[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCaVW56lx7vVGlJWpqsZJQU_GtoJ2Exb7yrXkIJR8I9o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},162,"Halkihuulinen kerjäläinen; Punapäiden yhdistys","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"162-doyle-arthur-conan-halkihuulinen-kerjalainen-punapaiden-yhdistys","162__Doyle_Arthur_Conan__Halkihuulinen_kerjäläinen;_Punapäiden_yhdistys",null,"novelli",[],[],"fi",1891,1923,13208,84297,false,[],[],[],"Kokoelma sisältää kaksi Sherlock Holmes -kertomusta. Ensimmäisessä Holmes selvittää kadonneen perheenisän ja oopiumluolan salaisuutta, toisessa hän paljastaa punatukkaisille miehille suunnatun erikoisen yhdistyksen taustalla piilevän rikollisen juonen.","Arthur Conan Doylen 'Halkihuulinen kerjäläinen'; 'Punapäiden yhdistys'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 162. E-kirja on public domainissa\nkoko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","HALKIHUULINEN KERJÄLÄINEN; PUNAPÄIDEN YHDISTYS\n\nKirj.\n\nArthur Conan Doyle\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nMinerva Oy, Helsinki, 1923.\n\n\n\n\n\n\nHALKIHUULINEN KERJÄLÄINEN\n\n\n\n\nHerra Isa Whitney vainaja, St. Georg'en yliopiston jumaluusopin\nprofessorin Elias Whitney'n veli, oli opiumin myrkyttämä onnettomuuden\nuhri. Minä olen kuullut kerrottavan hänen saaneen tuon onnettoman\ntottumuksen hurjapäisestä päähänpistosta ylioppilaana ollessaan. Hän oli\nlukenut De Qwincey'n kuvauksia unista ja näyistä ja koetti saada aikaan\nsamaa vaikutusta sekottamalla tupakkaansa opiumia. Hän huomasi kuitenkin\nolevan äärettömän paljon helpomman päästä tämän nautintoaineen makuun\nkuin luopua sen käyttämisestä. Ja monet vuodet oli hän opiumihimonsa\ntäydellinen orja ja sukulaistensa ja ystäväinsä inhon ja säälin esine.\nMinä voin vieläkin, milloin vain tahdon, nähdä hänet edessäni naama\nkeltasen lihavana, silmäluomet velttoina ja silmäterän pupillit pieninä\nkuin neulankärki, istuvan kyttyrässä nojatuolissaan ruumiillisen ja\nhenkisen alennuksen elävänä esikuvana.\n\nEräänä iltana kesäkuussa soi eteisenkello juuri siihen aikaan illasta,\njolloin aletaan haukotellen katsella eikö olisi jo maatamenoaika. Minä\nistuuduin tuolille ja vaimoni jätti työnsä tehden samalla pienen\ntyytymättömän liikkeen.\n\n\"Se on varmaankin joku sairas\", sanoi hän, \"ja sinun täytyy kenties taas\nmennä ulos.\"\n\nMinä huokasin, sillä olin juuri palannut kotiin päivän rasittavan työn\njälkeen.\n\nOvi avattiin, me kuulimme muutamia kuiskaavia sanoja ja nopeita\naskeleita eteisestä ja nainen, puettuna tummaan pukuun, musta harso\nsilmillään, tuli sisään huoneeseen.\n\n\"Te annatte kai anteeksi näin myöhäisen tuloni\", alkoi hän, mutta\nkadotti samassa itsehillitsemiskykynsä, syöksähti vaimoni eteen, kietoi\nnyyhkyttäen kätensä hänen kaulaansa. \"Ah, minulla on äärettömiä huolia\nja minä tarvitsen välttämättömästi teidän apuanne!\"\n\n\"Sehän on Kate Whitney\", sanoi vaimoni ja nosti harson hänen silmiltään.\n\"Sinä säikäytit minua. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se olit\nsinä.\"\n\n\"Minä en tiennyt mihin mennä ja senvuoksi tulin tänne.\" Oli näet aina\nniin, että surevat ihmiset tulivat heti vaimoni luo saadakseen osanottoa\nsuruunsa.\n\n\"Sinä teit oikein kiltisti tullessasi meille. Istu tuohon mukavaan\ntuoliin ja kerro sitten meille miten asiat ovat. Tai tahdotko kenties\nettä minä lähetän James'in nukkumaan?\"\n\n\"Ei suinkaan, sillä minä tarvitsen tohtorin neuvoa ja apua. Se koskee\nIsa'a. Hän ei ole ollut kotona kahteen päivään ja minä olen hänen\nvuokseen levoton.\"\n\nEi ollut ensi kertaa kun hän puhui meille murheistaan miehensä takia.\nHän oli monesti suruineen kääntynyt minun puoleeni lääkärinä ja vaimoni\npuoleen vanhana ystävänä ja koulutoverina. Me koetimme häntä tyynnyttää\nja lohduttaa miten paraiten taisimme. Tiesikö hän niissä hänen miehensä\noli? Olikohan mahdollista tuoda hänet takaisin vaimonsa luo?\n\nSe ei näyttänyt mahdottomalta, sillä hänellä oli varmat tiedot. Kun\nhänen miehensä viime kerran oli sortunut tuon huumaavan myrkynhimon\nvaltaan, oli hänet tavattu eräässä kuuluisassa opiumipaikassa Lontoon\nitäosassa. Näihin asti olivat hänen öiset nautintonsa kestäneet\nainoastaan yön kerrallaan, ja oli hän tullut illalla kotiin vavisten ja\nväsyneenä. Nyt oli tuo kauhea huumaus ollut hänessä\nneljäkymmentäkahdeksan tuntia ja hän venyy luultavasti merimiesten\nhuonoimpien hylkiöiden joukossa ja hengittää sisäänsä myrkkyjä tai makaa\npohmelossa. Hän oli varma, että miehensä oli tuossa kauheassa paikassa,\njonka nimi oli \"Keltanin lippu\" Swandam lane'n varrella. Mitä hänen\npitäisi tehdä? Miten voisi hän, nuori ja hermostunut nainen hakea\nkäsiinsä sellaisen paikan ja löytää miehensä noiden häntä ympäröivien\nvillien roikaleiden joukosta?\n\nNain oli asianlaita ja oli olemassa vain yksi keino hänen auttamisekseen\ntästä arveluttavasta tilasta. Ensin ajattelin seurata häntä\nopiumipesään, mutta muutaman minuutin mietittyäni huomasin minä hänen\nmukaantulonsa aivan tarpeettomaksi. Minähän olin Isa Whitney'n lääkäri\nja oli minulla sellaisena häneen sangen suuri vaikutusvalta. Yritys\nluultavasti onnistuisi paremmin, jos minä olisin yksin, ja minä lupasin\nkahden tunnin kuluessa lähettää hänet hevosella kotiin, jos hän vain oli\nlöydettävissä vaimon minulle antaman osotteen mukaan. Näin olin\npakotettu jättämään mukavan nojatuolini ja hauskan vierashuoneeni ja\nminä kiidätin ennen pitkää hevosella Lontoon itäosaa kohden. Minä tunsin\nalusta alkaen olevani omituisella asialla, mutta tulevaisuus vasta\nosottaisi, miten kummallisesti se itse asiassa loppuisi. Alussa ei\nminulla ollut mitään vaikeuksia, minä löysin helposti Swandam lane'n,\nerään likaisen solan, joka ulottuu pitkin Thems'in pohjoista rantaa\nitäänpäin London Bridge'stä. Etsittäväni opiumipesä oli erään kapakan ja\nmerimiesten valmiiden vaatteiden myymälän välissä ja taloon voitiin\ntulla ainoastaan laskeutumalla alas muutamaa jyrkkää porrasta myöten.\nMinä käskin ajajan odottamaan ja haparoin alas pimeässä\nporraskäytävässä, jonka portaat olivat kuluneet opiuminpolttajien\naskelista. Oven yläpuolella olevan tuikkivan lampun valossa löysin\novenrivan ja menin sisään pitkään, matalaan huoneeseen, jossa ilma oli\nruskeasta opiumisavusta läpinäkymätöntä ja raskasta. Huone oli jaettu\nlukemattomiin puukomeroihin, jotka muistuttivat etukannen matkustajien\nmakuupaikkoja siirtolaislaivoissa. Ja puolipimeässä voin minä\nepäselvästi huomata ihmisiä venyvän omituisissa kiemuraisissa\nasennoissa, hartiat köyristyneinä, polvet yhdessä, päät hartioiden\nvälissä. Ja minä näin siellä täällä tumman, puoleksi sulkeutuneen silmän\ntuijottavan äskentulleita. Sisällä noissa pimeissä makuupaikoissa oli\nsiellä täällä pieniä punasia valoja, milloin vahvempia milloin taas\nheikompia, aina sen mukaan oliko tuo palava myrkky äsken pantu piippuun\ntai loppuunpalanut pienissä metallipiipuissa. Useimmat polttajat\nvenyskelivät hiljaa, muutamat mumisivat silloin tällöin aina itsekseen.\nToiset taas puhelivat yhdessä omituisen matalalla yksitoikkoisella\näänellä. Heidän puhelunsa kesti vain ajottain, vaikeni vähän väliä ja\nkukin keskusteluun osaaottanut mumisi omia ajatuksiaan, ottamatta\nollenkaan varteen toisten sanoja. Huoneen äärimmässä päässä oli\nhehkuvilla hiilillä täytetty rautapannu ja matalalla puutuolilla istui\nsen vieressä pitkä, laiha ukko ja tuijotti tuleen leuka käsiin\nnojattuna.\n\nSisääntullessani hyökkäsi vastaani vastenmielinen malajilainen\ntarjoilija kädessään piippu ja myrkkyannos ja osotti minulle tyhjän\nlepopaikan.\n\n\"Kiitoksia paljon, minä en ole tullut jäädäkseni tänne\", sanoin minä.\n\"Minulla on täällä eräs ystävä, herra Isa Whitney ja minä tahdon\nmielelläni puhua hänen kanssaan.\"\n\nMinä kuulin liikkeen ja huudahduksen oikealta puoleltani ja savun läpi\nnäin minä hämärästi Whitney'n tuijottavan itseeni kalpeana, perin\nuupuneena, ja puku epäkunnossa.\n\n\"Jumalani! Sehän on Watson\", sanoi hän. Hän oli humalan jälkeen\nsurkeassa pohmelossa, jokainen hermo oli hellä ja kipeä. \"Kuulehan, sano\nminulle paljonko kello on?\"\n\n\"Kello on kohta yksitoista.\"\n\n\"Mikä päivä on tänään?\"\n\n\"Perjantai, yhdeksästoista päivä kesäkuuta.\"\n\n\"Armias taivas! Ja minä luulin olevan keskiviikon. Keskiviikkohan se\nonkin. Miksi sinä tahdot säikyttää minut näin?\" Hän painoi kasvonsa\nkäsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuuluvalla äänellä.\n\n\"Sinähän kuulet, että tänään on perjantai, poikaseni. Vaimosi on\nodottanut sinua kaksi päivää. Sinun pitäisi todellakin hävetä.\"\n\n\"Sen minä teenkin, mutta sinä olet kokonaan erehtynyt, Watson, sillä\nminä olen ollut täällä ainoastaan pari tuntia, minä olen polttanut\nainoastaan kolme tai neljä piippua minä olen unohtanut kuinka monta.\nMutta nyt minä seuraan sinua kotiin. Minä en suinkaan tahtonut\npelästyttää Kate'a -- pikku Kate raukkaani. Anna minulle kätesi. Onko\nsinulla vaunut?\"\n\n\"Minulla on hevonen ulkona odottamassa.\" \"Silloin minä menen siinä.\nMutta minä olen varmaan jotakin velkaa. Ota selko mitä minä olen velkaa,\nsillä minä olen niin väsynyt enkä voi itse tehdä mitään.\"\n\nMinä pujottelin verkalleen kaksinkertaisten nukkujarivien lomitse ja\npidätin henkeäni välttääkseni noita epämiellyttäviä opiumihöyryjä ja\nkatselin paikan omistajaa. Mennessäni tuon hehkuvien hiilien ääressä\nistuvan pitkän miehen ohi, tunsin minä jonkun vetävän itseäni nutusta ja\nkuulin matalan kuiskauksen. \"Mene ohitseni ja katso sitten minuun.\" Minä\nkuulin sanat täysin selvästi ja katsoin alas. Ne voi lausua ainoastaan\nhiilihehkun vieressä istuva ukko ja kuitenkin istui hän yhtä uinailevana\nkuin ainakin, laihana, ryppyisenä ja vanhuuden köyristämänä,\nopiumipiippu höllästi riippuen polvien välissä ikäänkuin se äärettömästä\nveltostumisesta olisi pudonnut hänen käsistään.\n\nMinä otin kaksi askelta eteenpäin ja katsoin sitten jälelleni. Minä\ntarvitsin koko itsehillitsemiskykyni, etten olisi huutanut\nhämmästyksestä. Mies oli nyt kääntänyt selkänsä huoneeseen päin, niin\nettei häntä nähnyt kukaan muu kuin minä. Hänen kasvonsa olivat\npaisuneet, rypyt olivat kadonneet, silmänsä saaneet takaisin loisteensa.\nTulen vieressä istui Sherlock Holmes, joka naureskeli minun\nkummastukselleni. Hän antoi minulle merkin tulla lähemmäksi, ja samassa\nkun hän käänsi kasvonsa puoleksi seurueeseen päin, muuttui hän\nroistomaiseksi ja änkyttäväksi puolipölhöksi.\n\n\"Holmes\", kuiskasin minä, \"mitä herran nimessä teet sinä tässä\nhelvetissä?\"\n\n\"Puhu niin hiljaa kuin voit, sillä minulla on oivalliset korvat. Jos\nsinä tahdot olla hyvä ja erota väsyneestä ystävästäsi, niin tahdon puhua\nmielelläni sinulle muutaman sanan.\"\n\n\"Minulla on vaunut ulkona\", huomautin minä.\n\n\"Lähetä siten hänet heti niillä kotiin. Sinä voit olla aivan tyyni\nhänestä, sillä hän näyttää niin veltolta, ettei hänellä ole voimia\nyrittää uusia hullutuksia ominpäin. Minä neuvon sinua sitäpaitsi\nlähettämään sanan vaimollesi ajurin mukana, että sinä olet mennyt minun\nmukanani eräälle tutkimusmatkalle. Jos sinä sitten odotat ulkona viisi\nminuuttia, niin minä tulen ulos luoksesi.\"\n\nOli vaikea sanoa \"ei\" mihinkään Sherlock Holmes'in ehdotukseen, sillä ne\nolivat aina niin tavattoman määriteltyjä ja esitettyjä tyynellä\netevämmyydellä. Minä pidin muuten velvollisuuteni täytettynä saatuani\nWhitney'n vaunuihin, enkä siis voinut toivoa itselleni parempaa kuin\nsaada seurata ystävääni jollekin hauskalle seikkailulle, joka muodosti\nosan hänen jokapäiväisestä elämästään. Heti olin minä kirjoittanut\nkirjeen vaimolleni, maksanut Whitney'n laskun, auttanut hänet vaunuihin\nja nähnyt hänen katoavan pimeään. Kohta sen jälkeen sukeltautui tuo\nelähtynyt vanha ukko ylös opiumipesästä ja minä kävelin kadulla Sherlock\nHolmes'in kanssa. Mennessämme parin kolmen kadun poikki horjui Holmes\neteenpäin selkä köyryssä epävarmoilla askelilla, mutta sitten oikaisi\nhän itsensä äkkiä ja puhkesi äänekkääseen nauruun.\n\n\"Minä otaksun sinun luulevan minun alkaneen polttaa opiumia.\"\n\n\"Minä kummastuin todellakin nähdessäni sinut siellä.\"\n\n\"Mutta luultavasti et enemmän hämmästynyt kuin minä nähdessäni sinut.\"\n\n\"Minä tulin ottamaan selkoa eräästä ystävästäni.\"\n\n\"Ja minä saadakseni vihiä eräästä vihollisesta.\"\n\n\"Vihollisesta?\"\n\n\"Niin, eräästä luonnollisesta vihollisestani tai kenties paremmin sanoen\nuhristani. Lyhyesti sanottuna, minä olen keskellä sangen\nmieltäkiinnittävää tutkimusta ja toivoin saavani jotakin johtolankaa\nnoiden juopuneiden hajanaisista sanoista, kuten monesti ennenkin. Jos\nminut olisi tunnettu siinä paikassa, ei minun elämäni olisi ollut\nminkään arvoinen, sillä minä olen ennen ollut siellä omilla asioillani\nja sen pesän omistaja, tuo roistomainen malaiji, on vannonut kostoa.\nRakennuksen takaosassa lähellä Paul'in varastohuoneen kulmaa on eräs\naukko, joka voisi kertoa kamaloita historioita siitä, mitä kaikkea sen\nkautta on pilvisinä öinä mennyt jokeen.\"\n\n\"Mitä, ethän sinä tarkoittane murhaa?\"\n\n\"Kyllä, juuri murhaa, Watson. Me olisimme rikkaita miehiä, jos meillä\nolisi tuhat puntaa jokaisesta raukasta, joka on nukkunut kuolemanuneen\nsiinä kolossa. Se on ilkein kuilu koko jokivarrella ja minä pelkään\nherra Neville St. Clair'in menneen siitä sisälle tulematta ikinä\ntakaisin. Mutta vaunujen pitäisi nyt olla täällä.