[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiuloGwR7dGd5eibaEvZI27BFxXhwWL8e5Pm3LLE-g_A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1620,"Taistelu naisesta","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1620-curwood-james-oliver-taistelu-naisesta","1620__Curwood_James_Oliver__Taistelu_naisesta",null,"romaani",[],[],"fi",1923,1924,58729,366708,true,[],[],[],"Seikkailuromaani sijoittuu Alaskan jylhiin maisemiin, missä Mary Standish ja Alan Holt kohtaavat pohjoisen luonnon haasteet. Tarina seuraa Maryn pakoa menneisyydestään ja Alanin pyrkimystä suojella kotiseutuaan ahneilta keinottelijoilta. Teos yhdistää jännitystä ja romantiikkaa erämaan armoilla.","James Oliver Curwoodin 'Taistelu naisesta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1620. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU NAISESTA\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuom. V. M.\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Alaskan\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n1. luku\n\n\nKapteeni Rifle, joka oli harmaantunut ja vanhentunut Alaskan\nhöyrylaivayhtiön palveluksessa, ei ollut kadottanut nuorekkuuttaan\nvuosien vieriessä. Romantiikka ei ollut kuollut hänessä, eikä se\ntuli, jonka virittävät pelkkä seikkailunhalu sekä rohkeiden miesten\nja mahtavan maan seura, ollut sammunut hänen suonistaan. Hän\nsaattoi vielä nähdä kauneutta, tuntea poikkeuksellisten tilanteiden\naiheuttamaa väristystä, ja -- aika ajoin -- suloiset muistot\nvaltasivat hänet niin tyyten, että eilispäivä näytti tältä päivältä,\nja Alaska olijalleen nuori ja vavahdutti maailmaa hurjalla kutsullaan\nniille, joilla oli rohkeutta tulla taistelemaan sen aarteista ja elää\n-- tai kuolla.\n\nTänä iltana hänen laivansa jyskyttäessä hiljaa ja laulavasti hänen\njalkojensa alla ja keltaisen kuun kiivetessä taivaan laelle Alaskan\nvuortenhuippujen takaa, hänet täytti outo yksinäisyydentunne ja hän\nsanoi koruttomasti:\n\n-- Tämä on Alaskaa.\n\nTyttö, joka seisoi hänen vieressään kaidetta vasten nojaten, ei\nkääntynyt eikä vastannut hetkeen. Kapteeni saattoi nähdä hänen\nkasvonsa sivulta selväpiirteisinä kuin kameen, ja tässä melkein\nkirkkaassa valaistuksessa hänen silmänsä olivat suuret ja hehkuivat\nsynkkää tulta, ja hänen huulensa olivat hieman raollaan, ja hänen\nsolakka vartalonsa oli jännityksessä, kun hän silmäili ihmeellistä\nkuuta, joka loi varjoja suippopäisistä vuorenhuipuista ja ylös\nkorkeuteen, missä utuiset, harmaat pilvet leijailivat kuin välkkyvät\nverhot.\n\nSitten tyttö käänsi hiukan kasvojaan ja nyökkäsi. -- Niin, Alaskaa,\nhän virkkoi, ja vanha kapteeni luuli erottaneensa heikon värähdyksen\nhänen äänessänsä. -- Teidän Alaskaanne, kapteeni Rifle.\n\nKirkkaasta yöstä kumahti heidän korviinsa kaukainen ääni kuin\nhiljainen ukkosenjyrähdys. Kaksi kertaa aikaisemmin oli Mary Standish\nkuullut sen, ja nyt hän kysyi: -- Mitä se oli? Eihän se voi olla\nmyrskyn enteitä, kun on tällainen kuutamo ja tähdet kimmeltävät noin\nkirkkaasti taivaalla!\n\n-- Jäät ne siellä murtuvat jäätiköstä ja syöksyvät mereen. Olemme\nWrangelin salmessa ja hyvin lähellä rannikkoa, neiti Standish. Jos\nolisi päivä, voisitte kuulla lintujen laulavan. Tätä me nimitämme\nsisäväyläksi. Minä olen aina nimittänyt sitä maailman merten\nihmemaaksi, mutta sittenkin, jos suvaitsette silmäillä ympärillenne,\nhuomaatte minun erehtyneen -- sillä olemme miltei yksin tällä puolen\nlaivaa. Eikö se ole todiste? Jos olisin oikeassa, niin nuo miehet ja\nnaiset -- jotka tanssivat, lyövät korttia ja juttelevat -- olisivat\nrynnänneet joukolla tänne kaiteelle. Voitteko kuvitella sellaisia\nihmisiä? Mutta he eivät pysty näkemään sitä, mitä minä näen, sillä\nminä olen naurettava vanha hupsu ja muistelen aina menneitä. Oh,\ntunnetteko tuon tuoksun, neiti Standish -- mannermaan kukkien,\nmetsien, vihreiden kasvien hyvän tuoksun? Vaikka se on heikkoa,\ntunnen sen.\n\n-- Niin minäkin.\n\nHän hengitti syvään raikkaan suloista ilmaa ja kääntyi sitten, niin\nettä seisoi selkä kaidetta vasten, edessään laivan leimuavat valot.\n\nMusiikin sulava poljento tunkeutui hänen korviinsa, hiljaa ja\nhivelevästi; hän saattoi kuulla tanssijoiden jalkojen liikkeen. Nauru\nkaikui laivan jyskyttäessä rytmikkäästi, valaistujen ikkunoiden\ntakana äänet kohosivat ja laskivat, ja kun vanha kapteeni katsoi\nhäneen, hänen kasvoillaan oli ilme, jota hän ei kyennyt käsittämään.\n\nTyttö oli astunut laivaan hyvin omituisesti Seattlessa, yksin ja\nmelkein viime hetkellä -- piittaamatta siitä, että hänen takiaan\ntäytyi tehdä poikkeus, vaikka puolisen tusinaa matkustajaa oli jo\nkäännytetty takaisin -- sattuma oli ohjannut hänet kapteenin silmien\neteen. Epätoivoissaan tyttö oli kääntynyt kapteenin puoleen, ja\ntämä oli havainnut oudon kauhuntunteen värisyttävän häntä, vaikka\nhän ulkonaisesti tekeytyi rauhalliseksi. Siitä lähtien oli kapteeni\nosoittanut hänelle isällistä huomiota, pitäen häntä viisaana ja\npaljon kokeneena tarkoin silmällä. Ja useammin kuin kerran hän oli\npannut merkille tuon etsivän, uhmaavan ilmeen, jolla hän silmäili nyt\nkajuutan ikkunoihin.\n\nHän oli kertonut kapteenille olevansa kaksikymmentäkolmevuotias ja\nmatkustavansa sukulaistensa luo Nomeen. Hän oli maininnut eräiden\nhenkilöiden nimiä. Ja kapteeni oli uskonut häntä. Oli mahdotonta olla\nuskomatta häntä, ja kapteeni oli ihaillut hänen rohkeuttaan, kun hän\nrikkoi kaikki viralliset määräykset laivaan astuessaan.\n\nHän oli kaikin puolin miellyttävä ja herttainen. Mutta kokemuksensa\nperusteella kapteeni käsitti, että tyttö eli kovassa jännityksessä.\nHän tiesi, että tämä kävi jonkinlaista kamppailua, mutta\nkuudenkymmenenkolmen vuoden viisauden ansiosta hän ei antanut tytön\nhavaita, että oli arvannut totuuden.\n\nHän katseli tyttöä nyt tarkasti tämän huomaamatta. Hän oli hyvin\nviehättävä vaatimattomalla ja epätavallisella tavalla. Hänessä oli\njotakin vastustamattoman kiehtovaa, niihin vanhoihin muistoihin\nvetoavaa, jotka olivat painuneet niin elävästi kapteenin mieleen.\nNeiti Standish oli tyttömäisen solakka. Kapteeni oli huomannut,\nettä hänen silmänsä loistivat kauniin kirkkaina ja harmaina\nauringonpaisteessa, ja hänen erittäin hienot, tummat hiuksensa,\njotka sievine kiharoineen muodostivat ihanan kauneudenseppeleen,\ntoivat yksinkertaisuudessaan kapteenin mieleen puritanismin. Välillä\nkapteeni epäili, saattoiko tyttö olla kaksikymmentäkolmevuotias.\nJos tämä olisi sanonut olevansa yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen,\nhän olisi uskonut helpommin. Mutta kapteenin tehtäviin kuului\nmonien sellaisten seikkojen tarkkaaminen, joita muut eivät tulleet\nhuomanneeksi, ja vaikeneminen.\n\n-- Emme ole ihan yksin, neiti Standish sanoi parhaillaan.\n\n-- Tuolla on muitakin, ja hän viittasi kevyesti kahteen ihmisolentoon\nkauempana kaiteen vieressä.\n\n-- Vanha Donald Hardwick, Skagwaysta, tokaisi kapteeni. -- Ja toinen\non Alan Holt.\n\n-- Vai niin.\n\nTyttö katselijalleen vuorille ja hänen silmänsä kimmelsivät\nkuutamossa. Lempeästi hän kosketti kädellään vanhan kapteenin\nkäsivartta. -- Kuunnelkaa, hän kuiskasi.\n\n-- Taas murtuu jääröykkiö Vanhasta Jymystä. Olemme hyvin lähellä\nrannikkoa, ja jäävuoria on pitkin matkaa.\n\n-- Entä tuo toinen ääni, kuin tuulenhenkäys näin hiljaisena ja\ntyynenä yönä! Mitä se on?\n\n-- Kuulette sen aina ollessanne hyvin lähellä isoja vuoria, neiti\nStandish. Sen synnyttää tuhansien virtojen ja purojen vesi, joka\nsyöksyy alas mereen. Aina kun lumi sulaa vuorilla, kuulette tuon\nlaulun.\n\n-- Entä tuo mies, Alan Holt, hän huomautti kapteenille. -- Hän kuuluu\nkai olennaisesti kaikkeen tähän?\n\n-- Kenties enemmän kuin kukaan muu, neiti Standish. Hän syntyi\nAlaskassa ennen kuin Nomesta tai Fairbanksista tai Dawson Citystä\nosattiin uneksiakaan. Se tapahtui vuonna kahdeksankymmentäneljä,\nluullakseni. Odottakaas, silloin hän olisi nyt --\n\n-- Kolmekymmentäkahdeksan, lausui tyttö niin nopeasti, että kapteeni\nhämmentyi hetkiseksi.\n\nSitten hän nauraa hohotti. -- Olettepa te taitava laskemaan.\n\nHän tunsi tytön puristavan hänen käsivarttaan tuskin havaittavasti.\n\n-- Tänä iltana heti päivällisen jälkeen vanha Donald näki minun\nistuvan yksinäni. Hän sanoi olevansa ikävissään ja haluavansa puhella\njonkun -- minun kaltaiseni kanssa. Hän miltei pelotti minua pitkine,\nharmaine partoineen ja takkuisine hiuksineen. Kummitukset tulivat\nmieleeni jutellessamme siinä iltahämärässä.\n\n-- Vanha Donald kuuluu niille ajoille, jolloin Chilkoot ja White\nHorse-solat nielivät ihmisiä ja oikea kuolemanpolku vei Summitista\nKlondikeen, neiti Standish, kapteeni selitteli. -- Alaskassa tapaatte\nmonia samanlaisia miehiä. Ja he muistavat. Näette sen heidän\nkasvoistaan -- niiden päivien muiston, jotka ovat menneet.\n\nNeiti Standish antoi päänsä painua hiukan ja katseli merelle. -- Entä\nAlan Holt? Tunnetteko hänet hyvin?\n\n-- Harvat tuntevat hänet hyvin. Hän on osa itse Alaskaa, ja välillä\nolen pitänyt häntä kaukaisempana kuin noita vuoria. Mutta minä\ntunnen hänet. Koko pohjoinen Alaska tuntee Alan Holtin. Hänellä on\nporotokkia kaukana Endicott-vuorten toisella puolen ja hän pyrkii\naina kauemmas pohjoiseen.\n\n-- Hän on kai hyvin rohkea.\n\n-- Alaska kasvattaa sankarillisia miehiä, neiti Standish.\n\n-- Ja rehellisiä miehiä -- miehiä, joihin voi luottaa ja uskoa?\n\n-- Niin.\n\n-- Kummallista, tyttö sanoi, naurahtaen hereästi, mikä kuulosti\nkuin linnunliverrykseltä. -- En koskaan ennen ole nähnyt Alaskaa,\nmutta sittenkin on näissä vuorissa jotakin, mikä saa minut tuntemaan\nikään kuin olisin nähnyt ne jo aikoja sitten. Minusta tuntuu kuin ne\nlausuisivat minut tervetulleeksi ja kuin olisin matkalla kotiin. Alan\nHolt on onnellinen mies. Kunpa minä olisin alaskalainen.\n\n-- Ja te olette --\n\n-- Amerikkalainen, tyttö lopetti kapteenin lauseen, äänessään\nodottamatonta, äkkinäistä ironiaa. -- Sulatusuunin mitätön tuote,\nkapteeni Rifle. Olen matkalla pohjoiseen -- oppimaan.\n\n-- Siksikö vain, neiti Standish?\n\nKapteenin tyyni ja korostamaton kysymys vaati vastausta. Hänen\nystävälliset kasvonsa, joihin monien merellä vietettyjen vuosien\nhelteet ja vihurit olivat uurtaneet vakoja, uhkuivat vilpitöntä\nhuolta, kun neiti Standish kääntyi katsoakseen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Minun täytyy kysyä sitä, kapteeni sanoi. -- Tämän laivan\nkapteenina ja isällisenä hoivaajananne se on minun velvollisuuteni.\nEttekö tahtoisi kertoa minulle jotakin -- luottamuksellisesti, jos\nniin haluatte?\n\nHetkisen tyttö epäröi, sitten hän pudisti hitaasti päätään. --\nMinulla ei ole mitään kerrottavaa, kapteeni Rifle.\n\n-- Mutta sittenkin -- te tulitte laivaan kovin oudolla tavalla, hän\nväitti. -- Muistanette, että se tapahtui hyvin epätavallisesti --\ntilaamatta edeltäkäsin paikkaa, ilman matkatavaroita --\n\n-- Unohdatte käsilaukun, muistutti neiti Standish kapteenia.\n\n-- Niin, mutta eihän kukaan lähde Pohjois-Alaskaan mukanaan vain\nkäsilaukku, johon mahtuu tuskin liinavaatekertaa, neiti Standish.\n\n-- Mutta minä lähdin, kapteeni Rifle.\n\n-- Totta kyllä. Ja minä näin teidän tunkeutuvan vahtien ohi kuin\npikku villikissa. Se oli ennenkuulumatonta.\n\n-- Olen pahoillani. Mutta he olivat typeriä ja heidän ohitseen oli\nvaikea päästä.\n\n-- Vain sattumalta jouduin näkemään koko tapauksen, lapsukaiseni.\nMuuten laivasäännöt olisivat pakottaneet minut lähettämään teidät\nmaihin. Te olitte peloissanne. Sitä ette voi kieltää. Te pakenitte\njotakin!\n\nKapteeni hämmästyi sitä lapsellisen yksinkertaista vastausta, jonka\ntyttö antoi hänelle.\n\n-- Niin, minä pakenin -- jotakin.\n\nHänen silmänsä olivat kauniin kirkkaat ja pelottomat, ja uudestaan\nkapteeni tunsi sen kamppailun värähdyksen, jota tyttö parhaillaan\nkävi.\n\n-- Ja te ette halua kertoa minulle, minkä tähden -- tai mitä te\npakenitte?\n\n-- En voi -- tänä iltana. Kenties teen sen ennen kuin saavumme\nNomeen. Mutta -- on mahdollista --\n\n-- Mikä?\n\n-- Etten koskaan saavu Nomeen.\n\nÄkkiä tyttö tarttui molemmin käsin kapteenin toiseen käteen. Hänen\nsormensa puristivat sitä, ja puhuen hiukan kiihkeällä äänellä hän\npainoi sen rintaansa vasten. -- Nyt käsitän, kuinka hyvä olette ollut\nminulle, hän huudahti. -- Kertoisin kovin mielelläni, miksi tulin\nlaivaan -- sillä tavoin. Mutta en voi. Katsokaa! Katsokaa noita\nihmeellisiä vuoria! Hän irrotti toisen kätensä ja viittasi niihin.\n\n-- Niiden taakse kauas niiden toiselle puolen kätkeytyy vuosisatojen\nromantiikka, seikkailut ja salaisuudet, ja lähes kolmekymmentä vuotta\nolette ollut hyvin lähellä kaikkea sitä, kapteeni Rifle. Kukaan ei\ntule enää ikipäivinä näkemään mitä te olette nähnyt, tai tuntemaan\nmitä te olette tuntenut tai unohtamaan, mitä teidän on täytynyt\nunohtaa. Tiedän sen. Ja kaiken tämän jälkeen, voitteko -- tahdotteko\n-- unohtaa sen kummallisen tavan, jolla astuin tähän laivaan?\nSehän on niin mitätön pikkuasia mielestänne karkotettavaksi, niin\njokapäiväinen, niin merkityksetön, kun sitä perästäpäin ajattelette.\nTehkää se, kapteeni Rifle -- olkaa hyvä!\n\nHän painoi kapteenin käden huulilleen niin nopeasti, että tämä\ntuskin osasi aavistaakaan sitä. Niiden lämmintä kosketusta kesti\nvain silmänräpäyksen, mutta se teki hänet puhekyvyttömäksi ja\nneuvottomaksi.\n\n-- Rakastan teitä, koska olette ollut niin hyvä minulle, kuiskasi\ntyttö, ja yhtä nopeasti kuin hän oli suudellut kapteenin kättä, hän\nriensi pois, jättäen kapteenin yksin kaiteelle.\n\n\n\n\n2. luku\n\n\nAlan Holt näki tytön solakan vartalon varjostuvan yläkannen salongin\navoimesta oviaukosta virtaavaa kirkasta valoa vasten. Hän ei\ntarkastellut tyttöä eikä kiinnittänyt erikoista huomiota siihen\nerittäin hurmaavaan näkyyn, jonka tämä muodosti pysähtyessään siihen\nhetkiseksi kapteeni Riflen luota poistuttuaan. Hänelle merkitsi tyttö\nvain yhtä niistä viidestäsadasta ihmisatomista, jotka tarjosivat\nsanomattoman mielenkiintoisen ja eloisan kuvan ensimmäisellä\npohjoiseen menevällä laivalla.\n\nKohtalo oli laivan hovimestarin suosiollisella välityksellä johtanut\nhänet hiukan lähemmäksi tyttöä kuin muita; siinä kaikki. Kahden\npäivän ajan oli tytön paikka ruokasalissa ollut saman pöydän\nääressä, melkein vastapäätä häntä. Kun tyttö oli jäänyt pois\nmolemmilta aamiaisilta ja kun Alan oli laiminlyönyt kaksi lounasta\nolivat läheiset paikat ja kohteliaisuus vaatineet heitä vaihtamaan\nvain kymmenkunta sanaa. Se riitti hyvinkin Alanille. Hän ei ollut\nluonteeltaan puhelias eikä seurallinen. Hänen vaiteliaisuuteensa\nkätkeytyi eräänlaista kyynisyyttä. Hän oli hyvä kuuntelija ja\nverraton luonteiden erittelijä. Muutamat ihmiset, sen hän tiesi,\nolivat synnynnäisiä puhujia; toiset taas, tasapainon säilyttämiseksi,\nolivat saaneet taakakseen vaikenemisen. Hänelle ei vaiteliaisuus\nollut taakaksi.\n\nKylmäkiskoiseen ja välinpitämättömään tapaansa hän ihaili Mary\nStandishia. Tämä oli tyyni ja siksi miellyttävä. Tietysti häneltä\nei voinut jäädä huomaamatta Mary Standishin silmien kauneus eikä\nniitä tummentavien, pitkien silmäripsien kimmeltävä loisto. Mutta\nne olivat yksityiskohtia, jotka eivät hurmanneet häntä, ainoastaan\nmiellyttivät. Ja tytön hiukset miellyttivät häntä ehkä vieläkin\nenemmän kuin hänen harmaat silmänsä, joskaan hän ei piitannut niistä\nniin paljon, että olisi pohtinut asiaa mielessään. Mutta juuri\nnämä hiukset kiinnostivat häntä -- ei niinkään värinsä kuin sen\nhuolenpidon vuoksi, jota Mary Standish ilmeisesti uhrasi niille, sekä\nkampaustyylin vuoksi. Hän pani merkille, että ne olivat tummat ja\nettä päivällispöydän valot saivat ne välkähtelemään monivivahteisina.\nMutta suurinta myötätuntoa herättivät hänessä sentään silkinhienot\nhiuskiehkurat. Ne tuottivat hänelle suurta helpotusta, kun hän\noli joutunut katselemaan niin monia epäsiistejä leikkotukkia\nkuusikuukautisen Yhdysvalloissa oleskelunsa aikana. Niinpä hän siis\npiti Mary Standishista, pääasiassa sen vuoksi, ettei tässä ollut\nmitään sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä epämiellyttävältä.\n\nTietystikään hän ei mietiskellyt, mitä tyttö mahdollisesti ajatteli\nhänestä -- hänen levollisista, vakavista kasvoistaan, hänen kylmästä,\nvälinpitämättömästä käyttäytymisestään, hänen melkein intiaanimaisen\nnotkeasta vartalostaan ja siitä ainoasta harmaasta juovasta, joka\nnäkyi hänen tuuheissa, vaaleissa hiuksissaan. Hän ei ollut lainkaan\njaksanut syventyä moisiin asioihin.\n\nLuultavasti ei ainoakaan nainen olisi voinut herättää hänen\nmielenkiintoaan tänä iltana, varsinkaan kun hänellä yleensä ei ollut\ntapana erikoisesti tarkkailla ihmisiä. Toinen, suurempi kysymys oli\nvallannut hänet ja kiihdyttänyt häntä aina siitä asti, kun hän oli\ntuntenut uuden höyrylaivan _Nomen_ koneiden jyskytyksen Seattlessa.\nHän oli matkalla _kotiin_. Ja koti merkitsi Alaskaa. Se merkitsi\nvuoria, laajoja tundroja, mittaamattomia lakeuksia, joille sivistys\nei vielä ollut tunkeutunut meluisana ja hälisevänä. Se merkitsi\nystäviä, tähtiä, jotka olivat hänelle tuttuja, hänen porotokkiaan,\nkaikkea mitä hän rakasti. Sellainen oli hänen reaktionsa hänen\nvietettyään kuusi kuukautta maanpaossa, kuusi kuukautta yksinäisenä\nja lohduttomana kaupungeissa, joita hän oli oppinut vihaamaan.\n\n-- En lähde sille retkelle uudestaan -- en kokonaiseen talveen --\njollei minua viedä väkivalloin, hän puheli kapteeni Riflelle vähän\nsen jälkeen, kun Mary Standish oli poistunut kannelta. -- Eskimon\ntalvi on jokseenkin pitkä, mutta talvi Seattlessa, Minneapolisissa,\nChicagossa ja New Yorkissa on pitempi -- minulle.\n\n-- Tietääkseni teidät oli kutsuttu antamaan lausunto talouskomitealle\nWashingtonissa.\n\n-- Niin, yhdessä Carl Lomenin kanssa, Nomesta. Mutta Lomen oli oikea\nmies. Hänellä oli neljäkymmentätuhatta poroa Sewardin niemellä, ja\nheidän täytyi kuunnella häntä. Saamme ehkä toimintaa.\n\n-- Ehkä! Kapteeni Rifle rykäisi epäilevästi. -- Alaska on odottanut\njo kymmenen vuotta uutta komentoa. Epäilen tuleeko puuhistanne\nmitään. Kun Iowan ja Etelä-Texasin poliitikot todistelevat meille,\nmitä me voimme saada ja mitä me tarvitsemme 58. leveysasteen\npohjoispuolella -- no, mitä hyötyä siitä on? Yhtä hyvin voisi Alaska\ntehdä koko kaupasta lopun!\n\n-- Mutta sitä se ei aio tehdä, Alan Holt sanoi samalla kuin hänen\nkasvoilleen tuli kova ilme kuutamossa. He ovat ponnistelleet kovasti\ntaivuttaaksensa meidät antautumaan, ja he ovat saaneet jotkut meistä\nsulkemaan ovensa. Vuonna 1910 meitä valkoisia oli territoriossa\nkolmekymmentäkuusi tuhatta. Siitä lähtien ovat Washingtonin\nvaltiomiehet karkottaneet alueeltamme yhdeksäntuhatta, neljännen osan\nväestöstä. Mutta jäljellejääneet ovat parkkiutuneita. Me emme aio\nistua kädet ristissä, kapteeni. Meitä alaskalaisia on koko joukko,\nemmekä me pelkää taistelua.\n\n-- Tarkoitatte --\n\n-- Että meitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti seuraavat viisi\nvuotta tai selvitettävä koko juttu. Ja sitten kuljetamme miljoonan\nporonruhoa Yhdysvaltoihin sitä seuraavien viiden vuoden aikana.\nKahdessakymmenessä vuodessa viemme viisi miljoonaa. Kaunis tuuma\nlihaparoneille, vai mitä? Mutta varsin hyödyllinen, luullakseni,\nniille sadalle miljoonalle amerikkalaiselle, jotka muuttavat\nlaidunmaansa farmeiksi ja kastelulaitoksiksi.\n\nAlan Holt piti toisella kädellään kiinni kaiteesta. -- Ennen kuin\nmenin sinne tänä talvena en käsittänyt, kuinka huonolla kannalla\nasiat ovat, hän sanoi äänessään raudankova sävy. -- Lomen on\ndiplomaatti, mutta minä en ole. Minun mieleni tekee taistella, kun\nnäen sellaista -- tarttua pyssyyn. Kun satumme löytämään täältä\nkultaa, he pitävät Alaskaa appelsiinina, joka on imettävä kuiviin\nniin pian kuin mahdollista, ja kuori on arvoton imemisen päätyttyä.\nSiinä näette modernia dollarinhimoista amerikkalaisuutta!\n\n-- Ettekö te sitten ole amerikkalainen, herra Holt?\n\nNiin hiljaa ja läheltä kuului ääni, että molemmat miehet hätkähtivät.\nSitten he kumpikin kääntyivät ja jäivät tuijottamaan. Aivan heidän\ntakanaan seisoi Mary Standish, kuun kullatessa hänen rauhallisia,\nkauniita kasvojaan.\n\n-- Teitte minulle kysymyksen, madam, Alan Holt sanoi, kumartaen\nkohteliaasti. -- En, en ole amerikkalainen. Olen alaskalainen.\n\nTytön huulet olivat raollaan. Hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat\nja säteilevät. -- Suokaa anteeksi, että kuuntelin, hän virkkoi. --\nEn mahtanut sille mitään. Minä olen amerikkalainen. Minä rakastan\nAmerikkaa. Luulen, että rakastan sitä enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa -- jopa enemmän kuin uskontoani. _Amerikkaa_, mr Holt.\nEi Amerikka merkitse suuriakaan monille amerikkalaisille. Minusta\non hauska ajatella, että ensi kerran laskin maihin _Mayflowerilla_.\nSiitä johtuu, että nimeni on Standish. Tahdoinkin vain muistuttaa\nteille, että Alaska _on_ Amerikkaa.\n\nAlan Holt oli hieman hämmästynyt. Tytön kasvot eivät olleet enää\ntyynen levolliset. Hänen silmänsä säteilivät. Alan Holt tunsi hänen\näänessään tukahdutettua intoa, ja hän tiesi, että päivänvalossa olisi\nsaattanut nähdä hänen poskiensa hehkuvan. Hän hymyili eikä voinut\ntäysin estää tätä hymyä paljastamatta kyynisyyttään.\n\n-- Entä mitä tiedätte Alaskasta, neiti Standish?\n\n-- En mitään, tyttö vastasi. -- Mutta sittenkin rakastan sitä. Hän\nviittasi vuorille. -- Kunpa olisin syntynyt niiden keskellä. Te\nolette onnellinen. Teidän pitäisi rakastaa Amerikkaa.\n\n-- Alaskaa, tarkoitatte.\n\n-- En, vaan Amerikkaa. Hänen silmänsä uhkuivat leimuavaa uhmaa. Hän\nei puhunut arastellen. Hänen tarkoituksensa oli selvä.\n\nIva kaikkosi Alanin huulilta. Naurahtaen hän kumarsi uudestaan.\n-- Jos minulla on kunnia puhua sen kapteeni Miles Standishin\njälkeläisen kanssa, joka siirtyi Atlantin yli _Mayflowerilla_,\nansaitsen moitteen, hän sanoi. -- Teidän pitäisi olla pätevä puhumaan\namerikkalaisuudesta, jos olettamukseni sukulaisuussuhteistanne on\noikea.\n\n-- Se on oikea, vastasi tyttö keikauttaen ylpeästi sievää päätään,\n-- vaikka luulen, että vasta myöhemmin olen alkanut käsittää sen\nmerkityksen -- ja vastuun. Pyydän vielä kerran anteeksi, että\nhäiritsin teitä. Se ei ollut harkittua. Se oli vain sattumaa.\n\nHän ei jäänyt odottamaan, että jompikumpi miehistä olisi puhunut,\nvaan hymyili heille ohimennen ja riensi pois käytävää pitkin.\n\nSoitto oli tauonnut ja rauha alkoi palata hytteihin.\n\n-- Merkillinen nuori nainen, Alan huomautti. -- Luulenpa, että\nkapteeni Miles Standishin henki voi ylpeillä hiukan tästä\nerikoislaatuisesta vesastaan. Hän on isänsä ilmetty kuva, voisin\nsanoa. Luulisi melkein, että kapteeni Standish nai Priscillan ja että\ntämä nuori lady olisi eittämätön, joskin jokseenkin odottamaton tulos\ntästä avioliitosta.\n\nHänellä oli tapana nauraa omituisesti, ilman muuta havaittavaa\nhuumorin merkkiä kuin lausumansa sanat. Hänen äänensä oli sellainen,\nettei siitä voitu erehtyä, ja välillä, kun hän oli ivallisen\nhuvittunut, siinä oli tahatonta pisteliäisyyttä.\n\nSeuraavassa hetkessä Mary Standish oli unohdettu, ja Alan Holt teki\nkapteenille kysymyksen, joka painoi hänen mieltään.\n\n-- Tämän laivan määränpää on jokseenkin epävarma, vai mitä?\n\n-- Kyllä -- jokseenkin, myönsi kapteeni Rifle. -- Tämän jälkeen\nse rupeaa kulkemaan vain Seattlen ja Nomen väliä. Mutta tällä\nkertaa menemme sisäväylää Juneauhin ja Skagwayhin ja suuntaamme\nsitten kulkumme Aleuttien väylälle Cordovan ja Sewardin kautta.\nOmistajien päähänpisto, jota eivät ole katsoneet tarpeelliseksi\nselittää minulle. Kenties noilla kanadalaisilla huvimatkailijoilla\non jotakin yhteyttä siihen. Laskemme heidät maihin Skagwayssa, mistä\nhe lähtevät Yukoniin White Horse-solan kautta. Mukava retki nykyajan\nvetelehtijöille, Holt. Muistan vielä --\n\n-- Niin minäkin, nyökkäsi Alan Holt silmäillen vuorille, joiden\ntakana risteilivät edellisen sukupolven kultakuumeen synnyttämät\nkalmantuoksuiset polut. -- Muistan. Ja vanha Donald uneksii yhä\ntuosta hornankattilasta noiden vuorten takana. Tänä iltana hän oli\nihan masentunut. Kunpa hän voisi unohtaa.\n\n-- Miehet eivät unohda sellaisia naisia kuin Jane Hope oli, kapteeni\nvirkkoi hiljaa.\n\n-- Tunsitteko hänet?\n\n-- Kyllä. Hän saapui tänne isänsä kanssa minun laivallani. Siitä tuli\nkuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta viime syksynä, Alan. Pitkä aika,\nvai mitä? Ja kun katselen Mary Standishia ja kuulen hänen äänensä\n--. Hän epäröi, ikään kuin olisi aikonut paljastaa salaisuuden,\nja lisäsi sitten: -- En voi olla ajattelematta sitä tyttöä jonka\npuolesta Donald Hardwick taisteli ja voitti tuossa White Horsen\nkuolemanloukossa. Kovin ikävää, että tytön täytyi kuolla.\n\n-- Hän ei ole kuollut, Alan sanoi. Tylyys oli kadonnut hänen\näänestään. -- Hän ei ole kuollut, hän toisti. -- Se onkin\nsurullisinta. Donaldille hän on yhtä elävä olento vielä tänä päivänä\nkuin kaksikymmentä vuotta sitten.\n\nHetkisen kuluttua kapteeni tokaisi: -- Hän puheli tänään iltapäivällä\nDonaldin kanssa, Alan.\n\n-- Neiti kapteeni Miles Standish, kai tarkoitatte?\n\n-- Niin. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä huvittaa teitä.\n\nAlan kohautti olkapäitään. -- Ei mitään. Minusta hän on mitä\nerinomaisin nuori nainen. Haluatteko sikarin, kapteeni? Aion\njaloitella hieman. Minulle tekee hyvää seurustella parkkiintuneiden\nmiesten kanssa.\n\nHe molemmat sytyttivät sikarinsa samalla tulitikulla, ja Alan lähti\nomille teilleen, kun taas kapteeni suuntasi askelensa hyttiään kohti.\n\nPeräkannella tupakkahuoneen takana Alan pysähtyi ja karisti tuhkan\nsikaristaan kaiteen yli. Pieni kolmihenkinen ryhmä seisoskeli lähellä\nhäntä, ja hän tunsi heidät nuoriksi, vasta korkeakoulusta päässeiksi\ninsinööreiksi, jotka matkustivat työskentelemään Sewardista Tananaan\nvievälle hallituksen radalle. Yksi heistä puhui parhaillaan,\nensimmäisen seikkailunsa synnyttämän innostuksen valtaamana.\n\n-- Sanon sen teille, hän puhui, -- etteivät ihmiset tiedä Alaskasta\nsitä, mitä heidän pitäisi tietää. Koulussa meille opetetaan, että se\non ikuinen jääkaappi täynnä kultaa ja että se on joulupukin päämaja,\nkoska porot asustavat siellä. Ja aikuiset ajattelevat samaan tapaan.\nMutta -- hän hengähti syvään, -- se on yhdeksän kertaa suurempi\nkuin Washingtonin osavaltio, kaksitoista kertaa isompi kuin New\nYorkin osavaltio ja ostimme sen Venäjältä tuskin neljällä sentillä\nhehtaarilta. Jos panette sen Yhdysvaltojen päälle, olisi Juneaun\nkaupunki Floridan St. Augustinessa ja Unalaska olisi Los Angelesissa.\nSe osoittaa, kuinka suuri se on, eikä maamme maantieteellisenä\nkeskuksena ole Omaha tai Sioux City, vaan eittämättä San Francisco\nKaliforniassa.\n\n-- Hyvä, poikaseni, kuului rauhallinen ääni ryhmän takaa. --\nMaantieteen tuntemuksenne on oikea. Ja lisäksi teidän pitäisi opettaa\nkansallenne, että Alaska sijaitsee vain noin kuuden peninkulman\npäässä bolshevikkien Siperiasta ja että bolshevikit lähettävät Alaskaan\nsähkösanomia, joissa kehottavat kansaamme nousemaan kapinaan\nWashingtonin hallitusta vastaan. Olemme pyytäneet Washingtonista\njoitakin kiväärejä ja miehiä suojelemaan Nomea, mutta siellä\nnauretaan meille. Tajuatteko opetuksen?\n\nAlanin, joka tähän asti oli puolittain huvittuneena seurannut\nkeskustelua, valtasi nyt kiihkeä mielenkiinto. Hän katsahti laihaan,\nharmaapartaiseen vanhukseen, joka oli puhunut, mutta ei tuntenut\ntätä. Ja kun tämä mies, joka näytti varjomaiselta, vanhalta hylyltä\nkuutamossa, kääntyi poistuakseen, hän sanoi samalla matalalla,\nlevollisella äänellä hyvin selvästi: -- Ja jos tahdotte huolehtia\nAlaskan eduista, teidän pitäisi kehottaa hallitustanne hirttämään\nmuutamia sellaisia miehiä kuin John Graham, poikaseni.\n\nKuullessaan tämän nimen Alan tunsi verensä äkkiä kuohahtavan. Vain\nyhtä miestä maailmassa hän vihasi leppymättömästi, ja se mies oli\nJohn Graham. Hän aikoi juuri lähteä ottamaan selvää vieraasta, jonka\nsanat olivat saaneet nuoret insinöörit hetkeksi ällistymään, kun\nhän havaitsi solakan hahmon itsensä ja tupakkahuoneen ikkunoista\nvirtaavan valon välissä. Siinä oli Mary Standish. Hänen kasvoistaan\nAlan näki, että hän oli kuullut nuoren insinöörin ja vanhan\nharmaaparran sanat, mutta nyt hän katsoi Alaniin. Eikä Alan voinut\nmuistaa nähneensä koskaan ennen sellaista ilmettä naisen kasvoilla.\nSe ei ollut pelästynyt. Se ilmaisi pikemmin kauhua, joka johtuu\nparemminkin ajattelusta ja henkisistä kuin ulkonaisista seikoista.\nSillä hetkellä se suututti Alan Holtia. Jo toisen kerran oli tyttö\nosoittanut liian suurta halua sekaantua asioihin, jotka eivät\nhäntä liikuttaneet. Niinpä Alan virkkoi jonkin askelen päässä\nseisoskeleville vaienneille nuorukaisille:\n\n-- Hän erehtyi, hyvät herrat. John Grahamia ei pitäisi hirttää. Se\nolisi liian armeliasta.\n\nSitten hän jatkoi matkaansa, nyökäten heille ohi mennessään. Mutta\ntuskin hän oli kadonnut heidän näkyvistään, kun hänen takaansa kuului\nnopeita askeleita, ja tytön käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.\n\n-- Herra Holt. Sallikaa --\n\nAlan pysähtyi tuntien, ettei tytön sormien heikko puserrus\nvaikuttanut lainkaan epämieluisalta. Neiti Standish epäröi, ja kun\nhän alkoi jälleen puhua, niin hänen sormenpäänsä vain hipaisivat\nAlanin käsivartta. Hän silmäili rannikolle, niin että Alan saattoi\nnähdä hetkisen vain hänen hienot, säteilevät hiuskiharansa. Sitten\nhän katsoi suoraan Alania silmiin samalla kun uhmaava välähdys\nleimahti hänen harmaiden silmiensä syvyydestä.\n\n-- Olen laivalla yksin, hän sanoi. -- Minulla ei ole täällä\nainoatakaan ystävää, haluaisin nähdä paljon ja kysellä. Tahtoisitteko\nte ... auttaa minua hiukan?\n\n-- Tarkoitatteko ... että saattaisin teitä?\n\n-- Kyllä, jos niin haluatte. Tuntisin oloni mukavammaksi. Alan\nsuutahti ensin, mutta tilanteen hullunkurisuus teki sitten häneen\nvaikutuksen, ja hän ihmetteli tytön pohjatonta vakavuutta. Tämä ei\nhymyillyt. Hänen silmänsä olivat hyvin totiset ja hyvin rauhalliset,\nmutta samalla hyvin suloiset.\n\n-- Kun esitätte pyyntönne tuolla tavoin, en mitenkään voi kieltäytyä,\nAlan sanoi. -- Mitä taas tulee kysymyksiin -- kapteeni Rifle voi\nluultavasti antaa teille parempia vastauksia kuin minä.\n\n-- En haluaisi vaivata häntä, neiti Standish vastasi. -- Hänellä on\nliian paljon ajateltavaa. Ja te olette yksin.\n\n-- Kyllä, aivan yksin. Eikä minulla ole paljonkaan ajateltavaa.\n\n-- Tiedättehän, mitä tarkoitan, herra Holt. Ehkä ette voi ymmärtää\nminua tai ette yritäkään. Mutta minä olen matkalla uuteen maahan\nja haluan intohimoisesti kuulla tuosta maasta niin paljon kuin\nmahdollista ennen kuin saavun sinne. Tahtoisin selvyyttä moniin\nasioihin. Esimerkiksi --\n\n-- Niin.\n\n-- Miksi te puhuitte äsken John Grahamista sillä tavoin? Mitä se\ntoinen mies tarkoitti sanoessaan, että Graham olisi hirtettävä?\n\nHänen kysymyksensä oli kiihkeän vilpitön, mikä hämmästytti hetken\nAlania. Neiti Standish oli irrottanut otteensa Alanin käsivarresta\nja hänen solakan vartalonsa näytti vallanneen kiihkeä jännitys, kun\nhän odotti vastausta. He olivat hiukan kääntyneet, niin että Alan\nnäki kuutamossa selvästi hänen miltei liljamaisen valkeat kasvonsa.\nHienoine, kiiltävine hiuksineen, kalpeine kasvoineen ja kirkkaine\nsilmineen tyttö teki hänet hetkiseksi sanattomaksi, samalla kun hänen\naivonsa koettivat ankarasti työskennellen selvittää ja ymmärtää,\nmiksi hän vastoin tahtoaankin tunsi mielenkiintoa tyttöä kohtaan.\nSitten hän hymyili ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä loistaa.\n\n-- Oletteko koskaan nähnyt koirien tappelevan?\n\nTyttö epäröi, ikään kuin koettaen muistella, ja hän värisi hiukan. --\nOlen kerran.\n\n-- Mitä tapahtui?\n\n-- Koira oli minun -- pikku koira. Sen kurkku raadeltiin -- Alan\nHolt nyökkäsi. -- Aivan niin. Ja juuri samoin tekee John Graham\nAlaskalle, neiti Standish. Hän on koira -- hirviö. Kuvitelkaa miestä,\njolla on takanaan suunnaton rahamahti ja joka ottaa tehtäväkseen\nryöstää uuden maan rikkaudet ja orjuuttaa se omien halujensa ja\nkunnianhimoisten valtiollisten pyyteidensä alaiseksi. Juuri niin\ntekee John Graham rahavaltaistuimeltaan Yhdysvalloista. Sellaista\non hänen rahallinen avustuksensa, piru hänet periköön! Rahaa -- ja\nmies vailla omaatuntoa. Mies, joka näännyttäisi nälkään tuhansia,\nmiljoonia ihmisiä saavuttaakseen päämääränsä.\n\nMies, joka sanan kaikissa merkityksissä on murhaaja --\n\nNeiti Standishin terävä huudahdus keskeytti hänet. Tytön kasvot\nolivat melkeinpä entistäänkin kalvenneet ja Alan Holt näki hänen\npainavan äkkiä käsillään rintaansa. Ja hänen silmiensä ilme toi\nvanhan, ivallisen hymyn Alanin huulille.\n\n-- Kas niin, olen taas loukannut puritaanisuuttanne, neiti Standish,\nhän sanoi hiukan kumartaen. -- Vedotakseni herkimpiin tunteisiinne\nminun täytyy kai pyytää anteeksi vannomistani ja sitä, että sanoin\ntoista ihmistä murhaajaksi. No hyvä, teen sen. Ja nyt -- jos teitä\nhuvittaa käyskennellä laivalla --\n\nKunnioittavan välimatkan päästä nuo kolme nuorta insinööriä\nkatselivat Alania ja Mary Standishia, kun nämä astelivat kantta\npitkin.\n\n-- Hiivatin sievä tyttö, eräs heistä sanoi syvään huoahtaen. -- En\nkoskaan ole nähnyt tuollaisia hiuksia ja silmiä --\n\n-- Istun saman pöydän ääressä kuin hekin, keskeytti toinen. --\nOlen toisena hänestä vasemmalla, mutta hän ei ole lausunut minulle\nedes kolmea sanaa. Ja tuo hänen seurassaan oleva kaveri on kuin\nlabradorilainen jääpuikko.\n\nJa Mary Standish sanoi parhaillaan: -- Tiedättekö, herra Holt,\nkadehdin noita nuoria insinöörejä. Tahtoisin olla mies.\n\n-- Minäkin toivon, että olisitte, myönsi Alan ystävällisesti. Silloin\nMary Standishin sievään suuhun tuli hetkiseksi tyly ilme, vaikka Alan\nei huomannut sitä. Hän nautti sikaristaan ja kauniista ilmasta.\n\n\n\n\n3. luku\n\n\nAlan Holt oli mies, jota muut miehet katsoivat kahteen kertaan.\nNaisten laita oli toisin. Hän oli, joskaan ei sanan ainoassa\nmerkityksessä, naisten mies. Hän ihaili heitä epämääräisesti, ja\nhän oli valmis taistelemaan heidän puolestaan tai kuolemaan heidän\npuolestaan, miten kulloinkin vaadittiin. Mutta hänen tunteensa\nperustui yksinomaan järkeen. Hänen ritarillisuutensa oli syntynyt ja\nkehittynyt vuorilla ja tasangoilla, eikä se ollut missään yhteydessä\nsiihen teeskenneltyyn paloon, joka kehittyy sivistyksen pehmeämmässä\nja ylellisemmässä ilmapiirissä. Yksinäisyydessä vietetyt vuodet\nolivat lyöneet häneen leimansa. Pohjolan miehet, jotka lukevat\nkasvojen juonteita, käsittivät, mitä ne merkitsivät. Mutta vain\nsilloin tällöin saattoi joku nainenkin käsittää jotakin. Jos jollakin\nmäärätyllä hetkellä olisi uhannut suuri, ulkoapäin tuleva vaara,\nolisivat naiset sentään vaistomaisesti kääntyneet avuttomuudessaan\nAlan Holtin tapaisen miehen puoleen.\n\nHänessä oli huumorintajua, minkä vain harvat etuoikeutetut olivat\nsaattaneet todeta. Vuoret olivat opettaneet hänet nauramaan ääneti.\nHänelle merkitsi hymähdys samaa kuin toisille raju ilonpurkaus, ja\nhän saattoi riemuita rajattomasti ilman, että hänen kasvoillaan olisi\nnäkynyt väräystäkään. Mutta hänen hymynsä ei kuvastanut aina hilpeitä\najatuksia. Oli aikoja, jolloin se ilmaisi toisenlaisia mietteitä\nvoimakkaammin kuin sanat.\n\nKoska hän käsitti ja tunsi varsin hyvin oman olemuksensa, huvitti\nnykyinen tilanne häntä. Hän ei voinut olla näkemättä, kuinka\nsuuresti neiti Standish oli erehtynyt arvostelussaan valitessansa\nhänet, verrattuna siihen huumaavaan riemuun, jota hän olisi\nvoinut vallan helposti herättää, jos olisi valinnut kumppanikseen\niltaseikkailulleen jonkun noista nuorista insinööreistä. Hän hymähti.\nJa kun Mary Standish kuuli tämän hauskaa mielialaa ilmaisevan\nhillityn äänen, hän keikautti päätään kuin lintu, kuten Alan oli\nhuomannut hänen tekevän jo kerran aikaisemmin, kapteeni Riflen\nseurassa. Mutta neiti Standish ei puhunut mitään, vaan tarttui\nrauhallisesti Alan Holtin käsivarteen ikään kuin olisi saanut\ntaisteluhaasteen.\n\nKun he olivat kävelleet puoli kierrosta kannen ympäri, alkoi Alan\ntajuta, että tämä kaikki olikin varsin hupaisaa. Tytön käsi ei\nainoastaan koskettanut hänen käsivarttaan; se oli painautunut siihen\nluottavasti ja itse tyttö oli niin lähellä häntä, että kun hän\nkatsahti alas, tämän kiiltävät hiuskiharat olivat vain muutamien\nsenttien päässä hänen kasvoistaan. Tytön läheisyys sekä pehmeä käden\npuristus hänen käsivarressaan järkyttivät hänen kylmäkiskoisuuttaan.\n\n-- Ei se ole lainkaan ikävää, Alan Holt sanoi vilpittömästi. -- Itse\nasiassa suorastaan nautin, kun saan vastata kysymyksiinne, neiti\nStandish.\n\n-- Oh! Alan Holt tunsi solakan pikku vartalon jäykistyvän hetkiseksi.\n-- Ajattelitteko -- ehkä, että voisin olla vaarallinen?\n\n-- Hiukan. Minä en ymmärrä naisia. Yleensä pidän heitä Jumalan\nparhaana ihmetyönä. Yksilöinä en välitä heistä paljoakaan. Mutta te --\n\nNeiti Standish nyökkäsi hyväksyvästi. -- Olette kovin ystävällinen.\nMutta teidän ei tarvitse sanoa, että minä olen muka toisenlainen kuin\nmuut. Minä en ole. Kaikki naiset ovat samanlaisia.\n\n-- Mahdollisesti -- paitsi hiuksiinsa nähden.\n\n-- Pidättekö minun kampauksestani?\n\n-- Kovasti.\n\nAlan Holt hämmästyi tätä myönnytystään siinä määrin, että puhalsi\nsikaristaan sankan savupilven salaiseksi vastalauseeksi.\n\nHe olivat tulleet uudestaan tupakkahuoneen kohdalle. Se oli uutuus\n_Nomella_. Tämä laiva oli suorastaan verraton Alaskan vesillä\navaroine tiloineen, hyvine keittiöineen ja seurusteluhuoneineen, joka\noli järjestetty sen toiseen päähän sellaisia naishenkilöitä varten,\njotka istuivat mielellään miestensä seurassa, kun nämä polttelivat\nsikaria päivällisen jälkeen.\n\n-- Jos tahdotte kuulla Alaskasta ja nähdä sen asukkaita, niin\npistäytykäämme sisälle, ehdotti Alan. -- En tiedä parempaa paikkaa.\nPelkäättekö savua?\n\n-- En. Jos olisin mies, niin tupakoisin.\n\n-- Ehkäpä tupakoitte?\n\n-- En. Kun rupean tupakoimaan, niin leikkaan hiuksenikin lyhyiksi,\njos suvaitsette.\n\n-- Se olisi rikos, Alan vastasi niin vakavasti, että hämmästyi taas\nitseään.\n\nSeurusteluhuoneessa oli kaksi kolme naishenkilöä seuralaisineen, kun\nhe astuivat sinne. Suunnattoman suuri huone, joka käsitti kolmasosan\nperäkannesta, oli sinisenä tupakansavusta. Ryhmä miehiä pelasi\nkorttia pyöreiden pöytien ääressä. Kaksi kertaa suurempi joukko istui\njuttelemassa pikku ryhmissä, kun taas toiset kävelivät edestakaisin\nmatoilla peitettyä lattiaa pitkin. Jotkut olivat vaipuneet uneen,\nmikä sai Alanin katsahtamaan kelloonsa. Sitten hän havaitsi\nMary Standishin tarkastelevan lukemattomia myttyjä, taitavasti\nkokoonkäärittyjä villapeitteitä, joita oli joka taholla. Yksi niistä\noli Maryn jalkojen juuressa. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä.\n\n-- Mitä näillä tehdään? hän kysyi.\n\n-- Meillä on liiaksi kuormaa, Alan selitti. -- Alaskalaisilla\nhöyrylaivoilla ei ole sellaisia välikannen matkustajia kuin\nyleensä laivoissa. Köyhyys ei pakota pohjoiseen meneviä käyttämään\nvälikantta. Voitte aina tavata siellä pari miljonääriäkin. Useimmat\nnäistä ihmisistä, jotka näette täällä, levittävät peittokäärönsä, kun\nkäyvät unisiksi, ja paneutuvat pitkäkseen lattialle. Oletteko koskaan\nnähnyt jaarlia?\n\nHän katsoi nyt velvollisuudekseen selitellä, kun oli tuonut tytön\ntänne sisälle, ja kiinnitti hänen huomiotaan kolmanteen pöytään\nvasemmalla. Kolme miestä istui sen ääressä.\n\n-- Tuo mies, joka katsoo meihin päin, tuo, jolla on väsähtäneet\nkasvot ja vaaleat viikset, on jaarli -- olen unohtanut hänen\nnimensä, selitti Alan. -- Hän on oikea eränkävijä, vaikkei näytä\nsiltä. Hän aikoo mennä ampumaan karhuja Kadiakin saarelle ja nukkuu\nlattialla. Heidän takanaan oleva ryhmä, viidennessä pöydässä on\nTreadwellin kaivosmiehiä, ja tuo mies, jonka näette nojaavan seinään\npuolinukuksissa, tuo jonka poskiparta ulottuu melkein vyötäisille\nasti, on Rynnistys Smith, samaisen George Carmackin entinen kumppani,\njoka löysi kultaa Bonanza-joelta vuonna yhdeksänkymmentäkuusi.\nCarmackin lapion kolahdus ensimmäiseen kultakimpaleeseen oli ääni,\njoka kajahti ympäri maailman, neiti Standish. Ja tuo mies, jolla on\ntakkuinen poskiparta, oli rikkain mies Bonanzassa, lukuunottamatta\nSkookum Jimiä ja Taglish Charlieta, kahta siwah-intiaania, jotka\nolivat Carmackin mukana, kun löytö tehtiin. Jos romantiikka\nhuvittaa teitä, niin voin lisätä, että hän oli rakastunut Belinda\nMulrooneyhin, rohkeimpaan naiseen, joka on tullut pohjoiseen.\n\n-- Missä suhteessa hän oli rohkea?\n\n-- Hän tuli nähkääs yksin miesten maahan, ilman että hänellä olisi\nollut ketään puolustajanaan, päätettyään koota rikkauksia kuten\nmuutkin. Ja hän kokosi. Niin kauan kuin yksikin Dawsonin parkkinahkaa\non elossa, elää Belinda Mulrooneyn muisto.\n\n-- Hän osoitti mihin nainen pystyy.\n\n-- Niin, mutta vähän myöhemmin hän osoitti, kuinka mieletön nainen\nvoi olla, neiti Standish. Hänestä tuli Dawsonin rikkain nainen.\nSitten tuli mies, joka esiintyi kuin mikäkin kreivi, Belinda meni\nnaimisiin hänen kanssaan ja he matkustivat Pariisiin. _Finis_,\nluulemma. Mutta jos hän olisi mennyt naimisiin tuon Rynnistys Smithin\nkanssa, jolla on iso poskiparta --\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Kuutisen askelen päästä heistä oli\nmuuan mies noussut pöydästä ja katsoi heihin. Hänessä ei ollut mitään\npoikkeuksellista, jollei oteta lukuun hänen julkeaa katsettaan,\nkun hän tuijotti Mary Standishiin. Näytti siltä kuin mies olisi\ntuntenut hänet ja loukannut häntä tahallaan tuolla häpeämättömällä\ntuijotuksellaan. Sitten hänen suunsa vetäytyi äkkiä irveen; hän\nkohautti kevyesti olkapäitään ja kääntyi pois.\n\nAlan katsahti nopeasti seuralaiseensa. Tytön huulet olivat\npuristuneet yhteen ja hänen poskensa hehkuivat punaisina. Vaikka\nAlanin veri kiehui, hän ei voinut olla havaitsematta, kuinka\nkauniiksi suuttumus teki tytön.\n\n-- Jos sallitte minun poistua hetkiseksi, virkkoi Alan levollisesti,\n-- menen vaatimaan selitystä.\n\nMaryn käsi tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.\n\n-- Älkää tehkö sitä, Mary pyysi. -- Olette kovin ystävällinen ja\njuuri sellainen mies, jonka voidaan odottaa vaativan hyvitystä\nmoisesta loukkauksesta. Mutta olisi mieletöntä kiinnittää siihen\nhuomiota. Eikö teistäkin?\n\nVaikka hän koetti puhua rauhallisesti, hänen äänensä värisi, ja\nAlania hämmästytti värin nopea katoaminen hänen kasvoiltaan, jotka\nkävivät omituisen kalpeiksi.\n\n-- Kuten tahdotte, Alan vastasi nyökäyttäen päätään melkein kylmästi.\n-- Mutta jos olisitte sisareni, neiti Standish, en sallisi tuollaista\nvaatimatta hyvitystä.\n\nHän tarkasteli vierasta, kunnes tämä poistui kannelle.\n\n-- John Grahamin miehiä, hän sanoi. -- Kuulemma nimeltään Rossland.\nHän on matkalla pohjoiseen vallatakseen koko lohikalastuksen. He\ntyrehdyttävät sen täydelleen kahdessa vuodessa. Ihmeellinen voima\ntuolla saastaisella tavaralla, jota sanomme rahaksi, vai mitä?\n\nÄkkiä hän vaikeni. -- Kas niin -- jaarittelen tällaista, vaikka minun\npitäisi puhella teille hauskemmista ja huvittavammista asioista, hän\npyyteli anteeksi. -- Emmeköhän lähde alakannelle?\n\n-- Tai raikkaaseen ilmaan, ehdotti Mary Standish. -- Pelkään, että\ntämä savu tekee pääni kipeäksi.\n\nAlan tajusi tytössä tapahtuneen muutoksen eikä pitänyt sitä\nyksinomaan huonon ilman aiheuttamana. Rosslandin selittämättömän\ntörkeä käyttäytyminen oli häirinnyt häntä pahemmin kuin hän oli\nmyöntänytkään, tuumi Alan.\n\n-- Tuolla alhaalla, mitä voisimme nimittää varsinaiseksi\nvälikanneksi, on joukko tlinkit-intiaaneja ja kesy karhu. Ettekö\nhaluaisi nähdä niitä? Alan kysyi, kun he olivat tulleet ulos. --\nTlinkit-tytöt ovat maailman kauneimpia intiaaninaisia, ja siellä\nalhaalla on kaksi, jotka ovat -- tuota -- harvinaisen hyvännäköisiä,\nsanoo kapteeni.\n\n-- Ja hänen avullaan olen jo tutustunut heihin, Mary nauroi hiljaa.\n-- Kolo ja Haidah ovat tyttöjen nimet. He ovat suloisia ja pidän\nheistä. Söin aamiaista heidän kanssaan tänä aamuna jo aikoja ennen\nkuin te olitte herännyt.\n\n-- Mitä hittoa! Ja siitäkö johtui, ettette ollut aamiaispöydässä? Ja\nedellisenä aamuna --\n\n-- Huomasitteko minun poissaoloni? Mary kysyi vakavana.\n\n-- Minun oli vaikeaa olla näkemättä tyhjää tuolia. Sitä paitsi nuori\ninsinööri kiinnitti kai huomiotani siihen tuumimalla, olitteko\nsairastunut.\n\n-- Oh!\n\n-- Hän on hyvin kiinnostunut teistä, neiti Standish. Minusta on\nhauskaa katsella, kun hän kiduttaa silmiään vilkuillessaan teihin.\nOlen ajatellut, että tekisin hyvän työn, jos vaihtaisin paikkaa hänen\nkanssaan.\n\n-- Jossa tapauksessa teidän silmänne eivät tietystikään kärsi.\n\n-- Luultavasti eivät.\n\n-- Eivätkö ne ole koskaan kärsineet?\n\n-- Luullakseni eivät.\n\n-- Esimerkiksi katsellessanne tlinkit-neitosia.\n\n-- En ole katsellut heitä.\n\nMary kohautti hiukan olkapäitään.\n\n-- Oikeastaan minun olisi pidettävä teitä hyvin ikävänä ihmisenä,\nherra Holt. Mutta te olette nyt minusta poikkeuksellinen. Ja siksi\nsuorastaan pidän teistä. Saattaisitteko minut hyttiini? Se on numero\nkuusitoista, tällä kannella.\n\nMary asteli Alanin rinnalla, pitäen vain sormenpäillään hänen\nkäsivarrestaan. -- Mikä on teidän huoneenne numero? hän kysyi.\n\n-- Kaksikymmentäseitsemän, neiti Standish.\n\n-- Tällä kannellako?\n\n-- Niin.\n\nVasta sitten, kun tyttö oli sanonut hyvää yötä, levollisesti ja\nkättään tarjoamatta, pälkähti Alanin päähän, kuinka tutunomaisia\ntämän viimeiset kysymykset olivat olleet. Hän rykäisi. Hänen\nmieleensä juolahti äkkiä monia asioita, kun hän kiersi vielä pari\nkertaa kannen ympäri hitaasti kävellen. Sitten hän meni hyttiinsä\nja rupesi silmäilemään papereita, jotka oli jätettävä Juneauhin. Ne\nolivat muistiinpanoja, joissa selostettiin hänen ja Carl Lomenin\nesiintymistä talouskomitean edessä Washingtonissa.\n\nPuoliyön maissa hän sai työnsä loppuun. Hän sammutti valon ja jäi\nkatselemaan pienestä avoimesta ikkunasta. Hän kuuli vain laivan\nhiljaisen jyskeen, kun se matkasi hitaasti viimeisestä solasta\nFrederickin salmeen. Laivassa vallitsi vihdoinkin hiljaisuus. Kuu\nkumotti suoraan taivaan laelta, luomatta enää vuorten varjoja, ja sen\nsumean valokehän ulkopuolella oli maailma mustaa. Tästä pimeydestä\nAlan saattoi erottaa epäselvästi Kupreanovin saaren, joka kohosi\nsuunnattoman suurena, tummana möhkäleenä. Ja tuntiessaan ne vaarat,\njotka väijyivät tuskin laivanlevyisissä salmissa, hän ihmetteli\nmiksi kapteeni Rifle oli valinnut tämän väylän sen sijaan, että\nolisi ohjannut Decision-niemen ympäri. Hän tunsi, että maa oli nyt\nkauempana, mutta _Nome_ jyskytti eteenpäin töräyttäen torveaan tuon\ntuosta, ja hänen sieraimiinsa tunkeutui vesikasvien raikas tuoksu ja\nhän hengitti syvään metsien hyvää hajua, jota virtaili sekä idästä\nettä lännestä.\n\nÄkkiä hän erotti hitaasti läheneviä askeleita. Ne tuntuivat\nepäröiviltä, sitten ne etenivät uudestaan; hän kuuli hillityn äänen,\nmiehen äänen -- ja siihen vastasi naisen ääni. Vaistomaisesti hän\nvetäytyi askelen taaksepäin ja seisoi näkymättömänä pimeässä. Ääniä\nei kuulunut enää. Vaiteliaina käveli pari henkilöä hänen ikkunansa\nohitse, ja kuutamossa hän näki heidät selvästi. Toinen oli Mary\nStandish. Mies oli Rossland, joka oli niin julkeasti tuijottanut\ntyttöön tupakkahuoneessa.\n\nHämmästys valtasi Alanin. Hän sytytti lampun ja hankkiutui levolle.\nHänellä ei ollut vähintäkään halua vakoilla enempää Mary Standishia\nkuin Grahamin asiamiestäkään, mutta hän oli syntymästään asti\nvihannut petosta ja vehkeilyä ja se, mitä hän oli nähnyt, sai hänet\nvakuutetuksi siitä, että Mary Standish tiesi Rosslandista enemmän\nkuin oli hänelle uskotellut. Tyttö ei ollut valehdellut hänelle.\nHän ei ollut sanonut mitään -- paitsi että oli estänyt häntä\nvaatimasta anteeksipyyntöä. Ilmeisesti tyttö oli käyttänyt häntä\nhyväkseen, mutta muuten ei tämän asioilla ollut mitään tekemistä\nhänen tehtäviensä kanssa. Kenties Mary Standish ja Rossland olivat\njoutuneet riitaan ja hieroivat nyt sovintoa. Varsin luultavaa, tuumi\nAlan. Hän teki typerästi ajatellessaan lainkaan koko asiaa.\n\nSitten hän sammutti lamppunsa ja paneutui vuoteeseen. Mutta\nhäntä ei nukuttanut nimeksikään. Oli hauska lojua vuoteessa,\nvelttona selällään, laivan täristessä tasaisesti hänen allaan,\nja kuunnella sen vakaata jyskytystä. Ja oli hauskaa ajatella,\nettä hän oli matkalla kotiin. Kuinka sietämättömän pitkiltä nuo\nseitsemän kuukautta olivat tuntuneet kaupunkielämässä! Ja kuinka\nhän oli kaivannut kaikkia, jotka joskus oli tuntenut -- vieläpä\nvihollisiaankin!\n\nHän sulki silmänsä ja kuvitteli kotia, joka oli vielä tuhansien\nkilometrien päässä -- rannattomia tundroja, Endicottvuorten\nsinertäviä ja purppuranhohteisia kukkuloita ja \"Alanin aluetta\"\nniiden juurella. Kevät teki siellä tuloaan, ja lämmintä oli\ntundroilla ja eteläisillä rinteillä, ja vaivaispajujen silmut\nalkoivat pompahdella kuoristaan kuin jyvät vakkasesta.\n\nHän rukoili Jumalaa, että nämä kuukaudet olisivat olleet suotuisia\nhänen väelleen -- hänen alueensa väelle. Ero oli tuntunut pitkältä,\nvarsinkin kun rakasti heitä niin kuin hän. Hän oli varma, että Tautuk\nja Amuk Toolik, hänen kaksi pääpaimentaan huolehtivat asioista yhtä\nhyvin kuin hän itsekin. Mutta paljon saattoi tapahtua seitsemässä\nkuukaudessa. Nawadlook, hänen kaukaisen kuningaskuntansa pikku\nkaunotar, ei ollut kunnossa hänen lähtiessään. Alan oli huolissaan\nhänestä. Edellisten talvien keuhkotulehdus oli jättänyt jälkensä\ntyttöön. Ja Keok, Nawadlookin kaunis kilpailijatar! Hän hymyili\npimeässä miettiessään, mihin suuntaan Tautukin välillä toivottomalta\nnäyttänyt rakkausjuttu oli kehittynyt. Sillä Keok oli pieni sydänten\nmurskaaja, joka jo kauan oli iloinnut Tautookin kärsimysten\nkustannuksella. Pahatapainen arkkienkeli, mietti Alan hymähtäen --\nmutta hänen vuokseen kannatti miehen uhmata kuolemaa, jos suonissa\nvirtasi pisarakin mustaa verta! Hänen paimenensa olivat epäilemättä\nvoineet hyvin. Kymmenestätuhannesta päästä kannatti jo ylpeillä --\n\nÄkkiä hän pidätti henkeään ja kuunteli. Joku oli tullut hänen\novelleen ja pysähtynyt. Kaksi kertaa hän oli kuullut askeleita ulkoa,\nmutta molemmilla kerroilla ne olivat menneet ohitse. Hän nousi\nistualleen, ja hänen vuoteensa vieterit natisivat hänen allaan.\nSitten hän kuuli liikettä, nopeaa, juoksevaa liikettä -- ja hän\nsytytti lampun. Hetkistä myöhemmin hän aukaisi oven. Siellä ei ollut\nketään. Pitkä käytävä oli tyhjä. Mutta sitten -- matkan päästä -- hän\nkuuli, kuinka toinen ovi avattiin ja suljettiin hiljaa.\n\nJuuri sillä hetkellä hänen silmänsä osuivat valkoiseen,\nrutistuneeseen esineeseen lattialla. Hän sieppasi sen käteensä\nja vetäytyi huoneeseensa. Se oli naisen nenäliina. Ja hän oli\nnähnyt sen aikaisemmin. Hän oli ihaillut sen reunapitsejä illalla\ntupakkahuoneessa. Oli varsin kummallista, hän ajatteli, että hän\nlöysi sen nyt oveltaan.\n\n\n\n\n4. luku\n\n\nMuutamaksi minuutiksi löydön jälkeen Alanin täytti uteliaisuuden\nja pettymyksen sekainen tunne -- ja eräänlainen närkästys.\nEpäilys, että hänet aiottiin sekoittaa juttuun vastoin hänen omaa\ntahtoaan, ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Ilta oli ollut\nrattoisa eräässä suhteessa. Tosin hän olisi voinut viettää aikansa\nhauskemmin muistelemalla Rynnistys Smithin kanssa menneitä aikoja\ntai keskustelemalla englantilaisen jaarlin kanssa Kodiakin karhuista\ntai lyöttäytymällä sen tuntemattoman harmaaparran seuraan, joka oli\nlausunut mielipiteensä John Grahamista. Mutta hän ei pahoitellut\nhukkaamiaan tunteja eikä pitänyt Mary Standishia syypäänä niiden\nmenettämiseen. Itse asiassa vain nenäliina harmitti häntä.\n\nToisen kerran hän kömpi vuoteeseensa. Hän vaipui uneen ajatellen\nKeokia ja Nawadlookia ja alueensa väkeä. Jokin selittämätön voima\noli lahjoittanut hänelle arvaamattoman kalliin kyvyn nähdä hauskoja\nunia, ja Keok näytti varsin todelliselta hilpeine hymyineen ja\nvekkulimaisine kasvoineen, ja Nawadlookin suuret, lempeät silmät\nloistivat kirkkaampina kuin hänen lähtiessään. Hän näki Tautukin,\njoka oli synkkämielinen kuten aina Keokin sydämettömyyden takia.\nTautuk hakkasi rumpua, josta lähti omituisia kalahduksia, ja niiden\ntahdissa Amuk Toolik esitti karhutanssia, Keokin taputtaessa käsiään\nsäteilevän ihastuneena. Unessaankin Alan hymähti. Hän tiesi, mitä\nparhaillaan tapahtui, että samalla kun Keokin silmät olivat kavenneet\nnaurusta, ne kertoivat hänen nauttivan Tautukin mustasukkaisuudesta.\nTautuk oli aivan uskomattoman typerä. Se oli asian huvittava puoli.\nJa hän löi hurjasti rumpuaan, kulmat niin vihaisissa rypyissä, että\nhänen silmänsä olivat melkein ummessa, Keokin nauraessa täyttä\nkurkkua.\n\nJuuri tällöin Alan aukaisi silmänsä ja kuuli vahtivuoron viimeisen\nkellonkalautuksen. Oli vielä pimeätä. Hän sytytti valon ja katsoi\nkelloaan. Tautukin rummutus oli kuuluttanut vahtivuoron kahdeksaa\nlasia, kellon ollessa neljä aamulla. Avoimesta ikkunasta virtaili\nmeren ja maan tuoksua ja sen mukana viileää ilmaa, jota Alan hengitti\ntäysin siemauksin oikoillessaan jäseniään muutamien minuuttien\najan heräämisensä jälkeen. Se pani hänen verensä liikkeelle kuin\nviini, ja hän nousi ylös rauhallisesti ja pukeutui, polttaen paksua\nsikarinpätkää, jonka oli laskenut syrjään yöllä. Vasta pukeuduttuaan\nhän huomasi nenäliinan pöydällä. Vaikka sen ilmestyminen oli tuntunut\ntärkeältä vielä joku tunti sitten, hän ei vaivannut enää aivojaan\nsitä ajattelemalla. Tyttö oli ollut hiukan huolimaton, siinä\nkaikki. Hän palauttaisi sen. Koneellisesti hän pisti rypistyneen\nkangaspalasen takkinsa taskuun ennen kuin astui kannelle.\n\nHän oli aavistanut saavansa olla yksin. Käytävä oli autio. Aamun\naavemaisen valkeassa sumussa hän näki tyhjät tuolirivit ja perämiehen\nhytissä himmeästi palavat valot. Aasialainen monsuunituuli ja\nJapanin merivirrasta tulviva lämpö olivat tuoneet aikaisen kevään\nAlexander-saaristoon, ja toukokuu oli näpistänyt aimo lailla kesäkuun\nkukoistavasta nuorteudesta. Usva- ja sumupilvet verhosivat laaksoja,\nja ohuen savun tavoin ne vyöryivät alas vuorten rinteitä mereen,\nniin että laivan, joka pujotteli niiden keskitse, täytyi hapuilla\neteenpäin kuin pimeässä ryömivän lapsen.