli\npyöreistä hitsistä salvettuja, matalia, pieni-ikkunaisia parakkeja,\njoita lämmitettiin peltikamiinoilla ja joiden sivuseinillä oli\nmakuulavitsoita -- muita huonekaluja ei niissä ollutkaan. Niissä\nasuivat sotavangit öillä ja lepoaikoinaan. Toisissa oli ainoastaan\nsaksalaisia, muissa itävaltalaisia sekä töihin värvättyjä\nkiinalaisia, venäläisiä ja suomalaisia, mitä kansallisuutta mihinkin\nsattui. Välillä oli asestettujen vahtien ja työnteettäjien asuntoja,\njoista silloin kuului ryssien ja kirgiisien laulun hoilotusta.\nSuurin parakki toimi sairaalana, missä keripukkiset, keuhkotautiset,\nkuumesairaat ja punatautiset sekaisin viruivat kuoleman viikatemiestä\nodotellen. Sen edessä oli hautausmaa; siellä oli sotapappi\nGottlebenillä kyllin työtä -- -- -- \"Taaskin yksi on joukostamme\nsiirtynyt iäisyyteen, taaskin on yhdelle kurjuuden mitta täyttynyt\"\n-- niin hän tavallisesti alkoi hautauspuheensa.\n\nJa millaisia olivat nämä jälkeen jääneet...? He olivat olleet\nreippaita, komeita nuoria miehiä Muurmannille tullessaan, nyt he\nolivat laihoja, masentuneita, ennen aikaansa vanhentuneita, useat\nkeripukkia tai leiniä sairastavia. Sotilaspuku oli kulunut ryysyiksi,\nja sen alkuperäisen värin oli parakin noki kokonaan peittänyt.\nVanhuuttaan haukottelevista kengistä pistivät monella varpaat esille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän työ oli päättynyt, ja kenttäkeittiössä valmistetun illallisen\nsyötyään menivät saksalaiset levolle. Toiset nukkuivat heti raskaan\ntyön, ikävän ja monenlaisen kurjuuden uuvuttamina, toiset tuijottivat\nsynkkinä parakin kattoon kerraten ajatuksissaan kotiasioita,\nmuistellen omaisia ja lähtöä heidän luotaan, mutta useimmat\najattelivat sitä, miten pääsisi pois tästä hornan kuilusta.\n\nNuori luutnantti Braun, pitkä, tummatukkainen mies, jonka mustista\nsilmistä säteili usein viha tätä ryssäin järjestystä kohtaan, oli\nvielä ulkona parakin ovella.\n\nHänen edessään aukenivat Imandran aavat ulapat, jotka loivat\njuuri viimeisiä jääkahleitaan. Sohisten ja ryskyen hienonivat\nsinisenharmaat raudusjääkentät niemien ja saarien kallioihin, ja\nhienot jääpuikot kilisivät kuin hopeakellot kivisillä rannoilla.\nLaaksojen kääpiökasvuiset koivikot olivat kohta hiirenkorvalla, mutta\nmahtavan Hiipinätunturin harteilla oli vielä melkein yhtenäinen\nlumivaippa. Imandran takana, lännessä, kohosi lumilaikkaisia\ntuntureita toinen toisensa takaa, ja niiden kalju pää ruskotti niin\nkummallisen viettelevästi. Siellä tunturien ja kiveliön takana tiesi\nBraun olevan ystävällisen maan, Suomen. Jos sinne pääsisi, olisi\nmelkein kuin kotona.\n\n-- Herättäisinkö toverit, tuumi hän itsekseen, -- kuiskaisin\njokaisen korvaan, että nyt on aika karata, kun vahdit ovat poissa?\nLuontokin katkoo talven kahleita, miksikä me emme yrittäisi pois\ntästä hiiden kuilusta? Siellä Koutaniemen kainalossa olisi kolme\nvenettä talviteloillaan. Ne laitettaisiin kuntoon ja soudettaisiin\nImandran yli. Kirgiiseillä ei olisi veneitä, ja tuskin nuo arojen\nasukkaat osaisivat soutaakaan. Pahin pula olisi muonituksessa,\nmillä elettäisiin Suomen puolelle samoillessa. Varasto-aittakin oli\naivan vahtisotilaiden parakin luona, eikä sieltä siis käynyt muonaa\nottaminen. Ja huonosti suunniteltu pako olisi sama kuin kuolema.\n\nNäissä mietteissään käveli luutnantti, kun hän äkkiä huomasi\npensaikossa, rannan puolella, miehen hiiviskelevän parakille päin.\n\n-- Mikä lienee miehiään, tuumi Braun. -- Ei se ollut ryssän sotamies\n-- sen näkee kohta -- ei kolttakaan... Olisikohan suomalainen...?\n\nSuomalainenhan se oli, tupakan kauppias Taipale, joka joskus ennenkin\noli melkein henkensä uhalla käynyt parakilla tavaroitaan myymässä ja\ntuomassa sotauutisia rintamilta. Ja silloin oli aina parakissa kuin\npieni juhla.\n\n-- Tervetuloa, tervetuloa! -- toivotti Braun pudistaessaan miehen\nkättä ja huudahti samalla parakin ovelta: -- Suomalainen on tullut.\n\nSe oli kuin taikasana, joka pani tuossa tuokiossa jalkeille koko\nparakin väen.\n\n-- Tervetuloa! toistettiin joka taholta.\n\n-- Onko sotasanomia? Toitko sanomalehtiä? -- uteli miesjoukko kehien\nTaipaleen keskelleen. Muutamat sotavangeista osasivat vähän suomeakin.\n\nTaipale veti laukustaan käärön suomalaisia sanomalehtiä. Niistä\neivät saksalaiset paljoa ymmärtäneet, mutta Taipale selitti merkkejä\nkäyttäen, että saksalaiset etenevät. Eräässä lehdessä oli molempien\nrintamain kartta, ja luutnantti selitti miehille saksalaisten asemia.\n\n-- Eläköön, eläköön!\n\nKaikkien silmät loistivat. Väsymys, nälkä ja kurjuus oli kuin pois\npyyhkäisty. Isänmaallinen innostus ja voiton huuma oli läikähtänyt\nkuin lämmin, virvoittava laine tänne pohjan perille, napapiirin\ntaakse, loihtien juhlamieltä paljon kärsineiden miesten rintaan.\n\nHupaisesti kului haastellessa valoisa kesäinen yö. Aurinko\noli jo kiivennyt Hiipinän harjan kohdalle, kun Taipale lähti\nparakilta Kannanlahden kylää kohti aikoen sieltä oikaista suoraan\nmonipenikulmaisen erämaan halki Suomeen, Kurtin kyliin. Viikon\nperästä oli hänen määrä palata takaisin -- niin oli sovittu.\nRistiniemeen, Imandran länsirannalle, piti hänen tulla ja tuoda\nleipää, voita, kompassi ja kartta. Silloin aikoi Braunin parakin väki\njättää Muurmannin radan rakennustyöt ikuisiksi ajoiksi ja pyrkiä\nisänmaataan ja suurta vapautta kohti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKesä tulee Lappiin nopein askelin: lumi katoaa kuin siivellä\npyyhkäisten, ruoho nousee nopeasti ja lehti lehahtaa viikossa\nkoolleen. Tundran ruskeasta sammalesta kohoaa puhdasvärisiä,\nsuuriteräisiä kukkia: lapinvuokkoja, kivirikkoja, uuvanoita,\nkurjenkanervia... Muuttolintuja tulee parvi parven perästä kiireesti\nkuin peläten myöhästymistä, riemukkaasti tervehtien Lappia kuin\nkaukaista onnen maata, jonka juuri on saavuttanut. Elämän valtimot\nsykkivät silloin Lapissa voimakkaina.\n\nSilläkin viikolla, joka oli määrätty pakovalmistuksiin, edistyi\nkesäntulo ripeästi. Imandralta kuului kaiket päivät allien ja\nmeriteerien laulua, soilta kurkien karjuntaa, kuovien vihellystä\ntai viklojen lyhyitä varoitushuutoja. Suojaisissa metsiköissä\nlauloivat sinirintasatakielet ja illoilla helkyttelivät laulurastaat\nsurunvoittoisia säveleitään. Talven jäykistämä Lappi oli herännyt\nuuteen elämään, se oli muuttunut elämää ja toiveita herättäväksi\nmaaksi.\n\nSe elämän into, minkä kesä toi, oli tarttunut osittain\nsotavankeihinkin. Samaan aikaan kuin muuttolinnut sankoin parvin\nkiirehtivät Lappiin, karkailivat sotavangit yksittäin, kaksittain tai\njoukoittain etelää kohti. Useimmat eivät koskaan palanneet Kuollan\nniemimaalle, mutta kovaonnisimmat joutuivat kirgiisien käsiin,\npiestiin tai ammuttiin muille varoitukseksi. Vahteja oli siitä syystä\nlisätty.\n\nLuutnantti Braunin parakin asukkaat olivat määräpäivään pysyneet\nkoolla. Kukaan ei ollut yrittänytkään pakoon ennen muita. Yhdessä he\nolivat päättäneet lähteä, tuli mitä tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli puolenyön aika. Selvinä kuvastuivat tunturien varjot Imandran\npeilikirkkaaseen pintaan, vain purojen suilta ja lahdista nouseva\nsumu niitä paikoin himmensi. Parakeilla oli jo hiljaista, varsinkin\nBraunin parakilla. Sen edustalla istuva väkevä kirgiisi voi siis\nhuoletta asettaa kiväärinsä seinää vasten ja muistella aron kevättä.\n\n-- On se toista kuin tämä Lapin kevät, puhui hän puoliääneen. -- Kun\nkukkasmerenä loistaa aava aro, kun auringon laskiessa iltatuuli tuo\njuovuttavaa liljain tuoksua, silloin... silloin kirgiisi rajulla\nratsullaan kiitää kultansa luo kuin kuningas kukitettua tietä, niin\nettä oriin harja tulena hulmuaa...\n\nHän ei innoissaan kuullut parakin väen epätasaista, kuin pidätettyä\nhengitystä, lyhyitä huokauksia, ei nähnyt silmäniskuja eikä\nhuomannut, että miehet makasivat reppu pään alla.\n\nVääpeli Schönemann nousi hiljaa vuoteeltaan alalavitsalta,\nkyyristyi käytävälle ja hiipi kuulumattomin askelin ovelle. Toisten\nsilmät seurasivat kulkua, hengitys salpautui. Hän muistutti\nsiinä hyökkäykseen valmistautuvaa leijonaa. Yht'äkkiä iski hänen\njättilaiskouransa kirgiisin niskaan ja toinen painoi tiukasti\nsuuta, niin ettei huutoa kuuluisi. Vahti sidottiin köysiin, suuhun\ntyönnettiin kapula ja niin hänet jätettiin parakin seinään sidottuna\nodottamaan vahdin vaihtoa. Reput selkään ja tulista juoksua\nveneille. Talviteloilleen kumotut veneet käännettiin kohdalleen ja\ntyönnettiin vesille. Samassa täyttyivät ne pakolaisista tullen niin\nlastiin, että partaat vain jäivät pinnan yläpuolelle. Oppineimmat\nsoutajat, jotka olivat kasvaneet Itämeren tai Itä-Preussin suurten\njärvien rannoilla, asettuivat airoihin, ja kohisten halkoivat veneet\ntyyntä Imandran pintaa Ristinientä kohti. Sillä aikaa oli seinään\nsidottu vahtisotilas saanut suukapulan irti. Veneet olivat tuskin\nkilometriäkään rannasta, kun parakilta alkoi kuulua hurjaa huutoa.\nRannalle juoksi joukoittain sotilaita, jotka heti rupesivat ampumaan.\nKuulia vinkui veneiden ympärillä, satoi kuin rakeita tyynen veden\npintaan, mutta vain muutama raapaisi ensimmäisen veneen soutajan\nkäsivartta. Vihdoin olivat veneet kantomatkan ulkopuolella. Mutta\nsamalla näytti uhkaavan vaara toiselta taholta. Niemen takaa, toisten\nparakkien kohdalta, lähti heidän peräänsä neljä venekuntaa sotilaita.\nBraunin tietojen mukaan ei pitänyt olla muita veneitä lähellä.\nPahaksi onneksi oli kuitenkin juuri sinä yönä tullut lappalaisia\nläheiselle muonitusasemalle veneillään poronlihoja tuomaan. Niillä\nlähtivät ryssät ajamaan pakolaisia takaa.\n\nSiinä syntyi hurja kilpasoutu kirkkaana kesäyönä. Henkensä edestä\nkiskoivat Braunin venekuntien soutajat raskaita lasteja. Joka\naironvedolla kohosivat soutajat puoleksi seisaalleen antaakseen\nvedoilleen suurempaa voimaa, toiset työnsivät avuksi. Joka kerta\njännittyivät soutajain lihakset ja jänteet kuin kanteleen kielet, ja\nhiki juoksi virtanaan pitkin selkää. Mutta venäläisillä sattui myös\nolemaan hyviä soutajia, ja sitäpaitsi keveämmät ja parempikulkuiset\nveneet. Välimatka lyheni arveluttavasta. Näytti jo vähän aikaa siltä,\nettä venäläiset ennättävät ampumamatkan päähän, ennenkuin pakolaiset\npääsevät aavalta selältä saarisille vesille, Ristiniemen puolelle.\nJuuri kun veneet olivat kääntymässä ensimmäisen kalliosaaren taa,\nalkoivatkin venäläiset ampua. Mutta matka oli vielä liian pitkä,\njoten osumisen mahdollisuudet olivat pienet. Taitavasti saarien\nsuojia hyväkseen käyttäen pääsivät saksalaiset Ristiniemen rannalle\nilman tappioita.\n\nHe eivät kerinneet vetää veneitä maalle, vaan juoksivat kiireesti\nrantakoivikon suojassa kivien taa, sillä venäläiset ampuivat jo\nlyhyeltä matkalta maihinnousupaikkaan. Jos pakolaisilla olisi ollut\nviisikään kivääriä, olisivat he helposti voineet pitää venäläiset\nloitolla. Yhdellä kiväärillä ja muutamilla panoksilla ei voinut\nasemaa puolustaa. Eikä saksalaisilla ollut suurta haluakaan niissä\noloissa taisteluun, sillä Saksan kohtalo ratkaistiin tärkeämmillä\nrintamilla.\n\nSaksalaiset juoksivat kiivaasti metsän suojassa nientä pitkin\nehtiäkseen laajan erämaan kätköön, ennenkuin ryssät ehtivät niemen\nkapealle kannakselle pakotietä katkaisemaan, mikä näytti olevan\ntarkoituksena. He olivat nimittäin jättäneet vain yhden veneen ja\npari miestä vartioimaan saksalaisten veneitä ja maallenousupaikkaa,\nmutta soutivat kolmella veneellä huimaa vauhtia niemen sivua\nkannasta kohti. Venäläisillä oli lyhyempi matka, sillä niemi oli\nkaarenmuotoinen, ja he olivat lahden puolella. Siinä kaukaisen\nImandran rannikolla oli taas käynnissä tuima kilpailu ja taistelu\nelämästä. Pieni etumatka olisi riittänyt pelastamaan saksalaiset.\nVaikka he juoksivat niin hurjasti kuin jaksoivat, näkivät he\npuitten lomitse, että venäläiset sittenkin ehtivät ennen kapealle,\npuuttomalle kannakselle. Braun, joka johti juoksua, seisahtui\nerään korkean kallion sivulle, aivan lähelle kannasta, ja lausui\nhengästyneenä masentavat sanat:\n\n-- Olemme saarretut.\n\nKiven suojasta he näkivät, että venäläiset nousivat juuri kannasta\nmiehittämään. Seuraukset olivat heille päivänselvät. Venäläiset\ntulisivat kulkemaan ketjussa niemen kärkeä kohti ja ajaisivat heitä\nkuin metsän otuksia vangitakseen heidät viimein niemen kärjessä ja\nsitten -- ampuvat tai pieksävät.\n\n-- Meillä on enää vain kaksi pelastumisen mahdollisuutta, sanoi\nluutnantti. -- Meidän on joko piilottauduttava niemelle niin hyvin,\netteivät ryssät löydä tai palattava maihinnousupaikalle ja vallattava\nveneet, joita ehkä vartioivat heikot voimat.\n\n-- Lähes kolmenkymmenen miehen piilottaminen näin pienelle\nalueelle näyttää mahdottomalta, väitti vääpeli Schönemann, -- eikä\nveneidenkään valtaaminen yhdellä kiväärillä liene helppoa.\n\n-- Muita keinoja ei ole. Takaisin veneille päin! komensi Braun.\n\nJa miesjoukko lähti juoksemaan niemen kärkeä kohti metsän suojassa.\nErään mäen päältä he näkivät, että veneitä vartioi vain kaksi miestä,\njotka luullen saksalaisia aivan aseettomiksi, huoletonna istuivat\nrantakivillä. Ehkä he luulivat, että saksalaiset jo olivat päässeet\npakenemaan mantereelle eivätkä yrittäisikään takaisin veneille.\n\n-- Me yllätämme heidät, kuiskasi luutnantti. -- Jääkää te toiset\ntähän, kunnes me annamme merkin. Me lähdemme Schönemannin kanssa\nottamaan noilta aseet ja veneet. Kannaksen puolelta eivät ryssät ehdi\nvielä tulla, sillä he ovat epätietoisia siitä, olemmeko jo menneet\nniemeltä vai olemmeko vielä täällä.\n\nBraun ja Schönemann hiipivät kuin intiaanit vahtisotilaihin päin,\naukeammilla rinteillä ryömien, mutta puiden ja kivien suojassa\nkyykkysillään käyden. Braunilla oli kivääri valmiina, hänen\ntoverillaan vain puukanki, jonka piti näytellä kiväärin osaa. Suuren\nkiven suojassa he pääsivät lähelle, vain muutaman askeleen päähän\nvenäläisistä, jotka tapansa mukaan puhelivat innokkaasti keskenään\nsamalla käsillään viittoen. Kuiva risu katkesi luutnantin jalan\nalla, venäläiset heristivät korviaan, mutta kun ei mitään kuulunut,\njatkoivat he keskusteluaan.\n\n-- Kädet ylös! karjaisi Braun venäjän kielellä, ojentaen kiväärinsä\nmiehiä kohti ja hypäten toverinsa kanssa aivan sotamiesten eteen.\n\nToinen yritti aluksi tarttua kivääriinsä, mutta nähtyään Braunin\ntähtäävän, kohotti hän kätensä kuten hänen toverinsakin. Vääpeli\nsieppasi kiväärit maasta, ja otti patruunavyöt ja väkipuukot heiltä\npois. Kaikki kävi aivan silmänräpäyksessä.\n\n-- Emme tee teille mitään, jos olette hiljaa ettekä liiku\npaikoiltanne ennenkuin pääsemme järven taa, sanoi luutnantti, joka\naina karttoi turhaa verenvuodatusta.\n\nVenäläiset lupasivat olla paikoillaan. Vääpeli viittasi tovereilleen,\njotka juoksujalkaa riensivät veneisiin. Neljä venettä lähti heti\nrannasta huimaa vauhtia kiitämään lahden yli toiseen niemeen kolmen\nkiväärin tähdätessä rannalla kädet ylhäällä seisovia venäläisiä,\njotka etäämpää katsoen muistuttivat lappalaisten seitoja.\n\nKannaksella hajallaan kuljeskelevat sotilaat huomasivat paon liian\nmyöhään, kun saksalaiset olivat jo puolivälissä selkää. Huutaen\nja meluten juoksivat venäläiset veneisiinsä, ja samalla kuin ne\nsuunnattiin pakenijain perään, avasivat venäläiset tulen, johon\nsaksalaiset kolmella kiväärillään vastasivat. Vaikka välimatka oli\npitkä, vinkuivat kuulat kuitenkin arveluttavan lähellä pakolaisten\nveneiden ympärillä. Sotilas Berg haavoittui lievästi olkapäähän,\nvarusmestari Schmied sai kuulan käsivarteensa. Saksalaisille näytti\ntulevan useampia osumia, sillä kahdessa veneessä syntyi hämminkiä.\nVenäläiset muuttivat suuntaa ehättäen maalle niemen kainaloon\nsaksalaisten tarkan tulen alaisina.\n\nPakolaiset pääsivät maihin ilman pahempia vaurioita ja juoksivat\nerämaan koskemattomiin metsiin, mistä takaa-ajajat eivät heitä\nlöytäneet. Läheiseltä vaaran laelta he näkivät Imandran aavain\nselkien leviävän aamuauringon valossa ja Ristiniemestä kolmen veneen\npyrkivän Muurmanninradan parakkeja kohti.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKunnioitusko itse valtakunnan rajaa kohtaan vai rajantakaisten\nnaapurien karttaminenko lienee ollut vaikuttamassa siihen,\nettä koillisrajamme molemmin puolin on laaja, asumaton erämaa,\nkymmenpenikulmainen, koskematon kiveliö, jossa ihminen harvoin\ntapaa ihmisen ja jossa karhut ja muut suuremmat pedot ovat\nlöytäneet viimeisen turvapaikkansa paetessaan joka puolelta\nsaartavan kulttuurin tieltä. Maanmittarin nauha ei ole sitä\nkaikkialta mitannut, pienemmille järville ja soille ei ole kukaan\nvielä nimiä antanut, ja vain harvoissa paikoissa johtaa kaitainen\npolku niiden läpi toiseen valtakuntaan. Moni outo, joka omaan\nvaistoonsa ja osaamistaitoonsa luottaen on ylpeänä lähtenyt\nniiden läpi taivaltamaan, ei ole koskaan määräpaikkaan saapunut.\nVuosien perästä näitä synkkiä saloja kiertelevä metsästäjä tai\nporojen hakija on löytänyt luurangon, jonka lahonneet sormet ovat\npuristaneet paperilappua tai tuohta, johon vainaja on kyhännyt\nviimeisistä vaiheistaan kertomuksen kuin testamentiksi muille\nkiveliön kävijöille. Vain lappalainen, erämaan ja tunturin poika, ja\nuudisasukas sitä tarkemmin tuntevat ja osaavat sen oikkuja seurata.\n\nNuortijoen, Tuntsan ja Kuntsajoen halkomaan erämaahan eksyi\nmaailmansodan aikana moni itävaltalainen tai saksalainen sotavanki,\njoka sen läpi yritti karata Muurmannilta omaan maahansa. Ken pääsi\nSuomen uudisasunnoille saakka, hän oli pelastunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKruununtorppari Taipale, itsekin sydänmaan asukas, oli lukemattomia\nkertoja kulkenut tämän rajaerämaan halki, kuljettanut tavaraa ja\nopastanut ihmisiä puoleen ja toiseen eikä ollut milloinkaan eksynyt.\nEnsi kertaa piti hänen kuitenkin nyt opastaa sotavankeja, kun hän\nBraunin parakilla lupasi tulla sovittuna päivänä Ristiniemen tyvelle.\n\nRaskain kantamuksin riensi Taipale kaksi päivää, urvahtaen vähän\nyösydännä nuotiotulen ääressä, kunnes vihdoin näki edessään Imandran\nulapat. Oli ilta. Jännittyneenä katseli hän järven yli, pääsivätkö\npakolaiset matkaan. Parakilta nousi savu kohtisuorana patsaana\ntyyneen, autereiseen ilmaan.\n\n-- Siellä kai keitetään illallissoppaa sotavangeille puolimädänneestä\npuhvelinlihasta tai kuivatuista Jäämeren turskista! tuumi itsekseen\nTaipale.\n\nSiinä rantakivellä istuessaan johtuivat hänen mietteensä maailman\npolitiikkaan ja sotaan. Miksikä kansa on taistellut kansaa,\nvaltakunta valtakuntaa vastaan? Eikö maata ole kylläksi kaikille? --\nOlisi sitä ainakin täällä Lapin sydänmailla. Miljoonittain on miehiä\nsodan verisillä poluilla. Isät on temmattu lapsilta ja sulhaset\nmorsiamilta. Sekä voittajat että voitetut kärsivät koti-ikävää. Jos\nkysyt noilta raakalaisen näköisiltä kirgiiseiltä, mitä he eniten\ntoivovat, niin he vastaavat empimättä: vapautta ja kotiin pääsyä.\nMonen kyyneleen hän oli nähnyt vierivän sotavangeiltakin ikävän\ntähden. Ei kai ollut synti auttaa heitä kotimaahansa, kansansa ja\nomaistensa luo. Ja maksoivathan ne oppaitten vaivat...\n\nPuoliyön tienoissa hän näki saksalaisten lähtevän venäläisten\nveneiden seuraamina, rantapensaikon suojasta hän seurasi taistelua\nja näki viimein saksalaisten pääsevän maihin. Maihinnousupaikkaan\noli pitkä matka. Hän lähti kiertämään sinne rannikkoa pitkin, mutta\nkun hän tuli veneiden luo, ei hän tavannut ketään. Hän kierteli sen\nyön lähiseudun metsissä, löytämättä pakenevia. Aamulla hän palasi\nuudestaan Ristiniemen tyvelle eikä tavannut aluksi jälkeäkään, mutta\ntarkemmin katseltuaan hän näki seipään nenässä tuohikäppyrän. Sen\nsisäpuolelle oli kirjoitettu seuraavat sanat:\n\n\"Menemme suoraan lounaaseen. Braun.\"\n\nSe ei ollut Taipaleen mielestä oikea suunta, eikä ollut lainkaan\nviisasta lähteä sinne omin neuvoin niin suuren miesjoukon kanssa ja\nluultavasti ilman ruokaa. Pelkäsivätkö he ryssien palaavan etsimään\nheitä vai luulivatko hänen pettäneen lupauksensa? Miten löytää heidät\nsydänmaalta? Näissä mietteissään Taipale lähti aamupäivä-auringon\nlämpimästi paistaessa ja inisevien sääskiparvien piirittäessä\nastelemaan lounaaseen päin. Sääskien tähden piti hieroa vyöllä\nroikkuvasta pullosta uutta pikiöljyä kasvoihin, jotka ennestäänkin\nolivat ruskeat kuin tervaskannon kylki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi oltu Lapin erämaissa ennen nähty sellaista matkuetta kuin oli\nse saksalaisten pitkä jono, joka kiireesti lähti Imandran rannalta\npainumaan ikuisten metsien kätköön. Siinä oli miestä Pohjois-Saksan\nmäkimailta, uuraita talonpoikia, jotka sota oli auralta riistänyt;\nsiinä työläisiä Magdeburgin sokeritehtaista, käsityöläisiä ja\nkonttoristeja Kölnin ja Berliinin suurkaupungeista, miehiä, joille\nmaalais- ja varsinkin erämaan elämä oli ennen sotaa ollut vierasta.\nSiinä oli muutamia oppineita, alempia upseereja sekä sotapappi\nGottleben, jolla oli aina antaa miehille lohdutuksen ja rohkaisun\nsanoja. Niin erilaisista oloista kuin he olivatkin, oli sotilaselämä\nja sotavankeus muovaillut heitä saman kaavan mukaan.\n\nSotavankeus tekee yleensä mielet masentuneiksi ja apeiksi, mutta\nvarsinkin Kuollan niemimaalla, jossa pitkä talvinen pimeys ja\ntavaton pakkanen painostavat muun kurjuuden lisäksi, olivat\nsotavankien ruumiin- ja sielunvoimat lamaantuneet. Nämä vapauden ensi\ntuulahdukset, joita erämaa tuntui henkäilevän, saivat kuitenkin monen\nsilmät loistamaan ja melkeinpä iloinen puheen sorina kuului metsässä\nkiemurtelevasta mieskaravaanista.\n\n-- Deutschland, Deutschland, über alles -- alkoi rohkaisevasti\nsotapappi, ja pian kaikui tämä mahtava, innostava laulu voimakkaana\nmiesjoukosta -- luultavasti ensi kerran Lapin erämaissa --, ja kaiku\nkiiri aamukosteuden kannattamana tunturista tunturiin.\n\nLaululla tahdottiin myös kutsua opasta, Taipaletta, jos hän oli\ntullut, sillä laulu voisi kuulua Ristiniemen tyvelle saakka.\nKorkealla, matalametsäisellä aholla odotettiin ja huudettiin, mutta\nihmisääntä ei kuulunut. Kurjet vain vastailivat läheiseltä nevalta\nja metsäpurolta kuului hanhien kaakatus. Kun opasta ei parisen\ntunnin odotuksen ja huutelujen jälkeen näkynyt, palasivat Braun ja\neräs sotilas Ristiniemelle ottamaan selkoa Taipaleesta ja samalla\nkatsomaan, tulevatko ryssät ajamaan takaa suuremmilla voimilla.\nPääjoukko jäi aholle odottamaan.\n\nLähetit eivät löytäneet Ristiniemeltä merkkiäkään oppaasta, mutta\nBraun kirjoitti tuohikäppyrään suunnan, mihin aikoivat vaeltaa, ja\nasetti käppyrän kepin nenään rannalle. Masentunein mielin palasivat\nmiehet tovereittensa luo ja vakuuttelivat, ettei suomalainen ollut\npitänyt lupaustaan.\n\nÄskeinen innostus alkoi miehistä haihtua. Painostava tunne hiipi\nsijaan, sillä erämaan suuruus ja autius vaikuttaa ensin vapauttavasti\nja nostattavasti, erämaa ottaa aluksi kuin avosylin vastaan sinne\npaenneen, mutta myöhemmin se voi olla armottomampi kuin pahin\nvihollinen.\n\n-- Täällä nyt harhailemme kuin ennen israelilaiset korvessa\ntietämättä tarkemmin matkan suuntaa ja vielä ilman ruokaa, valitteli\nentinen kölniläinen autonkuljettaja.\n\n-- Mutta Herra johdatti Israelin lapsetkin korvesta Kanaanmaahan,\nhuomautti sotapappi.\n\n-- Varusmestarillamme ja kokillamme ei liene nyt liikaa työtä täällä\nkiveliössä, veisteli vääpeli.\n\n-- Ihan ensiksi on ruokatavaroistamme tehtävä luettelo ja\nsäännösteltävä annokset, sanoi luutnantti. -- Syötävä on myöskin\nennenkuin matkalle lähdetään.\n\nPian oli ruokatarpeet katseltu ja arvosteltu. Varusmestarilla oli\nseinällä kuivattu, vanhaa viulua muistuttava poronlapa, jonka hän\noli löytänyt lappalaisten veneestä. Toisilla oli lisäksi muuan\nlimppu, suolaa ja pari kuivattua turskaa. Kun siinä sitten eväitä\nalettiin maistella, loppuivat ne samalla, ja miehet jäivät sittenkin\nnälkäisiksi.\n\n-- Tällä syönnilläkö aiomme taivaltaa kymmenpenikulmaisen, tiettömän\nsydänmaan yli? huomautti joku joukosta.\n\n-- Meillä on kolme kivääriä ja toistakymmentä kuulaa. Minä luotan\nniihin enemmän kuin pieneen eväslaukkuun. Olen kuullut, ettei mies\nkuole nälkään Lapinkaan metsissä, jos hänellä on mukana pyssy,\npuukko, tulitikut ja suolaa, väitti luutnantti.\n\n-- Ei taida yksi mies kuolla nälkään, mutta tällaiselle joukolle ei\npyypaisti riitä, lisäsi edellinen puhuja.\n\nAuringon ja kellon avulla määrättiin siinä matkan suunta, ja kohta\nkumisi taas kuiva, kanervainen aho miesjoukon anturoiden alla. Aluksi\nhe aikoivat taivaltaa edessä kohoavaa tunturia kohti, joka kuin\nmajakkana nosti päätään pienempien vaarojen ja mäkien yli.\n\nAho muuttui vetiseksi korveksi, sen takana levisi laaja, laiteiltaan\nkääkkyräpetäjiä kasvava, keskeltä rimpinen suo, muuan laajoja Lapin\naapoja. Niiden yli ei tahdo päästä muu kuin kevyt, suurikenkäinen\nlappalainen, joka joustavin, kepein askelin kuin sivumennen koskettaa\nniiden hyllyvään kamaraan ja joka osaa valita lujimman turvemättään\ntai raatteen juuren askeltensa alle. Outo kulkija niihin vajoo.\nNiinpä saksalaisemmekin kahlailivat ensin vyötäreitään myöten\nlettosuon rimmissä, kunnes oppivat sen oikut ja tavat. Se oli\nväsyttävää matkaa, yhtämittaista kiertelemistä ja kaartelemista.\nRimminharjoja myöten päästiin pitkälle, melkein suon toiseen laitaan,\nkun nämä Lapin luonnon valmistamat sillat yht'äkkiä loppuivat.\nMiesten täytyi taas palata suon toiseen laitaan ja valita uusi\nharjanne. Taiteilija Haase vajosi hetteeseen kainaloitaan myöten.\nTämän mutakylvyn jälkeen piti hänen äärimmilleen ponnistaa voimiaan\npysyäkseen toisten rinnalla. Keripukin jäykistämät jäsenet eivät\nenää totelleet miehen tahtoa. Jalat retkahtelivat, mies horjui kuin\nhumalainen ja kaatui usein tai istahti vapaaehtoisesti levähtämään\nrahkamättäille.\n\nSuo vaihtui viimein kovemmaksi rämeeksi, se rajoittui taas\nkangasmaihin, joilla kulku oli helpompaa. Iltamyöhällä saapui\nmatkue korkean Ahventunturin liepeille. Siinä oli pakostakin\nlevättävä, yövyttävä nuotiotulille. Miehet heittäytyivät pehmeälle\nkarhunsammaleelle ja olisivat kai heti nukkuneet, huolimatta suolia\nkurnivasta nälästä, jolleivät miljoonat sääsket olisi hyökänneet\nverottamaan heidän muutoinkin vähäistä verimääräänsä. Kuivista\nkelopuista tehtiin nuotiot. Niiden tervassavu karkoitti itikat, ja\ntulen lämmössä kuivuivat kastuneet vaatteet ja jalkineet.\n\nJoku miehistä yritti siinä vitsailla, muistutellen mieleen Berlinin\nsileitä katuja ja upeita ravintoloita, mutta häneen kohdistettiin\nvihaisia silmäyksiä. Toinen yritti laulaa, mutta sävelet tyrehtyivät\naivan alkuunsa. Siinä nuotion lämmössä arvioitiin tilannetta puolelta\nja toiselta, kunnes uni, kaikkien lohduttaja, valtasi seurueen. Kumea\nkuorsaus ja tasainen hengitys kuului vain nuotiopuiden paukahdellessa\nhiljaiseen yöhön. Uteliaat, punapyrstöiset kuusankanärhit hyppelivät\nvain ympärillä tutkistellen, onko jäänyt aterian tähteitä. Ja\nsuurisilmäinen huuhkaja, tummien metsien filosofi, iltalennollaan\nistahti läheisen kelohongan latvaan ihmettelemään outoa näkyä.\nSaatuaan savun hajua sieraimiinsa se lensi pois kuulumattomasti\nyöhuurujen peittämään kuusikkonoroon.\n\nNuotiot olivat hiiltyneet ja sammuneet, kun miehet haukotellen,\nkankein jäsenin ja kylmästä väristen nousivat maavuoteiltaan.\n\n-- Nouskaapa, pojat, aamukahville, sanoi leikkivästi Sonntag, entinen\nteurastaja Danzigista.\n\n-- Joko makkarasi ovat paistuneet, pisteli toinen.\n\n-- Tässä ei ole leikin sijaa. Kuoleman luurankomies meille pahasti\nirvisteli yöllä unissani, huomautti Haase.\n\nTaitaa se irvistellä päivälläkin, jollemme saa mitään suuhun\npantavaa. Eilen emme soilta saaneet mitään ammutuksi. Nyt on tämän\ntunturin tienoilta koetettava etsiä jotakin isompaa saalista, lisäsi\nluutnantti.\n\nRoviotulet sytytettiin uudelleen. Gottleben piti lyhyen, hartaan\naamurukouksen. Nöyrinä kuuntelivat miehet sitä aamu-usvien vielä\nleijaillessa leiripaikan sivulla kiemurtelevan puron varsilla.\nKoskaan ennen he eivät olleet sillä antaumuksella yhtyneet\n\"isämeidän\" sanoihin: \"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen\nleipämme.\"\n\nYhteisen neuvottelun mukaan lähdettiin miesjoukolla etsimään jotakin\nravinnoksi kelpaavaa. Braun kiipesi kivääreineen parin toverin kanssa\nAhventunturille tarkastelemaan, oliko peuroja tai muuta riistaa sen\nkaljuilla rinteillä. Hänen piti tutkia sen huipulta myös maisemia,\njotta voitaisiin kiertää pahimmat esteet: järvet, joet, ja suuret\nsuot. Pääjoukon oli kerättävä metsävyöhykkeeltä kaikki, mitä oli\nravinnoksi kelvollista: sammakoita, sopuleita, lintujen munia y.m.\nKivääreillä sai ampua vain isompaa riistaa, kun luoteja oli vähän.\nVarusmestarin ja kokin oli jaettava saalis tasan kaikille sitten, kun\nkaikki olivat palanneet leirille.\n\nKorkean kulttuurin keskellä kasvaneet saksalaiset oli kohtalo ja\nerämaan tyly luonto alentanut keräilyasteelle, elämään luonnon\nvarassa, kuten Australian alkuasukkaat.\n\nAhventunturilta avautuivat Braunin ja hänen tovereittensa eteen Lapin\nerämaat laajoina ja suurpiirteisinä. Pohjoisessa kohosi tuntureja\ntoinen toisensa takaa, ulommaiset häämöttäen valkealakisina kuin\npoutapilven reunat autereen harson läpi; idässä lepäsivät Imandran\nauringossa välkkyvät selät tunturimaiden välissä, lounaassa pitkä\nTolvantojärvi ja kymmenittäin muita järviä, joita havumetsäiset,\ntummat vuoret, selänteet ja ruskeat suot ympäröivät, mutta kaukana\netelässä levitteli Valkeameri lahtivesiään. Niin pitkälle kuin silmä\nkantoi ei näkynyt ihmisasuntoa, ei merkkiäkään luomakunnan herrasta,\nlukuunottamatta omia nuotiosavuja; siinä vuoren juurella kohosivat\nne ensin suorina patsaina, sitten leviten savulavaksi tyynessä\nilmassa. Näköala oli suurenmoinen. Sanattomina katselivat sitä\nsaksalaiset hetkisen ja paremmissa olosuhteissa he olisivat jääneet\ntunturille koko päiväksi. Täällä lähempänä taivasta, lapinvuokkojen,\nsianmustikan, kurjenkanervan ja napapajun peittämällä tundran\nmatolla olisi ollut niin mukava loikoilla raittiissa, puhtaassa\ntunturi-ilmassa.