\"\n\nHän asetti etusormensa hampaidensa väliin ja vihelsi kimakasti, johon\nvastattiin jonkun matkan päästä samanlaisella vihellyksellä ja kohta\nkuului meitä lähestyväin vaunujen tärinä.\n\n\"Tässä on vaunut, Watson\", sanoi Holmes, ja eteemme pysähtyi \"gigg\",\njonka lyhdyt valaisivat pimeyden ympärillämme. \"Sinä seuraat\nluonnollisesti minua, eikö niin?\"\n\n\"Voinko minä olla sinulle joksikin avuksi?\"\n\n\"Luotettava toveri on aina hyödyllinen ja kertoja sitä hyödyllisempi.\nMinulla on kaksi vuodetta huoneessani huvilassa maalla, jossa nyt\ntilapäisesti oleksin.\"\n\n\"Maalla?\"\n\n\"Niin, herra St. Clair'in maatilalla. Minä asun siellä sill'aikaa kun\ntoimitan tätä tutkimusta.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Lähellä Lee'tä Kent'issä. Meillä on peninkulma ajettavanamme ennenkuin\ntulemme sinne.\"\n\n\"Mutta minähän en ollenkaan tiedä, mitä sinulla nyt on tekeillä.\"\n\n\"Luonnollisesti et. Sinä saat kumminkin heti tietää kaikki, hyppää nyt\nvain ajoneuvoihin. Hyvä on, Johan. Me emme tarvitse enää teidän apuanne.\nTähystelkää minua huomenna yhdentoista aikaan. Kas niin, antaa mennä.\"\n\nHän hujautti hevosta hiukan piiskalla ja me kiidimme matkoihimme\nlukemattomia pimeitä tyhjiä katuja pitkin, jotka tulivat vähitellen\nleveämmiksi, kunnes me vihdoin kuljimme erästä uljasta siltaa myöten yli\npimeän Thems'in. Toisella puolella oli meidän vielä pujoteltava talo- ja\nkatusokkeloiden välitse, jossa hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan\npoliisimiesten raskaat ja säännölliset askeleet, tai jonkun myöhästyneen\nyökulkijan laulu ja kirkuminen. Tummia hattaroita ajelehti hitaasti\ntaivaalla ja silloin tällöin tuikahti joku tähti jostakin\npilvenrepeämästä. Holmes ajoi ääneti pää painuneena rintaa vasten,\nsyviin ajatuksiin vaipuneen ilme kasvoillaan, samalla kun minä istuin\nhänen vieressään uteliaana, saadakseni tietää, mikä tuo tutkimus oli,\njoka voi vallata kokonaan hänen ajatuksensa, mutta en tahtonut\nkumminkaan häiritä hänen mietteitään. Me olimme ajaneet hyvän aikaa ja\naloimme tulla Lontoota ympäröivään huvilavyöhykkeeseen, kun hän\nojentautui, kohotti olkapäitään ja sytytti piippunsa, ikäänkuin\nilmaistakseen menetelleensä parhaan kykynsä mukaan.\n\n\"Sinulla on erinomainen taito olla vaiti, Watson. Se tekee sinut\nkorvaamattomaksi seuralaiseksi. Tänä iltana on oikea onni, että minulla\non joku, jonka kanssa saan puhua, sillä minun omat ajatukseni eivät ole\niloisimpia. Minä ihmettelin juuri, mitä sanoisin tuolle rakastettavalle\npikku naiselle, kun hän tänä iltana on vastassani\"\n\n\"Mutta sinähän unhotat, etten minä tiedä tästä asiasta mitään.\"\n\n\"Minulla on hädin tuskin aikaa kertoa sinulle ennen Lee'hen tuloamme,\nmiten asian laita on. Tutkimus näyttää niin tavattoman yksinkertaiselta\nja kumminkin en minä voi päästä kiinni mihinkään, joka voi johtaa minut\noikeille jäljille. Epäilemättä on paljonkin johtolankoja, mutta miten\nlieneekään, minä en voi saada oikeata päätä käsiini. Nyt kerron asian\nlyhykäisyydessään sinulle, ehkä sinä voit keksiä jonkun valovalähdyksen,\nkun kaikki on minulle pimeää.\"\n\n\"Niin, no ala sitten!\"\n\n\"Muutamia vuosia sitten, tai tarkalleen sanoen toukokuussa 18**, tuli\nLee'hen eräs herra nimeltä Neville St. Clair, jolla tuntui olevan paljon\nrahaa. Hän vuokrasi erään huvilan, laittoi kauniin puutarhan ja eli\nyleensä jokseenkin suurellisesti. Vähitellen teki hän tuttavuuksia\nseudulla ja meni naimisiin rikkaan oluttehtailijan tyttären kanssa ja on\nheillä nyt kaksi lasta. Hänellä ei ollut mitään vakinaista tointa, mutta\noli osakkaana useissa osakeyhtiöissä ja matkusti tavallisesti joka aamu\nLontooseen ja palasi kotiinsa joka iltapäivä junalla k:lo 5.14. Herra\nSt. Clair on nyt 37 vuotias ja tavoiltaan sangen hiljainen; hän on hyvä\npuoliso ja hellä isä, ja kaikki hänestä pitävät, jotka hänet tuntevat.\nMinä voin lisätä, että mikäli olemme huomanneet, ovat hänen velkansa\nnykyään L 88. 10 s. kun hänellä on taas pankissa L 220 talletustilillä.\nEi sentähden ole mitään syytä uskoa rahahuolien häntä peloittaneen.\n\nMaanantaina herra St. Clair matkusti kaupunkiin aikaisemmin kuin\ntavallista ja ilmotti ennen lähtöään, että hänellä on kaksi tärkeää\nasiaa toimitettavana ja sanoi ostavansa laatikon leikkipalikoita pikku\npojalleen. Aivan sattumalta sai hänen vaimonsa samana päivänä herra St.\nClair'in lähdettyä sähkösanoman, jossa hänelle ilmoitettiin\nkallisarvoisen paketin, jota hän kauan oli odottanut, olevan\nAberdeen'ista tulevien laivojen konttorissa. Jos sinä tunnet Lontoon,\nniin sinä tiedät, että näiden laivojen konttori on Fresnostreet'illä,\njoka vie Swandam lane'en, jossa tapasit minut tänä iltana. Rouva St.\nClair läksi päivällisen syötyään Lontooseen. Hän kävi ensin muutamissa\nmyymälöissä, meni sitten höyrylaivakonttoriin, sai pakettinsa ja kulki\nsäntilleen k:lo 4.35 Swandam lane'a pitkin asemalle. Oletko sinä voinut\nseurata mukana?\"\n\n\"Kyllä, aivan täydellisesti.\"\n\n\"Jos muistat, oli maanantaina tavattoman lämmin päivä, ja rouva St.\nClair käveli verkalleen ja silmäili ympärilleen saadakseen hevosen,\nsillä hänen mielestään alkoi seutu tulla vähän siivottomaksi. Näin\nkulkiessaan Swandam lane'a pitkin kuuli hän äkkiä kauhistuneen\nhuudahduksen ja aivan jäykistyi nähdessään miehensä vastaisella puolen\nkatua katselevan eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki ja\nhän näki selvästi miehensä kasvot, jotka näyttivät vääntyneiltä ja\nliikutetuilta. Hän viittasi käsillään vaimolleen ja katosi yht'äkkiä,\nikäänkuin joku olisi häntä kiivaasti vetänyt takaapäin. Erään asian\nhuomasi hänen nopea naissilmänsä heti, nim. ettei hänen miehellään ollut\nkaulusta eikä kaulaliinaa yllään, vaikka olikin puettuna tummaan\nnuttuun, samannäköiseen, mikä hänellä oli kotoa lähtiessään.\n\nVakuutettuna, että jotakin oli hullusti, meni hän alas rappuja myöten\nsamaan opiumipesään, josta tapasit minut tänä iltana, sillä hän oli\nnähnyt miehensä samassa talossa, juoksi suuren huoneen läpi ja koetti\ntulla rappuja myöten ensimmäiseen kerrokseen. Täällä kohtasi hänet tuo\nlurjusmainen malaiji, josta jo olen sinulle puhunut, ja onnistui erään\navustajanaan olevan tanskalaisen merimiehen kanssa tunkemaan hänet ulos\nkadulle. Mitä kauheimman levottomuuden ja pelon valtaamana hän syöksyi\nsolaa myöten ylös ja kohtasi onneksi Fresnostreetillä pienen\npoliisijoukon, joka oli matkalla konttoriin. Kolme poliisia seurasi\nhäntä ja raivasivat he omistajan vastarinnasta huolimatta tien siihen\nhuoneeseen, jossa St. Clair oli viimeksi nähty. Mutta he eivät\nhuomanneet jälkeäkään hänestä. Tässä kerroksessa ei ollutkaan muita kuin\neräs rampa raukka, sangen inhoittavan näköinen, joka näytti siellä\nasuvan. Sekä hän että malaiji vannoivat, ettei siellä ollut ketään muita\nkoko iltapäivällä. Heidän vakuutuksensa olivat niin varmoja, että\npoliisit hämmästyivät ja alkoivat melkein luulla rouva St. Clair'in\nerehtyneen. Samassa rouva kirkaisten juoksi erään pöydällä olevan\npuulaatikon luo ja kiskasi kannen auki. Siitä putosi joukko lasten\nrakennuspalikoita ja se olikin sama palikkalaatikko, jonka St. Clair oli\nluvannut tuoda pikku pojalleen.\n\nRamman tätä löytöä katsellessa osottama selvä hämmennys vakuutti\npoliiseja asian vakavuudesta. Huoneet tarkastettiin huolellisesti ja\nkaikki mitä voitiin saada selville, viittasi kauhean rikoksen\ntapahtumiseen. Kadullepäin oleva huone oli yksinkertaisesti kalustettu\narkihuoneen tavoin ja johti siitä ovi pieneen makuuhuoneeseen, jonka\nikkuna oli erään suuren varastohuoneen takaosaan päin. Varastopaikan ja\nhuoneen takaosan välillä kulkee pieni rännimäinen joenhaara, jonka pohja\non pakoveden aikana kuiva, mutta tulvanaikana vähintäin metrin syvyisen\nveden peitossa. Makuuhuoneen ikkuna on leveä ja avautuu alhaaltapäin.\nTutkittaessa huomattiin verenjälkiä ikkunalaudalla ja veripisaroita\nnäkyi siellä täällä makuuhuoneen lattialla. Erään verhon taakse\nkätkettyinä löysi poliisi kaikki herra Neville St. Clair'in vaatteet,\npaitsi nuttua. Hänen kenkänsä, sukkansa, kellonsa, kaikki olivat siellä.\nVaatteissa ei näkynyt mitään väkivallan merkkiä, mutta ei löydetty\nmitään muita jälkiä herra St. Clair'ista. Hän näytti kadonneen ikkunan\nkautta, sillä mitään muuta tietä ei voitu löytää ja nuo vallan tuoreet\nveripisarat ikkunalaudalla tekivät vähän uskottavaksi hänen\npelastumisensa uimalla, sillä jokivesi oli tällä kertaa sangen\nkorkealla. Nyt alettiin tutkia, kuka olisi voinut olla tässä asiassa\nsyyllinen. Malaijin entinen elämä oli tunnettu mitä ilkeälaatuisemmaksi,\nmutta kun rouva St. Clair kertoi hänen olleen rapunjuuressa muutamia\nsekuntteja sen jälkeen kun hän oli nähnyt miehensä ikkunassa, voi hän\ntuskin ottaa persoonallisesti osaa rikokseen. Hän puolusti itseään\nsanomalla olevansa asiasta aivan tietämätön, eikä hän sanonut tietävänsä\nramman Hugh Boon'en toimista, sillä tämä oli ainoastaan vuokrannut\nitselleen huoneet. Samoin ei hän voinut millään tavoin selittää, miten\ntuon kadonneen miehen vaatteet olivat joutuneet kerjäläisen huoneeseen.\n\nNiin paljon tiedämme me malaijista. Nyt tulee tuon onnettoman ramman\nvuoro, joka vuokraa opiumikapakan toisen kerroksen ja joka epäilemättä\nviimeksi näki herra St. Clair'in. Hänen nimensä on Hugh Boone ja hänen\ninhottava naamansa on tuttu kaikille useamman kerran Lontoon City'ssä\nkäyneille. Hän on ammattikerjäläinen, joka välttääkseen poliisimääräystä\non kaupittelevinaan vahatikkuja. Threadneedlestreet'in alkupäässä on,\nkuten kenties muistat, vasemmalla kädellä kahden talon välillä pieni\nnurkkaus. Ja tähän pieneen syvennykseen istuutuu tuo olento joka\npäiväksi jalat ristiin alle, pieni tulitikkuvarasto polvellaan. Kun hän\nnäyttää sangen onnettomalta, putoilee pienenä alinomaisena sateena\nkuparirahoja hänen vieressään maassa olevaan likaseen nahkalakkiin. Minä\nolen useamman kerran pysähtynyt ja katsellut tuota kerjäläistä ennenkuin\naavistin tulevani johonkin tekemiseen hänen kanssaan. Ja minä olen aina\nihmetellyt hänen runsasta rahasatoaan, minkä hän vähän ajan kuluessa\nkokoaa. Sinä ymmärrät, ettei kukaan hänen ulkomuotonsa omituisuuden\ntakia voi mennä ohi häneen katsomatta. Hänellä on vanukkeinen,\npunakeltainen tukka ja kalpeat kasvot, joita rumentaa paha arpi, joka on\nhalaissut ja vetänyt ylös ylähuulen yläosan, hänellä on pari terävää\ntummaa silmää, jotka muodostavat omituisen vastakohdan tukan värille.\nKaikki nämä seikat erottavat hänet tavallisesta kerjäläisjoukosta. Hän\nvetää huomion sitäpaitsi itseensä huumorillaan, sillä hänellä on aina\nvalmiina sukkela vastaus ohikulkevien hänelle huutamiin pilkkapuheisiin.\nSellainen on opiumikapakan yläkerran asukas. Ja, kuten hän viimeksi sen\nherran, tiedämme, näki josta nyt olisi koetettava ottaa selkoa.\"\n\n\"Mutta hänhän on rampa\", sanoin minä, \"mitä hän olisi voinut tehdä yksin\nvoimakkaalle, parhaassa iässä olevalle miehelle?\"\n\n\"Hän on tosin rampa, sillä hän ontuu, mutta yleensä näyttää hän olevan\nvoimakas ja hyvin ravittu mies. Sinun kokemuksesi lääkärinä, Watson,\npitäisi sinulle sanoa, että yhden jäsenen heikkouden korvaa tavaton\nvoima muissa.\"\n\n\"Jatka kertomustasi, ole niin hyvä!\"\n\n\"Rouva St. Clair oli pyörtynyt nähdessään veren ikkunalaudalla ja hänet\nvei kotiin hevosella eräs poliisimies, sillä hän ei missään tapauksessa\nvoinut olla miksikään avuksi tutkimuksissa. Poliisikomissario Barton\notti jutun ajaakseen, tutki talon mitä tarkimmin ylhäältä alas asti,\nsaamatta kumminkaan selville mitään asiaa valaisevaa. Tapahtui iso\nerehdys, kun ei Boone'a vangittu heti, sillä nyt kului hetkinen ja hän\nehti neuvottelemaan ystävänsä malaijin kanssa. Mutta tämä erehdys\nkorjattiin heti, hänet vangittiin ja hänen vaatteensa tutkittiin,\nkumminkaan saamatta selville mitään rikosta todistavaa. Hänen oikean\npaidanhihansa reunassa oli kyllä muutamia veripilkkuja, mutta hän osotti\noikean kätensä nimetöntä sormea, jonka kynnenjuurta hän oli kaivellut ja\nselitti veren tulevan siitä haavasta sekä juuri vähää ennen olleensa\nikkunan luona ja sielläkin nähtyjen veripilkkujen tulleen samasta\nhaavasta. Hän kielsi jyrkästi tavanneensa herra St. Clair'ia ja vannoi\nhänen vaatteidensa olon hänen huoneessaan olevan itselleen yhtä hämärän\nkuin poliiseillekin. Mitä taas rouva St. Clair'in vakuutukseen tulee,\nettä hän oli nähnyt miehensä ikkunan luona, niin sanoi hän rouvan joko\nnähneen unta tai olevan hullu. Hänet vietiin heti poliisikonttoriin,\nmutta komissario jäi taloon toivoen pakoveden valkaisevan jonkun verran\nasiaa.\n\nNiin kävikin, vaikka he liejusta tuskin löysivät mitä toivoivat.\nPohjalla oli veden paettua herra St. Clair'in nuttu, mutta ei hänen\nruumistaan. Ja mitä sinä luulet löydetyn nutun taskuista?\"\n\n\"Sitä en todellakaan voi sanoa,\"\n\n\"Ei, minä en luule sinun voivan arvata sitä. Jokainen tasku oli pakattu\ntäyteen kuparirahoja, neljäsataakaksikymmentäyksi pennyn rahaa ja\nkaksisataaseitsemänkymmentä puolen pennyn rahaa. Ei ollut niin ollen\nihme, ettei virta sitä vienyt. Mutta ruumiin laita on toinen, sillä\nvirta on talon ja varastopaikan välillä voimakas, eikä näytä\nmahdottomalta, että nuttu on jäänyt paikalleen, vaikka virta on vienyt\nruumiin mukanaan.