\n\nHän nojasi kaiteen yli, puhaltaen savupilven sikaristaan. Hän kaipasi\nkipeästi työhönsä. Juneau, Skagway ja Cordova eivät merkinneet\nhänelle mitään, paitsi että ne olivat Alaskaa. Hän kaipasi kauemmas\npohjoiseen, laakeille tundroille ja ripeään työhön, joka odotti häntä\nsiellä. Hänen verensä kuohui riemusta, kun hän tiesi nyt varmasti\npääsevänsä sinne, eikä hän siksi ollutkaan pahoillaan siitä, että\noli viettänyt seitsemän ikävää kuukautta Yhdysvalloissa. Hän oli\nnähnyt omin silmin, että se päivä läheni, jolloin Alaska pääsisi\noikeuksiinsa. Kultaa! Hän naurahti. Kullalla oli viehätyksensä,\nromantiikkansa, vetovoimansa, mutta mitä oli kaikkien vuorten kulta\nsen paljon suuremman rinnalla, jota hänkin oli rakentamassa! Hänestä\ntuntui kuin hänen etelässä kohtaamansa ihmiset olisivat ajatelleet\nvain kultaa kuullessaan, että hän oli Alaskasta.\n\nAina kultaa -- ensiksi sitä, ja sitten jäätä, lunta, loputtomia\npitkiä öitä, alastomia erämaita ja louhikkoisia vuoria, jotka\nsynkkinä kohosivat ikuisten rajuilmojen runtelemassa maassa, missä\nihmiset taistelivat rikkauksista ja missä vain voimakkaimmat jäivät\nhenkiin. Juuri kulta oli ollut Alaskan turmiona. Kun ihmiset\najattelivat sitä, he muistelivat vain entisiä kultakuumeenpäiviä,\nChilkootia, White Horsea, Dawsonia ja Circle Cityä. Romantiikka\nja loisto ja kuolleiden miesten kohtalot olivat imeytyneet\nheidän vereensä. Mutta nyt he alkoivat uskoa. Heidän silmänsä\nalkoivat avautua. Jopa hallituskin alkoi herätä havaittuaan,\nettä St. Elias-vuoresta pohjoiseen rakennettavaan rautatiehen\nsisältyi muutakin kuin lahjomista. Washingtonin senaattorit ja\nkongressiedustajat olivat kuunnelleet vakavasti häntä ja eritoten\nCarl Lomenia. Ja lihaparonit, kaikkein viisaimmat, olivat\nyrittäneet ostaa hänet ja tarjonneet kokonaisen omaisuuden Lomenin\nneljästäkymmenestätuhannesta porosta Sewardin niemimaalla! Se oli\ntodistuksena heräämisestä. Ehdottomana todistuksena.\n\nHän sytytti uuden sikarin ja hänen ajatuksensa kohdistuivat\nhälvenevän sumun halki edessä avautuvaan laajaan maahan.\n\nHän ei kuullut enää laivan tärinää. Se oli hänen taisteluaan,\nja aivot ja lihakset jännittyivät siihen ikään kuin se olisi\nvaatinut tuossa tuokiossa ruumiillisia ponnistuksia. Ja hän oli\npäättänyt saavuttaa päämääränsä tuossa kamppailussa, vaikka hänen\ntäytyisi uhrata siinä henkensä. Muutamien muiden kanssa hän\nnäyttäisi maailmalle, etteivät pohjolan miljoonien hehtaarien\nlaajuiset puuttomat tundrat olleet maapallon raukkoja rajamaita.\nHe asuttaisivat ne, ja niin sanotuilla karuilla mailla kuuluisi\nsuunnattomien porolaumojen jalkojen töminä, kuten karjalaumat eivät\nkoskaan olisi tömisyttäneet Amerikan tasankoja. Hän ei ajatellut\nsitä raha-aarretta, jonka hän löytäisi tuon menestyksen kultaaman\nsateenkaaren päästä, mikä kangasti hänen mielessään. Rahaa, rahaa\nsinänsä hän vihasi.\n\nLaivankellon helähdys herätti hänet siitä alitajuisesta taistelusta,\njohon hän mielikuvituksessaan oli syöksynyt. Ja lievästi häiritsevä\ntunne kulki nyt hänen lävitseen, kun hän havaitsi itsetiedottomasti\nkietoneensa pikku nenäliinan taskussa sormiensa ympäri. Hän veti sen\nesille ja teki pikaisen liikkeen, ikään kuin heittääkseen sen mereen.\nSitten hän rykäisi osoittaakseen, kuinka mieletöntä se olisi ollut,\ntyönsi nenäliinan taskuunsa ja lähti astelemaan hitaasti laivan\nkeulapuolelle.\n\nKatsellessaan kohoavaa sumua hän tuumiskeli millainen hän olisi\nnyt, jos hänellä olisi ollut sellainen sisar kuin Mary Standish.\nTai yleensä omaisia, vaikkapa -- vain setä tai pari, jotka olisivat\najatelleet hänen parastaan. Hän muisti elävästi isänsä, mutta ei\nihan niin hyvin äitiään, koska tämä oli kuollut, kun hän oli kuuden\nvuoden ikäinen, isä taas hänen ollessaan kaksikymmenvuotias. Juuri\nhänen isänsä kohosi kaiken muun yläpuolelle, kuten vuoret, joita\nhän rakasti. Isä pysyisi aina hänen muistissaan, innostaen häntä,\nkehottaen häntä, rohkaisten häntä elämään miehen tavoin, taistelemaan\nkuin mies ja kuolemaan viimein pelottomana. Sillä tavoin oli vanhempi\nAlan Holt elänyt ja kuollut.\n\nMutta hänen äitinsä, jonka kasvoja ja ääntä hän tuskin muisti enää\nmonien menneiden vuosien jälkeen, oli hänelle pikemmin pyhä muisto\nkuin todellinen ihmisolento. Eikä hänellä ollut ollut sisaria eikä\nveljiä. Usein hän oli ajatellut haikein mielin sitä, ettei hänellä\nollut veljeä. Mutta sisar ... Hän rykäisi paheksuvasti tälle\nmietteelle. Sisar olisi merkinnyt kytkeytymistä sivistyneeseen\nmaailmaan. Kaupunkeihin, luultavasti. Vieläpä Yhdysvaltoihin.\nJa orjallista elämää, jota hän inhosi. Hän antoi täyden arvon\nrajattomalle vapaudelleen. Joku Mary Standish, vaikkapa tämä olisi\nhänen sisarensa, johtaisi surkeaan loppuun. Hän ei voinut kuvitella\nMary Standishin eikä kenenkään muunkaan hänen kaltaisensa naisen\nsaattavan elää yhdessä Keokin ja Nawadlookin sekä hänen muun väkensä\nkanssa keskellä tundroja. Ja tundrat olisivat aina hänen kotinaan,\nkoska hänen sydämensä asusti siellä.\n\nHän oli kävellyt perämiehen hytin ympäri ja kohtasi äkkiä\nkummallisen, tuoliin lysähtäneen ihmisolennon. Se oli Rynnistys\nSmith. Kirkkaammassa valossa, mikä johtui sumun hälvenemisestä, Alan\nnäki, ettei mies nukkunut. Hän pysähtyi, ilman että toinen olisi\nhuomannut häntä. Rynnistys oikoili jäseniään, örähtelijä nousi ylös.\nHän oli pieni mies, ja hänen komean pörröinen, punainen, kasteen\nkostuttama partansa oli niin rehevä, ettei jättiläisenkään olisi\ntarvinnut sitä hävetä. Hänen päänsä kellerrän ruskeine hiuksineen,\njotka olivat takkuiset kuten hänen partansakin, lisäsivät pään\nmerirosvomaista vaikutusta, mutta ruumiin muissa osissa ei ollut\npaljonkaan sellaista, mikä olisi herättänyt kauhua ihmissydämissä.\nJotkut hymyilivät häntä katsellessaan.\n\nKun Alan näki tänä aamuna Rynnistys Smithin, ei tämä ollut enää\nWhite Horsen ja Dawson Cityn välisten seutujen taitavin pyssymies.\nInnokkaasti hän muisteli vanhoja aikoja, jolloin hän oli ypö\nyksin lyönyt Liukas Smithin ja tämän rosvojoukkueen -- aikoja,\njolloin Rynnistys Smithin siirtyminen uusille kentille merkitsi\nrynnistystä hänen peräänsä, jolloin hänen nimensä mainittiin\nsamassa hengenvedossa kuin George Carmackin ja Alec McDonaldin ja\nJerome Chuten ja jolloin satakunta Curley Monroen ja Joe Barretin\ntapaista miestä suuntasi tiensä hänen kompassinsa mukaan. Hänen\nyksinäisyydessään, kun hän seisoi siinä aamuhämärissä, oli jotakin\ntraagista. Oltuaan kaksikymmentä kertaa miljonäärinä, Rynnistys Smith\noli jälleen puilla paljailla. Alan tiesi sen.\n\n-- Hyvää huomenta, hän sanoi niin odottamatta, että pikku mies\nkäännähti ympäri nopeasti kuin villikissa, muistoa menneiltä\ntaistelupäiviltä. -- Miksi niin yksin, Rynnistys?\n\nRynnistys virnisti. Hänellä oli leikkivät, siniset silmät, syvällä\nkuopissa kuin airedarelaisella ja silmäkulmien alla, joiden karvat\nolivat vieläkin takkuisemmat ja sekaisemmat kuin hänen partansa. --\nMietiskelen tässä, hän sanoi, -- kuinka mieletöntä raha on. Hyvää\nhuomenta, Alan!\n\nHän nyökkäsi ja hykerteli hykertelemistään, katsellen hälvenevää\nsumua, ja Alan näki hänen olevan entisellä leikkisällä tuulellaan,\nmikä aina oli ollut Rynnistyksen viimeisenä tukena, kun hän joutui\nkovaan ahdinkoon. Alan siirtyi lähemmäksi ja pysähtyi hänen\nviereensä, niin että heidän olkapäänsä hipaisivat toisiinsa, kun he\nkumartuivat kaiteen yli.\n\n-- Alan puheli Rynnistys, -- monesti en saa hyviä päähänpistoja,\nmutta nyt olen hautonut erästä kunnon tuumaa koko yön. Minä en ole\nunohtanut Bonanzaa, oletko sinä?\n\nAlan pudisti päätään. -- Niin kauan kuin yksikin alaskalainen elää,\nei Bonanzaa unohdeta, Rynnistys.\n\n-- Minä kokosin sieltä miljoonan, ihan Carmackin löydön vierestä --\nmutta menetin kaikki myöhemmin, vai mitä?\n\nAlan nyökkäsi sanomatta mitään. -- Mutta se ei ollut mitään\nGold Run-joen rinnalla, tuolla puolen vedenjakajan, Rynnistys\njatkoi miettivästi. -- En ole unohtanut vanhaa Alec MacDonaldia,\nskottilaista, oletko sinä, Alan? Vuoden yhdeksänkymmenenkuuden\npyykkiin veimme seitsemänkymmentä säkkiä tuodaksemme ne takaisin\nkultaa täynnä, eikä meiltä jäänyt tyhjäksi kuin kolmekymmentä.\nYhdeksänsataatuhatta dollaria yhdessä ainoassa pesussa, ja se oli\nvain alkua. No, minä menetin jälleen kaikki. Ja vanha Alec joutui\nmyöhemmin puille paljaille. Mutta hänelle jäi sievä vaimo. Muuan\ntyttö Seattlesta. Minun täytyi ruveta ruokapalkalle.\n\nHän vaikeni hetkiseksi, sivellen kosteaa partaansa, kun huomasi\nauringon ensimmäisten ruusunpunaisten sateiden tunkeutuvan sumun läpi\nheidän ja näkymättömien vuorenhuippujen väliltä.\n\n-- Viisi kertaa sen jälkeen tein löydön ja hukkasin kaikki, hän sanoi\nhiukan pöyhkeillen. -- Ja taas olen puilla paljailla!\n\n-- Tiedän sen, Alan myönsi.\n\n-- Minulta riistettiin joka ikinen sentti siellä Seattlessa ja\nFriscossa, Rynnistys naurahti hieroen iloisesti käsiään, -- ja sitten\nminulle ostettiin lippu Nomeen. Hemmetin hienosti tekivät, vai mitä\narvelet? Eivät olisi voineet olla siivompia. Tiesin, että sillä\nKopfilla oli sydän paikallaan. Siksi uskoinkin rahani hänelle. Ei se\nollut hänen syynsä, että hän kadotti ne.\n\n-- Ei tietystikään, Alan yhtyi.\n\n-- Ja olen kovasti pahoillani, kun tulin ampuneeksi häntä sen vuoksi.\nOlenpa tosiaan.\n\n-- Tapoitko hänet?\n\n-- En aivan. Merkitsin hänet leikkaamalla hänen toisen korvansa\nChink Holleranin paikassa. Hyvin ikävää. En ajatellut silloin,\nkuinka kauniisti hän teki ostaessaan minulle lipun Nomeen. Tein sen\nharkitsematta, hetken vihanpuuskassa. Hän teki minulle hyvän työn\ntyhjentäessään taskuni, Alan. Sen hän teki, totta vie! Et käsitä,\nkuinka vapaata ja mukavaa ja kaunista kaikki on, ennen kuin olet\ntyhjä mies. Hän hymyili ja hänen kummalliset kasvonsa näyttivät\nmelkein poikamaisilta tiheän parran takaa, ja sitten hän huomasi\njuron ilmeen Alanin silmissä ja suupielissä. Hän tarttui tämän\nkäsivarteen ja ravisti sitä.\n\n-- Alan, tarkoitan totta! hän selitti. -- Juuri siksi pidän rahaa\nturhana tavarana. Ei minua tee onnelliseksi rahan _kuluttaminen_.\nSen _löytäminen_ -- vuoriin kätkeytyvän kullan -- se panee vereni\nvirtaamaan nopeasti kuvussani. Kun olen sitä löytänyt, en oikein\ntiedä, miten sen käyttäisin. Tahdon päästä pennittömäksi. Jollen\npääse, tulen laiskaksi ja lihavaksi, ja joku uudenaikainen tohtori\nleikkaa minut ja minä kuolen. Ne leikkaavat aimo lailla siellä\nFriscossa, Alan. Eräänä päivänä tunsin kipua, ja ne tahtoivat leikata\njotakin sisästäni. Ajatteles, miten miehelle voi käydä, kun on saanut\nrahaa!\n\n-- Tarkoitatko todella, mitä sanot, Rynnistys?\n\n-- Kautta elämäni, tarkoitan. Minua kolottaa vain siksi, että kaipaan\nkirkasta taivasta, Alan. Vuoria. Ja tuo keltainen metalli tulee\nolemaan pelitoverinani kuolemaani asti. Joku ottanee minut Nomessa\nruokapalkalle.\n\n-- Eikö mitä, Alan sanoi äkkiä. -- Ei, jos se minusta riippuu.\nRynnistys, minä tarvitsen sinua. Sinun on lähdettävä kanssani\nEndicott-vuorten seuduille. Minulla on siellä kymmenentuhatta poroa.\nMaa ei kuulu kenellekään, ja siellä me voimme tehdä mitä ikinä\nhaluamme. Minä en kaipaa kultaa. Minä etsin toisenlaista tavaraa.\nMutta arvelen, että Endicott-vuoristossa on yllin kyllin tuota sinun\nkeltaista pelitoveriasi. Se on uusi maa. Sinä et ole koskaan nähnyt\nsitä. Jumala yksin tietää, mitä sieltä voit löytää. Tuletko?\n\nLeikkisä pilke oli kadonnut Rynnistyksen silmistä. Hän tuijotti\nAlaniin.\n\n-- _Tulenko_ minä? Alan, aikooko pentu ruokkia emäänsä? Tutki minua.\nKysy minulta. Toista se kaikki uudestaan.\n\nMiehet löivät kättä. Hymyillen Alan nyökkäsi itäänpäin. Viimeinen\nsumupilvi hälveni juuri nopeasti. Alaskan louhikkoisten vuorijonojen\nhuiput kuvastuivat jälleen pilvettömän taivaan sineä vasten ja\naamuaurinko säkenöi ruusunpunaisena ja kullanhohteisena niiden\nlumisilla huipuilla. Myös Rynnistys nyökkäsi. Sanoja ei kaivattu.\nHe molemmat ymmärsivät, ja sen elämän vavahdus, jota he rakastivat,\nsiirtyi toisesta toiseen, kun he puristivat toistensa käsiä.\n\n\n\n\n5. luku\n\n\nAamiaisaika oli puoliksi kulunut, kun Alan astui ruokasaliin. Hänen\npöytänsä ääressä oli vain kaksi tyhjää tuolia. Toinen oli hänen\nomansa. Toinen Mary Standishin. Heidän kummankin samanaikainen\npoissaolonsa vaikutti melkein ärsyttävän tahalliselta, pälkähti\nhänen päähänsä ensiksi. Istuutuessaan hän nyökkäsi hilpeä pilkahdus\nsilmissään, kun huomasi nuoren insinöörin ilmeen. Se oli sekä\nkateellinen että moittiva, ja lisäksi Alan oli varma siitä, että\nnuori mies esiintyi tietämättään kiihtyneesti. Hän söi entistään\ntyytyväisempänä ja huvitetumpana viinimarjojaan tajutessaan tämän\ntosiasian. Hän muisteli nuoren miehen nimeä. Se oli Tucker. Tämä\noli sileäkasvoinen, voimakas, miellyttävännäköinen nuorukainen.\nJa tyhminkin olisi arvannut totuuden, tuumi Alan itsekseen. Nuori\ninsinööri oli tavallista ihastuneempi Mary Standishiin: hän oli\nrakastunut. Alan ei tehnyt mitään uutta keksintöä. Hän päätti niin\npian kuin mahdollista korjata sen ikävän erehdyksen, ettei heidän\npöydässään ollut toimitettu yleistä esittelyä, ja saattaa nuo kaksi\ntoistensa seuraan. Sellainen esittely vapauttaisi hänet epäilemättä\ntietystä velvollisuudesta, johon hänet oli kahlehdittu vastoin omaa\ntahtoa.\n\nNiin hän koetti ajatella. Mutta päätöksestään huolimatta hän ei\nvoinut karkottaa mielestään vastapäistä tyhjää tuolia. Sitä ei voitu\ntehdä olemattomaksi, ja kun muut tuolit tyhjenivät niiden omistajien\npoistuessa pöydästä, askarrutti tuo vastakkainen tuoli yhä häntä.\nTähän aamuun asti se oli ollut samanlainen kuin kaikki muutkin tyhjät\ntuolit. Nyt se kiusasi häntä itsepintaisesti, vaikka hän ei lainkaan\npitänyt siitä, että hänelle muistutettiin niin järkkymättömästi\nedellisestä yöstä sekä Mary Standishin ja Grahamin asiamiehen\nRosslandin kohtauksesta kahdentoista aikaan yöllä.\n\nHän jäi viimeisenä istumaan pöydän ääreen. Tucker, joka oli\nviivytellyt, toivoen saavansa nähdä Mary Standishin, nousi paikaltaan\nviimeisten kahden mukana. Nämä toiset olivat jo astuneet ulos\nruokasalongin ovesta, kun nuori insinööri pysähtyi. Alan, joka\ntarkasteli häntä, näki hänen kasvojensa äkkiä muuttuvan. Seuraavassa\nhetkessä hän sai siihen selityksen. Mary Standish tuli sisälle. Tämä\nmeni Tuckerin ohitse näyttämättä edes huomaavan häntä ja nyökäytti\npäätään kylmäkiskoisesti Alanille istuutuessaan pöytään. Hän oli\nhyvin kalpea. Alan ei nähnyt jälkeäkään siitä raikkaasta väristä,\njoka oli kaunistanut Maryn poskia edellisenä iltana. Kun Mary\nStandish taivutti hiukan päätään, järjestellen pukuaan, leikittelivät\nauringonsäteet hänen hiuksillaan, ja Alan tuijotteli niihin Maryn\nkohottaessa silmiään. Ne olivat kylmän kauniit, hyvin rehelliset ja\ntyynet.\n\n-- Nukuitteko hyvin, neiti Standish? hän kysyi kohteliaasti.\n\n-- En ensinkään, Mary vastasi niin vilpittömästi, että Alanin\nvakaumus alkoi horjua. -- Koetin poistaa puuterilla mustat renkaat\nsilmieni ympäriltä, mutta pelkään, etten onnistunut. Siksikö kysyitte?\n\nAlan piti nenäliinaa kädessään. -- Nyt näen teidät ensi kerran\naamiaisella. Pidin varmana, että olitte nukkunut hyvin. Onko tämä\nteidän, neiti Standish?\n\nAlan katsoi tyttöä kasvoihin, kun tämä otti käteensä rypistyneen\nkangaspalan. Tuossa tuokiossa Mary hymyili. Hymy ei ollut teennäistä.\nSe ilmaisi mielihyvää, ja Alan tunsi pettymystä, kun ei havainnut\nnoilla kasvoilla pienintäkään hämmentymisen merkkiä.\n\n-- Se on minun nenäliinani, herra Holt. Mistä löysitte sen?\n\n-- Hyttini oven edestä vähän jälkeen keskiyön.\n\nAlan mainitsi yksityiskohdat melkein törkeän tarkasti. Hän toivoi\nsanojensa vaikuttavan jollakin tavoin. Mutta ne eivät tehonneet\nlainkaan, paitsi että hymy väreili Maryn huulilla hiukan kauemmin,\nja hänen kirkkaiden silmiensä syvyydestä välähti iloinen pilkahdus.\nHänen suora katseensa oli viaton kuin lapsen, ja kun Alan tarkasteli\nhäntä, hän ajatteli lasta -- mitä kauneinta lasta -- ja tunsi\narvostelleensa tyttöä niin kovin väärin, että hän nousi seisoalleen\nja teki jäykän kumarruksen.\n\n-- Kiitän teitä, herra Holt, Mary sanoi. -- Voitte kuvitella, kuinka\nkiitollinen olen teille, kun mainitsen, että minulla on mukanani\ntäällä laivassa vain kolme nenäliinaa. Ja tästä pidin eniten.\n\nMary tutki ruokalistaa, ja poistuessaan Alan kuuli hänen tilaavan\ntarjoilijalta hedelmiä. Alanin veri kuohui, mutta sitä ei näkynyt\nhänen kasvoistaan. Hänet täytti epämiellyttävä tunne, kun hän\nastui ryhdikkäästi ulos ovesta, että Mary katseli häntä. Hän ei\nsilmännyt taakseen. Jotakin oli hänessä vialla, ja hän tiesi sen.\nTämä tytöntypykkä suloisine hiuksineen ja kirkkaine silmineen oli\nheittänyt roskajyväsen hänen tavallisen itsensä tyydyttävästi\ntoimivaan koneistoon, ja se uhkasi tärvellä eräät sen erikoisosat,\njotka muodostivat hänen elämänsä. Hän oli narri. Hän sytytti sikarin\nja sadatteli itseään.\n\nJoku ryntäsi häntä vastaan, tönäisten kättä, joka piti palavaa\ntulitikkua. Hän kohotti katseensa. Siinä oli Rossland. Miehen\nhymy muistutti suuresti irvistystä. Hänen silmissään oli kylmän\narvosteleva ilme, kun hän nyökkäsi.\n\n-- Pyydän anteeksi. Sanat olivat alentuvan armolliset ja Rossland\nsinkosi ne välinpitämättömästi yli olkansa. Yhtä hyvin hän olisi\nvoinut sanoa: -- Olen pahoillani, poikaseni, mutta sinun on\nväistyttävä tieltäni.\n\nMyös Alan hymyili ja nyökkäsi. Kerran oli Keok pahalla päällä\nollessaan sanonut hänelle, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi\nkehräävää kissaa hänen ollessaan hirtehistuulella. Nyt ne olivat\nsellaiset, hänen hymyillessään Rosslandille. Ivallinen virnistys oli\nkadonnut Rosslandin suupielistä, kun hän astui ruokasaliin.\n\nMary Standish ja John Grahamin asiamies olivat jokseenkin ilmeisesti\nsopineet tapaamisesta jo edeltäkäsin, ajatteli Alan. Pöydän ääressä\nistui enää puolisen tusinaa henkilöä, ja tarkoituksena oli kai, että\nRossland sijoittuisi vastapäätä Mary Standishia. Tästä nähtävästi\njohtui, että Mary oli tervehtinyt häntä niin kylmän kohteliaasti.\nMary oli kiihkeästi toivonut hänen poistuvan pöydästä ennen kuin\nRossland astui näyttämölle. Se oli nyt ilmeistä, kun hän käsitti\ntilanteen.\n\nHän tuprutti sikariaan. Rosslandin tölmäys oli melkein sammuttanut\nsen, ja hän raapaisi tulta uudella tulitikulla. Tällä kertaa hän\nonnistui, ja hän aikoi heittää pois palavan tikun, kun hän alkoi\nepäröidä ja piti sitä yhä kädessään, kunnes se kärvensi hänen\nihoansa. Mary Standish tuli juuri ulos ovesta. Hänen äkillinen\nilmestymisensä hämmästytti Alania siinä määrin, ettei hän osannut\ntehdä muuta kuin pudottaa tulitikun. Maryn silmät liekehtivät ja\nhänen poskillaan oli kaksi hehkuvaa täplää. Hän näki Alanin ja\nnyökäytti hiukan päätään astuessaan ohi. Kun hän oli mennyt, Alan ei\nvoinut olla katsahtamatta salonkiin. Rossland oli hänen odotustensa\nmukaan istuutunut Maryn tuolin viereen ja tutkiskeli parhaillaan\nrauhallisesti ruokalistaa. Tämä kaikki oli varsin mielenkiintoista,\nAlan myönsi, jos piti sekavista jutuista. Hän puolestaan ei halunnut\nlainkaan ruveta ratkaisemaan arvoituksia, ja hän häpesi hieman\nuteliaisuuttaan, joka oli pakottanut hänet katsahtamaan Rosslandiin.\nSamalla häntä hiukan ilahdutti se jäätävä kohtelu, jota neiti\nStandish ilmeisesti oli osoittanut tuolle epämiellyttävälle oliolle,\njoka oli tyrkännyt häntä käytävässä.\n\nAlan meni kannelle. Treadwellin ja Douglasin kaivoskaupungit olivat\nnäkyvissä.\n\nJoku töykkäsi häntä, ja hän äkkäsi Rynnistys Smithin sivullaan.\n\n-- Siinä oli Bill Treadwellin kotipaikka, hän sanoi. -- Kerran\nsiellä olivat Alaskan rikkaimmat kultakaivokset. Nyt ne ovat\nveden peitossa. Tunsin Billin siihen aikaan, kun hän pahoitteli\nsaappaidensa hintaa. Oli ostanut huonon parin ja paikkaili niitä\nitse. Sitten onni potkaisi häntä. Sai jostakin neljäsataa dollaria ja\nosti kaivospaikkoja täältä, eräältä Ranskan Pete nimiseltä mieheltä.\nSitä paikkaa sanottiin Kunnianrotkoksi. Ja oli aika, jolloin siellä\ntyöskenteli yhdeksänsataa rouhimoa. Katselepas sitä, Alan. Kyllä\nkannattaa.\n\nRynnistyksen ääni ja sanat eivät tuntuneet oikein kehottavilta.\nKannet olivat tulvillaan matkustajia, kun laiva suuntasi kulkunsa\nJuneauhin, ja Alan käyskenteli heidän joukossaan tuntien ahdistavaa\npettymystä. Hän tiesi etsiskelevänsä innokkaasti Mary Standishia,\neikä suinkaan sattumalta, ja hän iloitsi, kun Rynnistys tapasi jonkun\nvanhan tuttavansa ja jätti hänet yksikseen. Tämä havainto ei tuntunut\nhänestä mieluisalta, mutta hänen täytyi tunnustaa, että se oli totta.\nHietajyvä oli saada hänet suunniltaan. Se ei kulunut loppuun, kuten\nhän oli olettanut, vaan rupesi valtaamaan kaikki hänen ajatuksensa.\nEikä se puolittainen toivo, jota se herätti hänessä, tuntunut enää\nniin häiritsevältä kuin ennen, joskin kiusallisen itsepintaiselta.\nRuokasalissa sattunut pikku näytös oli kaikesta huolimatta tehnyt\nhäneen vaikutuksen. Hän piti taistelijaluonteista. Mary Standish,\njonka tyyneys ja kauneus tuntuivat kiehtovan naisellisilta, oli\npaljastanut rohkeutensa tuolla hetkellä, jolloin Alan oli nähnyt\nhänen leimuavat silmänsä ja hehkuvat poskensa hänen poistuessaan\nRosslandin seurasta. Alan alkoi tähystellä myös Rosslandia. Nyt häntä\nhalutti tavata tämä mies.\n\nVasta sitten, kun Juneau avautui hänen silmiensä eteen\nmaalauksellisen kauniina, kohoten pengermittäin Juneau-vuoren\nvihreällä rinteellä, hän laskeutui alakannelle. Muutamat matkustajat,\njotka aikoivat lähteä laivasta, olivat kokoontuneet laskusillan\nlähettyville matkatavaroineen. Alan aikoi juuri astua heidän\nohitseen, kun hän pysähtyi äkkiä. Vähän matkan päässä hänestä, missä\nolivat kaikki ne henkilöt, jotka aikoivat nousta laivasta, seisoi\nRossland. Tämän asennossa oli jotakin töykeän epämiellyttävää, kun\nhän hapuili kellotaskuaan ja silmäili ylhäältä portaille. Hänen\ntarkastelunsa sai Alanin vavahtamaan. Alanin mielessä välähti eräs\najatus. Hän harppasi Rosslandin luo ja tarttui tämän käsivarteen.\n\n-- Katseletteko neiti Standishia? hän kysyi.\n\n-- Kyllä. Rosslandin sanat eivät olleet karttelevia. Ne olivat\nteräviä ja varmoja kuin ainakin henkilön, jonka puolella on\neittämätön oikeus.\n\n-- Entä jos hän menee maihin?\n\n-- Silloin menen myös minä. Kuuluuko tämä asia teille, herra Holt?\nOnko hän pyytänyt teitä keskustelemaan tästä asiasta minun kanssani?\nJos niin --\n\n-- Ei, neiti Standish ei ole tehnyt sitä.\n\n-- Olkaa sitten hyvä ja huolehtikaa omista asioistanne. Jollei teillä\nole muuta ajankuluketta, niin lainaan teille joitakin kirjoja.\nMinulla on muutamia hytissäni.\n\nOdottamatta vastausta Rossland poistui kylmästi. Alan ei seurannut\nhäntä. Hän saattoi harmitella ja sadatella vain omaa typeryyttään.\nRosslandin sanat eivät olleet loukkaavia. Ne olivat tosia. Hän oli\ntahallaan sekaantunut juttuun, joka epäilemättä oli ehdottomasti\nyksityisluontoinen. Kenties se oli jokin perheriita. Häntä värisytti.\nNöyryytyksen tunnevaltasi hänet, ja hän iloitsi siitä, ettei Rossland\nedes katsahtanut taakseen. Hän koetti viheltää kavutessaan jälleen\nyläkannelle; Rossland, vaikka hän vihasikin tätä miestä, oli antanut\nhänelle ojennuksen. Ja se mies lupasi lainata kirjoja jos hän\nkaipaisi huvitusta! Tosiaan, olipa hän laskenut aika sukkeluuden.\nJa se kannatti muistaa. Hän oikaisi selkänsä ja etsi käsille vanhan\nDonald Hardwickin ja Rynnistys Smithin. Hän poistui heidän seurastaan\nvasta sitten, kun _Nome_ oli jättänyt maihin matkustajansa ja\nrahtitavaransa ja halkoi jälleen vettä matkalla Gastineaun salmen\nläpi Skagwayhin. Sitten hän meni tupakkasalonkiin ja jäi sinne\nlounaaseen asti.\n\nTänään Mary Standish oli saapunut pöytään ennen häntä. Mary istui\nselin häneen, kun hän astui huoneeseen, eikä niin ollen huomannut\nhäntä ennen kuin hän oli tullut takaa niin lähelle, että hänen\ntakkinsa hipaisi tytön tuolia. Alan katsoi häneen ja hymyili\nistuutuessaan. Mary vastasi hymyyn, mutta se näytti Alanista hiukan\nväkinäiseltä. Tyttö ei näyttänyt voivan hyvin, ja hänen läsnäolonsa\nruokapöydässä tuntui Alanista urotyöltä, jolla hän koetti salata\njoltakulta jotakin. Sattumalta Alan katsahti vasemman olkansa yli.\nSiellä oli Rossland, istuen paikallaan huoneen vastakkaisella\npuolella. Vaikka Alan oli vilkaissut sivulleen salaa, hän havaitsi\nettä tyttö käsitti hänen liikkeensä merkityksen. Mary painoi päänsä\nhiukan alemmaksi, ja hänen pitkät silmäripsensä varjostivat hetkisen\nhänen silmiään. Alan ihmetteli, miksi hänen katseensa suuntautui aina\nensiksi tytön hiuksiin. Ne tekivät häneen omituisen miellyttävän\nvaikutuksen. Sen verran hän oli pannut merkille, että huomasi Maryn\nkammanneen ne uudestaan aamiaisen jälkeen, ja kauniit kiharat,\njotka kiertyivät salaperäisen sekasortoisina päälaelle, olivat kuin\npehmeätä, välkkyilevää samettia. Hänen päähänsä pälkähti naurettava\najatus, että olisi hauskaa nähdä niiden lainehtivan alas hartioille.\nVarmaan ne olivat vieläkin kauniimmat vapaina.\n\nMaryn kasvot olivat tavattoman kalpeat. Kenties se johtui ikkunan\nkautta lankeavasta valosta. Mutta kun tyttö katsahti häneen\nuudestaan, hän huomasi tämän suupielissä heikon vavahduksen. Hän\nalkoi kertoa Marylle jotakin Skagwaysta, täysin välinpitämättömästi,\nikään kuin ei olisi havainnut mitään, mitä tämä ei ehkä olisi\nhalunnut ilmaista. Maryn silmien ilme vaihteli, ja Alan näki\nniissä miltei kiitollisuutta uhkuvan loisteen. Hän oli poistanut\njännityksen, vapauttanut tytön jostakin selittämättömästä ahdingosta.\nHän huomasi, että Mary tilasi ruokaa vain näön vuoksi. Hän tuskin\nkajosi siihen, ja Alan oli varma, ettei kukaan muu pöytävieraista,\nei edes Tucker, rakastunut insinööri, ollut huomannut tuota pikku\nvilppiä. Tuckerin silmissä olisi tämä huono ruokahalu varmaan\nkruunannut Maryn sädekehällä, hän olisi pitänyt sellaista nirsoutta\ntaivaallisena avuna.\n\nVain Alan, joka istui Maryn vieressä, arvasi totuuden. Mary\nponnisteli loistavasti, mutta Alan käsitti, että jokainen hermo hänen\nruumiissaan oli katkeamaisillaan. Kun Mary nousi, työnsi Alankin\ntuolinsa syrjään. Samalla hetkellä hän näki Rosslandin jättävän\npaikkansa ja lähestyvän jokseenkin kiireesti huoneen toiselta\npuolelta. Tyttö astui ensin ulos ovesta, kintereillään Rossland\nkymmenkunnan askelen päässä, ja Alan tuli viimeisenä, melkein\nrinnatusten Tuckerin kanssa. Näky oli tavallaan huvittava, mutta\nsen hullunkurisen puolen taakse kätkeytyi jotakin, mikä sai Alanin\nsuupielet vetäytymään vakaviin juonteisiin.\n\nRuokasalongista yläkannelle johtavien, upeilla matoilla peitettyjen\nportaiden juurella neiti Standish pysähtyi äkkiä ja kääntyi\nRosslandiin päin. Vain hetkiseksi hänen silmänsä viivähtivät\nmiehessä. Sitten hän ryntäsi tämän ohi ja tuli nopeasti Alanin luo.\nPuna oli noussut hänen poskilleen, mutta hänen äänensä ei ollut\nvähääkään kiihtynyt, kun hän puhui. Se oli kuitenkin kuuluva ja\nRossland saattoi erottaa sen selvästi.\n\n-- Kerrotaan, että lähestymme Skagwayta, herra Holt, hän sanoi. --\nTahdotteko lähteä kanssani kannelle ja kertoa minulle siitä?\n\nGrahamin asiamies oli pysähtynyt portaiden juurelle ja sytytteli\nhitaasti savukettaan. Alanilta, jonka mieleen muistui hänen\nJuneaussa muutama tunti sitten kärsimänsä nöyryytys, kun Rossland\noli selvästi osoittanut hänen pyrkivän sekaantumaan toisten\nasioihin, meni aikaa ennen kuin hän sai sanaa suustaan. Hän ei\nvielä ollut ehtinyt vastata, kun Mary Standish tarttui luottavasti\nhänen käsipuoleensa. Alan näki hänen kohotettujen kasvojensa käyvän\nentistään hehkuvammiksi. Tyttö toimi hämmästyttävän ripeästi, hän oli\nhurmaavan kaunis ja kylmä kuin jää, vaikka hänen poskensa hohtivat\nsuloisesti. Alan näki Rosslandin katsovan tuijottavin ilmein eteensä,\nsavuke hieman riipuksissa. Hänellä oli vaistomaisena tapana hymyillä\nvaaran uhatessa, ja nyt hän hymyili puhumatta mitään. Tyttö naurahti\nhiljaa. Hän nykäisi Alania käsivarresta, ja tämä havaitsi astelevansa\nRosslandin ohitse, hämmästyneenä, mutta tottelevaisena, samalla kun\ntyttö katsoi häneen niin, että hän tunsi lievän väristyksen karmivan\nselkäpiitään.\n\nKun oli tultu leveiden portaiden päähän, kuiskasi tyttö huulet\nlähellä Alanin olkapäätä: -- Te olette mainio! Kiitän teitä, herra\nHolt.\n\nSamalla kun hän sanoi nämä sanat, hän irrotti päättävästi kätensä\nAlanin käsivarresta, ja Alanista tuntui kuin hän olisi saanut kylmän\nsuihkun vasten kasvojaan. Rossland ei voinut enää nähdä heitä, jollei\nollut seurannut perässä. Tyttö oli näytellyt osansa, ja toisen kerran\noli Alan ottanut esittääkseen typerän narrin osaa. Mutta se ei\nsuututtanut häntä. Siihen sisältyi hänestä aika annos huumoria, ja\nMary Standish kuuli hänen hymähtävän, kun he astuivat kannelle.\n\nMary tarttui loukkaantuneena hänen käsivarteensa. -- Se ei ole\nhauskaa, hän uhitteli. -- On hirveää joutua sellaisen miehen\nkiusattavaksi.\n\nAlan käsitti, että tyttö tahtoi kohteliaasti jo edeltäpäin torjua\nkysymyksen, jonka hän saattaisi tehdä, ja hän tuumi, mitä tapahtuisi,\njos hän hämmästyttäisi tyttöä kertomalla tälle, että oli nähnyt hänet\nyksin Rosslandin seurassa keskellä yötä. Hän tarkasteli Maryä, ja\ntyttö kohtasi pelottomasti hänen tutkivan katseensa. Vieläpä hän\nhymyili Alanille, ja hänen silmänsä, mietti Alan, olivat suloisimmat\nvalehtelijat, mitä hän koskaan oli nähnyt. Hän tunsi voimakasta\nkuohuntaa sisässään -- jonkinlaista uhmamieltä tyttöä kohtaan,\nja hän päätti olla puhumatta mitään Rosslandista. Hän uskoi yhä\njärjettömän horjumattomasti, ettei välittänyt tippaakaan asioista,\njotka eivät kuuluneet hänelle. Mary Standish luuli nähtävästi, että\nhän oli sokea, eikä hän panisi rikkaa ristiin tämän harhakäsityksen\npoistamiseksi. Se olisi loppujen lopuksi paras menettelytapa.\n\nMutta tyttö näytti jo unohtaneen rappujen juurella tapahtuneen\nvälikohtauksen. Hänen silmänsä säteilivät lempeämmin, kun he tulivat\nlaivan keulapuolelle, ja Alan oli kuulevinaan, että tytön huulilta\npääsi outo heikko huudahdus, kun hän silmäili ympärilleen, Tayan\nsolan paratiisimaisia maisemia. Suoraan edessäpäin sinipunertavana\nvyönä kiemurteli kaita väylä Skagwayn edustalle, ja sen molemmin\npuolin kohosivat korkeat vuoret, vihreiden metsien peittämät aina\nlumisille huipuille asti, ja ne hohtivat lähellä pilviä kuin\nvalkoiset villapeitot. Ja kun nyt oli kevätaika, heidän korvissaan\nkajahteli laivan koneiden hitaan jyskytyksen yli lukemattomien\nvuoripurojen liritys, ja eräältä vuorelta, joka näytti liehuvan aivan\nheidän päänsä yllä, syöksyi raju virta mereen muutaman sadan metrin\nkorkeudesta, ryöpyten ja hypellen auringonpaisteessa leikittelevän\nihmisolennon tavoin.\n\nJa sitten tapahtui ihme, jota Alankin katseli hämmästyneenä, sillä\nlaiva näytti pysähtyneen ja vuori huojuvan hiljaa, ikään kuin jokin\nnäkymätön ja mahtava voima olisi avannut suojaporttia. Vihertävät\nkukkuloiden rinteet välkkyvine, valkoisine mökkeineen ilmestyivät\nnäkyviin, ja Skagway, romantiikan sydän, uljaiden miesten ja\nvärisyttävien urotekojen muistomerkki, sukeltautui hitaasti esiin\nlymypaikastaan. Alan kääntyi avatakseen suunsa, mutta se, mitä hän\nnäki tytön kasvoilla, vaiensi hänet. Tytön huulet olivat raollaan,\nja hän katsoa tuijotti ikään kuin jotakin aavistamatonta olisi\nkohonnut hänen silmiensä eteen, jotakin mikä hämmästytti ja sai hänet\nsäpsähtämään.\n\nJa sitten, ikään kuin olisi puhunut itselleen, eikä Alan Holtille,\nhän lausui kiihkeästi kuiskaten: -- Olen nähnyt tämän paikan jo\nennen. Pitkät ajat sitten. Kenties sata tai tuhat vuotta sitten.\nMutta olen ollut täällä. Olen asunut tuon vuoren juurella, jolta vesi\nsyöksyy alas --\n\nHäntä värisytti ja hän muisti Alanin. Hän kohotti katseensa Alaniin,\nja tämä oli kummissaan. Hänen silmissään loisti lumoavan kaunis,\nsalaperäinen ilme. -- Minun täytyy astua täällä maihin, hän virkkoi.\n-- En luullut löytäväni sitä niin pian. Olkaa hyvä --\n\nKoskettaen kädellään Alanin käsivartta hän kääntyi. Alan katsoi\nhäneen ja näki omituisen loiston sammuvan nopeasti hänen silmistään.\nSeuraten tytön katsetta hän äkkäsi Rosslandin, joka seisoi\nkymmenkunnan askelen päässä heidän takanaan. Seuraavassa hetkessä\nMary Standish silmäili merelle, ja taas hänen kätensä lepäsi\nluottavasti Alanin käsivarrella. -- Onko teistä koskaan tuntunut\nsiltä kuin mielenne tekisi tappaa ihminen, herra Holt? hän kysyi\njäätävästi naurahtaen.\n\n-- Kyllä, vastasi Alan melkein odottamatta. -- Ja jonakin päivänä,\njos tilaisuus tarjoutuu, aion tappaa erään miehen -- sen miehen, joka\nmurhasi isäni.\n\nMary päästi kauhuissaan heikon huudahduksen. -- Teidän isänne --\nmurhattiin --\n\n-- Välillisesti -- kyllä. Sitä ei tehty veitsellä eikä pistoolilla,\nneiti Standish. Aseena oli raha. Jonkun raha. Ja John Graham oli\nse mies, joka antoi iskun. Jonakin päivänä, jos oikeus saa voiton,\nsurmaan hänet. Ja jos sallitte, pyydän heti selitystä tuolta\nmieheltä, Rosslandilta --\n\n-- Ei! Mary puristi Alanin käsivartta. Sitten hän veti kätensä\nhitaasti pois. -- En tahdo, että pyydätte selitystä häneltä, hän\nsanoi. -- Jos hän antaisi sen, vihaisitte minua. Kertokaa minulle\nSkagwaysta, herra Holt. Se on hauskempaa.\n\n\n\n\n6. luku\n\n\nVasta sitten, kun hämärän synkät varjot laskeutuivat läntisiltä\nvuorilta ja _Nome_ halkoili jälleen vettä matkaten hitaasti kapeita\nväyliä pitkin avoimelle valtamerelle, Alan käsitti täydelleen tuon\niltapäivän merkityksen. Tuntikausia hän oli ollut vaikutelman\nvallassa, jota hän ei voinut käsittää ja jota hän tavallisissa\noloissa ei olisi ollut paheksumatta. Hän oli vienyt Mary Standishin\nmaihin. Kaksi tuntia tämä oli astellut hänen rinnallaan, kysellyt\nhäneltä ja kuunnellut häntä sillä tavoin, ettei kukaan ollut\naikaisemmin kysellyt häneltä eikä kuunnellut häntä niin. Alan oli\nnäyttänyt hänelle Skagwayn. Hän oli kertonut kahden vuoren välissä\nsen tuulisen rotkon tarinan, josta Skagway oli saanut alkunsa, kuinka\nyhden ainoan teltan ympärille oli ilmestynyt sata telttaa, sadan\ntilalle yhdessä viikossa tuhat; hän oli loihtinut tytön silmien eteen\nmuinaiset seikkailun ja kuoleman ajat; hän oli kertoillut Liukkaasta\nSmithistä ja tämän henkipattojen koplasta, ja vieretysten he olivat\nseisseet Liukkaan sammaltuneella haudalla, kun vuorten ensimmäiset\nsynkät varjot yllättivät heidät.\n\nMutta kaiken tämän ohessa ja kaiken tämän yhteydessä Mary oli\nkysellyt häneltä hänestä itsestään. Hän oli vastannut. Hän ei\nvielä tiennyt, missä määrin hän oli paljastanut tytölle asioitaan.\nHänestä tuntui siltä kuin jo tuon hänen rinnallaan kävelleen solakan\nja kauniin tytön koko olemus olisi vaatinut luopumaan kaikesta\nvarovaisuudesta omiin asioihin nähden. Hänestä oli näyttänyt siltä\nkuin tyttö olisi elänyt hänen mukanaan, kun hän kuvaili rakasta\nmaataan Endicott-vuorten juurella, sen laakeita tundroja, laumojaan\nja väkeänsä. Siellä, niin hän oli kertonut tytölle, oli uusi maailma\nsyntymässä, ja tytön silmien hehkuja äänen omituinen värinä olivat\ninnostaneet häntä jatkamaan, kunnes hän oli unohtanut, että Rossland\nodotti laivan laskuportailla heidän paluutaan. Hän oli rakennellut\ntytölle pilvilinnojaan, ja ihme kyllä, tämä oli auttanut häntä\nniiden rakentamisessa. Hän oli kuvaillut tytölle sitä muutosta,\njoka kaikessa hiljaisuudessa tapahtui parhaillaan kautta Alaskan,\nvuoripolkujen syrjäytymistä kestikievarien ja teiden tieltä,\nrautateiden rakentamista, kaupunkien kasvua, joissa oli ollut vain\ntelttoja vasta muutama vuosi sitten. Juuri silloin, kun hän kuvaili\nkehityksen ja sivistyksen voittokulkua ja luonnon viimeisten salpojen\nmurtumista tieteen ja keksintöjen edestä, oli hän nähnyt epäilyksen\nhäiveen tytön harmaissa silmissä.\n\nJa kun he seisoivat nyt _Nomen_ kannella, katsellen vuorten valkoisia\nhuippuja, jotka häipyivät hämärään lavendeliusvaan, kuvastuivat\nepäilys ja hämmennys vieläkin selvemmin tytön silmissä, ja hän sanoi:\n\n-- Tulen aina rakastamaan telttoja ja vanhoja polkuja ja luonnon\nesteitä. Kadehdin Belinda Mulrooneyta, josta kerroitte minulle\niltapäivällä. Minä vihaan kaupunkeja ja rautateitä ja autoja,\nkaikkea, mikä seuraa niiden mukana, ja olen pahoillani, kun näen\nniiden tulvivan Alaskaan. Ja minäkin vihaan tuota miestä -- John\nGrahamia!\n\nHänen sanansa hämmästyttivät Alania.\n\n-- Ja haluaisin, että kertoisitte minulle, mitä hän tekee --\nrahoillaan -- nyt. Hänen äänensä oli kylmä, ja toinen pikku käsi,\nAlan huomasi sen, pusersi lujasti kaidetta.\n\n-- Hän on ryöstänyt Alaskan vesien kalarikkaudet, joita koskaan ei\nvoida korvata, neiti Standish. Mutta ei siinä kaikki. Luulen olevani\ntäysin oikeassa sanoessani, että hän on tappanut monia naisia ja\npikkulapsia rosvotessaan sisävesien ruokavarat, joista alkuasukkaat\novat saaneet elantonsa vuosisatojen aikana. Tiedän sen. Olen nähnyt\nheidän kuolevan.\n\nHänestä näytti siltä kuin tyttö olisi kallistunut hetkiseksi häneen\npäin.\n\n-- Ja siinäkö -- on kaikki?\n\nAlan naurahti synkästi. -- Joistakin ihmisistä siinä olisi jo\nriittävästi, neiti Standish. Mutta hänen mahtavat tuntosarvensa\ntyöntyvät kaikkialle Alaskaan. Hänen asiamiehensä parveilevat kautta\nmaan, ja Liukas Smith oli hieno rosvo näihin kätyreihin ja heidän\nherraansa verrattuna. Jos John Grahamin tapaisen miehen sallitaan\nelämöidä mielensä mukaan, niin kymmenessä vuodessa saaliinhimo ja\nmaan raiskaus tekee niin tuhoisaa jälkeä, etteivät Rooseveltin\nsuojelumääräykset voi kahdessasadassa vuodessakaan palauttaa oloja\nennalleen.\n\nMary Standish kohotti päätänsä, ja iltahämärässä hänen kalpeat\nkasvonsa suuntautuivat vuorten aavemaisille huipuille, jotka\nhäämöttivät vielä sakenevan pimeyden läpi. -- Olen iloinen siitä,\nettä kerroitte minulle Belinda Mulrooneysta, hän sanoi. -- Alan\nymmärtää ja saan uutta rohkeutta, kun ajattelen hänenlaistaan naista.\nHän pystyi taistelemaan, eikö totta, hän pystyi taistelemaan kuin\nmies?\n\n-- Niin, ja hän taisteli myös.\n\n-- Eikä hänen voimansa perustunut rahaan. Viimeisen dollarinsa,\nniinhän kerroitte minulle, hän heitti Yukoniin onnekseen.\n\n-- Niin, Dawsonissa. Vain se olisi pelastanut hänet nälältä.\n\nMary kohotti kätensä, ja Alan näki hänen sormessaan himmeästi\nkimaltelevan sormuksen, joka oli hänen ainoansa. Mary irrotti sen\nhitaasti.\n\n-- Menköön sitten tämäkin, minun onnekseni -- Mary Standishin\nonneksi, naurahti tyttö hiljaa ja sinkautti sormuksen mereen.\n\nHän katsoi Alaniin ikään kuin olisi pitänyt tarpeellisena puolustella\ntekoaan. -- Tämä ei ole melodraama, hän sanoi.\n\n-- Tarkoitan totta. Ja uskon siihen. Tahdon, että täällä Skagwayn\nportilla on merenpohjassa jotakin minun omaani, samoin kuin Belinda\nMulrooney halusi heittää dollarinsa ikuisiksi ajoiksi Yukonin pohjaan.\n\nHän ojensi Alanille kätensä, josta oli ottanut sormuksen, ja se\nlepäsi hetkisen lämpimänä ja värisevänä Alanin kädessä.\n\n-- Kiitos siitä ihanasta iltapäivästä, jonka soitte minulle, herra\nHolt. En koskaan unohda sitä. On päivällisaika. Minun täytyy sanoa\nhyvästi.\n\nAlan seurasi silmillään hänen solakkaa vartaloaan kunnes se oli\nkadonnut näkyvistä. Palatessaan hyttiinsä hän melkein töytäsi\nRosslandiin. Kohtaaminen oli kiihdyttävä. Kumpikaan miehistä ei\npuhunut eikä nyökännyt, mutta Rossland katsoi Alania suoraan\nsilmiin ja hänen kasvonsa olivat kylmät kuin kivi, kun hän hillitsi\nkiukkuaan. Ennakkoluulostaan huolimatta Alan alkoi muuttaa\nmielipidettään tästä miehestä. Hänessä oli jotakin voimakasta, joka\nkiinnitti huomiota, itsevarmuutta, jota ei voitu pitää teeskentelynä.\nHeittiö hän saattoi olla, mutta hänen päässään toimivat kylmät aivot\n-- aivot, joita vähäpätöiset asiat eivät helposti voineet häiritä,\npäätteli Alan. Mies teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Koska\ntämä oli John Grahamin asiamies, Alan piti häntä vihollisenaan,\nja Mary Standishin tuttavana hän tuntui yhtä salaperäiseltä kuin\ntyttö itsekin. Ja vasta nyt, hytissään, Alan alkoi aavistaa, että\nRosslandin menettely saattoi perustua täysin oikeutettuihin syihin.\n\nHän ei ollut utelias. Koko ikänsä hän oli ollut liian lähellä\ntodellista elämää kuluttaakseen aikansa turhanpäiväisiin arveluihin.\nHän ei piitannut vähääkään Mary Standishin ja Rosslandin välisistä\nsuhteista, mikäli ne eivät koskeneet häntä itseään, ja tilanne\noli käynyt liian sekavaksi miellyttääkseen häntä. Hän ei voinut\nnauttia sellaisesta seikkailusta, johon se houkutteli, ja kun hän\najatteli, että sekä Rossland että Mary Standish olivat saattaneet\narvostella häntä väärin, kohosi hänen poskilleen kiukun puna. Hän\nei piitannut rahtuakaan Rosslandista, paitsi että olisi mielellään\npyyhkäissyt hänet maanpinnalta muiden Grahamin asiamiesten mukana.\nJa itsepintaisesti hän vakuutti yhä itselleen, ettei hän lainkaan\ntuntenut mitään erikoista tyttöä kohtaan.\n\nAlan koetti nauraa etsiessään käsille Rynnistys Smithiä. Hän\nlöysi tämän puolen tunnin kuluttua alakannelta antamassa ruokaa\nkahlehditulle karhulle. Tuntui kummalliselta, Alan ajatteli, että\nkahlehdittu karhu oli matkalla pohjoiseen. Rynnistys selitti. Eläin\noli kesy ja kuului tlinkit-intiaaneille. Heitä oli seitsemän ja\nhe aikoivat nousta maihin Cordovassa. Alan huomasi, että kaksi\nintiaanityttöä katseli häntä tarkasti ja kuiski keskenään. He olivat\nhyvin sieviä tummine silmineen ja hymykuoppineen. Yksi miehistä ei\nedes vilkaissut häneen, vaan istui kannella jalat ristissä kasvot\ntoisaalle käännettyinä.\n\nRynnistyksen seurassa hän meni tupakkasalonkiin, ja myöhäiseen iltaan\nhe keskustelivat Endicott-vuorten laajoista porolaitumista ja Alanin\ntulevaisuudensuunnitelmista. Vain kerran, alkuillasta, Alan pistäytyi\nhyttiinsä hakemaan karttoja ja valokuvia. Rynnistyksen silmät\nsäihkyivät, kun hän kuvitteli uuden seikkailun mahdollisuuksia. Maa\noli laaja. Tuntematonta seutua. Ja Alan oli ensimmäinen tienraivaaja.\nEntinen kuumeinen innostus valtasi Rynnistyksen ja se tarttui\nAlaniin, niin että hän unohti Mary Standishin ja kaiken muun ja\najatteli vain niitä peninkulmia, jotka erottivat heidät mahtavista\ntundroista Sewardin niemimaan toisella puolen. Oli keskiyö, kun Alan\npoistui hyttiinsä. Hän oli onnellinen. Rakkaus elämään tulvahteli\nhyökyaallon tavoin hänen sydämessään, ja hän hengitti syvään\nlauhkeata meri-ilmaa, jota virtaili avoimesta ikkunasta lännestä\npäin. Rynnistys Smithistä hän oli vihdoinkin saanut toverin, jota\noli kaivannut, ja löytänyt hänessä vastakaikua niihin hurjiin ja\npuolivilleihin intohimoihin, jotka aina olivat kyteneet hänen\nsisimmässään. Hän silmäili tähtiin ja hymyili niille, ja hänen\nmielensä täytti selittämätön kiitollisuus sen johdosta, ettei ollut\nsyntynyt liian myöhään. Uuden sukupolven astuttua näyttämölle ei\nolisi enää pohjolan autioita kolkkia. Kahdenkymmenenviiden vuoden\nkuluttua tiede ja keksinnöt ja kaikki se, mitä ihmiskunta nimitti\nedistykseksi, olisi kahlinnut koko maailman.\n\nOvelta kajahtava koputus saattoi hänet katsahtamaan kelloonsa:\nse oli neljännestä yli kaksitoista, eikä kenenkään olisi luullut\nkoputtelevan enää hänen ovelleen.\n\nKoputus toistui -- hieman epäröiden, ajatteli Alan. Sitten se kuului\nuudestaan nopeasti ja päättävästi. Alan pisti kellon taskuunsa ja\naukaisi oven.\n\nHänen edessään seisoi Mary Standish.\n\nAlan näki ensin vain hänen silmänsä, suuret, kummalliset, pelästyneet\nsilmät. Ja sitten hän huomasi Maryn kasvojen kalpeuden, kun tämä\nastui hitaasti sisälle odottamatta hänen puhuvan tai antavan lupaa.\nJa Mary Standish itse sulki oven, sillä välin kun Alan tuijotti\nhäneen mykkänä hämmästyksestä -- ja jäi seisomaan nojaten selkäänsä\noveen, suorana ja solakkana ja kuolemankalpeana.\n\n-- Saanko tulla sisälle? Mary kysyi.\n\n-- Hyvä Jumala, tehän olette sisällä! ehätti Alan vastaamaan. -- _Te\nolette sisällä_.\n\n\n\n\n7. luku\n\n\nHänen mieleensä juolahti epäilys, että Rossland seisoi paraikaa\noven ulkopuolella. Hänen teki mielensä sysätä tyttö syrjään ja\naukaista ovi, mutta tytön levolliset kasvot pidättivät häntä.\nNiiden jännittynyt ilme alkoi laueta. Alan näki hänen huuliensa\nvärähtelevän, ja sitten tapahtui ihme. Hänen suuriin ihaniin\nsilmiinsä nousivat kyynelet. Mutta sittenkään hän ei laskenut\nkatsettaan tai peittänyt kasvojaan käsillään, vaan katsoi Alaniin\nrohkeasti, kyynelhelmien kimmeltäessä hänen poskillaan jalokivien\ntavoin. Alan tunsi sydämensä heltyvän. Tyttö luki hänen ajatuksensa,\noli arvannut hänen epäilyksensä, väärinkäsityksensä.\n\n-- Tahdotteko tuolin, neiti Standish? Alan kysyi innottomasti,\nnyökäyttäen nojatuoliin päin.\n\n-- En. Sallikaa minun seistä. Hän huokasi syvään. -- On myöhäistä,\nherra Holt.\n\n-- Melko poikkeuksellinen vierailuaika tämä, myönsi Alan. --\nKeskiyöstä on puoli tuntia, tarkemmin sanoen. Varmaankin hyvin tärkeä\nasia on pakottanut teidät ryhtymään tällaiseen uhkarohkeaan tekoon\nlaivalla, neiti Standish.\n\nHetkeen Mary ei vastannut mitään, ja hän näki, kuinka suoni tykytti\ntytön valkealla kaulalla.\n\n-- Olisikohan Belinda Mulrooney pitänyt tätä hyvin uhkarohkeana\ntekona, herra Holt? Jos kysymys olisi ollut elämästä tai kuolemasta,\nniin ettekö luule, että hän olisi tullut hyttiinne keskellä yötä --\nvieläpä laivalla? Ja niin on minun laitani -- on kysymys elämästä tai\nkuolemasta. Tuskin tunti sitten tein päätökseni. En voinut odottaa\naamuun. Minun täytyi tavata teidät tänä yönä.\n\n-- Miksi minut? Alan kysyi. -- Miksei Rosslandia tai kapteeni Rifleä\ntai jotakin muuta? Siksikö --\n\nHän vaikeni. Hän näki jotakin varjontapaista laskeutuvan tytön\nsilmiin, ikään kuin tämä olisi saanut nöyryyttävän ja tuskallisen\npiston, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja hyvin\nlevollisesti, melkein kylmäverisesti, hän vastasi Alanille:\n\n-- Käsitän tunteenne. Olen koettanut asettua teidän asemaanne.\nTämä kaikki on hyvin poikkeuksellista, kuten sanoitte. Mutta en\nole häpeissäni. Olen tullut luoksenne, kuten kenen hyvänsä olisin\ntoivonut tulevan minun luokseni samanlaisissa olosuhteissa, jos\nminä olisin mies. Jos se, että olen tarkastellut teitä, ajatellut\nteitä ja muodostanut teistä mielipiteeni, on itsekkäiden pyyteiden\ntavoittelemista -- niin siinä tapauksessa olen tehnyt väärin, herra\nHolt. Mutta en ole pahoillani. Luotan teihin. Tiedän, että uskotte\nminun olevan hyvän, jollei todisteta, että olen paha. Olen tullut\npyytämään teiltä apua, tahtoisitteko estää toista ihmisolentoa\njoutumasta suuren onnettomuuden uhriksi, jos huomaisitte sen olevan\nvallassanne?\n\nAlan tunsi arvostelukykynsä horjuvan. Jos hän olisi tarkastellut\nkylmästi tällaista tilannetta yksinäisessä tupakkasalongissa, hän\nolisi pitänyt narrina jokaista miestä, joka olisi epäröinyt avata\nhyttinsä ovea ja käskeä vierailijaa poistumaan. Mutta sellainen\najatus ei pälkähtänyt nyt hänen päähänsä. Hän mietiskeli nenäliinaa,\njonka oli löytänyt edellisenä yönä. Kaksi kertaa oli Mary lähestynyt\nhänen hyttiään myöhään yöllä.\n\n-- Mielelläni tekisin sen, Alan sanoi vastaten Maryn kysymykseen. --\nOnnettomuus on ikävä asia.\n\nMary erotti ivallisen sävyn hänen äänessään. Ja juuri se oli omiaan\nlisäämään hänen tyyneyttään. Alanin ei tarvitsisi kestää kyyneleisiä\nrukouksia eikä katsella naisellisen avuttomuuden ja kauneuden\nnäytelmää. Maryn sievä suu oli hiukan ankarampi ja hänen siro\nleuannypykkänsä vähän kohompana kuin muulloin.\n\n-- Tietystikään en voi maksaa teille, Mary sanoi. -- Te olette\nniitä miehiä, jotka suuttuisivat, jos heille tarjottaisiin maksua\nsellaisesta, mitä minä nyt pyydän teiltä. Mutta minun on saatava\napua. Jollen saa sitä, ja nopeasti -- häntä värisytti hieman ja hän\nkoetti hymyillä -- tapahtuu jotakin hyvin ikävää, herra Holt, hän\nlopetti.\n\n-- Jos sallitte minun saattaa teidät kapteeni Riflen luo --\n\n-- Ei. Kapteeni Rifle kyselisi minulta. Hän vaatisi selityksiä.\nKäsitätte kyllä, kun olen kertonut teille, mitä tahdon. Ja teen sen,\njos lupaatte kunniasanallanne pitävänne salassa sen, mitä kerron\nteille, autattepa minua tai ette. Annatteko minulle sen lupauksen?\n\n-- Kyllä, jos sellainen lupaus keventää mieltänne, neiti Standish.\n\nAlan oli melkein törkeän välinpitämätön. Kun hän kurkottautui\nottamaan sikaria, hän ei nähnyt, kuinka Mary teki äkillisen liikkeen\nikään kuin paetakseen huoneesta eikä liioin tytön kaulasuonten\npaisumista. Alanin kääntyessä nousi heikko puna parhaillaan Maryn\nposkiin.\n\n-- Tahdon poistua laivasta, Mary sanoi.\n\nHänen yksinkertainen toivomuksensa vaiensi Alanin.\n\n-- Ja minun täytyy jättää se tänä yönä tai huomisiltana -- ennen kuin\nsaavumme Cordovaan.\n\n-- Siinäkö -- vaikeutenne? Alan kysyi kummissaan.\n\n-- Ei. Minun täytyy päästä täältä sillä tavoin, että ihmiset luulevat\nminun kuolleen. En voi saapua Cordovaan elävänä.\n\nVihdoinkin Mary oli osunut oikeaan kohtaan, ja Alan tuijotti häneen\ntuumiskellen, oliko hän selväjärkinen. Tyttö katsoi levollisilla\nkauniilla silmillään arkailematta suoraan Alanin kasvoihin. Alanin\naivoissa risteili kymmeniä kysymyksiä, mutta hän ei saanut sanaa\nsuustaan.\n\n-- Te voitte auttaa minua, hän kuuli tytön sanovan yhä levollisella,\nkylmällä äänellään, joka nyt oli niin matala, ettei sitä voitu\nkuulla hytin ulkopuolella. -- Minulla ei ole mitään suunnitelmaa.\nMutta tiedän, että te pystytte laatimaan sellaisen -- jos tahdotte.\nSen täytyy näyttää tapaturmalta. Minun täytyy kadota, pudota laidan\nyli, jotain sellaista, että maailma luulee minun kuolleen. Se on\nvälttämätöntä. Mutta en voi paljastaa teille miksi. En voi. _En voi_.\n\nHänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, mutta se hävisi silmänräpäyksessä,\nja ääni oli taas kylmä ja varma. Hetkisen hän koetti hymyillä. Alan\nsaattoi nähdä hänen silmistään loistavan rohkeutta ja uhmaa.\n\n-- Tiedän, mitä ajattelette, herra Holt. Te tuumitte, olenko minä\nmieletön, olenko minä rikollinen, mitkä ovat vaikuttimeni ja miksen\nole kääntynyt Rosslandin tai kapteeni Riflen tai jonkun muun puoleen.\nMutta muuta vastausta en voi antaa kuin että olen tullut luoksenne,\nkoska te olitte ainoa mies maailmassa -- tällä hetkellä -- johon\nluotan. Jonakin päivänä tulette käsittämään, jos autatte minua.\nJollette huoli auttaa minua --\n\nHän lopetti ja Alan viittasi kädellään.\n\n-- No, entä jollen auta? Mitä tapahtuu silloin?\n\n-- Minun täytyy alistua välttämättömään, Mary sanoi. -- Jokseenkin\npoikkeuksellista, vai mitä, pyytää joltakin elämäänsä? Mutta juuri se\non tarkoitukseni.\n\n-- Pelkään -- etten oikein ymmärrä.\n\n-- Eikö se ole selvää, herra Holt? Minua ei haluta näytellä\nenkä tahdo, että pitäisitte minua teatraalisena -- edes nyt. En\ntosiaankaan. Vihaan kaikkea sellaista. Teidän täytyy yksinkertaisesti\nuskoa, kun sanon teille, etten voi mitenkään päästä hengissä\nCordovaan. Jollette auta minua katoamaan, auta minua jäämään henkiin\n-- ja samalla uskottelemaan muille, että olen kuollut -- niin siinä\ntapauksessa minun täytyy tehdä edellinen. Minun täytyy todella kuolla.\n\nAlanin silmät liekehtivät hetken kiukusta. Hänen teki mieli tarttua\ntytön olkapäihin ja ravistaa tätä, kuten hän olisi ravistanut lasta\nsaadakseen sen tunnustamaan totuuden.\n\n-- Tulitteko lausumaan minulle tuollaisia typeriä uhkauksia, neiti\nStandish? Uhkaatteko itsemurhalla?\n\n-- Jos tahdotte nimittää sitä siksi -- kyllä.\n\n-- Ja luuletteko minun uskovan teitä?\n\n-- Toivoin, että olisitte uskonut.\n\nMaryn hermot olivat kiihtyneet. Siitä ei ollut epäilystäkään. Alan\nuskoi häntä puoliksi ja puoliksi epäili. Jos hän olisi itkenyt,\njos hän olisi koettanut vähänkin vaikuttaa Alanin tunteisiin, tämä\nolisi menettänyt kaiken uskonsa häneen. Mutta Alan näki selvästi,\nettä tyttö taisteli urheasti, vaikkapa tuo kamppailu olisikin ollut\nvalheellista, ja tietoisena omasta arvostaan, mikä kummastutti Alania.\n\nMary ei nöyryyttänyt itseään. Vaikka hän näki Alanin käyvän sisäistä\ntaistelua, ei hän yrittänyt kallistaa vaakaa omalle puolelleen. Hän\noli esittänyt tosiasiat niiden oikeassa valossa. Nyt hän odotti.\nHänen pitkät silmäripsensä kiilsivät. Mutta hänen silmänsä olivat\nkirkkaat ja hänen hiuksensa hohtivat kauniisti, niin kauniisti,\nettei Alan unohtaisi niitä koskaan, kun tyttö seisoi siinä oveen\nnojaten, eikä tuota omituista halua, joka valtasi hänet -- jopa tällä\nhetkelläkin -- halua saada sivellä niitä kädellään.\n\nHän katkaisi sikarinsa pään ja sytytti tulitikun. -- Tämä johtuu\nRosslandista, hän virkkoi. -- Pelkäättekö Rosslandia?\n\n-- Tavallaan, kyllä; suurin piirtein katsoen, en. Nauraisin\nRosslandille, jollei olisi erästä toista.\n\n_Toista!_ Miksi hiidessä tyttö puhui niin ärsyttävän epäselvästi?\nEikä edes aikonut selittää, vaan yksinkertaisesti odotti, että Alan\ntekisi päätöksensä.\n\n-- Ketä toista? Alan kysyi.\n\n-- En voi sanoa sitä teille. En tahdo, että alkaisitte vihata minua.\nMutta vihaisitte minua, jos kertoisin teille totuuden.\n\n-- Tunnustatte siis, että valehtelette, Alan sanoi julkeasti. Ei edes\ntämäkään häirinnyt Maryn mielenrauhaa, kuten Alan oli odottanut.\nSe ei suututtanut häntä eikä saanut häpeämään. Mutta hän kohotti\nkalpean kätensä ja pikku nenäliinan silmilleen, ja Alan kääntyi\navoimeen ikkunaan päin, poltellen sikariaan ja käsittäen, että Mary\nkoetti kaikin voimin pidättää kyyneleitään ja onnistui siinä.\n\n-- Ei, minä en valehtele. Kaikki, mitä olen kertonut teille, on\ntotta. Eihän se ole valhetta, minkä olen jättänyt kertomatta. Ja\nkiitän teitä siitä, että suostuitte uhraamaan aikaanne minulle, herra\nHolt. Se, ettette ajanut minua hytistänne, on ystävyydenosoitus,\njolle osaan antaa oikean arvon. Olen erehtynyt, siinä kaikki. --\nAjattelin --\n\n-- Kuinka voisin täyttää pyyntönne? Alan keskeytti.\n\n-- En tiedä. Te olette mies. Luulin, että voisitte järjestää asian\njotenkin. Mutta huomaan nyt, kuinka järjetön olen ollut. Se on\nmahdotonta. Hitaasti hän tarttui ovenripaan.