\n\nRinnettä laskeutuessaan löysivät he tunturimetsäkanan eli kiirunan\npesän. Aivan jalkojen juuresta, variksenmarjavarpujen reunustaman\nkehyksen sisältä, pyrähti emo, lensi palasen matkaa ja juoksi\nsitten matalana kuin siipisato vietellen suuria vihollisiaan. Mutta\nahnaina kahmivat nuo oudot jättiläiset pesästä kirjavat munat, sillä\nhe tiesivät niiden sisältävän hiukan elämän salaperäistä voimaa,\njoka tosin oli varattu pitämään huolta uuden elämän syntymisestä\nlintumaailmassa, mutta jonka kohtalo oli nyt määrännyt hiukan\nlisäämään väsyneiden pakolaisten voimia.\n\nHätäillen kierteli kiirunaemo varvikossa aivan kulkijain jaloissa\nsaatellen heitä jonkun matkaa. Kun se vihdoin salaa kaartaen juoksi\npesälleen, näki se vain tyhjän, pyöreän syvennyksen. Se muistutti\nammottavaa silmäkuoppaa, josta korppi on juuri silmän kaivanut.\nEmo katsoi hetken lamaantuneena hävitystä -- suvun jatkaminen ei\ntaas tänäkään kesänä ollut onnistunut. Edellisenä kesänä oli naali\nhautoma-aikana kavalasti hyökännyt ja syönyt munat; vähällä oli emo\nitsekin joutua naalin saaliiksi. Kolkosti nauraen kuin mielipuoli\nliiteli kiiruna saksalaisten ohi alas metsävyöhykkeelle.\n\nJyrkkää, sileäksi hiottua kallion rinnettä laskeutuessaan näki\nluutnantti näyn, joka sai sydämen kiivaasti sykkimään.\n\n-- Seis, pojat! kuiskasi hän tovereilleen viitaten tunturille päin.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat kahden harjanteen väliseen noroon,\nmissä kolme isoa, tummakylkistä eläintä juoksi vuoren laelle.\n\n-- Peuroja! kuiskasi Braun.\n\nEtumaisena tolvasi haarasarvinen hirvas ja sen jälessä vaadin\nvasikkoineen, niin että silkinhieno, uusi kesäkarva välkkyi auringon\npaisteessa.\n\nKyyrysillään, pensaiden ja kivien suojaa etsien seurasivat luutnantti\nja toinen hänen kiväärillä varustetuista tovereistaan eläimiä\ntunturin laelle, päästäkseen ampumamatkalle. Kalliokummun takaa\nhe varovasti tähystelivät eläimiä, jotka olivat heidän silmistään\nhetkeksi kadonneet mäen taa. Peurat eivät vielä olleet huomanneet\nvainoojiaan. Rauhallisesti ne söivät tunturi-yrttejä kiväärin\nkantaman päissä. Kun metsästäjät juuri yrittivät asettaa kiväärejään\ntähtäysasentoon, kohotti hirvas turpansa, sieraimet laajentuivat,\nja silmänräpäyksessä loikkasi se rinteen alle, niin että haaraiset\nnahkasarvet vain vilahtelivat kallion takaa. Peuravaadin seurasi\nperässä roukuen vasikalleen, joka vitkastellen yritti perästä. Mutta\nsilloin pamahtivat kiväärit, ja gasellia muistuttava siro eläin teki\nkorkean hyppäyksen kalliolta, pudoten kuolleena sen taakse.\n\nAmpujat olivat ensin epätietoisia, olivatko kuulat osuneet. Paikalle\njuostuaan he löysivät saaliinsa hengettömänä kallion alta.\n\n-- Nyt on meillä ruokaa ainakin täksi päiväksi.\n\n-- Tämmöistä paistia ei tarjota Berlininkään ravintoloissa.\n\nSillä aikaa pääjoukko samoili tunturin alusmetsissä, mutta saalis\noli niukka. Kelohongasta, entisestä pyöreäreikäisestä palokärjen\npesästä he löysivät telkän munat ja puron varrelta huuhkajan tappaman\njäniksen, josta parhaat lihat oli jo kaluttu. Siinä koko saalis.\n\nHuolestuneen näköisinä istuivat sotilaat nuotiolla, kun Braun saapui\ntovereineen kantaen korennolla sievää eläintä. Mielihyvän tunne kulki\ntuulahduksena miesjoukossa.\n\n-- Metsäkaurisko? kysyi joku.\n\n-- Etkö tiedä, ettei metsäkauriita ole Suomessa? Tämä on Lapin\nkaunein eläin, metsäpeuran vasikka, selitti luutnantti.\n\nKun eläin oli nyljetty, paistettiin sen lihaa suurissa vartaissa\nnuotiotulella ja siroteltiin suolaa päälle. Hyvältä maistui mehevä\npaisti nälkäisille miehille. Syödessä pakistiin elämän kysymyksistä.\n\n-- Kummallinen on tämä olemassaolon taistelu, aloitti filosofiaa\nlukenut, hintelä göttingeniläinen ylioppilas, -- kun toisen kuolema\non toisen elämä.\n\n-- Elämä riippuu usein hiuskarvasta, silmänräpäyksestä ja naurettavan\npienestä seikasta, lisäsi Haase.\n\n-- Jos olisimme olleet hiukan hitaampia tähtäämään tai hiukan\nhuonompia ampumaan, niin emmepä nyt tässä söisi peuranpaistia.\nNälkäkuolema olisi meille irvistellyt ainakin pari päivää aikaisemmin\ntäällä Lapin erämaissa, jatkoi peuraa ampumassa ollut sotilas Möller.\n\n-- Tai jos sillä peurahirvaalla ei olisi ollut niin tavattoman tarkka\nvainu, niin olisipa meillä paistia moneksi päiväksi, väitti Braun.\n\n-- Olemassaolon taistelussa heikot häviävät voimakkaampien,\netevämpien ja oloihin sopivampien tieltä. Ne, jotka ovat parhaiten\nsopeutuneet ympäristöönsä, jäävät sukua jatkamaan, ja niiden\nominaisuudet siirtyvät perintönä jälkeläisiin. Niin kehittää\nympäristö kasvi- ja eläinlajeja ja myöskin ihmistä, sanoi Darwinin\nkehitysopin hengessä kasvanut jenalainen maisteri.\n\n-- Eläimiin ja kasveihin nähden voivat kehitysopin teoriat pitää\npaikkansa, sanoi sotapappi, mutta ihminen, luomakunnan herra, ei\nkuulu samaan sarjaan. Hänen kehitystään ja kohtaloltaan ohjaa Jumalan\nsormi.\n\n-- Miksi ihminen tekisi poikkeuksen? Sivistyneissä oloissa tosin\nyhteiskunta koettaa lieventää olemassaolon taistelun ja kehityslakien\nankaruutta, mutta yleispiirtein pitää sekä yksilöihin että koko\nkansoihin nähden paikkansa: heikot sortuvat vahvempien ja etevämpien\ntieltä, väitti ylioppilas.\n\n-- Vaikka olemme urhoollisen Saksan armeijan sotilaita, jatkoi\nmaisteri -- olemme täällä napapiirin takaisilla sydänmailla\naseettomina avuttomia kuin lapset. Asestettujen venäläisten\nedessä olimme eilen kuin riistaa, kuin peuralauma metsästäjäin\ntakaa-ajamana. Vain äärimmäinen neuvokkuus pelasti meidät. Täällä\nmetsissä, Lapin eläinkunnan keskellä, jaamme taas vahvemman oikeutta.\nJos vähillä aseillamme onnistumme saamaan ravintoa, jos jaksamme\ntaivaltaa näiden kiveliöiden halki, niin olemme pelastetut --\njollemme kaikki, niin ainakin vahvimmat.\n\n-- Ja isänmaamme, koko suuri Saksan valtakunta, taistelee nyt mitä\nkatkerinta olemassaolon taistelua. Siitä riippuu kansamme menestys,\nsiitä, ketkä määräävät tulevaisuudessa Euroopan kehityksen. Voittaja\nsen tulee määräämään. Miljoonat ovat ne tekijät, joista isänmaamme\nkohtalo riippuu, mutta usein näennäisesti pienet seikat voivat\nolla kohtalokkaita; esim. pieni lisä urhoollisuutta ratkaisevalla\nhetkellä, pieni neron välähdys johtavan päällikön aivoissa voi tuoda\nvoiton, selitteli ylioppilas.\n\n-- Siis eteenpäin, toverit! Saksan sotajoukko tarvitsee kipeästi\nsenkin lisän, minkä tuomme me, jotka taisteluiden vasta alkaessa\njouduimme pois riveistä, komensi luutnantti.\n\nAterian tähteet korjattiin tarkoin laukkuihin, nuotiot sammutettiin,\nja niin painui taas virkistynyt, uusilla voimilla ja elämisen\nmahdollisuuksilla varustettu miesjoukko tummien metsien kohtuun.\nKuusankanärhit, jotka vesissäsuin olivat oksilta katselleet\nhimoiten tuoretta lihaa, liitelivät peuravasikan suolille ahmimaan\nrasvakudosta. Korppi tunsi kaukaa raadon hajun, lensi nuotiolle\nröyhkeästi karkoittamaan pienemmät pöytätoverinsa, mutta kettu, jolla\nsattui olemaan pesänsä läheisessä hiekkaharjussa, lähestyi paikkaa\nvarovasti hiiviskellen, ajoi korpin puuhun ja kantoi suolet pesäänsä\nriiteleville pennuilleen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSamoihin aikoihin kun saksalaiset asettuivat yötulilleen\nAhventunturin juurella, saapui Taipale Koutaoivin laelle\ntarkastelemaan näkyisikö mistään pakolaisten nuotiosavua.\nKallionkielekkeellä levähtäessään ja katsellessaan kaikille\nilmansuunnille hän näki heikon savupatsaan kohoavan tunturin alla\nkuusimetsän kätkössä piileilevän järven rannalta. Hän tuli iloiseksi\ntästä näystä, koska hän luuli saksalaisten siinä yötään viettävän,\nja lähti kiireesti astelemaan savua kohti, joka näytti nousevan\naivan läheltä. Tottuneena tunturien kävijänä tiesi Taipale sinne\nolevan matkaa ainakin viitisen kilometriä, vaikka outo olisi sen\narvioinut vain kahdeksi, sillä tuntureilta katsoen näyttävät matkat\nlyhyemmiltä, kuin ne todellisuudessa ovat.\n\nKesti astella toista tuntia ennenkuin Taipale pääsi järven rannalle.\nNuotiota lähestyessään näki hän mielipahakseen, etteivät savulla\nolijat olleet saksalaisia, vaan kaksi lappalaista, ukko ja akka,\njotka jalkainsa päällä istuen söivät kalakeittoa tuohiropeesta.\n\n-- Tierv! tervehti Taipale. Lappalaiset ensin vähän säikähtivät, kun\nkorvesta työntyi mies aivan hiljaisimpana sydänyön hetkenä.\n\n-- Tierv! vastasi ukko, joka heti tunsi Taipaleen.\n\n-- Ka, Mahtveihan se on. Kuinka sinä näin kauas Imandralta olet\ntullut kalastamaan?\n\n-- Tämähän on minun vanha kalaveteni. Tuolla niemen takana on minun\n'njollani', jossa kaloja säilytän. Ja mitäpä meillä lappalaisilla on\nenää siellä Imandralla tekemistä. Sinnehän on tullut kaiken maailman\nkansoja. Taannoin kävin siellä rautatiellä ja siellä oli ihmisiä kuin\nsääskiä. Aikonevatko oikein asettua sinne elämään?\n\n-- Eivät aio. Viimeyönäkin lähti sieltä karkuun kymmeniä miehiä.\nOletteko nähneet karkulaisia näillä mailla?\n\n-- Vai lähtivät... Menisivät kaikki, kun menemään alkavat. Emme ole\nnähneet, mutta muutama tunti sitten kuulimme ammunnan Ahventunturilta\npäin. Se oli kova paukahdus.\n\n-- Siellähän ne ovat, päätteli Taipale itsekseen mainitsematta\nkoltille toimestaan mitään.\n\nSyötyään vahvasti siikakeittoa ja juotuaan teetä päälle sanoi hän\nlappalaisille hyvästit ja lähti astelemaan Ahventunturia kohti.\n\nSaksalaiset olivat jo lähteneet, kun sammuneelle nuotiolle saapui\nTaipale, joka lähimmältä vaaralta oli nähnyt savut, rientänyt niitä\nkohti, mutta tullut taas liian myöhään. Hän huusi äänensä käheäksi,\nmutta otti sitten valmistamansa tuohitorven, kiipesi mäelle korkeaan\nhonkaan ja puhalsi torveen, niin että poskilihakset pingoittuivat, ja\nsilmät pyöreinä pullistuivat kuopistaan. Mitään vastausta ei kuulunut.\n\nAuringon painuessa pohjoiselle taivaanrannalle päätyivät saksalaiset\nTolvantojärven liepeelle. Vaikka oli kuljettu pitempi matka kuin\nedellisenä päivänä, olivat useimmat jokseenkin reippaita. Sairas\nHaase oli vain perin uupunut; häntä oli pitänyt odotella ja lopulla\nkantaakin.\n\nJärven ruohoiselle rantaäyräälle tehtiin taas tulet ja syötiin\nillalliseksi aamuisen aterian tähteet sekä paistettu ukkometso,\njoka oli matkan varrelta ammuttu. Riittämätönhän se ateria oli\nniin suurelle joukolle; sen näki siitä tarkkuudestakin, millä liha\npeuranluista kaluttiin ja säretyistä sääriluista ydin imeskeltiin.\nSonntag pahoitteli sitä, että peuranvasikan nahka oli heitetty pois.\nHänen mielestään se paistettuna olisi ravinnoksi pätenyt. Lepo,\nnuotioiden lämpö ja kaunis ilta viihdyttivät sentään mieltä. Kaunis\noli Tolvantojärven maisema, joka siinä saksalaisten edessä levisi\nneitseellisenä kesäyön runollisessa valaistuksessa. Taiteilija Haase,\nvaikka sairas ja väsynyt, otti piirustuskirjansa ja piirteli maisemia\ntutkien myöskin kesäyön niille antamaa väritystä.\n\n-- Etkö nuku jo, Haase, huomautti Sonntag.\n\n-- Me taiteilijat palvelemme ja etsimme ikuista kauneutta, missä sitä\ntavannemmekin. Kauneuden jumala on sitä sirotellut kaikkialle. Me\ntaidemaalarit etsimme sitä sekä muodoista että väreistä. Täälläkin\nLapin erämaissa on runsaasti luonnon koskematonta kauneutta, jota\nvarsinkin kulttuuripiireissä kasvanut janoaa. Katsohan tätäkin\nunelmoivaa kesäyön maisemaa! Mikä muotojen sopusuhtaisuus, mikä\nruusuhohteinen kuulas valaistus, jossa varjot ovat melkein hävinneet!\nSyvät rotkojen pohjatkin tuon vastapäätä kohoavan tunturin rinteessä\nnäkyvät niin selvinä. Taitelijalle ei tarjota monesti tällaisia\nnäkyjä...\n\nNiin puhui Haase ja piirteli maisemaa vapisevalla kädellään. Mutta\npian väsyi sairas käsi...\n\n-- Minä tulen tänne uudestaan, huokasi hän masentuneena.\n\n-- Jos meillä olisi vene ja verkko, niin takaisinpa että pian olisi\nmaukas kalapaisti joka miehelle, virkkoi Hahn, entinen kalastaja\nMauer-järveltä.\n\n-- Kalastus jääköön toisiin aikoihin. Eipä ole mahdotonta,\nettä kerran rauhallisten olojen palattua tulen tänne Lappiin\nurheilukalastajana, lisäsi maisteri.\n\nJärven tyynellä pinnalla väreili ja poreili erilaisia kalaparvia.\nMuikut pistelehtivät suurissa laumoissa, paikkapaikoin kuin rakeita\nolisi satanut. Niiden ympärillä karehti lohia selkäevät vedenpintaa\nviiltäen. Joku niistä kimmahti silloin tällöin korkealle ilmaan\nja silloin kuului läiskähdys kuin laudalla veteen lyötäessä.\nRantakareilla hyppeli harjuksia nappaillen päiväkorentoja, jotka\niloisen häätanssinsa jälkeen istahtelivat veteen. Mutta eivätpä\nlohetkaan saaneet rauhassa herkutella hopeakylkisillä muikuilla,\nsillä korkealla ilmassa leijaili kalasääski kirkuen. Nuolena\npudottautui se järveen posahtaen kuin suuri kala olisi hypännyt.\nKoukkuiset kynnet iskivät syvälle lohen selkärankaan, ja samalla\nkalasääsken siivet läiskyttelivät epätoivoisesti vedenpintaa. Mutta\nlohi oli suurempi ja voimakkaampi kuin kalasääski oli arvioinut. Se\nei heti lähtenytkään ryöstölinnun mukaan omasta valtakunnastaan, vaan\nvoimakkaalla pyrstöllään meloi vettä kaikin voimin koettaen viedä\nkalasääskeä mukanaan syvyyteen. Siinä syntyi siis hetkisen kestävä\ntaistelu elämästä.\n\nSaksalaiset nousivat innostuneina katselemaan heille harvinaista,\nmutta erämaassa jokapäiväistä murhenäytelmää.\n\n-- Kumpi voittaa? Kumpi saa elää?\n\n-- Lohi voittaa.\n\n-- Lyön vetoa, että kalasääski voittaa.\n\n-- Lohi vie sen mukaansa, mutta kalasääsken häviöön on sen oma syy,\nkun ei arvostele paremmin, mihin kyntensä iskee. Ei ole koskaan\niskettävä vahvempaansa.\n\nLohi väsyi ennen. Kun kalasääski sai enemmän ilmaa siipiensä\nalle, kohosi lohi sen kynsissä ilmaan. Raskaine taakkoineen aikoi\nkalasääski lentää leirin yli, mutta Schönemann sieppasi kiväärin ja\nampui, kun se oli kohdalla. Lävistetyin rinnoin putosi petolintu\nnuotion viereen, lohen vielä liikahdellessa kuolleen linnun kynsissä.\n\n-- Mestarilaukaus! -- huudahtivat miehet.\n\n-- Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.\n\n-- Pitihän auttaa vedenalaista, kun ilmalaiva iski sen niskaan,\nilkamoi vääpeli.\n\nJo sinä iltana syötiin paistettu, parikiloinen lohi, mutta kalasääski\nsäästettiin ja sen sitkeä liha aiottiin syödä vasta nälkäkuoleman\nuhatessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunturin rinteellä, kelohongan latvassa oli kuivista oksista kyhätty,\nmuuripataa muistuttava, musta pesä. Siinä kalasääsken pojat sinä yönä\nturhaan odottelivat illallisruokaansa: mehevää kalaa, sorsapaistia\ntai paremman puutteessa sammakkoa. Levottomina ne aukoivat keltaista\nsuutaan tähystellen joka taholle ja kuulostaen, mistäpäin emo\nlentää. Turhaan ne odottelivat vielä seuraavankin päivän. Viimein\nalkoivat ne liikkua levottomina pesässään ajellen toisiaan takaa\nja raadellen koukkunokallaan, niin että untuvat pölisivät ja veri\nvirtasi haavoista. -- Ne aikoivat syödä toisensa. -- Vuoronperään ne\nhyökkäsivät ja peräytyivät veljessodan temmellyksessä, kunnes toinen\ntoisensa jälkeen putosi kiviselle rinteelle ruhjoutuen kuoliaaksi.\nKarhu, kiveliön kuningas, oli ravinnonhakumatkoillaan ja näki\nlintupaisteja taivaalta satavan. Kuin kohtalolle kiitokseksi ilman\nvaivaa annetusta ateriasta päästi kontio pitkän vihellyksen, johon\nerämaan kaiku kolmikertaisena vastasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiesten nukkuessa siinä Tolvantojärven aukealla etelärannalla\nalkoi koillistuuli koleasti puhallella. Lyijynharmaa pilvi kohosi\nlännestä sadetta ennustavana. Lapin kesäaamun väriloisto oli samalla\nkadonnut, taivas oli muuttunut harmaaksi, arkista alakuloista mieltä\nsynnyttäväksi. Alkoi sataa. Ei kuulunut enää lintujen moniäänistä\nliverrystä... Joku peipponen vain kuusen latvassa valitteli kylmää.\n\nVihaisesti pieksivät aallot kivisiä rantoja, kun saksalaiset\nheräsivät. Leukoja tärisyttävän kylmän pakottamina lähtivät he\nheti eteenpäin, ensin järven rantaa pitkin ja sitten suoraan\nSuomen rajaa kohti. Tuuli kiihtyi myrskyksi. Kankaan petäjät\ntaipuivat sen peuhatessa latvassa. Oksia, naavoja, neulasia ja\nkäpyjä satoi kulkijain päälle. Tihkusade muuttui rankkasateeksi,\njoka kasteli vaatteet läpimäräksi. Kylmän veden juostessa selkää\npitkin laahustivat sotilaat raskain, lionnein kengin, nälkäisinä\nja uupuneina yhä vain eteenpäin, ponnistaen voimiaan äärimmilleen.\nSamalla tähysteltiin ympärille, olisiko mitään ammuttavaa riistaa.\nEi ollut aikaa pitkiin levähdyksiin sinä päivänä, sillä jokaisena\nsekuntina kuluttivat elimet salaperäistä elämän voimaa, jota\nravinnossa jokaisen ruumiiseen annetaan. He tiesivät, että kerran\nse voima tulisi heiltä loppumaan ja ruumiin koneistot seisattumaan,\njolleivät he saa ravintoa ja pääse ihmisten ilmoille.\n\nHeillä ei ollut enää tarkkaa tietoa matkan suunnasta. Kompasseja\nei ollut. Venäläiset olivat ne heiltä riistäneet muka sotasaaliina\nja estääkseen karkaamasta. Pouta-ilmalla tiesi kyllä tarkoin\nilmansuunnat auringosta, mutta näin sateella oli toista. Tuntikausia\nvaellettiin melkein mykkinä, sillä riistan saantikin edellytti\nhiljaisuutta. Eihän tiennyt missä käänteessä karhu, peura, poro tai\njoku kookkaampi lintu tulee ampumamatkalle. Väliin sukeutui vain\nlyhyt keskustelu.\n\n-- Pettiköhän se suomalainen Taipale lupauksensa? aprikoi sotapappi.\n\n-- Kyllä hän on Ristiniemessä käynyt, mutta lähtenyt ehkä taistelua\npakoon tai joutunut ryssien käsiin, arveli maisteri.\n\n-- Ehkä hän on jäljiltämme ja etsii meitä tästä laajasta erämaasta,\nvirkkoi Braun.\n\n-- Mutta jos hän löytää meidät liian myöhään, huokasi taiteilija,\njoka oli viimeisenä levähdyspaikalle saapunut.\n\nIltapäivällä aukeni heidän eteensä leveä, metsään hakattu linja,\njonka sivulla oli korkea aita.\n\n-- Suomen rajalla! huudahtivat miehet.\n\n-- Eläköön Suomi!\n\n-- Tämä korkea aita, niin Taipale kertoi, on tehty siinä\ntarkoituksessa, etteivät suomalaisten porot pääsisi Venäjän puolelle,\nsanoi luutnantti.\n\n-- Sittenhän poroja pitäisi olla runsaasti aidan lähettyvillä, jos ne\nkerran Venäjälle pyrkivät, pakisi Sonntag. Mentiin rajan yli. Miesten\nmieliala tuli pirteämmäksi, askelkin keveämmäksi.\n\nKuljettiin kappale matkaa rajan sivua sopivaa, suojaista yösijaa\netsien. Ja eräässä rajan käänteessä ilmaantui heidän eteensä hirsistä\nsalvettu maja.\n\n-- Ihmisasuntoko?\n\nEi juuri vakinainen asunto, vaan tilapäinen autiomaja, poromiesten\npirtti, jossa porojen hakijat syksyisin asustavat etsiessään\npuolivillejä laumojaan näistä erämaista. Myöskin metsästäjät lienevät\nsitä syksyisin käyttäneet. Mutta näin kesäisin on pirtti tylyjä.\nSiinä on sisäänlämpiävä kiuas, makuulavitsa perällä, räppänä katossa\nja valoaukko seinässä.\n\n-- Ystävällisestihän Suomi meidät vastaanotti, kun heti asunnon\nantoi, sanoi joku.\n\n-- Tämä on vanhimman suomalaisen kulttuurin edustajia, lisäsi toinen.\n\nMiehet mahtuivat juuri sisälle. Kiuas lämmitettiin juurikoilla\nja lahokannoilla, joita kiskottiin rajan lähistöltä. Ilta kului\nvaatteita ja jalkineita kuivaillessa. Kun savu oli haihtunut ja\nräppänä tukittu, levisi kiukaasta tasainen lämpö. Varusmestari\nesitti, että paistettaisiin illalliseksi eilen ammuttu kalasääski\nja päivällä löydetyt sorsanmunat, mutta toisten mielestä oli niin\nvähäinen ravinto suurelle miesjoukolle vain nälän kiihoittamista ja\nruuansulatuselinten härnäämistä. Luutnantilla oli vielä jäljellä\nlaatikko Taipaleen tuomaa tupakkaa, joka siinä illallisen asemasta\npoltettiin.\n\nPohjoismyrsky vonkui ilkeästi metsäpirtin nurkissa; tuntui kuin\nhäijyt henget olisivat siellä ulvoneet. Vesisade muuttui ensin räntä-\nja sitten lumisateeksi. Ennenkun uni valtasi pirtin tilapäiset\nasukkaat, oli jo maa valkoisena.\n\n-- Kummallinen maa tämä Lappi! Eilen oli vielä kaunis, kohtalaisen\nlämmin ilma, tänään jo takatalvi, ihmettelivät miehet.\n\n-- Kummallinen kyllä, myönsi hiljaa metsäpirtin haltijatonttu, --\nmutta eläähän täälläkin, ken maan tavat tuntee.\n\n-- Lappi on kylmyyden, pimeyden, noitain, peikkojen ja männinkäisten\nmaa. Täällähän ovat lumotut luolat noitineen, vangittuine\nprinsseineen ja prinsessoineen. Täällähän noita-akat pääsiäisen\naikoina luudilla lentävät etelään kolttosiaan tekemään, pakinoi\nylioppilas.\n\n-- Lappalaiset uskovat näkevänsä paholaisiakin ja luulevat tosiaan\nolevansa tekemisissä kummitusten ja salaperäisten henkiolentojen\nkanssa, lisäsi pappi Gottleben.\n\n-- Lappalaisten taikauskoa kuvaa sekin tarina, jonka tulkin avulla\nsain kuulla eräältä koltalta, mainitsi maisteri.\n\n-- Kerro se, kehoittivat miehet.\n\nJa myrskyn kohistessa ja majan kattotuohia pärryttäessä kertoi\nmaisteri seuraavan tarinan:\n\n-- Siitä on jo monen monta vuotta, kun kolttain maahan tuli\npaljon oppineita herroja Helsingistä, ylpeitä ja mahtavia miehiä.\nSiinä joukossa oli \"kiviherroja\", jotka vasaroineen kolkuttelivat\nkallioita kultaa etsien, siinä \"ruohoherroja\", \"lintuherroja\"\nja \"räkkäherroja\". Ne kulkivat ympäri koko Kuollan niemimaan ja\nkirjoittelivat muistiin näkemiään. Tulivatpa viimein eräänä iltana\nHiipinätunturillekin ja aikoivat asettua sinne yöksi. Huomasivat\nsiinä tunturin rinteessä aukon, joka johti suureen maanalaiseen\nluolaan. Olivat juuri aikeissa mennä luolaan sisälle, kun aukosta\nalkoi lentää ulos korppeja; kaikkiaan kuusikymmentä korppia tuli\nsieltä ronkkuen ja niiden perässä -- herrain kauhuksi -- kaksi\noudonnäköistä miestä, jotka sanoivat: \"Käykää sisälle, herrat. Isäntä\nitse ei tosin ole kotona, mutta kohta hänen pitäisi tulla.\" -- Eivät\nuskaltaneet herrat mennä luolaan, vaan palasivat nuotiolleen. Vähän\najan perästä, kun isäntä, itse vuoren vanhin, tuli luolaansa, alkoi\nkoko Hiipinätunturi jylistä, ja maa tärisi herrojen alla. Kiireesti\nkorjasivat vieraat kompeensa, pakenivat tunturilta ja seuraavana\npäivänä lähtivät pois koko Kuollan niemeltä. Eikä heitä ole siellä\nsen koommin nähty.\n\n-- Tiedänpä Helsingin oppineita täällä myöhemminkin käyneen,\nhuomautti ylioppilas.\n\n-- Lappalaiset eivät luule eksyvänsäkään selvällä päällä. Eksyminen\njohtuu paholaisen juonista. Se vanha vehkeilijä asettaa ihmisen\njonkinlaiseen karuselliin, pyörittää häntä siinä niin kauan, että\nilmansuunnat menevät sekaisin. Sitten se kuljettelee ihmistä kuin\nsokkoa, minne tahtoo. Erästäkin nuorta poikaa oli muka paholainen\nkuljetellut monta päivää talvilumen aikana. Kun pojan isä seurasi\njälkiä, loppuivat ne yht'äkkiä. Poika oli siinä kuin ilmaan kohonnut.\nPäivien perästä löydettiin hänet tunturilta jalat paleltuneina.\nPoika oli itse kertonut paholaisen häntä kuljetelleen, kertoili taas\nmaisteri kuulemiaan.\n\n-- Synkkä on vielä lappalaisten taikausko, he luulevat usein olevansa\npimeyden henkien kanssa tekemisissä. Mutta onpa täällä Suomen\npuolella uskonlahko, jonka tunnustajat seuroissaan haltioituneina\nluulevat olevansa taivaan riemussa, toisinaan taas kärsivänsä\nkiirastulen tuskia, lisäsi pappi. -- Niin vaihtelee täällä ihmisten\nsielunelämässäkin kirkkaus ja pimeys, onni ja murhe, kuin lyhyt\nvaloisa kesä ja pitkä pimeä talvi.\n\nMiesten mielikuvitus oli saanut siivet. Keskustelun tauottua\nkaukaisen, puolipimeän metsäpirtin lattialla ja lavitsoilla ja\nkiukaan hiiloksen hohtaessa suloista lämpöä leijaili se pois\nerakkomajan ahtaudesta avaraan ajatusten maailmaan maalaillen\nkullekin omia rakkaita kuviaan.\n\nPastori Gottleben siirtyi ajatuksissaan Freiburgin seurakunnan\npieneen kirkkoon. On kesäinen sunnuntai. Hän -- juuri sotapapiksi\nkomennettuna -- astuu saarnatuoliin pitämään jäähyväispuhetta.\nKirkossa on juhlallinen, aurinkoinen valaistus. Madonnan kasvot\nalttaritaulussa käyvät kuin eläviksi säteillen pyhää kirkkautta.\nSeurakunta on juhlallisen vakavana, kun hän alkaa puheensa, ei\npäivän tekstistä, vaan päivän tapahtumain johdosta. -- Liikutuksesta\nväräjävin sanoin kuvaa hän isänmaansa asemaa, kuinka se on joutunut\nkoettelemuksiin, elämään sodan raskaita aikoja. Ja hän johdattaa\nsiinä mieliin Israelin kansan kärsimyksiä ja kuinka Herra sen aina\npelasti. Samoin Hän on pelastava Saksan kansan, kun se vaan täyttää\nvelvollisuutensa ja luottaa korkeimman apuun -- -- --\n\nSaarnan päätyttyä puristavat ystävät kirkkomäellä liikutettuina hänen\nkättään.\n\n-- Tulkaa pian takaisin, pastori! Seurakuntamme ei Teitä unhoita.\n\nTaiteilija Haasen mielikuvitus on luonut taidenäyttelyn. Hän,\n\"lupaava taiteilija\", kulkee vaatimattomana opastajana omassa\nnäyttelyssään, avarassa salissa, jonka seinät ovat täynnä tauluja.\nIhmisiä on paljon, sillä sanomalehdet ovat jo ennakolta tienneet\nkertoa: \"sellaista väriloistoa ja sellaista runollista kuulakkuutta\nkuin on hänen Lapin maisemissaan saa harvoin nähdä -- -- --.\"\n\n-- Kuinka hurmaava on tuo tunturimaisema, keskiyön auringon\nsatumaisessa valossa -- -- --!\n\n-- Entäs tuo talvinen maisema -- -- --! Kuin jalokivin kimmeltävä\nluminen lakeus, jota pitkin lappalainen, hyväntuulinen hymy\nhuulillaan, ajelee raisulla porollaan. Revontulten sädekehä loistaa\nhänen yllään taivaalla kuin gloria pyhimyksen pään ympärillä...\n\n-- Oi jos pääsisin kerran Lappiin! Näin arvostelee yleisö hänen\ntaulujaan.\n\n-- Kauneuden jumala on kulkenut mukanasi, Haase, Lapin matkallasi,\nonnittelevat taiteilija-toverit.\n\nMutta yskä ja kolotus jaloissa herätti Haasen todellisuuteen.\n\nSonntagin, entisen teurastajan, on mielikuvitus siirtänyt\nlihakauppaan Vapaudenkadun varrelle. Hyllyt ovat täynnä tuoretta\nlihaa ja seinillä riippuu lihavia eläinten ruhoja, joita hän oli\nostanut Embachin talonpojilta. Puodissa on tungosta; ostajia tulee ja\nmenee, satamalla sataa hänelle pyyntöjä:\n\nSaisiko kotletteja.\n\n-- Paistia, olkaa hyvä.\n\n-- Onko hanhenrintoja...?\n\n-- Ei niin lihavia, herra Sonntag, emme ole rasvan palvojia...\n\nHänen leveä kirveensä heiluu yhtenään ja lihamylly surisee eikä\nsittenkään tahdo ehtiä kaikille antaa. Hänen lihava koiransa, Karo,\nistuu vieressä eikä huoli tarjotusta makkarasta.\n\n-- Merkillistä, kun ei koiralle makkara kelpaa, aikoo hän tiuskaista,\nmutta herää todellisuuteen ja kuiskaa hiljaa:\n\n-- Minulle se nyt maistuisi erinomaisesti.\n\nLuutnantti Braun pakotti ajatuksensa selvittelemään pelastumisen\nmahdollisuuksia -- sehän oli hänen velvollisuutensa joukon johtajana.\n-- Mutta kun ajatukset päivät pääksytyksin olivat liikkuneet\nsamoilla aloilla, pyörineet saman asian ympärillä muokkaillen kaikki\nvanhat mielikuvat, jotka vähänkin kuuluivat niille aloille, väsyi\nja tyrehtyi ajatuksen juoksu kuin uuden ravinnon puutteessa ja\nmielikuvitus karkasi omille, vapaammille teilleen kuin villi ratsu,\njonka ohjakset ajaja on kädestään heittänyt. Mielikuvat nousivat\nmuistojen komeroista selvinä ja kirkkaina kuin hyvin valaistut\ntaikalyhtykuvat. Ensin veivät ne hänet Veikselin rannalle pieneen\nkotipuutarhaan, jossa hän jättää sotaan lähtiessään hyvästit\nvanhemmilleen ja morsiamelleen Beatrice'lle. Sitten häipyy kaikki\nmuu kuin sumuun. -- Beatrice yksin seisoo hänen edessään elokuun\nilta-auringon valaistessa sievää puutarhaa, jossa kirsikat ja luumut\njo kypsinä hohtivat. Hän saa sitten ajatukset tahtoaan tottelemaan\nja koettaa selvitellä, minkätähden eversti oli komentanut hänen\njoukkonsa niin kauas pääjoukosta, että he joutuivat saarroksiin ja\nvangeiksi. Se oli erehdys, mutta komentaja itse saisi olla mukana\ntällä matkalla, saisi kärsiä seurauksista.\n\nMuutamat miehistä miettivät huomisen päivän matkaa, muutamat\nkuvittelivat nälkäkuoleman kauhuja ja toiset selvittelivät sielunsa\ntilaa, jos kuolema tulisi erämaassa. Viisaustieteellisiin ja\nvapaa-uskoisiin mietelmiin taipuvainen ylioppilas ajatteli ruumiin\nja sielun suhdetta ja niiden tilaa kuoleman jälkeen. Oliko hän,\njoka siinä ajatteli, vain ainekasa, joka kuoleman jälkeen hajoisi\natomeiksi maahan, ilmaan, kasveihin ja eläimiin, vai oliko hänellä\nkuolematon osa, sielu, joka jatkoi elämää ruumiin kuoltua -- ja missä\nse jatkoi? Hänestä olisi ollut niin lohdullista, jos olisi voinut\nvain uskoa, ettei järjellä olisi tarvinnut näitä asioita selvitellä,\nsillä se tuntui olevan järjelle yhtä tuntematonta aluetta kuin\nheille, pakolaisille, oli se Lapin erämaa, jonka kätköissä he olivat\nharhailleet.\n\nMonilla tahoilla risteilivät siis miesten ajatukset, kun viimein\nuni teki niiden langat hauraiksi ja mielikuvat hatariksi. Viimein\nvaihtuivat ajatukset unikuviksi.\n\nSeuraavana aamuna, kun sotilaat menivät ulos ahtaasta asunnostaan,\nnäkivät he ympärillään kuin talvisen maiseman. Lunta oli\npuolisääreen, ja se oli peittänyt maan niin yhtenäisellä vaipalla,\nettä vain kuusten juurella näkyi marjanvarsia. Puut olivat pehmeän,\nmärän lumen kuormittamia: latvat kumarassa, oksat riipuksissa.\nKoivujen oksista putoili lumikasoja, joiden sijoilta tuli esille\nvihreitä, puolikokoisia lehtiä. Satoi lunta, mutta tuuli oli vähän\nhiljentynyt.\n\nKaihoisalla mielellä lähtivät saksalaiset lämpimästä metsäpirtistä\njatkamaan matkaansa. Ravinnon puutteen tähden ei voitu jäädä sinne\nkauemmaksi. Mutta kulku oli eilistä paljon hankalampaa. Lumi oli\ntasoittanut kaikki vesikuopat ja salahaudat, joihin matkustajamme\nyhtenään uppoilivat ja lankeilivat kastellen jalkansa. Lumi\nhidastutti matkaa muutoinkin. Kuljettiin samaa jalkaa, astuttiin\nsamoihin askeleihin kuin susilauma pehmeässä vitilumessa.