Taistelu naisesta

TAISTELU NAISESTA

Kirj.

James Oliver Curwood

Suom. V. M.

Alkuperäinen nimi: "The Alaskan"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

1. luku

Kapteeni Rifle, joka oli harmaantunut ja vanhentunut Alaskan höyrylaivayhtiön palveluksessa, ei ollut kadottanut nuorekkuuttaan vuosien vieriessä. Romantiikka ei ollut kuollut hänessä, eikä se tuli, jonka virittävät pelkkä seikkailunhalu sekä rohkeiden miesten ja mahtavan maan seura, ollut sammunut hänen suonistaan. Hän saattoi vielä nähdä kauneutta, tuntea poikkeuksellisten tilanteiden aiheuttamaa väristystä, ja – aika ajoin – suloiset muistot valtasivat hänet niin tyyten, että eilispäivä näytti tältä päivältä, ja Alaska olijalleen nuori ja vavahdutti maailmaa hurjalla kutsullaan niille, joilla oli rohkeutta tulla taistelemaan sen aarteista ja elää – tai kuolla.

Tänä iltana hänen laivansa jyskyttäessä hiljaa ja laulavasti hänen jalkojensa alla ja keltaisen kuun kiivetessä taivaan laelle Alaskan vuortenhuippujen takaa, hänet täytti outo yksinäisyydentunne ja hän sanoi koruttomasti:

– Tämä on Alaskaa.

Tyttö, joka seisoi hänen vieressään kaidetta vasten nojaten, ei kääntynyt eikä vastannut hetkeen. Kapteeni saattoi nähdä hänen kasvonsa sivulta selväpiirteisinä kuin kameen, ja tässä melkein kirkkaassa valaistuksessa hänen silmänsä olivat suuret ja hehkuivat synkkää tulta, ja hänen huulensa olivat hieman raollaan, ja hänen solakka vartalonsa oli jännityksessä, kun hän silmäili ihmeellistä kuuta, joka loi varjoja suippopäisistä vuorenhuipuista ja ylös korkeuteen, missä utuiset, harmaat pilvet leijailivat kuin välkkyvät verhot.

Sitten tyttö käänsi hiukan kasvojaan ja nyökkäsi. – Niin, Alaskaa, hän virkkoi, ja vanha kapteeni luuli erottaneensa heikon värähdyksen hänen äänessänsä. – Teidän Alaskaanne, kapteeni Rifle.

Kirkkaasta yöstä kumahti heidän korviinsa kaukainen ääni kuin hiljainen ukkosenjyrähdys. Kaksi kertaa aikaisemmin oli Mary Standish kuullut sen, ja nyt hän kysyi: – Mitä se oli? Eihän se voi olla myrskyn enteitä, kun on tällainen kuutamo ja tähdet kimmeltävät noin kirkkaasti taivaalla!

– Jäät ne siellä murtuvat jäätiköstä ja syöksyvät mereen. Olemme Wrangelin salmessa ja hyvin lähellä rannikkoa, neiti Standish. Jos olisi päivä, voisitte kuulla lintujen laulavan. Tätä me nimitämme sisäväyläksi. Minä olen aina nimittänyt sitä maailman merten ihmemaaksi, mutta sittenkin, jos suvaitsette silmäillä ympärillenne, huomaatte minun erehtyneen – sillä olemme miltei yksin tällä puolen laivaa. Eikö se ole todiste? Jos olisin oikeassa, niin nuo miehet ja naiset – jotka tanssivat, lyövät korttia ja juttelevat – olisivat rynnänneet joukolla tänne kaiteelle. Voitteko kuvitella sellaisia ihmisiä? Mutta he eivät pysty näkemään sitä, mitä minä näen, sillä minä olen naurettava vanha hupsu ja muistelen aina menneitä. Oh, tunnetteko tuon tuoksun, neiti Standish – mannermaan kukkien, metsien, vihreiden kasvien hyvän tuoksun? Vaikka se on heikkoa, tunnen sen.

– Niin minäkin.

Hän hengitti syvään raikkaan suloista ilmaa ja kääntyi sitten, niin että seisoi selkä kaidetta vasten, edessään laivan leimuavat valot.

Musiikin sulava poljento tunkeutui hänen korviinsa, hiljaa ja hivelevästi; hän saattoi kuulla tanssijoiden jalkojen liikkeen. Nauru kaikui laivan jyskyttäessä rytmikkäästi, valaistujen ikkunoiden takana äänet kohosivat ja laskivat, ja kun vanha kapteeni katsoi häneen, hänen kasvoillaan oli ilme, jota hän ei kyennyt käsittämään.

Tyttö oli astunut laivaan hyvin omituisesti Seattlessa, yksin ja melkein viime hetkellä – piittaamatta siitä, että hänen takiaan täytyi tehdä poikkeus, vaikka puolisen tusinaa matkustajaa oli jo käännytetty takaisin – sattuma oli ohjannut hänet kapteenin silmien eteen. Epätoivoissaan tyttö oli kääntynyt kapteenin puoleen, ja tämä oli havainnut oudon kauhuntunteen värisyttävän häntä, vaikka hän ulkonaisesti tekeytyi rauhalliseksi. Siitä lähtien oli kapteeni osoittanut hänelle isällistä huomiota, pitäen häntä viisaana ja paljon kokeneena tarkoin silmällä. Ja useammin kuin kerran hän oli pannut merkille tuon etsivän, uhmaavan ilmeen, jolla hän silmäili nyt kajuutan ikkunoihin.

Hän oli kertonut kapteenille olevansa kaksikymmentäkolmevuotias ja matkustavansa sukulaistensa luo Nomeen. Hän oli maininnut eräiden henkilöiden nimiä. Ja kapteeni oli uskonut häntä. Oli mahdotonta olla uskomatta häntä, ja kapteeni oli ihaillut hänen rohkeuttaan, kun hän rikkoi kaikki viralliset määräykset laivaan astuessaan.

Hän oli kaikin puolin miellyttävä ja herttainen. Mutta kokemuksensa perusteella kapteeni käsitti, että tyttö eli kovassa jännityksessä. Hän tiesi, että tämä kävi jonkinlaista kamppailua, mutta kuudenkymmenenkolmen vuoden viisauden ansiosta hän ei antanut tytön havaita, että oli arvannut totuuden.

Hän katseli tyttöä nyt tarkasti tämän huomaamatta. Hän oli hyvin viehättävä vaatimattomalla ja epätavallisella tavalla. Hänessä oli jotakin vastustamattoman kiehtovaa, niihin vanhoihin muistoihin vetoavaa, jotka olivat painuneet niin elävästi kapteenin mieleen. Neiti Standish oli tyttömäisen solakka. Kapteeni oli huomannut, että hänen silmänsä loistivat kauniin kirkkaina ja harmaina auringonpaisteessa, ja hänen erittäin hienot, tummat hiuksensa, jotka sievine kiharoineen muodostivat ihanan kauneudenseppeleen, toivat yksinkertaisuudessaan kapteenin mieleen puritanismin. Välillä kapteeni epäili, saattoiko tyttö olla kaksikymmentäkolmevuotias. Jos tämä olisi sanonut olevansa yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen, hän olisi uskonut helpommin. Mutta kapteenin tehtäviin kuului monien sellaisten seikkojen tarkkaaminen, joita muut eivät tulleet huomanneeksi, ja vaikeneminen.

– Emme ole ihan yksin, neiti Standish sanoi parhaillaan.

– Tuolla on muitakin, ja hän viittasi kevyesti kahteen ihmisolentoon kauempana kaiteen vieressä.

– Vanha Donald Hardwick, Skagwaysta, tokaisi kapteeni. – Ja toinen on Alan Holt.

– Vai niin.

Tyttö katselijalleen vuorille ja hänen silmänsä kimmelsivät kuutamossa. Lempeästi hän kosketti kädellään vanhan kapteenin käsivartta. – Kuunnelkaa, hän kuiskasi.

– Taas murtuu jääröykkiö Vanhasta Jymystä. Olemme hyvin lähellä rannikkoa, ja jäävuoria on pitkin matkaa.

– Entä tuo toinen ääni, kuin tuulenhenkäys näin hiljaisena ja tyynenä yönä! Mitä se on?

– Kuulette sen aina ollessanne hyvin lähellä isoja vuoria, neiti Standish. Sen synnyttää tuhansien virtojen ja purojen vesi, joka syöksyy alas mereen. Aina kun lumi sulaa vuorilla, kuulette tuon laulun.

– Entä tuo mies, Alan Holt, hän huomautti kapteenille. – Hän kuuluu kai olennaisesti kaikkeen tähän?

– Kenties enemmän kuin kukaan muu, neiti Standish. Hän syntyi Alaskassa ennen kuin Nomesta tai Fairbanksista tai Dawson Citystä osattiin uneksiakaan. Se tapahtui vuonna kahdeksankymmentäneljä, luullakseni. Odottakaas, silloin hän olisi nyt –

– Kolmekymmentäkahdeksan, lausui tyttö niin nopeasti, että kapteeni hämmentyi hetkiseksi.

Sitten hän nauraa hohotti. – Olettepa te taitava laskemaan.

Hän tunsi tytön puristavan hänen käsivarttaan tuskin havaittavasti.

– Tänä iltana heti päivällisen jälkeen vanha Donald näki minun istuvan yksinäni. Hän sanoi olevansa ikävissään ja haluavansa puhella jonkun – minun kaltaiseni kanssa. Hän miltei pelotti minua pitkine, harmaine partoineen ja takkuisine hiuksineen. Kummitukset tulivat mieleeni jutellessamme siinä iltahämärässä.

– Vanha Donald kuuluu niille ajoille, jolloin Chilkoot ja White Horse-solat nielivät ihmisiä ja oikea kuolemanpolku vei Summitista Klondikeen, neiti Standish, kapteeni selitteli. – Alaskassa tapaatte monia samanlaisia miehiä. Ja he muistavat. Näette sen heidän kasvoistaan – niiden päivien muiston, jotka ovat menneet.

Neiti Standish antoi päänsä painua hiukan ja katseli merelle. – Entä Alan Holt? Tunnetteko hänet hyvin?

– Harvat tuntevat hänet hyvin. Hän on osa itse Alaskaa, ja välillä olen pitänyt häntä kaukaisempana kuin noita vuoria. Mutta minä tunnen hänet. Koko pohjoinen Alaska tuntee Alan Holtin. Hänellä on porotokkia kaukana Endicott-vuorten toisella puolen ja hän pyrkii aina kauemmas pohjoiseen.

– Hän on kai hyvin rohkea.

– Alaska kasvattaa sankarillisia miehiä, neiti Standish.

– Ja rehellisiä miehiä – miehiä, joihin voi luottaa ja uskoa?

– Niin.

– Kummallista, tyttö sanoi, naurahtaen hereästi, mikä kuulosti kuin linnunliverrykseltä. – En koskaan ennen ole nähnyt Alaskaa, mutta sittenkin on näissä vuorissa jotakin, mikä saa minut tuntemaan ikään kuin olisin nähnyt ne jo aikoja sitten. Minusta tuntuu kuin ne lausuisivat minut tervetulleeksi ja kuin olisin matkalla kotiin. Alan Holt on onnellinen mies. Kunpa minä olisin alaskalainen.

– Ja te olette –

– Amerikkalainen, tyttö lopetti kapteenin lauseen, äänessään odottamatonta, äkkinäistä ironiaa. – Sulatusuunin mitätön tuote, kapteeni Rifle. Olen matkalla pohjoiseen – oppimaan.

– Siksikö vain, neiti Standish?

Kapteenin tyyni ja korostamaton kysymys vaati vastausta. Hänen ystävälliset kasvonsa, joihin monien merellä vietettyjen vuosien helteet ja vihurit olivat uurtaneet vakoja, uhkuivat vilpitöntä huolta, kun neiti Standish kääntyi katsoakseen häntä suoraan silmiin.

– Minun täytyy kysyä sitä, kapteeni sanoi. – Tämän laivan kapteenina ja isällisenä hoivaajananne se on minun velvollisuuteni. Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin – luottamuksellisesti, jos niin haluatte?

Hetkisen tyttö epäröi, sitten hän pudisti hitaasti päätään. – Minulla ei ole mitään kerrottavaa, kapteeni Rifle.

– Mutta sittenkin – te tulitte laivaan kovin oudolla tavalla, hän väitti. – Muistanette, että se tapahtui hyvin epätavallisesti – tilaamatta edeltäkäsin paikkaa, ilman matkatavaroita –

– Unohdatte käsilaukun, muistutti neiti Standish kapteenia.

– Niin, mutta eihän kukaan lähde Pohjois-Alaskaan mukanaan vain käsilaukku, johon mahtuu tuskin liinavaatekertaa, neiti Standish.

– Mutta minä lähdin, kapteeni Rifle.

– Totta kyllä. Ja minä näin teidän tunkeutuvan vahtien ohi kuin pikku villikissa. Se oli ennenkuulumatonta.

– Olen pahoillani. Mutta he olivat typeriä ja heidän ohitseen oli vaikea päästä.

– Vain sattumalta jouduin näkemään koko tapauksen, lapsukaiseni. Muuten laivasäännöt olisivat pakottaneet minut lähettämään teidät maihin. Te olitte peloissanne. Sitä ette voi kieltää. Te pakenitte jotakin!

Kapteeni hämmästyi sitä lapsellisen yksinkertaista vastausta, jonka tyttö antoi hänelle.

– Niin, minä pakenin – jotakin.

Hänen silmänsä olivat kauniin kirkkaat ja pelottomat, ja uudestaan kapteeni tunsi sen kamppailun värähdyksen, jota tyttö parhaillaan kävi.

– Ja te ette halua kertoa minulle, minkä tähden – tai mitä te pakenitte?

– En voi – tänä iltana. Kenties teen sen ennen kuin saavumme Nomeen. Mutta – on mahdollista –

– Mikä?

– Etten koskaan saavu Nomeen.

Äkkiä tyttö tarttui molemmin käsin kapteenin toiseen käteen. Hänen sormensa puristivat sitä, ja puhuen hiukan kiihkeällä äänellä hän painoi sen rintaansa vasten. – Nyt käsitän, kuinka hyvä olette ollut minulle, hän huudahti. – Kertoisin kovin mielelläni, miksi tulin laivaan – sillä tavoin. Mutta en voi. Katsokaa! Katsokaa noita ihmeellisiä vuoria! Hän irrotti toisen kätensä ja viittasi niihin.

– Niiden taakse kauas niiden toiselle puolen kätkeytyy vuosisatojen romantiikka, seikkailut ja salaisuudet, ja lähes kolmekymmentä vuotta olette ollut hyvin lähellä kaikkea sitä, kapteeni Rifle. Kukaan ei tule enää ikipäivinä näkemään mitä te olette nähnyt, tai tuntemaan mitä te olette tuntenut tai unohtamaan, mitä teidän on täytynyt unohtaa. Tiedän sen. Ja kaiken tämän jälkeen, voitteko – tahdotteko – unohtaa sen kummallisen tavan, jolla astuin tähän laivaan? Sehän on niin mitätön pikkuasia mielestänne karkotettavaksi, niin jokapäiväinen, niin merkityksetön, kun sitä perästäpäin ajattelette. Tehkää se, kapteeni Rifle – olkaa hyvä!

Hän painoi kapteenin käden huulilleen niin nopeasti, että tämä tuskin osasi aavistaakaan sitä. Niiden lämmintä kosketusta kesti vain silmänräpäyksen, mutta se teki hänet puhekyvyttömäksi ja neuvottomaksi.

– Rakastan teitä, koska olette ollut niin hyvä minulle, kuiskasi tyttö, ja yhtä nopeasti kuin hän oli suudellut kapteenin kättä, hän riensi pois, jättäen kapteenin yksin kaiteelle.

2. luku

Alan Holt näki tytön solakan vartalon varjostuvan yläkannen salongin avoimesta oviaukosta virtaavaa kirkasta valoa vasten. Hän ei tarkastellut tyttöä eikä kiinnittänyt erikoista huomiota siihen erittäin hurmaavaan näkyyn, jonka tämä muodosti pysähtyessään siihen hetkiseksi kapteeni Riflen luota poistuttuaan. Hänelle merkitsi tyttö vain yhtä niistä viidestäsadasta ihmisatomista, jotka tarjosivat sanomattoman mielenkiintoisen ja eloisan kuvan ensimmäisellä pohjoiseen menevällä laivalla.

Kohtalo oli laivan hovimestarin suosiollisella välityksellä johtanut hänet hiukan lähemmäksi tyttöä kuin muita; siinä kaikki. Kahden päivän ajan oli tytön paikka ruokasalissa ollut saman pöydän ääressä, melkein vastapäätä häntä. Kun tyttö oli jäänyt pois molemmilta aamiaisilta ja kun Alan oli laiminlyönyt kaksi lounasta olivat läheiset paikat ja kohteliaisuus vaatineet heitä vaihtamaan vain kymmenkunta sanaa. Se riitti hyvinkin Alanille. Hän ei ollut luonteeltaan puhelias eikä seurallinen. Hänen vaiteliaisuuteensa kätkeytyi eräänlaista kyynisyyttä. Hän oli hyvä kuuntelija ja verraton luonteiden erittelijä. Muutamat ihmiset, sen hän tiesi, olivat synnynnäisiä puhujia; toiset taas, tasapainon säilyttämiseksi, olivat saaneet taakakseen vaikenemisen. Hänelle ei vaiteliaisuus ollut taakaksi.

Kylmäkiskoiseen ja välinpitämättömään tapaansa hän ihaili Mary Standishia. Tämä oli tyyni ja siksi miellyttävä. Tietysti häneltä ei voinut jäädä huomaamatta Mary Standishin silmien kauneus eikä niitä tummentavien, pitkien silmäripsien kimmeltävä loisto. Mutta ne olivat yksityiskohtia, jotka eivät hurmanneet häntä, ainoastaan miellyttivät. Ja tytön hiukset miellyttivät häntä ehkä vieläkin enemmän kuin hänen harmaat silmänsä, joskaan hän ei piitannut niistä niin paljon, että olisi pohtinut asiaa mielessään. Mutta juuri nämä hiukset kiinnostivat häntä – ei niinkään värinsä kuin sen huolenpidon vuoksi, jota Mary Standish ilmeisesti uhrasi niille, sekä kampaustyylin vuoksi. Hän pani merkille, että ne olivat tummat ja että päivällispöydän valot saivat ne välkähtelemään monivivahteisina. Mutta suurinta myötätuntoa herättivät hänessä sentään silkinhienot hiuskiehkurat. Ne tuottivat hänelle suurta helpotusta, kun hän oli joutunut katselemaan niin monia epäsiistejä leikkotukkia kuusikuukautisen Yhdysvalloissa oleskelunsa aikana. Niinpä hän siis piti Mary Standishista, pääasiassa sen vuoksi, ettei tässä ollut mitään sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä epämiellyttävältä.

Tietystikään hän ei mietiskellyt, mitä tyttö mahdollisesti ajatteli hänestä – hänen levollisista, vakavista kasvoistaan, hänen kylmästä, välinpitämättömästä käyttäytymisestään, hänen melkein intiaanimaisen notkeasta vartalostaan ja siitä ainoasta harmaasta juovasta, joka näkyi hänen tuuheissa, vaaleissa hiuksissaan. Hän ei ollut lainkaan jaksanut syventyä moisiin asioihin.

Luultavasti ei ainoakaan nainen olisi voinut herättää hänen mielenkiintoaan tänä iltana, varsinkaan kun hänellä yleensä ei ollut tapana erikoisesti tarkkailla ihmisiä. Toinen, suurempi kysymys oli vallannut hänet ja kiihdyttänyt häntä aina siitä asti, kun hän oli tuntenut uuden höyrylaivan Nomen koneiden jyskytyksen Seattlessa. Hän oli matkalla kotiin. Ja koti merkitsi Alaskaa. Se merkitsi vuoria, laajoja tundroja, mittaamattomia lakeuksia, joille sivistys ei vielä ollut tunkeutunut meluisana ja hälisevänä. Se merkitsi ystäviä, tähtiä, jotka olivat hänelle tuttuja, hänen porotokkiaan, kaikkea mitä hän rakasti. Sellainen oli hänen reaktionsa hänen vietettyään kuusi kuukautta maanpaossa, kuusi kuukautta yksinäisenä ja lohduttomana kaupungeissa, joita hän oli oppinut vihaamaan.

– En lähde sille retkelle uudestaan – en kokonaiseen talveen – jollei minua viedä väkivalloin, hän puheli kapteeni Riflelle vähän sen jälkeen, kun Mary Standish oli poistunut kannelta. – Eskimon talvi on jokseenkin pitkä, mutta talvi Seattlessa, Minneapolisissa, Chicagossa ja New Yorkissa on pitempi – minulle.

– Tietääkseni teidät oli kutsuttu antamaan lausunto talouskomitealle Washingtonissa.

– Niin, yhdessä Carl Lomenin kanssa, Nomesta. Mutta Lomen oli oikea mies. Hänellä oli neljäkymmentätuhatta poroa Sewardin niemellä, ja heidän täytyi kuunnella häntä. Saamme ehkä toimintaa.

– Ehkä! Kapteeni Rifle rykäisi epäilevästi. – Alaska on odottanut jo kymmenen vuotta uutta komentoa. Epäilen tuleeko puuhistanne mitään. Kun Iowan ja Etelä-Texasin poliitikot todistelevat meille, mitä me voimme saada ja mitä me tarvitsemme 58. leveysasteen pohjoispuolella – no, mitä hyötyä siitä on? Yhtä hyvin voisi Alaska tehdä koko kaupasta lopun!

– Mutta sitä se ei aio tehdä, Alan Holt sanoi samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kova ilme kuutamossa. He ovat ponnistelleet kovasti taivuttaaksensa meidät antautumaan, ja he ovat saaneet jotkut meistä sulkemaan ovensa. Vuonna 1910 meitä valkoisia oli territoriossa kolmekymmentäkuusi tuhatta. Siitä lähtien ovat Washingtonin valtiomiehet karkottaneet alueeltamme yhdeksäntuhatta, neljännen osan väestöstä. Mutta jäljellejääneet ovat parkkiutuneita. Me emme aio istua kädet ristissä, kapteeni. Meitä alaskalaisia on koko joukko, emmekä me pelkää taistelua.

– Tarkoitatte –

– Että meitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti seuraavat viisi vuotta tai selvitettävä koko juttu. Ja sitten kuljetamme miljoonan poronruhoa Yhdysvaltoihin sitä seuraavien viiden vuoden aikana. Kahdessakymmenessä vuodessa viemme viisi miljoonaa. Kaunis tuuma lihaparoneille, vai mitä? Mutta varsin hyödyllinen, luullakseni, niille sadalle miljoonalle amerikkalaiselle, jotka muuttavat laidunmaansa farmeiksi ja kastelulaitoksiksi.

Alan Holt piti toisella kädellään kiinni kaiteesta. – Ennen kuin menin sinne tänä talvena en käsittänyt, kuinka huonolla kannalla asiat ovat, hän sanoi äänessään raudankova sävy. – Lomen on diplomaatti, mutta minä en ole. Minun mieleni tekee taistella, kun näen sellaista – tarttua pyssyyn. Kun satumme löytämään täältä kultaa, he pitävät Alaskaa appelsiinina, joka on imettävä kuiviin niin pian kuin mahdollista, ja kuori on arvoton imemisen päätyttyä. Siinä näette modernia dollarinhimoista amerikkalaisuutta!

– Ettekö te sitten ole amerikkalainen, herra Holt?

Niin hiljaa ja läheltä kuului ääni, että molemmat miehet hätkähtivät. Sitten he kumpikin kääntyivät ja jäivät tuijottamaan. Aivan heidän takanaan seisoi Mary Standish, kuun kullatessa hänen rauhallisia, kauniita kasvojaan.

– Teitte minulle kysymyksen, madam, Alan Holt sanoi, kumartaen kohteliaasti. – En, en ole amerikkalainen. Olen alaskalainen.

Tytön huulet olivat raollaan. Hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat ja säteilevät. – Suokaa anteeksi, että kuuntelin, hän virkkoi. – En mahtanut sille mitään. Minä olen amerikkalainen. Minä rakastan Amerikkaa. Luulen, että rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa – jopa enemmän kuin uskontoani. Amerikkaa, mr Holt. Ei Amerikka merkitse suuriakaan monille amerikkalaisille. Minusta on hauska ajatella, että ensi kerran laskin maihin Mayflowerilla. Siitä johtuu, että nimeni on Standish. Tahdoinkin vain muistuttaa teille, että Alaska on Amerikkaa.

Alan Holt oli hieman hämmästynyt. Tytön kasvot eivät olleet enää tyynen levolliset. Hänen silmänsä säteilivät. Alan Holt tunsi hänen äänessään tukahdutettua intoa, ja hän tiesi, että päivänvalossa olisi saattanut nähdä hänen poskiensa hehkuvan. Hän hymyili eikä voinut täysin estää tätä hymyä paljastamatta kyynisyyttään.

– Entä mitä tiedätte Alaskasta, neiti Standish?

– En mitään, tyttö vastasi. – Mutta sittenkin rakastan sitä. Hän viittasi vuorille. – Kunpa olisin syntynyt niiden keskellä. Te olette onnellinen. Teidän pitäisi rakastaa Amerikkaa.

– Alaskaa, tarkoitatte.

– En, vaan Amerikkaa. Hänen silmänsä uhkuivat leimuavaa uhmaa. Hän ei puhunut arastellen. Hänen tarkoituksensa oli selvä.

Iva kaikkosi Alanin huulilta. Naurahtaen hän kumarsi uudestaan. – Jos minulla on kunnia puhua sen kapteeni Miles Standishin jälkeläisen kanssa, joka siirtyi Atlantin yli Mayflowerilla, ansaitsen moitteen, hän sanoi. – Teidän pitäisi olla pätevä puhumaan amerikkalaisuudesta, jos olettamukseni sukulaisuussuhteistanne on oikea.

– Se on oikea, vastasi tyttö keikauttaen ylpeästi sievää päätään, – vaikka luulen, että vasta myöhemmin olen alkanut käsittää sen merkityksen – ja vastuun. Pyydän vielä kerran anteeksi, että häiritsin teitä. Se ei ollut harkittua. Se oli vain sattumaa.

Hän ei jäänyt odottamaan, että jompikumpi miehistä olisi puhunut, vaan hymyili heille ohimennen ja riensi pois käytävää pitkin.

Soitto oli tauonnut ja rauha alkoi palata hytteihin.

– Merkillinen nuori nainen, Alan huomautti. – Luulenpa, että kapteeni Miles Standishin henki voi ylpeillä hiukan tästä erikoislaatuisesta vesastaan. Hän on isänsä ilmetty kuva, voisin sanoa. Luulisi melkein, että kapteeni Standish nai Priscillan ja että tämä nuori lady olisi eittämätön, joskin jokseenkin odottamaton tulos tästä avioliitosta.

Hänellä oli tapana nauraa omituisesti, ilman muuta havaittavaa huumorin merkkiä kuin lausumansa sanat. Hänen äänensä oli sellainen, ettei siitä voitu erehtyä, ja välillä, kun hän oli ivallisen huvittunut, siinä oli tahatonta pisteliäisyyttä.

Seuraavassa hetkessä Mary Standish oli unohdettu, ja Alan Holt teki kapteenille kysymyksen, joka painoi hänen mieltään.

– Tämän laivan määränpää on jokseenkin epävarma, vai mitä?

– Kyllä – jokseenkin, myönsi kapteeni Rifle. – Tämän jälkeen se rupeaa kulkemaan vain Seattlen ja Nomen väliä. Mutta tällä kertaa menemme sisäväylää Juneauhin ja Skagwayhin ja suuntaamme sitten kulkumme Aleuttien väylälle Cordovan ja Sewardin kautta. Omistajien päähänpisto, jota eivät ole katsoneet tarpeelliseksi selittää minulle. Kenties noilla kanadalaisilla huvimatkailijoilla on jotakin yhteyttä siihen. Laskemme heidät maihin Skagwayssa, mistä he lähtevät Yukoniin White Horse-solan kautta. Mukava retki nykyajan vetelehtijöille, Holt. Muistan vielä –

– Niin minäkin, nyökkäsi Alan Holt silmäillen vuorille, joiden takana risteilivät edellisen sukupolven kultakuumeen synnyttämät kalmantuoksuiset polut. – Muistan. Ja vanha Donald uneksii yhä tuosta hornankattilasta noiden vuorten takana. Tänä iltana hän oli ihan masentunut. Kunpa hän voisi unohtaa.

– Miehet eivät unohda sellaisia naisia kuin Jane Hope oli, kapteeni virkkoi hiljaa.

– Tunsitteko hänet?

– Kyllä. Hän saapui tänne isänsä kanssa minun laivallani. Siitä tuli kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta viime syksynä, Alan. Pitkä aika, vai mitä? Ja kun katselen Mary Standishia ja kuulen hänen äänensä –. Hän epäröi, ikään kuin olisi aikonut paljastaa salaisuuden, ja lisäsi sitten: – En voi olla ajattelematta sitä tyttöä jonka puolesta Donald Hardwick taisteli ja voitti tuossa White Horsen kuolemanloukossa. Kovin ikävää, että tytön täytyi kuolla.

– Hän ei ole kuollut, Alan sanoi. Tylyys oli kadonnut hänen äänestään. – Hän ei ole kuollut, hän toisti. – Se onkin surullisinta. Donaldille hän on yhtä elävä olento vielä tänä päivänä kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetkisen kuluttua kapteeni tokaisi: – Hän puheli tänään iltapäivällä Donaldin kanssa, Alan.

– Neiti kapteeni Miles Standish, kai tarkoitatte?

– Niin. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä huvittaa teitä.

Alan kohautti olkapäitään. – Ei mitään. Minusta hän on mitä erinomaisin nuori nainen. Haluatteko sikarin, kapteeni? Aion jaloitella hieman. Minulle tekee hyvää seurustella parkkiintuneiden miesten kanssa.

He molemmat sytyttivät sikarinsa samalla tulitikulla, ja Alan lähti omille teilleen, kun taas kapteeni suuntasi askelensa hyttiään kohti.

Peräkannella tupakkahuoneen takana Alan pysähtyi ja karisti tuhkan sikaristaan kaiteen yli. Pieni kolmihenkinen ryhmä seisoskeli lähellä häntä, ja hän tunsi heidät nuoriksi, vasta korkeakoulusta päässeiksi insinööreiksi, jotka matkustivat työskentelemään Sewardista Tananaan vievälle hallituksen radalle. Yksi heistä puhui parhaillaan, ensimmäisen seikkailunsa synnyttämän innostuksen valtaamana.

– Sanon sen teille, hän puhui, – etteivät ihmiset tiedä Alaskasta sitä, mitä heidän pitäisi tietää. Koulussa meille opetetaan, että se on ikuinen jääkaappi täynnä kultaa ja että se on joulupukin päämaja, koska porot asustavat siellä. Ja aikuiset ajattelevat samaan tapaan. Mutta – hän hengähti syvään, – se on yhdeksän kertaa suurempi kuin Washingtonin osavaltio, kaksitoista kertaa isompi kuin New Yorkin osavaltio ja ostimme sen Venäjältä tuskin neljällä sentillä hehtaarilta. Jos panette sen Yhdysvaltojen päälle, olisi Juneaun kaupunki Floridan St. Augustinessa ja Unalaska olisi Los Angelesissa. Se osoittaa, kuinka suuri se on, eikä maamme maantieteellisenä keskuksena ole Omaha tai Sioux City, vaan eittämättä San Francisco Kaliforniassa.

– Hyvä, poikaseni, kuului rauhallinen ääni ryhmän takaa. – Maantieteen tuntemuksenne on oikea. Ja lisäksi teidän pitäisi opettaa kansallenne, että Alaska sijaitsee vain noin kuuden peninkulman päässä bolshevikkien Siperiasta ja että bolshevikit lähettävät Alaskaan sähkösanomia, joissa kehottavat kansaamme nousemaan kapinaan Washingtonin hallitusta vastaan. Olemme pyytäneet Washingtonista joitakin kiväärejä ja miehiä suojelemaan Nomea, mutta siellä nauretaan meille. Tajuatteko opetuksen?

Alanin, joka tähän asti oli puolittain huvittuneena seurannut keskustelua, valtasi nyt kiihkeä mielenkiinto. Hän katsahti laihaan, harmaapartaiseen vanhukseen, joka oli puhunut, mutta ei tuntenut tätä. Ja kun tämä mies, joka näytti varjomaiselta, vanhalta hylyltä kuutamossa, kääntyi poistuakseen, hän sanoi samalla matalalla, levollisella äänellä hyvin selvästi: – Ja jos tahdotte huolehtia Alaskan eduista, teidän pitäisi kehottaa hallitustanne hirttämään muutamia sellaisia miehiä kuin John Graham, poikaseni.

Kuullessaan tämän nimen Alan tunsi verensä äkkiä kuohahtavan. Vain yhtä miestä maailmassa hän vihasi leppymättömästi, ja se mies oli John Graham. Hän aikoi juuri lähteä ottamaan selvää vieraasta, jonka sanat olivat saaneet nuoret insinöörit hetkeksi ällistymään, kun hän havaitsi solakan hahmon itsensä ja tupakkahuoneen ikkunoista virtaavan valon välissä. Siinä oli Mary Standish. Hänen kasvoistaan Alan näki, että hän oli kuullut nuoren insinöörin ja vanhan harmaaparran sanat, mutta nyt hän katsoi Alaniin. Eikä Alan voinut muistaa nähneensä koskaan ennen sellaista ilmettä naisen kasvoilla. Se ei ollut pelästynyt. Se ilmaisi pikemmin kauhua, joka johtuu paremminkin ajattelusta ja henkisistä kuin ulkonaisista seikoista. Sillä hetkellä se suututti Alan Holtia. Jo toisen kerran oli tyttö osoittanut liian suurta halua sekaantua asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. Niinpä Alan virkkoi jonkin askelen päässä seisoskeleville vaienneille nuorukaisille:

– Hän erehtyi, hyvät herrat. John Grahamia ei pitäisi hirttää. Se olisi liian armeliasta.

Sitten hän jatkoi matkaansa, nyökäten heille ohi mennessään. Mutta tuskin hän oli kadonnut heidän näkyvistään, kun hänen takaansa kuului nopeita askeleita, ja tytön käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.

– Herra Holt. Sallikaa –

Alan pysähtyi tuntien, ettei tytön sormien heikko puserrus vaikuttanut lainkaan epämieluisalta. Neiti Standish epäröi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, niin hänen sormenpäänsä vain hipaisivat Alanin käsivartta. Hän silmäili rannikolle, niin että Alan saattoi nähdä hetkisen vain hänen hienot, säteilevät hiuskiharansa. Sitten hän katsoi suoraan Alania silmiin samalla kun uhmaava välähdys leimahti hänen harmaiden silmiensä syvyydestä.

– Olen laivalla yksin, hän sanoi. – Minulla ei ole täällä ainoatakaan ystävää, haluaisin nähdä paljon ja kysellä. Tahtoisitteko te ... auttaa minua hiukan?

– Tarkoitatteko ... että saattaisin teitä?

– Kyllä, jos niin haluatte. Tuntisin oloni mukavammaksi. Alan suutahti ensin, mutta tilanteen hullunkurisuus teki sitten häneen vaikutuksen, ja hän ihmetteli tytön pohjatonta vakavuutta. Tämä ei hymyillyt. Hänen silmänsä olivat hyvin totiset ja hyvin rauhalliset, mutta samalla hyvin suloiset.

– Kun esitätte pyyntönne tuolla tavoin, en mitenkään voi kieltäytyä, Alan sanoi. – Mitä taas tulee kysymyksiin – kapteeni Rifle voi luultavasti antaa teille parempia vastauksia kuin minä.

– En haluaisi vaivata häntä, neiti Standish vastasi. – Hänellä on liian paljon ajateltavaa. Ja te olette yksin.

– Kyllä, aivan yksin. Eikä minulla ole paljonkaan ajateltavaa.

– Tiedättehän, mitä tarkoitan, herra Holt. Ehkä ette voi ymmärtää minua tai ette yritäkään. Mutta minä olen matkalla uuteen maahan ja haluan intohimoisesti kuulla tuosta maasta niin paljon kuin mahdollista ennen kuin saavun sinne. Tahtoisin selvyyttä moniin asioihin. Esimerkiksi –

– Niin.

– Miksi te puhuitte äsken John Grahamista sillä tavoin? Mitä se toinen mies tarkoitti sanoessaan, että Graham olisi hirtettävä?

Hänen kysymyksensä oli kiihkeän vilpitön, mikä hämmästytti hetken Alania. Neiti Standish oli irrottanut otteensa Alanin käsivarresta ja hänen solakan vartalonsa näytti vallanneen kiihkeä jännitys, kun hän odotti vastausta. He olivat hiukan kääntyneet, niin että Alan näki kuutamossa selvästi hänen miltei liljamaisen valkeat kasvonsa. Hienoine, kiiltävine hiuksineen, kalpeine kasvoineen ja kirkkaine silmineen tyttö teki hänet hetkiseksi sanattomaksi, samalla kun hänen aivonsa koettivat ankarasti työskennellen selvittää ja ymmärtää, miksi hän vastoin tahtoaankin tunsi mielenkiintoa tyttöä kohtaan. Sitten hän hymyili ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä loistaa.

– Oletteko koskaan nähnyt koirien tappelevan?

Tyttö epäröi, ikään kuin koettaen muistella, ja hän värisi hiukan. – Olen kerran.

– Mitä tapahtui?

– Koira oli minun – pikku koira. Sen kurkku raadeltiin – Alan Holt nyökkäsi. – Aivan niin. Ja juuri samoin tekee John Graham Alaskalle, neiti Standish. Hän on koira – hirviö. Kuvitelkaa miestä, jolla on takanaan suunnaton rahamahti ja joka ottaa tehtäväkseen ryöstää uuden maan rikkaudet ja orjuuttaa se omien halujensa ja kunnianhimoisten valtiollisten pyyteidensä alaiseksi. Juuri niin tekee John Graham rahavaltaistuimeltaan Yhdysvalloista. Sellaista on hänen rahallinen avustuksensa, piru hänet periköön! Rahaa – ja mies vailla omaatuntoa. Mies, joka näännyttäisi nälkään tuhansia, miljoonia ihmisiä saavuttaakseen päämääränsä.

Mies, joka sanan kaikissa merkityksissä on murhaaja –

Neiti Standishin terävä huudahdus keskeytti hänet. Tytön kasvot olivat melkeinpä entistäänkin kalvenneet ja Alan Holt näki hänen painavan äkkiä käsillään rintaansa. Ja hänen silmiensä ilme toi vanhan, ivallisen hymyn Alanin huulille.

– Kas niin, olen taas loukannut puritaanisuuttanne, neiti Standish, hän sanoi hiukan kumartaen. – Vedotakseni herkimpiin tunteisiinne minun täytyy kai pyytää anteeksi vannomistani ja sitä, että sanoin toista ihmistä murhaajaksi. No hyvä, teen sen. Ja nyt – jos teitä huvittaa käyskennellä laivalla –

Kunnioittavan välimatkan päästä nuo kolme nuorta insinööriä katselivat Alania ja Mary Standishia, kun nämä astelivat kantta pitkin.

– Hiivatin sievä tyttö, eräs heistä sanoi syvään huoahtaen. – En koskaan ole nähnyt tuollaisia hiuksia ja silmiä –

– Istun saman pöydän ääressä kuin hekin, keskeytti toinen. – Olen toisena hänestä vasemmalla, mutta hän ei ole lausunut minulle edes kolmea sanaa. Ja tuo hänen seurassaan oleva kaveri on kuin labradorilainen jääpuikko.

Ja Mary Standish sanoi parhaillaan: – Tiedättekö, herra Holt, kadehdin noita nuoria insinöörejä. Tahtoisin olla mies.

– Minäkin toivon, että olisitte, myönsi Alan ystävällisesti. Silloin Mary Standishin sievään suuhun tuli hetkiseksi tyly ilme, vaikka Alan ei huomannut sitä. Hän nautti sikaristaan ja kauniista ilmasta.

3. luku

Alan Holt oli mies, jota muut miehet katsoivat kahteen kertaan. Naisten laita oli toisin. Hän oli, joskaan ei sanan ainoassa merkityksessä, naisten mies. Hän ihaili heitä epämääräisesti, ja hän oli valmis taistelemaan heidän puolestaan tai kuolemaan heidän puolestaan, miten kulloinkin vaadittiin. Mutta hänen tunteensa perustui yksinomaan järkeen. Hänen ritarillisuutensa oli syntynyt ja kehittynyt vuorilla ja tasangoilla, eikä se ollut missään yhteydessä siihen teeskenneltyyn paloon, joka kehittyy sivistyksen pehmeämmässä ja ylellisemmässä ilmapiirissä. Yksinäisyydessä vietetyt vuodet olivat lyöneet häneen leimansa. Pohjolan miehet, jotka lukevat kasvojen juonteita, käsittivät, mitä ne merkitsivät. Mutta vain silloin tällöin saattoi joku nainenkin käsittää jotakin. Jos jollakin määrätyllä hetkellä olisi uhannut suuri, ulkoapäin tuleva vaara, olisivat naiset sentään vaistomaisesti kääntyneet avuttomuudessaan Alan Holtin tapaisen miehen puoleen.

Hänessä oli huumorintajua, minkä vain harvat etuoikeutetut olivat saattaneet todeta. Vuoret olivat opettaneet hänet nauramaan ääneti. Hänelle merkitsi hymähdys samaa kuin toisille raju ilonpurkaus, ja hän saattoi riemuita rajattomasti ilman, että hänen kasvoillaan olisi näkynyt väräystäkään. Mutta hänen hymynsä ei kuvastanut aina hilpeitä ajatuksia. Oli aikoja, jolloin se ilmaisi toisenlaisia mietteitä voimakkaammin kuin sanat.

Koska hän käsitti ja tunsi varsin hyvin oman olemuksensa, huvitti nykyinen tilanne häntä. Hän ei voinut olla näkemättä, kuinka suuresti neiti Standish oli erehtynyt arvostelussaan valitessansa hänet, verrattuna siihen huumaavaan riemuun, jota hän olisi voinut vallan helposti herättää, jos olisi valinnut kumppanikseen iltaseikkailulleen jonkun noista nuorista insinööreistä. Hän hymähti. Ja kun Mary Standish kuuli tämän hauskaa mielialaa ilmaisevan hillityn äänen, hän keikautti päätään kuin lintu, kuten Alan oli huomannut hänen tekevän jo kerran aikaisemmin, kapteeni Riflen seurassa. Mutta neiti Standish ei puhunut mitään, vaan tarttui rauhallisesti Alan Holtin käsivarteen ikään kuin olisi saanut taisteluhaasteen.

Kun he olivat kävelleet puoli kierrosta kannen ympäri, alkoi Alan tajuta, että tämä kaikki olikin varsin hupaisaa. Tytön käsi ei ainoastaan koskettanut hänen käsivarttaan; se oli painautunut siihen luottavasti ja itse tyttö oli niin lähellä häntä, että kun hän katsahti alas, tämän kiiltävät hiuskiharat olivat vain muutamien senttien päässä hänen kasvoistaan. Tytön läheisyys sekä pehmeä käden puristus hänen käsivarressaan järkyttivät hänen kylmäkiskoisuuttaan.

– Ei se ole lainkaan ikävää, Alan Holt sanoi vilpittömästi. – Itse asiassa suorastaan nautin, kun saan vastata kysymyksiinne, neiti Standish.

– Oh! Alan Holt tunsi solakan pikku vartalon jäykistyvän hetkiseksi. – Ajattelitteko – ehkä, että voisin olla vaarallinen?

– Hiukan. Minä en ymmärrä naisia. Yleensä pidän heitä Jumalan parhaana ihmetyönä. Yksilöinä en välitä heistä paljoakaan. Mutta te –

Neiti Standish nyökkäsi hyväksyvästi. – Olette kovin ystävällinen. Mutta teidän ei tarvitse sanoa, että minä olen muka toisenlainen kuin muut. Minä en ole. Kaikki naiset ovat samanlaisia.

– Mahdollisesti – paitsi hiuksiinsa nähden.

– Pidättekö minun kampauksestani?

– Kovasti.

Alan Holt hämmästyi tätä myönnytystään siinä määrin, että puhalsi sikaristaan sankan savupilven salaiseksi vastalauseeksi.

He olivat tulleet uudestaan tupakkahuoneen kohdalle. Se oli uutuus Nomella. Tämä laiva oli suorastaan verraton Alaskan vesillä avaroine tiloineen, hyvine keittiöineen ja seurusteluhuoneineen, joka oli järjestetty sen toiseen päähän sellaisia naishenkilöitä varten, jotka istuivat mielellään miestensä seurassa, kun nämä polttelivat sikaria päivällisen jälkeen.

– Jos tahdotte kuulla Alaskasta ja nähdä sen asukkaita, niin pistäytykäämme sisälle, ehdotti Alan. – En tiedä parempaa paikkaa. Pelkäättekö savua?

– En. Jos olisin mies, niin tupakoisin.

– Ehkäpä tupakoitte?

– En. Kun rupean tupakoimaan, niin leikkaan hiuksenikin lyhyiksi, jos suvaitsette.

– Se olisi rikos, Alan vastasi niin vakavasti, että hämmästyi taas itseään.

Seurusteluhuoneessa oli kaksi kolme naishenkilöä seuralaisineen, kun he astuivat sinne. Suunnattoman suuri huone, joka käsitti kolmasosan peräkannesta, oli sinisenä tupakansavusta. Ryhmä miehiä pelasi korttia pyöreiden pöytien ääressä. Kaksi kertaa suurempi joukko istui juttelemassa pikku ryhmissä, kun taas toiset kävelivät edestakaisin matoilla peitettyä lattiaa pitkin. Jotkut olivat vaipuneet uneen, mikä sai Alanin katsahtamaan kelloonsa. Sitten hän havaitsi Mary Standishin tarkastelevan lukemattomia myttyjä, taitavasti kokoonkäärittyjä villapeitteitä, joita oli joka taholla. Yksi niistä oli Maryn jalkojen juuressa. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä.

– Mitä näillä tehdään? hän kysyi.

– Meillä on liiaksi kuormaa, Alan selitti. – Alaskalaisilla höyrylaivoilla ei ole sellaisia välikannen matkustajia kuin yleensä laivoissa. Köyhyys ei pakota pohjoiseen meneviä käyttämään välikantta. Voitte aina tavata siellä pari miljonääriäkin. Useimmat näistä ihmisistä, jotka näette täällä, levittävät peittokäärönsä, kun käyvät unisiksi, ja paneutuvat pitkäkseen lattialle. Oletteko koskaan nähnyt jaarlia?

Hän katsoi nyt velvollisuudekseen selitellä, kun oli tuonut tytön tänne sisälle, ja kiinnitti hänen huomiotaan kolmanteen pöytään vasemmalla. Kolme miestä istui sen ääressä.

– Tuo mies, joka katsoo meihin päin, tuo, jolla on väsähtäneet kasvot ja vaaleat viikset, on jaarli – olen unohtanut hänen nimensä, selitti Alan. – Hän on oikea eränkävijä, vaikkei näytä siltä. Hän aikoo mennä ampumaan karhuja Kadiakin saarelle ja nukkuu lattialla. Heidän takanaan oleva ryhmä, viidennessä pöydässä on Treadwellin kaivosmiehiä, ja tuo mies, jonka näette nojaavan seinään puolinukuksissa, tuo jonka poskiparta ulottuu melkein vyötäisille asti, on Rynnistys Smith, samaisen George Carmackin entinen kumppani, joka löysi kultaa Bonanza-joelta vuonna yhdeksänkymmentäkuusi. Carmackin lapion kolahdus ensimmäiseen kultakimpaleeseen oli ääni, joka kajahti ympäri maailman, neiti Standish. Ja tuo mies, jolla on takkuinen poskiparta, oli rikkain mies Bonanzassa, lukuunottamatta Skookum Jimiä ja Taglish Charlieta, kahta siwah-intiaania, jotka olivat Carmackin mukana, kun löytö tehtiin. Jos romantiikka huvittaa teitä, niin voin lisätä, että hän oli rakastunut Belinda Mulrooneyhin, rohkeimpaan naiseen, joka on tullut pohjoiseen.

– Missä suhteessa hän oli rohkea?

– Hän tuli nähkääs yksin miesten maahan, ilman että hänellä olisi ollut ketään puolustajanaan, päätettyään koota rikkauksia kuten muutkin. Ja hän kokosi. Niin kauan kuin yksikin Dawsonin parkkinahkaa on elossa, elää Belinda Mulrooneyn muisto.

– Hän osoitti mihin nainen pystyy.

– Niin, mutta vähän myöhemmin hän osoitti, kuinka mieletön nainen voi olla, neiti Standish. Hänestä tuli Dawsonin rikkain nainen. Sitten tuli mies, joka esiintyi kuin mikäkin kreivi, Belinda meni naimisiin hänen kanssaan ja he matkustivat Pariisiin. Finis, luulemma. Mutta jos hän olisi mennyt naimisiin tuon Rynnistys Smithin kanssa, jolla on iso poskiparta –

Hän ei lopettanut lausettaan. Kuutisen askelen päästä heistä oli muuan mies noussut pöydästä ja katsoi heihin. Hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista, jollei oteta lukuun hänen julkeaa katsettaan, kun hän tuijotti Mary Standishiin. Näytti siltä kuin mies olisi tuntenut hänet ja loukannut häntä tahallaan tuolla häpeämättömällä tuijotuksellaan. Sitten hänen suunsa vetäytyi äkkiä irveen; hän kohautti kevyesti olkapäitään ja kääntyi pois.

Alan katsahti nopeasti seuralaiseensa. Tytön huulet olivat puristuneet yhteen ja hänen poskensa hehkuivat punaisina. Vaikka Alanin veri kiehui, hän ei voinut olla havaitsematta, kuinka kauniiksi suuttumus teki tytön.

– Jos sallitte minun poistua hetkiseksi, virkkoi Alan levollisesti, – menen vaatimaan selitystä.

Maryn käsi tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

– Älkää tehkö sitä, Mary pyysi. – Olette kovin ystävällinen ja juuri sellainen mies, jonka voidaan odottaa vaativan hyvitystä moisesta loukkauksesta. Mutta olisi mieletöntä kiinnittää siihen huomiota. Eikö teistäkin?

Vaikka hän koetti puhua rauhallisesti, hänen äänensä värisi, ja Alania hämmästytti värin nopea katoaminen hänen kasvoiltaan, jotka kävivät omituisen kalpeiksi.

– Kuten tahdotte, Alan vastasi nyökäyttäen päätään melkein kylmästi. – Mutta jos olisitte sisareni, neiti Standish, en sallisi tuollaista vaatimatta hyvitystä.

Hän tarkasteli vierasta, kunnes tämä poistui kannelle.

– John Grahamin miehiä, hän sanoi. – Kuulemma nimeltään Rossland. Hän on matkalla pohjoiseen vallatakseen koko lohikalastuksen. He tyrehdyttävät sen täydelleen kahdessa vuodessa. Ihmeellinen voima tuolla saastaisella tavaralla, jota sanomme rahaksi, vai mitä?

Äkkiä hän vaikeni. – Kas niin – jaarittelen tällaista, vaikka minun pitäisi puhella teille hauskemmista ja huvittavammista asioista, hän pyyteli anteeksi. – Emmeköhän lähde alakannelle?

– Tai raikkaaseen ilmaan, ehdotti Mary Standish. – Pelkään, että tämä savu tekee pääni kipeäksi.

Alan tajusi tytössä tapahtuneen muutoksen eikä pitänyt sitä yksinomaan huonon ilman aiheuttamana. Rosslandin selittämättömän törkeä käyttäytyminen oli häirinnyt häntä pahemmin kuin hän oli myöntänytkään, tuumi Alan.

– Tuolla alhaalla, mitä voisimme nimittää varsinaiseksi välikanneksi, on joukko tlinkit-intiaaneja ja kesy karhu. Ettekö haluaisi nähdä niitä? Alan kysyi, kun he olivat tulleet ulos. – Tlinkit-tytöt ovat maailman kauneimpia intiaaninaisia, ja siellä alhaalla on kaksi, jotka ovat – tuota – harvinaisen hyvännäköisiä, sanoo kapteeni.

– Ja hänen avullaan olen jo tutustunut heihin, Mary nauroi hiljaa. – Kolo ja Haidah ovat tyttöjen nimet. He ovat suloisia ja pidän heistä. Söin aamiaista heidän kanssaan tänä aamuna jo aikoja ennen kuin te olitte herännyt.

– Mitä hittoa! Ja siitäkö johtui, ettette ollut aamiaispöydässä? Ja edellisenä aamuna –

– Huomasitteko minun poissaoloni? Mary kysyi vakavana.

– Minun oli vaikeaa olla näkemättä tyhjää tuolia. Sitä paitsi nuori insinööri kiinnitti kai huomiotani siihen tuumimalla, olitteko sairastunut.

– Oh!

– Hän on hyvin kiinnostunut teistä, neiti Standish. Minusta on hauskaa katsella, kun hän kiduttaa silmiään vilkuillessaan teihin. Olen ajatellut, että tekisin hyvän työn, jos vaihtaisin paikkaa hänen kanssaan.

– Jossa tapauksessa teidän silmänne eivät tietystikään kärsi.

– Luultavasti eivät.

– Eivätkö ne ole koskaan kärsineet?

– Luullakseni eivät.

– Esimerkiksi katsellessanne tlinkit-neitosia.

– En ole katsellut heitä.

Mary kohautti hiukan olkapäitään.

– Oikeastaan minun olisi pidettävä teitä hyvin ikävänä ihmisenä, herra Holt. Mutta te olette nyt minusta poikkeuksellinen. Ja siksi suorastaan pidän teistä. Saattaisitteko minut hyttiini? Se on numero kuusitoista, tällä kannella.

Mary asteli Alanin rinnalla, pitäen vain sormenpäillään hänen käsivarrestaan. – Mikä on teidän huoneenne numero? hän kysyi.

– Kaksikymmentäseitsemän, neiti Standish.

– Tällä kannellako?

– Niin.

Vasta sitten, kun tyttö oli sanonut hyvää yötä, levollisesti ja kättään tarjoamatta, pälkähti Alanin päähän, kuinka tutunomaisia tämän viimeiset kysymykset olivat olleet. Hän rykäisi. Hänen mieleensä juolahti äkkiä monia asioita, kun hän kiersi vielä pari kertaa kannen ympäri hitaasti kävellen. Sitten hän meni hyttiinsä ja rupesi silmäilemään papereita, jotka oli jätettävä Juneauhin. Ne olivat muistiinpanoja, joissa selostettiin hänen ja Carl Lomenin esiintymistä talouskomitean edessä Washingtonissa.

Puoliyön maissa hän sai työnsä loppuun. Hän sammutti valon ja jäi katselemaan pienestä avoimesta ikkunasta. Hän kuuli vain laivan hiljaisen jyskeen, kun se matkasi hitaasti viimeisestä solasta Frederickin salmeen. Laivassa vallitsi vihdoinkin hiljaisuus. Kuu kumotti suoraan taivaan laelta, luomatta enää vuorten varjoja, ja sen sumean valokehän ulkopuolella oli maailma mustaa. Tästä pimeydestä Alan saattoi erottaa epäselvästi Kupreanovin saaren, joka kohosi suunnattoman suurena, tummana möhkäleenä. Ja tuntiessaan ne vaarat, jotka väijyivät tuskin laivanlevyisissä salmissa, hän ihmetteli miksi kapteeni Rifle oli valinnut tämän väylän sen sijaan, että olisi ohjannut Decision-niemen ympäri. Hän tunsi, että maa oli nyt kauempana, mutta Nome jyskytti eteenpäin töräyttäen torveaan tuon tuosta, ja hänen sieraimiinsa tunkeutui vesikasvien raikas tuoksu ja hän hengitti syvään metsien hyvää hajua, jota virtaili sekä idästä että lännestä.

Äkkiä hän erotti hitaasti läheneviä askeleita. Ne tuntuivat epäröiviltä, sitten ne etenivät uudestaan; hän kuuli hillityn äänen, miehen äänen – ja siihen vastasi naisen ääni. Vaistomaisesti hän vetäytyi askelen taaksepäin ja seisoi näkymättömänä pimeässä. Ääniä ei kuulunut enää. Vaiteliaina käveli pari henkilöä hänen ikkunansa ohitse, ja kuutamossa hän näki heidät selvästi. Toinen oli Mary Standish. Mies oli Rossland, joka oli niin julkeasti tuijottanut tyttöön tupakkahuoneessa.

Hämmästys valtasi Alanin. Hän sytytti lampun ja hankkiutui levolle. Hänellä ei ollut vähintäkään halua vakoilla enempää Mary Standishia kuin Grahamin asiamiestäkään, mutta hän oli syntymästään asti vihannut petosta ja vehkeilyä ja se, mitä hän oli nähnyt, sai hänet vakuutetuksi siitä, että Mary Standish tiesi Rosslandista enemmän kuin oli hänelle uskotellut. Tyttö ei ollut valehdellut hänelle. Hän ei ollut sanonut mitään – paitsi että oli estänyt häntä vaatimasta anteeksipyyntöä. Ilmeisesti tyttö oli käyttänyt häntä hyväkseen, mutta muuten ei tämän asioilla ollut mitään tekemistä hänen tehtäviensä kanssa. Kenties Mary Standish ja Rossland olivat joutuneet riitaan ja hieroivat nyt sovintoa. Varsin luultavaa, tuumi Alan. Hän teki typerästi ajatellessaan lainkaan koko asiaa.

Sitten hän sammutti lamppunsa ja paneutui vuoteeseen. Mutta häntä ei nukuttanut nimeksikään. Oli hauska lojua vuoteessa, velttona selällään, laivan täristessä tasaisesti hänen allaan, ja kuunnella sen vakaata jyskytystä. Ja oli hauskaa ajatella, että hän oli matkalla kotiin. Kuinka sietämättömän pitkiltä nuo seitsemän kuukautta olivat tuntuneet kaupunkielämässä! Ja kuinka hän oli kaivannut kaikkia, jotka joskus oli tuntenut – vieläpä vihollisiaankin!

Hän sulki silmänsä ja kuvitteli kotia, joka oli vielä tuhansien kilometrien päässä – rannattomia tundroja, Endicottvuorten sinertäviä ja purppuranhohteisia kukkuloita ja "Alanin aluetta" niiden juurella. Kevät teki siellä tuloaan, ja lämmintä oli tundroilla ja eteläisillä rinteillä, ja vaivaispajujen silmut alkoivat pompahdella kuoristaan kuin jyvät vakkasesta.

Hän rukoili Jumalaa, että nämä kuukaudet olisivat olleet suotuisia hänen väelleen – hänen alueensa väelle. Ero oli tuntunut pitkältä, varsinkin kun rakasti heitä niin kuin hän. Hän oli varma, että Tautuk ja Amuk Toolik, hänen kaksi pääpaimentaan huolehtivat asioista yhtä hyvin kuin hän itsekin. Mutta paljon saattoi tapahtua seitsemässä kuukaudessa. Nawadlook, hänen kaukaisen kuningaskuntansa pikku kaunotar, ei ollut kunnossa hänen lähtiessään. Alan oli huolissaan hänestä. Edellisten talvien keuhkotulehdus oli jättänyt jälkensä tyttöön. Ja Keok, Nawadlookin kaunis kilpailijatar! Hän hymyili pimeässä miettiessään, mihin suuntaan Tautukin välillä toivottomalta näyttänyt rakkausjuttu oli kehittynyt. Sillä Keok oli pieni sydänten murskaaja, joka jo kauan oli iloinnut Tautookin kärsimysten kustannuksella. Pahatapainen arkkienkeli, mietti Alan hymähtäen – mutta hänen vuokseen kannatti miehen uhmata kuolemaa, jos suonissa virtasi pisarakin mustaa verta! Hänen paimenensa olivat epäilemättä voineet hyvin. Kymmenestätuhannesta päästä kannatti jo ylpeillä –

Äkkiä hän pidätti henkeään ja kuunteli. Joku oli tullut hänen ovelleen ja pysähtynyt. Kaksi kertaa hän oli kuullut askeleita ulkoa, mutta molemmilla kerroilla ne olivat menneet ohitse. Hän nousi istualleen, ja hänen vuoteensa vieterit natisivat hänen allaan. Sitten hän kuuli liikettä, nopeaa, juoksevaa liikettä – ja hän sytytti lampun. Hetkistä myöhemmin hän aukaisi oven. Siellä ei ollut ketään. Pitkä käytävä oli tyhjä. Mutta sitten – matkan päästä – hän kuuli, kuinka toinen ovi avattiin ja suljettiin hiljaa.

Juuri sillä hetkellä hänen silmänsä osuivat valkoiseen, rutistuneeseen esineeseen lattialla. Hän sieppasi sen käteensä ja vetäytyi huoneeseensa. Se oli naisen nenäliina. Ja hän oli nähnyt sen aikaisemmin. Hän oli ihaillut sen reunapitsejä illalla tupakkahuoneessa. Oli varsin kummallista, hän ajatteli, että hän löysi sen nyt oveltaan.

4. luku

Muutamaksi minuutiksi löydön jälkeen Alanin täytti uteliaisuuden ja pettymyksen sekainen tunne – ja eräänlainen närkästys. Epäilys, että hänet aiottiin sekoittaa juttuun vastoin hänen omaa tahtoaan, ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Ilta oli ollut rattoisa eräässä suhteessa. Tosin hän olisi voinut viettää aikansa hauskemmin muistelemalla Rynnistys Smithin kanssa menneitä aikoja tai keskustelemalla englantilaisen jaarlin kanssa Kodiakin karhuista tai lyöttäytymällä sen tuntemattoman harmaaparran seuraan, joka oli lausunut mielipiteensä John Grahamista. Mutta hän ei pahoitellut hukkaamiaan tunteja eikä pitänyt Mary Standishia syypäänä niiden menettämiseen. Itse asiassa vain nenäliina harmitti häntä.

Toisen kerran hän kömpi vuoteeseensa. Hän vaipui uneen ajatellen Keokia ja Nawadlookia ja alueensa väkeä. Jokin selittämätön voima oli lahjoittanut hänelle arvaamattoman kalliin kyvyn nähdä hauskoja unia, ja Keok näytti varsin todelliselta hilpeine hymyineen ja vekkulimaisine kasvoineen, ja Nawadlookin suuret, lempeät silmät loistivat kirkkaampina kuin hänen lähtiessään. Hän näki Tautukin, joka oli synkkämielinen kuten aina Keokin sydämettömyyden takia. Tautuk hakkasi rumpua, josta lähti omituisia kalahduksia, ja niiden tahdissa Amuk Toolik esitti karhutanssia, Keokin taputtaessa käsiään säteilevän ihastuneena. Unessaankin Alan hymähti. Hän tiesi, mitä parhaillaan tapahtui, että samalla kun Keokin silmät olivat kavenneet naurusta, ne kertoivat hänen nauttivan Tautukin mustasukkaisuudesta. Tautuk oli aivan uskomattoman typerä. Se oli asian huvittava puoli. Ja hän löi hurjasti rumpuaan, kulmat niin vihaisissa rypyissä, että hänen silmänsä olivat melkein ummessa, Keokin nauraessa täyttä kurkkua.

Juuri tällöin Alan aukaisi silmänsä ja kuuli vahtivuoron viimeisen kellonkalautuksen. Oli vielä pimeätä. Hän sytytti valon ja katsoi kelloaan. Tautukin rummutus oli kuuluttanut vahtivuoron kahdeksaa lasia, kellon ollessa neljä aamulla. Avoimesta ikkunasta virtaili meren ja maan tuoksua ja sen mukana viileää ilmaa, jota Alan hengitti täysin siemauksin oikoillessaan jäseniään muutamien minuuttien ajan heräämisensä jälkeen. Se pani hänen verensä liikkeelle kuin viini, ja hän nousi ylös rauhallisesti ja pukeutui, polttaen paksua sikarinpätkää, jonka oli laskenut syrjään yöllä. Vasta pukeuduttuaan hän huomasi nenäliinan pöydällä. Vaikka sen ilmestyminen oli tuntunut tärkeältä vielä joku tunti sitten, hän ei vaivannut enää aivojaan sitä ajattelemalla. Tyttö oli ollut hiukan huolimaton, siinä kaikki. Hän palauttaisi sen. Koneellisesti hän pisti rypistyneen kangaspalasen takkinsa taskuun ennen kuin astui kannelle.

Hän oli aavistanut saavansa olla yksin. Käytävä oli autio. Aamun aavemaisen valkeassa sumussa hän näki tyhjät tuolirivit ja perämiehen hytissä himmeästi palavat valot. Aasialainen monsuunituuli ja Japanin merivirrasta tulviva lämpö olivat tuoneet aikaisen kevään Alexander-saaristoon, ja toukokuu oli näpistänyt aimo lailla kesäkuun kukoistavasta nuorteudesta. Usva- ja sumupilvet verhosivat laaksoja, ja ohuen savun tavoin ne vyöryivät alas vuorten rinteitä mereen, niin että laivan, joka pujotteli niiden keskitse, täytyi hapuilla eteenpäin kuin pimeässä ryömivän lapsen.

Hän nojasi kaiteen yli, puhaltaen savupilven sikaristaan. Hän kaipasi kipeästi työhönsä. Juneau, Skagway ja Cordova eivät merkinneet hänelle mitään, paitsi että ne olivat Alaskaa. Hän kaipasi kauemmas pohjoiseen, laakeille tundroille ja ripeään työhön, joka odotti häntä siellä. Hänen verensä kuohui riemusta, kun hän tiesi nyt varmasti pääsevänsä sinne, eikä hän siksi ollutkaan pahoillaan siitä, että oli viettänyt seitsemän ikävää kuukautta Yhdysvalloissa. Hän oli nähnyt omin silmin, että se päivä läheni, jolloin Alaska pääsisi oikeuksiinsa. Kultaa! Hän naurahti. Kullalla oli viehätyksensä, romantiikkansa, vetovoimansa, mutta mitä oli kaikkien vuorten kulta sen paljon suuremman rinnalla, jota hänkin oli rakentamassa! Hänestä tuntui kuin hänen etelässä kohtaamansa ihmiset olisivat ajatelleet vain kultaa kuullessaan, että hän oli Alaskasta.

Aina kultaa – ensiksi sitä, ja sitten jäätä, lunta, loputtomia pitkiä öitä, alastomia erämaita ja louhikkoisia vuoria, jotka synkkinä kohosivat ikuisten rajuilmojen runtelemassa maassa, missä ihmiset taistelivat rikkauksista ja missä vain voimakkaimmat jäivät henkiin. Juuri kulta oli ollut Alaskan turmiona. Kun ihmiset ajattelivat sitä, he muistelivat vain entisiä kultakuumeenpäiviä, Chilkootia, White Horsea, Dawsonia ja Circle Cityä. Romantiikka ja loisto ja kuolleiden miesten kohtalot olivat imeytyneet heidän vereensä. Mutta nyt he alkoivat uskoa. Heidän silmänsä alkoivat avautua. Jopa hallituskin alkoi herätä havaittuaan, että St. Elias-vuoresta pohjoiseen rakennettavaan rautatiehen sisältyi muutakin kuin lahjomista. Washingtonin senaattorit ja kongressiedustajat olivat kuunnelleet vakavasti häntä ja eritoten Carl Lomenia. Ja lihaparonit, kaikkein viisaimmat, olivat yrittäneet ostaa hänet ja tarjonneet kokonaisen omaisuuden Lomenin neljästäkymmenestätuhannesta porosta Sewardin niemimaalla! Se oli todistuksena heräämisestä. Ehdottomana todistuksena.

Hän sytytti uuden sikarin ja hänen ajatuksensa kohdistuivat hälvenevän sumun halki edessä avautuvaan laajaan maahan.

Hän ei kuullut enää laivan tärinää. Se oli hänen taisteluaan, ja aivot ja lihakset jännittyivät siihen ikään kuin se olisi vaatinut tuossa tuokiossa ruumiillisia ponnistuksia. Ja hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä tuossa kamppailussa, vaikka hänen täytyisi uhrata siinä henkensä. Muutamien muiden kanssa hän näyttäisi maailmalle, etteivät pohjolan miljoonien hehtaarien laajuiset puuttomat tundrat olleet maapallon raukkoja rajamaita. He asuttaisivat ne, ja niin sanotuilla karuilla mailla kuuluisi suunnattomien porolaumojen jalkojen töminä, kuten karjalaumat eivät koskaan olisi tömisyttäneet Amerikan tasankoja. Hän ei ajatellut sitä raha-aarretta, jonka hän löytäisi tuon menestyksen kultaaman sateenkaaren päästä, mikä kangasti hänen mielessään. Rahaa, rahaa sinänsä hän vihasi.

Laivankellon helähdys herätti hänet siitä alitajuisesta taistelusta, johon hän mielikuvituksessaan oli syöksynyt. Ja lievästi häiritsevä tunne kulki nyt hänen lävitseen, kun hän havaitsi itsetiedottomasti kietoneensa pikku nenäliinan taskussa sormiensa ympäri. Hän veti sen esille ja teki pikaisen liikkeen, ikään kuin heittääkseen sen mereen. Sitten hän rykäisi osoittaakseen, kuinka mieletöntä se olisi ollut, työnsi nenäliinan taskuunsa ja lähti astelemaan hitaasti laivan keulapuolelle.