\n\n-- Niin, olette järjetön, Alan myönsi, ja hänen äänensä oli\nlempeämpi. -- Älkää antako valtaa sellaisille ajatuksille, neiti\nStandish. Palatkaa hyttiinne ja nukkukaa aamuun. Älkää antako\nRosslandin häiritä itseänne. Jos haluatte, että selvitän välit sen\nmiehen kanssa --\n\n-- Hyvää yötä, herra Holt.\n\nHän aukaisi oven. Ja astuessaan ulos hän kääntyi hieman ja katsoi\nAlaniin, ja nyt hän hymyili ja hänen silmissään kimmelsi kyyneleitä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä. Alan kuuli hänen askeltensa\nloittonevan. Puolen minuutin kuluttua hän olisi halunnut kutsua Maryn\ntakaisin. Mutta se oli liian myöhäistä.\n\n\n\n\n8. luku\n\n\nPuolisen tuntia Alan istuskeli sikariaan poltellen. Hän pohti\ntiiviisti tilannetta. Mary Standish oli tullut hänen luokseen kuin\nsotilas ja jättänyt hänet kuin sotilas. Mutta nähdessään viimeisen\nvilauksen hänen kasvoistaan Alan oli huomannut hetkisen ajan jotakin\nsellaista, mitä tyttö ei ollut ilmaissut hytissä -- terävän ilmeen\nhänen kyynelten kostuttamissa silmissään, kun hän hymyili, ja Alan\nkuvitteli sen uhkuneen tuskaa, ylpeää moitetta, ehkä rahtusen\nnöyryytystäkin -- tai kenties sääliä häntä kohtaan. Alan ei ollut\nvarma siitä. Mutta se ei osoittanut epätoivoa. Kertaakaan ei Mary\nollut valittanut katsein eikä sanoin, ei edes silloinkaan, kun\nkyynelet tulvivat hänen silmiinsä, ja Alanista rupesi tuntumaan siltä\nkuin hän itse -- eikä Mary Standish -- olisi ollut raukkamainen tänä\nyönä. Hän häpesi hiukan itseään siinä tupakoidessaan.\n\nTässä mielentilassa, kovin ristiriitaisin ajatuksin, hän sammutti\nvalon ja paneutui vuoteelle. Ja hän alkoi ajatella kotiseutuaan. Se\noli hauskempaa. Kymmenennen kerran hän mietti, kuinka pitkälti hänen\ntäytyisi vielä taivaltaa ennen kuin Endicott-vuorten jäätikköiset\nhuiput ilmestyisivät näkyviin ja lausuisivat hänet ensimmäisinä\ntervetulleeksi kotiin. Carl Lomen, jonka piti saapua seuraavalla\nlaivalla, liittyisi hänen seuraansa Unalaskassa. Yhdessä he\njatkaisivat matkaansa Nomeen. Sen jälkeen hän viettäisi viikon verran\nniemimaalla, siirtyisi sitten Kobukiin, leveän kannaksen poikki\nKoyukukiin ja pohjolan aavoille väylille, ja vielä kauemmas --\ntienoille, joille sivistyneen maailman ihmiset eivät olleet jalallaan\nastuneet, laumojensa ja väkensä pariin, ja Rynnistys Smith seuraisi\nhäntä.\n\nHänen mielentilansa oli aamulla parempi. Aurinko paistoi, kullaten\nhänen hyttinsä seinää, kun hän heräsi, ja allaan hän tunsi aavan\nmeren pauhinan. Idässä päin näkyi Alaskan rannikko tummansinisenä\nusvajuovana, mutta St. Eliasvuoriston valkeat huiput kohosivat\nkorkealle aurinkoista taivaanlakea vasten kuin hohtavat sotaliput.\n_Nome_ höyrysi eteenpäin täyttä vauhtia, ja Alan tunsi äkkiä\nveressään samanlaista pakottavaa jyskytystä kuin koneiden tärinä,\njotka hakkasivat kuin kaksi sydäntä sen mahtavan voiman käskystä,\njoka hoputti niitä kiirehtimään eteenpäin. Tämä oli menoa. Se\nmerkitsi kilometrien häipymistä heidän taakseen ja keskellä Aleutteja\nsijaitsevan Unalaskan nopeaa lähestymistä. Hän oli pahoillaan sen\njohdosta, että he hukkasivat aikaa poikkeamalla Cordovaan. Ja Cordova\ntoi hänen mieleensä Mary Standishin.\n\nHän pukeutui, ajoi partansa ja lähti aamiaiselle, ajatellen yhä\nMaryä. Tämän kohtaaminen tuntui hänestä perin epämieluisalta, kun\ntuo hetki oli nyt käsillä, sillä hän pelkäsi kiusallisia tilanteita\nsilloinkin, kun hän ei itse ollut suoranaisesti syyllinen niihin.\nMutta Mary Standish pelasti hänet kaikilta tunnontuskilta, jotka\nolisivat voineet häntä vaivata hänen edellisen yön epäritarillisen\nesiintymisensä takia. Mary oli pöydässä. Eikä hän ollut lainkaan\nhämmentynyt, kun Alan istuutui paikalleen vastapäätä häntä. Hänen\nkasvoillaan oli punerrus, mikä muistutti hiukan tundran villiruusun\nsisimpien terälehtien lämmintä hohtoa. Ja Alanista tuntui, ettei hän\nollut nähnyt koskaan ennen tytön silmissä niin syvällistä ja kaunista\nloistoa kuin nyt.\n\nMary nyökkäsi, hymyili ja jatkoi ilmeisesti hetkiseksi keskeytynyttä\nkeskusteluaan erään vieressään istuvan naishenkilön kanssa. Ensi\nkertaa Alan näki hänet näin eloisana. Hän ei aikonut kuunnella, mutta\njokin käsittämätön ja pakottava voima lamautti hänen tahtonsa. Hän\nsai selville, että naishenkilö oli matkalla Noorvikiin Kobuk-virran\nvarrelle, mennäkseen opettajattareksi erääseen kotimaiseen kouluun,\nettä hän oli toiminut monia vuosia opettajana Dawsonissa ja tunsi\nhyvin Belinda Mulrooneyn tarinan. Hän käsitti, että Mary Standish\noli kuunnellut hyvin hartaasti, sillä neiti Robson, opettaja,\nlupautui lähettämään Marylle erään hallussaan olevan valokuvan\nBelinda Mulrooneysta, jos neiti Standish antaisi hänelle osoitteensa.\nTyttö epäröi, selitti sitten, ettei ollut oikein varma matkansa\npäämäärästä, mutta kirjoittaisi neiti Robsonille Noorvikiin.\n\n-- Pidättekö varmasti lupauksenne? neiti Robson tiukkasi.\n\n-- Kyllä, pidän lupaukseni.\n\nAlanin täytti helpotuksen tunne. Sanat lausuttiin niin hiljaa, että\nhän ajatteli Maryn haluavan estää häntä kuulemasta niitä. Oli päivän\nselvää, että muutamien tuntien lepoja kaunis aamu olivat tehneet\ntäydellisen muutoksen tytön mielentilassa, eikä Alania vaivannut\nenää itsepintaisesti kalvava vastuuntunto. Vain typerys, niin hän\nvakuutti itselleen, saattoi nähdä enää tytön kasvoilla onnettomuutta\nennustavaa häivettä. Päivän kuluessa Alan ei huomannut Maryä\nvilaukseltakaan, ja hän alkoi käsittää, että tyttö kartteli häntä\ntahallaan. Se ei harmittanut Alania. Siten hän saattoi syventyä\nmuihin asioihin entiseen tapaansa.\n\nHän keskusteli tupakkasalongissa Alaskan valtiollisista kysymyksistä,\npoltteli mustaa piippuaan tarvitsematta pelätä häiritsevänsä ketään\nja kuunteli keskusteluja niin kevyin mielin, ettei hän ollut kokenut\nsellaista siitä lähtien, kun ensi kerran oli kohdannut neiti\nStandishin. Mutta kun hän illan hämärtyessä teki kolmen kilometrin\nkävelylenkkiään kannella, hän tunsi omituisen yksinäisyydentunteen\nhiipivän sydämeensä. Hän kaipasi jotakin. Hän ei tunnustanut\nitselleen, mitä hän kaipasi, ennen kuin näki, ikään kuin elävänä\ntodistuskappaleena, Mary Standishin astuvan hyttikäytävään ja jäävän\nseisomaan yksikseen laivan kaiteelle. Alan epäröi hetkisen. Sitten\nhän meni tyynesti tytön luo.\n\n-- Päivä on ollut ihmeen ihana, neiti Standish, hän sanoi, -- ja\nCordova vain muutamien tuntien matkan päässä edessämme.\n\nMary tuskin käänsi kasvojaan ja tuijotti yhä kauas pimeään\npeittyvälle merelle. -- Niin, ihmeen ihana päivä, herra Holt, hän\ntoisti, -- ja Cordova vain muutamien tuntien matkan päässä. Sitten\nhän lisäsi samalla hiljaisella levollisella äänellä:\n\n-- Tahdon kiittää teitä viime yöstä. Te saitte minut tekemään\nratkaisevan päätöksen.\n\n-- Pelkään, etten auttanut teitä.\n\nTummeneva iltahämärä lienee pettänyt Alania, kun hän luuli\nhavaitsevansa hentojen olkapäiden vavahtavan.\n\n-- Arvelin olevan kaksi mahdollisuutta pelastua, Mary sanoi, --\nmutta te avasitte silmäni näkemään, että on _vain yksi_. Hän korosti\ntätä sanaa. Hänen äänensä tuntui samalla lievästi vapisevan. -- Olin\nmieletön. Mutta unohtakaamme se. Tahdon ajatella hauskempia asioita.\nAion ryhtyä valtavaan yritykseen, joka vaatii kaiken rohkeuteni.\n\n-- Te voitatte, neiti Standish, Alan sanoi varmalla äänellä. -- Mitä\nhyvänsä yritätte, tulette aina voittamaan. Tiedän sen. Jos tämä\nyritys, josta puhutte, merkitsee uskaliasta tuloanne Alaskaan --\netsimään täältä onneanne -- hankkimaan täältä toimeentulonne -- niin\ntulette menestymään loistavasti. Voin vakuuttaa sen teille.\n\nMary oli vaiti hetkisen. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Tuntematon on aina lumonnut minua. Kun olimme eilen vuorten\njuurella Skagwayssa, taisin kertoa teille kummallisesta uskostani.\nUskon näet eläneeni aikaisemmin, monia vuosia sitten, jolloin\nAmerikka oli vielä hyvin nuori. Tämä tunne on välillä niin voimakas,\nettä minun täytyy uskoa siihen. Kenties olen typerä. Mutta kun\nvuori lennähti sivuun kuin iso ovi ja eteemme avautui Skagway, niin\nkäsitin, että joskus -- jossakin -- olin nähnyt samanlaista jo ennen.\nJa olen nähnyt siitä kummallisia unia. Ehkä se paljastaa jonkun\nmielettömän puolen minussa. Mutta juuri tämä usko antaa minulle\nrohkeutta yritykseni toteuttamiseen. Se -- ja _te_.\n\nÄkkiä hän katsahti Alaniin leimuavin silmin.\n\n-- Te -- ja teidän epäluulonne ja julkeutenne, hän jatkoi, ääni\nhiukan vapisten, kun hän ojentautui ja keikautti päätään Alanin\nedessä. -- En aikonut sanoa sitä teille, herra Holt. Mutta olette\ntarjonnut minulle siihen tilaisuuden, ja se voi olla teille hyväksi\n-- huomispäivän jälkeen. Tulin luoksenne siksi, että arvostelin\nteitä järjettömän väärin. Luulin teitä yhtä kylmäksi kuin vuorenne\novat. Pelasin uhkapeliä, kohotin teidät silmissäni jalustalle,\nuskoin teidän olevan aito ja peloton, että pidätte kaikkea hyvänä,\nkunnes näkisitte sen pahaksi -- ja hävisin. Olin tehnyt hirveän\nerehdyksen. Aivan ensiksi epäilitte minua kun tulin hyttiinne.\nOlitte suuttunut ja peloissanne. Niin, peloissanne -- pelkäsitte\ntapahtuvan jotakin, mikä ei ollut teille mieleen. Melkeinpä piditte\nminua epäsiveellisenä. Ja te uskoitte, että minä olin valehtelija, ja\nsanoitte sen minulle. Se ei ollut kauniisti tehty, herra Holt. Se ei\nollut kaunista. Oli seikkoja, joita en voinut selittää teille, mutta\nsanoin Rosslandin tuntevan ne. En salannut mitään. Ja luulin teitä\nniin jaloksi, ettette olisi arvellut minun aikovan saattaa teitä\nhäpeään -- ystävyydelläni, edes sittenkään, vaikka tulin hyttiinne.\nOi, niin suuresti luotin itseeni -- en ajatellut, että minua\nvoitaisiin epäillä mistään epäpuhtaasta ja valheellisesta.\n\n-- Hyvä Jumala! Alan huudahti. -- Kuulkaahan minua, neiti Standish --\n\nMary oli poistunut niin äkkiä, että Alanin yritykset pidättää häntä\nolivat turhia ja hän katosi ovesta ennen kuin Alan ehti saavuttaa\nhäntä. Alan huusi vielä kerran hänen nimeään, mutta tyttö melkein\njuoksi käytävää pitkin. Alan horjahti. Hänen verensä jähmettyi,\nhänen kätensä puristuivat pimeässä nyrkkiin ja hänen kasvonsa olivat\nyhtä valkoiset kuin äsken tytön. Maryn sanat olivat lyöneet hänet\nsanattomaksi. Hän käsitti, että Mary oli luullut paljastaneensa hänet\nperinpohjin, ja se herätti hänessä jonkinlaista kauhuntunnetta.\nMutta tyttö oli väärässä. Hän oli menetellyt mielestään terveen\njärjen vaatimusten mukaisesti. Jos hän oli ollut kirotun tyhmä niin\ntehdessään --\n\nPäättävästi hän suuntasi askelensa Maryn hytille, aikoen korjata sen\nväärän käsityksen, jonka tyttö oli saanut hänestä. Valoa ei näkynyt\nhytin oven alla olevasta raosta. Sisältä ei kuulunut vastausta\nhänen koputukseensa. Hän odotti ja yritti uudestaan kuunnellen\nliikuttaisiinko sisäpuolella. Ja odottaessaan hän kävi hetki hetkeltä\nvarmemmaksi. Hän tuli lopulta melkein iloiseksi, kun ovi ei auennut.\nHän uskoi, että neiti Standish oli sisällä ja hyväksyi epäilemättä\nsyyn hänen tuloonsa ilman enempiä anteeksipyyntöjä.\n\nHän poistui hyttiinsä, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi pahoitella\nsitä väärää käsitystä, jonka Mary oli muodostanut hänestä. Hän ei\ntuntenut tyydytystä, katselipa asiaa miltä kannalta hyvänsä. Sillä\nMaryn kirkkaat silmät, tämän ihanat hiukset sekä se omanarvontunto ja\nrohkeus, mitä hän oli osoittanut seisoessaan Alanin edessä, olivat\npainuneet syvälle hänen mieleensä. Hän ei voinut olla muistelematta,\nkuinka Mary seisoi oveen nojaten ja kyynelten kimaltaessa hänen\nposkillaan jalokivien tavoin. Jossakin suhteessa hän oli erehtynyt.\nHän tajusi sen. Jotakin oli häneltä jäänyt ymmärtämättä. Ja tyttö\npiti häntä syyllisenä.\n\nHän tiesi taistelevansa nyt uutta ilmiötä vastaan samalla kun hän\nalitajunnassaan valehteli itselleen. Ja hän oli päättänyt tehdä\nkaikkensa voittaakseen. Hänen oli taisteltava Mary Standishia vastaan\nsellaisena kuin tämä seisoi nojaten ovea vasten. Mary Standishia\n-- hänen hentoista kauneuttaan -- hänen rohkeuttaan -- monen monia\nseikkoja vastaan, jotka ennen eivät olleet merkinneet mitään Alanin\nelämässä. Hän riisuutui, heitti ylleen tupakkatakkinsa ja työnsi\ntohvelit jalkaansa vakuuttaen vääriksi niitä tunteita, jotka\npyrkivät tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli tyhmä, pähkähullu, hän\ntuumi itsekseen. Mutta tämä vakuutus ei tehnyt hänen oloaan yhtään\nparemmaksi.\n\nHän laskeutui vuoteelle, painoi päänsä tyynylle ja yritti vielä\nkerran lukea. Puolittain hän onnistuikin. Kello kymmeneltä vaikeni\nsoitto ja tanssi, ja hiljaisuus valtasi laivan. Sen jälkeen hän\nhuomasi innostuvansa paremmin siihen kirjaan, jota oli aloittanut\nensiksi lukea.\n\nVähitellen hänet täytti entinen tyydytyksentunne. Hän sytytti\nuudestaan sikarinsa ja nautti siitä. Epäselvästi hän kuuli laivan\nkellon lyövän yksitoista ja sitten puoli kaksitoista ja keskiyötä.\nPainetut sivut alkoivat käydä sekaviksi, ja puolihorroksissa hän pani\nmerkin kirjan väliin, laski sen pöydälle ja haukotteli. Lähestyttiin\nkai Cordovaa. Hän tunsi, että _Nome_ oli vähentänyt vauhtiaan ja että\nkoneet jyskyttivät hiljemmin. Luultavasti he olivat sivuuttaneet St.\nEliasniemen ja ajoivat nyt likellä rannikkoa.\n\nJa sitten kajahti naisen huuto, äkkiä ja värisyttävästi, läpitunkeva\nparkaisu, joka uhkui kauhua, tuskaa -- ja jotakin muuta, mikä sai\nveren hyytymään Alanin suonissa, kun hän hypähti vuoteeltaan. Se\nkuului kaksi kertaa, päätyen toisella kerralla surkeaan voivotukseen\nja miehen karkeaan karjaisuun. Hänen ikkunansa ohitse juostiin\nnopeasti. Hän kuuli toisen huudon ja sitten käskevän äänen. Hän ei\nvoinut erottaa sanoja, mutta laiva itse näytti vastaavan. Hervonneet\nkoneet pysähtyivät äkkiä, minkä jälkeen seurasi musertava sysäys, kun\nlaiva pantiin käymään taaksepäin, ja kello alkoi kilistä, kutsuen\npelastusveneiden miehistöä paikoilleen.\n\nAlan katsoi hyttinsä oveen. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Joku oli\npudonnut laidan yli. Ja tällä hetkellä hänen ruumiinsa oli kokonaan\nlamautunut, sillä Mary Standishin kalpeat kasvot näyttivät kohoavan\nhetkeksi hänen silmiensä eteen. Ja levollisella äänellään oli tyttö\nsanovinaan hänelle, että _tämä oli toinen keino pelastua_. Alanin\nkasvot kalpenivat, hän sieppasi tupakkatakin, heitti oven selälleen\nja lähti juoksemaan himmeästi valaistua käytävää pitkin.\n\n\n\n\n9. luku\n\n\nVaikka koneet oli pantu käymään taaksepäin, se ei ollut voinut\npysäyttää laivaa vielä Alanin saapuessa avoimelle kannelle.\nLaiva harasi vastaan, mutta solui yhä hitaasti eteenpäin siitä\nvoimasta huolimatta, joka koetti peräyttää sitä. Alan kuuli\njuoksevien jalkojen kapsetta, ääniä ja väkipyörien kitinää ja ehti\nperille, kun ylähangan pelastusvene laivan peräpuolella alkoi\nheilahdellen laskeutua tyynelle merenpinnalle. Kapteeni Rifle\nseisoi hänen edessään, puolipukeissaan, ja toinen perämies antoi\nparhaillaan nopeita määräyksiä. Kymmenkunta matkustajaa oli tullut\ntupakkasalongista. Paikalla oli vain yksi nainen. Hän seisoi hiukan\nkauempana, nojaten erään miehen käsivarteen, kasvot käsiinsä\nkätkettyinä. Alan katsoi mieheen, ja tämän ulkonäöstä hän käsitti,\nettä siinä oli nainen, joka oli kirkaissut.\n\nHän kuuli läiskähdyksen, kun vene putosi veteen, ja airojen natinaa,\nmutta nuo äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa. Vain yhden asian\nhän erotti selvästi alettuaan tuntea äkkiä pahoinvointia, nimittäin\nnaisen hirvittävän nyyhkimisen. Hän astui heidän luokseen, ja kansi\nikään kuin heilui hänen jalkojensa alla. Hän tajusi ihmisjoukon\nkokoontuvan tyhjien taavettien ympärille, mutta hänen silmänsä olivat\nkiintyneet vain noihin kahteen.\n\n-- Oliko hän mies -- vai nainen? hän kysyi.\n\nHänestä tuntui kuin olisi kuullut vieraan äänen puhuvan. Sanat\ntulivat väkinäisesti hänen huuliltaan. Ja mies, jonka olkapäätä\nvasten nainen oli painanut päänsä, tuijotti häntä kasvoihin\ntunteettomasti kuin kivi.\n\n-- Nainen, hän vastasi. -- Tämä on vaimoni. Istuimme täällä, kun hän\nkiipesi kaiteelle ja heittäytyi mereen. Vaimoni kirkaisi nähdessään\nhänen katoavan.\n\nNainen kohotti päänsä. Hän nyyhkytti yhä, silmät kuivina, kauhua\nkuvastavina. Hänen kätensä puristivat puolison käsivartta. Hän\nponnisteli puhuakseen, mutta turhaan, ja mies painoi päänsä alemmaksi\nlohduttaakseen häntä. Ja sitten ilmestyi kapteeni Rifle heidän\nviereensä. Hänen kasvonsa olivat rasittuneet ja hänen katseestaan\nAlan ymmärsi hänen tietävän.\n\n-- Kuka hän oli? Alan kysyi.\n\n-- Tämä rouva arvelee hänen olleen neiti Standish.\n\nAlan ei liikahtanut eikä puhunut. Hetkisen hän tunsi päässään jotakin\nsekavaa. Hän ei voinut kuulla selvästi levotonta hälinää takaansa,\nja hänen edessään näytti kaikki sekavalta vilinältä. Liikutus katosi\nyhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ilman että hänen kalpeilla\nkasvoillaan olisi voinut havaita merkkiäkään siitä.\n\n-- Niin, se tyttö teidän pöydästänne. Sievä tyttö. Näin hänet\nselvästi, ja sitten -- sitten --\n\nNainen puhui. Kapteeni jatkoi, kun tukahtumiskohtaus yllätti naisen:\n\n-- Kenties olette erehtynyt. En voi uskoa, että neiti Standish olisi\ntehnyt sitä. Pian saamme tietää. Kaksi pelastusvenettä on jo vesillä\nja kolmatta lasketaan parhaillaan. Hän riensi pois, sanoen viimeiset\nsanansa olkansa yli.\n\nAlan ei liikahtanut seuratakseen kapteenia. Hänen aivonsa alkoivat\nselvitä iskusta ja omituinen tyyneys valtasi hänet. -- Oletteko aivan\nvarma, että hän oli se tyttö, joka istui meidän pöydässämme? hän\nhavaitsi kysyvänsä. -- Ettekö ole voinut erehtyä?\n\n-- En, nainen sanoi. -- Hän oli niin hiljainen ja kaunis, että\nmonesti olen silmäillyt häntä. Näin hänet selvästi tähtien\ntuikkeessa. Ja hän huomasi minut juuri ennen kuin kiipesi kaiteelle\nja hyppäsi. Olen melkein varma, että hän hymyili minulle ja aikoi\npuhua. Ja sitten -- sitten -- hän katosi!\n\n-- En tiennyt asiasta mitään ennen kuin vaimoni kirkaisi, mies\nlisäsi. -- Istuin silloin häntä vastapäätä. Juoksin kaiteelle, mutta\nen voinut nähdä kuin laivan vanaveden. Luulen, että hän painui heti\npohjaan.\n\nAlan kääntyi. Hän tunkeutui ääneti kiihtyneen ja utelevan ihmisjoukon\nläpi, mutta ei kuullut kysymyksiä ja tuskin tajusi ääniäkään.\nHäntä ei haluttanut enää kiirehtiä, ja hän asteli hitaasti ja\nmiettivästi hyttiin, missä Mary Standishin täytyi olla, jos nainen\noli erehtynyt ja jollei mereen hypännyt ollutkaan Mary Standish.\nHän koputti ovelle vain kerran. Sitten hän aukaisi sen. Sisältä ei\nkuulunut pelon eikä vastalauseen huudahdusta, ja hän tiesi, että\nhuone oli tyhjä, ennen kuin kiersi sähkönappia. Hän oli tiennyt sen\nalusta alkaen, siitä saakka, kun oli kuullut naisen kirkaisun. Mary\nStandish oli poissa. Hän katsahti vuoteeseen. Tyynyssä oli tytön pään\npainama syvennys. Pikku nenäliina oli sänkypeitteellä, rutistuneena\nja kokoonpuristettuna. Tytön vähäiset esineet olivat hyvässä\njärjestyksessä kirjoituspöydällä. Sitten Alan näki hänen kenkänsä,\nsukkansa ja vuoteella puvun, ja hän otti toisen kengistä ja piti\nsitä kylmässä, vakavassa kädessään. Kenkä oli pieni. Hänen sormensa\npuristivat sitä, kunnes se rusentui kuin paperi.\n\nHän piti sitä yhä kädessään, kun kuuli jonkun tulleen taakseen, ja\nhän kääntyi hitaasti joutuen vastatusten kapteeni Riflen kanssa.\nPienen miehen kasvot olivat kuin harmaaseen vahaan valetut. Hetkeen\nei kumpikaan puhunut. Kapteeni Rifle katsoi Alanin kädessä olevaa\nrutistunutta kenkää.\n\n-- Pelastusveneet lähtivät nopeasti liikkeelle, hän sanoi käheällä\näänellä. -- Pysähdyimme vajaan kolmen kilometrin päähän rannalta. Jos\nhän osaa uida -- on vielä pelastuksen toiveita...\n\n-- Hän ei ui, Alan vastasi. -- Hän ei hypännyt sitä varten. Hän on\nmennyttä.\n\nAlan ihmetteli jotenkin epämääräisesti äänensä rauhallista sävyä.\nKapteeni Rifle näki suonten pullistuvan hänen puristetuissa\nkäsissään ja otsassaan. Vuosien mittaan hän oli joutunut katselemaan\nmonenlaisia murhenäytelmiä. Niissä ei ollut hänelle mitään\nihmeellistä. Mutta hänen silmiinsä tuli ihaileva ilme, kun hän kuuli\nAlanin sanat. Muutamissa sekunneissa oli edellisen yön tapahtumat\nkerrottu, yksityiskohtiin kajoamatta. Kapteeni oli laskenut kätensä\nAlanin käsivarrelle, kun tämä lopetti, ja hän tunsi, että nuo\nkäsivarsilihakset olivat kovat ja karaistut kuin teräksestä.\n\n-- Puhumme Rosslandin kanssa, kun pelastusveneet ovat palanneet, hän\nsanoi.\n\nHän veti Alanin huoneesta ja sulki oven.\n\nVasta astuttuaan omaan hyttiinsä Alan huomasi pitävänsä yhä\nrusentunutta kenkää kädessään. Hän laski sen vuoteelleen ja pukeutui.\nSiihen meni vain muutamia minuutteja. Sitten hän lähti peräkannelle\nja etsi käsille kapteenin. Puolen tunnin kuluttua palasi ensimmäinen\npelastusvene. Viisi minuuttia sen jälkeen saapui toinen. Ja sitten\nkolmas. Alan seisoi takana, yksin, muiden matkustajien hääriessä\nkaiteella. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Se tunkeutui hänen korviinsa\nmutinana -- kaikki turhaa! Nyyhkytyksen tavoin sen äänsivät hiljaa\nmonet ihmiset. Hän laahusti pois. Hän ei tahtonut kohdata heidän\nkatseitaan tai puhella heidän kanssaan tai kuulla, mitä heillä oli\nsanottavaa. Ja hänen mennessään puhkesi voihkaisu hänen huuliltaan,\ntukahdutettu tuskan huuto, joka ilmaisi hänelle, että hän oli\nmurtumaisillaan. Hän pelkäsi sitä. Hänenlaistensa ensimmäisenä\nkäskynä oli kestää iskut horjumatta ja häntä halutti melkein\nylivoimaisesti ojentaa kätensä merelle, rukoilla Mary Standishia\nnousemaan sieltä esille ja antamaan hänelle anteeksi.\n\nHän pakottautui koneellisesti jatkamaan matkaansa. Hänen kalpeat\nkasvonsa olivat kuin naamari, jolla ei näkynyt ainoatakaan merkkiä\nhänen suuresta surustaan, ja hänen silmissään oli kuolonkylmä\nilme. Sydämetön, olisi varmaan sanonut se nainen, joka oli äsken\nkirkaissut. Ja hän olisi ollut oikeassa. Alanin sydän oli turtunut.\n\nRosslandin ovella oli kaksi henkilöä, kun hän saapui sinne. Toinen\noli kapteeni Rifle, toinen Marston, laivalääkäri. Kapteeni koputti\njuuri ovelle, kun Alan yhtyi heihin. Hän yritti aukaista ovea. Se oli\nlukittu.\n\n-- En saa häntä hereille, kapteeni sanoi. -- Enkä ole huomannut häntä\nmatkustajien joukossa.\n\n-- En minäkään, Alan virkkoi. Kapteeni Rifle etsi yleisavaintaan.\n\n-- Olosuhteet sallivat kai sen, hän selitti. Tuossa tuokiossa hän\nkohotti katseensa hämmästyneenä. -- Ovi on lukittu sisältä, ja avain\non lukossa.\n\nHän takoi nyrkeillään ovilautoihin. Hän hakkasi hakkaamistaan, kunnes\nhänen rystönsä olivat punaiset. Sittenkään ei kuulunut vastausta.\n\n-- Kummallista, hän mutisi.\n\n-- Perin kummallista, Alan myönsi.\n\nHän pani olkapäänsä ovea vasten. Sitten hän työnsi ja kuului vain\nrysäys, kun ovi murtui. Himmeä valo lankesi huoneeseen eteisen\nlampusta, ja miehet jäivät tuijottamaan eteensä. Rossland oli\nvuoteessa. He näkivät hänen kasvonsa hämärästi, käännettyinä\nylöspäin, ikään kuin kattoon katsoen. Mutta hän ei liikahtanut eikä\nlausunut sanaakaan. Marston astui sisälle ja kiersi valon palamaan.\n\nSen jälkeen yksikään miehistä ei liikahtanut kymmeneen sekuntiin.\nSitten Alan kuuli, kuinka kapteeni Rifle sulki oven heidän takanaan,\nja Marstonin huulilta pääsi pelästynyt kuiskaus:\n\n-- Hyvä Jumala!\n\nRosslandin päällä ei ollut peitettä. Vaatteet olivat hänen yllään\nja hän lepäsi rentona selällään. Hänen kätensä olivat riipuksissa,\nhänen päänsä retkotti taaksepäin, hänen suunsa oli ammollaan. Ja\nvalkea lakana hänen allaan oli veren tahraama. Sitä oli tihkunut\nsängyn laidalta lattialle. Hänen silmänsä olivat hiukan raollaan.\nEnsi hämmästyksestä selviydyttyään tohtori Marston ryhtyi nopeasti\ntoimeen. Hän kumartui Rosslandin yli, ja samassa hetkessä, kun oli\nkääntänyt selkänsä, yhtyi kapteeni Riflen katse Alanin katseeseen.\nSama ajatus -- ja seuraavassa hetkessä sama epäilys -- välähti\nkummankin mielessä.\n\nMarston puhui nyt kylmästi kuin ainakin ammattimies. -- Veitsen\npisto, lähelle oikeata keuhkoa, jollei suorastaan siihen. Ja paha\nruhjevamma silmän päällä. Hän ei ole kuollut. Antakaamme hänen jäädä\nrauhassa paikalleen, kunnes käyn hakemassa työvälineeni ja siteitä.\n\n-- Ovi oli lukittu sisältä, Alan sanoi niin pian kuin tohtori\noli mennyt. -- Ja ikkuna on suljettu. Tämä näyttää melkein\n-- itsemurhalta. On mahdollista -- heidän välillään vallitsi\nyhteisymmärrys -- kenties Rossland valitsi tämän keinon meren\nasemesta?\n\nKapteeni Rifle oli laskeutunut polvilleen. Hän kurkisteli vuoteen\nalle, tähyili nurkkiin ja veti sitten peiton ja lakanan paikoilleen.\n-- Täällä ei ole veistä, hän sanoi kylmästi. Ja seuraavassa hetkessä\nhän lisäsi: -- Ikkunalla on veritahroja. Itsemurhayrityksestä ei voi\nolla puhettakaan, vaan on tapahtunut --\n\n-- Murha.\n\n-- Niin, jos Rossland kuolee. Se on tehty avoimesta ikkunasta. Joku\non kutsunut Rosslandin ikkunaan, iskenyt häntä ja sulkenut ikkunan\nsen jälkeen. Jos hän on istunut tai seisonut täällä, on mahdollista,\nettä joku roteva henkilö on osunut häneen. Teon on tehnyt mies, Alan.\nSe on varmaa. Sen on tehnyt mies.\n\n-- Luonnollisesti mies, Alan nyökkäsi.\n\nHe kuulivat Marstonin palaavan, mutta hän ei ollut yksin. Kapteeni\nRifle viittasi ovelle. -- On parasta lähteä, hän neuvoi. -- Tämä on\nlaivanpäällystön asia, ettekä te kai halua aiheetta sekaantua siihen.\nTulkaa hyttiini puolen tunnin kuluttua. Tahdon tavata teidät.\n\nTohtori Marstonin mukana tulivat toinen upseeri ja hovimestari,\nkun Alan sivuutti heidät, ja hän kuuli Rosslandin huoneen oven\nsulkeutuvan takanaan. Laiva vavahteli jälleen hänen jalkojensa alla.\nHe jatkoivat taas matkaa. Hän meni Mary Standishin hyttiin, kokosi\nmietteissään tytön tavarat ja sulloi ne pieneen käsilaukkuun, jonka\ntämä oli tuonut tullessaan laivalle. Hän vei laukun huoneeseensa\naivan julkisesti ja pakkasi sen omaan matka-arkkuunsa. Sen jälkeen\nhän haki käsiinsä Rynnistys Smithin ja selitti tälle, että hänen\nsuunnitelmissaan oli tapahtunut odottamaton muutos, minkä takia\nheidän täytyi jäädä Cordovaan. Viiden minuutin kuluttua hän oli\nkapteenin hytissä.\n\nKapteeni Rifle istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun Alan astui\nsisälle. Hän nyökkäsi tuoliin.\n\n-- Tunnin kuluttua saavumme Cordovaan, hän sanoi. -- Tohtori Marston\nsanoo Rosslandin jäävän henkiin, mutta _Nome_ ei tietystikään voi\njäädä lojumaan satamaan, kunnes hän saa jälleen puhekykynsä. Häneen\non isketty ikkunasta. Menen vaikka valalle siitä. Oletteko päättänyt\nryhtyä -- joihinkin toimenpiteisiin?\n\n-- Kyllä, Alan vastasi. -- Olen päättänyt nousta maihin niin pian\nkuin mahdollista. Kenties minun onnistuu löytää tytön ruumis ja\nkorjata se talteen. Mitä taas Rosslandiin tulee, niin minusta on\nyhdentekevää, elääkö hän vai kuolee. Mary Standishilla ei ollut\nmitään osuutta hyökkäykseen sitä miestä vastaan. Oli pelkkä sattuma,\nettä tyttö katosi samaan aikaan, eikä mitään muuta. Tahtoisitteko\nilmoittaa minulle, millä paikoin olimme silloin, kun hän hyppäsi\nmereen.\n\nHän ponnisteli kovasti pysyäkseen rauhallisena, -- jotta kapteeni\nRifle ei olisi nähnyt, mitä tytön surullinen loppu oli merkinnyt\nhänelle.\n\n-- Olimme noin kymmenen kilometrin päässä Eyak-joen suulta hiukan\nlounaaseen. Jos hänen ruumiinsa ajautuu maihin, se joutuu saarelle\ntai mannermaalle itään Eyak-joesta. Olen iloissani siitä, että\nyritätte. Mahdollisuuksia on. Ja minä toivon, että löytäisitte hänet.\n\nKapteeni Rifle nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä hermostuneesti\nedestakaisin. -- Se on paha isku laivalle -- sen ensimmäisellä\nmatkalla, hän puheli. -- Mutta minä en ajattele _Nomea_. Minä\najattelen Mary Standishia. Hyvä Jumala, tämä on kauheaa! Jospa se\nolisi ollut kuka muu hyvänsä -- _kuka hyvänsä_ --. Sanat tuntuivat\nsalpautuvan hänen kurkkuunsa, ja hän viittasi epätoivoisesti\nkädellään. -- On vaikeata uskoa -- on melkein mahdotonta uskoa, että\nhän olisi tahallaan tehnyt itsemurhan. Kertokaa minulle uudestaan,\nmitä tapahtui hytissänne.\n\nTukahduttaen kaiken liikutuksen äänestään Alan toisti lyhyesti eräät\nyksityiskohdat tytön vierailun varrelta. Mutta hän ei maininnut\nsanallakaan eräistä asioista, jotka tyttö oli uskonut vain hänelle.\nHän ei puhunut mitään Rosslandin vaikutusvallasta eikä siitä,\nettä tyttö pelkäsi tuota miestä. Kapteeni Rifle näki, kuinka Alan\nponnisteli, ja kun kertomus oli loppunut, hän tarttui hänen käteensä,\nsilmissään ymmärtämystä uhkuva ilme.\n\n-- Te ette ole vastuussa -- ette läheskään siinä määrin kuin\nluulette, hän sanoi. -- Älkää panko sitä liiaksi sydämellenne, Alan.\nMutta etsikää hänet käsiinne. Etsikää hänet, jos vain voitte, ja\nilmoittakaa minulle. Teettehän sen -- ilmoitattehan minulle?\n\n-- Kyllä, ilmoitan siitä teille.\n\n-- Ja Rossland, hän on mies, jolla on paljon vihollisia. Olen varma\nsiitä, että hänen haavoittajansa on yhä laivalla.\n\n-- Epäilemättä.\n\nKapteeni epäröi. Hän ei katsonut Alaniin sanoessaan: -- Neiti\nStandishin huoneessa ei ole mitään. Hänen laukkunsakin on kadonnut.\nLuulin nähneeni yhtä ja toista, kun olin siellä kanssanne. Mutta olen\nkai erehtynyt. Luultavasti hän heitti kaikki mereen -- ennen kuin\nkatosi.\n\n-- Se saattaa olla mahdollista, Alan myönsi vältellen.\n\nKapteeni Rifle rummutti sormenpäillään kirjoituspöytäänsä. Hänen\nkasvonsa näyttivät riutuneilta ja vanhentuneilta hytin himmeässä\nvalossa. -- Siinä kaikki, Alan. Jumala tietää, että olisin valmis\nuhraamaan vanhan elämäni, jos voisin, saadakseni hänet takaisin.\nMinusta hän muistutti suuresti -- erästä -- jo aikoja sitten\nkuollutta henkilöä. Siitä johtuu, että rikoin laivasääntöjä vastaan,\nkun hän nousi laivaan Seattlessa niin omituisesti, tilaamatta paikkaa\nennakolta. Olen nyt pahoillani. Minun olisi pitänyt käännyttää hänet\nmaihin. Mutta hän on poissa, ja on parasta, että te ja minä pidämme\nomina tietoinamme sen vähän, mitä arvaamme. Toivon, että löydätte\nhänet, ja jos löydätte --\n\n-- Lähetän teille sanan.\n\nHe löivät kättä, ja kapteeni Rifle piti vielä Alanin kädestä, kun\nhe astuivat ovelle ja aukaisivat sen. Nopea muutos oli tapahtunut\ntaivaalla, tähdet olivat kadonneet ja synkistyneen meren yllä suhisi\ntuuli valittavasti.\n\n-- Ukkosmyrsky, kapteeni sanoi.\n\nHän oli kadottanut itsehillintänsä. Hänen hartiansa olivat\nlysähtäneet kokoon ja hänen äänessään oli pelokas sävy, mikä pakotti\nAlanin tuijottamaan suoraan pimeyteen. Ja sitten hän virkkoi: --\nRossland lähetetään sairaalaan Cordovassa, jos hän jää henkiin.\n\nAlan ei vastannut. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä, ja hitaasti\nhän meni pimeyden halki laivan kaiteelle, jääden seisomaan sinne,\nmeren kohisevan valituksen tunkeutuessa hänen korviinsa synkeästä\nsyvyydestä. Pitkän matkan päästä hän kuuli kumean ukkosenjyrähdyksen.\n\nHänen täytyi ponnistella pysyäkseen pystyssä hyttiin palatessaan.\nRynnistys Smith odotti jo häntä, matkatavarat pakattuina\nöljykankaiseen laukkuun. Alan selitti suunnitelmissaan tapahtuneen\nodottamattoman muutoksen. Hänen oli toimitettava Cordovassa eräitä\nasioita, jodia pakottivat hänet jäämään laivasta ja lykkäämään\nmatkaansa tundroille vähintään kuukaudeksi. Rynnistyksen pitäisi\nvälttämättömästi mennä yksin pohjoiseen. Hän saattaisi matkustaa\nnopeasti käyttämällä hyväkseen Tananaan vievää valtion rautatietä.\nSen jälkeen hänen pitäisi mennä Allakakatiin ja sieltä yhä kauemmas\npohjoiseen Endicott-vuorten seuduille. Ja Rynnistyksen tapainen mies\nlöytäisi helposti tienoon. Hän piirsi kartan, antoi Rynnistykselle\neräitä kirjoitettuja ohjeita, rahaa ja viimeisen varoituksen, ettei\ntämä menettäisi järkeään ja rupeaisi etsimään kultaa matkan varrella.\nVaikka hänen itsensä täytyi välttämättömästi mennä maihin heti,\nhän kehotti Rynnistystä jäämään laivaan seuraavaan aamuun asti. Ja\nRynnistys vakuutti valallaan täyttävänsä Alanin määräykset.\n\nAlan ei selitellyt kiireistä lähtöään ja iloitsi siitä, ettei\nkapteeni Rifle ollut kysellyt häneltä liian tarkasti. Hän ei\nmietiskellyt, oliko hänen tekonsa järkevä. Hän vain tunsi, että hänen\nruumiinsa jokikinen lihas kaipasi kipeästi toimintaa ja että hänen\ntäytyi saada sitä heti tai murtua.\n\nAlan lähti astelemaan halki hornamaisen pimeyden. Hän ei eksynyt.\nKolme vuotta sitten hän oli taivaltanut monen monta kertaa vanhan\nOlaf Ericksenin mökille, joka sijaitsi kilometrin päässä rannikolla,\nja hän tiesi, että Ericksen olisi samassa paikassa, missä oli\nkyykötellyt jo kaksikymmentä vuotta ja mihin oli vannonut jäävänsä\nsiksi, kunnes meri itse vaatisi hänet omakseen. Vaistomaisesti hän\nsiis haparoi eteenpäin ukkosen jyrähdellessä hänen yllään. Yön\nvoimat alkoivat vapautua kahleistaan. Hän saattoi kuulla kasvavaa\njymyä vuorilta, jotka kätkeytyivät läpinäkymättömän mustan seinän\ntaakse, ja äkkiä leimahti salama silmiä huikaisevana, valaisten hänen\ntietään. Se auttoi häntä.\n\nSalama välähti uudestaan, ja sitä seurasi ukkosenpurkaus, joka\njyrisytti maata hänen jalkojensa alla. Se vyöryi pois, kaiku seurasi\nkaikua, vuorelta vuorelle, jyrisevien merkkilaukausten tavoin, toinen\ntoistaan kauempana. Kolea vihuri pieksi Alanin kasvoja, ja hän tunsi\nsisimmässään halua nousta vastustamaan myrskyn raivoa.\n\nHän oli aina rakastanut vuorelta toiselle vyöryvien jyrähdysten\nkaikuja ja vuorten huipuilla välkähteleviä salamoja. Sellaisena yönä,\nluonnon eri voimien räsähdellessä hänen isänsä mökin ympärillä ja\nkalliojonojen ärjyvien äänten täyttäessä pimeyden metelillään, oli\nhänen äitinsä synnyttänyt hänet maailmaan. Rakkaus siihen oli hänen\nveressään, se oli osa hänen olemustaan, ja oli aikoja, jolloin hän\nikävöi tätä \"vuorten puhetta\" kuten muut ikävöivät kevään tuloa. Hän\ntervehti sitä nyt tähyillessään pimeydessä pilkahtelevaa valoa, joka\npaloi aina Olaf Ericksenin mökissä iltahämärästä aamunkoittoon asti.\n\nHän näki sen vihdoin, kellertävän silmän, joka tähyili häneen\nsysimustan seinän aukosta. Hetkistä myöhemmin hän eroitti majan\nsynkemmän varjon, ja salaman välähdys osoitti hänelle oven.\nVallitsi hetkisen hiljaisuus, jolloin hän saattoi kuulla suurten\nvesipisaroiden ropisevan katolle. Hän laski maahan laukkunsa ja\nalkoi takoa nyrkillään oveen herättääkseen ruotsalaisen. Sitten hän\ntempasi auki lukitsemattoman oven ja astui sisälle, heittäen myttynsä\nlattialle, ja huusi vanhan tervehdyksen, jota Ericksen ei varmaan\nollut unohtanut, vaikka oli kulunut melkein neljännesvuosisata siitä,\nkun hän ja Alanin isä olivat yhdessä kierrelleet vuorilla.\n\nHän oli juuri vääntänyt pöydällä olevan öljylampun sydämen ylemmäksi,\nkun sisäoven aukkoon ilmestyi itse Ericksen jättimäisine, kumaroine\nhartioineen, suunnattoman suurine päineen, tuimine silmineen ja\nharmaine partoineen, joka aaltoili hänen paljaalle rinnalleen. Hän\nsiristeli silmiään kotvasen, ja Alan heitti syrjään hattunsa. Ja\nkun myrsky puhkesi, kun mahtava ukkosenjyrähdys ja tuuli ja sade\ntärisyttivät majaa, mylvähti Ericksen ilosta tuntiessaan Alanin. He\npaiskasivat kättä.\n\nRuotsalaisen ääni voitti tuulen ja sateen ja ränsistyneiden\nikkunoiden helinän. Hän puhui jostakin kolme vuotta sitten\nsattuneesta ja hieroskeli unta silmistänsä, kun omituinen ilme Alanin\nkasvoilla sai hänet äkkiä vaikenemaan kuullakseen, mitä toinen sanoi.\n\nViiden minuutin kuluttua hän aukaisi oven ja katsoi ulos sysimustalle\nmerelle, heristäen sille nyrkkiään. Tuuli ryöpsähti sisälle, heittäen\nhänen valkean partansa hartioille, ja sen mukana tulvahti sadekuuro,\njoka kasteli hänet likomäräksi hänen siinä seistessään. Hän veti\nkaikin voiminsa oven kiinni ja katsoi Alaniin, tuo tukeva, harmaa\nvanhus, joka öljylampun kellertävässä valossa muistutti aavetta.\n\nSitten he odottivat aamunkoittoon asti. Ja heti päivän sarastaessa\nsuuntasi Olafin pitkä, musta vene keulansa uljaasti ulos merelle.\n\n\n\n\n10. luku\n\n\nTuuli oli tauonnut, mutta sade valui yhä vuolaina virtoina ja\nvuorilta kajahteli hiljenevää jyrinää. Kaupunki oli hävinnyt\nnäkymättömiin ja viidentoista metrin päässä veneen kohisevasta\nkokasta Alan saattoi nähdä vain harmaan seinän. Vesi juoksi\nvirtoinaan hänen sadetakkiaan pitkin ja Olafin harmaasta parrasta\ntippui pisaroita kuin märästä rievusta. Hän näytti valtavan suurelta\nhirviöltä perää pitäessänsä ja sankasta sumusta huolimatta hän lisäsi\nvauhtia, kunnes _Norden_ halkoi aaltoja nopeasti kuin torpedo.\n\nOlafin mökissä Alan oli kuullut, kuinka toivottomalta Mary Standishin\nlöytäminen näytti. Eyak-joen ja Katallan välillä oli riuttojen\nja kallioiden runteleman mantereen rannikko sekä pikku saaristo,\njosta merirosvolaivasto olisi voinut löytää satoja piilopaikkoja.\nNiiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka Ericksen oli viettänyt\ntäällä, hän ei ollut kuullut, että olisi löydetty ainoatakaan\nmaihin ajautunutta ruumista, ja hän sanoi varmana vakaumuksenaan,\nettä tyttö oli painunut meren pohjaan. Mutta siitä huolimatta\nAlan halusi ehdottomasti päästä perille. Sitä lisäsi _Nordenin_\nkova into, tuon solakan aluksen kiitäessä pitkin veden pintaa.\nMyös ukkosen jyrinä ja ankara sade yllyttivät häntä kiirehtimään.\nHänestä ei etsintäretkessä, jolle hän oli lähdössä, ollut mitään\njärjetöntä. Se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi tehdä, ja ainoa\nrehellinen palvelus, minkä hän voi tehdä, hän toisti itsekseen. Ja\noli mahdollista, että hän löytäisikin Maryn. Koko hänen tähänastisen\nelämänsä tärkeimpänä tekijänä olivat olleet sattumat; tavallisesti\nhän oli voittanut ylivoimaisimmatkin esteet, ja nyt kiitäessään\neteenpäin aamuhämärässä häntä innosti varma vakaumus, että voittaisi\nmyös tällä kerralla -- että löytäisi Mary Standishin jostakin\nmerestä, tai rannalta Eyak-joen ja saaren väliltä, jota kohti maalle\npäin tuleva merivirta juoksi. Ja kun hän olisi löytänyt tytön --\n\nSen pitemmälle hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt tuo ajatus ahdisti\nhäntä, aika ajoin se sai hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän näki\ntytön sellaisena, että hän koetti kaikin voimin karkottaa tuon kuvan\nmielestään. Kuolema oli lyönyt selvän leimansa kuvaan, jonka hän näki\ntytöstä sielunsa silmillä. Hänen mielessään kajasteli itsepintaisesti\nkaistale valkoista rantamaa, ja tällä rannalla odotti häntä tytön\nsolakka ruumis, kalpeat kasvot kääntyneinä kohti aamuaurinkoa,\npitkät hiukset hietikolla lainehtien. Tämä näky kauhistutti häntä,\nja hän ponnisteli kovasti pitääkseen sen loitolla. Jos hän löytäisi\ntytön sellaisena, niin hän tiesi sentään, mitä tekisi. Se merkitsi\njonkin lopullista murtumista hänen sisällään, sen toisen Alan Holtin\nsortumista, jonka kielteinen vastaus ja itsepetokseen perustuva\nsokeus olivat syösseet Mary Standishin kuolemaan.\n\nSeuraavan puolen tunnin aikana tapahtui nopea ja ihmeellinen muutos.\nMyrsky oli puhdistanut ilman, niin että se vaikutti vahvistavalta\nlääkkeeltä; suolainen tuoksu kohosi merestä ja Olaf nousi seisomaan,\nojenteli jäseniään ja ravisti sadeveden yltään, ahmien samalla\nkeuhkoihinsa raikasta ilmaa. Rannikolla Alan näki vuorten käyvän\nselväpiirteisiksi, ja toinen toisensa jälkeen ne kohosivat esiin\nkuin elävät olennot, niiden huippujen kimmeltäessä auringon ensi\nsäteilyssä. Kirkas valovirta lankesi tummina huojuviin metsiin,\nvihreät rinteet sukeltautuivat esiin liihottelevan sumuverhon takaa,\nja äkkiä -- auringon saavuttaessa lopullisen riemuvoittonsa --\nAlaskan rannikko avautui hänen silmiensä eteen kaikessa loistossaan.\n\nRuotsalainen teki riemuisan, mahtavan eleen vapaalla kädellään,\nja hymyili leveästi kumppanilleen, ylpeyden ja elämänilon\nkuvastuessa hänen partaisilla kasvoillaan. Mutta Alanin kasvot\neivät värähtäneetkään. Tylsästi hän tajusi päivän ja juhlallisten\nvuorijonojen takaa mereenvirtaavan auringonpaisteen ihmeellisen\nkauneuden, mutta siitä puuttui jotakin. Sen sielu oli kuollut,\nsen entinen tenho oli poissa. Hän tajusi kaikkeen tähän liittyvän\nmurhenäytelmän, ja hänen huulensa puristuivat yhteen nähdessään\ntoverinsa hymyilevän, sillä hän ei koettanut enää salata itseltään\ntotuutta.\n\nOlaf alkoi aavistaa asian oikean laidan, kun näki nyt Alanin kasvot\nsäälimättömässä päivänvalossa, ja vähän ajan kuluttua hän käsitti sen\nkoko alastomuudessansa. Etsiskely ei johtunut velvollisuudentunnosta\neikä _Nomen_ kapteenin kehotuksesta, kuten Alan oli vihjaillut\nhänelle. Miehen kasvot olivat nyt vakavaakin vakavammat ja silmät\nhehkuivat oudon sairaalloisesti. Vähän myöhemmin hän havaitsi, kuinka\ntarkkaavan jännittyneinä nuo silmät tähyilivät hiljaa aaltoilevalle\nmerenpinnalle.\n\nVihdoin hän sanoi: -- Jos kapteeni Rifle oli oikeassa, niin tyttö\nhyppäsi laivasta näillä paikoin, hän viittasi kädellään.\n\nAlan nousi seisomaan.\n\n-- Mutta nyt hän ei ole enää täällä, Olaf lisäsi. Sydämessään hän\nuskoi, että tyttö oli suoraan alhaalla -- pohjassa. Hän käänsi veneen\nkeulan maalle päin. Vuorten juurella oli valkoinen hiekkaranta, joka\nulottui neljän, viiden kilometrin päähän. Neljännestunnin kuluttua\nnäkivät he savun kiemurtelevan ilmoille kallioiden ja havumetsän\nkeskeltä, joka pisti melkein veden partaalle asti.\n\n-- Siinä on McCormickin maja, hän sanoi.\n\nAlan ei vastannut mitään. Olafin kiikarilla hän eroitti\nskotlantilaisen mökin. Siinä asui Sandy McCormick, vakuutti\nhänelle Olaf, mies joka tunsi jokaisen pyörteen ja merivirran\nseitsemänkymmenenviiden kilometrin alalla rannikolla ja silmät\nsidottuinakin kykeni löytämään Mary Standishin, jos tämä ajautuisi\nmaihin. Ja Sandy itse tuli tervehtimään heitä alas rantaan, kun\nEricksen heitti ankkurin matalaan veteen.\n\nHe hyppäsivät veneestä, vajoten aina polviin saakka, ja kahlasivat\nrannalle. Kauempana mökin ovella näki Alan naisen katselevan heitä\nkummastuneena. Sandy itse oli nuori ja vereväkasvoinen, pikemmin\npojan kuin miehen näköinen. He löivät kättä. Sitten Alan kertoi\n_Nomella_ tapahtuneesta murhenäytelmästä ja tehtävästään. Hän\nkoetti kaikin voiminsa puhua tyynesti ja uskoi onnistuneensa.\nHänen kylmässä levollisessa äänessään ei todella voitu havaita\nmerkkiäkään mielenliikutuksesta, mutta samalla se oli pelottavan\nvakava. McCormick, jonka toimeentulon laita oli useimmiten niin ja\nnäin, kuunteli melkein huumautuneena, kun hänelle tarjottiin suurta\nrahapalkkiota eräästä palveluksesta. Viisikymmentä dollaria päivässä\najalta, joka menisi työhön, ja lisäksi viisituhatta dollaria, jos\nlöytäisi tytön ruumiin.\n\nAlanille eivät rahasummat merkinneet mitään. Hän ei piitannut\ndollareista, ja vaikka hän olisi maininnut kymmenentuhatta tai\nkaksikymmentätuhatta, se olisi ollut hänestä yhdentekevää. Hänellä\noli yhtä paljon rahaa kuin Nomen kaikissa pankeissa, ja vähän\nenemmänkin, ja jos olisi ollut mahdollista, hän olisi mielellään\ntarjonnut porolaumansa, kunhan hän vain olisi saanut takeet siitä,\nettä hänen etsintäretkensä johti toivottuun tulokseen. Olafin\nkasvoilla McCormick näki ilmeen, joka selitti hiukan tilannetta.\nAlan Holt ei ollut mielipuoli. Hän oli kuin konsanaan mies, joka on\nmenettänyt kalleimpansa maailmassa. Ja luvatessaan pyhästi tekevänsä\nkaiken voitavansa, hän katsahti vaistomaisesti pikku naiseen, joka\nseisoi mökin ovella.\n\nAlan meni hänen luokseen. Hän oli levollinen, miellyttävännäköinen\nnuori nainen. Hän hymyili koruttomasti Olafille ja ojensi kätensä\nAlanille, ja hänen siniset silmänsä laajenivat, kun hän kuuli, mitä\noli tapahtunut _Nomella_. Alan jätti heidät kolmisin ja palasi\nrannalle, kun taas ruotsalainen kertoi piippuansa ladatessaan ja\nsytyttäessään, mitä oli arvannut -- että tuo tyttö, jonka ruumis ei\nkoskaan ajautuisi maihin, merkitsi Alan Holtille koko maailmaa.\n\nHe tutkivat rannikon monen kilometrin alalta sinä päivänä, samalla\nkun Sandy McCormick risteili eteläisillä ja itäisillä saarilla\nkevyellä rannikkoveneellään. Hän oli tavallaan jonkinlainen Pyhä\nPaavali, joka levitti valistusta ja ovelasti kuin skottilainen\nainakin harjoitti perin edullista kauppaa. Kymmenkuntaan mökkiin hän\njätti hukkuneen tuntomerkit ja tarjosi viidensadan dollarin palkkion\nruumiin löytäjälle, niin että kaksikymmentä miestä ja poikaa ja\nkymmenkunta naista olivat etsimässä kadonnutta ennen yön tuloa.\n\n-- Ja muistakaa, Sandy teroitti heidän kaikkien mieleen, -- palkkio\nmaksetaan vain siinä tapauksessa, että hän ajautuu maihin kolmen\npäivän kuluessa, mikäli hän ollenkaan ajautuu.\n\nEnsimmäisen päivän hämärtyessä Alan havaitsi taivaltaneensa rannikkoa\nviisitoista kilometriä. Hän oli yksin, sillä Olaf Ericksen oli\nlähtenyt vastakkaiseen suuntaan. Tämä Alan, joka katseli auringon\nvaipumista mereen läntisellä taivaanrannalla, vuorten rinteiden\nhohtaessa kullanvärisinä hänen takanaan, oli kokonaan muuttunut.\nHänestä tuntui siltä kuin hän olisi potenut ankaran taudin ja\nrakkaasta maasta hiipinyt hitaasti hänen ruumiiseensa ja sieluunsa\nuusi elämänymmärtämys. Hänen kasvonsa näyttivät epätoivoisilta, mutta\nne olivat nyt lempeämmät. Järkkymätöntä tahtoa ilmaisevat kovat\njuonteet olivat kadonneet hänen suunsa ympäriltä, hänen silmänsä\neivät salanneet enää surua ja hänen ryhtinsä oli kuin miehen, jonka\nkuluttava tuli on puhdistanut. Hän palasi entisiä jälkiään yhä\nsynkkenevässä illan hämärässä, ja joka kilometrillä hänessä kävi yhä\nvoimakkaammaksi tuo jokin, mikä oli lähtöisin kuolemasta ja mistä hän\nei vapautuisi koskaan. Ja samalla kun tämä muutos tapahtui, tuntui\nitse yön unelias hiljaisuuskin kuiskaavan, ettei meri luovuttaisi\nsaalistansa.\n\nOlaf, Sandy McCormick ja Sandyn vaimo olivat jo mökissä, kun hän\npalasi keskiyön aikaan. Hän oli näännyksissä. Seitsemän kuukauden\noleskelu Yhdysvalloissa oli heikentänyt häntä, selitteli hän. Hän ei\nudellut, miten toiset olivat onnistuneet. Hän tiesi. Vaimon silmät,\nniiden melkein äidillisen hellä ilme, kertoivat hänelle kaiken,\nkun hän astui ovesta sisälle. Sandyn vaimo tarjosi hänelle heti\nkahvia ja ruokaa, ja hän söi vasten tahtoaan. Sandy selosti puuhiaan\nja Olaf poltteli piippuaan ja yritti jutella hilpeästi kauniista\nilmasta, joka oli odotettavissa huomiseksi. Kukaan ei puhunut Mary\nStandishista.\n\nAlan tunsi heidän jännittyneisyytensä ja tiesi, että se aiheutui\nhänen läsnäolostaan, minkä takia hän syötyään sytytti piippunsa ja\nalkoi kertoa Ellen McCormickille, kuinka loistavia vuoret olivat\nEyak-joen takana ja kuinka onnellinen Ellen oli kun sai asua tässä\nparatiisimaisessa pikku kolkassa. Alan huomasi hänen silmissään\nväläyksen, joka korvasi sanat. Tämä oli jylhä paikka naiselle,\nyksinäiselle, lapsettomalle, ja hymyillen Alan puheli Sandylle\nlapsista. Heillä pitäisi olla lapsia -- koko liuta. Sandy karahti\npunaiseksi, ja Olaf päästi ilmoille jyrisevän naurun. Mutta vaimon\nkasvot olivat tyynet ja vakavat; vain hänen silmänsä paljastivat\nhänet, niissä oli jotakin kaihoisaa ja vetoavaa, kun hän katsahti\nSandyyn.\n\n-- Rakennamme parhaillaan uutta mökkiä, Sandy sanoi, -- ja siinä on\nkaksi huonetta erikoisesti pienokaisia varten.\n\nHänen äänessään oli ylpeä sävy, kun hän oli sytyttävinään palavaa\npiippua ja kun hän loi iloa uhkuvan katseen nuoreen vaimoonsa.\nHetkistä myöhemmin Ellen McCormick kätki visusti esiliinaansa\njotakin, mikä oli pikku pöydällä lähellä ovea, josta Alanin\noli mentävä makuuhuoneeseensa. Olaf iski silmää. Mutta Alan ei\nnähnyt. Hän tiesi vain, että siellä täytyi olla lapsia, missä oli\ntosirakkautta. Hän ei tullut ajatelleeksi sen olevan omituista, että\nhän, Alan Holt, mietiskeli moisia asioita.\n\nSeuraavana aamuna jatkettiin etsintää. Sandy piirsi ylimalkaisen\nkartan eräistä syrjäisistä paikoista itäisellä rannalla, jonne tuulet\nja ristiin käyvät merivirrat heittivät haaksirikkoutuneet hylyt,\nja Alan laski näitä rannikoita kohden Olafin istuessa _Nordenin_\nperäsimessä. Vasta auringonlaskun aikaan he palasivat, ja kauniin\nillan hiljaisuudessa, lohdullisen rauhan vallitessa vuorilla,\njotka hymyilivät heille, Olaf arveli, että oli aika puhua siitä,\nmikä painoi hänen mieltään. Ensin hän kuvaili Alaskan vetehisten\nloitsutemppuja ja kummallisia voimia, jotka asustivat syvällä\nvedenpinnan alla ja joista hän ei ollut koskaan päässyt oikein\nselville; kuinka hän kerran maailmassa oli kadottanut vesitynnyrin,\nmutta löytänyt sen viikon kuluttua, kun se purjehti parhaillaan\nJapaniin. Hän korosti erikoisesti, kuinka mielellään vetehiset olivat\npiilosilla ja kuinka petollisia ne ovat.\n\nSitten hän siirtyi muitta mutkitta itse asiaan. Olisi parempi,\nettei Mary Standish ajautuisi koskaan maihin. Siihen menisi päiviä\n-- luultavasti viikkoja -- jos niin ollenkaan tapahtuisi, ja tyttö\nolisi siinä määrin muuttunut, ettei Alan voisi enää tuntea häntä.\nMieluummin rauhallinen leposija merenpohjassa. Siksi hän nimitti sitä\n-- \"rauhalliseksi leposijaksi\" -- ja koettaessaan parhaansa mukaan\nlievittää toisen tuskaa, hän ajattelemattaan syventyi kuvailemaan\nyksityiskohtaisesti asian hirvittävää puolta, kuinka kauan liha\nja luut voivat kestää, kuinka kauan eivät, kunnes Alanista tuntui\nlopulta kuin hänet olisi nuijittu puhekyvyttömäksi. Hän iloitsi, kun\nMcCormickin mökki tuli näkyviin.\n\nSandy odotti jo heitä, kun he kahlasivat rannalle. Hänen kasvoillaan\noli omituinen ilme, Alan ajatteli ja odotti hetkisen jännittynein\nmielin. Mutta skottilainen pudisti päätänsä kieltävästi ja astui\nOlaf Ericksenin luo. Alan ei nähnyt katsetta, jonka he vaihtoivat\nkeskenään. Hän meni mökkiin, ja Ellen McCormick laski kätensä\nhänen käsivarrelleen, kun hän astui sisälle. Se oli jotakin\npoikkeuksellista. Ja hänen silmissään oli hehku, jota niissä ei ollut\nedellisenä iltana, hänen poskensa punoittivat ja hänen äänessään oli\nuusi, omituinen sointu, kun hän puhui Alanille. Se ilmaisi melkein\nriemua, jotakin, mitä hän koetti hillitä.\n\n-- Ettekö -- ettekö löytänyt häntä? hän kysyi.\n\n-- En. Alanin ääni oli väsynyt ja melkein sortunut. -- Luuletteko,\nettä koskaan löydän häntä?\n\n-- Ette siten, kuin olette odottanut, Sandyn vaimo vastasi\nrauhallisesti. -- Sillä tavoin hän ei koskaan ilmaannu. Hän näytti\nponnistelevan. -- Te -- te antaisitte kai aika paljon saadaksenne\nhänet takaisin, herra Holt?\n\nHänen kysymyksensä oli lapsellisen yksinkertainen, ja tällä hetkellä\nhän muistutti todellakin lasta katsellessaan Alania. Alan hymyili\nvastoin tahtoaankin ja nyökkäsi.\n\n-- Tietysti. Koko omaisuuteni.\n\n-- Te -- te -- rakastitte häntä --\n\nHänen äänensä vapisi. Tuntui omituiselta, että hän kysyi tällaista.\nMutta se ei loukannut Alania; nämä kysymykset eivät olleet johtuneet\nnaisellisesta uteliaisuudesta, ja Ellen McCormickin lohdullisen\nlempeä ääni teki hänelle hyvää. Ennen hän ei ollut käsittänyt, kuinka\nmielellään hän halusi vastata tähän kysymykseen, ei ainoastaan\nitselleen, vaan myös jollekin toiselle -- ääneen.\n\n-- Kyllä, minä rakastin.\n\nTunnustus melkein säpsähdytti häntä. Sellainen luottamuksenosoitus\nolisi tuntunut kummalliselta milloin hyvänsä mutta varsinkin\nhenkilölle, jonka hän oli tuntenut vasta niin lyhyen ajan. Mutta\nAlan ei puhunut enempää, vaikka Ellen McCormickin kasvot ja silmät\nilmaisivat innostunutta odotusta. Alan astui pikku huoneeseen,\njossa oli nukkunut, ja toi sieltä matkalaukkunsa. Siitä hän otti\nesille pikku laukun, jossa olivat Mary Standishin tavarat, ja antoi\nsen Sandyn vaimolle. Tämä oli tavallinen asia, ja hän koetti puhua\ntavalliseen tapaansa.\n\n-- Hänen tavaransa ovat tässä laukussa. Kokosin ne hänen hytistään.\nJos löydätte hänet, sitten kun minä olen mennyt, tarvitsette niitä.\nYmmärrättehän tietysti. Ja jollette häntä löydä, niin säilyttäkää\nne minulle. Palaan jonakin päivänä. Näytti siltä kuin hänen olisi\nollut vaikea antaa yksinkertaisia ohjeitaan. Hän jatkoi: -- Luulen,\netten jää tänne enää kauemmaksi, mutta jätän Cordovaan shekin, joka\nluovutetaan miehellenne, jos tyttö löydetään. Ja jos todella löydätte\nhänet, niin huolehdittehan hänestä itse, eikö niin, rouva McCormick?\n\nEllen McCormickin henkeä salpasi hiukan, kun hän lupasi Alanille\ntäyttää hänen pyyntönsä. Alan tulisi aina muistamaan rouva\nMcCormickin miellyttävänä pikku olentona, ja puoli tuntia myöhemmin,\nkun hän oli selittänyt kaiken Sandylle, hän toivotti rouvalle onnea\nja puristi tämän kättä sanoessaan hyvästit. Sandyn vaimon käsi\nvapisi. Alan ihmetteli sitä ja sanoi Sandylle jotakin sellaisen onnen\nsuunnattomasta arvosta kuin hän oli saanut heidän astellessaan alas\nrantaan.\n\nVain tähdet välkehtelivät tummalla taivaanlaella, kun _Norden_\njätti jälkeensä kuohuvan vanaveden loitotessaan jälleen merelle.\nAlan katseli niitä, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat tutkivina\nrajattomaan avaruuteen. Koskaan ennen hän ei ollut mittaillut sitä.\nElämä oli ollut liian työteliästä. Mutta taivas näytti nyt niin\nsuunnattoman avaralta ja hänen kotinsa tundroilla tuntui olevan\nniin kaukana, että haikea yksinäisyydentunne valtasi hänet, kun hän\nkääntyi silmäilemään taakseen valkoisena häämöttävää rannikkoa, joka\nhäipyi nopeasti vuorten juurella leijailevaan pimeyteen.\n\n\n\n\n11. luku\n\n\nSinä yönä Olafin majassa Alan pääsi jälleen entiselleen. Hän ei\nkoettanut vähentää sen murhenäytelmän merkitystä, joka oli tapahtunut\nhänen elämässään, ja hän tiesi, ettei vapautuisi koskaan sen\nvaikutuksesta, yhdentekevää, mitä tulevat vuodet toisivat mukanaan.\nMutta hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka kuihtuvat ja kuolevat\niskusta, jos se onkin sumentanut henkisen näkemiskyvyn. Hänen\nsuunnitelmansa odottivat häntä, entiset, kunnianhimoiset pyrkimykset\nja unelmat uutterasta toiminnasta. Ne tuntuivat nyt tyrehtyneiltä ja\nelottomilta, mutta hän tiesi sen johtuneen siitä, että hänen sisäisen\ninnostuksensa liekki oli hetkeksi sammunut. Ja hän käsitti, kuinka\ntärkeää oli saada se uudestaan roihuamaan.