\"\n\n\"Mutta sinä sanoit toiset vaatteet löydetyn huoneesta. Voiko ruumiilla\nolla yllä ainoastaan nuttu?\"\n\n\"Ei, mutta asia voidaan selittää sangen helposti. Jos tuo kerjäläinen\nBoone heitti Neville'n ikkunasta ulos, ei voi olla yhtään ihmistä, joka\nvoi tämän ilkityön todistaa. Mitä hän sitten ajatteli tehdä?\nLuonnollisesti oli hänellä heti selvillä, että hänen pitää hävittää\nvaatteet, jotka muuten voisivat hänet ilmaista. Hän tarttuu nuttuun\nheittääkseen senkin ulos, mutta samalla huomaa hän että se ei vajoa,\nvaan kulkee veden mukana. Hänellä on vähän aikaa, sillä hän on kuullut\nalhaalta jyrinän, kun kuolleen miehen vaimo koetti tulla sisälle taloon,\nja hän on kenties kuullut rikostoveriltaan malaijilta poliisin olevan\ntulossa taloon. Hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Hän syöksyy\njohonkin piilopaikkaan, johon hän on koonnut kerjäämänsä kuparirahat ja\npistää kaikki mitä saa taskuihin, ollakseen varma nutun vajoamisesta.\nHän heittää sen ulos ja aikoo juuri tehdä saman muillekin vaatteille,\nmutta samassa kuuluu askeleita rapusta ja hän ehtii ainoastaan lukita\nikkunan ennen poliisin huoneeseen tuloa.\"\n\n\"Niin, se ei tunnu mahdottomalta.\"\n\n\"Paremman puutteessa voimme me otaksua asian olleen toistaiseksi näin.\nBoone vangittiin, kuten mainitsin, ja vietiin vankilaan, mutta ei ole\nvoitu todistaa hänen ennen olleen osallisena missään rikollisessa\nteossa. Hän on jo monta vuotta tunnettu ammattikerjääjänä, mutta hänen\nelämänsä tuntuu olleen sangen hiljainen ja viaton. Niin on asia tällä\nhetkellä ja nyt on ratkaistava ennen kaikkia, mitä herra Neville St.\nClair teki opiumikapakassa, mitä hänelle siellä tapahtui, missä hän nyt\non ja mitä tekemistä on Hugh Boone'lla hänen katoamisensa kanssa. Minä\ntunnustan, etten muista yhdenkään tapauksen, jonka kanssa olen ollut\ntekemisissä, ensi alussa näytettyään näin yksinkertaiselta, olleen niin\nvaikean selvittää.\"\n\nSherlock Holmes'in kertoessa näitä omituisia tapahtumia olimme menneet\nesikaupunkien läpi ja ajettuamme viimeisten talojen ohi tulleet leveälle\nmaantielle, jonka molemmin puolin oli vihreitä pensasaitoja. Juuri hänen\nkertomustaan lopettaessaan kuljimme parin pikkukylän läpi, joista\nloisteli muutamia valoja ikkunoissa.\n\n\"Nyt olemme lähellä Lee'tä\", sanoi ystäväni. \"Me olemme pienellä\najomatkallamme koskettaneet kolmea Englannin maakuntaa. Me lähdimme\nMiddlesex'istä, kuljimme Surrey'n kulman poikki ja olemme nyt tulleet\nKent'iin. Näetkö tulen tuolta puiden välistä? Se on herra Clair'in\nhuvila ja tuon lampun ääressä istuu nainen, joka levottomuudessaan\nluultavasti on jo kuullut vaunujemme tärinän.\"\n\n\"Mutta mikset sinä hoida tätä tutkimustasi asunnostasi käsin\nBakerstreet'illä?\" kysyin minä.\n\n\"Sentähden, että täällä maalla täytyy tehdä niin paljon kyselyjä. Rouva\nSt. Clair on antanut kaksi huonetta käytettäväkseni ja sinä voit olla\nvarma hänen sydämellisesti ottavan vastaan yhden apumiehen luokseni.\nMinusta on sangen epämieluista tavata häntä tänä iltana, kun minulla ei\nole mitään tietoja hänen miehestään. Täällä me nyt olemme.\"\n\nMe pysähdyimme kauniin huvilan edustalle, joka oli jokseenkin suuren\npuutarhan keskellä, ja kun tallipoika oli ottanut hevosemme, seurasin\nminä ystävääni kapeaa, hiekotettua käytävää myöten taloon. Tultuamme\nlähemmäksi, lensi ovi auki ja pieni vaalea nainen seisoi aukossa. Hän\noli puettu vaaleaan silkkipukuun, tuuhea musliinirusetti kaulan\nympärillä. Hänen vartalonsa piirteet esiintyivät terävinä kirkkaasti\nvalaistun eteisen peräseinää vasten. Innoissaan piti hän toisella\nkädellään ovea, ruumis vähän etunojassa ja seisoi siinä levottomuus\nkuvastuen kasvoistaan.\n\n\"Mitä uutisia!\" huudahti hän ja kirkaisi hiukan toivon elähdyttämänä\nnähdessään meitä kaksi, mutta se muuttui kohta huokaukseksi hänen\nhuomatessaan Holmes'in pudistelevan päätään ja kohottavan olkapäitään.\n\n\"Teillä ei ole mitään hyviä uutisia?\"\n\n\"Ei, ei mitään.\"\n\n\"Eikä mitään huonojakaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Tulkaa nyt sisälle, te olette varmaankin väsyksissä,\nsillä teillä on ollut pitkä päivä.\"\n\n\"Tämä on tohtori Watson. Hän on ollut minulle suurena apuna useissa\ntutkimuksissani ja sattumalta olen voinut tuoda hänet mukaani ja esittää\ntämän asian hänelle.\"\n\n\"Minulla on suuri ilo tehdä tuttavuutta kanssanne\", sanoi hän lämpimästi\nja ojensi minulle kätensä. \"Te suotte kai minulle anteeksi, jollei\nkaikki ole täällä järjestyksessä, sillä tehän ymmärrätte, ettemme ole\nomat itsemme meitä kohdanneen iskun jälkeen.\"\n\n\"Hyvä rouva St. Clair, minä olen ollut mukana leirielämässä ja vaikka ei\nniinkään olisi, huomaan minä kaikki anteeksipyynnöt tarpeettomiksi. Minä\nolen iloinen voidessani olla apuna.\"\n\n\"Nyt, herra Holmes\", sanoi hän astuessamme hyvin valaistuun ruokasaliin,\njossa meitä odotti kylmä illallinen, \"tahdon minä mielelläni tehdä\nteille muutamia suoria kysymyksiä, ja pyydän teidän antamaan minulle\nvilpittömät vastaukset.\"\n\n\"Sen teen mielelläni.\"\n\n\"Älkää olko peloissanne minun tähteni, minä en ole hermotautinen, enkä\nhelposti pyörrykään. Minä haluan aivan yksinkertaisesti kuulla teidän\nsisimmän ja todellisen mielipiteenne asiasta.\"\n\n\"Mitä te erittäin tahdotte tietää.\"\n\n\"Luuletteko sisimmässänne, että mieheni elää?\"\n\nHolmes näytti vähän hämmästyneeltä kysymyksestä.\n\n\"Sanokaa nyt totuus\", sanoi rouva seisoessaan uunin edessä ja katsellen\nkorituolissa selkäkenossa istuskelevaa Holmesia.\n\n\"Sanoakseni totuuden, niin en minä luule sitä.\"\n\n\"Te luulette hänen kuolleen?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Murhattuko?\"\n\n\"Sitä en tahdo varmaan sanoa. Hyvin mahdollista.\"\n\n\"Ja minä päivänä luulette hänen kuolleen?\"\n\n\"Maanantaina.\"\n\n\"Silloin te kenties tahdotte olla hyvä ja selittää minulle, mistä\njohtuu, että sain tänään häneltä kirjeen?\"\n\nHolmes hyppäsi tuolistaan ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.\n\n\"Mitä\", parkasi hän.\n\n\"Niin, tänään\", sanoi rouva hymyillen ja piti paperia ylhäällä ilmassa.\n\n\"Voinko saada sitä nähdä?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\nHän tempasi sen kiihkoissaan rouvan kädestä ja levitettyään sitten\nkirjeen pöydälle veti hän lampun lähemmäksi ja tutki sitä tarkasti. Minä\nolin myös noussut paikaltani ja nojauduin hänen hartioihinsa. Kuori oli\nsangen huonoa paperia ja postimerkki leimattu Gravesend'issa sekä\npäivätty samana päivänä tai oikeammin päivää ennen, sillä kello oli nyt\nyli kaksitoista yöllä.\n\n\"Sangen harjaantumatonta käsialaa\", mutisi Holmes, \"se ei ole\nvarmaankaan teidän miehenne käsialaa.\"\n\n\"Ei, ei kuoressa, mutta kyllä kirjeessä.\"\n\n\"Minä huomaan, että osotteenkirjoittajan on ollut pakko mennä kysymään\nosotetta.\"\n\n\"Kuinka te sen näette?\"\n\n\"Nimi on, kuten näette, täysin musta, joka osottaa musteen kuivuneen\nitsestään. Loppu on harmaalle vivahtavaa, joka taas osottaa imupaperia\nkäytetyn. Jos se olisi kirjoitettu samalla kertaa, ei kumpainenkaan osa\nvivahtaisi tummalle. Tuo henkilö on ensin kirjoittanut nimen, sen\njälkeen on kulunut joku aika ennenkuin hän kirjoitti osoitteen, mikä voi\nainoastaan osottaa, ettei hän sitä tuntenut. Se on luonnollisesti\npikkuseikka, mutta eihän mikään olekaan yhtä tärkeää kuin pikkuseikat.\nKatsokaamme nyt kirjettä. Ahah, siinä on ollut jotakin.\"\n\n\"Niin, siinä oli sormus. Hänen sinettisormuksensa.\"\n\n\"Ja te olette varma, että se on miehenne käsialaa?\"\n\n\"Jotakuta hänen käsialoistaan.\"\n\n\"Jotakuta niistä?\"\n\n\"Hänen käsialaansa hyvin kiireesti kirjoitettuna. Se eroaa suuresti\nhänen tavallisesta käsialastaan, mutta minä tunnen sen täydellisesti.\"\n\n\"Tässä on: \"Rakastettuni, älä ole levoton. Kaikki päättyy hyvin. On\ntapahtunut kuulumaton erehdys, jonka oikaiseminen ottaa paljon aikaa.\nOle vain kärsivällinen. 'Neville'.\" Se on kirjoitettu lyijykynällä\nkirjasta revästylle lehdelle, eikä paperissa ole vesiviivoja. Hm.\nKirjeen on pannut postiin Gravesend'issä likapeukaloinen mies, ja jollen\nkovin erehdy, tupakanpurija mies on sen liimannut kiinni. Ja te olette\ntodellakin aivan varma, että se on miehenne käsialaa?\"\n\n\"Kyllä, minä olen aivan varma, että Neville on kirjoittanut nuo rivit.\"\n\n\"Kirje on pantu postiin Gravesend'issä tänään. Näyttää siltä, rouva St.\nClair, kuin pilvet alkaisivat hälvetä, mutta minä en uskalla sanoa koko\nvaaran vielä olevan ohi.\"\n\n\"Mutta hänen täytyy olla elossa, herra Holmes.\"\n\n\"Jos vain tämä kirje ei ole taitavaa petkutusta meidän saattamiseksemme\nväärille jälille. Sormus ei ylimalkaan merkitse mitään, sillä se on\nvoitu ottaa häneltä ja sulkea kuoreen.\"\n\n\"Ei, minä olen varma, että se on hänen omaa käsialaansa.\"\n\n\"Tosin kyllä, mutta sehän on voitu kirjoittaa maanantaina, mutta ei ole\npantu postiin ennenkuin tänään.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on teidän miehellenne voinut tapahtua paljon siitä\nlähtien.\"\n\n\"Te ette saa peloittaa minua, herra Holmes. Minä tiedän hänen asiansa\nolevan kaikin puolin hyvin. Samana päivänä kun hänet viimeksi tapasin,\nleikkasi hän itseensä haavan ajaessaan partaansa makuuhuoneessa ja minä,\nollen alhaalla ruokasalissa, hyökkäsin hänen luokseen varmasti\nvakuutettuna, että jotakin oli tapahtunut. Luuletteko minun voivan\ntuntea tuollaisen pikkuseikan niin selvään ja kuitenkin olla tietämätön\nhänen kuolemastaan?\"\n\n\"Minä olen nähnyt liian paljon ollakseni tietämättä naisen tunteilla\nolevan äärettömän paljon suuremman todistusvoiman kuin terävän\najattelijan puhelulla. Ja tuossa kirjeessäkin on teillä todellakin\nsangen voimakas todistus mielipiteenne oikeudellisuudesta, mutta jos\nteidän miehenne elää ja voi kirjoittaa, miksi hän pysyttelee sitten pois\nluotanne?\"\n\n\"Sitä on minun mahdoton ymmärtää, se on mahdotonta ajatella.\"\n\n\"Eikö hän maininnut maanantaina mitään sinnepäin vivahtavaakaan?\"\n\n\"Ei, ei mitään.\"\n\n\"Olitteko te kovin hämmästynyt nähdessänne hänet Swandam Lane'ssa?\"\n\n\"Kyllä, sangen hämmästynyt.\"\n\n\"Oliko ikkuna auki?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Voiko hän mahdollisesti huutaa teitä?\"\n\n\"Kyllä hän saattoi sen tehdä.\"\n\n\"Teidän mielestänne hän huudahti kerran?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Käsitittekö te sen avunhuudoksi?\"\n\n\"Kyllä, sillä hän viittasi käsillänsä.\"\n\n\"Mutta kenties se oli vain ihmetyksen huudahdus. Hämmästys saadessaan\naivan odottamatta nähdä teidät voi saattaa hänet ojentamaan kätensä?\"\n\n\"Sekään ei ole mahdotonta.\"\n\n\"Peräytyikö hän taaksepäin? Ettekö nähnyt ketään muuta huoneessa?\"\n\n\"En, mutta tuo kauhea kerjäläinen tunnusti hänen olleen siellä ja\nmalaiji oli portaiden juuressa.\"\n\n\"Aivan niin, ja miehellänne oli, mikäli voitte nähdä, yllään tavalliset\nvaatteensa?\"\n\n\"Kyllä, mutta hän oli ilman kaulusta ja kaulaliinaa, sillä minä näin\naivan selvästi hänen paljaan kaulansa.\"\n\n\"Oliko hän koskaan puhunut Swandam Lane'sta?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Oliko hän koskaan osottanut merkkejä siitä, että hän poltti opiumia?\"\n\n\"Ei toki, ei koskaan.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, rouva St. Clair, minä tahdon vielä kerran saada nämä\nseikat täysin selville. Meidän täytyy nyt syödä vähän illallista ja\nmennä sitten nukkumaan, sillä meillä on luultavasti huomenna edessämme\nvaivaloinen päivä.\"\n\nMeidän käytettäväksemme oli annettu kahdella vuoteella varustettu suuri\nmakuuhuone ja minä menin heti vuoteeseen perin väsyneenä illan\nseikkailuista. Mutta Sherlock Holmes oli niitä miehiä, joka ei levännyt\nuseaan päivään, ei viikkomääriinkään, jos hänellä vain oli joku tehtävä\npäässään kaikin puolin käänneltävänä ja yhdisteltävänä siihen kuuluvat\nseikat eri tavoilla, kunnes hän oli vihdoin ratkaissut arvoituksen tai\ntullut vakuutetuksi tietojensa vajavaisuudesta. Heti voi huomata hänen\nnyt varustautuvan valvomaan tämän asian vuoksi. Hän heitti yltään nutun\nja liivin, puki ylleen avaran, sinisen yönutun ja käveli sitten ympäri\nhuonetta ja kokosi yhteen tyynyt vuoteelta ja kaikki sohvatyynyt, mitä\nvoi saada käsiinsä. Näistä hän laati jonkunlaisen itämaalaisen\nleposohvan, jolle hän heittäytyi jalat ristissä, ja asetti eteensä\ntupakka-astian ja tulitikkulaatikon. Heikossa lampunvalossa näin minä\nhänen istuvan siinä vanha piippu hampaissaan ja silmien tuijottavan\nkattoon hiljaa ja liikkumatta, lampunvalon heijastaessa hänen ankaraan,\nkotkaa muistuttavaan muotoonsa, sinertävän savun kiemurrellessa hänen\nympärillään.\n\nNiin istui hän minun nukkuessani ja samoin istui hän äkillisen\nhuudahduksen herättäessä minut ja huoneen ollessa aamuauringon\nsäteilevän valon valaisema. Piippu oli hänellä vieläkin hampaissaan,\nsavu kiemurteli ylöspäin ja huoneen tupakansavupilvessä ei seiväskään\nolisi kaatunut, mutta illalla nukkuessani hänen edessään olleessa\ntupakka-astiassa ei ollut jälellä mitään.\n\n\"Oletko sinä valveilla, Watson?\" kysäsi hän.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Oletko huvitettu aamuretkestä?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Pue yllesi. Ei kukaan ole vielä valveilla, mutta minä tiedän missä\ntallirenki nukkuu ja me saamme kohta hevosen valjaihin.\" Hän nauroi\nitsekseen, hänen silmänsä säteilivät ja hän näytti aivan toiselta\nihmiseltä kuin tuo eilisiltainen syvämielinen ajattelija.