\n\nTakatalvi tekee maisemat oudonnäköisiksi. Silloin ei tahdo\ntutuillakaan mailla osata. Niinpä saksalaisiltakin menivät\nilmansuunnat sekaisin heti pirtiltä lähdön jälkeen. Kun he olivat\nkulkeneet noin pari tuntia, huudahti luutnantti, joka tapansa mukaan\nkäveli edellä:\n\n-- Täällä on kulkenut muitakin ihmisiä.\n\nMutta jälkiä vertaillessa tultiin siihen tulokseen, että ne ovat omia\njälkiä; he olivat kiertäneet samaan paikkaan, mistä olivat lähteneet.\n\nKiukuissaan lähti Braun uudestaan edellä astelemaan, näyttääkseen,\nettä vielä sitä osataan oikeaankin suuntaan. Parisen tunnin kävelyn\njälkeen tultiin taas omille jälille, ja vielä kolmannen kerran\npalattiin samaan paikkaan. Silloin miehet jo uskoivat olevansa päästä\npyörällä. Asteltiin umpimähkään eteenpäin: kohottiin tunturille,\nlaskeuduttiin laaksoon, samottiin soiden halki, kuljettiin pitkin\nkankaita tietämättä, mihin suuntaan mentiin. Miehet väsyivät, askel\nkävi lyhyeksi, käynti horjuvaksi. Silmissä omituinen kiilto kuin\nunissakävijällä retkahti yksi ja toinen lumelle levähtämään. Vaivoin\nsaivat toverit hänet taas matkaa jatkamaan. Haase pyysi, että hänet\njätettäisiin lumelle nukkumaan; hän nukkuisi siihen ainaiseksi\nja tunnustaisi erämaan voittajakseen. Toverit häntä kantoivat\npaareilla, jotka tehtiin solkikoivusta ja vitsoista. Vastamaat\nkuljettiin konttaamalla, ja silloin joukko näytti kaukaa katsoen\npaviaaniparvelta. Nälkä kiihtyi hirvittäväksi. Pureskeltiin naavaa,\njäkälää tai kuusen pihkaa, mutta siitä ei ollut apua.\n\nIllalla tuli joki vastaan. Sitä eivät kulkijat huomanneet, ennenkuin\ntulivat jyrkälle kallioäyräälle, jonka alla, syvällä rosoisten\nkallioseinien välissä, tummat vedet virtasivat, sillä kohdalla\ntyynenä suvantona, mutta alempana koskena. Omituisia, salaperäisiä\ntunteita herätti jylhä joki kirjavine, pystysuorine rinteineen,\njoiden jyrkät kohdat olivat ruskeita, lumettomia, mutta muualta lumen\nkattamia. Tuonelan virtaa se muistutti kiertäessään tunturin lumista\nlievettä.\n\nMiesjoukko kulki joen rinnettä ylöspäin ja etsi sopivaa yösijaa.\nHitaasti kävi kulku rotkojen ja kuilujen halkomalta rinteellä.\nRaskaasti nousivat jalat, tuntui kuin sukeltajan kengät olisivat\nniitä painaneet. Vastarinteet kuljettiin puoleksi kontaten, ja siitä\nhuolimatta moni luisui lumen mukana jonkun kuivan sivukurun pohjalle.\nMitään muuta elävää ei näkynyt kuin muuttohaukkapari, jolla oli pesä\nkallion halkeamassa ja joka kimakasti kirkuen kaarteli joen kuilun\npäällä.\n\nMiesten mieliala oli masentunut, kun mitään pelastumisen\nmahdollisuutta ei näkynyt eikä merkkiäkään ihmisistä. Sotilailla on\ntavallisesti mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuolemankin uhatessa,\nmutta sotavankeus oli rasittanut hermot. Hätä, yleinen joukkohätä,\nvaltasi miehet melkein kuin pakokauhun aikana. Mutta ei ollut tietoa,\nminne paeta nälkäkuoleman käsistä, eivätkä uupuneet olisi voineet\npaetakaan. Päätettiin siinä kalliomäellä huutaa miesjoukolla apua\ntoivossa, että joku kiveliön kävijä mahdollisesti sattuisi kuulemaan.\n\nKolmikymmenmiehinen kuoro huusi joen liepeellä hädän hurjistamana:\ntoiset matalalla bassolla, toiset kimakammin, muutamat käheällä\näänellä, hätäillen kuin hukkuva, jonka suuta jo kylmä vesi\ntavoittelee. Mutta pehmeästi tupsahtelivat ääniaallot lumiseen\nmetsään. Ei kaikukaan viitsinyt vastata.\n\n-- Huutakaa vain, ilkkui erämaa. Moni on täällä ennenkin lyönyt\nhäviöstään hätärumpua kuin kuuluttaen koko maailmalle, että teen muka\nväärin tukkiessani hänen suunsa ainaiseksi. Ikäänkuin ei maailma\npysyisi pystyssä ilman häntä, ikäänkuin ei jäisi toisia, jotka minun\nikuista rauhaani häiritsevät. Ilta kului roviotulia valmisteltaessa.\nVaikka ei ollut kirvestä, saatiin vaivalla kokoon juurikoita,\nliekopuita, kuivia oksia ja lahokantoja. Roihutulet lämmittivät taas\nväsyneitä jalkoja suloisesti, kun miehet piirissä istuivat niiden\nympärillä höyryn noustessa kuivavista vaatteista.\n\nErämaassa oli hiljaista, sillä kevätlinnutkaan eivät laulaneet.\nSuurin parvin ne lentelivät ravintoa etsien. Ne koettivat kuusten\njuurilta kaivaa sulaa maata näkösälle saadakseen jotakin suuhunsa,\nmutta niiden jalat olivat siihen liian heikot. Kuolleita laululintuja\noli lumella siellä täällä. Löydettiinpä matkan varrelta hautova\ntunturikurmitsa, joka oli paleltunut pesäänsä. Hautoma-asennossa se\nmakasi kangistuneena munainsa päällä viimeisellä lämmöllään suojaten\ntulevia jälkeläisiään. Ne pikkulinnut, joilta lumi oli peittänyt\nmaassa olevan pesän, olivat munineet hätääntyneinä lumelle.\n\nToiset miehistä alkoivat laittaa yösijaa. Havuja katkottiin\nvuoteiksi, sateen ja tuulen suojaksi tehtiin havuista ja koivuista\nkatos, yksipuolinen kota, jonka avoin sivu oli nuotioon päin ja joka\nvähän pidätti lämpösäteitäkin.\n\nPäivällä ei oltu saatu kootuksi juuri mitään ravinnoksi kelpaavaa.\nBraun lähti vääpelin ja erään sotamiehen kanssa virran vartta\nalaspäin katsomaan, näkyisikö joessa suurempia lintuja tai maariistaa\nsen sulilla rannoilla. He eivät kulkeneet kauan, kun huomasivat neljä\nkomeata joutsenta joen mutkauksessa. Kaarevin kauloin, valkoisina\nkuin lumipallot kuvastuivat ne suvantoveden sileään kalvoon. Välistä\nne upottivat pitkän kaulansa veteen hakeakseen ruokaa pohjaheinikosta.\n\nNäiden ylhäisten lintujen yht'äkkinen esiintyminen tässä tummassa\nvirrassa herätti miehissä omituisia, juhlallisia, melkeinpä\nuskonnollisia tunteita, jotka saivat hetkeksi unohtamaan, että nämä\nvalkeat, komeat linnut sisälsivät lihaa, oivallista ravintoa heidän\nnälkäisille vatsoilleen. He olivat kuulleet, että Vienan-Karjalassa\njoutsen on pyhä lintu, jota ei suurimmassa nälässäkään ammuta.\nToisissa oloissa tuskin hekään olisivat ampuneet.\n\nHitaasti kohosivat kiväärit tähtäysasentoon. Luutnantti antoi merkin,\nja kolme laukausta pamahti yht'aikaa. Kaiku kalliorinteistä vastasi\nkumeasti. Kun savu hälveni, näkivät he kolmen joutsenen lentävän\npitkin laaksoa raskain siiven-iskuin. Yksi löi siipiään haavoitettuna\nvirran pinnalla. Se lauloi samalla kuolinlauluaan, jonka sävelet\nväreilynä kulkivat ampujain ruumiissa. Joutsen kääntyi selälleen,\nsen räpyläjalat haroivat vielä hetkisen ilmaa, kunnes se jäi\nliikkumattomana kuin suuri lumilohkare virran vietäväksi.\n\nAmpujat juoksivat joen rantaa sitä seuraten. He toivoivat linnun\njossain joen käänteessä kantautuvan rannalle, mutta itsepintaisesti\nsolui se vaan alas virtaviivalla, missä virran käynti on nopein.\nAlempana kuului jo kosken pauhina. Kiihtyvällä vauhdilla liukui\njoutsen kosken sileätä niskasuvantoa, ja heittäytyi aallokon hurjaan\ntemmellykseen kadoten sinne viimein valkoisen vaahdon sekaan.\n\nKoski näytti olevan useita kilometrejä pitkä. Ampujat, eivät voineet\nseurata oivaa saalistaan, joka siinä luisui heiltä pois joutuakseen\nehkä rantaa vaeltavan ketun makupalaksi. Apein mielin he palasivat\ntulille, melkein katuen, että olivat joutsenen ampuneet. Leiritulilla\nhe kertoivat tapauksen.\n\n-- Ne kai olivat Tuonelan joutsenia, joista suomalaisten Kalevala\nkertoo, arveli ylioppilas.\n\n-- Tuonelan virraksi taitaa tämä joki meillekin muuttua, huokasi\npastori.\n\nVarusmestari otti laukustaan luut, mitkä olivat jääneet lappalaisilta\nsaadusta kuivatusta poronlavasta. Hän jakoi ne miesjoukkoon, joka\nahnaasti vuoli hienoja lastuja teräsluusta imeskellen niistä elämän\nvoimaa.\n\nUni ei sinä yönä tahtonut tulla, sillä miehet olivat liiaksi\nrasittuneet. Mielikuvituskin työskenteli laiskasti ja kuin\nhaparoiden. Jonkunmoinen tylsyys oli saanut vallan. Avosilmin he\nmakasivat siinä tuijottaen avaruuteen.\n\n-- Olin kuulevinani laukauksen alajoelta päin, virkkoi Hahn nousten\nistumaan.\n\n-- Korvasi valehtelevat, kun toivot kuulevasi. Niinhän\nhiekka-aavikonkin nääntynyt matkamies näkee toisinaan edessään\nihanan keitaan, mutta kun suuntaa matkansa keidasta kohti, ei sitä\nlöydykään, huomautti hänen vierustoverinsa.\n\n-- Keski-Euroopassa on ihmisiä liikaa, täällä on ihminen harvinainen\notus. Enpä tosiaankaan mitään niin toivo kuin että tapaan täällä\njonkun näiden seutujen asukkaan, vaikkapa metsärosvon, pakisi\nvalpastunut Hahn.\n\nIlma muuttui yöllä jälleen suviseksi. Tuuli puhalteli leppeästi\nkaakosta ja vettä satoi. Puista pudota möksähteli märkää lunta, ja\nsen painosta vapautuneet oksat viittoivat hetken kuin tervetuloa\nuudestaan alkavalle kesälle. Ja merkillisen nopeasti lumi sulikin,\nyhtä nopeasti lähti kuin tulikin. Sulan maan hautoessa alta ja\nvesisateen sekä lämpimän etelätuulen pehmittäessä päältäpäin muuttui\nse vedeksi muutamissa tunneissa.\n\nKun saksalaiset aamulla heräsivät ja nousivat havuvuoteiltaan,\noli maan lumipeite jo käynyt risaiseksi. Sulapälvet suurenivat\nsilminnähtävästi, sillä aurinkokin paljasti taas ystävälliset\nkasvonsa, ja sen lämmittävä säteily toi elämän toivoa eksyneillekin.\nLinnut lauloivat kuorossa. Kuin olisivat niiden kieliä kahlehtivat\njänteet yht'äkkiä katkenneet, alkoivat ne ylistyshymnin Lapin uudelle\nkesälle. Laulurastas vihelteli vielä kuusikossa ujoa, surunvoittoisaa\nsäveltään, koivikosta kuului punasiipirastaiden yksinkertainen, mutta\nriemukas kuorolaulu ja lähipuussa peipponen liverteli iloisesti.\nSuon yläpuolella taivaanvuohi honotti ja rotkutteli kuin uittoa\nolisi vedetty, vielä korkeammalla yläilmoissa kaarteli kotkapari\ntähystellen hanhiparvea suon lähteellä.\n\nPidettiin yhteinen, tärkeä neuvottelu siitä, minnepäin on lähdettävä,\njotta pikimmin päästään ihmisten ilmoille. Päätettiin siinä ensin\nhajaantua kahdelle taholle: pääjoukko aikoi kulkea joenvartta\nylöspäin toivoen tapaavansa joen latvoilla jonkun uudisasukkaan tai\nlappalaiskylän. Braun aikoi yhden toverinsa kanssa lähteä vielä\netsimään ammuttua joutsenta. Löydettyään aikoi hän joen vartta palata\ntakaisin ja etsiä toiset toverinsa.\n\nHitaasti kulkivat sotilaat joenvartta pitkässä jonossa, kivääreillä\nvarustetut miehet edellä, Haasea kantavat perässä. Tunturin takana\njuoksi joki mäntyä ja jäkälää kasvavan kangasmaan halki. Siinä kulki\npolkuja ristiin rastiin. Ne olivat porojen kesäpolkuja, joita ne\ntallaavat juostessaan sääskiparvien hätyyttäminä. Mutta näistä teistä\nei heille ollut suurtakaan apua.\n\nEräässä joen käänteessä, hiekkaisella kankaalla, levähdettiin taas.\nMiesten istuessa kaatuneella puun rungolla kuului jäljestäpäin\nhuutoa. Sotilaat huusivat vastaan, kun luulivat sieltä luutnantin\ntovereineen tulevan. Suuri oli miesten hämmästys ja ilo, kun hetken\nkuluttua metsästä astui suomalainen Taipale raskaine kantamuksineen.\nSaksalaiset kehivät hänet piiriinsä ja kohottivat ilmaan huutaen:\n\n-- Terve tulemaan! Eläköön Taipale.\n\n-- Pidithän lupauksesi ja vielä enemmänkin. Etsit meidät sydänmaalta,\nsanoi pastori.\n\n-- Eläköön suomalainen! huusivat miehet.\n\n-- Terveisiä ryssiltä.\n\nTaipale avasi laukkunsa ja jakoi jokaiselle palan kuivaa leipää ja\nsuolakalaa. Koskaan ennen eivät miehet olleet mihinkään herkkuun\nkäyneet käsiksi sellaisella halulla kuin kuivaan ruisleipään siinä\njoen törmällä. Miehet olisivat siinä heti tyhjentäneet Taipaleen\nleipävaraston, mutta eivät saaneet.\n\n-- Nälkääntyneet eivät saa syödä ensin paljoa, huomautti hän. --\nMutta täällä on toista ruokalajia.\n\nSaksalaiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Taipale veti laukustaan\nsuuret paistit.\n\n-- Peuranpaistitko?\n\n-- Ei, vaan karhun. Ammuin eilen illalla suuren kontion tuolta\nalempaa joenvarrelta, ja tässä on sen nahka. -- Hän levitti heidän\neteensä mustan hallavan karhun nahan.\n\nTuossa tuokiossa tehtiin nuotio, jonka hiiltyvällä tulella\npaistettiin karhun lihaa vartaissa. Syödessä piti Taipaleen\nkertoa, miten karhun ampuminen tapahtui. Kun sotamiehet eivät\nmuuten ymmärtäneet hänen kertomustaan, täytyi hänen se selittää\nnäyttelemällä.\n\nTaipale oli hiljakseen kävellyt joen lumista rinnettä, kun tapasi\ntuoreet karhun jäljet. Vähän aikaa niitä seurattuaan huomaa hän\nkarhun kaivavan muurahaispesää ja syövän siitä muurahaisia. Samalla\nhuomasi karhukin hänet kohoten takajaloilleen ja sihkaisten\nsieraimillaan. Pyssy paukahti juuri siinä silmänräpäyksessä, kun\nkarhu aikoi lähteä pakoon. Luoti lävisti sen rinnan lapojen alta.\nKontio hyppäsi vielä pari laukkaa Taipaleeseen päin nähtävästi aikoen\nkäsikähmässä, mies miestä vastaan, puolustautua, mutta rintaontelon\nverenvuodon tähden se samassa vaipuikin kuolleena maahan. Tämä\ntapahtui illalla. Yö kului sitten otsoa nylkiessä ja lihaa\npaistellessa. Siellä muutamien kilometrien takana olisi lihaa, sillä\nkarhun ruhosta oli hän ottanut vain paistit.\n\n-- Mutta miten löysit meidät täältä suuresta erämaasta? kysyi\nSchönemann.\n\n-- Ahventunturin alla pääsin jäljille; siellä näin yösijanne. Jälkiä\nen voinut seurata, mutta suunnan tiesin. Tolvantojärven takaa näin\naamulla nuotiosavunne, mutta niin kaukaa, ettei huuto kuulunut.\nKiersin tämän suuren järven ja pääsin sen etelärannalla jäljille.\nMyöhemmin Suomen puolella jäljet katosivat. Tein laajoja kierroksia\nerämaassa tavaten vihdoin tuoreet lumijäljet tämän joen varrella\nvähää myöhemmin kuin karhun ammuin.\n\nTaipaleella oli kirves -- oikea erämies ei lähde koskaan metsään\nilman kirvestä ja tulineuvoja -- ja sillä kaadettiin vahva kelohonka,\njosta tehtiin oivallinen rakovalkea. Heikoimmat miehet jätettiin\ntulille, mutta toiset lähtivät Taipaleen kanssa noutamaan karhun\nlihaa ja huutamaan takaisin Braunia ja hänen toveriaan, joista ei\noltu mitään kuultu.\n\nHyvin Taipale osasi takaisin karhunkaatopaikalle. Laukut täytettiin\ntuoreella lihalla eikä siitä ruhosta jäänytkään jäljelle muuta kuin\nsuuri pää. Taakkoineen marssivat miehet ensin joenrantaa alas aina\nsille suurelle koskelle, josta joutsen oli mennyt, vieläpä hyvän\nmatkaa kosken sivuakin. Luutnanttia ei vain kuulunut eikä näkynyt,\nvaikka siinä kosken sivulla huudettiin ja ammuttiin merkkilaukauksia.\n\nOli jo iltamyöhä, kun karhunlihan hakijat päätyivät jälleen\nnuotiolle. Sielläkin olivat miehet huolissaan kahden toverinsa\nkohtalosta. Lihaa paistettiin rakotulella ja syötiin illallinen.\nRavitsevasta lihasta siirtyi vähitellen voimaa väsyneiden miesten\nelimiin.\n\nMutta uni ei sittenkään tahtonut ummistaa miesten silmiä, kun kahden\nparhaan toverin kohtalo huoletti jokaista.\n\nSeuraavana päivänä pantiin toimeen laaja etsintä. Rintamana kulkivat\nmiehet joen rinnettä kauas koskien sivu huudellen kadonneita\ntovereita. Ei kuulunut vastausta. Kontio vain vastaisella rinteellä\nvihelteli kutsuen poikiaan pakoon.\n\n-- Ovatkohan joutuneet karhun kynsiin? huomautti Möller.\n\n-- Kyllä ne miehet yhdestä ja kahdesta karhusta selkenevät, virkkoi\nvääpeli.\n\n-- Mutta näin kevätkesällä on karhuilla hääkarkelot, ja silloin niitä\nvoi olla kymmeniä yksissä laumoissa. Onneton se, joka silloin sattuu\nniiden häitä häiritsemään, sanoi ylioppilas.\n\n-- Se on totta, myönsi Taipale, -- mutta se aika on karhuilla\nluultavasti jo ollut. Ei ole ihmisen hyvä mennä karhujen kisoihin, se\non koeteltu asia.\n\n-- Onko joku täällä sattunut metsänkuninkaan häihin, kysyi maisteri.\n\n-- Näillä rajasydänmailla, kertoi Taipale -- vaikka vähän etelämpänä,\neli vielä neljäkymmentä vuotta sitten kuuluisa karhuntappaja\nnimeltä Akso-Manno. Hän oli piilukkopyssyllään ja karhukeihäällään\nkaatanut neljäkymmentäviisi kontiota, enimmäkseen ihan yksin, eikä\nhän mielellään toveria ottanutkaan mukaansa. -- Mutta kerran eräänä\nkeväänä, kun lumi juuri oli lähtenyt mailta, joutui hän soitimilla\nkulkiessaan vaaralliseen seikkailuun karhujen kanssa. -- Sen ainoan\nkerran sanoi hän eläessään pelänneensä. Eräänä leppoisena kevätyönä\ntuli hän vanhalle huhta-aholle, Komettotunturin alle. Siinä kuuli\nhän edestäpäin karhun murinaa, vihellyksiä ja tassujen töminää. Kun\nhän tuli aukean laitaan, näki hän viisi karhua temmeltävän melkein\nyhdessä ryhmässä. Ei uskaltanut Hanno ensin ampua piilukkoisellaan,\nvaan jäi hetkiseksi kuusen suojaan katselemaan valtavaa voimain\nmittelyä. Kaksi kontiota -- luultavasti naaraita -- seisoi vähän\nsyrjässä katsellen, kuinka kolme urosta painiskeli keskenään\nkumisevalla aholla. Rajusti siinä iskivät otsot: leuat loksahtelivat,\nvalkoiset hampaat välähtelivät ja karvat pölisivät, kun kontiot vihan\nvimmassa toisiaan tuuteroivat, milloin niskasta, milloin selästä,\nmilloin taas takalihaksista tavoitellen. Välistä ne nousivat kahdelle\njalalle ja löivät toisiaan korville, väliin koettivat kurkkuun\nkarata, mutta notkeasti vältti aina vastustajakin hyökkäyksiä,\nkunnes pienin sortui alle toisten ärhennellessä voitetun päällä\npurren, minkä ennättivät. Olisivat luultavasti tappaneetkin voitetun,\nelleivät voittajat olisi joutuneet keskenään kaksintaisteluun. Sitä\nhyväkseen käyttäen lähti pikku otso lönkyttämään pakoon. Toiset\njatkoivat tappeluaan naarasten katsellessa tulista temmellystä. Mutta\nsilloin otti Hanno toimivallan, tähtäsi tarkasti isompaa naarasta,\njoka istui paikallaan, ja ampua pamautti korvan juureen. Kuin\nhalvauksen saaneena kaatui karhu kuolleena maahan. Koirasten tappelu\nkeskeytyi heti ja toinen niistä meni kuolleen naaraan luo, käänteli\nsitä käpälällään ja haisteli verta vuotavaa korvallista. Kaameasti\nmuristen lähti kontio kuolleen luota ja alkoi laukaten kiertää sitä\nyhä kierrostaan suurentaen. Toinen koiras seurasi mukana. -- Silloin\nHannolle tuli kiire, kun hän ei ehtinyt lataamaan suusta ladattavaa\npyssyään. Hän juoksi aholta sen alla olevalle niittysuolle ja\nvetistä rämettä vanhalle heinäpielekselle, joka oli suon keskellä.\nHeinäsuovan päältä hän näki monta kertaa koiraskarhujen suon reunalla\njuoksevan, tulematta kuitenkaan suolle. Koko yön istui sitten Hanno\npieleksen päällä ja vasta aamulla uskalsi mennä saalistaan korjaamaan.\n\nNäin kertoi Taipale koettaen merkkikielellään tehdä itsensä\nymmärretyksi. Mutta pakolaiset eivät unohtaneet huolensa esineitä.\n\n-- Olisivatko ne onnettomat joutuneet ryssien käsiin? arveli Brüning.\n\n-- Eivät ne miehet ilman muuta vain antaudu ryssien kytkettäviksi,\nlisäsi toinen.\n\n-- Katsellessani Ahventunturilta, näkyisikö missään teidän\nnuotiosavuanne, näin Imandran selällä useita veneitä. Ne olivat niin\nkaukana, että näyttivät vesilinnuilta. En saanut selvää, minnepäin\nkulkivat.\n\n-- Olisikohan ollut ryssien etsivä osasto?\n\n-- Eivät ryssät näin kauas erämaahan uskalla.\n\n-- On vielä muuan mahdollisuus. He ovat löytäneet ammutun joutsenen,\nlähteneet sitä lautalla hakemaan joen takaa ja hukkuneet koskeen.\n\n-- Molemmat hyviä uimareita...\n\n-- Niin kyllä -- mutta, jos ne olivat Tuonelan joutsenia. -- Se\nlauloi kuollessaan niin syyttävän valittavasti, sanoi joutsenia\nampumassa ollut.\n\n-- Tuletko sinäkin taikauskoiseksi? virkkoi pastori.\n\nEväsvarain huventumisen tähden täytyi saksalaisten lähteä Taipaleen\nopastamina eteenpäin. Rasittavan kävelyn jälkeen saapui seurue\npieneen sydänmaan kylään.\n\n\n\n\n6.\n\n\nErämaan kulkijan valtaa aina outo, toivorikas tunne, kun hän\nkoskemattomasta sydänmaasta saapuu asutuille maisemille, ihmisten\nilmoille. Se tunne herää silloin, kun hän puiden lomista näkee\nensimmäisen vilahduksen raivatusta aukeasta ja vihreästä\nviljelysmaasta, jonka keskellä joen tai järven rannalla kohoaa\nihmisasunto. Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin\nkahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden\nvaltakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja\nkiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita,\nja toisin peräännytäänkin. Eikä suinkaan aina kulttuurimaa voita.\nHarvoin rintama pysyy kauan samalla paikalla, siinä, missä aita,\nkulttuurimaan suojamuuri, kaartaa metsän reunaa pitkin.\n\nTämä uudisasukas on oikeastaan kulttuurimaan tiedustelija, rohkea\njääkäri, joka on murtanut aukon varsinaiseen kiveliön rintamaan,\ntunkeutunut rintaman taaksekin ja elelee melkein erämaan saartamana\nomaa elämäänsä. Kirvein, kuokin ja lapioin hän iskee, ja erämaan\non väistyttävä ja peräännyttävä kauemmas hänen iskujensa tieltä.\nToisinaan hän käyttää tultakin apunaan. Kiveliö vihaa häntä kuin\nvihollista ainakin. Kun uudisasukas riistaa etsiessään sortuu\nmetsäpolulle tai kalastaessaan vajoo heikkoon jäähän ja siellä\nhuutaa apua, niin erämaa hänelle vain ilkkuu: \"Kaaduitpahan viimein,\nviholliseni.\" Jos hänen perillisensä perääntyvät etuvartioasemasta,\nkarkaa heti kiveliö peljättyä asemaa omakseen ottamaan. Se kylvää\npellot monenlaisten puiden siemenillä, se sortaa aidat ja lahottaa\nasunnot. Vuosikymmenien perästä on erämaa täydellisesti kulttuurin\njäljetkin hävittänyt. Ihminen on aina epämieluisa vieras kiveliössä,\nsiksi hän aina mielellään tulee sieltä asutuille maille.\n\nVapauttava mielihyvän tunne valtasi sotilaatkin heidän päästessään\nerämaan painostuksesta ja saapuessaan ihmisasunnoille. He tunsivat\nsamaa kuin aavikon kulkija tullessaan keitaalle -- ja pieni\nkulttuurikeidashan se olikin asutuksen rajamailla erämaan liepeellä.\nSiinä tiesivät he saavansa jotakin ravintoa, siitä alkaa tie --\nainakin jalkapolku -- suureen maailmaan ja siinä ehkä saadaan uutisia\nsotakentiltä.\n\nTalossa oli heidät jo huomattu. Ensin Killi, ruskea, pystykorvainen\nja kippurahäntäinen lintukoira, joka oli loikoillut pirtin lattialla,\nhöristi korviaan ja haukahti pari kertaa. -- Tsyt -- Killi, mitä sinä\nsiinä! torui isäntä. -- Killi painoi turpansa etukäpälien väliin ja\nlaski korvat luimuun. Mutta sitten se äkkiä kimmahti jaloilleen,\nkarkasi ovelle, jonka työnsi auki etujaloillaan ja laukkasi solalle\nhaukkuen kiihkeästi kuin petoeläintä. Siitä se juoksi pellonpiennarta\npitkin, ärhennellen vieraiden ympärillä.\n\nPirtin peräakkuna oli täynnä uteliaita ihmiskasvoja.\n\n-- Mitä kumman joukkoa?\n\nKolmekymmentä miestä!\n\nLienevätkö tukkilaisia?\n\n-- Ne ovat karanneita sotavankeja. Taipale näkyy olevan oppaana,\nsanoi isäntä.\n\n-- Ovatko ne pahoja miehiä? hätäilivät lapset.\n\n-- Eivät ole, olkaa rauhassa.\n\nHyvänpäivän sanottuaan seisahtuivat vieraat oven suuhun niinkuin maan\ntapa vaatii. Isäntä pyyteli istumaan tyhjennellen penkiltä vaatteita\nja muuta sälyä.\n\nSeurasi hetken kestävä hiljaisuus, jolloin emäntä ja lapset\nkarsinapenkiltä ja isäntä perältä pöydän nurkalta pyörein, tutkivin\nsilmin katsoivat vieraita.\n\n-- Mitä sinne ryssän puolelle kuuluu? kysyi isäntä Taipaleelta, joka\ntuli aivan isännän viereen.\n\n-- Entiset sanomat, ei kummempaa. Nämä vieraat vain eivät pitäneet\nsiitä komennosta.\n\n-- Kukapa siitä...\n\n-- Onko tänne mitään kummempaa kuulunut?\n\n-- Ei muuta kuin se, että eilen kävi täällä poliisi Simpura lukemassa\nkuvernöörin kuulutusta.\n\n-- Mitä se Simpura taas kuulutti?\n\n-- Sähkösanomalla vai miten lie kuvernöörille tullut tieto, että\nMuurmannin ratatöistä on taas karannut suuri joukko sotavankeja\nSuomen puolelle. Maaherra uhkaa ankaralla rangaistuksella niitä,\njotka näitä sotavankeja suojelevat ja opastavat, mutta lupaa 300\nmarkan palkinnon niiden ilmiantamisesta.\n\n-- Se on ryssänmielinen, se kuvernööri, ja Simpurakin mukamas on niin\nkärkäs tanssimaan hänen pillinsä mukaan.\n\n-- Taitavat nämäkin miehet olla niitä karanneita?\n\n-- Kukapa ei sieltä karkaisi, ryssän helvetistä.\n\n-- Ovatko nämä aivan ummikoita?\n\n-- Toiset vähän ymmärtävät.\n\n-- Suottapa kerroinkaan ensin niin ikäviä asioita. Palokankaan\nisännän ajatukset käväisivät vähän muualla:\n\n-- Vai nämä ne ovat niitä Muurmannilta karanneita, mietti hän. --\nKolmensadan palkinto on sievä raha. Sillä ostaisi monta jauhosäkkiä,\nvielä kahvia ja tupakkaa kaupan päälliseksi. Mutta ryssän rahoja ne\nolisivat, synnin rahoja. Rehelliselle suomalaiselle eivät kelpaa\nJudaksen penningit.\n\n-- Taitavat olla oikeita miehiä nämä sinun toverisi, sanoi hän\nTaipaleelle.\n\n-- Kunnon miehiä, kaikki Suomen ystäviä. Kova koti-ikävä vain vaivaa\nheitä. Usealla on kotona vaimo ja lapsia; kaikilla heillä on omaisia\nSaksassa.\n\n-- Kuvernööri nyt tahtoisi, että nämä kunnon miehet palautettaisiin\nryssien rääkättäviksi takaisin. Siitä ei tule mitään. Kyllä saatamme\nheidät Ruotsin puolelle, jonne ei ryssän piiska ulotu.\n\n-- Maksavat nämä ihmisille vaivat ja ostonsa, eivät ole aivan poikki\nrahasta. Mutta nyt meidän pitäisi saada jotakin syötävää.\n\nIsäntä käskee laittaa ruokaa. Emäntä kantaa pöydälle leipää, voita,\nsuolattua lohta ja suuria viilipyttyjä. Ahnaasti käyvät miehet\ntuoreen ravinnon kimppuun, ja pienessä ajassa tyhjenee ruoka\npöydältä, tähteet vain jäävät jäljelle.\n\nPastori pitää lyhyen kiitosrukouksen, johon miehet hartaina yhtyvät,\nsitten kiittelevät emäntää ja isäntää. Syönnin päälle tarjotaan\nvieraille kahvia, jota saksalaiset eivät olleet saaneet sen jälkeen,\nkuin sotavangeiksi joutuivat. Tämä oli jo kulttuurielämän esimakua.\n\nVieraat vietiin eteishuoneeseen nukkumaan puhtaille poron taljoille.\nMutta sääsket, Lapin vaiva, eivät antaneet rauhassa levätä. Niitä oli\nhuoneisiinkin tunkeutunut ilman lämmettyä. Täytyi kääriä vaate pään\nympärille, jos mieli nukkua.\n\nIsäntä ja Taipale siirtyivät kuumasta pirtistä pihamaalle. Siinä\nkuivuneella nurmen kamaralla oli niin mukava loikoilla ilta-auringon\nvielä lämmittäessä selkää ja suunnitella sotamiesten matkaa.\nPääskynen oli juuri tullut etelän mailta ja istui viirillä iloisesti\nlaverrellen. Joen rantakoivussa kukkui käki. Lapset portaalla\nistuessaan pyytävät sitä ikäänsä ennustamaan.\n\n-- Kuku mulle mun ikäni, sanoivat he vuoroon ja lukivat sitten,\nmontako kertaa käki kukahti, sillä niin monta vuotta oli kullekin\nelonpäiviä luvassa.\n\n-- Enpä olisi uskonut, että juuri näiden miesten karkaamisesta ryssät\nsellaisen melun nostaisivat. Vai oikein kuvernöörin kuulutukset! --\nihmetteli Taipale.\n\n-- Niitä on mennyt tänäkin kevännä paljon. Inarijärven eteläpuolitse\non Norjaan mennyt suuri joukko, toisia Sodankylän ja Kittilän kautta\nRuotsin rajalle, ja on niitä kulkenut tästäkin. Menneet ovat eikä\nkoirakaan ole perään haukkunut. Kuuluu niitä yksinäisiä eksyneenkin\nerämaahan.\n\n-- Olisivat nämäkin miespoloiset kuolleet erämaahan ilman minua. Ja\nsinne vielä jäi kaksi oman onnensa nojaan; emme löytäneet, vaikka\nkahtena päivänä etsimme.\n\n-- Ne miehet on etsittävä, ihmishenget ovat kalliit.\n\n-- Muurmannilla ei mies paljoa maksanut. Usein miehen elämä riippui\nkirgiisin päähänpistosta, halusiko hän ampua vai ei. Eikä siellä\nmuutenkaan näistä sotavangeista suurta kirjanpitoa pidetty.\n\n-- Käsittämätön on tämä sota-aika.\n\n-- Luutnantti ja hänen toverinsa on pelastettava.\n\n-- Minä lähden takaisin sydänmaalle ja etsin heidät vaikka kiven\nkolosta. Sinä kai saattelet tätä pääjoukkoa Ruotsin rajaa kohti?\nlisäsi Taipale.\n\n-- Minä luulen, ettei ole viisasta koettaakaan kulkea Tornionjoen\npoikki Ruotsiin, sillä siellä kuuluu nyt olevan vahtimiehiä toinen\ntoisensa vieressä, ryssän santarmeja, jos suomalaisiakin hapankaalin\nmaiskuttajia, Simpuran tapaisia miehiä, jotka ajavat \"suuren\nisänmaan\" asiaa.\n\n-- Ne koettavat estää myös suomalaisten nuorten miesten menoa Saksaan.\n\n-- Kyllä ne silti menevät, samoinkuin sotavangitkin, mutta matkan\nsuuntia on vaihdettava. Minä saatan nämä saksalaiset Niskalaan, sillä\nsiellä on mies, joka vie heidät Suomen poikki. Lähde sinä, Taipale,\nhakemaan niitä kahta kadonnutta erämaasta ja saata heidät tänne.\nMutta ensin on levättävä yö rauhassa.\n\nTaipaleelle oli laitettu pirtin lattialle vuode poron taljoista ja\nlampaannahkavällyistä. Isäntä meni pirtin peräkamariin. Pian oli\nkaikki hiljaista Palokankaan metsätalossa. Uskollinen Killi vain\nsilloin tällöin nousi makuultaan uunin pielestä, kuunteli korvat\nhörössä, kävipä välillä ikkunastakin katsomassa, näkyikö mitään\npihalla.\n\nLeppälintu lauloi jo viirillä ja kiuru liverteli pellon kohdalla,\npoutaisella taivaalla, kun isäntä ja Taipale heräsivät ja kävivät\npakolaisia herättämässä. Emäntä oli jo aikaisemmin jalkeilla. Sen\nnäki keveästä savupatsaasta, joka suorana kuin Aapelin uhrisavu nousi\nkeittiön piipusta keveään aamuilmaan.\n\nKahvin juotuaan lähtivät sotilaat isännän kanssa lännen maita kohti,\nmutta Taipale itään. Pihalla erotessa piti pastori Taipaleelle\npuheen, kiittäen lämpimin sanoin tätä yksinkertaista rahvaan miestä,\njolla oli sydän paikallaan. Muistoksi ojensi hän kultakellon ja\nrahasumman, jollaista opas ei ollut osannut odottaakaan. Mutta\nsuurempaa tyydytystä kuin rahasta sai Taipale siitä tietoisuudesta,\nettä oli pelastanut lähes kolmekymmentä ihmishenkeä, joilla kaikilla\noli ihmistunteet ja kaipaavia omaisia kaukaisessa kotimaassaan.\n\n-- Kyllä muistamme Teitä, rakas oppaamme, kun pääsemme kotimaamme\nkamaralle! huusivat saksalaiset hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Palokankaan isäntä asteli saksalaisten pitkän jonon edellä\npellon piennarpolkua metsään -- kylän läpi ei uskaltanut kulkea --,\noli Sieppilän Simppaukko joella rysiään kokemassa ja näki miesten\nlähdön. -- Mitä merkillistä väkeä Palokankaasta lähtee? puheli hän\npuoliääneen varjostaen pieniä silmiään kädellään. -- Eivätköhän\nolekin niitä karkureita, ja isäntä niitä suojelee ja opastaa...! Jos\nolisivat tukkilaisia, niin hoilaten ne kulkisivat pitkin kylää. Nämä\nmenevät heti metsään... -- Sotavankeja ovat, vakuutti hän edelleen\nja mielihyvä hytkäytti hänen sydänalaansa. -- Tästä tulee sinulle,\nPalokangas, kaunis juttu. Aina sinä oletkin työntänyt rysäsi minun\nrysieni eteen, verkkosi minun verkkojeni viereen ja ansoillasi\ntäyttänyt koko kiveliön. Kun kuvernööri saa tietää toimesi, niin\nOulun linnassa tai Pietarin vankiloissa istut, etkä ainakaan heti\npääse näille maille. Käy pian kuin sille kemiläiselle sotavankien\nsaattajalle, joka hirtettiin. Lähden tästä Simpuralle ilmoittamaan ja\nsaan 300 markkaa. Sievä summa...