\n\nNiinpä hän kirjoitti ensi töikseen kirjeen Ellen McCormickille, ja\nsen sisälle hän pisti toisen kirjeen -- tarkoin sinetöidyn -- jota\nei ollut lupa avata ennen kuin he olisivat löytäneet Mary Standishin\nja joka sisälsi jotakin sellaista, mitä hän ei mitenkään ollut\nsaanut sanoin lausutuksi Sandyn mökissä. Se kuulosti joutavalta ja\nkummalliselta, jos siitä olisi puhuttu toisille, mutta hänelle se\nmerkitsi hyvin paljon. Sitten hän sopi lopullisesti Olafin kanssa,\nettä tämä veisi hänet Sewardiin _Nordenilla_, koska kapteeni Riflen\nlaiva oli jo lähtenyt matkalle Unalaskaan. Muistaessaan kapteeni\nRiflen, hänen täytyi kirjoittaa vielä yksi kirje, jossa hän kertoi\nlyhyesti epäonnistuneesta etsintäretkestään.\n\nHän hämmästyi aimo lailla seuraavana aamuna huomatessaan, että oli\nkokonaan unohtanut Rosslandin. Kun hän kävi toimittamassa asioitaan\npankissa, sai Olaf selville, että Rossland lepäsi kaikessa rauhassa\nsairaalassa ja oli varsin hyvissä voimissa. Alan ei ollut aikonut\npistäytyä katsomaan häntä. Hän ei halunnut kuulla mitään, mitä\nRosslandilla kenties olisi ollut sanottavaa Mary Standishista. Hän\najatteli nyt Maryä sillä tavoin, että hänestä olisi tuntunut melkein\npyhäinhäpäisyltä, jos olisi jotenkin yhdistänyt heidät. Hän tajusi\nsen muutoksen, joka hänessä oli tapahtunut, sillä alkuperäinen Alan\nHolt oli muuttunut melkein vastakohdakseen. Se henkilö olisi mennyt\nRosslandin luo ja tutkinut harkitusti ja kylmästi asian pohjiaan\nmyöten puhdistautuakseen mahdollisesta edesvastuusta ja todistaakseen\nitsensä syyttömäksi omissa silmissään. Itsepuolustustarkoituksessa\nhän olisi tarjonnut Rosslandille tilaisuuden poistaa kylmillä\ntosiasioilla häiritsevän ja epämääräisen pelon, joka vaistomaisesti\noli syntynyt hänessä. Mutta uusi Alan harasi vastaan. Hän tahtoi\nviedä tämän käsityksen mennessään, hän tahtoi säilyttää sen, ja niin\nse seurasi häntä, ilman että ne totuudet tai valheet, joita Rossland\nolisi voinut kertoa hänelle, olisivat sitä horjuttaneet.\n\nHe lähtivät Cordovasta aikaisin iltapäivällä, ja auringonlaskun\naikaan he yöpyivät parin kilometrin päässä mantereesta sijaitsevan\nmetsäisen saaren niemekkeelle. Olaf tunsi saaren ja oli valinnut sen\nomista syistään. Se oli asumaton ja linnut olivat pesiytyneet sinne.\nOlaf rakasti lintuja, ja niiden hilpeä iltalaulu ja visertely ennen\nmaatamenoa lohduttivat Alania. Hän sieppasi kirveen, ja ensi kerran\nseitsemään kuukauteen hän tunsi lihastensa jännittyvän voimakkaasti\nheilauttaessaan sitä, ja Ericksen vihelteli vanhaan tapaansa\näänekkäästi ja mörähteli jotakin karkeata laulunpätkää partansa\nlomasta tulta sytyttäessään tietäen, että suuren luonnon lääke alkoi\njälleen vaikuttaa Alaniin. Juuri täsmälleen viikko sitten Olaf oli\ntäyttänyt kuusikymmentä, hän kertoi, ja ruvennut epäilemään, jäisikö\nenää kovinkaan pitkäksi aikaa Cordovan rannikolle. Siperia veti\nhäntä puoleensa -- tuo seikkailun, salaperäisyyden ja suurenmoisten\nmahdollisuuksien maailma, joka sijaitsi vain muutamien kilometrien\npäässä Sewardin niemimaasta salmen toisella puolen. Innoissaan hän\nunohti Alanin murheen. Hän kirosi kasakkojen lait ja ne toimenpiteet,\njoilla amerikkalaiset tahdottiin pitää loitolla. Siellä oli kultaa\nenemmän kuin Alaskassa oli osattu edes uneksia; vuoret ja virratkin\nolivat nimettömiä; ja hän aikoi, jos eläisi vielä vuoden tai pari\n-- lähteä etsimään onneaan tai kuolemaansa Stanovoi-vuorille\ntshuktshi-heimojen keskuuteen. Kaksi kertaa hän oli sitä yrittänyt,\nsen jälkeen kun hänen vanha toverinsa oli kuollut, ja kaksi kertaa\nhänet oli sieltä karkotettu. Seuraavalla kerralla hän tietäisi miten\nmenetellä, ja hän kehotti Alania lähtemään mukaansa.\n\nNämä puheet maasta, joka oli tuskin yön matkan päässä Beringin salmen\ntakana, mutta joka oli kuitenkin yhtä suljettu kuin Tiibetin pyhät\ntasangot, viehättivät oudosti Alania. Ne panivat intohimot kuohumaan\nhänen veressään, sillä hän tiesi, että Siperia tulisi olemaan\nkaikista rajamaista viimeinen ja suurin ja etteivät ainoastaan\nmiehet, vaan kokonaiset kansakunnat tulisivat olemaan mukana sen\ntutkimisessa. Hän näki tulen punaisen hehkun kuvastuvan Olafin\nsilmissä.\n\n-- Ja jollemme me siirry ensiksi _tältä puolen_, Alan, niin keltaiset\nkaverit tulevat jonakin päivänä tänne _siltä_ puolen, puheli vanha\nparkkinahka, koputtaen piippuaan kämmeneensä. -- Ja kun ne lähtevät\nkerta liikkeelle, ne eivät tule tänne yksin tai kaksin tai kolmisin,\nvaan miljoonin laumoin. Sen tekevät keltaiset kaverit, kun pääsevät\nkerran alkuun, ja joidenkin Alaskan Jackien ja Sitkeiden Billien\nasiana on laskea ensimmäisinä jalkansa toiselle puolen. Lähdetkö\nmukaan?\n\nAlan pudisti päätään. -- Joskus -- mutta en nyt. Hänen silmänsä\nsalamoivat vanhaan tapaan ja hän näki jälleen taistelun, joka häntä\nodotti -- taistelun, jossa hän auttaisi osaltaan Alaskaa painavien\nkahleiden murskaamisessa ja maailman herättämisessä käsittämään sen\nvaaran, jonka uhka leijaili Alaskan yllä ukkospilven tavoin. -- Mutta\nolette oikeassa vaarasta puhuessanne, hän sanoi. -- Se ei kohdistu\nJapanista Kaliforniaan. Se tulvii virran tavoin halki Siperian ja\nryntää Alaskaan yhdessä ainoassa yössä. Keltainen mies ei ole ainoana\nvaarana, Olaf. Siihen yhtyy bolsevismi, mustimman Venäjän aiheuttama\nvaara. Jos se siirtyy vähäisen vesitaipaleen poikki ja pääsee\nvaltaan Alaskassa, se tulee kulkutaudin tavoin horjuttamaan Amerikan\nmannermaata perustuksiaan myöten. Saattaa mennä sukupolven aika,\nkenties vuosisatakin, mutta se tulee varmasti kuin uusi päivä -- jos\nannamme Alaskan rappeutua ja syöksyä perikatoon. Ja minä koetan estää\nsitä toisin keinoin kuin te.\n\nHän tuijotti tuleen katsellen, kuinka tuhka hehkui ja sammui. -- En\nole ylpeä Yhdysvalloista, hän jatkoi ikään kuin puhuen jollekin,\njonka oli näkevinään liekeissä. -- En voi sitä tehdä sen tuhon\njälkeen, mitä heidän typerä kiihotuksensa ja lainsäädäntönsä ovat\ntehneet Alaskassa. Mutta niissä on meidän pelastuksemme ja olosuhteet\novat paranemaan päin. Myönnän, että meillä on Alaskassa puolueita ja\nettemme ole lainkaan yksimielisiä siitä, mitä tahdomme. On ruvettava\ntekemään laajaa valistustyötä. Emme voi viedä Alaskaa Yhdysvaltoihin\n-- meidän täytyy siis tuoda Yhdysvallat luoksemme. Meidän täytyy\nsaada suurin osa sadastakymmenestämiljoonasta amerikkalaisesta\nymmärtämään. Meidän täytyy tuoda miljoona heistä tänne ylös, ennen\nkuin mainitsemamme vaarallinen hyökyaalto ryntää Anadyrin-lahden\ntoiselle puolen. Meidän maamme 58. leveysasteen pohjoispuolella\non Jumalan omaa maata, Olaf. Ja meidän luonnonrikkautemme ovat\nkymmenen kertaa suuremmat kuin Kalifornian. Voimme helposti elättää\nmiljoona ihmistä. Mutta huono politiikka ja huono arvostelukyky sekä\ntäällä Alaskassa että Washingtonissa tekee heidän tänne tulonsa\nmahdottomaksi. Vaikka jalkojemme alla on niin paljon hiiltä,\nettä se riittäisi tuhanneksi vuodeksi, ostamme sentään paloöljyä\nYhdysvalloista. Meillä on miljoonien arvosta kuparia ja öljyä,\nmutta me emme pääse niihin käsiksi. Meillä saattaisi olla maailman\nsuurimmat tehdaslaitokset, mutta emme voi perustaa niitä, koska\nmeiltä on riistetty kaikki mahdollisuudet. Toistan, ettei se ole\nsuojelua. Kunpa lohenkalastusta olisi suojeltu edes vähänkin -- mutta\nsitä ei ole tehty. Ja lohet alkavat kadota samoin kuin biisonit\ntasangoilta. Lohen tuhoutuminen osoittaa, miten meille käy, jos\nkaikki tiet aukaistaan yhtäkkiä keinottelijoille. Ymmärtämyksen\nja terveen järjen täytyy suojella portteja. Taistelulla, jossa\nmeidän täytyy voittaa, on hankittava rehellistä ja oikeudenmukaista\nkorjausta oloihin, Olaf. Ja se taistelu käydään juuri täällä --\nAlaskassa -- eikä Siperiassa. Ja jollemme voita --\n\nHän kohotti silmänsä valkeasta ja katseli vakavasti hymyillen Olafin\nkasvoihin.\n\n-- Silloin voimme olla varmoja siitä, että tuho tulee meren poikki\nAnadyrin-lahdelta, hän lopetti. -- Ja jos se joskus tulee, niin\nYhdysvallat havahtuu vihdoinkin katkerin mielin käsittämään, mitä\nAlaska olisi voinut sille merkitä.\n\nVanha elinvoima kuohui jälleen väkevästi Alanissa, ja sen jälkeen,\ntunnin verran, hän näki jotakin elävää loimuavassa tulessa, jota Olaf\nkohenteli.\n\nAlan ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan hän nukkui sinä yönä.\nHän uneksi rauhattomassa horroksessaan ja heräsi tuon tuosta, ja\nsitten hän katselijalleen tähtiä ja koetti olla ajattelematta. Hänen\nsydänsurustaan huolimatta olivat hänen unelmansa miellyttäviä,\nikään kuin joku lempeä voima olisi salaisesti koettanut karkottaa\nmurhenäytelmän aavemaisen varjon. Mary Standish oli jälleen hänen\nluonaan keskellä vuoria Skagwayssa; Mary seisoi hänen sivullaan\ntundrojen sydämessä, auringon kullatessa tytön loistavia hiuksia ja\nsilmiä, kaikkialla heidän ympärillään ihmeen ihania villiruusuja ja\npurppuranpunaisia kurjenmiekkoja ja saraheinää valkoisena merenä\nja keltasilmäisiä satakaunoja ja lintuja, jotka livertelivät kesän\nriemusta. Hän kuuli lintujen laulun. Ja hän kuuli tytön vastaavan\nsiihen onnensa huumassa ja herättävän säteilevillä silmillään\nsamanlaista onnea hänessäkin. Herätessään hän päästi heikon\nhuudahduksen ikään kuin joku olisi pistänyt häntä; Olaf sytytteli jo\nvalkeata, ja aamurusko sarasti ruusunhohteisina säteinä vuorten yli.\n\n\n\n\n12. luku\n\n\nTämä ensimmäinen yö ja aamunkoitto keskellä villiä luontoa, uuden\nelämän tarkoituksen loistaessa hänelle Chugach- ja Kenai-vuorten\nmahtavilta huipuilta, merkitsivät sen taipaleen alkua, joka johti\nAlanin siitä kuilusta, mihin hän oli syöksynyt. Nyt hän käsitti,\nkuinka oli mahdollista, että hänen isänsä oli kunnioittanut monet\npitkät vuodet naisen muistoa, vaikka tämä oli kuollut, siltä hänestä\ntuntui, iäisyyksiä sitten. Lukemattomia kertoja hän oli nähnyt\nisänsä silmissä tämän naisen ihmeellisen läsnäolon, ja kerran, kun\nhe silmäilivät aurinkoista laaksoa vuorten takana, oli vanhempi Holt\nsanonut:\n\n-- Kaksikymmentä vuotta sitten viime kuun kahdentenatoista päivänä\nmenimme äidin kanssa tämän laakson poikki, Alan. Näetkö tuon pienen\nmutkan lahdelmassa ja auringonpaisteiset isot kivilohkareet?\nLepäsimme siellä -- ennen kuin sinä olit syntynyt!\n\nHän oli puhunut siitä päivästä kuin se olisi ollut eilinen. Ja Alanin\nmieleen muistuivat hänen isänsä omituista onnea säteilevät kasvot,\nkun hän oli katsellut alas laaksoon ja tarkastellut jotakin, mitä\nkukaan muu kuin hän ei voinut nähdä.\n\nOlaf saattoi nähdä syvemmälle kuin muut, koska oli tuntenut Alanin\nisän kuin oman veljensä. Sellainen oli vanhempi Holtkin aina ollut --\nsuora, puhdas, syvämietteinen ja huulilla hymy hädän hetkellä. Olaf\noli nähnyt hänen katsovan kuolemaa silmiin sellaisena. Hän oli nähnyt\nhänen nousevan hirvittävän rohkeana sen ihanan ruumiin äärestä,\njoka oli muuttunut tomuksi ja tuhkaksi hänen silmiensä edessä, ja\nsyöksevän jälleen poroksi palaneen maailman melskeeseen. Melkein\nsamanlaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt isän silmissä, hän näki\nnyt Alanin silmissä niinä päivinä, jolloin he purjehtivat yhdessä\npitkin Alaskan rannikkoa. Vain itsekseen Alan lausui Mary Standishin\nnimen, samoin kuin hänen isänsä oli pitänyt Elizabeth Holtin nimeä\nsydämessään pyhänä. Olaf, joka vain syrjäsilmin teki havaintojaan\nja muisti hyvin menneet, huomasi, kuinka suuresti he muistuttivat\ntoisiaan, mutta hienotunteisena hän vaikeni eikä puhunut Alanille\nmitään monista asioista, jotka risteilivät hänen mielessään.\n\nHän jutteli Siperiasta -- aina Siperiasta, eikä pitänyt kiirettä\nmatkalla Sewardiin. Alan itsekään ei tuntenut suurta tarvetta\nkiirehtimiseen. Päivät olivat lauhkeita, ne henkivät ennen aikojaan\nkesäistä lämpöä. Yöt olivat kylmät ja tähtikirkkaat. Päivän toisensa\njälkeen kohosivat vuoret heidän ympärillään mahtavina linnoina,\njoiden muurit tavoittelivat taivaanlaen pilviverhoja. He pysyttelivät\nlähellä mannerta ja saarten suojassa, yöpyen aikaisin joka ilta.\nLintuja lensi tuhansittain pohjoista kohti, ja joka ilta Olafin\nnuotio levitti lihapatojen ja paistien suloista tuoksua. Kun he\nsaapuivat vihdoin Sewardiin ja Olafin täytyi kääntyä paluumatkalle,\noli vanhan ruotsalaisen silmissä omituinen loisto, ja viimeisenä\nlohdutuksena Alan vakuutti hänelle vielä kerran, että se päivä\nkenties koittaisi, jolloin hän lähtisi Olafin mukana Siperiaan. Sen\njälkeen hän seurasi silmillään _Nordenia_, kunnes pikku alus oli\nkadonnut meren ulapalle.\n\nJäätyään yksin Alan tunsi taas entistä suurempaa halua päästä\nkotiseudulleen. Ja hän oli onnellinen. Kaksi päivää hänen\nSewardiin tulonsa jälkeen lähti höyrylaiva, joka toi postia ja\nvälttämättömiä elämäntarpeita sille asutusketjulle, joka ulottui\naina tuhannenviidensadan kilometrin päähän Tyyneen Valtamereen,\nResurrection-lahdesta, ja hän sai paikan laivassa, ja kesäkuun\nkahdentenatoista päivänä hän saapui Nomeen.\n\nHänen kotiintuloaan ei osattu aavistaa, mutta pieni, harmaa\nkaupunki omituisine, tummine varjostoineen, kokonaisten peltisten\nsavupiippujen ja kaksien yksinäisten tiilipiippujen merineen\nsai hänen sydämensä jyskyttämään ilosta, kun hän katseli sen\nyhä selveneviä ääriviivoja pienestä veneestä, joka kuljetti\nhäntä maihin. Hän saattoi nähdä toisen Pohjois-Alaskan kahdesta\nainoasta tiilipiipusta loistavan auringossa; sen takana,\nseitsemänkymmenenviiden kilometrin päässä, kohosivat Saw\nTooth-vuorijonon rosoiset huiput, jotka näyttivät olevan niin\nlähellä kuin niille olisi vain puolen tunnin kävelymatkana välillä\nleviävien tienoiden yllä näytti leijailevan usvainen pimeys. Mutta\ntäällä hän oli elänyt, täällä hän oli kokenut iloa ja surua ja saanut\nunohtumattomia muistoja, ja kaupungin puurakennukset, sen mutkikkaat\nkadut ja kaikki, mikä toisista olisi saattanut tuntua rumalta,\nvaikutti häneen lämmittävästi ja elähdyttävästi. Sillä täällä asui\nhänen kansansa.\n\nKun hän astui maihin, katselivat ihmiset häntä hämmästyneinä ja\nriensivät sitten tervehtimään. Häntä ei ollut odotettu. Ja hänen\näkillinen tulonsa sai miehet puristamaan tavallista voimakkaammin\nhänen kättään. Yhdysvalloissa hän ei ollut kuullut sellaisia ääniä\nkuin heidän, jotka olivat miltei remuavan iloisia. Pikku pojat\nryntäsivät hänen luokseen, ja valkoisten miesten mukana tuli\neskimoita, hymyillen leveästi ja paiskaten hänelle kättä. Pian levisi\ntieto, että Alan Holt oli palannut kotiin. Ennen illan tuloa se kiiti\njo Cheltoniin ja Candleen ja Keewalikiin ja Kotzebue-salmelle. Sillä\ntavoin alkoi hänen paluunsa kotiin. Mutta Alan riensi nopeammin kuin\ntieto hänen saapumisestaan Front-katua pitkin, poikkesi Bahlken\nravintolaan hörppimään kupillisen kahvia ja pistäytyi sitten Lomenin\ntoimistoon, joka oli Tin Bankin talossa.\n\nAlan jäi Nomeen viikoksi. Carl Lomen oli saapunut muutamia päiviä\naikaisemmin, ja tämän veljet olivat tulleet kotiin suurilta vuorilta\nChorisin niemimaan yli. Talvi oli ollut suotuisa ja lupasi erittäin\nhyvää kesää. Lomenin laumat käsittäisivät yli neljäkymmentätuhatta\npäätä, kun viimeiset eläimet olisivat saapuneet. Sadat muut laumat\nmenestyivät hyvin, ja eskimot ja lappalaiset olivat pyöreäposkisia ja\npulskia hyvästä ruuasta ja toimeentulosta. Alaskassa oli kolmannes\nmiljoonaa poroa, ja hoitajat iloitsivat. Varsin mainiota, verrattuna\nsiihen tosiasiaan, että vuonna 1902 siellä oli tuskin viittätuhatta\npäätä! Seuraavien kahdenkymmenen vuoden päästä niitä olisi kymmenen\nmiljoonaa.\n\nMutta huolimatta tästä ja tulevaisuuteen nähden vieläkin\nlupaavammasta menestyksestä Alan tunsi, että Nomen asukkaiden\nmieliä kalvoi salainen levottomuus ja epäluulo. Sen jälkeen kun\nhe olivat odottaneet ja toivoneet vielä kokonaisen pitkän talven,\nsillä välin kun heidän parhaat miehensä taistelivat Alaskan\npelastamiseksi Washingtonissa, kulki nyt sana suusta suuhun, kylästä\nkylään ja vuorelta vuorelle, ettei virkavalta, joka hallitsi heitä\nkovakouraisesti tuhansien kilometrien päästä, aikonut panna tikkua\nristiin heidän asemansa helpottamiseksi. Liittovaltion virkamiehet\nkieltäytyivät luopumasta hirvittävästä vallastaan, ja heidän\ntukahduttavat toimenpiteensä tulisivat jatkumaan. Hiili, joka\nmaksaisi kymmenen dollaria tonnilta, jos sitä louhittaisiin Alaskan\nkaivoksista, tulisi edelleen maksamaan neljäkymmentä dollaria;\nNomen kylmärahti olisi yhä viisikymmentäkaksi dollaria tonnilta,\nvaikka kaksikymmentä riittäisi hyvin. Kauppiailla olisi yhä oikeus\nkiskoa mielensä mukaan. Virastot kinastelivat keskenään ylivallasta,\nja siinä melskeessä oli Alaska yhä kahlehdittu kuin nälkiintynyt\nmies, eikä sitä tässä ihanassa maassa päästetty käsiksi rieskaan\nja hunajaan. Köyhtymistä, rappeutumista, suoranaista tappamista,\nvaltiovallan väärinkäyttöä, mikä oli jo karkottanut neljänneksen\nAlaskan asukkaista kodeistaan, jatkuisi loputtomiin.\n\nMuuan Yhdysvaltojen hallitusmies oli luvannut tulla vierailulle tähän\nmahtavaan pohjoiseen maahan ja tutkia sen asioita omin silmin. Mutta\ntulisiko hän? Oli annettu muitakin lupauksia, hyvin monia, mutta\nlupaukset olivat aina osoittautuneet turhiksi. Heikko toivo elähdytti\nsentään koko Alaskaa, ja tälle toivolle alkoivat rakentaa miehet,\njoiden rohkeus ei koskaan lamaantunut. Vapauden asia edistyi, joskin\nhitaasti. Oikeuden täytyi päästä lopulta voitolle, kuten aina on\nkäynyt. Ruosteisia avaimia kierrettäisiin vihdoinkin noissa lukoissa,\njotka olivat pitäneet alaskalaiset loitolla oman maansa kaikista\nrikkauksista ja luonnonvaroista, ja nämä miehet olivat päättäneet\njatkaa rakennustyötään vastuksista piittaamatta, jotta he olisivat\nparemmin valmistautuneita tuon toimintavapauden varalle, kun se\nlopulta saataisiin.\n\nNäinä aikoina, jolloin innostusta ponnistuksiin oli lietsottava\neikä hillittävä, ei Alan enempää kuin Carl Lomenkaan korostanut\nsitä vaaraa, joka uhkasi jättimäisten rahayhtymien taholta,\nesimerkiksi John Grahamin yhtiön -- yhtymien, jotka yrittivät\nraivata tieltä parhaan ystävän, mitä Alaskalla koskaan oli\nollut, biologisen tutkimustoimiston, ja tukivat koko voimallaan\nvahingollista lainsäädäntöä saadakseen Alaskan viisimiehisen ryhmän\nvalvonnan alaiseksi, jotta siellä voitaisiin noudattaa entistäänkin\ntukahduttavampaa vanhoillista politiikkaa. He levittivät sen sijaan\nsammumattomaan uskoon pohjautuvia valoisia tulevaisuudentoiveita.\nTietoisuus oli ruvennut kajastamaan mielissä auringonsäteiden tavoin.\nAlaskan orjuuden loppu oli lähellä. Niin he saarnasivat ja tiesivät\nsaarnaavansa totuutta, sillä monien toivottomien ja onnettomien\nvuosien jälkeen oli Alaskaan jäänyt vain taistelevia miehiä. Ja\nnaiset, jotka olivat jääneet heidän luokseen, olivat uuden, nousevan\nkansan äitejä ja vaimoja.\n\nMonta kertaa tämän viikon aikana tunsi Alan sydämessään halua\npuhua Mary Standishista. Mutta loppujen lopuksi hän ei hiiskunut\nedes Carl Lomenille sanaakaan tytöstä. Jokainen kulunut päivä oli\ntehnyt Maryn yhä enemmän hänen olemuksensa osaksi, salaiseksi\nosaksi. Hän ei voinut kertoa ihmisille Marystä. Vieläpä hän vastaili\nkartellen, kun tiedusteltiin, mitä hän oli puuhaillut Cordovassa ja\nsen lähettyvillä. Omituista kyllä, mutta Mary tuntui olevan häntä\nlähempänä, kun hän oli poissa muiden miesten ja naisten seurasta.\nHän muisti, että niin oli ollut hänen isänsäkin laita, joka aina oli\nonnellisin keskellä jylhiä vuoristoja ja äärettömiä tundroja. Ja\nniinpä Alanin täytti sisäinen riemu, kun hän oli saanut tehtävänsä\nsuoritetuksi ja se päivä koitti, jolloin hänen oli lähdettävä Nomesta.\n\nCarl Lomen tuli hänen mukanaan Chorisin niemimaalle asti tarkastamaan\nisoa porolaumaansa. Viitisentoista peninkulmaa, Sheltoniin asti,\nhe ajoivat kapearaiteista, neljän jalan levyistä rautatietä pitkin\npikku rattailla, joita koirat vetivät, ja Alanista tuntui aika\najoin siltä kuin Mary Standish olisi ollut hänen rinnallaan, ajanut\ntätä kummallista tietä suuren erämaan halki. Hän saattoi nähdä\nMaryn. Tämä merkillinen tunne alkoi kiehtoa häntä. Oli hetkiä,\njolloin Maryn loistavat silmät katsoivat lempeästi Alaniin, hänen\nhuulensa hymyilivät, hänen läsnäolonsa tuntui niin todelliselta,\nettä Alan olisi varmaan puhutellut häntä, jollei Lomen olisi ollut\nvieressä. Alan ei taistellut näitä harhanäkyjä vastaan. Hänestä\noli hauskaa ajatella, että Mary matkasi hänen mukanaan Alaskan\nsydämeen, ohjaten reipasta koiravaljakkoa, loitoten yhä kauemmas\nvuorille ja hänen tundroilleen ja syventyen uuden maailman kaikkiin\nihmeisiin ja ihanuuksiin, jotka selviäisivät hänelle vähitellen kuin\nsuuri salaisuus. Sillä niihin lukemattomiin kilometreihin, jotka\nolivat edessäpäin ja jäivät taakse, sisältyi sekä ihmeellistä että\nihanaa, pohjolan luonnon kumma ilmiö. Päivät olivat pitkät. Yötä,\nsiinä mielessä kuin Mary Standish oli aina sen tuntenut, ei ollut\nlaisinkaan. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä siellä oli\nkaksikymmentä tuntia valoisaa, ja kello yhdentoista ja yhden välillä\nhimmeää ja kaunista hämärää. Nukkumisaika ei riippunut enää auringon\nnoususta ja laskusta vaan se määriteltiin kellon avulla. Maailma,\njoka seitsemän kuukautta oli jäätyneenä pohjiaan myöten, puhkesi\nkukoistukseensa kuin suuri kukka.\n\nSheltonista Alan ja hänen kumppaninsa pistäytyivät Candleen\nkatsomaan sen kahdeksaa-, yhdeksääkymmentä asukasta ja sieltä he\njatkoivat matkaansa Keewalik-jokea pitkin Keewalikiin, Kotzebuen\nsalmen rannalle. Muuan Lomenin moottoriveneistä, jota lappalaiset\nkuljettivat, vei heidät Chorisin niemimaalle, jonne Alan jäi viikoksi\nLomenin ja tämän viisitoistatuhatta päätä käsittävän, suunnattoman\nsuuren porolauman pariin. Hän paloi halusta jatkaa matkaansa, mutta\nkoetti salata kärsimättömyytensä. Jokin pakotti häntä kiirehtimään.\nEnsi kerran kuukausiin hän kuuli porojen kavioiden jyskävän töminän,\nja sen musiikki tuntui hänestä hänen omien porolaumojensa hurjalta\nkutsulta, joka kehotti häntä rientämään kotiin. Hän iloitsi, kun\nviikko päättyi ja hän oli täyttänyt tehtävänsä. Moottorivene vei\nhänet Kotzebueen.\n\nNeljännen päivän iltapuolella he tulivat Redstoneen,\nkolmensadanviidenkymmenen kilometrin päähän mutkittelevan Kobuk-joen\nsuulta. Koilliseen vei harvoin tallattu polku, jonka hän tunsi niin\nhyvin, linnuntietä yli kaksisataa kilometriä tuskin kartoitetun,\nasumattoman seudun halki, joka ulottui aina hänen kotinsa kynnykselle\nEndicott-vuorten rinteille. Hänen huuliltaan pääsi huudahdus,\nmikä sai hänet vavahtamaan. Tuntui siltä kuin hän olisi huutanut\nääneen Tautukille ja Amuk Toolikille ja Keokille ja Nawadlookille\nja ilmoittanut, että oli kotimatkalla ja saapuisi pian perille.\nKoskaan ei tämä hänen löytämänsä syrjäinen maa ollut näyttänyt niin\nmieluisalta kuin tällä hetkellä. Siinä oli jotakin hoivaavaa, hyvää\ntekevää, suloisen rohkaisevaa sille toiselle olennolle, joka oli\ntullut hänen olemuksensa osaksi. Se viittoili hänelle ymmärtäen,\ntervehtien, innostaen häntä taivaltamaan reippaasti ja nopeasti\nloppumatkan. Ja hän tahtoi vastata heti sen kutsuun.\n\nHän lähti liikkeelle ripeästi kävellen. Ja paljon ennen unettavaa\nhämärän tuloa ne aukenivat hänen eteensä koko loistossaan --\nkartantekijöiden karut maat, _hänen_ paratiisinsa. Hän seisoi\nkukkulalla kultaisessa auringonpaisteessa ja silmäili ympärilleen.\nHän laski laukkunsa maahan ja seisoi paljastetuin päin, viileän\ntuulen hyväillessä hänen hiuksiaan. Kunpa Mary Standish olisi\nsaanut elää nähdäkseen _tämän_. Hän ojensi kätensä ikään kuin\nkehottaen Maryä kääntämään katseensa sen osoittamaan suuntaan, ja\nMaryn nimi pyöri hänen mielessään ja hän kuiskaili sitä äänettömin\nhuulin. Silmänkantamiin levisivät tundrat hänen edessään --\naukeina, valtavina, puuttomina, vihreinä ja kullanhohtoisina ja\nkukkaloisteisina, elämää uhkuvampina kuin konsanaan metsämaat.\nJa hän oli tallannut jalkoihinsa lemmikkejä ja valkoisia ja\npurppuranpunaisia orvokkeja, joiden suloinen tuoksu tulvi hänen\nkeuhkoihinsa, kun hän hengitti. Hänen edessään lepäsi valkoinen\nmeri keltasilmäisiä tuhatkaunoja, purppuranpunaisia kurjenmiekkoja,\npolvenkorkuisia, ja niin pitkälle kuin hänen katseensa kantoi,\nnäkyi hänen rakastamiaan valkotupsuisia niittyvilloja, aaltoillen\nhiljaa tuulessa. Ne viheriöivät jo. Muutamien päivien kuluttua ne\naukeaisivat ja tundrat muuttuisivat valkeiksi matoiksi.\n\nLopulta hän tuli kahden mättäikköisen kukkulan välillä kimmeltävälle\nlammelle, ja tämän sametinpehmeän notkelman peitti hämy usvapilven\ntavoin. Lammessa oli pieni niemeke, jolla Allan havaitsi pehmeän\nruohikon ja levitti peitteensä. Hänen ympärillään vallitsi\njuhlallinen hiljaisuus, jota rikkoi vain lintujen kirkuna. Kello\nkaksitoista hän saattoi nähdä vielä selvästi lammen pinnalla uinuvan\nvesilinnun. Mutta tähtiä alkoi ilmestyä taivaankannelle. Tuli\npimeämpää ja auringon ruusunhohto muuttui purppuraiseksi kun valju\nyö lähestyi -- neljä levon tuntia, jolloin ei ollut pimeää eikä\nvaloisaa. Saraheinä- ja ruohopielus päänsä alla hän vaipui uneen.\n\nLintujen liverrys ja huuto herätti hänet, ja aamunkoitteessa\nhän kylpi lammikossa kymmenien untuvaisten, vastasyntyneiden\nsorsanpoikasten väistyessä hänen tieltään ruohikkoon ja kahilikkoon.\nSen päivän ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän hän taivalsi lujasti\nkohti tundrojen maan sydäntä. Vihdoin hänestä tuntui kuin olisi ollut\nmaassa, missä maailman kaikki linnut olivat syntyneet, sillä missä\nvain oli vettä, lammissa ja pikku puroissa ja kukkuloiden välisissä\nnotkelmissa, niiden äänet kajahtelivat aamuisin hirvittävänä\nmetelinä. Maan sydän tuntui kohoilevan vastustamattoman äidillisesti,\ntäyttäen hänet voimallaan ja rohkeudellaan ja kuiskaten hänelle\nikuista viestiään, että elämän kauneuden ja kaipuun ja uskon takia\noli Jumala luonut tämän maan, jossa oli kaksikymmentä tuntia päivää\nja neljä tuntia hämärää. Näinä kesäpäivinä siellä ei ollut sijaa\npimeydelle; mutta hänen sydämessään, kun hän lähestyi kotiaan, oli\nsynkkä sopukka, johon päivänsäteet eivät päässeet tunkeutumaan.\n\nTundrat olivat tehneet Mary Standishin hänelle todellisemmaksi.\nPuuttomilla lakeuksilla, avaroilla kentillä, joita vain taivaanranta\nrajoitti, tuntui Mary astelevan lähempänä häntä, melkein käsitysten\nhänen kanssaan. Välillä tämä mielikuva tuntui suorastaan\nkidutukselta, johon hänet oli tuomittu mielettömyytensä tähden,\nja kun hän mietiskeli, miten olisi voinut olla, ja muisti liian\nelävästi, että juuri hän oli pakottanut kuolemaan sen säteilevän\nolennon, joka nyt asusti hänen ajatuksissaan, nousi hänen huulilleen\ntuskallinen nyyhkytys, eikä hän hävennyt sitä. Sillä kun pohti asiaa\ntarkoin, hän tajusi, että Mary Standish olisi jäänyt henkiin, jos\nhän olisi puhunut tälle toisin sinä yönä laivassa. Mary oli kuollut,\nei hänen tähtensä, vaan hänen _syystään_ -- siitä syystä, että\nhän epäilemättä oli murtanut tytön viimeisen toivon ja uskon, kun\nei kyennyt täyttämään sitä, mitä Mary oli odottanut häneltä. Jos\nhän olisi ollut vähemmän sokea ja jos Jumala olisi suonut hänelle\nenemmän viisautta, kävelisi Mary nyt hänen rinnallaan, nauraa\nhyräytellen ruusunhohteisessa aamunsarastuksessa, väsyen keskelle\nkukkamerta, vaipuen uneen kirkkaiden tähtien alla -- onnellisena ja\npelottomana ja kysellen häneltä kaikenlaista. Niin hän ainakin uneksi\nlohduttomassa yksinäisyydessään.\n\nMyöhään iltapäivällä hän näki kaukana edessään metsikön lämpimien\nlähteiden luona, lähellä kotiaan. Usein hän oli tullut näiden\nvanhojen puiden luo, metsikkökeitaalle, joka oli eksynyt lakeille\ntundroille, ja hän oli pystyttänyt pienen teltan niiden keskelle.\nHän rakasti tätä paikkaa. Hänestä tuntui siltä, että tästedes hänen\npitäisi pistäytyä silloin tällöin katsomaan näitä avuttomia puita\nosoittaakseen niille ystävyyttä ja toveruutta. Hänen isänsä nimi\noli kaiverrettu suurimman puun runkoon ja sen alle vuosiluku ja\npäivämäärä, jolloin vanhempi Holt oli löytänyt ne autiosta maasta,\njonne ainoakaan ihminen ei häntä ennen ollut astunut jalallaan, ja\nhänen isänsä nimen alla oli hänen äitinsä nimi, ja sen alla hänen\nomansa. Hän oli tehnyt tämän paikan jonkinlaiseksi pyhätöksi,\nmuistojen vihertäväksi ja kukoistavaksi tabernaakkeliksi, ja sen\nlinnunlauluja rauha kesäiseen aikaan ja taianomainen yksinäisyys\ntalvisin olivat vaikuttaneet osaltaan hänen sielunsa kehittymiseen.\nPitkinä kuukausina hän oli kuvitellut kotiintulonsa hetken, jolloin\nnäkisi kaukaa vanhojen puiden nyökkäävän hänelle tervetuliaisiksi\nja kauempana takana Endicott-vuorten etummaiset kukkulat ja valkeat\nhuiput. Ja nyt hän silmäili puita ja vuoria, mutta ne eivät\nherättäneet hänessä ehyttä riemua. Hän lähestyi lännestä, kahden\npajukkoa kasvavan kummun välitse, joiden läpi lämpimien lähteiden\nvesi juoksi, ja hän oli vain muutamien satojen metrien päässä niistä,\nkun jokin sai hänet äkkiä pysähtymään.\n\nEnsiksi hän luuli kuulleensa pyssyjen pauketta, mutta seuraavassa\nhetkessä hän käsitti, ettei se voinut olla sitä, ja totuus valkeni\nhänelle äkkiä. Tämä päivä oli heinäkuun neljäs, vapauden päivä, ja\njoku ampui metsikössä raketteja!\n\nHymy väikkyi hänen huulillaan. Hän muisti, että pahankurisella\nKeokilla oli tapana sytyttää kokonainen paketti yhtaikaa ja ettei\nNawadlook jättänyt koskaan moittimatta häntä tästä ilmeisestä\ntuhlauksesta. He olivat valmistaneet hänelle juhlallisen kotiintulon\nja Tautuk ja Amuk Toolik olivat luultavasti tuoneet koko joukon\nsähikäisiä Allakakatista tai Tananasta. Hän tunsi sydämensä\nvapautuvan raskaasta painostaja hymy jäi hänen huulilleen. Ja sitten\nhänen silmänsä suuntautuivat kuin käskystä kaatuneen puun kantoon,\njoka monia vuosia oli vartioinut pientä puukeidasta. Ihan sen päässä\nhulmuili ilta-auringon säteilyssä ja tuulessa Amerikan lippu.\n\nHän naurahti hiljaa. Nämä ihmiset rakastivat häntä, ajattelivat\nhäntä, toivoivat hänen palaavan. Hänen sydämensä löi kovemmin,\ntulvillaan entistä onnentunnetta, ja hän vetäytyi nopeasti pajukkoon,\njota kasvoi melkein metsikön laitaan asti. Hän päätti yllättää\nheidät. Hän astuisi äkkiä heidän keskelleen, kenenkään aavistamatta.\nJuuri sellainen hämmästyttäisi ja ilahduttaisi heitä.\n\nHän tuli ensimmäisen puun luo ja piiloutui huolellisesti. Hän kuuli\nyksinäisten rakettien paukahtelevan ja tuollaisen \"jättiläisen\"\nkovemman räsähdyksen, mikä aina sai Nawadlookin tukkimaan sievät\nkorvansa sormillaan. Hän hiipi salaa kunnaan yli, laskeutui\nnotkelmaan ja sitten vastakkaiselle kummulle. Asia oli niin kuin\nhän oli ajatellutkin. Hän saattoi nähdä Keokin sadan metrin päässä,\nseisomassa kaatuneen puun rungolla, ja kun hän parhaillaan tähysteli,\ntämä päästi toisen rätisevän rakettikimpun ilmaan. Muut olivat\nluultavasti kokoontuneet hänen ympärilleen, häneltä näkymättömiin,\nja seurasivat tytön puuhia. Alan eteni varovaisesti, niin että hän\nsaattoi päästä tiheän pensaikon suojaan kenenkään huomaamatta,\nkymmenisen askelen päähän heistä. Viimein hän tuli näin lyhyen matkan\npäähän Keokista, joka seisoi yhä rungolla selin häneen.\n\nHäntä hämmästytti, ettei hän nähnyt eikä kuullut muiden olevan\nlähettyvillä, ja Keokissakin oli jotakin outoa. Ja sitten hänen\nsydämensä löi äkkiä lujasti ja tuntui pysähtyvän. Rungolla ei ollut\nKeok. Eikä siinä ollut liioin Nawadlook! Alan nousi seisomaan ja\nastui esiin piilopaikastaan. Tytön hoikka vartalo kääntyi hiukan\nrungolla ja Alan näki kultaisen auringon paisteen leikittelevän hänen\nhiuksissaan. Hän huudahti.\n\n-- Keok!\n\nOliko hän mieletön? Oliko hänen päänsärkynsä sekoittanut hänen\njärkensä?\n\nJa sitten:\n\n-- Mary! hän huudahti. -- _Mary Standish!_\n\nTyttö kääntyi. Ja sillä hetkellä Alan Holtin kasvot valahtivat\nharmaan kallion värisiksi. Siinä oli vainaja, jota hän oli ajatellut.\nSiinä oli vainaja, joka oli nyt noussut hänen eteensä. Sillä Mary\nStandish seisoi vanhalla puunrungolla, ampuen raketteja Alanin\nkotiinpaluun iltana.\n\n\n\n\n13. luku\n\n\nHuudahdettuaan vain tämän ainoan kerran tytön nimen Alan vaikeni,\neikä hän liikahtanutkaan. Hän ei voinut olla uskomatta. Tämä ei\nollut harhanäky tai hetkellinen mielenhäiriö. Tämä oli totta. Tämä\nisku tuntui hänen jokaisessa hermosäikeessään, vaikka hän seisoi\nliikkumatta kuin puuhun veistettynä. Ja sitten hänet valtasi\nomituinen herpaannus. Jokin voima tuntui katoavan hänen lihaksistaan,\nja hänen käsivartensa riippuivat hervottomina. Mary oli tuossa,\n_elävänä!_ Hän näki kalpeuden häipyvän tytön kasvoilta ja hohtavan\npunan astuvan tilalle, ja hän kuuli heikon huudahduksen, kun tyttö\nhyppäsi alas rungolta ja riensi häntä vastaan. Tämä kaikki oli\ntapahtunut muutamissa sekunneissa, mutta Alanista se tuntui pitkältä\najalta.\n\nHän ei nähnyt mitään Maryn ympärillä tai takana. Tuntui siltä kuin\nMary olisi leijaillut häntä kohti meren viileästä sumusta. Mary\npysähtyi vain askelen päähän hänestä, nähdessään selvemmin Alanin\nkasvojen ilmeen. Varmaankin se sai tytön säpsähtämään. Alan käsitti\nsen hämärästi ja koetti tointua.\n\n-- Melkein pelästytitte minut, Mary sanoi. -- Olemme odottaneet teitä\nja pitäneet silmällä tuloanne, ja minä kävin vasta joku minuutti\nsitten tähystelemässä tundralle. Aurinko häikäisi niin etten nähnyt\nteitä.\n\nTuntui uskomattomalta, että hän sai kuunnella Maryn ääntä, entistä\nkiihkotonta, suloista ja värisevää ääntä. Ja Mary puhui sillä tavoin\nkuin jos olisi nähnyt hänet eilen ja tervehtisi häntä taas tänään\nhiukan hillityn iloisesti. Näillä hetkillä Alanin oli mahdoton\nkäsittää heidän näkemystensä välillä olevaa suunnatonta eroa. Hän oli\nyksinkertaisesti Alan Holt -- Mary oli kuolleista noussut vainaja.\nMonta kertaa oli hän murheissaan kuvitellut, mitä tekisi, jos saisi\njonkin ihmeen kautta Maryn jälleen luokseen; hän oli ajatellut, että\npuristaisi tytön syliinsä eikä päästäisi häntä koskaan luotaan. Mutta\nkun tämä ihme oli nyt tapahtunut ja Mary oli todella hänen kätensä\nulottuvilla, hän seisoi paikallaan liikkumatta ja etsi sanoja.\n\n-- Te, Mary Standish! hän sammalsi viimein. -- Luulin --\n\nHän ei lopettanut. Hänestä tuntui kuin hän itse ei olisikaan puhunut.\nHänessä oli toinen olento, irrallinen olento, joka koetti selittää\nhänen puhekyvyttömyyttään. Hänen mielensä teki huutaa ilosta,\nhihkaista riemusta, mutta kyky toimia oli katkennut. Mary kosketti\nhänen käsivarttaan epäröiden.\n\n-- Ajattelin, ettette välittäisi, hän sanoi. -- Ajattelin, ettette\npiittaisi siitä -- että tulin tänne.\n\nVälittäisi! Tämä sana oli kuin räjähdys, joka pani hänen aivonsa\nsekaisin, ja Maryn käden kosketus sai polttavan väristyksen kulkemaan\nhänen lävitseen. Hän kuuli huudahtavansa, päästävänsä kummallisen\nepäinhimillisen karjaisun, samalla kun hän painoi tytön rintaansa\nvasten. Hän syleili lujasti, suuteli häntä hurjasti suulle, hänen\nsormensa upposivat tytön hiuksiin ja tämän solakka vartalo melkein\nrusentui hänen syleilyssään. Mary oli elossa -- Mary oli tullut\ntakaisin hänen luokseen -- ja hän unohti näillä sokean kiihkonsa\nhetkillä kaiken muun paitsi tuon suuren totuuden, joka oli yllättänyt\nhänet kuin mahtava hyökyaalto. Sitten hän havaitsi äkkiä, että\nMary kamppaili häntä vastaan, riuhtoili irti päästäkseen ja työnsi\nkäsillään hänen kasvojaan. Mary oli niin lähellä, että Alan luuli\nnäkevänsä vain hänen silmänsä, mutta niissä hän ei havainnut sitä,\nmitä oli uneksinut näkevänsä -- vaan kauhua. Se oli pistos, joka\ntunkeutui hänen sydämeensä, ja hänen kätensä herpautuivat. Mary\nperäytyi vavisten ja horjuen ilmaa haukkoen, kasvot hyvin kalpeina.\n\nAlan oli loukannut häntä. Se ilmeni tytön silmistä, tavasta, jolla\nhän katsoi Alaniin, ikään kuin Alan olisi näyttänyt uhkaavalta\nvaaralta, jota olisi pitänyt paeta, kunhan mies ei vain olisi\nriistänyt häneltä kaikkia voimia. Kun Mary seisoi siinä, huulet\nraollaan ja punaisina Alanin suudelmista, välkkyvät hiukset melkein\nepäjärjestyksessä, ojensi Alan mykkänä hänelle kätensä.\n\n-- Luuletteko -- että tulin tänne _sitä_ varten? Mary huohotti.\n\n-- En, Alan vastasi. -- Antakaa minulle anteeksi. Olen pahoillani.\n\nAlan ei nähnyt suuttumusta Maryn kasvoilla. Sen sijaan hän näki\npelästystä ja ruumiillista kipua todistavan ilmeen; kun Mary mittaili\nnyt häntä katseillaan, hän oli Alanista samanlainen kuin nojatessaan\nsinä yönä hytin oveen. Mutta Alan ei koettanut ryhtyä vertailemaan.\nAlitajunnassakin se oli mahdotonta, sillä koko hänen olemuksensa\noli keskittynyt tuohon ainoaan ihmeelliseen ajatukseen, ettei\nMary ollut kuollut, vaan elossa, eikä Alan mietiskellyt, mistä se\njohtui. Hän ei lainkaan pohtinut, millä tavoin Mary oli pelastunut\nmerestä. Hän tunsi uupumusta jäsenissään; hän halusi nauraa, huutaa,\nantautua hetkiseksi kummallisten mielijohteiden valtaan kuin nainen.\nNiin valtava oli hänen onnensa. Veren tavoin se elvytti hänen\nlihaksensa. Mary näki sen Alanin kasvojen kivenharmaan värin nopeasta\nmuuttumisesta ja hänen kiivaammasta hengityksestään ja oli hiukan\nhämmästynyt, mutta tuo yksi ainoa suuri asia oli lumonnut Alanin niin\ntäydellisesti, ettei hän huomannut Maryn yhä kummastuneemmaksi käyvää\nkatsetta.\n\n-- Te olette elossa, hän sanoi pukien jälleen sanoiksi sen ainoan\najatuksen, joka liikkui hänen aivoissaan. -- Elossa!\n\nHänestä tuntui siltä kuin tämän sanan ääntämiseen olisi tarvittu\nsuunnattoman pitkä aika. Silloin valkeni tytölle koko totuus, jota\nhän oli hämärästi aavistellut.\n\n-- Herra Holt, ettekö saanut kirjettäni Nomessa? Mary kysyi.\n\n-- Kirjettänne? Nomessa? Alan toisti sanat, päätään pudistaen. -- En.\n\n-- Ja koko tämän ajan -- olette luullut -- että minä olin kuollut?\n\nAlan nyökkäsi, koska se oli helpointa hänen kurkkuunsa kohoavan palan\ntakia.\n\n-- Kirjoitin teille sinne, Mary sanoi. -- Kirjoitin kirjeen ennen\nkuin hyppäsin mereen. Se meni Nomeen kapteeni Riflen laivassa.\n\n-- En saanut sitä.\n\n-- Ette saanut sitä? Maryn äänessä oli kummastusta, ja sitten, jos\nAlan olisi pannut sen merkille, se ilmaisi ymmärtämystä.\n\n-- Sittenpä ette tarkoittanutkaan äsken sitä? Ettehän aikonut tehdä\nniin? Teitte niin, koska olitte syyttänyt itseänne minun kuolemastani\nja tunsitte suurta helpotusta, kun tapasitte minut hengissä. Sitä se\noli, eikö niin?\n\nAlan nyökkäsi jälleen tylsänä. -- Kyllä, se oli suuri helpotus.\n\n-- Katsokaa, minä luotin teihin, vaikka ette halunnutkaan auttaa\nminua, Mary jatkoi. -- Luotin niin suuresti, että uskoin teille\nsalaisuuteni siinä kirjeessä. Koko muulle maailmalle paitsi teille\nolen kuollut. Rosslandille, kapteeni Riflelle, kaikille. Kirjeessäni\nkerroin teille, että olin järjestänyt asian nuoren tlinkit-intiaanin\nkanssa. Hän oli vienyt salaa kanootin laivan kylkeen vähän ennen kuin\nhyppäsin mereen, ja nosti minut merestä. Olen hyvä uimari. Sitten hän\nmeloi minut maihin sillä välin kun pelastusveneet etsiskelivät minua\nmerestä.\n\nYhdessä ainoassa hetkessä Mary oli luonut taas kuilun heidän\nvälilleen ja seisoi sen toisella reunalla saavuttamattomissa. Tuntui\nkäsittämättömältä, että hän oli vasta joku hetki sitten pusertanut\ntytön syliinsä. Tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt niin ja että\nMary katseli häntä nyt ikään kuin sitä ei koskaan olisi tapahtunut,\nherätti hänessä tukahduttavaa nöyryytystä. Mary menetteli sillä\ntavoin, ettei Alan voinut mitenkään puhua siitä, ei edes puolustella\nparemmin tekoaan.\n\n-- Nyt olen täällä, Mary sanoi tyyneen, hillittyyn tapaansa. --\nEn ollut aikonut tulla tänne, kun hyppäsin mereen. Päätin vasta\nmyöhemmin tehdä sen. Luulen sen johtuneen siitä, että kohtasin pienen\npunapartaisen miehen, johon kerran kiinnititte huomiotani _Nomen_\ntupakkasalongissa, ja niin -- olen nyt vieraananne, herra Holt.\n\nMaryn äänessä ei ollut anteeksipyynnön häivääkään, kun hän järjesteli\nsekaisia hiuksiaan. Tuntui siltä kuin hän kuuluisi tänne ja olisi\naina kuulunut ja antaisi Alanille luvan astua alueelleen. Alan\nalkoi selitä huumauksestaan ja tuntea seisovansa jälleen lujalla\nmaaperällä. Hänen näkynsä Marystä sellaisena kuin tämä oli astellut\nkäsikkäin hänen kanssaan viime viikkoina, tytön lempeät, rakkautta\nuhkuvat silmät kaikkosivat todellisen Mary Standishin tyynen,\ntilanteita vallitsevan mestaruuden ja melkein kaikkitietävän,\nhillitsevän olemuksen tieltä. Alan ojensi kätensä, mutta hänen\nsilmissään oli toisenlainen loiste, ja Mary tarttui niihin\nluottavasti.\n\n-- Se tuntui melkein salamaniskulta, Alan sanoi vihdoin vapisevalla\näänellä. -- Päivät ja yöt olen ajatellut teitä ja kironnut itseäni\nluullessani surmanneeni teidät. Ja nyt tapaan teidät elävänä. Ja\n_täällä!_\n\nMary oli niin lähellä, että hänen kätensä, joita Alan piteli,\nlepäsivät miehen rintaa vasten. Mutta Alan oli palannut järkiinsä ja\nkäsitti, kuinka mielettömiä harhanäyt olivat olleet.\n\n-- On vaikeaa uskoa. Tuolla kedolla luulin olevani sairas. Kenties\nolenkin. Mutta jos olen sairas ja te olette todella te, niin\nolen iloinen. Jos herätessäni havaitsen, että kaikki on ollut\nmielikuvitusta, kuten olen niin paljon muutakin kuvitellut --\n\nHän naurahti, irrotti kätensä ja katsoi silmiin, jotka katselivat\nhäneen melkein kyynelten kostuttamina. Mutta hän ei lopettanut\nlausettaan. Mary vetäytyi kauemmas, pitäen epäröivänä sormenpäitään\nhänen käsivarrellaan, ja valtimon heikko tykytys tytön kaulalla näkyi\ntaas yhtä selvästi kuin tuona yönä Alanin hytissä.\n\n-- Olen ajatellut asiaa tuolla, joka hetki, joka askelella, Alan\nsanoi viitaten tundroille, joiden halki hän oli tullut. -- Sitten\nkuulin rakettien paukkeen ja näin lipun. Tuntuu melkein siltä kuin\nolisin loihtinut teidät esiin!\n\nMary aikoi vastata nopeasti jotakin, mutta vaikeni.\n\n-- Ja kun tapasin teidät täällä, ettekä kadonnut kuin aave, arvelin\ntulleeni hulluksi. Jotakin on kai täytynyt olla vialla, sillä muuten\nen olisi tehnyt _sitä_. Nähkääs, jouduin ymmälleni, kun huomasin\naaveen ampuvan raketteja -- ja varmaan tein sen ensi ilonpuuskassani\npäästäkseni varmuuteen, että te olitte todellakin siinä.\n\nMuuan ääni kajahti metsikön laidasta heidän takanaan. Kirkas, rajuja\nsuloinen ääni. -- _Maa-rie!_ se huusi. -- _Maarie!_\n\n-- Illalliselle, tyttö nyökkäsi. -- Tulitte parhaaseen aikaan. Ja nyt\nlähdemme kotiin hämärässä.\n\n_Se_ sai Alanin sydämen hypähtämään, tuo Maryn sivumennen tekemä\nhuomautus kodista. Mary astui hänen edellään, auringon välkkyessä\nhänen pehmeillä kiharoillaan, ja Alan otti pyssynsä ja seurasi, sydän\nriemua tulvillaan ja ahmien silmillään vain tytön kaunista solakkaa\nvartaloa -- säteilevää olentoa, jota hän pitkät ajat oli kuvitellut\nvainajaksi. He tulivat kentälle, pehmeälle ja kukkien kaunistamalle\nruohomatolle, ja tällä aukeamalla kyykötti mies polvillaan tulen\nääressä, joka ei ollut hänen kahta nyrkkiään suurempi, ja hänen\nvierellään, häneen katsoen, seisoi tyttö mustine hiuspalmikkoineen,\njotka riippuivat selkää pitkin. Nawadlook käännähti ensiksi ja\nhuomasi, kuka oli Mary Standishin mukana, ja Alanin oikealta puolelta\nkuului samassa kummallinen heikko kirkaisu, jonka saattoi päästää\nvain yksi ihminen maailmassa, nimittäin Keok. Hän heitti oksat, jotka\noli koonnut nuotiota varten, ja ryntäsi suoraa päätä Alanin luo, kun\ntaas Nawadlook, joka oli pitempi ja liikkeissään vähemmän villi, jäi\nKeokista hiukan jälkeen. Ja sitten Alan puristi Rynnistyksen kättä,\nmutta Keok oli heittäytynyt maahan kukkien keskelle ja vuodatti nyt\nkyyneleitä. Se oli Keokin tapaista. Hän itki aina Alanin lähtiessä\nja palatessa; mutta seuraavassa hetkessä Keok nauroi ensimmäisenä ja\nAlan huomasi, ettei tämä pitänyt enää hiuksiaan palmikoilla, kuten\ntyynempi Nawadlook teki yhä itsepintaisesti, vaan oli sitonut ne\nnutturalle Mary Standishin tapaan.\n\nNämä yksityiskohdat hän tajusi hämärästi ja epätodellisesti. Ei\nkukaan, ei edes Mary Standish, voinut käsittää, kuinka kovasti\nhänen aivonsa ja hermonsa kamppailivat päästäkseen tasapainoon.\nHänen ajatuksensa alkoivat palata jälleen tuohon välttämättömään\nkiinnekohtaan, jolta odottamaton hyökyaalto oli ne huuhtaissut,\nja takertuivat umpimähkään kaikenlaisiin sivuseikkoihin. Tundran\nreunalla metsikön takana hän huomasi kolme ratsasporoa liekaan\nsidottuina. Hän irrotti laukun selästään samalla kun Mary Standish\nmeni auttamaan Keokia pudonneitten risujen kokoamisessa. Nawadlook\notti parhaillaan kahvipannua hiljaiselta tulelta. Rynnistys alkoi\ntäyttää piippuaan. Alan käsitti, että koska he olivat odottaneet\nhäntä, jollei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna tai sen\njälkeisenä päivänä, ei kukaan muu kuin hän itse ollut saanut\nhuumaavaa iskua, ja kovasti ponnistellen hän herätti jälleen henkiin\nentisen Alan Holtin. Se oli melkein kuin mielipuolen järkiintymistä.\n\nHänen oli vaikeaa -- myöhemmin -- muistaa, mitä tapahtui seuraavan\npuolen tunnin aikana. Oli ihmeellistä, että Mary Standish istui\ntoisella puolen liinaa, jolle Nawadlook oli levittänyt ruoka-astiat,\nja että hän oli sama kirkassilmäinen, kaunis Mary Standish, joka oli\nistunut pöydän toisella puolella _Nomen_ ruokasalongissa.\n\nVasta myöhemmin, kun hän seisoi yksin Rynnistys Smithin kanssa\nmetsikön reunassa ja kun nuo kolme tyttöä ratsastivat poroilla\ntundraa pitkin asumuksille päin, alkoi kysymysten tulva, joka oli\nkasvanut kasvamistaan, ahdistaa häntä. Keok oli ehdottanut, että\nhän ja Mary ja Nawadlook ratsastaisivat edeltä, ja Alan oli pannut\nmerkille, kuinka pikaisesti Mary Standish oli suostunut ehdotukseen.\nMary oli hymyillyt hänelle lähtiessään ja vilkuttanut vähän kauemmas\npäästyään kättään, kuten myös Keok ja Nawadlook olivat tehneet, mutta\nhe eivät olleet vaihtaneet enää sanaakaan. Ja kun tytöt loittonivat\nauringon kuumassa helteessä, katseli Alan heidän jälkeensä ja\nolisi ääneti tuijotellut niin kauan, kunnes he olisivat kadonneet\nnäkyvistä, jollei Rynnistys olisi tarttunut hänen käsivarteensa.\n\n-- No, anna tulla, Alan, hän sanoi. -- Olen valmis. Kerro koko juttu!\n\n\n\n\n14. luku\n\n\nTällä tavoin, äänessään jonkinlainen välttämättömään alistuva sävy,\nRynnistys palautti Alanin jälleen maanpinnalle. Pienen punapartaisen\nmiehen kehoituksessa oli käytännöllistä ja hereille ravistavaa intoa.\n-- Olen ollut kirottu aasi, hän tunnusti. -- Ja nyt odotan.\n\nHänen sanansa olivat kuin avain, joka avasi oven, josta kokonainen\najatustulva ryöpsähti Alanin yli. Oli muitakin aaseja, ja ilmeisesti\nhän oli ollut yksi niistä. Hänen ajatuksensa siirtyivät _Nomeen_.\nVasta muutamia tunteja sitten -- vasta eilen -- tuntui tyttö\npuijanneen heitä kaikkia niin ovelasti, ja Alan oli käynyt läpi\nkiirastulen tuon petoksen takia. Kepponen oli ollut yksinkertainen ja\njuuri yksinkertaisuutensa takia tavattoman nokkela; varmaan se oli\nvaatinut hirvittävästi rohkeutta, kun hän käsitti nyt selvästi, ettei\ntyttö ollut hetkeäkään harkinnut päiviensä päättämistä.\n\n-- Ihmettelen, hän sanoi, -- miksi hän ryhtyi sellaiseen.\n\nRynnistys pudisti päätään käsittäen väärin Alanin tarkoituksen. --\nEn olisi voinut estää häntä muuten kuin sitomalla hänet puuhun, ja\nlisäsi: -- Vieläpä se pikku velho uhkasi ampua minut.\n\nHänen silmiinsä tuli ilakoivan hilpeä ilme. -- Aloita, Alan. Minä\nodotan. Anna koirannuuskaa.\n\n-- Miksi?\n\n-- Kun annoin hänen kietoa minut pauloihinsa, tietysti. Kun toin\nhänet tänne. Kun en heittänyt häntä pensaikkoon. Ethän voi parkita\nsiitä _hänen_ nahkaansa, vai mitä?\n\nHän sormeili punaista partaansa odotellen vastausta. Alan oli vaiti.\nMary Standish ajoi juuri erästä mäenrinnettä ylös parin sadan metrin\npäässä, Nawadlook ja Keok kintereillään. He ratsastivat matalan\nharjanteen yli ja katosivat.\n\n-- Eihän tämä asia minulle kuulu, Rynnistys jatkoi itsepintaisesti,\n-- mutta et kai odottanut tapaavasi häntä --\n\n-- Olet oikeassa, Alan keskeytti kääntyen ottamaan matkasäkkinsä. --\nEn odottanut tapaavani häntä. Pidin häntä kuolleena.\n\nMatala vihellys pääsi Rynnistyksen huulilta. Hän avasi suunsa\npuhuakseen, mutta sulki sen uudestaan, Alan katsahti häneen\nheittäessään säkkinsä hartioilleen. Nähtävästi hänen kumppaninsa\nei tiennyt, että Mary Standish oli se tyttö, joka oli hypännyt\nmereen _Nomelta_, ja jos Mary oli pitänyt sen salaisuutenaan, niin\nhänen ei sopinut ruveta nyt selittelemään, vaikka hän arvelikin,\nettä Rynnistys nopeaälyisenä pääsisi pian perille totuudesta. Asiat\nrupesivat valkenemaan pienelle miehelle, kun he lähtivät astelemaan\nkotiin päin. Monta kertaa hän oli nähnyt Mary Standishin _Nomella_;\nusein hän oli huomannut tämän Alanin seurassa, ja hän tiesi, että he\nolivat viettäneet useita tunteja yhdessä Skagwayssa. Jos Alan siis\npiti häntä kuolleena, kun he nousivat maihin Cordovassa muutamia\ntunteja oletetun murhenäytelmän jälkeen, niin juuri tämän tytön\ntäytyi hypätä mereen. Hän kohautti olkapäitään huomattuaan, ettei\nkyennyt oikein käsittämään tätä merkillistä juttua.\n\n-- Tämä menee yli ymmärrykseni! hän huudahti äkkiä.\n\n-- Niin, Alan myönsi.\n\nKylmä, selvä järki alkoi auttamattomasti käydä sen onnen tunteen\nkimppuun, joka oli täyttänyt hänet, ja kysymykset, jotka eivät\nolleet kiinnostaneet vähääkään laivalla, ahdistivat häntä nyt\npakottavan voimakkaina. Miksi Mary Standishille oli niin hirveän\ntärkeää, että maailma luulisi hänen kuolleen? Mikä oli saanut\nMaryn kääntymään hänen puoleensa ja hyppäämään myöhemmin mereen?\nMitkä olivat hänen salaperäiset suhteensa Rosslandiin, Alaskan\nperivihollisen John Grahamin asiamieheen -- ainoan miehen, jolle\nhän oli vannonut kostavansa, jos tilaisuus siihen vain tarjoutuisi?\nAlan kaipasi selityksiä näihin kysymyksiin, joita hän ei mitenkään\npystynyt selvittämään, niin kiihkeästi, että tuo halu tukahdutti\nhänen kaikki muut tunteensa. Rynnistys näki kireät juonteet hänen\nkasvoillaan, mutta asteli vaiteliaana synkkenevässä hämärässä,\nsamalla kun Alan vaivasi ankarasti päätään yrittäessään ratkaista\nnoita salaperäisiä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Miksi oli Mary\ntullut _hänen_ hyttiinsä _Nomella?_ Miksi Mary oli käyttänyt häntä\nhyväkseen Rosslandia vastaan niin silminnähtävän innokkaasti ja miksi\n-- loppujen lopuksi -- vielä rientänyt edeltäpäin hänen kotiinsa\ntundroilla? Juuri tämä kysymys ahdisti itsepintaisesti hänen mieltään\neikä väistynyt hetkeksikään muiden kysymysten tieltä. Mary ei ollut\ntullut rakkaudesta häneen. Törkeällä tavalla hän oli hankkinut siitä\ntodistuksen, sillä kun hän oli sulkenut Maryn syliinsä, hän oli\nnähnyt hätää ja pelkoa ja kauhua kuvastavan ilmeen tämän kasvoilla.\nJokin muu salaperäisempi voima oli pakottanut tytön tekemään sen.\n\nHän tunsi räiskyvää iloa tajutessaan tämän tosiasian. Hän oli kuin\nihminen, joka on palannut elämään kestettyään jotakin kuolemaakin\npahempaa, ja onnen ohella häntä raatelivat ristiriitaiset mietteet\nja puolittain uskottavat vakuutukset, joiden joukosta hänen\nkovista vastusteluistaan huolimatta epäluulo alkoi hiipiä esiin\nvarjon tavoin. Mutta se ei ollut sellaista epäluuloa, joka olisi\njäähdyttänyt hänen verensä hehkun tai hirvittänyt häntä, sillä hän\noli valmis myöntämään, että Mary Standish oli pakolainen ja että\nMaryn pako Seattlesta oli johtunut ehdottomasta pakosta. Laivalla\nsattuneet tapaukset olivat ilmeisenä todistuksena siitä ja hänen\nläsnäolonsa täällä viimeisenä. Häntä olivat pakottaneet voimat, joita\nvastaan hän ei kyennyt taistelemaan, ja epätoivoissaan hän oli tullut\netsimään täältä turvapaikkaa. Mary oli valinnut auttajakseen hänet\nmaailman kaikkien ihmisten joukosta; tyttö luotti häneen, ja Alanin\nlihakset jännittyivät äkkiä halusta saada taistella hänen puolestaan.\n\nTällöin hän alkoi tajuta tundran iltalaulun ja edessään leviävien,\npeninkulmien päähän ulottuvien lakeuksien leppoisan loiston. Hän\njännitti silmiään nähdäkseen vielä edes vilaukselta ratsastavat\nolennot, kun he nousivat notkelmasta kunnaiden harjalle, mutta\nillan hämypilvet kävivät yhä sakeammiksi, ja hän tähyili turhaan.\nLintujen liverrys vaimeni; uneliaita huutoja kuului ruohistosta ja\nlammista; auringon loimukin sammui, säteillen vielä taivaanrannalla\nruusunpunaiseen ja kullankeltaiseen vivahtelevana ruskona. Oli yö\nja kuitenkin päivä, ja Alan tuumi, millaiset ajatukset lienevät\nliikkuneet Mary Standishin mielessä. Se, mikä oli pakottanut hänet\nsaapumaan tänne, oli vähäpätöistä verrattuna siihen huumaavaan\ntosiasiaan, että hän oli juuri nyt vain jonkin matkan päässä edellä.\nHänen salaisuutensa selviäisi huomenna. Alan oli varma siitä.\nMary luottaisi häneen. Kun Mary oli nyt uskoutunut täydellisesti\nhänen suojaansa, hän kertoisi, mitä hän ei ollut uskaltanut\nilmaista _Nomella_. Sitten Alan ajatteli vain sitä hopeankirkasta\nvälimatkaa, joka erotti heidät toisistaan, ja vihdoin hän alkoi puhua\nRynnistykselle.\n\n-- Olen hyvin iloinen siitä, että toit hänet tänne, hän sanoi.\n\n-- En tuonut häntä, vastusti Rynnistys. -- Hän _tuli_. Rynnistys\nkohautti olkapäitään ja rykäisi. -- Enkä minä sitä paitsi hoitanut\nkoko juttua. Hän teki sen itse. Hän ei tullut minun kanssani. Minä\ntulin _hänen_ kanssaan.\n\nHän pysähtyi ja raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa. Vähäisen\nliekin yli hän katsoi Alaniin tuikeasti, mutta hänen silmissään oli\neräänlainen ilme, joka paljasti hänet. Alan näki sen ja häntä halutti\nnauraa pelkästä onnesta. Hänen selvänäköisyytensä ja huumorintajunsa\nalkoivat palautua.\n\n-- Miten se tapahtui?\n\nRynnistys imi äänekkäästi piippuaan, otti sen sitten suustansa ja\nhuokasi syvään.\n\n-- Muistan ensiksikin, että oli neljäs ilta siitä, kun nousimme\nmaihin Cordovassa. En päässyt uuden linjan junaan. Jossakin\nylhäällä Chitinan lähistöllä meidät yllätti vedenpaisumus. Se ei\nollut sadetta. Siksi sitä ei voinut sanoa, Alan. Tyyni valtameri\nvyöryi päällemme kahden kolmen muun valtameren ahdistaessa sitä.\nPostivaunut vyöryivät eteenpäin hevosten uidessa, rattaiden\nkelluessa ja kuljettajan istuessa paikallaan puoleksi hukkuneena.