\n\nMinä vilkaisin kellooni pukiessani ylleni, enkä pitänyt ollenkaan\nihmeellisenä, ettei kukaan vielä ollut valveilla, sillä kello oli vasta\nkaksikymmentä minuuttia yli neljä. Minä olin tuskin saanut ylleni ja\npeseytynyt, kun Holmes palasi ja ilmoitti rengin juuri valjastavan\nhevosta.\n\n\"Minä haluan koettaa erästä pikku teoriaani\", sanoi hän pannessaan\nkenkiä jalkaansa. \"Tiedätkö mitä, Watson, minä luulen, että sinä tällä\nhetkellä näet edessäsi erään Englannin suurimmista tyhmyreistä. Minun\npitäisi todellakin saada potkaisu, joka minut passittaisi aina\nLontooseen asti. Mutta minä luulen nyt keksineeni arvotuksen avaimen.\"\n\n\"Ja mistä sinä löysit tuon avaimen?\" kysyin minä hymyillen.\n\n\"Kylpyhuoneesta. Niin, älä luulekaan minun laskettelevan pilaa. Minä\nolen juuri ollut siellä, tuonut sen ja pannut sen matkalaukkuuni. Tule\nnyt, niin saamme nähdä, onko ratkaisuni oikea.\"\n\nMe menimme portaita alas mahdollisimman hiljaa ja tulimme ulos\nkirkkaaseen päiväpaisteeseen. Ulkona maantiellä seisoi puoleksi puettu\ntallirenki ajopelien kanssa. Me nousimme ajopeleihin ja ajoimme\nkiireesti Lontoota kohden. Me sivuutimme muutamia talonpoikaiskärryjä,\njotka olivat matkalla pääkaupunkiin vihanneksia viemään, mutta tietä\nvierustavat huvilat muistuttivat nukkuvaa kaupunkia.\n\n\"Tämä on muutamissa suhteissa ollut ainoa tapahtuma laatuaan\", sanoi\nHolmes. \"Minun täytyy tunnustaa olleeni sokea kuin maamyyrä, mutta\nparempi on tulla viisaaksi myöhäänkin kuin ei milloinkaan.\"\n\nKaupungissa näimme me muutamien aamu-unestaan nousseiden reippaiden\nihmisten siellä täällä katselevan ulos ikkunoista kulkiessamme katuja\npitkin. Me kulimme yli Thems'in Waterloo Bridge'ä myöten, tulimme alas\nWellington street'ille ja olimme ennen pitkää Bowstreet'illä Lontoon\npoliisikunnan pääasemalla. Sherlock Holmes'in tunsi poliisikunta hyvin\nja kaksi konstaapelia tervehti häntä käytävässä.\n\nToinen niistä piteli kiinni hevosta, toisen viedessä meitä sisään.\n\n\"Kenen vahtivuoro on tänään?\" sanoi Holmes.\n\n\"Komissario Brandstreet'in.\"\n\n\"Hyvää päivää, Brandstreet, mitä kuuluu?\"\n\nSuurikasvuinen ja lihavahko poliisivirkamies tuli eteiseen ja tervehti\nmeitä.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni puhua kanssanne pari sanaa kahdenkesken.\"\n\n\"Se käy kyllä päinsä, olkaa hyvä ja käykää minun huoneeseeni, herra\nHolmes.\"\n\nSe oli pieni konttorintapainen huone suurine päiväkirjoineen ja\npuhelinkoneineen. Komissario istuutui kirjoituspöydän viereen.\n\n\"Millä tavoin voin palvella teitä?\"\n\n\"Minä tulen tuon kerjäläisen, Boone'n, takia -- hänen, jonka sanotaan\nolleen tekemisissä herra Neville St. Clair'in katoamisen kanssa.\"\n\n\"Niin, hän odottaa uutta tutkintoa.\"\n\n\"Minä olen kuullut sen. Onko hän täällä?\"\n\n\"Kyllä, hän on kopissa.\"\n\n\"Onko hän hiljainen?\"\n\n\"Kyllä, hänestä ei ole meille mitään vaivaa. Mutta hän on likainen\nheittiö.\"\n\n\"Likainenko?\"\n\n\"Niin, me saamme hänet pesemään ainoastaan kätensä; hänen kasvonsa ovat\nlikaiset kuin nokikolarin. No niin, kun juttu on ratkaistu, saamme kai\nantaa hänelle kunnollisen vankilakylvyn. Jos näkisitte hänet, niin\nolisitte varmaan yhtä mieltä kanssani sen tarpeellisuudesta.\"\n\n\"Minä tahtoisin sangen mielelläni nähdä hänet.\"\n\n\"Vai niin, sehän on helposti tehty. Tulkaa tätä tietä! Te voitte jättää\nmatkalaukun tänne.\"\n\n\"Ei, minä luulen, että minä otan sen mukaani.\"\n\n\"Miten tahdotte. Tätä tietä!\"\n\nHän vei meidät erääseen käytävään, avasi rautaoven, meni alas kapeita\nportaita valkoseksimaalattuun käytävään, jonka molemmin puolin oli ovia.\n\n\"Kolmas ovi oikealle\", sanoi poliisikomissario. \"Kas täällä!\"\n\nHän työnsi hiljaa syrjään erään oven yläosassa olevan luukun ja katseli\nkoppiin.\n\n\"Hän nukkuu\", sanoi hän, \"te voitte nähdä hänet tästä aivan mainiosti.\"\n\nMe katselimme molemmat sisään ja näimme vangin nukkuvan, kasvot meihin\npäin käännettyinä ja hengittävän harvakseen ja raskaasti sikeään uneen\nvaipuneena. Hän oli keskikokoinen mies ja puettu karkeaan pukuun, joka\nsopi hyvin hänen toimialaansa, ja me näimme värillisen paidan pistävän\nesiin hänen hajallisen nuttunsa rei'istä. Hän näytti sangen\nsiivottomalta, kuten komissario oli sanonut, eikä lika voinut peittää\nhänen kasvojensa hirmuista rumuutta. Yli kasvojen kulki vanhan haavan\niso arpi korvasta ylähuuleen ja oli se kasvaessaan umpeen halaissut\nylähuulen ja vetänyt sen toisen laidan niin, että hampaat näkyivät\nikäänkuin hän olisi aina irvistellyt. Paksu, tuuhea tulipunainen tukka\nriippui alhaalla otsalla ja silmillä.\n\n\"Eikö ole aika kaunis mies, vai kuinka?\" kysäsi komissario.\n\n\"Hän tarvitsee todellakin pesun\", lisäsi Holmes. \"Minä aavistin\nasianlaidan ja otin sentähden vapauden tuoda mukanani tarpeelliset\nkojeet.\" Hän avasi tätä sanoessaan matkalaukkunsa ja otti\nhämmästykseksemme sieltä esiin suuren pesusienen.\n\n\"Ahaa, te olette todellakin hauska velikulta\", nauroi poliisikomissario.\n\n\"Jos te tahdotte olla hyvä ja avata kopin oven hyvin hiljaa, niin\nannamme hänelle kunnioitettavamman ulkomuodon\", sanoi Holmes.\n\n\"Niin, miksi ei\", sanoi komissario. \"Hän ei todellakaan ole kopillemme\nsuureksi kunniaksi, vai kuinka?\"\n\nHän pisti avaimen reikään ja me menimme kaikki hiljaa koppiin. Nukkuva\nkäännähti vähän ja näytti vaipuvan yhä sikeämpään uneen. Holmes pisti\nsienen pesuastiaan ja hierasi sillä voimakkaasti vangin kasvoja.\n\n\"Sallikaa minun esittää teidät herra Neville St. Clair'ille\", huudahti\nhän samassa.\n\nMinä en ole koskaan eläessäni nähnyt moista näkyä. Miehen kasvot\nmuuttuivat ikäänkuin olisi naamari otettu hänen silmiltään.\nKarkeanruskea ihonväri katosi ja samoin kasvoja rumentava arpikin. Ja\nhalkinainen ylöskiskoutunut epämiellyttävä ylähuulikin sai luonnollisen\nmuotonsa. Punanen tukka tipahti lattialle Holmes'in sitä voimakkaasti\nkiskastessa ja me näimme nyt kalpean miehen, jolla oli hienostuneet,\nsurumieliset kasvot, musta tukka, iho aivan virheettömän sileänä,\nistuvan suorana sängyssään, hierovan silmiään ja tähystelevän\nympärilleen unenpöpperössä. Huomattuaan naamarinsa otetuksi kasvoiltaan\nkirkasi hän ja heittäytyi sänkyyn painaen kasvot tyynyä vasten.\n\n\"Suuri Jumala\", huudahti poliisikomissario, \"hän on todellakin kadonnut\nmies, minä tunnen hänet valokuvan mukaan.\"\n\nVanki kääntyi nyt päin näyttäen kohtaloonsa tyytyväiseltä. \"Olkoon\nniin\", sanoi hän. \"Sanokaa minulle hyväntahtoisesti, mistä minua on\nsyytetty?\"\n\n\"Teitä on syytetty herra Neville St. Clair'in murhasta. Mutta teitä ei\nvoida syyttää siitä, jos ei oikeus muuta sitä syytteeksi\nitsemurhayrityksestä\", sanoi komissario. \"Minä olen tosin kuulunut\nkaksikymmentä vuotta poliisikuntaan, mutta tämä voittaa kaikki\ntähänastiset näkemäni kummallisuudet.\"\n\n\"Jos minä olen herra Neville St. Clair, niin on selvää, ettei mitään\nmurhaa ole tehty ja minua pidetään näinollen laittomasti vankeudessa.\"\n\n\"Ei mitään rikosta, vaan suuri erehdys on kyllä tapahtunut\", sanoi\nHolmes. \"Teidän olisi pitänyt luottaa vaimoonne.\"\n\n\"Minä en pahoittele niin paljon vaimoni kuin lasteni takia\", huokasi\nvanki. \"Jumala minua auttakoon! Minä en tahtoisi ikinä heidän\ntarvitsevan hävetä isänsä tähden. Mikä paljastus, mihin minun pitää\nkääntyä?\"\n\nSherlock Holmes istuutui sänkyyn hänen viereensä ja taputti häntä\nolkapäälle.\n\n\"Jos te jätätte asian tuomioistuimen selvitettäväksi, niin ette te\nluonnollisesti voi estää salaisuuttanne tulemasta tunnetuksi. Mutta jos\nte voitte vakuuttaa poliisiviranomaisille, ettei teitä voida syyttää\nmistään rikoksesta, niin en minä katso tarvittavan asiaa panna\nsanomalehtiin. Minä olen varma, että herra Brandstreet panee muistiin\nkaikki mitä hänelle ilmoitatte ja jättää asian sitten asianomaisten\nviranomaisten tarkastettavaksi. Juttu ei näinikään tarvitse tulla\nollenkaan tuomioistuimen eteen.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon\", huudahti vanki innokkaasti. \"Minä kärsin\nmieluummin vankeutta, vieläpä tahtoisin tulla tuomituksi rikoksestakin,\nkuin jättäisin kurjan salaisuuteni häpeäpilkkuna painamaan lasteni\nmainetta. Te olette ensimmäiset ihmiset, jotka ikinä ovat kuulleet minun\nelämäkertani. Isäni oli opettaja Chesterfield'issä ja minä sain hyvän\nkasvatuksen. Matkustelin vähän nuorena ollessani, tulin sitten\nnäyttelijäksi ja antauduin vihdoin erään Lontoon iltalehden kertojaksi.\nEräänä päivänä halusi toimittaja kirjoitussarjaa pääkaupungin\nkerjäämisoloista ja minä tarjouduin sen kirjoittamaan. Tästä alkavat\nseikkailuni. Tahdoin vain aluksi huvikseni koettaa kerjäämistä\nsaadakseni kirjoituksiini tarvittavia tietoja. Näyttelijänä olin\nluonnollisesti oppinut hyvästi naamioimaan, olivatpa toverini kiittäneet\nminua taitavaksikin tällä alalla. Minä päätin nyt käyttää taitavuuttani.\nMinä naamioin itseni ja herättääkseni sääliä maalasin minä suuren arven\nja vedin ihonvärisellä haavalaastarilla ylähuuleni toisen puolen ylös.\nSitten panin minä päähäni punasen tekotukan ja ylleni sopivat vaatteet,\nistahdin erääseen Cityn vilkkaimman osan nurkkaukseen näennäisesti\ntulitikkujen myyjänä, mutta todellisuudessa kerjäläisenä. Minä istuin\nsiinä seitsemän tuntia ja kotiintultuani huomasin minä kummastuksekseni\nsaaneeni kaksikymmentäkuusi shilling'ä ja neljä pence'ä.\n\nMinä kirjoitin kirjoitukseni ajattelematta enempää asiaa, ennenkuin\nuseita kuukausia myöhemmin, ymmärtämättömästi kylläkin, kirjoitin erään\nystäväni vekseliin ja äkkiä velkauduin 25 puntaa. Minä en tiennyt mistä\nsaisin rahat kunnes keksin keinon. Minä pyysin velkojilta neljäntoista\npäivän pitennyksen ja virkavapauden sanomalehdestä käyttääkseni aikani\n-- kerjäämiseen City'ssä keksimässäni valepuvussa. Kymmenessä päivässä\nsain minä kokoon rahat ja maksoin velkani.\n\nTe voitte nyt ymmärtää, miten vaikealta minusta tuntui palata kovaan\ntyöhön kahdesta punnasta viikossa, kun tiesin voitelemalla vähän\nkasvojani ja heittämällä hattuni kadulle viereeni voivani hiljaa istuen\nansaita päivässä yhtä paljon. Ylpeyteni ja rahat saivat riidellä kauan,\nmutta kulta voitti kumminkin lopuksi. Minä jätin paikkani ja istuin\npäivän toisensa perästä ensin valitsemassani paikassa herättäen\nhirveällä naamallani sellaista myötätuntoa, että taskuni tulivat\nkuparirahoja täyteen. Ainoastaan yksi mies tunsi minun salaisuuteni ja\nse oli tuon Swandam Lane'n varrella sijaitsevan opiumikapakan omistaja.\nMinä näet vuokrasin häneltä pari huonetta, voidakseni lähteä sieltä ulos\njoka aamu köyhänä kerjäläisenä ja joka ilta muuttaa itseni siellä\nhyvintunnetuksi hyvätuloiseksi herraksi. Minä maksoin tälle malaijille\nhyvin huoneistani ja tiesin niin ollen salaisuuteni olevan häneen nähden\nhyvässä säilössä.\n\nNo niin, minä huomasin heti voivani panna melkoisia rahasummia\npankkiinkin. Minä en tällä tarkota kaikkien Lontoon kerjäläisten voivan\nansaita 700 puntaa vuodessa, mikä summa on pienempi minun keskimääräisiä\nvuositulojani, sillä minulla oli tavaton etu taitavuudestani naamioida\nitseni ja taidossani keksiä sukkelia vastauksia ohikulkeville, joiden\nsilmissä tulin City'ssä hyvin tunnetuksi ja huomatuksi. Koko päivän\nsateli hattuuni vuoroon kuparirahoja ja hopeaa; ja täytyi olla\ntavattoman huono päivä, kun en saanut kahta puntaa enempää.\n\nTultuani varakkaammaksi kohosivat vaatimuksenikin. Minä vuokrasin\nitselleni huvilan maalla ja menin naimisiin kenenkään tietämättä oikeaa\ntointani. Vaimoni tiesi minulla olevan tehtäviä City'ssä aavistamatta\nkumminkaan minkälaisia ne olivat.\n\nMaanantaina lopetettuani työpäiväni ja pukeutuessani huoneessani\nopiumikapakan yläpuolella katsahdin minä ulos ikkunastani ja huomasin\nkummastuksekseni vaimoni seisovan ulkona kadulla katse minuun\nkiinnitettynä. Minä huudahdin hämmästyksestä, panin käteni kasvoilleni\npeittääkseni ne ja hyökkäsin uskottuni malaijin luo pyytäen häntä\nestämään kenenkään pääsemästä luokseni. Minä kuulin vaimoni äänen\nalhaalta, mutta tiesin, ettei hän päässyt ylös. Minä heitin heti\nvaatteet päältäni, puin ylleni kerjäläispukuni, maalasin kasvoni ja\npistin valetukan päähäni. Eivät edes vaimonikaan silmät voineet tuntea\nminua sellaisessa valepuvussa. Tulin sitten samassa ajatelleeksi, että\nkenties voitaisiin tutkia huoneeni ja vaatteeni voisivat paljastaa\nminut. Minä avasin senvuoksi ikkunan, jolloin aamulla loukkautunut\nsormeni alkoi vuotaa verta. Minä tempasin päivän kuluessa saamillani\nkuparirahoilla lastatun nuttuni, heitin sen ulos ikkunasta ja näin sen\nkatoovan Thems'iin. Muutkin vaatteet olisivat saaneet seurata samaa\ntietä, mutta samassa hyökkäsivät poliisit huoneeseen. Muutaman minuutin\nkuluttua huomasin minä suureksi ilokseni joutuvani vankeuteen, sen\nsijaan, että minut olisi tunnettu herra Neville St. Clair'iksi.\n\nMinä en luule olevan enempää kerrottavana. Minä olin vahvasti päättänyt\npitää valepukuni mahdollisimman kauan ja olin senvuoksi haluton pesemään\nkasvojani. Tietäessäni vaimoni olevan levottoman annoin minä sormukseni\nja äkkiä kirjoitetun kirjeen malaijille pyytäen vaimoni olemaan\nlevollisen, sillä minä olin turvassa.\"\n\n\"Hän sai vasta eilen tämän kirjeen\", sanoi Holmes.\n\n\"Jumalani, minkälaisen viikon hän on mahtanutkaan viettää!