\n\nNäin puhui Simppa-äijä ja ilkeä välähdys heijastui hänen\ntihrusilmistään. Kiireesti hän iski rysän peräpuun joen pohjaan ja\nsouti kotiin, jättäen puolet rysistään kokematta.\n\n-- No, miksikä näin pian tulit rysiltä? kysyi Tiina-muori.\n\n-- Tässä on parempia pyydettäviä kuin hauit. Lähden poliisi Simpuran\npuheille ja aion ansaita sen 300 markkaa, josta hänen kuulutuksessaan\npuhuttiin.\n\nUkko löi evästä laukkuunsa ja lähti polkua kiireesti astumaan\nVirrankylää kohti, niin että katajapensaat tien käänteissä\npölähtelivät, kun ei äijä niitä kiertämään joutunut.\n\n\n\n\n7.\n\n\nEtelä-Lapissakin on vielä säilynyt vanhan taikauskon tähteitä.\nNiinpä erämaa voi vielä kätkeä kotieläimiäkin niin täydellisesti\n\"metsän peittoon\", ettei löydä, vaikka vieritse kävelisi. Silloin\nei ole muuta keinoa kuin hakea tietäjä, joka etsii eläinten\nmetsäänmenojäljet. Hän kääntää veitsellään jonkun jäljen kotiin päin\nja kohta metsä luovuttaa salaamansa, joka tulee kotiin terveenä,\nmultaa vain usein selässä. Ihmisiäkin katoaa toisinaan salaperäisellä\ntavalla erämaahan, niin ettei \"luunsuremata\" löydetä.\n\nTaipalekin oli vähän taikauskoinen; hänenkin mielestään oli\nluutnantin ja hänen toverinsa katoamisessa jotain salaperäistä,\nkun kaksi miestä pienellä matkalla häviää jäljettömiin kuin maa\nolisi niellyt. Sekavin tuntein hän asteli seuraten jokea, joka\nkorkeiden kalliorinteiden välissä solui Vienanmertä kohti vuoroin\ntyyninä suvantoina, vuoroin pudottautuen korkealta kallioäyräältä\nkohisevana könkäänä, jonka alla ruskeanvalkoinen vaahto kiehui ja\nkihisi ja josta nousevat lohet turhaan ylös ponnistelivat; toisinaan\nmuuttui joki monihaaraisiksi koskiksi, jotka alempana yhtyivät\nyhdeksi aallokoksi pyöräyttäen kalliokielekkeiden alla akanvirtoja,\npurolohien mieluisia lymypaikkoja. Taipale aikoi nyt käydä\nensimmäisillä ihmisasunnoilla saakka joen alajuoksulla.\n\nBraunin ja hänen toverinsa katoaminen ei tietysti ollut mikään\nyliluonnollinen ihme; se oli vain tapaus, joka osoitti, miten heikko\non vahvakin ihminen luonnonvoimien käsissä; erämaa oli heidät\nasettanut kuin vaa'alle punnitakseen, oliko heillä kylliksi niitä\nominaisuuksia, joita kiveliö kulkijoiltaan vaatii.\n\nLuutnantti ja Hahn olivat kävelleet jonkun matkan kosken alapuolella,\nkun he huomasivat kuolleen joutsenen kelluvan virran vastaisella\nrannalla. Nälkä ja hyvä saalis houkutteli heitä uhkarohkeaan\nyritykseen. Joen rinteiltä he kaatoivat miesvoimin lahotyvisiä\nkelohonkia, jotka he kantoivat rantaan ja sitoivat vitsoilla yhteen.\nTällä hätä-aluksella he lähtivät virran poikki viistättämään meloen\nsitä eteenpäin pitkillä seipäillä. Mutta he eivät olleet arvioineet\nvirran voimaa kyllin suureksi. Lautta lähti vähän ylempää kuin missä\njoutsen oli, mutta kun se pääsi keskijoelle, virtaviivalle, oli se\nkulkenut virran kannattamana jo joutsenen sivu. Miehet meloivat\nhurjasti ehättääkseen toiselle rannalle, ennenkuin virta könkään\nniskassa kiihtyy nieleväksi kurimoksi. Hätäisinä ja kalpeina he\nlöivät veteen sauvoimillaan minkä ennättivät, sillä yhä selvemmin\nkuulivat he alapuolelta könkään valtavan pauhinan. Ranta ei olisi\nollut enää kaukana, mutta virran voima kiihtyi kiihtymistään. Kuolema\nsilmäin edessä huitoivat he kuin hurjat, kunnes Hahnin sauvoin\nkatkesi ja Braunkin huomasi turhaksi koettaakaan yhdellä sauvoimella\nsoutaa lauttaa rantaan. Maailma musteni miesten silmissä, kun\nsileäpintainen niskavirta kiidätti lauttaa vinhasti könkään äyräälle.\nSydänalassa tuntui omituinen kouristus, ja viileät väreet kulkivat\nselkää pitkin, kun he lauttoineen könkään räystäältä putosivat\njohonkin pehmeään kuin höyhenlaariin. Sitten meni maailma sekaisin.\nSeuraavassa tuokiossa pulpahti Braun hyökyaallon nostamana pinnalle\nja solui virran mukana tyynen suvannon rantapyörteeseen. Hahn'ista ei\nnäkynyt jälkeäkään. Luutnantin tajunta heräsi hetkeksi ja silloin hän\ntarttui hukkuvan lujalla otteella rantapajuun ja vääntäytyi maalle.\nSilmien näkö sammui taas ja pyörtyneenä makasi Braun siinä erämaan\nsuvannon rannalla kauan, hyvin kauan -- -- --\n\nKun hän iltapäivällä tuli tajuihinsa, olivat kasvot turvoksissa\nja silmät ajettuneet, sillä tuhannet sääsket olivat imeneet verta\npyörtyneen kasvoista. Polvea pakotti sanomattomasti ja selässä\ntuntui olevan paha ruhjevamma. Hädin tuskin voi hän kääntää kylkeä.\nKävelemisestä ei voinut olla puhettakaan.\n\n-- Hahn! -- Hahn! -- huusi hän kaikin voimin, mutta toveri ei\nvastannut. Heikko ääni hukkui könkään valtavaan pauhinaan. Kamala\naavistus toverin ja omasta kohtalosta hiipi mieleen. Pitikö\nhänen, nuoren, elinvoimaisen miehen, joka rohkeana lähti kotoa\nsotatantereelle, kuolla täällä Lapin erämaassa yksin kaikkien\nunhottamana? Ja hän huusi vielä, huusi kauan, niin kauan, että ääni\ntuli käheäksi. Mutta turhaa oli könkään kanssa äänessä kilpailla.\nHuudon kuuli vain saukko, joka siinä könkään alla kaloja pyyteli ja\nsilloin tällöin kohotti pyöreän päänsä veden pinnasta. Huomatessaan\nrannalla makaavan miehen ja kuullessaan hänen hätähuutonsa sukelsi se\npitkin välein alasuvannoille.\n\nSääskiä oli kerääntynyt miljoonittain avuttoman ympärille. Ne\nhyökkäsivät yksittäin, kaksittain -- -- tuhansittain kasvoihin ja\nkäsiin. Ne olivat omaksuneet erämaassa vallitsevan tunnuslauseen:\nheikkoon on hyökättävä, heikoin on ensin syötävä. Hän, urhoollinen\nsotilas, jonka rintaa rautaristi koristi, sai nyt kaikin voimin\ntaistella noita pieniä itikoita vastaan, jotteivät ne imeneet kuiviin\nhänen vertansa, joka olisi tarvittu sodan jumalan lepyttämiseksi\nisänmaan rintamilla. Viimein kääri hän nuttunsa pään ympärille ja\nmakasi liikkumatonna säryn yltyessä kipeässä jalassa. Nälkää hän ei\nenää tuntenut, mutta jano oli sietämätön, sillä polvesta oli vuotanut\nrunsaasti verta. Siinä melkein käden ulottuvilla virtasi vettä, mutta\nruumis oli niin kipeä, ettei kärsinyt kääntyä.\n\nHarva ihminen uskaltaa avoimin silmin katsoa kuoleman porttien\nläpi, useimmat kääntävät päänsä pois kuin odottaen pelastusta.\nKuolemansairas nielee lääkkeitä uskoen niiden tekevän ihmeitä, tai\npuristaa lujasti lääkärin kättä kuin hukkuva oljenkortta. Elämä on\nrakas. Eikä luutnanttikaan uskonut vielä siihen kuolevansa. Hän\nodotti ensinnäkin tovereilta pelastusta, vaikka nämä itsekin olivat\njääneet nälkäkuoleman partaalle. Voisihan myös joku muu ihminen hänet\nsiitä löytää. -- Taipale oli tosin käynyt könkäällä saakka, mutta\nBraun oli silloin maannut tajutonna pensaan takana.\n\nElämän ja kuoleman rajalla kamppaillessa meni kokonainen vuorokausi,\nkun hän näki suuren männyn, jonka tulvavesi oli repäissyt jostain\njoen hiekkatörmästä, ajelehtivan virrassa ja kääntyvän pyörteeseen.\nSiinähän voisi olla pelastus. Jos ihmisiä on joen alajuoksulla ja jos\nei olisi koskia, niin kannattaisi mänty hänet ihmisten luo.\n\nÄärimmäisin ponnistuksin pääsi hän veteen ja kömpi puun rungolle\nistumaan selkä juurakkoon päin. Mänty kiersi pyörrettä muutamia\nkertoja ja alkoi sitten liukua tyyntä suvantoa pitkin. Mutta nämä\nponnistukset olivat vieneet heikon miehen voimat siinä määrin, että\nhän pyörtyneenä retkahti selälleen kahden juuren väliin ja kulki\nsiinä ajopuulla kuin kuollut virran vietävänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoen alajuoksulla, niissä joki tekee käärmemäisiä mutkia hiekkaniemiä\nkierrellen, oli Nivan kruununtorppa niemen rannalla. Mökin tytär,\nnuori tummasilmäinen Saima, oli rannassa kaloja perkkaamassa. Hän\noli saanut juuri työnsä loppuun ja istahti rantakivelle kuuntelemaan\nkesälintujen ilonpitoa. Istuessaan hän itsekin laulaa hyräili:\n\n    \"Tuulipa toi tänne meidän rantaan\n    valkeapäisen laineen...\"\n\nPitemmälle hän ei ehtinyt, kun hänen huomionsa kiintyi omituiseen\nrytöpuuhun, joka virran mukana liukui keskijoella. Puun runko oli\nkokonaan veden sisässä, mutta latvaoksat ja mustat juuret nousivat\nkorkealle; juurien välissä näytti olevan joku. Kun ajopuu tuli\nkohdalle, näki hän siinä kauhukseen selällään makaavan miehen, jonka\npää retkotti hervottomana.\n\n-- Herra Jumala! huudahti hän säikähtyneenä ja aikoi juosta kotiin,\nmutta muisti, ettei siellä ollut ketään kotona, sillä hänen isänsä\nja veljensä olivat aamulla lähteneet metsäjärviin kalastamaan. Muuta\ntalonväkeä ei Nivassa ollutkaan. Antaisiko mennä sivu? Mutta jos mies\nvielä elää, on hengenhädässä? Velvollisuus on pelastaa.\n\nJa hän työnsi veneen vesille ja souti rytöpuun luo. Siinä makaa\nhervotonna nuori, tummaverinen mies, jolla oli suora nenä ja lyhyet\nviikset; musta tukka kosketti veteen, sillä pää oli taipunut\nriipuksiin juuren yli. Vaatteet olivat märät, polvesta näytti\nvuotaneen verta. Kasvot eivät olleet niin kalpeat kuin kuolleella\ntavallisesti. Saima sai rohkeutta, kosketti hiljaa kättä ja tunsi sen\nolevan vielä lämpimän.\n\n-- Hän elää, vaikka on pyörtynyt, kuiskasi hän ja kosketti samalla\notsaa, joka myös tuntui vähän lämpimältä. Saima ravisti luutnanttia\nolkapäästä, kasteli ohimoita, hieroi kaulasuonia, mutta taju ei\nvain palannut. Hän asetti veneen ihan ajopuun viereen ja varovasti\nväänsi luutnantin kallistetun laidan yli veneeseen. Rytömänty\njatkoi keventyneenä matkaansa alavesiin painuakseen siellä jossain\njärvessä pohjahaoksi, mutta Saima souti Braunin rannalle, nosti\nhänet varovasti rantatörmälle ja alkoi henkiinherättämistyönsä\nuudelleen. Kauan hän hieroi kaulaa, rintaa ja kangistuneita jäseniä\nauringon paisteessa, kunnes luutnantti viimein avasi silmänsä ja näki\ntuntemattoman neitosen häntä virvoittavan. Hän katsoi lempeästi,\nmutta tutkivasti neitosta tummiin silmiin ja kysyi puoleksi kuiskaten\nhuonolla suomenkielellä:\n\n-- Missä minä nyt olen?\n\n-- Tämä on Nivan talo ja minä olen tämän talon tytär. -- Pelastin\nteidät ajopuulta virrasta.\n\n-- Kiitän sydämestäni. -- Minä olen luutnantti Braun. -- Karkasin\nKuollan niemimaalta sotavankeudesta.\n\nJa luutnantti koetti kertoa, miten hän oli sinne joutunut. Sanoi\nsuuren joukon tovereistaan jääneen nälkäisinä harhailemaan\nsydänmaalle -- kertoi myös Hahn'in kohtalosta.\n\n-- Pyydän toimittamaan pelastusta tovereilleni! lisäsi hän\nsurullisella äänellä.\n\nSaima Niva kävi talosta noutamassa poron pulkan, jolla hän veti\nBraunin pirttiin, sitoi hänen haavoittuneen polvensa ja puki kuivat\nvaatteet hänen yllensä. Sitten hän toi ruokaa. Kiitollisena puristi\npotilas tytön kättä vaipuen samalla syvään uneen.\n\nSaima Niva katseli vielä kauan nukkuvaa sotilasta, joka hänen\nmielestään oli kaunein mies, minkä hän oli nähnyt; rohkea hän myöskin\non ollut, sen näki hänen monista arvistaan. Kaulassa oli suuri arpi,\naivan kuin karhu olisi kerran kynnellään sitä raapaissut, olkapää oli\nkerran läpi ammuttu ja vasemmassa poskessa oli kuin veitsellä vedetty\nviiltoarpi. Urhoollisuutta osoitti sekin, että hän oli uskaltanut\nlähteä ryssien vankeudesta Kuollan niemeltä, josta Saima oli kuullut\nkaameita kertomuksia. Hän, erämaan yksinäinen impi, näki harvoin\nmuita ihmisiä vieraina kuin jonkun poromiehen, salakuljettajan tai\nmetsästäjän. Syvän tyydytyksen tunteen tuotti hänelle tietoisuus,\nettä hän itse oli pelastanut tämän nuoren miehen hengen. Jollei hän\nolisi sattunut menemään rantaan, olisi virta vienyt hänet sivu.\nSiellä alakoskissa olisi hän pudonnut ajopuulta, painunut pohjaan\nkuin se mänty, jolla hän kulki, eikä kukaan olisi tiennyt, minne hän\noli joutunut. Moni hänen sijassaan olisi ehkä pelosta tai väärästä\nhäveliäisyydestä antanut luutnantin mennä menojaan. Mutta erämaa\nopettaa ihmiset avuliaiksi. Ei heilläkään ollut mitään riitoja\nnaapureiden kanssa, lukuunottamatta Sieppilän Simppa-ukkoa, joka oli\nhuonoissa väleissä kaikkien kanssa.\n\nKun illalla Nivan isäntä ja poika tulivat kalalta, riensi Saima\nheille kertomaan harvinaisesta vieraasta.\n\n-- Oikein teit, tyttäreni, kun pelastit varmaa kuolemaa kohti\nkulkevan nuorukaisen. Ehkä hän ei ollut vielä valmistunutkaan\nastumaan korkeimman tuomarin eteen, lausui isäntä, vankka\nluterilainen, joka erämaan hiljaisuudessa oli paljon mietiskellyt\nuskon asioita. -- Herra on käyttänyt sinua välikappaleenaan. -- Vai\nsaksalainen hän on. Samaan kansaan Martti Lutheruskin kuului.\n\nSaima oli onnellinen kuullessaan isänsä mielipiteen. Hän oli jo\nvähän pelännyt, että miehet eivät ottaisi avutonta sotavankia yhtä\nystävällisesti vastaan.\n\n-- Kuvernööri on tosin kieltänyt suojelemasta näitä karkailevia, jopa\nuhannut ankarasti rangaistakin, mutta me seuraamme korkeimman lakia:\nrakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, lisäsi isäntä.\n\nSaiman silmät säteilivät ilosta. Hänestä tuntui, että tätä\nlähimmäistä voisi rakastaa ilman erikoista kehoitustakin. Mielellään\nhän tahtoi palvella sairasta soturia, joka ennen oli ollut voimakas,\nmutta oli nyt avuton kuin lapsi.\n\nAamulla oli Braun tajussaan, mutta heikko ja kuumeisen näköinen.\nPitkä vedessäolo oli aiheuttanut keuhkokuumeen, selkää pakotti ja\npolvi oli aivan jäykkä. Saima tarjosi hänelle keitettyä maitoa, mutta\npaljoa ei sairas voinut sitä juoda, vaikka olikin nälkiintynyt.\nLuutnantin ohjeiden mukaan laittoi hän kääreen kuumeisen rinnan\nympärille.\n\nSilloin oli sunnuntai. Saima oli edellisenä päivänä hangannut vedellä\nja hiekalla pirtin pöydän, penkit ja lattian hohtavan valkoisiksi ja\nsiroitellut katajan hakoja lattialle, joten puhtaus ja sunnuntaiaamun\nrauha vallitsi tässä kaukaisessa erämaan talossa. Aamiaisen jälkeen,\nkun pöytä oli puhdistettu, istui Nivan isäntä pöydän päähän ja luki\nsaarnan, jota toiset vakavina kuuntelivat.\n\nSaarnan jälkeen lähti Niva poikineen veneellä jokea ylöspäin.\nLuutnantti oli heitä pyytänyt etsimään kadonneita tovereita, joista\nHahn hänen luulonsa mukaan oli hukkunut, mutta toiset nälkäkuoleman\npartaalla harhailivat erämaassa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMutta samaan aikaan kuin Nivan miehet lähtivät soutamaan\nvirtavaa, tulvaista jokea, oli ylempänä, saman joen mutkauksessa,\nhautaustoimitus. Taipale oli löytänyt eräästä joen pyörteestä Hahnin\nruumiin ja hautasi hänet hiekkakankaaseen.\n\nTällaisissa tapauksissa, kun joku tuntematon ruumis löydetään\nsydänmaalta, rientää löytäjä kruununmiesten luo siitä ilmoittamaan,\nja vainaja haudataan sitten pitäjän hautausmaahan. Mutta tämä löytö\nolisi paljastanut koko retkikunnan jäljet ja saattanut oppaat ikävään\nasemaan, ehkä Taipaleen itsensäkin haudattavaksi. Sentähden katsoi\nhän viisaammaksi itse haudata hukkuneen. Jos nyt hautaus-siunaus ei\nkävisi yhtä hyvin kuin papilta, lohdutti hän itseään sillä, että moni\nerämailla kuollut jää maanpinnalle lahomaan hautaamatta.\n\nMutta sellaiset hautaamattomat kuolleet, varsinkin murhatut ja\ntapaturmassa surmansa saaneet, eivät saa rauhaa. \"Sijattomina\nsieluina\" harhailevat heidän henkensä ruumiin läheisyydessä ja\nkummittelevat kulkijoille. -- Niinkuin se Akso-Veeteri vainaa, joka\nSelkäsuon laiteella murhattiin -- --. Kun metsästäjät kevätöinä\nolivat sielläpäin metsonsoitimilla, kuului usein kuin avunhuutoa\nerämaasta, mutta huutajaa ei löydetty, vaikka kuinka olisi haettu.\nToisinaan taas nähtiin miehen kävelevän Selkäsuolla, mutta heti\nkatoavan, kun huutamaan ruvettiin. Kun paimenet eräänä kesänä\nlöysivät Veeterin luut, ja ne haudattiin kirkkomaahan, ei sen koommin\nole mitään tällaista näkynyt eikä kuulunut Selkäsuon seuduilla. Näin\ntuumi Taipale kaivaessaan hautaa pehmeään hiekkanummeen. Siihen hän\nasetti kuolleen täysissä pukimissa ja peitti mullalla. Sitten hän\nmuisteli hautaustoimitusta, miten kirkonmiehet sen suorittivat,\nmutta eivät tahtoneet muistua mieleen yksityiskohdat. Haudan umpeen\nluotuaan hän otti lakin päästään ja heitti kummulle kolme kertaa\nmultaa lausuen tavalliset multaussanat:\n\n    -- Maasta olet sinä tullut -- -- --\n    ja maaksi olet sinä jälleen tuleva...\n\nSitten hän pani kätensä ristiin rinnalle, nosti silmänsä avaruutta\nkohti ja rukoili:\n\n-- Herra, anna hänen sielunsa päästä ikuiseen kirkkauteen.\n\nYksinkertaisen koruton oli toimitus, mutta sydämellisen harras.\nKuoleman vakavuus väreili näissä sanoissa, ja kirkas kyynel vieri\npitkin hautaajan karkeaa poskea. Hänen mieleensä tuli siinä omakin\ntuleva kuolemansa. Kerran voi hänetkin erämaa yllättää; voi käydä\nniin, ettei kukaan ole häntä, kiveliönkävijää, hautaamassa.\n\nRunollisen kaunis oli Mauerjärven kalastajan viimeinen lepopaikka:\ntyyni joen mutkaus, josta kohosi valkea hiekkaranta ja sen\nyläpuolella pientä mäntymetsää kasvava kangas, mikä taas rajoittui\nkorkeaan tunturin rinteeseen. Ihmisjalka eksyy harvoin tallaamaan\nsitä rinnettä, jossa vaatimaton koivuristi osoittaa Hahnin hautaa.\n\nKeskipäivän hiljaisuus vallitsi metsässä, kun Taipale lähti matkaansa\njatkamaan. Yksinäinen uunilintu vain liverteli uutta elämän toivoa\nherättävää säveltään ja kauempaa kankaalta kuului tynnyrilinnun\nyksitoikkoinen: tilt-talt, tilt-talt -- -- -- Tuntui kuin se olisi\nihmisen ikävuosia lukenut, tai kuin elämän tuntilasi olisi ollut\ntyhjiin tippumassa -- -- --\n\nVakain askelin ja mietteissään kulki Taipale edelleen joen äyrästä\netsien luutnanttia. Kulkiessaan katseli hän valokuvaa, jonka oli\nkuolleen taskusta ottanut -- muuhun hän ei ollut koskenut. -- Sen\noli hän ottanut osoitteen tähden, joka oli sen taakse kirjoitettu.\nValokuva esitti Hahnia ja nuorta neitosta käsikädessä istumassa\njärven rantakivellä. Hän oli kihloissa, päätteli Taipale. Ja siellä\nnyt kaipaava morsian odottaa joka päivä tietoja armaastaan --\nturhaan. Niin särkee sota pyhät liitot, kylvää kaipausta, surua ja\nkyyneliä onnellisiin koteihin. Mitä lienette tekin, nuoret, toivoneet\nelämältä, mitä lienette suunnitelleet kesäiltana istuessanne\nkotirannan kivellä. Kohtalo on iskenyt teihin rautakourin murskaten\nmaahan toiveittenne linnan, sillä kohtalolle on mieluisempi musertaa\nkuin rakentaa. Sinä hento neitonen kaipaat siellä toivojesi\ntoteuttajaa, joka nyt makaa täällä sinulle tuntemattoman erämaan\nmullassa. Olisin sydämestäni suonut, että olisitte vielä tavanneet\ntoisenne siinä järven rannalla...\n\nJa Taipaleen mieleen johtui siinä omakin kihlausaika. Miten ihmeen\nselvästi se muistuikaan vuosien takaa? Juuri tämmöisenä juhannuskesän\npäivänä he Annin kanssa kahden laskivat virtavaa jokea Taipaleen\nuudistaloa kohti. Äänettömästi liukui vene virran mukana soutamatta.\nToisinaan vain pienempi niva tai lyhyt koski veti heidän huomiotaan,\nlakkautti hetkeksi hellän keskustelun, jossa laadittiin rohkeita\ntulevaisuuden suunnitelmia. Taipaleen talo oli silloin vain pieni\nmökki. Hän lupasi sen laajentaa suureksi verotaloksi raivaamalla\nniittyä erämaan jokien varsille, kuokkimalla peltoa kivisen niemen\nrinteeseen ja tekemällä talvisin uusia, suurempia asuinrakennuksia.\n-- Niin, siitä on kulunut tasan kaksikymmentäviisi vuotta, huokasi\nTaipale. Mutta vielä eivät ole nämä suunnitelmat puoleksikaan\ntoteutuneet. Viljelysmaa on hitaasti kasvanut, halla on vienyt\nusein viljan ja kontio kaatanut karjaa. Erämaa on tehnyt sitkeämpää\nvastarintaa kuin hän silloin kuvitteli. Ei ole nytkään viljaa\naitassa. Vaimo ja lapset odottavat kotona, että laukussa sitä taas\nkantaisin erämaan halki.\n\nNäiden ajatusten lanka katkesi, kun joelta alkoi kuulua tasaista\nairojen loisketta ja miesten puhelua. Niemen takaa työntyi vene\nkahden miehen kuljettamana. Taipale huusi miehille, vene liukui\nrantaan ja ystävällisesti siinä tervehtivät toisiaan vanhat\ntuttavat, samoilla asioilla kulkevat erämaan asukkaat. Keskustelussa\nselveni, että Nivan miesten ei tarvinnut jatkaa matkaa eikä olisi\nTaipaleenkaan tarvinnut, mutta nähdäkseen luutnantin lähti hän\nvenemiesten mukana Nivan taloon.\n\nLuutnantti tuli hiukan virkeämmäksi nähdessään edessään ystävänsä\nTaipaleen ja kuullessaan pääjoukon päässeen ihmisten ilmoille, mutta\nkyynel kostutti hänen silmiään, kun hän kuuli Hahnin hautaamisesta.\n\nKuume oli vielä ankara. Saiman täytyi muuttaa tiheään kääreitä\nyölläkin. Mutta nurkumatta hän sen teki, vaikka päivällä täytyi\nsuorittaa myös tavalliset talousaskareet.\n\nNiin kului viikkoja, sillä keuhkokuume paranee hitaasti; se parani\nkuitenkin hoitajan suureksi iloksi. Toipumisaikana istuivat he usein\nkotirannalla keskustellen ystävällisesti. Luutnantti oli oppinut jo\npaljon suomalaisia sanoja ja lauseparsia, joita hän puhellessaan\ntäydensi saksalaisilla sanoilla. Myöhemmin kävi hän kalastamassakin\ntalon miesten kanssa. Taipaleen kanssa oli sovittu niin, että Nivan\nmiehet saattavat luutnantin Taipaleen taloon, josta hänet toimitetaan\nRuotsin rajalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli poutainen heinäkuun päivä. Nivan väki oli niityllä joen luhdalla.\nLuutnantti, joka oli täysin parantunut, käveli yksin joen rannalla\nkatsellen kalaparvien kisailua veden tyynellä pinnalla. Lähellä\nrantaa ui iso iltakorento. Hopeakylkinen harjus hyökkäsi pohjalta\nvedenpintaan tavoittaen lihavaa ruokapalaa, niin että koko kala teki\nilmassa lyhyen laukan pudoten pää edellä omaan valtakuntaansa. Mutta\niltakorento lennähti toiseen paikkaan, väistäen vaaran.\n\n-- Niin pitääkin! huudahti Braun. Likeltä piti, ettet joutunut\nharjuksen kitaan. Varo, varo uutta hyökkäystä! Elämä on toisinaan\nhiuskarvan varassa.\n\nJa luutnantti muisteli omaa pelastustaan kuukausi aikaisemmin samalla\nvirralla. Koski olisi hänet silloin nielaissut ajopuulta kuin harjus\niltakorennon, ellei Saima olisi pelastanut. Mikä lieneekin satuttanut\nhänet juuri silloin kalanperkkaukseen rannalle? Olikohan se paljas\nsattuma, vai johdattiko häntä silloin jokin korkeampi voima?\nSiunattu ihminen hän vain on, oikea erämaan helmi, puhdas ja kirkas.\nMillä hänet palkitsen? En voi tarjota hänelle rahaa, sillä varmaan\nhän halveksien työntäisi sen takaisin; kiitollisuutta, ikuista\nkiitollisuutta olen velvollinen ja tahdon hänelle osoittaa. Mutta\nolen viime aikoina, kun olen puhunut poislähdöstäni, huomannut, että\nhänen tummat silmänsä oudosti säteilevät kuin kysyen: nytkö lähtisit,\nkun elämä on niin onnellista? Ja minäkin ihailen häntä, melkein\nrakastan, mutta enhän voi pettää valaani. Samassa alkoi kuulua joelta\nlaulua:\n\n    \"Tula tuulan, tuli tuli tei,\n    Emme erkane konsana ei...\"\n    -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nTuota samaa säveltä hän usein laulaa, tuumi Braun. -- Se on hänen\nsydämensä laulu, ja puhtaan kirkkaina helmeilevät sävelet kajeassa\nilta-ilmassa.\n\n\"Emme erkane konsana ei\", vastaa tunturin kaiku kuin ilkkuen.\n\nVene tuli niemen takaa näkyviin. Nivan isäntä istui veneen perässä\nviiletellen ja kerien samalla uistinta. Juho souti ja Saima,\nvalkea liina päässä, istui purjepenkillä laulellen. Niittyväki oli\njuuri rantaan saapumassa ja uistinnuoraa oli vain sylen verran\njäljellä, kun hauki hyökkäsi uistimeen, tempasi rajusti ja loiskahti\nvoimakkaasti veden pinnassa paetakseen syvemmille vesille.\n\n-- Se oli sinulle oikein, Lapin vesien krokotiili! Miksi hätyyttelit\nheikompia! huudahti luutnantti rannalta.\n\nKesti hetkisen väsytellä, ennenkuin kymmenkiloinen hauen venkale\nhervottomana makasi vedenpinnalla, mistä Juho sen kalakirveellään\nnosti veneeseen.\n\n-- Harvoinpa kotirannasta tällaisia nousee, ihmetteli isäntä hyvillä\nmielin.\n\nVene vedettiin maalle, miehet keräsivät viikatteet ja haravat\nolalleen, Saima otti eväskontin aikoen sälyttää sen selkäänsä, mutta\nluutnantti otti sen häneltä.\n\n-- Kyllä minä sen itsekin kannan, te olette vielä sairas, väitti\nneitonen ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta.\n\nYstävällisesti keskustellen astuttiin tähkälle tulevien ohrapeltojen\nvälistä rantatietä pirttiin, jossa juotiin kahvit, jotka Braun oli\nvalmiiksi keittänyt samoinkuin illalliseksi kalakeiton.\n\nLappi opettaa ihmiset monitaitureiksi. Työnjako ei ole vielä\nkovinkaan yksityiskohtiin haaraantunut, kulttuuri ei ole kerinnyt\ntehdä ihmisiä saamattoman yksipuolisiksi, eivätkä sellaiset\nihmiset Lapissa menestyisikään. Miehet osaavat tehdä naistenkin\ntöitä: keittää ruokaa, parsia sukkia ja paikata vaatteita; naiset\ntaas hakata halkoja, ajaa hevosta tai poroa, jopa ampua ja pyytää\nmetsänriistaakin. Niinpä luutnanttikin Nivassa olonsa aikana oli\noppinut yhtä ja toista talouspuuhaa, m.m. keittämään ja paistamaan\nyksinkertaista ruokaa väen niityllä ollessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen Saima ja luutnantti istuivat ulkoportailla\nkeskustellen ja katsellen pääskysten puuhia pirtin räystään alla.\nSiinä oli vieri vieressä multapesiä pienine aukkoineen, joista pisti\nesiin poikasten keltasuisia päitä. Pääskysvanhemmat kantoivat niille\nruokaa: lihavia kärpäsiä, joita ne olivat suunsa täyteen keränneet.\nNiitä tuli ja meni tulisella kiireellä...\n\n-- Miksi nuo pääskyset eivät jo mene levolle? kysyi Braun.\n\n-- Lapin kesä on lyhyt. Niiden pitää saada poikaset kasvamaan\nlentokykyisiksi, ennenkuin pakkasyöt tulevat.\n\n-- Milloinka ne täältä muuttavat?\n\n-- Jo elokuussa. Kaikkihan tänne Lappiin tulevat vain kesäksi,\nmuuttaakseen pois syksyn tullen lämpimämpiin, onnellisempiin maihin.\nKeväällä kun muuttolinnut palaavat etelän mailta, raikuvat metsät\nniiden ylistyslauluja; tuntuu siltä kuin ne kiittäisivät Lapin\nihanuutta. Joka järvellä, joka suolla ja metsikössä vietetään\nsilloin häitä. Silloin Lappi vetää puoleensa, mutta syksyllä on\ntoista. Näkisittepä, millä kiireellä muuttolinnut täältä pakenevat.\nParvi parven perästä niitä lentää meidänkin ylitsemme, ja ilma soi\nja viheltää siipien vihinästä. Joku lintu vain välistä mennessään\näännähtää kuin hyvästiksi. -- Minäkin lähtisin täältä niin mielelläni\nsinne suureen etelään. Täällä on niin yksinäistä. Sieltä etelämpää\nrantakaupungista olemme kotoisinkin, sinne takaisin aurinkoisemmille\nmaille minä kaipaan. Tämä kaipaus tuntuu selvemmin syystalvella, kun\naurinko yhä enemmän alenee kätkeytyäkseen viimein muutamaksi viikoksi\neteläisten tunturien taa ja jättääkseen joulunaikana vain valolaikan\netelätaivaalle päivästä muistuttamaan.\n\n-- Ettekö olekaan täällä Nivassa syntynyt? kysyi Braun.\n\n-- Yksitoista vuotta sitten asuimme Pohjanmaan rantakaupungissa,\nkun isäni suuttui kaupunkilaiselämään ja sai merkillisen halun\nmuuttaa tänne erämaahan. Äitivainajani oli sitä vastaan, mutta se ei\nauttanut. Isäni rakensi tämän kruununtorpan ja perheen täytyi muuttaa\ntänne. Minä jäin muutamiksi vuosiksi vielä kaupunkiin tätini luokse\ntyttökoulua käymään, ja kesällä olin täällä kiveliössä kotonani.\nMutta äitini kuoleman jälkeen piti minunkin tulla tänne taloutta\nhoitamaan. Ja sen jälkeen olen asunut täällä jo useita vuosia. Kesät\ntäällä kyllä ovat hauskat, mutta talvella on elämä ankaraa.\n\n-- Onhan Lapin talvellakin omat hauskuutensa: revontulet, porolla-ajo\nja hiihtäminen kimmeltävillä hangilla, huomautti Braun.\n\n-- Mutta poishan tekin täältä lähdette.\n\n-- Minua kutsuu isänmaani.\n\n-- Niin isänmaa ja Beatrice, josta minulle kerroitte. Hän taitaa olla\njalo ihminen?\n\n-- Niin uskon.\n\n-- Rakastaako hän teitä niin paljon, että voisi antaa vaikka henkensä\nedestänne?\n\n-- Sitä en varmaan voi sanoa.\n\n-- Suuri rakkaus ei punnitse uhrauksia.\n\n-- Mutta rakkautta itseään on vaikea mitata. Se tulee vain vähitellen\nelämässä esille.\n\n-- Toivoisin, että hänellä olisi sitä paljon, hyvin paljon.\n\n-- Sanoitte yksinäisyyden ja ikävän pakottavan teitä etelään?\n\n-- Niin -- ja on minulla joku muukin syy...\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Sitä en sano -- -- ainakaan vielä -- --\n\n-- Eivät ihmiset ole etelässä sen onnellisempia. Siellä on ihmisiä\nliian paljon. Katsokaa tuota metsikköä pellon aidan takana, eikö\nsiinä ole liian tiheässä puita? Ne kilpailevat ankarasti keskenään\nravinnosta, valosta, lämmöstä ja ilmasta. Sentähden ne ovat\nkitukasvuisia. Vain muutamat, jotka ovat työntäneet juurensa syvälle\nmaan uumeniin ja levittäneet niitä maan pintaa pitkin toisten\njuuriverkkoihin ja jotka ovat kohottaneet latvakruununsa muiden\nyli anastaen itselleen siitäkin valosta ja lämmöstä, mikä olisi\ntuleva toisten osaksi, kukoistavat ja voivat hyvin. Yhtä ankara on\nolemassaolon taistelu suuressa maailmassa ihmisten kesken. Yksilö,\nvarsinkin outo, siellä usein sortuu. Paljon on siellä särkyneisyyttä,\nonnettomuutta, pettymystä -- -- vähän oikeaa onnea.\n\n-- Mutta minä lähden kuitenkin sieltä onneani etsimään, en voi jäädä\ntänne nääntymään...\n\nHe istuivat hetkisen vaiti ja katseet suuntautuivat ilta-aurinkoon,\njoka juuri oli kätkeytymässä pohjoisten tunturien taakse jättäen\nvaarojen paljaille lakeille ruusunpunaisen hohteen ja kultaisen\nkajastuksen joen tyyneen mutkaukseen. Kaikki oli jo hiljaista talossa\nja sen ympärillä. Pääskyset olivat palanneet pesiinsä, joista kuului\njuttelun tapaista pientä sipinää, aivan kuin pääskys-emot olisivat\nkertoneet pojilleen satuja etelän lämpimistä maista. Saima toivotti\nhyvää yötä ja meni kamariinsa, mutta Braun mietti vielä hetkisen\nelämän kysymyksiä.