[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8ZHzFBfNB8IjNVpUOJuRFGghOrUTyRqwfaZATFgoLfM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1619,"Kaarlo Bergbom","Finne, Jalmari",1874,1938,"1619-finne-jalmari-kaarlo-bergbom","1619__Finne_Jalmari__Kaarlo_Bergbom","Henkilökuva","romaani",[],[],"fi",1922,null,10820,72748,false,55788,[23,24],"Finnish drama -- 19th century","Finnish fiction -- 19th century",[26,27],"Novels","Plays/Films/Dramas","\"Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset\" by Kaarlo Johan Bergbom is a collection of plays and stories written in the late 19th century. This compilation includes works such as the historical drama \"Pombal and the Jesuits,\" showcasing themes of power, culture, and national identity amidst the backdrop of 18th-century Portugal. The collection emerges as a testament to Bergbom's artistic endeavors, highlighting his struggle with language and identity.  At the start of this collection, the preface outlines Kaarlo Bergbom’s literary journey, revealing his dedication to Finnish culture despite being linguistically tied to Swedish. The opening reveals a historical play called \"Pombal ja jesuiitat,\" which dives into political conspiracies and moral dilemmas faced by figures such as the king of Portugal and the controversial statesman Pombal. The narrative sets up intriguing interpersonal conflicts, as well as broader themes of redemption, betrayal, and the socio-political landscape of the time, suggesting a deep exploration of both individual and national destinies. (This is an automatically generated summary.)",[],349,"Henkilökuva Suomalaisen Teatterin perustajasta Kaarlo Bergbomista tarkastelee hänen merkitystään suomalaiselle sivistykselle ja teatteritaiteelle. Kirjoitus pohtii neron ja suurmiehen olemusta sekä Bergbomin työtä ja suhdetta muihin aikakauden vaikuttajiin kuten Snellmaniin ja Kiveen.","Jalmari Finnen 'Kaarlo Bergbom' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1619.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAARLO BERGBOM\n\nHenkilökuva\n\n\nKirj.\n\nJALMARI FINNE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSuurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri\naloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat\nkansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.\n\nSuurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät\naikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki\naikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina\ntoimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain\nvalittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla,\nsillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen\nsopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas,\nyhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.\n\nMutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen\ntarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin\nveitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa\nheiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri\nyleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana,\nmutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole\nkutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla\ntai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri\nyleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko\nkadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai\ntaistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon\ntuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa\najatuksiin ja toimintaan.\n\nNämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten\nylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä\ntaistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko\nvastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon\njokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto\nei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen\nei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.\n\nJos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut\nSuomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi\ntullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman\nherättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten\nvanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden\nuutukaisen kirjallisuutensa kera.\n\nKaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen\nvoidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo\nBergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä,\neikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin\ntyötä oteta varteen.\n\nKohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi\ntaistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä\nsotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen\nnahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.\n\nLönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua\nihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin\nmehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista\nkukista.\n\nItämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat\nkirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja\nsiksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.\n\nJa Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai\nunelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä\ntäydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.\n\nJälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä\nsanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello,\nvailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat\nloukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja\nkatkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun\nympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa.\nJos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on\nmasentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin\nhuuto.\n\nKaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa.\nKaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on\nkäytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan\nolisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei\nhänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen\nehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin\npieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan,\nvalmiina uhraamaan kaiken mitä voi.\n\nVastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se\nolla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja\nvesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio\nsynnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen\nlahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri\nvastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti\nmitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.\n\nJos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti\nsuhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä\ntaidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi\npysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen\nkansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon.\nVastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu\nja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.\n\nKaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut\nsuomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän\nhän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi\nkirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden\nkeskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina\nuudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi\nsitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään\nuhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen\nkaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin\nhänestä tuli suurmies.\n\nMonastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja\nhänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja\ntulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa\nasiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta.\nKaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. \"Minä olen johtokunta\",\nsanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.\n\nLahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan\nvastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan\nlahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään\nsivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen\nainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri\ntoiminta-alat itselleen sopiviksi.\n\nHelppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän\nmenettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa\naivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta,\njoka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin\nsuuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.\nMaassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi\nnäytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi\nlukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus\noli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen\nmerkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta.\nKaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen\ntoisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa\nannettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään\nrakenneta.\n\nTätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On\nlähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä\nmyöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi.\nMutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik\nIbsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen\nnuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?\n\nKypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä\ntaisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan.\nNuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena\ndraamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien\nsisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut\nkuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta\nkypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin\nMargaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on\ntäytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän\nlunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut\njättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa.\nNuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan.\nKypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin\nmerkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä\nsaanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri\nsiinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta\npuhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän\nkohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.\n\nJos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne\ntekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia,\njotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät.\nNe ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia\nkohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne\nolivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään\npysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena\nvallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen\npunnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen...\nmutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä\nsuhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi,\nkirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto,\nhuumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan\nhänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.