Katsellessaan kohoavaa sumua hän tuumiskeli millainen hän olisi nyt, jos hänellä olisi ollut sellainen sisar kuin Mary Standish. Tai yleensä omaisia, vaikkapa – vain setä tai pari, jotka olisivat ajatelleet hänen parastaan. Hän muisti elävästi isänsä, mutta ei ihan niin hyvin äitiään, koska tämä oli kuollut, kun hän oli kuuden vuoden ikäinen, isä taas hänen ollessaan kaksikymmenvuotias. Juuri hänen isänsä kohosi kaiken muun yläpuolelle, kuten vuoret, joita hän rakasti. Isä pysyisi aina hänen muistissaan, innostaen häntä, kehottaen häntä, rohkaisten häntä elämään miehen tavoin, taistelemaan kuin mies ja kuolemaan viimein pelottomana. Sillä tavoin oli vanhempi Alan Holt elänyt ja kuollut.

Mutta hänen äitinsä, jonka kasvoja ja ääntä hän tuskin muisti enää monien menneiden vuosien jälkeen, oli hänelle pikemmin pyhä muisto kuin todellinen ihmisolento. Eikä hänellä ollut ollut sisaria eikä veljiä. Usein hän oli ajatellut haikein mielin sitä, ettei hänellä ollut veljeä. Mutta sisar ... Hän rykäisi paheksuvasti tälle mietteelle. Sisar olisi merkinnyt kytkeytymistä sivistyneeseen maailmaan. Kaupunkeihin, luultavasti. Vieläpä Yhdysvaltoihin. Ja orjallista elämää, jota hän inhosi. Hän antoi täyden arvon rajattomalle vapaudelleen. Joku Mary Standish, vaikkapa tämä olisi hänen sisarensa, johtaisi surkeaan loppuun. Hän ei voinut kuvitella Mary Standishin eikä kenenkään muunkaan hänen kaltaisensa naisen saattavan elää yhdessä Keokin ja Nawadlookin sekä hänen muun väkensä kanssa keskellä tundroja. Ja tundrat olisivat aina hänen kotinaan, koska hänen sydämensä asusti siellä.

Hän oli kävellyt perämiehen hytin ympäri ja kohtasi äkkiä kummallisen, tuoliin lysähtäneen ihmisolennon. Se oli Rynnistys Smith. Kirkkaammassa valossa, mikä johtui sumun hälvenemisestä, Alan näki, ettei mies nukkunut. Hän pysähtyi, ilman että toinen olisi huomannut häntä. Rynnistys oikoili jäseniään, örähtelijä nousi ylös. Hän oli pieni mies, ja hänen komean pörröinen, punainen, kasteen kostuttama partansa oli niin rehevä, ettei jättiläisenkään olisi tarvinnut sitä hävetä. Hänen päänsä kellerrän ruskeine hiuksineen, jotka olivat takkuiset kuten hänen partansakin, lisäsivät pään merirosvomaista vaikutusta, mutta ruumiin muissa osissa ei ollut paljonkaan sellaista, mikä olisi herättänyt kauhua ihmissydämissä. Jotkut hymyilivät häntä katsellessaan.

Kun Alan näki tänä aamuna Rynnistys Smithin, ei tämä ollut enää White Horsen ja Dawson Cityn välisten seutujen taitavin pyssymies. Innokkaasti hän muisteli vanhoja aikoja, jolloin hän oli ypö yksin lyönyt Liukas Smithin ja tämän rosvojoukkueen – aikoja, jolloin Rynnistys Smithin siirtyminen uusille kentille merkitsi rynnistystä hänen peräänsä, jolloin hänen nimensä mainittiin samassa hengenvedossa kuin George Carmackin ja Alec McDonaldin ja Jerome Chuten ja jolloin satakunta Curley Monroen ja Joe Barretin tapaista miestä suuntasi tiensä hänen kompassinsa mukaan. Hänen yksinäisyydessään, kun hän seisoi siinä aamuhämärissä, oli jotakin traagista. Oltuaan kaksikymmentä kertaa miljonäärinä, Rynnistys Smith oli jälleen puilla paljailla. Alan tiesi sen.

– Hyvää huomenta, hän sanoi niin odottamatta, että pikku mies käännähti ympäri nopeasti kuin villikissa, muistoa menneiltä taistelupäiviltä. – Miksi niin yksin, Rynnistys?

Rynnistys virnisti. Hänellä oli leikkivät, siniset silmät, syvällä kuopissa kuin airedarelaisella ja silmäkulmien alla, joiden karvat olivat vieläkin takkuisemmat ja sekaisemmat kuin hänen partansa. – Mietiskelen tässä, hän sanoi, – kuinka mieletöntä raha on. Hyvää huomenta, Alan!

Hän nyökkäsi ja hykerteli hykertelemistään, katsellen hälvenevää sumua, ja Alan näki hänen olevan entisellä leikkisällä tuulellaan, mikä aina oli ollut Rynnistyksen viimeisenä tukena, kun hän joutui kovaan ahdinkoon. Alan siirtyi lähemmäksi ja pysähtyi hänen viereensä, niin että heidän olkapäänsä hipaisivat toisiinsa, kun he kumartuivat kaiteen yli.

– Alan puheli Rynnistys, – monesti en saa hyviä päähänpistoja, mutta nyt olen hautonut erästä kunnon tuumaa koko yön. Minä en ole unohtanut Bonanzaa, oletko sinä?

Alan pudisti päätään. – Niin kauan kuin yksikin alaskalainen elää, ei Bonanzaa unohdeta, Rynnistys.

– Minä kokosin sieltä miljoonan, ihan Carmackin löydön vierestä – mutta menetin kaikki myöhemmin, vai mitä?

Alan nyökkäsi sanomatta mitään. – Mutta se ei ollut mitään Gold Run-joen rinnalla, tuolla puolen vedenjakajan, Rynnistys jatkoi miettivästi. – En ole unohtanut vanhaa Alec MacDonaldia, skottilaista, oletko sinä, Alan? Vuoden yhdeksänkymmenenkuuden pyykkiin veimme seitsemänkymmentä säkkiä tuodaksemme ne takaisin kultaa täynnä, eikä meiltä jäänyt tyhjäksi kuin kolmekymmentä. Yhdeksänsataatuhatta dollaria yhdessä ainoassa pesussa, ja se oli vain alkua. No, minä menetin jälleen kaikki. Ja vanha Alec joutui myöhemmin puille paljaille. Mutta hänelle jäi sievä vaimo. Muuan tyttö Seattlesta. Minun täytyi ruveta ruokapalkalle.

Hän vaikeni hetkiseksi, sivellen kosteaa partaansa, kun huomasi auringon ensimmäisten ruusunpunaisten sateiden tunkeutuvan sumun läpi heidän ja näkymättömien vuorenhuippujen väliltä.

– Viisi kertaa sen jälkeen tein löydön ja hukkasin kaikki, hän sanoi hiukan pöyhkeillen. – Ja taas olen puilla paljailla!

– Tiedän sen, Alan myönsi.

– Minulta riistettiin joka ikinen sentti siellä Seattlessa ja Friscossa, Rynnistys naurahti hieroen iloisesti käsiään, – ja sitten minulle ostettiin lippu Nomeen. Hemmetin hienosti tekivät, vai mitä arvelet? Eivät olisi voineet olla siivompia. Tiesin, että sillä Kopfilla oli sydän paikallaan. Siksi uskoinkin rahani hänelle. Ei se ollut hänen syynsä, että hän kadotti ne.

– Ei tietystikään, Alan yhtyi.

– Ja olen kovasti pahoillani, kun tulin ampuneeksi häntä sen vuoksi. Olenpa tosiaan.

– Tapoitko hänet?

– En aivan. Merkitsin hänet leikkaamalla hänen toisen korvansa Chink Holleranin paikassa. Hyvin ikävää. En ajatellut silloin, kuinka kauniisti hän teki ostaessaan minulle lipun Nomeen. Tein sen harkitsematta, hetken vihanpuuskassa. Hän teki minulle hyvän työn tyhjentäessään taskuni, Alan. Sen hän teki, totta vie! Et käsitä, kuinka vapaata ja mukavaa ja kaunista kaikki on, ennen kuin olet tyhjä mies. Hän hymyili ja hänen kummalliset kasvonsa näyttivät melkein poikamaisilta tiheän parran takaa, ja sitten hän huomasi juron ilmeen Alanin silmissä ja suupielissä. Hän tarttui tämän käsivarteen ja ravisti sitä.

– Alan, tarkoitan totta! hän selitti. – Juuri siksi pidän rahaa turhana tavarana. Ei minua tee onnelliseksi rahan kuluttaminen. Sen löytäminen – vuoriin kätkeytyvän kullan – se panee vereni virtaamaan nopeasti kuvussani. Kun olen sitä löytänyt, en oikein tiedä, miten sen käyttäisin. Tahdon päästä pennittömäksi. Jollen pääse, tulen laiskaksi ja lihavaksi, ja joku uudenaikainen tohtori leikkaa minut ja minä kuolen. Ne leikkaavat aimo lailla siellä Friscossa, Alan. Eräänä päivänä tunsin kipua, ja ne tahtoivat leikata jotakin sisästäni. Ajatteles, miten miehelle voi käydä, kun on saanut rahaa!

– Tarkoitatko todella, mitä sanot, Rynnistys?

– Kautta elämäni, tarkoitan. Minua kolottaa vain siksi, että kaipaan kirkasta taivasta, Alan. Vuoria. Ja tuo keltainen metalli tulee olemaan pelitoverinani kuolemaani asti. Joku ottanee minut Nomessa ruokapalkalle.

– Eikö mitä, Alan sanoi äkkiä. – Ei, jos se minusta riippuu. Rynnistys, minä tarvitsen sinua. Sinun on lähdettävä kanssani Endicott-vuorten seuduille. Minulla on siellä kymmenentuhatta poroa. Maa ei kuulu kenellekään, ja siellä me voimme tehdä mitä ikinä haluamme. Minä en kaipaa kultaa. Minä etsin toisenlaista tavaraa. Mutta arvelen, että Endicott-vuoristossa on yllin kyllin tuota sinun keltaista pelitoveriasi. Se on uusi maa. Sinä et ole koskaan nähnyt sitä. Jumala yksin tietää, mitä sieltä voit löytää. Tuletko?

Leikkisä pilke oli kadonnut Rynnistyksen silmistä. Hän tuijotti Alaniin.

– Tulenko minä? Alan, aikooko pentu ruokkia emäänsä? Tutki minua. Kysy minulta. Toista se kaikki uudestaan.

Miehet löivät kättä. Hymyillen Alan nyökkäsi itäänpäin. Viimeinen sumupilvi hälveni juuri nopeasti. Alaskan louhikkoisten vuorijonojen huiput kuvastuivat jälleen pilvettömän taivaan sineä vasten ja aamuaurinko säkenöi ruusunpunaisena ja kullanhohteisena niiden lumisilla huipuilla. Myös Rynnistys nyökkäsi. Sanoja ei kaivattu. He molemmat ymmärsivät, ja sen elämän vavahdus, jota he rakastivat, siirtyi toisesta toiseen, kun he puristivat toistensa käsiä.

5. luku

Aamiaisaika oli puoliksi kulunut, kun Alan astui ruokasaliin. Hänen pöytänsä ääressä oli vain kaksi tyhjää tuolia. Toinen oli hänen omansa. Toinen Mary Standishin. Heidän kummankin samanaikainen poissaolonsa vaikutti melkein ärsyttävän tahalliselta, pälkähti hänen päähänsä ensiksi. Istuutuessaan hän nyökkäsi hilpeä pilkahdus silmissään, kun huomasi nuoren insinöörin ilmeen. Se oli sekä kateellinen että moittiva, ja lisäksi Alan oli varma siitä, että nuori mies esiintyi tietämättään kiihtyneesti. Hän söi entistään tyytyväisempänä ja huvitetumpana viinimarjojaan tajutessaan tämän tosiasian. Hän muisteli nuoren miehen nimeä. Se oli Tucker. Tämä oli sileäkasvoinen, voimakas, miellyttävännäköinen nuorukainen. Ja tyhminkin olisi arvannut totuuden, tuumi Alan itsekseen. Nuori insinööri oli tavallista ihastuneempi Mary Standishiin: hän oli rakastunut. Alan ei tehnyt mitään uutta keksintöä. Hän päätti niin pian kuin mahdollista korjata sen ikävän erehdyksen, ettei heidän pöydässään ollut toimitettu yleistä esittelyä, ja saattaa nuo kaksi toistensa seuraan. Sellainen esittely vapauttaisi hänet epäilemättä tietystä velvollisuudesta, johon hänet oli kahlehdittu vastoin omaa tahtoa.

Niin hän koetti ajatella. Mutta päätöksestään huolimatta hän ei voinut karkottaa mielestään vastapäistä tyhjää tuolia. Sitä ei voitu tehdä olemattomaksi, ja kun muut tuolit tyhjenivät niiden omistajien poistuessa pöydästä, askarrutti tuo vastakkainen tuoli yhä häntä. Tähän aamuun asti se oli ollut samanlainen kuin kaikki muutkin tyhjät tuolit. Nyt se kiusasi häntä itsepintaisesti, vaikka hän ei lainkaan pitänyt siitä, että hänelle muistutettiin niin järkkymättömästi edellisestä yöstä sekä Mary Standishin ja Grahamin asiamiehen Rosslandin kohtauksesta kahdentoista aikaan yöllä.

Hän jäi viimeisenä istumaan pöydän ääreen. Tucker, joka oli viivytellyt, toivoen saavansa nähdä Mary Standishin, nousi paikaltaan viimeisten kahden mukana. Nämä toiset olivat jo astuneet ulos ruokasalongin ovesta, kun nuori insinööri pysähtyi. Alan, joka tarkasteli häntä, näki hänen kasvojensa äkkiä muuttuvan. Seuraavassa hetkessä hän sai siihen selityksen. Mary Standish tuli sisälle. Tämä meni Tuckerin ohitse näyttämättä edes huomaavan häntä ja nyökäytti päätään kylmäkiskoisesti Alanille istuutuessaan pöytään. Hän oli hyvin kalpea. Alan ei nähnyt jälkeäkään siitä raikkaasta väristä, joka oli kaunistanut Maryn poskia edellisenä iltana. Kun Mary Standish taivutti hiukan päätään, järjestellen pukuaan, leikittelivät auringonsäteet hänen hiuksillaan, ja Alan tuijotteli niihin Maryn kohottaessa silmiään. Ne olivat kylmän kauniit, hyvin rehelliset ja tyynet.

– Nukuitteko hyvin, neiti Standish? hän kysyi kohteliaasti.

– En ensinkään, Mary vastasi niin vilpittömästi, että Alanin vakaumus alkoi horjua. – Koetin poistaa puuterilla mustat renkaat silmieni ympäriltä, mutta pelkään, etten onnistunut. Siksikö kysyitte?

Alan piti nenäliinaa kädessään. – Nyt näen teidät ensi kerran aamiaisella. Pidin varmana, että olitte nukkunut hyvin. Onko tämä teidän, neiti Standish?

Alan katsoi tyttöä kasvoihin, kun tämä otti käteensä rypistyneen kangaspalan. Tuossa tuokiossa Mary hymyili. Hymy ei ollut teennäistä. Se ilmaisi mielihyvää, ja Alan tunsi pettymystä, kun ei havainnut noilla kasvoilla pienintäkään hämmentymisen merkkiä.

– Se on minun nenäliinani, herra Holt. Mistä löysitte sen?

– Hyttini oven edestä vähän jälkeen keskiyön.

Alan mainitsi yksityiskohdat melkein törkeän tarkasti. Hän toivoi sanojensa vaikuttavan jollakin tavoin. Mutta ne eivät tehonneet lainkaan, paitsi että hymy väreili Maryn huulilla hiukan kauemmin, ja hänen kirkkaiden silmiensä syvyydestä välähti iloinen pilkahdus. Hänen suora katseensa oli viaton kuin lapsen, ja kun Alan tarkasteli häntä, hän ajatteli lasta – mitä kauneinta lasta – ja tunsi arvostelleensa tyttöä niin kovin väärin, että hän nousi seisoalleen ja teki jäykän kumarruksen.

– Kiitän teitä, herra Holt, Mary sanoi. – Voitte kuvitella, kuinka kiitollinen olen teille, kun mainitsen, että minulla on mukanani täällä laivassa vain kolme nenäliinaa. Ja tästä pidin eniten.

Mary tutki ruokalistaa, ja poistuessaan Alan kuuli hänen tilaavan tarjoilijalta hedelmiä. Alanin veri kuohui, mutta sitä ei näkynyt hänen kasvoistaan. Hänet täytti epämiellyttävä tunne, kun hän astui ryhdikkäästi ulos ovesta, että Mary katseli häntä. Hän ei silmännyt taakseen. Jotakin oli hänessä vialla, ja hän tiesi sen. Tämä tytöntypykkä suloisine hiuksineen ja kirkkaine silmineen oli heittänyt roskajyväsen hänen tavallisen itsensä tyydyttävästi toimivaan koneistoon, ja se uhkasi tärvellä eräät sen erikoisosat, jotka muodostivat hänen elämänsä. Hän oli narri. Hän sytytti sikarin ja sadatteli itseään.

Joku ryntäsi häntä vastaan, tönäisten kättä, joka piti palavaa tulitikkua. Hän kohotti katseensa. Siinä oli Rossland. Miehen hymy muistutti suuresti irvistystä. Hänen silmissään oli kylmän arvosteleva ilme, kun hän nyökkäsi.

– Pyydän anteeksi. Sanat olivat alentuvan armolliset ja Rossland sinkosi ne välinpitämättömästi yli olkansa. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa: – Olen pahoillani, poikaseni, mutta sinun on väistyttävä tieltäni.

Myös Alan hymyili ja nyökkäsi. Kerran oli Keok pahalla päällä ollessaan sanonut hänelle, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi kehräävää kissaa hänen ollessaan hirtehistuulella. Nyt ne olivat sellaiset, hänen hymyillessään Rosslandille. Ivallinen virnistys oli kadonnut Rosslandin suupielistä, kun hän astui ruokasaliin.

Mary Standish ja John Grahamin asiamies olivat jokseenkin ilmeisesti sopineet tapaamisesta jo edeltäkäsin, ajatteli Alan. Pöydän ääressä istui enää puolisen tusinaa henkilöä, ja tarkoituksena oli kai, että Rossland sijoittuisi vastapäätä Mary Standishia. Tästä nähtävästi johtui, että Mary oli tervehtinyt häntä niin kylmän kohteliaasti. Mary oli kiihkeästi toivonut hänen poistuvan pöydästä ennen kuin Rossland astui näyttämölle. Se oli nyt ilmeistä, kun hän käsitti tilanteen.

Hän tuprutti sikariaan. Rosslandin tölmäys oli melkein sammuttanut sen, ja hän raapaisi tulta uudella tulitikulla. Tällä kertaa hän onnistui, ja hän aikoi heittää pois palavan tikun, kun hän alkoi epäröidä ja piti sitä yhä kädessään, kunnes se kärvensi hänen ihoansa. Mary Standish tuli juuri ulos ovesta. Hänen äkillinen ilmestymisensä hämmästytti Alania siinä määrin, ettei hän osannut tehdä muuta kuin pudottaa tulitikun. Maryn silmät liekehtivät ja hänen poskillaan oli kaksi hehkuvaa täplää. Hän näki Alanin ja nyökäytti hiukan päätään astuessaan ohi. Kun hän oli mennyt, Alan ei voinut olla katsahtamatta salonkiin. Rossland oli hänen odotustensa mukaan istuutunut Maryn tuolin viereen ja tutkiskeli parhaillaan rauhallisesti ruokalistaa. Tämä kaikki oli varsin mielenkiintoista, Alan myönsi, jos piti sekavista jutuista. Hän puolestaan ei halunnut lainkaan ruveta ratkaisemaan arvoituksia, ja hän häpesi hieman uteliaisuuttaan, joka oli pakottanut hänet katsahtamaan Rosslandiin. Samalla häntä hiukan ilahdutti se jäätävä kohtelu, jota neiti Standish ilmeisesti oli osoittanut tuolle epämiellyttävälle oliolle, joka oli tyrkännyt häntä käytävässä.

Alan meni kannelle. Treadwellin ja Douglasin kaivoskaupungit olivat näkyvissä.

Joku töykkäsi häntä, ja hän äkkäsi Rynnistys Smithin sivullaan.

– Siinä oli Bill Treadwellin kotipaikka, hän sanoi. – Kerran siellä olivat Alaskan rikkaimmat kultakaivokset. Nyt ne ovat veden peitossa. Tunsin Billin siihen aikaan, kun hän pahoitteli saappaidensa hintaa. Oli ostanut huonon parin ja paikkaili niitä itse. Sitten onni potkaisi häntä. Sai jostakin neljäsataa dollaria ja osti kaivospaikkoja täältä, eräältä Ranskan Pete nimiseltä mieheltä. Sitä paikkaa sanottiin Kunnianrotkoksi. Ja oli aika, jolloin siellä työskenteli yhdeksänsataa rouhimoa. Katselepas sitä, Alan. Kyllä kannattaa.

Rynnistyksen ääni ja sanat eivät tuntuneet oikein kehottavilta. Kannet olivat tulvillaan matkustajia, kun laiva suuntasi kulkunsa Juneauhin, ja Alan käyskenteli heidän joukossaan tuntien ahdistavaa pettymystä. Hän tiesi etsiskelevänsä innokkaasti Mary Standishia, eikä suinkaan sattumalta, ja hän iloitsi, kun Rynnistys tapasi jonkun vanhan tuttavansa ja jätti hänet yksikseen. Tämä havainto ei tuntunut hänestä mieluisalta, mutta hänen täytyi tunnustaa, että se oli totta. Hietajyvä oli saada hänet suunniltaan. Se ei kulunut loppuun, kuten hän oli olettanut, vaan rupesi valtaamaan kaikki hänen ajatuksensa. Eikä se puolittainen toivo, jota se herätti hänessä, tuntunut enää niin häiritsevältä kuin ennen, joskin kiusallisen itsepintaiselta. Ruokasalissa sattunut pikku näytös oli kaikesta huolimatta tehnyt häneen vaikutuksen. Hän piti taistelijaluonteista. Mary Standish, jonka tyyneys ja kauneus tuntuivat kiehtovan naisellisilta, oli paljastanut rohkeutensa tuolla hetkellä, jolloin Alan oli nähnyt hänen leimuavat silmänsä ja hehkuvat poskensa hänen poistuessaan Rosslandin seurasta. Alan alkoi tähystellä myös Rosslandia. Nyt häntä halutti tavata tämä mies.

Vasta sitten, kun Juneau avautui hänen silmiensä eteen maalauksellisen kauniina, kohoten pengermittäin Juneau-vuoren vihreällä rinteellä, hän laskeutui alakannelle. Muutamat matkustajat, jotka aikoivat lähteä laivasta, olivat kokoontuneet laskusillan lähettyville matkatavaroineen. Alan aikoi juuri astua heidän ohitseen, kun hän pysähtyi äkkiä. Vähän matkan päässä hänestä, missä olivat kaikki ne henkilöt, jotka aikoivat nousta laivasta, seisoi Rossland. Tämän asennossa oli jotakin töykeän epämiellyttävää, kun hän hapuili kellotaskuaan ja silmäili ylhäältä portaille. Hänen tarkastelunsa sai Alanin vavahtamaan. Alanin mielessä välähti eräs ajatus. Hän harppasi Rosslandin luo ja tarttui tämän käsivarteen.

– Katseletteko neiti Standishia? hän kysyi.

– Kyllä. Rosslandin sanat eivät olleet karttelevia. Ne olivat teräviä ja varmoja kuin ainakin henkilön, jonka puolella on eittämätön oikeus.

– Entä jos hän menee maihin?

– Silloin menen myös minä. Kuuluuko tämä asia teille, herra Holt? Onko hän pyytänyt teitä keskustelemaan tästä asiasta minun kanssani? Jos niin –

– Ei, neiti Standish ei ole tehnyt sitä.

– Olkaa sitten hyvä ja huolehtikaa omista asioistanne. Jollei teillä ole muuta ajankuluketta, niin lainaan teille joitakin kirjoja. Minulla on muutamia hytissäni.

Odottamatta vastausta Rossland poistui kylmästi. Alan ei seurannut häntä. Hän saattoi harmitella ja sadatella vain omaa typeryyttään. Rosslandin sanat eivät olleet loukkaavia. Ne olivat tosia. Hän oli tahallaan sekaantunut juttuun, joka epäilemättä oli ehdottomasti yksityisluontoinen. Kenties se oli jokin perheriita. Häntä värisytti. Nöyryytyksen tunnevaltasi hänet, ja hän iloitsi siitä, ettei Rossland edes katsahtanut taakseen. Hän koetti viheltää kavutessaan jälleen yläkannelle; Rossland, vaikka hän vihasikin tätä miestä, oli antanut hänelle ojennuksen. Ja se mies lupasi lainata kirjoja jos hän kaipaisi huvitusta! Tosiaan, olipa hän laskenut aika sukkeluuden. Ja se kannatti muistaa. Hän oikaisi selkänsä ja etsi käsille vanhan Donald Hardwickin ja Rynnistys Smithin. Hän poistui heidän seurastaan vasta sitten, kun Nome oli jättänyt maihin matkustajansa ja rahtitavaransa ja halkoi jälleen vettä matkalla Gastineaun salmen läpi Skagwayhin. Sitten hän meni tupakkasalonkiin ja jäi sinne lounaaseen asti.

Tänään Mary Standish oli saapunut pöytään ennen häntä. Mary istui selin häneen, kun hän astui huoneeseen, eikä niin ollen huomannut häntä ennen kuin hän oli tullut takaa niin lähelle, että hänen takkinsa hipaisi tytön tuolia. Alan katsoi häneen ja hymyili istuutuessaan. Mary vastasi hymyyn, mutta se näytti Alanista hiukan väkinäiseltä. Tyttö ei näyttänyt voivan hyvin, ja hänen läsnäolonsa ruokapöydässä tuntui Alanista urotyöltä, jolla hän koetti salata joltakulta jotakin. Sattumalta Alan katsahti vasemman olkansa yli. Siellä oli Rossland, istuen paikallaan huoneen vastakkaisella puolella. Vaikka Alan oli vilkaissut sivulleen salaa, hän havaitsi että tyttö käsitti hänen liikkeensä merkityksen. Mary painoi päänsä hiukan alemmaksi, ja hänen pitkät silmäripsensä varjostivat hetkisen hänen silmiään. Alan ihmetteli, miksi hänen katseensa suuntautui aina ensiksi tytön hiuksiin. Ne tekivät häneen omituisen miellyttävän vaikutuksen. Sen verran hän oli pannut merkille, että huomasi Maryn kammanneen ne uudestaan aamiaisen jälkeen, ja kauniit kiharat, jotka kiertyivät salaperäisen sekasortoisina päälaelle, olivat kuin pehmeätä, välkkyilevää samettia. Hänen päähänsä pälkähti naurettava ajatus, että olisi hauskaa nähdä niiden lainehtivan alas hartioille. Varmaan ne olivat vieläkin kauniimmat vapaina.

Maryn kasvot olivat tavattoman kalpeat. Kenties se johtui ikkunan kautta lankeavasta valosta. Mutta kun tyttö katsahti häneen uudestaan, hän huomasi tämän suupielissä heikon vavahduksen. Hän alkoi kertoa Marylle jotakin Skagwaysta, täysin välinpitämättömästi, ikään kuin ei olisi havainnut mitään, mitä tämä ei ehkä olisi halunnut ilmaista. Maryn silmien ilme vaihteli, ja Alan näki niissä miltei kiitollisuutta uhkuvan loisteen. Hän oli poistanut jännityksen, vapauttanut tytön jostakin selittämättömästä ahdingosta. Hän huomasi, että Mary tilasi ruokaa vain näön vuoksi. Hän tuskin kajosi siihen, ja Alan oli varma, ettei kukaan muu pöytävieraista, ei edes Tucker, rakastunut insinööri, ollut huomannut tuota pikku vilppiä. Tuckerin silmissä olisi tämä huono ruokahalu varmaan kruunannut Maryn sädekehällä, hän olisi pitänyt sellaista nirsoutta taivaallisena avuna.

Vain Alan, joka istui Maryn vieressä, arvasi totuuden. Mary ponnisteli loistavasti, mutta Alan käsitti, että jokainen hermo hänen ruumiissaan oli katkeamaisillaan. Kun Mary nousi, työnsi Alankin tuolinsa syrjään. Samalla hetkellä hän näki Rosslandin jättävän paikkansa ja lähestyvän jokseenkin kiireesti huoneen toiselta puolelta. Tyttö astui ensin ulos ovesta, kintereillään Rossland kymmenkunnan askelen päässä, ja Alan tuli viimeisenä, melkein rinnatusten Tuckerin kanssa. Näky oli tavallaan huvittava, mutta sen hullunkurisen puolen taakse kätkeytyi jotakin, mikä sai Alanin suupielet vetäytymään vakaviin juonteisiin.

Ruokasalongista yläkannelle johtavien, upeilla matoilla peitettyjen portaiden juurella neiti Standish pysähtyi äkkiä ja kääntyi Rosslandiin päin. Vain hetkiseksi hänen silmänsä viivähtivät miehessä. Sitten hän ryntäsi tämän ohi ja tuli nopeasti Alanin luo. Puna oli noussut hänen poskilleen, mutta hänen äänensä ei ollut vähääkään kiihtynyt, kun hän puhui. Se oli kuitenkin kuuluva ja Rossland saattoi erottaa sen selvästi.

– Kerrotaan, että lähestymme Skagwayta, herra Holt, hän sanoi. – Tahdotteko lähteä kanssani kannelle ja kertoa minulle siitä?

Grahamin asiamies oli pysähtynyt portaiden juurelle ja sytytteli hitaasti savukettaan. Alanilta, jonka mieleen muistui hänen Juneaussa muutama tunti sitten kärsimänsä nöyryytys, kun Rossland oli selvästi osoittanut hänen pyrkivän sekaantumaan toisten asioihin, meni aikaa ennen kuin hän sai sanaa suustaan. Hän ei vielä ollut ehtinyt vastata, kun Mary Standish tarttui luottavasti hänen käsipuoleensa. Alan näki hänen kohotettujen kasvojensa käyvän entistään hehkuvammiksi. Tyttö toimi hämmästyttävän ripeästi, hän oli hurmaavan kaunis ja kylmä kuin jää, vaikka hänen poskensa hohtivat suloisesti. Alan näki Rosslandin katsovan tuijottavin ilmein eteensä, savuke hieman riipuksissa. Hänellä oli vaistomaisena tapana hymyillä vaaran uhatessa, ja nyt hän hymyili puhumatta mitään. Tyttö naurahti hiljaa. Hän nykäisi Alania käsivarresta, ja tämä havaitsi astelevansa Rosslandin ohitse, hämmästyneenä, mutta tottelevaisena, samalla kun tyttö katsoi häneen niin, että hän tunsi lievän väristyksen karmivan selkäpiitään.

Kun oli tultu leveiden portaiden päähän, kuiskasi tyttö huulet lähellä Alanin olkapäätä: – Te olette mainio! Kiitän teitä, herra Holt.

Samalla kun hän sanoi nämä sanat, hän irrotti päättävästi kätensä Alanin käsivarresta, ja Alanista tuntui kuin hän olisi saanut kylmän suihkun vasten kasvojaan. Rossland ei voinut enää nähdä heitä, jollei ollut seurannut perässä. Tyttö oli näytellyt osansa, ja toisen kerran oli Alan ottanut esittääkseen typerän narrin osaa. Mutta se ei suututtanut häntä. Siihen sisältyi hänestä aika annos huumoria, ja Mary Standish kuuli hänen hymähtävän, kun he astuivat kannelle.

Mary tarttui loukkaantuneena hänen käsivarteensa. – Se ei ole hauskaa, hän uhitteli. – On hirveää joutua sellaisen miehen kiusattavaksi.

Alan käsitti, että tyttö tahtoi kohteliaasti jo edeltäpäin torjua kysymyksen, jonka hän saattaisi tehdä, ja hän tuumi, mitä tapahtuisi, jos hän hämmästyttäisi tyttöä kertomalla tälle, että oli nähnyt hänet yksin Rosslandin seurassa keskellä yötä. Hän tarkasteli Maryä, ja tyttö kohtasi pelottomasti hänen tutkivan katseensa. Vieläpä hän hymyili Alanille, ja hänen silmänsä, mietti Alan, olivat suloisimmat valehtelijat, mitä hän koskaan oli nähnyt. Hän tunsi voimakasta kuohuntaa sisässään – jonkinlaista uhmamieltä tyttöä kohtaan, ja hän päätti olla puhumatta mitään Rosslandista. Hän uskoi yhä järjettömän horjumattomasti, ettei välittänyt tippaakaan asioista, jotka eivät kuuluneet hänelle. Mary Standish luuli nähtävästi, että hän oli sokea, eikä hän panisi rikkaa ristiin tämän harhakäsityksen poistamiseksi. Se olisi loppujen lopuksi paras menettelytapa.

Mutta tyttö näytti jo unohtaneen rappujen juurella tapahtuneen välikohtauksen. Hänen silmänsä säteilivät lempeämmin, kun he tulivat laivan keulapuolelle, ja Alan oli kuulevinaan, että tytön huulilta pääsi outo heikko huudahdus, kun hän silmäili ympärilleen, Tayan solan paratiisimaisia maisemia. Suoraan edessäpäin sinipunertavana vyönä kiemurteli kaita väylä Skagwayn edustalle, ja sen molemmin puolin kohosivat korkeat vuoret, vihreiden metsien peittämät aina lumisille huipuille asti, ja ne hohtivat lähellä pilviä kuin valkoiset villapeitot. Ja kun nyt oli kevätaika, heidän korvissaan kajahteli laivan koneiden hitaan jyskytyksen yli lukemattomien vuoripurojen liritys, ja eräältä vuorelta, joka näytti liehuvan aivan heidän päänsä yllä, syöksyi raju virta mereen muutaman sadan metrin korkeudesta, ryöpyten ja hypellen auringonpaisteessa leikittelevän ihmisolennon tavoin.

Ja sitten tapahtui ihme, jota Alankin katseli hämmästyneenä, sillä laiva näytti pysähtyneen ja vuori huojuvan hiljaa, ikään kuin jokin näkymätön ja mahtava voima olisi avannut suojaporttia. Vihertävät kukkuloiden rinteet välkkyvine, valkoisine mökkeineen ilmestyivät näkyviin, ja Skagway, romantiikan sydän, uljaiden miesten ja värisyttävien urotekojen muistomerkki, sukeltautui hitaasti esiin lymypaikastaan. Alan kääntyi avatakseen suunsa, mutta se, mitä hän näki tytön kasvoilla, vaiensi hänet. Tytön huulet olivat raollaan, ja hän katsoa tuijotti ikään kuin jotakin aavistamatonta olisi kohonnut hänen silmiensä eteen, jotakin mikä hämmästytti ja sai hänet säpsähtämään.

Ja sitten, ikään kuin olisi puhunut itselleen, eikä Alan Holtille, hän lausui kiihkeästi kuiskaten: – Olen nähnyt tämän paikan jo ennen. Pitkät ajat sitten. Kenties sata tai tuhat vuotta sitten. Mutta olen ollut täällä. Olen asunut tuon vuoren juurella, jolta vesi syöksyy alas –

Häntä värisytti ja hän muisti Alanin. Hän kohotti katseensa Alaniin, ja tämä oli kummissaan. Hänen silmissään loisti lumoavan kaunis, salaperäinen ilme. – Minun täytyy astua täällä maihin, hän virkkoi. – En luullut löytäväni sitä niin pian. Olkaa hyvä –

Koskettaen kädellään Alanin käsivartta hän kääntyi. Alan katsoi häneen ja näki omituisen loiston sammuvan nopeasti hänen silmistään. Seuraten tytön katsetta hän äkkäsi Rosslandin, joka seisoi kymmenkunnan askelen päässä heidän takanaan. Seuraavassa hetkessä Mary Standish silmäili merelle, ja taas hänen kätensä lepäsi luottavasti Alanin käsivarrella. – Onko teistä koskaan tuntunut siltä kuin mielenne tekisi tappaa ihminen, herra Holt? hän kysyi jäätävästi naurahtaen.

– Kyllä, vastasi Alan melkein odottamatta. – Ja jonakin päivänä, jos tilaisuus tarjoutuu, aion tappaa erään miehen – sen miehen, joka murhasi isäni.

Mary päästi kauhuissaan heikon huudahduksen. – Teidän isänne – murhattiin –

– Välillisesti – kyllä. Sitä ei tehty veitsellä eikä pistoolilla, neiti Standish. Aseena oli raha. Jonkun raha. Ja John Graham oli se mies, joka antoi iskun. Jonakin päivänä, jos oikeus saa voiton, surmaan hänet. Ja jos sallitte, pyydän heti selitystä tuolta mieheltä, Rosslandilta –

– Ei! Mary puristi Alanin käsivartta. Sitten hän veti kätensä hitaasti pois. – En tahdo, että pyydätte selitystä häneltä, hän sanoi. – Jos hän antaisi sen, vihaisitte minua. Kertokaa minulle Skagwaysta, herra Holt. Se on hauskempaa.

6. luku

Vasta sitten, kun hämärän synkät varjot laskeutuivat läntisiltä vuorilta ja Nome halkoili jälleen vettä matkaten hitaasti kapeita väyliä pitkin avoimelle valtamerelle, Alan käsitti täydelleen tuon iltapäivän merkityksen. Tuntikausia hän oli ollut vaikutelman vallassa, jota hän ei voinut käsittää ja jota hän tavallisissa oloissa ei olisi ollut paheksumatta. Hän oli vienyt Mary Standishin maihin. Kaksi tuntia tämä oli astellut hänen rinnallaan, kysellyt häneltä ja kuunnellut häntä sillä tavoin, ettei kukaan ollut aikaisemmin kysellyt häneltä eikä kuunnellut häntä niin. Alan oli näyttänyt hänelle Skagwayn. Hän oli kertonut kahden vuoren välissä sen tuulisen rotkon tarinan, josta Skagway oli saanut alkunsa, kuinka yhden ainoan teltan ympärille oli ilmestynyt sata telttaa, sadan tilalle yhdessä viikossa tuhat; hän oli loihtinut tytön silmien eteen muinaiset seikkailun ja kuoleman ajat; hän oli kertoillut Liukkaasta Smithistä ja tämän henkipattojen koplasta, ja vieretysten he olivat seisseet Liukkaan sammaltuneella haudalla, kun vuorten ensimmäiset synkät varjot yllättivät heidät.

Mutta kaiken tämän ohessa ja kaiken tämän yhteydessä Mary oli kysellyt häneltä hänestä itsestään. Hän oli vastannut. Hän ei vielä tiennyt, missä määrin hän oli paljastanut tytölle asioitaan. Hänestä tuntui siltä kuin jo tuon hänen rinnallaan kävelleen solakan ja kauniin tytön koko olemus olisi vaatinut luopumaan kaikesta varovaisuudesta omiin asioihin nähden. Hänestä oli näyttänyt siltä kuin tyttö olisi elänyt hänen mukanaan, kun hän kuvaili rakasta maataan Endicott-vuorten juurella, sen laakeita tundroja, laumojaan ja väkeänsä. Siellä, niin hän oli kertonut tytölle, oli uusi maailma syntymässä, ja tytön silmien hehkuja äänen omituinen värinä olivat innostaneet häntä jatkamaan, kunnes hän oli unohtanut, että Rossland odotti laivan laskuportailla heidän paluutaan. Hän oli rakennellut tytölle pilvilinnojaan, ja ihme kyllä, tämä oli auttanut häntä niiden rakentamisessa. Hän oli kuvaillut tytölle sitä muutosta, joka kaikessa hiljaisuudessa tapahtui parhaillaan kautta Alaskan, vuoripolkujen syrjäytymistä kestikievarien ja teiden tieltä, rautateiden rakentamista, kaupunkien kasvua, joissa oli ollut vain telttoja vasta muutama vuosi sitten. Juuri silloin, kun hän kuvaili kehityksen ja sivistyksen voittokulkua ja luonnon viimeisten salpojen murtumista tieteen ja keksintöjen edestä, oli hän nähnyt epäilyksen häiveen tytön harmaissa silmissä.

Ja kun he seisoivat nyt Nomen kannella, katsellen vuorten valkoisia huippuja, jotka häipyivät hämärään lavendeliusvaan, kuvastuivat epäilys ja hämmennys vieläkin selvemmin tytön silmissä, ja hän sanoi:

– Tulen aina rakastamaan telttoja ja vanhoja polkuja ja luonnon esteitä. Kadehdin Belinda Mulrooneyta, josta kerroitte minulle iltapäivällä. Minä vihaan kaupunkeja ja rautateitä ja autoja, kaikkea, mikä seuraa niiden mukana, ja olen pahoillani, kun näen niiden tulvivan Alaskaan. Ja minäkin vihaan tuota miestä – John Grahamia!

Hänen sanansa hämmästyttivät Alania.

– Ja haluaisin, että kertoisitte minulle, mitä hän tekee – rahoillaan – nyt. Hänen äänensä oli kylmä, ja toinen pikku käsi, Alan huomasi sen, pusersi lujasti kaidetta.

– Hän on ryöstänyt Alaskan vesien kalarikkaudet, joita koskaan ei voida korvata, neiti Standish. Mutta ei siinä kaikki. Luulen olevani täysin oikeassa sanoessani, että hän on tappanut monia naisia ja pikkulapsia rosvotessaan sisävesien ruokavarat, joista alkuasukkaat ovat saaneet elantonsa vuosisatojen aikana. Tiedän sen. Olen nähnyt heidän kuolevan.

Hänestä näytti siltä kuin tyttö olisi kallistunut hetkiseksi häneen päin.

– Ja siinäkö – on kaikki?

Alan naurahti synkästi. – Joistakin ihmisistä siinä olisi jo riittävästi, neiti Standish. Mutta hänen mahtavat tuntosarvensa työntyvät kaikkialle Alaskaan. Hänen asiamiehensä parveilevat kautta maan, ja Liukas Smith oli hieno rosvo näihin kätyreihin ja heidän herraansa verrattuna. Jos John Grahamin tapaisen miehen sallitaan elämöidä mielensä mukaan, niin kymmenessä vuodessa saaliinhimo ja maan raiskaus tekee niin tuhoisaa jälkeä, etteivät Rooseveltin suojelumääräykset voi kahdessasadassa vuodessakaan palauttaa oloja ennalleen.

Mary Standish kohotti päätänsä, ja iltahämärässä hänen kalpeat kasvonsa suuntautuivat vuorten aavemaisille huipuille, jotka häämöttivät vielä sakenevan pimeyden läpi. – Olen iloinen siitä, että kerroitte minulle Belinda Mulrooneysta, hän sanoi. – Alan ymmärtää ja saan uutta rohkeutta, kun ajattelen hänenlaistaan naista. Hän pystyi taistelemaan, eikö totta, hän pystyi taistelemaan kuin mies?

– Niin, ja hän taisteli myös.

– Eikä hänen voimansa perustunut rahaan. Viimeisen dollarinsa, niinhän kerroitte minulle, hän heitti Yukoniin onnekseen.

– Niin, Dawsonissa. Vain se olisi pelastanut hänet nälältä.

Mary kohotti kätensä, ja Alan näki hänen sormessaan himmeästi kimaltelevan sormuksen, joka oli hänen ainoansa. Mary irrotti sen hitaasti.

– Menköön sitten tämäkin, minun onnekseni – Mary Standishin onneksi, naurahti tyttö hiljaa ja sinkautti sormuksen mereen.

Hän katsoi Alaniin ikään kuin olisi pitänyt tarpeellisena puolustella tekoaan. – Tämä ei ole melodraama, hän sanoi.

– Tarkoitan totta. Ja uskon siihen. Tahdon, että täällä Skagwayn portilla on merenpohjassa jotakin minun omaani, samoin kuin Belinda Mulrooney halusi heittää dollarinsa ikuisiksi ajoiksi Yukonin pohjaan.

Hän ojensi Alanille kätensä, josta oli ottanut sormuksen, ja se lepäsi hetkisen lämpimänä ja värisevänä Alanin kädessä.

– Kiitos siitä ihanasta iltapäivästä, jonka soitte minulle, herra Holt. En koskaan unohda sitä. On päivällisaika. Minun täytyy sanoa hyvästi.

Alan seurasi silmillään hänen solakkaa vartaloaan kunnes se oli kadonnut näkyvistä. Palatessaan hyttiinsä hän melkein töytäsi Rosslandiin. Kohtaaminen oli kiihdyttävä. Kumpikaan miehistä ei puhunut eikä nyökännyt, mutta Rossland katsoi Alania suoraan silmiin ja hänen kasvonsa olivat kylmät kuin kivi, kun hän hillitsi kiukkuaan. Ennakkoluulostaan huolimatta Alan alkoi muuttaa mielipidettään tästä miehestä. Hänessä oli jotakin voimakasta, joka kiinnitti huomiota, itsevarmuutta, jota ei voitu pitää teeskentelynä. Heittiö hän saattoi olla, mutta hänen päässään toimivat kylmät aivot – aivot, joita vähäpätöiset asiat eivät helposti voineet häiritä, päätteli Alan. Mies teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Koska tämä oli John Grahamin asiamies, Alan piti häntä vihollisenaan, ja Mary Standishin tuttavana hän tuntui yhtä salaperäiseltä kuin tyttö itsekin. Ja vasta nyt, hytissään, Alan alkoi aavistaa, että Rosslandin menettely saattoi perustua täysin oikeutettuihin syihin.

Hän ei ollut utelias. Koko ikänsä hän oli ollut liian lähellä todellista elämää kuluttaakseen aikansa turhanpäiväisiin arveluihin. Hän ei piitannut vähääkään Mary Standishin ja Rosslandin välisistä suhteista, mikäli ne eivät koskeneet häntä itseään, ja tilanne oli käynyt liian sekavaksi miellyttääkseen häntä. Hän ei voinut nauttia sellaisesta seikkailusta, johon se houkutteli, ja kun hän ajatteli, että sekä Rossland että Mary Standish olivat saattaneet arvostella häntä väärin, kohosi hänen poskilleen kiukun puna. Hän ei piitannut rahtuakaan Rosslandista, paitsi että olisi mielellään pyyhkäissyt hänet maanpinnalta muiden Grahamin asiamiesten mukana. Ja itsepintaisesti hän vakuutti yhä itselleen, ettei hän lainkaan tuntenut mitään erikoista tyttöä kohtaan.

Alan koetti nauraa etsiessään käsille Rynnistys Smithiä. Hän löysi tämän puolen tunnin kuluttua alakannelta antamassa ruokaa kahlehditulle karhulle. Tuntui kummalliselta, Alan ajatteli, että kahlehdittu karhu oli matkalla pohjoiseen. Rynnistys selitti. Eläin oli kesy ja kuului tlinkit-intiaaneille. Heitä oli seitsemän ja he aikoivat nousta maihin Cordovassa. Alan huomasi, että kaksi intiaanityttöä katseli häntä tarkasti ja kuiski keskenään. He olivat hyvin sieviä tummine silmineen ja hymykuoppineen. Yksi miehistä ei edes vilkaissut häneen, vaan istui kannella jalat ristissä kasvot toisaalle käännettyinä.

Rynnistyksen seurassa hän meni tupakkasalonkiin, ja myöhäiseen iltaan he keskustelivat Endicott-vuorten laajoista porolaitumista ja Alanin tulevaisuudensuunnitelmista. Vain kerran, alkuillasta, Alan pistäytyi hyttiinsä hakemaan karttoja ja valokuvia. Rynnistyksen silmät säihkyivät, kun hän kuvitteli uuden seikkailun mahdollisuuksia. Maa oli laaja. Tuntematonta seutua. Ja Alan oli ensimmäinen tienraivaaja. Entinen kuumeinen innostus valtasi Rynnistyksen ja se tarttui Alaniin, niin että hän unohti Mary Standishin ja kaiken muun ja ajatteli vain niitä peninkulmia, jotka erottivat heidät mahtavista tundroista Sewardin niemimaan toisella puolen. Oli keskiyö, kun Alan poistui hyttiinsä. Hän oli onnellinen. Rakkaus elämään tulvahteli hyökyaallon tavoin hänen sydämessään, ja hän hengitti syvään lauhkeata meri-ilmaa, jota virtaili avoimesta ikkunasta lännestä päin. Rynnistys Smithistä hän oli vihdoinkin saanut toverin, jota oli kaivannut, ja löytänyt hänessä vastakaikua niihin hurjiin ja puolivilleihin intohimoihin, jotka aina olivat kyteneet hänen sisimmässään. Hän silmäili tähtiin ja hymyili niille, ja hänen mielensä täytti selittämätön kiitollisuus sen johdosta, ettei ollut syntynyt liian myöhään. Uuden sukupolven astuttua näyttämölle ei olisi enää pohjolan autioita kolkkia. Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua tiede ja keksinnöt ja kaikki se, mitä ihmiskunta nimitti edistykseksi, olisi kahlinnut koko maailman.

Ovelta kajahtava koputus saattoi hänet katsahtamaan kelloonsa: se oli neljännestä yli kaksitoista, eikä kenenkään olisi luullut koputtelevan enää hänen ovelleen.

Koputus toistui – hieman epäröiden, ajatteli Alan. Sitten se kuului uudestaan nopeasti ja päättävästi. Alan pisti kellon taskuunsa ja aukaisi oven.

Hänen edessään seisoi Mary Standish.

Alan näki ensin vain hänen silmänsä, suuret, kummalliset, pelästyneet silmät. Ja sitten hän huomasi Maryn kasvojen kalpeuden, kun tämä astui hitaasti sisälle odottamatta hänen puhuvan tai antavan lupaa. Ja Mary Standish itse sulki oven, sillä välin kun Alan tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä – ja jäi seisomaan nojaten selkäänsä oveen, suorana ja solakkana ja kuolemankalpeana.

– Saanko tulla sisälle? Mary kysyi.

– Hyvä Jumala, tehän olette sisällä! ehätti Alan vastaamaan. – Te olette sisällä.

7. luku

Hänen mieleensä juolahti epäilys, että Rossland seisoi paraikaa oven ulkopuolella. Hänen teki mielensä sysätä tyttö syrjään ja aukaista ovi, mutta tytön levolliset kasvot pidättivät häntä. Niiden jännittynyt ilme alkoi laueta. Alan näki hänen huuliensa värähtelevän, ja sitten tapahtui ihme. Hänen suuriin ihaniin silmiinsä nousivat kyynelet. Mutta sittenkään hän ei laskenut katsettaan tai peittänyt kasvojaan käsillään, vaan katsoi Alaniin rohkeasti, kyynelhelmien kimmeltäessä hänen poskillaan jalokivien tavoin. Alan tunsi sydämensä heltyvän. Tyttö luki hänen ajatuksensa, oli arvannut hänen epäilyksensä, väärinkäsityksensä.

– Tahdotteko tuolin, neiti Standish? Alan kysyi innottomasti, nyökäyttäen nojatuoliin päin.

– En. Sallikaa minun seistä. Hän huokasi syvään. – On myöhäistä, herra Holt.

– Melko poikkeuksellinen vierailuaika tämä, myönsi Alan. – Keskiyöstä on puoli tuntia, tarkemmin sanoen. Varmaankin hyvin tärkeä asia on pakottanut teidät ryhtymään tällaiseen uhkarohkeaan tekoon laivalla, neiti Standish.

Hetkeen Mary ei vastannut mitään, ja hän näki, kuinka suoni tykytti tytön valkealla kaulalla.

– Olisikohan Belinda Mulrooney pitänyt tätä hyvin uhkarohkeana tekona, herra Holt? Jos kysymys olisi ollut elämästä tai kuolemasta, niin ettekö luule, että hän olisi tullut hyttiinne keskellä yötä – vieläpä laivalla? Ja niin on minun laitani – on kysymys elämästä tai kuolemasta. Tuskin tunti sitten tein päätökseni. En voinut odottaa aamuun. Minun täytyi tavata teidät tänä yönä.

– Miksi minut? Alan kysyi. – Miksei Rosslandia tai kapteeni Rifleä tai jotakin muuta? Siksikö –

Hän vaikeni. Hän näki jotakin varjontapaista laskeutuvan tytön silmiin, ikään kuin tämä olisi saanut nöyryyttävän ja tuskallisen piston, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja hyvin levollisesti, melkein kylmäverisesti, hän vastasi Alanille:

– Käsitän tunteenne. Olen koettanut asettua teidän asemaanne. Tämä kaikki on hyvin poikkeuksellista, kuten sanoitte. Mutta en ole häpeissäni. Olen tullut luoksenne, kuten kenen hyvänsä olisin toivonut tulevan minun luokseni samanlaisissa olosuhteissa, jos minä olisin mies. Jos se, että olen tarkastellut teitä, ajatellut teitä ja muodostanut teistä mielipiteeni, on itsekkäiden pyyteiden tavoittelemista – niin siinä tapauksessa olen tehnyt väärin, herra Holt. Mutta en ole pahoillani. Luotan teihin. Tiedän, että uskotte minun olevan hyvän, jollei todisteta, että olen paha. Olen tullut pyytämään teiltä apua, tahtoisitteko estää toista ihmisolentoa joutumasta suuren onnettomuuden uhriksi, jos huomaisitte sen olevan vallassanne?

Alan tunsi arvostelukykynsä horjuvan. Jos hän olisi tarkastellut kylmästi tällaista tilannetta yksinäisessä tupakkasalongissa, hän olisi pitänyt narrina jokaista miestä, joka olisi epäröinyt avata hyttinsä ovea ja käskeä vierailijaa poistumaan. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänyt nyt hänen päähänsä. Hän mietiskeli nenäliinaa, jonka oli löytänyt edellisenä yönä. Kaksi kertaa oli Mary lähestynyt hänen hyttiään myöhään yöllä.

– Mielelläni tekisin sen, Alan sanoi vastaten Maryn kysymykseen. – Onnettomuus on ikävä asia.

Mary erotti ivallisen sävyn hänen äänessään. Ja juuri se oli omiaan lisäämään hänen tyyneyttään. Alanin ei tarvitsisi kestää kyyneleisiä rukouksia eikä katsella naisellisen avuttomuuden ja kauneuden näytelmää. Maryn sievä suu oli hiukan ankarampi ja hänen siro leuannypykkänsä vähän kohompana kuin muulloin.

– Tietystikään en voi maksaa teille, Mary sanoi. – Te olette niitä miehiä, jotka suuttuisivat, jos heille tarjottaisiin maksua sellaisesta, mitä minä nyt pyydän teiltä. Mutta minun on saatava apua. Jollen saa sitä, ja nopeasti – häntä värisytti hieman ja hän koetti hymyillä – tapahtuu jotakin hyvin ikävää, herra Holt, hän lopetti.

– Jos sallitte minun saattaa teidät kapteeni Riflen luo –

– Ei. Kapteeni Rifle kyselisi minulta. Hän vaatisi selityksiä. Käsitätte kyllä, kun olen kertonut teille, mitä tahdon. Ja teen sen, jos lupaatte kunniasanallanne pitävänne salassa sen, mitä kerron teille, autattepa minua tai ette. Annatteko minulle sen lupauksen?

– Kyllä, jos sellainen lupaus keventää mieltänne, neiti Standish.

Alan oli melkein törkeän välinpitämätön. Kun hän kurkottautui ottamaan sikaria, hän ei nähnyt, kuinka Mary teki äkillisen liikkeen ikään kuin paetakseen huoneesta eikä liioin tytön kaulasuonten paisumista. Alanin kääntyessä nousi heikko puna parhaillaan Maryn poskiin.

– Tahdon poistua laivasta, Mary sanoi.

Hänen yksinkertainen toivomuksensa vaiensi Alanin.

– Ja minun täytyy jättää se tänä yönä tai huomisiltana – ennen kuin saavumme Cordovaan.

– Siinäkö – vaikeutenne? Alan kysyi kummissaan.

– Ei. Minun täytyy päästä täältä sillä tavoin, että ihmiset luulevat minun kuolleen. En voi saapua Cordovaan elävänä.

Vihdoinkin Mary oli osunut oikeaan kohtaan, ja Alan tuijotti häneen tuumiskellen, oliko hän selväjärkinen. Tyttö katsoi levollisilla kauniilla silmillään arkailematta suoraan Alanin kasvoihin. Alanin aivoissa risteili kymmeniä kysymyksiä, mutta hän ei saanut sanaa suustaan.

– Te voitte auttaa minua, hän kuuli tytön sanovan yhä levollisella, kylmällä äänellään, joka nyt oli niin matala, ettei sitä voitu kuulla hytin ulkopuolella. – Minulla ei ole mitään suunnitelmaa. Mutta tiedän, että te pystytte laatimaan sellaisen – jos tahdotte. Sen täytyy näyttää tapaturmalta. Minun täytyy kadota, pudota laidan yli, jotain sellaista, että maailma luulee minun kuolleen. Se on välttämätöntä. Mutta en voi paljastaa teille miksi. En voi. En voi.

Hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, mutta se hävisi silmänräpäyksessä, ja ääni oli taas kylmä ja varma. Hetkisen hän koetti hymyillä. Alan saattoi nähdä hänen silmistään loistavan rohkeutta ja uhmaa.

– Tiedän, mitä ajattelette, herra Holt. Te tuumitte, olenko minä mieletön, olenko minä rikollinen, mitkä ovat vaikuttimeni ja miksen ole kääntynyt Rosslandin tai kapteeni Riflen tai jonkun muun puoleen. Mutta muuta vastausta en voi antaa kuin että olen tullut luoksenne, koska te olitte ainoa mies maailmassa – tällä hetkellä – johon luotan. Jonakin päivänä tulette käsittämään, jos autatte minua. Jollette huoli auttaa minua –

Hän lopetti ja Alan viittasi kädellään.

– No, entä jollen auta? Mitä tapahtuu silloin?

– Minun täytyy alistua välttämättömään, Mary sanoi. – Jokseenkin poikkeuksellista, vai mitä, pyytää joltakin elämäänsä? Mutta juuri se on tarkoitukseni.

– Pelkään – etten oikein ymmärrä.

– Eikö se ole selvää, herra Holt? Minua ei haluta näytellä enkä tahdo, että pitäisitte minua teatraalisena – edes nyt. En tosiaankaan. Vihaan kaikkea sellaista. Teidän täytyy yksinkertaisesti uskoa, kun sanon teille, etten voi mitenkään päästä hengissä Cordovaan. Jollette auta minua katoamaan, auta minua jäämään henkiin – ja samalla uskottelemaan muille, että olen kuollut – niin siinä tapauksessa minun täytyy tehdä edellinen. Minun täytyy todella kuolla.

Alanin silmät liekehtivät hetken kiukusta. Hänen teki mieli tarttua tytön olkapäihin ja ravistaa tätä, kuten hän olisi ravistanut lasta saadakseen sen tunnustamaan totuuden.

– Tulitteko lausumaan minulle tuollaisia typeriä uhkauksia, neiti Standish? Uhkaatteko itsemurhalla?

– Jos tahdotte nimittää sitä siksi – kyllä.

– Ja luuletteko minun uskovan teitä?

– Toivoin, että olisitte uskonut.

Maryn hermot olivat kiihtyneet. Siitä ei ollut epäilystäkään. Alan uskoi häntä puoliksi ja puoliksi epäili. Jos hän olisi itkenyt, jos hän olisi koettanut vähänkin vaikuttaa Alanin tunteisiin, tämä olisi menettänyt kaiken uskonsa häneen. Mutta Alan näki selvästi, että tyttö taisteli urheasti, vaikkapa tuo kamppailu olisikin ollut valheellista, ja tietoisena omasta arvostaan, mikä kummastutti Alania.

Mary ei nöyryyttänyt itseään. Vaikka hän näki Alanin käyvän sisäistä taistelua, ei hän yrittänyt kallistaa vaakaa omalle puolelleen. Hän oli esittänyt tosiasiat niiden oikeassa valossa. Nyt hän odotti. Hänen pitkät silmäripsensä kiilsivät. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hiuksensa hohtivat kauniisti, niin kauniisti, ettei Alan unohtaisi niitä koskaan, kun tyttö seisoi siinä oveen nojaten, eikä tuota omituista halua, joka valtasi hänet – jopa tällä hetkelläkin – halua saada sivellä niitä kädellään.

Hän katkaisi sikarinsa pään ja sytytti tulitikun. – Tämä johtuu Rosslandista, hän virkkoi. – Pelkäättekö Rosslandia?

– Tavallaan, kyllä; suurin piirtein katsoen, en. Nauraisin Rosslandille, jollei olisi erästä toista.

Toista! Miksi hiidessä tyttö puhui niin ärsyttävän epäselvästi? Eikä edes aikonut selittää, vaan yksinkertaisesti odotti, että Alan tekisi päätöksensä.

– Ketä toista? Alan kysyi.

– En voi sanoa sitä teille. En tahdo, että alkaisitte vihata minua. Mutta vihaisitte minua, jos kertoisin teille totuuden.

– Tunnustatte siis, että valehtelette, Alan sanoi julkeasti. Ei edes tämäkään häirinnyt Maryn mielenrauhaa, kuten Alan oli odottanut. Se ei suututtanut häntä eikä saanut häpeämään. Mutta hän kohotti kalpean kätensä ja pikku nenäliinan silmilleen, ja Alan kääntyi avoimeen ikkunaan päin, poltellen sikariaan ja käsittäen, että Mary koetti kaikin voimin pidättää kyyneleitään ja onnistui siinä.

– Ei, minä en valehtele. Kaikki, mitä olen kertonut teille, on totta. Eihän se ole valhetta, minkä olen jättänyt kertomatta. Ja kiitän teitä siitä, että suostuitte uhraamaan aikaanne minulle, herra Holt. Se, ettette ajanut minua hytistänne, on ystävyydenosoitus, jolle osaan antaa oikean arvon. Olen erehtynyt, siinä kaikki. – Ajattelin –

– Kuinka voisin täyttää pyyntönne? Alan keskeytti.

– En tiedä. Te olette mies. Luulin, että voisitte järjestää asian jotenkin. Mutta huomaan nyt, kuinka järjetön olen ollut. Se on mahdotonta. Hitaasti hän tarttui ovenripaan.

– Niin, olette järjetön, Alan myönsi, ja hänen äänensä oli lempeämpi. – Älkää antako valtaa sellaisille ajatuksille, neiti Standish. Palatkaa hyttiinne ja nukkukaa aamuun. Älkää antako Rosslandin häiritä itseänne. Jos haluatte, että selvitän välit sen miehen kanssa –

– Hyvää yötä, herra Holt.

Hän aukaisi oven. Ja astuessaan ulos hän kääntyi hieman ja katsoi Alaniin, ja nyt hän hymyili ja hänen silmissään kimmelsi kyyneleitä.

– Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Alan kuuli hänen askeltensa loittonevan. Puolen minuutin kuluttua hän olisi halunnut kutsua Maryn takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä.

8. luku

Puolisen tuntia Alan istuskeli sikariaan poltellen. Hän pohti tiiviisti tilannetta. Mary Standish oli tullut hänen luokseen kuin sotilas ja jättänyt hänet kuin sotilas. Mutta nähdessään viimeisen vilauksen hänen kasvoistaan Alan oli huomannut hetkisen ajan jotakin sellaista, mitä tyttö ei ollut ilmaissut hytissä – terävän ilmeen hänen kyynelten kostuttamissa silmissään, kun hän hymyili, ja Alan kuvitteli sen uhkuneen tuskaa, ylpeää moitetta, ehkä rahtusen nöyryytystäkin – tai kenties sääliä häntä kohtaan. Alan ei ollut varma siitä. Mutta se ei osoittanut epätoivoa. Kertaakaan ei Mary ollut valittanut katsein eikä sanoin, ei edes silloinkaan, kun kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, ja Alanista rupesi tuntumaan siltä kuin hän itse – eikä Mary Standish – olisi ollut raukkamainen tänä yönä. Hän häpesi hiukan itseään siinä tupakoidessaan.

Tässä mielentilassa, kovin ristiriitaisin ajatuksin, hän sammutti valon ja paneutui vuoteelle. Ja hän alkoi ajatella kotiseutuaan. Se oli hauskempaa. Kymmenennen kerran hän mietti, kuinka pitkälti hänen täytyisi vielä taivaltaa ennen kuin Endicott-vuorten jäätikköiset huiput ilmestyisivät näkyviin ja lausuisivat hänet ensimmäisinä tervetulleeksi kotiin. Carl Lomen, jonka piti saapua seuraavalla laivalla, liittyisi hänen seuraansa Unalaskassa. Yhdessä he jatkaisivat matkaansa Nomeen. Sen jälkeen hän viettäisi viikon verran niemimaalla, siirtyisi sitten Kobukiin, leveän kannaksen poikki Koyukukiin ja pohjolan aavoille väylille, ja vielä kauemmas – tienoille, joille sivistyneen maailman ihmiset eivät olleet jalallaan astuneet, laumojensa ja väkensä pariin, ja Rynnistys Smith seuraisi häntä.

Hänen mielentilansa oli aamulla parempi. Aurinko paistoi, kullaten hänen hyttinsä seinää, kun hän heräsi, ja allaan hän tunsi aavan meren pauhinan. Idässä päin näkyi Alaskan rannikko tummansinisenä usvajuovana, mutta St. Eliasvuoriston valkeat huiput kohosivat korkealle aurinkoista taivaanlakea vasten kuin hohtavat sotaliput. Nome höyrysi eteenpäin täyttä vauhtia, ja Alan tunsi äkkiä veressään samanlaista pakottavaa jyskytystä kuin koneiden tärinä, jotka hakkasivat kuin kaksi sydäntä sen mahtavan voiman käskystä, joka hoputti niitä kiirehtimään eteenpäin. Tämä oli menoa. Se merkitsi kilometrien häipymistä heidän taakseen ja keskellä Aleutteja sijaitsevan Unalaskan nopeaa lähestymistä. Hän oli pahoillaan sen johdosta, että he hukkasivat aikaa poikkeamalla Cordovaan. Ja Cordova toi hänen mieleensä Mary Standishin.

Hän pukeutui, ajoi partansa ja lähti aamiaiselle, ajatellen yhä Maryä. Tämän kohtaaminen tuntui hänestä perin epämieluisalta, kun tuo hetki oli nyt käsillä, sillä hän pelkäsi kiusallisia tilanteita silloinkin, kun hän ei itse ollut suoranaisesti syyllinen niihin. Mutta Mary Standish pelasti hänet kaikilta tunnontuskilta, jotka olisivat voineet häntä vaivata hänen edellisen yön epäritarillisen esiintymisensä takia. Mary oli pöydässä. Eikä hän ollut lainkaan hämmentynyt, kun Alan istuutui paikalleen vastapäätä häntä. Hänen kasvoillaan oli punerrus, mikä muistutti hiukan tundran villiruusun sisimpien terälehtien lämmintä hohtoa. Ja Alanista tuntui, ettei hän ollut nähnyt koskaan ennen tytön silmissä niin syvällistä ja kaunista loistoa kuin nyt.

Mary nyökkäsi, hymyili ja jatkoi ilmeisesti hetkiseksi keskeytynyttä keskusteluaan erään vieressään istuvan naishenkilön kanssa. Ensi kertaa Alan näki hänet näin eloisana. Hän ei aikonut kuunnella, mutta jokin käsittämätön ja pakottava voima lamautti hänen tahtonsa. Hän sai selville, että naishenkilö oli matkalla Noorvikiin Kobuk-virran varrelle, mennäkseen opettajattareksi erääseen kotimaiseen kouluun, että hän oli toiminut monia vuosia opettajana Dawsonissa ja tunsi hyvin Belinda Mulrooneyn tarinan. Hän käsitti, että Mary Standish oli kuunnellut hyvin hartaasti, sillä neiti Robson, opettaja, lupautui lähettämään Marylle erään hallussaan olevan valokuvan Belinda Mulrooneysta, jos neiti Standish antaisi hänelle osoitteensa. Tyttö epäröi, selitti sitten, ettei ollut oikein varma matkansa päämäärästä, mutta kirjoittaisi neiti Robsonille Noorvikiin.

– Pidättekö varmasti lupauksenne? neiti Robson tiukkasi.

– Kyllä, pidän lupaukseni.

Alanin täytti helpotuksen tunne. Sanat lausuttiin niin hiljaa, että hän ajatteli Maryn haluavan estää häntä kuulemasta niitä. Oli päivän selvää, että muutamien tuntien lepoja kaunis aamu olivat tehneet täydellisen muutoksen tytön mielentilassa, eikä Alania vaivannut enää itsepintaisesti kalvava vastuuntunto. Vain typerys, niin hän vakuutti itselleen, saattoi nähdä enää tytön kasvoilla onnettomuutta ennustavaa häivettä. Päivän kuluessa Alan ei huomannut Maryä vilaukseltakaan, ja hän alkoi käsittää, että tyttö kartteli häntä tahallaan. Se ei harmittanut Alania. Siten hän saattoi syventyä muihin asioihin entiseen tapaansa.