\n\n-- Hän on osittain oikeassa, myönteli Braun ajatuksissaan. -- En\nminäkään nuorena neitosena viihtyisi tässä yksinäisyydessä. Miehille\ntarjoaa erämaa seikkailuja, joissa viihtyy levotonkin luonne. Täällä\nmurisevat äreät karhut, täällä susilaumat ulvovat pakkas-öinä,\ntäällä ahmat, saukot ja näädät asustavat. Näiden petoeläinten\npyydystäminen, rikkaan lintumaailman verottaminen ja kalastus tarjoaa\nmiehelle huvittavaa tointa. Mutta naisen valtakuntana on pieni\npirtti, jonka akkunasta hän usein töittensä lomassa katsoo kaihoten\nkesällä pitkin polkua tai joelle, talvella valkeiden vitihankien\nyli menevälle suksiladulle ja porontielle, näkyisikö joku tulevan,\njonka kanssa saisi ajatuksia vaihtaa. Nuori neitonen on täällä kuin\ntunturin kukka, joka on sattunut kasvamaan syvän rotkon pohjalla,\njossa se kenenkään huomaamatta saa kukoistaa ja kasvaa, jonne\ntuulet harvoin eksyvät ja josta näkee vain palasen taivasta. --\nMutta en sittenkään voi sanoa, onko hänelle onnellisempaa lähteä\ntäältä suuren maailman hyörinään kuin jäädä tänne. Oli jo puoliyö,\nkun Braun viimein meni levolle. Saimaa ei sinä yönä nukuttanut.\nAvosilmin uinui hän vuoteessaan, jota rankinen verhosi. Mielikuvitus\ntyöskenteli kuumeisella kiireellä. Kuva seurasi kuvaa, ajatus ajoi\najatusta, mutta kaikki ne kiertelivät saman asian ympärillä, samaa\nkysymystä selvitellen. Monet muistot siltä ajalta, jona luutnantti\noli ollut Nivassa, palasivat sielun silmien eteen kirkastuneina ja\nväritettyinä vapaan mielikuvituksen väreillä. Ne seurasivat toisiaan\nmilloin aikasarjassa kuin filmikuvat, milloin kohosivat ne tajunnan\nkynnyksen yli näennäisesti irrallisina, mutta kuitenkin jotain sielun\nlakia seuraten. Ne olivat kuin leikkauksia elämästä, kuvia, joihin\nliittyi suuri tunnemäärä, mikä sai tahdon sitomaan niitä yhteen --\najatuksia, joissa hän koetti selvitellä luutnantin suhdetta häneen ja\nomaa suhdettaan entiseen hoidokkiinsa. Pelastuminen ja sairausaika\nuusiintui mielikuvituksessa, varsinkin ne tapaukset, joissa Braunin\nsyvä katse oli sattunut häneen tai jolloin sairas kiitollisena\npuristi hänen kättään. Ja sitten toipumis-ajan ihanat muistot!\nJäisivätkö ne kuin vanhaksi valokuvakokoelmaksi, jota myöhemmin\nyksinäisyydessä katselisi, varsinkin silloin, kun on ikävä, kun ei\nole kenen kanssa ajatuksia vaihtaa...\n\n-- Minä en voi sille mitään, ajatteli hän itsekseen, -- että minulla\non sellainen tunne, etten voisi hänestä koskaan erota, että aina\ntahtoisin hänet nähdä. Onko se rakkautta vai muuta kiintymystä, sitä\nen tiedä. Tunteitani koetan hallita, vaikka ne toisinaan pyrkivät\nvalloilleen kuin tulviva tunturipuro. Hän ei ole koskaan siihen\nantanut aihetta, hän on ollut vain kohtelias ja kiitollinen. Äskenkin\nportailla hän puhui vain järkeä eikä tunnetta. -- Eivät ihmiset\netelässä ole sen onnellisempia... Yksilö, varsinkin outo, siellä\nusein sortuu. Paljon on siellä särkyneisyyttä, pettymystä... vähän\noikeaa onnea. -- Niin hän sanoi, kun mainitsin etelään haluavani.\nJospa hän olisi sen sijaan ottanut minua hellästi kädestä, katsonut\nrakkaasti silmiin ja sanonut:\n\n-- Tule, jos minua rakastat, mennään yhdessä etelään. Tulen\nonnelliseksi vain sinun kanssasi.\n\nSilloin olisin lentänyt hänen kaulaansa, puristautunut hänen\nrintaansa vastaan lausuen:\n\n-- En koskaan, en koskaan sinusta eroa. Tunturien tyttö rakastuu vain\nkerran, mutta kestävästi.\n\nOnko synti rakastaa häntä, jota toinen rakastaa -- en tiedä, mutta\nväärin teen, jos kiusaan häntä kiintymykselläni, jos hänellä ei ole\nsamoja tunteita.\n\nAurinko oli jo kohonnut punaisena, säteilemättömänä pallona vähän\nylemmäksi pohjoisella taivaan rannalla, kun Saima vihdoin nukkui.\nSen punakeltainen valo tulvi kamarin peräakkunasta oviseinään ja\nheijasteli sieltä joka soppeen värjäten rankisen valkoisen harson\npunertavaksi ja heittäen sen sisällä nukkuvan neitosen kasvoille\nhohdettansa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVirrankylä on suuren emäjoen varrella, joen, joka ylempänä jakaantuu\ntuhansiksi pienemmiksi haaroiksi kuin suuri jättiläispuu. Toiset\npienemmät latvapurot imevät kirkasta vettä tunturien sulavasta\nlumesta, toiset taas alkavat soiden ruskeavetisistä, mutaisista\nhetteistä. Niiden varsilla on lappalaiskotia ja talvikyliä.\nMutta alempana kastelee joki \"lantalaisten\" peltoja ja niittyjä\nja sen rantoja seuraa asuttu vyöhyke, joka jokihaaroja seuraten\nharventuneena haaraantuu kiveliöön. Virrankylän asukkaat samoinkuin\nmuutkin jokivartelaiset ovat jäykkiä, mutta vapautta rakastavia\nperäpohjalaisia, jotka eivät mielipiteistään hitustakaan tingi.\n\nHe uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme\nitsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja\njääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia.\nSaksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä\nuseampaan talonpojan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta\npettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan\nniiden, jotka eivät olleet \"suuren isänmaan\" johtomiesten suosiossa.\n\nVirrankylän pohjoispäässä oli poliisi Simpuran talo. Vaikka se oli\nvaltamaantien vieressä, oli taloon vain ani harvoilla kulkijoilla\nasiaa. Oman kylän miehet eivät sinne vahingossakaan eksyneet, ja kun\nSimpura sattui tulemaan johonkin taloon tai kylän tiellä seisovaan\nmiesjoukkoon, loppui aina keskustelu kuin kirveen silmään. Kun hän\nhetkisen tuppisuuna seisottuaan lähti miesjoukosta, sateli ivasanoja\nhänen jälkeensä.\n\n-- Se on jo ryssän tökötillä kenkänsä voidellut.\n\n-- Pian se vetää paidan housujen päälle.\n\n-- Olisi pitänyt kysyä joko hapankaalit ovat halventuneet.\n\nMutta \"virkamatkoillaan\" kulkevat santarmit ja urkkijat tulivat\nSimpuralle kuin kotiinsa ja heitä kestittiin kuin piispaa\npappilassa. Korkea esivalta taas puolestaan muisti häntä antamalla\ntavallisen palkan lisäksi erityisen määrärahan \"uutteruudesta\nvirantoimituksessa\". Ja uuttera hän todella olikin. Hän lähetti\nalueeltaan tietoja sekä tavallisessa virkajärjestyksessä että suoraan\nkenraalikuvernöörin virastolle, ja hän sai myös määräyksiä suoraan\n\"ylempää\". Silloin käveli hän rinta röyhkeänä kylän teitä ja silloin\nulkomuotokin osoitti, että jotakin tärkeämpää on tekeillä.\n\nJuhannuksen edellä oli Simpuralle tullut erittäin tärkeä ilmoitus,\nettä Muurmannin radalta on karannut 30 saksalaista sotavankia Suomen\npuolelle. Sitä kuulutusta hän oli ensin käynyt lukemassa rajalla päin\nPalokankaalla saakka, sitten oli hän tehnyt asian johdosta matkoja\njoka suunnalle eikä ollut unohtanut hengenheimolaisilleen mainita,\nettä kiinniottamisesta seuraa hyvä palkinto, mutta niille, jotka\nkarkureita suojelevat, ankara rangaistus. Sitten oli hän asettunut\nkotiinsa ja odotti siellä saalista kuin ristihämähäkki verkkonsa\nkeskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuvarhaisella tuli Sieppilän Simppa-äijä Simpuran taloon.\nVaikka hän oli vuorokauden melkein levähtämättä kävellyt, nousi\nvielä kepeästi vanha jalka, sillä palkinto kiihoitti. Hyvänpäivän\nsanottuaan kiirehti hän ilmoittamaan asiansa.\n\n-- Siellä ne nyt olivat ne saksalaiset karkurit...\n\n-- Missä? uteli Simpura.\n\n-- No, siellä meidän kylässä. Palokankaan isäntä lähti oppaaksi.\n\n-- Näitkö itse karkurit?\n\n-- Näin rysillä ollessani, kun noin 30 miestä Palokankaan saattamana\nlähti talosta.\n\n-- Olivatko ne varmaan niitä karkureita?\n\n-- Niin luulen. Ketäpä se muita, sellainen joukko. Näin ne puolen\nkilometrin päästä.\n\n-- Mikset juossut perään ja ottanut lähemmin selvää miehistä?\n\n-- En joutanut, kun ehätin tänne ilmoittamaan.\n\n-- Nämä ovat puolinaisia tietoja. Niistä tulee taas puolinainen\nraportti. Olisit ottanut selkoa, montako oli miestä, minkä näköisiä\nne olivat ja mitä kieltä puhuivat. Nyt voin raportissani ilmoittaa\nvain sen, että olet nähnyt noin 30 miestä lähtevän Palokankaalta.\n\n-- Saanko minä sen luvatun 300 markkaa?\n\n-- Minähän nimenomaan sanoin, että palkinto annetaan miesten\nkiinniottamisesta tai sellaisesta varmasta ilmoituksesta, joka johtaa\nkarkulaisten kiinniottamiseen.\n\n-- Eikö voitaisi puolta maksaa siitä summasta etukäteen. Sanoithan,\nettä ilmoitus on puolinainen.\n\n-- En voi, ennenkuin miehet ovat kiinni, eikä minulla niitä rahoja\nole, ne tulevat \"ylempää\".\n\nVähän pettyneenä lähti Simppa-äijä kotiinsa palaamaan.\n\n-- Vai olisi minun pitänyt ottaa yksin kiinni kolmekymmentä miestä,\njoilla varmaan oli aseitakin, puheli hän itsekseen. -- Helppo on\nkäskeä, mutta tuskinpa itsekään olisi uskaltanut yksin sellaisen\njoukon pakoa estämään ja muista kyläläisistä ei olisi ollut apua.\nKaikki ne ovat samaa mieltä Palokankaan kanssa: Antaa vain mennä\nkarkurien. Se on muka Suomelle parempi. Kukaan ei ajattele yhteisen\nisänmaan asiaa. Jos minäkin olisin yhtä maata, niin iltikseen\nmenisivät karkurit kylän sivu... Saisi se keisari pitää hyvää\nhuolta uskollisistaan. Olisi saanut maksaa ainakin puolen palkintoa\nilmoituksesta, se Simpura, joka kehuu olevansa keisarin käskyläinen.\nTupakatkin on kaikki, ja se Tiina-muori käski kahviakin tuoda\nVirrankylän kauppiaalta. Mutta milläpä nyt tuon, kun toinen tasku on\ntyhjä ja toisessa ei ole mitään. Palokangas sittenkin taisi pitää\nparemmat markkinat. Ottaa esim. kympin miehestä karkureilta, niin\nsehän on jo 300 markkaa... karhunnahan hinta...\n\nSimppu kohenteli tikulla piippuaan, jossa oli vielä jätteitä Simpuran\nantamasta tupakasta, täytti pesän sammalilla ja sytytti Mutta\nlaihalta maistuivat savut paatuneelle tupakoitsijalle, se tuoksuikin\nenemmän metsäpalolta kuin tupakalta.\n\nKeskipäivän hiostavassa auringonpaisteessa saapui äijä kotikylän\nlaitaan, istahti veräjäpuulle vielä kallella päin miettimään ja\narvioimaan matkan tulosta, kun jäljestä näkyi mies tulevan.\n\nPalokangashan se on -- kanalja -- mutisi hän partaansa.\n\n-- Päivää, Simppa!\n\n-- Jumal' antakoon.\n\n-- Mistä on matka?\n\n-- Kävin Koiralammissa kalastamassa.\n\n-- Nahkalaukullako Simppa kaloja kantaa?\n\nSimppa ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri kysymäisillään, että\nmillä asioilla Palokangas liikkui, mutta katsoi viisaammaksi ottaa\nmyöhemmin selkoa asioista ja olla muka tietämätön hänen puuhistaan.\n\nPalokangas asteli sivu poltellen piippuaan. Lämmin etelätuuli kantoi\nSimpan sieraimiin oikean tupakan hajua.\n\n-- Ovathan ne saksalaiset oikein tupakalla kestinneet. Odotahan,\nPalernajassa vielä istut, keisarin pettäjä, mutisi äijä ja kateus\nliekehti hänen silmissään.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSamana aamuna kuin Simppa-äijä tuli Virrankylään, oli sinne saapunut\nPalokangaskin, vaikkakin toista tietä ja toiseen taloon. Metsäpolkuja\nkierrellen oli hän johtanut saksalaiset Lounasvaaralle, kylän\nlähistölle, ja itse kiirehtinyt Niskan taloon opasta hakemaan ja\nruokatarpeita ostamaan. Oli aamuvarhainen; kylän toisissa taloissa\nvielä nukuttiin, mutta Niskan vaari ja Arvo olivat jo verkoille\nlähdössä. Kun he kuulivat Palokankaan asian, jäi kalalle lähtö\nsikseen.\n\n-- Vai lähes kolmekymmentä miestä pakolaisina! Sitä joukkoa kannattaa\nopastaakin ja toivoa, ettei ryssän hyppyset enää niitä miehiä\nkoskettele, touhusi Niskan Arvo laittaessaan evästä laukkuihin ja\nsuoriutuessaan matkaan. Hän työnsi laukkuun leipiä, voita, kalaa ja\nkuivattua poronlihaa, samoin sulloi hän Palokankaan laukun täyteen,\nja niin miehet taakkoineen painuivat karjan kujaa aidan taa ja\nsieltä lähtivät metsien suojaa astelemaan Lounasvaaralle. Matkalla\nkuvaili Palokangas saksalaisten monivaiheista matkaa ja seikkailuja\nerämaassa. Innostuneena kuunteli Niska ja kertoi vuorostaan omia\nseikkailujaan sotavankien kanssa, joihin seikkailuihin kannusti häntä\nisänmaallinen mieliala, Suomen vapauden suuri asia, mutta samalla\nmyös muutamanlainen nuorukaisen seikkailuhalu, sillä olihan se jaloa\nurheilua, korkeampaa kuin tullimiesten nenästä vetäminen Tornionjoen\nvarsilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa saksalaiset levähtivät Lounasvaaran kaljulla laella.\nPalokangas oli heidät vienyt sinne näyttääkseen pakolaisille\nPerä-Pohjolan maisemia, ja se oli myös hyvin turvallinen seutu,\nsillä harvoin paikkakuntalaiset viitsivät matkoillaan kiivetä sen\njyrkkiä rinteitä vaaran lakalle. Varusmestari keitti teetä syvän\nrotkon pohjalla, jottei savu näkyisi kylään. He olivat verrattain\nhyvissä voimissa, Haasekin oli paranemaan päin, mutta yöllinen kävely\nsynkän korven halki kiemurtelevaa polkua, joka toisinaan kierteli\nsuo-aapojen ympäri, toisinaan kulki tummametsäisiä mäkiä ja välistä\nkohosi vaarojen kalliovieruille, oli väsyttänyt jalkoja. Aamuauringon\nkohotessa korkeammalle ja sen kultaisten säteiden alkaessa lämmittää\nkuroutuivat uniset silmät pieniksi, ja yksi ja toinen heittäytyi\npehmeälle sammal- ja varpumatolle pitkäkseen siirtyäkseen heti huolia\nhuojentaville unten maille. Mutta toiset tahtonsa voimalla pitivät\nunen loitommalla ja katselivat valtavan laajaa näköalaa vaaralta\nkaikille ilman suunnille.\n\nSiinä aukeni heidän edessään sekä kiveliötä että kulttuurimaisemaa:\nidässä levisi havumetsäinen erämaa laajana kuin jättiläisaaltoja\nnostattava meri ja niiden välillä päilyi kimmeltäviä järvijonoja,\njoita paikoin selännemaat, paikoin kankaat tai ruskeat suot\nympäröivät. Länsipuolella, aivan vaaran alla, kimalteli jättiläisjoen\nkalvo, leveänä, juhlallisen tyynenä, ja sen molempia rantoja seurasi\nkaita asuttu vyöhyke punaiseksi maalattuine taloineen, vehmaan\nvihreine peltoineen, joka vyöhyke laakson rinteen päällä rajoittui\nkiveliön kuusi- ja mäntymetsiin. Pohjoisesta etelään jatkui joki ja\nsen rantoja seuraava kulttuurimaa niin pitkälle kuin silmä kantoi.\n\n-- Tuo jokilaakso on luonnon kaivama juoksuhauta, jota myöten\nviljelys on uskaltanut siirtyä erämaiden halki, virkkoi sotapappi.\n\n-- Joki on itse kaivanut aikain kuluessa uomaansa, huomautti\nmaisteri. -- Tuhansien vuosien kuluessa on se kalvanut kallioperustaa\nkuljettaen sitten muru murulta sen aineksia ja kerrostaen niitä\nliepeilleen pehmeäksi lietemaaksi, jonka ihminen sitten on\nviljelykseen muokannut.\n\n-- Tämä on jo vanhaa ja vankkaa viljelystä, sen näkee jokivarren\nvauraista taloista ja kylistä. Ei uskoisi täällä napapiirin alla\nmaanviljelyksen menestyvän, lisäsi ylioppilas.\n\n-- Kemijoesta on muinaisista ajoista asti saatu runsaasti lohia.\nKalastus, karjanhoito ja metsästys kuuluvat antavan täällä parempia\ntuloksia kuin peltoviljelys, jatkoi maisteri.\n\nKylässä herättiin vähin erin makeasta aamu-unesta. Kevyet, suorat\nsavupatsaat ilmaisivat emäntien heräämistä. Vanhat vaarit kiirehtivät\nrysilleen ja verkoilleen meloen huopareilla suippoa jokivenettä.\nAuringon kilo kimposi toisinaan vetisestä melasta, joka silloin\nvälkähti kuin peili.\n\nLisääntyvä auringon lämpö raukaisi loputkin miehet uneen.\nKun Palokangas ja Niska saapuivat leiriin, nukkuivat kaikki\nliikkumattomina kuin haot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna, jona pakolaiset olivat Lounasvaaralla, oli Simpurakin\nvarhain jalkeilla. Sieppilän äijä oli tuonut hänelle tiedot puolenyön\naikana. Heti oli hän kirjoittanut raportin ja vienyt postiin.\nToimitettuaan äijän takaisin taipaleelle, lähti itse aamuvarhaisella\nkatselemaan kylää, näkyisikö mitään merkkejä salaperäisistä hommista.\nHänellä oli myös joku salainen apulainenkin, jolta sai tietoja.\nVarsinkin Niskan taloa oli pidettävä silmällä, sillä nuori-isäntä,\nArvo, oli opastanut monta saksalaista joukkoa Ruotsin rajalle, mutta\nasiaa ei oltu vielä saatu varmaan todistetuksi. Toisissa taloissa\nvielä nukuttiin, kun hän kylän tietä asteli. Karhakan Kaaperi-vaari\noli jo pirttinsä perälasin luona kahvia juomassa. Nähtyään Simpuran\nolevan liikkeellä sanoi hän toisille:\n\n-- Taitaa tulla huono ilma, kun räähkälintu on jo näin varahin\nliikkeellä.\n\nVakoilija ei mennyt suoraan Niskan taloon, vaan kierteli metsän\nsuojaa karjakujan suulle asettuen siellä katajapensaan suojaan\nodottelemaan talon paimenpoikaa, jolta hän ennenkin oli houkutellut\ntietoja miesten puuhista. Hetken kuluttua ajoikin paimen karjansa\nsiitä sivu. Simpura meni muina miehinään pojan ohi ja kysyi kuin\nilman aikojaan, että olivatko miehet kotona. Paimen selitti Arvon\njuuri lähteneen oudon miehen kanssa Lounasvaaralle.\n\n-- Ottivatko ne evästä mukaan?\n\n-- Ottivat ne laukut täyteen. Emäntä pahoitteli, että Arvo vei\nmelkein kaikki leivät.\n\n-- Kenelle se vei evästä?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Onko siitä kulunut pitkä aika, kun miehet lähtivät?\n\n-- Ei puolta tuntia.\n\nPaimen jatkoi matkaansa. Simpura ei oikein uskonut, että se suuri\nsaksalaisjoukko oli Virrankylän lähistöllä, vaan luuli Niskan\nmiesten pikemmin auttavan jotain yksinäistä karkulaista tai vievän\nruokavaroja jonkun etappitien varteen. Hän päätti ottaa siitä\ntäyden selon ja lähti sentähden kiireesti juoksemaan Lounasvaaralle\njohtavaa polkua. Palokangas ja Niska kiipesivät juuri vaaran kaljua\nrinnettä, kun Simpura heidät huomasi. Hän juoksi metsän suojassa\naina puurajalle saakka ja piiloutui pitkäoksaisen kääpiökuusen taa\ntähystelemään miesten puuhia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalokangas herätteli saksalaiset lyhyestä unesta ja esitteli\nuuden oppaan, joka miesten suureksi iloksi osasi jonkunverran\nsaksankieltäkin. Mutta samalla he katselivat häntä arvostelevin\nsilmäyksin; sillä hänen johtajakykyynsä oli heidän luottaminen\nnäillä oudoilla seuduilla. Nälkävaara oli tosin voitettu, mutta\nkiinni-joutumisen vaara oli suurentunut, kun kiveliön kätköistä oli\ntultu asutuille maille. Peräpohjolan kansaan he kyllä ylipäänsä\nluottivat, mutta ainahan oli joukossa joku virka-intoinen\nviranomainen ja etelämpää tullut ryssän kätyri, jotka tekivät kulun\nvaaralliseksi.\n\nSimpura huomasi saksalaiset samalla hetkellä kuin he nousivat\nmakuultaan. Hän vähän säikähti.\n\n-- Siinä ne nyt ovat, tuumi hän itsekseen ja silmät pälyivät kuin\nkissalla, jonka läheisyyteen lintu on istahtanut. -- Olisi siinä\nsaalis tuhansien arvoinen, kun saisi kiinni. Kymmenen asestettua\nmiestä riittäisi vangitsemiseen. Lähtisinkö takaisin kylään apua\nhakemaan, mutta ketäpä sieltä saisi mukaan? Parasta on seurata\njäljessä. Jos sattuisivat menemään esim. Rovakylän lähelle, niin\nsiellä voisin pakottaa nimismiehen ja poliisit avukseni. Siellä on\nehkä sotamiehiäkin ja rantakaupungeista tulee lisää. Jos minä olisin\nmaaherrana, niin asettaisin näihin rajakyliin komennuskuntia. Nyt\npitää apua anoa kaupungeista saakka ja sillaikaa menevät karkurit\ntiehensä. Siellä Torniojoella vain seisoo vahteja mies miehen\nvieressä.\n\nPakolaisilla ei näyttänyt olevan kiirettä. Kaikessa rauhassa söivät\nhe aamiaista vaaran aurinkoisella rinteellä. Joku piti puhetta\nviittoillen kädellään joka ilmansuunnalle. Tarkemmin katsottuaan\ntunsi hän puhujan Niskan Arvoksi, joka selitti saksalaisille kylien\nnimiä ja ympäristön maisemia sekä neuvotteli matkasta eteenpäin.\n\nAurinko paistoi kuumasti kaakkoistaivaalta, kun pakolaiset jättivät\nhyvästit Palokankaalle ja suuntasivat kulkunsa Lounasvaaralta etelään\nlaskeutuen ensin ryhminä jyrkimmän rinteen ja järjestyen sitten\nperäkkäin kaitaiselle polulle, opas etumiehenä. Kaksi kulki vain\nerillään kuin omia teitään. Maisteri ja ylioppilas olivat tulleet\nedellä puurajalle ja tutkivat puiden kasvumuotoja.\n\n-- Katsohan tätäkin kuusta, sanoi maisteri. -- Pituutta on vain\nmetrin verran ja leveyttä pari kolme metriä.\n\n-- Kasvit täällä tuntureilla ikäänkuin kyyristyvät maata vasten\ntoisistaan turvaa etsien. Joka uskaltaa kohottaa latvansa muiden\nyläpuolelle, sen latvan leikkaa kylmä viima.\n\n-- Tämänkin kuusen oksat kasvavat lähekkäin kuin kimpussa kattaen\nmaan juuren ympärillä kuin lehväkatoksella. Mutta -- täällä puun\njuurellahan on uusi kenkä.\n\nMaisteri koetti nostaa kenkää, josta vain osa näkyi kuusen lehvien\nalta, mutta se oli raskas -- jalka seurasi mukana.\n\n-- Miehen ruumisko...?\n\n-- Täällä on miehen ruumis! huusi ylioppilas pääjoukolle, joka käveli\npolkua myöten vähän alempana.\n\n-- E-e-e-elävähän mi-minä olen, änkytti poliisi kömpien ulos\npiilostaan.\n\n-- Elävähän se mies on, sanoivat toiset.\n\n-- Simpura! huudahti Niska halveksivalla äänensävyllä. -- Mitä\nsinulla on täällä tekemistä? Millä asioilla kuljet?\n\n-- Omilla asioillani vaan...\n\n-- Ja kuusen alla piileskelet kuin jänis... Niinkuin en tietäisi\nretkiesi tarkoitusta, sinä kavala urkkija ja ryssän kätyri! Monta\nkunnon kansalaista olet saattanut ilmiannoillasi vankilaan, muutaman\nShpalernajaan saakka, monta pakenevaa sotavankia olet saattanut\nuudestaan kidutettavaksi tai ammuttavaksi. Sentähden sinulla ei\nole isänmaata eikä lähimmäisiä, vieraana olet elänyt keskellämme\ninhottavaa ammattiasi harjoittaen vain ryssän saastaisten setelien\nvuoksi. Parasta olisi, että sinulle toimitettaisiin kuula kalloon,\nniin että pääsisit enemmistä puuhista ja isänmaa yhdestä petturista.\n\nSimpuraa peloitti, mutta mahtipontisella esiintymisellä koetti hän\nparantaa tilaansa.\n\n-- Minä kuljen korkean esivallan asioilla, olen keisarin palvelija.\nEi liene väärin pitää sen isännän puolta, jolta palkan saapi ja jonka\nalamaisia olemme, niin sinä kuin minä.\n\n-- Minä en ole keisarin alamainen. Keisari on itse pettänyt valansa,\nhän on juhlallisesti vannonut pitävänsä pyhänä maamme perustuslait,\nmutta on sitten rikkonut lupauksensa, ja me olemme hänestä vapaat. Me\ntoimimme nyt omien suunnitelmiemme mukaan vapauttaaksemme isänmaamme\nryssän sorrosta ja teikäläisistä. Me toimimme vapaan, itsenäisen\nSuomen hyväksi, ja nämä miehet -- hän viittasi saksalaisiin -- ovat\nystäviämme, joita sinä pidät muka vihollisina.\n\n-- Vanhaa hallitusta ei ole vielä pantu viralta eikä entistä\nhallitusjärjestelmää virallisesti muutettu. Sen mukaan Suomi on\nVenäjään yhdistetty ja siksi ne, jotka ovat Venäjän vihollisia, ovat\nmyös Suomen vihollisia. Me toimimme sen periaatteen mukaan.\n\n-- Etkö kuullut, että keisari itse on sen järjestelmän rikkonut.\nVenäjä on meidän pahin vihollisemme ja kaikki ne; jotka sen asioita\ntäällä ajavat. -- Ei hyödyttäisi hirtehisen kanssa haastella näistä\nasioista, vaan selitän nyt kuitenkin toimintamme tarkoituksen,\nennenkuin kurja henkesi hajoaa avaruuteen. -- Suomen vapauden asiaa\nme ajamme ja siinä tarkoituksessa ovat tuhannet nuoret miehet menneet\nSaksaan ja saksalaiset ovat luvanneet meitä auttaa. Eikä siihen\nkeisarin komentoon Venäjälläkään enää luoteta. Keisari pannaan\nviralta.\n\nSimpura oli vaiti. Hän tunsi maan polttavan jalkainsa alla ja katseli\nympärilleen, olisiko pakenemisen mahdollisuutta, mutta sitä ei ollut.\n\nNiskan Arvo oli punaisena kiihtymyksestä. Saksalaisille selitti\nhän, että mies oli Perä-Pohjolan pahin urkkija, venäläisten\nasiamies. Maakuntansa kunnian vuoksi mainitsi hän, että Simpura ei\nollut paikkakuntalainen, vaan etelästä sortovallan aikana tullut\nonnenonkija, mikä lie puoliverinen, joka oli nyt jollain tavalla\ntehtävä vaarattomaksi. Hetken kestävän neuvottelun jälkeen päättivät\nhe viedä miehen vangittuna mukanaan.\n\nSimpuran kädet sidottiin ja hän sai kulkea rivin keskellä asestetun\nvartian edellä. Kyräten katseli hän Niskaa, jota hän vihasi nyt\nenemmän kuin ketään muuta.\n\nTämän pakollisen viivytyksen jälkeen jatkoi joukkue matkaansa\nmetsien halki Kemijoen suuntaan. Matkan ratoksi kertoi Niska entisiä\nseikkailujaan sotavankien kanssa häntä lähinnä kulkeville miehille.\n\n-- Onko kuinka paljon saksalaisia päässyt yli? kysyi sotapappi\nNiskalta.\n\n-- Vaikea on määritellä heidän lukuaan, kun niitä on kulkenut niin\nmonia eri teitä. Pohjoisesta, Kuollan niemimaan pohjois-osista on\nmennyt joukkoja suoraan Norjan puolelle, sitten monia joukkoja\nInarijärven eteläpuolitse Tenojoelle. Nuortijokeen olivat\npakolaiset tehneet kaksi siltaa, jotka kuuluvat olevan insinöörien\nmestarinäytteitä. Pelkosenniemen kautta on kulkenut satoja\nsaksalaisia Suomen poikki. Kaaleppi-niminen herrasmies kuuluu yksin\nopastaneen noin 300 miestä. Ja sitten täältä etelämpää Kuolajärven ja\nKuusamon kautta, vähin etelämpääkin. Olen minäkin saattanut useita\nkymmeniä rajan taakse.\n\n-- Kiitän sydämestäni siitä avusta, jota maallemme olette tehneet.\n\n-- Ennen olen vienyt pakolaiset tästä suoraan Kemijoen poikki ja\nsitten Torniojoelle, mutta viime aikoina on Torniojoelle asetettu\nvahteja niin paljon, että näin suuren joukon kanssa on mahdoton\npäästä yli täältä alempaa. Ylempää Lapissa se kyllä olisi onnistunut.\n\n-- Mistä kautta aiotte meidät viedä?\n\n-- Tätä sydänmaata aina Pohjanlahden rannalle Kemin kaupungin\nitäpuolelle ja sieltä veneellä Ruotsiin.\n\n-- Eikö se ole vaarallinen reitti?\n\n-- Onhan siellä venäläisiä rannikon vartioita, mutta minulla on\ntuttavia Kemissä, jotka järjestävät meren yli menon. Kemiläiset ovat\nluotettavaa väkeä ja tottuneita näissä asioissa.\n\n-- Palaatteko itse meren rannikolta kotiinne?\n\n-- Aion tulla mukaanne Saksaan ja liittyä siellä suomalaiseen\njoukko-osastoon. En tosin tullut kotona siitä mitään puhuneeksi,\nenkä silloin lähtiessä vielä aikonutkaan pitempää matkaa, mutta nyt\nolen sen päättänyt. Niin on moni muukin jääkäri lähtenyt kotoaan\nomaistensa tietämättä. En tahdo tahrata käsiäni tuon Simpuran\nverellä ja jos palaisin nyt kotiini, olisi edessäni hirsipuu tai\npitkäaikainen vankeus ryssien kurjissa vankiloissa. Päästämme tuon\nurkkijan irti silloin, kun siitä ei ole enää meille haittaa. Menköön\nperheensä luo, -- ehkä hän tällä matkalla oppii vähän isänmaallista\nmieltä -- tai -- paatuu pahoissa aikeissaan. Kerran siitä tulee\ntilinteko.\n\n-- Olette sydämellisesti tervetullut maahamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKemijoen itäpuolella, heti kaidan asutun rantakaistaleen takana,\nleviää kymmenpenikulmainen kiveliö. Se on kuin suuren koillis-Suomen\nerämaan haarake, joka ulottuu aina Pohjanlahden rannikolle saakka\nja jonka itäisenä rajana on asuttu Simojoen laakso. Jos esim. Kemin\nkaupungista lähdet pohjoiskoillista kohti, niin saat toistakymmentä\npenikulmaa kulkea löytämättä ihmisasuntoa. Tätä erämaan kaistaletta\nmyöten laskeutuvat karhut toisinaan lähelle merta, vihellellen\njoskus ihan kaupungin lähistöllä, täältä syöksyy välistä hirvilauma\nkaupunkiin, pysähtyy hetkeksi töllistelemään ja ihmettelemään, että\nerämaa niin äkkiä vaihtui kaupungiksi ja täällä vielä metsämies saa\nvähällä vaivalla laukkunsa täyteen metsänriistaa.\n\nTämän kiveliön suojassa aikoi Niskan Arvo johtaa vapauteen pyrkivät\nsotavangit aavan meren rannalle ja siitä kuin varkain pujahtaa\ntoiseen valtakuntaan, Ruotsin puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti kului matka helteisenä päiväsydännä miesjoukon kulkiessa\nLounasvaaralta Kemijoen suuta kohti. Olisi siinä muutaman kilometrin\npäässä jatkunut maantie jokirantaa pitkin talojen ja kylien läpi.\nIhmetellen olisivat kemijokivartelaiset katselleet Keski-Euroopan\npoikia ja auliisti he olisivat antaneet yösijaa ja ruokaa näille\n\"kiveliön karkureille\", mutta nyt olosuhteiden pakosta piti näiden\nkuin metsärosvojen kahlata vetisten korpien ja soiden poikki\nkaukana ihmisten kulkuteistä. Matkan suunta kulki poikkimaiseen.\nUsein tuli vastaan suoaapa, laaja ja aukea kuin meri, mutta\nväriltään ruskeanvihreä ja valkearantainen, sillä niiden laiteilla,\nrahkamättäiköllä, kukkivat miljoonat suomuuraimet avoteräisinä ja\npuhtaan valkoisina. Paikoin oli kukkia niin paljon, että maata ei\nnäkynyt niiden välistä, ja missä keskisuollakin oli karamättäitä\nrimpien harjanteilla, olivat ne kuin valkoisia saaria.\n\n-- Ihmeen kaunista, sanoivat saksalaiset.\n\nMutta kulku soiden hyllyvällä kamaralla ei ollut leikintekoa;\ntunteja kului, ennenkuin päästiin suurimpien aapojen yli ja jalat\nväsyivät nopeasti. Simpuralta täytyi suolla päästää kädet irti,\nkoska hän muuten kaatui silmilleen suomutaan. Huonosti kävi vielä\nHaaseltakin soiden kahlaaminen, yhtä huonosti kuin ennenkin, mutta\nhiljalleen, kiertelemällä ja salmipaikkoja hakien niiden poikki\npäästiin. Saksalaiset kammosivat lopulla soita yhtä paljon kuin suon\neläinmaailma heitä. Aina kun joukkue lähestyi jotain suurempaa aapaa,\nsaivat niillä koikkivat kurjet siitä tiedon kilometrien päähän.\nNe nostivat aina hurjan hälyytyskarjunnan herättäen lintumaailman\npitämään ympäristöä silmällä. Ne seisoivat rivissä suon keskellä,\nkohottivat kaulaansa pitkäksi ja päästelivät kaameita, kauas kantavia\nkurkkuääniä, ja ihmisiä nähtyään lähtivät lentoon. Kuin manaten\nerämaan rauhan häiritsijöitä lensivät ne toiselle suolle parkumaan.\nMutta pienemmät kahlaajat jäivät pesiensä läheisyyteen. Mustat\nviklat lentelivät rämeiden kääkkyräpetäjäin ympärillä tiuskaten:\nsyöit syöit; lirot juoksivat heinikossa maanitellen vihollisia pois\npesiltään, valkeat viklat taas heittäytyivät ilmasta kuin haukat\nkulkijoita kohti uhaten iskeä, mutta aivan saksalaisten päiden\nkohdalla ikäänkuin muuttivat päätöstään, kääntyivät jyrkästi ylöspäin\nja tiuskaisivat korvaan: tiu-tiu-vikla vikla.\n\nMaisteri ei soillakaan menettänyt tutkijaintoaan. Ylioppilaan kanssa\njuoksi hän usein etäälle muusta joukosta hakemaan suolintujen munia\nja löysikin monta nelimunaista pesää soiden heinämättäillä. Munat\nhän tyhjensi korsipillillä ja otti kuoret laukkuunsa kartuttaakseen\nniillä kokoelmiaan. Hän ihmetteli, että kuuman Afrikan rämeillä\ntalvensa viettävät linnut tulevat juuri tänne pesimään. Lapin ja\nPerä-Pohjolan kesällä täytyy olla salaperäinen tenhovoima eläimiinkin.