\n\nEllei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin\npaljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän\nihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli\ntärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos\nhän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut.\nTeatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä\nonnea.\n\nTämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti\nhänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima\nherättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä,\njotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän\naikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin\nteatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska\nsuomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä\npitempiä.\n\nMiten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen\nhänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he\neivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen\nkappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti\npahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät\nrampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan,\nniin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa\nasemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon.\n\nOnnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa\nmuodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on\nvarma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja\nsuomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä,\nvaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen\nvauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä\nnäyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut\nsellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää,\neikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa.\n\nEi mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen,\nmutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu\nkaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat\noikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä\nmielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä.\n\nJokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää\nsamanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen\nluonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa\nihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne\nkehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi,\non mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa\njoukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi\nunelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei\nsuurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on\nvoittoisa armeija.\n\nKaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei\nhän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja\nsaadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston\nprofessorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi\nvaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla\nkirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla.\n\nHänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei\nhän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti,\nettä työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus.\n\nKohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä\npiirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille.\nJos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi\nsuurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen\n\"leijona\", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi\nperustanut Suomalaista teatteria.\n\nEsittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven\nsuitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on\nkiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä\npaloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee\naina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis\nimartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että\njokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen\nheikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei\nmitään vaadita.\n\nJuuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo\nBergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet\nhänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi\ntuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä\ntavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän\nristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa\nsaada voiton.\n\nMikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään\nheidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään,\nkumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen\npalvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa.\nJa Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen\nnäyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui\nsuomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut\nolemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja\nikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän\nrakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo\nBergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä\nnäyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos\nhän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä\nnäyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan.\n\nCharlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni\nseuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he\nmonasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies,\njoka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti\narkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa\nvain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain,\nsiksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.\n\nMiten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä\nruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä\nkuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä\npainetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen\nsynnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen\näidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä\nrakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei\nmitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka\nhänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä\nmies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan\ntäydessä kirkkaudessa.\n\nKaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt\nmiehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja\nCharlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se\nsäilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse\nsamentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita,\nvaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä,\njotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin\nkaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja\narkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja\nepäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus\nkirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa\nuskoa ja ponnistuksen riemua.\n\nElämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä\nkahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen\nnainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde\nvoi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen\nsuomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin.\nOliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko\nhän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää\nvoinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa\nmatkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin\nunohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni\nnaimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli\nsitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.\n\nKaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen\nsisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden\nkahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä\nelämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on\njäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään\nhuolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi\n-- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka\nesti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli\nmääräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi\npitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen\nolisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun\ntämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan\nrahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla\ntemperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja\nhenkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään\najattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan\nhuolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille,\nellei Emilie Bergbomia olisi ollut.\n\nOliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen\nuhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä\nsisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista\nkaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut,\nniin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta\ntaiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä.\nHänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat,\nja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin\neräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli\naivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut\nHypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään,\ntuntien koko siihen kuuluvan koneiston.\n\nVeljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään\npalvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena.\nHänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli\nveljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin,\nhylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.\n\nTiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä\nei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle\nriitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle\nniin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä,\nmillä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi\nvahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen\nmyös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus\nteatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan\noli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana,\nvaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden\nkanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle\nhenkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.\n\nEmilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin\nomalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria.\nTavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat\naikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut\nniin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla\nvoivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn\nkatsantokannan \"opettajaltaan\", sen nimittäin, että miehen työtä on\npalveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.\n\nTämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että\nEmilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin\nhyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka\nteatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa,\noli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen\nsellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.