\nOlin nälissäni, kun kömmin Chitinaan menevään vaunuun. Joku toinen\nkapusi sinne minun perästäni, ja tuumiskelin, mikä hölmö hän oikein\nlienee. Puhuin jotakin sellaista, että jollen nääntyisi tällä\nmatkalla nälkään, minut saisi ripustaa vaikka hirteen. Toinen ei\nvastannut mitään. Sitten aloin sadatella. Tein sen, Alan. Kiroilin\nhirveästi. Sadattelin hallitusta, kun se oli rakennuttanut moisen\ntien, sadattelin sadettaja sadattelin itseäni, kun en ollut ottanut\nruokaa mukaani. Sanoin, että mahani oli tyhjä kuin käytetty patruuna,\nja sanoin sen ääneen. Olin suunniltani. Sitten valaisi vaunua kirkas\nsalama. Alan, siinä istui _hän_ laukku sylissään, katsoen minuun,\nlikomärkänä, silmät säteillen -- ja hymyillen minulle. Niin totta\nse on, _hymyillen_. Rynnistys vaikeni tehostaakseen sanojensa\nvaikutusta. Hän ei pettynyt.\n\nAlan tuijotti häneen hämmästyneenä. -- Neljäntenä yönä -- sen jälkeen\n--. Hän nielaisi. -- Jatka, Rynnistys!\n\n-- Aloin hapuilla oven säppiä, Alan. Aioin pötkiä tieheni, hypätä\nlokaan, kadota näkyvistä ennen kuin salama iskisi uudestaan. Mutta\nse yllätti minut. Ja siinä hän istui laukkuaan aukoillen, ja kuulin\nhänen sanovan, että hänellä oli yllin kyllin hyvää ruokaa. Ja hän\nnimitti minua Rynnistykseksi, ihan kuin olisi tuntenut minut koko\nikänsä, ja vaunun vyöryessä ja täristessä ja ukkosen ja salamoiden\nja sateen jyristessä kuin pahat henget astui hän luokseni, istuutui\nviereeni ja alkoi syöttää minua. Sen hän teki, Alan -- syötti minua.\nKun salama leimahti, näin hänen silmiensä loistavan ja huuliensa\nhymyilevän ikään kuin tuo helvetin voimien räiskyntä olisi tehnyt\nhänet onnelliseksi, ja minä luulin häntä pähkähulluksi. Ennen kuin\nosasin aavistaakaan hän kertoi minulle, kuinka sinä olit osoittanut\nhänelle minua tupakkahuoneessa ja kuinka onnellinen hän oli, kun minä\nmatkustin samaa tietä kuin hän. _Hänen_ tietänsä, huomaa Alan, ei\n_minun_. Ja sitä tietä hän on minua kuljettanut aina siihen hetkeen\nasti, kun sinä ilmestyit näkyviin tuolta metsikön takaa!\n\nHän sytytti uudestaan piippunsa. -- Alan, miten hemmetissä hän tiesi,\nettä minä olin matkalla sinun taloosi?\n\n-- Hän ei tiennyt sitä, Alan vastasi.\n\n-- Kyllä hän tiesi. Hän sanoi elämänsä onnellisimmaksi sattumaksi\nsitä, että kohtasi minut vaunussa, koska _hän_ on matkalla sinun\nkotiisi ja saisi minusta hirveän hyvän kumppanin. Hirveän hyvän --\njuuri niitä sanoja hän käytti! Kun kysyin häneltä tiesitkö sinä\nmitään hänen tulostaan, hän sanoi, ettet tiennyt, tietysti et\ntiennyt, ja että se oli sinulle suurenmoinen yllätys. Hän sanoi\nostavansa kenties sinun tilasi ja haluavansa katsastella sitä ennen\nsinun saapumistasi. Ja on kummallista, etten voi muistaa Chitinan\nmatkalla enää jyrisseen tai salamoineen. Ja kun vaunut lähtivät\njälleen liikkeelle, hän teki minulle miljoonia kysymyksiä sinusta\nja kotiseudustasi ja Alaskasta. Rökitä minua, jos tahdot, Alan,\nmutta Chitinan ja Fairbanksin välillä hän sai minut ammentamaan koko\ntietovarastoni, ja hän teki sen niin hemmetin rakastettavasti, että\nolisin vaikka suudellut hänen kättään, jos hän olisi tarjonnut sitä\nminulle. Sitten, hiukan ovelasti ja arastellen, hän alkoi kysellä\nJohn Grahamista -- ja minä innostuin.\n\n-- John Grahamista! Alan toisti.\n\n-- Niin, John Grahamista. Ja minulla oli aika paljon kerrottavaa.\nSitten koetin päästä häneltä pakoon. Mutta hän sai minut kynsiinsä\njuuri kuin olin livahtamassa erääseen rannikkoalukseen, ja\nkylmäkiskoisesti -- tarttuen käsivarteeni -- hän suvaitsi ilmoittaa,\nettei ollut vielä ihan valmis lähtemään, ja kysyi, enkö minä\ntahtoisi tulla kantamaan eräitä tavaroita, jotka hän aikoi ostaa.\nAlan, mitä nyt kerron sinulle, ei ole valhetta! Hän kuljetti\nminua katuja pitkin kertoen, kuinka ihastuttavan ajatuksen hän\noli keksinyt millä yllättää _sinut_. Hän sanoi tietävänsä, että\nsinä palaisit kotiisi heinäkuun neljäntenä päivänä, minkä tähden\nmeillä täytyisi olla hiukan ilotulitusvälineitä. Hän sanoi sinun\nolevan niin hyvän amerikkalaisen, että olisit muka muuten pettynyt.\nSitten hän vei minut erääseen myymälään ja osti sen tyhjäksi. Kysyi\nkauppapalvelijalta, mitä hän ottaisi kaikista niistä tavaroistaan,\njoissa oli ruutia. Viisisataa dollaria, sen hän maksoi. Hän veti\njotakin esille silkistä poveltaan ja siinä oli tuuman paksuinen tukku\nsadan dollarin seteleitä. Sitten hän käski _minua_ viemään sähikäiset\nja ilotulitusauringot ja raketit ja ilmapallot ja muut tavarat alas\nlaivaan, käski kuin olisin ollut kiltti pikkupoika, jota sellainen\nhomma hirveästi huvittaa!\n\nKeventäessään sydäntään ja kertoessaan kiihtyneenä asiasta, jota\noli hautonut mielessään monia päiviä, ei Rynnistys huomannut, minkä\nvaikutuksen hänen sanansa tekivät hänen kumppaniinsa. Alanin katse\nilmaisi epäilyä, ja ilakoivat juonteet hänen suupielestään katosivat,\nkun hän alkoi käsittää, ettei Rynnistys valehdellut. Mutta kaikki\nmitä tämä oli kertonut hänelle, tuntui sittenkin mahdottomalta.\nMary Standish oli tullut _Nomeen_ pakolaisena. Koko omaisuutensa\nhän oli tuonut mukanansa pienessä käsilaukussa ja jättänyt nämä\ntavarat hyttiinsä hypätessään mereen. Kuinka ihmeessä hänellä saattoi\nsiis Fairbanksissa olla niin suuri summa rahaa kuin Rynnistys oli\nkuvaillut? Oliko mahdollista, että tlinkit-intiaani oli toiminut\nhänen asiamiehenään tässäkin suhteessa ja vienyt rahat maihin sinä\nyönä, jolloin Mary toteutti epätoivoisen aikeensa ja uskotteli\nkaikille, että oli kuollut? Ja tästä rahastako -- kenties siitä\ntavasta, jolla hän oli sen Seattlessa hankkinut -- johtui hänen\npakonsa ja se viekas suunnitelma, jonka hän oli toteuttanut vähän\nmyöhemmin? Alan ajatteli rikosta, ja tämä synti sai hänen kasvonsa\nhehkumaan. Tuntui melkein kuin jos hän olisi ajatellut sellaista\neräästä toisesta naisesta, joka oli jo kuollut ja jonka nimi oli\nleikattu hänen isänsä nimen alle vanhan puun runkoon.\n\nPuhetuulelle päästyään Rynnistys sanoi nyt: -- Asia ei näytä\nhuvittavan sinua, Alan. Mutta aion jatkaa, sillä muuten en saa\nrauhaa. Minun on kerrottava sinulle, mitä on tapahtunut, ja jos\nsen jälkeen heität minut ovestasi ulos, ei minulla ole mitään sitä\nvastaan. Sen vain sanon, että hitto vieköön raketit!\n\n-- Jatka, Alan kehotti. -- Haluan tietää koko jutun.\n\n-- Vein ne laivaan, Rynnistys aloitti jälleen. -- Ja hän oli joka\nhetki kintereilläni, hymyillen enkelimäiseen tapaansa ja päästämättä\nminua näkyvistään edes silmänräpäyksen ajaksi, mikä oli sitäkin\nhelpompaa, kun alukseen pääsi vain yhtä tietä. Ja sitten hän sanoi\nhaluavansa tehdä pikkuostoksia, mikä merkitsi sitä, että oli\nkoluttava kaupungin kaikki nurkat ja ostettava joka paikasta jotakin,\nja minun täytyi raahata tavaroita. Lopuksi hän osti pistoolin, ja kun\nkysyin, mitä hän aikoi sillä tehdä, hän vastasi: -- Rynnistys, tämä\non teitä varten, ja kun minä rupesin kiittelemään, hän sanoi: -- Ei,\nen tarkoita sitä. Tarkoitan, että jos yritätte karata taas luotani,\nammun teidät seulaksi. Niin hän sanoi! Uhkasi minua. Sitten hän\nsonnusti minut uuteen asuun kiireestä kantapäähän -- osti saappaat,\nhousut, paidan, hatun ja kaulaliinan! Enkä minä sanonut halaistua\nsanaa, en sanaakaan. Hän kuljetti minua vain mukanaan ja osti mitä\ntahtoi ja käski minun vetämään ne ylleni.\n\nRynnistys huokaisi syvään ja tuhlasi neljännen tikun piippunsa\nsytyttämiseen. -- Aloin jo tottua siihen, kun saavuimme Tananaan, hän\npuolittain murahti. -- Mutta sitten tuli hittoa. Hän palkkasi kuusi\nintiaania kantamaan matkatavaroitaan, ja niin lähdimme taivaltamaan\ntänne. -- Nyt saatte levätä, Rynnistys, hän sanoi minulle hymyillen\nniin suloisesti, että mieleni teki syödä hänet elävältä. -- Teidän\ntäytyy vain näyttää meille tietä ja kantaa pommeja. -- Kantaa\nmitä? kysyin minä. -- Pommeja, hän sanoo ja selittää sitten, että\npommi on ruudilla täytetty kapine, joka synnyttää hirveän räiskeen\nlentäessään ilmaan. Ja niin minä otin pommit, mutta seuraavana\npäivänä muuan intiaaneista nyrjäytti jalkansa ja kaatui maahan.\nHänellä oli raketteja runsaasti sata naulaa, ja me jaoimme hänen\ntaakkansa keskenämme. En saanut seistyksi suorana, kun leiriydyimme.\nMeidän oli köykittävä selkä köyryssä koko matka aina tänne asti.\nJa antoiko hän heittää tien sivuun hiukkastakaan tuosta moskasta?\nEi, vaikka henki olisi mennyt! Ja samalla kun intiaanit huohottivat\nja puhkuivat taakkansa painosta, he loivat häneen kunnioittavia\nkatseita. Viimeisenä päivänä, jolloin olimme leiriytyneet melkein\nsilmänkantaman päähän asumuksista, kokosi hän heidät kaikki\nympärilleen ja antoi kullekin heistä kourallisen rahaa sovitun palkan\nlisäksi. -- Annan tämän, koska rakastan teitä, hän sanoo ja alkaa\nsitten tehdä heille hupaisia kysymyksiä. Oliko heillä vaimoja ja\nlapsia? Olivatko he olleet koskaan nälissään? Tiesivätkö he jonkun\nkansastaan kuolleen nälkään? Ja miksi he näkivät nälkää? Ja, Alan,\nhitto vieköön, kuinka intiaanien kielet lauloivat! Koskaan en ole\nkuullut intiaanien puhuvan niin paljon, ja lopuksi hän teki heille\nkaikkein hupsuimman kysymyksen, kysyi heiltä, olivatko he kuulleet\neräästä John Graham-nimisestä miehestä. Muuan heistä oli kuullut, ja\nmyöhemmin näin hänen puhuvan pitkän aikaa yksin tämän miehen kanssa,\nja kun hän tuli taas luokseni, hänen silmänsä paloivat omituisesti\neikä hän sanonut hyvää yötä, kun poistui telttaansa. Siinä kaikki,\nAlan, paitsi --\n\n-- Paitsi mitä, Rynnistys? Alan kysyi hänen sydämensä jyskyttäessä\nkuin rumpu.\n\nRynnistys vitkasteli, ja Alan kuuli hänen hymähtelevän ja näki\nleikillisen pilkahduksen pienen miehen silmissä.\n\n-- Paitsi että hän on tehnyt kaikille täällä sinun kotitalossasi ihan\nsamoin kuin minulle matkalla Chitinasta tänne, hän sanoi. -- Alan,\njos hän ottaa suunvuoron, no, silloin et _sinä_ ole enää isäntänä\ntäällä, siinä kaikki. Hän on ollut täällä kymmenen päivää, mutta\net tunne enää paikkoja entisiksi. Kaikkialla liehuu lippuja sinun\ntulosi kunniaksi. Hän ja Nawadlook ja Keok hyörivät kaikkialla.\nLapset tahtoisivat jättää äitinsä hänen tähtensä, ja miehet --. Taas\nhän hykerteli. -- Noh, miehetkin käyvät pyhäkoulua, jonka hän on\nperustanut! Minäkin kävin siellä. Nawadlook laulaa.\n\nHetken hän oli vaiti. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä:\n\n-- Alan, olet ollut aika hölmö.\n\n-- Tiedän sen, Rynnistys.\n\n-- Hän on -- kukka, Alan. Hän on maailman kaikkea kultaa arvokkaampi.\nJa sinä olisit voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Tiedän sen.\nMutta nyt se on liian myöhäistä. Varoitan sinua.\n\n-- En oikein ymmärrä, Rynnistys. Miksi se olisi liian myöhäistä?\n\n-- Koska hän pitää minusta, selitti Rynnistys hiukan kiivaasti. --\nMinä itse tavoittelen häntä, Alan. Nyt et voi enää ampua pilkkaan.\n\n-- Hyvä isä, Alan huohotti. -- Tarkoitatko, että Mary Standish --\n\n-- En puhu nyt Mary Standishista, Rynnistys sanoi. -- Kysymys on\nNawadlookista. Jollei minulla olisi poskipartaa --\n\nHänen sanansa katkaisi äkillinen jyrähdys, joka kajahti heidän\nedestään hämärästä. Se kuulosti pitkän matkan päässä ammutulta\nkanuunanlaukaukselta.\n\n-- Se oli noita kirottuja pommeja, Rynnistys selitti. -- Sen takia\nhe kiirehtivät edeltämme, Alan. _Hän_ sanoo, että tämä heinäkuun\nneljännen päivän juhla tulee merkitsemään Alaskalle aika paljon. Mitä\nihmettä hän mahtaa tarkoittaa?\n\n-- Sitä minäkin ihmettelen, Alan vastasi.\n\n\n\n\n15. luku\n\n\nKäveltyään vielä puolen tunnin verran tundralla he tulivat paikalle,\njota Alan nimitti Ghost Kloofiksi, syvälle ja louhikkoiselle\nrotkolle, joka ulottui aina vuorten juurelle asti. Se oli synkän\nnäköinen ja ammotti hornamaisen mustana, kun he laskeutuivat porojen\nja kavioiden sileäksi kuluttamaa kalliopolkua alas. Pohjalla,\nkolmisenkymmentä metriä tasankojen hämärän alapuolella, Alan\npolvistui pikku lähteen viereen, jonka hän etsi hapuillen kivien\njoukosta, ja juodessaan hän kuuli taianomaista lirinää ja solinaa,\nkun vesi suihkusi kuilussa, häviten ja vaimentuen kallioseinien\nsammalikkoon ja tippuen ikuisesti halkeamista. Sitten hän näki\nRynnistyksen kasvot tulitikun valossa, ja pieni mies katsoa tuijotti\nmustaan rotkoon, joka monien kilometrien pituisena nousi ylös\nvuorille.\n\n-- Alan, oletko koskaan käynyt kauempana tässä rotkossa?\n\n-- Täällä piileskelevät tavallisesti ilvekset ja isot ruskeat\nkarhut, jotka tappavat vasikoitamme, Alan vastasi. -- Metsästän\nyksin, Rynnistys. Tällä paikalla luullaan kummittelevan, katso,\nKummituskuiluksi minä tätä nimitän, eikä yksikään eskimo halua astua\ntänne jalallaan. Kuolleiden luut lepäävät tuolla ylempänä.\n\n-- Oletko koskaan tutkinut sitä? Rynnistys kysyi itsepintaisesti.\n\n-- En koskaan.\n\nAlan kuuli toverinsa rykäisevän tyytymättömänä.\n\n-- Olet porohullu, hän mörähti. -- Tässä kuilussa on kultaa. Kaksi\nkertaa olen löytänyt sitä tämäntapaisista paikoista, missä oli\nvainajain luita. Ne tuovat minulle onnea.\n\n-- Mutta nämä olivat eskimoita. He eivät tulleet kullan takia.\n\n-- Tiedän sen. Pomo selitti sen minulle. Kun Mary Standish kuuli,\nmiten tämän paikan laita oli, hän vaati, että minun on tuotava hänet\ntänne. Oliko hänellä hermoja? Sanonpa sinulle, ettei hänellä ollut\nniitä syntyessäänkään! Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten:\n-- Kun tulimme tippuvalle, niljakkaalle kalliolle, jolla lojuu\nmyrkkysienen näköinen iso, kellertävä pääkallo, hän ei kirkaissut\neikä perääntynyt, huoahti vain hiukan ja katsoa tuijotti siihen, ja\nhänen sormensa puristivat minun käsivarttani, niin että lopulta teki\noikein kipeää. Se oli hirveän näköinen, keltainen kuin pilaantunut\nappelsiini ja vettyneistä sammalista tippuvan veden liottama. Aioin\npamauttaa sen palasiksi ja olisin kai niin tehnytkin, jollei hän\nolisi tarttunut pistooliini sievästi. Ja hymyillen hän sanoo: --\nÄlkää tehkö sitä, Rynnistys. Kun katselen sitä, siirtyvät ajatukseni\nerääseen tuttuun henkilöön, -- enkä tahtoisi teidän ampuvan häntä.\nHiivatin mukavasti sanottu, vai mitä? Hänen ajatuksensa siirtyvät\nerääseen tuttuun henkilöön! Kuka hitto saattaa muistuttaa lahonnutta\npääkalloa?\n\nAlan ei yrittänytkään vastata, vaan kohautti olkapäitään. He\nkapusivat pimeästä kuilusta tasangon valoon. Tundra ei ollut enää\nlaakeaa kuilun tällä puolen. Heidän edessään kohosi matala kukkula,\nja vuoristoon päin nousi kukkuloita toinen toisensa jälkeen, häipyen\nlopulta kauas hämärään. Harjanteen huipulta he silmäilivät laajaa\ntundravyötä, joka levisi keskellä Endicott-vuorten etummaisia\nkunnaita ja kukkuloita, leveän, puoliympyräntapaisen lahdelman\nmuotoisena. Seuraavan mäen takana sijaitsi Alanin maja, ja tuskin\nhe olivat saapuneet sille, kun Rynnistys tempasi vyöltään ison\npistoolinsa. Kaksi kertaa hän ampui ilmaan.\n\n-- Määräyksestä, hän sanoi hieman hämillään. -- Määräyksestä, Alan!\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun he kuulivat kiljahduksen\nvaaleasta sumusta, joka peitti tundran leijailevan harson tavoin.\nSiihen liittyi toinen ja kolmas, kunnes ilmassa raikui niin mahtava\nmeteli, että Alan tiesi Tautukin ja Amuk Toolikin ja Topkokin ja\nTatpanin ja kaikkien muiden huutavan täyttä kurkkua lausuakseen\nhänet tervetulleeksi, ja tähän meluun yhtyi pian joukko perättäisiä\nräjähdyksiä, jotka saivat maan tärisemään heidän jalkojensa alla.\n\n-- Pommeja! Rynnistys mörähti. -- Hän on ripustanut myös\nkiinalaislyhtyjä kaikkialle. Kunpa olisit nähnyt hänen kasvonsa,\nAlan, kun hän sai kuulla, että täällä paistaa aurinko koko heinäkuun\nneljännen päivän vastaisen yön!\n\nTalolta kohosi sihisten ilmaan heikko valoviiru, näyttäen vihdoin\npysähtyvän hetkiseksi ja katselevan alas harmaata maailmaa, räjähtäen\nsitten lukemattomiksi, savua tupruttaviksi pikku palloiksi. Rynnistys\nräiskytteli pistoolillaan, ja se sai Alaninkin innostumaan ja\ntyhjentämään aseensa makasiinin, niin että revolverin ja kiväärin\nräiske vaimensivat talolta kajahtelevan kovan melun. Toinen raketti\nvastasi heille. Kaksi tulipatsasta kohosi ylös ilmoihin ja Alan kuuli\nlasten kimeä-äänisen kuoron sekaantuvan miesten järeisiin huutoihin.\nKoko hänen alueensa väki oli koolla. He olivat tulleet alastomilta\ntasangoilta ja korkeilta vuorilta, missä porolaumat liikuskelivat,\nja tundrojen syrjäisistä sopukoista tervehtimään häntä. Koskaan ei\nhänen väkensä ollut toiminut näin päättäväisesti. Mutta Mary Standish\nolikin tämän kaiken takana! Turhaan hän ponnisteli pysyäkseen siitä\nhuolimatta rauhallisena.\n\nHän ei kuullut, mitä Rynnistys sanoi -- että hän ja Amuk Toolik ja\nneljäkymmentä lasta olivat työskennelleet viikkokauden, koonneet\nkuivia sammalia ja risuja valtavia kokkotulia varten. Nyt roihusi\nkolme tällaista nuotiota, ja tomtomien ontot äänet kumahtelivat\nyli tundran, kun Alan kiirehti askeleitaan. Päästyään pikku\nkummun yli hän näki talon rakennukset ja ihmisolentoja, jotka\nriemastuneina juoksentelivat sinne tänne, naisia ja lapsia, jotka\nheittivät sammalia valkeisiin, puoliympyrässä kyyköttävät tom-tomin\nlyöjät, jotka tähystelivät sinne päin, mistä häntä odotettiin, ja\nviisikymmentä kiinalaislyhtyä, joita hiljainen iltatuuli heilutteli.\n\nHän tiesi, mitä he odottivat häneltä, sillä he kaikki olivat lapsia.\nMyös Tautuk ja Amuk Toolik, hänen pääpaimenensa, olivat lapsia.\nNawadlook ja Keok olivat lapsia. Rohkeita ja uskollisia ja valmiita\nkuolemaan hänen puolestaan missä taistelussa tai ahdingossa hyvänsä,\nlapsia he vielä olivat. Hän antoi Rynnistykselle kiväärinsä ja\nkiiruhti edeltäpäin, päättäen olla katseillaan kysymättä mitään Mary\nStandishilta näillä paluunsa ensi hetkillä. Hän kajautti tundrojen\ntervehdyksen, ja miehet ja naiset ja pikku lapset ryntäsivät häntä\nvastaan. Tom-tomien kumina lakkasi, ja lyöjät hypähtivät jaloilleen.\nHän joutui kuin hyökyaallon valtoihin. Kuului kimeitä huudahduksia,\nnaurua, lasten kirkaisuja, riemuisaa meteliä. Hän puristi molemmin\nkäsin -- miesten karkeita, paksuja, ruskettuneita käsiä; naisten\npieniä hennompia, ruskeita käsiä; hän otti lapsia syliinsä, taputteli\nystävällisesti miehiä olkapäälle ja puhui, puhui, puhui, puhutellen\njokaista nimeltä, eikä hänen muistinsa kertaakaan pettänyt, vaikka\nhänen ympärillään oli viisikymmentä henkilöä lapset mukaan lukien.\nEnsiksi ja viimeksi ja aina he olivat hänen _väkeään_.\n\nHänet valtasi entinen ylpeys, pakottava voiman ja vallan tunne. He\nrakastivat häntä, kokoontuivat hänen ympärilleen kuin suuri perhe,\nja hän puristi kaksi, kolme kertaa samojen miesten ja naisten käsiä\nja otti samat lapset riemuitsevien äitien sylistä ja huudahteli\ntervehdyksiä ja ystävällisiä sanoja. Vielä pari minuuttia sitten\nhän olisi esiintynyt hillitymmin tietäessään Mary Standishin olevan\nläsnä. Sitten hän näki äkkiä Maryn kiinalaislyhtyjen alla majansa\nedustalla. Sokwenna, joka oli niin vanha, että hän kulki selkä\nköyryssä ja näytti noidalta, seisoi Maryn vieressä. Samassa hetkessä\nSokwennan pää katosi, ja alkoi kuulua tomtomien jyminää. Väkijoukko\nhajaantui yhtä nopeasti kuin se oli kokoontunutkin. Rummuttajat\nkyykistyivät taas puoliympyräänsä. Sähikäiset alkoivat lennellä.\nTanssijat keräytyivät yhteen. Raketit lensivät sihisten ilman halki.\nPommit räjähtelivät. Hänen majansa avoimesta ovesta kuului gramofonin\nsoittoa. Se kohdistui välittömästi häneen, se oli tarkoitettu vain\nhänelle. Se lauloi \"Kun Johnny marssii kotiin\".\n\nMary Standish ei ollut liikahtanut. Alan näki Maryn nauravan hänelle\nja olevan yksin. Hän ei ollut se Mary Standish, jonka Alan oli\ntuntenut laivalla. Pelko, kasvojen tyyni kalpeus sekä jännitys\nja ahdistus, jotka näyttivät kuuluvan hänen olemukseensa, olivat\nkadonneet. Hän säteili elämää, mutta hän ei ilmaissut sitä sanoin\neikä teoin. Sitä osoittivat hänen silmänsä, hänen hehkuvat poskensa\nja huulensa, hänen solakan vartalonsa asento, kun hän odotti siinä\nAlania. Alanin mieleen juolahti, että Mary oli hetkiseksi unohtanut\nitsensä ja sen aaveen, joka oli pakottanut hänet hyppäämään mereen.\n\n-- Suurenmoista! Mary sanoi, kun Alan tuli hänen luokseen, ja hänen\näänensä vapisi hiukan. -- En osannut aavistaakaan, kuinka kiihkeästi\nhe odottivat teidän paluutanne. Tunnette varmaan itsenne kovin\nonnelliseksi, kun ihmiset pitävät teistä näin paljon.\n\n-- Ja minä kiitän teitä siitä, mitä osaltanne olette tehnyt, Alan\nvastasi. -- Rynnistys kertoi minulle. Siinä oli aika lailla vaivaa,\nvai mitä, varsinkin kun ainoana innostajana oli toivo saada pakana\namerikkalaistetuksi? Alan nyökäytti kymmeniseen lippuun, jotka\nliehuivat hänen mökkinsä katolla. -- Ne ovat hyvin sieviä.\n\n-- Ei siinä ollut mitään vaivaa. Ja toivon, ettette välittäisi siitä.\nTämä kaikki on ollut hyvin hauskaa.\n\nAlan koetti vilkaista väkeensä vastatessaan Marylle. Hänestä tuntui,\nettä voisi antaa vain yhden vastauksen ja että hänen velvollisuutensa\noli puhua tyynesti ja kiihkottomasti siitä, mikä liikkui hänen\nmielessään.\n\n-- Ei, välitän todellakin, hän sanoi. -- Välitän niin paljon, etten\nsuostuisi vaihtamaan sitä, mikä on tapahtunut, noiden vuorien\nkaikkeen kultaan. Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui metsikössä,\nmutta sitäkään en vaihtaisi. Iloitsen siitä, että olette elossa.\nIloitsen siitä, että olette täällä. Mutta jotakin kaipaan vielä.\nTiedätte mitä. Teidän täytyy kertoa minulle itsestänne. On oikein ja\nkohtuullista, että teette sen nyt.\n\nMary kosketti kädellään Alanin käsivartta. -- Odotetaan huomiseen.\nOlkaa hyvä -- odotetaan.\n\n-- Ja sitten -- huomenna --\n\n-- Teillä on oikeus tutkia minua ja lähettää minut takaisin, jollen\nole tervetullut. Mutta ei tänä iltana. Tämä kaikki on liian suurta\n-- juuri te -- ja teidän väkenne ja heidän onnensa. Alan taivutti\npäätään erottaakseen Maryn sanat, jodia melkein hukkuivat sähikäisten\nja rakettien räiskyntään. Mary nyökkäsi kauempana mökin takana\nkohoaville rakennuksille päin. -- Asun yhdessä Keokin ja Nawadlookin\nkanssa. He ovat antaneet minulle kodin. Ja sitten hän lisäsi\nnopeasti: -- En usko, että rakastatte väkeänne enemmän kuin minä,\nAlan Holt.\n\nNawadlook lähestyi, ja pitäen epäröiden sormiaan Alanin käsivarrella\nMary vetäytyi loitommalle. Alanin kasvot eivät ilmaisseet hänen\npettymystään eikä hän koettanut pidätellä Maryä.\n\n-- Teidän väkenne odottaa teiltä jotakin, Mary sanoi. -- Jos\nhaluatte, niin tanssin vähän myöhemmin kanssanne tom-tomien\nsäestäessä.\n\nAlan katseli Maryä, kun tämä poistui Nawadlookin kanssa. Mary\nvilkaisi häneen ja hymyili, ja tytön kasvoilla oli jotakin, mikä sai\nhänen sydämensä sykkimään nopeammin. Mary oli pelännyt laivalla,\nmutta huomista ei pelännyt. Tämä ajatus ja kysymykset, jotka Alan\ntekisi, eivät säikähdyttäisi Maryä, ja onnentunne, jonka Alan oli\ntukahduttanut itsepintaisesti, hulvahti äkkiä hänen sydämensä\näyräiden yli tulvivana virtana. Tuntui kuin Maryn silmissä ja\näänessä olisi ollut jotakin lupaavaa, kuin ne unelmat, joita hän\noli uneksinut kidutuksen ja elävänä kuolleena olonsa viikkoina\ntoteutuisivat ja kuin Mary ajaessaan tänä iltana tundran halki olisi\nalkanut aavistaa, mitä nuo viikot olivat merkinneet hänelle. Alan ei\nvarmaankaan voisi kertoa siitä hänelle, eikä se, mitä Mary kertoisi\nhuomenna, muuttaisi loppujen lopuksi suurestikaan asiaa. Mary oli\nelossa, eikä hän voisi antaa tämän poistua enää luotaan.\n\nAlan liittyi tom-tomien lyöjien ja tanssijoiden parveen. Hän melkein\nhämmästyi havaitessaan tekevänsä jotakin sellaista, mitä ei koskaan\nennen ollut tehnyt. Hän yleensä oli umpimielinen, teki havaintoja\nja suhtautui myötätuntoisesti lähimmäisiinsä, mutta aina hän oli\nenemmän tai vähemmän yksinäinen. Väkensä tanssitilaisuuksissa\nhänellä oli tapana seisoskella syrjässä, hymyillä ja nyökkäillä\nkehottavasti, mutta ottamatta itse koskaan osaa ilonpitoon. Nyt hän\nvapautui tästä pidättyvästä tavastaan, ja hänet näytti vallanneen\nuusi vapaudentunne ja uusi halu ilmaista ulkonaisesti jotakin, mikä\nliikkui hänen sisässään. Rynnistys oli tanssimassa. Hän polki jalkaa\nja hoilotti miesten mukana, kun taas naistanssijat suorittivat itse\ntanssin. Kokonainen kuoro ääniä kehotti liittymään joukkoon. Aina\nhe olivat kutsuneet häntä ja tänä iltana hän suostui ja sijoittui\nRynnistyksen ja Amuk Toolikin väliin. Ja tom-tomien lyöjät olivat\nvähällä halkaista soittopelinsä innostuksissaan. Vasta erottuaan\nleikistä pahoin hengästyneenä, hän huomasi Mary Standishin ja Keokin\nulommaisessa piirissä. Keok oli vilpittömästi hämmästynyt. Mary\nStandishin silmät loistivat ja hän taputti käsiään nähdessään, että\nAlan oli huomannut hänet. Alan koetti nauraa ja huiskutti kättään,\nmutta hänestä tuntui liian typerältä mennä Maryn luo. Ja sitten\nlensi pallo ilmaan, iso parin metrin suuruinen pallo, mutta kaikkine\nloimuineen se synnytti vain heikon hehkun taivaalle, ja puristeltuaan\nkäsiä, taputeltuaan olkapäitä ja tiedusteltuaan väkensä vointia ja\nkotiasioita Alan meni mökkiinsä.\n\nHän silmäili ympäri isoa huonetta, jota hän käytti olohuoneenaan,\neikä se ollut koskaan näyttänyt niin kodikkaalta kuin nyt.\nEnsiksi se vaikutti samanlaiselta kuin hänen lähtiessään, sillä\nkirjoituspöytä oli sillä paikalla, missä sen tuli ollakin, iso\nruokapöytä keskellä huonetta, samat kuvat seinillä, aseteline täynnä\nkiiltäviä aseita, piiput paikoillaan, matot lattialla -- mutta\nsitten hän alkoi huomata esineitä, yhden kerrallaan, jotka olivat\noutoja. Tummien kaihtimien tilalle oli ikkunoihin ripustettu pehmeät\nverhot ja pöydällä oli uusi liina ja kotitekoinen sohva nurkassa.\nKirjoituspöydällä oli kaksi kuvaa vaskenvärisissä kehyksissä,\ntoinen George Washingtonin ja toinen Abraham Lincolnin, ja niiden\ntakana juuri kirjoituspöydän yläpuolella neljä pientä Amerikan\nlippua, vinosti seinään kiinnitettyinä. Ne toivat Alanin mieleen\ntuon illan _Nomella_, jolloin Mary Standish oli vastustanut hänen\nvakuutustaan, että hän oli alaskalainen eikä amerikkalainen. Vain\nMaryn päähän olivat voineet pälkähtää nuo kaksi kuvaa ja pikku\nliput. Huoneessa oli kukkia, joita Mary oli pannut sinne. Varmaan\ntämä oli poiminut tuoreita kukkia joka päivä ja kaunistanut niillä\nhuoneen hänen tulohetkeään varten, ja tyttö oli ajatellut häntä\nTananassa ostaessaan kangasta ikkunaverhoja ja pöytäliinaa varten.\nHän meni makuuhuoneeseensa ja näki siellä uudet verhot ikkunoissa,\nuuden peitteen vuoteellaan ja parin punaisia sahviaanitohveleita,\njoita hän ei ollut huomannut ennen. Hän otti ne käteensä ja naurahti\nhavaitessaan, kuinka suuresti Mary oli erehtynyt hänen jalkojensa\nkoosta.\n\nHän istuutui olohuoneeseen ja sytytti piippunsa, tehden sen\nhavainnon, että Keokin gramofoni, joka oli ollut siellä aikaisemmin\nillalla, oli kadonnut. Ulkopuolella vaimeni juhlahumu ja hiljaisuus\nsai hänet vetäytymään ikkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä\nmökin, jossa Keok ja Nawadlook asuivat kasvatusisänsä, vanhan ja\nköyryselkäisen Sokwennan kanssa. Siellä juuri oli Mary Standishkin\nsanonut asuvansa. Pitkän aikaa Alan katseli sitä, kunnes illan\nviimeisetkin äänet häipyivät hiljaisuuteen.\n\nOvelta kuuluva koputus sai hänet vihdoin kääntymään, ja hänen\nkehotuksestaan astui Rynnistys sisälle. Tämä nyökkäsi ja istuutui.\nHänen silmänsä pälyilivät ympäri huonetta.\n\n-- Suurenmoinen ilta, Alan. Kaikki iloitsivat nähdessään sinut.\n\n-- Siltä tuntui. Olen onnellinen päästyäni jälleen kotiin.\n\n-- Mary Standish on tehnyt aika paljon. Hän on järjestänyt kuntoon\ntämän huoneen.\n\n-- Sen saatoin arvatakin, Alan vastasi. -- Tietysti Keok ja Nawadlook\nauttoivat häntä.\n\n-- Eipä juuri. Hän teki kaiken yksin. Ompeli verhot. Pisti nuo kuvat\nja liput tänne. Poimi kukkaset. Hän on ollut herttainen ja ajatellut\nkaikkea, vai mitä?\n\n-- Ja hiukan erikoinen, Alan lisäsi.\n\n-- Ja kaunis hän on.\n\n-- Eittämättä.\n\nRynnistyksen silmissä oli hämmentynyt ilme. Hän vääntelehti\nhermostuneena tuolillaan ja pysyi ääneti.\n\n-- Mikä painaa mieltäsi, Rynnistys?\n\n-- Piru, etupäässä, kimmahti Rynnistys äkkiä epätoivoisesti. --\nTulin puhumaan eräästä inhottavasta jutusta. Olen pitänyt sen\nomana tietonani aina tähän asti, koska en tahtonut häiritä iloasi\ntänä iltana. Miehen täytyisi tosin vaieta siitä, mitä tietää\nnaisesta, mutta tässä tapauksessa on laita hiukan toisin. Tämä on\nminusta inhottavaa. Mieluummin antaisin käärmeen purra itseäni.\nMutta ampuisit minut, jos saisit tietää, että pidin sen omana\nsalaisuutenani.\n\n-- Pidit minkä?\n\n-- Totuuden, Alan. Minun asiani on ilmoittaa sinulle, mitä tiedän\ntästä nuoresta naisesta, joka sanoo itseään Mary Standishiksi.\n\n\n\n\n16. luku\n\n\nIlmeisen jännittynyt ilme Rynnistyksen kasvoilla ja tämän kömpelöt\nyritykset sanoa jotakin, mitä hänen oli vaikea pukea sanoiksi,\neivät kiihdyttäneet Alania, kun hän odotti kumppaninsa lupaamaa\npaljastusta. Jännityksen asemesta hänet täytti melkein toivon ja\nhelpotuksen tunne. Hänen äskeiset kokemuksensa olivat hävittäneet\nhänestä eräänlaisen siveellisen vaatimuksen, jonka ankaruus oli\nlähennellyt tunteettomuutta, ja samalla kun hän uskoi, että jokin\nhyvin tärkeä ja hyvin vakava seikka oli pakottanut Mary Standishin\nlähtemään pohjoiseen, hän pelkäsi nyt saavansa kuulla jotakin,\nmikä ei olisi eduksi Mary Standishille. Hän tahtoi päästä perille\ntotuudesta, mutta hän oli pelännyt sitä hetkeä, jolloin tytön itsensä\ntäytyisi kertoa se hänelle, ja tosiasia, että Rynnistys oli keksinyt\ntämän totuuden jollakin tavoin ja aikoi nyt paljastaa sen, tuntui\nvalaisevan kirkkaasti tilannetta.\n\n-- Jatka, hän sanoi viimein. -- Mitä tiedät Mary Standishista?\n\nRynnistys kumartui pöydän yli, silmissään ahdinkoa ilmaiseva loiste.\n-- Tämä on halpamaista. Tiedän sen. Mies, joka pettää naisen tällä\ntavoin kuin minä nyt, olisi ammuttava, ja jos kysymys olisi jostakin\nmuusta -- mistä hyvänsä -- en hiiskuisi halaistua sanaa. Mutta sinun\non saatava tietää. Et voi kuitenkaan ymmärtää, kuinka katalaa se\non; sinä et ole ajanut vaunussa hänen kanssaan sellaisen myrskyn\nraivotessa, joka siirsi Tyynenmerenkin sijoiltaan, etkä sinä ole\ntaivaltanut yhdessä hänen kanssaan tuota matkaa Chitinasta tänne,\nkuten minä. Jos olisit sen tehnyt, Alan, niin tahtoisit tappaa\nmiehen, joka uskaltaisi puhua jotakin pahaa hänestä.\n\n-- En tahdo puuttua henkilökohtaisiin asioihisi, Alan huomautti. --\nNe eivät kuulu minulle.\n\n-- Siinäpä se, vastusteli Rynnistys. -- Tämä ei ole minun asiani,\nvaan sinun. Jos olisin arvannut totuuden ennen kuin pääsimme tänne,\nolisi kaikki toisin. Olisin vapautunut hänestä jollakin tavoin. Mutta\nen huomannut, mikä hän oli ennen kuin vasta tänä iltana kun vein\nKeokin gramofonin heidän mökkiinsä. Olen koettanut aina siitä asti\nratkaista mitä tehdä. Jos hän olisi vain karannut Yhdysvalloista,\njos hän olisi vain taskuvaras, vääränrahantekijä, jonkinlainen\nhuijari, jota poliisi ajaa takaa -- milteipä mitä tahansa -- olisimme\nvoineet antaa hänelle anteeksi. Vaikkapa hän olisi ampunut jonkun --.\nRynnistys teki epätoivoisen eleen. -- Mutta hän ei ole ampunut. Hän\non tehnyt jotakin vieläkin pahempaa!\n\nRynnistys kurottautui hiukan lähemmäksi Alania.\n\n-- Hän on John Grahamin kätyri, joka on lähetetty tänne nuuskimaan ja\nvakoilemaan sinua, hän lopetti epätoivoisesti.\n\n-- Olen pahoillani -- mutta minulla on siitä todiste.\n\nHän ojensi varovaisesti kätensä pöydän yli; hitaasti avautui suljettu\nnyrkki, ja kun hän veti kätensä takaisin, oli pöydällä heidän\nvälillään rutistunut paperilappu. -- Löysin sen lattialta, kun vein\ngramofonin takaisin, hän selitti. -- Se oli kierretty tiukasti\nkokoon. En oikein käsitä, miksi rupesin sitä tarkastelemaan. Vain\nsattumalta.\n\nHän odotti, kunnes Alan oli lukenut paperiliuskalle kirjoitetut\njotkut sanat, ja piti tarkasti silmällä hiukan jännittynyttä ilmettä\ntoverinsa kasvoilla: Hetken kuluttua Alan pudotti paperin, nousi\nseisoalleen ja astui ikkunan luo. Mökistä, jonne Mary Standish oli\nmajoittunut vieraana, ei näkynyt enää valoa. Rynnistyskin oli noussut\nistuimeltaan. Hän näki Alanin kohauttavan äkkiä tuskin havaittavasti\nolkapäitään.\n\nAlan alkoi puhua ensiksi hetkisen äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Jokseenkin vaillinainen todiste, vai mitä? Siihen saa lisätä\nomasta puolestaan koko joukon asioita. Mutta olen kiitollinen\nsinulle, Rynnistys. Vähällä -- olit jättää kertomatta minulle.\n\n-- Vähällä, myönsi Rynnistys.\n\n-- Mutta en olisi moittinut sinua siitä. Hän on sellainen --\nsellainen, että kaikki, mikä puhuu häntä vastaan, tuntuu meistä\nvalheelta. Ja pidän tätä paperia valheena -- huomiseen asti. Veisitkö\nsanan Tautukille ja Amuk Toolikille, kun lähdet? Aion syödä aamiaisen\nkello seitsemältä. Käske heitä tulemaan mökilleni tietoineen ja\nselontekoineen kahdeksalta. Myöhemmin menen vuorille tarkastelemaan\nporolaumojani.\n\nRynnistys nyökkäsi. Alan menetteli kunnon miehen tavoin, ja juuri\nsiten hän oli odottanutkin tämän suhtautuvan asiaan. Hän häpesi aika\nlailla osoittamaansa heikkoutta ja epäröintiä. Tietystikään he eivät\nvoineet tehdä mitään naiselle; tässä ei voinut tulla kysymykseen\nampuminen -- vielä. Mutta oli epävarmaa miten kävisi tulevaisuudessa,\njos pöydälle jääneen paperilapun sisällys osoittautuisi heidän\näänettömän tulkintansa mukaiseksi. Alanin silmissä oli jotakin, mikä\nilmaisi, että siitä päästäisiin pian selville.\n\nRynnistys aukaisi oven. -- Käsken Tautukin ja Amuk Toolikin tänne\nkahdeksaksi. Hyvää yötä, Alan!\n\n-- Hyvää yötä!\n\nAlan katseli Rynnistyksen jälkeen, kunnes tämä katosi, ennen kuin\nsulki oven.\n\nOllessaan nyt yksin ei hän koettanutkaan hillitä levottomuutta,\njota kullankaivajan odottamaton paljastus oli herättänyt hänessä.\nRynnistyksen askelet olivat tuskin lakanneet kuulumasta, kun hän\nsieppasi uudestaan paperilapun käteensä. Se oli ilmeisesti tavallisen\nkirjearkin alaosa, joka oli revitty varomattomasti suuremmasta\nosasta, niin että siinä oli vain nimikirjoitus ja kymmenkunta miehen\nraskaalla käsialalla kirjoitettua riviä.\n\nTuon kirjeen viimeiset rivit, josta Alan olisi antanut paljon, jos\nolisi voinut saada sen kokonaisuudessaan, kuuluivat seuraavasti:\n\n-- _Jos työskentelette huolellisesti ja varotte ilmaisemasta\ntodellista henkilöllisyyttänne, ottaessanne selvää oloista ja\nhankkiessanne tietoja, niin saanemme käsiimme koko teollisuuden\nyhdessä vuodessa_.\n\nNäiden sanojen alla oli John Grahamin voimakas ja eittämättömän selvä\nnimikirjoitus.\n\nMonia kertoja Alan oli nähnyt tuon nimikirjoituksen, ja viha, jota\nhän tunsi sen kirjoittajaa kohtaan, ja kostonhalu, joka kasvin tavoin\noli kietoutunut hänen kaikkiin tulevaisuudensuunnitelmiinsa, oli\nsyövyttänyt sen lähtemättömästi hänen aivoihinsa. Kun hän piti nyt\nkädessänsä vihollisensa ja samalla sen miehen, joka oli ollut hänen\nisänsäkin vihollinen, kirjoittamia sanoja, kaikki se, minkä hän oli\nsalannut tahtonsa voimalla Rynnistyksen terävältä katseelta, leimusi\nnyt rajusti hänen kasvoillaan. Hän heitti paperin kädestään kuin\nse olisi ollut saastainen esine ja hänen nyrkkinsä puristautuivat\nyhteen, niin että rystyset narskahtelivat huoneen hiljaisuudessa,\nkun hän kääntyi hitaasti ikkunaan, josta hän joku hetki sitten oli\ntähystellyt Mary Standishin mökkiä.\n\nJohn Graham piti siis lupauksensa, hirveän lupauksensa, jonka hän\noli antanut Alanin isän ainoalla voitonhetkellä -- sillä hetkellä,\njolloin vanhempi Holt olisi voinut vapauttaa maailman käärmeestä,\njolleivät hänen kätensä olisi nousseet kapinaan viimeisellä noista\nkauheista hetkistä, jotka Alan oli nuorena saanut kokea. Ja Mary\nStandish oli se välikappale, jonka Graham oli valinnut pyrkimystensä\ntoteuttajaksi!\n\nNäillä ensimmäisillä minuuteilla Alan ei kyennyt kumoamaan millään\nniiden todisteiden ehdotonta varmuutta, jotka panivat hänen päänsä\npyörälle, tai vaimentamaan sydämensä ja verensä hillitöntä kuohuntaa.\nTekosyillä hän ei koettanut kieltää, että John Grahamin oli täytynyt\nkirjoittaa tämä kirje Mary Standishille; varomattomasti kyllä Mary\noli säilyttänyt sen, yrittänyt lopulta hävittää sen, ja Rynnistys oli\nsattumalta löytänyt pienen, mutta paljonpuhuvan jäännöksen siitä.\nAjatustensa myllertäessä pyörretuulen tavoin koetti Alan yhdistää\ntoisiinsa äskeisiä tapahtumia: Maryn ponnistelut jo alunpitäen\nkiinnittää itseensä hänen huomionsa, se päättäväisyys, jolla Mary\noli pyrkinyt päämääräänsä, tytön rohkea tulo tänne ja hänen ilmeiset\nyrityksensä hankkia kaikessa hiljaisuudessa Alanin luottamus -- ja\nkun John Grahamin nimikirjoitus tuijotti häneen pöydältä, kaikki\ntämä näytti johdonmukaiselta, epäämättömän selvältä. Teollisuus,\njosta Graham mainitsi, saattoi tarkoittaa vain hänen ja Carl Lomenin\nalaa, poronhoitoa, jonka he olivat elvyttäneet ja tarmokkaasti\nyhä elvyttivät, mutta jonka Graham ja hänen lihaparoni-ystävänsä\naikoivat nyt anastaa ja tuhota. Ja nokkela Mary Standish oli saanut\nesitettäväkseen osan tässä hävitysnäytelmässä!\n\n_Mutta miksi hän oli hypännyt mereen?_\n\nTuntui siltä kuin uusi ääni olisi kajahtanut Alanin aivoissa.\nÄäni, joka kohosi vastustamattomasti kovan melun yli, vastustaen\njyrkästi hänen perustelujaan ja vaatien järjestystä ja järkeä niiden\nmielettömien käsitysten tilalle, jotka olivat vallanneet hänet. Jos\nMary Standishin tehtävänä oli raivata tietä Alanin perikadolle ja\njos tämä oli siinä tarkoituksessa lähetetty John Grahamin kätyri,\nniin mistä syystä tyttö oli niin dramaattisesti koettanut saattaa\nkoko maailman siihen luuloon, että hänen päivänsä olivat päättyneet\nmerellä? Sellaista menettelyä ei mitenkään voitu yhdistää niihin\nsalajuoniin, joita hän oli muka punonut Alania vastaan! Tehdessään\nnäitä päätelmiä Maryn puolustukseksi Alan ei koettanutkaan uskotella\nitselleen, ettei Marylla ja John Grahamilla olisi ollut mitään\nsuhteita; se oli mahdotonta, sen hän tiesi. Paperilappu, Maryn teot\nja monet hänen sanansa olivat renkaita, jodia eittämättä yhdistivät\nhäntä Alanin viholliseen, mutta johtuessaan nyt hänen mieleensä nämä\nsamat seikat saivat kokonaisuutena uuden merkityksen.\n\nOliko ajateltavissa, ettei Mary Standish toiminutkaan John Grahamin\npuolesta, vaan tätä _vastaan?_ Oliko jokin heidän keskinäinen\nselkkauksensa ollut syynä Maryn pakoon _Nomelta_, ja senkö takia,\nettä Mary huomasi laivalla Rosslandin -- John Grahamin luotetuimman\napurin -- hän oli ryhtynyt epätoivoiseen tekoonsa, hypännyt mereen?\n\nNäiden ristiriitaisten ajatusten lisäksi painoi Alanin mieltä\nraskaasti tietoisuus siitä, mikä oli ehdottomasti totta. Vaikka\nMary Standish vihasikin nyt John Grahamia, oli tyttö kerran -- eikä\nkovinkaan kauan sitten -- ollut tämän luotettuna apulaisena; Grahamin\nlähettämä kirje oli eittämättömänä todistuksena siitä. Sitä, mikä\nmahdollisesti oli rikkonut heidän välinsä ja saanut Maryn pakenemaan\nSeattlesta sekä yrittämään haudata menneisyytensä petolliseen\nvalekuolemaan, ei hän koskaan saisi tietää, eikä häntä tällä\nhetkellä haluttanutkaan erikoisesti päästä perille koko totuudesta.\nHänelle riitti, kun tiesi Maryn pelänneen menneisyyttä ja äskeisiä\ntapahtumia, ja tämän pelon aiheuttamasta epätoivosta, Grahamin\novelimman asiamiehen ollessa hänen kintereillään, hän oli kääntynyt\nAlanin puoleen, tullut hänen hyttiinsä ja toiminut dramaattisesti\nomin päin, kun ei onnistunut saamaan apua Alanilta. Ja samalla\nhetkellä oli Rossland yritetty ottaa hengiltä, ja tämä yritys oli\nvähällä ollut onnistua. Tosiasiat olivat kylläkin osoittaneet, ettei\nMary voinut olla välittömästi vastuussa Rosslandia vastaan tehdystä\nhyökkäyksestä, mutta tuntui kummalliselta, että se oli tapahtunut\nmelkein samaan aikaan kuin Mary oli kadonnut.\n\nHän poistui ikkunan luota, aukaisi oven ja lähti kävelemään ulos\nyöhön. Kylmät tuulenhenkäykset kahisuttivat paperilyhtyjä ja hän\nkuuli lippujen, jotka Mary Standish oli pistänyt mökin katolle,\nlepattavan hiljaa. Tässä äänessä oli jotakin rauhoittavaa, hänen\njännittyneitä hermojaan lepuuttavaa, se muistutti sitä päivää\nSkagwayssa, jolloin Mary oli astellut hänen rinnallaan, pitäen\nlämmintä kättään hänen käsivarrellaan, silmissään ja kasvoillaan\nvuorten synnyttämää innostusta.\n\nVähät siitä, mitä Mary oli tai oli ollut, hänessä oli joka\ntapauksessa jotakin lumoavan ihmeellistä, mikä vei voiton hänen\nnaisellisesta suloudestaankin. Mary ei ollut osoittautunut ainoastaan\nälykkääksi; hänessä oli myös rohkeutta, jota Alanin olisi täytynyt\nkunnioittaa jopa John Grahamin tapaisessa miehessäkin, ja tässä\nsolakassa ja hennossa tytössä se tuntui hänestä hyveeltä, joka oli\ntäydellisesti erotettava niistä mahdollisista vaikuttimista, joista\nse johtui. Alusta alkaen se oli ollut hämmästyttävä puoli tytössä --\ntuo täydellinen, nopea, arkailematon rohkeus, joka oli sivuuttanut ne\nrajat, joilla hänenkin tahdonvoimansa ja päättäväisyytensä olisivat\nhorjuneet; se oli ainutlaatuista rohkeutta koko maailmassa -- naisen\nrohkeutta -- joka päämääräänsä pyrkiessään ei pidä mitään esteitä\nliian korkeina eikä mitään kuiluja liian syvinä, vaikka kuolema\nodottaisi avosylin toisella puolen. Ja epäilemättä täytyi kaiken\ntämän vaikuttimena olla jotakin syvällisempää ja kauniimpaa kuin\nhävityshalu, aineellisen voiton tavoittelu tai pelkkä tottelevaisuus\njuonittelijoita kohtaan.\n\nTämä ajatus ja halu uskoa siihen sai Alanin puhelemaan näin\npuoliääneen, kun hän katsahti jälleen ylös lippuihin, jotka\nliehuivat hiljaa mökin katolla. Mary Standish ei ollut sellainen\nkuin Rynnistyksen löydöstä olisi voinut päättää; oli tapahtunut joku\nerehdys, he olivat järkeilleet sanomattoman typerästi, ja huomispäivä\nosoittaisi, kuinka mitättömiä ja vääriä heidän epäilyksensä olivat.\nHän koetti väkipakoin omaksua tämän käsityksen, ja tultuaan sisälle\nhän paneutui maata, toistaen yhä itselleen, että suuri valhe oli\nsyntynyt tyhjästä ja että kaiken olemassaolevan Jumala oli osoittanut\nhänelle laupeuttaan, koska Mary Standish oli elossa.\n\n\n\n\n17. luku\n\n\nAlan nukkui sikeästi muutamia tunteja, mutta edellisen päivän\npitkällinen jännityskään ei saanut häntä laiminlyömään määräaikaa,\nvaan hän heräsi kello kuudelta. Wegaruk ei ollut unohtanut vanhoja\ntapojaan, ja pesuamme täynnä kylmää vettä odotti Alania. Hän\nkylpi, ajoi partansa, puki ylleen puhtaat alusvaatteet ja istuutui\naamiaiselle täsmälleen kello seitsemän. Ruokapöytä, jonka ääressä\nhän tavallisesti söi yksin, oli katettu erääseen pikku huoneeseen,\njossa oli kaksi ikkunaa. Aterioidessaan hän saattoi nähdä niistä\nmelkein kaikki alueen mökit. Päinvastoin kuin eskimoiden majat\nyleensä nämä oli rakennettu taitavasti pikku hirsistä, jotka oli\nkuljetettu vuoristosta, ja ne olivat taidokkaassa, kyläntapaisessa\njärjestyksessä, molemmin puolin tietä. Niiden edessä rehotti\nkokonainen kukkameri, ja talorivin päässä pienellä kummulla, jonka\njuurella oli tuollainen tundranotko, kohosi Sokwennan mökki. Koska\nSokwenna oli kylän \"vanhin\" ja siis myös viisain -- ja koska hänen\nluonaan asuivat hänen kasvattityttärensä, Keok ja Nawadlook, Alanin\nporosiirtokunnan suloisimmat olennot -- oli Sokwennan maja suurin\nAlanin mökin jälkeen. Ja katsahtaessaan siihen silloin tällöin\naamiaista syödessään Alan näki ohuen savukiemuran kohoavan piipusta,\nmutta ei huomannut mitään muuta elonmerkkiä.\n\nAurinko oli jo noussut melkein korkeimmilleen, taivaanrannan ja\nkeskitaivaan puolitiestä vähän ylemmäs ja tehnyt sen silminnähtävän\nihmetyön, että se nousi pohjoisesta ja siirtyi itään lännen\nasemesta. Alan desi, että kylän miehet olivat jo monta tuntia sitten\nlähteneet kaukaisille laitumille. Aina kun porot siirtyivät ylös\nvuoristoon korkeammille ja kylmemmille laidunmaille, näytti kylä näin\nhyljätyltä, ja myöhäiseen yöhön kestäneen juhlimisen jälkeen eivät\nnaiset ja lapsetkaan olleet vielä heränneet pitkän päivän työhön,\nsillä auringon nousu ja lasku merkitsi tähän aikaan vuodesta kovin\nvähän.\n\nNoustessaan pöydästä Alan katsahti uudestaan Sokwennan mökille.\nYksinäinen ihmisolento oli kavunnut esiin rotkosta ja seisoskeli\nkasvot aurinkoon päin sen reunalla. Vaikka välimatka oli pitkä\nja aurinko paistoi suoraan silmiin, Alan tunnisti hänet Mary\nStandishiksi.\n\nHän kääntyi rauhallisesti selin ikkunaan ja sytytti piippunsa.\nPuolisen tuntia hän järjesteli kuntoon papereitaan ja tilikirjojaan\nTautukin ja Amuk Toolikin tuloa odotellen, ja kun he saapuivat, hänen\nkellonsa osoitti täsmälleen kahdeksaa.\n\nNe kuukaudet, jotka hän oli ollut poissa, olivat olleet\nmenestyksellisiä, sen hän huomasi kumppaniensa ruskeista,\nhymyilevistä ja innostuneista kasvoista, kun he levittelivät auki\npapereita, joille olivat kömpelöllä käsialallaan kirjoittaneet\nselonteon talven tapahtumista. Tautukin ääni, hidas ja perin\nharkittu, hän kun yritti puhua virheetöntä englantia vaikkakin\nepäonnistui, ilmaisi hillittyä tyydytystä ja voitonriemua, kun taas\nAmuk Toolik, joka puhui nopeasti ja terävästi, käyttäen vain harvoin\nkolmea tai neljää sanaa pitempiä lauseita, ja joka painoi mieleensä\nmurre- ja kirosanat kuin papukaija, pöyhisteli ylpeänä sytyttäessään\npiippuaan ja narskutteli tapansa mukaan rystysiään, mikä sai aina\nkylmät väreet nousemaan pitkin Alanin selkäpiitä.\n\n-- Oikein hieno ja hyvä vuosi, Tautuk vastasi Alanin ensimmäiseen\nkysymykseen yleisestä tilanteesta. -- Meitä hyvin luonistanut.\n\n-- Helvetin hyvä vuosi, vakuutti Amuk Toolik nopeasti kuin pyssyn\nsuusta. -- Runsaasti vasikka. Sorkka hyvä. Jäkälää. Vähän susi.\nLaumat lihava. Tämä vuosi -- oikein hyvä!\n\nNäiden avauspuheiden jälkeen Alan syventyi heti tilan asioihin, ja\nvanha innostus, se hehku, jota työskentely synnyttää, ja uranuurtajan\nylpeys uuden rajan viitoittamisesta menestyksellisen luovan toiminnan\navulla kohosi hänessä äärimmilleen, niin että hän unohti ajan\nkulun. Hän teki satoja kysymyksiä, ja Tautukin ja Amuk Toolikin\nkielellä pyöri lukemattomia asioita, joista he halusivat kertoa\nhänelle. Hänen porolaumansa olivat lisääntyneet tuhannella päällä\nvasikoimiskuukausina, huhti- ja toukokuussa, ja aasialaisen lajin\nsekä villin metsähirven ristisiitoksen kautta oli saatu satakunta\nvasikkaa sellaista ylieläintä, jonka lihaa Yhdysvaltojen markkinat\nolisivat tulvillaan muutamien vuosien kuluttua. Koskaan jäkälä\nei ollut ollut paksumpaa talvisen lumen alla; ei ollut sattunut\ntuhoisia sorkkatauteja; porot olivat säästyneet niiltä; vasikoita\noli syntynyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä maitotalous ollut enää\nJäämeren äärellä kokeilua, vaan varmalle pohjalle rakentuva tosiasia,\nsillä Tautukilla oli nyt seitsemän poroa, jotka antoivat kahdesti\npäivässä melkein litran maitoa, jokseenkin yhtä rasvapitoista\nkuin paras lehmän maito, ja sitä paitsi oli yli kaksikymmentä\nporoa, joista kussakin lypsyssä saatiin maitoa kupillisesta\npuoleen litraan. Ja lisäksi Amuk Toolik kertoi heidän ajokkaansa\nkolmivuotiaan Kaukin hämmästyttävästä tuloksesta, kun se oli vetänyt\nrekeä umpihangessa kahdeksan kilometrin matkan kolmessakymmenessä\nminuutissa neljässäkymmenessäseitsemässä sekunnissa; Kauk ja Olo\nolivat kahden vetäneet samaa rekeä puolentoista peninkulman matkan\nkahdessakymmenessä kuudessa minuutissa neljässäkymmenessä sekunnissa,\nja eräänä päivänä hän oli ajanut näillä viisitoista peninkulmaa,\njolloin ne antoivat loistavan todistuksen kestävyydestään; ja\nEnolla ja Sutkalla, jotka olivat ensimmäisiä villien karibujen ja\nporojen risteytyksiä ja tanakampia kooltaan, hän oli vedättänyt\nkahdeksansadan naulan painoisen kuorman kolmena päivänä perättäin\nkuuden peninkulman taipaleen päivässä. Fairbanksista, Tananasta ja\nSewardin niemimaan vuoristoista olivat tämän nopeasti vaurastuvan\nalan asiamiehet tarjonneet jopa satakymmenen dollaria kustakin\ntällaisesta poron ja karibun jälkeläisestä, ja näitä tundrojen ja\nmetsien kotimaisia ja kookkaampia karibuja oli saatu kiinni seitsemän\nnuorta härkää ja yhdeksän naarasvasikkaa ja lisätty heidän omaan\nsiitoskarjaansa.\n\nAlan riemuitsi kaikesta tästä. Hän ei huomannut lainkaan, kuinka\nsuurta henkilökohtaista hyötyä siitä hänelle koituisi. Hän näki\nvain maan, joka oli hänen jalkojensa alla, suunnattoman, harvaan\nasutun erämaan, jota satamiljoonainen kansa sokeudessaan parjasi ja\nhalveksi, nousevan kunniaan ja arvoon tällaisen toiminnan kautta;\nhyljätyn maan nousevan vihdoinkin valtiollisen saaliinhimon ja\ntietämättömyyden liejusta; heräävän vastustamattoman jättiläisen,\njoka oli määrätty hänen elinaikanaan vaikuttamaan koko mannermaan\nkohtaloihin. Juuri Alaska heräsi hitaasti mutta varmasti ikuisesta\nunestaan, tuon suuren maan vuorten kahlehtimat voimat, joka kerran\noli maapallon kehtona, alkoivat saada jälleen elämää ja pontta; ja\nhänen omat heikot ponnistuksensa tässä pitkällisessä ja taistelua\nkysyvässä toiminnassa niiden siementen istuttamiseksi, jotka\nmerkitsivät sen lopullista kohoamista, palkitsivat itsensä.\n\nVielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun Tautuk ja Amuk Toolik olivat\npoistuneet, sykki hänen sydämensä voimakkaasti voitonriemusta.\n\nHäntä hämmästytti, kuinka nopeasti aika oli kulunut, kun hän katsahti\nkelloonsa. Oli melkein päivällisen aika, kun hän lopetti paperiensa\nja kirjojensa tutkistelun ja meni ulos. Hän kuuli Wegarukin äänen\nhyiseen tundraan kaivetun, maanalaisen jääkellarin mustasta aukosta,\nhän pysähtyi vanhan emännöitsijänsä kynttilänvalon kohdalle, poikkesi\nsyrjään, laskeutui muutamia askelmia ja astui levollisesti suureen,\nneliskulmaiseen, kaksi ja puoli metriä maanpinnan alapuolella\nolevaan kellariin, missä maa oli ollut jäässä useita satoja\ntuhansia vuosia. Wegarukilla oli tapana puhella yksikseen, mutta\nAlanista tuntui kummalliselta, kun tämä selitteli nyt itselleen,\nettei tundran maaperä, huolimatta melkein trooppisen kuumasta ja\nrunsaasta auringonpaisteesta, sulanut koskaan metriä syvemmältä,\nminkä alla jäinen kylmä oli asustanut niin pitkät ajat, etteivät\nedes \"hengetkään tienneet sitä\". Alan hymyili kuullessaan Wegarukin\nmittaavan aikaa vetoamalla \"henkiin\", joista lähetyssaarnaajat eivät\nolleet saaneet häntä täysin luopumaan, ja Alan aikoi juuri ilmaista\nolevansa saapuvilla, kun muuan ääni keskeytti hänet niin läheltä\nhänen vierestään, että puhuja olisi seinän varjosta voinut ojentaa\nkätensä ja koskettaa häntä.\n\n-- Hyvää huomenta, herra Holt!\n\nSiinä oli Mary Standish, ja Alan tuijotti melkein silmänsä sokeiksi\nerottaakseen hänet pimeästä.\n\n-- Hyvää huomenta, Alan vastasi. -- Olin tulossa teidän mökillenne,\nkun Wegarukin ääni sai minut poikkeamaan tänne. Nähkääs, tämä\njääkellarikin tuntuu minusta vanhalta ystävältä Yhdysvalloissa\noleskeluni jälkeen. Paistiako tulitte hakemaan, muori kulta! hän\nhuusi.\n\nWegarukin tukeva, kumara vartalo kääntyi, kun hän vastasi Alanille,\nja rikkinäiseen tomaattikannuun pistetyn kirkkaasti palavan kynttilän\nvalo lankesi selvästi Mary Standishiin, kun vanha nainen käydä\nlyllersi heitä kohti. Näytti siltä kuin valonheittäjän kirkas loiste\nolisi suunnattu äkkiä tyttöön pimeästä kuilusta. Maryn olemuksessa\noli jotakin, mikä ei ollut hänen silmiensä ja hiustensa suloa ja\nkauneutta, mutta mikä sai äkillisen ja odottamattoman väristyksen\nkulkemaan Alanin ruumiin läpi. Tällainen tunne täytti hänet\nvielä sittenkin, kun he astuivat pimeästä ja jäätävästä kylmästä\nauringonpaisteeseen ja lämpimään, jättäen Wegarukin niistämään\ntomaattikannukynttiläänsä ja tulemaan perästä paisteineen. Eikä\nhän vapautunut siitä silloinkaan, kun he kävelivät yhdessä tundran\nyli Sokwennan mökkiä kohti. Se herätti hänen mielessään ahdistavaa\nliikutusta, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan eikä selittämään;\nse oli jotakin sellaista, mikä hänen olisi pitänyt ymmärtää,\nsen hän tajusi, mutta ei pystynyt. Ja hänestä tuntui kuin tämän\nsalaisuuden avain olisi kuvastunut tytön kasvoilla, jotka hehkuivat\nhieman hämmentyneinä hänen kertoessaan, että oli odottanut Alania\nja että Keok ja Nawadlook olivat luovuttaneet mökkinsä heidän\nkäytettäväkseen, jotta Alan voisi kuulustella häntä häiritsemättä.\nMutta tämän heikon levottomuuden ohella, mikä näkyi Maryn silmissä ja\nposkilla, ei Alan huomannut pelkoa eikä epäröintiä.\n\nAlanin oman majan tyyliin rakennetun Sokwennan mökin \"isossa\nhuoneessa\" hän istuutui keskelle väririkasta ja suloisesti tuoksuvaa\nkukkamerta, ja tyttö istuutui lähelle häntä ja odotti hänen\naloittavan keskustelun.\n\n-- Rakastatte kukkia, Alan sanoi lempeästi. -- Haluaisin kiittää\nteitä kukista, jotka olette tuonut mökkiini. Ja kaikesta muusta.\n\n-- Kukista olen aina pitänyt, Mary vastasi, -- mutta koskaan en ole\nnähnyt sellaisia kukkia kuin täällä. Kukkia -- ja lintuja. En osannut\nuneksiakaan, että täällä niitä olisi niin paljon.\n\n-- Eikä kukaan muukaan, Alan lisäsi. -- Maailma ei tiedä mitään\nAlaskasta.\n\nAlan katsoi Maryyn, koettaen päästä selville siitä jostakin\nselittämättömästä, mitä tässä oli. Mary tiesi, mitä Alanin mielessä\nliikkui, sillä tuo omituinen värisyttävä mielenliikutus, joka oli\nvallannut Alanin, näkyi hänen silmistään. Väri katosi hitaasti Maryn\nposkilta; hänen huuliinsa tuli hiukan jännittynyt piirre, mutta\ntämän jännittävän odotuksen hetkelläkään ei hänen olemuksessaan\nvoitu havaita neuvottomuuden häivääkään, jälkeäkään pelosta eikä\nmerkkiäkään hänen rohkeutensa lamaantumisesta. Tällä hetkellä Alan ei\najatellut John Grahamia. Mary näytti hänestä taas lapsukaiselta, joka\noli tullut hänen hyttiinsä ja nojannut hänen hyttinsä oveen, pyytäen\nhäntä suorittamaan mahdottoman tehtävän; melkein enkeliltä kauniine,\nloistavine hiuksineen, kirkkaine ihanine silmineen, valkoisen kaulan\nheikkoine sykähtelyineen. Tytön hento olemus ja hänen äskeiset\nsäälimättömät aikeensa sekä valtava tunne raa'asta ylivoimastaan\ntulivat hänen mieleensä, ja äkillisessä epätoivonpuuskassa hän ojensi\nkätensä Maryä kohti ja huudahti:\n\n-- Mary Standish, kertokaa minulle Jumalan nimessä totuus. Sanokaa\nminulle, miksi tulitte tänne?\n\n-- Tulin siksi, Mary sanoi, katsoen vakavasti Alaniin, -- koska\ntiesin, että jos teidänlaisenne mies rakastaa naista, hän tahtoo\ntaistella tämän naisen puolesta ja suojella häntä, vaikkei nainen\nolisikaan hänen omansa.\n\n-- Mutta ettehän tiennyt, että -- ennen kuin vasta -- metsikössä!