\n\nHelpommin kävi matka havumetsäisillä kankailla, joita oli laajojakin\nsoiden välillä. Siellä täällä tuli vastaan pieni joki, johon piti\ntehdä silta, tai yksinäinen vaara, mutta korkeita tuntureita ei\netelämpänä enää ollut.\n\nKolmenkymmenen miehen muonittaminen sydänmaan salateillä ei ole\nhelppo asia. Niskan talosta tuodut eväät hupenivat vähiin jo\nillallista syödessä. Nälkäkuoleman vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä\nasutulle jokivarrelle oli matkaa vain vähän toista penikulmaa ja\nsieltä voi Niskan Arvo käydä ostamassa. Sitäpaitsi oli metsissä\nenemmän riistaa kuin Lapin erämailla. Varovaisinta oli tulla toimeen\nomilla hankkimilla eväillä niin paljon kuin mahdollista.\n\nKoivikkoisen ahon rinteelle, lähelle järven rantaa, tehtiin\nkelohongista neljä rakotulta eli \"laiskanpojan nuotiota\", joissa on\nvain kaksi honkapölkkyä päällekkäin ja tuli palaa niiden raossa.\n-- Tällaisten nuotioiden tekemiseen täytyy valita suuremmat puut\nkuin roviotulia varten, mutta ne palavat tasaisemmin ja kestävät\nkoko yön. -- Havuista ja lehdeksistä tehtiin makuusijat ja niille\nvenyttäytyivät rinnakkain väsyneet miehet.\n\nPian olisivat miehet nukkuneet nuotioiden lämmön suloisesti\nhautoessa uupuneita jalkoja, ellei jano olisi ajanut heitä järven\nhiekkarannalle juomaan metsäjärven kirkasta vettä. Niska oli tuonut\nmuiden eväiden mukaan palvattua poronpaistia ja pari isoa, suolattua\nKemijoen lohta. Näitä harvinaisia ruokia olivat miehet pistelleet\nsäästämättä nälkäisiin maaruihinsa. Sonntag oli syödessä miehiä\nvaroittanut, että lohi vielä tänä iltana vaatii uimavettä, mutta\nNiska oli kehoittanut:\n\n-- Syökää vahvasti, pojat, kyllä Kemijoelta lisää hankin.\n\nToinen toisensa jälkeen pistäytyi rannalle, useimmin kaikista\nsotamies Brüning, jonka vatsa lunksahteli liikkuessa kuin vesileili.\nKun hän viimeisen kerran oli tullut rannalle ja painanut huulensa\nkuin janoinen antiloopi järven tyyneen kalvoon, kuuli hän vastaiselta\nrannalta omituista pulikoimista ja porskutusta. Siellä näki hän\nviiden suuren eläimen laskeutuvan veteen ja alkavan nopein vedoin\nuida järven yli. Kiireesti riensi hän nuotiolle ilmoittamaan\nhavaintoaan.\n\n-- Taitavat olla poroja, huomautti Niska, mutta varmuuden vuoksi hän\nkävi rannassa katsomassa.\n\n-- Siellä ui neljä komeata hirveä meidän puolellemme, sanoi hän\nnuotiolle palattuaan. -- Hirvet ovat meillä rauhoitettuja eläimiä,\nmutta näissä oloissa ja nälkäkuoleman uhatessa saanee niitäkin\nverottaa. Kivääreillä varustetut miehet tulkoot kanssani.\n\nNiska, Schönemann ja Möller juoksivat metsän suojassa niemeen,\njota kohti uljaat eläimet uivat. He piilottautuivat rantapensaiden\ntaa. Kun hirvet tulivat niin lähelle rantaa, että niiden jalat jo\nulottuivat pohjaan, antoi Niska ampumismerkin ja samassa kolme\nlaukausta kajahti tyynessä yössä. Kaksi koirashirveä hypähti vedestä\npystyyn takajaloilleen ja kaatui sitten selälleen veteen veren\nsyöksyessä lävistetyistä rinnoista. Toinen kuoli paikalla, mutta\ntoinen peuhtoili vedessä jonkun aikaa, ennenkuin heitti henkensä.\nNaarashirvi vasikkoineen hyökkäsi maalle täydessä laukassa pelastuen\ntiheikköön. Eikä niitä tähdättykään.\n\n-- Nyt on, pojat, lihaa kotiin saakka, huudahti Sonntag.\n\n-- On vaikka myydäkin, lisäsi Schmidt.\n\nMiesten uni keskeytyi. Joukolla juoksivat saksalaiset hirvien luo\njättäen vain Baumgartenin vartioimaan vankia. Hirvet vedettiin\nrannalle, jossa Sonntag pääsi hetkeksi vanhaan, rauhanaikaiseen\ntoimeensa. Tottuneesti nylki hän eläimet ja paloitteli toisten\nauttaessa toimitusta.\n\n-- Tämä muistuttaa entisiä Danzigin aikoja, ilkamoi teurastaja.\n\n-- Se ennustaa, että vielä pääset vanhaan virkaasi, huomauttivat\ntoiset.\n\n-- Nyt on taas erämaa anteliaalla päällä, lisäsi Niska.\n\nVielä sinä iltana paistettiin nuotiotulella tuoretta hirvenlihaa\nja miehet söivät toisen illallisen. Pulleavatsaisina vaipuivat\nhe puolenyön tienoissa syvään uneen, ja kukin vuorostaan vartioi\nvangittua Simpuraa, jolla näytti olevan hyvä halu karata, sekä katsoi\nsamalla, ettei tuli päässyt nuotiosta sammalikkoa myöten leviämään\nkuivaan metsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun usvat vielä leijailivat järven\nlahdissa purojen suilla, kuuli vahti puheen porinaa metsästä. Hän\nsäikähti kovasti ja herätti heti toverinsa. Jännittyneinä kuunteli\nsiinä lähes kuusikymmentä korvaa läheneviä ääniä ja uni kaikkosi kuin\nyhdellä pyyhkäisyllä miesten silmistä. Kivääreillä varustetut miehet\nsyöksyivät sukkasillaan metsään leviten lyhyeksi ketjuksi ollakseen\nvalmiina leiriä puolustamaan, jos lähestyvät vieraat olisivat heitä\nvainoovia ryssiä. Pahimmin jännittyneenä oli Niskan Arvo, joka oli\nottanut kantaakseen vastuun retken onnistumisesta Mutta suuri oli\nhänen ilonsa, kun hän huomasi tulijat tutuiksi jokivartelaisiksi,\njotka kirveet vyöllä sekä kuokat ja lapiot olalla kävelivät\nleiritulille.\n\n-- Eihän täällä mitään metsäpaloa ole, tuumi joku tulijoista.\n\n-- Ei ole, vastasi Niska, pakolaisia vain nuotiolla, niinkuin näette.\n\nNiska tervehti miehiä ja selitti sitten saksalaisille, että tulijat\novat taattua väkeä.\n\n-- Meidän puolestamme saatte rauhassa jatkaa matkaanne rajan taa,\nmyönsivät isännät tervehtien saksalaisia kädestä.\n\n-- Eivätkä santarmitkaan saa tietää meidän kauttamme, lisäsi Mäkelän\nnuori isäntä.\n\nNiska kutsui metsään hajaantuneet pyssymiehet takaisin.\n\n-- Lämpimästihän meitä ensin aiottiinkin vastaanottaa, sanoi\nleikkisästi joku tulijoista.\n\n-- Eivätpä ne toimenpiteet olleet teidän varallenne.\n\n-- Parasta on, että jatkatte matkaa niin pian kuin mahdollista, sillä\nperässämme tulee suurempi joukko palon sammuttajia metsänhoitajan\njohdolla. Forsmestari itse on taattu aktiivisen suunnan mies\nja luotettuja ovat toisetkin, mutta ainahan joukossa on joku\nhölläsuinen, joka varomattomuudellaan voi saada aikaan paljon\nvahinkoa.\n\n-- Miten huomasitte nuotiosavumme?\n\n-- Rajalan Esko tuli illalla sydänmaalta kalasta ja oli Sonnimäeltä\nnähnyt, että Ruonakankaan rannasta nousi sankka savu Hän toi kylään\ntiedon, että siellä on metsävalkea valloillaan. Metsänhoitaja\nlähetti sanan joka taloon, että mies talosta ja kaksi parhaasta\nheti sammutustöihin. Tämä on kruununmetsää, mutta lähellä ovat myös\ntalollisten metsäsarat. Me lähdimme tänne edellä, mutta tunnin\nperästä tulevat toisetkin.\n\n-- Kiitoksia tiedoista, sanoi Niska. -- Palkkioksi saatte kukin\njuhannuspaistia. Meillä on tuolla järven niemessä kahden hirven\nlihat. Toisen eläimen saatte te. Pyydän teitä menemään pääjoukkoa\nvastaan ja sanomaan, ettei mitään metsävalkean pelkoa ole ja että te\njo sammutitte varomattomasti jätetyn kytevän nuotion. Käykää sitten\nmyöhemmin hirvenlihat hakemassa.\n\n-- Nyt ei tosin ole mikään hirven ammunta-aika, mutta kun olette\nkerran ampuneet, niin korjaamme lihat. Eihän tähän aikaan saa\nmuutakaan tuoretta lihaa. Jos joudutte syytteeseen, niin itsepä\nvastaatte.\n\n-- Itse vastaamme, mutta en minä ensi käräjille voi tulla. Minä menen\nnäiden saatettavieni kanssa Saksaan ja rupean jääkäriksi, niinkuin\nmoni muukin on tehnyt. Jos tapaatte kotiväkeäni, niin sanokaa, että\nsinne mies meni. Minun rintani on paisuksissa, se on kuin Kemijoki\njäiden lähdön edellä. Mahdoton on elää ryssän ikeen alla ja kuunnella\nkasakan piiskan vinkumista korvissaan. Sanokaa isälleni ja äidilleni,\njoita en sillä mielin hyvästellyt, että palaan takaisin, kun aika\ntulee. -- Jollen palaa näille rakkaille jokivarsille, jos hautani on\nvieraan maan mullassa, niin olenpa toki tehnyt, minkä pidän oikeana.\n\nSanat sattuivat miehiin. Heissä vallitsivat samat tunteet ja\ntahto tehdä jotakin maan pelastukseksi, mutta eivät kaikki olleet\nyksimielisiä siitä, mitä oli tehtävä.\n\n-- Tulen sinne vielä minäkin, vaikka olen ainoa mies, sanoi nuori\nMajamäen isäntä.\n\n-- Menkää ja viekää meiltä vanhemmilta miehiltä terveisiä, että jäi\ntänne kotimaahankin, jotka uskaltavat, kun aika tulee.\n\n-- Mutta mikä on tämä vanki?\n\n-- Ettekö tunne meidän kylän järjestyksen valvojaa?\n\n-- Kyllä olemme hänestä paljon kuulleet. Minne hänet viette?\n\n-- Saksaan parempaa isänmaallisuutta oppimaan.\n\n-- Viekää. Hän onkin mieleltään enemmän venäläinen kuin suomalainen.\n\nKemijoen miehet tyhjensivät eväänsä pakolaisille, sanoivat lämpimät\nhyvästit kättä puristaen ja lähtivät kotiinsa. Saksalaiset sulloivat\nlaukkunsa täyteen hirvenlihaa ja lähtivät vähän myöhemmin etelään\nPohjanlahtea kohti.\n\nTämä pieni yllätys, vaikka tällä kertaa vaaraton, sai Niskan\nvarovaisemmaksi, sillä jos heidän matkansa suunta tuli yleisesti\ntunnetuksi, joutuivat he kiikkiin. Tämä vaara suureni sitä mukaa kuin\nhe lähenivät meren rannikkoa ja kaupunkeja, joissa oli venäläistä\nsotaväkeä rajaa ja rannikkoa vartioimassa. Siitä syystä päätti Niska\nkulkea vähän kauempaa asutuista jokivarsista ensin Kivalon selkää\npitkin ja sitten Kemin itäpuolelle meren rantaan.\n\nNiin vaelsivat miehet taas etelää kohti peräkkäin tietöntä erämaata.\nElatuksen murheet eivät heitä painaneet muutamina lähipäivinä, sillä\nlaukut pullottivat täynnä voimallista, harvasyistä hirvenlihaa,\nja silloin tällöin könähti alas hongasta luodin lävistämä koppava\nmetso, tai kellahti metsälampiin lihava hanhi, joka liian\nkauan oli vitkastellut karkuun lähtöä. Niska kävi muutamassa\nmetsätorpassa ostaakseen leipää ja voita, mutta ei ollut antamista\nköyhässä mökissä. Valkoisiksi silvotut ja kuivamaan levitetyt\npetäjänkuorilevyt osoittivat, että mökissä otetaan lisäleipää\nmetsästä.\n\n-- Täällä korvessa syömme nyt lihaa kuin karhut, sanoi Haase\nillallista syödessään.\n\n-- Menepäs voimain koetukselle karhun kanssa, virkkoi Sonntag, --\nniin huomaat, että liha on kyllä ravitsevaa. Tallukkana nakkeleisi\nmiestä kontio.\n\n-- Yhdellä tassullaan karhu miehen hallitsee, lisäsi Niska. -- Se\nnähtiin kerran tässä samassa erämaassa.\n\n-- Kerro se tapaus meille, kehoittivat saksalaiset.\n\n-- Täällä Kivalon metsäisillä vaaroilla hiihteli kerran kaksi\nporomiestä, joista toinen oli kuuluisa karhuntappaja nimeltä\nKarhu-Matti. Eräänä talvi-iltana laskivat he vaaralta lammelle\nhuikean mäen ja latu tuli lammelle ison kuusen juuren päällitse.\nYöllä unissa tuli Matin luo mies ja sanoi, että lammin rannalla\nkuusen juurella makaa karhu talvi-untaan, aivan suksiladun vieressä.\nAamulla sattui miehillä olemaan asiaa sielläpäin, ja huvin vuoksi\npisteli Matti sompasauvallaan lunta kuusen juurella. Ja -- mikä ihme!\n-- juurten välissä avautui syvä kuoppa, jonka pohjalla tupsahti\nsauva johonkin pehmeään esineeseen kuin villatukkoon. Ärjyen ryntäsi\nkontio kojustaan, nousi pesän suulle kahdelle jalalle ja valmistautui\nhyökkäämään, kun Matin pyssy paukahti. Siihen karhu keikahti sääriään\nsätkytellen. Kun näytti siltä, että kontio putoaa takaisin pesäänsä,\närjäisi Matti toverilleen:\n\n-- Tartu takajalkaan...!\n\nMies tarttui karhun takakäpälään, mutta samalla kontio linkosi\nhänet sellaisella voimalla, että hän teki kuperkeikan ilmassa ja\nlensi monen metrin päähän päälleen lumihankeen. -- Sellainen voima\non karhun yhdessä käpälässä ja karhu elää, niinkuin tiedämme,\nenimmäkseen lihalla.\n\n-- Liha on ihmisellekin parasta ravintoa, sanoi entinen teurastaja.\n\n-- Mutta kasvisruoka on terveellisempää, väitti taiteilija.\n\n-- Kaalinsyöjät eivät menesty Lapissa eivätkä erämaassa, lisäsi Niska.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen kuin olivat tavanneet kemijokelaiset\nkulonsammuttajat, lähestyivät saksalaiset Alapenikka-nimistä vuorta,\njoka on kuin Lapin tunturiaallokon viimeisiä maininkeja, ennenkuin\nmaisemat muuttuvat Pohjanlahden rantatasangoksi. Hirvittävän suuria\nsuoaapoja levisi näillä tienoilla. Penikulmittain jatkuivat ne\nmuutamiin suuntiin ja taivaanranta näytti avoimelta kuin merellä.\n\nSitä mukaa kuin pakolaiset lähestyivät Pohjanlahden perukkaa\nvirkistyi miesten mieliala, mutta jännityskin kasvoi. Päätettiin\nyöpyä Alapenikan rinteille ja käydä vuorella tarkastelemassa matkan\nsuuntaa ja maisemia. Tulet tehtiin kauniille rinteelle, syötiin\nillalliseksi taas hirvenlihaa ja alettiin kiivetä vuoren laelle. Yksi\nmies, sotilas Bürger, jätettiin tulille Simpuran kanssa.\n\nSuuri oli saksalaisten ilo, kun he näkivät vuorelta meren,\nPohjanlahden, avautuvan etelässä. Sama Itämeri, joka itärannallaan\nhuuhtelee Saksan maata, jonka rannoilla moni heistä oli kasvanut ja\njonka aalloissa poikasena uinut, oli siinä parin kolmen penikulman\npäässä. Kauniina se kimalteli ilta-auringon valossa, kauniilta\nnäyttivät tässä valaistuksessa rannikon matalametsäiset, verrattain\ntasaiset maisematkin, väriltään tummat, sillä harvoissa paikoin\nlevisi siellä vehmas lehto ja kiilui pieni järvi kuin avoin silmä,\njosta kesäillan ystävällinen hohde heijastui.\n\n-- Juuri tuolla suunnalla, sanoi Niska kädellään viitaten -- on\nPyyn talo. Sen itäpuolella on asumatonta rannikkoa. Siellä menemme\nveneisiin, jotka hankin, ja niin suoraan Ruotsin aluevesille, jonne\nei pitäisi sieltä olla matkaa kolmeakaan penikulmaa. Tuolla taas on\nKemin kaupunki. Ja nuo korkeat savupatsaat nousevat Kemijokisuulla\nsijaitsevista sahoista. Ei olisi pitkältä maitsekaan Kemistä Tornioon\nja Haaparannalle, noin pari penikulmaa vain, mutta sitä tietä ei\nhullukaan lähtisi. Ryssät ottaisivat varmasti kiinni sillä välillä ja\nmennyttä silloin olisi mies.\n\nKiinteästi tähtäsivät vuoren korkeudesta pakolaisten silmät eteläistä\ntaivaan rantaa. Huokaus pääsi siinä monen rinnasta, ja meri huokaili\nvastaan, sillä lämmin lounaistuuli kantoi meri-ilmaa Kivaloille\nsaakka. Mutta idässä vuoren alla levisi suuri Martimon aapa ja sen\ntakana Simojoen varsi. Lännessä jatkui penikulmittain tiheään asuttu\nKemijoen laakso.\n\nPakolaiset katselivat ja ihailivat ympäristön maisemia, mutta aina\nyhä uudestaan pälyivät heidän silmänsä merta, joka kuin vapauden\nvertauskuva siinti siellä etäällä hienon auerharson himmentämänä.\nRattoisa puheensorina kuului miesjoukosta, uskallettiinpa laulaa\nlaulukin odottavalle vapaudelle.\n\nHe olisivat viipyneet kauemminkin vuorella, jollei merkkilaukauksia\nolisi kuulunut nuotiolta.\n\n-- Mitä siellä on tapahtunut? kyselivät he toisiltaan, vaikka\ntiesivät, ettei kukaan heistä ollut toistaan viisaampi. Kiireesti\nhe juoksivat vuoren rinteitä alas. Mutta nuotiota he lähestyivät\nvarovasti, tutkistellen ensin tilannetta.\n\n-- Vanki karkasi, huusi vahti, kun he saapuivat nuotiolle.\n\nSe oli masentava uutinen. Kaikki tajusivat, että jos Simpura\npääsee kaupunkiin, toimittaa hän satoja miehiä etsimään, ja heidän\ntavattomat ponnistuksensa menevät hukkaan.\n\n-- Minnepäin hän lähti?\n\n-- Itään.\n\n-- Siellä on aapa vastassa, sanoi Niska. -- Jos menemme harvahkossa\nketjussa sitä kohti, niin ehkä löydämme hänet ja löydettävä hän on,\nmuuten meidät hukka perii aivan viime taipaleella.\n\nMiehet hajaantuivat metsään ja lähtivät rintamana juoksemaan suota\nkohti samalla katsellen mahdolliset piilopaikat.\n\n-- Bürger olisi pikkuvarpaastaan hirteen vedettävä huolettomuuden\ntähden, sadattelivat miehet.\n\n-- Hän pääsi karkuun tulta kohennellessani, puolusteli vahti. --\nAmmuin häntä jalkoihin, mutta ei tainnut osua.\n\n-- Olemme käärmettä elättäneet povellamme, päivitteli Niska. -- Jos\nhän olisi meiltä karannut heti Lounasvaaralla, ei se olisi ollut\nläheskään niin vaarallista kuin nyt lähellä kaupunkia.\n\nMiehet juoksivat hätäisinä. Tuli suo vastaan, mutta karkurista ei\nnäkynyt jälkeäkään. Pitkällä niemekkeellä, joka pisti aavan suon\nsisään, kuului kuovien ja viklojen varoitusääniä ja räkättirastaiden\nmelua.\n\n-- Siellä hän varmaan on, päättelivät etsijät. Eivät linnut suotta\ntuollaista melua pidä.\n\nJuostiin niemen kärkeen, mutta kadonnutta ei tavattu. Näytti kuin\nmaa olisi miehen nielaissut, sillä viklojen melusta päättäen hän\noli niemen läheisyydessä. Joka puolella levisi vain puuton aapa,\njosta olisi nähnyt miehen monen kilometrin päähän. Metsäniemekkeen\nhe hakivat uudestaan tarkastellen jokaisen suuremman puun ja\nkävivät vanhassa karhunpesässäkin, jonka hakiessaan löysivät, mutta\ntuloksetta. Kiihtyneinä palasivat he nuotiolle soimaten vuoron perään\nBürgeriä, joka huolimattomuudellaan oli saanut kaiken tämän aikaan.\n\nMitä oli tehtävä? Kaupunkiin oli tuskin viiden tunnin matka.\nAamupäivällä olisi Simpura ryssineen vastassa. Kun hän tiesi matkan\nsuunnan, neuvoo hän ryssiä pitämään meren rannikkoa tarkoin silmällä.\nPitikö täällä ihan viime tingassa, kun pelastuminen oli melkein kuin\nkäden ulottuvilla, joutua vihollisten kynsiin? Sitä tuumiskelivat\nsaksalaiset nuotiolla istuessaan.\n\n-- Siinä nyt näette esimerkin, sanoi maisteri -- miten pienet\nseikat saattavat välistä olla kohtalokkaita. Tämän Bürgerin pienen\nhuolimattomuuden tähden saamme ehkä kaikki killua venäläisten\nhirsipuussa.\n\n-- Tämä voi olla meille rangaistuksena siitä, että olemme unhottaneet\nHänet, joka on heikoissa väkevä, huomautti pappi.\n\nYhteisen neuvottelun tuloksena oli, että päätettiin väsymyksestä\nhuolimatta rientää samana yönä meren rannalle, ennenkuin Simpura\nkerkiää sotkemaan suunnitelmia, ja jos mahdollista jatkaa veneellä\nmatkaa toiseen valtakuntaan.\n\nIkävä tapaus, väsymys ja yön hiljaisuus saivat miehet alakuloisen\ntunnelman valtaan. Hiljaisena kuin hautajaissaatto kulki pitkä,\nkiemurteleva miesraito kuusimetsäisten korpimaiden halki verkalleen\nsiirrellen uupuneita jalkojaan. Kun metsän tiheiköstä lähti metso\nrymisten tai pyrähti telkkä hongan ontosta pesältään viheltävin\nsiivin, vavahtivat monet kulkijoista. Ei kerinnyt levähtämäänkään,\nvaikka yörastaat norojen kuusikoissa kehoittelivat:\n\n    \"Mies hoi, mies hoi! istu kivell', istu kivell'.\n    Paa piippuun, paa piippuun\n    Puu piippu, puu piippu...\"\n\nMutta vähän aikaa sen jälkeen kuin saksalaiset lähtivät nuotiolta,\njuoksi kettu Martimon aavan reunaa vainuten mättäiltä hautovia\nsuolintuja. Se seisahtui metsäisen niemen kärkeen ihmettelemään, kun\nheinämätäs alkoi kuin itsestään liikkua. Näkymätön voima siirteli\nsitä hiljaa ensin ylös, sitten syrjään. Sen alta tuli esille ihmisen\nkäsi, sitten toinen ja vähitellen kohosi miehen pääkin suon pinnan\nyläpuolelle. Silloin lähti kettu luikkimaan pakoon. Kädet jonkun\naikaa meloivat pehmeätä liejua, ennenkuin mies pääsi jaloilleen\nkaramättäälle mustana kuin neekeri ja yltä päältä ravassa. Mies oli\nSimpura. Hän nousi tilapäisestä haudastaan yhtä likaisena päältä kuin\noli hänen henkinen, sisäinen olemuksensa. Hän oli juossut suoraan\nniemen kärkeen ja kuultuaan vainoojiensa lähestyvän, painautui hän\nkokonaan pehmeään suomutaan, leikkasi veitsellään heinämättään ja\nasetti sen päänsä päälle. Silmät, suu ja sieraimet olivat vain suon\npinnan yläpuolella, kun hän liikkumattomana virui mättään alla.\nEräs hakijoista kulki ohi niin läheltä, että oli päälle tallata,\nhuomaamatta kuitenkaan elävänä hautautunutta.\n\nSimpura kaiveli ravan ensin korvistaan, siveli sitten kasvojaan,\npartaansa ja tukkaansa ja pyyhki rahkasammalilla enintä\nvaatteistaankin. Kylmästä kohmettunein jäsenin lähti hän astelemaan\nvarovasti vuorta kohti. Hänen ruumistaan puistatti ja leuat\nlöivät loukkua, sillä suossa oli vielä routaakin syvemmällä. Hän\nlähestyi hiiviskellen nuotion sijaa, vaikka oli melkein varma, että\nsaksalaiset olivat jo lähteneet. Nuotio oli sammutettu, mutta eräästä\nkannosta nousi vielä heikko savusäie. Kun hän kantoon jonkun aikaa\npuhalteli, liekehti siinä pieni tuli. Roviotulen lämmössä kuivaili\nhän sitten vaatteensa ja siisti itseään.\n\nVarhain seuraavana aamuna kolkutti väsyneen näköinen nuori mies Pyyn\novelle. Isäntä itse tuli avaamaan.\n\n-- Terveisiä ylimaista.\n\n-- Ka, Niskan Arvohan se oli, luulin lohimiesten tulevan. Mitä\nKemijoelle kuuluu?\n\n-- Paljon kuuluu, vaikka ei minulle saisi nyt mitään kuulua. Olen\ntaas vaarallisilla teillä, kuten viimetalvenakin tavatessamme\nTorniossa. Lähes 30 saksalaista on meren rannalla Ruonanojan suulla\nodottamassa venettä. Lähde nakkaamaan meidät \"rapakon\" taa Ruotsin\npuolelle.\n\n-- Se on pikemmin sanottu kuin tehty. Etkö tiedä, että Kemissä on\nvenäläinen komendantti, joka pitää tarkkaa valvontaa: merellä ihan\nvilisee hänen vartioaluksiaan. Ja sitten venäläiset luotsit ja rajan\nlähellä tullilaiva! Hullun yritys se olisi... Hajotkaa metsiin ja\npujahtakaa yksi kerrallaan rajan taa, silloin eivät ainakaan kaikki\njoudu kiinni yht'aikaa.\n\n-- Pahinta on se, että Simpura meidät antaa ilmi tänään venäläisille.\nHän karkasi meiltä Alapenikoilla. Tänään viritetään kuin nuotta\nympärillemme.\n\n-- Urkkijan kerallako te karkumatkoilla kuljette? Niskan täytyi\nkertoa koko historia.\n\n-- Se yritys vie meidät joko vankilaan tai hirsipuuhun, tenäsi Pyy.\n\n-- Mutta se on meidän isänmaallinen velvollisuutemme. Sitäpaitsi saat\npalkan ja hyvän saatkin.\n\nVastahakoisesti suostui Pyy tällä kertaa yritykseen, vaikka hän\nennenkin oli opastanut pakolaisia.\n\nKun ei ollut aikaa tuhlata, neuvoteltiin siinä heti, miten oli\nviisainta menetellä. Sovittiin niin, että Pyy veisi pakolaiset ensin\nkaukaiseen Ajoskrunnin saareen, jossa hänellä oli kalastuspaikka, ja\njossa venäläiset harvoin nousivat maihin. Hän palaisi sitten kotiin\ntutkimaan tilannetta ja sopivan hetken tultua joko itse veisi heidät\nRuotsin puolelle tai antaisi purjeveneen pakolaisten käytettäväksi.\n\nKun Pyyn iso purjevene lähti talon kalarannasta navakan länsituulen\nkuljettamana, eivät naapurit olleet vielä valveilla. Niska hoiteli\npurjetta ja Pyy istui ohjaamassa. Heillä oli veneeseen varattuna\nevästä useammaksi päiväksi sekä pari isoarysää veneen naamioimista\nvarten.\n\nPienemmällä veneellä kuljetettiin saksalaiset purjealukseen,\njoka suunnattiin ulapalle. Perin uupuneita olivat pakolaiset, ja\nsekavat tunteet risteilivät usean sielussa. Jännitys oli kasvanut\nmoninkertaiseksi, kun he metsien suojaavasta helmasta tulivat\naukealle merelle, jossa matkustaja näkyy penikulmien päähän ja\nkun he koskemattomasta kiveliöstä, jonka kätköissä he olivat\njo toista viikkoa seikkailleet, saapuivat asutulle rannikolle,\njolle ihmiskäsi oli luonut omia muotojaan ja jonka kulttuuri\noli jo leimannut omakseen. Lännessä näkyi Kemin kaupunki, sen\nvalkea, goottilaistyylinen kivikirkko loisti ylevänä aamuauringon\nvalaistuksessa. Hartaana katseli sitä sotapappi.\n\n-- Tekee niin hyvää, kun näkee pitkän ajan perästä protestanttisen\nkirkon, sanoi hän tovereilleen.\n\n-- Kenenkä ovat nuo sahat, joita näkyy olevan kaupungin ympärillä,\nkysyi entinen puutavarakauppias Fichte.\n\n-- Kemi-yhtiön.\n\n-- Edustamallani liikkeellä on ollut mieluisia kauppasuhteita\nKemi-yhtiön kanssa.\n\nMeren rannikolla kasvaneet valtasi merimaisemien avaruus sellaisella\ntenhovoimalla, että he unohtivat väsymyksen, nälän ja osaksi\nvaarankin, sillä merellä valtaa ihmisen vapauttava tunnelma,\nvaikkakin vähän erilainen kuin korkealta vuorelta laajoja näköaloja\nkatsellessa. Merellä näkee paljon taivasta, metsä ei rajoita\nnäköpiiriä niinkuin erämaissa, joissa katse tylsyen töksähtää puiden\nkylkiin. Merellä silmä kantaa kauas sinne, missä avaruus ja meri\nyhtyy, ja missä kaukaiset saaret kangastelevat aamu-usvissa kuin\naavikon keitaat. Heistä tuntui kuin merellä olisi juhlallisempi\nkuoliakin kuin erämaiden eksyttävissä metsissä. -- Ja kuin kaukaisena\npelastuksen ja onnen maana väikkyi taivaanrannalla matala Ajoskrunni\nvuoroin kohoten taivaanrannan yläpuolelle, vuoroin piiloutuen sen\nalle aina sen mukaan, miten purjevene keinui. Sen molemmin puolin\nnäkyi vain vettä ja taivasta.\n\nHyvässä purjetuulessa kului matka parissa tunnissa, eikä ollut\nvastaantulijoitakaan, jotka näissä oloissa eivät olisi olleet\nmieluisia. Pyy laski veneensä Ajoskrunnin rantaan, mutta ei\nvenevalkaman luo, ja käski miesten odottaa liikkumatta veneessä,\nkunnes hän tulisi. Hän itse lähti tiedustelumatkalle, ottamaan\nselkoa, oliko saarella ihmisiä.\n\nAjoksenkrunni on noin puolitoista kilometriä pitkä ja puolta leveä\nkivikkorantainen, matala saari, jota peittää suurimmalta osaltaan\nsakea katajikko, lounaiskulmassa on vain lepikkoa ja sen suojassa\nkyyköttää rykelmä kalasaunoja. Niissä kemiläiset ja simolaiset\nkalastajat asuvat silakan pyynnin aikana, toiset, kuten Pyy,\nalkukesälläkin lohia pyytäessään isorysillä tai koukkuverkoilla.\nSaari on siis samanlainen kuin lukuisat muut Perämeren ulkosaaret.\n\nKalasaunoille asteli Pyy ja löysi sieltä vain kemiläisen Jankon\nnukkumassa saunan lavitsalla. Hän ei hennonut vielä herättää\nväsynyttä miestä. Ilmeisesti hyvillä mielin hän palasi veneelle\nilmoittamaan, että saunoilla oli vain yksi, luotettava mies.\nSaksalaiset nousivat maihin.\n\nJankko oli varma aktiivisen suunnan mies. Kiukku sortohallitusta\nkohtaan kyti syvällä hänen sydämessään. Hän oli pahimman sortokauden\naikana, suurlakon edellä, ollut aseita vastaanottamassa ja kätkemässä\nKemin edustan saariin ja nähnyt myös, kuinka santarmit erään urkkijan\nilmiannon johdosta ne löysivät ja kaivoivat esille jokaisen kätkön.\nHän oli myös kansalaiskokouksessa tuomitsemassa yhteisen asian\nkavaltajan maanpakoon.\n\nMielihyvin otti Jankko pakolaiset avaraan saunaansa, keitti kahvit\nja kestitsi vieraita nuotiolla paistetulla merilohella. Niska,\nPyy ja Jankko pitivät saksalaisten kanssa yhteisen neuvottelun\nsiitä, miten matkaa oli jatkettava. Kun venäläisten vartiolaiva\noli juuri näyttäytynyt Ajoksenkrunnin länsipuolella, ei voinut\najatella oitis matkan jatkamista eikä niin selkeä ilma ollut siihen\nsopivakaan. Siitä syystä päättivät pakolaiset Niskan kanssa jäädä\nsaareen odottamaan sopivampaa tilaisuutta. Pyy ja Jankko lähtivät\npurjeveneillään kotiinsa ottamaan selkoa venäläisten puuhista ja\nSimpurasta. Heti sopivan tilaisuuden tullen aikoivat he tuoda joko\npurje- tai moottoriveneen pakolaisille. Kun venäläisillä oli tapana\njoskus nousta maihin vähäksi aikaa kalasaunojen rannassa, piti\npakolaisten siinä tapauksessa piiloutua saaren katajikkoon. Ruokaa\nheillä oli ainakin pariksi päiväksi.\n\n\n\n\n12.\n\n\nPian senjälkeen kuin Pyy ja Jankko olivat palanneet kotiinsa, syntyi\nvenäläisten keskuudessa vilkasta liikettä. Polkupyöräkomennuskuntia\nlähti sekä Kemijokivartta ylöspäin että Ouluun johtavaa maantietä\npitkin Simoon. Moottorialuksia lähetettiin tutkimaan rannikkoa ja\nsaaria.\n\nSimpura oli saanut aikaan tämän touhun. Hän oli ehtinyt Kemiin vasta\npuolenpäivän tienoilla, koska oli eksynyt sydänmaalle ja tullut\nlopuksi Kemin maaseurakunnan kirkon kohdalla isolle valtatielle.\nKaupunkiin päästyään oli hän heti tehnyt ilmoituksen venäläiselle\nkomendantille, mutta yleisö ei saanut mitään tietoja asioista.\n\nIltapäivällä näki Jankko Kemin kadulla mustapartaisen miehen, joka\ntuntomerkeistä päättäen oli Simpura. Jankko antautui puheille ja kuin\nsivumennen muun puheen lomassa ilmoitti hän Simpuralle, että Kemin ja\nTervolan rajalla kuului menneen tänään paljon miehiä Kemijoen yli.\nTätä perätöntä puhetta, jonka tarkoituksena oli ohjata ryssien huomio\nmaalle, kuunteli Simpura uteliaana. Hän kiiruhti heti komendantin luo\nuutta ilmoitusta tekemään.\n\nMutta saksalaiset saivat olla rauhassa kaukaisessa piilopaikassaan.\nHe näkivät venäläisten moottorialusten käyvän lähisaarissa ja\nkulkevan edestakaisin Maksniemen rannikkoa, mutta yksikään ei\ntullut niin kauas. Vaikka miehet tunsivat jännitystä, nukkuivat he\nkuitenkin vuoronperään pahimman väsymyksen ruumiistaan. Usein kääntyi\nheidän odottava katseensa Kemiin päin, josta piti tulla pelastava\nalus, mutta turhaan. Vähitellen he tottuivat uuteen ympäristöönsä.\nHe etsivät kalasaunojen vinteiltä isonkoskelon munia ja saaren\npengermiltä lokkien ja tiirojen pesiä. Sitten he paistoivat munia\nkuumassa tuhkassa. Saaren katajikossa olisi ollut jäniksiä, mutta\nniitä he eivät halunneet pyydystää.\n\nTuuli heikkeni yön kuluessa. Kun aamulla pakolaiset heräsivät,\nloisti meri peilikirkkaana. Kuului kuikkain huutoa sekä tiirojen ja\nkalalokkien kirkumista. Mutta läntiselle taivaanrannalle kokoontui\nmustia pilviä, jotka ennustivat myrskyä.\n\n-- Viime viikolla olimme erämaan orjina, nyt olemme meren vankeina,\nlausui sotapappi.\n\n-- Ja kohta olemme venäläisten vankeina, jollemme tänään saa venettä,\nlisäsi Müller.\n\n-- Minulla on sellainen aavistus, sanoi Niska, -- että tänään jo\nolemme rajan takana.\n\n-- Eikä meitä niin vain vangeiksi napata, sanoi vääpeli. -- Ensin\nsiinä tapellaan.\n\nHeidän siinä jutellessaan alkoi salama pilven reunassa välähdellä.\nKohta kuului kaukaisen ukkosen jylinää ja meri kiehui lännen taivaan\nalla jo mustana. Vähitellen lähestyi rajuilma saarta ja miehet\nkatsoivat parhaaksi mennä kalasaunaan avoimelta rannalta pyörretuulta\nja sadetta pakoon. Satoi jo kuin saavista kaataen, kun miehet tulivat\nsaunalle, ja rajuilma puisteli lepikkoa niin kovakouraisesti, että\noksat katkeilivat kuin kortteet. Aallot kasvoivat nopeasti kooltaan\nja voimaltaan, ne pauhasivat saaren kivikkorahnoilla kuin äkein\nkoski ja kauas maalle loiskui valkea vaahto. Salamat sinkoilivat\nkuin raketit ja jyrinä oli korvia huumaava. -- Mutta pian alkoi\ntaas lännen taivas ohentua, mistä voi päättää, ettei rajuilma kauan\nkestäisi.