\"\n\n\"Poliisi on vartioinut malaijia mitä tarkimmasti\", sanoi komissario, \"ja\non helppo käsittää, ettei hän voinut huomaamatta panna kirjettä postiin.\nNähtävästi on hän antanut sen jollekin juopuneelle merimiehelle, joka on\nunohtanut asian useaksi päiväksi.\"\n\n\"Se on luultavasti aivan oikein\", sanoi Holmes. \"Mutta sanokaa minulle,\nonko teitä koskaan sakotettu kerjäämisestä?\"\n\n\"Monta kertaa, mutta mitäpä nuo muutamat sakot minulle merkitsevät --?\"\n\n\"Mutta nyt on kai asia lopussa. Jos viranomaiset vaikenevat asiasta,\nniin täytyy Hugh Boone'n kadota olemattomiin\", sanoi poliisikomissario.\n\n\"Minä olen sen asian jo pyhästi vannonut\", vakuutti vanki.\n\n\"Siinä tapauksessa pidän minä uskottavana, ettei poliisi ryhdy mihinkään\nenempiin toimenpiteihin. Mutta jos me vielä kerran yllätämme teidät,\nniin täytyy meidän tarttua asiaan kaikella ankaruudella. Me olemme\nteille suuressa kiitollisuudenvelassa, herra Holmes, te kun olette\nselvittänyt tämän sotkuisen asian. Minä haluaisin vain tietää, miten te\nonnistuitte niin hyvin tutkimuksissanne.\"\n\n\"Tämän sain minä selville istuessani viidellä tyynyllä ja polttaessani\nlaatikollisen tupakkaa. Minä luulen, Watson, meidän ehtivän hyvissä\najoin aamiaiselle, jos me hetimiten ajamme Bakerstreetille.\"\n\n\n\n\n\n\nPUNAPÄIDEN YHDISTYS\n\n\n\n\nViime syksynä tulin minä eräänä päivänä tervehtimään ystävääni Sherlock\nHolmesia ja huomasin hänen takertuneen kiivaaseen keskusteluun erään\nvanhanpuoleisen, lihavahkon herran kanssa, jolla oli punakat kasvot ja\ntulipunainen tukka. Olin juuri vetäytymäisilläni takaisin pyytäen\nanteeksi, että olin heitä häirinnyt, kun Holmes tempasi minut huoneeseen\nja sulki oven.\n\n\"Paras Watson\", sanoi hän sydämellisesti, \"sinä et olisi voinut tulla\nsopivampaan aikaan.\"\n\n\"Minä pelkäsin, että sinulla oli töitä.\"\n\n\"Niin, minulla on kyllä tekemistä.\"\n\n\"Silloinhan minä voin odottaa toisessa huoneessa niin kauan.\"\n\n\"Ei suinkaan. Tämä minun ystäväni, herra Watson, on ottanut osaa ja\nauttanut minua useissa parhaiten onnistuneissa tutkimuksissa ja minä\nolen varma, että hän on minulle suurimmaksi hyödyksi tässäkin asiassa.\"\n\nLihava herra nousi puolittain tuolilta tehden pienen lyhyen kumarruksen\nja katsahti minuun kysyvästi pienillä, lihaanuponneilla silmillään.\n\n\"Istu sohvaan\", sanoi Holmes, samassa kun hän vajosi nojatuoliinsa ja\nasetti tapansa mukaan molempien käsiensä sormenpäät toisiaan vastaan,\nkuten aina terävästi ajatellessaan jotakin uutta salaperäistä tehtävää.\n\n\"Minä tiedän, että sinä, rakas Watson, otat mielelläsi osaa kaikkeen,\nmikä on eriskummallista ja ulkopuolella jokapäiväisyyden yksitoikkoisia\nja sovinnaisia tottumuksia. Sinä olet osoittanut sen innostuksella,\njolla olet tehnyt muistiinpanot, ja salli minun sanoa, kaunistanut minun\nmonet pikkuseikkailuni.\"\n\n\"Niin, sinun seikkailusi ovat olleet minusta mitä suurinta mielenkiintoa\nherättäviä.\"\n\n\"Muistatko, että huomautin sinulle joku päivä sitten, juuri ennenkuin\nryhdyimme neiti Mary Sutherlandin meille antamaa tehtävää ratkaisemaan,\nettä löytääkseen kummallisia esineitä ja eriskummallisia yhdistelmiä\ntäytyy mennä itse elämään, joka on aina mielikuvitusta äärettömän paljon\nuskaliaampi.\"\n\n\"Tämä oli väite, jota minä, kuten muistat, epäilin.\"\n\n\"Kaiketikin, tohtori, mutta sittenkin pitää sinun omaksua minun\nmielipiteeni tai muuten kokoan minä tapahtuman toisensa jälkeen, kunnes\nolet ymmärtänyt ja sinun täytyy tunnustaa minun olevan oikeassa. Herra\nJabez Wilson on juuri etsinyt minua tänä aamuna ja alkanut kertomuksen,\njosta näyttää tulevan omituisin, mitä pitkiin aikoihin olen kuullut.\nSinä tiedät minun usein huomauttaneen, etteivät kaikkein kummallisimmat\nja harvinaisimmat ilmiöt useinkaan ole yhteydessä suurten, vaan pikku\nrikosten kanssa, ja useinkin tapahtumien kanssa, joissa on\nepäilyksenalaista, onko mitään todellista rikosta tapahtunutkaan. Mikäli\nminä tähän asti olen kuullut, on minun mahdotonta sanoa, onko tässä\ntapauksessa tehty mitään todellista rikosta, mutta siihen liittyneet\ntapahtumat ovat omituisimpia, mitä olen koskaan kuullut. Saanko minä\npyytää teitä, herra Wilson, alkamaan kertomuksenne alusta, osittain\nsiksi, ettei tri Watson ole kuullut alkua, ja osittain, koska\nkertomuksenne kummallisuuden takia en tahtoisi pikkuseikkojen menevän\nohi korvieni. Tavallisesti voin minä, saatuani viittauksen asiain\nkulusta, arvata lopun vertaamalla sitä muistissani oleviin tuhansiin\ntapahtumiin. Mutta teidän kertomukseenne nähden on minun tunnustaminen\nsen yksityisseikkojen tietääkseni olevan ainoita laatuaan.\"\n\nMeidän hyvinvoipa vieraamme kohotti ylpeästi rintaansa ja veti\ntaskustaan likasen ja rutistuneen sanomalehden. Hänen silmäillessään\netukumarassa ilmoitussivua lehdestä, joka oli levällään polvilla,\nkatselin minä häntä tarkkaavasti ja koetin ystäväni Holmes'in\nmenettelytavan mukaan tutkia, voisiko hänen ulkomuotonsa ja pukunsa\nilmaista minulle jotakin hänen luonteestaan ja taipumuksistaan.\n\nMinä en hyötynyt paljonkaan tutkimuksestani. Vieraamme oli kaikista\nmerkeistä päättäen tavallinen ruumiikas, juhlallisen näköinen ja hidas\nbrittiläinen pikkukauppias. Hänellä oli leveät harmaaruutuiset housut,\navoin pitkä nuttu, joka ei ollut aivan puhdas, vaaleanruskea liivi ja\npaksut kellonvitjat, joissa riippui koristeena nelikulmainen\nmetallikappale. Kova, korkea hattu ja kovin vaalennut, ruskea,\npoimuisella samettikauluksella varustettu päällystakki olivat tuolilla\nhänen vierellään. Vaikka kuinkakin tarkastelin miestä, en voinut hänessä\nhuomata mitään erinomaista, paitsi hänen tulipunaista tukkaansa ja\nsangen suuttunutta ilmettä hänen kasvoillaan.\n\nSherlock Holmesin nopea katse huomasi, mitä minä ajatuksissani mietin ja\nhän pudisti hymyillen päätään kysyville silmäyksilleni.\n\n\"Lukuunottamatta silmiinpistäviä seikkoja, että herra Wilson jonkun\naikaa on ollut ruumiillisen työn tekijä, nuuskaa, on vapaamuurari, on\nollut Kiinassa ja että hänellä viimeisinä aikoina on ollut paljon\nkirjoitustöitä, en minä voi keksiä muuta\", sanoi hän.\n\nHerra Jabez Wilson säpsähti ja silmäsi ystävääni pitäen samalla\netusormeaan sanomalehdellä.\n\n\"Miten herran nimessä te sen tiedätte, herra Holmes\", kysyi hän. \"Kuinka\nte voitte tietää minun olleen työmiehen? Totta on, että minä olen ollut\nlaivan kirvesmies.\"\n\n\"Teidän käsistänne, herrani. Teidän oikea kätenne on vasenta suurempi.\nVoi nähdä teidän sillä tehneen työtä, sillä lihakset ovat enemmän\nkehittyneet.\"\n\n\"No, mutta miten te tiedätte minun nuuskaavan ja olevan vapaamuurari?\"\n\n\"Minä en tahdo loukata teidän intelligenssiänne kertomalla, miten minä\nsen tiedän, vallankin kun te vastoin sääntöjä kannatte rintaneulaa, joka\nesittää muutamia vapaamuurarikunnan arvomerkeistä.\"\n\n\"Niin kylläkin, luonnollisesti, sen minä unohdin. No, mutta kirjotustyö\nsitten?\"\n\n\"Mitä se muuten voisi merkitä, että nuttunne oikea hiha on viiden tuuman\npituudelta aivan kiiltävä ja vasemmassa on kiiltävä pilkku lähellä\nkyynärpäätä juuri sillä kohdalla, jolla te nojaatte kirjoituspöytää\nvastaan.\"\n\n\"No, mutta Kiina sitten\", sanoi Wilson.\n\n\"Tuo oikean ranteenne yläpuolelle piirretty kalankuva on voitu tehdä\nainoastaan Kiinassa. Minä olen tutkinut vähän tatuerausmerkkejä ja\ntehnyt myöskin aineesta vähän selkoa kirjallisuudessa. Tuollaisen heleän\nvärin antaminen kalansuomuille on omituista Kiinalle. Kun minä\nsitäpaitsi näen kiinalaisen rahan riippuvan kellonne ketjuissa, on asia\nsangen yksinkertainen.\"\n\nHerra Jabez Wilson nauroi käheästi. \"Minä en tosiaan koskaan ole kuullut\nmokomaa\", sanoi hän. \"Minä luulin ensin teidän tehneen jotakin\nihmeellistä, mutta nyt minä huomaan, ettei se ollut niinkään\nerinomaista.\"\n\n\"Tiedätkö, Watson\", sanoi Holmes, \"minä luulen, että on suuri tyhmyys\nantaa selityksiä. \"Omne ignotum pro magnifico\". Minun vähäinen maineeni\nnykyisellään ollen kärsii aivan haaksirikon, jos minä olen liian\navosydäminen. Ettekö voi löytää ilmoitusta, herra Wilson?\"\n\n\"Kyllä, tässä se on\", sanoi hän ja osoitti paksulla, punaisella\nsormellaan melkein sivun keskelle.\n\n\"Tässä se on, tällä alkoi asia. Tahdotteko kenties lukea sen itse?\"\n\nMinä otin sanomalehden ja luin seuraavaa:\n\n\"Punapäiden yhdistykselle! Edesmenneen Ezekiah Hopkin'in Lebanonista,\nAmerikan Yhdysvalloista, lahjoituksen perusteella on taas yksi vapaa\npaikka, joka oikeuttaa yhdistyksen jäsenen saamaan palkkaa 4 puntaa\nviikossa pelkästä nimellisestä työstä. Kaikki punapäät miehet,\nruumiiltaan ja sielultaan terveet ja yli 21 vuotta vanhat ovat\nvaalikelpoisia. Hakemukset pitää tehdä mieskohtaisesti maanantai-aamuna\nklo 11 Duncan Rossin luona, yhdistyksen konttorissa, 7 Popes Court,\nFleetstreet.\"\n\n\"Mitä herran nimessä tämä merkitsee\", huudahdin minä pariin kertaan\nluettuani tämän kummallisen ilmoituksen.\n\nHolmes nauroi ja käännähti tuolissaan, kuten hän aina teki ollessaan\nhyvällä tuulella.\n\n\"Kaikki on vähän poissa oikeilta jäljiltä, vai kuinka\", sanoi hän. \"Ja\nnyt, herra Wilson, saatte olla hyvä ja kertoa meille kaikki itsestänne,\ntaloudestanne ja tämän ilmoituksen vaikutuksesta kohtaloonne. Mutta ota\nhuomioon ensin, sanomalehden päivämäärä, tohtori.\"\n\n\"Se on The Morning Chronicle huhtikuun 27 päivältä. Täsmälleen kaksi\nkuukautta sitten.\"\n\n\"Hyvä, nyt, herra Wilson!\"\n\n\"Niin, siitä minä juuri kerroin teille, herra Holmes\", sanoi herra\nWilson pyyhkien otsaansa. \"Minulla on pieni panttilainausliike Coburg\nsquaren varrella lähellä Cityä. Se on hyvin pieni liike ja viimeisinä\nvuosina olen töin tuskin pysynyt sen avulla hengissä. Minulla oli\ntavallisesti kaksi apulaista, mutta nyt on minulla vain yksi, ja olisi\nminun sangen vaikea pitää häntäkään, jollei hän olisi halukas\npalvelemaan puolesta palkasta oppiakseen liike-elämää.\"\n\n\"Mikä on tämän hyväntahtoisen nuoren miehen nimi\", kysyi Holmes.\n\n\"Hänen nimensä on Vincent Spaulding, eikä hän ole enää aivan nuori.\nHänen ikäänsä on vaikea määritellä. Minä en suinkaan voi toivoa\nitselleni parempaa apulaista, herra Holmes, ja minä tiedän sangen hyvin,\nettä hän voisi saada itselleen paremman paikan ja ansaita kaksi kertaa\nsen verran kuin minä voin hänelle antaa. Mutta kun hän on itse\ntyytyväinen, en minä tiedä, miksi minä asettaisin sellaisia aatteita\nhänen päähänsä.\"\n\n\"Ei suinkaan. Miksi sen tekisitte? Teillä näyttää olleen erittäin hyvä\nonni saadessanne puolesta palkasta työteliään apulaisen. Se ei ole\nvarmaankaan mikään tavallinen kokemus työnantajilla tähän aikaan. Minä\nen tiedä, minusta on teidän apulaisenne yhtä kummallinen kuin tuo\nilmoituskin.\"\n\n\"Niin, niin, mutta hänellä on vikansakin\", sanoi Wilson. \"Minä en ole\nkoskaan nähnyt sellaista intoa valokuvaamiseen. Hän puuhaa aina koneensa\nkanssa juuri kun hänen pitäisi koettaa opetella jotakin, ja ryömii\nkellarissa kuin kaniini kolossaan kehittääkseen valokuviaan. Se on hänen\nsuurin vikansa, mutta yleensä on hän hyvä työmies. Hänellä ei ole mitään\nhuonoja kujeita.\"\n\n\"Minä otaksun hänen vielä olevan teidän luonanne, herra Wilson?\"\n\n\"Kyllä, hän ja neljännellätoista oleva tyttö, joka meille keittää vähän\nja pitää talon puhtaana. Me kolme muodostamme koko talouden, sillä minä\nolen lapseton leski. Me elämme sangen vaatimattomasti, meillä on katto\nyllämme ja me maksamme velkamme, siinä kaikki. Ensimmäinen, joka meitä\nhäiritsi, oli tuo ilmoitus. Spaulding tuli alas eräänä aamuna kahdeksan\nviikkoa sitten tämä sanomalehti kädessään ja sanoi:\n\n\"Minä haluaisin, Jumalan nimessä, olla punapää, herra Wilson.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin minä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"täällä on taas avoin paikka punapäiden\nyhdistyksessä. Se on koko pieni omaisuus palkansaajalle ja minä olen\nkuullut olevan useampia vapaita paikkoja kuin punatukkaisia miehiä ja\nettei hallitus tiedä, mitä sen on tehtävä rahoilla. Jos vain minun\nhiusteni värin voisi muuttaa, olisi tässä hauska paikka antautua\nrauhaan.\"\n\n\"Mitä ihmettä se sitten on?\" kysyin minä. \"Te ymmärrätte, herra Holmes,\nettä minä olen sangen kotiutunut ihminen, ja kun kauppatuttavani tulevat\nluokseni eikä minun tarvitse mennä niiden luo, niin kuluu usein\nviikkokausia, etten minä pane jalkaani yli kynnyksen. Tästä johtuu se,\netten minä koskaan tiedä, mitä ulkona tapahtuu ja olen senvuoksi aina\niloinen saadessani kuulla uutisia.\"\n\n\"Oletteko koskaan kuullut puhuttavan punapäiden yhdistyksestä?\" kysyi\nSpaulding ja näytti hämmästyneeltä.\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Sepä nyt on merkillistä, sillä olettehan te itse vaalikelpoinen\nvapaalle paikalle!\"\n\n\"Ja miten paljon tuottaa sitten sellainen paikka?\" kysyin minä.\n\n\"Ainoastaan muutamia satoja puntia vuodessa. Mutta työ on kevyttä, eikä\ntarvitse edes olla esteenä muille toimille.\"\n\n\"Te voitte ymmärtää, että minä tämän otin huomioon, sillä liikkeeni ei\nole juuri ollut loistava viimeisinä vuosina ja muutamien satojen puntien\nlisätulo ei olisi suinkaan niinkään hullua.\"\n\n\"Kertokaa minulle, miten asian laita on\", sanoin minä.