Hän keskusteli tupakkasalongissa Alaskan valtiollisista kysymyksistä, poltteli mustaa piippuaan tarvitsematta pelätä häiritsevänsä ketään ja kuunteli keskusteluja niin kevyin mielin, ettei hän ollut kokenut sellaista siitä lähtien, kun ensi kerran oli kohdannut neiti Standishin. Mutta kun hän illan hämärtyessä teki kolmen kilometrin kävelylenkkiään kannella, hän tunsi omituisen yksinäisyydentunteen hiipivän sydämeensä. Hän kaipasi jotakin. Hän ei tunnustanut itselleen, mitä hän kaipasi, ennen kuin näki, ikään kuin elävänä todistuskappaleena, Mary Standishin astuvan hyttikäytävään ja jäävän seisomaan yksikseen laivan kaiteelle. Alan epäröi hetkisen. Sitten hän meni tyynesti tytön luo.

– Päivä on ollut ihmeen ihana, neiti Standish, hän sanoi, – ja Cordova vain muutamien tuntien matkan päässä edessämme.

Mary tuskin käänsi kasvojaan ja tuijotti yhä kauas pimeään peittyvälle merelle. – Niin, ihmeen ihana päivä, herra Holt, hän toisti, – ja Cordova vain muutamien tuntien matkan päässä. Sitten hän lisäsi samalla hiljaisella levollisella äänellä:

– Tahdon kiittää teitä viime yöstä. Te saitte minut tekemään ratkaisevan päätöksen.

– Pelkään, etten auttanut teitä.

Tummeneva iltahämärä lienee pettänyt Alania, kun hän luuli havaitsevansa hentojen olkapäiden vavahtavan.

– Arvelin olevan kaksi mahdollisuutta pelastua, Mary sanoi, – mutta te avasitte silmäni näkemään, että on vain yksi. Hän korosti tätä sanaa. Hänen äänensä tuntui samalla lievästi vapisevan. – Olin mieletön. Mutta unohtakaamme se. Tahdon ajatella hauskempia asioita. Aion ryhtyä valtavaan yritykseen, joka vaatii kaiken rohkeuteni.

– Te voitatte, neiti Standish, Alan sanoi varmalla äänellä. – Mitä hyvänsä yritätte, tulette aina voittamaan. Tiedän sen. Jos tämä yritys, josta puhutte, merkitsee uskaliasta tuloanne Alaskaan – etsimään täältä onneanne – hankkimaan täältä toimeentulonne – niin tulette menestymään loistavasti. Voin vakuuttaa sen teille.

Mary oli vaiti hetkisen. Sitten hän virkkoi:

– Tuntematon on aina lumonnut minua. Kun olimme eilen vuorten juurella Skagwayssa, taisin kertoa teille kummallisesta uskostani. Uskon näet eläneeni aikaisemmin, monia vuosia sitten, jolloin Amerikka oli vielä hyvin nuori. Tämä tunne on välillä niin voimakas, että minun täytyy uskoa siihen. Kenties olen typerä. Mutta kun vuori lennähti sivuun kuin iso ovi ja eteemme avautui Skagway, niin käsitin, että joskus – jossakin – olin nähnyt samanlaista jo ennen. Ja olen nähnyt siitä kummallisia unia. Ehkä se paljastaa jonkun mielettömän puolen minussa. Mutta juuri tämä usko antaa minulle rohkeutta yritykseni toteuttamiseen. Se – ja te.

Äkkiä hän katsahti Alaniin leimuavin silmin.

– Te – ja teidän epäluulonne ja julkeutenne, hän jatkoi, ääni hiukan vapisten, kun hän ojentautui ja keikautti päätään Alanin edessä. – En aikonut sanoa sitä teille, herra Holt. Mutta olette tarjonnut minulle siihen tilaisuuden, ja se voi olla teille hyväksi – huomispäivän jälkeen. Tulin luoksenne siksi, että arvostelin teitä järjettömän väärin. Luulin teitä yhtä kylmäksi kuin vuorenne ovat. Pelasin uhkapeliä, kohotin teidät silmissäni jalustalle, uskoin teidän olevan aito ja peloton, että pidätte kaikkea hyvänä, kunnes näkisitte sen pahaksi – ja hävisin. Olin tehnyt hirveän erehdyksen. Aivan ensiksi epäilitte minua kun tulin hyttiinne. Olitte suuttunut ja peloissanne. Niin, peloissanne – pelkäsitte tapahtuvan jotakin, mikä ei ollut teille mieleen. Melkeinpä piditte minua epäsiveellisenä. Ja te uskoitte, että minä olin valehtelija, ja sanoitte sen minulle. Se ei ollut kauniisti tehty, herra Holt. Se ei ollut kaunista. Oli seikkoja, joita en voinut selittää teille, mutta sanoin Rosslandin tuntevan ne. En salannut mitään. Ja luulin teitä niin jaloksi, ettette olisi arvellut minun aikovan saattaa teitä häpeään – ystävyydelläni, edes sittenkään, vaikka tulin hyttiinne. Oi, niin suuresti luotin itseeni – en ajatellut, että minua voitaisiin epäillä mistään epäpuhtaasta ja valheellisesta.

– Hyvä Jumala! Alan huudahti. – Kuulkaahan minua, neiti Standish –

Mary oli poistunut niin äkkiä, että Alanin yritykset pidättää häntä olivat turhia ja hän katosi ovesta ennen kuin Alan ehti saavuttaa häntä. Alan huusi vielä kerran hänen nimeään, mutta tyttö melkein juoksi käytävää pitkin. Alan horjahti. Hänen verensä jähmettyi, hänen kätensä puristuivat pimeässä nyrkkiin ja hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin äsken tytön. Maryn sanat olivat lyöneet hänet sanattomaksi. Hän käsitti, että Mary oli luullut paljastaneensa hänet perinpohjin, ja se herätti hänessä jonkinlaista kauhuntunnetta. Mutta tyttö oli väärässä. Hän oli menetellyt mielestään terveen järjen vaatimusten mukaisesti. Jos hän oli ollut kirotun tyhmä niin tehdessään –

Päättävästi hän suuntasi askelensa Maryn hytille, aikoen korjata sen väärän käsityksen, jonka tyttö oli saanut hänestä. Valoa ei näkynyt hytin oven alla olevasta raosta. Sisältä ei kuulunut vastausta hänen koputukseensa. Hän odotti ja yritti uudestaan kuunnellen liikuttaisiinko sisäpuolella. Ja odottaessaan hän kävi hetki hetkeltä varmemmaksi. Hän tuli lopulta melkein iloiseksi, kun ovi ei auennut. Hän uskoi, että neiti Standish oli sisällä ja hyväksyi epäilemättä syyn hänen tuloonsa ilman enempiä anteeksipyyntöjä.

Hän poistui hyttiinsä, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi pahoitella sitä väärää käsitystä, jonka Mary oli muodostanut hänestä. Hän ei tuntenut tyydytystä, katselipa asiaa miltä kannalta hyvänsä. Sillä Maryn kirkkaat silmät, tämän ihanat hiukset sekä se omanarvontunto ja rohkeus, mitä hän oli osoittanut seisoessaan Alanin edessä, olivat painuneet syvälle hänen mieleensä. Hän ei voinut olla muistelematta, kuinka Mary seisoi oveen nojaten ja kyynelten kimaltaessa hänen poskillaan jalokivien tavoin. Jossakin suhteessa hän oli erehtynyt. Hän tajusi sen. Jotakin oli häneltä jäänyt ymmärtämättä. Ja tyttö piti häntä syyllisenä.

Hän tiesi taistelevansa nyt uutta ilmiötä vastaan samalla kun hän alitajunnassaan valehteli itselleen. Ja hän oli päättänyt tehdä kaikkensa voittaakseen. Hänen oli taisteltava Mary Standishia vastaan sellaisena kuin tämä seisoi nojaten ovea vasten. Mary Standishia – hänen hentoista kauneuttaan – hänen rohkeuttaan – monen monia seikkoja vastaan, jotka ennen eivät olleet merkinneet mitään Alanin elämässä. Hän riisuutui, heitti ylleen tupakkatakkinsa ja työnsi tohvelit jalkaansa vakuuttaen vääriksi niitä tunteita, jotka pyrkivät tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli tyhmä, pähkähullu, hän tuumi itsekseen. Mutta tämä vakuutus ei tehnyt hänen oloaan yhtään paremmaksi.

Hän laskeutui vuoteelle, painoi päänsä tyynylle ja yritti vielä kerran lukea. Puolittain hän onnistuikin. Kello kymmeneltä vaikeni soitto ja tanssi, ja hiljaisuus valtasi laivan. Sen jälkeen hän huomasi innostuvansa paremmin siihen kirjaan, jota oli aloittanut ensiksi lukea.

Vähitellen hänet täytti entinen tyydytyksentunne. Hän sytytti uudestaan sikarinsa ja nautti siitä. Epäselvästi hän kuuli laivan kellon lyövän yksitoista ja sitten puoli kaksitoista ja keskiyötä. Painetut sivut alkoivat käydä sekaviksi, ja puolihorroksissa hän pani merkin kirjan väliin, laski sen pöydälle ja haukotteli. Lähestyttiin kai Cordovaa. Hän tunsi, että Nome oli vähentänyt vauhtiaan ja että koneet jyskyttivät hiljemmin. Luultavasti he olivat sivuuttaneet St. Eliasniemen ja ajoivat nyt likellä rannikkoa.

Ja sitten kajahti naisen huuto, äkkiä ja värisyttävästi, läpitunkeva parkaisu, joka uhkui kauhua, tuskaa – ja jotakin muuta, mikä sai veren hyytymään Alanin suonissa, kun hän hypähti vuoteeltaan. Se kuului kaksi kertaa, päätyen toisella kerralla surkeaan voivotukseen ja miehen karkeaan karjaisuun. Hänen ikkunansa ohitse juostiin nopeasti. Hän kuuli toisen huudon ja sitten käskevän äänen. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta laiva itse näytti vastaavan. Hervonneet koneet pysähtyivät äkkiä, minkä jälkeen seurasi musertava sysäys, kun laiva pantiin käymään taaksepäin, ja kello alkoi kilistä, kutsuen pelastusveneiden miehistöä paikoilleen.

Alan katsoi hyttinsä oveen. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Joku oli pudonnut laidan yli. Ja tällä hetkellä hänen ruumiinsa oli kokonaan lamautunut, sillä Mary Standishin kalpeat kasvot näyttivät kohoavan hetkeksi hänen silmiensä eteen. Ja levollisella äänellään oli tyttö sanovinaan hänelle, että tämä oli toinen keino pelastua. Alanin kasvot kalpenivat, hän sieppasi tupakkatakin, heitti oven selälleen ja lähti juoksemaan himmeästi valaistua käytävää pitkin.

9. luku

Vaikka koneet oli pantu käymään taaksepäin, se ei ollut voinut pysäyttää laivaa vielä Alanin saapuessa avoimelle kannelle. Laiva harasi vastaan, mutta solui yhä hitaasti eteenpäin siitä voimasta huolimatta, joka koetti peräyttää sitä. Alan kuuli juoksevien jalkojen kapsetta, ääniä ja väkipyörien kitinää ja ehti perille, kun ylähangan pelastusvene laivan peräpuolella alkoi heilahdellen laskeutua tyynelle merenpinnalle. Kapteeni Rifle seisoi hänen edessään, puolipukeissaan, ja toinen perämies antoi parhaillaan nopeita määräyksiä. Kymmenkunta matkustajaa oli tullut tupakkasalongista. Paikalla oli vain yksi nainen. Hän seisoi hiukan kauempana, nojaten erään miehen käsivarteen, kasvot käsiinsä kätkettyinä. Alan katsoi mieheen, ja tämän ulkonäöstä hän käsitti, että siinä oli nainen, joka oli kirkaissut.

Hän kuuli läiskähdyksen, kun vene putosi veteen, ja airojen natinaa, mutta nuo äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa. Vain yhden asian hän erotti selvästi alettuaan tuntea äkkiä pahoinvointia, nimittäin naisen hirvittävän nyyhkimisen. Hän astui heidän luokseen, ja kansi ikään kuin heilui hänen jalkojensa alla. Hän tajusi ihmisjoukon kokoontuvan tyhjien taavettien ympärille, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet vain noihin kahteen.

– Oliko hän mies – vai nainen? hän kysyi.

Hänestä tuntui kuin olisi kuullut vieraan äänen puhuvan. Sanat tulivat väkinäisesti hänen huuliltaan. Ja mies, jonka olkapäätä vasten nainen oli painanut päänsä, tuijotti häntä kasvoihin tunteettomasti kuin kivi.

– Nainen, hän vastasi. – Tämä on vaimoni. Istuimme täällä, kun hän kiipesi kaiteelle ja heittäytyi mereen. Vaimoni kirkaisi nähdessään hänen katoavan.

Nainen kohotti päänsä. Hän nyyhkytti yhä, silmät kuivina, kauhua kuvastavina. Hänen kätensä puristivat puolison käsivartta. Hän ponnisteli puhuakseen, mutta turhaan, ja mies painoi päänsä alemmaksi lohduttaakseen häntä. Ja sitten ilmestyi kapteeni Rifle heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat rasittuneet ja hänen katseestaan Alan ymmärsi hänen tietävän.

– Kuka hän oli? Alan kysyi.

– Tämä rouva arvelee hänen olleen neiti Standish.

Alan ei liikahtanut eikä puhunut. Hetkisen hän tunsi päässään jotakin sekavaa. Hän ei voinut kuulla selvästi levotonta hälinää takaansa, ja hänen edessään näytti kaikki sekavalta vilinältä. Liikutus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ilman että hänen kalpeilla kasvoillaan olisi voinut havaita merkkiäkään siitä.

– Niin, se tyttö teidän pöydästänne. Sievä tyttö. Näin hänet selvästi, ja sitten – sitten –

Nainen puhui. Kapteeni jatkoi, kun tukahtumiskohtaus yllätti naisen:

– Kenties olette erehtynyt. En voi uskoa, että neiti Standish olisi tehnyt sitä. Pian saamme tietää. Kaksi pelastusvenettä on jo vesillä ja kolmatta lasketaan parhaillaan. Hän riensi pois, sanoen viimeiset sanansa olkansa yli.

Alan ei liikahtanut seuratakseen kapteenia. Hänen aivonsa alkoivat selvitä iskusta ja omituinen tyyneys valtasi hänet. – Oletteko aivan varma, että hän oli se tyttö, joka istui meidän pöydässämme? hän havaitsi kysyvänsä. – Ettekö ole voinut erehtyä?

– En, nainen sanoi. – Hän oli niin hiljainen ja kaunis, että monesti olen silmäillyt häntä. Näin hänet selvästi tähtien tuikkeessa. Ja hän huomasi minut juuri ennen kuin kiipesi kaiteelle ja hyppäsi. Olen melkein varma, että hän hymyili minulle ja aikoi puhua. Ja sitten – sitten – hän katosi!

– En tiennyt asiasta mitään ennen kuin vaimoni kirkaisi, mies lisäsi. – Istuin silloin häntä vastapäätä. Juoksin kaiteelle, mutta en voinut nähdä kuin laivan vanaveden. Luulen, että hän painui heti pohjaan.

Alan kääntyi. Hän tunkeutui ääneti kiihtyneen ja utelevan ihmisjoukon läpi, mutta ei kuullut kysymyksiä ja tuskin tajusi ääniäkään. Häntä ei haluttanut enää kiirehtiä, ja hän asteli hitaasti ja miettivästi hyttiin, missä Mary Standishin täytyi olla, jos nainen oli erehtynyt ja jollei mereen hypännyt ollutkaan Mary Standish. Hän koputti ovelle vain kerran. Sitten hän aukaisi sen. Sisältä ei kuulunut pelon eikä vastalauseen huudahdusta, ja hän tiesi, että huone oli tyhjä, ennen kuin kiersi sähkönappia. Hän oli tiennyt sen alusta alkaen, siitä saakka, kun oli kuullut naisen kirkaisun. Mary Standish oli poissa. Hän katsahti vuoteeseen. Tyynyssä oli tytön pään painama syvennys. Pikku nenäliina oli sänkypeitteellä, rutistuneena ja kokoonpuristettuna. Tytön vähäiset esineet olivat hyvässä järjestyksessä kirjoituspöydällä. Sitten Alan näki hänen kenkänsä, sukkansa ja vuoteella puvun, ja hän otti toisen kengistä ja piti sitä kylmässä, vakavassa kädessään. Kenkä oli pieni. Hänen sormensa puristivat sitä, kunnes se rusentui kuin paperi.

Hän piti sitä yhä kädessään, kun kuuli jonkun tulleen taakseen, ja hän kääntyi hitaasti joutuen vastatusten kapteeni Riflen kanssa. Pienen miehen kasvot olivat kuin harmaaseen vahaan valetut. Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Kapteeni Rifle katsoi Alanin kädessä olevaa rutistunutta kenkää.

– Pelastusveneet lähtivät nopeasti liikkeelle, hän sanoi käheällä äänellä. – Pysähdyimme vajaan kolmen kilometrin päähän rannalta. Jos hän osaa uida – on vielä pelastuksen toiveita...

– Hän ei ui, Alan vastasi. – Hän ei hypännyt sitä varten. Hän on mennyttä.

Alan ihmetteli jotenkin epämääräisesti äänensä rauhallista sävyä. Kapteeni Rifle näki suonten pullistuvan hänen puristetuissa käsissään ja otsassaan. Vuosien mittaan hän oli joutunut katselemaan monenlaisia murhenäytelmiä. Niissä ei ollut hänelle mitään ihmeellistä. Mutta hänen silmiinsä tuli ihaileva ilme, kun hän kuuli Alanin sanat. Muutamissa sekunneissa oli edellisen yön tapahtumat kerrottu, yksityiskohtiin kajoamatta. Kapteeni oli laskenut kätensä Alanin käsivarrelle, kun tämä lopetti, ja hän tunsi, että nuo käsivarsilihakset olivat kovat ja karaistut kuin teräksestä.

– Puhumme Rosslandin kanssa, kun pelastusveneet ovat palanneet, hän sanoi.

Hän veti Alanin huoneesta ja sulki oven.

Vasta astuttuaan omaan hyttiinsä Alan huomasi pitävänsä yhä rusentunutta kenkää kädessään. Hän laski sen vuoteelleen ja pukeutui. Siihen meni vain muutamia minuutteja. Sitten hän lähti peräkannelle ja etsi käsille kapteenin. Puolen tunnin kuluttua palasi ensimmäinen pelastusvene. Viisi minuuttia sen jälkeen saapui toinen. Ja sitten kolmas. Alan seisoi takana, yksin, muiden matkustajien hääriessä kaiteella. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Se tunkeutui hänen korviinsa mutinana – kaikki turhaa! Nyyhkytyksen tavoin sen äänsivät hiljaa monet ihmiset. Hän laahusti pois. Hän ei tahtonut kohdata heidän katseitaan tai puhella heidän kanssaan tai kuulla, mitä heillä oli sanottavaa. Ja hänen mennessään puhkesi voihkaisu hänen huuliltaan, tukahdutettu tuskan huuto, joka ilmaisi hänelle, että hän oli murtumaisillaan. Hän pelkäsi sitä. Hänenlaistensa ensimmäisenä käskynä oli kestää iskut horjumatta ja häntä halutti melkein ylivoimaisesti ojentaa kätensä merelle, rukoilla Mary Standishia nousemaan sieltä esille ja antamaan hänelle anteeksi.

Hän pakottautui koneellisesti jatkamaan matkaansa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin naamari, jolla ei näkynyt ainoatakaan merkkiä hänen suuresta surustaan, ja hänen silmissään oli kuolonkylmä ilme. Sydämetön, olisi varmaan sanonut se nainen, joka oli äsken kirkaissut. Ja hän olisi ollut oikeassa. Alanin sydän oli turtunut.

Rosslandin ovella oli kaksi henkilöä, kun hän saapui sinne. Toinen oli kapteeni Rifle, toinen Marston, laivalääkäri. Kapteeni koputti juuri ovelle, kun Alan yhtyi heihin. Hän yritti aukaista ovea. Se oli lukittu.

– En saa häntä hereille, kapteeni sanoi. – Enkä ole huomannut häntä matkustajien joukossa.

– En minäkään, Alan virkkoi. Kapteeni Rifle etsi yleisavaintaan.

– Olosuhteet sallivat kai sen, hän selitti. Tuossa tuokiossa hän kohotti katseensa hämmästyneenä. – Ovi on lukittu sisältä, ja avain on lukossa.

Hän takoi nyrkeillään ovilautoihin. Hän hakkasi hakkaamistaan, kunnes hänen rystönsä olivat punaiset. Sittenkään ei kuulunut vastausta.

– Kummallista, hän mutisi.

– Perin kummallista, Alan myönsi.

Hän pani olkapäänsä ovea vasten. Sitten hän työnsi ja kuului vain rysäys, kun ovi murtui. Himmeä valo lankesi huoneeseen eteisen lampusta, ja miehet jäivät tuijottamaan eteensä. Rossland oli vuoteessa. He näkivät hänen kasvonsa hämärästi, käännettyinä ylöspäin, ikään kuin kattoon katsoen. Mutta hän ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan. Marston astui sisälle ja kiersi valon palamaan.

Sen jälkeen yksikään miehistä ei liikahtanut kymmeneen sekuntiin. Sitten Alan kuuli, kuinka kapteeni Rifle sulki oven heidän takanaan, ja Marstonin huulilta pääsi pelästynyt kuiskaus:

– Hyvä Jumala!

Rosslandin päällä ei ollut peitettä. Vaatteet olivat hänen yllään ja hän lepäsi rentona selällään. Hänen kätensä olivat riipuksissa, hänen päänsä retkotti taaksepäin, hänen suunsa oli ammollaan. Ja valkea lakana hänen allaan oli veren tahraama. Sitä oli tihkunut sängyn laidalta lattialle. Hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Ensi hämmästyksestä selviydyttyään tohtori Marston ryhtyi nopeasti toimeen. Hän kumartui Rosslandin yli, ja samassa hetkessä, kun oli kääntänyt selkänsä, yhtyi kapteeni Riflen katse Alanin katseeseen. Sama ajatus – ja seuraavassa hetkessä sama epäilys – välähti kummankin mielessä.

Marston puhui nyt kylmästi kuin ainakin ammattimies. – Veitsen pisto, lähelle oikeata keuhkoa, jollei suorastaan siihen. Ja paha ruhjevamma silmän päällä. Hän ei ole kuollut. Antakaamme hänen jäädä rauhassa paikalleen, kunnes käyn hakemassa työvälineeni ja siteitä.

– Ovi oli lukittu sisältä, Alan sanoi niin pian kuin tohtori oli mennyt. – Ja ikkuna on suljettu. Tämä näyttää melkein – itsemurhalta. On mahdollista – heidän välillään vallitsi yhteisymmärrys – kenties Rossland valitsi tämän keinon meren asemesta?

Kapteeni Rifle oli laskeutunut polvilleen. Hän kurkisteli vuoteen alle, tähyili nurkkiin ja veti sitten peiton ja lakanan paikoilleen. – Täällä ei ole veistä, hän sanoi kylmästi. Ja seuraavassa hetkessä hän lisäsi: – Ikkunalla on veritahroja. Itsemurhayrityksestä ei voi olla puhettakaan, vaan on tapahtunut –

– Murha.

– Niin, jos Rossland kuolee. Se on tehty avoimesta ikkunasta. Joku on kutsunut Rosslandin ikkunaan, iskenyt häntä ja sulkenut ikkunan sen jälkeen. Jos hän on istunut tai seisonut täällä, on mahdollista, että joku roteva henkilö on osunut häneen. Teon on tehnyt mies, Alan. Se on varmaa. Sen on tehnyt mies.

– Luonnollisesti mies, Alan nyökkäsi.

He kuulivat Marstonin palaavan, mutta hän ei ollut yksin. Kapteeni Rifle viittasi ovelle. – On parasta lähteä, hän neuvoi. – Tämä on laivanpäällystön asia, ettekä te kai halua aiheetta sekaantua siihen. Tulkaa hyttiini puolen tunnin kuluttua. Tahdon tavata teidät.

Tohtori Marstonin mukana tulivat toinen upseeri ja hovimestari, kun Alan sivuutti heidät, ja hän kuuli Rosslandin huoneen oven sulkeutuvan takanaan. Laiva vavahteli jälleen hänen jalkojensa alla. He jatkoivat taas matkaa. Hän meni Mary Standishin hyttiin, kokosi mietteissään tytön tavarat ja sulloi ne pieneen käsilaukkuun, jonka tämä oli tuonut tullessaan laivalle. Hän vei laukun huoneeseensa aivan julkisesti ja pakkasi sen omaan matka-arkkuunsa. Sen jälkeen hän haki käsiinsä Rynnistys Smithin ja selitti tälle, että hänen suunnitelmissaan oli tapahtunut odottamaton muutos, minkä takia heidän täytyi jäädä Cordovaan. Viiden minuutin kuluttua hän oli kapteenin hytissä.

Kapteeni Rifle istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun Alan astui sisälle. Hän nyökkäsi tuoliin.

– Tunnin kuluttua saavumme Cordovaan, hän sanoi. – Tohtori Marston sanoo Rosslandin jäävän henkiin, mutta Nome ei tietystikään voi jäädä lojumaan satamaan, kunnes hän saa jälleen puhekykynsä. Häneen on isketty ikkunasta. Menen vaikka valalle siitä. Oletteko päättänyt ryhtyä – joihinkin toimenpiteisiin?

– Kyllä, Alan vastasi. – Olen päättänyt nousta maihin niin pian kuin mahdollista. Kenties minun onnistuu löytää tytön ruumis ja korjata se talteen. Mitä taas Rosslandiin tulee, niin minusta on yhdentekevää, elääkö hän vai kuolee. Mary Standishilla ei ollut mitään osuutta hyökkäykseen sitä miestä vastaan. Oli pelkkä sattuma, että tyttö katosi samaan aikaan, eikä mitään muuta. Tahtoisitteko ilmoittaa minulle, millä paikoin olimme silloin, kun hän hyppäsi mereen.

Hän ponnisteli kovasti pysyäkseen rauhallisena, – jotta kapteeni Rifle ei olisi nähnyt, mitä tytön surullinen loppu oli merkinnyt hänelle.

– Olimme noin kymmenen kilometrin päässä Eyak-joen suulta hiukan lounaaseen. Jos hänen ruumiinsa ajautuu maihin, se joutuu saarelle tai mannermaalle itään Eyak-joesta. Olen iloissani siitä, että yritätte. Mahdollisuuksia on. Ja minä toivon, että löytäisitte hänet.

Kapteeni Rifle nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä hermostuneesti edestakaisin. – Se on paha isku laivalle – sen ensimmäisellä matkalla, hän puheli. – Mutta minä en ajattele Nomea. Minä ajattelen Mary Standishia. Hyvä Jumala, tämä on kauheaa! Jospa se olisi ollut kuka muu hyvänsä – kuka hyvänsä –. Sanat tuntuivat salpautuvan hänen kurkkuunsa, ja hän viittasi epätoivoisesti kädellään. – On vaikeata uskoa – on melkein mahdotonta uskoa, että hän olisi tahallaan tehnyt itsemurhan. Kertokaa minulle uudestaan, mitä tapahtui hytissänne.

Tukahduttaen kaiken liikutuksen äänestään Alan toisti lyhyesti eräät yksityiskohdat tytön vierailun varrelta. Mutta hän ei maininnut sanallakaan eräistä asioista, jotka tyttö oli uskonut vain hänelle. Hän ei puhunut mitään Rosslandin vaikutusvallasta eikä siitä, että tyttö pelkäsi tuota miestä. Kapteeni Rifle näki, kuinka Alan ponnisteli, ja kun kertomus oli loppunut, hän tarttui hänen käteensä, silmissään ymmärtämystä uhkuva ilme.

– Te ette ole vastuussa – ette läheskään siinä määrin kuin luulette, hän sanoi. – Älkää panko sitä liiaksi sydämellenne, Alan. Mutta etsikää hänet käsiinne. Etsikää hänet, jos vain voitte, ja ilmoittakaa minulle. Teettehän sen – ilmoitattehan minulle?

– Kyllä, ilmoitan siitä teille.

– Ja Rossland, hän on mies, jolla on paljon vihollisia. Olen varma siitä, että hänen haavoittajansa on yhä laivalla.

– Epäilemättä.

Kapteeni epäröi. Hän ei katsonut Alaniin sanoessaan: – Neiti Standishin huoneessa ei ole mitään. Hänen laukkunsakin on kadonnut. Luulin nähneeni yhtä ja toista, kun olin siellä kanssanne. Mutta olen kai erehtynyt. Luultavasti hän heitti kaikki mereen – ennen kuin katosi.

– Se saattaa olla mahdollista, Alan myönsi vältellen.

Kapteeni Rifle rummutti sormenpäillään kirjoituspöytäänsä. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta ja vanhentuneilta hytin himmeässä valossa. – Siinä kaikki, Alan. Jumala tietää, että olisin valmis uhraamaan vanhan elämäni, jos voisin, saadakseni hänet takaisin. Minusta hän muistutti suuresti – erästä – jo aikoja sitten kuollutta henkilöä. Siitä johtuu, että rikoin laivasääntöjä vastaan, kun hän nousi laivaan Seattlessa niin omituisesti, tilaamatta paikkaa ennakolta. Olen nyt pahoillani. Minun olisi pitänyt käännyttää hänet maihin. Mutta hän on poissa, ja on parasta, että te ja minä pidämme omina tietoinamme sen vähän, mitä arvaamme. Toivon, että löydätte hänet, ja jos löydätte –

– Lähetän teille sanan.

He löivät kättä, ja kapteeni Rifle piti vielä Alanin kädestä, kun he astuivat ovelle ja aukaisivat sen. Nopea muutos oli tapahtunut taivaalla, tähdet olivat kadonneet ja synkistyneen meren yllä suhisi tuuli valittavasti.

– Ukkosmyrsky, kapteeni sanoi.

Hän oli kadottanut itsehillintänsä. Hänen hartiansa olivat lysähtäneet kokoon ja hänen äänessään oli pelokas sävy, mikä pakotti Alanin tuijottamaan suoraan pimeyteen. Ja sitten hän virkkoi: – Rossland lähetetään sairaalaan Cordovassa, jos hän jää henkiin.

Alan ei vastannut. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä, ja hitaasti hän meni pimeyden halki laivan kaiteelle, jääden seisomaan sinne, meren kohisevan valituksen tunkeutuessa hänen korviinsa synkeästä syvyydestä. Pitkän matkan päästä hän kuuli kumean ukkosenjyrähdyksen.

Hänen täytyi ponnistella pysyäkseen pystyssä hyttiin palatessaan. Rynnistys Smith odotti jo häntä, matkatavarat pakattuina öljykankaiseen laukkuun. Alan selitti suunnitelmissaan tapahtuneen odottamattoman muutoksen. Hänen oli toimitettava Cordovassa eräitä asioita, jodia pakottivat hänet jäämään laivasta ja lykkäämään matkaansa tundroille vähintään kuukaudeksi. Rynnistyksen pitäisi välttämättömästi mennä yksin pohjoiseen. Hän saattaisi matkustaa nopeasti käyttämällä hyväkseen Tananaan vievää valtion rautatietä. Sen jälkeen hänen pitäisi mennä Allakakatiin ja sieltä yhä kauemmas pohjoiseen Endicott-vuorten seuduille. Ja Rynnistyksen tapainen mies löytäisi helposti tienoon. Hän piirsi kartan, antoi Rynnistykselle eräitä kirjoitettuja ohjeita, rahaa ja viimeisen varoituksen, ettei tämä menettäisi järkeään ja rupeaisi etsimään kultaa matkan varrella. Vaikka hänen itsensä täytyi välttämättömästi mennä maihin heti, hän kehotti Rynnistystä jäämään laivaan seuraavaan aamuun asti. Ja Rynnistys vakuutti valallaan täyttävänsä Alanin määräykset.

Alan ei selitellyt kiireistä lähtöään ja iloitsi siitä, ettei kapteeni Rifle ollut kysellyt häneltä liian tarkasti. Hän ei mietiskellyt, oliko hänen tekonsa järkevä. Hän vain tunsi, että hänen ruumiinsa jokikinen lihas kaipasi kipeästi toimintaa ja että hänen täytyi saada sitä heti tai murtua.

Alan lähti astelemaan halki hornamaisen pimeyden. Hän ei eksynyt. Kolme vuotta sitten hän oli taivaltanut monen monta kertaa vanhan Olaf Ericksenin mökille, joka sijaitsi kilometrin päässä rannikolla, ja hän tiesi, että Ericksen olisi samassa paikassa, missä oli kyykötellyt jo kaksikymmentä vuotta ja mihin oli vannonut jäävänsä siksi, kunnes meri itse vaatisi hänet omakseen. Vaistomaisesti hän siis haparoi eteenpäin ukkosen jyrähdellessä hänen yllään. Yön voimat alkoivat vapautua kahleistaan. Hän saattoi kuulla kasvavaa jymyä vuorilta, jotka kätkeytyivät läpinäkymättömän mustan seinän taakse, ja äkkiä leimahti salama silmiä huikaisevana, valaisten hänen tietään. Se auttoi häntä.

Salama välähti uudestaan, ja sitä seurasi ukkosenpurkaus, joka jyrisytti maata hänen jalkojensa alla. Se vyöryi pois, kaiku seurasi kaikua, vuorelta vuorelle, jyrisevien merkkilaukausten tavoin, toinen toistaan kauempana. Kolea vihuri pieksi Alanin kasvoja, ja hän tunsi sisimmässään halua nousta vastustamaan myrskyn raivoa.

Hän oli aina rakastanut vuorelta toiselle vyöryvien jyrähdysten kaikuja ja vuorten huipuilla välkähteleviä salamoja. Sellaisena yönä, luonnon eri voimien räsähdellessä hänen isänsä mökin ympärillä ja kalliojonojen ärjyvien äänten täyttäessä pimeyden metelillään, oli hänen äitinsä synnyttänyt hänet maailmaan. Rakkaus siihen oli hänen veressään, se oli osa hänen olemustaan, ja oli aikoja, jolloin hän ikävöi tätä "vuorten puhetta" kuten muut ikävöivät kevään tuloa. Hän tervehti sitä nyt tähyillessään pimeydessä pilkahtelevaa valoa, joka paloi aina Olaf Ericksenin mökissä iltahämärästä aamunkoittoon asti.

Hän näki sen vihdoin, kellertävän silmän, joka tähyili häneen sysimustan seinän aukosta. Hetkistä myöhemmin hän eroitti majan synkemmän varjon, ja salaman välähdys osoitti hänelle oven. Vallitsi hetkisen hiljaisuus, jolloin hän saattoi kuulla suurten vesipisaroiden ropisevan katolle. Hän laski maahan laukkunsa ja alkoi takoa nyrkillään oveen herättääkseen ruotsalaisen. Sitten hän tempasi auki lukitsemattoman oven ja astui sisälle, heittäen myttynsä lattialle, ja huusi vanhan tervehdyksen, jota Ericksen ei varmaan ollut unohtanut, vaikka oli kulunut melkein neljännesvuosisata siitä, kun hän ja Alanin isä olivat yhdessä kierrelleet vuorilla.

Hän oli juuri vääntänyt pöydällä olevan öljylampun sydämen ylemmäksi, kun sisäoven aukkoon ilmestyi itse Ericksen jättimäisine, kumaroine hartioineen, suunnattoman suurine päineen, tuimine silmineen ja harmaine partoineen, joka aaltoili hänen paljaalle rinnalleen. Hän siristeli silmiään kotvasen, ja Alan heitti syrjään hattunsa. Ja kun myrsky puhkesi, kun mahtava ukkosenjyrähdys ja tuuli ja sade tärisyttivät majaa, mylvähti Ericksen ilosta tuntiessaan Alanin. He paiskasivat kättä.

Ruotsalaisen ääni voitti tuulen ja sateen ja ränsistyneiden ikkunoiden helinän. Hän puhui jostakin kolme vuotta sitten sattuneesta ja hieroskeli unta silmistänsä, kun omituinen ilme Alanin kasvoilla sai hänet äkkiä vaikenemaan kuullakseen, mitä toinen sanoi.

Viiden minuutin kuluttua hän aukaisi oven ja katsoi ulos sysimustalle merelle, heristäen sille nyrkkiään. Tuuli ryöpsähti sisälle, heittäen hänen valkean partansa hartioille, ja sen mukana tulvahti sadekuuro, joka kasteli hänet likomäräksi hänen siinä seistessään. Hän veti kaikin voiminsa oven kiinni ja katsoi Alaniin, tuo tukeva, harmaa vanhus, joka öljylampun kellertävässä valossa muistutti aavetta.

Sitten he odottivat aamunkoittoon asti. Ja heti päivän sarastaessa suuntasi Olafin pitkä, musta vene keulansa uljaasti ulos merelle.

10. luku

Tuuli oli tauonnut, mutta sade valui yhä vuolaina virtoina ja vuorilta kajahteli hiljenevää jyrinää. Kaupunki oli hävinnyt näkymättömiin ja viidentoista metrin päässä veneen kohisevasta kokasta Alan saattoi nähdä vain harmaan seinän. Vesi juoksi virtoinaan hänen sadetakkiaan pitkin ja Olafin harmaasta parrasta tippui pisaroita kuin märästä rievusta. Hän näytti valtavan suurelta hirviöltä perää pitäessänsä ja sankasta sumusta huolimatta hän lisäsi vauhtia, kunnes Norden halkoi aaltoja nopeasti kuin torpedo.

Olafin mökissä Alan oli kuullut, kuinka toivottomalta Mary Standishin löytäminen näytti. Eyak-joen ja Katallan välillä oli riuttojen ja kallioiden runteleman mantereen rannikko sekä pikku saaristo, josta merirosvolaivasto olisi voinut löytää satoja piilopaikkoja. Niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka Ericksen oli viettänyt täällä, hän ei ollut kuullut, että olisi löydetty ainoatakaan maihin ajautunutta ruumista, ja hän sanoi varmana vakaumuksenaan, että tyttö oli painunut meren pohjaan. Mutta siitä huolimatta Alan halusi ehdottomasti päästä perille. Sitä lisäsi Nordenin kova into, tuon solakan aluksen kiitäessä pitkin veden pintaa. Myös ukkosen jyrinä ja ankara sade yllyttivät häntä kiirehtimään. Hänestä ei etsintäretkessä, jolle hän oli lähdössä, ollut mitään järjetöntä. Se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi tehdä, ja ainoa rehellinen palvelus, minkä hän voi tehdä, hän toisti itsekseen. Ja oli mahdollista, että hän löytäisikin Maryn. Koko hänen tähänastisen elämänsä tärkeimpänä tekijänä olivat olleet sattumat; tavallisesti hän oli voittanut ylivoimaisimmatkin esteet, ja nyt kiitäessään eteenpäin aamuhämärässä häntä innosti varma vakaumus, että voittaisi myös tällä kerralla – että löytäisi Mary Standishin jostakin merestä, tai rannalta Eyak-joen ja saaren väliltä, jota kohti maalle päin tuleva merivirta juoksi. Ja kun hän olisi löytänyt tytön –

Sen pitemmälle hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt tuo ajatus ahdisti häntä, aika ajoin se sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän näki tytön sellaisena, että hän koetti kaikin voimin karkottaa tuon kuvan mielestään. Kuolema oli lyönyt selvän leimansa kuvaan, jonka hän näki tytöstä sielunsa silmillä. Hänen mielessään kajasteli itsepintaisesti kaistale valkoista rantamaa, ja tällä rannalla odotti häntä tytön solakka ruumis, kalpeat kasvot kääntyneinä kohti aamuaurinkoa, pitkät hiukset hietikolla lainehtien. Tämä näky kauhistutti häntä, ja hän ponnisteli kovasti pitääkseen sen loitolla. Jos hän löytäisi tytön sellaisena, niin hän tiesi sentään, mitä tekisi. Se merkitsi jonkin lopullista murtumista hänen sisällään, sen toisen Alan Holtin sortumista, jonka kielteinen vastaus ja itsepetokseen perustuva sokeus olivat syösseet Mary Standishin kuolemaan.

Seuraavan puolen tunnin aikana tapahtui nopea ja ihmeellinen muutos. Myrsky oli puhdistanut ilman, niin että se vaikutti vahvistavalta lääkkeeltä; suolainen tuoksu kohosi merestä ja Olaf nousi seisomaan, ojenteli jäseniään ja ravisti sadeveden yltään, ahmien samalla keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Rannikolla Alan näki vuorten käyvän selväpiirteisiksi, ja toinen toisensa jälkeen ne kohosivat esiin kuin elävät olennot, niiden huippujen kimmeltäessä auringon ensi säteilyssä. Kirkas valovirta lankesi tummina huojuviin metsiin, vihreät rinteet sukeltautuivat esiin liihottelevan sumuverhon takaa, ja äkkiä – auringon saavuttaessa lopullisen riemuvoittonsa – Alaskan rannikko avautui hänen silmiensä eteen kaikessa loistossaan.

Ruotsalainen teki riemuisan, mahtavan eleen vapaalla kädellään, ja hymyili leveästi kumppanilleen, ylpeyden ja elämänilon kuvastuessa hänen partaisilla kasvoillaan. Mutta Alanin kasvot eivät värähtäneetkään. Tylsästi hän tajusi päivän ja juhlallisten vuorijonojen takaa mereenvirtaavan auringonpaisteen ihmeellisen kauneuden, mutta siitä puuttui jotakin. Sen sielu oli kuollut, sen entinen tenho oli poissa. Hän tajusi kaikkeen tähän liittyvän murhenäytelmän, ja hänen huulensa puristuivat yhteen nähdessään toverinsa hymyilevän, sillä hän ei koettanut enää salata itseltään totuutta.

Olaf alkoi aavistaa asian oikean laidan, kun näki nyt Alanin kasvot säälimättömässä päivänvalossa, ja vähän ajan kuluttua hän käsitti sen koko alastomuudessansa. Etsiskely ei johtunut velvollisuudentunnosta eikä Nomen kapteenin kehotuksesta, kuten Alan oli vihjaillut hänelle. Miehen kasvot olivat nyt vakavaakin vakavammat ja silmät hehkuivat oudon sairaalloisesti. Vähän myöhemmin hän havaitsi, kuinka tarkkaavan jännittyneinä nuo silmät tähyilivät hiljaa aaltoilevalle merenpinnalle.

Vihdoin hän sanoi: – Jos kapteeni Rifle oli oikeassa, niin tyttö hyppäsi laivasta näillä paikoin, hän viittasi kädellään.

Alan nousi seisomaan.

– Mutta nyt hän ei ole enää täällä, Olaf lisäsi. Sydämessään hän uskoi, että tyttö oli suoraan alhaalla – pohjassa. Hän käänsi veneen keulan maalle päin. Vuorten juurella oli valkoinen hiekkaranta, joka ulottui neljän, viiden kilometrin päähän. Neljännestunnin kuluttua näkivät he savun kiemurtelevan ilmoille kallioiden ja havumetsän keskeltä, joka pisti melkein veden partaalle asti.

– Siinä on McCormickin maja, hän sanoi.

Alan ei vastannut mitään. Olafin kiikarilla hän eroitti skotlantilaisen mökin. Siinä asui Sandy McCormick, vakuutti hänelle Olaf, mies joka tunsi jokaisen pyörteen ja merivirran seitsemänkymmenenviiden kilometrin alalla rannikolla ja silmät sidottuinakin kykeni löytämään Mary Standishin, jos tämä ajautuisi maihin. Ja Sandy itse tuli tervehtimään heitä alas rantaan, kun Ericksen heitti ankkurin matalaan veteen.

He hyppäsivät veneestä, vajoten aina polviin saakka, ja kahlasivat rannalle. Kauempana mökin ovella näki Alan naisen katselevan heitä kummastuneena. Sandy itse oli nuori ja vereväkasvoinen, pikemmin pojan kuin miehen näköinen. He löivät kättä. Sitten Alan kertoi Nomella tapahtuneesta murhenäytelmästä ja tehtävästään. Hän koetti kaikin voiminsa puhua tyynesti ja uskoi onnistuneensa. Hänen kylmässä levollisessa äänessään ei todella voitu havaita merkkiäkään mielenliikutuksesta, mutta samalla se oli pelottavan vakava. McCormick, jonka toimeentulon laita oli useimmiten niin ja näin, kuunteli melkein huumautuneena, kun hänelle tarjottiin suurta rahapalkkiota eräästä palveluksesta. Viisikymmentä dollaria päivässä ajalta, joka menisi työhön, ja lisäksi viisituhatta dollaria, jos löytäisi tytön ruumiin.

Alanille eivät rahasummat merkinneet mitään. Hän ei piitannut dollareista, ja vaikka hän olisi maininnut kymmenentuhatta tai kaksikymmentätuhatta, se olisi ollut hänestä yhdentekevää. Hänellä oli yhtä paljon rahaa kuin Nomen kaikissa pankeissa, ja vähän enemmänkin, ja jos olisi ollut mahdollista, hän olisi mielellään tarjonnut porolaumansa, kunhan hän vain olisi saanut takeet siitä, että hänen etsintäretkensä johti toivottuun tulokseen. Olafin kasvoilla McCormick näki ilmeen, joka selitti hiukan tilannetta. Alan Holt ei ollut mielipuoli. Hän oli kuin konsanaan mies, joka on menettänyt kalleimpansa maailmassa. Ja luvatessaan pyhästi tekevänsä kaiken voitavansa, hän katsahti vaistomaisesti pikku naiseen, joka seisoi mökin ovella.

Alan meni hänen luokseen. Hän oli levollinen, miellyttävännäköinen nuori nainen. Hän hymyili koruttomasti Olafille ja ojensi kätensä Alanille, ja hänen siniset silmänsä laajenivat, kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut Nomella. Alan jätti heidät kolmisin ja palasi rannalle, kun taas ruotsalainen kertoi piippuansa ladatessaan ja sytyttäessään, mitä oli arvannut – että tuo tyttö, jonka ruumis ei koskaan ajautuisi maihin, merkitsi Alan Holtille koko maailmaa.

He tutkivat rannikon monen kilometrin alalta sinä päivänä, samalla kun Sandy McCormick risteili eteläisillä ja itäisillä saarilla kevyellä rannikkoveneellään. Hän oli tavallaan jonkinlainen Pyhä Paavali, joka levitti valistusta ja ovelasti kuin skottilainen ainakin harjoitti perin edullista kauppaa. Kymmenkuntaan mökkiin hän jätti hukkuneen tuntomerkit ja tarjosi viidensadan dollarin palkkion ruumiin löytäjälle, niin että kaksikymmentä miestä ja poikaa ja kymmenkunta naista olivat etsimässä kadonnutta ennen yön tuloa.

– Ja muistakaa, Sandy teroitti heidän kaikkien mieleen, – palkkio maksetaan vain siinä tapauksessa, että hän ajautuu maihin kolmen päivän kuluessa, mikäli hän ollenkaan ajautuu.

Ensimmäisen päivän hämärtyessä Alan havaitsi taivaltaneensa rannikkoa viisitoista kilometriä. Hän oli yksin, sillä Olaf Ericksen oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämä Alan, joka katseli auringon vaipumista mereen läntisellä taivaanrannalla, vuorten rinteiden hohtaessa kullanvärisinä hänen takanaan, oli kokonaan muuttunut. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi potenut ankaran taudin ja rakkaasta maasta hiipinyt hitaasti hänen ruumiiseensa ja sieluunsa uusi elämänymmärtämys. Hänen kasvonsa näyttivät epätoivoisilta, mutta ne olivat nyt lempeämmät. Järkkymätöntä tahtoa ilmaisevat kovat juonteet olivat kadonneet hänen suunsa ympäriltä, hänen silmänsä eivät salanneet enää surua ja hänen ryhtinsä oli kuin miehen, jonka kuluttava tuli on puhdistanut. Hän palasi entisiä jälkiään yhä synkkenevässä illan hämärässä, ja joka kilometrillä hänessä kävi yhä voimakkaammaksi tuo jokin, mikä oli lähtöisin kuolemasta ja mistä hän ei vapautuisi koskaan. Ja samalla kun tämä muutos tapahtui, tuntui itse yön unelias hiljaisuuskin kuiskaavan, ettei meri luovuttaisi saalistansa.

Olaf, Sandy McCormick ja Sandyn vaimo olivat jo mökissä, kun hän palasi keskiyön aikaan. Hän oli näännyksissä. Seitsemän kuukauden oleskelu Yhdysvalloissa oli heikentänyt häntä, selitteli hän. Hän ei udellut, miten toiset olivat onnistuneet. Hän tiesi. Vaimon silmät, niiden melkein äidillisen hellä ilme, kertoivat hänelle kaiken, kun hän astui ovesta sisälle. Sandyn vaimo tarjosi hänelle heti kahvia ja ruokaa, ja hän söi vasten tahtoaan. Sandy selosti puuhiaan ja Olaf poltteli piippuaan ja yritti jutella hilpeästi kauniista ilmasta, joka oli odotettavissa huomiseksi. Kukaan ei puhunut Mary Standishista.

Alan tunsi heidän jännittyneisyytensä ja tiesi, että se aiheutui hänen läsnäolostaan, minkä takia hän syötyään sytytti piippunsa ja alkoi kertoa Ellen McCormickille, kuinka loistavia vuoret olivat Eyak-joen takana ja kuinka onnellinen Ellen oli kun sai asua tässä paratiisimaisessa pikku kolkassa. Alan huomasi hänen silmissään väläyksen, joka korvasi sanat. Tämä oli jylhä paikka naiselle, yksinäiselle, lapsettomalle, ja hymyillen Alan puheli Sandylle lapsista. Heillä pitäisi olla lapsia – koko liuta. Sandy karahti punaiseksi, ja Olaf päästi ilmoille jyrisevän naurun. Mutta vaimon kasvot olivat tyynet ja vakavat; vain hänen silmänsä paljastivat hänet, niissä oli jotakin kaihoisaa ja vetoavaa, kun hän katsahti Sandyyn.

– Rakennamme parhaillaan uutta mökkiä, Sandy sanoi, – ja siinä on kaksi huonetta erikoisesti pienokaisia varten.

Hänen äänessään oli ylpeä sävy, kun hän oli sytyttävinään palavaa piippua ja kun hän loi iloa uhkuvan katseen nuoreen vaimoonsa. Hetkistä myöhemmin Ellen McCormick kätki visusti esiliinaansa jotakin, mikä oli pikku pöydällä lähellä ovea, josta Alanin oli mentävä makuuhuoneeseensa. Olaf iski silmää. Mutta Alan ei nähnyt. Hän tiesi vain, että siellä täytyi olla lapsia, missä oli tosirakkautta. Hän ei tullut ajatelleeksi sen olevan omituista, että hän, Alan Holt, mietiskeli moisia asioita.

Seuraavana aamuna jatkettiin etsintää. Sandy piirsi ylimalkaisen kartan eräistä syrjäisistä paikoista itäisellä rannalla, jonne tuulet ja ristiin käyvät merivirrat heittivät haaksirikkoutuneet hylyt, ja Alan laski näitä rannikoita kohden Olafin istuessa Nordenin peräsimessä. Vasta auringonlaskun aikaan he palasivat, ja kauniin illan hiljaisuudessa, lohdullisen rauhan vallitessa vuorilla, jotka hymyilivät heille, Olaf arveli, että oli aika puhua siitä, mikä painoi hänen mieltään. Ensin hän kuvaili Alaskan vetehisten loitsutemppuja ja kummallisia voimia, jotka asustivat syvällä vedenpinnan alla ja joista hän ei ollut koskaan päässyt oikein selville; kuinka hän kerran maailmassa oli kadottanut vesitynnyrin, mutta löytänyt sen viikon kuluttua, kun se purjehti parhaillaan Japaniin. Hän korosti erikoisesti, kuinka mielellään vetehiset olivat piilosilla ja kuinka petollisia ne ovat.

Sitten hän siirtyi muitta mutkitta itse asiaan. Olisi parempi, ettei Mary Standish ajautuisi koskaan maihin. Siihen menisi päiviä – luultavasti viikkoja – jos niin ollenkaan tapahtuisi, ja tyttö olisi siinä määrin muuttunut, ettei Alan voisi enää tuntea häntä. Mieluummin rauhallinen leposija merenpohjassa. Siksi hän nimitti sitä – "rauhalliseksi leposijaksi" – ja koettaessaan parhaansa mukaan lievittää toisen tuskaa, hän ajattelemattaan syventyi kuvailemaan yksityiskohtaisesti asian hirvittävää puolta, kuinka kauan liha ja luut voivat kestää, kuinka kauan eivät, kunnes Alanista tuntui lopulta kuin hänet olisi nuijittu puhekyvyttömäksi. Hän iloitsi, kun McCormickin mökki tuli näkyviin.

Sandy odotti jo heitä, kun he kahlasivat rannalle. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, Alan ajatteli ja odotti hetkisen jännittynein mielin. Mutta skottilainen pudisti päätänsä kieltävästi ja astui Olaf Ericksenin luo. Alan ei nähnyt katsetta, jonka he vaihtoivat keskenään. Hän meni mökkiin, ja Ellen McCormick laski kätensä hänen käsivarrelleen, kun hän astui sisälle. Se oli jotakin poikkeuksellista. Ja hänen silmissään oli hehku, jota niissä ei ollut edellisenä iltana, hänen poskensa punoittivat ja hänen äänessään oli uusi, omituinen sointu, kun hän puhui Alanille. Se ilmaisi melkein riemua, jotakin, mitä hän koetti hillitä.

– Ettekö – ettekö löytänyt häntä? hän kysyi.

– En. Alanin ääni oli väsynyt ja melkein sortunut. – Luuletteko, että koskaan löydän häntä?

– Ette siten, kuin olette odottanut, Sandyn vaimo vastasi rauhallisesti. – Sillä tavoin hän ei koskaan ilmaannu. Hän näytti ponnistelevan. – Te – te antaisitte kai aika paljon saadaksenne hänet takaisin, herra Holt?

Hänen kysymyksensä oli lapsellisen yksinkertainen, ja tällä hetkellä hän muistutti todellakin lasta katsellessaan Alania. Alan hymyili vastoin tahtoaankin ja nyökkäsi.

– Tietysti. Koko omaisuuteni.

– Te – te – rakastitte häntä –

Hänen äänensä vapisi. Tuntui omituiselta, että hän kysyi tällaista. Mutta se ei loukannut Alania; nämä kysymykset eivät olleet johtuneet naisellisesta uteliaisuudesta, ja Ellen McCormickin lohdullisen lempeä ääni teki hänelle hyvää. Ennen hän ei ollut käsittänyt, kuinka mielellään hän halusi vastata tähän kysymykseen, ei ainoastaan itselleen, vaan myös jollekin toiselle – ääneen.

– Kyllä, minä rakastin.

Tunnustus melkein säpsähdytti häntä. Sellainen luottamuksenosoitus olisi tuntunut kummalliselta milloin hyvänsä mutta varsinkin henkilölle, jonka hän oli tuntenut vasta niin lyhyen ajan. Mutta Alan ei puhunut enempää, vaikka Ellen McCormickin kasvot ja silmät ilmaisivat innostunutta odotusta. Alan astui pikku huoneeseen, jossa oli nukkunut, ja toi sieltä matkalaukkunsa. Siitä hän otti esille pikku laukun, jossa olivat Mary Standishin tavarat, ja antoi sen Sandyn vaimolle. Tämä oli tavallinen asia, ja hän koetti puhua tavalliseen tapaansa.

– Hänen tavaransa ovat tässä laukussa. Kokosin ne hänen hytistään. Jos löydätte hänet, sitten kun minä olen mennyt, tarvitsette niitä. Ymmärrättehän tietysti. Ja jollette häntä löydä, niin säilyttäkää ne minulle. Palaan jonakin päivänä. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea antaa yksinkertaisia ohjeitaan. Hän jatkoi: – Luulen, etten jää tänne enää kauemmaksi, mutta jätän Cordovaan shekin, joka luovutetaan miehellenne, jos tyttö löydetään. Ja jos todella löydätte hänet, niin huolehdittehan hänestä itse, eikö niin, rouva McCormick?

Ellen McCormickin henkeä salpasi hiukan, kun hän lupasi Alanille täyttää hänen pyyntönsä. Alan tulisi aina muistamaan rouva McCormickin miellyttävänä pikku olentona, ja puoli tuntia myöhemmin, kun hän oli selittänyt kaiken Sandylle, hän toivotti rouvalle onnea ja puristi tämän kättä sanoessaan hyvästit. Sandyn vaimon käsi vapisi. Alan ihmetteli sitä ja sanoi Sandylle jotakin sellaisen onnen suunnattomasta arvosta kuin hän oli saanut heidän astellessaan alas rantaan.

Vain tähdet välkehtelivät tummalla taivaanlaella, kun Norden jätti jälkeensä kuohuvan vanaveden loitotessaan jälleen merelle. Alan katseli niitä, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat tutkivina rajattomaan avaruuteen. Koskaan ennen hän ei ollut mittaillut sitä. Elämä oli ollut liian työteliästä. Mutta taivas näytti nyt niin suunnattoman avaralta ja hänen kotinsa tundroilla tuntui olevan niin kaukana, että haikea yksinäisyydentunne valtasi hänet, kun hän kääntyi silmäilemään taakseen valkoisena häämöttävää rannikkoa, joka häipyi nopeasti vuorten juurella leijailevaan pimeyteen.

11. luku

Sinä yönä Olafin majassa Alan pääsi jälleen entiselleen. Hän ei koettanut vähentää sen murhenäytelmän merkitystä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja hän tiesi, ettei vapautuisi koskaan sen vaikutuksesta, yhdentekevää, mitä tulevat vuodet toisivat mukanaan. Mutta hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka kuihtuvat ja kuolevat iskusta, jos se onkin sumentanut henkisen näkemiskyvyn. Hänen suunnitelmansa odottivat häntä, entiset, kunnianhimoiset pyrkimykset ja unelmat uutterasta toiminnasta. Ne tuntuivat nyt tyrehtyneiltä ja elottomilta, mutta hän tiesi sen johtuneen siitä, että hänen sisäisen innostuksensa liekki oli hetkeksi sammunut. Ja hän käsitti, kuinka tärkeää oli saada se uudestaan roihuamaan.

Niinpä hän kirjoitti ensi töikseen kirjeen Ellen McCormickille, ja sen sisälle hän pisti toisen kirjeen – tarkoin sinetöidyn – jota ei ollut lupa avata ennen kuin he olisivat löytäneet Mary Standishin ja joka sisälsi jotakin sellaista, mitä hän ei mitenkään ollut saanut sanoin lausutuksi Sandyn mökissä. Se kuulosti joutavalta ja kummalliselta, jos siitä olisi puhuttu toisille, mutta hänelle se merkitsi hyvin paljon. Sitten hän sopi lopullisesti Olafin kanssa, että tämä veisi hänet Sewardiin Nordenilla, koska kapteeni Riflen laiva oli jo lähtenyt matkalle Unalaskaan. Muistaessaan kapteeni Riflen, hänen täytyi kirjoittaa vielä yksi kirje, jossa hän kertoi lyhyesti epäonnistuneesta etsintäretkestään.

Hän hämmästyi aimo lailla seuraavana aamuna huomatessaan, että oli kokonaan unohtanut Rosslandin. Kun hän kävi toimittamassa asioitaan pankissa, sai Olaf selville, että Rossland lepäsi kaikessa rauhassa sairaalassa ja oli varsin hyvissä voimissa. Alan ei ollut aikonut pistäytyä katsomaan häntä. Hän ei halunnut kuulla mitään, mitä Rosslandilla kenties olisi ollut sanottavaa Mary Standishista. Hän ajatteli nyt Maryä sillä tavoin, että hänestä olisi tuntunut melkein pyhäinhäpäisyltä, jos olisi jotenkin yhdistänyt heidät. Hän tajusi sen muutoksen, joka hänessä oli tapahtunut, sillä alkuperäinen Alan Holt oli muuttunut melkein vastakohdakseen. Se henkilö olisi mennyt Rosslandin luo ja tutkinut harkitusti ja kylmästi asian pohjiaan myöten puhdistautuakseen mahdollisesta edesvastuusta ja todistaakseen itsensä syyttömäksi omissa silmissään. Itsepuolustustarkoituksessa hän olisi tarjonnut Rosslandille tilaisuuden poistaa kylmillä tosiasioilla häiritsevän ja epämääräisen pelon, joka vaistomaisesti oli syntynyt hänessä. Mutta uusi Alan harasi vastaan. Hän tahtoi viedä tämän käsityksen mennessään, hän tahtoi säilyttää sen, ja niin se seurasi häntä, ilman että ne totuudet tai valheet, joita Rossland olisi voinut kertoa hänelle, olisivat sitä horjuttaneet.

He lähtivät Cordovasta aikaisin iltapäivällä, ja auringonlaskun aikaan he yöpyivät parin kilometrin päässä mantereesta sijaitsevan metsäisen saaren niemekkeelle. Olaf tunsi saaren ja oli valinnut sen omista syistään. Se oli asumaton ja linnut olivat pesiytyneet sinne. Olaf rakasti lintuja, ja niiden hilpeä iltalaulu ja visertely ennen maatamenoa lohduttivat Alania. Hän sieppasi kirveen, ja ensi kerran seitsemään kuukauteen hän tunsi lihastensa jännittyvän voimakkaasti heilauttaessaan sitä, ja Ericksen vihelteli vanhaan tapaansa äänekkäästi ja mörähteli jotakin karkeata laulunpätkää partansa lomasta tulta sytyttäessään tietäen, että suuren luonnon lääke alkoi jälleen vaikuttaa Alaniin. Juuri täsmälleen viikko sitten Olaf oli täyttänyt kuusikymmentä, hän kertoi, ja ruvennut epäilemään, jäisikö enää kovinkaan pitkäksi aikaa Cordovan rannikolle. Siperia veti häntä puoleensa – tuo seikkailun, salaperäisyyden ja suurenmoisten mahdollisuuksien maailma, joka sijaitsi vain muutamien kilometrien päässä Sewardin niemimaasta salmen toisella puolen. Innoissaan hän unohti Alanin murheen. Hän kirosi kasakkojen lait ja ne toimenpiteet, joilla amerikkalaiset tahdottiin pitää loitolla. Siellä oli kultaa enemmän kuin Alaskassa oli osattu edes uneksia; vuoret ja virratkin olivat nimettömiä; ja hän aikoi, jos eläisi vielä vuoden tai pari – lähteä etsimään onneaan tai kuolemaansa Stanovoi-vuorille tshuktshi-heimojen keskuuteen. Kaksi kertaa hän oli sitä yrittänyt, sen jälkeen kun hänen vanha toverinsa oli kuollut, ja kaksi kertaa hänet oli sieltä karkotettu. Seuraavalla kerralla hän tietäisi miten menetellä, ja hän kehotti Alania lähtemään mukaansa.

Nämä puheet maasta, joka oli tuskin yön matkan päässä Beringin salmen takana, mutta joka oli kuitenkin yhtä suljettu kuin Tiibetin pyhät tasangot, viehättivät oudosti Alania. Ne panivat intohimot kuohumaan hänen veressään, sillä hän tiesi, että Siperia tulisi olemaan kaikista rajamaista viimeinen ja suurin ja etteivät ainoastaan miehet, vaan kokonaiset kansakunnat tulisivat olemaan mukana sen tutkimisessa. Hän näki tulen punaisen hehkun kuvastuvan Olafin silmissä.

– Ja jollemme me siirry ensiksi tältä puolen, Alan, niin keltaiset kaverit tulevat jonakin päivänä tänne siltä puolen, puheli vanha parkkinahka, koputtaen piippuaan kämmeneensä. – Ja kun ne lähtevät kerta liikkeelle, ne eivät tule tänne yksin tai kaksin tai kolmisin, vaan miljoonin laumoin. Sen tekevät keltaiset kaverit, kun pääsevät kerran alkuun, ja joidenkin Alaskan Jackien ja Sitkeiden Billien asiana on laskea ensimmäisinä jalkansa toiselle puolen. Lähdetkö mukaan?

Alan pudisti päätään. – Joskus – mutta en nyt. Hänen silmänsä salamoivat vanhaan tapaan ja hän näki jälleen taistelun, joka häntä odotti – taistelun, jossa hän auttaisi osaltaan Alaskaa painavien kahleiden murskaamisessa ja maailman herättämisessä käsittämään sen vaaran, jonka uhka leijaili Alaskan yllä ukkospilven tavoin. – Mutta olette oikeassa vaarasta puhuessanne, hän sanoi. – Se ei kohdistu Japanista Kaliforniaan. Se tulvii virran tavoin halki Siperian ja ryntää Alaskaan yhdessä ainoassa yössä. Keltainen mies ei ole ainoana vaarana, Olaf. Siihen yhtyy bolsevismi, mustimman Venäjän aiheuttama vaara. Jos se siirtyy vähäisen vesitaipaleen poikki ja pääsee valtaan Alaskassa, se tulee kulkutaudin tavoin horjuttamaan Amerikan mannermaata perustuksiaan myöten. Saattaa mennä sukupolven aika, kenties vuosisatakin, mutta se tulee varmasti kuin uusi päivä – jos annamme Alaskan rappeutua ja syöksyä perikatoon. Ja minä koetan estää sitä toisin keinoin kuin te.

Hän tuijotti tuleen katsellen, kuinka tuhka hehkui ja sammui. – En ole ylpeä Yhdysvalloista, hän jatkoi ikään kuin puhuen jollekin, jonka oli näkevinään liekeissä. – En voi sitä tehdä sen tuhon jälkeen, mitä heidän typerä kiihotuksensa ja lainsäädäntönsä ovat tehneet Alaskassa. Mutta niissä on meidän pelastuksemme ja olosuhteet ovat paranemaan päin. Myönnän, että meillä on Alaskassa puolueita ja ettemme ole lainkaan yksimielisiä siitä, mitä tahdomme. On ruvettava tekemään laajaa valistustyötä. Emme voi viedä Alaskaa Yhdysvaltoihin – meidän täytyy siis tuoda Yhdysvallat luoksemme. Meidän täytyy saada suurin osa sadastakymmenestämiljoonasta amerikkalaisesta ymmärtämään. Meidän täytyy tuoda miljoona heistä tänne ylös, ennen kuin mainitsemamme vaarallinen hyökyaalto ryntää Anadyrin-lahden toiselle puolen. Meidän maamme 58. leveysasteen pohjoispuolella on Jumalan omaa maata, Olaf. Ja meidän luonnonrikkautemme ovat kymmenen kertaa suuremmat kuin Kalifornian. Voimme helposti elättää miljoona ihmistä. Mutta huono politiikka ja huono arvostelukyky sekä täällä Alaskassa että Washingtonissa tekee heidän tänne tulonsa mahdottomaksi. Vaikka jalkojemme alla on niin paljon hiiltä, että se riittäisi tuhanneksi vuodeksi, ostamme sentään paloöljyä Yhdysvalloista. Meillä on miljoonien arvosta kuparia ja öljyä, mutta me emme pääse niihin käsiksi. Meillä saattaisi olla maailman suurimmat tehdaslaitokset, mutta emme voi perustaa niitä, koska meiltä on riistetty kaikki mahdollisuudet. Toistan, ettei se ole suojelua. Kunpa lohenkalastusta olisi suojeltu edes vähänkin – mutta sitä ei ole tehty. Ja lohet alkavat kadota samoin kuin biisonit tasangoilta. Lohen tuhoutuminen osoittaa, miten meille käy, jos kaikki tiet aukaistaan yhtäkkiä keinottelijoille. Ymmärtämyksen ja terveen järjen täytyy suojella portteja. Taistelulla, jossa meidän täytyy voittaa, on hankittava rehellistä ja oikeudenmukaista korjausta oloihin, Olaf. Ja se taistelu käydään juuri täällä – Alaskassa – eikä Siperiassa. Ja jollemme voita –

Hän kohotti silmänsä valkeasta ja katseli vakavasti hymyillen Olafin kasvoihin.

– Silloin voimme olla varmoja siitä, että tuho tulee meren poikki Anadyrin-lahdelta, hän lopetti. – Ja jos se joskus tulee, niin Yhdysvallat havahtuu vihdoinkin katkerin mielin käsittämään, mitä Alaska olisi voinut sille merkitä.

Vanha elinvoima kuohui jälleen väkevästi Alanissa, ja sen jälkeen, tunnin verran, hän näki jotakin elävää loimuavassa tulessa, jota Olaf kohenteli.

Alan ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan hän nukkui sinä yönä. Hän uneksi rauhattomassa horroksessaan ja heräsi tuon tuosta, ja sitten hän katselijalleen tähtiä ja koetti olla ajattelematta. Hänen sydänsurustaan huolimatta olivat hänen unelmansa miellyttäviä, ikään kuin joku lempeä voima olisi salaisesti koettanut karkottaa murhenäytelmän aavemaisen varjon. Mary Standish oli jälleen hänen luonaan keskellä vuoria Skagwayssa; Mary seisoi hänen sivullaan tundrojen sydämessä, auringon kullatessa tytön loistavia hiuksia ja silmiä, kaikkialla heidän ympärillään ihmeen ihania villiruusuja ja purppuranpunaisia kurjenmiekkoja ja saraheinää valkoisena merenä ja keltasilmäisiä satakaunoja ja lintuja, jotka livertelivät kesän riemusta. Hän kuuli lintujen laulun. Ja hän kuuli tytön vastaavan siihen onnensa huumassa ja herättävän säteilevillä silmillään samanlaista onnea hänessäkin. Herätessään hän päästi heikon huudahduksen ikään kuin joku olisi pistänyt häntä; Olaf sytytteli jo valkeata, ja aamurusko sarasti ruusunhohteisina säteinä vuorten yli.