\n\nSilloin oli maisterin vahtivuoro. Kalarannan nurkan suojassa katseli\nhän vaahtoavaa merta ihmetellen, miten meri, joka oli äsken kuin\nuinuva jättiläinen, niin vähässä ajassa riehahti raivottareksi,\nkun samassa huomasi moottoriveneen lännestäpäin ponnistelevan\nvastatuuleen. -- Olisikohan se Pyyn tai Jankon vene, vai ryssienkö?\nEihän sitä tiennyt. Paras oli olla varovainen. Maisteri vei sanan\nkalasaunaan ja kohta miehet lähtivät saaren keskiosaan laukkuineen\nja piiloutuivat pensaikkoon. Pyssymiehet asettuivat määrättyjen\nvälimatkojen päähän toisistaan.\n\nKun moottorivene saapui saaren rannikon edustalle, tyynen puolelle,\nhuomasivat vahdit, että siinä oli venäläistä sotaväkeä, kaikkiaan\ntoistakymmentä miestä ja kaikki asestettuja. Sanoma siitä levisi\nnopeasti mies mieheltä. Braunin poissa ollessa otti vääpeli komennon\nja hän päätti taistella vaikka viimeiseen mieheen, ennenkuin\nantautuisi. Venäläiset kierrättivät veneen tyynenpuolelle ja laskivat\nankkurin. Pienemmällä veneellä he kuljettivat miehet rannalle ja\nkivikkoa pitkin juoksivat ryssät sitten kalasaunaan sateenpitoon.\nYksi sotamies vain jäi alukseen vartioimaan.\n\nVenäläiset eivät osanneet aavistaakaan, että saarella oli ihmisiä,\nkun rannalla ei näkynyt yhtään venettä. Sentähden he jättivät\nmoottoriinsa vain yhden miehen.\n\nJuuri samana hetkenä, jona viimeiset venäläiset menivät saunaan,\nkäski Schönemann kaikkien muiden olla paikoillaan, mutta Müllerin\nkanssa hän hyökkäsi moottoriin niin nopeasti, ettei ällistynyt vahti\naluksi ollut selvillä siitä, olivatko alukseen tulijat venäläisiä\nvai muita. Kun hän vihdoin tajusi, että miehet olivat saksalaisia,\nampui hän kajutasta pistoolillaan ikkunan läpi useita laukauksia,\nmutta ne eivät osuneet. Schönemann ampui vastaan kiväärillä kolme\nlaukausta kajutan läpi, ja silloin vahti katsoi parhaaksi antautua.\nHäneltä otettiin aseet ja pakotettiin antamaan moottorissa olevat\nampumavarat: viisi kivääriä ja laatikko ammuksia.\n\nMutta laukaukset hälyyttivät venäläiset saunasta ulos ja nähdessään\nkaksi outoa miestä aluksellaan nostamassa ankkuria avasivat\nhe murhaavan tulen venettä kohti. Vene pääsi onneksi lipumaan\nrantavirran viemänä suuren kiven taa, joka suojasi aluksen\nmoottoriosaa kuulilta. Schönemann ja Müller vastasivat tuleen, ja\nsamalla alkoi kuulua myöskin maalta pensaikosta kahden kiväärin\npauketta. Venäläisten kiväärituli oli niin ankara, ettei voinut\najatellakaan moottoriveneen siirtämisestä saaren taa. Müller\nlaskeutui veneen taa veteen, otti syliinsä veneestä vallatut kiväärit\nja kivien suojia hyväkseen käyttäen kantoi ne tovereilleen. Samaa\ntietä kuljetettiin ammuksia. Saksalaisten tulen hiljentyessä tekivät\nvenäläiset hyökkäyksen saunoilta saaren keskustaa ja moottorivenettä\nkohti, mutta silloin alkoi saksalaisten ketjusta yhdeksän kivääriä\nsyytää murhaavaa tulta. Kaksi venäläistä näkyi kaatuvan pensaikkoon,\nja toiset peräytyivät takaisin saunain taa. Peräytymishetkeä\nhyväkseen käyttäen pani Schönemann moottorin käyntiin ja ohjasi\nveneen saaren taa huolimatta veneen ympärillä vinkuvista kuulista.\nKun saksalaisten harva ketju kaartui puoliympyrään saunaryhmän\nympäri, vetäytyivät venäläiset kalasaunojen taa ja heidän tulensa\nhiljeni hiljenemistään ammusten vähentymisen tähden.\n\nTämä tapahtui ukkosmyrskyn vaimentuessa saaren ympärillä. Kun\nsaunoilta kuului enää vain muutamia harvoja laukauksia, komensi\nSchönemann saksalaiset tulemaan moottoriin, joka näytti kantavan koko\nmiesjoukon. Miehet saapuivat heti kantaen haavoittunutta Bürgeriä;\nviimeisenä tulivat kivääreillä varustetut. Moottori pantiin käyntiin\nja niin lähti alus hyvää vauhtia merelle.\n\nVenäläiset huomasivat sen liian myöhään. He olivat ensin aikoneet\nantautua, mutta nähdessään saksalaisten jo lähteneen heidän\nmoottorillaan juoksivat he rannalle ampumaan jälkeen. Siitä ei\nkuitenkaan ollut mitkään apua, sillä vene oli jo kaukana meren\nselällä.\n\nMoottorivene vuoti kuitenkin kovasti, sillä laidat olivat paikoin\nseulaksi ammutut. Miehet tukkivat kuulan reikiä minkä ennättivät ja\ntoiset ammensivat ja pumppusivat vettä aluksesta. Aallotkin loiskivat\nvettä sisään.\n\nKuten usein ukkosilman jälkeen tyyntyi tuuli kuitenkin vähitellen.\nVenekin saatiin pitävämmäksi. Sarven saarten luona, lähellä rajaa,\nkävi vain maininkeja. Ilma oli raikas, ja kauniina päilyi taas\nPerämeri auringon paisteessa, kun moottori ilman enempiä seikkailuja\nlaski Ruotsin rajan yli ja ohjasi saarten lomitse kulkunsa\nHaaparannan kaupunkiin.\n\nSaksalaisten jännitys laukesi ja vapauden tunne huumasi miehet, kun\nhe nyt olivat varmoja siitä, että pääsevät kotimaahansa. Laulettiin\nlaulu toisen perästä ja pappi piti kiitosrukouksen. Niskan tunnelma\noli surunvoittoinen, kun hän ajatteli, että sinne jäivät omaiset,\nystävät ja kotimaa -- että Suomen kansa elää orjana omassa maassaan.\nHän muisteli jotain tilaisuuteen sopivaa laulua ja toisten lopetettua\nlauloi hän tenoriäänellään saksalaisten hyräillessä säveltä:\n\n    \"Kun riennämme pois nyt Suomesta\n    Tään rakkahan maamme rannoilta,\n    Niin ihana maa se meiltä nyt jää,\n    Mi muistomme kalleimman säilyttää.\n    Sun kansasi olkoon onnekas,\n    Sen vapaus, kunto kunnias,\n    Tää rukous Herran luo kohoaa\n    Sun puolestas, kallis synnyinmaa.\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nVarhaisena kesäaamuna, vähän myöhemmin kuin taistelu Ajoksenkrunnilla\noli tapahtunut, oli Haaparannan laivarannassa vilkasta liikettä.\nKaupungille oli levinnyt tieto, että laivassa lähtee kotimaahansa\nsuuri joukko saksalaisia, jotka ovat Muurmannilta karanneet.\nKaupunkilaisia, varsinkin naisia, oli tästä syystä satamassa\ntavallista runsaampi määrä. Saksalaisia oli kuitenkin enemmän.\nHe olivat siististi, melkein hienosti puettuja, sillä he olivat\nkaranteeniajan päätyttyä saaneet Saksan valtiolta uudet puvut. Eri\nryhminä tarinoivat he keskenään. Siinä oli Lapin poikki Kuollan\nniemimaalta tulleita, siinä oli etelämpää Vienan-Karjalasta Oulujoen\nvesistön kautta karanneita, mutta suurimman ryhmän muodosti\nNiskan opastama joukkue, joka kiintyneenä kuunteli Ajoksenkrunnin\njälkitapauksia. Kemiläinen Jankko kertoili siinä kuulumisiaan,\nja Niska tulkitsi kertomuksen niille, jotka eivät sikäli suomea\nymmärtäneet.\n\n-- Te taisitte luulla, alkoi Jankko, -- että me Pyyn kanssa emme\npitäneet lupaustamme, kun ei venettä näkynyt seuraavana aamuna,\nmutta se ei ole meidän syymme, sillä meidät pidätettiin kuulustelua\nvarten. Heti kun tilaisuus tuli, purjehdimme kahdella veneellä\nAjoksenkrunnille. Suuri oli pettymyksemme, kun emme teitä tavanneet,\nvaan sensijaan toistakymmentä venäläistä, jotka sanoivat myrskyssä\najaneensa karille, jolloin moottorialus upposi ja miehistöstä hukkui\nkolme. He muka pelastuivat. Emme uskoneet koko juttuun, mutta\nemme uskaltaneet heiltä teistä mitään kysyä. Kauan aikaa olimme\nepätietoisia kohtalostanne, kunnes kuulimme, että Haaparantaan\non tullut mereltä joukko pakolaisia. Lähdin tänne vartavasten\nselvittämään asioita.\n\n-- Minne joutui ystävämme Simpura? kysyi Niska.\n\n-- Kotiinsa oli mennyt harmistuneena siitä, että teitä ei saatu\nkiinni eikä hän saanut palkintoa.\n\n-- Uskoiko komendantti merisotilaiden kertomusta haaksirikosta? kysyi\nNiska.\n\n-- Kuuluu uskoneen, kun silloin oli kova myrsky, emmekä mekään tule\nasiaa valkaisemaan.\n\nLaiva vihelsi. Matkustajat alkoivat mennä sisään. Lämpimästi\npuristettiin siinä jäähyväisiksi Jankon kättä.\n\n-- Viekää terveisiä Suomeen, sanoi sotapappi, että\nPohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa on meitä henkipattoina kulkevia\nsotavankeja kohdeltu kuin ystäviä, vieläpä enemmän, meidän tähtemme\non moni pannut vapautensa ja henkensä alttiiksi. Sellaista ystävyyttä\nemme koskaan unhota.\n\n-- Viekää terveisiä Saksaan. Te vapaat miehet, kun näette vapauden\nviirin täällä kohoavan, auttakaa silloin te meitä!\n\nLaiva lähti. Vaikeat liinat heiluivat sinistä merta vasten. Ne olivat\nvapaan Suomen tulevat värit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä monta päivää sen jälkeen kuin pakolaiset olivat päässeet\nRuotsin puolelle, soivat puhelimet yhtenään Kemissä majailevan\nvenäläisen komendantin konttorissa. Aina edelleen oli kyseessä\nsaksalaisten kiinniottaminen. Milloin soitti komendantti Ouluun\npyytäen lisää vartiosotilaita tai suomalaisia poliiseja apuun,\nmilloin Tornioon kysellen tilannetta rajalla. Mutta komennuskunnat\nantoivat eri tahoilta tietoja, joista kävi selville, ettei pakolaisia\noltu nähty missään. Komendantti käveli harmissaan edestakaisin\nhuoneessaan, häntä ei kiukuttanut niin paljon se, että saksalaiset\npääsivät pakoon, kuin se, että ne menivät juuri hänen alueensa\nkautta. Sitäpaitsi oli hän Simpuran ilmoitusten mukaan lähettänyt\ntiedon ylemmille virastoille. Harmia lisäsi myös merellä kärsitty\n\"haaksirikko\".\n\nKun hän viimein huomasi saksalaisten etsimisen turhaksi,\nalkoi hän etsiä oppaita. Simpuran ilmiantojen perustuksella\nvangitsivat santarmit Palokankaan ja vähän myöhemmin Taipaleen. --\nPaikkakuntalaiset olivat kiukuissaan, koko Perä-Pohjola kuohuksissa,\npaitsi Sieppilän Simppa ja muutamat hänen hengenheimolaisistaan.\nVangittuja tutkittiin moneen kertaan, Niskan talossa pidettiin\nkotitarkastus ja vähällä oltiin isäntä pidättää. Vaikka ei voitukaan\nsaada sitovia todistuksia, vietiin vangitut ensin Helsinkiin ja\nsieltä Pietariin.\n\nAhtaissa vankikomeroissa, kylmässä ja nälässä viruivat nämä kunnon\nmiehet elämän ja kuoleman välillä odotellen lopullista tuomiota.\nHeitä tutkittiin toisinaan ja luettiin aina tavattoman suuri\nasiakirjapinkka syytöksineen ja todistuksineen. Monen tutkinnon\njälkeen näytti siltä, että viimeinen päivä on käsissä, että heidät\nseuraavana yönä viedään muurin taa ammuttavaksi. Mutta Venäjän\nvallankumouksen mellakoissa avattiin senkin vankilan ovet, jossa\nPalokangas ja Taipale olivat. He pääsivät kotiinsa. Mutta he eivät\nkerinneet kauan nauttia saamastaan vapaudesta, kun venäläiset taas\naikoivat heidät vangita. Tästä tiedon saatuaan pakenivat he Ruotsin\npuolelle, josta vasta vapaussodan alkaessa palasivat kotimaahansa.\n\n\n\n\n14.\n\n\nMutta kaikessa rauhassa eleli Braun Nivan syrjäisessä\nkruununtorpassa. Hän oli lihonut ja voimistunut ja tullut\nulkoasultaankin siistiksi. Repaleinen sotilaspuku sai vaihtua\nsiviilivaatteisiin. Jussi Niva kävi kirkonkylän räätälillä ne\nteettämässä, uudet kengät ja lakki ostettiin kirkonkylän kauppiaalta.\nIhmetellyt oli räätäli, että Jussi teetti pukua niin hienosta\nkankaasta; oli veitikkamaisesti kysäissyt, että naimisiinko se Nivan\nJussi aikoo, kun niin hienosti pukeutuu.\n\n-- En minä, vaan eräs toinen, oli Jussi vastannut.\n\nLuutnantilla oli vielä melkoinen summa Suomen rahaa piilotettuna\nnutun vuorin alle. Kiinnijoutuessa olivat venäläiset tutkineet kaikki\ntaskut ja ottaneet rahat ja arvoesineet, mutta eivät olleet arvanneet\nratkoa sinellin olkapäitä, jossa Braunilla oli muutamia suuria\nsetelirahoja. Vankeusaikana oli Taipale hänelle vaihtanut Saksan ja\nVenäjän rahaa Suomen markoiksi.\n\nHeinäkuu oli jo lopulla, kun hän viimein päätti lähteä tästä\nystävällisestä talosta. Lähtöpäiväksi oli määrätty lauantai.\nMatkaeväätkin olivat valmiina. Isäntä oli käynyt vartavasten\nharjuksia onkimassa, ja Saima oli leiponut niistä avonaisia\nkalakukkoja, joita Pohjois-Suomessa usein käytetään eväsruokana.\nSaima oli tehnyt leipäjuustojakin ja paistanut ne uunivalkean\nlieskassa. Matkasuunnitelmakin oli tarkoin mietitty.\n\nPäivää ennen lähtöään oli Braun talon miesten kanssa heinätyössä joen\nluhdalla. Oli poutainen päivä, ja kuivat heinät piti saada latoon,\nennenkuin Juho lähti monta päivää kestävälle matkalle luutnanttia\nopastamaan. Saima oli yksin kotona talousaskareita toimittamassa.\nIltapäivällä näki hän kauhukseen taloon tulevan metsästä viisi\nkivääreillä varustettua miestä. Hän säikähti ensin, mutta rohkaisi\nsitten itsensä. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän tulijat\nvenäläisiksi, ja Sieppilän Simppa oli heitä opastamassa. Kolme miestä\njäi ensin ulkopuolelle, nähtävästi vahtimaan, ettei ketään pääse\ntalosta pakenemaan, kaksi tuli sisään.\n\n-- Hyvää päivää, sorea Suomen flikka, sanoi venäläinen santarmi, joka\noli kauan ollut Suomessa ja osasi suomenkieltä.\n\nSaima ei vastannut.\n\n-- Missä ovat miehet? kysyi Simppa.\n\n-- Metsässä, mutta kyllä pian tulevat.\n\n-- Missä on se saksalainen karkuri, joka kuuluu täällä viikkokausia\nmajailleen, kysyi taas Simppa.\n\nSaima punastui ja vähän hätääntyikin aluksi, mutta vastasi sitten:\n\n-- Näettehän, ettei talossa ole ketään vierasta. Toiset santarmit\ntulivat myös sisään. Kun Saimalta eivät saaneet mitään tietoa,\nkatseltiin tarkoin kaikki huoneet. Toiset hakivat tallista,\nnavetasta, aitasta ja riihistäkin, toiset tutkivat asuinhuoneet,\nvinnit ja kellarit, mutta turhaan. Venäläiset jo katselivat pahasti\nSimppa-ukkoa, joka heidän mielestään oli ollut liian virka-intoinen\nurkkija ja saattanut heille turhia jalkavaivoja. Mutta Simppa-äijä\nväitti venäläisille itsepintaisesti saksalaisen olevan talossa,\nsanoi sen kuulleensa Muurmannin ratatöistä palaavalta naapuripitäjän\nmieheltä, joka palatessaan oli Nivassa käynyt ja nähnyt saksalaisen\ntalossa. Olisikohan kerinnyt jo mennä karkuun?\n\nKun ei etsittävästä näkynyt jälkeäkään, päättivät venäläiset majailla\ntalossa seuraavaan aamuun ja katsoa, olisiko karkulainen talon\nmiesten mukana. Kysyttiin ruokaa. Saima sanoi ruokaa olevan vähän\nkotona, tuskin omalle väelle. Mutta venäläiset löivät kiväärin\nperällä lattiaan ja komensivat tuomaan pöytään, mitä talossa oli.\nSaima toi leipää, kalaa ja piimää. Mutta Simppa ei siihen tyytynyt,\nvaan meni itse hakemaan parempaa ja löysikin maitohuoneen kaapista\nkomeita kalakukkoja, juustoja, voita ja palvattua lihaa. Hän kantoi\nniitä sylin täyden pöydälle.\n\n-- Vot, Suomessa olemas hjuva ruoka, sanoivat ryssät, käyden ahnaasti\neväiden kimppuun.\n\n-- Nämä oli kai aiottu antaa sille saksalaiselle, sanoi opas.\n\nSaimaa harmitti, häntä kiukutti röyhkeät vieraat. Mutta toiselta\npuolen häntä peloitti, kun hän yksin oli talossa. Hän olisi niin\nmielellään karannut pois tuvasta, jolleivät Simppa ja venäläiset\nolisi kieltäneet poistumasta pirtistä. Karvain mielin hän näki, miten\nkalakukot, lihat ja juustot katosivat pöydältä miesten parrakkaihin\nnaamoihin. Mikä jäi jäljelle, sen panivat venäläiset laukkuihinsa.\n\nSaima koetti keksiä jotain tekosyytä päästäksensä ulos. Viimein luuli\nhän keksineensä syyn ja sanoi Simpuralle:\n\n-- Minun pitää lähteä lehmiä vastaanottamaan.\n\n-- Me tulemme myös kohta, sanoi äijä.\n\n-- Anna mennä maito lypsämä, maito tarvitsemina, sanoi eräs sotamies.\n\nSaima meni kaivolle ja alkoi muka vettä vintata, mutta sitoi\nsamalla valkean esiliinansa kaivon vintin nenään. Se oli sovittu\nvaroitusmerkki, jota venäläiset eivät huomanneet.\n\nNiittyväki näki merkin ja jäi ihmettelemään, mikä kotona oli\nhätänä, kun merkki oli kaivon vintin nenässä. Kesken päivin miehet\nlähtivät kotiin, mutta Braun jäi joen kaarteeseen pensaikon suojaan\nodottamaan. Hän oli sopinut Nivan miesten kanssa siitä, että niin\nkauan kuin merkki on ylhäällä, hän pysyy piilossa, mutta jos se\notetaan alas, tulee hän kotiin.\n\nKun Nivan miehet tulivat kotiinsa, esiintyivät santarmit hyvin\nröyhkeästi, ja Simppa, joka oli aikoinaan ollut Siperiassa ja osasi\nsentähden venäjänkieltä, tulkitsi heidän puheensa. He syyttivät\nNivaa karkulaisen, sotavangin, suojelemisesta, uhaten ankaralla\nrangaistuksella, ja ojentelivat välistä kiväärejäänkin isäntää kohti.\n\n-- Missä on saksalainen? tiukkasivat he useaan kertaan. -- Jos hänet\ntuotte meille, niin ei teille tule mitään rangaistusta. Palkinnon,\npäinvastoin, saatte kruunulta.\n\n-- Hakekaa itse, jos luulette täällä olevan. Näettehän tämän talon\nhuoneet, sanoi Niva.\n\nSilloin asettivat sotamiehet Nivan pistinten väliin kiristäen\ntietoja, mutta turhaan.\n\nSaiman polvet vapisivat pelosta; hän pelkäsi, että isä tai Jussi ei\nolisi kylliksi luja salatessaan Braunia. Mutta vaiti pysyivät miehet,\nvaiti kuin muuri.\n\nMutta silloin paha sattuma tuli venäläisille avuksi. Saima oli\nkiireissään sitonut esiliinansa liian löyhästi kaivon vintin päähän.\nKova tuulen puuska lennätti sen siitä pois samoihin aikoihin, kun\nNivaa pistimien välissä kuulusteltiin. Braun näki joen rantaan,\nettä merkki ei olekaan enää ylhäällä, ja hän käveli mitään pahaa\naavistamatta, ensin jokitörmää talon venevalkamaan ja siitä\nrantatietä taloon.\n\nJussi ja Saima huomasivat yht'aikaa, kun joku mies vilahti pirtin\nperäakkunan sivu. Jussi kiirehti ulos ilmoittamaan vaarasta, mutta\nsamalla olivat ryssätkin nähneet tulijan ja ryntäsivät Jussin\nperässä porstuaan, jossa tapasivat mitään pahaa aavistamattoman\nluutnantin. Sieppilän Simppa tarttui ensin häntä takin kaulukseen\nja kaksi venäläistä käsiin. Mutta rajulla pyörähdyksellä Braun\nheistä vapautui. Simppa kolahti tuvan ovea vastaan ja venäläiset\nlensivät istualleen lattialle. Silloin kävivät Brauniin kiinni ne\nkaksi sotamiestä, jotka olivat olleet tuvassa, ja pian alkoi ryminä\nuudestaan ahtaassa porstuassa.\n\n-- Ampukaa se p--le! huusi Simppa taistelun tuoksinassa, jossa hän\noli saanut pahan kolahduksen polveensa. -- Onneksi olivat kiväärit\njääneet pirttiin ja venäläiset kai uskoivat yhden miehen helposti\nottavansa kiinni ilman aseitakin.\n\nSaima vapisi ja vaikeroi pirtissä, mutta isännällä kuohahtelivat\npohjalaiset veret. Hän katsoi kuitenkin viisaammaksi olla\ntoistaiseksi mylläkästä erillään. Jussi tempasi Simpan\ntakinkauluksesta sisälle pirttiin ja ärjäisi:\n\n-- Mitä sinulla, Suomen miehellä, on siellä tekemistä?\n\n-- Hän on saksalainen, valtakunnan vihollinen, ja te näytte myös\nolevan -- koko talon väki. Tästä ei teille hyvä seuraa, läähätti opas.\n\nRajusti kamppaili Braun neljää miestä vastaan puolipimeässä\nporstuassa. Aina kun hän sai kaksi tai kolme kellistetyksi alleen,\noli joku häntä takaapäin pitelemässä ja kun hän sai sen käsiinsä,\nolivat toiset jo taas jalkeilla. Hän muistutti koirashirveä, joka on\njoutunut susilauman kanssa otteluun. Kun ei tavallinen käsirysy ja\nparemmanpuoleiset korvatillikat häntä vapauttaneet ärhentelevistä\nryssistä, turvautui hän nyrkkeilytaitoonsa, ja vastoin tavallisia\nnyrkkeilyn sääntöjä antoi hän kahdelle sotilaalle sellaisen iskun\npallean yläpuolelle, että miehet lasimaisin silmin \"kiikaroivat\ntähtiä\" jonkun aikaa. Jos ovi olisi ollut auki, olisi Braun silloin\npäässyt pujahtamaan ulos. Sillä välin oli kaksi miestä saanut\nhänestä hyvän otteen ja Simppa tuli avuksi. Braun kaatui rytäkässä\nvenäläisten alle. Kun hän oli kovin hengästynyt, ei hän voinut enää\ntaistella moninkertaista ylivoimaa vastaan, vaan antoi ryssäin sitoa\nkädet selän taa enempää vastarintaa tekemättä. Vihoissaan venäläiset\naikoivat piestä vangittua luutnanttia, mutta silloin tuli ovelle\nNivan isäntä, Antti, ja hänen äänensä jylisi kuin ukkonen ja silmät\nsinkauttelivat salamoita, kun hän huusi:\n\n-- Meidän talossamme ei piestä ja rääkätä vangittua miestä. Jollette\nhellitä, niin tulemme mukaan, ja varjelkaa silloin luitanne.\n\nSe puhe tepsi. Vähitellen hiljeni meteli porstuassa, ja revityin\nvaattein tulivat miehet pirttiin tuoden mukanaan vangitun luutnantin.\nVenäläiset uhkailivat vielä jonkun aikaa, ennenkuin rauhoittuivat.\nBraun, joka osasi venäjänkieltä, kuuli heidän sopivan siitä, että\nvangittu vielä pehmitetään metsätaipaleella. Joku ehdotti, että hänet\nheti ammuttaisiin, mutta toiset pitivät viisaampana viedä hänet\nelävänä Muurmannille.\n\nKun oli jo ilta, eivät venäläiset enää lähteneet sinä iltana\neteenpäin. He asettuivat levolle pirtin leveille penkeille ja\nasettivat vahdin vangitun luo ovensuuhun.\n\nSaima ja Juho olivat tavattomasti järkytettyjä eivätkä ensin tienneet\nmitä tehdä. Siitä he olivat yksimielisiä, että Braun oli pelastettava\ntavalla tai toisella. Sivumennen antoi Juho luutnantille merkin, että\nhän olisi hiljaa paikoillaan ja että he koettavat pelastaa.\n\nSyvässä unessa nukkuivat jo venäläiset, paitsi vahtia, mutta Nivan\nväelle ei tullut uni silmiin, ei myöskään luutnantille. He odottivat.\nKun kaikki oli hiljaista ja unettava puoliyön hämäryys vallitsi\npirtissä, tuli vahti varomattomammaksi. Hän meni kaivolle juomaan --\nsuolaiset kalakukot janottivat häntä -- ja katseli sillaikaa pirtin\novea, ettei vanki pääse karkuun.\n\nTätä tilaisuutta Saima ja Juho olivat odottaneetkin. Nopeasti,\nsukkasillaan juosten, riensi Saima Braunin luo, vetäisi veitsellä\nkäsiä ja jalkoja sitovat nuorat poikki ja niin vapautuneena juoksi\nluutnantti pelastajansa perässä tupaan. Juho oli sillä aikaa avannut\nakkunan -- se ei ollut saranoilla varustettu -- ja siitä Braun pääsi\nulos samalla hetkellä, kun vahti tuli takaisin pirttiin. Braun juoksi\nensin seinustan suojaa alas rantaan päin ja sitten joen rantaa\npensaikon suojassa.\n\n-- Hyvästi! Pakene Suomesta, sanoivat Saima ja Juho hänen peräänsä.\n\nPirtissä nousi suuri hälinä. Ryssät juoksivat kivääreineen ulos,\ntoiset työntyivät sisähuoneisiin. Vahti oli varma siitä, että\nsaksalainen ei karannut ovesta. Ulos rientäneet näkivät Braunin\nvilaukselta joen rannalla ja ampuivat, mutta eivät osanneet. Kaikki\nvenäläiset ja Simppa lähtivät ajamaan takaa. Äijä näytti hyvin\nhullunkuriselta nilkuttaessaan venäläisten perässä avopäin, paljain\njaloin ja kivääri olalla.\n\nBraun juoksi kuin vapautunut villipeura, joen rantaa niemen kärkeen,\njossa hän suoraa päätä hyppäsi virtaan ja ui toiselle rannalle.\nSieltä hän jatkoi samaa vauhtia metsien suojassa jokivartta ylöspäin.\n\nVenäläiset tulivat niemen nenään vähän myöhemmin eivätkä nähneet\npakenevasta jälkeäkään. Kiukkuisina palasivat he taloon ja syyttivät\nNivan väkeä paon avustamisesta. Pidettiin jonkunmoista tutkintoakin,\nmutta mitään valaisevaa siinä ei tullut esille. Pirtinoven suusta\nlöytyi nuoranpaloja ja veitsi. Näytti vähän siltä, että vanki oli\nitse katkonut nuorat saatuaan jollain tavalla veitsen käsiinsä.\n\nRauhaton oli se yö Nivan torpassa. Venäläiset sadattelivat, vuoroin\nsyyttivät he vahtina ollutta toveriaan, vuoroin talon väkeä.\nUhkasivatpa viedä heidät vangittuina mukanaan kuulusteltaviksi.\nSattumalta he löysivät englanninkielisen matkaoppaan, joka\noli Braunin taskusta pudonnut porstuaan mellakan aikana. Eräs\nvenäläisistä osasi vähän englannin kieltä.\n\n-- Tämähän on englantilainen kirja, sanoi hän. -- Jos mies olikin\nenglantilainen...?\n\n-- Se muuttaisi asian, sanoi Simppa. Mutta kyllä hän oli saksalainen.\n\nNivan asukkailta ei siihen tullut parempaa selitystä. Kun Muurmannin\nradalla oli myös englantilaisia insinöörejä ja mestareita ja joku\noli niistäkin karannut, näytti mahdolliselta, että karkulainen\noli englantilainen. Tämä epätietoisuus karanneen kansallisuudesta\npelasti sillä kerralla Nivan väen vangitsemisesta. Aamulla lähtivät\nvenäläiset uhaten tulla uudestaan, kun käyvät ensin muissa\nrajataloissa kuulustelemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä oli elämä Nivan torpassa hiljaista. Braunin\näkillinen lähtö oli jättänyt kaipaavan tunnelman. Sitäpaitsi tuntui\nkuin jotain olisi odotettu. Ihmiset tekivät askareitaan mietteissään.\nHarvoin sukeutui lyhyt keskustelu. Se koski useimmiten lähtenyttä tai\nvenäläisiä, jotka olivat aikoneet palata uudestaan taloon.\n\nSaima oli kuin pilvistä pudonnut. Kaipaus kasvoi päivä päivältä\nyhä suuremmaksi. Nyt oli poissa tuo vieras, jonka ympärillä hänen\najatuksensa usein askartelivat ja joka tahtomattaan oli loihtinut\nhänen sieluunsa outoja, suloisia tunteita, jonka kaltaisia hänellä ei\nennen koskaan ollut. Lähtö tapahtui niin äkkiä, että hän ei joutunut\nhyvästelemäänkään kunnollisesti. Lasista hypätessään oli Braun\nvain pikaisesti puristanut hänen kättään ja lausunut: -- Näkemiin!\nSaimalta jäi sanomatta se sydämellä oleva asia, jonka hän vasta\neron hetkellä oli aikonut sanoa. Hänestä tuntui kuin erämaa, joka\npenikulmien laajana levisi Nivan ympärillä, painaisi häntä vielä\nenemmän kuin ennen. Illalla istui hän mieluimmin yksin portailla\neläen muistoissa. Hämärtyvät kesäiset yöt ja täysikuu, joka suurena\nja punertavana nousi tunturin takaa heijastaen salaperäistä valoaan\nlämpimään yöhön, lisäsivät surumielisiä tunteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä Braunin lähdön jälkeen tuli Nivaan vieras -- se oli\naina harvinainen ja muistossa säilyvä tapaus tässä erämaan torpassa\n-- hän oli Muurmannin ratatöihin menevä kirkonkyläläinen. Mies\nkertoi siitä vainosta, jonka alaiseksi Taipale ja Palokangas olivat\njoutuneet. -- Vankilasta vankilaan heitä kuljetetaan, tutkintoja muka\nväliin pidetään, mutta teloitettaviksi ehkä viimein viedään, sanoi\nhän kertomuksensa lopussa. -- Kuuluvat jo teitäkin kyselevän, kun\nmuka olette auttaneet karkulaisia.\n\nVieraan mentyä kutsui Nivan Antti poikansa Juhon ja tyttärensä Saiman\npuheilleen ja sanoi:\n\n-- Lapseni, vainon ajat ovat käsissä. Antikristus on tullut ja\nvillinnyt valtakunnat, kansat ja yksityiset ihmiset. Sodan lieskat\npunaavat vielä Suomenkin taivasta niinkuin revontulet meillä\npakkasöinä. Se on Herran rangaistus kansallemme, joka on Hänet\nhyljännyt. Tuntuu kuin kuulisin sen lähestyvän pauhinan ja siitä\ntulevat kärsimään kaikki -- Herran omat ehkä eniten. -- Näyttää\nsiltä kuin me saisimme siitä ensin kärsiä. Lieneekö väärin paeta\nHerran ruoskaa, ryssää, joka meitä vainoaa ja joka meidät ehkä\npiankin vankiloihinsa telkii, vain sentähden, että olemme auttaneet\nkuolemaisillaan olevaa pakolaista. Olen ajatellut, että te, lapseni,\nsaatte paeta etelään ja tulkaa sitten kotiin, kun rauha palaa.\n-- Minä olen jo vanha mies, minulla ei ehkä ole enää paljon elon\npäiviä, minusta ei väliä, vaikka näännynkin vankilaan, jos Herra niin\ntahtoo! Yhtä teiltä kuitenkin pyydän: Älkää katsoko ylön äitinne ja\nisänne elämäntyötä, tätä pientä kotianne korpien keskellä. Vaikka\netelä teille ihmeitään näyttelisi, vaikka se lupaisi kultaa taskunne\nkukkuroilleen, niin tulkaa isänne kotiin ja äitivainajanne entiseen\nasuntoon. Täällä elätte onnellisina.\n\n-- Meillä, äitivainajallanne ja minulla ei ollut paljon omaisuutta,\nkun tänne erämaahan muutimme. Teimme työtä kuin karhut ja vähitellen\naukeni pälvi kuusikkoon joen rannalle ja aukean keskelle kohosi\nmaja. Vuosien vieriessä pelto suureni, talo kasvoi, erämaan jokien\nliepeille aukeni heinäviä niittyjä ja niin elämä vakaantui. Nyt\nviihtyy tässä jo vieraskin. Kaikki tämä, minkä näette, on kättemme\ntyötä. Älkää antako sitä ryssälle, älkää Simpan tapaiselle\nsuomalaisellekaan, ei hän kuitenkaan osaa sitä asua.\n\nSeuraavana päivänä panivat Saima ja Juho evästä laukkuun ja hetken\njäähyväisten jälkeen lähtivät he isänsä kotoa tuntemattomaan\nmaailmaan. Veräjäpuulla he vielä istuivat, katsoivat taakseen kuin\nvielä elävöittääkseen kotinsa yleiskuvaa.\n\nKirkonkylän kautta he kulkivat Kemijärvelle ja sieltä Rovaniemelle,\njosta juna vei heidät etelään Helsinkiä kohti.\n\n\n\n\n15.\n\n\nUudestaan oli Braun joutunut erämaahan ilman evästä. Sivumennen oli\nNivan Jussi kerinnyt työntämään hänen taskuunsa käärön, jossa oli\ntulitikkuja, voileipää, suolaa ja onkivehkeet -- kartta ja kompassi\noli hänellä aina mukana. Mutta heinäkuun ja elokuun rajalla on\nkiveliössä kuin \"pöytä katettu\". Erämaa kestitsee silloin kulkijaa\nmonenlaisilla marjoilla: soilla ja korvissa makeilevat silloin\nkuulakankeltaiset hillat eli suomuuraimet -- niitä oli paikoin suot\nkeltaisenaan, niin ettei askelta voinut ottaa tallaamatta näitä\nherkkuja -- mäen rinteet ja vaarojen vierut paistoivat sinisinä\nmustikkain paljoudesta ja tunturijokien kuruissa taipuivat punaisten\nviinimarjapensaiden marjaiset oksat maahan asti -- puolukat ja\nvaaraimet eivät vielä olleet kypsiä.\n\nJa mielihyvin käytti Braun hyväkseen näitä erämaan antimia.\nIhmeissään katseli Keski-Euroopan mies näitä ilmaisia herkkupöytiä,\njotka penikulmien laajuisina levisivät joka taholle, ja säälittävältä\ntuntui, että niin paljon hyvää tavaraa metsään mätäni, kenenkään\nihmisen koskematta. Kylläisinä kohahtelivat koppelot ja metsot hänen\nedessään läheisiin honkiin tai kuusiin, kylläisenä karhukin noroissa\nvihelteli...\n\nAamupäivällä, kun Braun käveli joen käänteessä hiekkakangasta, tapasi\nhän tuoreen multakummun ja koivuristin. -- Hahnin hauta, kuiskasi hän\nmelkein säikähtäen.\n\nBraun istui haudan viereen ja sitoi katajista ja kanervista\nyksinkertaisen seppeleen, jonka laski pieneen koivuristiin ja lausui:\n\n-- Siinä lepäät -- veljeni ja kohtalotoverini -- kiveliön mullassa,\nvieraassa maassa; minä vielä tässä istun, sillä kohtalo viskasi minut\nelävien keskeen, minut, joka myös olin melkein kuollut. Siunaan\nkaukaisen lepopaikkasi, jota tuskin koskaan tämän jälkeen saksalaisen\nsilmä katselee, siunaan sen kansamme nimessä. Kiitos työstäsi\nisänmaan hyväksi. Lepää rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena iltana Nivasta lähdön jälkeen tapaamme luutnantin pauhaavan\nkosken partaalla illalliseksi harjuksia onkimassa. Kauniisti kaartuu\nvalkea, koivuinen vapa viistoon kosken yli, sirosti huiskahtaa sen\nnotkea latva silloin tällöin ja kepeästi putoaa korea perhos-onki\nkiven pyörteeseen. Vaahdon alta kimmahtaa kala ilmaan, heittää\npyrstönsä ylöspäin ja putoo sukkulana takaisin piiloonsa. Ei huoli\nongesta. Mutta kun Braun vielä taitavammasti heittää perhon ja\nkeveästi sitä pyöräyttelee kiven \"kosteessa\", niin jopa posahtaa\nvesi ja luokaksi taipuu notkea vapa, kun onkija hinaa maalle\nkimmottelevaa, hopeakylkistä harjusta. Saatuaan sen maalle heittää\nhän ongen uudestaan, ja heti taas tärisee vavan latva toisen kalan\nnoustessa kuohuista... Siitä samalta paikalta vetelee hän niitä\nyhtenään, innostuu ongintaansa eikä muista, että hänellä on kaloja jo\nenemmän kuin tarvitsee, on moneksi päiväksi.