\n\n\"No niin\", sanoi hän ja osoitti minulle ilmoituksen, \"te voitte itse\nnähdä yhdistyksessä olevan vapaan paikan ja tuolla on osoite, mistä voi\nsaada tarkempia tietoja. Sikäli kun asiaa ymmärrän, perusti yhdistyksen\neräs amerikalainen miljoonamies Ezekiah Hopkin, joka oli oikein\nomituinen mies. Hänellä oli itsellään punanen tukka, ja tunsi hän sangen\nsuurta myötätuntoisuutta kaikkia punapäitä kohtaan. Hänen kuollessaan\nhuomattiin hänen jättäneen suunnattoman omaisuutensa erään hallituksen\nkäsiin määräyksellä, että korko olisi käytettävä punapäiden miesten\nvuotuiseen avustukseen keveätä työtä vastaan. Mikäli minä olen kuullut,\ntuntuu maksu olevan erinomainen ja työ hyvin helppoa.\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"miljoonat punapäät miehet luonnollisesti hakevat\npaikkaa.\"\n\n\"Ei niin moni kuin te voisitte luulla. Ne eivät oikeastaan saa olla\nmuita kuin täysikasvuisia Lontoossa syntyneitä miehiä. Tämä\namerikalainen tuli Lontoosta ja tahtoi tehdä jotakin hyvää\nsyntymäkaupungillensa. Minä olen sitäpaitsi kuullut, ettei paikkaa maksa\nhakea, jos on tummanpunainen tai vaaleanpunainen tukka, ainoastaan heleä\ntiilenpunainen tukka kelpaa. Jos te, herra Wilson, hakisitte, olisi\nteillä luultavasti suuret toiveet saada paikka, mutta teidän ei kenties\nmaksaisi vaivata itseänne muutaman sadan punnan tähden.\"\n\n\"Kuten näette, hyvät herrat, on totta, että minun tukkani on sangen\nheleän värinen ja näyttää siltä, että minulla kilpailussakin olisi yhtä\nhyvät edellytykset kuin kenellä muulla hyvänsä. Vincent Spaulding tuntui\ntietävän asiasta niin paljon, että minä luulin hänestä olevan hyötyä ja\nkäskin senvuoksi panemaan luukut päiväksi ikkunan eteen ja tulemaan\nkanssani. Hän oli hyvin halukas saamaan vapaapäivän ja me suljimme\nliikkeen ja lähdimme kulkemaan ilmoituksessa olleen osoitteen mukaan.\n\nSiellä näkemääni näkyä en toivo enää koskaan saavani nähdä. Kaikilta\nneljältä ilmansuunnalta oli joka mies, jonka tukka vähänkään vivahti\npunaiselle, kiiruhtanut Cityyn vastaamaan ilmoitukseen.\n\nFleetstreed oli täynnä punapäitä miehiä ja Popes Court muistutti\nappelsiinimyymälää. Minä en olisi luullut koko maassa olevan niin monta\npunapäistä ihmistä kuin tähän ilmoitukseen vastaavassa joukossa oli.\nSiellä näki kaiken värisiä hiuksia, kuten olen-, sitruunan-,\nappelsiinin-, porkkanan- ja tiilenvärisiä; mutta kuten Spaulding\nhuomautti, ei siellä ollut monta, jonka tukka oli oikein heleän\ntulipunainen. Nähtyäni, miten monta siellä oli odottamassa, aioin minä\nepätoivoissani jättää yrityksen silleen, mutta Spaulding ei tahtonut\nkuulla siitä puhuttavankaan. Miten hän lie käyttäytynyt, siitä ei ole\nminulla tietoa, mutta hän tuuppi ja sysi kunnes olimme päässeet läpi\nihmisjoukon konttoriin vievään rappuun. Kaksinkertainen ihmisvirta\ntäytti rapun. Osa meni ylös toivoa täynnä, toiset taas tulivat\nalakuloisina alas, mutta me tunkeuduimme eteenpäin niin hyvin kuin\nvoimme ja olimme pian konttorissa.\"\n\n\"Teidän kokemuksenne ovat sangen mieltäkiinnittäviä\", sanoi Holmes,\nherra Wilsonin huoahtaessa ja terästäessä muistiaan hyvällä\nnuuska-annoksella.\n\n\"Jatkakaa nyt vain jännittävää kertomustanne!\"\n\n\"Konttorissa ei ollut muuta kuin pari puutuolia ja maalaamaton pöytä,\njonka takana istui pieni, vielä punatukkaisempi mies kuin minä. Hän\nsanoi muutaman sanan jokaiselle tarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja\nlöysi aina heissä jonkun vian, mikä teki heidät paikkaan\nkelpaamattomiksi. Ei näytä muuten olevan niinkään helppo sopia siihen\npaikkaan. Vuoromme tultua näytti pikku herra olevan suosiollisempi minua\nkuin muita kohtaan ja hän sulki oven saadakseen vaihtaa muutaman sanan\nkanssamme ilman kuulijoita.\n\n\"Tämä on herra Jabez Wilson\", sanoi apulaiseni, \"ja hän on halukas\nottamaan vapaanaolevan paikan punapäiden yhdistyksessä.\"\n\n\"Hän sopii erinomaisen hyvin siihen\", sanoi toinen. \"Hänellä on juuri\nkaikki vaadittavat ominaisuudet. Minä en voi muistaa koskaan nähneeni\nmitään niin tavattoman kaunista.\"\n\nHän otti askeleen taaksepäin, pani päänsä kallelleen ja katseli tukkaani\nniin kauan, että minä aloin ujostella. Sitten astui hän äkkiä eteenpäin,\npuristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi hyvästä menestyksestäni.\n\n\"Olisi väärin epäillä\", sanoi hän. \"Te saatte kuitenkin antaa anteeksi,\nettä minun täytyy noudattaa varovaisuutta.\"\n\nTätä sanoessaan hän tarttui molemmin käsin tukkaani ja veti sitä niin\nkovasti, että minä huusin tuskasta.\n\n\"Teillähän on kyyneleet silmissä\", sanoi hän päästäessään kyntensä\npäästäni. \"Minä näen asian tässä olevan aivan toden. Meidän täytyy olla\nvarovaisia, sillä meidät on kahdesti petetty valetukalla ja kerran\nvärillä. Minä voisin kertoa teille kaskuja suutarin pi'estä, joka voisi\nsaada teidän inhoamaan koko ihmiskuntaa.\"\n\nHän meni ikkunan luo ja huusi siitä minkä jaksoi että paikka on\ntäytetty. Alhaalta kuului pettymyksen hyminää ja kansa alkoi hajautua\neri taholle, niin ettei kohta näkynyt muita punapäitä kuin pikku mies ja\nminä.\n\n\"Nimeni on Duncan Ross ja olen itse jalon hyväntekijämme perustaman\nrahaston eläkkeen nauttijoita. Oletteko nainut mies, herra Wilson? Onko\nteillä perhettä?\"\n\nMinä vastasin olevani lapseton leski. Hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Se oli ikävää\", sanoi hän vakavasti. \"Minä olen pahoillani tätä\nkuullessani, sillä rahasto on luonnollisesti aiottu edistämään\npunapäiden levenemistä ja niiden suvun lisäämistä, sekä samalla\navustamaan punapäiksi syntyneitä ihmisiä. Olipa sangen ikävää, ettei\nteillä ole vaimoa.\"\n\nMinun naamani lensi pitkäksi nämä sanat kuultuani, sillä minä pelkäsin\nkadottavani tämän paikan. Mutta hetkisen mietittyään sanoi hän asian\nkumminkin voivan mennä mukiin.\n\n\"Jos vaan olisi joku toinen, olisi tämä syy ollut ratkaiseva\", sanoi\nhän. \"Mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on niin\nkaunisvärinen tukka kuin teillä. Koska voitte alkaa uuden uranne?\"\n\n\"Se on kyllä vähän vaikeaa, sillä minulla on jo pieni liike.\"\n\n\"No, älkää nyt ajatelko sitä\", sanoi Vincent Spaulding, \"minä kyllä\nhoidan sitä.\"\n\n\"Milloin minun olisi oltava työssä?\"\n\n\"Kymmenestä kahteen.\"\n\n\"Asianlaita on se, että panttilainaajan asiat tehdään enimmäkseen\nillalla, varsinkin torstai- ja lauantai-iltoina, juuri ennenkuin\ntyömiehet saavat palkkansa. Minulle sopisi sen vuoksi sangen hyvin, jos\nvoisin ansaita jotakin aamupäivällä. Minulla oli sitäpaitsi erinomaisen\nhyvä apulainen, joka voi hoitaa liikettä yhtähyvin kuin minä itsekin.\"\n\n\"Se sopisi sangen hyvin\", sanoin minä. \"Kuinka suuri on palkkio?\"\n\n\"Se on neljä puntaa viikossa?\"\n\n\"Ja työ?\"\n\n\"Sitä on vain nimeksi.\"\n\n\"Mitä te kutsutte vain nimeksi?\"\n\n\"No niin, teidän täytyy olla konttorissa tai ainakin tässä rakennuksessa\nkoko aika. Jos lähdette rakennuksesta, menetätte te ikipäiviksi\npaikkanne. Testamentti on tässä kohden sangen selvä. Te ette täytä\nehtoja, jos poistutte konttorista näinä tunteina.\"\n\n\"Sehän on ainoastaan neljä tuntia päivässä\", sanoin minä, \"ja minä en\najattelekaan poistumista.\"\n\n\"Ei mikään syy kelpaa\", sanoi Duncan Ross, \"ei sairaus eivätkä\nliikeasiat eikä mitkään muut. Teidän täytyy pysyä täällä, taikka muuten\nmenetätte eläkkeenne.\"\n\n\"Ja minkälaista on työ?\"\n\n\"Teidän tulee kopioida Encyclopedia Britannice'a. Ensimäinen osa on\nkaapissa. Teidän täytyy itse pitää paperi, kynät ja muste, me annamme\npöydän ja tuolit. Voitteko ryhtyä työhön jo huomenna?\"\n\n\"Luonnollisesti\", sanoin minä.\n\n\"No hyvästi nyt, herra Jabez Wilson, ja suokaa minun vielä kerran\nonnitella teitä tärkeän asemanne johdosta, jonka olette onnistuneet\nsaamaan.\"\n\nHän seurasi minua ovelle ja minä menin kotiin Spaulding'in kanssa,\ntietämättä mitä sanoa tai tehdä, niin iloinen minä olin hyvästä\nmenestyksestä.\n\nMinä en voinut olla ajattelematta asiaa koko päivän ja illan tullen olin\nminä taas sangen alakuloinen. Minä tunsin olevani varmasti vakuutettu\nkoko asian olleen pilaa tai petosta, mutta minun oli mahdoton saada\nselville sen tarkoitusta. Näyttihän vallan mahdottomalta, että joku\nvoisi tehdä sellaisen testamentin ja että kukaan voisi maksaa sellaisia\nsummia jostakin niin yksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia\nBritannica'n kopioimisesta. Vincent Spaulding teki kaikkensa\nrohkaistakseen minua, mutta maatamenon ajoissa olin minä tullut siihen\njohtopäätökseen, että koko asia oli petosta. Minä päätin kaikessa\ntapauksessa seuraavana aamuna mennä konttoriin katsomaan miten\nasianlaita oli ja ostin senvuoksi pullon mustetta, sulkakynän ja\nseitsemän arkkia paperia ja lähdin sitten Popes Court'iin.\n\nSuureksi hämmästyksekseni oli kaikki kunnossa. Pöytä oli valmiina minua\nvarten ja herra Ross oli siellä katsomassa, että minä pääsin työssäni\nalkuun. Hän näki minun alkavan kirjoittaa A. kirjainta ja jätti minut,\nmutta lupasi silloin tällöin pistäytyä katsomassa, että kaikki kävi\nasianmukaisella tavalla. Kello 2 otti hän minulta jäähyväiset, kiitteli,\nettä olin ehtinyt kirjoittaa niin paljon ja sulki konttorinoven.\n\nTämä toistui päivä päivältä, herra Holmes, ja lauantaina tuli tirehtööri\nsisään ja pani neljä kultasovereigniä pöydälle viikon työstä. Samoin\nkävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu olin minä\nsiellä kello kymmenen ja poistuin joka iltapäivä kello kaksi. Vähitellen\nalkoi herra Ross tulla sisälle ainoastaan kerran aamupäivällä ja jonkun\najan perästä ei ollenkaan. Minä en uskaltanut kuitenkaan poistua\nhuoneesta minuutiksikaan, sillä en ollut koskaan varma, milloin hän\nvoisi tulla, ja paikka oli niin erinomainen ja sopi minulle niin hyvin,\netten minä suinkaan tahtonut sitä hevillä kadottaa.\n\nKahdeksan viikkoa kului tällä tavoin ja minä olin kirjoittanut jo\nsanoista Abbot, archaeology, architecture, Afrika ja Attica ja toivoin\npian ehtiväni B. kirjaimeen. Siinä meni minulta aika paljon rahoja\npaperiin ja olin minä täyttänyt melkein koko hyllyn kirjoituksillani,\nkun koko asia yhtäkkiä meni aivan hiiteen päin.\"\n\n\"Meni hiiteen päin?\"\n\n\"Niin juuri. Ja se tapahtui vasta tänä aamuna. Minä menin työhöni\ntavalliseen aikaan kello kymmenen, mutta ovi oli lukossa ja pieni\nnelikulmainen paperilappu oli naulattu keskelle ovipieltä. Tässä se on,\nvoitte sen itse lukea.\"\n\nHän otti esille noin kirjoitusarkin kokoisen valkean paperikappaleen.\nSiihen oli kirjoitettu:\n\n         Punapäiden yhdistys\n\n                 on\n\n             lakkautettu\n\n             9 p. lokak.\n\nSherlock Holmes ja minä katselimme tätä lyhyttä tiedonantoa ja miehen\nmasentunutta muotoa, kunnes asian naurettava puoli valtasi meidät niin,\nettä me purskahdimme nauruun.\n\n\"Minä en suinkaan huomaa siinä mitään hauskaa\", sanoi asianomainen ja\npunastui hiusrajaan asti. \"Jollette voi tehdä parempaa kuin nauraa\nasialleni, niin voin minä kääntyä jonkun toisen puoleen.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Holmes, ja painoi hänet takaisin tuoliin, josta hän\njo oli puolittain noussut. \"Minä en todellakaan tahtoisi jättää teidän\nsalaperäistä asiaanne. Se on niin tavaton kertomus, että se on\ntodellakin virkistävä. Teidän täytyy antaa anteeksi, mutta asia on minun\nmielestäni kuitenkin vähän naurettava. Mitä te teitte löydettyänne tämän\nkortin ovelta?\"\n\n\"Minä olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Minä kyselin\nkonttoreista kaikkialta, mutta ei kukaan voinut antaa minulle mitään\nselitystä. Lopuksi menin alimmassa kerroksessa asuvan isännän luo ja\nkysyin, voisiko hän antaa minulle jotakin tietoa Punapäiden\nyhdistyksestä. Hän vastasi, ettei hän ole koskaan kuullut sellaisesta\nyhdistyksestä. Kysyin sitten, kuka Duncan Ross oli. Hän ei sanonut\nkoskaan ennen kuulleensa sitä nimeä.\"\n\n\"No, kuka herra asui n:o 4:ssä?\"\n\n\"Kuinka, se punapäinen herrako?\"\n\n\"Niin,\"\n\n\"Hänen nimensä on William Norris. Hän oli asianajaja ja käytti\nhuonettamme ainoastaan tilapäisesti, kunnes hänen uusi konttorinsa tuli\nvalmiiksi. Hän muutti eilen.\"\n\n\"Missä minä voin tavata häntä?\"\n\n\"Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle uuden osotteensa. Se oli\n17 King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa.\n\n\"Minä lähdin heti osotepaikkaan, mutta siellä oli kirurgisten koneiden\ntehdas, eikä kukaan siellä ollut koskaan kuullut puhuttavankaan William\nNorrisista tai Duncan Rossista.\"\n\n\"No, mihin te sitten menitte?\"\n\n\"Minä menin Saxe-Coburg square'en ja kysyin neuvoa liikeapulaiseltani.\nHän ei kumminkaan voinut auttaa minua millään tavalla. Hän sanoi\nainoastaan, että minä odotettuani luultavasti saisin tietoja postin\nkautta. Mutta se ei minua kylliksi tyydyttänyt, herra Holmes. Minä en\naikonut sallia noin vain petkuttaa itseltäni niin hyvää paikkaa ja kun\nminä kuulin teidän olevan halukkaan auttamaan neuvoa tarvitsevia\nonnettomia, tulin minä suoraa päätä tänne.\"\n\n\"Siinä teitte vallan oikein\", sanoi Holmes. \"Teidän asianne on sangen\nomituinen, ja minä otan mielelläni selkoa asiastanne. Kertomastanne\nhuomaan minä olevan tekeillä jotain vakavampaa kuin miltä se ensi\nsilmänräpäyksellä näyttää.\"\n\n\"Se on kylliksi vakavaa, kun on kadottanut 4 puntaa viikossa.\"\n\n\"Mitä teihin persoonallisesti tulee, niin en minä voi huomata teillä\nolevan mitään valittamisen syytä. Päinvastoin, kiitos tälle\nkummalliselle yhdistykselle, olette te minun ymmärtääkseni noin\nkolmekymmentä puntaa rikkaampi, puhumattakaan niistä tarkoista\ntiedoista, jotka te olette saaneet kaikista A. kirjaimella alkavista\naineista. Te ette ole mitään kadottanut.