12. luku

Tämä ensimmäinen yö ja aamunkoitto keskellä villiä luontoa, uuden elämän tarkoituksen loistaessa hänelle Chugach- ja Kenai-vuorten mahtavilta huipuilta, merkitsivät sen taipaleen alkua, joka johti Alanin siitä kuilusta, mihin hän oli syöksynyt. Nyt hän käsitti, kuinka oli mahdollista, että hänen isänsä oli kunnioittanut monet pitkät vuodet naisen muistoa, vaikka tämä oli kuollut, siltä hänestä tuntui, iäisyyksiä sitten. Lukemattomia kertoja hän oli nähnyt isänsä silmissä tämän naisen ihmeellisen läsnäolon, ja kerran, kun he silmäilivät aurinkoista laaksoa vuorten takana, oli vanhempi Holt sanonut:

– Kaksikymmentä vuotta sitten viime kuun kahdentenatoista päivänä menimme äidin kanssa tämän laakson poikki, Alan. Näetkö tuon pienen mutkan lahdelmassa ja auringonpaisteiset isot kivilohkareet? Lepäsimme siellä – ennen kuin sinä olit syntynyt!

Hän oli puhunut siitä päivästä kuin se olisi ollut eilinen. Ja Alanin mieleen muistuivat hänen isänsä omituista onnea säteilevät kasvot, kun hän oli katsellut alas laaksoon ja tarkastellut jotakin, mitä kukaan muu kuin hän ei voinut nähdä.

Olaf saattoi nähdä syvemmälle kuin muut, koska oli tuntenut Alanin isän kuin oman veljensä. Sellainen oli vanhempi Holtkin aina ollut – suora, puhdas, syvämietteinen ja huulilla hymy hädän hetkellä. Olaf oli nähnyt hänen katsovan kuolemaa silmiin sellaisena. Hän oli nähnyt hänen nousevan hirvittävän rohkeana sen ihanan ruumiin äärestä, joka oli muuttunut tomuksi ja tuhkaksi hänen silmiensä edessä, ja syöksevän jälleen poroksi palaneen maailman melskeeseen. Melkein samanlaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt isän silmissä, hän näki nyt Alanin silmissä niinä päivinä, jolloin he purjehtivat yhdessä pitkin Alaskan rannikkoa. Vain itsekseen Alan lausui Mary Standishin nimen, samoin kuin hänen isänsä oli pitänyt Elizabeth Holtin nimeä sydämessään pyhänä. Olaf, joka vain syrjäsilmin teki havaintojaan ja muisti hyvin menneet, huomasi, kuinka suuresti he muistuttivat toisiaan, mutta hienotunteisena hän vaikeni eikä puhunut Alanille mitään monista asioista, jotka risteilivät hänen mielessään.

Hän jutteli Siperiasta – aina Siperiasta, eikä pitänyt kiirettä matkalla Sewardiin. Alan itsekään ei tuntenut suurta tarvetta kiirehtimiseen. Päivät olivat lauhkeita, ne henkivät ennen aikojaan kesäistä lämpöä. Yöt olivat kylmät ja tähtikirkkaat. Päivän toisensa jälkeen kohosivat vuoret heidän ympärillään mahtavina linnoina, joiden muurit tavoittelivat taivaanlaen pilviverhoja. He pysyttelivät lähellä mannerta ja saarten suojassa, yöpyen aikaisin joka ilta. Lintuja lensi tuhansittain pohjoista kohti, ja joka ilta Olafin nuotio levitti lihapatojen ja paistien suloista tuoksua. Kun he saapuivat vihdoin Sewardiin ja Olafin täytyi kääntyä paluumatkalle, oli vanhan ruotsalaisen silmissä omituinen loisto, ja viimeisenä lohdutuksena Alan vakuutti hänelle vielä kerran, että se päivä kenties koittaisi, jolloin hän lähtisi Olafin mukana Siperiaan. Sen jälkeen hän seurasi silmillään Nordenia, kunnes pikku alus oli kadonnut meren ulapalle.

Jäätyään yksin Alan tunsi taas entistä suurempaa halua päästä kotiseudulleen. Ja hän oli onnellinen. Kaksi päivää hänen Sewardiin tulonsa jälkeen lähti höyrylaiva, joka toi postia ja välttämättömiä elämäntarpeita sille asutusketjulle, joka ulottui aina tuhannenviidensadan kilometrin päähän Tyyneen Valtamereen, Resurrection-lahdesta, ja hän sai paikan laivassa, ja kesäkuun kahdentenatoista päivänä hän saapui Nomeen.

Hänen kotiintuloaan ei osattu aavistaa, mutta pieni, harmaa kaupunki omituisine, tummine varjostoineen, kokonaisten peltisten savupiippujen ja kaksien yksinäisten tiilipiippujen merineen sai hänen sydämensä jyskyttämään ilosta, kun hän katseli sen yhä selveneviä ääriviivoja pienestä veneestä, joka kuljetti häntä maihin. Hän saattoi nähdä toisen Pohjois-Alaskan kahdesta ainoasta tiilipiipusta loistavan auringossa; sen takana, seitsemänkymmenenviiden kilometrin päässä, kohosivat Saw Tooth-vuorijonon rosoiset huiput, jotka näyttivät olevan niin lähellä kuin niille olisi vain puolen tunnin kävelymatkana välillä leviävien tienoiden yllä näytti leijailevan usvainen pimeys. Mutta täällä hän oli elänyt, täällä hän oli kokenut iloa ja surua ja saanut unohtumattomia muistoja, ja kaupungin puurakennukset, sen mutkikkaat kadut ja kaikki, mikä toisista olisi saattanut tuntua rumalta, vaikutti häneen lämmittävästi ja elähdyttävästi. Sillä täällä asui hänen kansansa.

Kun hän astui maihin, katselivat ihmiset häntä hämmästyneinä ja riensivät sitten tervehtimään. Häntä ei ollut odotettu. Ja hänen äkillinen tulonsa sai miehet puristamaan tavallista voimakkaammin hänen kättään. Yhdysvalloissa hän ei ollut kuullut sellaisia ääniä kuin heidän, jotka olivat miltei remuavan iloisia. Pikku pojat ryntäsivät hänen luokseen, ja valkoisten miesten mukana tuli eskimoita, hymyillen leveästi ja paiskaten hänelle kättä. Pian levisi tieto, että Alan Holt oli palannut kotiin. Ennen illan tuloa se kiiti jo Cheltoniin ja Candleen ja Keewalikiin ja Kotzebue-salmelle. Sillä tavoin alkoi hänen paluunsa kotiin. Mutta Alan riensi nopeammin kuin tieto hänen saapumisestaan Front-katua pitkin, poikkesi Bahlken ravintolaan hörppimään kupillisen kahvia ja pistäytyi sitten Lomenin toimistoon, joka oli Tin Bankin talossa.

Alan jäi Nomeen viikoksi. Carl Lomen oli saapunut muutamia päiviä aikaisemmin, ja tämän veljet olivat tulleet kotiin suurilta vuorilta Chorisin niemimaan yli. Talvi oli ollut suotuisa ja lupasi erittäin hyvää kesää. Lomenin laumat käsittäisivät yli neljäkymmentätuhatta päätä, kun viimeiset eläimet olisivat saapuneet. Sadat muut laumat menestyivät hyvin, ja eskimot ja lappalaiset olivat pyöreäposkisia ja pulskia hyvästä ruuasta ja toimeentulosta. Alaskassa oli kolmannes miljoonaa poroa, ja hoitajat iloitsivat. Varsin mainiota, verrattuna siihen tosiasiaan, että vuonna 1902 siellä oli tuskin viittätuhatta päätä! Seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä niitä olisi kymmenen miljoonaa.

Mutta huolimatta tästä ja tulevaisuuteen nähden vieläkin lupaavammasta menestyksestä Alan tunsi, että Nomen asukkaiden mieliä kalvoi salainen levottomuus ja epäluulo. Sen jälkeen kun he olivat odottaneet ja toivoneet vielä kokonaisen pitkän talven, sillä välin kun heidän parhaat miehensä taistelivat Alaskan pelastamiseksi Washingtonissa, kulki nyt sana suusta suuhun, kylästä kylään ja vuorelta vuorelle, ettei virkavalta, joka hallitsi heitä kovakouraisesti tuhansien kilometrien päästä, aikonut panna tikkua ristiin heidän asemansa helpottamiseksi. Liittovaltion virkamiehet kieltäytyivät luopumasta hirvittävästä vallastaan, ja heidän tukahduttavat toimenpiteensä tulisivat jatkumaan. Hiili, joka maksaisi kymmenen dollaria tonnilta, jos sitä louhittaisiin Alaskan kaivoksista, tulisi edelleen maksamaan neljäkymmentä dollaria; Nomen kylmärahti olisi yhä viisikymmentäkaksi dollaria tonnilta, vaikka kaksikymmentä riittäisi hyvin. Kauppiailla olisi yhä oikeus kiskoa mielensä mukaan. Virastot kinastelivat keskenään ylivallasta, ja siinä melskeessä oli Alaska yhä kahlehdittu kuin nälkiintynyt mies, eikä sitä tässä ihanassa maassa päästetty käsiksi rieskaan ja hunajaan. Köyhtymistä, rappeutumista, suoranaista tappamista, valtiovallan väärinkäyttöä, mikä oli jo karkottanut neljänneksen Alaskan asukkaista kodeistaan, jatkuisi loputtomiin.

Muuan Yhdysvaltojen hallitusmies oli luvannut tulla vierailulle tähän mahtavaan pohjoiseen maahan ja tutkia sen asioita omin silmin. Mutta tulisiko hän? Oli annettu muitakin lupauksia, hyvin monia, mutta lupaukset olivat aina osoittautuneet turhiksi. Heikko toivo elähdytti sentään koko Alaskaa, ja tälle toivolle alkoivat rakentaa miehet, joiden rohkeus ei koskaan lamaantunut. Vapauden asia edistyi, joskin hitaasti. Oikeuden täytyi päästä lopulta voitolle, kuten aina on käynyt. Ruosteisia avaimia kierrettäisiin vihdoinkin noissa lukoissa, jotka olivat pitäneet alaskalaiset loitolla oman maansa kaikista rikkauksista ja luonnonvaroista, ja nämä miehet olivat päättäneet jatkaa rakennustyötään vastuksista piittaamatta, jotta he olisivat paremmin valmistautuneita tuon toimintavapauden varalle, kun se lopulta saataisiin.

Näinä aikoina, jolloin innostusta ponnistuksiin oli lietsottava eikä hillittävä, ei Alan enempää kuin Carl Lomenkaan korostanut sitä vaaraa, joka uhkasi jättimäisten rahayhtymien taholta, esimerkiksi John Grahamin yhtiön – yhtymien, jotka yrittivät raivata tieltä parhaan ystävän, mitä Alaskalla koskaan oli ollut, biologisen tutkimustoimiston, ja tukivat koko voimallaan vahingollista lainsäädäntöä saadakseen Alaskan viisimiehisen ryhmän valvonnan alaiseksi, jotta siellä voitaisiin noudattaa entistäänkin tukahduttavampaa vanhoillista politiikkaa. He levittivät sen sijaan sammumattomaan uskoon pohjautuvia valoisia tulevaisuudentoiveita. Tietoisuus oli ruvennut kajastamaan mielissä auringonsäteiden tavoin. Alaskan orjuuden loppu oli lähellä. Niin he saarnasivat ja tiesivät saarnaavansa totuutta, sillä monien toivottomien ja onnettomien vuosien jälkeen oli Alaskaan jäänyt vain taistelevia miehiä. Ja naiset, jotka olivat jääneet heidän luokseen, olivat uuden, nousevan kansan äitejä ja vaimoja.

Monta kertaa tämän viikon aikana tunsi Alan sydämessään halua puhua Mary Standishista. Mutta loppujen lopuksi hän ei hiiskunut edes Carl Lomenille sanaakaan tytöstä. Jokainen kulunut päivä oli tehnyt Maryn yhä enemmän hänen olemuksensa osaksi, salaiseksi osaksi. Hän ei voinut kertoa ihmisille Marystä. Vieläpä hän vastaili kartellen, kun tiedusteltiin, mitä hän oli puuhaillut Cordovassa ja sen lähettyvillä. Omituista kyllä, mutta Mary tuntui olevan häntä lähempänä, kun hän oli poissa muiden miesten ja naisten seurasta. Hän muisti, että niin oli ollut hänen isänsäkin laita, joka aina oli onnellisin keskellä jylhiä vuoristoja ja äärettömiä tundroja. Ja niinpä Alanin täytti sisäinen riemu, kun hän oli saanut tehtävänsä suoritetuksi ja se päivä koitti, jolloin hänen oli lähdettävä Nomesta.

Carl Lomen tuli hänen mukanaan Chorisin niemimaalle asti tarkastamaan isoa porolaumaansa. Viitisentoista peninkulmaa, Sheltoniin asti, he ajoivat kapearaiteista, neljän jalan levyistä rautatietä pitkin pikku rattailla, joita koirat vetivät, ja Alanista tuntui aika ajoin siltä kuin Mary Standish olisi ollut hänen rinnallaan, ajanut tätä kummallista tietä suuren erämaan halki. Hän saattoi nähdä Maryn. Tämä merkillinen tunne alkoi kiehtoa häntä. Oli hetkiä, jolloin Maryn loistavat silmät katsoivat lempeästi Alaniin, hänen huulensa hymyilivät, hänen läsnäolonsa tuntui niin todelliselta, että Alan olisi varmaan puhutellut häntä, jollei Lomen olisi ollut vieressä. Alan ei taistellut näitä harhanäkyjä vastaan. Hänestä oli hauskaa ajatella, että Mary matkasi hänen mukanaan Alaskan sydämeen, ohjaten reipasta koiravaljakkoa, loitoten yhä kauemmas vuorille ja hänen tundroilleen ja syventyen uuden maailman kaikkiin ihmeisiin ja ihanuuksiin, jotka selviäisivät hänelle vähitellen kuin suuri salaisuus. Sillä niihin lukemattomiin kilometreihin, jotka olivat edessäpäin ja jäivät taakse, sisältyi sekä ihmeellistä että ihanaa, pohjolan luonnon kumma ilmiö. Päivät olivat pitkät. Yötä, siinä mielessä kuin Mary Standish oli aina sen tuntenut, ei ollut laisinkaan. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä siellä oli kaksikymmentä tuntia valoisaa, ja kello yhdentoista ja yhden välillä himmeää ja kaunista hämärää. Nukkumisaika ei riippunut enää auringon noususta ja laskusta vaan se määriteltiin kellon avulla. Maailma, joka seitsemän kuukautta oli jäätyneenä pohjiaan myöten, puhkesi kukoistukseensa kuin suuri kukka.

Sheltonista Alan ja hänen kumppaninsa pistäytyivät Candleen katsomaan sen kahdeksaa-, yhdeksääkymmentä asukasta ja sieltä he jatkoivat matkaansa Keewalik-jokea pitkin Keewalikiin, Kotzebuen salmen rannalle. Muuan Lomenin moottoriveneistä, jota lappalaiset kuljettivat, vei heidät Chorisin niemimaalle, jonne Alan jäi viikoksi Lomenin ja tämän viisitoistatuhatta päätä käsittävän, suunnattoman suuren porolauman pariin. Hän paloi halusta jatkaa matkaansa, mutta koetti salata kärsimättömyytensä. Jokin pakotti häntä kiirehtimään. Ensi kerran kuukausiin hän kuuli porojen kavioiden jyskävän töminän, ja sen musiikki tuntui hänestä hänen omien porolaumojensa hurjalta kutsulta, joka kehotti häntä rientämään kotiin. Hän iloitsi, kun viikko päättyi ja hän oli täyttänyt tehtävänsä. Moottorivene vei hänet Kotzebueen.

Neljännen päivän iltapuolella he tulivat Redstoneen, kolmensadanviidenkymmenen kilometrin päähän mutkittelevan Kobuk-joen suulta. Koilliseen vei harvoin tallattu polku, jonka hän tunsi niin hyvin, linnuntietä yli kaksisataa kilometriä tuskin kartoitetun, asumattoman seudun halki, joka ulottui aina hänen kotinsa kynnykselle Endicott-vuorten rinteille. Hänen huuliltaan pääsi huudahdus, mikä sai hänet vavahtamaan. Tuntui siltä kuin hän olisi huutanut ääneen Tautukille ja Amuk Toolikille ja Keokille ja Nawadlookille ja ilmoittanut, että oli kotimatkalla ja saapuisi pian perille. Koskaan ei tämä hänen löytämänsä syrjäinen maa ollut näyttänyt niin mieluisalta kuin tällä hetkellä. Siinä oli jotakin hoivaavaa, hyvää tekevää, suloisen rohkaisevaa sille toiselle olennolle, joka oli tullut hänen olemuksensa osaksi. Se viittoili hänelle ymmärtäen, tervehtien, innostaen häntä taivaltamaan reippaasti ja nopeasti loppumatkan. Ja hän tahtoi vastata heti sen kutsuun.

Hän lähti liikkeelle ripeästi kävellen. Ja paljon ennen unettavaa hämärän tuloa ne aukenivat hänen eteensä koko loistossaan – kartantekijöiden karut maat, hänen paratiisinsa. Hän seisoi kukkulalla kultaisessa auringonpaisteessa ja silmäili ympärilleen. Hän laski laukkunsa maahan ja seisoi paljastetuin päin, viileän tuulen hyväillessä hänen hiuksiaan. Kunpa Mary Standish olisi saanut elää nähdäkseen tämän. Hän ojensi kätensä ikään kuin kehottaen Maryä kääntämään katseensa sen osoittamaan suuntaan, ja Maryn nimi pyöri hänen mielessään ja hän kuiskaili sitä äänettömin huulin. Silmänkantamiin levisivät tundrat hänen edessään – aukeina, valtavina, puuttomina, vihreinä ja kullanhohtoisina ja kukkaloisteisina, elämää uhkuvampina kuin konsanaan metsämaat. Ja hän oli tallannut jalkoihinsa lemmikkejä ja valkoisia ja purppuranpunaisia orvokkeja, joiden suloinen tuoksu tulvi hänen keuhkoihinsa, kun hän hengitti. Hänen edessään lepäsi valkoinen meri keltasilmäisiä tuhatkaunoja, purppuranpunaisia kurjenmiekkoja, polvenkorkuisia, ja niin pitkälle kuin hänen katseensa kantoi, näkyi hänen rakastamiaan valkotupsuisia niittyvilloja, aaltoillen hiljaa tuulessa. Ne viheriöivät jo. Muutamien päivien kuluttua ne aukeaisivat ja tundrat muuttuisivat valkeiksi matoiksi.

Lopulta hän tuli kahden mättäikköisen kukkulan välillä kimmeltävälle lammelle, ja tämän sametinpehmeän notkelman peitti hämy usvapilven tavoin. Lammessa oli pieni niemeke, jolla Allan havaitsi pehmeän ruohikon ja levitti peitteensä. Hänen ympärillään vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota rikkoi vain lintujen kirkuna. Kello kaksitoista hän saattoi nähdä vielä selvästi lammen pinnalla uinuvan vesilinnun. Mutta tähtiä alkoi ilmestyä taivaankannelle. Tuli pimeämpää ja auringon ruusunhohto muuttui purppuraiseksi kun valju yö lähestyi – neljä levon tuntia, jolloin ei ollut pimeää eikä valoisaa. Saraheinä- ja ruohopielus päänsä alla hän vaipui uneen.

Lintujen liverrys ja huuto herätti hänet, ja aamunkoitteessa hän kylpi lammikossa kymmenien untuvaisten, vastasyntyneiden sorsanpoikasten väistyessä hänen tieltään ruohikkoon ja kahilikkoon. Sen päivän ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän hän taivalsi lujasti kohti tundrojen maan sydäntä. Vihdoin hänestä tuntui kuin olisi ollut maassa, missä maailman kaikki linnut olivat syntyneet, sillä missä vain oli vettä, lammissa ja pikku puroissa ja kukkuloiden välisissä notkelmissa, niiden äänet kajahtelivat aamuisin hirvittävänä metelinä. Maan sydän tuntui kohoilevan vastustamattoman äidillisesti, täyttäen hänet voimallaan ja rohkeudellaan ja kuiskaten hänelle ikuista viestiään, että elämän kauneuden ja kaipuun ja uskon takia oli Jumala luonut tämän maan, jossa oli kaksikymmentä tuntia päivää ja neljä tuntia hämärää. Näinä kesäpäivinä siellä ei ollut sijaa pimeydelle; mutta hänen sydämessään, kun hän lähestyi kotiaan, oli synkkä sopukka, johon päivänsäteet eivät päässeet tunkeutumaan.

Tundrat olivat tehneet Mary Standishin hänelle todellisemmaksi. Puuttomilla lakeuksilla, avaroilla kentillä, joita vain taivaanranta rajoitti, tuntui Mary astelevan lähempänä häntä, melkein käsitysten hänen kanssaan. Välillä tämä mielikuva tuntui suorastaan kidutukselta, johon hänet oli tuomittu mielettömyytensä tähden, ja kun hän mietiskeli, miten olisi voinut olla, ja muisti liian elävästi, että juuri hän oli pakottanut kuolemaan sen säteilevän olennon, joka nyt asusti hänen ajatuksissaan, nousi hänen huulilleen tuskallinen nyyhkytys, eikä hän hävennyt sitä. Sillä kun pohti asiaa tarkoin, hän tajusi, että Mary Standish olisi jäänyt henkiin, jos hän olisi puhunut tälle toisin sinä yönä laivassa. Mary oli kuollut, ei hänen tähtensä, vaan hänen syystään – siitä syystä, että hän epäilemättä oli murtanut tytön viimeisen toivon ja uskon, kun ei kyennyt täyttämään sitä, mitä Mary oli odottanut häneltä. Jos hän olisi ollut vähemmän sokea ja jos Jumala olisi suonut hänelle enemmän viisautta, kävelisi Mary nyt hänen rinnallaan, nauraa hyräytellen ruusunhohteisessa aamunsarastuksessa, väsyen keskelle kukkamerta, vaipuen uneen kirkkaiden tähtien alla – onnellisena ja pelottomana ja kysellen häneltä kaikenlaista. Niin hän ainakin uneksi lohduttomassa yksinäisyydessään.

Myöhään iltapäivällä hän näki kaukana edessään metsikön lämpimien lähteiden luona, lähellä kotiaan. Usein hän oli tullut näiden vanhojen puiden luo, metsikkökeitaalle, joka oli eksynyt lakeille tundroille, ja hän oli pystyttänyt pienen teltan niiden keskelle. Hän rakasti tätä paikkaa. Hänestä tuntui siltä, että tästedes hänen pitäisi pistäytyä silloin tällöin katsomaan näitä avuttomia puita osoittaakseen niille ystävyyttä ja toveruutta. Hänen isänsä nimi oli kaiverrettu suurimman puun runkoon ja sen alle vuosiluku ja päivämäärä, jolloin vanhempi Holt oli löytänyt ne autiosta maasta, jonne ainoakaan ihminen ei häntä ennen ollut astunut jalallaan, ja hänen isänsä nimen alla oli hänen äitinsä nimi, ja sen alla hänen omansa. Hän oli tehnyt tämän paikan jonkinlaiseksi pyhätöksi, muistojen vihertäväksi ja kukoistavaksi tabernaakkeliksi, ja sen linnunlauluja rauha kesäiseen aikaan ja taianomainen yksinäisyys talvisin olivat vaikuttaneet osaltaan hänen sielunsa kehittymiseen. Pitkinä kuukausina hän oli kuvitellut kotiintulonsa hetken, jolloin näkisi kaukaa vanhojen puiden nyökkäävän hänelle tervetuliaisiksi ja kauempana takana Endicott-vuorten etummaiset kukkulat ja valkeat huiput. Ja nyt hän silmäili puita ja vuoria, mutta ne eivät herättäneet hänessä ehyttä riemua. Hän lähestyi lännestä, kahden pajukkoa kasvavan kummun välitse, joiden läpi lämpimien lähteiden vesi juoksi, ja hän oli vain muutamien satojen metrien päässä niistä, kun jokin sai hänet äkkiä pysähtymään.

Ensiksi hän luuli kuulleensa pyssyjen pauketta, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei se voinut olla sitä, ja totuus valkeni hänelle äkkiä. Tämä päivä oli heinäkuun neljäs, vapauden päivä, ja joku ampui metsikössä raketteja!

Hymy väikkyi hänen huulillaan. Hän muisti, että pahankurisella Keokilla oli tapana sytyttää kokonainen paketti yhtaikaa ja ettei Nawadlook jättänyt koskaan moittimatta häntä tästä ilmeisestä tuhlauksesta. He olivat valmistaneet hänelle juhlallisen kotiintulon ja Tautuk ja Amuk Toolik olivat luultavasti tuoneet koko joukon sähikäisiä Allakakatista tai Tananasta. Hän tunsi sydämensä vapautuvan raskaasta painostaja hymy jäi hänen huulilleen. Ja sitten hänen silmänsä suuntautuivat kuin käskystä kaatuneen puun kantoon, joka monia vuosia oli vartioinut pientä puukeidasta. Ihan sen päässä hulmuili ilta-auringon säteilyssä ja tuulessa Amerikan lippu.

Hän naurahti hiljaa. Nämä ihmiset rakastivat häntä, ajattelivat häntä, toivoivat hänen palaavan. Hänen sydämensä löi kovemmin, tulvillaan entistä onnentunnetta, ja hän vetäytyi nopeasti pajukkoon, jota kasvoi melkein metsikön laitaan asti. Hän päätti yllättää heidät. Hän astuisi äkkiä heidän keskelleen, kenenkään aavistamatta. Juuri sellainen hämmästyttäisi ja ilahduttaisi heitä.

Hän tuli ensimmäisen puun luo ja piiloutui huolellisesti. Hän kuuli yksinäisten rakettien paukahtelevan ja tuollaisen "jättiläisen" kovemman räsähdyksen, mikä aina sai Nawadlookin tukkimaan sievät korvansa sormillaan. Hän hiipi salaa kunnaan yli, laskeutui notkelmaan ja sitten vastakkaiselle kummulle. Asia oli niin kuin hän oli ajatellutkin. Hän saattoi nähdä Keokin sadan metrin päässä, seisomassa kaatuneen puun rungolla, ja kun hän parhaillaan tähysteli, tämä päästi toisen rätisevän rakettikimpun ilmaan. Muut olivat luultavasti kokoontuneet hänen ympärilleen, häneltä näkymättömiin, ja seurasivat tytön puuhia. Alan eteni varovaisesti, niin että hän saattoi päästä tiheän pensaikon suojaan kenenkään huomaamatta, kymmenisen askelen päähän heistä. Viimein hän tuli näin lyhyen matkan päähän Keokista, joka seisoi yhä rungolla selin häneen.

Häntä hämmästytti, ettei hän nähnyt eikä kuullut muiden olevan lähettyvillä, ja Keokissakin oli jotakin outoa. Ja sitten hänen sydämensä löi äkkiä lujasti ja tuntui pysähtyvän. Rungolla ei ollut Keok. Eikä siinä ollut liioin Nawadlook! Alan nousi seisomaan ja astui esiin piilopaikastaan. Tytön hoikka vartalo kääntyi hiukan rungolla ja Alan näki kultaisen auringon paisteen leikittelevän hänen hiuksissaan. Hän huudahti.

– Keok!

Oliko hän mieletön? Oliko hänen päänsärkynsä sekoittanut hänen järkensä?

Ja sitten:

– Mary! hän huudahti. – Mary Standish!

Tyttö kääntyi. Ja sillä hetkellä Alan Holtin kasvot valahtivat harmaan kallion värisiksi. Siinä oli vainaja, jota hän oli ajatellut. Siinä oli vainaja, joka oli nyt noussut hänen eteensä. Sillä Mary Standish seisoi vanhalla puunrungolla, ampuen raketteja Alanin kotiinpaluun iltana.

13. luku

Huudahdettuaan vain tämän ainoan kerran tytön nimen Alan vaikeni, eikä hän liikahtanutkaan. Hän ei voinut olla uskomatta. Tämä ei ollut harhanäky tai hetkellinen mielenhäiriö. Tämä oli totta. Tämä isku tuntui hänen jokaisessa hermosäikeessään, vaikka hän seisoi liikkumatta kuin puuhun veistettynä. Ja sitten hänet valtasi omituinen herpaannus. Jokin voima tuntui katoavan hänen lihaksistaan, ja hänen käsivartensa riippuivat hervottomina. Mary oli tuossa, elävänä! Hän näki kalpeuden häipyvän tytön kasvoilta ja hohtavan punan astuvan tilalle, ja hän kuuli heikon huudahduksen, kun tyttö hyppäsi alas rungolta ja riensi häntä vastaan. Tämä kaikki oli tapahtunut muutamissa sekunneissa, mutta Alanista se tuntui pitkältä ajalta.

Hän ei nähnyt mitään Maryn ympärillä tai takana. Tuntui siltä kuin Mary olisi leijaillut häntä kohti meren viileästä sumusta. Mary pysähtyi vain askelen päähän hänestä, nähdessään selvemmin Alanin kasvojen ilmeen. Varmaankin se sai tytön säpsähtämään. Alan käsitti sen hämärästi ja koetti tointua.

– Melkein pelästytitte minut, Mary sanoi. – Olemme odottaneet teitä ja pitäneet silmällä tuloanne, ja minä kävin vasta joku minuutti sitten tähystelemässä tundralle. Aurinko häikäisi niin etten nähnyt teitä.

Tuntui uskomattomalta, että hän sai kuunnella Maryn ääntä, entistä kiihkotonta, suloista ja värisevää ääntä. Ja Mary puhui sillä tavoin kuin jos olisi nähnyt hänet eilen ja tervehtisi häntä taas tänään hiukan hillityn iloisesti. Näillä hetkillä Alanin oli mahdoton käsittää heidän näkemystensä välillä olevaa suunnatonta eroa. Hän oli yksinkertaisesti Alan Holt – Mary oli kuolleista noussut vainaja. Monta kertaa oli hän murheissaan kuvitellut, mitä tekisi, jos saisi jonkin ihmeen kautta Maryn jälleen luokseen; hän oli ajatellut, että puristaisi tytön syliinsä eikä päästäisi häntä koskaan luotaan. Mutta kun tämä ihme oli nyt tapahtunut ja Mary oli todella hänen kätensä ulottuvilla, hän seisoi paikallaan liikkumatta ja etsi sanoja.

– Te, Mary Standish! hän sammalsi viimein. – Luulin –

Hän ei lopettanut. Hänestä tuntui kuin hän itse ei olisikaan puhunut. Hänessä oli toinen olento, irrallinen olento, joka koetti selittää hänen puhekyvyttömyyttään. Hänen mielensä teki huutaa ilosta, hihkaista riemusta, mutta kyky toimia oli katkennut. Mary kosketti hänen käsivarttaan epäröiden.

– Ajattelin, ettette välittäisi, hän sanoi. – Ajattelin, ettette piittaisi siitä – että tulin tänne.

Välittäisi! Tämä sana oli kuin räjähdys, joka pani hänen aivonsa sekaisin, ja Maryn käden kosketus sai polttavan väristyksen kulkemaan hänen lävitseen. Hän kuuli huudahtavansa, päästävänsä kummallisen epäinhimillisen karjaisun, samalla kun hän painoi tytön rintaansa vasten. Hän syleili lujasti, suuteli häntä hurjasti suulle, hänen sormensa upposivat tytön hiuksiin ja tämän solakka vartalo melkein rusentui hänen syleilyssään. Mary oli elossa – Mary oli tullut takaisin hänen luokseen – ja hän unohti näillä sokean kiihkonsa hetkillä kaiken muun paitsi tuon suuren totuuden, joka oli yllättänyt hänet kuin mahtava hyökyaalto. Sitten hän havaitsi äkkiä, että Mary kamppaili häntä vastaan, riuhtoili irti päästäkseen ja työnsi käsillään hänen kasvojaan. Mary oli niin lähellä, että Alan luuli näkevänsä vain hänen silmänsä, mutta niissä hän ei havainnut sitä, mitä oli uneksinut näkevänsä – vaan kauhua. Se oli pistos, joka tunkeutui hänen sydämeensä, ja hänen kätensä herpautuivat. Mary peräytyi vavisten ja horjuen ilmaa haukkoen, kasvot hyvin kalpeina.

Alan oli loukannut häntä. Se ilmeni tytön silmistä, tavasta, jolla hän katsoi Alaniin, ikään kuin Alan olisi näyttänyt uhkaavalta vaaralta, jota olisi pitänyt paeta, kunhan mies ei vain olisi riistänyt häneltä kaikkia voimia. Kun Mary seisoi siinä, huulet raollaan ja punaisina Alanin suudelmista, välkkyvät hiukset melkein epäjärjestyksessä, ojensi Alan mykkänä hänelle kätensä.

– Luuletteko – että tulin tänne sitä varten? Mary huohotti.

– En, Alan vastasi. – Antakaa minulle anteeksi. Olen pahoillani.

Alan ei nähnyt suuttumusta Maryn kasvoilla. Sen sijaan hän näki pelästystä ja ruumiillista kipua todistavan ilmeen; kun Mary mittaili nyt häntä katseillaan, hän oli Alanista samanlainen kuin nojatessaan sinä yönä hytin oveen. Mutta Alan ei koettanut ryhtyä vertailemaan. Alitajunnassakin se oli mahdotonta, sillä koko hänen olemuksensa oli keskittynyt tuohon ainoaan ihmeelliseen ajatukseen, ettei Mary ollut kuollut, vaan elossa, eikä Alan mietiskellyt, mistä se johtui. Hän ei lainkaan pohtinut, millä tavoin Mary oli pelastunut merestä. Hän tunsi uupumusta jäsenissään; hän halusi nauraa, huutaa, antautua hetkiseksi kummallisten mielijohteiden valtaan kuin nainen. Niin valtava oli hänen onnensa. Veren tavoin se elvytti hänen lihaksensa. Mary näki sen Alanin kasvojen kivenharmaan värin nopeasta muuttumisesta ja hänen kiivaammasta hengityksestään ja oli hiukan hämmästynyt, mutta tuo yksi ainoa suuri asia oli lumonnut Alanin niin täydellisesti, ettei hän huomannut Maryn yhä kummastuneemmaksi käyvää katsetta.

– Te olette elossa, hän sanoi pukien jälleen sanoiksi sen ainoan ajatuksen, joka liikkui hänen aivoissaan. – Elossa!

Hänestä tuntui siltä kuin tämän sanan ääntämiseen olisi tarvittu suunnattoman pitkä aika. Silloin valkeni tytölle koko totuus, jota hän oli hämärästi aavistellut.

– Herra Holt, ettekö saanut kirjettäni Nomessa? Mary kysyi.

– Kirjettänne? Nomessa? Alan toisti sanat, päätään pudistaen. – En.

– Ja koko tämän ajan – olette luullut – että minä olin kuollut?

Alan nyökkäsi, koska se oli helpointa hänen kurkkuunsa kohoavan palan takia.

– Kirjoitin teille sinne, Mary sanoi. – Kirjoitin kirjeen ennen kuin hyppäsin mereen. Se meni Nomeen kapteeni Riflen laivassa.

– En saanut sitä.

– Ette saanut sitä? Maryn äänessä oli kummastusta, ja sitten, jos Alan olisi pannut sen merkille, se ilmaisi ymmärtämystä.

– Sittenpä ette tarkoittanutkaan äsken sitä? Ettehän aikonut tehdä niin? Teitte niin, koska olitte syyttänyt itseänne minun kuolemastani ja tunsitte suurta helpotusta, kun tapasitte minut hengissä. Sitä se oli, eikö niin?

Alan nyökkäsi jälleen tylsänä. – Kyllä, se oli suuri helpotus.

– Katsokaa, minä luotin teihin, vaikka ette halunnutkaan auttaa minua, Mary jatkoi. – Luotin niin suuresti, että uskoin teille salaisuuteni siinä kirjeessä. Koko muulle maailmalle paitsi teille olen kuollut. Rosslandille, kapteeni Riflelle, kaikille. Kirjeessäni kerroin teille, että olin järjestänyt asian nuoren tlinkit-intiaanin kanssa. Hän oli vienyt salaa kanootin laivan kylkeen vähän ennen kuin hyppäsin mereen, ja nosti minut merestä. Olen hyvä uimari. Sitten hän meloi minut maihin sillä välin kun pelastusveneet etsiskelivät minua merestä.

Yhdessä ainoassa hetkessä Mary oli luonut taas kuilun heidän välilleen ja seisoi sen toisella reunalla saavuttamattomissa. Tuntui käsittämättömältä, että hän oli vasta joku hetki sitten pusertanut tytön syliinsä. Tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt niin ja että Mary katseli häntä nyt ikään kuin sitä ei koskaan olisi tapahtunut, herätti hänessä tukahduttavaa nöyryytystä. Mary menetteli sillä tavoin, ettei Alan voinut mitenkään puhua siitä, ei edes puolustella paremmin tekoaan.

– Nyt olen täällä, Mary sanoi tyyneen, hillittyyn tapaansa. – En ollut aikonut tulla tänne, kun hyppäsin mereen. Päätin vasta myöhemmin tehdä sen. Luulen sen johtuneen siitä, että kohtasin pienen punapartaisen miehen, johon kerran kiinnititte huomiotani Nomen tupakkasalongissa, ja niin – olen nyt vieraananne, herra Holt.

Maryn äänessä ei ollut anteeksipyynnön häivääkään, kun hän järjesteli sekaisia hiuksiaan. Tuntui siltä kuin hän kuuluisi tänne ja olisi aina kuulunut ja antaisi Alanille luvan astua alueelleen. Alan alkoi selitä huumauksestaan ja tuntea seisovansa jälleen lujalla maaperällä. Hänen näkynsä Marystä sellaisena kuin tämä oli astellut käsikkäin hänen kanssaan viime viikkoina, tytön lempeät, rakkautta uhkuvat silmät kaikkosivat todellisen Mary Standishin tyynen, tilanteita vallitsevan mestaruuden ja melkein kaikkitietävän, hillitsevän olemuksen tieltä. Alan ojensi kätensä, mutta hänen silmissään oli toisenlainen loiste, ja Mary tarttui niihin luottavasti.

– Se tuntui melkein salamaniskulta, Alan sanoi vihdoin vapisevalla äänellä. – Päivät ja yöt olen ajatellut teitä ja kironnut itseäni luullessani surmanneeni teidät. Ja nyt tapaan teidät elävänä. Ja täällä!

Mary oli niin lähellä, että hänen kätensä, joita Alan piteli, lepäsivät miehen rintaa vasten. Mutta Alan oli palannut järkiinsä ja käsitti, kuinka mielettömiä harhanäyt olivat olleet.

– On vaikeaa uskoa. Tuolla kedolla luulin olevani sairas. Kenties olenkin. Mutta jos olen sairas ja te olette todella te, niin olen iloinen. Jos herätessäni havaitsen, että kaikki on ollut mielikuvitusta, kuten olen niin paljon muutakin kuvitellut –

Hän naurahti, irrotti kätensä ja katsoi silmiin, jotka katselivat häneen melkein kyynelten kostuttamina. Mutta hän ei lopettanut lausettaan. Mary vetäytyi kauemmas, pitäen epäröivänä sormenpäitään hänen käsivarrellaan, ja valtimon heikko tykytys tytön kaulalla näkyi taas yhtä selvästi kuin tuona yönä Alanin hytissä.

– Olen ajatellut asiaa tuolla, joka hetki, joka askelella, Alan sanoi viitaten tundroille, joiden halki hän oli tullut. – Sitten kuulin rakettien paukkeen ja näin lipun. Tuntuu melkein siltä kuin olisin loihtinut teidät esiin!

Mary aikoi vastata nopeasti jotakin, mutta vaikeni.

– Ja kun tapasin teidät täällä, ettekä kadonnut kuin aave, arvelin tulleeni hulluksi. Jotakin on kai täytynyt olla vialla, sillä muuten en olisi tehnyt sitä. Nähkääs, jouduin ymmälleni, kun huomasin aaveen ampuvan raketteja – ja varmaan tein sen ensi ilonpuuskassani päästäkseni varmuuteen, että te olitte todellakin siinä.

Muuan ääni kajahti metsikön laidasta heidän takanaan. Kirkas, rajuja suloinen ääni. – Maa-rie! se huusi. – Maarie!

– Illalliselle, tyttö nyökkäsi. – Tulitte parhaaseen aikaan. Ja nyt lähdemme kotiin hämärässä.

Se sai Alanin sydämen hypähtämään, tuo Maryn sivumennen tekemä huomautus kodista. Mary astui hänen edellään, auringon välkkyessä hänen pehmeillä kiharoillaan, ja Alan otti pyssynsä ja seurasi, sydän riemua tulvillaan ja ahmien silmillään vain tytön kaunista solakkaa vartaloa – säteilevää olentoa, jota hän pitkät ajat oli kuvitellut vainajaksi. He tulivat kentälle, pehmeälle ja kukkien kaunistamalle ruohomatolle, ja tällä aukeamalla kyykötti mies polvillaan tulen ääressä, joka ei ollut hänen kahta nyrkkiään suurempi, ja hänen vierellään, häneen katsoen, seisoi tyttö mustine hiuspalmikkoineen, jotka riippuivat selkää pitkin. Nawadlook käännähti ensiksi ja huomasi, kuka oli Mary Standishin mukana, ja Alanin oikealta puolelta kuului samassa kummallinen heikko kirkaisu, jonka saattoi päästää vain yksi ihminen maailmassa, nimittäin Keok. Hän heitti oksat, jotka oli koonnut nuotiota varten, ja ryntäsi suoraa päätä Alanin luo, kun taas Nawadlook, joka oli pitempi ja liikkeissään vähemmän villi, jäi Keokista hiukan jälkeen. Ja sitten Alan puristi Rynnistyksen kättä, mutta Keok oli heittäytynyt maahan kukkien keskelle ja vuodatti nyt kyyneleitä. Se oli Keokin tapaista. Hän itki aina Alanin lähtiessä ja palatessa; mutta seuraavassa hetkessä Keok nauroi ensimmäisenä ja Alan huomasi, ettei tämä pitänyt enää hiuksiaan palmikoilla, kuten tyynempi Nawadlook teki yhä itsepintaisesti, vaan oli sitonut ne nutturalle Mary Standishin tapaan.

Nämä yksityiskohdat hän tajusi hämärästi ja epätodellisesti. Ei kukaan, ei edes Mary Standish, voinut käsittää, kuinka kovasti hänen aivonsa ja hermonsa kamppailivat päästäkseen tasapainoon. Hänen ajatuksensa alkoivat palata jälleen tuohon välttämättömään kiinnekohtaan, jolta odottamaton hyökyaalto oli ne huuhtaissut, ja takertuivat umpimähkään kaikenlaisiin sivuseikkoihin. Tundran reunalla metsikön takana hän huomasi kolme ratsasporoa liekaan sidottuina. Hän irrotti laukun selästään samalla kun Mary Standish meni auttamaan Keokia pudonneitten risujen kokoamisessa. Nawadlook otti parhaillaan kahvipannua hiljaiselta tulelta. Rynnistys alkoi täyttää piippuaan. Alan käsitti, että koska he olivat odottaneet häntä, jollei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna tai sen jälkeisenä päivänä, ei kukaan muu kuin hän itse ollut saanut huumaavaa iskua, ja kovasti ponnistellen hän herätti jälleen henkiin entisen Alan Holtin. Se oli melkein kuin mielipuolen järkiintymistä.

Hänen oli vaikeaa – myöhemmin – muistaa, mitä tapahtui seuraavan puolen tunnin aikana. Oli ihmeellistä, että Mary Standish istui toisella puolen liinaa, jolle Nawadlook oli levittänyt ruoka-astiat, ja että hän oli sama kirkassilmäinen, kaunis Mary Standish, joka oli istunut pöydän toisella puolella Nomen ruokasalongissa.

Vasta myöhemmin, kun hän seisoi yksin Rynnistys Smithin kanssa metsikön reunassa ja kun nuo kolme tyttöä ratsastivat poroilla tundraa pitkin asumuksille päin, alkoi kysymysten tulva, joka oli kasvanut kasvamistaan, ahdistaa häntä. Keok oli ehdottanut, että hän ja Mary ja Nawadlook ratsastaisivat edeltä, ja Alan oli pannut merkille, kuinka pikaisesti Mary Standish oli suostunut ehdotukseen. Mary oli hymyillyt hänelle lähtiessään ja vilkuttanut vähän kauemmas päästyään kättään, kuten myös Keok ja Nawadlook olivat tehneet, mutta he eivät olleet vaihtaneet enää sanaakaan. Ja kun tytöt loittonivat auringon kuumassa helteessä, katseli Alan heidän jälkeensä ja olisi ääneti tuijotellut niin kauan, kunnes he olisivat kadonneet näkyvistä, jollei Rynnistys olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

– No, anna tulla, Alan, hän sanoi. – Olen valmis. Kerro koko juttu!

14. luku

Tällä tavoin, äänessään jonkinlainen välttämättömään alistuva sävy, Rynnistys palautti Alanin jälleen maanpinnalle. Pienen punapartaisen miehen kehoituksessa oli käytännöllistä ja hereille ravistavaa intoa. – Olen ollut kirottu aasi, hän tunnusti. – Ja nyt odotan.

Hänen sanansa olivat kuin avain, joka avasi oven, josta kokonainen ajatustulva ryöpsähti Alanin yli. Oli muitakin aaseja, ja ilmeisesti hän oli ollut yksi niistä. Hänen ajatuksensa siirtyivät Nomeen. Vasta muutamia tunteja sitten – vasta eilen – tuntui tyttö puijanneen heitä kaikkia niin ovelasti, ja Alan oli käynyt läpi kiirastulen tuon petoksen takia. Kepponen oli ollut yksinkertainen ja juuri yksinkertaisuutensa takia tavattoman nokkela; varmaan se oli vaatinut hirvittävästi rohkeutta, kun hän käsitti nyt selvästi, ettei tyttö ollut hetkeäkään harkinnut päiviensä päättämistä.

– Ihmettelen, hän sanoi, – miksi hän ryhtyi sellaiseen.

Rynnistys pudisti päätään käsittäen väärin Alanin tarkoituksen. – En olisi voinut estää häntä muuten kuin sitomalla hänet puuhun, ja lisäsi: – Vieläpä se pikku velho uhkasi ampua minut.

Hänen silmiinsä tuli ilakoivan hilpeä ilme. – Aloita, Alan. Minä odotan. Anna koirannuuskaa.

– Miksi?

– Kun annoin hänen kietoa minut pauloihinsa, tietysti. Kun toin hänet tänne. Kun en heittänyt häntä pensaikkoon. Ethän voi parkita siitä hänen nahkaansa, vai mitä?

Hän sormeili punaista partaansa odotellen vastausta. Alan oli vaiti. Mary Standish ajoi juuri erästä mäenrinnettä ylös parin sadan metrin päässä, Nawadlook ja Keok kintereillään. He ratsastivat matalan harjanteen yli ja katosivat.

– Eihän tämä asia minulle kuulu, Rynnistys jatkoi itsepintaisesti, – mutta et kai odottanut tapaavasi häntä –

– Olet oikeassa, Alan keskeytti kääntyen ottamaan matkasäkkinsä. – En odottanut tapaavani häntä. Pidin häntä kuolleena.

Matala vihellys pääsi Rynnistyksen huulilta. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen uudestaan, Alan katsahti häneen heittäessään säkkinsä hartioilleen. Nähtävästi hänen kumppaninsa ei tiennyt, että Mary Standish oli se tyttö, joka oli hypännyt mereen Nomelta, ja jos Mary oli pitänyt sen salaisuutenaan, niin hänen ei sopinut ruveta nyt selittelemään, vaikka hän arvelikin, että Rynnistys nopeaälyisenä pääsisi pian perille totuudesta. Asiat rupesivat valkenemaan pienelle miehelle, kun he lähtivät astelemaan kotiin päin. Monta kertaa hän oli nähnyt Mary Standishin Nomella; usein hän oli huomannut tämän Alanin seurassa, ja hän tiesi, että he olivat viettäneet useita tunteja yhdessä Skagwayssa. Jos Alan siis piti häntä kuolleena, kun he nousivat maihin Cordovassa muutamia tunteja oletetun murhenäytelmän jälkeen, niin juuri tämän tytön täytyi hypätä mereen. Hän kohautti olkapäitään huomattuaan, ettei kyennyt oikein käsittämään tätä merkillistä juttua.

– Tämä menee yli ymmärrykseni! hän huudahti äkkiä.

– Niin, Alan myönsi.

Kylmä, selvä järki alkoi auttamattomasti käydä sen onnen tunteen kimppuun, joka oli täyttänyt hänet, ja kysymykset, jotka eivät olleet kiinnostaneet vähääkään laivalla, ahdistivat häntä nyt pakottavan voimakkaina. Miksi Mary Standishille oli niin hirveän tärkeää, että maailma luulisi hänen kuolleen? Mikä oli saanut Maryn kääntymään hänen puoleensa ja hyppäämään myöhemmin mereen? Mitkä olivat hänen salaperäiset suhteensa Rosslandiin, Alaskan perivihollisen John Grahamin asiamieheen – ainoan miehen, jolle hän oli vannonut kostavansa, jos tilaisuus siihen vain tarjoutuisi? Alan kaipasi selityksiä näihin kysymyksiin, joita hän ei mitenkään pystynyt selvittämään, niin kiihkeästi, että tuo halu tukahdutti hänen kaikki muut tunteensa. Rynnistys näki kireät juonteet hänen kasvoillaan, mutta asteli vaiteliaana synkkenevässä hämärässä, samalla kun Alan vaivasi ankarasti päätään yrittäessään ratkaista noita salaperäisiä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Miksi oli Mary tullut hänen hyttiinsä Nomella? Miksi Mary oli käyttänyt häntä hyväkseen Rosslandia vastaan niin silminnähtävän innokkaasti ja miksi – loppujen lopuksi – vielä rientänyt edeltäpäin hänen kotiinsa tundroilla? Juuri tämä kysymys ahdisti itsepintaisesti hänen mieltään eikä väistynyt hetkeksikään muiden kysymysten tieltä. Mary ei ollut tullut rakkaudesta häneen. Törkeällä tavalla hän oli hankkinut siitä todistuksen, sillä kun hän oli sulkenut Maryn syliinsä, hän oli nähnyt hätää ja pelkoa ja kauhua kuvastavan ilmeen tämän kasvoilla. Jokin muu salaperäisempi voima oli pakottanut tytön tekemään sen.

Hän tunsi räiskyvää iloa tajutessaan tämän tosiasian. Hän oli kuin ihminen, joka on palannut elämään kestettyään jotakin kuolemaakin pahempaa, ja onnen ohella häntä raatelivat ristiriitaiset mietteet ja puolittain uskottavat vakuutukset, joiden joukosta hänen kovista vastusteluistaan huolimatta epäluulo alkoi hiipiä esiin varjon tavoin. Mutta se ei ollut sellaista epäluuloa, joka olisi jäähdyttänyt hänen verensä hehkun tai hirvittänyt häntä, sillä hän oli valmis myöntämään, että Mary Standish oli pakolainen ja että Maryn pako Seattlesta oli johtunut ehdottomasta pakosta. Laivalla sattuneet tapaukset olivat ilmeisenä todistuksena siitä ja hänen läsnäolonsa täällä viimeisenä. Häntä olivat pakottaneet voimat, joita vastaan hän ei kyennyt taistelemaan, ja epätoivoissaan hän oli tullut etsimään täältä turvapaikkaa. Mary oli valinnut auttajakseen hänet maailman kaikkien ihmisten joukosta; tyttö luotti häneen, ja Alanin lihakset jännittyivät äkkiä halusta saada taistella hänen puolestaan.

Tällöin hän alkoi tajuta tundran iltalaulun ja edessään leviävien, peninkulmien päähän ulottuvien lakeuksien leppoisan loiston. Hän jännitti silmiään nähdäkseen vielä edes vilaukselta ratsastavat olennot, kun he nousivat notkelmasta kunnaiden harjalle, mutta illan hämypilvet kävivät yhä sakeammiksi, ja hän tähyili turhaan. Lintujen liverrys vaimeni; uneliaita huutoja kuului ruohistosta ja lammista; auringon loimukin sammui, säteillen vielä taivaanrannalla ruusunpunaiseen ja kullankeltaiseen vivahtelevana ruskona. Oli yö ja kuitenkin päivä, ja Alan tuumi, millaiset ajatukset lienevät liikkuneet Mary Standishin mielessä. Se, mikä oli pakottanut hänet saapumaan tänne, oli vähäpätöistä verrattuna siihen huumaavaan tosiasiaan, että hän oli juuri nyt vain jonkin matkan päässä edellä. Hänen salaisuutensa selviäisi huomenna. Alan oli varma siitä. Mary luottaisi häneen. Kun Mary oli nyt uskoutunut täydellisesti hänen suojaansa, hän kertoisi, mitä hän ei ollut uskaltanut ilmaista Nomella. Sitten Alan ajatteli vain sitä hopeankirkasta välimatkaa, joka erotti heidät toisistaan, ja vihdoin hän alkoi puhua Rynnistykselle.

– Olen hyvin iloinen siitä, että toit hänet tänne, hän sanoi.

– En tuonut häntä, vastusti Rynnistys. – Hän tuli. Rynnistys kohautti olkapäitään ja rykäisi. – Enkä minä sitä paitsi hoitanut koko juttua. Hän teki sen itse. Hän ei tullut minun kanssani. Minä tulin hänen kanssaan.

Hän pysähtyi ja raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa. Vähäisen liekin yli hän katsoi Alaniin tuikeasti, mutta hänen silmissään oli eräänlainen ilme, joka paljasti hänet. Alan näki sen ja häntä halutti nauraa pelkästä onnesta. Hänen selvänäköisyytensä ja huumorintajunsa alkoivat palautua.

– Miten se tapahtui?

Rynnistys imi äänekkäästi piippuaan, otti sen sitten suustansa ja huokasi syvään.

– Muistan ensiksikin, että oli neljäs ilta siitä, kun nousimme maihin Cordovassa. En päässyt uuden linjan junaan. Jossakin ylhäällä Chitinan lähistöllä meidät yllätti vedenpaisumus. Se ei ollut sadetta. Siksi sitä ei voinut sanoa, Alan. Tyyni valtameri vyöryi päällemme kahden kolmen muun valtameren ahdistaessa sitä. Postivaunut vyöryivät eteenpäin hevosten uidessa, rattaiden kelluessa ja kuljettajan istuessa paikallaan puoleksi hukkuneena. Olin nälissäni, kun kömmin Chitinaan menevään vaunuun. Joku toinen kapusi sinne minun perästäni, ja tuumiskelin, mikä hölmö hän oikein lienee. Puhuin jotakin sellaista, että jollen nääntyisi tällä matkalla nälkään, minut saisi ripustaa vaikka hirteen. Toinen ei vastannut mitään. Sitten aloin sadatella. Tein sen, Alan. Kiroilin hirveästi. Sadattelin hallitusta, kun se oli rakennuttanut moisen tien, sadattelin sadettaja sadattelin itseäni, kun en ollut ottanut ruokaa mukaani. Sanoin, että mahani oli tyhjä kuin käytetty patruuna, ja sanoin sen ääneen. Olin suunniltani. Sitten valaisi vaunua kirkas salama. Alan, siinä istui hän laukku sylissään, katsoen minuun, likomärkänä, silmät säteillen – ja hymyillen minulle. Niin totta se on, hymyillen. Rynnistys vaikeni tehostaakseen sanojensa vaikutusta. Hän ei pettynyt.

Alan tuijotti häneen hämmästyneenä. – Neljäntenä yönä – sen jälkeen –. Hän nielaisi. – Jatka, Rynnistys!

– Aloin hapuilla oven säppiä, Alan. Aioin pötkiä tieheni, hypätä lokaan, kadota näkyvistä ennen kuin salama iskisi uudestaan. Mutta se yllätti minut. Ja siinä hän istui laukkuaan aukoillen, ja kuulin hänen sanovan, että hänellä oli yllin kyllin hyvää ruokaa. Ja hän nimitti minua Rynnistykseksi, ihan kuin olisi tuntenut minut koko ikänsä, ja vaunun vyöryessä ja täristessä ja ukkosen ja salamoiden ja sateen jyristessä kuin pahat henget astui hän luokseni, istuutui viereeni ja alkoi syöttää minua. Sen hän teki, Alan – syötti minua. Kun salama leimahti, näin hänen silmiensä loistavan ja huuliensa hymyilevän ikään kuin tuo helvetin voimien räiskyntä olisi tehnyt hänet onnelliseksi, ja minä luulin häntä pähkähulluksi. Ennen kuin osasin aavistaakaan hän kertoi minulle, kuinka sinä olit osoittanut hänelle minua tupakkahuoneessa ja kuinka onnellinen hän oli, kun minä matkustin samaa tietä kuin hän. Hänen tietänsä, huomaa Alan, ei minun. Ja sitä tietä hän on minua kuljettanut aina siihen hetkeen asti, kun sinä ilmestyit näkyviin tuolta metsikön takaa!

Hän sytytti uudestaan piippunsa. – Alan, miten hemmetissä hän tiesi, että minä olin matkalla sinun taloosi?

– Hän ei tiennyt sitä, Alan vastasi.

– Kyllä hän tiesi. Hän sanoi elämänsä onnellisimmaksi sattumaksi sitä, että kohtasi minut vaunussa, koska hän on matkalla sinun kotiisi ja saisi minusta hirveän hyvän kumppanin. Hirveän hyvän – juuri niitä sanoja hän käytti! Kun kysyin häneltä tiesitkö sinä mitään hänen tulostaan, hän sanoi, ettet tiennyt, tietysti et tiennyt, ja että se oli sinulle suurenmoinen yllätys. Hän sanoi ostavansa kenties sinun tilasi ja haluavansa katsastella sitä ennen sinun saapumistasi. Ja on kummallista, etten voi muistaa Chitinan matkalla enää jyrisseen tai salamoineen. Ja kun vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, hän teki minulle miljoonia kysymyksiä sinusta ja kotiseudustasi ja Alaskasta. Rökitä minua, jos tahdot, Alan, mutta Chitinan ja Fairbanksin välillä hän sai minut ammentamaan koko tietovarastoni, ja hän teki sen niin hemmetin rakastettavasti, että olisin vaikka suudellut hänen kättään, jos hän olisi tarjonnut sitä minulle. Sitten, hiukan ovelasti ja arastellen, hän alkoi kysellä John Grahamista – ja minä innostuin.

– John Grahamista! Alan toisti.

– Niin, John Grahamista. Ja minulla oli aika paljon kerrottavaa. Sitten koetin päästä häneltä pakoon. Mutta hän sai minut kynsiinsä juuri kuin olin livahtamassa erääseen rannikkoalukseen, ja kylmäkiskoisesti – tarttuen käsivarteeni – hän suvaitsi ilmoittaa, ettei ollut vielä ihan valmis lähtemään, ja kysyi, enkö minä tahtoisi tulla kantamaan eräitä tavaroita, jotka hän aikoi ostaa. Alan, mitä nyt kerron sinulle, ei ole valhetta! Hän kuljetti minua katuja pitkin kertoen, kuinka ihastuttavan ajatuksen hän oli keksinyt millä yllättää sinut. Hän sanoi tietävänsä, että sinä palaisit kotiisi heinäkuun neljäntenä päivänä, minkä tähden meillä täytyisi olla hiukan ilotulitusvälineitä. Hän sanoi sinun olevan niin hyvän amerikkalaisen, että olisit muka muuten pettynyt. Sitten hän vei minut erääseen myymälään ja osti sen tyhjäksi. Kysyi kauppapalvelijalta, mitä hän ottaisi kaikista niistä tavaroistaan, joissa oli ruutia. Viisisataa dollaria, sen hän maksoi. Hän veti jotakin esille silkistä poveltaan ja siinä oli tuuman paksuinen tukku sadan dollarin seteleitä. Sitten hän käski minua viemään sähikäiset ja ilotulitusauringot ja raketit ja ilmapallot ja muut tavarat alas laivaan, käski kuin olisin ollut kiltti pikkupoika, jota sellainen homma hirveästi huvittaa!

Keventäessään sydäntään ja kertoessaan kiihtyneenä asiasta, jota oli hautonut mielessään monia päiviä, ei Rynnistys huomannut, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät hänen kumppaniinsa. Alanin katse ilmaisi epäilyä, ja ilakoivat juonteet hänen suupielestään katosivat, kun hän alkoi käsittää, ettei Rynnistys valehdellut. Mutta kaikki mitä tämä oli kertonut hänelle, tuntui sittenkin mahdottomalta. Mary Standish oli tullut Nomeen pakolaisena. Koko omaisuutensa hän oli tuonut mukanansa pienessä käsilaukussa ja jättänyt nämä tavarat hyttiinsä hypätessään mereen. Kuinka ihmeessä hänellä saattoi siis Fairbanksissa olla niin suuri summa rahaa kuin Rynnistys oli kuvaillut? Oliko mahdollista, että tlinkit-intiaani oli toiminut hänen asiamiehenään tässäkin suhteessa ja vienyt rahat maihin sinä yönä, jolloin Mary toteutti epätoivoisen aikeensa ja uskotteli kaikille, että oli kuollut? Ja tästä rahastako – kenties siitä tavasta, jolla hän oli sen Seattlessa hankkinut – johtui hänen pakonsa ja se viekas suunnitelma, jonka hän oli toteuttanut vähän myöhemmin? Alan ajatteli rikosta, ja tämä synti sai hänen kasvonsa hehkumaan. Tuntui melkein kuin jos hän olisi ajatellut sellaista eräästä toisesta naisesta, joka oli jo kuollut ja jonka nimi oli leikattu hänen isänsä nimen alle vanhan puun runkoon.

Puhetuulelle päästyään Rynnistys sanoi nyt: – Asia ei näytä huvittavan sinua, Alan. Mutta aion jatkaa, sillä muuten en saa rauhaa. Minun on kerrottava sinulle, mitä on tapahtunut, ja jos sen jälkeen heität minut ovestasi ulos, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sen vain sanon, että hitto vieköön raketit!

– Jatka, Alan kehotti. – Haluan tietää koko jutun.

– Vein ne laivaan, Rynnistys aloitti jälleen. – Ja hän oli joka hetki kintereilläni, hymyillen enkelimäiseen tapaansa ja päästämättä minua näkyvistään edes silmänräpäyksen ajaksi, mikä oli sitäkin helpompaa, kun alukseen pääsi vain yhtä tietä. Ja sitten hän sanoi haluavansa tehdä pikkuostoksia, mikä merkitsi sitä, että oli koluttava kaupungin kaikki nurkat ja ostettava joka paikasta jotakin, ja minun täytyi raahata tavaroita. Lopuksi hän osti pistoolin, ja kun kysyin, mitä hän aikoi sillä tehdä, hän vastasi: – Rynnistys, tämä on teitä varten, ja kun minä rupesin kiittelemään, hän sanoi: – Ei, en tarkoita sitä. Tarkoitan, että jos yritätte karata taas luotani, ammun teidät seulaksi. Niin hän sanoi! Uhkasi minua. Sitten hän sonnusti minut uuteen asuun kiireestä kantapäähän – osti saappaat, housut, paidan, hatun ja kaulaliinan! Enkä minä sanonut halaistua sanaa, en sanaakaan. Hän kuljetti minua vain mukanaan ja osti mitä tahtoi ja käski minun vetämään ne ylleni.

Rynnistys huokaisi syvään ja tuhlasi neljännen tikun piippunsa sytyttämiseen. – Aloin jo tottua siihen, kun saavuimme Tananaan, hän puolittain murahti. – Mutta sitten tuli hittoa. Hän palkkasi kuusi intiaania kantamaan matkatavaroitaan, ja niin lähdimme taivaltamaan tänne. – Nyt saatte levätä, Rynnistys, hän sanoi minulle hymyillen niin suloisesti, että mieleni teki syödä hänet elävältä. – Teidän täytyy vain näyttää meille tietä ja kantaa pommeja. – Kantaa mitä? kysyin minä. – Pommeja, hän sanoo ja selittää sitten, että pommi on ruudilla täytetty kapine, joka synnyttää hirveän räiskeen lentäessään ilmaan. Ja niin minä otin pommit, mutta seuraavana päivänä muuan intiaaneista nyrjäytti jalkansa ja kaatui maahan. Hänellä oli raketteja runsaasti sata naulaa, ja me jaoimme hänen taakkansa keskenämme. En saanut seistyksi suorana, kun leiriydyimme. Meidän oli köykittävä selkä köyryssä koko matka aina tänne asti. Ja antoiko hän heittää tien sivuun hiukkastakaan tuosta moskasta? Ei, vaikka henki olisi mennyt! Ja samalla kun intiaanit huohottivat ja puhkuivat taakkansa painosta, he loivat häneen kunnioittavia katseita. Viimeisenä päivänä, jolloin olimme leiriytyneet melkein silmänkantaman päähän asumuksista, kokosi hän heidät kaikki ympärilleen ja antoi kullekin heistä kourallisen rahaa sovitun palkan lisäksi. – Annan tämän, koska rakastan teitä, hän sanoo ja alkaa sitten tehdä heille hupaisia kysymyksiä. Oliko heillä vaimoja ja lapsia? Olivatko he olleet koskaan nälissään? Tiesivätkö he jonkun kansastaan kuolleen nälkään? Ja miksi he näkivät nälkää? Ja, Alan, hitto vieköön, kuinka intiaanien kielet lauloivat! Koskaan en ole kuullut intiaanien puhuvan niin paljon, ja lopuksi hän teki heille kaikkein hupsuimman kysymyksen, kysyi heiltä, olivatko he kuulleet eräästä John Graham-nimisestä miehestä. Muuan heistä oli kuullut, ja myöhemmin näin hänen puhuvan pitkän aikaa yksin tämän miehen kanssa, ja kun hän tuli taas luokseni, hänen silmänsä paloivat omituisesti eikä hän sanonut hyvää yötä, kun poistui telttaansa. Siinä kaikki, Alan, paitsi –

– Paitsi mitä, Rynnistys? Alan kysyi hänen sydämensä jyskyttäessä kuin rumpu.

Rynnistys vitkasteli, ja Alan kuuli hänen hymähtelevän ja näki leikillisen pilkahduksen pienen miehen silmissä.

– Paitsi että hän on tehnyt kaikille täällä sinun kotitalossasi ihan samoin kuin minulle matkalla Chitinasta tänne, hän sanoi. – Alan, jos hän ottaa suunvuoron, no, silloin et sinä ole enää isäntänä täällä, siinä kaikki. Hän on ollut täällä kymmenen päivää, mutta et tunne enää paikkoja entisiksi. Kaikkialla liehuu lippuja sinun tulosi kunniaksi. Hän ja Nawadlook ja Keok hyörivät kaikkialla. Lapset tahtoisivat jättää äitinsä hänen tähtensä, ja miehet –. Taas hän hykerteli. – Noh, miehetkin käyvät pyhäkoulua, jonka hän on perustanut! Minäkin kävin siellä. Nawadlook laulaa.

Hetken hän oli vaiti. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä:

– Alan, olet ollut aika hölmö.

– Tiedän sen, Rynnistys.

– Hän on – kukka, Alan. Hän on maailman kaikkea kultaa arvokkaampi. Ja sinä olisit voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Tiedän sen. Mutta nyt se on liian myöhäistä. Varoitan sinua.

– En oikein ymmärrä, Rynnistys. Miksi se olisi liian myöhäistä?

– Koska hän pitää minusta, selitti Rynnistys hiukan kiivaasti. – Minä itse tavoittelen häntä, Alan. Nyt et voi enää ampua pilkkaan.

– Hyvä isä, Alan huohotti. – Tarkoitatko, että Mary Standish –

– En puhu nyt Mary Standishista, Rynnistys sanoi. – Kysymys on Nawadlookista. Jollei minulla olisi poskipartaa –

Hänen sanansa katkaisi äkillinen jyrähdys, joka kajahti heidän edestään hämärästä. Se kuulosti pitkän matkan päässä ammutulta kanuunanlaukaukselta.

– Se oli noita kirottuja pommeja, Rynnistys selitti. – Sen takia he kiirehtivät edeltämme, Alan. Hän sanoo, että tämä heinäkuun neljännen päivän juhla tulee merkitsemään Alaskalle aika paljon. Mitä ihmettä hän mahtaa tarkoittaa?

– Sitä minäkin ihmettelen, Alan vastasi.

15. luku

Käveltyään vielä puolen tunnin verran tundralla he tulivat paikalle, jota Alan nimitti Ghost Kloofiksi, syvälle ja louhikkoiselle rotkolle, joka ulottui aina vuorten juurelle asti. Se oli synkän näköinen ja ammotti hornamaisen mustana, kun he laskeutuivat porojen ja kavioiden sileäksi kuluttamaa kalliopolkua alas. Pohjalla, kolmisenkymmentä metriä tasankojen hämärän alapuolella, Alan polvistui pikku lähteen viereen, jonka hän etsi hapuillen kivien joukosta, ja juodessaan hän kuuli taianomaista lirinää ja solinaa, kun vesi suihkusi kuilussa, häviten ja vaimentuen kallioseinien sammalikkoon ja tippuen ikuisesti halkeamista. Sitten hän näki Rynnistyksen kasvot tulitikun valossa, ja pieni mies katsoa tuijotti mustaan rotkoon, joka monien kilometrien pituisena nousi ylös vuorille.