\n\nLuovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän\nyläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa\nparasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä\ntarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen\nkuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä\njärjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli\nkuninkaana.\n\nEmilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella\ntämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä\nsuhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.\n\nKun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden\nkäänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa\nkirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut\nmahdollista.\n\nNäissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat\naivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä,\nMinna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen\nisänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi\nKangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä\nlapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi\nrikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän\noli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan\nvallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa\ntoisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen\nnäytelmäänsä \"Kovan onnen lapsia\" niin vaarallisena, että sen esitys\nkeskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä\nahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom\noli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen\nalaiseksi.\n\nSyvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat\novat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää.\nEräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan\nvoimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen\nhenkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti\nnäytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli\nnäennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän\ntarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi,\nmutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran\nkatkettuaan uusita.\n\nMiten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei\nsamalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä\nennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja,\njoille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.\n\nNerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He\nelävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin\ntoisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat\naikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta.\nJokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan\nkuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten\nsielullisen koneiston pani liikkeeseen.\n\nVoimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee\nohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä\nväkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka\nmuutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.\n\nTämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida\nAalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja\nKaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa,\njosta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä.\nNiiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi\nsaada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain\nsiinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti\npuhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä\npalvellaankin ulkonaisia tapoja.\n\nJa tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin\nsanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä\njohtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut.\nOmintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena.\nIhannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on\nnähnyt, kuullut tai lukenut.\n\nMutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen\nsovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät\nkunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia\najatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä\nihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan\nehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.\n\nKaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen\nkaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti\nnaurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen\nsiitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.\n\nItse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli\nnaurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa\ntapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi\nsydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän\naivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä\nihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.\n\nOriginelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta\ntahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti\nkaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.\n\nEräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja\narvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli\npitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet\npöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti\nsitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja\nmarsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan\npienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa\nsukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui\nja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia\nkatseita sinnepäin.\n\nKun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom\ntällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi\nhän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän\nilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli\nrautalangoilla tuettu.\n\nTämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan\ntilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä\nkesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti\nlaulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen\nohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle\nkiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen\nkukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän\nnousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie\njohti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat\nvirtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen\nkauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan\nkerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! \"Ei siinä auttanut\nenää valheetkaan\", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.\n\nPukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina\nvalvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta\nhänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie\nkauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo\nBergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän\nheitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin,\nvallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki\ntavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä\nhuudahti: \"Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!\"\n\nEmilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan\ntiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen\nkuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan\nollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi\nveljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin\npiti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja\nKaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie\npäätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi\nKaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa\nkäynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella\notti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt,\nkääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella,\nmutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: \"Saanko tohtorille antaa\nystävällisen neuvon?\" -- \"Olkaa niin hyvä\", vastasi tohtori. --\n\"Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos\ntäytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee\nvartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis\nvartalo!\" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien\nräätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. \"Se ei sentään\nmennyt minuun\", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan,\nmissä puhutaan hänen vartalostaan.\n\nRäätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina\nmielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan\npullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi\nniitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.\n\nNiin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut\nkaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että\npuku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.\n\nKun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat.\nKaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen\najatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein\noli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat\nluonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä.\nLoistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä\nhuvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut\nkosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten\nkaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen\nvuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai\narkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi\nhyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja\nonneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli\nsiihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.\n\nKun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli\nkirjoittanut siihen juhlanäytelmän \"Pohjolan häät\", niin muutama päivä\nennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli\naivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin\nkuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä\ntilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.\n\nPainoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että\nnäytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti\nensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa\npuhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva\nsammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa\nruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun\nPohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla\nnimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa\nolutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä\nIivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää.\nTämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli\nsanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä\nolevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi\nleukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella\nollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen\nvalloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja\nystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista\nnuorukaista.