\"\n\n\"Sitä en minäkään väitä, mutta minä tahdon saada selon niistä, minä\ntahdon tietää, keitä he olivat ja mitä he tarkoittivat tällä pilalla --\njos se oli pilaa. Se oli jokseenkin kallis keksintö, se on maksanut\nheille kolmekymmentäkaksi puntaa.\"\n\n\"Me koetamme ottaa asiasta selon. Mutta ensin pari kysymystä, herra\nWilson. Miten kauan on teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti\nhuomionne ilmoitukseen, ollut teillä?\"\n\n\"Silloin oli hän ollut luonani noin kuukauden ajan.\"\n\n\"Kuinka hän tuli teille?\"\n\n\"Hän vastasi ilmoitukseen.\"\n\n\"Oliko hän ainoa hakija.\"\n\n\"Ei, minulla oli vastauksia koko tusina.\"\n\n\"Miksi te valitsitte hänet?\"\n\n\"Sentähden, että hän oli kätevä ja halpa.\"\n\n\"Hän tuli todellakin puolesta palkasta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Minkänäköinen on tuo Vincent Spaulding?\"\n\n\"Hän on jotenkin pieni ja tanakka, on vikkelä liikkeissään, parraton,\nvaikka hänen täytyy olla yli kolmenkymmenen vuoden. Hänellä on\nvalkoinen, jonkun hapon aikaansaama arpi otsassaan.\"\n\nHolmes liikahti innokkaana tuolissaan.\n\n\"Sitä minä aavistinkin\", sanoi hän. \"Oletteko koskaan huomannut, onko\nhänellä reikiä korvissa?\"\n\n\"On, hän sanoi erään mustalaisen tehneen ne, kun hän oli poikanen.\"\n\n\"Hm\", sanoi Holmes, samalla nojaten takaisin tuoliinsa. \"Onko hän vielä\nteillä?\"\n\n\"Kyllä, minä olen juuri jättänyt hänet kotiin.\"\n\n\"No, tuliko liikkeenne hoidetuksi teidän poissaollessanne?\"\n\n\"Kyllä, minulla ei ole mitään valittamista; aamuisin ei ole koskaan\npaljon tekemistä.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, herra Wilson. Minä sanon teille mielipiteeni asiasta\nparin päivän kuluttua. Tänään on lauantai ja minä toivon päässeeni siitä\nselville jo maanantaihin.\"\n\n\"No, Watson\", sanoi Holmes vieraamme poistuttua, \"miten sinä luulet\nasianlaidan olevan?\"\n\n\"Minä en ymmärrä mitään\", sanoin minä suoraan. \"Se on sangen kummallinen\nhistoria.\"\n\n\"Kuta kummallisempi joku asia on, sitä selvempi se tavallisesti on\",\nsanoi Holmes.\n\n\"Tuollaiset tavalliset rikokset ovat vaikeimmat ymmärtää, niinkuin\ntavallisimmat kasvonpiirteetkin ovat vaikeimmat tuntea. Mutta minun on\noltava sukkela tässä asiassa.\"\n\n\"No, mitä sitten aiot tehdä\", kysäsin minä\n\n\"Polttaa tupakkaa\", sanoi hän. \"Tämä tehtävä vaatii vähintäin kolme\npiipullista ja pyydän, ettet puhu minulle viiteentoista minuuttiin.\"\n\nHän asettui kohdalleen tuoliin, veti polvensa ylös leuan alle ja istui\nsiinä silmät ummessa ja savupiippu hampaissa, muistuttaen enemmän\nkummallista taulua kuin ihmistä. Minä luulin hänen nukkuneen ja olin\nitse juuri nukkumaisillani, kun hän äkkiä kavahti tuolista\npäätöksentehneen miehen ryhdillä ja pani piippunsa uuninlaidalle.\n\n\"Sarasate soittaa St. James Hallissa tänään iltapäivällä\", huomautti\nhän. \"Luuletko sinä Watson sairaittesi tulevan toimeen muutamia tunteja\nilman sinua?\"\n\n\"Minulla ei ole tänään mitään tekemistä. Minulla ei ole koskaan liiaksi\npotilaita.\"\n\n\"Pane sitten hattu päähäsi ja tule! Minä aion ensin mennä Cityyn ja me\nvoimme syödä aamiaisen matkalla. Minä näen ohjelmassa olevan koko\nosaston saksalaista musiikkia, josta minä pidän enemmän kuin\nitalialaisesta ja ranskalaisesta. Se on \"itseensäsulkeutunutta\" ja minä\nhaluan tänään olla itseeni sulkeutunut. Tule nyt!\"\n\nMe ajoimme maanalaista rautatietä Aldersgatelle ja lyhyen kävelyn\nperästä saavuimme Saxe-Coburg squarelle, tuon kummallisen historian\nnäyttämölle, josta olimme aamulla kuulleet. Se oli ahdas, puoleksi\nrappeutunut, neljän likaisen, kaksikerroksisen talorivin ympäröimä tori.\nTaloista oli näköala pieneen, rauta-aidan ympäröimään puutarhaan, jossa\nhuonosti hoidettu nurmikenttä ja muutamat laakeripensaat taistelivat\nankaraa olemassaolontaistelua savuisen ja epäterveellisen ilmanalan\nkanssa. Kolmella, kullatulla, oven päälle asetetulla kuulalla varustettu\nkulmatalo ja siinä ruskeassa nimikilvessä valkoisilla kirjaimilla: Jabez\nWilson, osoitti meille punapään ystävämme liikkeen. Sherlock Holmes\npysähtyi talon eteen ja katseli sitä tarkkaan, pää kallellaan ja silmät\nvälähdellen puoliavoimien silmäluomien alta. Hän meni sitten hitaasti\nalas katua pitkin kulmaan asti ja tarkasteli terävästi taloa. Vihdoin\nmeni hän panttilainaston eteen, löi kepillään muutamia kertoja kovasti\nkatukiviin ja koputti sitten ovelle. Sen avasi heti parraton,\nälykkäännäköinen nuori mies ja pyysi meitä sisään.\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Holmes, \"minä tahdoin vain kysyä teiltä\nlähintä tietä Strandiin.\"\n\n\"Neljäs katu oikealle ja sitten kolmas vasemmalle\", sanoi apulainen\nnopeasti ja sulki oven.\n\n\"Sehän on ovela poika\", sanoi Holmes, ja me menimme matkoihimme.\n\"Muistaakseni on hän järjestyksessä neljäs Lontoon taitavista miehistä\nja rohkeutensa puolesta varmaankin kolmas. Minä tunnen häntä vähän\nennestään.\"\n\n\"On aivan varmaa, että herra Wilsonin liikeapulaisella on iso osa tuossa\npunapäiden yhdistystä koskevassa salaisuudessa\", sanoin minä. \"Minä olen\nvarma, että sinä kysyit tietä ainoastaan nähdäksesi hänet.\"\n\n\"En häntä itseään.\"\n\n\"No, mitä sitten?\"\n\n\"Minä tahdoin nähdä ainoastaan hänen housujensa polvenpäät.\"\n\n\"Ja mitä sinä näit?\"\n\n\"Sitä mitä odotinkin näkeväni.\"\n\n\"Miksi sinä löit kepillä kiviin talon edustalla?\"\n\n\"Hyvä tohtori, tämä on tutkimus- eikä keskusteluaika. Me tunnemme nyt\nSaxe-Coburg squaren. Tarkastakaamme sen takaosassa olevat seudut.\"\n\nKatu, jolle käännyimme kulmasta Saxe-Coburg squaren luota, oli\nsamanlainen vastakohta edelliselle kuin taulun etusivu sen takasivulle.\nSe oli eräs Cityn ja pohjois- ja länsi-Lontoon välisiä pääkatuja.\nAjotietä saartoi tavaton kahdessa rivissä kiitävä ajoneuvovirta, joka\nkulki ylös ja alas päin, ja jalkakäytävät olivat aivan mustanaan\nviliseviä jalkamiesjoukkoja.\n\nOli vaikea käsittää näiden loistavien myymälärivien ja suurien\nliikehuoneustojen todellakin toisella puolen rajoittuvan rappeutuneeseen\nja puolinukkuneeseen toriin, jonka juuri olimme jättäneet.\n\n\"Suo minun nyt katsoa\", sanoi Holmes seisahtuen kulmaukseen, \"minä\ntahdon juuri koettaa muistaa, missä järjestyksessä talot täällä ovat.\nTuntea Lontoo kuin viisi sormea, se on yksi mieliaatteeni, kuten tiedät.\nTuolla on Mortimerin myymälä, sikaarikauppa, sanomalehtikonttori,\nLontoon Coburgbranch ja Suburbanbank, vegetarianiravintola ja Mc\nFarlanen suuri vaunumyymälä. Siten olemme päässeet toiseen kortteliin.\nNyt tohtori, olemme me tehneet työmme ja nyt on meidän aika saada vähän\nvirkistystä. Ottakaamme nyt kuppi kahvia ja voileipä ja sitten lähdemme\nsuoraan musiikkimaailmaan, missä kaikki on suloista ja ihanaa ja täynnä\nsopusointuisuutta eikä mitään punapäitä asioimismiehiä ikävystyttämässä\nmeitä kertomuksillaan.\"\n\nYstäväni oli innostunut musiikkimies, joka itse soitti erinomaisesti ja\nsävelsi myöskin. Koko iltapäivän hän istui mitä täydellisimmässä\ninnostustilassa ja löi hiljaa tahtia pitkillä, ohuilla sormillaan. Hänen\nsuunsa ympärillä leikitteli hymy ja hänen uneksivat silmänsä olivat\naivan toisenlaiset kuin Holmesin urkkijana, jäykkänä, teräväjärkisenä,\nnopeana rikosasiain tutkijana. Hänen omituisessa luonteessaan\nesiintyivät vaihtelevina kaksoisluonteen eri puolet, ja hänen\näärimmäinen tarkkuutensa ja terävyytensä olivat minusta usein\njonkinlaisena vastavaikuttimena noille runollisille ja haaveellisille\nmielentiloille, jotka hänet välistä valtasivat. Hänen luonteensa heiluri\nheitti hänet äärimmäisestä velttoudesta valtavimpaan toimintaan. Minä en\ntiedä hänen koskaan olleen niin jäntevän ja teräväjärkisen kuin monta\npäivää istuttuaan kyttyrässä tuolissaan viuluineen ja\nmielisäveltäjineen. Silloin hän usein alkoi ajaa takaa rikollisia ja\nhänen tavaton huomiokykynsä usein kohosi aina havainnollisuuden rajoihin\nasti, niin että hänen menettelytapaansa tottumattomat tavallisesti\nkatselivat häneen epäilevinä, kuten yli-inhimillisellä ymmärryksellä\nvarustettuun henkilöön. Nähdessäni hänet tuona iltapäivänä St. James\nHallissa sävelten aaltoihin vaipuneena, tunsin minä vaarallisen ajan\nolevan käsissä niillä, joista hän oli nyt päättänyt ottaa selkoa.\n\n\"Sinä tahdot kai nyt mennä kotiisi, tohtori\", sanoi hän ulos tultuamme.\n\n\"Niin, sepä lienee parasta.\"\n\n\"Ja minulla on vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä\nCoburg squaren asia on vakava.\n\n\"Kuinka niin vakava?\"\n\n\"Tässä aiotaan tehdä kamala rikos, mutta minulla on syytä luulla, että\nme ehdimme sen estää. Kun tänään on lauantai, on se sangen vaivaloista.\nMinä tarvitsen sinun apuasi tänä iltana.\"\n\n\"Mihin aikaan päivästä?\"\n\n\"Kello kymmenen.\"\n\n\"Minä olen kello kymmenen Baker Streetillä.\"\n\n\"Se on hyvä. Mutta kuulehan, joku vaara voi asian yhteydessä olla\nmahdollinen, sen vuoksi olisi sinun parasta ottaa revolverisi mukaasi.\"\n\nHän viittasi kädellään ja katosi samalla ihmisjoukkoon.\n\nMinä en luule olevani muita ihmisiä typerämpi, mutta minä tunnen aina\nSherlock Holmesin seurassa ollessani oman tyhmyyteni tunteen\npainostavaksi. Tässä olin minä kuullut, mitä hänkin ja nähnyt samoin.\nHänen sanoistaan selvisi, että hän oli selvillä ei ainoastaan siitä,\nmitä oli tapahtunut, vaan myöskin mitä tapahtuisi, mutta minulle oli\nkoko asia vielä sekava ja kummallinen. Ajaessani kotiini Kensingtoniin\nmietin minä läpeensä koko asian, aina tuon punapään Encyclopedia\nBritannican kopioijan kummallisesta historiasta Saxe-Coburg squarella\nkäyntiin asti ja niihin merkillisiin sanoihin, jotka hän lausui\nerotessamme. Mikä öinen toimitus se oli ja, miksi minun tulisi olla\nasestettu? Mihin me menisimme ja mitä tekisimme? Minä olin saanut\nHolmesilta viittauksen, että tuo parraton panttilainaajan apulainen oli\nvaarallinen mies, joka voisi pelata rohkeaa peliä. Minä koetin ratkaista\narvoitusta, mutta jätin epätoivoisena kokeeni ja päätin unohtaa koko\nasian, kunnes ilta antaisi selvityksen.\n\nKello oli neljänneksen yli yhdeksän kotoa lähtiessäni. Kulin Hyde\npuiston poikki Oxford streetiä myöten Baker streetille. Kaksi hevosta\nseisoi oven edessä ja eteiseen tultuani kuulin minä ylhäältä ääntä,\nAstuessani Holmesin huoneeseen, tapasin hänet vilkkaassa keskustelussa\nkahden herran kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallinen\npoliisiasiamies, ja toinen pitkä, laiha, tumma herra kiiltävine korkeine\nhattuineen ja erinomaisen sopivine takkeineen.\n\n\"Nyt on seurueemme täysilukuinen\", sanoi Holmes ja pantuaan\npäällysnuttunsa napit kiinni otti seinältä raskaan metsästyspiiskansa.\n\"Watson, minä luulen, että sinä tunnet herra Jonesin Scotland Yardista.\nSalli minun esittää sinut herra Merrywaterille, joka tekee meille seuraa\ntämän illan seikkailussa.\"\n\n\"Me kulemme taas parittain, tohtori\", sanoi Jones itsetietoisella\ntavallaan. \"Tämä ystävämme on kummallinen mies saamaan ajon aikaan. Hän\ntarvitsee ainoastaan vanhan koiran otusten pyydystelemiseen.\"\n\n\"Minä toivon vain, ettemme joudu turhanpäiten metsästämään\", sanoi herra\nMerrywater kolkolla äänellä.\n\n\"Te voitte huoletta luottaa herra Holmesiin\", sanoi poliisiasiamies\nnöyränä. \"Hänellä on omat pienet menettelytapansa, jotka, jos hän sallii\nminun sanoa, ovat vain liian teoreettisia ja mielikuvista rikkaita,\nmutta hänestä voi kyllä tulla salapoliisi. Eikä se ole liioteltua, kun\nmyönnän, että hän pari kertaa, kuten Sholton murhassa ja Agran\naarrejutussa oli tullut oikeaa ratkaisua lähemmäksi kuin viralliset\nsalapoliisit.\"\n\n\"Kun te kerran sanotte niin, herra Jones, on asia kunnossa\", sanoi\nvieras kunnioitettavasti, \"mutta minun täytyy tunnustaa, että minä\nkaipaan korttipeliä. Tämä on ensimäinen lauantai\nkahteenkymmeneenseitsemään vuoteen, jolloin minä en saa pelata whistiä.\"\n\n\"Minun luullakseni huomaatte\", sanoi Holmes, \"että te tänä iltana\npelaatte korkeampaa ja mieltäkiinnittävämpää peliä kuin koskaan\nelämässänne olette tehneet. Teillä, herra Merrywater, on panos yli\n30,000 ja teillä, herra Jones, mies, jota te jo kauan olette koettaneet\nsaada kouriinne.\"\n\n\"John Clay, murhamies, murtovaras ja väärentäjä. Hän on sangen nuori,\nherra Merrywater, mutta hän on ammattinsa ensimäisiä ja minä tahdon\nkiinnittää pienet käsirautani mieluummin hänen kuin kenenkään muun\nLontoon rikollisen käsiin. Hän on merkillinen mies, tuo John Clay, hänen\näitinsäisä oli herttua ja hän itse on ollut Etonissa ja Oxfordissa.\nHänen aivonsa ovat yhtä viekkaat kun sormensakin ja vaikka me huomaamme\nhänen jälkiään, mihin hyvänsä käännymmekin, emme koskaan tiedä missä\ntapaamme miehen itsensä. Hän reutoutuu ulos kopista Scotland Yardissa\nyhdellä viikolla ja kerjää seuraavana rahoja Cornwallissa rakentaakseen\nlastenhuoneen. Minä olen ollut hänen jälillään jo vuosikausia, mutta en\nole vielä koskaan häntä nähnyt.\"\n\n\"Minä toivon saavani esitellä hänet tänä iltana teille. Minulla on\nmyöskin ollut pari pientä asiaa John Clayn kanssa, ja olen minä teidän\nkanssanne yhtä mieltä siitä, että hän on ammatissaan ensimäisiä. Mutta\nkello on yli kymmenen ja meidän on aika lähteä. Jos te kaksi otatte\nensimmäisen hevosen, tulen minä Watsonin kanssa toisella.