– Alan, oletko koskaan käynyt kauempana tässä rotkossa?

– Täällä piileskelevät tavallisesti ilvekset ja isot ruskeat karhut, jotka tappavat vasikoitamme, Alan vastasi. – Metsästän yksin, Rynnistys. Tällä paikalla luullaan kummittelevan, katso, Kummituskuiluksi minä tätä nimitän, eikä yksikään eskimo halua astua tänne jalallaan. Kuolleiden luut lepäävät tuolla ylempänä.

– Oletko koskaan tutkinut sitä? Rynnistys kysyi itsepintaisesti.

– En koskaan.

Alan kuuli toverinsa rykäisevän tyytymättömänä.

– Olet porohullu, hän mörähti. – Tässä kuilussa on kultaa. Kaksi kertaa olen löytänyt sitä tämäntapaisista paikoista, missä oli vainajain luita. Ne tuovat minulle onnea.

– Mutta nämä olivat eskimoita. He eivät tulleet kullan takia.

– Tiedän sen. Pomo selitti sen minulle. Kun Mary Standish kuuli, miten tämän paikan laita oli, hän vaati, että minun on tuotava hänet tänne. Oliko hänellä hermoja? Sanonpa sinulle, ettei hänellä ollut niitä syntyessäänkään! Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten: – Kun tulimme tippuvalle, niljakkaalle kalliolle, jolla lojuu myrkkysienen näköinen iso, kellertävä pääkallo, hän ei kirkaissut eikä perääntynyt, huoahti vain hiukan ja katsoa tuijotti siihen, ja hänen sormensa puristivat minun käsivarttani, niin että lopulta teki oikein kipeää. Se oli hirveän näköinen, keltainen kuin pilaantunut appelsiini ja vettyneistä sammalista tippuvan veden liottama. Aioin pamauttaa sen palasiksi ja olisin kai niin tehnytkin, jollei hän olisi tarttunut pistooliini sievästi. Ja hymyillen hän sanoo: – Älkää tehkö sitä, Rynnistys. Kun katselen sitä, siirtyvät ajatukseni erääseen tuttuun henkilöön, – enkä tahtoisi teidän ampuvan häntä. Hiivatin mukavasti sanottu, vai mitä? Hänen ajatuksensa siirtyvät erääseen tuttuun henkilöön! Kuka hitto saattaa muistuttaa lahonnutta pääkalloa?

Alan ei yrittänytkään vastata, vaan kohautti olkapäitään. He kapusivat pimeästä kuilusta tasangon valoon. Tundra ei ollut enää laakeaa kuilun tällä puolen. Heidän edessään kohosi matala kukkula, ja vuoristoon päin nousi kukkuloita toinen toisensa jälkeen, häipyen lopulta kauas hämärään. Harjanteen huipulta he silmäilivät laajaa tundravyötä, joka levisi keskellä Endicott-vuorten etummaisia kunnaita ja kukkuloita, leveän, puoliympyräntapaisen lahdelman muotoisena. Seuraavan mäen takana sijaitsi Alanin maja, ja tuskin he olivat saapuneet sille, kun Rynnistys tempasi vyöltään ison pistoolinsa. Kaksi kertaa hän ampui ilmaan.

– Määräyksestä, hän sanoi hieman hämillään. – Määräyksestä, Alan!

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun he kuulivat kiljahduksen vaaleasta sumusta, joka peitti tundran leijailevan harson tavoin. Siihen liittyi toinen ja kolmas, kunnes ilmassa raikui niin mahtava meteli, että Alan tiesi Tautukin ja Amuk Toolikin ja Topkokin ja Tatpanin ja kaikkien muiden huutavan täyttä kurkkua lausuakseen hänet tervetulleeksi, ja tähän meluun yhtyi pian joukko perättäisiä räjähdyksiä, jotka saivat maan tärisemään heidän jalkojensa alla.

– Pommeja! Rynnistys mörähti. – Hän on ripustanut myös kiinalaislyhtyjä kaikkialle. Kunpa olisit nähnyt hänen kasvonsa, Alan, kun hän sai kuulla, että täällä paistaa aurinko koko heinäkuun neljännen päivän vastaisen yön!

Talolta kohosi sihisten ilmaan heikko valoviiru, näyttäen vihdoin pysähtyvän hetkiseksi ja katselevan alas harmaata maailmaa, räjähtäen sitten lukemattomiksi, savua tupruttaviksi pikku palloiksi. Rynnistys räiskytteli pistoolillaan, ja se sai Alaninkin innostumaan ja tyhjentämään aseensa makasiinin, niin että revolverin ja kiväärin räiske vaimensivat talolta kajahtelevan kovan melun. Toinen raketti vastasi heille. Kaksi tulipatsasta kohosi ylös ilmoihin ja Alan kuuli lasten kimeä-äänisen kuoron sekaantuvan miesten järeisiin huutoihin. Koko hänen alueensa väki oli koolla. He olivat tulleet alastomilta tasangoilta ja korkeilta vuorilta, missä porolaumat liikuskelivat, ja tundrojen syrjäisistä sopukoista tervehtimään häntä. Koskaan ei hänen väkensä ollut toiminut näin päättäväisesti. Mutta Mary Standish olikin tämän kaiken takana! Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen siitä huolimatta rauhallisena.

Hän ei kuullut, mitä Rynnistys sanoi – että hän ja Amuk Toolik ja neljäkymmentä lasta olivat työskennelleet viikkokauden, koonneet kuivia sammalia ja risuja valtavia kokkotulia varten. Nyt roihusi kolme tällaista nuotiota, ja tomtomien ontot äänet kumahtelivat yli tundran, kun Alan kiirehti askeleitaan. Päästyään pikku kummun yli hän näki talon rakennukset ja ihmisolentoja, jotka riemastuneina juoksentelivat sinne tänne, naisia ja lapsia, jotka heittivät sammalia valkeisiin, puoliympyrässä kyyköttävät tom-tomin lyöjät, jotka tähystelivät sinne päin, mistä häntä odotettiin, ja viisikymmentä kiinalaislyhtyä, joita hiljainen iltatuuli heilutteli.

Hän tiesi, mitä he odottivat häneltä, sillä he kaikki olivat lapsia. Myös Tautuk ja Amuk Toolik, hänen pääpaimenensa, olivat lapsia. Nawadlook ja Keok olivat lapsia. Rohkeita ja uskollisia ja valmiita kuolemaan hänen puolestaan missä taistelussa tai ahdingossa hyvänsä, lapsia he vielä olivat. Hän antoi Rynnistykselle kiväärinsä ja kiiruhti edeltäpäin, päättäen olla katseillaan kysymättä mitään Mary Standishilta näillä paluunsa ensi hetkillä. Hän kajautti tundrojen tervehdyksen, ja miehet ja naiset ja pikku lapset ryntäsivät häntä vastaan. Tom-tomien kumina lakkasi, ja lyöjät hypähtivät jaloilleen. Hän joutui kuin hyökyaallon valtoihin. Kuului kimeitä huudahduksia, naurua, lasten kirkaisuja, riemuisaa meteliä. Hän puristi molemmin käsin – miesten karkeita, paksuja, ruskettuneita käsiä; naisten pieniä hennompia, ruskeita käsiä; hän otti lapsia syliinsä, taputteli ystävällisesti miehiä olkapäälle ja puhui, puhui, puhui, puhutellen jokaista nimeltä, eikä hänen muistinsa kertaakaan pettänyt, vaikka hänen ympärillään oli viisikymmentä henkilöä lapset mukaan lukien. Ensiksi ja viimeksi ja aina he olivat hänen väkeään.

Hänet valtasi entinen ylpeys, pakottava voiman ja vallan tunne. He rakastivat häntä, kokoontuivat hänen ympärilleen kuin suuri perhe, ja hän puristi kaksi, kolme kertaa samojen miesten ja naisten käsiä ja otti samat lapset riemuitsevien äitien sylistä ja huudahteli tervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja. Vielä pari minuuttia sitten hän olisi esiintynyt hillitymmin tietäessään Mary Standishin olevan läsnä. Sitten hän näki äkkiä Maryn kiinalaislyhtyjen alla majansa edustalla. Sokwenna, joka oli niin vanha, että hän kulki selkä köyryssä ja näytti noidalta, seisoi Maryn vieressä. Samassa hetkessä Sokwennan pää katosi, ja alkoi kuulua tomtomien jyminää. Väkijoukko hajaantui yhtä nopeasti kuin se oli kokoontunutkin. Rummuttajat kyykistyivät taas puoliympyräänsä. Sähikäiset alkoivat lennellä. Tanssijat keräytyivät yhteen. Raketit lensivät sihisten ilman halki. Pommit räjähtelivät. Hänen majansa avoimesta ovesta kuului gramofonin soittoa. Se kohdistui välittömästi häneen, se oli tarkoitettu vain hänelle. Se lauloi "Kun Johnny marssii kotiin".

Mary Standish ei ollut liikahtanut. Alan näki Maryn nauravan hänelle ja olevan yksin. Hän ei ollut se Mary Standish, jonka Alan oli tuntenut laivalla. Pelko, kasvojen tyyni kalpeus sekä jännitys ja ahdistus, jotka näyttivät kuuluvan hänen olemukseensa, olivat kadonneet. Hän säteili elämää, mutta hän ei ilmaissut sitä sanoin eikä teoin. Sitä osoittivat hänen silmänsä, hänen hehkuvat poskensa ja huulensa, hänen solakan vartalonsa asento, kun hän odotti siinä Alania. Alanin mieleen juolahti, että Mary oli hetkiseksi unohtanut itsensä ja sen aaveen, joka oli pakottanut hänet hyppäämään mereen.

– Suurenmoista! Mary sanoi, kun Alan tuli hänen luokseen, ja hänen äänensä vapisi hiukan. – En osannut aavistaakaan, kuinka kiihkeästi he odottivat teidän paluutanne. Tunnette varmaan itsenne kovin onnelliseksi, kun ihmiset pitävät teistä näin paljon.

– Ja minä kiitän teitä siitä, mitä osaltanne olette tehnyt, Alan vastasi. – Rynnistys kertoi minulle. Siinä oli aika lailla vaivaa, vai mitä, varsinkin kun ainoana innostajana oli toivo saada pakana amerikkalaistetuksi? Alan nyökäytti kymmeniseen lippuun, jotka liehuivat hänen mökkinsä katolla. – Ne ovat hyvin sieviä.

– Ei siinä ollut mitään vaivaa. Ja toivon, ettette välittäisi siitä. Tämä kaikki on ollut hyvin hauskaa.

Alan koetti vilkaista väkeensä vastatessaan Marylle. Hänestä tuntui, että voisi antaa vain yhden vastauksen ja että hänen velvollisuutensa oli puhua tyynesti ja kiihkottomasti siitä, mikä liikkui hänen mielessään.

– Ei, välitän todellakin, hän sanoi. – Välitän niin paljon, etten suostuisi vaihtamaan sitä, mikä on tapahtunut, noiden vuorien kaikkeen kultaan. Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui metsikössä, mutta sitäkään en vaihtaisi. Iloitsen siitä, että olette elossa. Iloitsen siitä, että olette täällä. Mutta jotakin kaipaan vielä. Tiedätte mitä. Teidän täytyy kertoa minulle itsestänne. On oikein ja kohtuullista, että teette sen nyt.

Mary kosketti kädellään Alanin käsivartta. – Odotetaan huomiseen. Olkaa hyvä – odotetaan.

– Ja sitten – huomenna –

– Teillä on oikeus tutkia minua ja lähettää minut takaisin, jollen ole tervetullut. Mutta ei tänä iltana. Tämä kaikki on liian suurta – juuri te – ja teidän väkenne ja heidän onnensa. Alan taivutti päätään erottaakseen Maryn sanat, jodia melkein hukkuivat sähikäisten ja rakettien räiskyntään. Mary nyökkäsi kauempana mökin takana kohoaville rakennuksille päin. – Asun yhdessä Keokin ja Nawadlookin kanssa. He ovat antaneet minulle kodin. Ja sitten hän lisäsi nopeasti: – En usko, että rakastatte väkeänne enemmän kuin minä, Alan Holt.

Nawadlook lähestyi, ja pitäen epäröiden sormiaan Alanin käsivarrella Mary vetäytyi loitommalle. Alanin kasvot eivät ilmaisseet hänen pettymystään eikä hän koettanut pidätellä Maryä.

– Teidän väkenne odottaa teiltä jotakin, Mary sanoi. – Jos haluatte, niin tanssin vähän myöhemmin kanssanne tom-tomien säestäessä.

Alan katseli Maryä, kun tämä poistui Nawadlookin kanssa. Mary vilkaisi häneen ja hymyili, ja tytön kasvoilla oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Mary oli pelännyt laivalla, mutta huomista ei pelännyt. Tämä ajatus ja kysymykset, jotka Alan tekisi, eivät säikähdyttäisi Maryä, ja onnentunne, jonka Alan oli tukahduttanut itsepintaisesti, hulvahti äkkiä hänen sydämensä äyräiden yli tulvivana virtana. Tuntui kuin Maryn silmissä ja äänessä olisi ollut jotakin lupaavaa, kuin ne unelmat, joita hän oli uneksinut kidutuksen ja elävänä kuolleena olonsa viikkoina toteutuisivat ja kuin Mary ajaessaan tänä iltana tundran halki olisi alkanut aavistaa, mitä nuo viikot olivat merkinneet hänelle. Alan ei varmaankaan voisi kertoa siitä hänelle, eikä se, mitä Mary kertoisi huomenna, muuttaisi loppujen lopuksi suurestikaan asiaa. Mary oli elossa, eikä hän voisi antaa tämän poistua enää luotaan.

Alan liittyi tom-tomien lyöjien ja tanssijoiden parveen. Hän melkein hämmästyi havaitessaan tekevänsä jotakin sellaista, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän yleensä oli umpimielinen, teki havaintoja ja suhtautui myötätuntoisesti lähimmäisiinsä, mutta aina hän oli enemmän tai vähemmän yksinäinen. Väkensä tanssitilaisuuksissa hänellä oli tapana seisoskella syrjässä, hymyillä ja nyökkäillä kehottavasti, mutta ottamatta itse koskaan osaa ilonpitoon. Nyt hän vapautui tästä pidättyvästä tavastaan, ja hänet näytti vallanneen uusi vapaudentunne ja uusi halu ilmaista ulkonaisesti jotakin, mikä liikkui hänen sisässään. Rynnistys oli tanssimassa. Hän polki jalkaa ja hoilotti miesten mukana, kun taas naistanssijat suorittivat itse tanssin. Kokonainen kuoro ääniä kehotti liittymään joukkoon. Aina he olivat kutsuneet häntä ja tänä iltana hän suostui ja sijoittui Rynnistyksen ja Amuk Toolikin väliin. Ja tom-tomien lyöjät olivat vähällä halkaista soittopelinsä innostuksissaan. Vasta erottuaan leikistä pahoin hengästyneenä, hän huomasi Mary Standishin ja Keokin ulommaisessa piirissä. Keok oli vilpittömästi hämmästynyt. Mary Standishin silmät loistivat ja hän taputti käsiään nähdessään, että Alan oli huomannut hänet. Alan koetti nauraa ja huiskutti kättään, mutta hänestä tuntui liian typerältä mennä Maryn luo. Ja sitten lensi pallo ilmaan, iso parin metrin suuruinen pallo, mutta kaikkine loimuineen se synnytti vain heikon hehkun taivaalle, ja puristeltuaan käsiä, taputeltuaan olkapäitä ja tiedusteltuaan väkensä vointia ja kotiasioita Alan meni mökkiinsä.

Hän silmäili ympäri isoa huonetta, jota hän käytti olohuoneenaan, eikä se ollut koskaan näyttänyt niin kodikkaalta kuin nyt. Ensiksi se vaikutti samanlaiselta kuin hänen lähtiessään, sillä kirjoituspöytä oli sillä paikalla, missä sen tuli ollakin, iso ruokapöytä keskellä huonetta, samat kuvat seinillä, aseteline täynnä kiiltäviä aseita, piiput paikoillaan, matot lattialla – mutta sitten hän alkoi huomata esineitä, yhden kerrallaan, jotka olivat outoja. Tummien kaihtimien tilalle oli ikkunoihin ripustettu pehmeät verhot ja pöydällä oli uusi liina ja kotitekoinen sohva nurkassa. Kirjoituspöydällä oli kaksi kuvaa vaskenvärisissä kehyksissä, toinen George Washingtonin ja toinen Abraham Lincolnin, ja niiden takana juuri kirjoituspöydän yläpuolella neljä pientä Amerikan lippua, vinosti seinään kiinnitettyinä. Ne toivat Alanin mieleen tuon illan Nomella, jolloin Mary Standish oli vastustanut hänen vakuutustaan, että hän oli alaskalainen eikä amerikkalainen. Vain Maryn päähän olivat voineet pälkähtää nuo kaksi kuvaa ja pikku liput. Huoneessa oli kukkia, joita Mary oli pannut sinne. Varmaan tämä oli poiminut tuoreita kukkia joka päivä ja kaunistanut niillä huoneen hänen tulohetkeään varten, ja tyttö oli ajatellut häntä Tananassa ostaessaan kangasta ikkunaverhoja ja pöytäliinaa varten. Hän meni makuuhuoneeseensa ja näki siellä uudet verhot ikkunoissa, uuden peitteen vuoteellaan ja parin punaisia sahviaanitohveleita, joita hän ei ollut huomannut ennen. Hän otti ne käteensä ja naurahti havaitessaan, kuinka suuresti Mary oli erehtynyt hänen jalkojensa koosta.

Hän istuutui olohuoneeseen ja sytytti piippunsa, tehden sen havainnon, että Keokin gramofoni, joka oli ollut siellä aikaisemmin illalla, oli kadonnut. Ulkopuolella vaimeni juhlahumu ja hiljaisuus sai hänet vetäytymään ikkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä mökin, jossa Keok ja Nawadlook asuivat kasvatusisänsä, vanhan ja köyryselkäisen Sokwennan kanssa. Siellä juuri oli Mary Standishkin sanonut asuvansa. Pitkän aikaa Alan katseli sitä, kunnes illan viimeisetkin äänet häipyivät hiljaisuuteen.

Ovelta kuuluva koputus sai hänet vihdoin kääntymään, ja hänen kehotuksestaan astui Rynnistys sisälle. Tämä nyökkäsi ja istuutui. Hänen silmänsä pälyilivät ympäri huonetta.

– Suurenmoinen ilta, Alan. Kaikki iloitsivat nähdessään sinut.

– Siltä tuntui. Olen onnellinen päästyäni jälleen kotiin.

– Mary Standish on tehnyt aika paljon. Hän on järjestänyt kuntoon tämän huoneen.

– Sen saatoin arvatakin, Alan vastasi. – Tietysti Keok ja Nawadlook auttoivat häntä.

– Eipä juuri. Hän teki kaiken yksin. Ompeli verhot. Pisti nuo kuvat ja liput tänne. Poimi kukkaset. Hän on ollut herttainen ja ajatellut kaikkea, vai mitä?

– Ja hiukan erikoinen, Alan lisäsi.

– Ja kaunis hän on.

– Eittämättä.

Rynnistyksen silmissä oli hämmentynyt ilme. Hän vääntelehti hermostuneena tuolillaan ja pysyi ääneti.

– Mikä painaa mieltäsi, Rynnistys?

– Piru, etupäässä, kimmahti Rynnistys äkkiä epätoivoisesti. – Tulin puhumaan eräästä inhottavasta jutusta. Olen pitänyt sen omana tietonani aina tähän asti, koska en tahtonut häiritä iloasi tänä iltana. Miehen täytyisi tosin vaieta siitä, mitä tietää naisesta, mutta tässä tapauksessa on laita hiukan toisin. Tämä on minusta inhottavaa. Mieluummin antaisin käärmeen purra itseäni. Mutta ampuisit minut, jos saisit tietää, että pidin sen omana salaisuutenani.

– Pidit minkä?

– Totuuden, Alan. Minun asiani on ilmoittaa sinulle, mitä tiedän tästä nuoresta naisesta, joka sanoo itseään Mary Standishiksi.

16. luku

Ilmeisen jännittynyt ilme Rynnistyksen kasvoilla ja tämän kömpelöt yritykset sanoa jotakin, mitä hänen oli vaikea pukea sanoiksi, eivät kiihdyttäneet Alania, kun hän odotti kumppaninsa lupaamaa paljastusta. Jännityksen asemesta hänet täytti melkein toivon ja helpotuksen tunne. Hänen äskeiset kokemuksensa olivat hävittäneet hänestä eräänlaisen siveellisen vaatimuksen, jonka ankaruus oli lähennellyt tunteettomuutta, ja samalla kun hän uskoi, että jokin hyvin tärkeä ja hyvin vakava seikka oli pakottanut Mary Standishin lähtemään pohjoiseen, hän pelkäsi nyt saavansa kuulla jotakin, mikä ei olisi eduksi Mary Standishille. Hän tahtoi päästä perille totuudesta, mutta hän oli pelännyt sitä hetkeä, jolloin tytön itsensä täytyisi kertoa se hänelle, ja tosiasia, että Rynnistys oli keksinyt tämän totuuden jollakin tavoin ja aikoi nyt paljastaa sen, tuntui valaisevan kirkkaasti tilannetta.

– Jatka, hän sanoi viimein. – Mitä tiedät Mary Standishista?

Rynnistys kumartui pöydän yli, silmissään ahdinkoa ilmaiseva loiste. – Tämä on halpamaista. Tiedän sen. Mies, joka pettää naisen tällä tavoin kuin minä nyt, olisi ammuttava, ja jos kysymys olisi jostakin muusta – mistä hyvänsä – en hiiskuisi halaistua sanaa. Mutta sinun on saatava tietää. Et voi kuitenkaan ymmärtää, kuinka katalaa se on; sinä et ole ajanut vaunussa hänen kanssaan sellaisen myrskyn raivotessa, joka siirsi Tyynenmerenkin sijoiltaan, etkä sinä ole taivaltanut yhdessä hänen kanssaan tuota matkaa Chitinasta tänne, kuten minä. Jos olisit sen tehnyt, Alan, niin tahtoisit tappaa miehen, joka uskaltaisi puhua jotakin pahaa hänestä.

– En tahdo puuttua henkilökohtaisiin asioihisi, Alan huomautti. – Ne eivät kuulu minulle.

– Siinäpä se, vastusteli Rynnistys. – Tämä ei ole minun asiani, vaan sinun. Jos olisin arvannut totuuden ennen kuin pääsimme tänne, olisi kaikki toisin. Olisin vapautunut hänestä jollakin tavoin. Mutta en huomannut, mikä hän oli ennen kuin vasta tänä iltana kun vein Keokin gramofonin heidän mökkiinsä. Olen koettanut aina siitä asti ratkaista mitä tehdä. Jos hän olisi vain karannut Yhdysvalloista, jos hän olisi vain taskuvaras, vääränrahantekijä, jonkinlainen huijari, jota poliisi ajaa takaa – milteipä mitä tahansa – olisimme voineet antaa hänelle anteeksi. Vaikkapa hän olisi ampunut jonkun –. Rynnistys teki epätoivoisen eleen. – Mutta hän ei ole ampunut. Hän on tehnyt jotakin vieläkin pahempaa!

Rynnistys kurottautui hiukan lähemmäksi Alania.

– Hän on John Grahamin kätyri, joka on lähetetty tänne nuuskimaan ja vakoilemaan sinua, hän lopetti epätoivoisesti.

– Olen pahoillani – mutta minulla on siitä todiste.

Hän ojensi varovaisesti kätensä pöydän yli; hitaasti avautui suljettu nyrkki, ja kun hän veti kätensä takaisin, oli pöydällä heidän välillään rutistunut paperilappu. – Löysin sen lattialta, kun vein gramofonin takaisin, hän selitti. – Se oli kierretty tiukasti kokoon. En oikein käsitä, miksi rupesin sitä tarkastelemaan. Vain sattumalta.

Hän odotti, kunnes Alan oli lukenut paperiliuskalle kirjoitetut jotkut sanat, ja piti tarkasti silmällä hiukan jännittynyttä ilmettä toverinsa kasvoilla: Hetken kuluttua Alan pudotti paperin, nousi seisoalleen ja astui ikkunan luo. Mökistä, jonne Mary Standish oli majoittunut vieraana, ei näkynyt enää valoa. Rynnistyskin oli noussut istuimeltaan. Hän näki Alanin kohauttavan äkkiä tuskin havaittavasti olkapäitään.

Alan alkoi puhua ensiksi hetkisen äänettömyyden jälkeen.

– Jokseenkin vaillinainen todiste, vai mitä? Siihen saa lisätä omasta puolestaan koko joukon asioita. Mutta olen kiitollinen sinulle, Rynnistys. Vähällä – olit jättää kertomatta minulle.

– Vähällä, myönsi Rynnistys.

– Mutta en olisi moittinut sinua siitä. Hän on sellainen – sellainen, että kaikki, mikä puhuu häntä vastaan, tuntuu meistä valheelta. Ja pidän tätä paperia valheena – huomiseen asti. Veisitkö sanan Tautukille ja Amuk Toolikille, kun lähdet? Aion syödä aamiaisen kello seitsemältä. Käske heitä tulemaan mökilleni tietoineen ja selontekoineen kahdeksalta. Myöhemmin menen vuorille tarkastelemaan porolaumojani.

Rynnistys nyökkäsi. Alan menetteli kunnon miehen tavoin, ja juuri siten hän oli odottanutkin tämän suhtautuvan asiaan. Hän häpesi aika lailla osoittamaansa heikkoutta ja epäröintiä. Tietystikään he eivät voineet tehdä mitään naiselle; tässä ei voinut tulla kysymykseen ampuminen – vielä. Mutta oli epävarmaa miten kävisi tulevaisuudessa, jos pöydälle jääneen paperilapun sisällys osoittautuisi heidän äänettömän tulkintansa mukaiseksi. Alanin silmissä oli jotakin, mikä ilmaisi, että siitä päästäisiin pian selville.

Rynnistys aukaisi oven. – Käsken Tautukin ja Amuk Toolikin tänne kahdeksaksi. Hyvää yötä, Alan!

– Hyvää yötä!

Alan katseli Rynnistyksen jälkeen, kunnes tämä katosi, ennen kuin sulki oven.

Ollessaan nyt yksin ei hän koettanutkaan hillitä levottomuutta, jota kullankaivajan odottamaton paljastus oli herättänyt hänessä. Rynnistyksen askelet olivat tuskin lakanneet kuulumasta, kun hän sieppasi uudestaan paperilapun käteensä. Se oli ilmeisesti tavallisen kirjearkin alaosa, joka oli revitty varomattomasti suuremmasta osasta, niin että siinä oli vain nimikirjoitus ja kymmenkunta miehen raskaalla käsialalla kirjoitettua riviä.

Tuon kirjeen viimeiset rivit, josta Alan olisi antanut paljon, jos olisi voinut saada sen kokonaisuudessaan, kuuluivat seuraavasti:

– Jos työskentelette huolellisesti ja varotte ilmaisemasta todellista henkilöllisyyttänne, ottaessanne selvää oloista ja hankkiessanne tietoja, niin saanemme käsiimme koko teollisuuden yhdessä vuodessa.

Näiden sanojen alla oli John Grahamin voimakas ja eittämättömän selvä nimikirjoitus.

Monia kertoja Alan oli nähnyt tuon nimikirjoituksen, ja viha, jota hän tunsi sen kirjoittajaa kohtaan, ja kostonhalu, joka kasvin tavoin oli kietoutunut hänen kaikkiin tulevaisuudensuunnitelmiinsa, oli syövyttänyt sen lähtemättömästi hänen aivoihinsa. Kun hän piti nyt kädessänsä vihollisensa ja samalla sen miehen, joka oli ollut hänen isänsäkin vihollinen, kirjoittamia sanoja, kaikki se, minkä hän oli salannut tahtonsa voimalla Rynnistyksen terävältä katseelta, leimusi nyt rajusti hänen kasvoillaan. Hän heitti paperin kädestään kuin se olisi ollut saastainen esine ja hänen nyrkkinsä puristautuivat yhteen, niin että rystyset narskahtelivat huoneen hiljaisuudessa, kun hän kääntyi hitaasti ikkunaan, josta hän joku hetki sitten oli tähystellyt Mary Standishin mökkiä.

John Graham piti siis lupauksensa, hirveän lupauksensa, jonka hän oli antanut Alanin isän ainoalla voitonhetkellä – sillä hetkellä, jolloin vanhempi Holt olisi voinut vapauttaa maailman käärmeestä, jolleivät hänen kätensä olisi nousseet kapinaan viimeisellä noista kauheista hetkistä, jotka Alan oli nuorena saanut kokea. Ja Mary Standish oli se välikappale, jonka Graham oli valinnut pyrkimystensä toteuttajaksi!

Näillä ensimmäisillä minuuteilla Alan ei kyennyt kumoamaan millään niiden todisteiden ehdotonta varmuutta, jotka panivat hänen päänsä pyörälle, tai vaimentamaan sydämensä ja verensä hillitöntä kuohuntaa. Tekosyillä hän ei koettanut kieltää, että John Grahamin oli täytynyt kirjoittaa tämä kirje Mary Standishille; varomattomasti kyllä Mary oli säilyttänyt sen, yrittänyt lopulta hävittää sen, ja Rynnistys oli sattumalta löytänyt pienen, mutta paljonpuhuvan jäännöksen siitä. Ajatustensa myllertäessä pyörretuulen tavoin koetti Alan yhdistää toisiinsa äskeisiä tapahtumia: Maryn ponnistelut jo alunpitäen kiinnittää itseensä hänen huomionsa, se päättäväisyys, jolla Mary oli pyrkinyt päämääräänsä, tytön rohkea tulo tänne ja hänen ilmeiset yrityksensä hankkia kaikessa hiljaisuudessa Alanin luottamus – ja kun John Grahamin nimikirjoitus tuijotti häneen pöydältä, kaikki tämä näytti johdonmukaiselta, epäämättömän selvältä. Teollisuus, josta Graham mainitsi, saattoi tarkoittaa vain hänen ja Carl Lomenin alaa, poronhoitoa, jonka he olivat elvyttäneet ja tarmokkaasti yhä elvyttivät, mutta jonka Graham ja hänen lihaparoni-ystävänsä aikoivat nyt anastaa ja tuhota. Ja nokkela Mary Standish oli saanut esitettäväkseen osan tässä hävitysnäytelmässä!

Mutta miksi hän oli hypännyt mereen?

Tuntui siltä kuin uusi ääni olisi kajahtanut Alanin aivoissa. Ääni, joka kohosi vastustamattomasti kovan melun yli, vastustaen jyrkästi hänen perustelujaan ja vaatien järjestystä ja järkeä niiden mielettömien käsitysten tilalle, jotka olivat vallanneet hänet. Jos Mary Standishin tehtävänä oli raivata tietä Alanin perikadolle ja jos tämä oli siinä tarkoituksessa lähetetty John Grahamin kätyri, niin mistä syystä tyttö oli niin dramaattisesti koettanut saattaa koko maailman siihen luuloon, että hänen päivänsä olivat päättyneet merellä? Sellaista menettelyä ei mitenkään voitu yhdistää niihin salajuoniin, joita hän oli muka punonut Alania vastaan! Tehdessään näitä päätelmiä Maryn puolustukseksi Alan ei koettanutkaan uskotella itselleen, ettei Marylla ja John Grahamilla olisi ollut mitään suhteita; se oli mahdotonta, sen hän tiesi. Paperilappu, Maryn teot ja monet hänen sanansa olivat renkaita, jodia eittämättä yhdistivät häntä Alanin viholliseen, mutta johtuessaan nyt hänen mieleensä nämä samat seikat saivat kokonaisuutena uuden merkityksen.

Oliko ajateltavissa, ettei Mary Standish toiminutkaan John Grahamin puolesta, vaan tätä vastaan? Oliko jokin heidän keskinäinen selkkauksensa ollut syynä Maryn pakoon Nomelta, ja senkö takia, että Mary huomasi laivalla Rosslandin – John Grahamin luotetuimman apurin – hän oli ryhtynyt epätoivoiseen tekoonsa, hypännyt mereen?

Näiden ristiriitaisten ajatusten lisäksi painoi Alanin mieltä raskaasti tietoisuus siitä, mikä oli ehdottomasti totta. Vaikka Mary Standish vihasikin nyt John Grahamia, oli tyttö kerran – eikä kovinkaan kauan sitten – ollut tämän luotettuna apulaisena; Grahamin lähettämä kirje oli eittämättömänä todistuksena siitä. Sitä, mikä mahdollisesti oli rikkonut heidän välinsä ja saanut Maryn pakenemaan Seattlesta sekä yrittämään haudata menneisyytensä petolliseen valekuolemaan, ei hän koskaan saisi tietää, eikä häntä tällä hetkellä haluttanutkaan erikoisesti päästä perille koko totuudesta. Hänelle riitti, kun tiesi Maryn pelänneen menneisyyttä ja äskeisiä tapahtumia, ja tämän pelon aiheuttamasta epätoivosta, Grahamin ovelimman asiamiehen ollessa hänen kintereillään, hän oli kääntynyt Alanin puoleen, tullut hänen hyttiinsä ja toiminut dramaattisesti omin päin, kun ei onnistunut saamaan apua Alanilta. Ja samalla hetkellä oli Rossland yritetty ottaa hengiltä, ja tämä yritys oli vähällä ollut onnistua. Tosiasiat olivat kylläkin osoittaneet, ettei Mary voinut olla välittömästi vastuussa Rosslandia vastaan tehdystä hyökkäyksestä, mutta tuntui kummalliselta, että se oli tapahtunut melkein samaan aikaan kuin Mary oli kadonnut.

Hän poistui ikkunan luota, aukaisi oven ja lähti kävelemään ulos yöhön. Kylmät tuulenhenkäykset kahisuttivat paperilyhtyjä ja hän kuuli lippujen, jotka Mary Standish oli pistänyt mökin katolle, lepattavan hiljaa. Tässä äänessä oli jotakin rauhoittavaa, hänen jännittyneitä hermojaan lepuuttavaa, se muistutti sitä päivää Skagwayssa, jolloin Mary oli astellut hänen rinnallaan, pitäen lämmintä kättään hänen käsivarrellaan, silmissään ja kasvoillaan vuorten synnyttämää innostusta.

Vähät siitä, mitä Mary oli tai oli ollut, hänessä oli joka tapauksessa jotakin lumoavan ihmeellistä, mikä vei voiton hänen naisellisesta suloudestaankin. Mary ei ollut osoittautunut ainoastaan älykkääksi; hänessä oli myös rohkeutta, jota Alanin olisi täytynyt kunnioittaa jopa John Grahamin tapaisessa miehessäkin, ja tässä solakassa ja hennossa tytössä se tuntui hänestä hyveeltä, joka oli täydellisesti erotettava niistä mahdollisista vaikuttimista, joista se johtui. Alusta alkaen se oli ollut hämmästyttävä puoli tytössä – tuo täydellinen, nopea, arkailematon rohkeus, joka oli sivuuttanut ne rajat, joilla hänenkin tahdonvoimansa ja päättäväisyytensä olisivat horjuneet; se oli ainutlaatuista rohkeutta koko maailmassa – naisen rohkeutta – joka päämääräänsä pyrkiessään ei pidä mitään esteitä liian korkeina eikä mitään kuiluja liian syvinä, vaikka kuolema odottaisi avosylin toisella puolen. Ja epäilemättä täytyi kaiken tämän vaikuttimena olla jotakin syvällisempää ja kauniimpaa kuin hävityshalu, aineellisen voiton tavoittelu tai pelkkä tottelevaisuus juonittelijoita kohtaan.

Tämä ajatus ja halu uskoa siihen sai Alanin puhelemaan näin puoliääneen, kun hän katsahti jälleen ylös lippuihin, jotka liehuivat hiljaa mökin katolla. Mary Standish ei ollut sellainen kuin Rynnistyksen löydöstä olisi voinut päättää; oli tapahtunut joku erehdys, he olivat järkeilleet sanomattoman typerästi, ja huomispäivä osoittaisi, kuinka mitättömiä ja vääriä heidän epäilyksensä olivat. Hän koetti väkipakoin omaksua tämän käsityksen, ja tultuaan sisälle hän paneutui maata, toistaen yhä itselleen, että suuri valhe oli syntynyt tyhjästä ja että kaiken olemassaolevan Jumala oli osoittanut hänelle laupeuttaan, koska Mary Standish oli elossa.

17. luku

Alan nukkui sikeästi muutamia tunteja, mutta edellisen päivän pitkällinen jännityskään ei saanut häntä laiminlyömään määräaikaa, vaan hän heräsi kello kuudelta. Wegaruk ei ollut unohtanut vanhoja tapojaan, ja pesuamme täynnä kylmää vettä odotti Alania. Hän kylpi, ajoi partansa, puki ylleen puhtaat alusvaatteet ja istuutui aamiaiselle täsmälleen kello seitsemän. Ruokapöytä, jonka ääressä hän tavallisesti söi yksin, oli katettu erääseen pikku huoneeseen, jossa oli kaksi ikkunaa. Aterioidessaan hän saattoi nähdä niistä melkein kaikki alueen mökit. Päinvastoin kuin eskimoiden majat yleensä nämä oli rakennettu taitavasti pikku hirsistä, jotka oli kuljetettu vuoristosta, ja ne olivat taidokkaassa, kyläntapaisessa järjestyksessä, molemmin puolin tietä. Niiden edessä rehotti kokonainen kukkameri, ja talorivin päässä pienellä kummulla, jonka juurella oli tuollainen tundranotko, kohosi Sokwennan mökki. Koska Sokwenna oli kylän "vanhin" ja siis myös viisain – ja koska hänen luonaan asuivat hänen kasvattityttärensä, Keok ja Nawadlook, Alanin porosiirtokunnan suloisimmat olennot – oli Sokwennan maja suurin Alanin mökin jälkeen. Ja katsahtaessaan siihen silloin tällöin aamiaista syödessään Alan näki ohuen savukiemuran kohoavan piipusta, mutta ei huomannut mitään muuta elonmerkkiä.

Aurinko oli jo noussut melkein korkeimmilleen, taivaanrannan ja keskitaivaan puolitiestä vähän ylemmäs ja tehnyt sen silminnähtävän ihmetyön, että se nousi pohjoisesta ja siirtyi itään lännen asemesta. Alan desi, että kylän miehet olivat jo monta tuntia sitten lähteneet kaukaisille laitumille. Aina kun porot siirtyivät ylös vuoristoon korkeammille ja kylmemmille laidunmaille, näytti kylä näin hyljätyltä, ja myöhäiseen yöhön kestäneen juhlimisen jälkeen eivät naiset ja lapsetkaan olleet vielä heränneet pitkän päivän työhön, sillä auringon nousu ja lasku merkitsi tähän aikaan vuodesta kovin vähän.

Noustessaan pöydästä Alan katsahti uudestaan Sokwennan mökille. Yksinäinen ihmisolento oli kavunnut esiin rotkosta ja seisoskeli kasvot aurinkoon päin sen reunalla. Vaikka välimatka oli pitkä ja aurinko paistoi suoraan silmiin, Alan tunnisti hänet Mary Standishiksi.

Hän kääntyi rauhallisesti selin ikkunaan ja sytytti piippunsa. Puolisen tuntia hän järjesteli kuntoon papereitaan ja tilikirjojaan Tautukin ja Amuk Toolikin tuloa odotellen, ja kun he saapuivat, hänen kellonsa osoitti täsmälleen kahdeksaa.

Ne kuukaudet, jotka hän oli ollut poissa, olivat olleet menestyksellisiä, sen hän huomasi kumppaniensa ruskeista, hymyilevistä ja innostuneista kasvoista, kun he levittelivät auki papereita, joille olivat kömpelöllä käsialallaan kirjoittaneet selonteon talven tapahtumista. Tautukin ääni, hidas ja perin harkittu, hän kun yritti puhua virheetöntä englantia vaikkakin epäonnistui, ilmaisi hillittyä tyydytystä ja voitonriemua, kun taas Amuk Toolik, joka puhui nopeasti ja terävästi, käyttäen vain harvoin kolmea tai neljää sanaa pitempiä lauseita, ja joka painoi mieleensä murre- ja kirosanat kuin papukaija, pöyhisteli ylpeänä sytyttäessään piippuaan ja narskutteli tapansa mukaan rystysiään, mikä sai aina kylmät väreet nousemaan pitkin Alanin selkäpiitä.

– Oikein hieno ja hyvä vuosi, Tautuk vastasi Alanin ensimmäiseen kysymykseen yleisestä tilanteesta. – Meitä hyvin luonistanut.

– Helvetin hyvä vuosi, vakuutti Amuk Toolik nopeasti kuin pyssyn suusta. – Runsaasti vasikka. Sorkka hyvä. Jäkälää. Vähän susi. Laumat lihava. Tämä vuosi – oikein hyvä!

Näiden avauspuheiden jälkeen Alan syventyi heti tilan asioihin, ja vanha innostus, se hehku, jota työskentely synnyttää, ja uranuurtajan ylpeys uuden rajan viitoittamisesta menestyksellisen luovan toiminnan avulla kohosi hänessä äärimmilleen, niin että hän unohti ajan kulun. Hän teki satoja kysymyksiä, ja Tautukin ja Amuk Toolikin kielellä pyöri lukemattomia asioita, joista he halusivat kertoa hänelle. Hänen porolaumansa olivat lisääntyneet tuhannella päällä vasikoimiskuukausina, huhti- ja toukokuussa, ja aasialaisen lajin sekä villin metsähirven ristisiitoksen kautta oli saatu satakunta vasikkaa sellaista ylieläintä, jonka lihaa Yhdysvaltojen markkinat olisivat tulvillaan muutamien vuosien kuluttua. Koskaan jäkälä ei ollut ollut paksumpaa talvisen lumen alla; ei ollut sattunut tuhoisia sorkkatauteja; porot olivat säästyneet niiltä; vasikoita oli syntynyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä maitotalous ollut enää Jäämeren äärellä kokeilua, vaan varmalle pohjalle rakentuva tosiasia, sillä Tautukilla oli nyt seitsemän poroa, jotka antoivat kahdesti päivässä melkein litran maitoa, jokseenkin yhtä rasvapitoista kuin paras lehmän maito, ja sitä paitsi oli yli kaksikymmentä poroa, joista kussakin lypsyssä saatiin maitoa kupillisesta puoleen litraan. Ja lisäksi Amuk Toolik kertoi heidän ajokkaansa kolmivuotiaan Kaukin hämmästyttävästä tuloksesta, kun se oli vetänyt rekeä umpihangessa kahdeksan kilometrin matkan kolmessakymmenessä minuutissa neljässäkymmenessäseitsemässä sekunnissa; Kauk ja Olo olivat kahden vetäneet samaa rekeä puolentoista peninkulman matkan kahdessakymmenessä kuudessa minuutissa neljässäkymmenessä sekunnissa, ja eräänä päivänä hän oli ajanut näillä viisitoista peninkulmaa, jolloin ne antoivat loistavan todistuksen kestävyydestään; ja Enolla ja Sutkalla, jotka olivat ensimmäisiä villien karibujen ja porojen risteytyksiä ja tanakampia kooltaan, hän oli vedättänyt kahdeksansadan naulan painoisen kuorman kolmena päivänä perättäin kuuden peninkulman taipaleen päivässä. Fairbanksista, Tananasta ja Sewardin niemimaan vuoristoista olivat tämän nopeasti vaurastuvan alan asiamiehet tarjonneet jopa satakymmenen dollaria kustakin tällaisesta poron ja karibun jälkeläisestä, ja näitä tundrojen ja metsien kotimaisia ja kookkaampia karibuja oli saatu kiinni seitsemän nuorta härkää ja yhdeksän naarasvasikkaa ja lisätty heidän omaan siitoskarjaansa.

Alan riemuitsi kaikesta tästä. Hän ei huomannut lainkaan, kuinka suurta henkilökohtaista hyötyä siitä hänelle koituisi. Hän näki vain maan, joka oli hänen jalkojensa alla, suunnattoman, harvaan asutun erämaan, jota satamiljoonainen kansa sokeudessaan parjasi ja halveksi, nousevan kunniaan ja arvoon tällaisen toiminnan kautta; hyljätyn maan nousevan vihdoinkin valtiollisen saaliinhimon ja tietämättömyyden liejusta; heräävän vastustamattoman jättiläisen, joka oli määrätty hänen elinaikanaan vaikuttamaan koko mannermaan kohtaloihin. Juuri Alaska heräsi hitaasti mutta varmasti ikuisesta unestaan, tuon suuren maan vuorten kahlehtimat voimat, joka kerran oli maapallon kehtona, alkoivat saada jälleen elämää ja pontta; ja hänen omat heikot ponnistuksensa tässä pitkällisessä ja taistelua kysyvässä toiminnassa niiden siementen istuttamiseksi, jotka merkitsivät sen lopullista kohoamista, palkitsivat itsensä.

Vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun Tautuk ja Amuk Toolik olivat poistuneet, sykki hänen sydämensä voimakkaasti voitonriemusta.

Häntä hämmästytti, kuinka nopeasti aika oli kulunut, kun hän katsahti kelloonsa. Oli melkein päivällisen aika, kun hän lopetti paperiensa ja kirjojensa tutkistelun ja meni ulos. Hän kuuli Wegarukin äänen hyiseen tundraan kaivetun, maanalaisen jääkellarin mustasta aukosta, hän pysähtyi vanhan emännöitsijänsä kynttilänvalon kohdalle, poikkesi syrjään, laskeutui muutamia askelmia ja astui levollisesti suureen, neliskulmaiseen, kaksi ja puoli metriä maanpinnan alapuolella olevaan kellariin, missä maa oli ollut jäässä useita satoja tuhansia vuosia. Wegarukilla oli tapana puhella yksikseen, mutta Alanista tuntui kummalliselta, kun tämä selitteli nyt itselleen, ettei tundran maaperä, huolimatta melkein trooppisen kuumasta ja runsaasta auringonpaisteesta, sulanut koskaan metriä syvemmältä, minkä alla jäinen kylmä oli asustanut niin pitkät ajat, etteivät edes "hengetkään tienneet sitä". Alan hymyili kuullessaan Wegarukin mittaavan aikaa vetoamalla "henkiin", joista lähetyssaarnaajat eivät olleet saaneet häntä täysin luopumaan, ja Alan aikoi juuri ilmaista olevansa saapuvilla, kun muuan ääni keskeytti hänet niin läheltä hänen vierestään, että puhuja olisi seinän varjosta voinut ojentaa kätensä ja koskettaa häntä.

– Hyvää huomenta, herra Holt!

Siinä oli Mary Standish, ja Alan tuijotti melkein silmänsä sokeiksi erottaakseen hänet pimeästä.

– Hyvää huomenta, Alan vastasi. – Olin tulossa teidän mökillenne, kun Wegarukin ääni sai minut poikkeamaan tänne. Nähkääs, tämä jääkellarikin tuntuu minusta vanhalta ystävältä Yhdysvalloissa oleskeluni jälkeen. Paistiako tulitte hakemaan, muori kulta! hän huusi.

Wegarukin tukeva, kumara vartalo kääntyi, kun hän vastasi Alanille, ja rikkinäiseen tomaattikannuun pistetyn kirkkaasti palavan kynttilän valo lankesi selvästi Mary Standishiin, kun vanha nainen käydä lyllersi heitä kohti. Näytti siltä kuin valonheittäjän kirkas loiste olisi suunnattu äkkiä tyttöön pimeästä kuilusta. Maryn olemuksessa oli jotakin, mikä ei ollut hänen silmiensä ja hiustensa suloa ja kauneutta, mutta mikä sai äkillisen ja odottamattoman väristyksen kulkemaan Alanin ruumiin läpi. Tällainen tunne täytti hänet vielä sittenkin, kun he astuivat pimeästä ja jäätävästä kylmästä auringonpaisteeseen ja lämpimään, jättäen Wegarukin niistämään tomaattikannukynttiläänsä ja tulemaan perästä paisteineen. Eikä hän vapautunut siitä silloinkaan, kun he kävelivät yhdessä tundran yli Sokwennan mökkiä kohti. Se herätti hänen mielessään ahdistavaa liikutusta, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan eikä selittämään; se oli jotakin sellaista, mikä hänen olisi pitänyt ymmärtää, sen hän tajusi, mutta ei pystynyt. Ja hänestä tuntui kuin tämän salaisuuden avain olisi kuvastunut tytön kasvoilla, jotka hehkuivat hieman hämmentyneinä hänen kertoessaan, että oli odottanut Alania ja että Keok ja Nawadlook olivat luovuttaneet mökkinsä heidän käytettäväkseen, jotta Alan voisi kuulustella häntä häiritsemättä. Mutta tämän heikon levottomuuden ohella, mikä näkyi Maryn silmissä ja poskilla, ei Alan huomannut pelkoa eikä epäröintiä.

Alanin oman majan tyyliin rakennetun Sokwennan mökin "isossa huoneessa" hän istuutui keskelle väririkasta ja suloisesti tuoksuvaa kukkamerta, ja tyttö istuutui lähelle häntä ja odotti hänen aloittavan keskustelun.

– Rakastatte kukkia, Alan sanoi lempeästi. – Haluaisin kiittää teitä kukista, jotka olette tuonut mökkiini. Ja kaikesta muusta.

– Kukista olen aina pitänyt, Mary vastasi, – mutta koskaan en ole nähnyt sellaisia kukkia kuin täällä. Kukkia – ja lintuja. En osannut uneksiakaan, että täällä niitä olisi niin paljon.

– Eikä kukaan muukaan, Alan lisäsi. – Maailma ei tiedä mitään Alaskasta.

Alan katsoi Maryyn, koettaen päästä selville siitä jostakin selittämättömästä, mitä tässä oli. Mary tiesi, mitä Alanin mielessä liikkui, sillä tuo omituinen värisyttävä mielenliikutus, joka oli vallannut Alanin, näkyi hänen silmistään. Väri katosi hitaasti Maryn poskilta; hänen huuliinsa tuli hiukan jännittynyt piirre, mutta tämän jännittävän odotuksen hetkelläkään ei hänen olemuksessaan voitu havaita neuvottomuuden häivääkään, jälkeäkään pelosta eikä merkkiäkään hänen rohkeutensa lamaantumisesta. Tällä hetkellä Alan ei ajatellut John Grahamia. Mary näytti hänestä taas lapsukaiselta, joka oli tullut hänen hyttiinsä ja nojannut hänen hyttinsä oveen, pyytäen häntä suorittamaan mahdottoman tehtävän; melkein enkeliltä kauniine, loistavine hiuksineen, kirkkaine ihanine silmineen, valkoisen kaulan heikkoine sykähtelyineen. Tytön hento olemus ja hänen äskeiset säälimättömät aikeensa sekä valtava tunne raa'asta ylivoimastaan tulivat hänen mieleensä, ja äkillisessä epätoivonpuuskassa hän ojensi kätensä Maryä kohti ja huudahti:

– Mary Standish, kertokaa minulle Jumalan nimessä totuus. Sanokaa minulle, miksi tulitte tänne?

– Tulin siksi, Mary sanoi, katsoen vakavasti Alaniin, – koska tiesin, että jos teidänlaisenne mies rakastaa naista, hän tahtoo taistella tämän naisen puolesta ja suojella häntä, vaikkei nainen olisikaan hänen omansa.

– Mutta ettehän tiennyt, että – ennen kuin vasta – metsikössä! Alan väitti.

– Ei, minä tiesin. Sain sen tietää Ellen McCormickin majassa.

Mary nousi hitaasti, ja myös Alan kohottautui seisomaan tuijottaen Maryyn kuin mies, jota on lyöty, samalla kuin uusi havainto – ymmärryksen kirkastuminen – Maryn oudon aamullisen salaisuuden tajuaminen värisytti häntä entistä ankarammin. Hän huudahti hämmästyksestä:

– Te olitte Ellen McCormickin luona! Hän antoi teille – tuon!

Mary nyökkäsi. – Niin puvun, jonka toitte laivasta. Älkää toki moittiko minua, herra Holt. Olkaa minulle hieman ystävällinen, kun olette saanut kuulla, mitä nyt aion teille kertoa. Olin mökissä viimeisenä päivänä, jolloin palasitte mereltä etsimästä minua. Herra McCormick ei tiennyt, mutta hänen vaimonsa tiesi. Valehtelin hieman, vain hieman, jotta hän, nainen kun oli, lupasi olla kertomatta teille, että olin siellä. Nähkääs, olin menettänyt koko joukon itseluottamustani, ja rohkeuteni oli lannistumaisillaan, ja pelkäsin teitä.

– Pelkäsitte minua?

– Niin, pelkäsin kaikkia. Olin huoneessa Ellen McCormickin takana, kun hän teki teille – sen kysymyksen; ja kun annoitte vastauksenne, minä olin kuin kivettynyt. Hämmästyin kovasti enkä uskonut, sillä olin varma, että halveksitte minua kaiken sen jälkeen, mitä laivalla oli tapahtunut, ja että olitte lähtenyt etsimään minua vain omituisesta kunniantunnosta. Vasta kaksi päivää myöhemmin, kun kirjeenne saapuivat Ellen McCormickille ja luimme ne –

– Avasitteko ne molemmat?

– Tietysti. Toinen oli luettava heti, toinen taas sen jälkeen, kun minut olisi löydetty – ja olin löytänyt itseni. Kenties se ei ollut oikein kaunista, mutta ettehän voi odottaa, että kaksi naista voisi vastustaa sellaista kiusausta. Ja halusin tietää.

Mary ei laskenut katsettaan eikä kääntänyt päätään tehdessään tämän tunnustuksen. Hän katsoi arkailematta Alania suoraan silmiin.

– Ja silloin uskoin. Käsitin kirjeenne sisällöstä, että olitte ainoa mies maailmassa, joka halusi auttaa minua ja tarjota minulle mahdollisuuden taistelun jatkamiseen, jos tulisin luoksenne. Mutta se on vaatinut kaiken rohkeuteni – ja loppujen lopuksi karkotatte kai minut pois –

Alan näki taas noissa suurissa, pelottomissa silmissä ihmeellisiä kyyneleitä, joita Mary ei pyyhkinyt pois ja joiden läpi hän hymyili hetkisen, siten kuin ainoakaan nainen ei koskaan ennen ollut hänelle hymyillyt. Ja kyyneleet näyttivät kaunistavan tyttöä, kohottavan tämän kaikkien epäilysten yläpuolelle; ne näyttivät tekevän hänet tahtoa, rohkeutta ja naisellisuutta uhkuvaksi olennoksi, ja se hälvensi kaikki epäluulon ja pelon synkät pilvet, jotka olivat painaneet Alanin mieltä. Alan yritti puhua, mutta hänen huulensa kieltäytyivät toimimasta.

– Tulitte tänne, koska tiesitte minun rakastavan teitä, ja te –

– Koska alusta pitäen olen luottanut teihin suuresti, Alan Holt.

– Varmaan on vaikuttimena ollut jokin muukin, jatkoi Alan itsepintaisesti. – Jokin muu syy.

– Kaksi syytä, Mary tunnusti. Ja nyt Alan huomasi, että tytön kasvot lehahtivat hehkuvan punaisiksi kyynelten kaikottua.

– Ja ne –

– Toista en voi mitenkään kertoa teille; jos taas sanon teille toisen, halveksitte minua. Olen varma siitä.

– Onko se jossakin yhteydessä John Grahamiin? Mary nyökkäsi.

– Kyllä, John Grahamiin.

Ensi kerran peittivät pitkät ripset Maryn silmät Alanin katseilta ja hetken näytti siltä, kuin Mary olisi menettänyt päättäväisyytensä ja lamaantunut siitä seikasta, joka piili Alanin kysymyksen takana; mutta hänen poskensa hohtivat palavina sen sijaan että ne olisivat kalvenneet, ja kun hän katsoi jälleen Alaniin, hänen silmissään liekehti säkenöivä tuli.

– John Grahamiin, hän toisti. – Siihen mieheen, jota vihaatte ja jonka tahtoisitte surmata.

Alan astui hitaasti ovelle. – Aion lähteä heti päivällisen jälkeen ylös vuoristoon tarkastamaan porolaumojani, hän sanoi. – Ja te – olette tervetullut tänne.

Alan huomasi pysähtyessään hetkiseksi ovelle, että Maryn hengitys kävi nopeammaksi, ja hän näki uuden loisteen tulevan tytön silmiin.

– Kiitän teitä, Alan Holt, hän huudahti hiljaa. – Voi, kiitän teitä!

Ja sitten hän pysäytti Alanin huudahtaen äkkiä ikään kuin ei olisi kyennyt enää täysin hillitsemään itseään. Alan katsoi häneen, ja hetkisen he seisoivat ääneti vastatusten.

– Olen pahoillani – pahoillani siitä, mitä sanoin teille sinä yönä Nomella, Mary sanoi. – Syytin teitä julkeudesta, rumasta käytöksestä, vieläkin – vieläkin pahemmasta, mutta haluan nyt peruuttaa sen kaiken. Te olette suuri ja puhdas ja loistava, sillä te aiotte poistua nyt, vaikka tiedätte minun olevan suhteissa siihen mieheen, joka on tehnyt teille niin veristä vääryyttäpä te toivotatte minut tervetulleeksi! Mutta minä en anna teidän mennä. Teidän menettelynne vuoksi minä tahdon nyt kertoa teille, kuka minä olen ja miksi olen tullut luoksenne, ja rukoilen Jumalaa, että ajattelisitte minusta niin hyvää kuin voitte kuultuanne kaiken.

18. luku

Alanista tuntui kuin maailma olisi äkkiä muuttunut toiseksi.

Tuvassa oli hiljaista, kuului vain Maryn nyyhkyttävä hengitys, kun hän kääntyi katselemaan ikkunasta kultaisena hehkuvaa auringonvaloa, jossa tundra uiskenteli. Alan kuuli Tautukin huutavan Keokia läheisestä poroaitauksesta, ja hän kuuli selvästi Keokin hilpeän naurun, vastaukseksi Tautukille. Harmaarastas lensi Sokwennan mökin katolle ja alkoi visertää. Tämä kaikki tuntui ikään kuin heille lähetetyltä viestiltä, joka lievensi jännitystä ja viittasi elämän kauneuteen ja ihanuuteen ja kuolemattomaan toivoon. Mary Standish kääntyi ikkunasta säteilevin silmin.

– Rastas tulee joka päivä laulamaan mökkimme katolle, hän sanoi.

– Se johtuu – kenties – siitä, että te olette täällä, Alan vastasi.

Mary katsoi häneen vakavasti. – Olen ajatellut sitä. Tehän tiedätte, että uskon hyvin moniin mahdottomilta tuntuviin asioihin. En voi ajatella mitään linnun povessa asustavaa sielua ihanampaa. Olen varma siitä, että kuolinhetkelläni haluaisin linnun laulavan läheisyydessäni. Toivottomuus ei voi olla niin rajaton, ettei linnun laulu lievittäisi sitä.

Alan nyökkäsi yrittäen siten vastata. Hän oli hämillään. Mary sulki oven, jonka hän oli jättänyt raolleen, ja kehotti häntä kädellään kevyesti viitaten istumaan tuolille, jolta hän oli noussut joku hetki sitten. Mary istuutui ensiksi ja hymyili Alanille surumielisesti, melkein moittivasti sanoessaan:

– Olen ollut hyvin mieletön. Sen, mitä aion nyt kertoa teille, minun olisi pitänyt kertoa teille jo Nomella. Mutta minä pelkäsin. Nyt en pelkää, vaan häpeän, häpeän hirveästi kertoa teille totuuden. Mutta en ole kuitenkaan pahoillani siitä, että niin kävi, koska muuten en olisi voinut tulla tänne, ja kaikki tämä – teidän maailmanne, teidän väkenne ja te – on merkinnyt minulle hyvin paljon. Tulette ymmärtämään, kun olen tehnyt tunnustukseni.

– Ei, en halua sitä, vastusteli Alan melkein ankarasti. – En tahdo, että otatte asian siltä kannalta. Jos voin auttaa teitä ja jos suostutte kertomaan minulle kuin ystävälle, niin se muuttaa asian. Minä en tahdo tunnustusta, joka merkitsisi sitä, etten luota teihin.

– Luotatteko sitten minuun?

– Kyllä; niin paljon, että aurinko pimenee ja linnun laulu menettää viehätyksensä, jos kadottaisin teidät jälleen, kuten laivalla luulin teidät kadottaneeni.

– Voi, tarkoitatteko todellakin sitä!

Nämä sanat tulivat Maryn huulilta omituisena, jännittyneenä pikku huudahduksena, ja Alan näki vain tytön silmät, kun hän katseli tämän kasvoihin, kalpeisiin kuin tundran tuhatkaunojen terälehdet hänen takanaan. Sydämen jyskyttäessä siitä, mitä hän oli rohjennut sanoa, Alan ihmetteli, miksi Mary oli niin kalpea.

– Tarkoitatteko todellakin sitä, toistivat Maryn huulet hitaasti, – kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut – vieläpä tuon – tuon kirjelappusenkin jälkeen – jonka Rynnistys toi teille eilisiltana –

Alan oli hämmästynyt. Miten oli Mary saanut tietää siitä, mitä hän oli pitänyt vain itsensä ja Rynnistyksen välisenä salaisuutena? Alan teki pikaisen johtopäätöksen, ja Mary luki sen hänen kasvoiltaan.

– Ei, Rynnistys ei sitä paljastanut, hän sanoi. – Hän ei kertonut sitä minulle. Se tapahtui vain sattumalta. Ja tuon kirjeen jälkeenkin – luotatteko minuun yhä?

– Minun täytyy. Olisin onneton, jollen sitä tekisi. Ja minä tavoittelen – itsepintaisesti onnea. Olen tuuminut itsekseni, että kaikki muu, paitsi John Grahamin allekirjoitus, oli valhetta.

– Se ei ollut sitä – täysin. Mutta siinä ei puhuttu teille eikä minulle. Se oli osa Rosslandille lähetetystä kirjeestä. Rossland antoi minulle muutamia kirjoja laivalla ja unohti huomaamattaan erään kirjan väliin tuon lappusen, jota oli käyttänyt kirjanmerkkinä. Kirje oli itse asiassa täysin merkityksetön, jos sen luki kokonaisuudessaan. Liuskan toinen puoli on sen tohvelin kärjessä, jota ette jättänyt Ellen McCormickille. Tiedättehän, että naiset tekevät yleensä niin – täyttävät paperilla pehmeiden tohveliensa kärjen.

Alanin mieli teki kiljaista; häntä halutti levittää kätensä ja nauraa kuin Tautuk ja Amuk Toolik ja monet muut olivat nauraneet kuunnellessaan tom-tomin jyminää edellisenä iltana, ei sen vuoksi, että asia olisi huvittanut häntä, vaan pelkästä onnesta. Mutta Mary Standishin ääni, joka kuului edelleen levollisena ja vakavana kuten tavallista, sai hänet pysymään vaiti, vaikka tyttö ei voinut olla huomaamatta, kuinka valtavan vaikutuksen tämä yksinkertainen selitys Grahamin kirjeestä teki häneen.

– Nawadlookin huoneessa näin Rynnistyksen sieppaavan paperisuikaleen lattialta, Mary jatkoi. – Olin vähän aikaisemmin tarkastellut tohvelia ja pahoitellut, että olitte jättänyt toisen minun hyttiini laivaan, ja paperi putosi kai juuri silloin. Näin Rynnistyksen lukevan sen ja kauhun ilmeen tulevan hänen kasvoilleen. Sitten hän pani sen pöydälle ja poistui. Kiiruhdin katsomaan, mitä hän oli löytänyt, ja sain tuskin luetuksi nuo muutamat sanat, kun kuulin hänen palaavan. Pistin paperin samalle paikalle, johon hän oli sen jättänyt, piilouduin Nawadlookin huoneeseen ja näin, kun Rynnistys vei sen teille. En tiedä, miksi annoin sen tapahtua. Kenties se oli vain – mielijohde, ja kenties se johtui siitä, että – juuri sillä hetkellä – vihasin niin kovasti itseäni, että toivoin jonkun nylkevän minut elävältä, ja ajattelin, että Rynnistyksen löytö saisi teidät tekemään sen. Ja sen ansaitsenkin! En ansaitse teiltä mitään parempaa.

– Mutta se ei ole totta, vastusti Alan. – Kirje oli osoitettu Rosslandille.

Maryn silmät eivät sädehtineet ilosta. – Parempi olisi, jos se olisi totta ja kaikki tosi sen sijaan valhetta, hän sanoi tyynellä, toivottomalla äänellä. – Antaisin melkein henkeni, jos voisin olla vain sitä, mitä nuo sanat sisältävät, kunniaton, urkkija, jonkinlainen rikollinen; tahtoisin olla mieluummin mitä muuta hyvänsä kuin mitä todellisuudessa olen. Alatteko ymmärtää?

– Pelkään – etten. Vaikka Alan kielsi yhä itsepintaisesti, alkoi tuska, joka oli yltynyt samassa määrin kuin Maryn silmien samettimainen kosteus, kouristaa hänen sydäntään, ja häntä pelotti se, mikä kätkeytyi kaiken tämän taakse. – Ymmärrän – vain – että olen iloissani siitä, että olette täällä, iloitsen siitä enemmän kuin eilen tai tänä aamuna tai tunti sitten.

Mary painoi päänsä, niin että kirkas päivänvalo leikitteli monivärisenä kimmellyksenä hänen hiuksillaan, ja Alan näki tytön poskille valahtaneiden loistavien kiharoiden vavahtavan äkkiä; ja sitten tyttö huokasi nopeasti, ja hänen kätensä jäykistyivät hänen helmassaan.

– Ettekö panisi pahaksenne – jos pyytäisin ensiksi teitä – kertomaan minulle teidän tarinanne John Grahamista? hän puhui hiljaa. – Tunnen siitä osan, mutta luulen, että kaikki kävisi helpommaksi, jos saisin kuulla sen teiltä – nyt.

Alan nousi ja katsoi Maryyn, jonka hiuksilla auringonsäteet leikittelivät; ja sitten hän siirtyi ikkunalle ja tuli takaisin, mutta Mary ei ollut liikahtanutkaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua. Mary kohotti katseensa, ja hänen äskeinen pyyntönsä hehkui niistä niin selvästi kuin jos hän olisi toistanut sanansa. Alanissa heräsi halu puhua Marylle niin kuin hän ei ollut puhunut koskaan ennen toiselle ihmisolennolle ja paljastaa tytölle – ja yksin tälle – se asia, jota hän oli hautonut mielessään monia vuosia. Kun Mary kohotti katseensa Alaniin, odottaen, vähittäisen ymmärtämyksen sulostuttaessa hänen kauniita kasvojaan ja himmeä kiilto silmissään, hän oli niin ihana, että Alan huudahti hiljaa ja naurahti sitten omituiseen hillittyyn tapaansa ojentaessaan kätensä Maryä kohti.

– Luulen käsittäväni, kuinka suuresti isäni rakasti äitiäni, hän sanoi. – Mutta en voi saada teitä käsittämään sitä. En usko pystyväni siihen. Äitini kuoli ollessani niin nuori, että hän jäi minulle vain kauniiksi unelmaksi. Mutta isältäni hän ei kuollut koskaan, ja kun kasvoin vanhemmaksi, hän tuli minullekin yhä elävämmäksi, niin että retkeillessämme saatoimme puhella hänestä ikään kuin hän odottaisi kotiintuloamme ja toivottaisi meidät tervetulleiksi palatessamme. Eikä isäni voinut koskaan pysyä kauan poissa siltä paikalta, johon äitini oli haudattu hyvin pitkät ajat sitten. Hän sanoi sitä kodiksi, sitä pientä majaa vuoren juurella, missä vesiputous laulaa kesäisin, missä lintujen ja kukkien paratiisi on äitini seurana ja koko sen suuri, villi luonto, jota hän rakasti, ympäröi häntä. Siellä oli mökkikin; se pikku mökki, jossa minä synnyin, korkean vuoren edessä, täynnä käsitöitä, jotka äitini jätti kuollessaan. Isälläni oli tapana nauraa ja laulaa siellä – hänellä oli kirkas ääni, joka vyöryi ylös vuorille; ja tultuani vanhemmaksi herätti tuo ihme minussa välistä kummallista pelkoa, niin todelliselta tuntui isästäni äitivainajani, kun isä oli kotona. Mutta te näytätte pelästyneeltä, neiti Standish! No, se saattaa tuntua nyt yliluonnolliselta ja kammottavalta, mutta se oli totta – niin totta, että olen loikonut yökausia valveilla, ajatellen ja toivoen, ettei mitään sellaista olisi koskaan tapahtunut!

– Toivoessanne sellaista olette tehnyt suuren synnin, Mary sanoi äänellä, joka tuli melkein kuiskauksena hänen puoliavoimien huultensa raosta. – Toivon, että joku tuntisi minua kohtaan – joskus – sellaista.