\nAlan väitti.\n\n-- Ei, minä tiesin. Sain sen tietää Ellen McCormickin majassa.\n\nMary nousi hitaasti, ja myös Alan kohottautui seisomaan tuijottaen\nMaryyn kuin mies, jota on lyöty, samalla kuin uusi havainto --\nymmärryksen kirkastuminen -- Maryn oudon aamullisen salaisuuden\ntajuaminen värisytti häntä entistä ankarammin. Hän huudahti\nhämmästyksestä:\n\n-- Te olitte Ellen McCormickin luona! Hän antoi teille -- _tuon!_\n\nMary nyökkäsi. -- Niin puvun, jonka toitte laivasta. Älkää toki\nmoittiko minua, herra Holt. Olkaa minulle hieman ystävällinen, kun\nolette saanut kuulla, mitä nyt aion teille kertoa. Olin mökissä\nviimeisenä päivänä, jolloin palasitte mereltä etsimästä minua. Herra\nMcCormick ei tiennyt, mutta hänen vaimonsa tiesi. Valehtelin hieman,\nvain hieman, jotta hän, nainen kun oli, lupasi olla kertomatta\nteille, että olin siellä. Nähkääs, olin menettänyt koko joukon\nitseluottamustani, ja rohkeuteni oli lannistumaisillaan, ja pelkäsin\nteitä.\n\n-- Pelkäsitte minua?\n\n-- Niin, pelkäsin kaikkia. Olin huoneessa Ellen McCormickin takana,\nkun hän teki teille -- sen kysymyksen; ja kun annoitte vastauksenne,\nminä olin kuin kivettynyt. Hämmästyin kovasti enkä uskonut, sillä\nolin varma, että halveksitte minua kaiken sen jälkeen, mitä\nlaivalla oli tapahtunut, ja että olitte lähtenyt etsimään minua\nvain omituisesta kunniantunnosta. Vasta kaksi päivää myöhemmin, kun\nkirjeenne saapuivat Ellen McCormickille ja luimme ne --\n\n-- Avasitteko ne molemmat?\n\n-- Tietysti. Toinen oli luettava heti, toinen taas sen jälkeen, kun\nminut olisi löydetty -- ja olin löytänyt itseni. Kenties se ei ollut\noikein kaunista, mutta ettehän voi odottaa, että kaksi naista voisi\nvastustaa sellaista kiusausta. Ja _halusin tietää_.\n\nMary ei laskenut katsettaan eikä kääntänyt päätään tehdessään tämän\ntunnustuksen. Hän katsoi arkailematta Alania suoraan silmiin.\n\n-- Ja silloin uskoin. Käsitin kirjeenne sisällöstä, että olitte\nainoa mies maailmassa, joka halusi auttaa minua ja tarjota minulle\nmahdollisuuden taistelun jatkamiseen, jos tulisin luoksenne. Mutta se\non vaatinut kaiken rohkeuteni -- ja loppujen lopuksi karkotatte kai\nminut pois --\n\nAlan näki taas noissa suurissa, pelottomissa silmissä ihmeellisiä\nkyyneleitä, joita Mary ei pyyhkinyt pois ja joiden läpi hän hymyili\nhetkisen, siten kuin ainoakaan nainen ei koskaan ennen ollut hänelle\nhymyillyt. Ja kyyneleet näyttivät kaunistavan tyttöä, kohottavan\ntämän kaikkien epäilysten yläpuolelle; ne näyttivät tekevän hänet\ntahtoa, rohkeutta ja naisellisuutta uhkuvaksi olennoksi, ja se\nhälvensi kaikki epäluulon ja pelon synkät pilvet, jotka olivat\npainaneet Alanin mieltä. Alan yritti puhua, mutta hänen huulensa\nkieltäytyivät toimimasta.\n\n-- Tulitte tänne, koska tiesitte minun rakastavan teitä, ja te --\n\n-- Koska alusta pitäen olen luottanut teihin suuresti, Alan Holt.\n\n-- Varmaan on vaikuttimena ollut jokin muukin, jatkoi Alan\nitsepintaisesti. -- Jokin muu syy.\n\n-- Kaksi syytä, Mary tunnusti. Ja nyt Alan huomasi, että tytön kasvot\nlehahtivat hehkuvan punaisiksi kyynelten kaikottua.\n\n-- Ja ne --\n\n-- Toista en voi mitenkään kertoa teille; jos taas sanon teille\ntoisen, halveksitte minua. Olen varma siitä.\n\n-- Onko se jossakin yhteydessä John Grahamiin? Mary nyökkäsi.\n\n-- Kyllä, John Grahamiin.\n\nEnsi kerran peittivät pitkät ripset Maryn silmät Alanin katseilta ja\nhetken näytti siltä, kuin Mary olisi menettänyt päättäväisyytensä\nja lamaantunut siitä seikasta, joka piili Alanin kysymyksen takana;\nmutta hänen poskensa hohtivat palavina sen sijaan että ne olisivat\nkalvenneet, ja kun hän katsoi jälleen Alaniin, hänen silmissään\nliekehti säkenöivä tuli.\n\n-- John Grahamiin, hän toisti. -- Siihen mieheen, jota vihaatte ja\njonka tahtoisitte surmata.\n\nAlan astui hitaasti ovelle. -- Aion lähteä heti päivällisen jälkeen\nylös vuoristoon tarkastamaan porolaumojani, hän sanoi. -- Ja te --\n_olette tervetullut tänne_.\n\nAlan huomasi pysähtyessään hetkiseksi ovelle, että Maryn hengitys\nkävi nopeammaksi, ja hän näki uuden loisteen tulevan tytön silmiin.\n\n-- Kiitän teitä, Alan Holt, hän huudahti hiljaa. -- Voi, _kiitän\nteitä!_\n\nJa sitten hän pysäytti Alanin huudahtaen äkkiä ikään kuin ei olisi\nkyennyt enää täysin hillitsemään itseään. Alan katsoi häneen, ja\nhetkisen he seisoivat ääneti vastatusten.\n\n-- Olen pahoillani -- pahoillani siitä, mitä sanoin teille sinä\nyönä _Nomella_, Mary sanoi. -- Syytin teitä julkeudesta, rumasta\nkäytöksestä, vieläkin -- vieläkin pahemmasta, mutta haluan nyt\nperuuttaa sen kaiken. Te olette suuri ja puhdas ja loistava, sillä\nte aiotte poistua nyt, vaikka tiedätte minun olevan suhteissa\nsiihen mieheen, joka on tehnyt teille niin veristä vääryyttäpä _te\ntoivotatte minut tervetulleeksi!_ Mutta minä en anna teidän mennä.\nTeidän menettelynne vuoksi minä _tahdon_ nyt kertoa teille, kuka\nminä olen ja miksi olen tullut luoksenne, ja rukoilen Jumalaa, että\najattelisitte minusta niin hyvää kuin voitte kuultuanne kaiken.\n\n\n\n\n18. luku\n\n\nAlanista tuntui kuin maailma olisi äkkiä muuttunut toiseksi.\n\nTuvassa oli hiljaista, kuului vain Maryn nyyhkyttävä hengitys, kun\nhän kääntyi katselemaan ikkunasta kultaisena hehkuvaa auringonvaloa,\njossa tundra uiskenteli. Alan kuuli Tautukin huutavan Keokia\nläheisestä poroaitauksesta, ja hän kuuli selvästi Keokin hilpeän\nnaurun, vastaukseksi Tautukille. Harmaarastas lensi Sokwennan mökin\nkatolle ja alkoi visertää. Tämä kaikki tuntui ikään kuin heille\nlähetetyltä viestiltä, joka lievensi jännitystä ja viittasi elämän\nkauneuteen ja ihanuuteen ja kuolemattomaan toivoon. Mary Standish\nkääntyi ikkunasta säteilevin silmin.\n\n-- Rastas tulee joka päivä laulamaan mökkimme katolle, hän sanoi.\n\n-- Se johtuu -- kenties -- siitä, että te olette täällä, Alan vastasi.\n\nMary katsoi häneen vakavasti. -- Olen ajatellut sitä. Tehän\ntiedätte, että uskon hyvin moniin mahdottomilta tuntuviin asioihin.\nEn voi ajatella mitään linnun povessa asustavaa sielua ihanampaa.\nOlen varma siitä, että kuolinhetkelläni haluaisin linnun laulavan\nläheisyydessäni. Toivottomuus ei voi olla niin rajaton, ettei linnun\nlaulu lievittäisi sitä.\n\nAlan nyökkäsi yrittäen siten vastata. Hän oli hämillään. Mary sulki\noven, jonka hän oli jättänyt raolleen, ja kehotti häntä kädellään\nkevyesti viitaten istumaan tuolille, jolta hän oli noussut joku hetki\nsitten. Mary istuutui ensiksi ja hymyili Alanille surumielisesti,\nmelkein moittivasti sanoessaan:\n\n-- Olen ollut hyvin mieletön. Sen, mitä aion nyt kertoa teille, minun\nolisi pitänyt kertoa teille jo _Nomella_. Mutta minä pelkäsin. Nyt en\npelkää, vaan häpeän, häpeän hirveästi kertoa teille totuuden. Mutta\nen ole kuitenkaan pahoillani siitä, että niin kävi, koska muuten\nen olisi voinut tulla tänne, ja kaikki tämä -- teidän maailmanne,\nteidän väkenne ja te -- on merkinnyt minulle hyvin paljon. Tulette\nymmärtämään, kun olen tehnyt tunnustukseni.\n\n-- Ei, en halua sitä, vastusteli Alan melkein ankarasti. -- En tahdo,\nettä otatte asian siltä kannalta. Jos voin auttaa teitä ja jos\nsuostutte kertomaan minulle kuin ystävälle, niin se muuttaa asian.\nMinä en tahdo tunnustusta, joka merkitsisi sitä, etten luota teihin.\n\n-- Luotatteko sitten minuun?\n\n-- Kyllä; niin paljon, että aurinko pimenee ja linnun laulu menettää\nviehätyksensä, jos kadottaisin teidät jälleen, kuten laivalla luulin\nteidät kadottaneeni.\n\n-- Voi, _tarkoitatteko todellakin sitä!_\n\nNämä sanat tulivat Maryn huulilta omituisena, jännittyneenä pikku\nhuudahduksena, ja Alan näki vain tytön silmät, kun hän katseli tämän\nkasvoihin, kalpeisiin kuin tundran tuhatkaunojen terälehdet hänen\ntakanaan. Sydämen jyskyttäessä siitä, mitä hän oli rohjennut sanoa,\nAlan ihmetteli, miksi Mary oli niin kalpea.\n\n-- Tarkoitatteko todellakin sitä, toistivat Maryn huulet hitaasti,\n-- kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut -- vieläpä tuon -- tuon\nkirjelappusenkin jälkeen -- jonka Rynnistys toi teille eilisiltana --\n\nAlan oli hämmästynyt. Miten oli Mary saanut tietää siitä, mitä hän\noli pitänyt vain itsensä ja Rynnistyksen välisenä salaisuutena? Alan\nteki pikaisen johtopäätöksen, ja Mary luki sen hänen kasvoiltaan.\n\n-- Ei, Rynnistys ei sitä paljastanut, hän sanoi. -- Hän ei kertonut\nsitä minulle. Se tapahtui vain sattumalta. Ja tuon kirjeen jälkeenkin\n-- luotatteko minuun yhä?\n\n-- Minun täytyy. Olisin onneton, jollen sitä tekisi. Ja minä\ntavoittelen -- itsepintaisesti onnea. Olen tuuminut itsekseni, että\nkaikki muu, paitsi John Grahamin allekirjoitus, oli valhetta.\n\n-- Se ei ollut sitä -- täysin. Mutta siinä ei puhuttu teille eikä\nminulle. Se oli osa Rosslandille lähetetystä kirjeestä. Rossland\nantoi minulle muutamia kirjoja laivalla ja unohti huomaamattaan erään\nkirjan väliin tuon lappusen, jota oli käyttänyt kirjanmerkkinä.\nKirje oli itse asiassa täysin merkityksetön, jos sen luki\nkokonaisuudessaan. Liuskan toinen puoli on sen tohvelin kärjessä,\njota ette jättänyt Ellen McCormickille. Tiedättehän, että naiset\ntekevät yleensä niin -- täyttävät paperilla pehmeiden tohveliensa\nkärjen.\n\nAlanin mieli teki kiljaista; häntä halutti levittää kätensä ja\nnauraa kuin Tautuk ja Amuk Toolik ja monet muut olivat nauraneet\nkuunnellessaan tom-tomin jyminää edellisenä iltana, ei sen vuoksi,\nettä asia olisi huvittanut häntä, vaan pelkästä onnesta. Mutta Mary\nStandishin ääni, joka kuului edelleen levollisena ja vakavana kuten\ntavallista, sai hänet pysymään vaiti, vaikka tyttö ei voinut olla\nhuomaamatta, kuinka valtavan vaikutuksen tämä yksinkertainen selitys\nGrahamin kirjeestä teki häneen.\n\n-- Nawadlookin huoneessa näin Rynnistyksen sieppaavan paperisuikaleen\nlattialta, Mary jatkoi. -- Olin vähän aikaisemmin tarkastellut\ntohvelia ja pahoitellut, että olitte jättänyt toisen minun hyttiini\nlaivaan, ja paperi putosi kai juuri silloin. Näin Rynnistyksen\nlukevan sen ja kauhun ilmeen tulevan hänen kasvoilleen. Sitten hän\npani sen pöydälle ja poistui. Kiiruhdin katsomaan, mitä hän oli\nlöytänyt, ja sain tuskin luetuksi nuo muutamat sanat, kun kuulin\nhänen palaavan. Pistin paperin samalle paikalle, johon hän oli sen\njättänyt, piilouduin Nawadlookin huoneeseen ja näin, kun Rynnistys\nvei sen teille. En tiedä, miksi annoin sen tapahtua. Kenties se\noli vain -- mielijohde, ja kenties se johtui siitä, että -- juuri\nsillä hetkellä -- vihasin niin kovasti itseäni, että toivoin jonkun\nnylkevän minut elävältä, ja ajattelin, että Rynnistyksen löytö saisi\nteidät tekemään sen. Ja sen ansaitsenkin! En ansaitse teiltä mitään\nparempaa.\n\n-- Mutta se ei ole totta, vastusti Alan. -- Kirje oli osoitettu\nRosslandille.\n\nMaryn silmät eivät sädehtineet ilosta. -- Parempi olisi, jos se\nolisi totta ja kaikki tosi sen sijaan valhetta, hän sanoi tyynellä,\ntoivottomalla äänellä. -- Antaisin melkein henkeni, jos voisin\nolla vain sitä, mitä nuo sanat sisältävät, kunniaton, urkkija,\njonkinlainen rikollinen; tahtoisin olla mieluummin mitä muuta hyvänsä\nkuin mitä todellisuudessa olen. Alatteko ymmärtää?\n\n-- Pelkään -- etten. Vaikka Alan kielsi yhä itsepintaisesti,\nalkoi tuska, joka oli yltynyt samassa määrin kuin Maryn silmien\nsamettimainen kosteus, kouristaa hänen sydäntään, ja häntä pelotti\nse, mikä kätkeytyi kaiken tämän taakse. -- Ymmärrän -- vain -- että\nolen iloissani siitä, että olette täällä, iloitsen siitä enemmän kuin\neilen tai tänä aamuna tai tunti sitten.\n\nMary painoi päänsä, niin että kirkas päivänvalo leikitteli\nmonivärisenä kimmellyksenä hänen hiuksillaan, ja Alan näki tytön\nposkille valahtaneiden loistavien kiharoiden vavahtavan äkkiä; ja\nsitten tyttö huokasi nopeasti, ja hänen kätensä jäykistyivät hänen\nhelmassaan.\n\n-- Ettekö panisi pahaksenne -- jos pyytäisin ensiksi teitä --\nkertomaan minulle _teidän_ tarinanne John Grahamista? hän puhui\nhiljaa. -- Tunnen siitä osan, mutta luulen, että kaikki kävisi\nhelpommaksi, jos saisin kuulla sen teiltä -- nyt.\n\nAlan nousi ja katsoi Maryyn, jonka hiuksilla auringonsäteet\nleikittelivät; ja sitten hän siirtyi ikkunalle ja tuli takaisin,\nmutta Mary ei ollut liikahtanutkaan, vaan odotti, että hän alkaisi\npuhua. Mary kohotti katseensa, ja hänen äskeinen pyyntönsä hehkui\nniistä niin selvästi kuin jos hän olisi toistanut sanansa. Alanissa\nheräsi halu puhua Marylle niin kuin hän ei ollut puhunut koskaan\nennen toiselle ihmisolennolle ja paljastaa tytölle -- ja yksin tälle\n-- se asia, jota hän oli hautonut mielessään monia vuosia. Kun Mary\nkohotti katseensa Alaniin, odottaen, vähittäisen ymmärtämyksen\nsulostuttaessa hänen kauniita kasvojaan ja himmeä kiilto silmissään,\nhän oli niin ihana, että Alan huudahti hiljaa ja naurahti sitten\nomituiseen hillittyyn tapaansa ojentaessaan kätensä Maryä kohti.\n\n-- Luulen käsittäväni, kuinka suuresti isäni rakasti äitiäni,\nhän sanoi. -- Mutta en voi saada teitä käsittämään sitä. En usko\npystyväni siihen. Äitini kuoli ollessani niin nuori, että hän jäi\nminulle vain kauniiksi unelmaksi. Mutta isältäni hän ei kuollut\n_koskaan_, ja kun kasvoin vanhemmaksi, hän tuli minullekin yhä\nelävämmäksi, niin että retkeillessämme saatoimme puhella hänestä\nikään kuin hän odottaisi kotiintuloamme ja toivottaisi meidät\ntervetulleiksi palatessamme. Eikä isäni voinut koskaan pysyä kauan\npoissa siltä paikalta, johon äitini oli haudattu hyvin pitkät\najat sitten. Hän sanoi sitä _kodiksi_, sitä pientä majaa vuoren\njuurella, missä vesiputous laulaa kesäisin, missä lintujen ja kukkien\nparatiisi on äitini seurana ja koko sen suuri, villi luonto, jota\nhän rakasti, ympäröi häntä. Siellä oli mökkikin; se pikku mökki,\njossa minä synnyin, korkean vuoren edessä, täynnä käsitöitä, jotka\näitini jätti kuollessaan. Isälläni oli tapana nauraa ja laulaa siellä\n-- hänellä oli kirkas ääni, joka vyöryi ylös vuorille; ja tultuani\nvanhemmaksi herätti tuo ihme minussa välistä kummallista pelkoa, niin\ntodelliselta tuntui isästäni äitivainajani, kun isä oli kotona. Mutta\nte näytätte pelästyneeltä, neiti Standish! No, se saattaa tuntua nyt\nyliluonnolliselta ja kammottavalta, mutta se oli _totta_ -- niin\ntotta, että olen loikonut yökausia valveilla, ajatellen ja toivoen,\nettei mitään sellaista olisi koskaan tapahtunut!\n\n-- Toivoessanne sellaista olette tehnyt suuren synnin, Mary sanoi\näänellä, joka tuli melkein kuiskauksena hänen puoliavoimien huultensa\nraosta. -- Toivon, että joku tuntisi minua kohtaan -- joskus --\nsellaista.\n\n-- Mutta juuri se aiheutti onnettomuuden, josta pyysitte minua\nkertomaan, Alan sanoi aukaisten hitaasti kätensä ja puristaen\nne sitten taas nyrkkiin, kunnes veri pakeni suonista. -- Etujen\ntavoittelua alkoi ilmetä täällä; väkivallan ja saaliinhimon\ntuntosarvet työntyivät esiin, edeten yhä lähemmäksi meidän majaamme\nvuoren juurella. Mutta isäni ei osannut uneksiakaan, mitä saattaisi\ntapahtua. Se sattui keväällä samana vuonna, jolloin isäni vei minut\nensimmäiselle matkalleni Yhdysvaltoihin ollessani kahdeksantoista\nikäinen. Olimme poissa viisi kuukautta, ja ne olivat minulle viisi\npiinan kuukautta. Yöt ja päivät hän murehti äitiäni ja pikku kotiamme\nvuoren juurella. Ja kun vihdoin palasimme --\n\nHän kääntyi jälleen ikkunaan päin, mutta ei nähnyt tundran kultaista\naurinkoa eikä kuullut Tautukin huutoja aitauksesta.\n\n-- Kun palasimme, hän toisti kylmällä, kalsealla äänellä, -- oli\nisäni pikku paratiisin ulalle ilmestynyt sadan työmiehen leiri.\nMökki oli poissa; vesiputouksesta oli kaivettu kanava, ja se virtasi\nsen paikan yli, missä äitini hauta oli ollut. He olivat kohdelleet\nsitä yhtä häpäisevästi kuin he sen jälkeen ovat hävittäneet\nkymmenentuhatta intiaanihautaa. Luut olivat hujan hajan hietikolla\nja liejussa. Eikä aurinko paistanut isälleni enää kertaakaan sen\njälkeen, kun hän näki, mitä oli tapahtunut. Hänen sydämensä kuoli,\nmutta hän itse eli vielä -- jonkin aikaa.\n\nMary Standish oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alan näki hänen\nhentojen hartioidensa vavahtelevan; ja kun hän palasi paikalleen ja\nMary katsoi häneen, tuntui Alanista kuin hän olisi silmäillyt tundran\nvalkoisen kukan kalpeaa kauneutta.\n\n-- Ja mies, joka teki sen rikoksen -- oli John Graham, Mary sanoi\nniin kummallisen kylmästi kuin olisi tiennyt, minkä vastauksen saisi.\n\n-- Niin, John Graham. Hän oli täällä edustamassa suuria\nyhdysvaltalaisia yhtiöitä. Työnjohtaja oli vastustanut sellaista\nmenettelyä; monet miehet olivat ilmaisseet vastalauseensa; muutamat\nheistä, jotka tunsivat isäni, olivat mieluummin eronneet työstään\nkuin ryhtyneet sellaiseen rikokseen. Mutta laki oli Grahamin\npuolella; hänen sanottiin nauraneen ikään kuin hänestä olisi tuntunut\nsukkelalta pilalta, että voitiin kuvitellakaan jonkin mökin ja haudan\nvoivan katkaista hänen tietään. Ja hän nauroi, kun isäni ja minä\npistäydyimme hänen luokseen, niin, _nauroi_, tuohon äänettömään,\ninhottavaan tapaansa, kuten käärmeen voitaisiin kuvitella nauravan.\n\nTapasimme hänet miesten joukossa. Hyvä Jumala, ette osaa\naavistaakaan, kuinka vihasin häntä! -- Iso, vaappuva, voimakas\nmies, joka hypisteli liiveillänsä riippuvaa kellotaskua ja katsoen\nröyhkeästi selitti isälleni, millainen hölmö hän oli luullessaan,\nettä vähäpätöinen hauta voisi muuttaa hänen suunnitelmaansa. Minua\nhalutti tappaa hänet, mutta isäni laski kätensä olalleni, tyynen,\nvarman käden, ja sanoi: -- Se on minun velvollisuuteni, Alan. _Minun\nvelvollisuuteni_.\n\nJa sitten -- se tapahtui. Isäni oli vanhempi, paljon vanhempi\nGrahamia, mutta Jumala antoi hänelle sinä päivänä niin paljon voimia,\netten sellaista ollut koskaan ennen nähnyt. Ja paljain käsin hän\nolisi surmannut sen petoeläimen, jollen minä olisi irrottanut niitä.\nKaikkien miestensä silmien edessä Graham muuttui hervottomaksi,\navuttomaksi möhkäleeksi ja maasta, viimeisillä voimillaan sähisten,\nhän kirosi isäni ja minut. Hän sanoi vainoavansa meitä koko elämänsä\najan, kunnes olisimme maksaneet hänelle tuhatkertaisesti kaiken\nsen, mitä olimme tehneet. Ja sitten isäni raahasi hänet kuin ison\nrotan pikku pensaikon laitaan ja repi siellä hänen yltään vaatteet,\nkunnes peto oli ilki alaston; ja tätä alastonta ruumista hän suomi\nruoskalla, kunnes hänen kätensä väsyivät, ja John Graham menetti\ntajuntansa muistuttaen suurta, veristä lihakasaa. Kun kohtaus oli\npäättynyt, lähdimme vuorille.\n\nTämän hirvittävän kertomuksen aikana Mary Standish ei ollut\nirrottanut katsettaan Alanista, ja nyt hänen kätensä puristuivat\nlujasti nyrkkiin kuten Alaninkin ja hänen silmänsä leimusivat ikään\nkuin hän olisi aikonut hypähtää pystyyn ja iskeä jotakin näkymätöntä,\njoka oli heidän välillään.\n\n-- Ja sen jälkeen, Alan, sen jälkeen --\n\nMary ei huomannut lausuneensa Alanin nimeä, ja tuskinpa tämä sitä\nymmärsikään kuullessaan sen.\n\n-- John Graham piti lupauksensa, Alan vastasi kalseasti. -- Hänen\nvaikutusvaltansa ja rahansa vainosivat meitä kaikkialla. Isäni\nmenestyi hyvin, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset, joissa hän\noli mukana, menettivät kaiken arvonsa. Tuottoisa kaivos, jossa isäni\noli suurena osakkaana, jätettiin silleen. Hotelli, joka osaksi\nkuului hänelle, teki vararikon Dawsonissa. Niin kävi tuon tuosta, ja\njokaisen sellaisen tapahtuman jälkeen isäni sai Grahamilta kohteliaan\nvalittelukirjeen, joka oli laadittu sellaiseen muotoon, että olisi\nluullut jonkun ystävän sen lähettäneen, mutta isäni ei piitannut\nenää paljonkaan rahallisista tappioista. Hänen sydämensä oli alkanut\nnäivettyä ja elämänsä sammua pienen mökin ja haudan takia, jotka\nolivat kadonneet vuorenjuurelta. Näin kului kolme vuotta, ja sitten\nlöydettiin isäni eräänä aamuna Nomen rannalta kuolleena.\n\n-- _Kuolleena!_\n\nAlan kuuli vain raskaan huohotuksen, kun Mary Standish sanoi tämän\nsanan, sillä hän silmäili ikkunasta katsoen itsepintaisesti tytöstä\npoispäin.\n\n-- Niin -- murhattuna. Tiedän, että se oli John Grahamin työtä.\nHän ei tehnyt sitä itse, mutta hänen _rahoillaan_ se toteutettiin.\nTietysti koko juttu jäi siihen. Jätän teille lähemmin kertomatta,\nkuinka hänen vaikutusvaltansa ja mahtinsa ovat vainonneet minua;\nkuinka ne tuhosivat minun ensimmäisen porolaumani ja saivat\nsanomalehdet yhtä mittaa ivaamaan minua ja syöttämään palstamäärin\nvalheita minusta, kun olin viime talvena Yhdysvalloissa ja koetin\navata _teidän_ kansanne silmät näkemään, mikä on edes osapuilleen\ntotuus Alaskasta. Nyt odotan. Tiedän sen päivän koittavan, jolloin\nJohn Graham saapuu vuoristoomme kuten kaksikymmentä vuotta sitten\nisäni eläessä. Hän on nyt viisikymmenvuotias. Mutta se ei pelasta\nhäntä, kun hetki lyö. Kukaan ei irrota minun käsiäni, kuten minä\nirrotin isäni kädet. Ja koko Alaska tulee iloitsemaan, sillä hänen\nmahtinsa ja hänen rahansa ovat muuttuneet kaksipäiseksi hirviöksi,\njoka tuhoaa Alaskaa samalla tavoin kuin hän tuhosi isäni elämän.\nJollei hän kuole ja hänen rahavaltansa lopu, hän tekee tämän maan\nkuivaksi kuoreksi, josta hän ja hänen kaltaisensa ovat imeneet kaiken\nmehun. Ja hirvittävimmän vaaran hetki on nyt käsillä.\n\nHän katsoi Mary Standishiin. Näytti siltä kuin kuolema olisi\nlähestynyt tytön istuinpaikkaa. Hän ei näyttänyt hengittävän, ja\nhänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että Alan pelästyi. Ja sitten hän\nkohotti hitaasti katseensa Alaniin, eikä tämä ollut vielä koskaan\nnähnyt ihmissilmistä kuvastuvan niin suurta kärsimystä ja kauhua.\nAlania hämmästytti Maryn levollinen ääni, kun hän alkoi puhua, ja sen\nmelkein kuolemankylmä sävy sai säpsähtämään.\n\n-- Voitte kai käsittää -- nyt -- miksi hyppäsin mereen, miksi\ntahdoin saada maailman siihen uskoon, että olin kuollut, ja miksi\nolen pelännyt paljastaa teille totuutta, Mary sanoi. -- _Olen John\nGrahamin vaimo_.\n\n\n\n\n19. luku\n\n\nAlan tuli ajatelleeksi ensin asian hirvittävää luonnottomuutta,\nsellaisen avioliiton melkein ruumiillista mahdottomuutta, jonka Mary\nStandish oli paljastanut hänelle. Hän näki Maryn, nuoren ja kauniin,\nnuo kasvot ja silmät, jotka alusta alkaen olivat saaneet hänet\ntuntemaan kaikkea sitä, mikä elämässä on hyvää ja suloista, ja Maryn\ntakana hän näki varjomaisen hahmon, John Grahamin, säälimättömän,\nrautaisen miehen, tunnottoman ja sieluttoman, raa'an voimakkaan\npirullisten juonien punojan ja niin vanhan, että olisi sopinut tytön\nisäksi!\n\nHeikko hymy väreili Alanin huulilla, mutta hän ei tiennyt\nhymyilevänsä. Hän rohkaisi mieltään antamatta Maryn kuitenkaan\naavistaa, kuinka suuria ruumiillisia ponnistuksia se vaati. Ja hän\nkoetti keksiä jotakin sanottavaa, mikä poistaisi toisen silmistä sen\ntuskan, joka niistä loisti.\n\n-- Se -- on liian järjetöntä -- ollakseen totta, hän sanoi.\n\nNäytti siltä kuin hänen huulensa olisivat muovanneet sanoja puusta,\nkuin nämä sanat olisivat olleet mitättömän tehottomia siihen\nverrattuna, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai miten hänen olisi\ntullut toimia sellaisissa olosuhteissa.\n\nMary nyökkäsi. -- Niin. Mutta maailma ei katsele asiaa siltä\nkannalta. Sellaista todella tapahtuu.\n\nHän kurottautui ottamaan kirjaa, joka oli pöydällä tundran\ntuhatkaunojen joukossa. Kirjassa kuvailtiin Alaskan uranuurtajien\nelämän alkuvaiheita, se oli Alanin kirjastosta, tilastotietojensa\npuolesta arvokas teos, kuivasti mutta huolellisesti kirjoitettu\n-- ja Mary oli lueskellut sitä. Tämä seikka tuntui Alanista ikään\nkuin sen taistelun tunnusmerkiltä, jota Mary parhaillaan kävi,\nhänen rohkeutensa ja hänen halunsa tunnusmerkiltä päästä voittoon\nhuolimatta niistä suunnattomista vaikeuksista, jotka ahdistivat\nhäntä. Alan ei voinut vielä täysin ajatella Maryä John Grahamin\nvaimona. Mutta hänen kasvonsa olivat kylmät ja kalpeat.\n\nMaryn käsi tärisi hiukan, kun hän aukaisi kirjan ja otti sen välistä\nsanomalehtileikkeen. Hän ei puhunut mitään avatessaan sen ja\nantaessaan sen Alanille.\n\nKahden painetun palstan yläpuolella oli nuoren kauniin tytön\nmuotokuva; soikiossa tytön olan yläpuolella oli noin viidenkymmenen\nikäisen miehen kuva. Molemmat olivat Alanille ventovieraita. Hän luki\nheidän nimensä ja sen jälkeen otsikot. \"Sadan miljoonan dollarin\navioliitto\" oli pääotsikkona ja avioliitto-sanan jäljessä oli\ndollarin merkki. Nuoruus ja vanhuus, kauneus ja kaikki muu, kaksi\nsuurta omaisuutta yhdistettyinä. Alan käsitti tarkoituksen ja katsoi\nMary Standishiin. Hänen oli mahdotonta ajatella tätä Mary Grahamina.\n\n-- Leikkasin sen eräästä sanomalehdestä Cordovassa, Mary selitti.\n-- Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Tuo tyttö asuu\nTexasissa. Mutta ettekö näe jotakin hänen silmissään? Ettekö voi\nnähdä sitä yksin kuvassakin? Hän on häävaatteissa. Mutta minusta\nnäytti -- kun näin hänen kasvonsa -- että hänen silmistään kuvastui\ntuskaa ja epätoivoa ja toivottomuutta, ja että hän koetti urheasti\nkätkeä sen kaiken maailmalta. Siinä uusi todistus, yksi tuhansista,\nettä sellaisia mahdottomia asioita todella tapahtuu.\n\nAlan alkoi käydä tylsän ja kivuttoman tyyneksi, hänet alkoi vallata\ntuo välinpitämättömyys, joka täytti hänet aina, kun hänen eteensä\nsattui jotakin väistämätöntä. Hän istuutui, ja pää painuksissa hän\ntarttui Mary Standishin toiseen pikku käteen. Se ei ollut enää\nlämmin. Se oli kylmä ja eloton. Alan hyväili sitä hellästi ja piti\nruskeiden jäntevien käsiensä välissä, tuijottaen siihen kuitenkaan\nnäkemättä mitään yksityiskohtia. Vain Keokin kellon tikitys rikkoi\nhiljaisuutta hetken aikaa. Sitten Alan päästi käden, ja se vaipui\njälleen Maryn helmaan. Hän oli katsellut herkeämättä harmaata juovaa\nAlanin hiuksissa. Ja hänen silmänsä kirkastuivat, mutta Alan ei\nhuomannut sitä, ja hänen huulensa vavahtivat hiukan ja hänen päänsä\nkallistui tuskin havaittavasti Alanin puoleen. -- Olen pahoillani\nsiitä, etten tiennyt, Alan sanoi. - Nyt käsitän mitä tunsitte siellä\nmetsikössä.\n\n-- Ei, ette käsitä -- _ette!_ Mary väitti.\n\nHetkisen Alanista näytti siltä, että Maryä lämmitti jälleen väräjävä,\nleimuava elämä. Tuntui siltä kuin Alanin sanat olisivat sytyttäneet\ntuleen jotakin salaista, ikään kuin hän olisi aukaissut oven, jonka\nhirvittävä toivottomuus oli sulkenut. Häntä hämmästytti värin nopea\npalaaminen Maryn poskille.\n\n-- Ette käsitä, mutta olen päättänyt, että teidän _on_ käsitettävä,\nMary jatkoi. -- Mieluummin kuolen kuin annan teidän pitää nuo\najatukset, joilla nyt vaivaatte päätänne. Tulette halveksimaan minua,\nmutta mieluummin tahdon olla vihattu totuuden vuoksi kuin sellaisen\nhirvittävän asian takia, johon teidän täytyy uskoa, jos vaikenen.\nHän hymyili väkinäisesti. -- Katsokaas, Belinda Mulrooneyt olivat\nsuurenmoisia aikanaan, mutta nyt he eivät ole enää soveliaita,\nvai mitä? Jos nainen tekee erehdyksen ja koettaa korjata sen\ntaistelemalla, kuten Belinda Mulrooneyn kerrotaan tehneen niihin\naikoihin, jolloin Alaska oli nuori --\n\nHän vaikeni tehden epätoivoisen eleen.\n\n-- Olen tehnyt suuren tyhmyyden, hän sanoi, epäröiden hetkisen Alanin\näänettömyyden takia. -- Nyt oivallan täysin, miten minun olisi tullut\ntoimia. Myöntänette, ettei se vieläkään ole liian myöhäistä, kun\nolette kuullut, mitä nyt aion kertoa teille. Teidän kasvonne ovat\nkuin -- kallio.\n\n-- Se johtuu siitä, että teidän onnettomuutenne on myös minun\nonnettomuuteni, Alan sanoi.\n\nMary käänsi kasvonsa poispäin. Ne punehtuivat entistään enemmän.\nNiillä paloi tumma, kuumeinen hehku. -- Synnyin rikkaana,\nsuunnattoman, inhottavan rikkaana, hän sanoi matalalla, kylmällä\näänellä kuin olisi tehnyt synnintunnustusta. -- En muista isääni\nenkä äitiäni. Asuin koko ikäni isoisäni Standishin ja setäni\nPeter Standishin luona. Aina kolmeentoista ikävuoteeni saakka\noli rinnallani Peter-setä, joka oli isoisän veli ja asui meidän\nluonamme. Jumaloin Peter -- setää. Hän oli rampa. Miehuusikänsä\nalkuvuosilta asti hän oli ollut rullatuolissa ja kuollessaan hän oli\nlähes seitsemänkymmentäviisivuotias. Pienokaisena iloitsin kovasti\ntuosta rullatuolista ja retkeilyistäni siinä hänen kanssaan ympäri\nsuurta taloa, jossa asuimme. Hän oli isäni ja äitini, kaikkea, mikä\nelämässä on hyvää ja kaunista. Muistan lapsena ajatelleeni, että\njos Jumala oli yhtä hyvä kuin Peter-setä, niin Hän oli ihmeellinen\nJumala. Peter-setä se kertoi minulle, vuosi toisensa jälkeen vanhoja\njuttuja ja tarinoita Standisheistä, ja hän oli aina onnellinen --\naina onnellinen ja iloinen eikä nähnyt muuta kuin auringonpaisteen,\nvaikkei ollut seissyt jaloillaan lähes kuuteenkymmeneen vuoteen. Ja\nPeter-setäni kuoli, kun olin kolmetoistavuotias, viisi päivää ennen\nsyntymäpäivääni. Luulen hänen olleen minulle sitä, mitä isänne oli\nteille.\n\nAlan nyökkäsi. Hänen kasvoillaan oli nyt jotakin muuta kuin\nkivenkovaa, ja John Graham tuntui häipyneen hänen mielestään.\n\n-- Silloin jäin yksin isoisäni Standishin kanssa, Mary jatkoi. --\nHän ei rakastanut minua niin kuin Peter-setäni oli minua rakastanut,\nenkä minäkään luule rakastaneeni häntä. Mutta olin ylpeä hänestä.\nAjattelin, että koko maailma tunsi häntä kohtaan samanlaista\nkunnioituksen sekaista pelkoa kuin minäkin. Kun tulin vanhemmaksi,\ntein sen havainnon, että maailma _pelkäsi_ häntä -- pankkiirit,\nyhtiöiden puheenjohtajat, jopa suurten rahayhtymien mahtavimmat\nmiehetkin pelkäsivät häntä ja hänen kauppakumppaneitaan, Grahameja\nja Sharpleighia, jonka Peter-setäni kertoi olevan maan taitavin\nlakimies ja joka oli saanut koulutuksensa näiden kahden suvun\npalveluksessa. Isoisäni oli kuusikymmentäkahdeksanvuotias, kun\nPeter-setä kuoli, joten John Graham hoiti pääasiassa näiden kahden\nsuvun yhdistettyjä omaisuuksia. Välillä, muistan sen nyt, Peter-setä\noli kuin pikkulapsi. Muistan hänen koettaneen selittää minulle,\nkuinka paljon omaisuutta isoisälläni oli, kuvailemalla, että jos\nYhdysvaltojen jokaiselta mieheltä, naiselta ja lapselta otettaisiin\nkaksi dollaria, niin siten saatu summa vastaisi suunnilleen hänen ja\nGrahamin rikkauksia, mutta isoisäni Standishin omaisuus olisi kolme\nneljäsosaa koko tästä summasta. Muistan, kuinka hätääntynyt ilme\ntuli Peter-sedän kasvoihin, kun kysyin häneltä, miten tätä suurta\nrahasummaa käytettiin ja missä se oli. Eikä hän antanut minulle\nkoskaan sellaista vastausta kuin olisin halunnut, enkä ymmärtänyt\nmilloinkaan. En tiennyt, _miksi_ ihmiset pelkäsivät isoisääni\nja John Grahamia. En tiennyt, kuinka suunnattoman suuren vallan\nisoisäni rahat olivat tuottaneet heille. En tiennyt... hänen äänensä\nhiljeni väräjäväksi kuiskaukseksi, -- en tiennyt, miten he käyttivät\nsitä Alaskassa, esimerkiksi. En tiennyt, että sitä kartutettiin\nnälänhädän, häviön ja kuoleman kustannuksella. Luulen, ettei\nPeter-setäkään tiennyt _sitä_.\n\nHän katsoi Alaniin vakavasti, ja hänen silmänsä näyttivät liekehtivän\nhiljaa.\n\n-- No, jo silloin, ennen kuin Peter-setä oli kuollut, olin tullut\nperin tärkeäksi tekijäksi heidän salajuonissaan. Minun oli mahdotonta\nepäillä, että John Graham _oli valinnut_ jo edeltä itselleen\nkolmentoista ikäisen pikku tytön, enkä osannut aavistaa, että\nisoisäni Standish, niin suora, niin valkopartainen ja valkohapsinen,\nvoiman jumalaa niin suuresti muistuttava, kun hän seisoi miesten\njoukossa, saattoi jo silloin suunnitella, että minut olisi annettava\nhänelle, jotta suunnattomat omaisuudet, joiden kokoaminen oli hänen\nainoana elämäntehtävänään, kasvaisivat entistään enemmän tämän\nhirveän liiton kautta. Ja uhratakseen minut, tehdäkseen mahdottomaksi\nsuunnitelmansa epäonnistumisen, he jättivät tehtävän Sharpleighille,\nkoska Sharpleighin kasvot olivat miellyttävät ja hyvännäköiset ja\nkoska hän oli lempeä kuin Peter-setä, niin että rakastin häntä ja\nluotin häneen osaamatta epäillä, että hänen valkoisten hapsiensa alla\ntoimivat aivot, jotka olivat kavalammat ja armottomammat kuin itsensä\nJohn Grahamin. Ja hän teki työnsä hyvin, Alan.\n\nToisen kerran Mary oli lausunut hänen nimensä hiljaa ja\nkainostelematta. Hypistellen hermostuneesti pikku nenäliinaa, hän\njatkoi hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä Keokin kellon\nraksutus tuntui jännittyneeltä ja äänekkäältä.\n\n-- Kun olin seitsemäntoistavuotias, kuoli isoisä Standish. Toivon,\nettä ymmärrätte kaiken, mitä sen jälkeen seurasi, ilman että minun\ntarvitsee kertoa siitä teille: kuinka turvauduin Sharpleighiin\nkuin isään, kuinka luotin häneen ja kuinka ovelasti hän totutti\nminut vähitellen ajattelemaan, että oli oikein ja kohtuullista\nja elämäni suurin velvollisuus täyttää isoisäni määräys ja mennä\nnaimisiin John Grahamin kanssa. Muussa tapauksessa, niin hän kertoi\nminulle -- jollei tätä liittoa solmittaisi ennen kuin minä olisin\ntäyttänyt kaksikymmentäkaksi -- ei ainoatakaan dollaria koko suuresta\nomaisuudesta joutuisi Standishin suvulle; ja kun hän oli kyllin\nviisas käsittääkseen, ettei raha yksin voisi taivuttaa minua, hän\nnäytti minulle kirjeen, jonka hän sanoi Peter-setäni kirjoittaneen\nja joka minun piti lukea seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni. Siinä\nkirjeessä Peter-setä kehotti minua käyttäytymään Standishien arvon\nmukaisesti ja suostumaan kahden suuren omaisuuden liittämiseen,\nmitä hän ja isoisä Standish olivat aina suunnitelleet. En osannut\nuneksiakaan, että kirje oli tekaistu. Lopulta he voittivat ja minä\nsuostuin. Mary istui pää painuksissa, hypistellen kangaskappaletta\nsormissaan. -- Halveksitteko minua? hän kysyi.\n\n-- En, Alan vastasi tiukalla, kiihkottomalla äänellä. -- Rakastan\nteitä.\n\nMary koetti katsoa Alaniin tyynesti ja rohkeasti. Alanin kasvot\nolivat muuttuneet taas kuin kivettyneiksi ja hänen silmänsä paloivat\nsynkästi ja haaveksivasti.\n\n-- Minä suostuin, Mary toisti nopeasti kuin katuen mielijohdetta,\njoka oli saanut hänet tekemään Alanille tuon kysymyksen. -- Mutta sen\npiti olla kauppa, kylmä, tunteeton kauppa. Inhosin John Grahamia,\nmutta tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan. Lain edessä olisin\nhänen vaimonsa; maailman silmissä pysyisin hänen vaimonaan -- mutta\nen koskaan enempänä. Hekin suostuivat ja kokemattomana uskoin heitä.\n\n-- En nähnyt ansaa. En nähnyt rietasta riemua John Grahamin mielessä.\nMikään mahti maailmassa ei olisi voinut saada minua silloin\nuskomaan, että hän tahtoi itselleen vain _minut_; että hän oli niin\nkauhea, että tahtoi minut omakseen ilman rakkauttakin; että hän oli\nhirvittävä hämähäkki ja minä hänen verkkoonsa houkuteltu kärpänen. Ja\ntuskallisinta kaikesta oli se, että aina Peter-sedän kuolemasta asti\nolin monet pitkät vuodet elätellyt kummallisia ja ihania unelmia.\nElin omassa haavemaailmassani ja luin, luin, luin; ja minut valtasi\nyhä väkevämmin tuo ajatus, että olin elänyt toisen elämän jossakin\nja kuuluin siihen aikaan, jolloin maailma oli puhdas, jolloin oli\nrakkautta ja laajoja maa-alueita, joissa ei tiedetty mitään rahasta\neikä vallasta, joissa romantiikka, miehuus ja naisellisuus kohosivat\nkaiken muun yläpuolelle. Voi, kaipasin kaikkea sitä, mutta kun muut\nolivat muovanneet minua ja herättäneet minussa väärää ylpeyttä ja\nväärää kunniantuntoa Standishien suvun arvosta, aioin kahlehtia\nitseni John Grahamiin.\n\n-- Viimeisinä kuukausina ennen kahdettakymmenettäkahdetta\nsyntymäpäivääni opin tuntemaan Grahamin paremmin kuin koskaan olin\ntuntenut; huhut tunkeutuivat korviini; tutkin hiukan asiaa ja\naloin aavistella sitä vihaa ja sen syitä, mistä täällä Alaskassa\nolen saanut täyden selvyyden. Lopulta melkein käsitin hänen olevan\nhirviö, mutta maailmalle oli kerrottu, että menisin naimisiin hänen\nkanssaan, ja Sharpleigh valvoi minua isällisen tekopyhänä ja John\nGraham kohteli minua niin kohteliaasti ja niin kylmästi, etten\nosannut aavistaa, kuinka hirveitä asioita hän hautoi sydämessään ja\nmielessään -- ja suostuin kauppaan. _Menin naimisiin hänen kanssaan_.\n\nHän huoahti äkkiä syvään, ikään kuin olisi saanut sanotuksi pahimman,\nja kun hän näki nyt Alanin kasvoilla entisen ilmeen, häneltä pääsi\nraju, heikko huudahdus, ja kuin tulenleimaus hän hypähti seisomaan.\nHänen selkänsä painoi tundran kukkia ja hänen äänensä vapisi kun hän\njatkoi Alanin noustessa ja katsoessa häneen.\n\n-- Teidän ei tarvitse puhua enempää, Alan keskeytti niin matalalla\nja hirvittävän kalsealla äänellä, että Maryä puistatti. -- Teidän ei\ntarvitse. Selvitän asian John Grahamin kanssa, jos Jumala suo minulle\ntilaisuutta siihen.\n\n-- Te tahtoisitte minun vaikenevan _nyt_ -- ennen kuin olen kertonut\nteille siitä ainoasta vähäisestä voitosta, josta voin ylpeillä!\nMary vastusti. -- Voi, uskokaa pois, että käsitän täydellisesti,\nkuinka kauhean mieletöntä ja katalaa tämä kaikki on, mutta vannon\nJumalani edessä, etten käsittänyt sitä ennen kuin se oli liian\nmyöhäistä. Tiedän, Alan, kuinka mahdottomalta täytyy tuntua teistä,\njoka olette puhdas kuin nuo korkeat vuoret ja laajat tasangot, jotka\novat olleet osa teidän olemustanne -- että minä suostuin menemään\nnaimisiin miehen kanssa, jota ensiksi pelkäsin, sitten inhosin ja\nsen jälkeen rupesin kuolettavasti vihaamaan; että saatoin uhrata\nitseni, koska pidin sitä velvollisuutena; että saatoin olla niin\nheikko, niin tietämätön, kuin pehmeä savipalanen niiden käsissä,\njoihin luotin. Mutta sanon teille, etten kertaakaan ajatellut tai\nepäillyt, että uhrasin _itseni_; en kertaakaan, vaikkakin sanoisitte\nminua sokeaksi, huomannut vähääkään siitä hirvittävästä vaarasta,\njohon vapaaehtoisesti olin syöksymässä. Ei, en vielä tuntia ennen\nvihkimistäkään epäillyt sitä, sillä koko juoni oli suunniteltu niin\nkylmästi kuin suuri kauppa -- niin täydellisesti pidimme sitä kaikki\nliikeasiana, etten tuntenut minkäänlaista pelkoa, vaan ainoastaan\njonkinlaista sielullista ahdistusta ikuisiin kahleisiin sitoutumiseni\njohdosta. En huomannut mitään, ennen kuin viimeinen noista muutamista\nsanoista oli lausuttu, jotka tekivät meistä miehen ja vaimon, ja\nsilloin näin John Grahamin silmissä jotakin, mitä koskaan ennen en\nniissä ollut nähnyt. Ja Sharpleigh --\n\nHän painoi käsillään rintaansa. Hänen harmaat silmänsä olivat kuin\nkaksi liekehtivää palloa.\n\n-- Menin huoneeseeni. En lukinnut oveani, koska sitä ei ennenkään\nollut tarvinnut tehdä. En itkenyt. Ei, minä en itkenyt. Mutta minulle\ntapahtui jotakin kummallista, minkä kyynelet olisivat saattaneet\nestää. Minusta näytti kuin huoneessa olisi ollut paljon seiniä, minua\npyörrytti; ikkunat näyttivät ilmestyvän ja katoavan, ja pahoinvointia\ntuntien paneuduin vuoteeseeni. Silloin näin oven avautuvan, ja John\nGraham astui sisälle, sulki oven perästään ja lukitsi sen. Minun\nhuoneeseeni. Hän tuli _minun huoneeseeni!_ Se oli odottamatonta --\nniin kauhistuttavaa -- että tuo loukkaus herätti minut tylsyydestä.\nHypähdin ylös ja syöksyin häntä vastaan: siinä hän seisoi, käden\nulottuvilla minusta, kasvoillaan ilme, joka paljasti minulle\nvihdoinkin koko totuuden, jota en ollut osannut aavistaa -- enkä\npelätä. Hänen kätensä ojentuivat.\n\n-- Olet vaimoni, hän sanoi.\n\nSilloin käsitin. -- _Olet vaimoni_, hän toisti. Mieleni teki huutaa\ntuskasta, mutta en voinut; ja sitten -- sitten -- hänen kätensä\ntarttuivat minuun; tunsin niiden puristuvan ympärilleni kuin kaksi\nisoa käärmettä; hänen myrkylliset huulensa hapuilivat kasvojani --\nja luulin, että olin hukassa, ettei mikään mahti maailmassa voisi\npelastaa minua enää sen miehen kynsistä, joka oli tullut huoneeseeni\n-- miehen, joka oli puolisoni. Peter-setä kai lahjoitti minulle\npuhekyvyn, toi oikeat sanat kielelleni, sai minut nauramaan -- niin,\nnauramaan, ja melkein hyväilemään häntä. Minussa tapahtunut muutos\nällistytti häntä, tyrmistytti hänet, ja hän päästi minut irti --\nsamalla kun sanoin hänelle, että näillä avioliittoni ensi hetkillä\ntahdoin olla yksin ja että hän voisi tulla luokseni samana iltana\nja että odottaisin häntä. Ja hymyilin hänelle näin puhuessani,\nhymyilin, vaikka mieleni teki tappaa hänet, ja hän meni, suuri,\nilosta mulkoileva, riemuitseva eläin, siinä uskossa, että kuuliainen\naviovaimo soisi hänelle sen, minkä saavuttamiseen hän oli arvellut\ntarvitsevansa käyttää häpeällistä menettelyä -- ja niin jäin yksin.\n\nSilloin ajattelin vain yhtä asiaa -- pakoa. Käsitin totuuden. Se\nyllätti minut, valtasi minut, kohisi korvissani. Kaikki, mitä olin\nkokenut Peter-sedän kanssa eläessäni, palautui nyt mieleeni. Tämä\nei ollut hänen maailmaansa; ei ollut koskaan ollutkaan -- eikä\nse ollut minunkaan maailmaani. Se oli kerta kaikkiaan hirviöiden\nmaailma. En halunnut enää koskaan astua sinne, en enää milloinkaan\nkatsoa silmiin niitä, jotka olin tuntenut. Ja näiden ajatusten\nristeillessä mielessäni täytin matkalaukkuni kuumeisessa ja\nkiihtyneessä mielentilassa, ja Peter-setä seisoi sivullani, kehottaen\nkiirehtimään, kuiskaten minulle, ettei hetkeäkään ollut hukattavissa,\nsillä mies, joka oli jättänyt minut, oli ovella ja saattaisi arvata\nhymyilyni ja hyväilyni taakse kätkeytyvän totuuden.\n\nHiivin ulos talon takaovesta, ja mennessäni kuulin Sharpleighin\nnauravan hiljaa kirjastohuoneessa. Se oli uudenlaista naurua ja\nsamalla kuulin John Grahamin äänen. Vuokra-ajurilla ajoin pankkiin\nja nostin rahaa. Menin laivalaiturille toivoen koko sydämestäni\npääseväni laivaan, mihin laivaan hyvänsä, ja minusta tuntui kuin\nPeter-setä olisi johtanut minua; ja tulimme suurelle laivalle, joka\noli lähdössä Alaskaan -- ja tehän tiedätte -- mitä tapahtui sitten --\nAlan Holt.\n\nNyyhkyttäen hän painoi kasvonsa käsiinsä, mutta vain hetkeksi, ja kun\nhän katsoi taas Alaniin, ei hänen silmissään ollut kyyneleitä, vaan\nne loistivat omanarvontunnosta ja riemusta.\n\n-- Olen puhdas John Grahamista, hän huudahti. -- Puhdas!\n\nAlan seisoi käsiään väännellen, väännellen niitä toivottomasti,\navuttomasti, ja hänen eikä tytön täytyi painaa päänsä, jotta\nkyyneleet saisivat virrata huomaamatta. Sillä tytön silmät olivat\nkirkkaat, säteilevät ja selkeät kuin tähdet.\n\n-- Halveksitteko nyt minua?\n\n-- Rakastan teitä, hän sanoi uudestaan koettamattakaan lähestyä Maryä.\n\n-- Olen iloinen, Mary kuiskasi, mutta hän ei katsonut Alaniin, vaan\naurinkoiselle tasangolle, joka näkyi ikkunasta.\n\n-- Ja Rossland oli _Nomella_, huomasi teidät ja lähetti tiedon\nGrahamille, Alan sanoi kyeten vain vaivoin hillitsemään halunsa astua\nMaryn luo.\n\nTyttö nyökkäsi. -- Niin; ja sitten tulin teidän luoksenne ja\nepäonnistuttuani hyppäsin mereen, sillä tahdoin saada heidät\nuskomaan, että olin kuollut.\n\n-- Ja Rosslandia haavoitettiin.\n\n-- Niin. Merkillisellä tavalla. Kuulin siitä Cordovassa. Rosslandin\ntapaiset miehet kokevat monasti odottamattoman lopun.\n\nAlan astui ovelle, jonka Mary oli sulkenut, aukaisi sen ja jäi\nkatselemaan sinisenä lainehtivia kukkuloita, joiden takana kohosivat\nvuorten valkoiset huiput. Mary tuli hetken kuluttua Alanin luokse ja\nseisahtui hänen viereensä.\n\n-- Ymmärrän, hän sanoi hiljaa, ja laski lempeästi kätensä Alanin\nkäsivarrelle. -- Yritätte keksiä jotain ratkaisua, ja näette vain\nyhden. Ja se on: minun on palattava niiden petojen luo, joita vihaan,\nja vapauduttava vanhaan tapaan. Enkä minäkään voi nähdä muuta\nmahdollisuutta. Tulin tänne äkillisestä mielijohteesta; minun täytyy\npalata kylmänä ja järkiintyneenä. Mutta olen murheissani. Pelkään\nsitä. Mieluummin -- tahtoisin kuolla.\n\n-- Ja minä -- aloitti Alan, mutta hillitsi itsensä ja viittasi\nkaukaisille kukkuloille ja vuorille. -- Porolaumat ovat tuolla, hän\nsanoi. -- Aion mennä katsomaan niitä. Kenties palaan viikon tai parin\nkuluttua. Lupaatteko minulle, että jäätte tänne siksi, kunnes olen\npalannut?\n\n-- Kyllä, jos se on toivomuksenne.\n\n-- Se on.\n\nMary oli niin lähellä, että Alan olisi voinut koskettaa huulillaan\nhänen kimmeltäviä hiuksiaan.\n\n-- Ja kun olette palannut, minun täytyy lähteä. Se on ainoa\nmahdollisuus!\n\n-- Luulen niin.\n\n-- Se tulee olemaan katkeraa. Kenties olenkin loppujen lopuksi\nraukka. Mutta kun se kaikki on kestettävä -- yksin --\n\n-- Ette tule olemaan yksin, Alan sanoi levollisesti, silmäillen yhä\netäisille kukkuloille. -- Jos lähdette, minä tulen mukaan.\n\nNäytti siltä kuin Mary olisi lakannut hetkeksi hengittämästä, ja\nsitten hän päästi heikon, nyyhkyttävän huudahduksen, vetäytyi Alanin\nsivulta ja jäi seisomaan Nawadlookin huoneen puoliavoimelle ovelle,\nja hänen silmänsä loistivat samalla tavoin kuin Alan oli uneksinut\nniiden loistavan kävellessään käsikkäin Maryn kanssa tundran halki\nnoina murheen ja melkein mielettömyyden päivinä, jolloin hän oli\npitänyt Maryä kuolleena.\n\n-- Iloitsen siitä, että olin Ellen McCormickin mökissä sinä päivänä,\njolloin tulitte, Mary puhui. -- Ja kiitän Jumalaa, että Hän rohkaisi\nmieleni ja sai minut tulemaan _sinun_ luoksesi. Nyt en pelkää mitään\nmaailmassa -- koska -- rakastan _sinua, Alan!_\n\nJa kun Nawadlookin ovi sulkeutui, hoiperteli Alan ulos\nauringonpaisteeseen hänen sydämensä jyskyttäessä valtavasti,\naivojensa myllertäessä ja maailman pyöriessä hänen silmissään, kunnes\nhän ei lopulta nähnyt eikä kuullut mitään.\n\n\n\n\n20. luku\n\n\nSillä tavoin, ihanan maailman uiskennellessa auringonpaisteessa\nja tundran kultaisessa sumussa, niin että kukkulat ja vuoret\nnäyttivät pilvilinnoilta, lähti Alan Holt matkalle Tautukin ja Amuk\nToolikin seurassa, jättäen Rynnistyksen ja Keokin ja Nawadlookin\nporoaitauksen veräjälle, Rynnistyksen vähän pahoitellessa sitä, että\nhänet jätettiin talon vartijaksi. Sillä vakaa päätös oli syntynyt\nkullankaivajan mielessä, ja häntä pöyristytti ja vapisutti, kun\nhän ajatteli elämänsä suurimman draaman lähestymistä. Kun Alan\nkatsahti taakseen muutamien minuuttien kuluttua, hän näki Keokin ja\nNawadlookin seisovan yksin. Rynnistys oli kadonnut.\n\nSen notkon edessä oleva harjanne, josta Mary Standish oli noussut\nvillikukkineen, peitti pian seinän tavoin Sokwennan mökin näkyvistä,\nja vuorille vievä suora polku oli edessä, ja sitä pitkin Alan lähti\ntaivaltamaan, mukanaan Tautuk ja Amuk Toolik sekä jälkijoukkona\nseitsemän kuormaporon muodostama karavaani, joka kuljetti\nruokatavaroita paimenille.\n\nAlan oli sanonut tuskin sanaakaan näille kahdelle miehelle. Hän\nkäsitti, ettei se pakottava voima, joka sai hänet lähtemään vuorille,\nollut pelkkää mielijohdetta, vaan jotakin melkein haltioittavaa,\nvälttämättömyyden synnyttämää. Jokainen askel, jonka hän astui\ntuntien mielessään ja sydämessään huimaavaa, mieletöntä kohinaa, oli\nponnistus, jonka hän teki vain koneellisesti. Hän halusi palata.\nHänen mielensä teki antautua kokonaan heikkoutensa valtaan ja\nunohtaa, että Mary Standish oli toisen vaimo. Hän oli ollut vähällä\njoutua itsekkyytensä ja intohimonsa uhriksi sillä hetkellä, jolloin\nMary oli seisonut Nawadlookin ovella ja sanonut rakastavansa häntä.\nRaudankova käsi oli työntänyt hänet päivänvaloon, ja sama rautainen\nkäsi suuntasi nyt hänen kasvonsa vuorille, samalla kuin hänen\naivoissaan kajahteli lakkaamatta Maryn ääni toistaen niitä sanoja,\njodia olivat sytyttäneet tuleen hänen maailmansa.\n\nHän tiesi, etteivät tämän aamun tapaukset olleet vähäpätöisiä\ninhimillisen elämän sattumia; ne olivat tulvineet hänen ylitseen\nkuin vedenpaisumus. Luultavasti ei edes tyttökään tulisi koskaan\nkäsittämään täysin näiden merkitystä. Ja Alan kaipasi yksinäisyyttä\nvoidakseen koota voimia ja rauhoittaa mieltään odottavien kysymysten\nratkaisua varten, niin uskomattoman sekavan vyyhden selvittämiseen,\nettä sen järkkymättömän tyyneyden perustakin, minkä vuoret olivat\nluoneet häneen, oli hetkisen horjunut. Hänen onnentunteensa oli\nmelkein mielettömyyttä. Uni, jossa hän oli vaeltanut vainajan\nseurassa, oli toteutunut; vanha idylli oli elävöitynyt jälleen,\nhänen isänsä ja äitinsä tarina -- ja mökistä tuon harjanteen takana\nhäntä oli kutsunut samanlainen suuri rakkaus. Ja hän pelkäsi palata.\nHän nauroi tälle tosiasialle ääneen, onnellisena ja hillittömän\niloisesti astellessaan kuormaporojen edellä, ja tämä ilo toi sanat\nhänen huulilleen, sanat, jotka oli tarkoitettu vain hänelle itselleen\nja vakuuttivat hänelle, että Mary Standish kuului hänelle, että hän\ntaistelisi ikuisesti Maryn puolesta ja pitäisi tämän omanaan. Mutta\nhän jatkoi matkaansa vuoria kohti ja käveli niin nopeasti, että\nTautuk ja Amuk Toolik jäivät poroineen paljon hänen jälkeensä, niin\nettä heidän välillään oli aika ajoin pitkä taival tundraa, notkelmia\nja mäkiä.\n\nHorjumattoman itsepintaisesti hän taivalsi eteenpäin, ja vihdoin\nhän sai lopullisen voiton, hänet valtasi pakottava tunne, että oli\nmenetellyt täysin oikein -- oikein Mary Standishia kohtaan. Vielä hän\nei ajatellut tyttöä Mary Grahamina.\n\nMutta tämä oli Grahamin vaimo. Ja jos hän olisi mennyt Maryn luo tuon\nylevän tunnustuksen hetkellä, jolloin tämä oli seisonut Nawadlookin\nhuoneen ovella, jos hän olisi loukannut tytön luottamusta, kun\ntämä luottavana oli puhunut hänelle avoimesti kaikesta, hän olisi\nvajonnut John Grahamin tasolle. Ajatellessaan, kuinka vähällä hän\noli ollut antautua halunsa valtaan ja kuinka kovasti hänen mielensä\noli tehnyt kutsua Mary Nawadlookin huoneesta, voidakseen vetää hänet\nsyliinsä kuten edellisenä päivänä metsikössä, hänen kasvoilleen\nnousi kuuma hehku. Jokin suurempi kuin hänen vastusteleva vaistonsa\noli saanut hänet poistumaan mökin avoimesta ovesta. Tuo suurempi\noli Mary Standish -- hänen rohkeutensa, uskon ja rakkauden loiste\nhänen silmissään, hänen käsityksensä Alanista miehenä. Mary ei ollut\npelännyt keventää hänelle sydäntään, koska tiesi, mitä Alan tekisi.\n\nIllempana hän jäi odottamaan Tautukia ja Amuk Toolikia suolammen\nreunalle, missä kasvoi sankkaa vihreää pajukkoa ja polvenkorkuista\nsaraheinää. Paimenten kasvot valuivat hikeä. Sitten Alan käveli\nheidän seurassaan, kunnes aurinko oli laskenut matalimmilleen ja\nhe saapuivat Endicott-vuorten ensimmäiselle kukkulalle. Täällä he\nlepäsivät vilpoisamman ja pimeämmän illan tuloon asti, jolloin\nkultainen hämärä verhosi seudun, ja sitten he jatkoivat matkaansa\nvuoria kohti.\n\nKeskikesän helle ja alavampien maiden siivekkäät hyönteiset olivat\nkarkottaneet porolaumat yhä kauemmas viileille ylätasangoille\nja korkeampiin laaksoihin. Täällä ne olivat hajaantuneet kiilan\nmuotoisiin parviin, jotka ajautuivat eteenpäin hitaasti liikehtien,\nmissä kukkuloiden ja vuorten portit avautuivat uusille laidunmaille.\nAlanin kymmenentuhatta poroa muodosti näin kolme ryhmää, joista kaksi\nsuurinta matkasi länteen ja yksi, tuhat päätä käsittävä, koillista\nkohti. Kaksi ensimmäistä päivää Alan tarkasteli lähintä, eteläisintä\nlaumaa. Kolmantena päivänä hän jatkoi matkaansa mukanaan Tautuk ja\nkaksi kuormaporoa erään vuorensolan kautta ja liittyi toisen, isomman\nlauman paimenten parveen. Täällä hän rupesi tuntemaan omituista\nvastenmielisyyttä matkan kiirehtimiseen, ja tämä haluttomuus kasvoi\nsikäli kuin hänet valtasi muuan ajatus, joka kävi hetki hetkeltä\nvoimakkaammaksi. Monenlaiset tunteet ailahtelivat hänen sydämessään,\nkun hän mietti, että Mary Standishin täytyisi poistua tilalta heti\nhänen palattuaan. Hän oli hyvin kunniantuntoinen ja erikoisen\nankara naisiin nähden, ja vaikkei hän myöntänyt rakastamansa naisen\nja John Grahamin välisissä suhteissa olevan mitään rehellistä ja\noikeudenmukaista, hän tiesi, että Maryn täytyisi lähteä. Tyttö ei\nmitenkään voisi jäädä tilalle. Hän veisi Maryn Tananaan. Hän lähtisi\ntämän mukana Yhdysvaltoihin. Asia järjestettäisiin järkevästi ja\nviisaasti, ja palatessaan hän toisi Maryn mukanaan.\n\nMutta tämän salaisen päätöksen takaa pyrki pinnalle jotakin, minkä\nhän karkotti tahdonvoimansa avulla, voimatta sentään hetkeksikään\nsitä täysin tukahduttaa, jotakin, mikä vaati häntä horjumattoman\nitsepintaisesti pitämään hallussaan sen, minkä hyvä sattuma\noli hänelle antanut, ja selvittämään lopullisesti välinsä John\nGrahamin kanssa, jos siihen tilaisuutta joskus tarjoutuisi, sillä\nhoukuttelevan mieluisella tavalla kuin hän välistä oli itsekseen\nkuvitellut niinä hetkinä, jolloin viekoittelevat intohimot\ntemmelsivät raivoisimmin.\n\nNeljäntenä iltana hän sanoi Tautukille:\n\n-- Jos Keokin pitäisi mennä naimisiin toisen miehen kanssa, niin mitä\ntekisit?\n\nKesti hetken ennen kuin Tautuk katsoi häneen, ja paimenen silmissä\noli hurja, mykkä kysymys, ikään kuin hänen yksivakaiseen mieleensä\nolisi äkkiä syöksynyt epäilys, mitä hänelle ei koskaan ennen ollut\ntapahtunut. Alan laski rauhoittavasti kätensä hänen olalleen.\n\n-- En tarkoita, että hän aikoo mennä, Tautuk, hän nauroi. -- Hän\nrakastaa sinua. Tiedän sen. Olet vain niin typerä, niin hidas ja niin\ntoivoton rakastaja, että hän rankaisee sinua niin kauan kuin voi --\nennen kuin menee naimisiin kanssasi. Mutta jos hänen _täytyisi_ mennä\nnaimisiin jonkun muun kanssa, niin mitä tekisit?\n\n-- Veljenikö kanssa? Tautuk kysyi.\n\n-- Ei.\n\n-- Sukulaisenko?\n\n-- Ei.\n\n-- Ystävänkö?\n\n-- Ei. Vieraan kanssa. Jonkun sellaisen, joka olisi loukannut sinua,\nesimerkiksi jonkun kanssa, jota Keok vihaisi, mutta joka olisi\nviekoitellut tytön petollisesti menemään kanssaan naimisiin.\n\n-- Tappaisin hänet, Tautuk virkkoi rauhallisesti.\n\nTänä yönä kiusaus ahdisti Alania ankarammin. Miksi pitäisi Mary\nStandishin palata, hän kysyi itseltään. Mary oli uskaltanut\nkaikkensa paetakseen hirviöiden kynsistä tänne. Tyttö oli luopunut\nomaisuudestaan ja ystävistään. Hän oli polkenut jalkoihinsa kaikki\nsovinnaisuussäännöt, pannut elämänsä uhkapeliin ja tullut lopuksi\nAlanin luo! Miksei Alan pitäisi tyttöä luonaan? John Graham ja koko\nmaailma luulivat tätä kuolleeksi. Ja Alan oli herrana täällä. Jos --\njonakin päivänä -- Graham sattuisi hänen tielleen, hän selvittäisi\nasian Tautukin tavalla. Myöhemmin, kun Tautuk nukkui ja luonto lepäsi\nhänen ympärillään heikossa päivänhohteessa ja alhaalla leviävän\nlaakson täyttivät hämärän usvapilvet, joiden joukosta kuului heikosti\nporojen kavioiden kummallista, tömisevää ääntä ja syöskentelevän\nlauman tyytyväistä röhkinää, hän koki vastavaikutuksen, minkä hän oli\ntiennyt lopulta tulevan.