\n\nNivan Jussilta hän oli oppinut harjuksia onkimaan. Monena iltana\noli hän kosken partaalla istunut ja ihmetellyt pojan taitoa tässä\nurheilussa. Sitten hän oli itsekin koettanut. Ensimmäisen harjuksen\nsaatuaan hän oli jo innokas \"perhostaja\".\n\nNivan väkeä, varsinkin urheaa, puhdasmielistä Saimaa, ajatteli hän\nsiinä kosken rannalla kaloja peratessaan, kun hän viimein auringon\npainuessa pohjoisrannan kuusikon taa oli onginnan lopettanut. Häntä\nkadutti, että ei ollut lähtenyt Nivasta muutamia päiviä aikaisemmin,\nsilloin ei olisi tarvinnut lähteä niin äkkiä, melkein hyvästiä\nsanomatta, ja Nivan väki olisi säilynyt ikävyyksiltä. Hänen olisi\ntehnyt mieli palata takaisin Nivaan ja nähdä, mitä ryssät ovat\ntehneet talon väelle, mutta häntä kiirehti koti ja isänmaa jatkamaan\nmatkaa niin nopeasti kuin mahdollista.\n\nBraun teki tulen kuivista, pihkattomista kannoista ja paistoi\nharjukset vartaissa nuotiotulen loimossa katsoen tarkoin, etteivät\nkalat savustuneet. Parisenkymmentä lihavaa kalaa paistua kärisi siinä\nnuotion ympärillä vartaissa, joiden toinen pää oli maahan pistetty.\nPaistuessa ripotteli hän hienoa suolaa kalain päälle ja käänteli\nvartaita sitä mukaa kuin kalat paistuivat.\n\nHän ei touhussaan huomannut, että vieraan kasvot metsän pimennosta\nkatselivat tarkoin hänen puuhiaan. Jolleivät Braunin silmät olisi\nhetkeksi hiukan himmentyneet alituisesta tuleen katselemisesta\npaistamisen aikana ja jos hän olisi silmänsä suunnannut lähellä\nolevan kallion sivuun, niin olisi hän nähnyt mustapartaiset miehen\nkasvot, jotka ensi näkemältä muistuttivat enemmän metsärosvoa kuin\nkunniallista ihmistä. Mutta tarkemmin katsottuna olisi huomannut,\nettä ne sittenkin olivat kulttuuri-ihmisen kasvot. Mies siinä\nkiven suojassa katseli tarkoin Braunin jokaista liikettä, hänen\nulkomuotoaan ja arvioi hänen kansallisuuttaan.\n\nBraun latoi paistetut kalat tuohen päälle, asetti viereen marjaropeen\nsekä jäljellä olevan pienen leipäpalan. Hän maistoi ensin kalaa.\n\n-- Se on hyvää, sanoi hän itsekseen saksankielellä niin kovasti, että\nouto mies kuuli sen.\n\n-- Hän on saksalainen! huudahti mies ja riensi nuotiolle, jossa\nhämmästynyt luutnantti peräytyi ensin pari askelta taaksepäin, kun ei\noikein nähnyt tulijaa.\n\n-- Minä olen myös saksalainen, sanoi tulija ja ensi hämmästyksen\nmentyä tervehtivät miehet sydämellisesti toisiaan, ja siinä tuli\nheti selville, että he molemmat olivat Muurmannin radalta pakoon\nlähteneitä. Hupaisesti kului ilta siinä kohisevan kosken partaalla\nsyödessä maukkaita kaloja ja kertoillessa tapahtumia matkan varrelta.\n\nMies oli pitkä, tummaverinen saksalainen insinööri Josef Wagner.\nHänet oli viety sotavankina Kieretin kauppalan lähelle Muurmannin\nradalle. Useita kuukausia oli hän ollut venäläisten vankina siellä\nja kärsinyt nälkää, kylmää ja venäläisten huonoa kohtelua. Kolme\nviikkoa hän oli jo ollut matkalla ja kulkenut Vienan-Karjalan poikki\nKuusamoon ja sieltä sydänmaiden halki Kuolajärvelle.\n\n-- Oletteko joutunut kiinni matkallanne?\n\n-- Ihmiset ovat yleensä olleet ystävällisiä ja avuliaita, varsinkin\nSuomen puolella, Karjalan puolella otettiin kiinni useita joukkoja,\njotka pyrkivät pakoon. Kuusamon kirkolla koetti eräs urkkija\npakottaa viranomaisia minut ottamaan kiinni, mutta hyvin siitä\nselvisin samojen viranomaisten suosiollisella avulla. Minut vietiin\nnimismiehen luota osuuskauppaan, jossa puettiin aivan uuteen\npukuun, annettiin kartta, kompassi ja evästä laukkuun ja käskettiin\nensimmäisen mäen päältä karata, kun lähdetään Ouluun viemään.\nPostimiehen mukana minut sitten lähetettiin. Kun tultiin kirkonkylän\nlaitaan metsäiselle aholle, lähdin hiljalleen kävelemään omille\nteilleni eikä postimies ollut näkevinäänkään. Ilman erityisiä\nseikkailuja on sitten matka jatkunut. Olen käynyt useissa taloissa\nja ruokaa on tinkimättä annettu ja tietä opastettu. Kuusamossa\nneuvottiin minua kulkemaan ensin pohjoiseen Savukoskelle ja sitten\nvasta länteen.\n\nKun Wagner oli lopettanut, kertoi Braun monivaiheisista retkistään.\n\n-- Eikö elämä ole ihmeellinen? sanoi hän lopuksi -- se asettaa\ntoisinaan ihmisen kuin miekan terällä kulkemaan ammottavan kuilun\nreunaa pitkin. Pieni horjahdus, pieni lisäpaino tai syrjästä tuleva\ntuulenpuuska voi heilauttaa puolelle tai toiselle, tuhoon tai\npelastukseen. Oma pelastumiseni tällä joella johtui siitä, että Nivan\nAntti halusi kalakeittoa.\n\n-- Mitenkä se siitä johtui?\n\n-- Jollei hän silloin olisi halunnut kalakeittoa, ei hän olisi\nlähtenyt kalastamaan eikä Saima olisi tullut rantaan silloin, kun\najopuuni kulki ohi. -- Muutoin olisin tämän joen pohjassa.\n\n-- Onnellista sattumaa saan minäkin kiittää siitä, että vielä tässä\nelän, lisäsi Wagner.\n\n-- Pyytäisin kertomaan.\n\n-- Korjasimme erästä Veikselin syrjäjoen yli vievää siltaa, kun\nharhakuula osui minua rintaan, mutta onneksi sattui kelloon, jonka\nolin aamulla taskun hajoamisen tähden pannut toiseen taskuun. Kuula\npysähtyi kelloon eikä vahingoittanut miestä. Jos kello olisi ollut\ntoisessa taskussa, en nyt olisi tässä.\n\n-- Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin\nmitätön leikkikalu, jota hän heittelee, minne milloinkin, ja samoin\non kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa.\n\n-- Ihminen, jonka kasvatukseen on uhrattu paljon työtä ja paljon\nrakkautta ja joka on kerinnyt jo paljon toimia, ei näennäisesti maksa\nenempää kuin se luoti, joka hänen uransa katkaisee ja jonka koneet\nvalavat muutamassa sekunnissa.\n\n-- Järkensä ja kokemuksensa avulla voi ihminen välttyä monista\nvaaroista, sanoi Braun. -- Täällä erämaassa, jossa vielä luonnon\nalkuvoimat myllertävät vapaina, olemme me kulttuurimaan ihmiset\ntottumattomia muukalaisia, mutta näkyyhän sitä täälläkin tottuvan\nelämään.\n\nPuoliyön pimeys levisi jo yli tummametsäisen joen uoman, kun\nkeskustelu taukosi ja miehet odottelivat unta havuvuoteellaan. Kosken\nkohina oli vähän vaimentunut, sen valtavan kuorolaulun matalat\nalaäänet tuntuivat selvempinä muuten hiljaisessa yössä. Silloin\nhetken kestävä soraääni, rääkyminen ja marina, vihloi hiljaisuutta\nkuin pahan omantunnon ääni mielen rauhaa. Jostain kallion rotkosta se\nkuului, ja idästä korpien takaa vastasi siihen samanlainen ääni kuin\nkaukaisena kaikuna.\n\nMiehet hypähtivät istumaan.\n\n-- Ne ovat ilveksiä, Suomen metsien kavaloita kissaeläimiä, joita\non eniten täällä rajasydänmailla, sanoi Braun. -- Ne johtavat\nmieleen salakavalat urkkijat, joita on suomalaistenkin keskuudessa\njonkun verran ja jotka myös näillä pimeillä rajaseuduilla vaanivat\niskeäkseen kyntensä meihin pakolaisiin ja niihin, jotka meitä\nauttavat ja isänmaataan koettavat pelastaa. Sellainen urkkija oli\nSieppilän Simppa, joka toissapäivänä johti santarmit Nivan torppaan.\n\n-- Kummallisia ovat nämä suomalaiset. Heistä toinen osa\nisänmaallisessa innostuksessaan meitä ystävinä kestitsee ja auttaa,\ntoinen, pienempi osa, venäläisten asiamiehinä ottaa kiinni ja on\nvalmis nuolemaan ryssän kättä, joka on sata vuotta Suomen kansaa\nruoskinut. Ilman niitä muutamia ajelisimme asuttuja seutuja herroiksi\nSuomen poikki ja nukkuisimme taloissa, tarvitsematta, kuten nyt\nrämpiä erämaita pitkin.\n\nUudestaan virinnyt keskustelu taukosi viimein kiveliön kosken\nreunalla, ja miehet nukkuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin eräänä iltana tapaamme Braunin ja Wagnerin syömässä\nsiistissä tuvassa Tornionjoen keskijuoksun varrella. Miehet ovat\nhiukan levottomia. Vähän vastahakoisesti he olivat jääneet syömään\nSuomen puolelle, kun kivenheiton takana oli Ruotsin ranta, jossa ei\nenää uhannut pidättämisen vaara.\n\n-- Syökää huoleti, oli sanonut roteva, vähän kerskaileva\nylitorniolainen. -- On tästä \"puron\" yli lähetetty miehiä jos\ntavaraakin eikä ole kiikkiin jouduttu.\n\nIsäntä itse lähti veneellä saattamaan joen yli. He olivat juuri\npääsemässä rajaviivalle, kun vahtisotilas huusi niemestä:\n\n-- Palatkaa takaisin!\n\n-- Emme palaa. Olemme jo toisessa valtakunnassa, huusi isäntä\nvastaan, lisäten vauhtia, joka kiidätti nuolena kaidan jokiveneen\nRuotsin rannalle.\n\nSuoraa päätä jatkoivat Braun ja Wagner matkaa Haaparannan kaupunkiin,\njossa oli oman maan miehiä heitä vastaanottamassa. Siellä tapasivat\nhe myös suomalaisia aktivisteja, jääkäriliikkeen miehiä, joiden\nkautta Braun lähetti Nivaan seuraavan kirjeen:\n\n    Arvoisat ystävät!\n\n    Nyt kun olen päässyt Ruotsin puolelle ja voin täältä\n    esteettömästi matkustaa kotimaahani, pyydän lausua Teille\n    sydämellisimmät kiitokseni kaikesta ystävyydestä ja rakkaudesta,\n    jota olen luonanne saanut osakseni. -- Ilman Saima-neidin apua\n    olisi ruumiini erämaan joen pohjassa, ilman yhteistä hoitoanne\n    en olisi niin pian parannut ja ilman pelastavia käsiänne olisin\n    Muurmannin vankilassa tai ammuttuna.\n\n    Minun oli vaikea erota talostanne, johon olin kerinnyt kiintyä,\n    vaikea senkin tähden, että pelkäsin tulevan teille ikävyyttä\n    minun tähteni. Aioin seuraavana päivänä palata katsomaan\n    taloanne, miten asiat ovat, mutta muistin kehoituksenne ja\n    pakenin suoraan, ilman mitään seikkailuja Ruotsiin.\n\n    Kotimaassani Saksassa voin ehkä puolestani tehdä enemmän\n    vapauden-asianne hyväksi.\n\n    Lausun sydämellisimmät terveiseni, pyydän sanomaan terveiseni\n    myös Taipaleelle, sille kunnon miehelle, joka pääjoukkoni pelasti\n    erämaasta, nälkään nääntymästä.\n\n    Teidän\n\n                                                Albert Braun.\n\n\n\n\n16.\n\n\nPuolipilvisenä elokuun päivänä porhalti Pohjanmaan juna lakeutta\nhalkoen Helsinkiä kohti, pysähtyen hetkeksi asemilla, kaupungeissa\nvähän kauemmin seisahtuen. Matkustajia ei ollut paljon: vaunullinen\nreuhaavia venäläisiä sotilaita muutamia elintarpeita ostamassa\nkäyneitä muijia ja miehiä tavaramyttyineen, joitakin herrasmiehiä ja\ntakimmaisessa vanussa peräpohjalaisia, Joiden joukossa Saima ja Juho\nNiva olivat matkalla Helsinkiin parempia aikoja odottamaan. He eivät\njoutaneet ottamaan keskusteluihin osaa, koska heillä oli kovin paljon\nuutta katseltavana.\n\nHelsingin asemalla olivat heidän sukulaisensa vastassa. Heidän\nluonaan Saima ja Juho asuivat ensin yhdessä kunnes Juho sai toimen\neräässä maakartanossa lähellä Helsinkiä. Saima jäi edelleen\nsukulaistensa luo autellen taloustoimissa. Paljon oli ne ma\nmolemmilla opittavaa näissä uusissa oloissa, paljon heille vallan\nvierasta, mutta vähitellen mukautuivat he jotenkuten uuteen\nympäristöön. Ensi alussa oli kaukainen koti näyttänyt turhan\npieneltä. Mutta ajan oloon olivat ajatukset yhä useammin alkaneet\nkääntyä sinne. Kun he pyhäiltoina yhdessä kulkivat ihmisistä\nkuhisevia katuja, joilla yksilö näytti hukkuvan kuin hiekkajyvä\nmereen, muistui Niva kirkastettuna heille, ja siitä he usein\npuhelivat keskenään. Siellä olisi sentään niin rauhallista, sanoivat\nhe usein lopuksi.\n\nMonesti yksinäisyydessä oli Saima muistellut Braunin sanoja, kun hän\nNivan portailla kesäisenä yönä etelään lähdöstään puhui. \"Ei etelässä\nole sen onnellisempaa -- ehkä päinvastoin...\" Hänestä näytti, että\npohjoisessa sittenkin ihmiset olivat onnellisempina. Vuosisatainen\nsivistys oli kasvattanut juopaa ihmisten ja ihmisten välille,\nkehittänyt rikkautta ja köyhyyttä, ylpeyttä ja liikanaista nöyryyttä\ntoiset katselivat maailmaa ja elämää liian korkealta, toiset liian\nmatalalta. Siitä oli kasvanut paljon katkeruutta ja vihaa eri\nkansalaisryhmien välille. Ja saman huomion Juhokin oli tehnyt.\n\n-- Toisin oli siellä pohjoisessa: isännät tekivät rinnan työtä\ntyöläisten kanssa, yhdessä söivät, yhdessä jakoivat pienet ilot ja\nsurut. Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä\neikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein saman\narvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa\nvastaan käännettynä, jossa toisella ei ole paljon parempia etuja kuin\ntoisellakaan. Ja usein Juho muisteli erämaan kansaa ja arvosteli\nsitä. -- Kiveliön mies on vapaa -- niin hän päätteli -- ja oman\narvonsa tunteva. Ei sitä edes ryssän piiskakaan pehmitä. Reippaasti\nhän kättä paiskaa vastaantulijalle, olkoon keisari tai kerjäläinen,\nauliisti auttaa hätääntynyttä: yösijan antaa, ruokkii, kuulumiset\nkyselee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin elivät he edelleen uusissa oloissa. Menivät Venäjän\nvallankumouksen kauhut, marraskuun mellakat ja syttyivät vapaussodan\nverenpunaiset lieskat. Kauhistuneina näkivät Saima ja Juho, että\ntoiset suomalaisista yhtyivät perivihollisen kanssa veljellisesti\nyhdeksi rintamaksi. Silloin, eräänä helmikuun päivänä, tuli Juho\nSaimaa tapaamaan ja sanoi hänelle hyvästit:\n\n-- Minä en voi olla syrjästä katselemassa, kun maamme ja kansamme\nvapaus on kysymyksessä, minä menen pohjoseen liittyäkseni\nvapaustaistelijain riveihin. Jää sinä tänne odottamaan, ehkä kerran\nsaamme palata vapautettuun kotiimme.\n\n-- Vie terveisiä isälle Nivaan, jos pääset ennen kotiin. Minä jään\ntänne. Ehkä voin täälläkin hyödyttää vapauden asiaa.\n\n\n\n\n17.\n\n\nEräänä päivänä helmikuun lopulla, kun Saima ja Vuorelan rouva olivat\nkahden kotona, soitettiin kiivaasti ovikelloa, ja kun ovi avattiin,\nsyöksyi sisään heidän tuttavansa, linjatarkastaja Lange, ja sanoi\nhätäillen:\n\n-- Luojan tähden, piilottakaa minut johonkin, punaiset ajavat minua\ntakaa. Jos he saavat kiinni, niin ampuvat paikalla.\n\nHätääntyneenä vei rouva Vuorela hänet kamariin ja käski piiloutua\nsänkyvaatteiden alle. Hän lukitsi oven ja meni Saiman kanssa\neteiseen. Samalla soitettiin kiivaasti ovikelloa ja neljä\npunakaartilaista työntyi sisälle kivääreineen.\n\n-- Missä on herra Lange? -- hän kuuluu tänne paenneen, sanoi vanha\npunakaartilainen.\n\nSuuri oli Saiman hämmästys, kun hän näki taas edessään Sieppilän\nSimpan. Rehennellen niinkuin ennenkin komenteli hän miehiä etsimään\nkaikki huoneet, kun talon rouva sanoi, ettei hän tiedä miehestä\nmitään. Simppa kyllä tunsi Saiman, mutta tekeytyi aivan oudoksi.\n\nPunakaartilaiset hakivat joka huoneen, koettivat avata sitäkin, jossa\nLange oli piilotettuna, mutta eivät saaneet ovea auki ilman avainta.\nKun rouva Vuorela sanoi huoneen kuuluvan toiseen huoneistoon niin\nmenivät miehet tyhjin toimin ulos.\n\nSillä välin avasivat rouva ja Saima kamarin oven ja toimittivat\nLangen ylös vaatekomeroon, jonka punakaartilaiset olivat jo\nkatsoneet. He olivat varmoja siitä, että miehet tulisivat sisälle\nuudestaan. Ja hetken perästä tulivatkin.\n\n-- Sen Langen on nähty tänne tulevan, sanokaa heti, minne hänet\nolette kätkeneet, niin me opetamme häntä vastakin tekemään salaisia\nsähköjohtoja.\n\n-- Jos on tullut, niin kyllä kai täältä löytyy, sanoi rouva Vuorela.\n\nTaas hakivat punakaartilaiset koko huoneiston. Avasivat senkin\nkamarin, jossa Lange edellisellä kerralla oli ollut piilossa, mutta\nvaatekonttori jäi hakematta. Joku yritti sitäkin avaamaan, mutta\ntoinen huomautti, että äskenhän se katsottiin. Simppa noitui huonoa\nonnea, kun mies katoaa kuin kahden käden keskeltä, ja noloina menivät\netsijät ulos.\n\nSillä välin vietiin Lange vinttiin ja siellä kätkeytyi hän vanhan\nvaateläjän alle.\n\nVielä kerran tulivat punakaartilaiset sisään, tällä kerralla kaikki\nkymmenen miestä, ja perinpohjin tutkittiin huoneisto: käytiin\nvinnilläkin ja joku oli pistimellään liikutellut rasuläjää, mutta ei\nlöytänyt Langea, jonka onnistui punakaartilaisten mentyä pujahtaa\npaloluukusta katolle ja sieltä kadulle. Erään ystävänsä luona asui\nLange piilossa kapinan loppuun saakka.\n\nPunaiset syyttivät häntä salaisten puhelinjohtojen laittamisesta, ja\nennakolta oli tehty päätös, että jos hänet kuka tapaa, saa ampua.\nHän tiesi sen tuomionsa itsekin. Kauhistuneena oli hän monta kertaa\nkuullut punakaartilaisen lähestyvän. Hän keikkui kuin vaa'assa ja\nodotti, mille puolelle se painuu: saako elää vai ei... Saiman ja\nrouva Vuorelan neuvokkuutta hän sai kiittää siitä, että jäi elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaima Niva mietti ja ihmetteli Sieppilän Simpan äkillistä muutosta.\nMitenkä hänestä, keisarin asiain ajajasta, oli voinut tulla\nköyhälistön luottamusmies? Hän ei löytänyt muuta selitystä kuin sen,\nettä Simppa oli kuin vannoutunut menemään aina isänmaan vihollisten\npuolelle taistelemaan omaa kansaansa vastaan ja kavaltamaan sen\nyhteistä asiaa. Vähän myöhemmin näki hän myös Simpuran johtamassa\nsuurempaa punakaartilaisjoukkoa. Kotipuolestaan kotoisin olevalta\nylioppilaalta hän oli kuullut, että vallankumouksen aikana sekä\nSimpura että Sieppilän Simppa oli kutsuttu kansalaiskokouksen eteen\nja isänmaalle ja maakunnalle vaarallisina henkilöinä tuomittu\nmaanpakoon 12 tunnin kuluessa. Jonkun aikaa sen jälkeen esiintyivät\nhe Helsingissä katukokouksissa pahimpina suunsoittajina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaussodan hyökyaallot vyöryivät maamme yli, ja intohimojen vihurit\nnostattivat niitä verivaahtoisiksi. Kuolemaa ja kärsimyksiä ne\nkylvivät sinne, mistä ne kulkivat, mutta niiden vainiolle olikin\nkohoava vapauden uusi oras. Kohtalo oli pannut koko Suomen kansan\nvaa'alleen punnitakseen, onko se vapautensa arvoinen. Toinen\nvaakakuppi oli vapauden, toinen orjuuden, ja Suomen kansa jakautui\nkahtia: toiset menivät vapauden, toiset orjuuden puolelle. Ensin\nkeikkui vaaka tasapainossa ja yhä uutta lisäpainoa tuli molemmille\npuolille. Moni seisoi epäröiden vaa'an edessä olematta selvillä\nkumpaan menisi.\n\n-- Tule tänne, täällä se on oikea vapaus, viittoivat venäläiset\nvalhenaamarilla verhotusta orjuuden kupista.\n\n-- Sieltäpäin emme ole koskaan saaneet mitään hyvää, vastasi usea ja\nmeni oikean vapauden puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä aikoina ajatteli Saima usein Braunia ja hänen lupaustaan.\n\n-- Tulen silloin, kun Suomen vapaudesta taistellaan, oli hän kerran\nsanonut Saimalle.\n\nJa Saima odotti...\n\nKevätpuolella alkoi kuulua huhuja, että saksalaiset aikovat tulla\nSuomea auttamaan. Se oli iloinen sanoma, joka sai sydämen nopeammin\nsykähtelemään.\n\nJa saksalaiset tulivat. Heidän tulonsa oli suuri lisäpaino, joka\nkeikautti jo alenemassa olevan vapauden vaakakupin äkkiä lopullisesti\nalas.\n\nHelsingin valloituksen aikana Saima oli kuin tulisilla hiilillä.\nHän iloitsi, että kaupunki muuttui valkoiseksi, mutta suri uhrien\npaljoutta, suri kansaansa... Olikohan Braun mukana? Siinä kysymys,\njoka ei antanut hänelle rauhaa, ja toisinaan hän toivoi, että ei\nolisi... Hän kulki aina katsomassa ohimarssivia joukkoja, kävi\nparaadeissa, mutta ei löytänyt kaivattuaan.\n\nSaima oli kiitollinen, mutta ei voinut oikein sydämestään iloita,\nvaikka kaikki hänen ympärillään näytti olevan vapautumisen iloa\ntäynnä.\n\n\n\n\n18.\n\n\nKirkkaana valaisi toukokuun aurinko juhlivaa kaupunkia, keveästi\nheilahtelivat moniväriset liput leppoisassa aamutuulessa, ja ylevän\ntunnelman valtaama, pyhäpukuinen yleisö täytti käytävät ja asettui\nkunniakujaksi katujen molemmille puolille. Oli Suomen vapauden suuri\njuhla, kun sen voitokas armeija saapui pääkaupunkiin.\n\nKadunkäänteessä, ihmisrivissä, seisoi Saima Niva, kukkavihko\nkädessä, katsellen ohi marssivia joukkoja ja ottaen innokkaasti osaa\neläköön-huutoihin, jotka melkein yhtämittaisena virtana vierivät\nkatuja pitkin ihmismeressä paisuen toisinaan kuin valtavaksi kosken\npauhinaksi, mihin hukkuivat kaikki muut äänet. Tuntikausia hän\nsiinä paikoillaan seisoi, ja mieltäylentävä tunne täytti hänen\nrintansa, kun hän näki vapaan isänmaan paljon kärsineen, mutta\nreippaan armeijan kulkevan sivuitsensa. Hän etsi silmillään tuttavia\nperäpohjalaisia, etsi veljeään, jonka piti olla mukana. Ja viimein\nnäki hän Juhon eräässä rivissä ohi astuvan. Iloisena hän heilutti\nkukkakimppuaan, mutta veli ei huomannut.\n\nParaadin loputtua oli hän asuntoonsa matkalla, kun vastaan tuli\nkaksi komeata saksalaista upseeria. Hän melkein säikähti, ja veret\nkarkasivat hänen kasvoilleen. Toinen upseereista pysähtyi.\n\n-- Neiti Nivako täällä, erämaan impi, hän huudahti ja riensi\ntervehtimään. -- Toinen upseeri katsoi vähän ihmeissään.\n\n-- Tässä on pelastajani, neiti Niva, josta olen kertonut, esitti\nBraun toverilleen.\n\nSaima oli hämmästyksestä puolipyörryksissä.\n\n-- Terveisiä isältäni ja kiitoksia kirjeestänne, sai hän viimein\nsanotuksi -- Juho on myöskin täällä, hän on paradijoukoissa.\n\n-- Olen vasta tullut Helsinkiin maaseutukaupungista, sanoi Braun,\njoka oli jo kapteeniksi ylennetty.\n\n-- Siksi en ole teitä ennen täällä Helsingissä nähnyt.\n\n-- Minä olen tavannut täällä myös Taipaleen, hän on paljon saanut\nkärsiä meidän tähtemme, sanoi Braun. -- Ja minun joukoissani ovat\nmelkein kaikki ne miehet, jotka kanssani Muurmannilta lähtivät.\nTekisi mieleni yhdessä muistella vaiherikasta matkaamme Lapin\nkiveliön halki.\n\nJa siinä he päättivät, että seuraavana päivänä kokoonnutaan\nAlppilaan uusimaan entisiä muistoja. Saima antoi kapteeni Braunille\nkukkavihkonsa, ja niin he erosivat.\n\nPaljon oli Braun Saiman mielestä muuttunut sitten viimenäkemän. Ei\nhäntä olisi uskonut enää samaksi mieheksi, joka siviilivaatteissa\nNivasta lähti. Ryhti oli uljas, käynti täsmällinen, silmässä terästä,\näänessä kuin metallin helinää. Komea puku, kiiltävät kannukset ja\nkypäri muuttivat myös hänen ulkonäköään.\n\nKoko hänen olentonsa oli käskevä ja kylmän ylhäinen. Kaikki se kai\nkuului upseerille, mutta se jonkun verran muutti sitä kuvaa, jota\nhän oli uskollisesti säilyttänyt ja joka toi aina selittämättömän\nkaipauksen hänen sieluunsa.\n\nNiin, mitäpä se hänestä -- kiveliön tytöstä... olihan hänellä\nylhäisempiä. Turhia haaveita ne olivat, erämaan yksinäisyydessä\nkehittynyttä kaipausta, johon hän vastaa vain kiitollisuudella. Ja\nSaimasta tuntui niin hyvältä, ettei ollut sanonut sitä mitä oli\naikonut tunteiden pakosta sanoa. Tunteita täytyi hallita. Eikä\nBraunilla ollut enää kiitollisuudenkaan velkaa. Oman henkensä oli hän\npannut alttiiksi Suomen vapauden puolesta, monissa taisteluissa oli\nhän katsonut kuolemaa vasten kasvoja Suomen tulevaisuuden tähden.\nNäissä mietteissään saapui hän asuntoonsa, jossa Juho jo häntä odotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Alppilassa koolla ulkonäöltään sekalainen\nseurue: siinä parisenkymmentä saksalaista sotilasta, muutamia\njääkäreitä, Saima ja Juho Niva, Taipale ja Jankko. Mutta seurueessa\nvallitsi kuitenkin rattoisa mieliala, lämmin toverillisuus,\njoka ilmeni vilkkaassa keskustelussa, puheissa ja lauluissa.\nHeitä yhdistivät yhteiset muistot, yhteiset kärsimykset Lapin ja\nPerä-Pohjolan kiveliössä, joka ei aseta toista ihmistä parempaan\nasemaan kuin toistakaan; heitä yhdisti myöskin vanha yhteisymmärrys,\njoka oli ilmennyt Muurmannin radallakin ja joka sitten vapaussodan\naikana oli kasvanut läheiseksi ystävyydeksi.\n\nHilpeän mielialan vallitessa muisteltiin siinä ensin Lapin\nseikkailuja ja muistoja; sitten kukin kuvaili jälkeenpäin kokemiaan\nelämyksiä, ja eräs jääkäri tulkitsi puheet. Braun sanoi joutuneensa\nSaksaan tultuaan erään korkeassa johtoasemassa olevan kenraalin\nläheisyyteen ja koettaneensa vaikuttaa Suomen retken hyväksi, joka\nhänen mielestään palveli myös Saksan etuja. Taipale kuvasi oloaan\nVenäjän synkissä vankiloissa, Niska ja Nivan Juho vapaussodan\ntaisteluita, joihin he olivat ottaneet osaa ja Saima pakenemistaan\nHelsinkiin ja kokemuksiaan suurkaupungissa. Hän sanoi ymmärtävänsä\nelämää, varsinkin sen varjopuolia, enemmän kuin siellä kiveliössä.\n\n-- Täällä on meitä paljon koolla, mutta yhteisiä \"ystäviämme\"\nSieppilän Simppaa ja Simpuraa vain ei näy, huomautti joku.\n\n-- Kyllä he tänne etelään ovat tulleet, josta ovat kotoisinkin. Näin\nSimpan täällä Helsingissä punakaartilaisena, sanoi Saima.\n\n-- Ja minä näin Lahdessa kaatuneen punakaartilaispäällikön, joka oli\naivan Simpuran näköinen, huomautti Brüning.\n\n-- Minä ymmärrän niitä, sanoi Haase, jotka johdonmukaisesti aatteensa\npuolesta taistelevat ja ovat valmiit kuolemaan sen tähden, vaikka se\naate ei olisikaan oikea, vaikka he olisivat erehtyneetkin, mutta en\nymmärrä Simpuran kaltaisia onnenonkijoita, jotka maansa ja kansansa\nvapautta vastaan taistelevat -- ne ovat ihmiskunnan rikkaruohoja.\n\n-- Älkäämme sorasoinnuilla pilatko yhteistä juhlaamme, virkkoi Braun.\n-- Meitä on täällä paljon miehiä, mutta yksi ainoa naishenkilö, neiti\nNiva. Hänelle pyytäisin huomiota. Hän on Pohjolan suuren luonnon\nkeskellä kasvanut, sielultaan puhdas kuin revontulten kulta, mielessä\nurheutta, jos tarvitaan, sydämessä hyvyyttä, kädessä tarmoa. Tätä en\nsano vain persoonallisista syistä, en sentähden, että hän on minut\nkaksi kertaa pelastanut varmasta kuolemasta -- sen hän olisi tehnyt\nkaikille kunnon ihmisille -- mutta sanon sen yleisen ihmisyyden\nnimessä. Nyt, kun tiemme erkanevat, kun emme tiedä, koska taas näemme\ntoisemme, niin tahdon omasta ja toverieni puolesta kiinnittää hänen\nrintaansa tämän kunniamerkin muistoksi meiltä, muistoksi kaikilta\nsaksalaisilta ystävyydestä ja uhrautuvaisuudesta meidän tähtemme.\nUskon, että kannatte sitä kunnialla.\n\nVoimakkaat kädet tempasivat Saiman ilmaan ja kolminkertainen\n\"eläköön\" kajahti kuin yhdestä suusta.\n\n-- Minä olen vain siveltimen mies, joka muodoilla ja väreillä esitän\nkauneutta, en mikään kaunopuhuja, kuten nyt tahtoisin, alkoi Haase.\n-- Nyt, kun kevätlinnut iloisin parvin kiitävät taas Lappiin; nyt,\nkun aurinko päivin ja öin valaa siellä valoaan, liitävät ajatukseni\nsinne, jossa elämäni suurimmat seikkailut olen kokenut, jossa\nolemassaolon taistelu on ankarin, ja jossa -- vaikka silloin olin\nsairas -- sieluuni tulvi virtanaan kauneusarvoja. -- Meillä on\ntäällä keskellämme mies, joka silloin, kun jo hoipuimme elämän ja\nkuoleman rajamailla, toi meille pelastuksen. Omasta ja toverieni\npuolesta kiitän opastamme, Taipaletta, joka tuntee erämaat kuin viisi\nsormeaan, joka oman vapautensa uhalla meidät johti ihmisten ilmoille.\n-- Tiedämme hänen sitten palkinnoksi hyväsydämisyydestään kärsineen\nVenäjän vankiloissa, mutta sitä suurempi on meidän kiitollisuutemme.\nMuistoksi kiinnitän hänen rintaansa tämän kunniamerkin.\n\nTaipale nostettiin ilmaan ja \"eläköön\"-huudot kajahtivat taas.\n\nSilloin Jankko sai puheenvuoron ja lausui:\n\n-- Vapaan Suomen miehenä, toverieni ja omasta puolestani kiitän\nkauniista sanoista ja ystävyydestä. -- Kohtalo oli asettanut meidät\npakenevien sotavankien ja Saksaan menevien jääkäriemme kulkutielle.\nOlemme koettaneet heitä auttaa voimaimme mukaan, mutta uhrauksemme\non kuitenkin ollut pieni sen suuren avun rinnalla, jota te, Saksan\nmiehet, olette meille antaneet meidän taistellessamme kalliin\nvapautemme puolesta idän sortoa vastaan. Niin, moni saksalainen on\nuhrannut henkensä maamme vapauden tähden ja makaa nyt isänmaamme\nmullassa -- ja moni teistäkin, jotka kerran meidän kotiemme kautta\nkotimaahanne pakenitte, on sittenkin löytänyt hautansa Suomen\nmullassa. Tällä juhlahetkellä kiitän Teitä verin vahvistetusta\nystävyydestä, jolla jo on vahvat entisaikuiset juuret.\n\nJa eläköönhuudot kaikuivat taas Alppilan kallioiden yli.\n\n-- Aiotteko jäädä tänne etelään? kysyi Braun Saimalta hetken kuluttua.\n\n-- En jää. Uskon sananne todeksi, että ei etelässä ole sen\nonnellisempaa... Sielussani väikkyy kuva kaukaisesta kodistani --\ntyyni joen mutkaus, pälveilevä pelto sen rannalla, jossa valkeat\npulmuset hyppivät, pellon keskellä harmaa talo tuohikattoineen,\nympärillä äänetön erämaa, joka odottelee kesän tuloa, taivaalla kiuru\nkevään virsiä livertää... Sinne palaan, sinne hautaudun maailman\nhumusta ja muistoissa elän...\n\n-- Muistan minäkin sen \"erämaan keitaan\". Sinne minuakin Lapin lumous\nvetää. Jollei isänmaani niin voimakkaasti kutsuisi, niin sinne\ntulisin kesäyön auringon maahan -- sanoi Braun.\n\nJuholle hän lisäsi:\n\n-- Raivatkaa kiveliötä vihreäksi viljamaaksi, kuokkikaa pelloksi\nsekin suuri aapa, jossa Simpura löysi likaisen piilopaikkansa, niin\nettä ensi kerralla tullessamme Lappiin näemme eksyttävän erämaan\nväistyneen kauas ihmisvoiman ja järjen tieltä.\n\n-- Taistelu kiveliötä vastaan on jaloa taistelua, joka lähentää\nihmiset toisiinsa, kaivaa pois itsekkyyden vaaralliset ohdakkeet ja\ntuo onnea koko kansakunnalle. Vaikka olen miekan mies, niin pidän\nrauhan töitä suuremmassa arvossa... Olkoon jokenne Teille elämän\nvirta eikä kuin Hännille kuoleman kuilu, ja uikoot siinä onnen\nvalkeat joutsenet.\n\nAlppilasta palattua käytiin ostamassa yhteinen seppele Hahnin\nhaudalle. Saima ja Juho lupasivat käydä sen laskemassa, heti kun\nkotiin pääsevät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana kulki pitkä matkustajajuna samaan suuntaan kuin\nmuuttolintujen parvet lensivät. Juna oli täynnä pohjalaisia. Eräässä\nvaununnurkassa istui Saima Niva, rinnassa kiiltävä kunniamerkki,\nsilmässä kyynel...\n\n\n\n"]