– Mutta juuri se aiheutti onnettomuuden, josta pyysitte minua kertomaan, Alan sanoi aukaisten hitaasti kätensä ja puristaen ne sitten taas nyrkkiin, kunnes veri pakeni suonista. – Etujen tavoittelua alkoi ilmetä täällä; väkivallan ja saaliinhimon tuntosarvet työntyivät esiin, edeten yhä lähemmäksi meidän majaamme vuoren juurella. Mutta isäni ei osannut uneksiakaan, mitä saattaisi tapahtua. Se sattui keväällä samana vuonna, jolloin isäni vei minut ensimmäiselle matkalleni Yhdysvaltoihin ollessani kahdeksantoista ikäinen. Olimme poissa viisi kuukautta, ja ne olivat minulle viisi piinan kuukautta. Yöt ja päivät hän murehti äitiäni ja pikku kotiamme vuoren juurella. Ja kun vihdoin palasimme –

Hän kääntyi jälleen ikkunaan päin, mutta ei nähnyt tundran kultaista aurinkoa eikä kuullut Tautukin huutoja aitauksesta.

– Kun palasimme, hän toisti kylmällä, kalsealla äänellä, – oli isäni pikku paratiisin ulalle ilmestynyt sadan työmiehen leiri. Mökki oli poissa; vesiputouksesta oli kaivettu kanava, ja se virtasi sen paikan yli, missä äitini hauta oli ollut. He olivat kohdelleet sitä yhtä häpäisevästi kuin he sen jälkeen ovat hävittäneet kymmenentuhatta intiaanihautaa. Luut olivat hujan hajan hietikolla ja liejussa. Eikä aurinko paistanut isälleni enää kertaakaan sen jälkeen, kun hän näki, mitä oli tapahtunut. Hänen sydämensä kuoli, mutta hän itse eli vielä – jonkin aikaa.

Mary Standish oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alan näki hänen hentojen hartioidensa vavahtelevan; ja kun hän palasi paikalleen ja Mary katsoi häneen, tuntui Alanista kuin hän olisi silmäillyt tundran valkoisen kukan kalpeaa kauneutta.

– Ja mies, joka teki sen rikoksen – oli John Graham, Mary sanoi niin kummallisen kylmästi kuin olisi tiennyt, minkä vastauksen saisi.

– Niin, John Graham. Hän oli täällä edustamassa suuria yhdysvaltalaisia yhtiöitä. Työnjohtaja oli vastustanut sellaista menettelyä; monet miehet olivat ilmaisseet vastalauseensa; muutamat heistä, jotka tunsivat isäni, olivat mieluummin eronneet työstään kuin ryhtyneet sellaiseen rikokseen. Mutta laki oli Grahamin puolella; hänen sanottiin nauraneen ikään kuin hänestä olisi tuntunut sukkelalta pilalta, että voitiin kuvitellakaan jonkin mökin ja haudan voivan katkaista hänen tietään. Ja hän nauroi, kun isäni ja minä pistäydyimme hänen luokseen, niin, nauroi, tuohon äänettömään, inhottavaan tapaansa, kuten käärmeen voitaisiin kuvitella nauravan.

Tapasimme hänet miesten joukossa. Hyvä Jumala, ette osaa aavistaakaan, kuinka vihasin häntä! – Iso, vaappuva, voimakas mies, joka hypisteli liiveillänsä riippuvaa kellotaskua ja katsoen röyhkeästi selitti isälleni, millainen hölmö hän oli luullessaan, että vähäpätöinen hauta voisi muuttaa hänen suunnitelmaansa. Minua halutti tappaa hänet, mutta isäni laski kätensä olalleni, tyynen, varman käden, ja sanoi: – Se on minun velvollisuuteni, Alan. Minun velvollisuuteni.

Ja sitten – se tapahtui. Isäni oli vanhempi, paljon vanhempi Grahamia, mutta Jumala antoi hänelle sinä päivänä niin paljon voimia, etten sellaista ollut koskaan ennen nähnyt. Ja paljain käsin hän olisi surmannut sen petoeläimen, jollen minä olisi irrottanut niitä. Kaikkien miestensä silmien edessä Graham muuttui hervottomaksi, avuttomaksi möhkäleeksi ja maasta, viimeisillä voimillaan sähisten, hän kirosi isäni ja minut. Hän sanoi vainoavansa meitä koko elämänsä ajan, kunnes olisimme maksaneet hänelle tuhatkertaisesti kaiken sen, mitä olimme tehneet. Ja sitten isäni raahasi hänet kuin ison rotan pikku pensaikon laitaan ja repi siellä hänen yltään vaatteet, kunnes peto oli ilki alaston; ja tätä alastonta ruumista hän suomi ruoskalla, kunnes hänen kätensä väsyivät, ja John Graham menetti tajuntansa muistuttaen suurta, veristä lihakasaa. Kun kohtaus oli päättynyt, lähdimme vuorille.

Tämän hirvittävän kertomuksen aikana Mary Standish ei ollut irrottanut katsettaan Alanista, ja nyt hänen kätensä puristuivat lujasti nyrkkiin kuten Alaninkin ja hänen silmänsä leimusivat ikään kuin hän olisi aikonut hypähtää pystyyn ja iskeä jotakin näkymätöntä, joka oli heidän välillään.

– Ja sen jälkeen, Alan, sen jälkeen –

Mary ei huomannut lausuneensa Alanin nimeä, ja tuskinpa tämä sitä ymmärsikään kuullessaan sen.

– John Graham piti lupauksensa, Alan vastasi kalseasti. – Hänen vaikutusvaltansa ja rahansa vainosivat meitä kaikkialla. Isäni menestyi hyvin, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset, joissa hän oli mukana, menettivät kaiken arvonsa. Tuottoisa kaivos, jossa isäni oli suurena osakkaana, jätettiin silleen. Hotelli, joka osaksi kuului hänelle, teki vararikon Dawsonissa. Niin kävi tuon tuosta, ja jokaisen sellaisen tapahtuman jälkeen isäni sai Grahamilta kohteliaan valittelukirjeen, joka oli laadittu sellaiseen muotoon, että olisi luullut jonkun ystävän sen lähettäneen, mutta isäni ei piitannut enää paljonkaan rahallisista tappioista. Hänen sydämensä oli alkanut näivettyä ja elämänsä sammua pienen mökin ja haudan takia, jotka olivat kadonneet vuorenjuurelta. Näin kului kolme vuotta, ja sitten löydettiin isäni eräänä aamuna Nomen rannalta kuolleena.

– Kuolleena!

Alan kuuli vain raskaan huohotuksen, kun Mary Standish sanoi tämän sanan, sillä hän silmäili ikkunasta katsoen itsepintaisesti tytöstä poispäin.

– Niin – murhattuna. Tiedän, että se oli John Grahamin työtä. Hän ei tehnyt sitä itse, mutta hänen rahoillaan se toteutettiin. Tietysti koko juttu jäi siihen. Jätän teille lähemmin kertomatta, kuinka hänen vaikutusvaltansa ja mahtinsa ovat vainonneet minua; kuinka ne tuhosivat minun ensimmäisen porolaumani ja saivat sanomalehdet yhtä mittaa ivaamaan minua ja syöttämään palstamäärin valheita minusta, kun olin viime talvena Yhdysvalloissa ja koetin avata teidän kansanne silmät näkemään, mikä on edes osapuilleen totuus Alaskasta. Nyt odotan. Tiedän sen päivän koittavan, jolloin John Graham saapuu vuoristoomme kuten kaksikymmentä vuotta sitten isäni eläessä. Hän on nyt viisikymmenvuotias. Mutta se ei pelasta häntä, kun hetki lyö. Kukaan ei irrota minun käsiäni, kuten minä irrotin isäni kädet. Ja koko Alaska tulee iloitsemaan, sillä hänen mahtinsa ja hänen rahansa ovat muuttuneet kaksipäiseksi hirviöksi, joka tuhoaa Alaskaa samalla tavoin kuin hän tuhosi isäni elämän. Jollei hän kuole ja hänen rahavaltansa lopu, hän tekee tämän maan kuivaksi kuoreksi, josta hän ja hänen kaltaisensa ovat imeneet kaiken mehun. Ja hirvittävimmän vaaran hetki on nyt käsillä.

Hän katsoi Mary Standishiin. Näytti siltä kuin kuolema olisi lähestynyt tytön istuinpaikkaa. Hän ei näyttänyt hengittävän, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että Alan pelästyi. Ja sitten hän kohotti hitaasti katseensa Alaniin, eikä tämä ollut vielä koskaan nähnyt ihmissilmistä kuvastuvan niin suurta kärsimystä ja kauhua. Alania hämmästytti Maryn levollinen ääni, kun hän alkoi puhua, ja sen melkein kuolemankylmä sävy sai säpsähtämään.

– Voitte kai käsittää – nyt – miksi hyppäsin mereen, miksi tahdoin saada maailman siihen uskoon, että olin kuollut, ja miksi olen pelännyt paljastaa teille totuutta, Mary sanoi. – Olen John Grahamin vaimo.

19. luku

Alan tuli ajatelleeksi ensin asian hirvittävää luonnottomuutta, sellaisen avioliiton melkein ruumiillista mahdottomuutta, jonka Mary Standish oli paljastanut hänelle. Hän näki Maryn, nuoren ja kauniin, nuo kasvot ja silmät, jotka alusta alkaen olivat saaneet hänet tuntemaan kaikkea sitä, mikä elämässä on hyvää ja suloista, ja Maryn takana hän näki varjomaisen hahmon, John Grahamin, säälimättömän, rautaisen miehen, tunnottoman ja sieluttoman, raa'an voimakkaan pirullisten juonien punojan ja niin vanhan, että olisi sopinut tytön isäksi!

Heikko hymy väreili Alanin huulilla, mutta hän ei tiennyt hymyilevänsä. Hän rohkaisi mieltään antamatta Maryn kuitenkaan aavistaa, kuinka suuria ruumiillisia ponnistuksia se vaati. Ja hän koetti keksiä jotakin sanottavaa, mikä poistaisi toisen silmistä sen tuskan, joka niistä loisti.

– Se – on liian järjetöntä – ollakseen totta, hän sanoi.

Näytti siltä kuin hänen huulensa olisivat muovanneet sanoja puusta, kuin nämä sanat olisivat olleet mitättömän tehottomia siihen verrattuna, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai miten hänen olisi tullut toimia sellaisissa olosuhteissa.

Mary nyökkäsi. – Niin. Mutta maailma ei katsele asiaa siltä kannalta. Sellaista todella tapahtuu.

Hän kurottautui ottamaan kirjaa, joka oli pöydällä tundran tuhatkaunojen joukossa. Kirjassa kuvailtiin Alaskan uranuurtajien elämän alkuvaiheita, se oli Alanin kirjastosta, tilastotietojensa puolesta arvokas teos, kuivasti mutta huolellisesti kirjoitettu – ja Mary oli lueskellut sitä. Tämä seikka tuntui Alanista ikään kuin sen taistelun tunnusmerkiltä, jota Mary parhaillaan kävi, hänen rohkeutensa ja hänen halunsa tunnusmerkiltä päästä voittoon huolimatta niistä suunnattomista vaikeuksista, jotka ahdistivat häntä. Alan ei voinut vielä täysin ajatella Maryä John Grahamin vaimona. Mutta hänen kasvonsa olivat kylmät ja kalpeat.

Maryn käsi tärisi hiukan, kun hän aukaisi kirjan ja otti sen välistä sanomalehtileikkeen. Hän ei puhunut mitään avatessaan sen ja antaessaan sen Alanille.

Kahden painetun palstan yläpuolella oli nuoren kauniin tytön muotokuva; soikiossa tytön olan yläpuolella oli noin viidenkymmenen ikäisen miehen kuva. Molemmat olivat Alanille ventovieraita. Hän luki heidän nimensä ja sen jälkeen otsikot. "Sadan miljoonan dollarin avioliitto" oli pääotsikkona ja avioliitto-sanan jäljessä oli dollarin merkki. Nuoruus ja vanhuus, kauneus ja kaikki muu, kaksi suurta omaisuutta yhdistettyinä. Alan käsitti tarkoituksen ja katsoi Mary Standishiin. Hänen oli mahdotonta ajatella tätä Mary Grahamina.

– Leikkasin sen eräästä sanomalehdestä Cordovassa, Mary selitti. – Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Tuo tyttö asuu Texasissa. Mutta ettekö näe jotakin hänen silmissään? Ettekö voi nähdä sitä yksin kuvassakin? Hän on häävaatteissa. Mutta minusta näytti – kun näin hänen kasvonsa – että hänen silmistään kuvastui tuskaa ja epätoivoa ja toivottomuutta, ja että hän koetti urheasti kätkeä sen kaiken maailmalta. Siinä uusi todistus, yksi tuhansista, että sellaisia mahdottomia asioita todella tapahtuu.

Alan alkoi käydä tylsän ja kivuttoman tyyneksi, hänet alkoi vallata tuo välinpitämättömyys, joka täytti hänet aina, kun hänen eteensä sattui jotakin väistämätöntä. Hän istuutui, ja pää painuksissa hän tarttui Mary Standishin toiseen pikku käteen. Se ei ollut enää lämmin. Se oli kylmä ja eloton. Alan hyväili sitä hellästi ja piti ruskeiden jäntevien käsiensä välissä, tuijottaen siihen kuitenkaan näkemättä mitään yksityiskohtia. Vain Keokin kellon tikitys rikkoi hiljaisuutta hetken aikaa. Sitten Alan päästi käden, ja se vaipui jälleen Maryn helmaan. Hän oli katsellut herkeämättä harmaata juovaa Alanin hiuksissa. Ja hänen silmänsä kirkastuivat, mutta Alan ei huomannut sitä, ja hänen huulensa vavahtivat hiukan ja hänen päänsä kallistui tuskin havaittavasti Alanin puoleen. – Olen pahoillani siitä, etten tiennyt, Alan sanoi. - Nyt käsitän mitä tunsitte siellä metsikössä.

– Ei, ette käsitä – ette! Mary väitti.

Hetkisen Alanista näytti siltä, että Maryä lämmitti jälleen väräjävä, leimuava elämä. Tuntui siltä kuin Alanin sanat olisivat sytyttäneet tuleen jotakin salaista, ikään kuin hän olisi aukaissut oven, jonka hirvittävä toivottomuus oli sulkenut. Häntä hämmästytti värin nopea palaaminen Maryn poskille.

– Ette käsitä, mutta olen päättänyt, että teidän on käsitettävä, Mary jatkoi. – Mieluummin kuolen kuin annan teidän pitää nuo ajatukset, joilla nyt vaivaatte päätänne. Tulette halveksimaan minua, mutta mieluummin tahdon olla vihattu totuuden vuoksi kuin sellaisen hirvittävän asian takia, johon teidän täytyy uskoa, jos vaikenen. Hän hymyili väkinäisesti. – Katsokaas, Belinda Mulrooneyt olivat suurenmoisia aikanaan, mutta nyt he eivät ole enää soveliaita, vai mitä? Jos nainen tekee erehdyksen ja koettaa korjata sen taistelemalla, kuten Belinda Mulrooneyn kerrotaan tehneen niihin aikoihin, jolloin Alaska oli nuori –

Hän vaikeni tehden epätoivoisen eleen.

– Olen tehnyt suuren tyhmyyden, hän sanoi, epäröiden hetkisen Alanin äänettömyyden takia. – Nyt oivallan täysin, miten minun olisi tullut toimia. Myöntänette, ettei se vieläkään ole liian myöhäistä, kun olette kuullut, mitä nyt aion kertoa teille. Teidän kasvonne ovat kuin – kallio.

– Se johtuu siitä, että teidän onnettomuutenne on myös minun onnettomuuteni, Alan sanoi.

Mary käänsi kasvonsa poispäin. Ne punehtuivat entistään enemmän. Niillä paloi tumma, kuumeinen hehku. – Synnyin rikkaana, suunnattoman, inhottavan rikkaana, hän sanoi matalalla, kylmällä äänellä kuin olisi tehnyt synnintunnustusta. – En muista isääni enkä äitiäni. Asuin koko ikäni isoisäni Standishin ja setäni Peter Standishin luona. Aina kolmeentoista ikävuoteeni saakka oli rinnallani Peter-setä, joka oli isoisän veli ja asui meidän luonamme. Jumaloin Peter – setää. Hän oli rampa. Miehuusikänsä alkuvuosilta asti hän oli ollut rullatuolissa ja kuollessaan hän oli lähes seitsemänkymmentäviisivuotias. Pienokaisena iloitsin kovasti tuosta rullatuolista ja retkeilyistäni siinä hänen kanssaan ympäri suurta taloa, jossa asuimme. Hän oli isäni ja äitini, kaikkea, mikä elämässä on hyvää ja kaunista. Muistan lapsena ajatelleeni, että jos Jumala oli yhtä hyvä kuin Peter-setä, niin Hän oli ihmeellinen Jumala. Peter-setä se kertoi minulle, vuosi toisensa jälkeen vanhoja juttuja ja tarinoita Standisheistä, ja hän oli aina onnellinen – aina onnellinen ja iloinen eikä nähnyt muuta kuin auringonpaisteen, vaikkei ollut seissyt jaloillaan lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Ja Peter-setäni kuoli, kun olin kolmetoistavuotias, viisi päivää ennen syntymäpäivääni. Luulen hänen olleen minulle sitä, mitä isänne oli teille.

Alan nyökkäsi. Hänen kasvoillaan oli nyt jotakin muuta kuin kivenkovaa, ja John Graham tuntui häipyneen hänen mielestään.

– Silloin jäin yksin isoisäni Standishin kanssa, Mary jatkoi. – Hän ei rakastanut minua niin kuin Peter-setäni oli minua rakastanut, enkä minäkään luule rakastaneeni häntä. Mutta olin ylpeä hänestä. Ajattelin, että koko maailma tunsi häntä kohtaan samanlaista kunnioituksen sekaista pelkoa kuin minäkin. Kun tulin vanhemmaksi, tein sen havainnon, että maailma pelkäsi häntä – pankkiirit, yhtiöiden puheenjohtajat, jopa suurten rahayhtymien mahtavimmat miehetkin pelkäsivät häntä ja hänen kauppakumppaneitaan, Grahameja ja Sharpleighia, jonka Peter-setäni kertoi olevan maan taitavin lakimies ja joka oli saanut koulutuksensa näiden kahden suvun palveluksessa. Isoisäni oli kuusikymmentäkahdeksanvuotias, kun Peter-setä kuoli, joten John Graham hoiti pääasiassa näiden kahden suvun yhdistettyjä omaisuuksia. Välillä, muistan sen nyt, Peter-setä oli kuin pikkulapsi. Muistan hänen koettaneen selittää minulle, kuinka paljon omaisuutta isoisälläni oli, kuvailemalla, että jos Yhdysvaltojen jokaiselta mieheltä, naiselta ja lapselta otettaisiin kaksi dollaria, niin siten saatu summa vastaisi suunnilleen hänen ja Grahamin rikkauksia, mutta isoisäni Standishin omaisuus olisi kolme neljäsosaa koko tästä summasta. Muistan, kuinka hätääntynyt ilme tuli Peter-sedän kasvoihin, kun kysyin häneltä, miten tätä suurta rahasummaa käytettiin ja missä se oli. Eikä hän antanut minulle koskaan sellaista vastausta kuin olisin halunnut, enkä ymmärtänyt milloinkaan. En tiennyt, miksi ihmiset pelkäsivät isoisääni ja John Grahamia. En tiennyt, kuinka suunnattoman suuren vallan isoisäni rahat olivat tuottaneet heille. En tiennyt... hänen äänensä hiljeni väräjäväksi kuiskaukseksi, – en tiennyt, miten he käyttivät sitä Alaskassa, esimerkiksi. En tiennyt, että sitä kartutettiin nälänhädän, häviön ja kuoleman kustannuksella. Luulen, ettei Peter-setäkään tiennyt sitä.

Hän katsoi Alaniin vakavasti, ja hänen silmänsä näyttivät liekehtivän hiljaa.

– No, jo silloin, ennen kuin Peter-setä oli kuollut, olin tullut perin tärkeäksi tekijäksi heidän salajuonissaan. Minun oli mahdotonta epäillä, että John Graham oli valinnut jo edeltä itselleen kolmentoista ikäisen pikku tytön, enkä osannut aavistaa, että isoisäni Standish, niin suora, niin valkopartainen ja valkohapsinen, voiman jumalaa niin suuresti muistuttava, kun hän seisoi miesten joukossa, saattoi jo silloin suunnitella, että minut olisi annettava hänelle, jotta suunnattomat omaisuudet, joiden kokoaminen oli hänen ainoana elämäntehtävänään, kasvaisivat entistään enemmän tämän hirveän liiton kautta. Ja uhratakseen minut, tehdäkseen mahdottomaksi suunnitelmansa epäonnistumisen, he jättivät tehtävän Sharpleighille, koska Sharpleighin kasvot olivat miellyttävät ja hyvännäköiset ja koska hän oli lempeä kuin Peter-setä, niin että rakastin häntä ja luotin häneen osaamatta epäillä, että hänen valkoisten hapsiensa alla toimivat aivot, jotka olivat kavalammat ja armottomammat kuin itsensä John Grahamin. Ja hän teki työnsä hyvin, Alan.

Toisen kerran Mary oli lausunut hänen nimensä hiljaa ja kainostelematta. Hypistellen hermostuneesti pikku nenäliinaa, hän jatkoi hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä Keokin kellon raksutus tuntui jännittyneeltä ja äänekkäältä.

– Kun olin seitsemäntoistavuotias, kuoli isoisä Standish. Toivon, että ymmärrätte kaiken, mitä sen jälkeen seurasi, ilman että minun tarvitsee kertoa siitä teille: kuinka turvauduin Sharpleighiin kuin isään, kuinka luotin häneen ja kuinka ovelasti hän totutti minut vähitellen ajattelemaan, että oli oikein ja kohtuullista ja elämäni suurin velvollisuus täyttää isoisäni määräys ja mennä naimisiin John Grahamin kanssa. Muussa tapauksessa, niin hän kertoi minulle – jollei tätä liittoa solmittaisi ennen kuin minä olisin täyttänyt kaksikymmentäkaksi – ei ainoatakaan dollaria koko suuresta omaisuudesta joutuisi Standishin suvulle; ja kun hän oli kyllin viisas käsittääkseen, ettei raha yksin voisi taivuttaa minua, hän näytti minulle kirjeen, jonka hän sanoi Peter-setäni kirjoittaneen ja joka minun piti lukea seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni. Siinä kirjeessä Peter-setä kehotti minua käyttäytymään Standishien arvon mukaisesti ja suostumaan kahden suuren omaisuuden liittämiseen, mitä hän ja isoisä Standish olivat aina suunnitelleet. En osannut uneksiakaan, että kirje oli tekaistu. Lopulta he voittivat ja minä suostuin. Mary istui pää painuksissa, hypistellen kangaskappaletta sormissaan. – Halveksitteko minua? hän kysyi.

– En, Alan vastasi tiukalla, kiihkottomalla äänellä. – Rakastan teitä.

Mary koetti katsoa Alaniin tyynesti ja rohkeasti. Alanin kasvot olivat muuttuneet taas kuin kivettyneiksi ja hänen silmänsä paloivat synkästi ja haaveksivasti.

– Minä suostuin, Mary toisti nopeasti kuin katuen mielijohdetta, joka oli saanut hänet tekemään Alanille tuon kysymyksen. – Mutta sen piti olla kauppa, kylmä, tunteeton kauppa. Inhosin John Grahamia, mutta tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan. Lain edessä olisin hänen vaimonsa; maailman silmissä pysyisin hänen vaimonaan – mutta en koskaan enempänä. Hekin suostuivat ja kokemattomana uskoin heitä.

– En nähnyt ansaa. En nähnyt rietasta riemua John Grahamin mielessä. Mikään mahti maailmassa ei olisi voinut saada minua silloin uskomaan, että hän tahtoi itselleen vain minut; että hän oli niin kauhea, että tahtoi minut omakseen ilman rakkauttakin; että hän oli hirvittävä hämähäkki ja minä hänen verkkoonsa houkuteltu kärpänen. Ja tuskallisinta kaikesta oli se, että aina Peter-sedän kuolemasta asti olin monet pitkät vuodet elätellyt kummallisia ja ihania unelmia. Elin omassa haavemaailmassani ja luin, luin, luin; ja minut valtasi yhä väkevämmin tuo ajatus, että olin elänyt toisen elämän jossakin ja kuuluin siihen aikaan, jolloin maailma oli puhdas, jolloin oli rakkautta ja laajoja maa-alueita, joissa ei tiedetty mitään rahasta eikä vallasta, joissa romantiikka, miehuus ja naisellisuus kohosivat kaiken muun yläpuolelle. Voi, kaipasin kaikkea sitä, mutta kun muut olivat muovanneet minua ja herättäneet minussa väärää ylpeyttä ja väärää kunniantuntoa Standishien suvun arvosta, aioin kahlehtia itseni John Grahamiin.

– Viimeisinä kuukausina ennen kahdettakymmenettäkahdetta syntymäpäivääni opin tuntemaan Grahamin paremmin kuin koskaan olin tuntenut; huhut tunkeutuivat korviini; tutkin hiukan asiaa ja aloin aavistella sitä vihaa ja sen syitä, mistä täällä Alaskassa olen saanut täyden selvyyden. Lopulta melkein käsitin hänen olevan hirviö, mutta maailmalle oli kerrottu, että menisin naimisiin hänen kanssaan, ja Sharpleigh valvoi minua isällisen tekopyhänä ja John Graham kohteli minua niin kohteliaasti ja niin kylmästi, etten osannut aavistaa, kuinka hirveitä asioita hän hautoi sydämessään ja mielessään – ja suostuin kauppaan. Menin naimisiin hänen kanssaan.

Hän huoahti äkkiä syvään, ikään kuin olisi saanut sanotuksi pahimman, ja kun hän näki nyt Alanin kasvoilla entisen ilmeen, häneltä pääsi raju, heikko huudahdus, ja kuin tulenleimaus hän hypähti seisomaan. Hänen selkänsä painoi tundran kukkia ja hänen äänensä vapisi kun hän jatkoi Alanin noustessa ja katsoessa häneen.

– Teidän ei tarvitse puhua enempää, Alan keskeytti niin matalalla ja hirvittävän kalsealla äänellä, että Maryä puistatti. – Teidän ei tarvitse. Selvitän asian John Grahamin kanssa, jos Jumala suo minulle tilaisuutta siihen.

– Te tahtoisitte minun vaikenevan nyt – ennen kuin olen kertonut teille siitä ainoasta vähäisestä voitosta, josta voin ylpeillä! Mary vastusti. – Voi, uskokaa pois, että käsitän täydellisesti, kuinka kauhean mieletöntä ja katalaa tämä kaikki on, mutta vannon Jumalani edessä, etten käsittänyt sitä ennen kuin se oli liian myöhäistä. Tiedän, Alan, kuinka mahdottomalta täytyy tuntua teistä, joka olette puhdas kuin nuo korkeat vuoret ja laajat tasangot, jotka ovat olleet osa teidän olemustanne – että minä suostuin menemään naimisiin miehen kanssa, jota ensiksi pelkäsin, sitten inhosin ja sen jälkeen rupesin kuolettavasti vihaamaan; että saatoin uhrata itseni, koska pidin sitä velvollisuutena; että saatoin olla niin heikko, niin tietämätön, kuin pehmeä savipalanen niiden käsissä, joihin luotin. Mutta sanon teille, etten kertaakaan ajatellut tai epäillyt, että uhrasin itseni; en kertaakaan, vaikkakin sanoisitte minua sokeaksi, huomannut vähääkään siitä hirvittävästä vaarasta, johon vapaaehtoisesti olin syöksymässä. Ei, en vielä tuntia ennen vihkimistäkään epäillyt sitä, sillä koko juoni oli suunniteltu niin kylmästi kuin suuri kauppa – niin täydellisesti pidimme sitä kaikki liikeasiana, etten tuntenut minkäänlaista pelkoa, vaan ainoastaan jonkinlaista sielullista ahdistusta ikuisiin kahleisiin sitoutumiseni johdosta. En huomannut mitään, ennen kuin viimeinen noista muutamista sanoista oli lausuttu, jotka tekivät meistä miehen ja vaimon, ja silloin näin John Grahamin silmissä jotakin, mitä koskaan ennen en niissä ollut nähnyt. Ja Sharpleigh –

Hän painoi käsillään rintaansa. Hänen harmaat silmänsä olivat kuin kaksi liekehtivää palloa.

– Menin huoneeseeni. En lukinnut oveani, koska sitä ei ennenkään ollut tarvinnut tehdä. En itkenyt. Ei, minä en itkenyt. Mutta minulle tapahtui jotakin kummallista, minkä kyynelet olisivat saattaneet estää. Minusta näytti kuin huoneessa olisi ollut paljon seiniä, minua pyörrytti; ikkunat näyttivät ilmestyvän ja katoavan, ja pahoinvointia tuntien paneuduin vuoteeseeni. Silloin näin oven avautuvan, ja John Graham astui sisälle, sulki oven perästään ja lukitsi sen. Minun huoneeseeni. Hän tuli minun huoneeseeni! Se oli odottamatonta – niin kauhistuttavaa – että tuo loukkaus herätti minut tylsyydestä. Hypähdin ylös ja syöksyin häntä vastaan: siinä hän seisoi, käden ulottuvilla minusta, kasvoillaan ilme, joka paljasti minulle vihdoinkin koko totuuden, jota en ollut osannut aavistaa – enkä pelätä. Hänen kätensä ojentuivat.

– Olet vaimoni, hän sanoi.

Silloin käsitin. – Olet vaimoni, hän toisti. Mieleni teki huutaa tuskasta, mutta en voinut; ja sitten – sitten – hänen kätensä tarttuivat minuun; tunsin niiden puristuvan ympärilleni kuin kaksi isoa käärmettä; hänen myrkylliset huulensa hapuilivat kasvojani – ja luulin, että olin hukassa, ettei mikään mahti maailmassa voisi pelastaa minua enää sen miehen kynsistä, joka oli tullut huoneeseeni – miehen, joka oli puolisoni. Peter-setä kai lahjoitti minulle puhekyvyn, toi oikeat sanat kielelleni, sai minut nauramaan – niin, nauramaan, ja melkein hyväilemään häntä. Minussa tapahtunut muutos ällistytti häntä, tyrmistytti hänet, ja hän päästi minut irti – samalla kun sanoin hänelle, että näillä avioliittoni ensi hetkillä tahdoin olla yksin ja että hän voisi tulla luokseni samana iltana ja että odottaisin häntä. Ja hymyilin hänelle näin puhuessani, hymyilin, vaikka mieleni teki tappaa hänet, ja hän meni, suuri, ilosta mulkoileva, riemuitseva eläin, siinä uskossa, että kuuliainen aviovaimo soisi hänelle sen, minkä saavuttamiseen hän oli arvellut tarvitsevansa käyttää häpeällistä menettelyä – ja niin jäin yksin.

Silloin ajattelin vain yhtä asiaa – pakoa. Käsitin totuuden. Se yllätti minut, valtasi minut, kohisi korvissani. Kaikki, mitä olin kokenut Peter-sedän kanssa eläessäni, palautui nyt mieleeni. Tämä ei ollut hänen maailmaansa; ei ollut koskaan ollutkaan – eikä se ollut minunkaan maailmaani. Se oli kerta kaikkiaan hirviöiden maailma. En halunnut enää koskaan astua sinne, en enää milloinkaan katsoa silmiin niitä, jotka olin tuntenut. Ja näiden ajatusten risteillessä mielessäni täytin matkalaukkuni kuumeisessa ja kiihtyneessä mielentilassa, ja Peter-setä seisoi sivullani, kehottaen kiirehtimään, kuiskaten minulle, ettei hetkeäkään ollut hukattavissa, sillä mies, joka oli jättänyt minut, oli ovella ja saattaisi arvata hymyilyni ja hyväilyni taakse kätkeytyvän totuuden.

Hiivin ulos talon takaovesta, ja mennessäni kuulin Sharpleighin nauravan hiljaa kirjastohuoneessa. Se oli uudenlaista naurua ja samalla kuulin John Grahamin äänen. Vuokra-ajurilla ajoin pankkiin ja nostin rahaa. Menin laivalaiturille toivoen koko sydämestäni pääseväni laivaan, mihin laivaan hyvänsä, ja minusta tuntui kuin Peter-setä olisi johtanut minua; ja tulimme suurelle laivalle, joka oli lähdössä Alaskaan – ja tehän tiedätte – mitä tapahtui sitten – Alan Holt.

Nyyhkyttäen hän painoi kasvonsa käsiinsä, mutta vain hetkeksi, ja kun hän katsoi taas Alaniin, ei hänen silmissään ollut kyyneleitä, vaan ne loistivat omanarvontunnosta ja riemusta.

– Olen puhdas John Grahamista, hän huudahti. – Puhdas!

Alan seisoi käsiään väännellen, väännellen niitä toivottomasti, avuttomasti, ja hänen eikä tytön täytyi painaa päänsä, jotta kyyneleet saisivat virrata huomaamatta. Sillä tytön silmät olivat kirkkaat, säteilevät ja selkeät kuin tähdet.

– Halveksitteko nyt minua?

– Rakastan teitä, hän sanoi uudestaan koettamattakaan lähestyä Maryä.

– Olen iloinen, Mary kuiskasi, mutta hän ei katsonut Alaniin, vaan aurinkoiselle tasangolle, joka näkyi ikkunasta.

– Ja Rossland oli Nomella, huomasi teidät ja lähetti tiedon Grahamille, Alan sanoi kyeten vain vaivoin hillitsemään halunsa astua Maryn luo.

Tyttö nyökkäsi. – Niin; ja sitten tulin teidän luoksenne ja epäonnistuttuani hyppäsin mereen, sillä tahdoin saada heidät uskomaan, että olin kuollut.

– Ja Rosslandia haavoitettiin.

– Niin. Merkillisellä tavalla. Kuulin siitä Cordovassa. Rosslandin tapaiset miehet kokevat monasti odottamattoman lopun.

Alan astui ovelle, jonka Mary oli sulkenut, aukaisi sen ja jäi katselemaan sinisenä lainehtivia kukkuloita, joiden takana kohosivat vuorten valkoiset huiput. Mary tuli hetken kuluttua Alanin luokse ja seisahtui hänen viereensä.

– Ymmärrän, hän sanoi hiljaa, ja laski lempeästi kätensä Alanin käsivarrelle. – Yritätte keksiä jotain ratkaisua, ja näette vain yhden. Ja se on: minun on palattava niiden petojen luo, joita vihaan, ja vapauduttava vanhaan tapaan. Enkä minäkään voi nähdä muuta mahdollisuutta. Tulin tänne äkillisestä mielijohteesta; minun täytyy palata kylmänä ja järkiintyneenä. Mutta olen murheissani. Pelkään sitä. Mieluummin – tahtoisin kuolla.

– Ja minä – aloitti Alan, mutta hillitsi itsensä ja viittasi kaukaisille kukkuloille ja vuorille. – Porolaumat ovat tuolla, hän sanoi. – Aion mennä katsomaan niitä. Kenties palaan viikon tai parin kuluttua. Lupaatteko minulle, että jäätte tänne siksi, kunnes olen palannut?

– Kyllä, jos se on toivomuksenne.

– Se on.

Mary oli niin lähellä, että Alan olisi voinut koskettaa huulillaan hänen kimmeltäviä hiuksiaan.

– Ja kun olette palannut, minun täytyy lähteä. Se on ainoa mahdollisuus!

– Luulen niin.

– Se tulee olemaan katkeraa. Kenties olenkin loppujen lopuksi raukka. Mutta kun se kaikki on kestettävä – yksin –

– Ette tule olemaan yksin, Alan sanoi levollisesti, silmäillen yhä etäisille kukkuloille. – Jos lähdette, minä tulen mukaan.

Näytti siltä kuin Mary olisi lakannut hetkeksi hengittämästä, ja sitten hän päästi heikon, nyyhkyttävän huudahduksen, vetäytyi Alanin sivulta ja jäi seisomaan Nawadlookin huoneen puoliavoimelle ovelle, ja hänen silmänsä loistivat samalla tavoin kuin Alan oli uneksinut niiden loistavan kävellessään käsikkäin Maryn kanssa tundran halki noina murheen ja melkein mielettömyyden päivinä, jolloin hän oli pitänyt Maryä kuolleena.

– Iloitsen siitä, että olin Ellen McCormickin mökissä sinä päivänä, jolloin tulitte, Mary puhui. – Ja kiitän Jumalaa, että Hän rohkaisi mieleni ja sai minut tulemaan sinun luoksesi. Nyt en pelkää mitään maailmassa – koska – rakastan sinua, Alan!

Ja kun Nawadlookin ovi sulkeutui, hoiperteli Alan ulos auringonpaisteeseen hänen sydämensä jyskyttäessä valtavasti, aivojensa myllertäessä ja maailman pyöriessä hänen silmissään, kunnes hän ei lopulta nähnyt eikä kuullut mitään.

20. luku

Sillä tavoin, ihanan maailman uiskennellessa auringonpaisteessa ja tundran kultaisessa sumussa, niin että kukkulat ja vuoret näyttivät pilvilinnoilta, lähti Alan Holt matkalle Tautukin ja Amuk Toolikin seurassa, jättäen Rynnistyksen ja Keokin ja Nawadlookin poroaitauksen veräjälle, Rynnistyksen vähän pahoitellessa sitä, että hänet jätettiin talon vartijaksi. Sillä vakaa päätös oli syntynyt kullankaivajan mielessä, ja häntä pöyristytti ja vapisutti, kun hän ajatteli elämänsä suurimman draaman lähestymistä. Kun Alan katsahti taakseen muutamien minuuttien kuluttua, hän näki Keokin ja Nawadlookin seisovan yksin. Rynnistys oli kadonnut.

Sen notkon edessä oleva harjanne, josta Mary Standish oli noussut villikukkineen, peitti pian seinän tavoin Sokwennan mökin näkyvistä, ja vuorille vievä suora polku oli edessä, ja sitä pitkin Alan lähti taivaltamaan, mukanaan Tautuk ja Amuk Toolik sekä jälkijoukkona seitsemän kuormaporon muodostama karavaani, joka kuljetti ruokatavaroita paimenille.

Alan oli sanonut tuskin sanaakaan näille kahdelle miehelle. Hän käsitti, ettei se pakottava voima, joka sai hänet lähtemään vuorille, ollut pelkkää mielijohdetta, vaan jotakin melkein haltioittavaa, välttämättömyyden synnyttämää. Jokainen askel, jonka hän astui tuntien mielessään ja sydämessään huimaavaa, mieletöntä kohinaa, oli ponnistus, jonka hän teki vain koneellisesti. Hän halusi palata. Hänen mielensä teki antautua kokonaan heikkoutensa valtaan ja unohtaa, että Mary Standish oli toisen vaimo. Hän oli ollut vähällä joutua itsekkyytensä ja intohimonsa uhriksi sillä hetkellä, jolloin Mary oli seisonut Nawadlookin ovella ja sanonut rakastavansa häntä. Raudankova käsi oli työntänyt hänet päivänvaloon, ja sama rautainen käsi suuntasi nyt hänen kasvonsa vuorille, samalla kuin hänen aivoissaan kajahteli lakkaamatta Maryn ääni toistaen niitä sanoja, jodia olivat sytyttäneet tuleen hänen maailmansa.

Hän tiesi, etteivät tämän aamun tapaukset olleet vähäpätöisiä inhimillisen elämän sattumia; ne olivat tulvineet hänen ylitseen kuin vedenpaisumus. Luultavasti ei edes tyttökään tulisi koskaan käsittämään täysin näiden merkitystä. Ja Alan kaipasi yksinäisyyttä voidakseen koota voimia ja rauhoittaa mieltään odottavien kysymysten ratkaisua varten, niin uskomattoman sekavan vyyhden selvittämiseen, että sen järkkymättömän tyyneyden perustakin, minkä vuoret olivat luoneet häneen, oli hetkisen horjunut. Hänen onnentunteensa oli melkein mielettömyyttä. Uni, jossa hän oli vaeltanut vainajan seurassa, oli toteutunut; vanha idylli oli elävöitynyt jälleen, hänen isänsä ja äitinsä tarina – ja mökistä tuon harjanteen takana häntä oli kutsunut samanlainen suuri rakkaus. Ja hän pelkäsi palata. Hän nauroi tälle tosiasialle ääneen, onnellisena ja hillittömän iloisesti astellessaan kuormaporojen edellä, ja tämä ilo toi sanat hänen huulilleen, sanat, jotka oli tarkoitettu vain hänelle itselleen ja vakuuttivat hänelle, että Mary Standish kuului hänelle, että hän taistelisi ikuisesti Maryn puolesta ja pitäisi tämän omanaan. Mutta hän jatkoi matkaansa vuoria kohti ja käveli niin nopeasti, että Tautuk ja Amuk Toolik jäivät poroineen paljon hänen jälkeensä, niin että heidän välillään oli aika ajoin pitkä taival tundraa, notkelmia ja mäkiä.

Horjumattoman itsepintaisesti hän taivalsi eteenpäin, ja vihdoin hän sai lopullisen voiton, hänet valtasi pakottava tunne, että oli menetellyt täysin oikein – oikein Mary Standishia kohtaan. Vielä hän ei ajatellut tyttöä Mary Grahamina.

Mutta tämä oli Grahamin vaimo. Ja jos hän olisi mennyt Maryn luo tuon ylevän tunnustuksen hetkellä, jolloin tämä oli seisonut Nawadlookin huoneen ovella, jos hän olisi loukannut tytön luottamusta, kun tämä luottavana oli puhunut hänelle avoimesti kaikesta, hän olisi vajonnut John Grahamin tasolle. Ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut antautua halunsa valtaan ja kuinka kovasti hänen mielensä oli tehnyt kutsua Mary Nawadlookin huoneesta, voidakseen vetää hänet syliinsä kuten edellisenä päivänä metsikössä, hänen kasvoilleen nousi kuuma hehku. Jokin suurempi kuin hänen vastusteleva vaistonsa oli saanut hänet poistumaan mökin avoimesta ovesta. Tuo suurempi oli Mary Standish – hänen rohkeutensa, uskon ja rakkauden loiste hänen silmissään, hänen käsityksensä Alanista miehenä. Mary ei ollut pelännyt keventää hänelle sydäntään, koska tiesi, mitä Alan tekisi.

Illempana hän jäi odottamaan Tautukia ja Amuk Toolikia suolammen reunalle, missä kasvoi sankkaa vihreää pajukkoa ja polvenkorkuista saraheinää. Paimenten kasvot valuivat hikeä. Sitten Alan käveli heidän seurassaan, kunnes aurinko oli laskenut matalimmilleen ja he saapuivat Endicott-vuorten ensimmäiselle kukkulalle. Täällä he lepäsivät vilpoisamman ja pimeämmän illan tuloon asti, jolloin kultainen hämärä verhosi seudun, ja sitten he jatkoivat matkaansa vuoria kohti.

Keskikesän helle ja alavampien maiden siivekkäät hyönteiset olivat karkottaneet porolaumat yhä kauemmas viileille ylätasangoille ja korkeampiin laaksoihin. Täällä ne olivat hajaantuneet kiilan muotoisiin parviin, jotka ajautuivat eteenpäin hitaasti liikehtien, missä kukkuloiden ja vuorten portit avautuivat uusille laidunmaille. Alanin kymmenentuhatta poroa muodosti näin kolme ryhmää, joista kaksi suurinta matkasi länteen ja yksi, tuhat päätä käsittävä, koillista kohti. Kaksi ensimmäistä päivää Alan tarkasteli lähintä, eteläisintä laumaa. Kolmantena päivänä hän jatkoi matkaansa mukanaan Tautuk ja kaksi kuormaporoa erään vuorensolan kautta ja liittyi toisen, isomman lauman paimenten parveen. Täällä hän rupesi tuntemaan omituista vastenmielisyyttä matkan kiirehtimiseen, ja tämä haluttomuus kasvoi sikäli kuin hänet valtasi muuan ajatus, joka kävi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Monenlaiset tunteet ailahtelivat hänen sydämessään, kun hän mietti, että Mary Standishin täytyisi poistua tilalta heti hänen palattuaan. Hän oli hyvin kunniantuntoinen ja erikoisen ankara naisiin nähden, ja vaikkei hän myöntänyt rakastamansa naisen ja John Grahamin välisissä suhteissa olevan mitään rehellistä ja oikeudenmukaista, hän tiesi, että Maryn täytyisi lähteä. Tyttö ei mitenkään voisi jäädä tilalle. Hän veisi Maryn Tananaan. Hän lähtisi tämän mukana Yhdysvaltoihin. Asia järjestettäisiin järkevästi ja viisaasti, ja palatessaan hän toisi Maryn mukanaan.

Mutta tämän salaisen päätöksen takaa pyrki pinnalle jotakin, minkä hän karkotti tahdonvoimansa avulla, voimatta sentään hetkeksikään sitä täysin tukahduttaa, jotakin, mikä vaati häntä horjumattoman itsepintaisesti pitämään hallussaan sen, minkä hyvä sattuma oli hänelle antanut, ja selvittämään lopullisesti välinsä John Grahamin kanssa, jos siihen tilaisuutta joskus tarjoutuisi, sillä houkuttelevan mieluisella tavalla kuin hän välistä oli itsekseen kuvitellut niinä hetkinä, jolloin viekoittelevat intohimot temmelsivät raivoisimmin.

Neljäntenä iltana hän sanoi Tautukille:

– Jos Keokin pitäisi mennä naimisiin toisen miehen kanssa, niin mitä tekisit?

Kesti hetken ennen kuin Tautuk katsoi häneen, ja paimenen silmissä oli hurja, mykkä kysymys, ikään kuin hänen yksivakaiseen mieleensä olisi äkkiä syöksynyt epäilys, mitä hänelle ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Alan laski rauhoittavasti kätensä hänen olalleen.

– En tarkoita, että hän aikoo mennä, Tautuk, hän nauroi. – Hän rakastaa sinua. Tiedän sen. Olet vain niin typerä, niin hidas ja niin toivoton rakastaja, että hän rankaisee sinua niin kauan kuin voi – ennen kuin menee naimisiin kanssasi. Mutta jos hänen täytyisi mennä naimisiin jonkun muun kanssa, niin mitä tekisit?

– Veljenikö kanssa? Tautuk kysyi.

– Ei.

– Sukulaisenko?

– Ei.

– Ystävänkö?

– Ei. Vieraan kanssa. Jonkun sellaisen, joka olisi loukannut sinua, esimerkiksi jonkun kanssa, jota Keok vihaisi, mutta joka olisi viekoitellut tytön petollisesti menemään kanssaan naimisiin.

– Tappaisin hänet, Tautuk virkkoi rauhallisesti.

Tänä yönä kiusaus ahdisti Alania ankarammin. Miksi pitäisi Mary Standishin palata, hän kysyi itseltään. Mary oli uskaltanut kaikkensa paetakseen hirviöiden kynsistä tänne. Tyttö oli luopunut omaisuudestaan ja ystävistään. Hän oli polkenut jalkoihinsa kaikki sovinnaisuussäännöt, pannut elämänsä uhkapeliin ja tullut lopuksi Alanin luo! Miksei Alan pitäisi tyttöä luonaan? John Graham ja koko maailma luulivat tätä kuolleeksi. Ja Alan oli herrana täällä. Jos – jonakin päivänä – Graham sattuisi hänen tielleen, hän selvittäisi asian Tautukin tavalla. Myöhemmin, kun Tautuk nukkui ja luonto lepäsi hänen ympärillään heikossa päivänhohteessa ja alhaalla leviävän laakson täyttivät hämärän usvapilvet, joiden joukosta kuului heikosti porojen kavioiden kummallista, tömisevää ääntä ja syöskentelevän lauman tyytyväistä röhkinää, hän koki vastavaikutuksen, minkä hän oli tiennyt lopulta tulevan.

Viidennen päivän aamuna hän lähti yksin tavoittamaan itäistä laumaa, ja kuudentena päivänä hän saavutti Tatpanin ja tämän paimenet. Tatpanin samoin kuin Sokwennan kasvattilasten, Keokin ja Nawadlookin, suonissa virtasi aimo annos valkoista verta, ja kun Alan tuli hänen luokseen laakson laitaan, missä porot syöskentelivät, hän loikoi kalliolla ja soitti Yankee Doodlea huuliharpullaan. Tatpan kertoi hänelle, että tunti tai pari sitten oli leiriin tullut nääntynyt vieras, kysellen Alania, ja että mies veteli nyt unia, nähtävästi enemmän kuolleena kuin elävänä, mutta oli antanut määräyksen, että hänet oli herätettävä täsmälleen kahden tunnin kuluttua. Yhdessä he menivät katsomaan häntä.

Mies oli pieni, vereväkasvoinen, tukka vaaleanpunertava, näöltään omituisen poikamainen levätessään siinä sikeään uneen vaipuneena ja koukussa kuin iso linkkuveitsi. Tatpan katsoi isoa hopeakelloaan ja kuvaili matalalla äänellä, kuinka vieras oli hoiperrellut leiriin niin uupuneena, että tuskin jaksoi nostaa jalkojaan ja että hän oli kaatunut siihen, missä nyt lepäsi, kun kuuli Alanin olevan toisen lauman luona.

– Hänen on täytynyt tulla hyvin pitkän matkan takaa, Tatpan sanoi, – ja hän on kävellyt kovasti.

Alanista tuntui siltä kuin miehessä olisi ollut jotakin tutunomaista. Mutta vielä hän ei voinut muistaa, kuka tämä oli. Miehellä oli pistooli, jonka hän oli irrottanut vyöstä ja laskenut käden ulottuville ruohikkoon. Hänen leukansa pisti taistelunhaluisesti esiin, ja nukkuessaankin piti salaperäinen vieras revolverinsa etusormensa ja peukalonsa välissä tavalla, joka ilmaisi hänen olevan varovaisen ja kokeneen.

– Jos hänellä on niin kiire tavata minua, niin voittehan herättää hänet, Alan sanoi.

Hän astui hiukan syrjään ja polvistui juomaan vähäisestä purosta, joka juoksi lumisilta vuorilta, ja hän kuuli Tatpanin herättelevän vierasta. Kun hän oli lopettanut juomisensa ja kääntyi, hän näki pienen punertavatukkaisen miehen nousseen jo jalkeille. Alan katsoa tuijotti, ja pikku mies veti suunsa virneeseen. Hänen verevät poskensa kävivät entistään rusottavammaksi. Hän vilkutti sinisiä silmiään, ja sitten seurasi jonkinlaisen hämmingin hetki, jolloin hän sieppasi äkkiä pistoolinsa, mikä sai Alanin huudahtamaan hämmästyksestä. Vain yhden miehen maailmassa hän oli nähnyt työntävän pistoolin koteloon sillä tavoin. Heikko hymy alkoi levitä hänen kasvoilleen, ja äkkiä Tatpanin silmät rävähtivät selälleen.

– Rynnistys! hän huusi.

Rynnistys hieraisi kädellään sileää, esiin pistävää leukaansa ja nyökkäsi puolustelevasti.

– Minä se olen, hän myönsi. – Minun oli se tehtävä, oli luovuttava joko toisesta tai toisesta – parrastani tai tytöstä. Kovalle se ottikin. Heitin arpaa, ja parta voitti. Koetin korteilla ja parta voitti. Panin Klondyken sitä vastaan, ja parta tyhjensi pankin. Sitten menetin malttini ja leikkasin sen. Näytänkö hullummalta, Alan?

– Näytät kaksikymmentä vuotta nuoremmalta, Alan selitti tukahduttaen naurunhalunsa nähdessään toisen vakavan ilmeen.

Rynnistys siveli miettivästi leukaansa. – Miksi hitossa ne sitten nauroivat! hän sanoi. – Mary Standish ei nauranut. Hän huusi. Seisoi ja huusi ja sitten istuutui ja huusi, ajatteli näet, että minä olin hemmetin hassun näköinen! Ja Keok nauroi, kunnes oli tikahtua, niin että hänen täytyi lopulta heittäytyä vuoteelle. Se Keokin peijakas sanoo minua nyt punajuureksi, mutta neiti Standish sanoo, ettei hän nauranut siksi, että minä olisin näyttänyt hullunkuriselta, vaan koska muutos oli tapahtunut minussa niin äkkiä, ettei hän voinut olla nauramatta. Nawadlook sanoo, että leukani on nyt luonteikas –

Alan puristi hänen kättään ja Rynnistyksen kasvoilla tapahtui nopea muutos. Teräksenkova ilme tuli hänen sinisiin silmiinsä ja hänen leukansa jäykkeni. Luonto ei peittänyt enää valepukuunsa entisten päivien Rynnistys Smithiä, ja Alan tunsi uutta lämpöä ja uutta kunnioitusta tätä miestä kohtaan, jonka kättä hän piti omassaan. Siinä ainakin oli mies, jonka nimi ennen häntä oli tunnettu vanhoilla poluilla; mies jonka kylmä rohkeus, jonka kuolemanhalveksunta ja aseen taitava käyttö olivat kirjoittaneet Alaskan historiaan sivuja, joita ei koskaan tultaisi unohtamaan. Sen sijaan, että häntä ensin oli haluttanut nauraa, hän tunsi nyt niiden entispäivien miesten hirveää puistatusta ja ihailua, jotka tiesivät olevansa mestarinsa seurassa, kun Rynnistys oli saapuvilla. Vanha Rynnistys oli herännyt jälleen henkiin. Ja Alan tiesi miksi. Hän puristi lujemmin ja Rynnistys vastasi puristukseen.

– Jos meitä onnistaa, ilmestyy jonakin päivänä nainen, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, Rynnistys, hän sanoi.

– Juuri niin, Rynnistys vastasi. Hän katsoi Alaniin vakavasti.

– Ja minä otaksun, että rakastat Mary Standishia, hän lisäsi, – ja että olet valmis taistelemaan hänen puolestaan, jos niin tarvitaan.

– Kyllä, Alan sanoi.

– Silloin sinun on aika lähteä liikkeelle, Rynnistys neuvoi pontevasti. – Olen taivaltanut kaksitoista tuntia lepäämättä. Tyttö käski minun liikkua nopeasti, ja minä liikuin. Tarkoitan Mary Standishia. Hän sanoi, että on melkein elämän ja kuoleman kysymys, saanko minä sinut pikaisesti käsiini. Aioin jäädä, mutta hän ei sallinut. Sinua hän kaipaa. Rossland on talossa.

– Rossland!

– Niin, Rossland. Eikä John Grahamkaan ole kaukana. Vainuan jotakin tapahtuvan, Alan. Meidän on parasta kiirehtiä.

21. luku

Rynnistys oli lähtenyt matkalle toisella niistä kahdesta ajokkaasta, jotka oli jätetty kotiin, mutta menestyksellinen ratsastaminen porolla edes jonkinlaista vauhtia ja määrättyyn suuntaan oli taito, jonka harjoittelua hän oli laiminlyönyt, ja päästyään viitisen kilometrin päähän hän oli luopunut kaikista yrityksistä ja jatkanut jalan matkaansa. Kun Tatpanilla ei ollut laumassaan ainoatakaan ajokasta ja nopeimmaltakin sananviejältä menisi monia tunteja ennen kuin voisi päästä Amuk Toolikin luo, lähti Alan painaltamaan majoilleen puoli tuntia sen jälkeen, kun oli saapunut Tatpanin leirille. Rynnistys, joka selitti olevansa veres mies levättyään vähän aikaa ja nautittuaan aterian, ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun Alan kehotti häntä seuraamaan perästä sitten kun olisi kunnolla levännyt.

Hurja, miettivä hehku paloi pienen taistelijan silmissä, kun hän katseli Alania heidän ensimmäisen puolen tunnin jalkamatkansa aikana kukkuloiden yli tundroille. Alan ei huomannut sitä eikä liioin takanaan oleville kasvoille levinnyttä julmaa ilmettä. Hänen mieltään kalvoivat lukemattomat epäilykset ja polttavat kysymykset. Se, että Rossland oli saanut tietää Mary Standishin olevan elossa, oli vähiten hämmästyttävää tapausten uudessa kehitysvaiheessa. Tämän tiedon hän oli voinut helposti saada Sandy McCormickin tai tämän vaimon Ellenin välityksellä. Hämmästyttävää oli se, että Rossland oli jollakin salaperäisellä tavalla päässyt selville Maryn paosta sadanviidenkymmenen peninkulman päähän pohjoiseen, ja vieläkin ihmeellisempää oli se, että Rossland oli uskaltanut seurata Maryä ja paljastaa itsensä avoimesti talossa. Alanin sydän sykki rajusti, sillä hän tiesi Rosslandin toimivan välittömästi Grahamin käskyjen mukaisesti.

Sitten hän päätti ottaa Rynnistyksen uskotukseen ja kertoa tälle kaikki, mitä oli tapahtunut sinä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt vuoristoon. Alan teki sen arvelematta ja epäröimättä, sillä häntä ahdisti hirveä aavistus uhkaavista tapahtumista heidän määränpäässään.

Rynnistys ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä kumppaninsa paljastusten johdosta. Hehkuva tuli paloi yhä hänen silmissään, hänen kasvonsa olivat edelleen kuin kivettyneet. Mutta kun Alan toisti omin sanoin Mary Standishin rakkaudentunnustuksen Nawadlookin ovella, pehmenivät kovat juonteet hänen toverinsa silmien ja suun ympäriltä.

Ja Rynnistyksen huulille levisi omituinen, leikkisä hymy. – Tiesin sen jo aikoja sitten, hän sanoi. – Arvasin sen jo sinä ensimmäisenä myrsky-yönä matkatessamme vaunussa Chitinaan. Olin varma siitä, kun lähdimme Tananasta. Hän ei kertonut minulle, mutta minä en ollut sokea. Se kirjehän hämmästytti ja pelästytti minut – se kirjelappu, jonka hän piilotti tohveliinsa. Ja Rossland sanoi minulle ennen lähtöäni, että ei kannattanut mennä sinun luoksesi, koska hän aikoi viedä rouva John Grahamin takaisin viipymättä.

– Ja jätitkö tytön yksin sen jälkeen?

Rynnistys kohautti olkapäitään pysytellessään urheasti Alanin kintereillä, kun tämä lisäsi äkkiä vauhtiaan.

– Hän vaati sitä. Sanoi sen merkitsevän elämää tai kuolemaa itselleen. Ja siltä hän näyttikin. Hän oli valkoinen kuin paperi puhuttuaan Rosslandin kanssa. Sitä paitsi –

– Mitä?

– Sokwenna ei nuku ennen kuin olemme palanneet. Hän tietää kaiken. Kerroin hänelle. Ja hän on vartiossa yläkerran ikkunassa ase kädessään. Näin hänen eräänä päivänä keikauttavan sorsan kahdensadan metrin päästä.

He riensivät eteenpäin. Hetken kuluttua Alan sanoi, käsittämättömän pelon kouristaessa hänen sydäntään: – Miksi sanoit, ettei Grahamkaan voi olla kaukana?

– Tunnen sen luissani, Rynnistys vastasi kasvoillaan taasen kivettynyt ilme. – Tunnen luissani!

– Siinäkö kaikki?

– Ei ihan. Rossland kertoi sen kai tytölle. Tyttö oli niin valkoinen. Ja hänen kätensä kylmä kuin savipala, kun hän pisti sen kouraani. Se näkyi hänen silmistäänkin. Sitä paitsi Rossland on majoittunut sinun mökkiisi ikään kuin se olisi hänen omansa. Siitä arvelen, että hänen takanaan on joku, jokin voima, jokin mahti, joka on otettava laskuihin. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon miehiä meillä on täällä. Ilmoitin hänelle, hiukan liioitellen. Hän veti suunsa virneeseen. Hän ei voinut pidättää tuota virnistystä. Näytti siltä kuin piru olisi hetkiseksi päässyt hänessä valloilleen.

Äkkiä hän tarttui Alanin käsivarteen ja pysäytti tämän. Hänen leukansa työntyi esiin. Hiki juoksi pitkin hänen kasvojaan. Kokonaisen neljännesminuutin nuo kaksi miestä tuijottivat toisiinsa.

– Alan, olemme lyhytnäköisiä. Hitto vieköön, meidän olisi pitänyt ottaa mukaamme paimenet, kaikki miehet ladattuine pyssyineen!

– Luuletko, että asiat ovat niin hullusti!

– Kenties. Jos Graham on Rosslandin takana ja jos hänellä on miehiä mukanaan –

– Olemme kahden ja puolen tunnin matkan päässä Tatpanin luota, Alan sanoi kylmällä, kiihkottomalla äänellä. – Hänen mukanaan on vain puolitusinaa miestä, ja ainakin neljä tarvitaan, jotta Tautuk ja Amuk Toolik saataisiin nopeasti käsille. Eteläisen lauman mukana on kahdeksantoista miestä ja pohjoisemman kaksikymmentäkaksi. Tarkoitan pojat mukaanluettuina. Päätä itse. Kaikki ovat aseistettuja. On ehkä hullua, mutta aion noudattaa mielijohdettasi.

He löivät kättä.

– Tämä on enemmän kuin pelkkää mielijohdetta, Alan, huoahti Rynnistys hiljaa. – Ja jumalan tähden, pitäkää puolianne niin kauan kuin voitte!

Hän lähti, ja kun hänen notkean poikamainen vartalonsa loittoni puolijuoksua ylängöille päin, suuntasi Alan kulkunsa etelään, niin että he olivat neljännestunnin kuluttua kadonneet aaltoilevalla tundralla toistensa näkyvistä.

Alan ei koskaan ollut kävellyt niin ripeästi kuin tänä kuudentena poissaolonsa päivänä. Hän oli jokseenkin hyvissä voimissa, koska hänen matkansa Tatpanin leiriin ei ollut väsyttänyt, ja tuntien seudun perinpohjaisemmin kuin Rynnistys, Alan sai jo siitäkin suurta etua. Hän uskoi voivansa tehdä matkan kymmenessä tunnissa, mutta tähän hänen täytyi lisätä vähintään kolmen tai neljän tunnin lepo yöllä. Kello oli nyt kahdeksan. Yhdeksältä tai kymmeneltä seuraavana aamuna hän astuisi Rosslandin eteen ja suunnilleen samaan aikaan Tatpanin nopeat sananviejät saapuivat Tautukin ja Amuk Toolikin luo. Hän tiesi, kuinka nopeasti hänen paimenensa pystyivät tulemaan vuorilta yli tundrojen. Kaksi vuotta sitten Amuk Toolik ja kymmenkunta hänen eskimotoveriaan olivat taivaltaneet viisikymmentäkaksi tuntia lepäämättä ja syömättä ja tehneet siinä ajassa sadanseitsemänkymmenenviiden kilometrin matkan. Hänen verensä kuohui kuumana ylpeydestä. Hän itse ei kyennyt siihen. Mutta hänen väkensä pystyi – ja tahtoi. Hän oli näkevinään, kuinka he lähtivät liikkeelle eri laumojen luota, kun sana levisi heidän joukkoonsa; hän oli näkevinään, kuinka he pyyhälsivät alas kukkuloilta; kuinka he hajaantuivat sitten kuin sudet päästyään lakeuksille ja vapaammille seuduille ja ryntäsivät hurjasti tundran yli kotiin – ja taisteluun, jos se heitä odotti.

Hämärä alkoi verhota hänet, hiipien esiin kuin kylmä, kuiva sumuharso taivaanrannalta. Ja hän taivalsi eteenpäin tunnin toisensa jälkeen haukaten palan kuivattua lihaa, kun hänen tuli nälkä, ja juoden notkelmien lähteistä, joiden vesi oli kirkasta ja kylmää, kun niitä osui hänen tielleen. Vasta sitten, kun pakottava suonenveto alkoi varoittaen vaivata hänen jalkaansa, hän pysähtyi lepäämään, tietäen sen olevan välttämätöntä. Kello oli yksi. Ottaen lukuun matkan Tatpanin leiriin, hän oli kävellyt melkein yhtä mittaa seitsemäntoista tuntia.

Vasta sitten kun hän heittäytyi pitkäkseen ruohoisaan notkoon, missä kapea pikku virta lorisi lähellä häntä, hän tunsi, kuinka väsynyt hän todella oli. Ensiksi hän ei yrittänytkään nukkua. Hän kaipasi vain lepoa: hän ei uskaltanut sulkea silmiään. Mutta uupumus voitti vihdoin hänet, ja hän vaipui uneen. Kun hän heräsi, lintujen laulu ja auringonpaiste soimasivat häntä. Hän kohosi äkisti istualleen ja hypähti sitten levottomana jaloilleen. Hänen kellonsa kertoi koko jutun. Hän oli nukkunut sikeästi kuusi tuntia sen sijaan, että olisi avoimin silmin levännyt kolme tai neljä tuntia.

Rientäessään hetken kuluttua tietä pitkin, hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi itsensä kuin soturiksi. Hän hengitti syvään, söi säilykeliha-aamiaisen kävellessään ja koetti jouduttaa askeliaan voittaakseen menetetyn ajan. Viisitoista minuuttia, kello kahteentoista, hän melkein juoksi. Tämä neljännestunti toi hänet kukkulan huipulle, mistä hän saattoi erottaa kylän rakennukset. Mitään silmiinpistävää ei ollut tapahtunut. Hän päästi syvän helpotuksen huokauksen ja nauroi iloissaan. Tämä kummallinen nauru ilmaisi hänelle paremmin kuin mikään muu, millaisessa jännityksessä hän oli ollut.

Vielä puoli tuntia, ja hän astui esille Sokwennan mökin takaisesta notkelmasta ja yritti avata ovea. Se oli lukittu. Ääni vastasi hänen koputukseensa, ja hän sanoi nimensä. Salpa työntyi syrjään, ovi avautui ja hän astui sisälle. Nawadlook seisoi makuuhuoneensa ovella pistooli kädessään. Keok oli vastapäätä Alania ja piti tuiman näköisenä pitkää veistä kädessään, ja heidän välissään oli Mary Standish, tuijottaen kasvot kalpeina Alaniin, kun tämä astui sisälle. Mary riensi Alania vastaan, ja Alan kuuli Nawadlookin kuiskaavan ja näki Keokin seuraavan häntä nopeasti toiseen huoneeseen.

Mary Standish ojensi kätensä Alania kohti hiukan hämmentyneenä, ja valtimon tykytys hänen kaulassaan ja hänen silmiensä ilme osoittivat, kuinka kovasti hänen täytyi ponnistella, jotta ei lysähtäisi lattialle ja huutaisi ilosta nähdessään jälleen Alanin. Juuri tämä katse sai ilon tulvehtimaan Alanin sydämessä, vaikka hän näkikin siihen kätkeytyvän tuskan ja toivottomuuden. Alan puristi Maryn kädet omiinsa ja katsoi hymyillen tytön silmiin niin, että näki niiden suurenevan, ikään kuin Mary ei olisi oikein uskonut; ja sitten tyttö huoahti äkkiä ja hänen sormensa tarrautuivat Alaniin. Näytti siltä kuin toivo, joka oli jättänyt hänet, olisi palannut jälleen hetkiseksi hänen kasvoilleen. Alan ei ollut kiihdyksissä. Ei hän ollut edes hämillään, kun näki nyt tuon loisteen Maryn silmissä ja tiesi, että tyttö oli turvassa. Mutta rakkaus paloi Alanissa. Mary näki sen ja tunsi sen voiman Alanin jäätävän tyynen hymyn takaakin. Maryltä pääsi heikko nyyhkytys, niin hiljainen, että se muistutti melkein katkonaista hengähdystä; pikku huudahdus, jonka aiheutti ihailu – ymmärtämys – sanomaton luottamus tuohon mieheen, joka hymyili hänelle niin lohdullisesti huolimatta murhenäytelmästä, joka uhkasi tuhota hänet.

– Rossland on mökissäsi, Mary kuiskasi. – Ja John Graham on lähettyvillä – jossakin – tulossa tänne. Rossland sanoo, että jollen mene hänen luokseen vapaaehtoisesti –

Alan näki tyttöä puistattavan.

– Ymmärrän lopun, hän virkkoi. He seisoivat äänettöminä hetkisen. Harmaarastas raksutteli katolla. Sitten Alan otti Maryn kasvot käsiensä väliin ikään kuin tämä olisi ollut lapsi, ja taivutti hänen päätään hiukan taaksepäin, niin että hän katsoi Maryä suoraan silmiin ja niin läheltä, että tunsi tytön suloisen, lämpimän hengityksen.

– Ethän erehtynyt, sinä päivänä, jolloin lähdin vuoristoon? Alan kysyi – rakastatko – rakastatko minua?

– Rakastan.

Hän katsoi vielä vähän aikaa Maryn silmiin. Sitten hän astui syrjään. Keok ja Nawadlook kuulivat hänen naurunsa. Se oli kummallista, he ajattelivat – Keok veitsineen ja Nawadlook pistooleineen – sillä lintu liverteli ja Alan Holt nauroi ja Mary Standish oli hiiren hiljaa.

Hetkistä myöhemmin näki vanha Sokwenna, istuessaan jalat ristissä ullakon pikku ikkunan ääressä ja pitäessään väsyttävää vartiotaan pyssy polvillansa, herransa astuvan aukeaman poikki, ja tämän käynnissä oli jotakin, joka palautti vanhuksen mieleen kuvia jo aikoja sitten menneiltä päiviltä, jolloin aaveiden rotkossa olivat kajahdelleet taisteluhuudot, ja kädet, nyt vuosien känsittämät ja koukistamat, olivat näytelleet osansa hänen kansansa sankarillisessa taistelussa kauempaa pohjoisesta tunkeutuneita vallananastajia vastaan.