\n\n\"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana\", sanoi\nhän. \"Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen\nnäytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli\nvanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni\nhän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään\nvaltiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja\nlausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä\non, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en\nminä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään.\"\n\nPainoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta\nKaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen\nhyökkäykseen.\n\n\"On kaksi näytelmää\", sanoi hän, \"sellaista, etten voi käsittää, miten\npainoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort.\nAjatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen\nlähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä\nPietariin.\"\n\nPainoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.\n\n\"Toinen näytelmä on Faust\", jatkoi Kaarlo Bergbom. \"Siinä tekee eräs\nvanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun\nkanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan,\narvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta,\njolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja\nsen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu\nuseaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia\nmeidän näyttelevän Faustia.\"\n\nNyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa\nvoitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:\n\n\"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä\nruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle\nhyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja\npyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne.\"\n\nTämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä\neteisessä hän kääntyi ja sanoi:\n\n\"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana.\nKaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he\npoliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin\nheille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te\nette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'.\"\n\nJa tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen\nystävällisesti jatkoi:\n\n\"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!\"\n\nTällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen\nnäyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija\nesiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla\nlauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa\nvihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi.\nVaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen\nsyrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka\nkuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: \"Kyllä Kaarlo\nBergbom osaa katkoa ihmisten siivet!\" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli,\nvastasi hän lyhyesti: \"Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!\"\n\nJos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo\nBergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien\nsuhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän\nsaattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi\nkaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä.\nTämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi\nnauraen sanoa: \"Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa.\nHän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin\ntarkoittaa!\"\n\nTyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria\ntyperyyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän\nkiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä\nleimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa\nsijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää\nitselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa\ntavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä.\nJos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli\nmurhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin\nkohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei\nhän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä,\nsillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin\nhyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen\nrakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä\ntahansa anteeksi.\n\nHän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei\nsilloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen\npuuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa\nälyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu\nmenettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin\ntämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän\nkarttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen\nmaalitauluna.\n\nJos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! --\nsaattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti\notti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen\nsuustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei\nvoinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän\nantanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken\nsanottavansa meni nopeasti tiehensä.\n\nToisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa\nteatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.\nJa oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys\noli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma.\n\nTällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä,\najoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä.\nNäyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom\nhaavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja\nmuistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne\nyhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he\nolivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin\ntakaapäin.\n\nJokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom\nsynnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui\nsuoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin\nkokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan\njohtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät\ntekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden\njoukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka\naina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi\npalveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän\nsuhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden\ntunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea\nsovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut\nkiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli.\n\n\n\n\n3.\n\n\nEroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi\nelää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana\nja tulevaisuus huolena.\n\nJota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin\nhänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta.\nOikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan\nGoethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja\nuudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen\nponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta.\n\nKohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei\nkoskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan.\n\nKaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli\nhänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin\nhän aina heti siirsi sen syrjään. \"Ja kun se kerran tulee, niin on\nparasta, että se tulee äkkiä\", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha\ntuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti\nhän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana.\n\nHän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen\nsaatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena\nhän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään\nenää olevan elossa.\n\nTämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla\nhän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston\nsaattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi,\nmutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva\nnäytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä\nsyrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä\ntahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen\nhetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla\ntuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan\nnääntynyt.\n\nKun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan\nsiinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän\nväliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa\nnojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui,\niski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan.\nToisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla,\nharjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin\nvoittoon.\n\nRinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo\nBergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän\nkäynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta\nei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus\nelämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo\nBergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä.\nTavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen\nviitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan\nselvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka\ntahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.\n\nNiin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin\nelämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin,\nristien veljensä rouvankin \"hallituksen sanansaattajaksi\", heittäen\nletkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista\nsuurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti\nkajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei\nkohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan\nsai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.\n\nHäneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä\nuskonnollisuus.\n\nMaailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo\nBergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen\nsijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus\nilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen\nmuodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä\ntämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan\nilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä\ntarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman\ninnostunut.\n\nTämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen.\nNäillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä.\nTopelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta\nmolemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti\nTopeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa.\n\"Prinsessa Ruususen\" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo\nherttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus\nja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä\nkerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän\nsatuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää.\nHuvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä\nsatunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon,\nei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen\nRuotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli \"niin\nkovin paljon jätetty pois\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nRinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen\nnäytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen\nnäytelmäkirjallisuuteen.\n\nMissä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan,\nei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua,\nja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko\nsivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan\nsielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että\nKaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita\nneuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä\ntullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat\nAleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän\nraivasi niille tien yleisön sydämeen.\n\nSuurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin\nkirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi\nhenkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa\nKaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle.\n\nKaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset\nvoimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi\nsopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla.\n\nParhain näyte tästä yhteistyöstä on \"Elinan surma\". Maailman\nkirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin\noivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti\nensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden\nelämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai\ntarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan\nvälttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään,\ntiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme\non aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren\ntaiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti \"Elinan surma\" on\nlaadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että\njoku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki\ntarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret\nhistorialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on\nhänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla.\nNumers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä\nkansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi\npaljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun\nkanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon.\n\nKolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo\nBergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman\ntoiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä\nrunon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon,\nmutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti\nvaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää\ntoimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun\nsellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän\nkysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat,\nja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna.\nTietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo\nBergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin\nhyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana.\n\nLukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet\nliian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki\nkatoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen\nkaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen\nhenkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat\nhänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat.\nNäytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta\ntäydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho\ntäydellinen.\n\nKaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia\nkulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla\nveivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen\nripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja\nKirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan\ntarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo\nBergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä\nnäytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä.\n\nTämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei\nlöydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt\nmaailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri\nkuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen\nmielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa.\n\nNiinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille\nuuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä \"Kuopion\ntakana\". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli\nrovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli\njonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin.\nNäytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen.\nNäytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien\nihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman\nsuurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa\njuhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo\npintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä,\njonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi.\n\nNumersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä.\nMutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun\narvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot \"Elinan surman\"\nsyntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä\nuskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut\nhänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja\nsuunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen\nyhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän\nlähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers\nyritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut\nmitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja\nsaanut lapsi karttaa tulta.\n\nTätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan\nsyyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta\noivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen\nluomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on\nkatkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain\nkerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.\n\nMinna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori\nnäytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan\nkiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin\nsyynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla\nnähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun \"Kovan onnen\nlapsia\" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä\nmyöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei\nollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä\naiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten\nvälisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. \"Anna\nLiisassa\" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on\nkiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja\nväkevää.\n\nSamoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen\nja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon\njälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta\nhuomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa,\nsielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.\n\nErkko antautui \"Ainoa\" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja\nsiksi menestys olikin täydellinen. \"Kullervossa\" hän tahtoi olla vapaa,\nhän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti\nesityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys\npyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei\nvaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen\nhuomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja\nkesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.\n\nKun Erkko laati \"Pohjolan häät\", uskoi hän voivansa luoda yksinään.\nTulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän\nepämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden\nkuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.\n\nKaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä\nteatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani\nSjöström toi hänelle \"Marin\". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja\nkiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos\noli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia\npoistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki.\nSjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet\nunhoitukseen.\n\nJokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina\nsen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä.\nJos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.\n\nHyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset\nkelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina\nsamalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää\ntoisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia\nnerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen\npalvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom\npyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla\ntyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut\nkylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan\nomin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi\nKaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken\nyhteistyön hajoaminen.\n\nBergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan\nainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti\nerinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti\nsaattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.\n\nJokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi\npoistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää\nmeistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää\nhänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka\novat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman\nsuurella ihailulla.\n\nRenan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat\ntuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin\non, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä\ntuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat\nnaiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi\nsietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati\njokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa\nanteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein\nmuistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi\neniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta\nmiesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että\nhän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista\nasemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri\ndemokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti.\n\nMaailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat\nmaailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla\npersoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä\nsuuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom\nvaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa.\n\nVaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki\nteatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen\nihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin\nkukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä\nliekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla\nsynnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset\nemme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme\nherätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille\nlangan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä\nhetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy\nantaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan.\n\nHänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella\nalalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä\njohtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein\nsuurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden\nkukoistuksen.\n\nJa kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo\nBergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada\nsuurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa\nolemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla\noriginaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun\nsiihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen\nvoimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen\nkuvan ylläpitämiseen.\n\nMielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina\nympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen\nmaailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla.\n\nKaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily\nmuuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina\nvuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen\nkoneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta\nhetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen\nainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana\nedessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman\nuudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä.\n\nLahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen.\nMäärättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä.\nPäästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin\ntulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa,\nvahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman\nja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman\ntuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen\nvoi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen\nalaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen\ntaiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka\novat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse\ntähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat\nolla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa,\njoka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä,\ntovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että\nluomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen\nainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn\nhelpoksi kuin leikin.\n\nLuomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden\nhetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön\nnähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista\nvähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa\nmeille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään\nvoimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.\n\nHaltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua\nhypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä.\nHypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin,\nhänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka\nhän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat\nvieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan\nsyvimpiä onkaloita myöten.\n\nHaltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee\ntunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka\nhänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.\n\nTällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan\ntäydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle\nse oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.\n\nEnnenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä\nehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen\njohdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa\ntoisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä\nmuodossa.\n\nHarjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan\nesitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa,\naina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta.\nHuomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen\nusein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista,\ninnostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos\nnäyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan,\nsiihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan\nastui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti\nhän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat\nolosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä\nesittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin\nharjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.\n\nMonet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta\nhyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen\noikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen\nerittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä,\nsyyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi\npaljon \"nyansseja\".\n\nHarvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin\nnäytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin\nesityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän\nhenkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen\neläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen\ntaidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys,\nmikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei\njärkeilyllä koskaan saavuteta.\n\nOikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on\nse, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa.\nTämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on\nolemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee.\nMäärättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun\nsijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että\nnäyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa\nesittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla\nnäyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän\ntuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen\ntuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä\nhenkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska\nilmenee kyynelissä.\n\nIda Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä\nhänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta\nelämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla\nkulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat\nkäsittämättömiä.\n\nTämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa\ntapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja\nhehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion\nomasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu\njotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella\nsaavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa,\njoiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin\nkuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri\nniin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka\nilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun\nhetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet\npakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa\nenemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset\ntulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen\ntekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain\nammattilaisia sen jälkeen.\n\nMitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne\novat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo\nBergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja\nliikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä\nosasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja\nantautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin\nnäyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle,\nniin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän\nvakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän\noli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran\nnäyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu\nitsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja\ntemperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.\n\nHaltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen\nherkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu\nvarsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea\nruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta.\nIda Aalberg on kerran näytellyt \"Elinan surmassa\" Kirstiä sairaana,\nniin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli\nniin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen\nnäyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän\nlaisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että\nnäyttelijätär oli haltioitunut.\n\nTeknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei\nvoinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat\nainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti\nsuuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei\nkoskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti\nnuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä\noli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä\ntätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.\n\nJokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja\ntaiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun\neivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa\nnäyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän\nosan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti\nsiihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on\ntällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten\nvoimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva\nulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että\nnäyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen\nkukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi\nloihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt\neteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina\nolleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli\nKaarlo Bergbomkin.\n\nKaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman\npaljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja\npuvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei\npystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi,\njommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.\n\nNäyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo\nBergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne\npalvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa\netusijaa.\n\nHänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan\ntuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti\nkäsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen\navulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun\npiti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei\nyrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.