\n\nViidennen päivän aamuna hän lähti yksin tavoittamaan itäistä laumaa,\nja kuudentena päivänä hän saavutti Tatpanin ja tämän paimenet.\nTatpanin samoin kuin Sokwennan kasvattilasten, Keokin ja Nawadlookin,\nsuonissa virtasi aimo annos valkoista verta, ja kun Alan tuli hänen\nluokseen laakson laitaan, missä porot syöskentelivät, hän loikoi\nkalliolla ja soitti _Yankee Doodlea_ huuliharpullaan. Tatpan kertoi\nhänelle, että tunti tai pari sitten oli leiriin tullut nääntynyt\nvieras, kysellen Alania, ja että mies veteli nyt unia, nähtävästi\nenemmän kuolleena kuin elävänä, mutta oli antanut määräyksen, että\nhänet oli herätettävä täsmälleen kahden tunnin kuluttua. Yhdessä he\nmenivät katsomaan häntä.\n\nMies oli pieni, vereväkasvoinen, tukka vaaleanpunertava, näöltään\nomituisen poikamainen levätessään siinä sikeään uneen vaipuneena ja\nkoukussa kuin iso linkkuveitsi. Tatpan katsoi isoa hopeakelloaan ja\nkuvaili matalalla äänellä, kuinka vieras oli hoiperrellut leiriin\nniin uupuneena, että tuskin jaksoi nostaa jalkojaan ja että hän oli\nkaatunut siihen, missä nyt lepäsi, kun kuuli Alanin olevan toisen\nlauman luona.\n\n-- Hänen on täytynyt tulla hyvin pitkän matkan takaa, Tatpan sanoi,\n-- ja hän on kävellyt kovasti.\n\nAlanista tuntui siltä kuin miehessä olisi ollut jotakin tutunomaista.\nMutta vielä hän ei voinut muistaa, kuka tämä oli. Miehellä oli\npistooli, jonka hän oli irrottanut vyöstä ja laskenut käden\nulottuville ruohikkoon. Hänen leukansa pisti taistelunhaluisesti\nesiin, ja nukkuessaankin piti salaperäinen vieras revolverinsa\netusormensa ja peukalonsa välissä tavalla, joka ilmaisi hänen olevan\nvarovaisen ja kokeneen.\n\n-- Jos hänellä on niin kiire tavata minua, niin voittehan herättää\nhänet, Alan sanoi.\n\nHän astui hiukan syrjään ja polvistui juomaan vähäisestä purosta,\njoka juoksi lumisilta vuorilta, ja hän kuuli Tatpanin herättelevän\nvierasta. Kun hän oli lopettanut juomisensa ja kääntyi, hän näki\npienen punertavatukkaisen miehen nousseen jo jalkeille. Alan katsoa\ntuijotti, ja pikku mies veti suunsa virneeseen. Hänen verevät\nposkensa kävivät entistään rusottavammaksi. Hän vilkutti sinisiä\nsilmiään, ja sitten seurasi jonkinlaisen hämmingin hetki, jolloin\nhän sieppasi äkkiä pistoolinsa, mikä sai Alanin huudahtamaan\nhämmästyksestä. Vain yhden miehen maailmassa hän oli nähnyt työntävän\npistoolin koteloon sillä tavoin. Heikko hymy alkoi levitä hänen\nkasvoilleen, ja äkkiä Tatpanin silmät rävähtivät selälleen.\n\n-- Rynnistys! hän huusi.\n\nRynnistys hieraisi kädellään sileää, esiin pistävää leukaansa ja\nnyökkäsi puolustelevasti.\n\n-- Minä se olen, hän myönsi. -- Minun oli se tehtävä, oli luovuttava\njoko toisesta tai toisesta -- parrastani tai _tytöstä_. Kovalle se\nottikin. Heitin arpaa, ja parta voitti. Koetin korteilla ja parta\nvoitti. Panin Klondyken sitä vastaan, ja parta tyhjensi pankin.\nSitten menetin malttini ja leikkasin sen. Näytänkö hullummalta, Alan?\n\n-- Näytät kaksikymmentä vuotta nuoremmalta, Alan selitti tukahduttaen\nnaurunhalunsa nähdessään toisen vakavan ilmeen.\n\nRynnistys siveli miettivästi leukaansa. -- Miksi hitossa ne sitten\nnauroivat! hän sanoi. -- Mary Standish ei nauranut. Hän huusi. Seisoi\nja huusi ja sitten istuutui ja huusi, ajatteli näet, että minä olin\nhemmetin hassun näköinen! Ja Keok nauroi, kunnes oli tikahtua, niin\nettä hänen täytyi lopulta heittäytyä vuoteelle. Se Keokin peijakas\nsanoo minua nyt punajuureksi, mutta neiti Standish sanoo, ettei hän\nnauranut siksi, että minä olisin näyttänyt hullunkuriselta, vaan\nkoska muutos oli tapahtunut minussa niin äkkiä, ettei hän voinut olla\nnauramatta. Nawadlook sanoo, että leukani on nyt luonteikas --\n\nAlan puristi hänen kättään ja Rynnistyksen kasvoilla tapahtui nopea\nmuutos. Teräksenkova ilme tuli hänen sinisiin silmiinsä ja hänen\nleukansa jäykkeni. Luonto ei peittänyt enää valepukuunsa entisten\npäivien Rynnistys Smithiä, ja Alan tunsi uutta lämpöä ja uutta\nkunnioitusta tätä miestä kohtaan, jonka kättä hän piti omassaan.\nSiinä ainakin oli mies, jonka nimi ennen häntä oli tunnettu vanhoilla\npoluilla; mies jonka kylmä rohkeus, jonka kuolemanhalveksunta ja\naseen taitava käyttö olivat kirjoittaneet Alaskan historiaan sivuja,\njoita ei koskaan tultaisi unohtamaan. Sen sijaan, että häntä ensin\noli haluttanut nauraa, hän tunsi nyt niiden entispäivien miesten\nhirveää puistatusta ja ihailua, jotka tiesivät olevansa mestarinsa\nseurassa, kun Rynnistys oli saapuvilla. Vanha Rynnistys oli herännyt\njälleen henkiin. Ja Alan tiesi miksi. Hän puristi lujemmin ja\nRynnistys vastasi puristukseen.\n\n-- Jos meitä onnistaa, ilmestyy jonakin päivänä nainen, joka tekee\nelämän elämisen arvoiseksi, Rynnistys, hän sanoi.\n\n-- Juuri niin, Rynnistys vastasi. Hän katsoi Alaniin vakavasti.\n\n-- Ja minä otaksun, että rakastat Mary Standishia, hän lisäsi, -- ja\nettä olet valmis taistelemaan hänen puolestaan, jos niin tarvitaan.\n\n-- Kyllä, Alan sanoi.\n\n-- Silloin sinun on aika lähteä liikkeelle, Rynnistys neuvoi\npontevasti. -- Olen taivaltanut kaksitoista tuntia lepäämättä.\nTyttö käski minun liikkua nopeasti, ja minä liikuin. Tarkoitan Mary\nStandishia. Hän sanoi, että on melkein elämän ja kuoleman kysymys,\nsaanko minä sinut pikaisesti käsiini. Aioin jäädä, mutta hän ei\nsallinut. _Sinua_ hän kaipaa. Rossland on talossa.\n\n-- _Rossland!_\n\n-- Niin, Rossland. Eikä John Grahamkaan ole kaukana. Vainuan jotakin\ntapahtuvan, Alan. Meidän on parasta kiirehtiä.\n\n\n\n\n21. luku\n\n\nRynnistys oli lähtenyt matkalle toisella niistä kahdesta ajokkaasta,\njotka oli jätetty kotiin, mutta menestyksellinen ratsastaminen\nporolla edes jonkinlaista vauhtia ja määrättyyn suuntaan oli taito,\njonka harjoittelua hän oli laiminlyönyt, ja päästyään viitisen\nkilometrin päähän hän oli luopunut kaikista yrityksistä ja jatkanut\njalan matkaansa. Kun Tatpanilla ei ollut laumassaan ainoatakaan\najokasta ja nopeimmaltakin sananviejältä menisi monia tunteja\nennen kuin voisi päästä Amuk Toolikin luo, lähti Alan painaltamaan\nmajoilleen puoli tuntia sen jälkeen, kun oli saapunut Tatpanin\nleirille. Rynnistys, joka selitti olevansa veres mies levättyään\nvähän aikaa ja nautittuaan aterian, ei ottanut kuuleviin korviinsa,\nkun Alan kehotti häntä seuraamaan perästä sitten kun olisi kunnolla\nlevännyt.\n\nHurja, miettivä hehku paloi pienen taistelijan silmissä, kun hän\nkatseli Alania heidän ensimmäisen puolen tunnin jalkamatkansa\naikana kukkuloiden yli tundroille. Alan ei huomannut sitä eikä\nliioin takanaan oleville kasvoille levinnyttä julmaa ilmettä. Hänen\nmieltään kalvoivat lukemattomat epäilykset ja polttavat kysymykset.\nSe, että Rossland oli saanut tietää Mary Standishin olevan elossa,\noli vähiten hämmästyttävää tapausten uudessa kehitysvaiheessa. Tämän\ntiedon hän oli voinut helposti saada Sandy McCormickin tai tämän\nvaimon Ellenin välityksellä. Hämmästyttävää oli se, että Rossland\noli jollakin salaperäisellä tavalla päässyt selville Maryn paosta\nsadanviidenkymmenen peninkulman päähän pohjoiseen, ja vieläkin\nihmeellisempää oli se, että Rossland oli uskaltanut seurata Maryä\nja paljastaa itsensä avoimesti talossa. Alanin sydän sykki rajusti,\nsillä hän tiesi Rosslandin toimivan välittömästi Grahamin käskyjen\nmukaisesti.\n\nSitten hän päätti ottaa Rynnistyksen uskotukseen ja kertoa tälle\nkaikki, mitä oli tapahtunut sinä päivänä, jolloin hän oli lähtenyt\nvuoristoon. Alan teki sen arvelematta ja epäröimättä, sillä häntä\nahdisti hirveä aavistus uhkaavista tapahtumista heidän määränpäässään.\n\nRynnistys ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä kumppaninsa\npaljastusten johdosta. Hehkuva tuli paloi yhä hänen silmissään, hänen\nkasvonsa olivat edelleen kuin kivettyneet. Mutta kun Alan toisti omin\nsanoin Mary Standishin rakkaudentunnustuksen Nawadlookin ovella,\npehmenivät kovat juonteet hänen toverinsa silmien ja suun ympäriltä.\n\nJa Rynnistyksen huulille levisi omituinen, leikkisä hymy. -- Tiesin\nsen jo aikoja sitten, hän sanoi. -- Arvasin sen jo sinä ensimmäisenä\nmyrsky-yönä matkatessamme vaunussa Chitinaan. Olin varma siitä, kun\nlähdimme Tananasta. Hän ei kertonut minulle, mutta minä en ollut\nsokea. Se kirjehän hämmästytti ja pelästytti minut -- se kirjelappu,\njonka hän piilotti tohveliinsa. Ja Rossland sanoi minulle ennen\nlähtöäni, että ei kannattanut mennä sinun luoksesi, koska hän aikoi\nviedä rouva John Grahamin takaisin viipymättä.\n\n-- Ja jätitkö tytön yksin _sen_ jälkeen?\n\nRynnistys kohautti olkapäitään pysytellessään urheasti Alanin\nkintereillä, kun tämä lisäsi äkkiä vauhtiaan.\n\n-- Hän vaati sitä. Sanoi sen merkitsevän elämää tai kuolemaa\nitselleen. Ja siltä hän näyttikin. Hän oli valkoinen kuin paperi\npuhuttuaan Rosslandin kanssa. Sitä paitsi --\n\n-- Mitä?\n\n-- Sokwenna ei nuku ennen kuin olemme palanneet. Hän tietää kaiken.\nKerroin hänelle. Ja hän on vartiossa yläkerran ikkunassa ase\nkädessään. Näin hänen eräänä päivänä keikauttavan sorsan kahdensadan\nmetrin päästä.\n\nHe riensivät eteenpäin. Hetken kuluttua Alan sanoi, käsittämättömän\npelon kouristaessa hänen sydäntään: -- Miksi sanoit, ettei Grahamkaan\nvoi olla kaukana?\n\n-- Tunnen sen luissani, Rynnistys vastasi kasvoillaan taasen\nkivettynyt ilme. -- Tunnen luissani!\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Ei ihan. Rossland kertoi sen kai tytölle. Tyttö oli niin\nvalkoinen. Ja hänen kätensä kylmä kuin savipala, kun hän pisti sen\nkouraani. Se näkyi hänen silmistäänkin. Sitä paitsi Rossland on\nmajoittunut sinun mökkiisi ikään kuin se olisi hänen omansa. Siitä\narvelen, että hänen takanaan on joku, jokin voima, jokin mahti, joka\non otettava laskuihin. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon miehiä\nmeillä on täällä. Ilmoitin hänelle, hiukan liioitellen. Hän veti\nsuunsa virneeseen. Hän ei voinut pidättää tuota virnistystä. Näytti\nsiltä kuin piru olisi hetkiseksi päässyt hänessä valloilleen.\n\nÄkkiä hän tarttui Alanin käsivarteen ja pysäytti tämän. Hänen\nleukansa työntyi esiin. Hiki juoksi pitkin hänen kasvojaan.\nKokonaisen neljännesminuutin nuo kaksi miestä tuijottivat toisiinsa.\n\n-- Alan, olemme lyhytnäköisiä. Hitto vieköön, meidän olisi pitänyt\nottaa mukaamme paimenet, kaikki miehet ladattuine pyssyineen!\n\n-- Luuletko, että asiat ovat niin hullusti!\n\n-- Kenties. Jos Graham on Rosslandin takana ja jos hänellä on miehiä\nmukanaan --\n\n-- Olemme kahden ja puolen tunnin matkan päässä Tatpanin luota, Alan\nsanoi kylmällä, kiihkottomalla äänellä. -- Hänen mukanaan on vain\npuolitusinaa miestä, ja ainakin neljä tarvitaan, jotta Tautuk ja\nAmuk Toolik saataisiin nopeasti käsille. Eteläisen lauman mukana on\nkahdeksantoista miestä ja pohjoisemman kaksikymmentäkaksi. Tarkoitan\npojat mukaanluettuina. Päätä itse. Kaikki ovat aseistettuja. On ehkä\nhullua, mutta aion noudattaa mielijohdettasi.\n\nHe löivät kättä.\n\n-- Tämä on enemmän kuin pelkkää mielijohdetta, Alan, huoahti\nRynnistys hiljaa. -- Ja jumalan tähden, pitäkää puolianne niin kauan\nkuin voitte!\n\nHän lähti, ja kun hänen notkean poikamainen vartalonsa loittoni\npuolijuoksua ylängöille päin, suuntasi Alan kulkunsa etelään, niin\nettä he olivat neljännestunnin kuluttua kadonneet aaltoilevalla\ntundralla toistensa näkyvistä.\n\nAlan ei koskaan ollut kävellyt niin ripeästi kuin tänä kuudentena\npoissaolonsa päivänä. Hän oli jokseenkin hyvissä voimissa, koska\nhänen matkansa Tatpanin leiriin ei ollut väsyttänyt, ja tuntien\nseudun perinpohjaisemmin kuin Rynnistys, Alan sai jo siitäkin\nsuurta etua. Hän uskoi voivansa tehdä matkan kymmenessä tunnissa,\nmutta tähän hänen täytyi lisätä vähintään kolmen tai neljän tunnin\nlepo yöllä. Kello oli nyt kahdeksan. Yhdeksältä tai kymmeneltä\nseuraavana aamuna hän astuisi Rosslandin eteen ja suunnilleen\nsamaan aikaan Tatpanin nopeat sananviejät saapuivat Tautukin ja\nAmuk Toolikin luo. Hän tiesi, kuinka nopeasti hänen paimenensa\npystyivät tulemaan vuorilta yli tundrojen. Kaksi vuotta sitten Amuk\nToolik ja kymmenkunta hänen eskimotoveriaan olivat taivaltaneet\nviisikymmentäkaksi tuntia lepäämättä ja syömättä ja tehneet siinä\najassa sadanseitsemänkymmenenviiden kilometrin matkan. Hänen verensä\nkuohui kuumana ylpeydestä. Hän itse ei kyennyt siihen. Mutta hänen\nväkensä pystyi -- ja _tahtoi_. Hän oli näkevinään, kuinka he lähtivät\nliikkeelle eri laumojen luota, kun sana levisi heidän joukkoonsa; hän\noli näkevinään, kuinka he pyyhälsivät alas kukkuloilta; kuinka he\nhajaantuivat sitten kuin sudet päästyään lakeuksille ja vapaammille\nseuduille ja ryntäsivät hurjasti tundran yli kotiin -- ja taisteluun,\njos se heitä odotti.\n\nHämärä alkoi verhota hänet, hiipien esiin kuin kylmä, kuiva sumuharso\ntaivaanrannalta. Ja hän taivalsi eteenpäin tunnin toisensa jälkeen\nhaukaten palan kuivattua lihaa, kun hänen tuli nälkä, ja juoden\nnotkelmien lähteistä, joiden vesi oli kirkasta ja kylmää, kun\nniitä osui hänen tielleen. Vasta sitten, kun pakottava suonenveto\nalkoi varoittaen vaivata hänen jalkaansa, hän pysähtyi lepäämään,\ntietäen sen olevan välttämätöntä. Kello oli yksi. Ottaen lukuun\nmatkan Tatpanin leiriin, hän oli kävellyt melkein yhtä mittaa\nseitsemäntoista tuntia.\n\nVasta sitten kun hän heittäytyi pitkäkseen ruohoisaan notkoon, missä\nkapea pikku virta lorisi lähellä häntä, hän tunsi, kuinka väsynyt\nhän todella oli. Ensiksi hän ei yrittänytkään nukkua. Hän kaipasi\nvain lepoa: hän ei uskaltanut sulkea silmiään. Mutta uupumus voitti\nvihdoin hänet, ja hän vaipui uneen. Kun hän heräsi, lintujen laulu\nja auringonpaiste soimasivat häntä. Hän kohosi äkisti istualleen ja\nhypähti sitten levottomana jaloilleen. Hänen kellonsa kertoi koko\njutun. Hän oli nukkunut sikeästi kuusi tuntia sen sijaan, että olisi\navoimin silmin levännyt kolme tai neljä tuntia.\n\nRientäessään hetken kuluttua tietä pitkin, hän ei ollut lainkaan\npahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi itsensä kuin\nsoturiksi. Hän hengitti syvään, söi säilykeliha-aamiaisen\nkävellessään ja koetti jouduttaa askeliaan voittaakseen menetetyn\najan. Viisitoista minuuttia, kello kahteentoista, hän melkein juoksi.\nTämä neljännestunti toi hänet kukkulan huipulle, mistä hän saattoi\nerottaa kylän rakennukset. Mitään silmiinpistävää ei ollut tapahtunut.\nHän päästi syvän helpotuksen huokauksen ja nauroi iloissaan.\nTämä kummallinen nauru ilmaisi hänelle paremmin kuin mikään muu,\nmillaisessa jännityksessä hän oli ollut.\n\nVielä puoli tuntia, ja hän astui esille Sokwennan mökin takaisesta\nnotkelmasta ja yritti avata ovea. Se oli lukittu. Ääni vastasi\nhänen koputukseensa, ja hän sanoi nimensä. Salpa työntyi syrjään,\novi avautui ja hän astui sisälle. Nawadlook seisoi makuuhuoneensa\novella pistooli kädessään. Keok oli vastapäätä Alania ja piti tuiman\nnäköisenä pitkää veistä kädessään, ja heidän välissään oli Mary\nStandish, tuijottaen kasvot kalpeina Alaniin, kun tämä astui sisälle.\nMary riensi Alania vastaan, ja Alan kuuli Nawadlookin kuiskaavan ja\nnäki Keokin seuraavan häntä nopeasti toiseen huoneeseen.\n\nMary Standish ojensi kätensä Alania kohti hiukan hämmentyneenä, ja\nvaltimon tykytys hänen kaulassaan ja hänen silmiensä ilme osoittivat,\nkuinka kovasti hänen täytyi ponnistella, jotta ei lysähtäisi\nlattialle ja huutaisi ilosta nähdessään jälleen Alanin. Juuri tämä\nkatse sai ilon tulvehtimaan Alanin sydämessä, vaikka hän näkikin\nsiihen kätkeytyvän tuskan ja toivottomuuden. Alan puristi Maryn\nkädet omiinsa ja katsoi hymyillen tytön silmiin niin, että näki\nniiden suurenevan, ikään kuin Mary ei olisi oikein uskonut; ja sitten\ntyttö huoahti äkkiä ja hänen sormensa tarrautuivat Alaniin. Näytti\nsiltä kuin toivo, joka oli jättänyt hänet, olisi palannut jälleen\nhetkiseksi hänen kasvoilleen. Alan ei ollut kiihdyksissä. Ei hän\nollut edes hämillään, kun näki nyt tuon loisteen Maryn silmissä ja\ntiesi, että tyttö oli turvassa. Mutta rakkaus paloi Alanissa. Mary\nnäki sen ja tunsi sen voiman Alanin jäätävän tyynen hymyn takaakin.\nMaryltä pääsi heikko nyyhkytys, niin hiljainen, että se muistutti\nmelkein katkonaista hengähdystä; pikku huudahdus, jonka aiheutti\nihailu -- ymmärtämys -- sanomaton luottamus tuohon mieheen, joka\nhymyili hänelle niin lohdullisesti huolimatta murhenäytelmästä, joka\nuhkasi tuhota hänet.\n\n-- Rossland on mökissäsi, Mary kuiskasi. -- Ja John Graham on\nlähettyvillä -- jossakin -- tulossa tänne. Rossland sanoo, että\njollen mene hänen luokseen vapaaehtoisesti --\n\nAlan näki tyttöä puistattavan.\n\n-- Ymmärrän lopun, hän virkkoi. He seisoivat äänettöminä hetkisen.\nHarmaarastas raksutteli katolla. Sitten Alan otti Maryn kasvot\nkäsiensä väliin ikään kuin tämä olisi ollut lapsi, ja taivutti hänen\npäätään hiukan taaksepäin, niin että hän katsoi Maryä suoraan silmiin\nja niin läheltä, että tunsi tytön suloisen, lämpimän hengityksen.\n\n-- Ethän erehtynyt, sinä päivänä, jolloin lähdin vuoristoon? Alan\nkysyi -- rakastatko -- rakastatko minua?\n\n-- Rakastan.\n\nHän katsoi vielä vähän aikaa Maryn silmiin. Sitten hän astui syrjään.\nKeok ja Nawadlook kuulivat hänen naurunsa. Se oli kummallista, he\najattelivat -- Keok veitsineen ja Nawadlook pistooleineen -- sillä\nlintu liverteli ja Alan Holt nauroi ja Mary Standish oli hiiren\nhiljaa.\n\nHetkistä myöhemmin näki vanha Sokwenna, istuessaan jalat ristissä\nullakon pikku ikkunan ääressä ja pitäessään väsyttävää vartiotaan\npyssy polvillansa, herransa astuvan aukeaman poikki, ja tämän\nkäynnissä oli jotakin, joka palautti vanhuksen mieleen kuvia jo\naikoja sitten menneiltä päiviltä, jolloin aaveiden rotkossa olivat\nkajahdelleet taisteluhuudot, ja kädet, nyt vuosien känsittämät ja\nkoukistamat, olivat näytelleet osansa hänen kansansa sankarillisessa\ntaistelussa kauempaa pohjoisesta tunkeutuneita vallananastajia\nvastaan.\n\nPian hän näki Alanin menevän majaan, missä Rossland oli, ja\nhiljaa hänen sormensa rummuttivat vanhaa tomtomia, joka oli hänen\nvieressänsä. Hänen silmänsä kiinnittyivät kaukaisiin vuoriin ja\npartaansa hän hyräili vanhaa taistelulaulua, joka oli säilynyt enää\nvain Sokwennan muistissa, ja sen jälkeen hänen silmänsä sulkeutuivat,\nja jälleen ilmestyi pimeästä hänen eteensä näky kuin maalaus, näky\nkiemurtelevista poluista ja taistelun miehistä, jotka päättävästi\nvalmistautuivat kamppailuun.\n\n\n\n\n22. luku\n\n\nRossland istui olohuoneen kirjoituspöydän ääressä, kun ovi avautui\nhänen takanaan ja talon isäntä astui sisälle. Hän ei hämmentynyt\nhuomatessaan, kuka tulija oli, vaan nousi mennäkseen tätä vastaan.\nHän oli riisunut takin yltään, kiertänyt hihansa ylös, eikä\nilmeisesti edes koettanut salata tarkastelleensa arkailematta Alanin\nkirjoja ja papereita.\n\nHän lähestyi ojentaen kätensä. Tämä ei ollut sama Rossland, joka\n_Nomella_ oli kehottanut Alania huolehtimaan omista asioistaan.\nHän käyttäytyi kuin mies, joka tervehtii ystäväänsä, hymyillen ja\nnäyttäen iloiselta ennen kuin on vielä suutaan aukaissut. Alan tunsi\nomituista halua vastata tähän hymyilyyn. Hän ihaili tuohon hymyyn\nkätkeytyvää kylmäverisyyttä. Epävarmasti hän tarttui Rosslandin\nkäteen, mutta tämä puristi sitä eittämättömän lämpimästi.\n\n-- Hyvää päivää, Paris, vanha veikko? hän tervehti hyväntuulisesti.\n-- Näin teidän menevän Helenan luo joku minuutti sitten ja siksi\nolen teitä odottanut. Hän on hieman pelästynyt. Mutta eipä ihmekään.\nMenelaos on melkoisen ärtynyt. Mutta kuulkaas, Holt. En syytä\nteitä. Käsitän leikin liiankin hyvin. Nokkelaa, sanon minä -- hiton\nnokkelaa. Se tyttö panee pään pyörälle keneltä tahansa. Kunpa vain\nolisin nyt teidän saappaissanne. Olisin itsekin muuttunut petturiksi\n_Nomella_, jos hän olisi halunnut.\n\nHän tarjosi sikarin, ison, paksun sikarin, jonka ympärillä oli\nkullanvärinen siderengas. Omituinen halu sai Alanin taas ottamaan ja\nsytyttämään sen. Hänen verensä kuohui. Mutta Rossland ei huomannut\nsitä. Hän näki vain nyökkäyksen, kylmän hymyn Alanin huulilla,\nilmeisen välinpitämättömyyden, jolla tämä suhtautui tilanteeseen. Se\nmiellytti Grahamin asiamiestä. Hän istuutui uudestaan nojatuoliin ja\nviittasi Alania painautumaan toiseen tuoliin lähelle itseään.\n\n-- Luulin teidän loukkaantuneen pahasti, Alan sanoi. -- Saitte ilkeän\nhaavan.\n\nRossland kohautti olkapäitään. -- Siinä näette taas, Holt -- mihin\njoutuu, kun antaa sievien kasvojen viekoitella itsensä. Sen sai\naikaan muuan tlinkit-tyttö laivan peräpuolella, nähkääs. Suloinen\npikku olento, vai mitä! Sain hänet helposti houkutelluksi hyttiini,\nmutta hän ei ollutkaan sellainen kuin muut tuntemani intiaanitytöt.\nSeuraavana yönä veli tai mielitietty tai joku muu sellainen hyökkäsi\nkimppuuni avoimesta ikkunasta. Haava ei ollut vaarallinen. Pääsin\nsairaalasta viikon kuluttua. Onneksi minut vietiin sinne. Muuten\nen olisi nähnyt rouva Grahamia eräänä aamuna -- ikkunasta. Kuinka\nvähästä saammekaan välistä kiittää onneamme, vai mitä? Jollei olisi\nollut sitä tyttöä ja veistä ja sairaalaa, en olisi nyt täällä, eikä\nGrahamin sydämen tarvitsisi vuotaa verta kärsimättömyydestä -- eikä\nteille, Holt olisi tarjoutunut loistavinta mahdollisuutta, mitä\nelämässänne koskaan tulee tarjoutumaan.\n\n-- Pelkään, etten ymmärrä, Alan sanoi piilottaen kasvonsa\nsavupilven taakse ja puhuen ilmeisen välinpitämättömästi, mikä\nteki vaikutuksensa Rosslandiin. -- Teidän läsnäolonne saa minut\ntaipuvaiseksi uskomaan, että onni on pikemminkin kääntynyt minulle\nvastaiseksi. Mitä etuja sitten voisin saavuttaa?\n\nRosslandin silmät vakavoituivat armottomiksi ja hänen äänensä kävi\nkylmäksi ja teräväksi. -- Holt, kun me molemmat olemme miehiä, jotka\neivät pelkää kohdata toisiaan poikkeuksellisissa tilanteissakaan,\nvoimme varsin hyvin puhua suoraan tässä asiassa, vai mitä arvelette?\n\n-- Ehdottomasti, Alan sanoi.\n\n-- Tiedättekö, että Mary Standish on todellisuudessa Mary Standish\nGraham, John Grahamin vaimo?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ja luultavasti tiedätte -- nyt -- miksi hän hyppäsi mereen ja\nkarkasi Grahamin luota?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Se säästää meidät pitemmiltä puheilta. Mutta asialla on toinenkin\npuolensa, jota luultavasti ette tunne, ja minä olen tullut tänne\nkertoakseni sen teille. John Graham ei välitä rahtuakaan Standishien\nomaisuudesta. Tytön hän tahtoo ja on aina tahtonut. Hän on seurannut\ntytön kehitystä jo lapsesta asti. Siitä päivästä saakka, jolloin tämä\ntäytti neljätoista vuotta, hän on rakennellut suunnitelmiaan sille\najatukselle, että valloittaisi tytön omakseen. Tiedättehän, miten\nhän sai tytön menemään kanssaan naimisiin, ja tiedätte mitä tapahtui\nmyöhemmin. Mutta hänestä on yhdentekevää, vihaako tyttö häntä vai\nei. Hän _tahtoo_ hänet. Ja tämä, Rossland viittasi kädellään, -- on\nmaailman ihanin paikka, missä hän voi saada tytön jälleen itselleen.\nOlen tarkastellut kirjojanne. Omaisuutenne ei nykyisellään nouse\nsataatuhatta dollaria suuremmaksi. Olen tullut tänne tarjoamaan siitä\nteille viisi kertaa suuremman summan. Toisin sanoen, Graham on valmis\nluopumaan kaikista niistä toimenpiteistä, joihin hän voisi ryhtyä\nhenkilökohtaisesti teitä vastaan sen vuoksi, että olette ryöstänyt\nhänen vaimonsa, ja sen sijaan hän suostuu maksamaan teille viisisataa\ntuhatta dollaria saadessaan oikeuden viettää kuherruskuukautensa\ntäällä ja järjestää tämän paikan maatilaksi, mihin hänen vaimonsa voi\njäädä asumaan toistaiseksi velvollisena ottamaan vastaan miehensä,\naina kun tämä pistäytyy tänne. Tietysti laaditaan sopimus, jonka\nmukaan kaupan yksityiskohdat pidetään täysin salassa ja te poistutte\ntäältä. Olenko puhunut selvää kieltä?\n\nAlan nousi seisomaan ja astui miettivästi huoneen poikki. Ainakin\nRossland, joka tarkkasi häntä, luuli hänen äkkiä vaipuneen syviin\nmietteisiin ja hymyili hyvillään ällistyttävän ehdotuksensa toiseen\ntekemän vaikutuksen johdosta. Hän ei ollut kaunistellut asioita. Hän\noli esittänyt tarjouksensa edes yrittämättäkään tinkiä ehdoista, ja\nhänessä oli siksi paljon näyttelijää, että hän käsitti täysin, mitä\npuolen miljoonan dollarin tarjous merkitsi henkilölle, joka ankarasti\nponnistellen hankki toimeentulonsa karulla rajaseudulla. Alan seisoi\nikkunan edessä selin häneen. Hänen äänensä oli oudon jännittynyt, kun\nhän vastasi. Mutta sehän oli aivan luonnollista, tuumi Rossland.\n\n-- En oikein tiedä, käsitänkö sananne, hän sanoi. -- Tarkoitatteko,\nettä jos myyn Grahamille tilani, jätän sen kimpsuineni ja kampsuineni\nja suostun sen jälkeen pitämään suuni kiinni, hän antaa minulle puoli\nmiljoonaa dollaria siitä hyvästä?\n\n-- Se on hinta. Teidän on otettava väkenne mukaan. Grahamilla on\nomansa.\n\nAlan yritti nauraa. -- Luulen käsittäväni tarkoituksen -- nyt. Hän\nei maksa viittäsataa tuhatta dollaria neiti Standishista, tarkoitan\nrouva Grahamista. Hän maksaa sen _yksinäisyydestä_.\n\n-- Aivan niin. Sen mielijohteen hän sai viime hetkellä -- selvittää\nasia sovussa. Lähdimme tänne hakemaan hänen vaimoaan. Ymmärrättehän,\nhakemaan hänet ja selvittämään asian teidän kanssanne toisella\ntavoin kuin nyt on aikomuksemme. Osuitte naulan kantaan sanoessanne\n_yksinäisyydestä_. Kuinka narrimaiseksi miehen voivat tehdä sievät\nkasvot! Ajatelkaahan -- puoli miljoonaa dollaria.\n\n-- Se kuulostaa uskomattomalta, Alan mutisi kasvot ikkunaan päin. --\nMiksi hän tarjoaa niin paljon?\n\n-- Teidän on muistettava sopimus, Holt. Se on tärkeä puoli kaupassa.\nTeidän on pidettävä suunne kiinni. Jos tila ostettaisiin tavallisella\nhinnalla, se ei takaisi sitä. Mutta kun saatte niin suuren summan,\nsekaannutte myös juttuun ja omaa etuanne silmälläpitäen on teidän\nparasta olla puhumatta mitään koko kaupasta. Varsin yksinkertaista,\neikö totta?\n\nAlan palasi pöydän luo. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän koetti\npeittää ne tupakansavuun. -- En voi tietenkään otaksua, että hän\nsallisi rouva Grahamin palata Yhdysvaltoihin -- missä hän voisi\naiheuttaa hämminkiä omasta takaa?\n\n-- Graham ei heitä rahojaan hukkaan, Rossland vastasi painavasti.\n\n-- Tyttö jäisi siis tänne määrättömiksi ajoiksi?\n\n-- Määrättömiksi.\n\n-- Luultavasti ei palaisi koskaan?\n\n-- Kummallista, kuinka hyvin osuitte taas naulan kantaan! Miksi hänen\npitäisi palata? Maailma luulee hänen kuolleen. Sanomalehdet kertoivat\nsiitä palstamäärin. Sitä pikku salaisuutta, että hän on elossa,\neivät tiedä muut kuin me, ja tämä on komea kesäasunto Grahamille.\nSuurenmoinen ilmasto. Kauniita kukkia. Lintuja. Ja tyttö, jonka hän\non nähnyt kehittyvän naiseksi ja jota hän on halunnut itselleen aina\nsiitä lähtien, kun hän täytti neljätoista vuotta.\n\n-- Ja joka vihaa häntä.\n\n-- Niin.\n\n-- Joka saatiin petoksella menemään Grahamin kanssa naimisiin ja joka\ntahtoisi mieluimmin kuolla kuin elää hänen vaimonaan.\n\n-- Mutta Grahamin asiana on pitää hänet hengissä, Holt. Se ei kuulu\nmeille. Jos tyttö kuolee, niin luulen, että voitte ostaa tilanne\njälleen hyvin halvalla. Kenties.\n\nRossland ojensi Alanille jonkin paperin.\n\n-- Tässä on osa maksusta -- kaksisataaviisikymmentä tuhatta.\nKauppasopimus on minulla täällä kirjoituspöydällä, valmiina\nallekirjoitettavaksi. Niin pian kuin olette luopunut\nisännänoikeuksista, lähden kanssanne Tananaan ja suoritan\nloppusumman.\n\nAlan otti Sekin. -- Vain hullu kieltäytyisi kai hyväksymästä\ntällaista tarjousta, Rossland.\n\n-- Niin, vain hullu.\n\n-- Ja minä olen se hullu.\n\nAlan puhui niin levollisesti, ettei Rossland hetkeen käsittänyt hänen\nsanojensa koko merkitystä. Savu hälveni Alanin kasvojen edestä.\nHänen sikarinsa putosi lattialle ja hän polki sen murskaksi. Sekki\nseurasi sitä pieninä palasina. Raivo, jota hän oli hillinnyt melkein\nyli-inhimillisin ponnistuksin, leimusi hänen silmistään.\n\n-- Jos voisin saada Grahamin tuohon, missä te olette nyt -- _tuohon\nnojatuoliin_, antaisin kymmenen vuotta elämästäni, Rossland.\nTahtoisin tappaa hänet. Ja te -- _te_ --\n\nHän peräytyi askelen ikään kuin vetäytyäkseen käden ulottuvilta\npetoeläimestä, joka tuijotti häneen tyrmistyneenä.\n\n-- Kaiken sen vuoksi, mitä olette puhunut Marystä, ansaitsette\noikeastaan kuoleman. Ja tappaisin teidät täällä, tässä huoneessa,\njollei teidän täytyisi viedä minun sanaani Grahamille. Sanokaa\nhänelle, että Mary Standish -- _ei_ Mary Graham -- on puhdas kuin\npulmunen ja suloinen kuin se päivä, jona hän syntyi. Sanokaa\nhänelle, että Mary kuuluu _minulle_. Minä rakastan häntä. Hän on\nminun -- ymmärrättekö? Eikä maailman kaikilla rahoilla voitaisi\nostaa yhtä hiuskarvaakaan hänen päästään. Aion viedä hänet takaisin\nYhdysvaltoihin. Häntä tullaan kohtelemaan niin kuin oikeus ja kohtuus\non. Ja maailma saa tietää hänen tarinansa. Hänellä ei ole mitään\nsalattavaa. Ei yhtään mitään. Viekää nämä terveiset minulta John\nGrahamille.\n\nHän lähestyi Rosslandia, joka oli noussut tuoliltaan; hänen kätensä\nolivat puristuneet nyrkkiin, hänen kasvonsa olivat kuin rautaan\nvaletut.\n\n-- Korjatkaa luunne! Menkää ennen kuin hakkaan teidät kuoliaaksi!\n\nTarmo, joka täytti hänen jokaisen jäntereensä ja halusi iskeä\nRosslandiin, sai hänet paiskaamaan pöydän seinää vasten, mistä se\nputosi rytisten ja pirstoutuneena lattialle.\n\n-- Menkää -- ennen kuin tapan teidät.\n\nHän lähestyi yhä Rosslandia, vaikka hän oli antanutkin varoituksensa,\nja hänen edessänsä seisova pelästynyt mies, joka oli menettänyt\nvoimansa ja rohkeutensa tämän hirvittävän ja odottamattoman\nvaaran uhatessa, peräytyi nopeasti ovelle ja pakeni. Hän juoksi\nporoaitaukselle, ja Alan katseli häntä ovelta, kunnes näki hänen\nloittonevan etelään päin, mukanaan kaksi miestä, joilla oli\nkantamukset hartioillaan. Vasta silloin palautui Rosslandin maltti\nsiinä määrin, että hän uskalsi pysähtyä ja vilkaista taakseen.\nHengästyneenä hän huusi jotakin, mitä Alan ei erottanut. Mutta hän ei\npalannut noutamaan takkiaan ja hattuaan.\n\nAlanin viha herpaantui, kun hän näki pöydälle tuottamansa tuhon.\nHetki vielä, ja hänessä valloilleen päässyt paholainen olisi tehnyt\ntehtävänsä. Hän vihasi Rosslandia. Hän vihasi tätä nyt vain hiukan\nvähemmän kuin John Grahamia, ja hänestä tuntui ihmeeltä, että hän\noli antanut Rosslandin lähteä. Hän tunsi millaisessa jännityksessä\nhän oli ollut. Mutta hän iloitsi. Jokin terveen järjen hitunen oli\nhillinnyt hänen vihaansa, ja hän oli toiminut viisaasti. Graham saisi\nnyt hänen viestinsä eikä heidän välillään voisi olla minkäänlaista\nväärinkäsitystä.\n\nHän tuijotteli parhaillaan kirjoituspöydällään hujan hajan olevia\npapereita, kun oven narahdus sai hänet käännähtämään ympäri. Mary\nStandish seisoi hänen edessään.\n\n-- Lähetit hänet pois, Mary huudahti hiljaa.\n\nMaryn silmät säteilivät, hänen huulensa olivat raollaan, hänen\nkasvoillaan paloi ihana hehku. Hän näki kumoon kaadetun pöydän,\nRosslandin hatun ja takin tuolilla, todisteita siitä, mitä oli\ntapahtunut ja miksi Rossland oli paennut niin nopeasti. Ja sitten\nhän käänsi kasvonsa jälleen Alaniin, ja se, mitä Alan näki, mursi\nhänen muuttumattoman itsehillintänsä viimeisenkin rippeen, niin\nettä hän samassa ryntäsi Maryn luo ja sulki hänet syliinsä. Tyttö\nei yrittänytkään vapautua, kuten aikaisemmin metsikössä, vaan\nkohotti suunsa Alanin suudeltavaksi, ja painoi sitten kasvonsa\ntämän olkapäätä vasten -- samalla kun Alan yritti turhaan ääntää\nniitä tuhansia sanoja, jotka pyörivät hänen huulillaan, hyväili\nMaryn hiuksia, nautasi sitten kasvonsa niihin ja huudahti vihdoin\ntuntiessaan niiden lämpimän suloisen kosketuksen, että rakasti häntä\nja aikoi taistella hänen puolestaan ja ettei mikään mahti maailmassa\nvoisi riistää häntä enää häneltä. Ja hän toisti näitä sanojaan,\nkunnes Mary kohotti punastuneet kasvonsa hänen rinnaltaan, antoi\nhänen vielä kerran suudella huuliaan ja irtautui sitten hellästi\nhänen syleilystään.\n\n\n\n\n23. luku\n\n\nHetken he seisoivat vähän matkan päässä toisistaan, eikä Mary\nStandishin säteilevän suloisilla kasvoilla eikä Alanin levollisissa\nja kiihkottomissa piirteissä voitu havaita häpeän tai katumuksen\nhäivääkään. Tuokiossa he olivat kaataneet sen salvan, jonka\nsovinnaisuus oli rakentanut heidän välilleen, ja nyt he tunsivat\nhillitöntä iloa ja riemua eivätkä häpeän synnyttämää, nöyryyttävää\nhämmennystä. He eivät koettaneetkaan vetää verhoa onnensa eteen\ntai kätkeä sydäntensä nopeata sykettä toisiltaan. He iloitsivat\nsiitä, mikä oli tapahtunut. Mutta he seisoivat erillään, ja sisäinen\ntunne sanoi Alanille, että tämä pikku välimatka oli loukkaamaton,\nettä se oli pyhä Mary Standishille, ja yhä salaperäisemmäksi ja\nsyvällisemmäksi kävi se uljuuden ja luottamuksen sädekehä, joka\nloisti rakkauden ohella Maryn silmistä, kun Alan ei rikkonut sitä.\nHän ojensi kätensä, ja nopeasti Mary antoi hänelle omansa. Hänen\nhuulillaan, jotka punoittivat Alanin suudelmista, väreili hymy,\nja hän taivutti hiukan päätään, niin että Alan näki hänen kauniit\nhiuksensa, joita hän oli hyväillyt joku hetki sitten.\n\n-- Kiitän Jumalaa! Alan sanoi.\n\nHän ei sentään ammentanut tyhjiin sitä kiitollisuuden lähdettä,\njoka pulppuili hänen sydämestään. Puhe tuntui jokapäiväiseltä,\njopa turhalta. Mutta Mary ymmärsi. Alan ei kiittänyt Jumalaa tästä\nhetkestä, vaan jostakin ainaisesta, mikä vihdoinkin oli tullut\nhänen osakseen. Tähän, siltä Alanista tuntui, päättyi se maailma,\njonka hän oli tähän asti tuntenut, tästä alkoi uusi maailma. Hän\nperäytyi ja hänen kätensä vapisivat. Tehdäkseen jotakin hän nosti\npystyyn kaatuneen pöydän, ja Mary Standish katseli häntä rauhallisin,\nihailevin ilmein. Hän rakasti Alania, ja hän oli vaipunut Alanin\nsyliin. Hän oli tarjonnut huulensa Alanin suudeltaviksi. Ja Alan\nnaurahti hiljaa astuessaan taas hänen viereensä ja katseli tundralle,\njonne Rossland oli kadonnut.\n\n-- Kuinka kauan sinulta menee matkavalmisteluihin? Alan kysyi.\n\n-- Tarkoitatko --\n\n-- Että meidän täytyy lähteä tänä iltana tai huomisaamuna. Meidän on\nkai parasta mennä metsikön halki vanhaa tietä Nomeen. Jollei Rossland\nvalehdellut, on Graham jossakin Tananan seutuvilla.\n\nMaryn käsi puristi Alanin käsivartta. -- Aiommeko -- palata! Niinkö,\nAlan?\n\n-- Niin. Seattleen. Se on ainoa, mitä voimme tehdä. Ethän pelkää?\n\n-- Sinun kanssasi -- en.\n\n-- Ja palaathan mukanani -- kun asia on selvitetty? Alan katsoi\nkiinteästi eteensä tundralle. Mutta hän tunsi Maryn posken\nkoskettavan hänen olkapäätään kevyesti kuin höyhen.\n\n-- Kyllä, palaan sinun mukanasi.\n\n-- Entä milloin olet valmis?\n\n-- Heti.\n\nTasankojen auringonloimu tanssi Alanin silmissä; kullanhohtoisen\nusvan muodostama hieno harso kohosi maasta ja sen mukana viittoilevia\nhaamuja, liehuvia näkyjä -- elämän, lämpimän ja versoavan luonnon\nhengitystä, riemun meri, johon hän tahtoi sukeltautua hetkeäkään\nodottamatta, kun hän tunsi Maryn posken hellästi koskettavan\nolkapäätään ja hentoisen käden painon käsivarrellaan. Tytön\nhiljainen, alistuva ääni osoitti, että oli lopullisesti tullut Alanin\nluo. Hän oli lakannut taistelemasta -- hän oli luovuttanut Alanille\nkallisarvoisen oikeuden saada taistella hänen puolestaan.\n\nTämä tunne Maryn ahdingosta ja ylevästä luottamuksesta häneen sekä\nniiden asettamasta velvoituksesta palautti hänen mieleensä päivän\nvakavat tapahtumat. Ne herättivät hänessä taas jonkinlaista kauhua,\nja Rosslandin sanojen merkitys tuntui nyt tuoreemmalta, selvemmältä,\nvieläpä hirveämmältä, kun mies oli mennyt. Hänen tietämättään\nhiipivät vanhat vihan juonteet taas hänen kasvoilleen, kun hän\ntähysti tiukasti sille suunnalle, johon Rossland oli painunut, ja\nhän tuumiskeli, kuinka suurta samanlaista kauhua -- lähestyvän,\nsuunnattoman vaaran tajua -- Rossland oli herättänyt tytössä, joka\nseisoi nyt niin rauhallisena hänen vieressään. Oliko hän tehnyt\noikein antaessaan hänen lähteä? Eikö hänen olisi pitänyt surmata\nhänet, kuten hän olisi polkenut kuoliaaksi myrkyllisen käärmeen?\nSillä Rossland oli riemuinnut; hän oli Grahamin tahdoton välikappale,\nosa tämän sielua, naisten häpäisijä ja sellainen mies, joka on\nhieronut kauppaa tehdäkseen mahdolliseksi kuvaamattoman hirvittävän\nrikoksen. Se ei ollut liian myöhäistä. Hän voisi vielä tavoittaa\nRosslandin, tuolla tundran notkoissa --\n\nHänen käsivarttaan puristettiin lujemmin. Hän laski katseensa. Mary\nStandish oli nähnyt, mitä Alanin kasvoilla liikkui, ja tytössä oli\njotakin rauhoittavaa, mikä sai Alanin tointumaan. Hän tiesi tällä\nhetkellä, että Rossland oli puhunut Marylle yhtä ja toista. Mutta\ntämä ei pelännyt muuta kuin kenties sitä, mitä Alan oli juuri\nmiettinyt.\n\n-- Olen valmis, Mary huomautti.\n\n-- Meidän täytyy odottaa Rynnistystä, Alan sanoi, palaten järkiinsä.\n-- Hänen pitäisi saapua tänä yönä tai aamulla. Kun Rossland on\nnyt saanut minut suuttumaan, käsitän, kuinka tarpeen on, että\nRynnistyksen tapainen mies on meidän ja --\n\nHän ei puhunut loppuun, mutta Mary ymmärsi täysin, mitä hän oli\naikonut sanoa. Mary seisoi oviaukossa, ja Alan tunsi melkein\nhillitöntä halua sulkea hänet jälleen syliinsä.\n\n-- Hän on tulossa tänne Tananasta, -- Mary sanoi nyökäten.\n\n-- Ilmoittiko Rossland sinulle sen?\n\n-- Kyllä. Ja hänen mukanaan on muita, niin monia, että häntä\nnauratti, kun kerroin hänelle, ettet antaisi heidän viedä minua pois.\n\n-- Mutta etkö pelännyt, että minä -- minä ehkä jättäisin sinut heidän\nkäsiinsä?\n\n-- Olen koko ajan ollut varma siitä, mitä tekisit, sen jälkeen kun\naukaisin sen toisen kirjeen, jonka lähetit Ellen McCormickille, Alan!\n\nAlan huomasi hänen silmiensä leimahtavan, ilon paistavan niistä,\nja hän oli kadonnut ennen kuin Alan ehti keksiä vastausta. Keok\nja Nawadlook lähestyivät epäröiden, mutta ryntäsivät sitten Maryä\nvastaan, Keokin puristetussa nyrkissä yhä kauhistavan pitkä veitsi,\nja heidän takanaan, ullakon pienessä ikkunassa, hän näki Sokwennan\naavemaiset kasvot, kuin vartiota pitävän pääkallon. Hänen verensä\nalkoi sykähdellä nopeammin. Autio tundra, rannaton lakeus, jolla ei\nvoitu havaita merkkiäkään inhimillisestä elämästä, suuri näyttämö,\njoka odotti lähestyvää draamaa, jolla aurinko helotti, linnut\nlivertelivät, kehkeytyvät kukat kuiskailivat ja henkäilivät, sai\nhänet uuteen vireeseen, ja hän katsoi uudestaan pikku ikkunaan,\njonka ääressä Sokwenna istui kuin haamu toisesta maailmasta,\nvaroittaen häntä vaiteliaalla ja elottomalla tuijotuksellaan\njostakin uhkaavasta ja hirvittävästä, mikä hiipi salaa heidän\nkimppuunsa tuolta lakeudelta, joka näytti rauhalliselta. Hän viittasi\nvanhukselle ja meni sitten mökkiinsä odottamaan, kunnes Sokwenna\nryömi alas vartiopaikaltaan ja hoippelehti aukion poikki selkä\nköyryssä, kumarana kuin paviaani, ikälopun noidan näköisenä, silmät\nsyvällä kuopissaan, mutta säteilevinä kuin kaksi pientä tulipalloa,\nja liikkeiltään niin vikkelänä, että Alania värisytti, kun hän\ntarkasteli Sokwennaa ikkunastaan.\n\nTuossa tuokiossa vanhus astui sisälle. Hän mutisi jotakin. Hän\nsanoi sekavalla murteellaan, jota Alaninkin oli vaikea ymmärtää --\nmutta josta hän ei lähetyssaarnaajain opetuksista huolimatta ollut\nkoskaan luopunut -- kuulevansa jalkojen kopinaa ja vainuavansa veren\nhajua; ja että jalkoja oli paljon ja veri oli lähellä, ja että\nverentuoksu ja töminä tulivat vanhalta rotkolta päin, missä vieläkin\noli keltaisia pääkalloja, tippuen vettä, joka kerran oli juossut\npunaisena. Alan oli niitä harvoja, jotka vaivoin olivat saaneet\nkuulla rotkon tarinan vanhalta Sokwennalta; kuinka niin pitkät ajat\nsitten, että Sokwenna oli ollut nuorukainen, vihollisheimo oli\nhyökännyt hänen kansansa kimppuun, tappanut miehet ja ryöstänyt\nnaiset; kuinka Sokwenna ja piskuinen joukko hänen heimolaisiaan\nolivat vihdoin paenneet etelään jäljelle jääneiden naisten kanssa,\npiiloutuneet kuiluun sekä tehneet sieltä eräänä päivänä, jolloin\naurinko paistoi kultaisena, ilmassa kaikui lintujen laulu ja\nkukat koreilivat kauneimmillaan, äkillisen rynnäkön ja surmanneet\nvihollisensa viimeiseen mieheen. Kaikki olivat jo kuolleet, kaikki\nmuut paitsi Sokwenna.\n\nHetken Alan oli pahoillaan siitä, että oli kutsunut Sokwennan\nmökkiinsä. Hän ei ollut enää entinen rattoisa lempeä vanhus, se vanha\nmies, joka hykerteli ilosta katsellessaan suloisten kasvatuslastensa\nKeokin ja Nawadlookin leikkiä, joka rakasti lintuja ja kukkia ja\npikku lapsia ja oli pysynyt reippaan poikamaisena aina korkeaan\nikään asti. Hän oli muuttunut. Hän seisoi Alanin edessä kuin todeksi\ntullut turmanenkeli, mumisten partaansa jotakin käsittämätöntä,\npahaaennustava pilke syvällepainuneissa silmissään ja puristaen\nasettaan laihoilla käsillään kuin kotkan kynsillä. Alan irrottautui\nsiitä epämieluisasta tunteesta, joka hetkiseksi oli vallannut\nhänet, ja antoi Sokwennalle määrätyn tehtävän -- eteläisen tasangon\nvartioinnin kolmisen kilometrin päässä Tananan tien varrella\nsijaitsevan matalan kukkulan laelta. Hänen piti palata auringon\nlaskiessa taivaanrannalle.\n\nAlan päätti nyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, sillä hänellä\noli pahaenteinen aavistus, joka teki hänen mielensä levottomaksi, ja\nhän ryhtyi matkavalmisteluihinsa niin pian kuin Sokwenna oli lähtenyt\nvartiopaikalleen. Hänet täytti voimakas halu jättää talo heti\npaikalla, hetkeäkään viipymättä, mutta hän pakottautui ajattelemaan,\nkuinka mieletöntä sellainen kiirehtiminen olisi ollut. Hän joutuisi\nolemaan poissa useita kuukausia, kenties kokonaisen vuoden tällä\nkertaa. Oli paljon tehtävää, huolehdittava lukemattomista pikku\nseikoista, annettava koko joukko ohjeita ja neuvoja väelle. Hänen\noli joka tapauksessa tavattava Rynnistys, ja Tautukille ja Amuk\nToolikille oli kirjoitettava eräitä määräyksiä. Kun tuo pahaenteinen\naavistus ahdisti häntä yhä hänen suorittaessaan valmisteluja, hän\ntoisti itsekseen lakkaamatta, että oli järjetöntä pelätä eikä mikään\nvaara uhannut. Hän koetti kuvitella menetelleensä mitä typerimmin\nkäskiessään paimenten saapua kotiin. Todennäköisesti Graham ei\nilmaantuisi lainkaan, hän vakuutti itselleen, tai ei ainakaan moniin\npäiviin -- tai viikkoihin; ja jos hän todella tulisi, olisi käytävä\noikeaan taisteluun eikä turvauduttava murhaan.\n\nMutta hänen mielensä oli yhä rauhaton. Tuntien kuluessa ja iltapäivän\npidetessä tuo jokin näkymätön vaati häntä entistä ankarammin\npainumaan metsikön tasaiselle tielle Mary Standish rinnallaan. Kaksi\nkertaa Alan näki tytön keskipäivän ja kello viiden välillä, jolloin\nhän sai kirjoituksensa valmiiksi. Hän tarkasti huolellisesti aseensa.\nHän havaitsi, että hänen mielikiväärinsä ja automaattipistoolinsa\ntoimivat moitteettomasti, ja hän soimasi itseään hulluksi\ntäyttäessään patruunavyönsä ylimääräisillä panoksilla. Vieläpä hän\nvei osan näistä ampumatarvikkeista ja kaksi vara-asettaan Sokwennan\nmökkiin tuumien, että notkon reunalla sijaitseva mökki soveltui\nparhaiten puolustukseen, jos se kävisi välttämättömäksi. Kenties\nRynnistykselle olisi hyötyä ampumatarvikkeista ja aseista, jos Graham\nsaapuisi sen jälkeen, kun hän ja Mary olisivat taivaltaneet jo hyvän\nmatkaa Nomea kohti.\n\nSyötyään illallista auringon luodessa pitkiä varjoja taivaanrannalla\nAlan tarkasti vielä viimeisen kerran mökkinsä ja eväät, jotka Wegaruk\noli valmistanut matkaa varten, ja tapasi sitten syvänteen reunalla\nMaryn, joka katseli, kuinka hämyä alkoi keräytyä sinne, missä notko\nkävi kapeammaksi ja syvemmäksi kauempana tundrapengermien välissä.\n\n-- Aion jättää sinut hetkiseksi, Alan sanoi. -- Mutta Sokwenna on\npalannut, eikä sinun tarvitse jäädä yksiksesi.\n\n-- Mihin aiot mennä?\n\n-- Aina metsikölle asti, kai.\n\n-- Silloin tulen mukaasi.\n\n-- Kävelen luultavasti kovaa vauhtia.\n\n-- Et sen kovempaa kuin minäkään, Alan.\n\n-- Aion vain ennen hämärän tuloa ottaa selvää, ettei sillä taholla\nole mitään pelättävissä.\n\n-- Minä autan sinua. Maryn käsi ujuttautui Alanin käteen. -- Tulen\nmukaasi, Alan, Mary toisti.\n\n-- Niin, siltä -- näyttää, Alan naurahti hilpeästi, ja äkkiä hän\ntaivutti päänsä ja painoi Maryn käden huulilleen. Ja sillä tavoin,\nMaryn käsi hänen omassaan, he lähtivät astelemaan polkua pitkin, jota\neivät olleet käyneet yhdessä siitä päivästä saakka, jolloin Alan oli\npalannut Nomesta.\n\nMaryn kasvoilla oli lämmin hehku ja hänen silmissään jotakin hellää\nja herttaista, mitä hän ei koettanutkaan salata Alanilta. Se sai\nAlanin unohtamaan metsikön ja niiden takana leviävät tasangot ja\nvarovaisuutensa ja Sokwennan neuvon, että Ghost Kloorin lymypaikkoja\nja sen takaisia seutuja oli pidettävä tarkoin silmällä.\n\n-- Olen ajatellut tänään melkoisesti, Mary sanoi, -- kun jätit\nminut niin pitkäksi aikaa yksikseni. Olen ajatellut _sinua_. Ja --\najatukseni ovat tehneet minut ihmeellisen onnelliseksi.\n\n-- Ja minä olen ollut -- paratiisissa, Alan vastasi.\n\n-- Ethän pidä minua huonona naisena?\n\n-- Pikemmin voisin uskoa, ettei aurinko nouse enää koskaan.\n\n-- Etkä myöskään epänaisellisena?\n\n-- Olet unelmani kaikesta ylevästä naisellisesta.\n\n-- Mutta olen seurannut sinua -- olen tuppautunut seuraasi, ollenkaan\nmielipidettäsi kysymättä, Alan.\n\n-- Kiitän siitä Jumalaa, Alan sanoi hartaasti.\n\n-- Ja olen sanonut sinulle, että rakastan sinua, ja sinä olet\nsulkenut minut syliisi ja suudellut minua --\n\n-- Niin.\n\n-- Ja kävelen nyt käsi sinun kädessäsi --\n\n-- Ja teet niin edelleenkin, jos vain voin pitää sitä.\n\n-- Ja olen toisen miehen vaimo. Maryä värisytti.\n\n-- Olet minun, Alan selitti kiivaasti. -- Tiedät sen ja kaikkivaltias\nJumala sen tietää. On Jumalan pilkkaa sanoa sinua Grahamin vaimoksi.\nSinä olet laillisesti sidottu häneen, ja siinä kaikki. Sydämesi,\nsielusi ja ruumiisi ovat vapaat.\n\n-- Ei, minä en ole vapaa.\n\n-- Mutta olethan sinä!\n\nJa sitten Mary kuiskasi hetkisen kuluttua, Alanin olkapäähän nojaten:\n-- Alan, koska olet paras mies maailmassa, niin kerron sinulle,\nmiksen ole. Siksi, että -- sydämeni ja sieluni -- kuuluvat sinulle.\n\nAlan ei uskaltanut katsoa tyttöön, ja tajuten, kuinka ankaraa\nsisäistä taistelua Alan kävi, Mary Standish silmäili suoraan\neteenpäin huulillaan ihmeellinen hymyjä toisti hiljaa: -- Niin, paras\nmies maailmassa!\n\nHe astuivat tundran mäkien ja niiden välisten rotkojen poikki, yhä\nkäsikkäin, ja huomasivat puhelevansa taivaan värivivahteluista\nja linnuista ja kukista ja hämärästä, joka hiiviskeli heidän\nympärillään, samalla kun Alan tutki tarkasti, eikö taivaanrannalla\nnäkyisi jotakin elonmerkkiä. Kilometri, ja sitten toinen, ja sen\njälkeen kolmas, ja he näkivät synkän aukon ammottavan kaukana\nedessään siellä, missä kuilu sijaitsi.\n\nOli kummallista, että Alanin mieleen muistui nyt kirje -- se kirje,\njonka hän oli kirjoittanut Ellen McCormickille -- mutta hän ajatteli\nsitä todellakin ja kertoi ajatuksensa Mary Standishille, joka katseli\nhänen kanssaan tummaan hämärään, joka kohosi heidän ja etäisen\nmetsikön välille.\n\n-- Minusta tuntui kuin en olisikaan kirjoittanut sitä hänelle, vaan\n_sinulle_, Alan sanoi. -- Ja jollet olisi palannut, niin varmaan\nolisin menettänyt järkeni.\n\n-- Kirje on minulla. Se on täällä --, ja Mary pani kätensä\nrinnalleen. -- Muistatko, mitä kirjoitit, Alan?\n\n-- Että merkitsit minulle enemmän kuin elämä.\n\n-- Ja että -- erikoisesti -- pyysit Ellen McCormickia ottamaan vähän\nkiharoitani, jos minut löydettäisiin, ja panemaan ne talteen sinua\nvarten.\n\nAlan nyökkäsi. -- Kun istuin ruokapöydässä sinua vastapäätä\n_Nomella_, ihailin niitä sanomattomasti ilman että olisin ollut\ntietoinen siitä. Ja sen jälkeen -- kun olet ollut täällä luonani --\njoka kerta, kun olen katsonut sinuun --. Hän vaikeni, niellen sanat,\njotka aikoi sanoa.\n\n-- Sano se, Alan.\n\n-- Olen halunnut nähdä ne valloillaan, hän lopetti epätoivoisesti. --\nTyperä päähänpisto, vai mitä?\n\n-- Miksi niin? Mary kysyi samalla kuin hänen silmänsä suurenivat\nhiukan. -- Jos rakastat niitä, niin miksi olisi typerää, että haluat\nnähdä ne valloillaan?\n\n-- No, ajattelin, että kenties se sinusta tuntuisi siltä, lisäsi Alan\nnolostuneena.\n\nAlan ei koskaan ollut kuullut mitään suloisempaa kuin Maryn naurahdus\noli, kun tämä kääntyi äkkiä niin että iltarusko paistoi hänen\nselkäänsä, ja alkoi notkeilla, nopeilla sormillaan päästää auki\nhiuksiaan, kunnes ne aaltoilivat valtoinaan säteilevänä massana,\nvaluen alas selkää pitkin silkkimäisenä sädekiehkurana, jonka kauneus\ntäytti Alanin ihailulla ja sai hänet ilosta huudahtamaan.\n\nMary katsoi Alania silmiin, ja hänen katseessaan oli samanlainen\nsuloinen loiste kuin hänen hiuksissaankin. -- Ovatko ne sinusta\nkauniit, Alan?\n\nAlan astui Maryn luo, otti kätensä täyteen hiuksia ja painoi ne\nhuuliaan ja kasvojaan vasten.\n\nHän seisoi juuri niin, kun tunsi äkillisen vavahduksen kulkevan\nMaryn lävitse. Se oli kuin heikko puistatus. Hän kuuli Maryn\npidättävän hengitystään, ja käsi, jonka tämä oli laskenut lempeästi\nhänen taivutetulle päälleen, putosi äkkiä alas. Kun Alan kohotti\npäätään katsoakseen Maryyn, tämä tuijotti yhä synkkenevään hämärään\ntundralle, ja näytti siltä kuin jokin olisi odottamatta antanut\ntytölle iskun, niin ettei hän kyennyt hetkeen puhumaan eikä\nliikahtamaan.\n\n-- Mitä nyt? Alan huudahti ja pyörähti ympäri, yrittäen saada\nselville, mikä oli säikähdyttänyt Maryn; ja tähystellessään hän näki\nmustan, nopean varjon kiitävän maanpintaa pitkin ja pimentävän vienoa\nhämärää, kunnes luonto verhoutui yön mustaan pimeään -- ja keskiyön\naurinko häipyi näkyvistä kuin suuri, loistava lyhty, samalla kun\nsakea, purppuranhohtoinen pilviseinä vyöryi auringon ja arktisen\nmaailman väliin läpinäkymättömänä esirippuna. Alan oli monesti nähnyt\nsaman ilmiön kesämyrskyn lähestyessä tundroille, mutta koskaan ei\nmuutos ollut tuntunut niin äkilliseltä kuin nyt. Sen sijaan, että hän\näsken oli nähnyt kumppaninsa kasvot kultaisessa valossa, hän näki ne\nnyt hämymeressä. Tämä arktisen yön ihme, sen äkillinen ja odottamaton\ntapahtuminen, oli pelästyttänyt Maryä, ajatteli Alan ja naurahti\nhiljaa.\n\nMutta Maryn käsi pusersi Alanin käsivartta. -- Näin heidät, Mary\nhuudahti tukahtuneella äänellä. -- Näin heidät -- tuolla aurinkoa\nvasten -- ennen kuin pilvi kohosi -- ja muutamat heistä juoksivat\nkuin eläimet --\n\n-- Varjoja! Alan selitti. -- Kettujen pitkiä varjoja tai isojen\nrusakkojen, tai suden ja sen penikoiden, niiden hiipiessä tiehensä --\n\n-- Ei, ei niitä ne eivät olleet, Mary huohotti kiihkeästi ja hänen\nkätensä tarrautuivat entistä lujemmin Alanin käsivarteen. -- Ne eivät\nolleet varjoja. _Ne olivat miehiä!_\n\n\n\n\n24. luku\n\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, kun heidän sydämensä tuntuivat lakanneen\nsykkimästä, ettei heiltä olisi jäänyt huomaamatta hiljaisinkaan\nhämärän kuiske. Ja Alan kuuli erään äänen ja tiesi sen syntyneen\nkiviin kolahtaneesta saappaankärjestä. Kukaan ei hänen väestään olisi\nastunut sillä tavoin; ei kukaan muu kuin Rynnistys Smith tai hän itse.\n\n-- Oliko heitä monta? Alan kysyi.\n\n-- En voinut erottaa. Aurinko pimeni juuri silloin. Mutta viisi tai\nkuusi juoksi --\n\n-- Meidän perästämme?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja näkivätkö he meidät?\n\n-- Luulen niin. Huomasin heidät vain hetkisen, ja sitten he\npeittyivät hämärään.\n\nAlan tarttui Maryn käteen ja puristi sen lujasti omaansa. Maryn\nsormet kietoutuivat Alanin sormiin, ja Alan kuuli hänen nopean\nhengityksensä aukaistessaan automaattipistoolinsa koteloa.\n\n-- Luuletko, että _he ovat tulleet?_ Mary kuiskasi, ja jäätävä kauhu\nkuvastui hänen kasvoillaan.\n\n-- Kenties. Mieheni eivät tule siltä suunnalta. Pelkäätkö?\n\n-- En, en, en pelkää.\n\n-- Mutta sinähän vapiset.\n\n-- Se johtuu tästä kummallisesta pimeästä, Alan.\n\nArktinen hämärä ei koskaan ollut täydellisemmin pimentynyt. Vain\njonkun kerran oli Alan nähnyt tämän luonnonilmiön niinä monina\nvuosina, jotka hän oli viettänyt tundroilla, missä ukkosmyrsky ja\nkesäauringon niin täydellinen häviäminen, että hämärä käy melkein\nyön pimeydeksi, on niin harvinainen sattuma, että se tuntuu\njuhlallisemmalta kuin ihmeellisimmätkään revontulet. Se tuntui\nAlanista nyt ihmeeltä, mahtavan käden teolta, joka aukaisi heille\ntien pelastukseen. Sysimusta vaippa verhosi nyt maailman, jota\nkeskiyön auringon olisi pitänyt valaista. Se levisi nopeasti; varjot\nlisäsivät synkkyyttä, ja tämä synkkyys hiipi esille, saeten ja\nlähestyen, kunnes tundran yllä lepäsi kammottava pimeys, joka ei\nollut yötä eikä hämärää ja jonka salaisuuden perille silmät turhaan\nyrittivät tunkeutua.\n\nJa kun se ympäröi heidät, supistaen lakkaamatta heidän näköpiiriään,\ntoimivat Alanin ajatukset nopeasti. Tuossa tuokiossa hän käsitti,\nmitä merkitsivät nuo juoksevat hahmot, jotka hänen kumppaninsa\noli nähnyt. Grahamin miehet olivat lähettyvillä, olivat nähneet\nheidät ja yrittivät katkaista heidän tiensä asumuksille. Kenties he\nolivat vain vakoilijoita, ja jollei heitä ollut enempää kuin viisi\ntai kuusi, minkä verran Mary oli arvellut heitä nähneensä, hän ei\nkatsonut olevan mitään hätää. Mutta heitä saattoi olla kymmenen\ntai viisikymmentä. Mahdollisesti Graham ja Rossland lähestyivät\ntaloa kaikkine voimineen. Hän ei ollut kertaakaan koettanut\nharkita, millaisia nämä voimat olivat, vaan vakuuttanut itselleen,\nettä kun Grahamin takana oli suunnaton valtiollinen ja rahallinen\nvaikutusvalta ja häntä ajoi intohimo Mary Standishiin, mikä oli\nilmennyt melkein mielettömyytenä, ei tuo mies piittaisi mistään\nlain tai inhimillisyyden vaatimuksista päämääräänsä pyrkiessään.\nLuultavasti hän toimisi niin, että laki olisi muodollisesti hänen\npuolellaan, jos juttu päättyisi onnettomasti. Sillä Graham oli\nvääryyttä kärsinyt puoliso, joka oli tullut \"pelastamaan\" vaimoaan\nkun taas hän -- Alan Holt -- oli naisenryöstäjä ja rakastaja, jonka\nsai ampua siihen paikkaan!