Pian hän näki Alanin menevän majaan, missä Rossland oli, ja hiljaa hänen sormensa rummuttivat vanhaa tomtomia, joka oli hänen vieressänsä. Hänen silmänsä kiinnittyivät kaukaisiin vuoriin ja partaansa hän hyräili vanhaa taistelulaulua, joka oli säilynyt enää vain Sokwennan muistissa, ja sen jälkeen hänen silmänsä sulkeutuivat, ja jälleen ilmestyi pimeästä hänen eteensä näky kuin maalaus, näky kiemurtelevista poluista ja taistelun miehistä, jotka päättävästi valmistautuivat kamppailuun.

22. luku

Rossland istui olohuoneen kirjoituspöydän ääressä, kun ovi avautui hänen takanaan ja talon isäntä astui sisälle. Hän ei hämmentynyt huomatessaan, kuka tulija oli, vaan nousi mennäkseen tätä vastaan. Hän oli riisunut takin yltään, kiertänyt hihansa ylös, eikä ilmeisesti edes koettanut salata tarkastelleensa arkailematta Alanin kirjoja ja papereita.

Hän lähestyi ojentaen kätensä. Tämä ei ollut sama Rossland, joka Nomella oli kehottanut Alania huolehtimaan omista asioistaan. Hän käyttäytyi kuin mies, joka tervehtii ystäväänsä, hymyillen ja näyttäen iloiselta ennen kuin on vielä suutaan aukaissut. Alan tunsi omituista halua vastata tähän hymyilyyn. Hän ihaili tuohon hymyyn kätkeytyvää kylmäverisyyttä. Epävarmasti hän tarttui Rosslandin käteen, mutta tämä puristi sitä eittämättömän lämpimästi.

– Hyvää päivää, Paris, vanha veikko? hän tervehti hyväntuulisesti. – Näin teidän menevän Helenan luo joku minuutti sitten ja siksi olen teitä odottanut. Hän on hieman pelästynyt. Mutta eipä ihmekään. Menelaos on melkoisen ärtynyt. Mutta kuulkaas, Holt. En syytä teitä. Käsitän leikin liiankin hyvin. Nokkelaa, sanon minä – hiton nokkelaa. Se tyttö panee pään pyörälle keneltä tahansa. Kunpa vain olisin nyt teidän saappaissanne. Olisin itsekin muuttunut petturiksi Nomella, jos hän olisi halunnut.

Hän tarjosi sikarin, ison, paksun sikarin, jonka ympärillä oli kullanvärinen siderengas. Omituinen halu sai Alanin taas ottamaan ja sytyttämään sen. Hänen verensä kuohui. Mutta Rossland ei huomannut sitä. Hän näki vain nyökkäyksen, kylmän hymyn Alanin huulilla, ilmeisen välinpitämättömyyden, jolla tämä suhtautui tilanteeseen. Se miellytti Grahamin asiamiestä. Hän istuutui uudestaan nojatuoliin ja viittasi Alania painautumaan toiseen tuoliin lähelle itseään.

– Luulin teidän loukkaantuneen pahasti, Alan sanoi. – Saitte ilkeän haavan.

Rossland kohautti olkapäitään. – Siinä näette taas, Holt – mihin joutuu, kun antaa sievien kasvojen viekoitella itsensä. Sen sai aikaan muuan tlinkit-tyttö laivan peräpuolella, nähkääs. Suloinen pikku olento, vai mitä! Sain hänet helposti houkutelluksi hyttiini, mutta hän ei ollutkaan sellainen kuin muut tuntemani intiaanitytöt. Seuraavana yönä veli tai mielitietty tai joku muu sellainen hyökkäsi kimppuuni avoimesta ikkunasta. Haava ei ollut vaarallinen. Pääsin sairaalasta viikon kuluttua. Onneksi minut vietiin sinne. Muuten en olisi nähnyt rouva Grahamia eräänä aamuna – ikkunasta. Kuinka vähästä saammekaan välistä kiittää onneamme, vai mitä? Jollei olisi ollut sitä tyttöä ja veistä ja sairaalaa, en olisi nyt täällä, eikä Grahamin sydämen tarvitsisi vuotaa verta kärsimättömyydestä – eikä teille, Holt olisi tarjoutunut loistavinta mahdollisuutta, mitä elämässänne koskaan tulee tarjoutumaan.

– Pelkään, etten ymmärrä, Alan sanoi piilottaen kasvonsa savupilven taakse ja puhuen ilmeisen välinpitämättömästi, mikä teki vaikutuksensa Rosslandiin. – Teidän läsnäolonne saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että onni on pikemminkin kääntynyt minulle vastaiseksi. Mitä etuja sitten voisin saavuttaa?

Rosslandin silmät vakavoituivat armottomiksi ja hänen äänensä kävi kylmäksi ja teräväksi. – Holt, kun me molemmat olemme miehiä, jotka eivät pelkää kohdata toisiaan poikkeuksellisissa tilanteissakaan, voimme varsin hyvin puhua suoraan tässä asiassa, vai mitä arvelette?

– Ehdottomasti, Alan sanoi.

– Tiedättekö, että Mary Standish on todellisuudessa Mary Standish Graham, John Grahamin vaimo?

– Kyllä.

– Ja luultavasti tiedätte – nyt – miksi hän hyppäsi mereen ja karkasi Grahamin luota?

– Tiedän.

– Se säästää meidät pitemmiltä puheilta. Mutta asialla on toinenkin puolensa, jota luultavasti ette tunne, ja minä olen tullut tänne kertoakseni sen teille. John Graham ei välitä rahtuakaan Standishien omaisuudesta. Tytön hän tahtoo ja on aina tahtonut. Hän on seurannut tytön kehitystä jo lapsesta asti. Siitä päivästä saakka, jolloin tämä täytti neljätoista vuotta, hän on rakennellut suunnitelmiaan sille ajatukselle, että valloittaisi tytön omakseen. Tiedättehän, miten hän sai tytön menemään kanssaan naimisiin, ja tiedätte mitä tapahtui myöhemmin. Mutta hänestä on yhdentekevää, vihaako tyttö häntä vai ei. Hän tahtoo hänet. Ja tämä, Rossland viittasi kädellään, – on maailman ihanin paikka, missä hän voi saada tytön jälleen itselleen. Olen tarkastellut kirjojanne. Omaisuutenne ei nykyisellään nouse sataatuhatta dollaria suuremmaksi. Olen tullut tänne tarjoamaan siitä teille viisi kertaa suuremman summan. Toisin sanoen, Graham on valmis luopumaan kaikista niistä toimenpiteistä, joihin hän voisi ryhtyä henkilökohtaisesti teitä vastaan sen vuoksi, että olette ryöstänyt hänen vaimonsa, ja sen sijaan hän suostuu maksamaan teille viisisataa tuhatta dollaria saadessaan oikeuden viettää kuherruskuukautensa täällä ja järjestää tämän paikan maatilaksi, mihin hänen vaimonsa voi jäädä asumaan toistaiseksi velvollisena ottamaan vastaan miehensä, aina kun tämä pistäytyy tänne. Tietysti laaditaan sopimus, jonka mukaan kaupan yksityiskohdat pidetään täysin salassa ja te poistutte täältä. Olenko puhunut selvää kieltä?

Alan nousi seisomaan ja astui miettivästi huoneen poikki. Ainakin Rossland, joka tarkkasi häntä, luuli hänen äkkiä vaipuneen syviin mietteisiin ja hymyili hyvillään ällistyttävän ehdotuksensa toiseen tekemän vaikutuksen johdosta. Hän ei ollut kaunistellut asioita. Hän oli esittänyt tarjouksensa edes yrittämättäkään tinkiä ehdoista, ja hänessä oli siksi paljon näyttelijää, että hän käsitti täysin, mitä puolen miljoonan dollarin tarjous merkitsi henkilölle, joka ankarasti ponnistellen hankki toimeentulonsa karulla rajaseudulla. Alan seisoi ikkunan edessä selin häneen. Hänen äänensä oli oudon jännittynyt, kun hän vastasi. Mutta sehän oli aivan luonnollista, tuumi Rossland.

– En oikein tiedä, käsitänkö sananne, hän sanoi. – Tarkoitatteko, että jos myyn Grahamille tilani, jätän sen kimpsuineni ja kampsuineni ja suostun sen jälkeen pitämään suuni kiinni, hän antaa minulle puoli miljoonaa dollaria siitä hyvästä?

– Se on hinta. Teidän on otettava väkenne mukaan. Grahamilla on omansa.

Alan yritti nauraa. – Luulen käsittäväni tarkoituksen – nyt. Hän ei maksa viittäsataa tuhatta dollaria neiti Standishista, tarkoitan rouva Grahamista. Hän maksaa sen yksinäisyydestä.

– Aivan niin. Sen mielijohteen hän sai viime hetkellä – selvittää asia sovussa. Lähdimme tänne hakemaan hänen vaimoaan. Ymmärrättehän, hakemaan hänet ja selvittämään asian teidän kanssanne toisella tavoin kuin nyt on aikomuksemme. Osuitte naulan kantaan sanoessanne yksinäisyydestä. Kuinka narrimaiseksi miehen voivat tehdä sievät kasvot! Ajatelkaahan – puoli miljoonaa dollaria.

– Se kuulostaa uskomattomalta, Alan mutisi kasvot ikkunaan päin. – Miksi hän tarjoaa niin paljon?

– Teidän on muistettava sopimus, Holt. Se on tärkeä puoli kaupassa. Teidän on pidettävä suunne kiinni. Jos tila ostettaisiin tavallisella hinnalla, se ei takaisi sitä. Mutta kun saatte niin suuren summan, sekaannutte myös juttuun ja omaa etuanne silmälläpitäen on teidän parasta olla puhumatta mitään koko kaupasta. Varsin yksinkertaista, eikö totta?

Alan palasi pöydän luo. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän koetti peittää ne tupakansavuun. – En voi tietenkään otaksua, että hän sallisi rouva Grahamin palata Yhdysvaltoihin – missä hän voisi aiheuttaa hämminkiä omasta takaa?

– Graham ei heitä rahojaan hukkaan, Rossland vastasi painavasti.

– Tyttö jäisi siis tänne määrättömiksi ajoiksi?

– Määrättömiksi.

– Luultavasti ei palaisi koskaan?

– Kummallista, kuinka hyvin osuitte taas naulan kantaan! Miksi hänen pitäisi palata? Maailma luulee hänen kuolleen. Sanomalehdet kertoivat siitä palstamäärin. Sitä pikku salaisuutta, että hän on elossa, eivät tiedä muut kuin me, ja tämä on komea kesäasunto Grahamille. Suurenmoinen ilmasto. Kauniita kukkia. Lintuja. Ja tyttö, jonka hän on nähnyt kehittyvän naiseksi ja jota hän on halunnut itselleen aina siitä lähtien, kun hän täytti neljätoista vuotta.

– Ja joka vihaa häntä.

– Niin.

– Joka saatiin petoksella menemään Grahamin kanssa naimisiin ja joka tahtoisi mieluimmin kuolla kuin elää hänen vaimonaan.

– Mutta Grahamin asiana on pitää hänet hengissä, Holt. Se ei kuulu meille. Jos tyttö kuolee, niin luulen, että voitte ostaa tilanne jälleen hyvin halvalla. Kenties.

Rossland ojensi Alanille jonkin paperin.

– Tässä on osa maksusta – kaksisataaviisikymmentä tuhatta. Kauppasopimus on minulla täällä kirjoituspöydällä, valmiina allekirjoitettavaksi. Niin pian kuin olette luopunut isännänoikeuksista, lähden kanssanne Tananaan ja suoritan loppusumman.

Alan otti Sekin. – Vain hullu kieltäytyisi kai hyväksymästä tällaista tarjousta, Rossland.

– Niin, vain hullu.

– Ja minä olen se hullu.

Alan puhui niin levollisesti, ettei Rossland hetkeen käsittänyt hänen sanojensa koko merkitystä. Savu hälveni Alanin kasvojen edestä. Hänen sikarinsa putosi lattialle ja hän polki sen murskaksi. Sekki seurasi sitä pieninä palasina. Raivo, jota hän oli hillinnyt melkein yli-inhimillisin ponnistuksin, leimusi hänen silmistään.

– Jos voisin saada Grahamin tuohon, missä te olette nyt – tuohon nojatuoliin, antaisin kymmenen vuotta elämästäni, Rossland. Tahtoisin tappaa hänet. Ja te – te –

Hän peräytyi askelen ikään kuin vetäytyäkseen käden ulottuvilta petoeläimestä, joka tuijotti häneen tyrmistyneenä.

– Kaiken sen vuoksi, mitä olette puhunut Marystä, ansaitsette oikeastaan kuoleman. Ja tappaisin teidät täällä, tässä huoneessa, jollei teidän täytyisi viedä minun sanaani Grahamille. Sanokaa hänelle, että Mary Standish – ei Mary Graham – on puhdas kuin pulmunen ja suloinen kuin se päivä, jona hän syntyi. Sanokaa hänelle, että Mary kuuluu minulle. Minä rakastan häntä. Hän on minun – ymmärrättekö? Eikä maailman kaikilla rahoilla voitaisi ostaa yhtä hiuskarvaakaan hänen päästään. Aion viedä hänet takaisin Yhdysvaltoihin. Häntä tullaan kohtelemaan niin kuin oikeus ja kohtuus on. Ja maailma saa tietää hänen tarinansa. Hänellä ei ole mitään salattavaa. Ei yhtään mitään. Viekää nämä terveiset minulta John Grahamille.

Hän lähestyi Rosslandia, joka oli noussut tuoliltaan; hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, hänen kasvonsa olivat kuin rautaan valetut.

– Korjatkaa luunne! Menkää ennen kuin hakkaan teidät kuoliaaksi!

Tarmo, joka täytti hänen jokaisen jäntereensä ja halusi iskeä Rosslandiin, sai hänet paiskaamaan pöydän seinää vasten, mistä se putosi rytisten ja pirstoutuneena lattialle.

– Menkää – ennen kuin tapan teidät.

Hän lähestyi yhä Rosslandia, vaikka hän oli antanutkin varoituksensa, ja hänen edessänsä seisova pelästynyt mies, joka oli menettänyt voimansa ja rohkeutensa tämän hirvittävän ja odottamattoman vaaran uhatessa, peräytyi nopeasti ovelle ja pakeni. Hän juoksi poroaitaukselle, ja Alan katseli häntä ovelta, kunnes näki hänen loittonevan etelään päin, mukanaan kaksi miestä, joilla oli kantamukset hartioillaan. Vasta silloin palautui Rosslandin maltti siinä määrin, että hän uskalsi pysähtyä ja vilkaista taakseen. Hengästyneenä hän huusi jotakin, mitä Alan ei erottanut. Mutta hän ei palannut noutamaan takkiaan ja hattuaan.

Alanin viha herpaantui, kun hän näki pöydälle tuottamansa tuhon. Hetki vielä, ja hänessä valloilleen päässyt paholainen olisi tehnyt tehtävänsä. Hän vihasi Rosslandia. Hän vihasi tätä nyt vain hiukan vähemmän kuin John Grahamia, ja hänestä tuntui ihmeeltä, että hän oli antanut Rosslandin lähteä. Hän tunsi millaisessa jännityksessä hän oli ollut. Mutta hän iloitsi. Jokin terveen järjen hitunen oli hillinnyt hänen vihaansa, ja hän oli toiminut viisaasti. Graham saisi nyt hänen viestinsä eikä heidän välillään voisi olla minkäänlaista väärinkäsitystä.

Hän tuijotteli parhaillaan kirjoituspöydällään hujan hajan olevia papereita, kun oven narahdus sai hänet käännähtämään ympäri. Mary Standish seisoi hänen edessään.

– Lähetit hänet pois, Mary huudahti hiljaa.

Maryn silmät säteilivät, hänen huulensa olivat raollaan, hänen kasvoillaan paloi ihana hehku. Hän näki kumoon kaadetun pöydän, Rosslandin hatun ja takin tuolilla, todisteita siitä, mitä oli tapahtunut ja miksi Rossland oli paennut niin nopeasti. Ja sitten hän käänsi kasvonsa jälleen Alaniin, ja se, mitä Alan näki, mursi hänen muuttumattoman itsehillintänsä viimeisenkin rippeen, niin että hän samassa ryntäsi Maryn luo ja sulki hänet syliinsä. Tyttö ei yrittänytkään vapautua, kuten aikaisemmin metsikössä, vaan kohotti suunsa Alanin suudeltavaksi, ja painoi sitten kasvonsa tämän olkapäätä vasten – samalla kun Alan yritti turhaan ääntää niitä tuhansia sanoja, jotka pyörivät hänen huulillaan, hyväili Maryn hiuksia, nautasi sitten kasvonsa niihin ja huudahti vihdoin tuntiessaan niiden lämpimän suloisen kosketuksen, että rakasti häntä ja aikoi taistella hänen puolestaan ja ettei mikään mahti maailmassa voisi riistää häntä enää häneltä. Ja hän toisti näitä sanojaan, kunnes Mary kohotti punastuneet kasvonsa hänen rinnaltaan, antoi hänen vielä kerran suudella huuliaan ja irtautui sitten hellästi hänen syleilystään.

23. luku

Hetken he seisoivat vähän matkan päässä toisistaan, eikä Mary Standishin säteilevän suloisilla kasvoilla eikä Alanin levollisissa ja kiihkottomissa piirteissä voitu havaita häpeän tai katumuksen häivääkään. Tuokiossa he olivat kaataneet sen salvan, jonka sovinnaisuus oli rakentanut heidän välilleen, ja nyt he tunsivat hillitöntä iloa ja riemua eivätkä häpeän synnyttämää, nöyryyttävää hämmennystä. He eivät koettaneetkaan vetää verhoa onnensa eteen tai kätkeä sydäntensä nopeata sykettä toisiltaan. He iloitsivat siitä, mikä oli tapahtunut. Mutta he seisoivat erillään, ja sisäinen tunne sanoi Alanille, että tämä pikku välimatka oli loukkaamaton, että se oli pyhä Mary Standishille, ja yhä salaperäisemmäksi ja syvällisemmäksi kävi se uljuuden ja luottamuksen sädekehä, joka loisti rakkauden ohella Maryn silmistä, kun Alan ei rikkonut sitä. Hän ojensi kätensä, ja nopeasti Mary antoi hänelle omansa. Hänen huulillaan, jotka punoittivat Alanin suudelmista, väreili hymy, ja hän taivutti hiukan päätään, niin että Alan näki hänen kauniit hiuksensa, joita hän oli hyväillyt joku hetki sitten.

– Kiitän Jumalaa! Alan sanoi.

Hän ei sentään ammentanut tyhjiin sitä kiitollisuuden lähdettä, joka pulppuili hänen sydämestään. Puhe tuntui jokapäiväiseltä, jopa turhalta. Mutta Mary ymmärsi. Alan ei kiittänyt Jumalaa tästä hetkestä, vaan jostakin ainaisesta, mikä vihdoinkin oli tullut hänen osakseen. Tähän, siltä Alanista tuntui, päättyi se maailma, jonka hän oli tähän asti tuntenut, tästä alkoi uusi maailma. Hän peräytyi ja hänen kätensä vapisivat. Tehdäkseen jotakin hän nosti pystyyn kaatuneen pöydän, ja Mary Standish katseli häntä rauhallisin, ihailevin ilmein. Hän rakasti Alania, ja hän oli vaipunut Alanin syliin. Hän oli tarjonnut huulensa Alanin suudeltaviksi. Ja Alan naurahti hiljaa astuessaan taas hänen viereensä ja katseli tundralle, jonne Rossland oli kadonnut.

– Kuinka kauan sinulta menee matkavalmisteluihin? Alan kysyi.

– Tarkoitatko –

– Että meidän täytyy lähteä tänä iltana tai huomisaamuna. Meidän on kai parasta mennä metsikön halki vanhaa tietä Nomeen. Jollei Rossland valehdellut, on Graham jossakin Tananan seutuvilla.

Maryn käsi puristi Alanin käsivartta. – Aiommeko – palata! Niinkö, Alan?

– Niin. Seattleen. Se on ainoa, mitä voimme tehdä. Ethän pelkää?

– Sinun kanssasi – en.

– Ja palaathan mukanani – kun asia on selvitetty? Alan katsoi kiinteästi eteensä tundralle. Mutta hän tunsi Maryn posken koskettavan hänen olkapäätään kevyesti kuin höyhen.

– Kyllä, palaan sinun mukanasi.

– Entä milloin olet valmis?

– Heti.

Tasankojen auringonloimu tanssi Alanin silmissä; kullanhohtoisen usvan muodostama hieno harso kohosi maasta ja sen mukana viittoilevia haamuja, liehuvia näkyjä – elämän, lämpimän ja versoavan luonnon hengitystä, riemun meri, johon hän tahtoi sukeltautua hetkeäkään odottamatta, kun hän tunsi Maryn posken hellästi koskettavan olkapäätään ja hentoisen käden painon käsivarrellaan. Tytön hiljainen, alistuva ääni osoitti, että oli lopullisesti tullut Alanin luo. Hän oli lakannut taistelemasta – hän oli luovuttanut Alanille kallisarvoisen oikeuden saada taistella hänen puolestaan.

Tämä tunne Maryn ahdingosta ja ylevästä luottamuksesta häneen sekä niiden asettamasta velvoituksesta palautti hänen mieleensä päivän vakavat tapahtumat. Ne herättivät hänessä taas jonkinlaista kauhua, ja Rosslandin sanojen merkitys tuntui nyt tuoreemmalta, selvemmältä, vieläpä hirveämmältä, kun mies oli mennyt. Hänen tietämättään hiipivät vanhat vihan juonteet taas hänen kasvoilleen, kun hän tähysti tiukasti sille suunnalle, johon Rossland oli painunut, ja hän tuumiskeli, kuinka suurta samanlaista kauhua – lähestyvän, suunnattoman vaaran tajua – Rossland oli herättänyt tytössä, joka seisoi nyt niin rauhallisena hänen vieressään. Oliko hän tehnyt oikein antaessaan hänen lähteä? Eikö hänen olisi pitänyt surmata hänet, kuten hän olisi polkenut kuoliaaksi myrkyllisen käärmeen? Sillä Rossland oli riemuinnut; hän oli Grahamin tahdoton välikappale, osa tämän sielua, naisten häpäisijä ja sellainen mies, joka on hieronut kauppaa tehdäkseen mahdolliseksi kuvaamattoman hirvittävän rikoksen. Se ei ollut liian myöhäistä. Hän voisi vielä tavoittaa Rosslandin, tuolla tundran notkoissa –

Hänen käsivarttaan puristettiin lujemmin. Hän laski katseensa. Mary Standish oli nähnyt, mitä Alanin kasvoilla liikkui, ja tytössä oli jotakin rauhoittavaa, mikä sai Alanin tointumaan. Hän tiesi tällä hetkellä, että Rossland oli puhunut Marylle yhtä ja toista. Mutta tämä ei pelännyt muuta kuin kenties sitä, mitä Alan oli juuri miettinyt.

– Olen valmis, Mary huomautti.

– Meidän täytyy odottaa Rynnistystä, Alan sanoi, palaten järkiinsä. – Hänen pitäisi saapua tänä yönä tai aamulla. Kun Rossland on nyt saanut minut suuttumaan, käsitän, kuinka tarpeen on, että Rynnistyksen tapainen mies on meidän ja –

Hän ei puhunut loppuun, mutta Mary ymmärsi täysin, mitä hän oli aikonut sanoa. Mary seisoi oviaukossa, ja Alan tunsi melkein hillitöntä halua sulkea hänet jälleen syliinsä.

– Hän on tulossa tänne Tananasta, – Mary sanoi nyökäten.

– Ilmoittiko Rossland sinulle sen?

– Kyllä. Ja hänen mukanaan on muita, niin monia, että häntä nauratti, kun kerroin hänelle, ettet antaisi heidän viedä minua pois.

– Mutta etkö pelännyt, että minä – minä ehkä jättäisin sinut heidän käsiinsä?

– Olen koko ajan ollut varma siitä, mitä tekisit, sen jälkeen kun aukaisin sen toisen kirjeen, jonka lähetit Ellen McCormickille, Alan!

Alan huomasi hänen silmiensä leimahtavan, ilon paistavan niistä, ja hän oli kadonnut ennen kuin Alan ehti keksiä vastausta. Keok ja Nawadlook lähestyivät epäröiden, mutta ryntäsivät sitten Maryä vastaan, Keokin puristetussa nyrkissä yhä kauhistavan pitkä veitsi, ja heidän takanaan, ullakon pienessä ikkunassa, hän näki Sokwennan aavemaiset kasvot, kuin vartiota pitävän pääkallon. Hänen verensä alkoi sykähdellä nopeammin. Autio tundra, rannaton lakeus, jolla ei voitu havaita merkkiäkään inhimillisestä elämästä, suuri näyttämö, joka odotti lähestyvää draamaa, jolla aurinko helotti, linnut livertelivät, kehkeytyvät kukat kuiskailivat ja henkäilivät, sai hänet uuteen vireeseen, ja hän katsoi uudestaan pikku ikkunaan, jonka ääressä Sokwenna istui kuin haamu toisesta maailmasta, varoittaen häntä vaiteliaalla ja elottomalla tuijotuksellaan jostakin uhkaavasta ja hirvittävästä, mikä hiipi salaa heidän kimppuunsa tuolta lakeudelta, joka näytti rauhalliselta. Hän viittasi vanhukselle ja meni sitten mökkiinsä odottamaan, kunnes Sokwenna ryömi alas vartiopaikaltaan ja hoippelehti aukion poikki selkä köyryssä, kumarana kuin paviaani, ikälopun noidan näköisenä, silmät syvällä kuopissaan, mutta säteilevinä kuin kaksi pientä tulipalloa, ja liikkeiltään niin vikkelänä, että Alania värisytti, kun hän tarkasteli Sokwennaa ikkunastaan.

Tuossa tuokiossa vanhus astui sisälle. Hän mutisi jotakin. Hän sanoi sekavalla murteellaan, jota Alaninkin oli vaikea ymmärtää – mutta josta hän ei lähetyssaarnaajain opetuksista huolimatta ollut koskaan luopunut – kuulevansa jalkojen kopinaa ja vainuavansa veren hajua; ja että jalkoja oli paljon ja veri oli lähellä, ja että verentuoksu ja töminä tulivat vanhalta rotkolta päin, missä vieläkin oli keltaisia pääkalloja, tippuen vettä, joka kerran oli juossut punaisena. Alan oli niitä harvoja, jotka vaivoin olivat saaneet kuulla rotkon tarinan vanhalta Sokwennalta; kuinka niin pitkät ajat sitten, että Sokwenna oli ollut nuorukainen, vihollisheimo oli hyökännyt hänen kansansa kimppuun, tappanut miehet ja ryöstänyt naiset; kuinka Sokwenna ja piskuinen joukko hänen heimolaisiaan olivat vihdoin paenneet etelään jäljelle jääneiden naisten kanssa, piiloutuneet kuiluun sekä tehneet sieltä eräänä päivänä, jolloin aurinko paistoi kultaisena, ilmassa kaikui lintujen laulu ja kukat koreilivat kauneimmillaan, äkillisen rynnäkön ja surmanneet vihollisensa viimeiseen mieheen. Kaikki olivat jo kuolleet, kaikki muut paitsi Sokwenna.

Hetken Alan oli pahoillaan siitä, että oli kutsunut Sokwennan mökkiinsä. Hän ei ollut enää entinen rattoisa lempeä vanhus, se vanha mies, joka hykerteli ilosta katsellessaan suloisten kasvatuslastensa Keokin ja Nawadlookin leikkiä, joka rakasti lintuja ja kukkia ja pikku lapsia ja oli pysynyt reippaan poikamaisena aina korkeaan ikään asti. Hän oli muuttunut. Hän seisoi Alanin edessä kuin todeksi tullut turmanenkeli, mumisten partaansa jotakin käsittämätöntä, pahaaennustava pilke syvällepainuneissa silmissään ja puristaen asettaan laihoilla käsillään kuin kotkan kynsillä. Alan irrottautui siitä epämieluisasta tunteesta, joka hetkiseksi oli vallannut hänet, ja antoi Sokwennalle määrätyn tehtävän – eteläisen tasangon vartioinnin kolmisen kilometrin päässä Tananan tien varrella sijaitsevan matalan kukkulan laelta. Hänen piti palata auringon laskiessa taivaanrannalle.

Alan päätti nyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, sillä hänellä oli pahaenteinen aavistus, joka teki hänen mielensä levottomaksi, ja hän ryhtyi matkavalmisteluihinsa niin pian kuin Sokwenna oli lähtenyt vartiopaikalleen. Hänet täytti voimakas halu jättää talo heti paikalla, hetkeäkään viipymättä, mutta hän pakottautui ajattelemaan, kuinka mieletöntä sellainen kiirehtiminen olisi ollut. Hän joutuisi olemaan poissa useita kuukausia, kenties kokonaisen vuoden tällä kertaa. Oli paljon tehtävää, huolehdittava lukemattomista pikku seikoista, annettava koko joukko ohjeita ja neuvoja väelle. Hänen oli joka tapauksessa tavattava Rynnistys, ja Tautukille ja Amuk Toolikille oli kirjoitettava eräitä määräyksiä. Kun tuo pahaenteinen aavistus ahdisti häntä yhä hänen suorittaessaan valmisteluja, hän toisti itsekseen lakkaamatta, että oli järjetöntä pelätä eikä mikään vaara uhannut. Hän koetti kuvitella menetelleensä mitä typerimmin käskiessään paimenten saapua kotiin. Todennäköisesti Graham ei ilmaantuisi lainkaan, hän vakuutti itselleen, tai ei ainakaan moniin päiviin – tai viikkoihin; ja jos hän todella tulisi, olisi käytävä oikeaan taisteluun eikä turvauduttava murhaan.

Mutta hänen mielensä oli yhä rauhaton. Tuntien kuluessa ja iltapäivän pidetessä tuo jokin näkymätön vaati häntä entistä ankarammin painumaan metsikön tasaiselle tielle Mary Standish rinnallaan. Kaksi kertaa Alan näki tytön keskipäivän ja kello viiden välillä, jolloin hän sai kirjoituksensa valmiiksi. Hän tarkasti huolellisesti aseensa. Hän havaitsi, että hänen mielikiväärinsä ja automaattipistoolinsa toimivat moitteettomasti, ja hän soimasi itseään hulluksi täyttäessään patruunavyönsä ylimääräisillä panoksilla. Vieläpä hän vei osan näistä ampumatarvikkeista ja kaksi vara-asettaan Sokwennan mökkiin tuumien, että notkon reunalla sijaitseva mökki soveltui parhaiten puolustukseen, jos se kävisi välttämättömäksi. Kenties Rynnistykselle olisi hyötyä ampumatarvikkeista ja aseista, jos Graham saapuisi sen jälkeen, kun hän ja Mary olisivat taivaltaneet jo hyvän matkaa Nomea kohti.

Syötyään illallista auringon luodessa pitkiä varjoja taivaanrannalla Alan tarkasti vielä viimeisen kerran mökkinsä ja eväät, jotka Wegaruk oli valmistanut matkaa varten, ja tapasi sitten syvänteen reunalla Maryn, joka katseli, kuinka hämyä alkoi keräytyä sinne, missä notko kävi kapeammaksi ja syvemmäksi kauempana tundrapengermien välissä.

– Aion jättää sinut hetkiseksi, Alan sanoi. – Mutta Sokwenna on palannut, eikä sinun tarvitse jäädä yksiksesi.

– Mihin aiot mennä?

– Aina metsikölle asti, kai.

– Silloin tulen mukaasi.

– Kävelen luultavasti kovaa vauhtia.

– Et sen kovempaa kuin minäkään, Alan.

– Aion vain ennen hämärän tuloa ottaa selvää, ettei sillä taholla ole mitään pelättävissä.

– Minä autan sinua. Maryn käsi ujuttautui Alanin käteen. – Tulen mukaasi, Alan, Mary toisti.

– Niin, siltä – näyttää, Alan naurahti hilpeästi, ja äkkiä hän taivutti päänsä ja painoi Maryn käden huulilleen. Ja sillä tavoin, Maryn käsi hänen omassaan, he lähtivät astelemaan polkua pitkin, jota eivät olleet käyneet yhdessä siitä päivästä saakka, jolloin Alan oli palannut Nomesta.

Maryn kasvoilla oli lämmin hehku ja hänen silmissään jotakin hellää ja herttaista, mitä hän ei koettanutkaan salata Alanilta. Se sai Alanin unohtamaan metsikön ja niiden takana leviävät tasangot ja varovaisuutensa ja Sokwennan neuvon, että Ghost Kloorin lymypaikkoja ja sen takaisia seutuja oli pidettävä tarkoin silmällä.

– Olen ajatellut tänään melkoisesti, Mary sanoi, – kun jätit minut niin pitkäksi aikaa yksikseni. Olen ajatellut sinua. Ja – ajatukseni ovat tehneet minut ihmeellisen onnelliseksi.

– Ja minä olen ollut – paratiisissa, Alan vastasi.

– Ethän pidä minua huonona naisena?

– Pikemmin voisin uskoa, ettei aurinko nouse enää koskaan.

– Etkä myöskään epänaisellisena?

– Olet unelmani kaikesta ylevästä naisellisesta.

– Mutta olen seurannut sinua – olen tuppautunut seuraasi, ollenkaan mielipidettäsi kysymättä, Alan.

– Kiitän siitä Jumalaa, Alan sanoi hartaasti.

– Ja olen sanonut sinulle, että rakastan sinua, ja sinä olet sulkenut minut syliisi ja suudellut minua –

– Niin.

– Ja kävelen nyt käsi sinun kädessäsi –

– Ja teet niin edelleenkin, jos vain voin pitää sitä.

– Ja olen toisen miehen vaimo. Maryä värisytti.

– Olet minun, Alan selitti kiivaasti. – Tiedät sen ja kaikkivaltias Jumala sen tietää. On Jumalan pilkkaa sanoa sinua Grahamin vaimoksi. Sinä olet laillisesti sidottu häneen, ja siinä kaikki. Sydämesi, sielusi ja ruumiisi ovat vapaat.

– Ei, minä en ole vapaa.

– Mutta olethan sinä!

Ja sitten Mary kuiskasi hetkisen kuluttua, Alanin olkapäähän nojaten: – Alan, koska olet paras mies maailmassa, niin kerron sinulle, miksen ole. Siksi, että – sydämeni ja sieluni – kuuluvat sinulle.

Alan ei uskaltanut katsoa tyttöön, ja tajuten, kuinka ankaraa sisäistä taistelua Alan kävi, Mary Standish silmäili suoraan eteenpäin huulillaan ihmeellinen hymyjä toisti hiljaa: – Niin, paras mies maailmassa!

He astuivat tundran mäkien ja niiden välisten rotkojen poikki, yhä käsikkäin, ja huomasivat puhelevansa taivaan värivivahteluista ja linnuista ja kukista ja hämärästä, joka hiiviskeli heidän ympärillään, samalla kun Alan tutki tarkasti, eikö taivaanrannalla näkyisi jotakin elonmerkkiä. Kilometri, ja sitten toinen, ja sen jälkeen kolmas, ja he näkivät synkän aukon ammottavan kaukana edessään siellä, missä kuilu sijaitsi.

Oli kummallista, että Alanin mieleen muistui nyt kirje – se kirje, jonka hän oli kirjoittanut Ellen McCormickille – mutta hän ajatteli sitä todellakin ja kertoi ajatuksensa Mary Standishille, joka katseli hänen kanssaan tummaan hämärään, joka kohosi heidän ja etäisen metsikön välille.

– Minusta tuntui kuin en olisikaan kirjoittanut sitä hänelle, vaan sinulle, Alan sanoi. – Ja jollet olisi palannut, niin varmaan olisin menettänyt järkeni.

– Kirje on minulla. Se on täällä –, ja Mary pani kätensä rinnalleen. – Muistatko, mitä kirjoitit, Alan?

– Että merkitsit minulle enemmän kuin elämä.

– Ja että – erikoisesti – pyysit Ellen McCormickia ottamaan vähän kiharoitani, jos minut löydettäisiin, ja panemaan ne talteen sinua varten.

Alan nyökkäsi. – Kun istuin ruokapöydässä sinua vastapäätä Nomella, ihailin niitä sanomattomasti ilman että olisin ollut tietoinen siitä. Ja sen jälkeen – kun olet ollut täällä luonani – joka kerta, kun olen katsonut sinuun –. Hän vaikeni, niellen sanat, jotka aikoi sanoa.

– Sano se, Alan.

– Olen halunnut nähdä ne valloillaan, hän lopetti epätoivoisesti. – Typerä päähänpisto, vai mitä?

– Miksi niin? Mary kysyi samalla kuin hänen silmänsä suurenivat hiukan. – Jos rakastat niitä, niin miksi olisi typerää, että haluat nähdä ne valloillaan?

– No, ajattelin, että kenties se sinusta tuntuisi siltä, lisäsi Alan nolostuneena.

Alan ei koskaan ollut kuullut mitään suloisempaa kuin Maryn naurahdus oli, kun tämä kääntyi äkkiä niin että iltarusko paistoi hänen selkäänsä, ja alkoi notkeilla, nopeilla sormillaan päästää auki hiuksiaan, kunnes ne aaltoilivat valtoinaan säteilevänä massana, valuen alas selkää pitkin silkkimäisenä sädekiehkurana, jonka kauneus täytti Alanin ihailulla ja sai hänet ilosta huudahtamaan.

Mary katsoi Alania silmiin, ja hänen katseessaan oli samanlainen suloinen loiste kuin hänen hiuksissaankin. – Ovatko ne sinusta kauniit, Alan?

Alan astui Maryn luo, otti kätensä täyteen hiuksia ja painoi ne huuliaan ja kasvojaan vasten.

Hän seisoi juuri niin, kun tunsi äkillisen vavahduksen kulkevan Maryn lävitse. Se oli kuin heikko puistatus. Hän kuuli Maryn pidättävän hengitystään, ja käsi, jonka tämä oli laskenut lempeästi hänen taivutetulle päälleen, putosi äkkiä alas. Kun Alan kohotti päätään katsoakseen Maryyn, tämä tuijotti yhä synkkenevään hämärään tundralle, ja näytti siltä kuin jokin olisi odottamatta antanut tytölle iskun, niin ettei hän kyennyt hetkeen puhumaan eikä liikahtamaan.

– Mitä nyt? Alan huudahti ja pyörähti ympäri, yrittäen saada selville, mikä oli säikähdyttänyt Maryn; ja tähystellessään hän näki mustan, nopean varjon kiitävän maanpintaa pitkin ja pimentävän vienoa hämärää, kunnes luonto verhoutui yön mustaan pimeään – ja keskiyön aurinko häipyi näkyvistä kuin suuri, loistava lyhty, samalla kun sakea, purppuranhohtoinen pilviseinä vyöryi auringon ja arktisen maailman väliin läpinäkymättömänä esirippuna. Alan oli monesti nähnyt saman ilmiön kesämyrskyn lähestyessä tundroille, mutta koskaan ei muutos ollut tuntunut niin äkilliseltä kuin nyt. Sen sijaan, että hän äsken oli nähnyt kumppaninsa kasvot kultaisessa valossa, hän näki ne nyt hämymeressä. Tämä arktisen yön ihme, sen äkillinen ja odottamaton tapahtuminen, oli pelästyttänyt Maryä, ajatteli Alan ja naurahti hiljaa.

Mutta Maryn käsi pusersi Alanin käsivartta. – Näin heidät, Mary huudahti tukahtuneella äänellä. – Näin heidät – tuolla aurinkoa vasten – ennen kuin pilvi kohosi – ja muutamat heistä juoksivat kuin eläimet –

– Varjoja! Alan selitti. – Kettujen pitkiä varjoja tai isojen rusakkojen, tai suden ja sen penikoiden, niiden hiipiessä tiehensä –

– Ei, ei niitä ne eivät olleet, Mary huohotti kiihkeästi ja hänen kätensä tarrautuivat entistä lujemmin Alanin käsivarteen. – Ne eivät olleet varjoja. Ne olivat miehiä!

24. luku

Syntyi hetken hiljaisuus, kun heidän sydämensä tuntuivat lakanneen sykkimästä, ettei heiltä olisi jäänyt huomaamatta hiljaisinkaan hämärän kuiske. Ja Alan kuuli erään äänen ja tiesi sen syntyneen kiviin kolahtaneesta saappaankärjestä. Kukaan ei hänen väestään olisi astunut sillä tavoin; ei kukaan muu kuin Rynnistys Smith tai hän itse.

– Oliko heitä monta? Alan kysyi.

– En voinut erottaa. Aurinko pimeni juuri silloin. Mutta viisi tai kuusi juoksi –

– Meidän perästämme?

– Niin.

– Ja näkivätkö he meidät?

– Luulen niin. Huomasin heidät vain hetkisen, ja sitten he peittyivät hämärään.

Alan tarttui Maryn käteen ja puristi sen lujasti omaansa. Maryn sormet kietoutuivat Alanin sormiin, ja Alan kuuli hänen nopean hengityksensä aukaistessaan automaattipistoolinsa koteloa.

– Luuletko, että he ovat tulleet? Mary kuiskasi, ja jäätävä kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.

– Kenties. Mieheni eivät tule siltä suunnalta. Pelkäätkö?

– En, en, en pelkää.

– Mutta sinähän vapiset.

– Se johtuu tästä kummallisesta pimeästä, Alan.

Arktinen hämärä ei koskaan ollut täydellisemmin pimentynyt. Vain jonkun kerran oli Alan nähnyt tämän luonnonilmiön niinä monina vuosina, jotka hän oli viettänyt tundroilla, missä ukkosmyrsky ja kesäauringon niin täydellinen häviäminen, että hämärä käy melkein yön pimeydeksi, on niin harvinainen sattuma, että se tuntuu juhlallisemmalta kuin ihmeellisimmätkään revontulet. Se tuntui Alanista nyt ihmeeltä, mahtavan käden teolta, joka aukaisi heille tien pelastukseen. Sysimusta vaippa verhosi nyt maailman, jota keskiyön auringon olisi pitänyt valaista. Se levisi nopeasti; varjot lisäsivät synkkyyttä, ja tämä synkkyys hiipi esille, saeten ja lähestyen, kunnes tundran yllä lepäsi kammottava pimeys, joka ei ollut yötä eikä hämärää ja jonka salaisuuden perille silmät turhaan yrittivät tunkeutua.

Ja kun se ympäröi heidät, supistaen lakkaamatta heidän näköpiiriään, toimivat Alanin ajatukset nopeasti. Tuossa tuokiossa hän käsitti, mitä merkitsivät nuo juoksevat hahmot, jotka hänen kumppaninsa oli nähnyt. Grahamin miehet olivat lähettyvillä, olivat nähneet heidät ja yrittivät katkaista heidän tiensä asumuksille. Kenties he olivat vain vakoilijoita, ja jollei heitä ollut enempää kuin viisi tai kuusi, minkä verran Mary oli arvellut heitä nähneensä, hän ei katsonut olevan mitään hätää. Mutta heitä saattoi olla kymmenen tai viisikymmentä. Mahdollisesti Graham ja Rossland lähestyivät taloa kaikkine voimineen. Hän ei ollut kertaakaan koettanut harkita, millaisia nämä voimat olivat, vaan vakuuttanut itselleen, että kun Grahamin takana oli suunnaton valtiollinen ja rahallinen vaikutusvalta ja häntä ajoi intohimo Mary Standishiin, mikä oli ilmennyt melkein mielettömyytenä, ei tuo mies piittaisi mistään lain tai inhimillisyyden vaatimuksista päämääräänsä pyrkiessään. Luultavasti hän toimisi niin, että laki olisi muodollisesti hänen puolellaan, jos juttu päättyisi onnettomasti. Sillä Graham oli vääryyttä kärsinyt puoliso, joka oli tullut "pelastamaan" vaimoaan kun taas hän – Alan Holt – oli naisenryöstäjä ja rakastaja, jonka sai ampua siihen paikkaan!

Hänen vapaa kätensä tarttui pistoolinperään, kun hän taivalsi suoraan eteenpäin. Äkillinen pimeys auttoi häntä salaamaan sen kauhun, jota hän tunsi ajatellessaan, mitä tuo "pelastaminen" merkitsi Mary Standishille; ja sitten hänet valtasi kylmä ja peloton päättäväisyys ja hänen ruumiinsa jokainen hermo jännittyi, valmiina ottamaan vastaan mitä hyvänsä, mitä seuraavina hetkenä tapahtuisi.

Jos Grahamin miehet olivat nähneet heidät ja yrittivät katkaista heidän paluutiensä, niin ansan saattoi kiertää toiselta sivulta – ja sille suunnalle Alan lähti astumaan niin ripeästi, että tyttö melkein juoksi hänen rinnallaan. Alan ei kuullut hänen askeleitaan, niin kevyet ne olivat! Hänen sormensa olivat pusertuneet Alanin sormiin, ja Alan tunsi hänen irtonaisten hiustensa silkinpehmeän hyväilyn. Yli puolen kilometriä Alan taivalsi ja tähysteli samalla liikkuvia varjoja ja kuunteli ääniä. Sitten hän pysähtyi. Hän veti Maryn syliinsä, niin että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Mary läähätti, ja Alan tunsi ja kuuli hänen sydämensä jyskytyksen. Hän haparoi tytön huulia ja suuteli niitä.

– Etkö pelkää? hän kysyi uudestaan.

Tyttö pudisti uljaasti päätään hänen rinnallaan. – En.

Alan naurahti hiljaa, kun Mary valehteli näin suloisen rohkeasti. – Vaikka he olisivat nähneetkin meidät ja olisivat Grahamin miehiä, niin olemme pujahtaneet heidän kynsistään, hän lohdutti Maryä. – Nyt kierrämme itään ja palaamme sitä tietä kotiin. Ikävä, että pakotin sinut juoksemaan. Mutta nyt kävelemme hitaammin.

– Meidän täytyy kiirehtiä, Mary vastasi. – Haluan juosta. Hänen sormensa etsivät Alanin käden ja tarttuivat siihen, kun he lähtivät liikkeelle. Vähän väliä he pysähtyivät, tuijottaen ympärilleen tyhjyyteen ja kuunnellen. Kaksi kertaa Alan luuli kuulleensa ääniä, jotka eivät olleet luonnollisia. Toisella kerralla pikku sormet puristuivat lujemmin hänen sormiinsa, mutta hänen kumppaninsa ei virkkanut sanaakaan, mutta sen sijaan hengitys tuntui hetkiseksi salpautuvan.

Toisen puolituntisen kuluttua alkoi tulla valoisampaa, mutta myrskytuuli tuntui lähenevän. Sen kylmät henkäykset tuntuivat hivelevän heidän poskiaan, ja heidän ympäriltään alkoi kuulua äkkiä levottomaksi käyneen, janoisen maan kuiskeita ja huokauksia. Tuli valoisampaa, sillä pilviverho näytti leviävän koko taivaanlaen yli, oheten niiltä paikoin, missä se tiiviin synkkänä massana oli peittänyt auringon. Alan saattoi erottaa tytön kasvot ja vapaina liehuvat hiukset. Tundran notkot ja kukkulat kävivät selväpiirteisemmiksi, kun he saapuivat notkelmaan, ja Alan tunsi erään pajukon, jonka takana oli yksinäinen suolampi.

Pensaikko oli vain noin puolisen kilometrin päässä kotoa. Lähellä pajukon laitaa oli lähde, ja sille hän vei tytön, raivasi paikan, jolle tämä saattoi polvistua, ja näytti, kuin hänen tuli ammentaa kylmää vettä suuhunsa kämmenellään. Kun Mary kumartui juomaan, Alan piti hänen hiuksiaan ja painoi ne huulilleen. Hän kuuli veden lirinän sen juostessa Maryn sormien lomitse, tytön osaksi riemuisan, osaksi pelokkaan naurahduksen, joka muuttui seuraavassa hetkessä kauhistuneeksi kirkaisuksi, kun Alan kohottautui puoliksi jaloilleen torjuakseen miehen, joka hyökkäsi rajusti hänen kimppuunsa pajukon kätköstä.

Tiheiköstä kuului hyökkäyksen jälkeen entistä kovempaa liikehtimistä; sitten kajahti kimeä ääni. Mary Standish päästi toisen huudahduksen, ja Alan havaitsi olevansa polvillaan, taaksepäin kumartuneena, ja koettavansa epätoivoisesti irrottaa kahta jättimäistä käsiparia kurkustaan. Hän kuuli tytön kamppailevan, mutta ei enää huutavan. Hetkisen hänestä tuntui kuin hänen aivonsa olisivat menneet sekaisin. Hän tajusi turhaan hapuilevansa pistooliaan ja saattoi nähdä yllään olevat kasvot, pimeässä julmat ja hirvittävät, armottomien käsien kuristaessa häntä. Sitten hän kuuli huudon, kovan huudon, joka uhkui voitonriemua ja iloa, samalla kun hänet heitettiin selälleen; hänen päänsä tuntui irtautuvan hartioista; hänen ruumiinsa lyyhistyi kokoon ja melkein suonenvedontapaisesti hänen jalkansa työntyivät esiin hänen altaan, kun hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa. Sen jälkeen hän tuskin huomasi raskasta korahdusta, kun sormet kirposivat hänen kurkustaan, kasvot katosivat ja mies, joka oli vähällä ollut tappaa hänet, retkahti maahan. Hetkeen Alan ei liikahtanutkaan ahmiessaan syvin siemauksin keuhkoihinsa raitista ilmaa. Sitten hän tunnusteli pistooliaan. Kotelo oli tyhjä.

Hän kuuli tytön läähättävän hengityksen ja nyyhkytyksen aivan läheltään, ja elämäntarmo täytti taas hänen jäntereensä. Mies, joka oli aikonut kuristaa hänet, lähestyi uudestaan, nelinkontin ryömien. Silmänräpäyksessä Alan oli hypännyt pystyyn ja rynnännyt miehen päälle notkean kissan tavoin. Hän iski nyrkillänsä parrakkaisiin kasvoihin; iskiessään hän huusi Marylle ja näki Maryn samalla kohtaa, jolle hän oli polvistunut, ja toisen jättimäisen miehen kumartuneen tytön ylitse, joka oli vaipunut melkein lähteen veteen, jota äsken oli juonut. Hurja kirous pääsi Alanin huulilta. Hän oli nyt valmis tappamaan; hän tahtoi tappaa – tuhota sen, joka jo oli hänen kynsissään, voidakseen syöksyä tuon toisen petoeläimen kimppuun, joka veti Mary Standishia tämän pitkistä hiuksista. Iskujen huumaamana, jotka putosivat kuin nuijan lyönnit, parrakkaan miehen pää hervahti taaksepäin, ja Alanin sormet tarrautuivat hänen kurkkuunsa. Miehellä oli niska kuin härällä. Alan koetti murtaa sitä. Kymmenen sekuntia, kaksikymmentä – puoli minuuttia korkeintaan – ja lihakset ja nikamat olisivat antaneet periksi – mutta ennen kuin parrakkaan miehen korahtelu oli tauonnut, ryntäsi toinen peto Alanin kimppuun.

Alan ei ennättänyt valmistautua tähän uuteen hyökkäykseen. Hän oli menettänyt melkein kaiken tarmonsa, ja hirvittävä isku sai hänet hoipertelemaan. Sokeasti hän kävi käsiksi mieheen ja rupesi painiskelemaan. Vasta sitten, kun hänen käsivartensa kohtasivat vereksen vastustajan käsivarret, hän käsitti, kuinka paljon voimiaan hän oli tuhlannut ensimmäiseen hyökkääjään. Turruttava kauhu kouristi hänen sydäntään, kun hän tunsi heikkoutensa, ja tahtomattaan hänen huuliltaan pääsi voihkaisu. Tällä hetkelläkin hän olisi mielellään leikannut poikki kielensä, jos olisi voinut vaimentaa tuon äänen, estää tyttöä kuulemasta sitä. Mary ryömi heidän luokseen nelinkontin, mutta Alan ei voinut nähdä sitä. Hänen pitkät hiuksensa laahasivat sotkettua maata ja lähteen sumentunutta vettä, ja hänen kätensä hapuilivat – hapuilivat – kunnes ne löysivät, mitä olivat etsineet.

Sitten Mary nousi seisoalleen ja tuli heidän luokseen kantaen kiveä, jolle oli laskenut toisen kätensä polvistuessaan juomaan. Parrakas mies, joka kohoutui polvilleen, tavoitteli häntä vimmatusti, mutta Mary vältti kädet ja seurasi tarkasti Alanin ja hyökkääjän kamppailua. Kivimöhkäle painui alas. Alan huomasi silloin Maryn; hän kuuli yhden ainoan nopean, hirvittävän kolauksen, ja hänen vihollisensa rojahti hänen yltään, hervottomasti ja ääneti. Alan ponnisti jaloilleen ja sulki hetkiseksi horjuvan tytön syliinsä.

Parrakas mies yritti taas nousta. Hän oli jo puoleksi kohollaan, kun Alan kävi hänen kurkkuunsa, ja he kaatuivat kumpikin. Tyttö kuuli iskuja, sitten ankaramman huitaisun, ja voitonriemusta huudahtaen Alan kohosi seisoalleen. Sattumalta oli hänen kätensä osunut pudonneeseen pistooliin. Hän napsautti varmistimen päältä; hän oli valmis ampumaan, valmis jatkamaan taistelua aseellaan.

– Tule, hän sanoi.

Hänen äänensä oli huohottava, oudon epätodellinen ja tukahtunut. Mary tuli hänen luokseen ja laski kätensä jälleen hänen käteensä, ja se oli märkä ja tahmea lähteen loasta. Sitten he kapusivat rinnettä ylös tasangolle pois lammelta ja pajukosta.

Heidän ympärillään kuului nyt selvempää kohinaa, joka hiipi esille kaukaa oudon hämärän pimeästä kätköstä, ja näihin lännestä nouseviin ääniin liittyi huhuileva ääni. Siihen vastattiin suoraan edestäpäin. Alan pusersi pientä, likaista kättä lujemmin ja lähti astumaan kohti kylää, jolta suunnalta viimeinen ääni oli kuulunut. Hän tiesi, mitä parhaillaan tapahtui. Grahamin miehet olivat älykkäämpiä kuin hän oli aavistanutkaan; he olivat saartaneet kylän tundran puolelta, ja jotkut heistä olivat juuri lähestyneet pajulampea, josta parrakkaan miehen kumppanin riemuhuuto oli kajahtanut. Nyt he ihmettelivät, miksi huutoa ei toistettu, ja huhuilivat parhaillaan minkä ehtivät.

Alanin ruumiin jokainen hermo oli keskittynyt nopeaan ja tehokkaaseen toimintaan, sillä heidän epätoivoinen asemansa painoi hänen mieltään tulenlieskana, uskomattomana ja kuitenkin totena. Taempana pajukossa hänet oli aiottu tappaa. Hänen kurkkuaan puristaneet kädet olivat tavoitelleet hänen henkeään. Tasangolla heidän ympärillään oli susia eikä ihmisiä; susia, joita johti kaksi hirviötä ihmiskunnan hylkiöjoukkiosta, Graham ja Rossland. Pimeän peitossa vaaniskeli murha ja rikollinen haluja mieletön hurjuus; laillinen järjestys ja sivistynyt maailma olivat satojen kilometrien päässä. Jos Graham voittaisi, muistaisivat tämän yön vain kartoittamattomat tundrat, samoin kuin syvä, pimeä kuilu kätki pimeyteensä toisen murhenäytelmän, joka oli tapahtunut yli puoli vuosisataa sitten. Ja hänen vierellään tyttö, jota heidän kätensä jo olivat raastaneet ja jonka he olivat ryvettäneet lokaan –

Hän ei voinut ajatella pitemmälle, ja tuskaisena uhmana tunkeutui hänen huuliltaan heikko voihkaisu. Tyttö luuli sen johtuneen varjoista, jotka häämöttävinä kohosivat äkkiä heidän tielleen. Niitä oli kaksi, ja tyttökin kirkaisi, kun heidän käskettiin pysähtyä. Alan huomasi käden kohoavan nopeasti edempänä, mutta hänen oma kätensä oli nopeampi. Kolme tulenleimahdusta syöksyi leimuavina salamoina hänen pistoolistaan, ja mies, joka oli kohottanut kätensä, kaatui maahan, kun taas toinen puikki pikaisesti myrskyn synnyttämään pimeään. Hetkistä myöhemmin keräsivät hänen hurjat huutonsa paikalle muita, samalla kun Alanin pistoolin laukaukset vyöryivät kumeana kaikuna yli tundran.

Odottamattomat laukaukset, niiden hirveä vaikutus, haavoittuneen miehen kaatuminen ja toisen pako eivät saaneet Mary Standishia avaamaan suutaan. Mutta hänen hengityksensä oli nyyhkyttävä, ja purppuranhohtoisen pimeän hälvetessä hän käänsi hetkeksi kasvonsa Alaniin, kalmankalpeana ja silmät selkosen selällään. Hänen hiuksensa verhosivat häntä kimmeltävänä huntuna. Sieltä, missä ne aaltoilivat pörröisinä kiharoina hänen rinnallaan, Alan näki hänen kätensä työntyvän esiin pehmeästä piilopaikastaan, ja siinä oli – Alanin kummastukseksi – pistooli. Hän tunsi aseen – se oli toinen niistä kevyistä automaattipistooleista, jotka hänen ystävänsä Carl Lomen oli antanut hänelle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Ylpeys ja outo riemu valtasivat hänet. Aina tähän asti Mary oli pitänyt asetta piilossa, mutta koko ajan hän oli ollut valmis taistelemaan – taistelemaan hänen kanssansa heidän vihollisiaan vastaan! Alania halutti pysähtyä ja sulkea hänet syliinsä ja kertoa hänelle suudelmillaan, kuinka suurenmoinen hän oli. Mutta sen sijaan hän kiiruhti eteenpäin entistä nopeammin, ja he tulivat rämeisen aukeaman laitaan, josta oli enää lyhyt matka kylään.

Sen poikki vei tuskin kärrynpyörien väliä leveämpi polku, jonka hänen väkensä oli raivannut mättäiden, saraheinäsavikon ja hyllyvien hetteiden keskitse; tänne päästyään Alan pysähtyi hetkiseksi tietäen, että pian he olisivat turvassa. Tyttö nojautui häneen ja jäi sitten hervottomana lepäämään hänen syliinsä. Viimeiset parisataa metriä olivat riistäneet hänen voimansa. Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat taaksepäin, ja Alan työnsi hiljaa pehmeät hiuskiharat niiltä syrjään ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään pistoolin puristuessa hänen rintaansa vasten. Vielä nytkin, liian uupuneena kyetäkseen puhumaan, Mary hymyili Alanille, ja tämä nosti hänet syliinsä ja ryntäsi kapealle polulle, jota heidän takaa-ajajansa, sen hän tiesi, eivät keksisi heti, jos he pääsisivät livahtamaan näiden näkyvistä. Tytön keveys herätti hänessä riemuisaa hämmästystä. Tyttö lepäsi hänen käsivarsillaan kuin lapsi, pitkien hiussuortuvien verhoama ihana pikku keijukainen, ja Alan pusersi häntä lujemmin rintaansa vasten tuntien, kuinka tytön kädet kiertyivät pehmeästi hänen kaulansa ympäri ja kuinka huohottava hengitys hyväili suloisesti hänen kasvojaan, virkistyneenä ja onnellisena tytön avuttomasta tilasta.

Näin he olivat päässeet notkelmasta, kun Alan tunsi hitaasti lähenevän sateen ensimmäiset pisarat kasvoillaan. Hän saattoi nähdä nyt kauemmaksi – kapean polun puoliväliin. Hän kapusi eräälle kummulle, ja täällä Mary Standish luisui hänen sylistään ja jäi seisomaan, katsellen Alania uudelleen voimistuneena. Alanin hengitys tihentyi hiukan ja hän viittasi. Epäselvästi he saattoivat erottaa häämöttävät porotallit. Niiden takana ei kylän majojen ikkunoista pilkahtanut ainoatakaan valoa. Alueella oli kuolemanhiljaista.

Ja sitten kohosi jotakin maasta melkein heidän jalkojensa juuresta. Kumea äännähdys seurasi liikettä, äännähdys, joka kajahti aavemaisena ja värisyttävänä, niin hiljaisena, että vain he saattoivat sen kuulla, ja Sokwenna seisoi heidän vieressään. Hän puhui nopeasti. Vain Alan ymmärsi. Vanhuksen olemuksessa oli jotakin yliluonnollista ja kammottavaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat kosteat; hänen silmistään välähti tuon tuosta kuin pieniä tulikipinöitä; hän muistutti hirvittävää peikkoa viittoillessaan ja puhuessaan yksitoikkoisella äänellä, samalla kun hän tähysteli rämeikköön. Vaiettuaan hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kääntyi ja lähti astelemaan kiivaasti asumuksia kohti.

– Mitä hän sanoi? tyttö kysyi.

– Että hän iloitsee paluumme johdosta. Hän kuuli laukaukset ja tuli meitä vastaan.

– Entä mitä muuta? tyttö tiedusteli itsepintaisesti.

– Vanha Sokwenna on taikauskoinen – ja hermostunut. Hän sanoi jotakin, mitä et ymmärtäisi. Varmaan pitäisit häntä mielipuolena, jos hän kertoisi sinulle, että hänen monia vuosia sitten kuilussa surmattujen toveriensa henget tulivat tänä yönä hänen luokseen varoittamaan tulevista tapahtumista. Oli miten oli, mutta hän on ollut varovainen. Tuskin olimme kadonneet näkyvistä, kun hän hoputti kylän kaikki naiset ja lapset lähtemään vuoristoon. Keok ja Nawadlook eivät tahtoneet lähteä. Olen siitä iloissani, sillä jos Grahamin ja Rosslandin tapaiset miehet olisivat yllättäneet heidät ja saaneet heidät kynsiinsä –

– Kuolemakin olisi parempi, lopetti Mary Standish, ja hänen kätensä puristui tiukemmin Alanin käsivarteen.

– Niin, niin luulen. Mutta nyt se on mahdotonta. Avoimella tasangolla olimme huonommassa asemassa. Mutta me voimme puolustaa Sokwennan majaa niin kauan, kunnes Rynnistys ja paimenet tulevat. Kun meillä on siellä kaksi hyvää asetta, he eivät uskalla hyökätä sinne paljain käsin. Kaikki edut ovat nyt meidän puolellamme; me voimme ampua, mutta he eivät uskalla käyttää luodikkojaan.

– Miksi eivät?

– Koska sinä olet sisällä. Graham tahtoo sinut elävänä eikä kuolleena. Ja kuulat –

He olivat saapuneet Sokwennan ovelle, ja samassa he pysähtyivät epäröiden ja kääntyivät tähyilemään taakseen pimeään, mistä olivat paenneet. Äkkiä kajahti ääniä poroaitausten takaa. Niissä ei ollut mitään salaperäistä. Rakennukset oli keksitty ja miehet huutelivat äänekkäästi ja heille vastattiin kymmenestä eri paikasta tundralta. He saattoivat kuulla ihmisten juoksevan ja teräviä komentoja; jotkut kiroilivat upotessaan saroja kasvavaan suohon, ja viholliset ryntäsivät esiin notkon reunalta. Alanin sydän lakkasi sykkimästä. Tässä heidän vihollistensa kokoontumisessa oli jotakin hirveän äkillistä ja totuttua. Hän kuuli heidän tunkeutuvan hänen kotiinsa. Ovet lensivät selälleen. Muuan ikkuna lyötiin helisten säpäleiksi. Harmaassa usvassa leimahti valoja.

Juuri tällä hetkellä vastasi Sokwennan luodikko varustetusta ullakonikkunasta heidän päänsä yltä. Yksi ainoa laukaus, parkaisu, ja sitten pilkahti kalpea valojuova ikkunasta, kun vanha soturi tyhjensi aseensa. Ennen kuin viimeinen viidestä nopeasta laukauksesta oli pamahtanut, oli Alan rynnännyt mökkiin ja salvannut oven perässään. Lattialla paloi varjostettuja kynttilöitä, ja niiden vieressä kyyköttivät Keok ja Nawadlook. Yksi ainoa silmäys riitti kertomaan Alanille, mitä Sokwenna oli tehnyt. Huone oli muuttunut asevarastoksi. Aseet olivat valmiina käyttöä varten; niiden lähelle oli pinottu patruunoja kasoittain, ja Keokin ja Nawadlookin silmissä säihkyi synkkä ja peloton tuli, kun he pitelivät kimmeltäviä patruunia sormissaan, valmiina työntämään ne aseisiin niin pian kuin aseet oli laukaistu.

Keskellä huonetta seisoi Mary Standish. Kynttilät, jotka oli varjostettu niin, ettei niiden valo osunut ikkunoihin, valaisivat epäselvästi hänen kalpeita kasvojaan ja valtoimenaan valuvia hiuksiaan ja paljastivat kauhun hänen silmissään, kun hän katsoi Alaniin.

Alan aikoi juuri puhua, vakuuttaa Marylle, ettei tarvinnut lainkaan pelätä Grahamin miesten rupeavan ampumaan mökkiin – kun hurja meteli syntyi äkkiä keskellä yön hiljaisuutta. Aseiden raju rätinä vastasi Sokwennan ammuntaan, luotisade rapisi hirsiseiniin. Kaksi niistä lennähti ikkunasta sisälle sihisevien käärmeiden tavoin, ja samassa hetkessä Alan oli harpannut Maryn luo ja painanut hänet lattialle Keokin ja Nawadlookin viereen. Alanin kasvot olivat kalpeat, hänen aivoissaan leiskui äkillinen, kalvava tuli.

– Luulin, etteivät he ampuisi naisia, hän sanoi, ja hänen äänensä omituinen karheus teki kauhistuttavan vaikutuksen. – Erehdyin. Ja nyt olen varma siitä, että ymmärrän.

Luodikko kädessään hän lähestyi varovaisesti ikkunaa. Hän ei elätellyt enää turhia toiveita. Hän tiesi, mitä Graham ajatteli, mitä tämä suunnitteli, mitä tämä aikoi tehdä, ja se kaikki oli hirvittävää. Sekä Graham että Rossland tiesivät, että Mary Standishille löytyisi jonkinlainen turvapaikka Sokwennan majassa; he olivat antautuneet epätoivoiseen uhkapeliin uskoen, että Alan Holt kätkisi tytön suojaisaan sopukkaan ja taistelisi itse, kunnes kaatuisi. Sellainen oli heidän kavala suunnitelmansa, he aikoivat tehdä murhan, ja olosuhteet olivat tuominneet Alanin kuolemaan tämän vehkeilyn uhrina.

Ampuminen oli tauonnut, ja sitä seurannut hiljaisuus oli tarkoitettu merkiksi Alanille. Hänelle myönnettiin vähän aikaa, jotta voisi huolehtia sillä välin suojateistaan. Sokwennan majan lattiassa oli luukku. Siitä päästiin pieneen varastohuoneeseen ja kellariin, josta taas avautui ilmareikä notkelman puolelle. Kynttilän valossa Alan huomasi, että tämä luukku oli raollaan kepin varassa. Myös Sokwenna oli viekas. Hän oli aavistellut asioiden kehittyvän tämäntapaiseen suuntaan.

Kyyhöttäessään ikkunan alla hän katsahti tyttöihin. Keok oli ryöminyt luodikko kädessään ullakolle vievien portaiden juurelle ja alkoi kiivetä niitä ylös. Hän aikoi mennä Sokwennan luo lataamaan tämän aseita. Alan osoitti avointa luukkua.

– Nopeasti, menkää tuonne! hän huudahti. – Se on ainoa turvallinen paikka. Voitte ladata aseet siellä ja ojentaa ne tänne.

Mary Standish katsoi häneen vakavasti, mutta ei liikahtanutkaan. Hän puristi kädessään luodikkoa. Eikä myöskään Nawadlook hievahtanut. Mutta Keok kiipesi yhä ja katosi ylös pimeälle ullakolle.

– Menkää kellariin! Alan komensi. – Hyvä Jumala, jollette mene –

Hymy kirkasti Maryn kasvoja. Tällä hirvittävän vaaran hetkellä se näytti kauniilta valonsäteeltä, joka opasti halki pimeyden, tuo suloinen ja lempeä ja peloton hymy; ja hitaasti hän hiipi Alanin luo, laahaten luodikkoa toisella kädellään ja pitäen pikku pistoolia toisessa, ja Alanin jalkain juuresta tyttö hymyili hänelle kimmeltävien ja sekasortoisten hiustensa lävitse, ja levollisella, hiljaisella äänellä, joka värisytti Alania, hän sanoi: – Autan sinua taistelussa.

Nawadlook hiipi Maryn perästä, raahaten toista pyssyä ja kantaen esiliinaa, joka oli täpötäynnä patruunoja.

Ylhäältä ullakkoikkunan pimeästä tähystysreiästä Sokwennan kärpänsilmät olivat äkänneet harmaassa sumussa liikkuvan varjon, ja hänen luodikkonsa lähetti taisteluhaasteensa vielä kerran John Grahamille ja tämän miehille. Sitten seurasi jotakin, mikä häivytti hymyn Maryn huulilta, ja tytön rinnasta nousi valittava voihkaisu, kun hän näki rakastamansa miehen kohoavan ikkunaan ja katsovan suoraan kohti siivekästä kuolemaa, joka alkoi taas lyödä iltarummutustaan majan hirsiseiniä vasten.