\n\nMitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia\nkokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän\nliitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen\nsinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut\nlaisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein\nvirheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä\npuuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen\nhavainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella\nseikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei\nmilloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista,\njoka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee\naina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että\nesitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan\nmielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä\nmuuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.\n\nTeatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä\nmakusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä\naikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu,\nmutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä\non yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän\ninnostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein\nihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset\nliikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on\nvain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida\nnäyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu\nsiitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon\nyleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen.\nTeatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo\nnäyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi\ntämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän\ntaiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta.\nMutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin\nniitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä\ntavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy\nhänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää,\nellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja\nsaada aikaan.\n\nOhjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään\nhenkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys\nsupistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän\nsanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin \"Yli voimain\"\nhän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset\ntehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja\nkolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran\npuheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli\nesitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti\nhän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden\npatoutumisesta näytelmän jännitys johtui.\n\nKun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin\nrauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli\ntuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa\nmielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän\nyksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen\nperusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman,\nkehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut\nannetaan näyttelijöille.\n\nHän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan,\nkaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin\noli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti\nhyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi\nvain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui\nhänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan\npakkopaitaa.\n\nTällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo\nBergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin.\nAina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä.\nNämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi\nviljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei\nKaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on\njoukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa\nei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan\ntäydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan.\nTeknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä\nvähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva.\nUhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.\n\nNiinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten\nkirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka\neivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa\ntaiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista\ntoisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin\navulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.\n\nOhjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen\nmielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa.\nMutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden\nkautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman\nniin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta.\nTavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä\nsuhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja,\non väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi\ntuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa\nvain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista\narvoista.\n\nKlassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen\nnäytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä\nolivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja\ntahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen\nesitettävän luonteeseen.\n\nKoska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat\nkaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista\nkirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi\nn.s. \"hillittyä taidetta\", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan\netusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään\nnäyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He\nuskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei\nollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä\nkiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään\nsellainen oli mahdollista.\n\nJa yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut\nkysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein\narkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina\nja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman\nonnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti\ntäydellisesti sisäisen patoutumisen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOn sanottu: \"Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee\nitsestään!\"\n\nVoimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle\nja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään\nsuuntaviivoja.\n\nKansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri\nihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä\npaimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat\nlampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy\nhankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.\n\nLahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään,\njohtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen\nkautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu\ntyö kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen,\nse kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta\nsitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se\nsaavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen\ntyölle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen,\njoka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.\n\nJos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella.\nVasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu\nrakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla\ntuloksesta varma.\n\nKaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi\nrakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran\ntyö on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa\nomenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko\nomenan yksinään.\n\nKun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina\nhän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella\nnäytelmätaidetta.\n\nJota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi\nhän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle\nhän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli\nhänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa\nterästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän\nolisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan\ntäydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan\nkeskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi\nollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden\najoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta\ntämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut\nsamoja henkilöitä kohtaan.\n\nHenkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa\nhänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin\nrintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.\n\nKansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli\nniitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta\ntaidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin,\nmilloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen\nvoimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut\nsamalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin\nastuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei\nkoskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään.\nHän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön\niskettiin.\n\nEräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen\ntyötään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin\nkylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei\nolisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan.\nNäyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa.\n\nMitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä\nheidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie\nBergbom -- nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän --\nhuudahti: \"Eikö sitten enää mikään kelpaa?\", johon veljensä vain\ntyynesti vastasi: \"Älä viitsi puhua, Emilie!\"\n\nMutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti\nusein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen\nvapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta.\n\nJokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman\ntapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on\ntaitettu.\n\nMiten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä,\njotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui\neroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä\nvoimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei\nvoinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti.\n\nEräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui:\n\n\"Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!\"\n\nNäin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän\nvoimistui ja lausui:\n\n\"Ei, ei, se on väärin!\"\n\nJokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen\npuolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona\nlyhyenä hetkenä.\n\nHän, kansakunnan taiteen kuningas, otti hetkiseksi kruunun päästään, ja\nsilloin näkyi, että sen sisällä oli orjantappuraseppele.\n\n\n\n"]