\"\n\nSherlock Holmes ei antanut enää tietoja koko pitkällä matkalla. Hän\nistui takanojassa rattailla ja hyräili iltapäivän konsertissa\nkuulemiamme säveleitä. Me ajoimme loppumattomien katusokkeloiden läpi,\njotka säteilivät kaasuvalossa ja tulimme vihdoin Farrington Streetille.\n\n\"Me olemme nyt perillä\", sanoi ystäväni.\n\n\"Tuo Merrywater on pankinjohtaja ja mieskohtaisesti asianosainen. Minä\nkatsoin myös parhaaksi ottaa Jonesin mukaan. Hän on hyvä mies, vaikkakin\ntyhmeliini ammatissaan. Hänellä on kumminkin eräs suuri hyve; hän on\nurhoollinen kuin verikoira ja hellittämätön ja kovapäinen kuin hummeri,\njos vain hän kerran saa jonkun kynsiinsä.\"\n\nMe olimme tulleet samalle ahdinkokadulle, jossa olimme aamupäivällä, ja\nlähetettyämme pois hevosemme, seurasimme me herra Merrywateria ahdasta\nsolaa myöten erään sivuportin läpi, jonka hän avasi meille. Sisäpuolella\noli kapea käytävä, joka päättyi vahvaan rautaoveen, jonka hän avasi. Me\nmenimme sitten alas kapeita kiviportaita myöten, joka päättyi toiseen\nvieläkin vahvempaan oveen. Herra Merrywater pysähtyi sytyttääkseen\nlyhdyn ja vei meidät sitten kellarille haiskahtavan pimeän käytävän\nläpi, avasi kolmannen oven ja vei meidät suureen huoneeseen tai paremmin\nkellarimaiseen holviin, joka oli täynnä suuria vasuja ja laareja.\n\n\"Teidän kimppuunne ei pääse ylhäältäpäin\", sanoi Holmes nostaen lyhtyä\nja katsellen ympärilleen.\n\n\"Eikä alhaaltakaan päin\", sanoi Merrywater ja iski kepillään useita\nkertoja litteihin lattiakiviin. \"Mitä? Se tuntuu aivan ontolta\", sanoi\nhän ja katsoi kummastuneena meihin.\n\n\"Minun täytyy todellakin pyytää teitä olemaan vähän hiljempaa\", sanoi\nHolmes ankarasti. \"Te olette tehneet jo koko matkamme menestymisen\narvelunalaiseksi. Saanko minä pyytää, että olette hyvä ja istutte jonkun\nlaarin laidalle ettekä sotkeudu koko asiaan.\"\n\nJuhlallisen näköinen herra Merrywater istuutui erään korin päälle\nloukkaantuneen ilme kasvoillaan, sillä aikaa kun Holmes laskeutui\npolvilleen lattialle ja lyhty kädessä alkoi suurennuslasilla tarkasti\ntutkia lattiakivien rakoja. Muutaman sekunnin perästä nousi hän taas\nylös ja pani suurennuslasin taskuunsa.\n\n\"Me saamme odottaa ainakin tunnin\", sanoi hän, \"sillä he tuskin voivat\nryhtyä mihinkään, ennenkuin panttilainaaja on mennyt levolle. He eivät\nsilloin luultavasti kadota minuuttiakaan, sillä kuta aikaisempaan he\nalkavat, sitä parempi aika heillä on pakenemista varten. Me olemme nyt,\nkuten sinä tohtori epäilemättä olet huomannut, erään Lontoon suurimman\npankin haarakonttorin alla kellariholvissa. Herra Merrywater on pankin\njohtaja ja hän voi sanoa sinulle, minkätähden Lontoon rohkeimmat\nrikoksentekijät tällä hetkellä ovat kovasti innostuneet tästä\nkellarista.\"\n\n\"Se on meidän ranskalainen kultamme\", kuiskasi johtaja. \"Meitä on jo\nmonesti varotettu, että se aiotaan anastaa.\"\n\n\"Teidän ranskalainen kultanne.\"\n\n\"Niin, muutamia kuukausia sitten halusimme me vahvistaa kassaamme ja\nlainasimme sen vuoksi 30,000 napoleonia Ranskasta. Nyt tiedetään,\nettemme ole tarvinneet purkaa rahoja esille ja että ne ovat vielä meidän\nkellarissamme. Tämä kori, jonka päällä istun, sisältää 2,000 napoleonia\nhienojen tinapaperiarkkien väliin pakattuina. Kultavarastomme on nykyään\ntavallista suurempi yhdessä haarakonttorissa ja johtajat ovat olleet\nasiasta levottomia.\"\n\n\"Ja se levottomuus oli hyvin perusteltu\", sanoi Holmes. \"Nyt on meidän\naika tehdä pienet suunnitelmamme. Minä odotan asian ratkaisun tulevan\ntunnin sisällä. Sillä aikaa, pelkään minä, täytyy meidän sammuttaa tuo\nlyhty, herra Merrywater.\"\n\n\"Ja istua pimeässä?\"\n\n\"Niin, minä pelkään sitä! Minä otin mukaani kortit luullen, että me\ntasapareja ollen voisimme pelata jonkun pelin whistiä. Mutta minä näen\nvihollisen valmistusten kehittyneen niin pitkälle, ettemme voi enää\npitää tulta. Ensin on meidän kumminkin valittava paikkamme. Ne, joiden\nkanssa olemme tekemisissä, ovat rohkeita miehiä ja vaikka me heidät\nkyllä yllätämme, voivat he vahingoittaa meitä, jollemme ole varovaisia.\nMinä asettaudun tuon korin taa ja teidän täytyy seistä noiden takan.\nHeti kun minä avaan lyhdyn, pitää teidän äkkiä hyökätä roistojen\nkimppuun. Jos he ampuvat, niin älä sinä, Watson, epäile ampuessasi\nvastaan.\"\n\nMinä vedin revolverini vireeseen ja panin sen samaan laariin, jonka\ntaakse olin piiloutunut. Holmes veti varjon lyhdyn yli ja me olimme\npikimustassa pimeydessä -- niin mustassa, etten ollut ennen voinut\nkäsittääkään. Ainoastaan kuumentuneen metallin haju ympärillämme\nmuistutti meitä valon olevan valmiina leimahtamaan ilmi millä hetkellä\nhyvänsä. Minun ärsytetyille hermoilleni oli tuo äkillinen pimeys ja\nkylmänkostea kellari-ilma epämiellyttävä ja painostava.\n\n\"Niillä on ainoastaan yksi paluutie\", kuiskasi Holmes. \"Se on takaisin\ntaloon Saxe-Coburg squaren varrella. Minä toivon teidän tehneen, mitä\npyysin, Jones.\"\n\n\"Minulla on yksi kersantti ja kaksi konstaapelia oven ulkopuolella.\"\n\n\"Sillon olemme me tukinneet kaikki lymypaikat ja meidän täytyy siis olla\nvain hiljaa ja odottaa.\"\n\nMiten pitkältä tuntuikaan aika! Myöhemmin tehtyjen laskujen mukaan\nlienee se ollut vain noin neljänneksen yli tunnin. Ja minusta tuntui\nainakin kuin yö jo olisi kulunut ja päivänkoitto lähellä. Jäseneni\nolivat kankeat ja väsyneet, sillä minä en uskaltanut siirtyä paikaltani,\nmutta hermoni olivat jäykät ja jännitetyt ja kuuloni niin tarkka, että\nminä voin erottaa paksun Jonesin syvemmän ja raskaamman hengityksen\nlaihan pankinjohtajan keveästä hengenvedosta. Paikaltani voin minä nähdä\nlaarin laidan yli lattialle. Äkkiä näin minä valosäteen vilahduksen.\n\nSe oli aluksi vain loistava pilkku kivilattiassa. Sitten se jatkui\nkeltaiseksi linjaksi ja ilman varotusta tai ääntä näytti avautuvan\naukko, josta näkyi käsi. Valkea, melkein naisellinen käsi haparoi\nympäriinsä valon loisteessa. Minuutin ajan tai vähän enemmän oli käsi\nliikkuvine sormineen lattialla, sitten se meni takaisin yhtä nopeasti\nkuin oli tullutkin. Kaikki tuli taas pimeäksi paitsi kivien rakoa\nosottavaa loistavaa viivaa.\n\nMutta sen katoaminen oli vain väliaikainen; äkkiä väännettiin ratisten\nsuuri valkea kivi syrjään. Lattiaan jäi nelikulmainen aukko, josta\nlyhdyn valo virtasi ylös. Reunalla näkyi nyt parraton, poikamainen\nnaama, joka katseli terävästi ympärilleen ja sen jälkeen kohosi aukosta\nhitaasti mies nojaten käsillään aukon laitoihin kunnes toinen polvi oli\nreunaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän aukon reunalla\nja veti ylös toista toveriaan, joka oli yhtä pieni ja laiha kuin hän\nitsekin, kalpeanaamainen ja punatukkainen.\n\n\"Kaikki on selvää\", sanoi hän, \"onko sinulla meisselit ja pussit? Juokse\nhiidessä, Archie, juokse.\"\n\nSherlock Holmes oli juossut esille ja tarttunut kiinni rosvon\nkaulukseen. Toinen sukelsi alas aukkoon ja minä kuulin vaatteiden\nkahinaa, kun Jones tarttui hänen takkinsa liepeeseen. Kynttilän valossa\nvilahti revolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska läjähti\nsamassa voimakkaasti miehen käsille ja pistooli putosi lattialle.\n\n\"Kaikki vastarinta on turhaa, John Clay\", sanoi Holmes lempeästi,\n\"teidän on mahdoton päästä karkuun.\"\n\n\"Minä huomaan sen\", sanoi toinen kylmäverisesti. \"Minä toivon toverini\nolevan turvassa, vaikka olettekin saaneet hänen nuttunsa liepeen.\"\n\n\"Kyllä, kolme miestä odottaa häntä portin ulkopuolella.\"\n\n\"Todellakin. Te näytätte ottaneen asian perusteellisesti. Minun täytyy\nteitä onnitella.\"\n\n\"Ja minun teitä. Teidän punapäinen aatteenne oli uusi ja sangen\nvaikuttava.\"\n\n\"Te saatte kyllä nähdä toverinne sitten myöhemmin\", sanoi Jones. \"Hän\nryömi ketterämmin alas aukosta kuin minä. Olkaa hyvä ja pitäkää kätenne\nesillä, että minä panen niihin käsiraudat.\"\n\n\"Minä pyydän ettette liikuta minua likasilla käsillänne\", huomautti\nvanki käsirautoja kalvosimiin pantaessa. \"Te tiedätte kai, että minulla\non kuninkaallista verta suonissani. Olkaa myös hyvä ja kutsukaa minua\n\"sir\" ja sanokaa minua puhutellessanne: \"olkaa hyvä\".\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä\", sanoi Jones, katsellen häntä halveksivasti.\n\"Tahdotteko nyt olla niin hyvä \"sir\" ja mennä ylös rappuja myöten, jotta\nvoisimme saada hevosen viedäksemme teidän ylhäisyytenne\npoliisiasemalle.\"\n\n\"Se kuuluu paremmalta\", sanoi John Clay masentuneena. Hän kumarsi sangen\nkohteliaasti meille kolmelle Ja läksi rauhallisesti matkoihinsa\nsalapoliisin valvonnanalaisena.\n\n\"Minä en todellakaan tiedä, herra Holmes\", sanoi herra Merrywater\nkellarista noustessaan, \"miten pankki voi kiittää teitä kylliksi ja\npalkita teidän tekonne. Ei ole ollenkaan epäilyksenalaista, että te\nolette keksineet ja täysin tyhjäksi tehneet rohkeimman pankkivarkauden,\nmistä minä ikinä olen kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Minulla oli itselläni John Clayn kanssa kana kynimättä\", sanoi Holmes.\n\"Minulla on ollut muutamia menoja tämän asian takia, ja toivon minä\npankin ne minulle korvaavan. Muuten olen minä enemmänkin kuin palkittu\nsillä kokemuksella, minkä minä olen saanut kuullessani tuon laatuaan\nainoan ja kummallisen jutun punapäiden yhdistyksestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinä ymmärrät, Watson\", sanoi hän myöhemmin istuessamme whiskylasin ja\nsoodaveden ääressä aamupuolella hänen huoneessaan Baker Streetin\nvarrella.\n\n\"Oli vallan selvää jo alusta alkaen, että ainoa tarkotus tuolla\njokseenkin epämääräisellä ilmotuksella punapäiden yhdistyksestä ja\nEncyclopedian kopioimisella täytyi olla saada tuo tylsäjärkinen\npanttilainaaja pois tieltä muutamaksi tunniksi päivässä. Olihan se soma\ntapa tarkotuksen saavuttamiseksi, ja tuskinpahan olisi ollut helppoa\nehdottaa mitään parempaa. Menettelyn ehdotti luultavasti tuo kekseliäs\nClay rikostoverinsa punasen tukan johdosta. Nuo neljä puntaa viikossa\nolivat kiusauksena, jota Wilson ei voisi vastustaa, ja mitäpä se tuntui\ntoisille, joilla oli aikomus hankkia tuhansia. He panevat ilmotuksen,\ntoisella konnalla oli tuo tilapäinen konttori, toinen kehottaa\npanttilainaajaa hakemaan paikkaa ja yhdessä tekevät he miehen poissaolon\nkotoa joka aamupäivä varmaksi. Siitä silmänräpäyksestä asti kun olin\nkuullut kauppa-apulaisen tulleen puolesta palkasta, oli minulla\nselvillä, että hänellä oli joku painava syy saada paikka itselleen.\"\n\n\"Mutta miten sinä voit arvata, mikä tämä syy oli?\"\n\n\"Jos talossa olisi ollut naisia, olisin minä epäillyt tavallista\njokapäiväistä vehkeilyä. Tästä ei kuitenkaan voinut olla kysymys. Miehen\nliike oli pieni, eikä hänen talossaan ollut mitään, joka olisi tarvinnut\nniin laajoja valmistelemisia ja sellaista menoa kuin heidän. Täytyi siis\nolla jotakin ulkopuolella taloa. Mitä se voi olla? Minä ajattelin\napulaisen valokuvaamisintoa ja hänen keksintöään kadota kellariin.\nKellari oli tämän sotkuisen vyyhden pää. Minä tein tiedusteluja tästä\nsalaperäisestä puotilaisesta ja huomasin olevani tekemisissä Lontoon\nrohkeimpien roistojen kanssa. Hän työskenteli jotakin eräässä kellarissa\nuseita tunteja päivässä kuukausien ajat. Mitä se saattoi olla? Minä en\nvoinut ajatella mitään muuta kuin hänen kaivavan jotakin maanalaista\nkäytävää johonkin toiseen taloon.\n\nNiin pitkälle olin minä tullut katsellessamme itse tapahtumapaikkaa.\nMinä hämmästytin sinua lyömällä kepilläni katuun. Minä tutkin jatkuiko\nkellari talon etu- vai takapuolelle. Sitte soitin minä ovelle ja\napulainen avasi toivomukseni mukaan oven. Me olimme jonkun kerran\nkahakoineet keskenämme, mutta emme koskaan nähneet toisiamme. Minä\ntuskin katsoin hänen kasvojaan. Minä vain tahdoin katsoa hänen polviaan.\nSinunkin piti nähdä miten kuluneet ruttuiset ja likaiset ne olivat, ne\npuhuivat tuntikausien kaivotyöstä. Oli vain nyt keksittävä mitä he\nkaivoivat. Minä menin nurkan ympäri, ja huomasin City Suburbanpankin\nhuoneuston tontin koskevan ystävämme tonttiin ja minä tunsin\nratkaisseeni tehtäväni. Sinun mentyäsi konsertin jälkeen kotiisi menin\nminä Scotland Yardiin ja kävin pankin toimitusjohtajan luona sillä\ntuloksella jonka sinä nyt tiedät.\"\n\n\"Ja miten sinä voit tietää niiden murtautuvan kellariin tänä yönä?\"\n\n\"Punapäiden yhdistyksen konttorin sulkeminen oli merkkinä, etteivät he\nenää välittäneet oliko herra Wilson kotona tai ei; toisin sanoen,\nkäytävä oli valmis. Ja olihan heille tärkeää käyttää sitä ennenkuin se\nhuomattiin tai kullat muutettiin muuanne. Lauantai-ilta sopi myös heille\nparemmin kuin mikään muu, sillä heillä oli silloin kaksi päivää\npaetakseen. Sillä perusteella odotin minä heidän tulevan tänä yönä.\"\n\n\"Sinä harkitset asian aivan erinomaisesti\", virkoin minä ihmetellen. \"Se\non koko pitkä ketju ja kumminkin sopii jok'ikinen rengas siihen aivan\nerinomaisesti.\"\n\n\"Se pelastaa minut ikävyydeltäni\", sanoi hän haukotellen.\n\"Valitettavasti tunnen minä sen tulevan päälleni. Koko minun elämäni on\nvain koetusta välttää jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuutta. Nämä\npienet tehtävät ovat minulle siinä apuna.\"\n\n\"Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä\", sanoin minä.\n\nHän kohautti olkapäitään. -- \"Niin, kenties se on jonakin pienenä apuna.\n*Ihminen ei ole mitään -- teot ovat kaikki*, kuten Gustave Flaubert\nkirjoitti George Sand'ille.\"\n\n\n\n"]