25. luku

Niiden ensimmäisten hetkien jälkeen, jotka seurasivat Sokwennan ullakkoikkunasta ampumia laukauksia, ei voinut olla enää epäilystäkään, ettei John Graham kaihtaisi polkea jalkoihinsa lakeja ja järjestystä pyrkiessään hirvittäviin ja vallanhimoisiin tavoitteisiinsa ja että hän uskoi Alan Holtin suojelevan Mary Standishia vaaroilta ja kuolemalta.

Alahuoneen ikkunasta, jonka eteen varovainen soturivanhus oli rakentanut barrikadin, niin että siihen oli jäänyt vain kahdeksan tuuman levyinen aukko, Alan työnsi luodikkonsa, kun pyssyjen pauke kajahteli harmaassa ja yhä sankkenevassa yön sumussa. Hän saattoi kuulla luotien rapinan ja vihellyksen; hän kuuli niiden surisevan kuin kiukustuneiden mehiläisten, kun ne lensivät salamannopeina mökin katon yli, ja niiden rapina hirsiseinää vasten muistutti samanlaista ääntä kuin taottaessa rystysiä kypsän vesimelonin kylkeen. Siinä oli jotakin lumoavaa ja miltei rauhoittavaa. Kauhistava kuolema tuntui olevan kaukana siitä, ja kaikki pelko kaikkosi Alanin mielestä, kun hän tähyili siihen suuntaan, mistä ammuntaa kuului, ja yritti erottaa varjoja, joihin olisi tähdännyt. Siellä täällä hän näki himmeitä, valkeita juovia, ja niihin hän ampui niin nopeasti kuin vain ehti ladata aseensa ja vetää liipasimesta. Sitten hän kyyristyi laukaistuaan kaikki panoksensa. Mary Standish ojensi hänelle toisen, vastaladatun aseen. Tytön kasvot olivat vahanvalkeat kuolemankalpeudessaan. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat omituisesti Alaniin hetkeksikään irrottumatta tämän kasvoista, loistivat tuskasta ja pelosta, joka hehkui niiden syvyyksistä. Hän ei pelännyt itsensä vuoksi. Hän pelkäsi Alanin tähden. Alanin nimi oli hänen huulillaan, äänettömänä kuiskauksena, kuulumattomana rukouksena, ja samassa hetkessä surahti kuula aukosta, jonka edessä Alan oli seissyt tuokio sitten, sihisevä, luikerteleva kuoleman käärme, joka iski johonkin heidän taakseen myrkyllisessä raivossaan. Kirkaisten tyttö peitti käsillään Alanin kumartuneen pään.

– Hyvä Jumala, he tappavat sinut, jos seisot siinä! hän voihkaisi. – Jätä minut heidän käsiinsä, Alan. Jos rakastat minua – jätä minut heille!

Äkillinen valkea savupilvi ilmestyi himmeään kynttilänvaloon, ja sitten toinen, niin lähelle Nawadlookia, että veri jähmettyi Alanin suonissa. Kuulat tunkeutuivat hirsien välissä olevan sammalen ja saven läpi. Alan kietoi rajusti kätensä tytön hennon vartalon ympärille, ja ennen kuin tyttö osasi aavistaakaan, hän ryntäsi Maryn kanssa luukulle ja melkein heitti hänet sen suojaan. Sitten hän pakotti Nawadlookin laskeutumaan alas Maryn luo ja heitti heidän peräänsä tyhjän aseen ja esiliinan patruunoineen. Hänen kasvoillaan oli hirvittävän käskevä ilme.

– Jollette pysy siellä, aukaisen oven ja menen taistelemaan ulos! Ymmärrättekö? Pysykää siellä!

Hän heristi heille nyrkkiään, hänen äänensä oli melkein kiljuva. Hän näki uuden valkoisen pölypilven; kuula räsähti johonkin peltiastiaan, ja sitä seurasi Keokin parkaisu ullakolla.

Ylhäällä pimeässä oli Sokwennan pyssy pudonnut kalisten lattialle. Vanha sodankävijä koukistui melkein kaksinkerroin ja puristi ryppyisin käsin vatsaansa. Hän oli polvillaan ja hänen hengityksensä muuttui äkkiä läähättäväksi, huohottavaksi korinaksi. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja sanoi jotakin lohduttavaa Keokille sekä kääntyi jälleen ikkunaan päin kädessään pyssy, jonka Keok oli hänelle ladannut.

Kirkaisu oli tuskin kajahtanut Keokin huulilta, kun Alan oli jo juossut tikapuiden juurelle, kutsuen Keokia. Tämä tuli hänen luokseen pimeän huoneen toisesta päästä, nyyhkyttäen, että Sokwenna oli haavoittunut; ja Alan sieppasi hänet syliinsä ja vei alas, jättäen hänet Nawadlookin ja Mary Standishin seuraan.

Sitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen sielunsa vaati mielettömästi voimaa näkemiseen, tappamiseen ja kostamiseen. Ikään kuin vastauksena hänen rukoukseensa, että hän saisi valoa ja näkisi, hän havaitsi majansa hohtavan omituisen valoisana; keltaiset, hulmahtelevat liekit loivat hohdetta ikkunoihin, ja muuan tulijuova leiskahti avoimesta ovesta yöhön. Oli niin kirkasta, että hän saattoi erottaa sadeusvan, joka tuskin oli sankkaa, hitaasti laskeutuvaa sumua raskaampaa, märän vaipan, joka kostuttavana levisi maan ylle. Hänen sydämensä jyskytti rajusti palon roihuessa hetki hetkeltä valtavampana. He olivat sytyttäneet tuleen hänen majansa. He eivät olleet enää valkoisia miehiä, vaan villi-ihmisiä.

Hän oli hirvittävän kylmäverinen, vaikka hänen sydämensä jyskyttikin ankarasti. Hän tähysteli kiväärinperän yli suurentuneissa silmissään vaarallisen uhkaava ilme. Sokwenna oli hiljaa. Luultavasti hän oli kuollut. Keok nyyhkytti kellarin nurkassa. Sitten hän näki liekkien valossa hahmon, lisäksi kolme tai neljä, ja ne liikkuivat, olivat eläviä. Hän odotti, kunnes erotti ne selvemmin, ja hän tiesi, mitä heidän mielessään oli – että reikiä täyteen ammuttu maja oli tullut taistelukyvyttömäksi. Hän rukoili Jumalaa, että mies, johon hän tähtäsi, olisi ollut Graham, ja laukaisi. Hahmo suistui maahan, kaatui kuin kuollut kaatuu. Käsi vakaana hän ampui edelleen – yksi, kaksi, kolme, neljä – ja kahteen neljästä hän osui, ja hänen mieleensä juolahti riemuisa ajatus, että hän oli ampunut hyvin olosuhteisiin nähden.

Hän harppasi hakemaan uutta asetta, ja Mary Standish oli odottamassa häntä, pää ja hartiat pistäen esiin kellarin syvennyksestä ja pitäen asetta käsissään. Hän nyyhkytti katsoessaan Alania suoraan silmiin, mutta hänen silmänsä eivät silti olleet kosteat eikä niissä näkynyt kyyneliä.

– Pysy alhaalla! varotti Alan. – Pysy alhaalla lattian alla.

Hän arvasi, mitä oli tulossa. Hän oli näyttänyt vihollisilleen, että mökissä elettiin vielä, että hän piti kuolemaa käsissään, ja nyt – toisten mökkien suojasta, pimeästä, hänen palavan majansa valopiirin ulkopuolelta, kuului yhtä mittaa laukauksia, kunnes se rikkoi yön hiljaisuutta hirvittävänä meluna. Hän heittäytyi kasvoilleen lattialle, niin että rakennuksen alimmat hirret suojelivat häntä. Ainoakaan elävä olento ei olisi voinut seisten pysyä hengissä seuraavina hetkinä. Kuulat viuhuivat ikkunoista ja hirsien välisten täytesammalten läpi, iskivät ratisten metallisiin, lasisiin ja peltiesineisiin; muuan kynttilöistä sähähti ja sammui, ja keskellä tätä helvettiä Alan kuuli huudahduksen ja näki Mary Standishin kömpivän esille kellarin loukosta ja hiipivän häntä kohti. Alan oli heittäytynyt nopeasti lattialle, ja Mary luuli hänen haavoittuneen! Alan karjaisi hänelle, ja hänen sydämensä jähmettyi kauhusta, kun hän näki suuren tukon tytön hiuksia putoavan lattialle, kun Mary seisoi siinä peloittavalla hetkellä, kasvot valkeina ja kauniin sädehtivinä pyssytulen loisteessa. Ennen kuin Mary ennätti astua askeltakaan, oli Alan syöksähtänyt hänen sivulleen ja hyppäsi tyttö sylissään kellarinloukkoon.

Kuula lauloi heidän yllään. Alan puristi tytön niin lujasti rintaansa vasten, että elämä tuntui paenneen tuokioksi tai pariksi tämän ruumiista.

Kylmä ilmavirta lehahti äkkiä Alanin kasvoille. Hän etsi turhaan Nawadlookia. Kauempana pimeässä lattian alla hän kuuli Maryn liikkuvan ja näki heikon valoviirun. Nawadlook palasi ryömien. Hänen kätensä koskettivat Alanin käsivartta.

– Voimme päästä pois – tuolta! Nawadlook huudahti matalalla äänellä. – Olen aukaissut erään pienen oven. Voimme kömpiä siitä ulos notkelmaan.

Nämä sanat ja valo antoivat uutta rohkeutta. Alan ei ollut uneksinutkaan, että Graham pystyisi tekemään majan kuolemanloukoksi, ja Nawadlookin sanat täyttivät hänet äkillisellä, värisyttävällä toivolla. Laukausten vaihto alkoi taas vaimeta, kun hän selitti suunnitelmansa terävin, pikaisin sanoin. Hän jäisi puolustamaan majaa. Niin kauan kuin hän olisi siellä, eivät Graham ja tämän miehet uskaltaisi rynnätä sisälle. Ainakin he epäröivät pitkään ennen kuin siihen ryhtyisivät. Ja sillä välin tytöt ehtisivät paeta kaikessa hiljaisuudessa notkoon. Siellä ei ollut ketään katkaisemassa heidän pakoaan, ja sekä Keok että Nawadlook tunsivat varsin hyvin kaikki vuorille vievät polut. He pääsisivät siten turvaan. Hän jäisi majaan ja taistelisi, kunnes Rynnistys Smith ja paimenet tulisivat.

Hänen rinnallansa lepäävät valkeat kasvot olivat kylmät ja melkein ilmeettömät. Niissä oli jotakin, mikä pelästytti Alania. Hän tajusi tehneensä turhan ehdotuksen ja Mary Standishin kieltäytyvän lähtemästä; mutta tyttö ei vastannut eivätkä hänen huulensa edes liikkuneet.

– Mene – heidän tähtensä, jollet itsesi ja minun vuokseni, vaati Alan itsepintaisesti, sysäten tyttöä luotaan. – Hyvä Jumala, ajattele, mitä se merkitsee, jos Nawadlook ja Keok joutuvat tuollaisten petoeläinten kynsiin! Graham on puoliksi susi ja suojelee sinua itseään varten, mutta heillä ei ole minkäänlaista toivoa, ei minkäänlaista pelastusta, heitä odottaa vain kuolemaakin kauheampi kohtalo. He tulevat olemaan kuin – kuin kaksi suloista karitsaa, jotka on heitetty susiparveen – revittyjä – raadeltuja –

Maryn silmät paloivat kauhusta. Keok nyyhkytti ja Nawadlookin huulilta pääsi voihkaisu.

– Entä sinä? Mary kuiskasi.

– Minun pitää jäädä tänne. Se on ainoa keino.

Äänettömänä tyttö antoi Alanin viedä hänet Keokin ja Nawadlookin luo. Keok meni ensimmäisenä ulos aukosta, sitten Nawadlook ja Mary Standish viimeksi. Hän ei koskettanutkaan enää Alaniin. Hän ei liikahtanutkaan Alaniin päin eikä puhunut sanaakaan, ja kun hän oli kadonnut pimeään, oli Alanin mieleen painunut vain hänen katseensa. Siinä hän oli antanut Alanille sielunsa, eikä sen mukana tullut kuiskaustakaan, ainoatakaan hyväilyä jäähyväisiksi.

– Menkää varovasti, kunnes olette päässeet rotkosta, ja rientäkää sitten vuoria kohti, olivat Alanin viimeiset sanat.

Hän näki heidän hahmojensa häipyvän epäselviksi varjoiksi, ja harmaa sumu nieli heidät.

Hän juoksi takaisin, tempasi ladatun aseen ja syöksyi ikkunaan, tietäen, että hänen oli ammuttava viimeiseen hetkeensä asti. Vain sillä tavoin hän voi pitää Grahamin loitolla ja tarjota paenneille mahdollisuuden pelastua. Varovaisesti hän tähysti kiväärinperänsä yli. Hänen kotinsa oli loimuavana tulipätsinä; tulikielekkeet hulmahtelivat ulos ikkunoista ja ovesta, ja kun hän turhaan haki katseillaan elonmerkkiä, hän kuuli palon ritisevän ja rätisevän, ja hirvittävän nopeasti pihkaiset seinät muuttuivat tulipatsaiksi, kunnes maja muuttui lopulta räiskähteleväksi, kuumuutta hohtavaksi nuotioksi, jonka valo oli häikäisevämpi kuin auringonpaiste päivällä.

Tähän valopiiriin ilmestyi äkkiä olento, joka heilutti pitkän seipään päähän kiinnitettyä valkoista vaatetta. Se lähestyi hitaasti, ensin hiukan epäröiden, ikään kuin peläten, mitä saattaisi tapahtua; ja sitten se pysähtyi keskelle valopiiriä, ja siihen olisi ollut mukava tähdätä Sokwennan majasta. Silloin hän näki, kuka se oli, ja veti aseensa sisälle ja seurasi kummastuksissaan tämän odottamattoman tapauksen kehitystä. Mies oli Rossland. Hetken dramaattisesta jännityksestä huolimatta Alan ei voinut estää hirveää hymyä leviämästä huulilleen. Rossland oli kovin epäjohdonmukainen mies, hän tuumi. Vasta vähän aikaa sitten hän oli paennut häpeällisesti peläten saavansa henkilökohtaisen selkäsaunan, kun hän nyt taas osoitti rohkeutta, joka ei voinut olla herättämättä ihailua, ja antautui nopean ja äkillisen kuoleman vaaralle alttiiksi, suojanaan vain päänsä yllä liehuva aselevon tunnus. Alanin päähän ei pälkähtänyt hetkeksikään, että hänen olisi pitänyt luottaa tähän tunnukseen tai kunnioittaa sitä. Murhaaja piti sitä kädessään, jopa murhaajaakin katalampi olento, mikäli sellaista maanpinnalla löytyi, ja moiselle miehelle oli kuolema oikeudenmukainen loppu. Vain Rosslandin kylmäverisyys ja se, mitä tällä mahdollisesti oli sanottavaa, pidätti Alania painamasta liipasimeen ja kostamasta.

Hän odotti, ja Rossland lähestyi eikä pysähtynyt ennen kuin oli muutaman kymmenen metrin päässä majasta. Äkillinen hämmentävä ajatus valtasi Alanin, kun tämä kuuli nimeään huudettavan. Hän ei ollut nähnyt muita ihmisiä, ei muita varjoja kuin Rosslandin, ja palava talo valaisi nyt selvästi Sokwennan majan ikkunoita. Oliko mahdollista, että Rossland oli tullut vain vakoilemaan ja että samalla hetkellä kun hän alkaisi neuvotella ja paljastaisi itsensä, pamahtaisi kätköstä joukko laukauksia ja vihollisten salajuoni selviäisi? Häntä puistatti ja hän pysytteli ikkuna-aukon alapuolella. Graham ja hänen miehensä pystyisivät liiankin hyvin sellaiseen rikokseen!

Rosslandin ääni kohosi palavan majan rätinän ja räiskinän yli. – Alan Holt! Oletteko siellä?

– Kyllä, olen täällä, Alan kiljaisi. – Aseeni on tähdätty sydämeenne, Rossland, ja sormeni on liipasimella. Mitä tahdotte?

Syntyi hetken hiljaisuus, ikään kuin Rossland olisi vihdoinkin mykistynyt ajatellessaan, mikä häntä edessä odotti. Sitten hän sanoi: – Tarjoamme teille viimeisen mahdollisuuden, Holt. Herran nimessä, älkää olko mieletön! Eilen teille tekemäni tarjous on vielä voimassa. Jollette hyväksy sitä – on lain täytettävä tehtävänsä.

– Lain! Alan huusi hurjasti.

– Niin, lain. Laki on meidän puolellamme. Meillä on täysi oikeus ottaa takaisin ryöstetty vaimo, vanki, jonka olette pidättänyt rikollisessa tarkoituksessa. Mutta emme turvaudu lakiin, jollei meitä siihen pakoteta. Te ja vanha eskimo olette tappaneet kolme meidän miestämme ja lisäksi haavoittaneet kahta. Se merkitsee hirsipuuta, jos otamme teidät elävinä kiinni. Mutta olemme valmiit unohtamaan sen, jos hyväksytte tarjouksen, jonka tein teille tänään. Mitä arvelette?

Alan oli tyrmistynyt. Hän tuli sanattomaksi käsittäessään, kuinka hirvittävän varmoina Graham ja Rossland pelasivat peliään. Ja kun hän ei vastannut mitään, Rossland jatkoi perustelujensa esittämistä, uskoen, että Alan oli antautumaisillaan.

Ylös pimeälle ullakolle olivat äänet kajahdelleet vanhan Sokwennan korviin kuin toisesta maailmasta. Hän oli lysähtänyt ikkunan eteen ja kalman kylmyys alkoi jäykistää hänen ruumistaan. Mutta äänet herättivät hänet. Ne eivät olleet outoja ääniä, vaan ääniä, jotka kumahtelivat kuuluville monien kymmenien vuosien takaa, kutsuen häntä, kehottaen häntä, kuiskutellen hänen korviinsa koston ja voitonriemun huutoja, tuttuja nimiä, naisten voihkinaa ja lasten nyyhkytystä. Varjomaiset kädet auttoivat häntä, ja vihdoin hän pääsi kohottautumaan ikkunalle, ja hänen silmiinsä kajasti palavan majan hohde. Jännittäen kaikki voimansa hän yritti nostaa luodikkoaan, ja takaansa hän kuuli kansansa riemuitsevan, kun hän laski sen ikkunalaudalle ja tähtäsi huohottaen johonkin, mikä liikkui hänen ja ihmeellisen auringon, palavan majan, liekehtivän loimun välillä. Ja sitten hitaasti ja vaivalloisesti hän painoi liipasinta, ja Sokwennan viimeinen luoti täytti tehtävänsä.

Kuullessaan laukauksen Alan katsoi ikkunasta. Hetkisen Rossland seisoi paikallaan liikahtamatta. Sitten alkoi salko hänen kädessään huojua, se kallistui ja kaatui maahan, ja Rossland vaipui sen perään ääntä päästämättä, jääden makaamaan maahan tummana möhkäleenä.

Rosslandin kauhistuttavan nopea ja vaivaton siirtyminen toiseen maailmaan sai Alanin kaikki hermot värisemään. Kauhu tyrmistytti hänet lyhyeksi hetkeksi, ja hän katsoa tuijotti yhä mustaan ja liikkumattomaan ruumiiseen, unohtaen vaarallisen asemansa, samalla kun laukausta seurasi kauhea ja hirvittävä äänettömyys. Ja sitten tuntui yksi ainoa kiljaisu rikkovan hiljaisuuden, vaikka itse asiassa sen synnyttivät monien miesten äänet. Se oli kuolemaa ennustava ja värisyttävä viesti, joka havahdutti Alanin toimintaan. Rossland oli tapettu, vaikka hän kantoi rauhanlippua, ja yksin Grahamin käskyläisetkin tunsivat jonkinlaista kunnioitusta tätä tunnusta kohtaan. Hän ei voinut odottaa minkäänlaista armoa – hänen vihollisensa kostaisivat hänelle hirvittävästi, ja kun hän peräytyi äkkiä ikkunan luota, hän kirosi hampaidensa välistä Sokwennaa, vaikka tunsikin huojennusta tietäessään, ettei ukko ollut kuollut.

Ennen kuin ulkoa oli ehditty ampua laukaustakaan, hän oli kiivennyt kiireesti tikkaita ylös; seuraavassa hetkessä hän kumartui vanhan eskimon kokoon käpertyneen ruumiin ylle.

– Tule alas! hän komensi. – Meidän täytyy valmistautua pakenemaan kellarinaukon kautta.

Hän kosketti kädellään Sokwennan kasvoja; käsi epäröi, hapuili pimeässä ja pysähtyi sitten soturivanhuksen sydämen kohdalle. Tuossa iäkkäässä rinnassa ei ollut ainoatakaan elämän värähdystä tai sykähdystä. Sokwenna oli kuollut.

Grahamin miesten aseet alkoivat räiskyä uudestaan. Yhteislaukaus toisensa perästä rapsahti mökkiin, kun Alan laskeutui tikapuita alas. Hän saattoi kuulla luotien tunkeutuvan seinänraoista ja ikkunoista rynnätessään nopeasti kellarin suojaan.

Hän hämmästyi havaitessaan, että Mary Standish oli palannut ja odotti häntä siellä.

26. luku

Mary Standishin odottamaton läsnäolo tyrmistytti Alanin hetkiseksi, ja hän seisoi portaiden päässä, tuijottaen alas tytön kalpeisiin kasvoihin ja unohtaen hirvittävän ammunnan, joka takoi mökkiä. Tuokion Alan tunsi pelkoa siitä, ettei Mary ollut mennyt Keokin ja Nawadlookin mukana, vaan palannut hänen luokseen, sillä ne kallisarvoiset hetket, jotka hän oli taistellut, olivat nyt hukkaan heitettyjä, eikä sillä arvokkaalla ajalla, jonka hän oli keskustellut Rosslandin kanssa, ollut enää merkitystä.

Mary huomasi Alanin pettymyksen ja vaarallisen aseman ja hypähti ylös tarttuakseen hänen käteensä ja vetääkseen hänet alas vierelleen.

– Ethän kai odottanutkaan, että olisin lähtenyt, Mary sanoi äänellä, joka ei enää vavissut eikä ilmaissut kiintymystä.

– Ethän tahdo, että olisin pelkuri. Minun paikkani on sinun rinnallasi.

Alan ei kyennyt vastaamaan mitään nähdessään tytön katsovan kauniilla silmillään häneen, mutta hän tunsi sydämensä lämpenevän ja jotakin tukahduttavaa kohoavan kurkkuunsa.

– Sokwenna on kuollut, ja Rossland makaa tuolla ulkona – ammuttuna kuin hän kantoi valkoista lippua, Alan sanoi.

– Meillä ei ole enää montakaan minuuttia jäljellä.

Hän silmäili kellarista rotkoon vievästä käytävästä pilkahtelevaa valoa. Hän oli päättänyt paeta sen kautta – yksin – ja jatkaa taistelua ulkona, mutta kun Mary oli nyt hänen rinnallaan, se olisi epätoivoista uhkapeliä.

– Missä ovat Keok ja Nawadlook? hän kysyi.

– Tundralla, rientämässä vuorille. Sanoin heille sinun päättäneen, että minun tuli palata luoksesi. Kun he epäilivät, uhkasin antautua vihollisten käsiin, jolleivät he noudattaisi määräyksiäni. Ja – Alan – rotko on sumuinen ja pimeä –. Hän painoi lujasti Alanin vapaata kättä rintaansa vasten.

– Se on ainoa mahdollisuus pelastua, Alan sanoi.

– Ja etkö ole iloissasi siitä – hiukan iloissasi – etten paennut ilman sinua?

Nytkin Alan näki suloisen ja väikähtelevän hymyn tytön huulilla, kun tämä hymyili hänelle pimeässä, ja kuuli hänen äänessään hellän sävyn, joka oli melkein leikillisen moittiva; ja tuo Maryn osoittama suurenmoinen rakkaus sai hänet unohtamaan sen, minkä hän tiesi olevan totta.

– Kyllä – olen iloissani. Kummallista, että voin tuntea itseni niin onnelliseksi tällaisella hetkellä. Jos he jättävät meille neljännestunnin aikaa –

Hän suuntasi nopeasti askelensa häämöttävää valoa kohti ja kömpi ensiksi aukosta sankkaan sumuun. Se oli tuskin sadetta, mutta hän tunsi sen kosteuden ihollaan, ja tämän vedellä kyllästetyn pimeyden halki viuhuivat kuulat terävien veisten tavoin hänen päänsä yllä. Loimuava maja valaisi Sokwennan mökin etupuolta, mutta notkon puolella oli tummempia varjoja ja jonkun hetken kuluttua he seisoivat käsityksin sumussa, joka verhosi notkelmaa.

Äkkiä alkoivat laukaukset harveta ja lakkasivat sitten kokonaan. Tätä ei Alan ollut toivonut. Grahamin miehet, jotka Rosslandin kuolema oli saattanut raivoihinsa ja tehnyt epätoivoisen rohkeiksi, ryntäsivät tuokiossa majaan. Tuskin oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä, kun hän kuuli nopeasti huutoja, jalkojen töminää ja sen jälkeen jonkun raskaan esineen takovan Sokwennan majan ovea, jonka taakse oli rakennettu barrikadi. Minuutin tai parin kuluttua heidän pakonsa havaittaisiin ja miesjoukko hyökkäisi rotkoon.

Mary nyki hänen kättään. – Pidetään kiirettä, hän hoputti.

Se, mitä sitten tapahtui, tuntui tytöstä mielettömältä, sillä Alan kääntyi ja pitäen tiukasti hänen kädestään lähti rientämään notkon rinnettä ylös, suoraan heidän vihollisiaan kohti. Maryn sydän jyskytti äkillisestä pelosta, kun he joutuivat melkein palavan majan valopiiriin. Varjomaisina he hiipivät porotallien pimeimpään suojaan, ja vasta sitten, kun he pysähtyivät siellä, Mary käsitti heidän uhkarohkean suunnanmuutoksensa merkityksen. Grahamin miehet syöksyivät jo rotkoon.

– He eivät osaa epäillä, että petkutimme heitä, ennen kuin se on liian myöhäistä, Alan sanoi riemuissaan. – Nyt lähdemme Ghost Kloofia kohti. Rynnistyksen ja paimenten pitäisi saapua tunnin kuluessa, ja sillä välin –

Käheä voihkaisu keskeytti hänet. Muutaman askelen päässä heistä makasi kokoon lyyhistynyt hahmo nojallaan poroaitauksen porttia vasten.

– Hän on haavoittunut, Mary kuiskasi hetken vaitiolon jälkeen.

– Toivon niin, Alan vastasi säälimättömästi. – Meille voisi käydä hullusti, jos hän on hengissä ja pystyy kertomaan tovereilleen, että olemme paenneet tätä tietä.

Hänen äänessään oli jotakin, mikä värisytti tyttöä. Tuntui siltä kuin viimeinenkin toivo olisi mennyt ja villi-ihmiset olleet heidän kintereillään. Mary kuuli taas haavoittuneen voihkinan, kun he hiipivät hiljaa rakennusten tummemmassa varjossa saraheinää kasvavalle suolle. Ja sitten hän huomasi, ettei sumu kostuttanut enää hänen kasvojaan. Taivas alkoi seljetä. Hän saattoi nähdä Alanin selvemmin, ja kun he saapuivat kaidalle polulle, jota pitkin he olivat paenneet jo kerran ennen tänä yönä, se levisi heidän edessään ohuena, tummana vyönä. He olivat tuskin tulleet tälle kohdalle, kun laukaus kajahti jonkun matkan päässä heidän takanaan. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja sitten huuto. Se ei ollut kova. Siinä oli jotakin pingoitettua ja aavemaista, mutta he kuulivat sen selvästi.

– Haavoittunut mies, Alan sanoi kauhistuneella äänellä. – Hän kutsuu toisia. Kunpa olisin tappanut hänet!

Hän asteli puolijuoksua, ja tyttö sipsutteli kevyesti hänen rinnallaan. Mary oli saanut jälleen koko rohkeutensa ja kestävyytensä. Hän hengitti vaivattomasti ja joudutti askeliaan, niin että hän ohjasi Alanin kulkua. He taivalsivat pitkin harjannetta, jonka juurella sijaitsivat pajukko ja lampi, ja sen päätyttyä he pysähtyivät lepäämään ja kuuntelemaan. Kun Alanin korvat olivat harjaantuneet tundran erilaisiin öisiin kuiskeisiin, hän erotti heikkoja ääniä, joita hänen kumppaninsa ei kuullut. Haavoittuneen miehen oli onnistunut viedä perille viestinsä, ja takaa-ajajat hajaantuivat parhaillaan heidän takanaan leviävälle tasangolle.

– Voitko juosta vähän kovemmin? Alan kysyi.

– Minne?

Alan osoitti, ja tyttö ryntäsi eteenpäin hänen edellään, tummat hiukset hulmuten pilvenä, jossa alkoi näkyä valkenevan päivän himmeätä kimmellystä. Alan juoksi vähän matkan päässä hänen takanaan. Hän pelkäsi valoa. Vain pimeys oli pelastanut heidät tänä yönä, ja jos sumuja synkät pilvet hälvenivät kirkkaan hämärän ja lähestyvän päivän auringonpaisteen tieltä ennen kuin he ehtisivät Ghost Kloofiin, hän joutuisi taistelemaan aukealla kentällä. Jos Rynnistys olisi ollut hänen rinnallaan, hän olisi ilomielin käyttänyt olisi ollut hänen rinnallaan, hän olisi ilomielin käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta laukausten vaihtoon vihollisten kanssa, sillä lakealla tundralla oli monia sopivia paikkoja, joilta he olisivat voineet uhmata hyökkäystä. Mutta tytön läheisyys pelotti häntä. Juuri tyttöähän loppujen lopuksi ajettiin takaa. Hän itse taas oli vain sattumalta joutunut takaa-ajettavaksi. Hänelle ei voitu tehdä muuta kuin korkeintaan ottaa hänen henkensä; hän joutuisi maksamaan saman hinnan kuin Sokwenna oli maksanut. Maryä sen sijaan uhkasi suunnaton vaara, Grahamin intohimoiset pyyteet. Mutta jos he ehtisivät kuilulle ja kallion piiloon, he voisivat nauraa Grahamin verikoirille odottaessaan tilaisuutta pikaiseen kostoon, joka tulisi Rynnistyksen ja paimenten mukana.

Hän tähysteli taivaalle. Se kirkastui yhä. Notkelmista alkoivat sumupilvet hälvetä ja taivas kajasti heikosti ruusunhohteisena. Oli päivänkoiton hetki, aurinko valoi kultaista väriään repaleiselle sumuverholle, joka vielä leijaili sen ja tundran välillä, eivätkä esineet näyttäneet enää sadan askelen päässäkään varjomaisilta ja epäselviltä.

Tyttö ei pysähtynyt, vaan jatkoi kevyttä juoksuaan hämmästyttävän nopeasti, pyrkien mistään muusta piittaamatta vain Alanin osoittamaan suuntaan. Hänen sitkeytensä kummastutti Alania. Ja Alan käsitti, että vaikkei tyttö ollut kysellyt häneltä mitään, tämä oli arvannut, mikä heitä uhkasi takaapäin. Sitten tyttö seisahtui yhtäkkiä, huojui kuin ruoko ja olisi kaatunut, jollei Alan olisi tukenut häntä.

– Suurenmoista! Alan huudahti.

Tyttö haukkoi ilmaa, kasvot painautuneina Alanin rintaa vasten. Hänen sydämensä tykytti nopeasti kuin pieni höyrykone.

He olivat saapuneet matalan rotkon laitaan, joka ulottui puolisen kilometrin päähän Ghost Kloofista. Juuri tätä turvapaikkaa Alan oli tavoitellut, ja Maryn suurenmoinen rohkeus oli auttanut heitä pääsemään sinne.

Hän kohotti tytön syliinsä ja kantoi tätä uudestaan, kuten hän jo aikaisemmin oli kantanut soisen notkelman poikki. Joka minuutti, jokainen askel oli nyt tärkeä. Näköpiiri kävi yhä avarammaksi. Aurinkoisia kohtia ilmestyi tasangoille. Seuraavassa neljännestunnissa tulisi näkyviin puolentoista kilometrin päässä liikkuvia olentoja.

Kallisarvoinen taakka käsivarsillaan, tytön huulet niin lähellä, että hän saattoi tuntea niiden henkäykset, ja tytön sydämen nopeasti tykyttäessä, hän tajusi äkkiä, kuinka sopimatonta oli aamu-unestaan heränneiden lintujen laulu, jota alkoi kuulua kaikkialta heidän ympäriltään. Tuntui uskomattomalta, että tämä päivä, joka raikkaudessaan oli mitä ihanin ja jota koko elollinen luomakunta tervehti iloisin äänin, voisi hänelle olla onnettomuuden, kauhun ja uhkaavan tuomion päivä. Häntä halutti kajauttaa ääneen vastalauseensa ja sanoa, että se kaikki oli valhetta, ja tuntui mielettömältä, että hänen piti raahata raskasta ja hankalaa asettaan, vaikka hänen kätensä tahtoivat pidellä vain sitä suloisempaa aarretta, jota ne kantoivat.

Hetken kuluttua Mary asteli taas hänen rinnallaan. Ja siitä lähtien Alan kiipesi tuon tuosta rotkon vieremien synnyttä – mille korkeammille savikummuille ja tähysteli tundralle. Kaksi kertaa hän näki miehiä, ja kaikesta päättäen nämä uskoivat, että Alan ja Mary olivat piiloutuneet jonnekin tundralle lähelle asumuksia.

Kolmen neljännestunnin kuluttua he saapuivat matalan syvänteen päähän, ja heidät erotti kuilusta noin puolen kilometrin pituinen aukeama. Hetkisen he lepäsivät, ja sillä välin Mary suori pitkät hiuksensa ja letitti ne kahdelle palmikolle. Alan rohkaisi häntä, mutta ei valehdellut. Hän sanoi Marylle, että puolen kilometrin taival heidän edessään oli kaikkein vaarallisin, ja selitti niitä vaaroja, jotka heitä odottivat. Hän kuvaili tarkoin mitä Maryn kulloinkin oli tehtävä. Oli tuskin mahdollista, että heidän onnistuisi päästä aukean yli huomaamatta, mutta he olivat niin paljon edellä vainoojiaan, että he ehtisivät luultavasti hyvissä ajoin kuilun turviin. Jos vihollisia ilmaantuisi heidän ja rotkon välille, olisi pakko etsiä turvapaikaksi kuoppa tai iso kivi ja taistella; ja jos takaa-ajajien onnistuisi päästä heidän kintereilleen, Maryn tuli jatkaa juoksuaan kuiluun päin niin kovasti kuin vain jaksoi, kun taas hän seuraisi perästä hitaammin ja pitäisi aseensa avulla Grahamin miehiä loitolla, kunnes Mary ehtisi rotkon partaalle. Sen jälkeen hän tulisi tytön jäljestä niin nopeasti kuin hänen jalkansa kantaisivat.

He lähtivät liikkeelle. Viidessä minuutissa he saapuivat aukealle tundralle. Joka taholla heidän ympärillään levisivät aurinkoiset tasangot. Vajaan kilometrin päässä heidän takanaan asumuksilla päin näkyi liikkuvia olentoja; kauempana lännessä oli toisia ja idässä, melkein notkelman reunalla, oli kaksi miestä, jotka olisivat nähneet heidät seuraavassa hetkessä, jolleivät he olisi laskeutuneet rotkoon. Alan näki heidän polvistuneen juomaan pikku purosta, joka lirisi sen poikki.

– Älä kiirehdi, hän sanoi äkillisen, nopean ajatuksen valtaamana. – Pysyttele rinnallani hiukan etäämpänä minusta. Ehkä he eivät huomaa, että olet nainen, vaan luulevat kenties meitä samanlaisiksi etsiskelijöiksi kuin itsekin ovat. Pysähdy silloin, kun minä pysähdyn. Pidä silmällä minun liikkeitäni.

– Kyllä, sir!

Nyt päivänpaisteessa ei tyttö pelännyt lainkaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina, hänen silmänsä säteilivät kirkkaina kuin tähdet, kun hän nyökkäsi Alanille. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat likaiset, hänen pukunsa tahrainen ja repaleinen, ja katsoessaan häneen Alan nauroi ja huudahti:

– Sinä ihana pikku kulkuri!

Mary vastasi nauruun, pehmeästi ja suloisesti Alania rohkaistakseen, ja sitten hän seurasi tarkasti Alanin liikkeitä, käsittäen hänen suunnitelmansa niin täydellisesti, että toimi melkein nokkelammin kuin Alan itse – ja niin he olivat hiipineet kolmanneksen aukeamasta, kun Alan lähestyi äkkiä häntä ja huusi: – Nyt juokse!

Yhdellä ainoalla silmäyksellä Mary oli päässyt selville tilanteesta. Nuo kaksi miestä olivat tulleet esiin rotkosta ja juoksivat parhaillaan heitä kohti.

Nopeasti kuin lintu hän syöksähti Alanin edelle suunnaten kulkunsa kuilun partaalla kohoavaa suurta kiveä kohti.

Aivan hänen takanaan Alan puhui: – Älä epäröi sekuntiakaan. Jatka matkaasi. Kun he ovat ehtineet tulla hiukan lähemmäksi, surmaan heidät. Mutta sinä et saa pysähtyä.

Silloin tällöin Alan kääntyi katsomaan taakseen. Nuo kaksi miestä lähenivät nopeasti. Hän laski mielessään, milloin heidän välimatkansa olisi vähentynyt kahteensataan metriin. Sitten hän siirtyi Maryn rinnalle.

– Näetkö tuon tasaisen paikan edessämme? Menemme sen poikki minuutin tai parin kuluttua. Kun he ovat tulleet sille, aion pysähtyä ja napata heidät, kun he eivät saa suojaa mistään. Mutta sinun täytyy juosta yhä eteenpäin. Tavoitan sinut, kun olet päässyt kuilun reunalle.

Mary ei vastannut mitään, vaan lisäsi vauhtiaan; ja kun he olivat painelleet tasaisen paikan poikki, hän kuuli Alanin askelten töminän heikentyvän, ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun hän tiesi sen hetken lyöneen, jolloin Alanin oli käännyttävä vihollisia vastaan. Mutta hänen mielessään paloivat Alanin antamat määräykset, hänen varoituksensa, eikä hän katsahtanut taakseen, vaan piti silmänsä suunnattuina kallioon, joka oli nyt hyvin lähellä. Hän oli saapunut melkein sen luo, kun ensimmäinen laukaus kajahti hänen takanaan.

Päästämättä äännähdystäkään, jottei säikähdyttäisi Maryä, Alan oli kompastunut ja ollut kaatuvinaan. Hän makasi vatsallaan hetkisen, ikään kuin huumaantuneena, ja kohosi sitten polvilleen. Vain hetkeä liian myöhään Grahamin miehet käsittivät hänen suunnitelmansa, kun hänen tähtäysasentoon nostettu kiväärinsä kimalteli päivänpaisteessa. Heidän äskeinen kova vauhtinsa koitui heidän turmiokseen. Yrittäessään pysähtyä voidakseen käyttää luodikoitaan tai heittäytyä maahan, he joutuivat olemaan lyhyen, mutta kuolettavan hetken toimettomina, ja samassa silmänräpäyksessä toinen miehistä kaatui Alanin ensimmäisen luodin lävistämänä. Ennen kuin hän ennätti ampua uudestaan, oli toinen syöksähtänyt pitkäkseen, ja nopeasti kuin kettu Alan hypähti pystyyn ja lähti pyyhältämään rotkolle. Mary nojasi isoon kallioon tukehtumaisillaan, kun Alan saapui hänen luokseen. Kuula lensi vinkuen ja kiukkuisen uhkaavana heidän ylitseen. Alan ei vastannut laukaukseen, vaan veti tytön kiireesti kallion taakse.

– Hän ei uskalla nousta seisomaan ennen kuin toiset ovat tulleet, hän rohkaisi Maryä. – Olemme voiton puolella, tyttö kultaseni! Jos kestät vielä muutamia minuutteja –

Mary hymyili hänelle, vaikka huohotti pahoin hengästyneenä. Marystä näytti siltä kuin kuilun synkkää ja louhikkoista jyrkännettä ei voitaisi millään keinoin laskeutua alas, ja hän päästi heikon huudahduksen, kun Alan tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet reunan yli eräälle pöydänsileälle ulkonemalle. Alan nauroi hänen pelolleen hypätessään hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiinni, kun he ryömivät viettävän kallioseinämän alitse alaspäin vievälle salaiselle polulle, syvän rotkon ammottaessa heidän toisella puolellaan. Polku leveni sikäli kuin he pääsivät alemmaksi, ja lopulta he tulivat rotkon pohjaan, miljoonia vuosia vanhaan pimeään ja turvalliseen piilopaikkaan. Heidän ympärillään oli kolkkoja, hirviömäisiä kalliomöhkäleitä, aikojen tummentamia ja hiomia, ja niiden lomitse he kompuroivat eteenpäin, samalla kun veden solina ja oudon tunkkainen ilma saivat Mary Standishin värisemään kammosta. Täällä ei ollut elonmerkkiäkään – vain ikivanhaa kuisketta, josta lehahti kuoleman tuntu; ja kun ylhäältä kuului ääniä, ne tuntuivat aavemaisilta ja hyvin etäisiltä.

Mutta täällä oli sentään turvaa ja suojaa. Mary tunsi sen, kun he astelivat jäätävässä hämärässä, mikä vallitsi kallioiden välisissä hiljaisissa solissa. Kun hänen kätensä koskettivat niiden sileitä kylkiä, hänen täytyi vaistomaisesti siirtyä lähemmäksi Alania, vaikka hän tajusikin niiden tarjoavan heille suojaa. Ne olivat kuin suuria muistomerkkejä, aikoja sitten kuolleiden käsien pystyttämiä ja nyt henkien vartioimia, joiden äänet kajahtelivat hiljaa ja kummallisesti näkymättömän veden salaperäisestä solinasta. Juuri tällä paikalla kummitteli. Tässä rodeossa oli kuolema ja kosto raivonnut jo paljon ennen kuin se oli syntynytkään; ja kun muuan kalliolohkare, jonka joku ylhäällä olevista miehistä vahingossa sattui irrottamaan, putosi ryskyen, pääsi huudahdus Maryn huulilta. Hän tunsi kauhua, jollaista hän koskaan ennen ei ollut tuntenut. Kuolemaa hän ei pelännyt täällä eikä sitä kauhua, jonka käsistä hän oli pelastunut, vaan jotakin tuntematonta ja selittämätöntä, mitä hän ei koskaan pystyisi selittämään. Hän painautui Alaniin, ja kun kapea halkeama avautui vihdoin heidän yllään ja valoa virtaili alas näyttämään heille tietä, Alan huomasi, että tytön kasvot olivat kuolonkalpeat.

– Olemme jo melkein perillä, Alan lohdutteli. – Ja – jonakin päivänä – tulet sinäkin rakastamaan tätä synkkää kuilua, kuten minä sitä rakastan, ja silloin menemme yhdessä sitä myöten aina vuorille asti.

Parin minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, missä luhistunutta hietakiveä oli kasaantunut jyrkän kallioseinämän puoliväliin asti, ja sille he kiipesivät, kunnes tulivat tasaiselle kalliopaadelle, jonka takana oli leveä syvänne, kymmenen metriä syvä ja puoleksi niin leveä, pohja tasainen kuin pöytä ja pehmeän valkoisen hiekan peittämä. Mary ei unohtanut koskaan sitä vaikutelmaa, jonka hän sai tästä paikasta ensi silmäyksellä; se tuntui epätodelliselta, kummalliselta, ikään kuin joukko lymyileviä haltioita olisi levittänyt valkoisen hiekan matoksi ja tehnyt tämän piilopaikakseen, jonne tuuli ja sade ja lumi eivät koskaan voineet tunkeutua. Ja ikään kuin hänen kuvitelmansa tueksi näkyi syventymän yläosassa rosoinen halkeama, jota myöten vain keijukaisten jalat saattoivat sipsutella, siltä Marystä tuntui, ja joka päättyi pohjan tasanteeseen. He olivat siis tundran keijukaisia, jotka laskeutuivat kukista ja auringonvalosta tuota kourua myöten alas, ja itse kuilun pahoilta hengiltä heidän täytyi piiloutua. Nämä hauskat ja viehkeät ajatukset saattoivat Maryn hymyilemään Alanille. Mutta Alanin kasvot olivat äkkiä tuimistuneet, ja Mary katsahti ylös kuilun partaalle, mistä he olivat tulleet vaarojen kautta turvaan. Ja silloin hän näki jotakin, mikä karkotti hänen mielestään kaikki ajatukset keijukaisista.

Louhikkoisten kallioiden keskitse lähestyi miehiä. Heitä ilmestyi useita rotkon pimeämmältä suulta kirkkaampaan valoon, ja heidän kärjessään oli mies, johon Maryn kauhistuneet silmät suuntautuivat. Kalpein kasvoin hän katsoi Alaniin. Tämä oli arvannut totuuden.

– Tuo ensimmäinen mieskö? hän kysyi. Mary nyökkäsi. – Niin. Hän on John Graham.

Alan kuuli näiden sanojen takertuvan Maryn kurkkuun.

– Niin. John Graham.

Alan kohotti verkalleen aseensa ja hänen silmissään paloi teräksinen tuli.

– Luulen, hän sanoi, – että täältä voin helposti surmata hänet!

Maryn käsi kosketti hänen käsivarttaan: tyttö katsoi hänen silmiinsä. Pelko oli kadonnut niistä, ja sen sijaan ne säteilivät vienosti ja hellästi, ikään kuin rukoilevasti.

– Ajattelen huomispäivää – seuraavaa päivää – monen monia tulevia vuosia sinun kanssasi, tyttö kuiskasi. – Alan, sinä et voi tappaa John Grahamia – ennen kuin Jumala näyttää meille, ettei meillä ole mitään muuta mahdollisuutta. Sinä et voi –

Laukaus kallioseinäin välissä keskeytti hänet. Sitä seurasi kuulan vinkuna. Mary kuuli sen iskevän johonkin, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja kuoleman kankeus turrutti hänen jäsenensä ja ruumiinsa, kun hän näki äkillisen hirvittävän muutoksen rakastamansa miehen haavoittuneissa kasvoissa. Alan koetti hymyillä hänelle, vaikka punainen jälki ilmestyi siihen, missä hänen tukkansa harmaa juova päättyi otsaan. Ja sitten Alan lysähti maahan Maryn jalkojen juureen ja hänen aseensa putosi kalisten kallioseinää vasten.

Mary tiesi, että kuolema oli tullut. Hänen päässään tuntui jokin murskautuvan ja täyttävän hänen aivonsa hyökyaallon pauhinalla. Hän kirkaisi. Alhaalla olevat miehetkin epäröivät ja heidän sydämiinsä tulvehti uusi mielenliikutus, kun naisen hirvittävä parkaisu kajahti kuilun kallioseinämien välissä. Ja huudahduksen jälkeen kuulivat he äänen huutavan:

– John Graham, minä tapan sinut – tapan sinut – Mary Standish sieppasi pudonneen aseen ja ryhtyi täyttämään kostoaan.

27. luku

Hän odotti. Hänen sisimpänsä täytti lapsiaan puolustavan äidin raivo ja hän voihki tuskasta ja epätoivosta ajan kuluessa. Mutta hän ei ampunut sokeasti, sillä hän tiesi, että hänen täytyi tappaa John Graham. Häntä vaivasi omituinen sumuharso, kosteus jota hän koetti pyyhkiä pois mutta joka pysyi paikallaan itsepintaisesti. Hän ei tajunnut nyyhkyttävänsä, silmäillessään kiväärinperän yli. Miesten varjot lähestyivät nopeasti, mutta hän oli kadottanut näkyvistään John Grahamin. Ne saapuivat luhistuneelle kalliokohoumalle ja alkoivat kavuta sitä ylös. Ja yrittäessään innokkaasti erottaa vihaamansa miehen, Mary nousi pengermälle, joka oli suojannut häntä. Miehet näyttivät samanlaisilta, hyppiessään ja loikkiessaan kuin lumijänikset lähestyessään, ja äkkiä hänen mielessään välähti, että he kaikki olivat John Grahameja, ja että hänen täytyi ryhtyä tappamaan nopeasti ja tarkasti tähdäten. Vain piileskelevät keijukaiset taisivat aavistaa kuinka järkkynyt hänen mielensä oli ja kuinka hän horjui noina hetkinä, jolloin hän alkoi ampua. Eivät ainakaan John Graham ja tämän miehet tienneet sitä, sillä hänen ensimmäinen laukauksensa osui ja yksi mies keikahti alas louhikkoon sen pamahtaessa. Sen jälkeen hän ampui ampumistaan, kunnes liipasimen ponnettomat napsaukset ilmaisivat hänelle, että panokset olivat loppuneet. Laukaukset ja aseenperän kevyet töytäykset hänen hentoa olkapäätään vasten selvittivät hänen näköään ja sekavia aivojaan. Hän näki miesten yhä lähestyvän, ja nämä olivat niin lähellä, että hän saattoi selvästi erottaa heidän kasvonsa. Ja hänen sielussaan kuohahti taas hillitön halu tappaa John Graham.

Hän kääntyi ja lankesi hetkeksi polvilleen Alanin viereen. Tämän kasvot olivat käden peitossa. Nopeasti Mary tempasi Alanin automaattipistoolin kotelosta ja ryntäsi takaisin kallionlohkareelle. Nyt ei ollut enää aikaa odottaa tai harkita laukauksia, sillä murhamiehet olivat melkein hänen kimpussaan. Jännittäen kaikki voimansa hän koetti ampua tarkasti, mutta Alanin iso pistooli tärisi ja huojahteli hänen kädessään, kun hän ampui hurjasti louhikkoon, kunnes kaikki patruunat loppuivat. Hän oli pudottanut oman pikku aseensa johonkin heidän juostessaan kuilulle, ja havaittuaan nyt ampuneensa viimeisen panoksensa hän odotti hirvittävän hetken, kunnes alkoi lyödä kasvoja, jotka tulivat hänen kätensä ulottuville. Ja sitten Graham ilmestyi hänen vierelleen pahan hengen äkkiä esiin loihtimaan hirviön tapaisena. Mary näki tuokion hänen kauheat voitonriemuiset kasvonsa, hänen melkein mielipuolisuutta lähentelevästä intohimosta palavat silmänsä ja tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa syöksyvän päälleen. Grahamin käsivarret kietoutuivat sitten hänen ympärilleen. Hän tunsi puristuvansa miehen syleilyyn, riuhtoi niiden hirvittävää puserrusta vastaan, murtui sitten hervottomaksi ja riippui voimattomana miehen sylissä. Hän ei menettänyt tajuntaansa, mutta hänen voimansa olivat hävinneet, ja jos kädet olisivat puristaneet häntä vähän kovemmin, ne olisivat tappaneet hänet.

Ja hän saattoi kuulla – selvästi. Hän kuuli äkkiä ylhäältä kuilun partaalta laukauksia, hajanaisia laukauksia, sitten hyvin monia, ja sen jälkeen kummallisia, hurjia huutoja, jollaisia vain eskimopaimenet saattoivat päästää.

Grahamin kädet hellittivät otteensa. Hänen silmänsä tähyilivät keijukaisten piilopaikkaa ja sen valkoista hiekkapohjaa, ja raju riemunilme levisi hänen kasvoilleen.

– Martens, emme olisi voineet sattua parempaan paikkaan, hän sanoi lähellään seisovalle miehelle. – Jätä minulle viisi miestä. Mene muiden kanssa auttamaan Schneideriä. Jollette selviä heistä, niin peräytykää tätä tietä. Tästä pesästä koko jutusta tehdään pian loppu kuudella kiväärillä.

Mary kuuli niiden miesten nimiä huudettavan, joiden piti jäädä. Muut riensivät pois. Nyt kuului kuilusta yhtämittaisia laukauksia. Mutta huutoja ei kajahtanut eikä parkaisuja. Kuului vain pyssyjen pahaenteistä räiskyntää.

Grahamin kädet kietoutuivat jälleen hänen ympärilleen. Sitten mies sieppasi hänet syliinsä ja vei hänet luolaan. Sinne, missä kallioseinä avartui sisäänpäin muodostaen synkän loukon, jonne päivänvalo ei tunkeutunut, hän laski tytön hiekkamatolle.

Sieltä, mihin vuosisatoja tippuneen veden syövyttämä voima oli kalvanut ensimmäisen askelman tuota rosoista halkeamaa, oli muuan keijukainen alkanut kavuta alas tundran reunalta. Hän oli nopsa ja virkeä keijukainen, hyvin vereväkasvoinen, läähätti kovasta juoksusta, mutta päästämättä äännähdystäkään laskeutui seinämää alas, jossa ainoankaan elävän olennon ei olisi luullut pysyvän. Ja tämä keijukainen oli Rynnistys Smith.

Kuilun partaalta hän oli nähnyt alhaalla esitetyn murhenäytelmän viimeiset kohtaukset, ja sieltä, mistä kuolema olisi vaatinut hänet uhriksi maltillisempana hetkenä, hän saattoi nyt laskeutua alas kaikessa rauhassa. Hänen sormenpäitään kutitti samalla tavoin kuin vuosia sitten, ja hänen veressään oli kohina, jonka hän oli luullut jo aikoja sitten sammuneen – kohina, jota hän tunsi aina katsoessaan kohotetun kiväärinperän yli toisten miesten silmiin. Ajan ratas oli kääntynyt, ja hän oli entinen Rynnistys Smith. Hän näki allaan hillitöntä halua ja intohimoa ja murhaa, kuten hän ennen muinoin oli nähnyt, eikä hänen ja noiden halujen välillä ollut pidättävää lakia eikä omaatuntoa. Hänet valtasi unelma – viimeinen suuri taistelu – halu esittää täällä viimeinen osa elämänsä näytelmää, joka oli jo melkein päättynyt. Ja kuinka suurenmoinen taistelu jos hänen onnistuisi päästä tuolle pehmeälle valkoiselle hiekkamatolle kenenkään kuulematta ja huomaamatta. Kuusi yhtä vastaan! Kuusi miestä pistoolit vyöllään ja kiväärit käsissään. Kuinka ihana loppu se olisikaan naisen – ja Alan Holtin puolesta!

Hän siunasi mielessään kauempana kuilussa jatkuvaa ampumista, mikä kiinnitti miesten huomion toisaalle; hän kiitti Jumalaa taistelun melskeestä, joka vaimensi kallion kolinan ja kivien ratinan hänen jalkojensa alla. Hän oli päässyt melkein kuilun pohjalle, kun suurempi kallionlohkare irtautui ja putosi pengermälle. Kaksi miestä kääntyi, mutta samassa hetkessä tapahtui paljon järisyttävämpää. Kiljaisu, naisen kimeä parkaisu, joka uhkui raivoa ja epätoivoa, kajahti luolan syvyydestä, ja nuo viisi miestä kääntyivät tuijottamaan sinnepäin. Heti kiljahdusten jälkeen ryntäsi Mary Standish esille kintereillään Graham, joka tavoitteli häntä käsillään. Tytön hiukset hulmusivat, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin valkea hiekka, ja Grahamin silmistä loisti hornan tuli. Hän näytti unohtaneen kaiken muun paitsi tytön. Hän sieppasi Maryn syliinsä. Hento vartalo rusentui taas hänen rintaansa vasten samalla kun säälittävän heikot kädet takoivat turhaan miehen kasvoja.

Ja sitten kuului huuto, jollaista ainoakaan ihminen ei koskaan ennen ollut Ghost Kloofissa kuullut.

Rynnistys Smith oli huutanut. Hän oli hypännyt kuuden metrin korkeudesta hiekkamatolle ja loikatessaan temmannut molemmat pistoolinsa vyöltään, ja tuskin hänen jalkansa olivat koskettaneet syvänteen pehmeään pohjaan, kun kuolema räiskähti niistä nopeasti kuin salaman iskut, ja kolme miestä hoiperteli ja kaatui ennen kuin muut kaksi ehtivät liikauttaakaan aseitaan. Vain toinen heistä oli laukaissut aseensa. Toinen lysähti maahan ikään kuin hänen jalkansa olisi lyöty nuijalla hänen altaan. Ja mies, joka oli ampunut vaipui sitten eteenpäin kuin kuolemalle kumartaen ja retkahti kasvoilleen.

Ja sitten Rynnistys Smith syöksähti John Grahamin kimppuun.

Nämä muutamat sekunnit Graham oli seisonut tyrmistyneenä, puristaen tyttöä rintaansa vasten. Hän oli tytön takana, tämän ruumiin suojassa, pään suojellessa hänen sydäntään, ja Rynnistyksen kääntyessä häneen päin hän veti parhaillaan pistooliaan esille. Hänen kasvoillaan liekehti riemuitseva tietoisuus siitä, ettei Rynnistys voinut ampua surmaamatta tyttöä. Hirvittävä tilanne sai Rynnistyksen hätkähtämään. Hän näki Grahamin pistoolin kohoavan hitaasti ja varmasti. Hän tuijotti siihen lumottuna. Ja Grahamin kasvojen ilme uhkui kylmää ja kiihkotonta, pirullista voitonriemua. Rynnistys näki vain nuo kasvot. Ne olivat neljän – ehkä viiden – tuuman päässä tytön kasvoista. Hän näki vain ne – ja ojentuvan käden, koukistuneen sormen, automaattipistoolin mustan suun, joka suuntautui hänen sydämeensä. Ja sitten Rynnistys laukaisi pistoolinsa viimeisellä hetkellä, suoraan tytön tuijottavia silmiä kohti, ja nuo neljän tuuman etäisyydellä tytön päästä olleet kavalat kasvot katosivat äkkiä. Rynnistys, eikä tyttö, sulki sitten silmänsä; ja kun hän aukaisi ne ja näki Mary Standishin nyyhkyttävän Alanin ruumiin ääressä ja Grahamin lojuvan hietikolla, hän kohotti kunnioittavasti pistoolin, josta oli päästänyt viimeisen laukauksensa, ja painoi sen kuuman piipun ohuille huulilleen.

Sitten hän meni Alanin luo. Hän kohotti tämän hervottoman pään Maryn peittäessä kasvonsa käsillään. Tuskassaan Mary rukoili, että hänenkin annettaisiin kuolla, sillä hän ei tuntenut pienintäkään toivoa tai iloa tällä Grahamista saadun voiton hetkellä. Alan oli mennyttä miestä. Tuo hirvittävä punainen läikkä hänen otsassaan, juuri hiusten harmaan juovan alla, saattoi merkitä vain kuolemaa. Ja ilman häntä ei elämä merkinnyt mitään Marylle.

Tyttö ojensi kätensä. – Antakaa hänet minulle, hän kuiskasi. – Antakaa hänet minulle.

Silmissään hehkuvan tuskan takia hän ei voinut nähdä Rynnistyksen kasvojen ilmettä, mutta hän kuuli miehen äänen.

– Kuula ei ole osunut häneen, Rynnistys sanoi parhaillaan. – Kuula osui kallioon ja kivisirpale singahti silloin suoraan hänen otsaansa. Hän ei ole kuollut, eikä hän kuolekaan!

Alan ei kyennyt aavistamaan, kuinka monia viikkoja tai kuukausia tai vuosia oli kulunut hänen viimeisistä kokemuksistaan keijukaisten piilopaikassa, kun hän palasi tajuihinsa. Mutta hän tiesi, että pitkän, pitkän ajan hän oli ratsastanut avaruuden halki pehmeällä, valkoisella pilvellä, koettaen turhaan tavoittaa tyttöä, joka hulmuavin hiuksin pakeni häntä toisella pilvellä, ja vihdoin tuo pilvi murtui, kuten suuri jäämöhkäle, ja tyttö suistui mittaamattomiin syvyyksiin, joiden yllä he leijailivat, ja hän hyppäsi itse perästä. Sitten ilmaantui omituisia valoja, pimeyttä, säveliä, jotka helisivät kuin symbaalit ja ääniä; ja kaiken tämän jälkeen pitkä uni, josta herätessään hän havaitsi lepäävänsä vuoteella, lähellään jotkut kasvot, säihkyivät silmät, jotka katsoivat häneen kyyneltulvan lävitse.

Ja ääni kuiskasi hänelle, suloisesti, hellästi, iloisesti: – Alan!

Hän yritti kohottaa kättään. Kasvot tulivat lähemmäksi; ne painautuivat hänen kasvojaan vasten, pehmeät kädet kietoutuivat hänen ympärilleen, vieläkin pehmeämmät huulet suutelivat hänen suutaan ja silmiään, ja nyyhkyttävät kuiskaukset puhuivat rakkautta uhkuvia sanoja, ja hän tiesi, että kilpajuoksu oli päättynyt ja hän voittanut.

Tämä tapahtui viidentenä päivänä kuilussa käydyn taistelun jälkeen; ja kuudentena hän istui vuoteellaan tyynyihin nojaten. Rynnistys tuli katsomaan häntä, ja sen jälkeen Keok ja Nawadlook ja Tatpan ja Topkok ja Wegaruk, hänen vanha emännöitsijänsä, ja vain muutaman hetken oli Mary kulloinkin poissa hänen luotansa. Mutta Tautuk ja Amuk Toolik eivät tulleet, ja hän näki Keokin kasvojen omituisesti muuttuneen ja tajusi, että he olivat kuolleet. Mutta hän pelkäsi kysyä sitä, sillä enemmän kuin ketään muita hän rakasti näitä kahta puuttuvaa tundratoveriaan.

Rynnistys kuvaili hänelle ensin yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut – mutta hän ei puhunut paljonkaan pengermällä käydystä taistelusta, ja Mary kertoi hänelle siitä. – Grahamin mukana oli yli kolmekymmentä miestä ja vain kymmenen pääsi pakenemaan, Rynnistys sanoi. – Olemme haudanneet kuusitoista ja seitsemän haavoittunutta on hoidettavana porotalleissa. Kun Graham on nyt kuollut, he pelkäävät pahinta – että luovutamme heidät viranomaisten käsiin. Sillä kun Graham ja Rossland ovat kadonneet heidän rinnaltaan, he tietävät olevansa tuhon omia.

– Entä meidän miehemme – minun väkeni? Alan kysyi heikosti.

– Taistelivat kuin paholaiset.

– Niin, tiedän sen. Mutta –

– He eivät levähtäneet hetkeäkään tullessaan alas vuorilta.

– Tiedäthän, mitä tarkoitan, Rynnistys.

– Ei kovin monta, Alan. Seitsemän surmattiin, Sokwenna mukaan luettuna, ja hän mainitsi kaatuneitten nimet. Tautukia ja Amuk Toolikia ei ollut heidän joukossaan.

– Entä Tautuk?

– Hän haavoittui. Hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, ja se oli melkein tappaa Keokin. Tyttö on hänen luonaan yöt ja päivät ja mustasukkainen kuin mikäkin pikku kissa, jos joku yrittää tehdä hänelle jotakin.

– Siinä tapauksessa – iloitsen Tautukin haavoittumisesta, Alan hymyili ja kysyi: – Missä on Amuk Toolik?

Rynnistyksen pää painui ja hän punastui kuin koulupoika.

– Sitä sinun on kysyttävä häneltä, Alan.

Ja hetken kuluttua Alan tiedusteli sitä Maryltä.

Tämäkin karahti punaiseksi, ja hänen silmänsä säteilivät salaperäisesti, mikä saattoi Alanin ymmälle.

– Sinun on odotettava, tyttö sanoi.

Hän ei tahtonut kertoa sanaakaan enempää, vaikka Alan veti hänen päänsä puoleensa ja tarttuen tytön pehmeisiin, kauniisiin hiuksiin uhkasi pitää häntä kiinni kunnes hän paljastaisi salaisuuden. Vastaukseksi tyttö huoahti tyytyväisenä ja painoi rusoittavat kasvonsa Alanin kaulalle ja kuiskasi alistuvansa mielellään rangaistukseen. Amuk Toolikin katoaminen ja puuhat jäivät siis yhä salaisuudeksi.

Vähän myöhemmin Alan tuumi arvanneensa totuuden.

– En tarvitse lääkäriä, hän sanoi, – mutta teit kovin ystävällisesti lähettäessäsi Amuk Toolikin noutamaan häntä. Sitten hän hätkähti. – Kuinka typerä narri olenkaan! Tietysti täällä on toisia, jotka tarvitsevat lääkäriä paremmin kuin minä.

Mary nyökkäsi. – Mutta ajattelin etupäässä sinua, kun lähetin Amuk Toolikin Tananaan. Hän ratsastaa Kaukilla ja hänen odotetaan palaavan millä hetkellä hyvänsä. Ja Mary käänsi kasvonsa, niin että Alan saattoi nähdä vain hänen ruusunpunaisen korvannipukkansa.

– Pian pääsen tästä jaloilleni ja voin kävellä, Alan sanoi. – Sitten lähdemme Yhdysvaltoihin, kuten aioimmekin.

– Saat lähteä yksin, Alan, sillä minulla tulee olemaan liiankin paljon puuhaa uuden talon rakentamisessa, Mary vastasi niin tyynellä ja maltillisella äänellä, että Alan tyrmistyi. – Olen antanut jo määräyksen hirsien kaatamisesta, ja Rynnistys ja Amuk Toolik ryhtyivät pian rakennustöihin. Ikävää, että sinulla on niin tärkeätä asiaa Yhdysvaltoihin, Alan. Elämä käy täällä hiukan yksinäiseksi, kun olet poissa.

Alan huohotti: – Mary!

Tämä ei kääntynyt. – Mary!

Taas hän saattoi nähdä valtimon tykyttävän heikosti tytön kaulalla, kun tämä kääntyi hänen puoleensa.

Ja sitten hän sai kuulla salaisuuden; se kuiskattiin hiljaa suloisten lämpimien huulien painautuessa hänen huulilleen.

– Lääkäriä en lähettänyt noutamaan, Alan, vaan pappia. Tarvitsemme häntä liittäessämme yhteen Rynnistyksen ja Nawadlookin sekä Tautukin ja Keokin. Mehän voimme odottaa –

Mutta koskaan hän ei päässyt loppuun, sillä Alanin huulet puristuivat niin rajusti hänen suulleen, että hänen rinnastaan nousi pikku riemunnyyhkytys.

Ja sitten Mary kuiskaili Alanille sellaista, mitä tämä koskaan ei olisi luullut Mary Standishin voivan sanoa eikä koskaan uskaltanut oikein toivoakaan saavansa kuulla. Mary oli hiukan raju, hiukan hillitön kenties, mutta hänen sanansa herättivät Alanin rinnassa onnentunteen, jollaista hän ei uskonut aikaisemmin tulleen kenenkään muun ihmisen osaksi tässä maailmassa. Mary ei ensinkään halunnut palata Yhdysvaltoihin. Hän ei tahtonut palata koskaan. Hän ei kaivannut sieltä mitään, ei hitustakaan Standishien hänelle jättämistä omaisuuksista, jollei Alan keksisi jotakin keinoa niiden käyttämiseksi Alaskan hyväksi. Mutta sittenkin hän pelkäsi, että ne saattaisivat murskata hänen unelmansa. Sillä oli vain yksi asia, mikä voi tehdä hänet onnelliseksi, ja se oli Alanin maailma. Hän tahtoi vastaanottaa sen sellaisenaan – tundrat, Alanin väen, paimenet, vuoret – Jumalan ihanan ja suuren luonnon kaikkialla heidän ympärillään aukeilla tasangoilla. Nyt hän ymmärsi, mitä Alan oli tarkoittanut sanoessaan olevansa alaskalainen eikä amerikkalainen. Hänkin oli sitä, ennen kaikkea alaskalainen, ja Alaskan puolesta hän jatkaisi taistelua Alanin rinnalla, käsi kädessä, aina loppuun asti. Alanin sydän jyskytti niin, että oli haljeta, ja sillä välin kun Mary kuiskaili hänen korvaansa toivomuksiaan ja salaisuuksiaan, hän siveli tytön silkinhienoja hiuksia, kunnes ne tulvivat hänen rinnalleen ja huulilleen, ja ensimmäisen kerran vuosikausiin kuumat kyynelpisarat nousivat hänen silmiinsä.

Niin tuli onni heidän luokseen; ja vasta ulkoa kuuluvat oudot äänet saivat Maryn kohottamaan päätään siitä, missä se lepäsi, ja astumaan kiireesti ikkunaan, jonka edessä hän seisoi kuin suloinen rakkaudenjumalatar säteillen mielenliikutuksessaan ja hiukset kimmeltäen. Sitten hän käännähti, päästäen heikon huudahduksen, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, kun hän katsoi Alaniin.

– Siellä on Amuk Toolik, hän sanoi. – Hän on palannut.

– Entä – onko hän yksin? Alan kysyi, ja hänen sydämensä pysähtyi, kun hän odotti vastausta. Kainosti Mary tuli hänen viereensä, kohensi hänen tyynyään ja pyyhkäisi syrjään hänen hiuksensa. – Minun on mentävä laittamaan hiuksiani, Alan, hän sanoi sitten. – Ei sovi, että he näkevät minut tällaisessa kunnossa.

Ja seuraavassa hetkessä heidän sormensa pusertuivat yhteen, sillä Sokwennan majan katolla lauloi taas pikku harmaarastas.