\n\nHänen vapaa kätensä tarttui pistoolinperään, kun hän taivalsi suoraan\neteenpäin. Äkillinen pimeys auttoi häntä salaamaan sen kauhun, jota\nhän tunsi ajatellessaan, mitä tuo \"pelastaminen\" merkitsi Mary\nStandishille; ja sitten hänet valtasi kylmä ja peloton päättäväisyys\nja hänen ruumiinsa jokainen hermo jännittyi, valmiina ottamaan\nvastaan mitä hyvänsä, mitä seuraavina hetkenä tapahtuisi.\n\nJos Grahamin miehet olivat nähneet heidät ja yrittivät katkaista\nheidän paluutiensä, niin ansan saattoi kiertää toiselta sivulta -- ja\nsille suunnalle Alan lähti astumaan niin ripeästi, että tyttö melkein\njuoksi hänen rinnallaan. Alan ei kuullut hänen askeleitaan, niin\nkevyet ne olivat! Hänen sormensa olivat pusertuneet Alanin sormiin,\nja Alan tunsi hänen irtonaisten hiustensa silkinpehmeän hyväilyn.\nYli puolen kilometriä Alan taivalsi ja tähysteli samalla liikkuvia\nvarjoja ja kuunteli ääniä. Sitten hän pysähtyi. Hän veti Maryn\nsyliinsä, niin että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Mary läähätti,\nja Alan tunsi ja kuuli hänen sydämensä jyskytyksen. Hän haparoi tytön\nhuulia ja suuteli niitä.\n\n-- Etkö pelkää? hän kysyi uudestaan.\n\nTyttö pudisti uljaasti päätään hänen rinnallaan. -- En.\n\nAlan naurahti hiljaa, kun Mary valehteli näin suloisen rohkeasti. --\nVaikka he olisivat nähneetkin meidät ja olisivat Grahamin miehiä,\nniin olemme pujahtaneet heidän kynsistään, hän lohdutti Maryä. -- Nyt\nkierrämme itään ja palaamme sitä tietä kotiin. Ikävä, että pakotin\nsinut juoksemaan. Mutta nyt kävelemme hitaammin.\n\n-- Meidän täytyy kiirehtiä, Mary vastasi. -- Haluan juosta. Hänen\nsormensa etsivät Alanin käden ja tarttuivat siihen, kun he lähtivät\nliikkeelle. Vähän väliä he pysähtyivät, tuijottaen ympärilleen\ntyhjyyteen ja kuunnellen. Kaksi kertaa Alan luuli kuulleensa ääniä,\njotka eivät olleet luonnollisia. Toisella kerralla pikku sormet\npuristuivat lujemmin hänen sormiinsa, mutta hänen kumppaninsa ei\nvirkkanut sanaakaan, mutta sen sijaan hengitys tuntui hetkiseksi\nsalpautuvan.\n\nToisen puolituntisen kuluttua alkoi tulla valoisampaa, mutta\nmyrskytuuli tuntui lähenevän. Sen kylmät henkäykset tuntuivat\nhivelevän heidän poskiaan, ja heidän ympäriltään alkoi kuulua äkkiä\nlevottomaksi käyneen, janoisen maan kuiskeita ja huokauksia. Tuli\nvaloisampaa, sillä pilviverho näytti leviävän koko taivaanlaen\nyli, oheten niiltä paikoin, missä se tiiviin synkkänä massana\noli peittänyt auringon. Alan saattoi erottaa tytön kasvot ja\nvapaina liehuvat hiukset. Tundran notkot ja kukkulat kävivät\nselväpiirteisemmiksi, kun he saapuivat notkelmaan, ja Alan tunsi\nerään pajukon, jonka takana oli yksinäinen suolampi.\n\nPensaikko oli vain noin puolisen kilometrin päässä kotoa. Lähellä\npajukon laitaa oli lähde, ja sille hän vei tytön, raivasi paikan,\njolle tämä saattoi polvistua, ja näytti, kuin hänen tuli ammentaa\nkylmää vettä suuhunsa kämmenellään. Kun Mary kumartui juomaan,\nAlan piti hänen hiuksiaan ja painoi ne huulilleen. Hän kuuli veden\nlirinän sen juostessa Maryn sormien lomitse, tytön osaksi riemuisan,\nosaksi pelokkaan naurahduksen, joka muuttui seuraavassa hetkessä\nkauhistuneeksi kirkaisuksi, kun Alan kohottautui puoliksi jaloilleen\ntorjuakseen miehen, joka hyökkäsi rajusti hänen kimppuunsa pajukon\nkätköstä.\n\nTiheiköstä kuului hyökkäyksen jälkeen entistä kovempaa liikehtimistä;\nsitten kajahti kimeä ääni. Mary Standish päästi toisen huudahduksen,\nja Alan havaitsi olevansa polvillaan, taaksepäin kumartuneena, ja\nkoettavansa epätoivoisesti irrottaa kahta jättimäistä käsiparia\nkurkustaan. Hän kuuli tytön kamppailevan, mutta ei enää huutavan.\nHetkisen hänestä tuntui kuin hänen aivonsa olisivat menneet sekaisin.\nHän tajusi turhaan hapuilevansa pistooliaan ja saattoi nähdä yllään\nolevat kasvot, pimeässä julmat ja hirvittävät, armottomien käsien\nkuristaessa häntä. Sitten hän kuuli huudon, kovan huudon, joka uhkui\nvoitonriemua ja iloa, samalla kun hänet heitettiin selälleen; hänen\npäänsä tuntui irtautuvan hartioista; hänen ruumiinsa lyyhistyi kokoon\nja melkein suonenvedontapaisesti hänen jalkansa työntyivät esiin\nhänen altaan, kun hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa. Sen\njälkeen hän tuskin huomasi raskasta korahdusta, kun sormet kirposivat\nhänen kurkustaan, kasvot katosivat ja mies, joka oli vähällä ollut\ntappaa hänet, retkahti maahan. Hetkeen Alan ei liikahtanutkaan\nahmiessaan syvin siemauksin keuhkoihinsa raitista ilmaa. Sitten hän\ntunnusteli pistooliaan. Kotelo oli tyhjä.\n\nHän kuuli tytön läähättävän hengityksen ja nyyhkytyksen aivan\nläheltään, ja elämäntarmo täytti taas hänen jäntereensä. Mies, joka\noli aikonut kuristaa hänet, lähestyi uudestaan, nelinkontin ryömien.\nSilmänräpäyksessä Alan oli hypännyt pystyyn ja rynnännyt miehen\npäälle notkean kissan tavoin. Hän iski nyrkillänsä parrakkaisiin\nkasvoihin; iskiessään hän huusi Marylle ja näki Maryn samalla kohtaa,\njolle hän oli polvistunut, ja toisen jättimäisen miehen kumartuneen\ntytön ylitse, joka oli vaipunut melkein lähteen veteen, jota äsken\noli juonut. Hurja kirous pääsi Alanin huulilta. Hän oli nyt valmis\ntappamaan; hän tahtoi tappaa -- tuhota sen, joka jo oli hänen\nkynsissään, voidakseen syöksyä tuon toisen petoeläimen kimppuun, joka\nveti Mary Standishia tämän pitkistä hiuksista. Iskujen huumaamana,\njotka putosivat kuin nuijan lyönnit, parrakkaan miehen pää hervahti\ntaaksepäin, ja Alanin sormet tarrautuivat hänen kurkkuunsa. Miehellä\noli niska kuin härällä. Alan koetti murtaa sitä. Kymmenen sekuntia,\nkaksikymmentä -- puoli minuuttia korkeintaan -- ja lihakset ja\nnikamat olisivat antaneet periksi -- mutta ennen kuin parrakkaan\nmiehen korahtelu oli tauonnut, ryntäsi toinen peto Alanin kimppuun.\n\nAlan ei ennättänyt valmistautua tähän uuteen hyökkäykseen. Hän\noli menettänyt melkein kaiken tarmonsa, ja hirvittävä isku sai\nhänet hoipertelemaan. Sokeasti hän kävi käsiksi mieheen ja rupesi\npainiskelemaan. Vasta sitten, kun hänen käsivartensa kohtasivat\nvereksen vastustajan käsivarret, hän käsitti, kuinka paljon voimiaan\nhän oli tuhlannut ensimmäiseen hyökkääjään. Turruttava kauhu kouristi\nhänen sydäntään, kun hän tunsi heikkoutensa, ja tahtomattaan hänen\nhuuliltaan pääsi voihkaisu. Tällä hetkelläkin hän olisi mielellään\nleikannut poikki kielensä, jos olisi voinut vaimentaa tuon äänen,\nestää tyttöä kuulemasta sitä. Mary ryömi heidän luokseen nelinkontin,\nmutta Alan ei voinut nähdä sitä. Hänen pitkät hiuksensa laahasivat\nsotkettua maata ja lähteen sumentunutta vettä, ja hänen kätensä\nhapuilivat -- hapuilivat -- kunnes ne löysivät, mitä olivat etsineet.\n\nSitten Mary nousi seisoalleen ja tuli heidän luokseen kantaen\nkiveä, jolle oli laskenut toisen kätensä polvistuessaan juomaan.\nParrakas mies, joka kohoutui polvilleen, tavoitteli häntä vimmatusti,\nmutta Mary vältti kädet ja seurasi tarkasti Alanin ja hyökkääjän\nkamppailua. Kivimöhkäle painui alas. Alan huomasi silloin Maryn;\nhän kuuli yhden ainoan nopean, hirvittävän kolauksen, ja hänen\nvihollisensa rojahti hänen yltään, hervottomasti ja ääneti. Alan\nponnisti jaloilleen ja sulki hetkiseksi horjuvan tytön syliinsä.\n\nParrakas mies yritti taas nousta. Hän oli jo puoleksi kohollaan, kun\nAlan kävi hänen kurkkuunsa, ja he kaatuivat kumpikin. Tyttö kuuli\niskuja, sitten ankaramman huitaisun, ja voitonriemusta huudahtaen\nAlan kohosi seisoalleen. Sattumalta oli hänen kätensä osunut\npudonneeseen pistooliin. Hän napsautti varmistimen päältä; hän oli\nvalmis ampumaan, valmis jatkamaan taistelua aseellaan.\n\n-- Tule, hän sanoi.\n\nHänen äänensä oli huohottava, oudon epätodellinen ja tukahtunut. Mary\ntuli hänen luokseen ja laski kätensä jälleen hänen käteensä, ja se\noli märkä ja tahmea lähteen loasta. Sitten he kapusivat rinnettä ylös\ntasangolle pois lammelta ja pajukosta.\n\nHeidän ympärillään kuului nyt selvempää kohinaa, joka hiipi esille\nkaukaa oudon hämärän pimeästä kätköstä, ja näihin lännestä nouseviin\nääniin liittyi huhuileva ääni. Siihen vastattiin suoraan edestäpäin.\nAlan pusersi pientä, likaista kättä lujemmin ja lähti astumaan kohti\nkylää, jolta suunnalta viimeinen ääni oli kuulunut. Hän tiesi, mitä\nparhaillaan tapahtui. Grahamin miehet olivat älykkäämpiä kuin hän\noli aavistanutkaan; he olivat saartaneet kylän tundran puolelta, ja\njotkut heistä olivat juuri lähestyneet pajulampea, josta parrakkaan\nmiehen kumppanin riemuhuuto oli kajahtanut. Nyt he ihmettelivät,\nmiksi huutoa ei toistettu, ja huhuilivat parhaillaan minkä ehtivät.\n\nAlanin ruumiin jokainen hermo oli keskittynyt nopeaan ja tehokkaaseen\ntoimintaan, sillä heidän epätoivoinen asemansa painoi hänen mieltään\ntulenlieskana, uskomattomana ja kuitenkin totena. Taempana pajukossa\nhänet oli aiottu tappaa. Hänen kurkkuaan puristaneet kädet olivat\ntavoitelleet hänen henkeään. Tasangolla heidän ympärillään oli\nsusia eikä ihmisiä; susia, joita johti kaksi hirviötä ihmiskunnan\nhylkiöjoukkiosta, Graham ja Rossland. Pimeän peitossa vaaniskeli\nmurha ja rikollinen haluja mieletön hurjuus; laillinen järjestys\nja sivistynyt maailma olivat satojen kilometrien päässä. Jos\nGraham voittaisi, muistaisivat tämän yön vain kartoittamattomat\ntundrat, samoin kuin syvä, pimeä kuilu kätki pimeyteensä toisen\nmurhenäytelmän, joka oli tapahtunut yli puoli vuosisataa sitten. Ja\nhänen vierellään tyttö, jota heidän kätensä jo olivat raastaneet ja\njonka he olivat ryvettäneet lokaan --\n\nHän ei voinut ajatella pitemmälle, ja tuskaisena uhmana tunkeutui\nhänen huuliltaan heikko voihkaisu. Tyttö luuli sen johtuneen\nvarjoista, jotka häämöttävinä kohosivat äkkiä heidän tielleen. Niitä\noli kaksi, ja tyttökin kirkaisi, kun heidän käskettiin pysähtyä. Alan\nhuomasi käden kohoavan nopeasti edempänä, mutta hänen oma kätensä oli\nnopeampi. Kolme tulenleimahdusta syöksyi leimuavina salamoina hänen\npistoolistaan, ja mies, joka oli kohottanut kätensä, kaatui maahan,\nkun taas toinen puikki pikaisesti myrskyn synnyttämään pimeään.\nHetkistä myöhemmin keräsivät hänen hurjat huutonsa paikalle muita,\nsamalla kun Alanin pistoolin laukaukset vyöryivät kumeana kaikuna yli\ntundran.\n\nOdottamattomat laukaukset, niiden hirveä vaikutus, haavoittuneen\nmiehen kaatuminen ja toisen pako eivät saaneet Mary Standishia\navaamaan suutaan. Mutta hänen hengityksensä oli nyyhkyttävä, ja\npurppuranhohtoisen pimeän hälvetessä hän käänsi hetkeksi kasvonsa\nAlaniin, kalmankalpeana ja silmät selkosen selällään. Hänen hiuksensa\nverhosivat häntä kimmeltävänä huntuna. Sieltä, missä ne aaltoilivat\npörröisinä kiharoina hänen rinnallaan, Alan näki hänen kätensä\ntyöntyvän esiin pehmeästä piilopaikastaan, ja siinä oli -- Alanin\nkummastukseksi -- pistooli. Hän tunsi aseen -- se oli toinen niistä\nkevyistä automaattipistooleista, jotka hänen ystävänsä Carl Lomen\noli antanut hänelle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Ylpeys\nja outo riemu valtasivat hänet. Aina tähän asti Mary oli pitänyt\nasetta piilossa, mutta koko ajan hän oli ollut valmis taistelemaan\n-- taistelemaan _hänen_ kanssansa heidän vihollisiaan vastaan!\nAlania halutti pysähtyä ja sulkea hänet syliinsä ja kertoa hänelle\nsuudelmillaan, kuinka suurenmoinen hän oli. Mutta sen sijaan hän\nkiiruhti eteenpäin entistä nopeammin, ja he tulivat rämeisen aukeaman\nlaitaan, josta oli enää lyhyt matka kylään.\n\nSen poikki vei tuskin kärrynpyörien väliä leveämpi polku, jonka\nhänen väkensä oli raivannut mättäiden, saraheinäsavikon ja hyllyvien\nhetteiden keskitse; tänne päästyään Alan pysähtyi hetkiseksi tietäen,\nettä pian he olisivat turvassa. Tyttö nojautui häneen ja jäi sitten\nhervottomana lepäämään hänen syliinsä. Viimeiset parisataa metriä\nolivat riistäneet hänen voimansa. Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat\ntaaksepäin, ja Alan työnsi hiljaa pehmeät hiuskiharat niiltä syrjään\nja suuteli hänen huuliaan ja silmiään pistoolin puristuessa hänen\nrintaansa vasten. Vielä nytkin, liian uupuneena kyetäkseen puhumaan,\nMary hymyili Alanille, ja tämä nosti hänet syliinsä ja ryntäsi\nkapealle polulle, jota heidän takaa-ajajansa, sen hän tiesi, eivät\nkeksisi heti, jos he pääsisivät livahtamaan näiden näkyvistä. Tytön\nkeveys herätti hänessä riemuisaa hämmästystä. Tyttö lepäsi hänen\nkäsivarsillaan kuin lapsi, pitkien hiussuortuvien verhoama ihana\npikku keijukainen, ja Alan pusersi häntä lujemmin rintaansa vasten\ntuntien, kuinka tytön kädet kiertyivät pehmeästi hänen kaulansa\nympäri ja kuinka huohottava hengitys hyväili suloisesti hänen\nkasvojaan, virkistyneenä ja onnellisena tytön avuttomasta tilasta.\n\nNäin he olivat päässeet notkelmasta, kun Alan tunsi hitaasti\nlähenevän sateen ensimmäiset pisarat kasvoillaan. Hän saattoi nähdä\nnyt kauemmaksi -- kapean polun puoliväliin. Hän kapusi eräälle\nkummulle, ja täällä Mary Standish luisui hänen sylistään ja jäi\nseisomaan, katsellen Alania uudelleen voimistuneena. Alanin hengitys\ntihentyi hiukan ja hän viittasi. Epäselvästi he saattoivat erottaa\nhäämöttävät porotallit. Niiden takana ei kylän majojen ikkunoista\npilkahtanut ainoatakaan valoa. Alueella oli kuolemanhiljaista.\n\nJa sitten kohosi jotakin maasta melkein heidän jalkojensa juuresta.\nKumea äännähdys seurasi liikettä, äännähdys, joka kajahti aavemaisena\nja värisyttävänä, niin hiljaisena, että vain he saattoivat sen\nkuulla, ja Sokwenna seisoi heidän vieressään. Hän puhui nopeasti.\nVain Alan ymmärsi. Vanhuksen olemuksessa oli jotakin yliluonnollista\nja kammottavaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat kosteat;\nhänen silmistään välähti tuon tuosta kuin pieniä tulikipinöitä;\nhän muistutti hirvittävää peikkoa viittoillessaan ja puhuessaan\nyksitoikkoisella äänellä, samalla kun hän tähysteli rämeikköön.\nVaiettuaan hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kääntyi ja lähti\nastelemaan kiivaasti asumuksia kohti.\n\n-- Mitä hän sanoi? tyttö kysyi.\n\n-- Että hän iloitsee paluumme johdosta. Hän kuuli laukaukset ja tuli\nmeitä vastaan.\n\n-- Entä mitä muuta? tyttö tiedusteli itsepintaisesti.\n\n-- Vanha Sokwenna on taikauskoinen -- ja hermostunut. Hän sanoi\njotakin, mitä et ymmärtäisi. Varmaan pitäisit häntä mielipuolena,\njos hän kertoisi sinulle, että hänen monia vuosia sitten kuilussa\nsurmattujen toveriensa henget tulivat tänä yönä hänen luokseen\nvaroittamaan tulevista tapahtumista. Oli miten oli, mutta hän on\nollut varovainen. Tuskin olimme kadonneet näkyvistä, kun hän hoputti\nkylän kaikki naiset ja lapset lähtemään vuoristoon. Keok ja Nawadlook\neivät tahtoneet lähteä. Olen siitä iloissani, sillä jos Grahamin ja\nRosslandin tapaiset miehet olisivat yllättäneet heidät ja saaneet\nheidät kynsiinsä --\n\n-- Kuolemakin olisi parempi, lopetti Mary Standish, ja hänen kätensä\npuristui tiukemmin Alanin käsivarteen.\n\n-- Niin, niin luulen. Mutta nyt se on mahdotonta. Avoimella\ntasangolla olimme huonommassa asemassa. Mutta me voimme puolustaa\nSokwennan majaa niin kauan, kunnes Rynnistys ja paimenet tulevat. Kun\nmeillä on siellä kaksi hyvää asetta, he eivät uskalla hyökätä sinne\npaljain käsin. Kaikki edut ovat nyt meidän puolellamme; me voimme\nampua, mutta he eivät uskalla käyttää luodikkojaan.\n\n-- Miksi eivät?\n\n-- Koska sinä olet sisällä. Graham tahtoo sinut elävänä eikä\nkuolleena. Ja kuulat --\n\nHe olivat saapuneet Sokwennan ovelle, ja samassa he pysähtyivät\nepäröiden ja kääntyivät tähyilemään taakseen pimeään, mistä olivat\npaenneet. Äkkiä kajahti ääniä poroaitausten takaa. Niissä ei ollut\nmitään salaperäistä. Rakennukset oli keksitty ja miehet huutelivat\näänekkäästi ja heille vastattiin kymmenestä eri paikasta tundralta.\nHe saattoivat kuulla ihmisten juoksevan ja teräviä komentoja;\njotkut kiroilivat upotessaan saroja kasvavaan suohon, ja viholliset\nryntäsivät esiin notkon reunalta. Alanin sydän lakkasi sykkimästä.\nTässä heidän vihollistensa kokoontumisessa oli jotakin hirveän\näkillistä ja totuttua. Hän kuuli heidän tunkeutuvan hänen kotiinsa.\nOvet lensivät selälleen. Muuan ikkuna lyötiin helisten säpäleiksi.\nHarmaassa usvassa leimahti valoja.\n\nJuuri tällä hetkellä vastasi Sokwennan luodikko varustetusta\nullakonikkunasta heidän päänsä yltä. Yksi ainoa laukaus, parkaisu,\nja sitten pilkahti kalpea valojuova ikkunasta, kun vanha soturi\ntyhjensi aseensa. Ennen kuin viimeinen viidestä nopeasta laukauksesta\noli pamahtanut, oli Alan rynnännyt mökkiin ja salvannut oven\nperässään. Lattialla paloi varjostettuja kynttilöitä, ja niiden\nvieressä kyyköttivät Keok ja Nawadlook. Yksi ainoa silmäys riitti\nkertomaan Alanille, mitä Sokwenna oli tehnyt. Huone oli muuttunut\nasevarastoksi. Aseet olivat valmiina käyttöä varten; niiden lähelle\noli pinottu patruunoja kasoittain, ja Keokin ja Nawadlookin silmissä\nsäihkyi synkkä ja peloton tuli, kun he pitelivät kimmeltäviä\npatruunia sormissaan, valmiina työntämään ne aseisiin niin pian kuin\naseet oli laukaistu.\n\nKeskellä huonetta seisoi Mary Standish. Kynttilät, jotka oli\nvarjostettu niin, ettei niiden valo osunut ikkunoihin, valaisivat\nepäselvästi hänen kalpeita kasvojaan ja valtoimenaan valuvia\nhiuksiaan ja paljastivat kauhun hänen silmissään, kun hän katsoi\nAlaniin.\n\nAlan aikoi juuri puhua, vakuuttaa Marylle, ettei tarvinnut lainkaan\npelätä Grahamin miesten rupeavan ampumaan mökkiin -- kun hurja meteli\nsyntyi äkkiä keskellä yön hiljaisuutta. Aseiden raju rätinä vastasi\nSokwennan ammuntaan, luotisade rapisi hirsiseiniin. Kaksi niistä\nlennähti ikkunasta sisälle sihisevien käärmeiden tavoin, ja samassa\nhetkessä Alan oli harpannut Maryn luo ja painanut hänet lattialle\nKeokin ja Nawadlookin viereen. Alanin kasvot olivat kalpeat, hänen\naivoissaan leiskui äkillinen, kalvava tuli.\n\n-- Luulin, etteivät he ampuisi naisia, hän sanoi, ja hänen äänensä\nomituinen karheus teki kauhistuttavan vaikutuksen. -- Erehdyin. Ja\nnyt olen varma siitä, että ymmärrän.\n\nLuodikko kädessään hän lähestyi varovaisesti ikkunaa. Hän ei\nelätellyt enää turhia toiveita. Hän tiesi, mitä Graham ajatteli,\nmitä tämä suunnitteli, mitä tämä aikoi tehdä, ja se kaikki oli\nhirvittävää. Sekä Graham että Rossland tiesivät, että Mary\nStandishille löytyisi jonkinlainen turvapaikka Sokwennan majassa;\nhe olivat antautuneet epätoivoiseen uhkapeliin uskoen, että Alan\nHolt kätkisi tytön suojaisaan sopukkaan ja taistelisi itse, kunnes\nkaatuisi. Sellainen oli heidän kavala suunnitelmansa, he aikoivat\ntehdä murhan, ja olosuhteet olivat tuominneet Alanin kuolemaan tämän\nvehkeilyn uhrina.\n\nAmpuminen oli tauonnut, ja sitä seurannut hiljaisuus oli tarkoitettu\nmerkiksi Alanille. Hänelle myönnettiin vähän aikaa, jotta voisi\nhuolehtia sillä välin suojateistaan. Sokwennan majan lattiassa oli\nluukku. Siitä päästiin pieneen varastohuoneeseen ja kellariin, josta\ntaas avautui ilmareikä notkelman puolelle. Kynttilän valossa Alan\nhuomasi, että tämä luukku oli raollaan kepin varassa. Myös Sokwenna\noli viekas. Hän oli aavistellut asioiden kehittyvän tämäntapaiseen\nsuuntaan.\n\nKyyhöttäessään ikkunan alla hän katsahti tyttöihin. Keok oli ryöminyt\nluodikko kädessään ullakolle vievien portaiden juurelle ja alkoi\nkiivetä niitä ylös. Hän aikoi mennä Sokwennan luo lataamaan tämän\naseita. Alan osoitti avointa luukkua.\n\n-- Nopeasti, menkää tuonne! hän huudahti. -- Se on ainoa turvallinen\npaikka. Voitte ladata aseet siellä ja ojentaa ne tänne.\n\nMary Standish katsoi häneen vakavasti, mutta ei liikahtanutkaan. Hän\npuristi kädessään luodikkoa. Eikä myöskään Nawadlook hievahtanut.\nMutta Keok kiipesi yhä ja katosi ylös pimeälle ullakolle.\n\n-- Menkää kellariin! Alan komensi. -- Hyvä Jumala, jollette mene --\n\nHymy kirkasti Maryn kasvoja. Tällä hirvittävän vaaran hetkellä\nse näytti kauniilta valonsäteeltä, joka opasti halki pimeyden,\ntuo suloinen ja lempeä ja peloton hymy; ja hitaasti hän hiipi\nAlanin luo, laahaten luodikkoa toisella kädellään ja pitäen pikku\npistoolia toisessa, ja Alanin jalkain juuresta tyttö hymyili hänelle\nkimmeltävien ja sekasortoisten hiustensa lävitse, ja levollisella,\nhiljaisella äänellä, joka värisytti Alania, hän sanoi: -- Autan sinua\ntaistelussa.\n\nNawadlook hiipi Maryn perästä, raahaten toista pyssyä ja kantaen\nesiliinaa, joka oli täpötäynnä patruunoja.\n\nYlhäältä ullakkoikkunan pimeästä tähystysreiästä Sokwennan\nkärpänsilmät olivat äkänneet harmaassa sumussa liikkuvan varjon,\nja hänen luodikkonsa lähetti taisteluhaasteensa vielä kerran\nJohn Grahamille ja tämän miehille. Sitten seurasi jotakin, mikä\nhäivytti hymyn Maryn huulilta, ja tytön rinnasta nousi valittava\nvoihkaisu, kun hän näki rakastamansa miehen kohoavan ikkunaan ja\nkatsovan suoraan kohti siivekästä kuolemaa, joka alkoi taas lyödä\niltarummutustaan majan hirsiseiniä vasten.\n\n\n\n\n25. luku\n\n\nNiiden ensimmäisten hetkien jälkeen, jotka seurasivat Sokwennan\nullakkoikkunasta ampumia laukauksia, ei voinut olla enää\nepäilystäkään, ettei John Graham kaihtaisi polkea jalkoihinsa\nlakeja ja järjestystä pyrkiessään hirvittäviin ja vallanhimoisiin\ntavoitteisiinsa ja että hän uskoi Alan Holtin suojelevan Mary\nStandishia vaaroilta ja kuolemalta.\n\nAlahuoneen ikkunasta, jonka eteen varovainen soturivanhus oli\nrakentanut barrikadin, niin että siihen oli jäänyt vain kahdeksan\ntuuman levyinen aukko, Alan työnsi luodikkonsa, kun pyssyjen pauke\nkajahteli harmaassa ja yhä sankkenevassa yön sumussa. Hän saattoi\nkuulla luotien rapinan ja vihellyksen; hän kuuli niiden surisevan\nkuin kiukustuneiden mehiläisten, kun ne lensivät salamannopeina mökin\nkaton yli, ja niiden rapina hirsiseinää vasten muistutti samanlaista\nääntä kuin taottaessa rystysiä kypsän vesimelonin kylkeen. Siinä\noli jotakin lumoavaa ja miltei rauhoittavaa. Kauhistava kuolema\ntuntui olevan kaukana siitä, ja kaikki pelko kaikkosi Alanin\nmielestä, kun hän tähyili siihen suuntaan, mistä ammuntaa kuului, ja\nyritti erottaa varjoja, joihin olisi tähdännyt. Siellä täällä hän\nnäki himmeitä, valkeita juovia, ja niihin hän ampui niin nopeasti\nkuin vain ehti ladata aseensa ja vetää liipasimesta. Sitten hän\nkyyristyi laukaistuaan kaikki panoksensa. Mary Standish ojensi\nhänelle toisen, vastaladatun aseen. Tytön kasvot olivat vahanvalkeat\nkuolemankalpeudessaan. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat omituisesti\nAlaniin hetkeksikään irrottumatta tämän kasvoista, loistivat\ntuskasta ja pelosta, joka hehkui niiden syvyyksistä. Hän ei pelännyt\nitsensä vuoksi. Hän pelkäsi _Alanin_ tähden. Alanin nimi oli hänen\nhuulillaan, äänettömänä kuiskauksena, kuulumattomana rukouksena, ja\nsamassa hetkessä surahti kuula aukosta, jonka edessä Alan oli seissyt\ntuokio sitten, sihisevä, luikerteleva kuoleman käärme, joka iski\njohonkin heidän taakseen myrkyllisessä raivossaan. Kirkaisten tyttö\npeitti käsillään Alanin kumartuneen pään.\n\n-- Hyvä Jumala, he tappavat sinut, jos seisot siinä! hän voihkaisi.\n-- Jätä minut heidän käsiinsä, Alan. Jos rakastat minua -- jätä minut\nheille!\n\nÄkillinen valkea savupilvi ilmestyi himmeään kynttilänvaloon, ja\nsitten toinen, niin lähelle Nawadlookia, että veri jähmettyi Alanin\nsuonissa. Kuulat tunkeutuivat hirsien välissä olevan sammalen ja\nsaven läpi. Alan kietoi rajusti kätensä tytön hennon vartalon\nympärille, ja ennen kuin tyttö osasi aavistaakaan, hän ryntäsi Maryn\nkanssa luukulle ja melkein heitti hänet sen suojaan. Sitten hän\npakotti Nawadlookin laskeutumaan alas Maryn luo ja heitti heidän\nperäänsä tyhjän aseen ja esiliinan patruunoineen. Hänen kasvoillaan\noli hirvittävän käskevä ilme.\n\n-- Jollette pysy siellä, aukaisen oven ja menen taistelemaan ulos!\nYmmärrättekö? _Pysykää siellä!_\n\nHän heristi heille nyrkkiään, hänen äänensä oli melkein kiljuva. Hän\nnäki uuden valkoisen pölypilven; kuula räsähti johonkin peltiastiaan,\nja sitä seurasi Keokin parkaisu ullakolla.\n\nYlhäällä pimeässä oli Sokwennan pyssy pudonnut kalisten lattialle.\nVanha sodankävijä koukistui melkein kaksinkerroin ja puristi\nryppyisin käsin vatsaansa. Hän oli polvillaan ja hänen hengityksensä\nmuuttui äkkiä läähättäväksi, huohottavaksi korinaksi. Sitten hän\nkohosi hitaasti pystyyn ja sanoi jotakin lohduttavaa Keokille sekä\nkääntyi jälleen ikkunaan päin kädessään pyssy, jonka Keok oli hänelle\nladannut.\n\nKirkaisu oli tuskin kajahtanut Keokin huulilta, kun Alan oli jo\njuossut tikapuiden juurelle, kutsuen Keokia. Tämä tuli hänen luokseen\npimeän huoneen toisesta päästä, nyyhkyttäen, että Sokwenna oli\nhaavoittunut; ja Alan sieppasi hänet syliinsä ja vei alas, jättäen\nhänet Nawadlookin ja Mary Standishin seuraan.\n\nSitten hän kääntyi ikkunaan, ja hänen sielunsa vaati mielettömästi\nvoimaa näkemiseen, tappamiseen ja kostamiseen. Ikään kuin vastauksena\nhänen rukoukseensa, että hän saisi valoa ja näkisi, hän havaitsi\nmajansa hohtavan omituisen valoisana; keltaiset, hulmahtelevat liekit\nloivat hohdetta ikkunoihin, ja muuan tulijuova leiskahti avoimesta\novesta yöhön. Oli niin kirkasta, että hän saattoi erottaa sadeusvan,\njoka tuskin oli sankkaa, hitaasti laskeutuvaa sumua raskaampaa, märän\nvaipan, joka kostuttavana levisi maan ylle. Hänen sydämensä jyskytti\nrajusti palon roihuessa hetki hetkeltä valtavampana. He olivat\nsytyttäneet tuleen hänen majansa. He eivät olleet enää valkoisia\nmiehiä, vaan villi-ihmisiä.\n\nHän oli hirvittävän kylmäverinen, vaikka hänen sydämensä jyskyttikin\nankarasti. Hän tähysteli kiväärinperän yli suurentuneissa silmissään\nvaarallisen uhkaava ilme. Sokwenna oli hiljaa. Luultavasti hän oli\nkuollut. Keok nyyhkytti kellarin nurkassa. Sitten hän näki liekkien\nvalossa hahmon, lisäksi kolme tai neljä, ja ne liikkuivat, olivat\neläviä. Hän odotti, kunnes erotti ne selvemmin, ja hän tiesi, mitä\nheidän mielessään oli -- että reikiä täyteen ammuttu maja oli tullut\ntaistelukyvyttömäksi. Hän rukoili Jumalaa, että mies, johon hän\ntähtäsi, olisi ollut Graham, ja laukaisi. Hahmo suistui maahan,\nkaatui kuin kuollut kaatuu. Käsi vakaana hän ampui edelleen --\nyksi, kaksi, kolme, neljä -- ja kahteen neljästä hän osui, ja hänen\nmieleensä juolahti riemuisa ajatus, että hän oli ampunut hyvin\nolosuhteisiin nähden.\n\nHän harppasi hakemaan uutta asetta, ja Mary Standish oli odottamassa\nhäntä, pää ja hartiat pistäen esiin kellarin syvennyksestä ja pitäen\nasetta käsissään. Hän nyyhkytti katsoessaan Alania suoraan silmiin,\nmutta hänen silmänsä eivät silti olleet kosteat eikä niissä näkynyt\nkyyneliä.\n\n-- Pysy alhaalla! varotti Alan. -- Pysy alhaalla lattian alla.\n\nHän arvasi, mitä oli tulossa. Hän oli näyttänyt vihollisilleen, että\nmökissä elettiin vielä, että hän piti kuolemaa käsissään, ja nyt --\ntoisten mökkien suojasta, pimeästä, hänen palavan majansa valopiirin\nulkopuolelta, kuului yhtä mittaa laukauksia, kunnes se rikkoi\nyön hiljaisuutta hirvittävänä meluna. Hän heittäytyi kasvoilleen\nlattialle, niin että rakennuksen alimmat hirret suojelivat häntä.\nAinoakaan elävä olento ei olisi voinut seisten pysyä hengissä\nseuraavina hetkinä. Kuulat viuhuivat ikkunoista ja hirsien välisten\ntäytesammalten läpi, iskivät ratisten metallisiin, lasisiin ja\npeltiesineisiin; muuan kynttilöistä sähähti ja sammui, ja keskellä\ntätä helvettiä Alan kuuli huudahduksen ja näki Mary Standishin\nkömpivän esille kellarin loukosta ja hiipivän häntä kohti. Alan oli\nheittäytynyt nopeasti lattialle, ja Mary luuli hänen haavoittuneen!\nAlan karjaisi hänelle, ja hänen sydämensä jähmettyi kauhusta, kun hän\nnäki suuren tukon tytön hiuksia putoavan lattialle, kun Mary seisoi\nsiinä peloittavalla hetkellä, kasvot valkeina ja kauniin sädehtivinä\npyssytulen loisteessa. Ennen kuin Mary ennätti astua askeltakaan,\noli Alan syöksähtänyt hänen sivulleen ja hyppäsi tyttö sylissään\nkellarinloukkoon.\n\nKuula lauloi heidän yllään. Alan puristi tytön niin lujasti rintaansa\nvasten, että elämä tuntui paenneen tuokioksi tai pariksi tämän\nruumiista.\n\nKylmä ilmavirta lehahti äkkiä Alanin kasvoille. Hän etsi turhaan\nNawadlookia. Kauempana pimeässä lattian alla hän kuuli Maryn\nliikkuvan ja näki heikon valoviirun. Nawadlook palasi ryömien. Hänen\nkätensä koskettivat Alanin käsivartta.\n\n-- Voimme päästä pois -- tuolta! Nawadlook huudahti matalalla\näänellä. -- Olen aukaissut erään pienen oven. Voimme kömpiä siitä\nulos notkelmaan.\n\nNämä sanat ja valo antoivat uutta rohkeutta. Alan ei ollut\nuneksinutkaan, että Graham pystyisi tekemään majan kuolemanloukoksi,\nja Nawadlookin sanat täyttivät hänet äkillisellä, värisyttävällä\ntoivolla. Laukausten vaihto alkoi taas vaimeta, kun hän selitti\nsuunnitelmansa terävin, pikaisin sanoin. Hän jäisi puolustamaan\nmajaa. Niin kauan kuin hän olisi siellä, eivät Graham ja tämän miehet\nuskaltaisi rynnätä sisälle. Ainakin he epäröivät pitkään ennen kuin\nsiihen ryhtyisivät. Ja sillä välin tytöt ehtisivät paeta kaikessa\nhiljaisuudessa notkoon. Siellä ei ollut ketään katkaisemassa heidän\npakoaan, ja sekä Keok että Nawadlook tunsivat varsin hyvin kaikki\nvuorille vievät polut. He pääsisivät siten turvaan. Hän jäisi majaan\nja taistelisi, kunnes Rynnistys Smith ja paimenet tulisivat.\n\nHänen rinnallansa lepäävät valkeat kasvot olivat kylmät ja melkein\nilmeettömät. Niissä oli jotakin, mikä pelästytti Alania. Hän\ntajusi tehneensä turhan ehdotuksen ja Mary Standishin kieltäytyvän\nlähtemästä; mutta tyttö ei vastannut eivätkä hänen huulensa edes\nliikkuneet.\n\n-- Mene -- _heidän_ tähtensä, jollet itsesi ja minun vuokseni,\nvaati Alan itsepintaisesti, sysäten tyttöä luotaan. -- Hyvä Jumala,\najattele, mitä se merkitsee, jos Nawadlook ja Keok joutuvat\ntuollaisten petoeläinten kynsiin! Graham on puoliksi susi ja suojelee\nsinua itseään varten, mutta heillä ei ole minkäänlaista toivoa, ei\nminkäänlaista pelastusta, heitä odottaa vain kuolemaakin kauheampi\nkohtalo. He tulevat olemaan kuin -- kuin kaksi suloista karitsaa,\njotka on heitetty susiparveen -- revittyjä -- raadeltuja --\n\nMaryn silmät paloivat kauhusta. Keok nyyhkytti ja Nawadlookin\nhuulilta pääsi voihkaisu.\n\n-- Entä _sinä?_ Mary kuiskasi.\n\n-- Minun pitää jäädä tänne. Se on ainoa keino.\n\nÄänettömänä tyttö antoi Alanin viedä hänet Keokin ja Nawadlookin\nluo. Keok meni ensimmäisenä ulos aukosta, sitten Nawadlook ja Mary\nStandish viimeksi. Hän ei koskettanutkaan enää Alaniin. Hän ei\nliikahtanutkaan Alaniin päin eikä puhunut sanaakaan, ja kun hän oli\nkadonnut pimeään, oli Alanin mieleen painunut vain hänen katseensa.\nSiinä hän oli antanut Alanille sielunsa, eikä sen mukana tullut\nkuiskaustakaan, ainoatakaan hyväilyä jäähyväisiksi.\n\n-- Menkää varovasti, kunnes olette päässeet rotkosta, ja rientäkää\nsitten vuoria kohti, olivat Alanin viimeiset sanat.\n\nHän näki heidän hahmojensa häipyvän epäselviksi varjoiksi, ja harmaa\nsumu nieli heidät.\n\nHän juoksi takaisin, tempasi ladatun aseen ja syöksyi ikkunaan,\ntietäen, että hänen oli ammuttava viimeiseen hetkeensä asti. Vain\nsillä tavoin hän voi pitää Grahamin loitolla ja tarjota paenneille\nmahdollisuuden pelastua. Varovaisesti hän tähysti kiväärinperänsä\nyli. Hänen kotinsa oli loimuavana tulipätsinä; tulikielekkeet\nhulmahtelivat ulos ikkunoista ja ovesta, ja kun hän turhaan haki\nkatseillaan elonmerkkiä, hän kuuli palon ritisevän ja rätisevän,\nja hirvittävän nopeasti pihkaiset seinät muuttuivat tulipatsaiksi,\nkunnes maja muuttui lopulta räiskähteleväksi, kuumuutta hohtavaksi\nnuotioksi, jonka valo oli häikäisevämpi kuin auringonpaiste päivällä.\n\nTähän valopiiriin ilmestyi äkkiä olento, joka heilutti pitkän seipään\npäähän kiinnitettyä valkoista vaatetta. Se lähestyi hitaasti, ensin\nhiukan epäröiden, ikään kuin peläten, mitä saattaisi tapahtua; ja\nsitten se pysähtyi keskelle valopiiriä, ja siihen olisi ollut mukava\ntähdätä Sokwennan majasta. Silloin hän näki, kuka se oli, ja veti\naseensa sisälle ja seurasi kummastuksissaan tämän odottamattoman\ntapauksen kehitystä. Mies oli Rossland. Hetken dramaattisesta\njännityksestä huolimatta Alan ei voinut estää hirveää hymyä\nleviämästä huulilleen. Rossland oli kovin epäjohdonmukainen mies, hän\ntuumi. Vasta vähän aikaa sitten hän oli paennut häpeällisesti peläten\nsaavansa henkilökohtaisen selkäsaunan, kun hän nyt taas osoitti\nrohkeutta, joka ei voinut olla herättämättä ihailua, ja antautui\nnopean ja äkillisen kuoleman vaaralle alttiiksi, suojanaan vain\npäänsä yllä liehuva aselevon tunnus. Alanin päähän ei pälkähtänyt\nhetkeksikään, että hänen olisi pitänyt luottaa tähän tunnukseen tai\nkunnioittaa sitä. Murhaaja piti sitä kädessään, jopa murhaajaakin\nkatalampi olento, mikäli sellaista maanpinnalla löytyi, ja moiselle\nmiehelle oli kuolema oikeudenmukainen loppu. Vain Rosslandin\nkylmäverisyys ja se, mitä tällä mahdollisesti oli sanottavaa, pidätti\nAlania painamasta liipasimeen ja kostamasta.\n\nHän odotti, ja Rossland lähestyi eikä pysähtynyt ennen kuin oli\nmuutaman kymmenen metrin päässä majasta. Äkillinen hämmentävä\najatus valtasi Alanin, kun tämä kuuli nimeään huudettavan. Hän ei\nollut nähnyt muita ihmisiä, ei muita varjoja kuin Rosslandin, ja\npalava talo valaisi nyt selvästi Sokwennan majan ikkunoita. Oliko\nmahdollista, että Rossland oli tullut vain vakoilemaan ja että\nsamalla hetkellä kun hän alkaisi neuvotella ja paljastaisi itsensä,\npamahtaisi kätköstä joukko laukauksia ja vihollisten salajuoni\nselviäisi? Häntä puistatti ja hän pysytteli ikkuna-aukon alapuolella.\nGraham ja hänen miehensä pystyisivät liiankin hyvin sellaiseen\nrikokseen!\n\nRosslandin ääni kohosi palavan majan rätinän ja räiskinän yli. --\nAlan Holt! Oletteko siellä?\n\n-- Kyllä, olen täällä, Alan kiljaisi. -- Aseeni on tähdätty\nsydämeenne, Rossland, ja sormeni on liipasimella. Mitä tahdotte?\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, ikään kuin Rossland olisi vihdoinkin\nmykistynyt ajatellessaan, mikä häntä edessä odotti. Sitten hän sanoi:\n-- Tarjoamme teille viimeisen mahdollisuuden, Holt. Herran nimessä,\nälkää olko mieletön! Eilen teille tekemäni tarjous on vielä voimassa.\nJollette hyväksy sitä -- on lain täytettävä tehtävänsä.\n\n-- _Lain!_ Alan huusi hurjasti.\n\n-- Niin, lain. Laki on meidän puolellamme. Meillä on täysi oikeus\nottaa takaisin ryöstetty vaimo, vanki, jonka olette pidättänyt\nrikollisessa tarkoituksessa. Mutta emme turvaudu lakiin, jollei meitä\nsiihen pakoteta. Te ja vanha eskimo olette tappaneet kolme meidän\nmiestämme ja lisäksi haavoittaneet kahta. Se merkitsee hirsipuuta,\njos otamme teidät elävinä kiinni. Mutta olemme valmiit unohtamaan\nsen, jos hyväksytte tarjouksen, jonka tein teille tänään. Mitä\narvelette?\n\nAlan oli tyrmistynyt. Hän tuli sanattomaksi käsittäessään, kuinka\nhirvittävän varmoina Graham ja Rossland pelasivat peliään. Ja kun\nhän ei vastannut mitään, Rossland jatkoi perustelujensa esittämistä,\nuskoen, että Alan oli antautumaisillaan.\n\nYlös pimeälle ullakolle olivat äänet kajahdelleet vanhan Sokwennan\nkorviin kuin toisesta maailmasta. Hän oli lysähtänyt ikkunan eteen\nja kalman kylmyys alkoi jäykistää hänen ruumistaan. Mutta äänet\nherättivät hänet. Ne eivät olleet outoja ääniä, vaan ääniä, jotka\nkumahtelivat kuuluville monien kymmenien vuosien takaa, kutsuen\nhäntä, kehottaen häntä, kuiskutellen hänen korviinsa koston ja\nvoitonriemun huutoja, tuttuja nimiä, naisten voihkinaa ja lasten\nnyyhkytystä. Varjomaiset kädet auttoivat häntä, ja vihdoin hän pääsi\nkohottautumaan ikkunalle, ja hänen silmiinsä kajasti palavan majan\nhohde. Jännittäen kaikki voimansa hän yritti nostaa luodikkoaan,\nja takaansa hän kuuli kansansa riemuitsevan, kun hän laski sen\nikkunalaudalle ja tähtäsi huohottaen johonkin, mikä liikkui hänen ja\nihmeellisen auringon, palavan majan, liekehtivän loimun välillä. Ja\nsitten hitaasti ja vaivalloisesti hän painoi liipasinta, ja Sokwennan\nviimeinen luoti täytti tehtävänsä.\n\nKuullessaan laukauksen Alan katsoi ikkunasta. Hetkisen Rossland\nseisoi paikallaan liikahtamatta. Sitten alkoi salko hänen kädessään\nhuojua, se kallistui ja kaatui maahan, ja Rossland vaipui sen perään\nääntä päästämättä, jääden makaamaan maahan tummana möhkäleenä.\n\nRosslandin kauhistuttavan nopea ja vaivaton siirtyminen toiseen\nmaailmaan sai Alanin kaikki hermot värisemään. Kauhu tyrmistytti\nhänet lyhyeksi hetkeksi, ja hän katsoa tuijotti yhä mustaan ja\nliikkumattomaan ruumiiseen, unohtaen vaarallisen asemansa, samalla\nkun laukausta seurasi kauhea ja hirvittävä äänettömyys. Ja sitten\ntuntui yksi ainoa kiljaisu rikkovan hiljaisuuden, vaikka itse\nasiassa sen synnyttivät monien miesten äänet. Se oli kuolemaa\nennustava ja värisyttävä viesti, joka havahdutti Alanin toimintaan.\nRossland oli tapettu, vaikka hän kantoi rauhanlippua, ja yksin\nGrahamin käskyläisetkin tunsivat jonkinlaista kunnioitusta tätä\ntunnusta kohtaan. Hän ei voinut odottaa minkäänlaista armoa -- hänen\nvihollisensa kostaisivat hänelle hirvittävästi, ja kun hän peräytyi\näkkiä ikkunan luota, hän kirosi hampaidensa välistä Sokwennaa, vaikka\ntunsikin huojennusta tietäessään, ettei ukko ollut kuollut.\n\nEnnen kuin ulkoa oli ehditty ampua laukaustakaan, hän oli kiivennyt\nkiireesti tikkaita ylös; seuraavassa hetkessä hän kumartui vanhan\neskimon kokoon käpertyneen ruumiin ylle.\n\n-- Tule alas! hän komensi. -- Meidän täytyy valmistautua pakenemaan\nkellarinaukon kautta.\n\nHän kosketti kädellään Sokwennan kasvoja; käsi epäröi, hapuili\npimeässä ja pysähtyi sitten soturivanhuksen sydämen kohdalle. Tuossa\niäkkäässä rinnassa ei ollut ainoatakaan elämän värähdystä tai\nsykähdystä. Sokwenna oli kuollut.\n\nGrahamin miesten aseet alkoivat räiskyä uudestaan. Yhteislaukaus\ntoisensa perästä rapsahti mökkiin, kun Alan laskeutui tikapuita alas.\nHän saattoi kuulla luotien tunkeutuvan seinänraoista ja ikkunoista\nrynnätessään nopeasti kellarin suojaan.\n\nHän hämmästyi havaitessaan, että Mary Standish oli palannut ja odotti\nhäntä siellä.\n\n\n\n\n26. luku\n\n\nMary Standishin odottamaton läsnäolo tyrmistytti Alanin hetkiseksi,\nja hän seisoi portaiden päässä, tuijottaen alas tytön kalpeisiin\nkasvoihin ja unohtaen hirvittävän ammunnan, joka takoi mökkiä.\nTuokion Alan tunsi pelkoa siitä, ettei Mary ollut mennyt Keokin\nja Nawadlookin mukana, vaan palannut hänen luokseen, sillä ne\nkallisarvoiset hetket, jotka hän oli taistellut, olivat nyt hukkaan\nheitettyjä, eikä sillä arvokkaalla ajalla, jonka hän oli keskustellut\nRosslandin kanssa, ollut enää merkitystä.\n\nMary huomasi Alanin pettymyksen ja vaarallisen aseman ja hypähti ylös\ntarttuakseen hänen käteensä ja vetääkseen hänet alas vierelleen.\n\n-- Ethän kai odottanutkaan, että olisin lähtenyt, Mary sanoi äänellä,\njoka ei enää vavissut eikä ilmaissut kiintymystä.\n\n-- Ethän tahdo, että olisin pelkuri. Minun paikkani on sinun\nrinnallasi.\n\nAlan ei kyennyt vastaamaan mitään nähdessään tytön katsovan kauniilla\nsilmillään häneen, mutta hän tunsi sydämensä lämpenevän ja jotakin\ntukahduttavaa kohoavan kurkkuunsa.\n\n-- Sokwenna on kuollut, ja Rossland makaa tuolla ulkona -- ammuttuna\nkuin hän kantoi valkoista lippua, Alan sanoi.\n\n-- Meillä ei ole enää montakaan minuuttia jäljellä.\n\nHän silmäili kellarista rotkoon vievästä käytävästä pilkahtelevaa\nvaloa. Hän oli päättänyt paeta sen kautta -- yksin -- ja jatkaa\ntaistelua ulkona, mutta kun Mary oli nyt hänen rinnallaan, se olisi\nepätoivoista uhkapeliä.\n\n-- Missä ovat Keok ja Nawadlook? hän kysyi.\n\n-- Tundralla, rientämässä vuorille. Sanoin heille sinun päättäneen,\nettä minun tuli palata luoksesi. Kun he epäilivät, uhkasin antautua\nvihollisten käsiin, jolleivät he noudattaisi määräyksiäni. Ja -- Alan\n-- rotko on sumuinen ja pimeä --. Hän painoi lujasti Alanin vapaata\nkättä rintaansa vasten.\n\n-- Se on ainoa mahdollisuus pelastua, Alan sanoi.\n\n-- Ja etkö ole iloissasi siitä -- hiukan iloissasi -- etten paennut\nilman sinua?\n\nNytkin Alan näki suloisen ja väikähtelevän hymyn tytön huulilla,\nkun tämä hymyili hänelle pimeässä, ja kuuli hänen äänessään hellän\nsävyn, joka oli melkein leikillisen moittiva; ja tuo Maryn osoittama\nsuurenmoinen rakkaus sai hänet unohtamaan sen, minkä hän tiesi olevan\ntotta.\n\n-- Kyllä -- olen iloissani. Kummallista, että voin tuntea itseni\nniin onnelliseksi tällaisella hetkellä. Jos he jättävät meille\nneljännestunnin aikaa --\n\nHän suuntasi nopeasti askelensa häämöttävää valoa kohti ja kömpi\nensiksi aukosta sankkaan sumuun. Se oli tuskin sadetta, mutta hän\ntunsi sen kosteuden ihollaan, ja tämän vedellä kyllästetyn pimeyden\nhalki viuhuivat kuulat terävien veisten tavoin hänen päänsä yllä.\nLoimuava maja valaisi Sokwennan mökin etupuolta, mutta notkon\npuolella oli tummempia varjoja ja jonkun hetken kuluttua he seisoivat\nkäsityksin sumussa, joka verhosi notkelmaa.\n\nÄkkiä alkoivat laukaukset harveta ja lakkasivat sitten kokonaan. Tätä\nei Alan ollut toivonut. Grahamin miehet, jotka Rosslandin kuolema oli\nsaattanut raivoihinsa ja tehnyt epätoivoisen rohkeiksi, ryntäsivät\ntuokiossa majaan. Tuskin oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä,\nkun hän kuuli nopeasti huutoja, jalkojen töminää ja sen jälkeen\njonkun raskaan esineen takovan Sokwennan majan ovea, jonka taakse\noli rakennettu barrikadi. Minuutin tai parin kuluttua heidän pakonsa\nhavaittaisiin ja miesjoukko hyökkäisi rotkoon.\n\nMary nyki hänen kättään. -- Pidetään kiirettä, hän hoputti.\n\nSe, mitä sitten tapahtui, tuntui tytöstä mielettömältä, sillä Alan\nkääntyi ja pitäen tiukasti hänen kädestään lähti rientämään notkon\nrinnettä ylös, suoraan heidän vihollisiaan kohti. Maryn sydän\njyskytti äkillisestä pelosta, kun he joutuivat melkein palavan\nmajan valopiiriin. Varjomaisina he hiipivät porotallien pimeimpään\nsuojaan, ja vasta sitten, kun he pysähtyivät siellä, Mary käsitti\nheidän uhkarohkean suunnanmuutoksensa merkityksen. Grahamin miehet\nsyöksyivät jo rotkoon.\n\n-- He eivät osaa epäillä, että petkutimme heitä, ennen kuin se on\nliian myöhäistä, Alan sanoi riemuissaan. -- Nyt lähdemme Ghost\nKloofia kohti. Rynnistyksen ja paimenten pitäisi saapua tunnin\nkuluessa, ja sillä välin --\n\nKäheä voihkaisu keskeytti hänet. Muutaman askelen päässä heistä\nmakasi kokoon lyyhistynyt hahmo nojallaan poroaitauksen porttia\nvasten.\n\n-- Hän on haavoittunut, Mary kuiskasi hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Toivon niin, Alan vastasi säälimättömästi. -- Meille voisi käydä\nhullusti, jos hän on hengissä ja pystyy kertomaan tovereilleen, että\nolemme paenneet tätä tietä.\n\nHänen äänessään oli jotakin, mikä värisytti tyttöä. Tuntui siltä\nkuin viimeinenkin toivo olisi mennyt ja villi-ihmiset olleet\nheidän kintereillään. Mary kuuli taas haavoittuneen voihkinan, kun\nhe hiipivät hiljaa rakennusten tummemmassa varjossa saraheinää\nkasvavalle suolle. Ja sitten hän huomasi, ettei sumu kostuttanut\nenää hänen kasvojaan. Taivas alkoi seljetä. Hän saattoi nähdä Alanin\nselvemmin, ja kun he saapuivat kaidalle polulle, jota pitkin he\nolivat paenneet jo kerran ennen tänä yönä, se levisi heidän edessään\nohuena, tummana vyönä. He olivat tuskin tulleet tälle kohdalle, kun\nlaukaus kajahti jonkun matkan päässä heidän takanaan. Sitä seurasi\ntoinen ja kolmas, ja sitten huuto. Se ei ollut kova. Siinä oli\njotakin pingoitettua ja aavemaista, mutta he kuulivat sen selvästi.\n\n-- Haavoittunut mies, Alan sanoi kauhistuneella äänellä. -- Hän\nkutsuu toisia. Kunpa olisin tappanut hänet!\n\nHän asteli puolijuoksua, ja tyttö sipsutteli kevyesti hänen\nrinnallaan. Mary oli saanut jälleen koko rohkeutensa ja\nkestävyytensä. Hän hengitti vaivattomasti ja joudutti askeliaan, niin\nettä hän ohjasi Alanin kulkua. He taivalsivat pitkin harjannetta,\njonka juurella sijaitsivat pajukko ja lampi, ja sen päätyttyä he\npysähtyivät lepäämään ja kuuntelemaan. Kun Alanin korvat olivat\nharjaantuneet tundran erilaisiin öisiin kuiskeisiin, hän erotti\nheikkoja ääniä, joita hänen kumppaninsa ei kuullut. Haavoittuneen\nmiehen oli onnistunut viedä perille viestinsä, ja takaa-ajajat\nhajaantuivat parhaillaan heidän takanaan leviävälle tasangolle.\n\n-- Voitko juosta vähän kovemmin? Alan kysyi.\n\n-- Minne?\n\nAlan osoitti, ja tyttö ryntäsi eteenpäin hänen edellään, tummat\nhiukset hulmuten pilvenä, jossa alkoi näkyä valkenevan päivän\nhimmeätä kimmellystä. Alan juoksi vähän matkan päässä hänen takanaan.\nHän pelkäsi valoa. Vain pimeys oli pelastanut heidät tänä yönä, ja\njos sumuja synkät pilvet hälvenivät kirkkaan hämärän ja lähestyvän\npäivän auringonpaisteen tieltä ennen kuin he ehtisivät Ghost\nKloofiin, hän joutuisi taistelemaan aukealla kentällä. Jos Rynnistys\nolisi ollut hänen rinnallaan, hän olisi ilomielin käyttänyt olisi\nollut hänen rinnallaan, hän olisi ilomielin käyttänyt hyväkseen\nsellaista tilaisuutta laukausten vaihtoon vihollisten kanssa, sillä\nlakealla tundralla oli monia sopivia paikkoja, joilta he olisivat\nvoineet uhmata hyökkäystä. Mutta tytön läheisyys pelotti häntä. Juuri\ntyttöähän loppujen lopuksi ajettiin takaa. Hän itse taas oli vain\nsattumalta joutunut takaa-ajettavaksi. Hänelle ei voitu tehdä muuta\nkuin korkeintaan ottaa hänen henkensä; hän joutuisi maksamaan saman\nhinnan kuin Sokwenna oli maksanut. Maryä sen sijaan uhkasi suunnaton\nvaara, Grahamin intohimoiset pyyteet. Mutta jos he ehtisivät kuilulle\nja kallion piiloon, he voisivat nauraa Grahamin verikoirille\nodottaessaan tilaisuutta pikaiseen kostoon, joka tulisi Rynnistyksen\nja paimenten mukana.\n\nHän tähysteli taivaalle. Se kirkastui yhä. Notkelmista alkoivat\nsumupilvet hälvetä ja taivas kajasti heikosti ruusunhohteisena. Oli\npäivänkoiton hetki, aurinko valoi kultaista väriään repaleiselle\nsumuverholle, joka vielä leijaili sen ja tundran välillä, eivätkä\nesineet näyttäneet enää sadan askelen päässäkään varjomaisilta ja\nepäselviltä.\n\nTyttö ei pysähtynyt, vaan jatkoi kevyttä juoksuaan hämmästyttävän\nnopeasti, pyrkien mistään muusta piittaamatta vain Alanin osoittamaan\nsuuntaan. Hänen sitkeytensä kummastutti Alania. Ja Alan käsitti, että\nvaikkei tyttö ollut kysellyt häneltä mitään, tämä oli arvannut, mikä\nheitä uhkasi takaapäin. Sitten tyttö seisahtui yhtäkkiä, huojui kuin\nruoko ja olisi kaatunut, jollei Alan olisi tukenut häntä.\n\n-- Suurenmoista! Alan huudahti.\n\nTyttö haukkoi ilmaa, kasvot painautuneina Alanin rintaa vasten. Hänen\nsydämensä tykytti nopeasti kuin pieni höyrykone.\n\nHe olivat saapuneet matalan rotkon laitaan, joka ulottui puolisen\nkilometrin päähän Ghost Kloofista. Juuri tätä turvapaikkaa Alan\noli tavoitellut, ja Maryn suurenmoinen rohkeus oli auttanut heitä\npääsemään sinne.\n\nHän kohotti tytön syliinsä ja kantoi tätä uudestaan, kuten\nhän jo aikaisemmin oli kantanut soisen notkelman poikki. Joka\nminuutti, jokainen askel oli nyt tärkeä. Näköpiiri kävi yhä\navarammaksi. Aurinkoisia kohtia ilmestyi tasangoille. Seuraavassa\nneljännestunnissa tulisi näkyviin puolentoista kilometrin päässä\nliikkuvia olentoja.\n\nKallisarvoinen taakka käsivarsillaan, tytön huulet niin lähellä,\nettä hän saattoi tuntea niiden henkäykset, ja tytön sydämen nopeasti\ntykyttäessä, hän tajusi äkkiä, kuinka sopimatonta oli aamu-unestaan\nheränneiden lintujen laulu, jota alkoi kuulua kaikkialta heidän\nympäriltään. Tuntui uskomattomalta, että tämä päivä, joka\nraikkaudessaan oli mitä ihanin ja jota koko elollinen luomakunta\ntervehti iloisin äänin, voisi hänelle olla onnettomuuden, kauhun ja\nuhkaavan tuomion päivä. Häntä halutti kajauttaa ääneen vastalauseensa\nja sanoa, että se kaikki oli valhetta, ja tuntui mielettömältä,\nettä hänen piti raahata raskasta ja hankalaa asettaan, vaikka hänen\nkätensä tahtoivat pidellä vain sitä suloisempaa aarretta, jota ne\nkantoivat.\n\nHetken kuluttua Mary asteli taas hänen rinnallaan. Ja siitä lähtien\nAlan kiipesi tuon tuosta rotkon vieremien synnyttä -- mille\nkorkeammille savikummuille ja tähysteli tundralle. Kaksi kertaa hän\nnäki miehiä, ja kaikesta päättäen nämä uskoivat, että Alan ja Mary\nolivat piiloutuneet jonnekin tundralle lähelle asumuksia.\n\nKolmen neljännestunnin kuluttua he saapuivat matalan syvänteen\npäähän, ja heidät erotti kuilusta noin puolen kilometrin pituinen\naukeama. Hetkisen he lepäsivät, ja sillä välin Mary suori pitkät\nhiuksensa ja letitti ne kahdelle palmikolle. Alan rohkaisi häntä,\nmutta ei valehdellut. Hän sanoi Marylle, että puolen kilometrin\ntaival heidän edessään oli kaikkein vaarallisin, ja selitti niitä\nvaaroja, jotka heitä odottivat. Hän kuvaili tarkoin mitä Maryn\nkulloinkin oli tehtävä. Oli tuskin mahdollista, että heidän\nonnistuisi päästä aukean yli huomaamatta, mutta he olivat niin paljon\nedellä vainoojiaan, että he ehtisivät luultavasti hyvissä ajoin\nkuilun turviin. Jos vihollisia ilmaantuisi heidän ja rotkon välille,\nolisi pakko etsiä turvapaikaksi kuoppa tai iso kivi ja taistella; ja\njos takaa-ajajien onnistuisi päästä heidän kintereilleen, Maryn tuli\njatkaa juoksuaan kuiluun päin niin kovasti kuin vain jaksoi, kun taas\nhän seuraisi perästä hitaammin ja pitäisi aseensa avulla Grahamin\nmiehiä loitolla, kunnes Mary ehtisi rotkon partaalle. Sen jälkeen hän\ntulisi tytön jäljestä niin nopeasti kuin hänen jalkansa kantaisivat.\n\nHe lähtivät liikkeelle. Viidessä minuutissa he saapuivat aukealle\ntundralle. Joka taholla heidän ympärillään levisivät aurinkoiset\ntasangot. Vajaan kilometrin päässä heidän takanaan asumuksilla päin\nnäkyi liikkuvia olentoja; kauempana lännessä oli toisia ja idässä,\nmelkein notkelman reunalla, oli kaksi miestä, jotka olisivat nähneet\nheidät seuraavassa hetkessä, jolleivät he olisi laskeutuneet rotkoon.\nAlan näki heidän polvistuneen juomaan pikku purosta, joka lirisi sen\npoikki.\n\n-- Älä kiirehdi, hän sanoi äkillisen, nopean ajatuksen valtaamana.\n-- Pysyttele rinnallani hiukan etäämpänä minusta. Ehkä he eivät\nhuomaa, että olet nainen, vaan luulevat kenties meitä samanlaisiksi\netsiskelijöiksi kuin itsekin ovat. Pysähdy silloin, kun minä\npysähdyn. Pidä silmällä minun liikkeitäni.\n\n-- Kyllä, sir!\n\nNyt päivänpaisteessa ei tyttö pelännyt lainkaan. Hänen poskensa\nhohtivat punaisina, hänen silmänsä säteilivät kirkkaina kuin tähdet,\nkun hän nyökkäsi Alanille. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat likaiset,\nhänen pukunsa tahrainen ja repaleinen, ja katsoessaan häneen Alan\nnauroi ja huudahti:\n\n-- Sinä ihana pikku kulkuri!\n\nMary vastasi nauruun, pehmeästi ja suloisesti Alania rohkaistakseen,\nja sitten hän seurasi tarkasti Alanin liikkeitä, käsittäen hänen\nsuunnitelmansa niin täydellisesti, että toimi melkein nokkelammin\nkuin Alan itse -- ja niin he olivat hiipineet kolmanneksen\naukeamasta, kun Alan lähestyi äkkiä häntä ja huusi: -- Nyt _juokse!_\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä Mary oli päässyt selville tilanteesta.\nNuo kaksi miestä olivat tulleet esiin rotkosta ja juoksivat\nparhaillaan heitä kohti.\n\nNopeasti kuin lintu hän syöksähti Alanin edelle suunnaten kulkunsa\nkuilun partaalla kohoavaa suurta kiveä kohti.\n\nAivan hänen takanaan Alan puhui: -- Älä epäröi sekuntiakaan. Jatka\nmatkaasi. Kun he ovat ehtineet tulla hiukan lähemmäksi, surmaan\nheidät. Mutta sinä et saa pysähtyä.\n\nSilloin tällöin Alan kääntyi katsomaan taakseen. Nuo kaksi miestä\nlähenivät nopeasti. Hän laski mielessään, milloin heidän välimatkansa\nolisi vähentynyt kahteensataan metriin. Sitten hän siirtyi Maryn\nrinnalle.\n\n-- Näetkö tuon tasaisen paikan edessämme? Menemme sen poikki minuutin\ntai parin kuluttua. Kun he ovat tulleet sille, aion pysähtyä ja\nnapata heidät, kun he eivät saa suojaa mistään. Mutta sinun täytyy\njuosta yhä eteenpäin. Tavoitan sinut, kun olet päässyt kuilun\nreunalle.\n\nMary ei vastannut mitään, vaan lisäsi vauhtiaan; ja kun he olivat\npainelleet tasaisen paikan poikki, hän kuuli Alanin askelten töminän\nheikentyvän, ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, kun hän\ntiesi sen hetken lyöneen, jolloin Alanin oli käännyttävä vihollisia\nvastaan. Mutta hänen mielessään paloivat Alanin antamat määräykset,\nhänen varoituksensa, eikä hän katsahtanut taakseen, vaan piti\nsilmänsä suunnattuina kallioon, joka oli nyt hyvin lähellä. Hän oli\nsaapunut melkein sen luo, kun ensimmäinen laukaus kajahti hänen\ntakanaan.\n\nPäästämättä äännähdystäkään, jottei säikähdyttäisi Maryä, Alan oli\nkompastunut ja ollut kaatuvinaan. Hän makasi vatsallaan hetkisen,\nikään kuin huumaantuneena, ja kohosi sitten polvilleen. Vain hetkeä\nliian myöhään Grahamin miehet käsittivät hänen suunnitelmansa, kun\nhänen tähtäysasentoon nostettu kiväärinsä kimalteli päivänpaisteessa.\nHeidän äskeinen kova vauhtinsa koitui heidän turmiokseen.\nYrittäessään pysähtyä voidakseen käyttää luodikoitaan tai heittäytyä\nmaahan, he joutuivat olemaan lyhyen, mutta kuolettavan hetken\ntoimettomina, ja samassa silmänräpäyksessä toinen miehistä kaatui\nAlanin ensimmäisen luodin lävistämänä. Ennen kuin hän ennätti ampua\nuudestaan, oli toinen syöksähtänyt pitkäkseen, ja nopeasti kuin kettu\nAlan hypähti pystyyn ja lähti pyyhältämään rotkolle. Mary nojasi\nisoon kallioon tukehtumaisillaan, kun Alan saapui hänen luokseen.\nKuula lensi vinkuen ja kiukkuisen uhkaavana heidän ylitseen. Alan ei\nvastannut laukaukseen, vaan veti tytön kiireesti kallion taakse.\n\n-- Hän ei uskalla nousta seisomaan ennen kuin toiset ovat tulleet,\nhän rohkaisi Maryä. -- Olemme voiton puolella, tyttö kultaseni! Jos\nkestät vielä muutamia minuutteja --\n\nMary hymyili hänelle, vaikka huohotti pahoin hengästyneenä. Marystä\nnäytti siltä kuin kuilun synkkää ja louhikkoista jyrkännettä ei\nvoitaisi millään keinoin laskeutua alas, ja hän päästi heikon\nhuudahduksen, kun Alan tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet reunan\nyli eräälle pöydänsileälle ulkonemalle. Alan nauroi hänen pelolleen\nhypätessään hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiinni, kun he\nryömivät viettävän kallioseinämän alitse alaspäin vievälle salaiselle\npolulle, syvän rotkon ammottaessa heidän toisella puolellaan. Polku\nleveni sikäli kuin he pääsivät alemmaksi, ja lopulta he tulivat\nrotkon pohjaan, miljoonia vuosia vanhaan pimeään ja turvalliseen\npiilopaikkaan. Heidän ympärillään oli kolkkoja, hirviömäisiä\nkalliomöhkäleitä, aikojen tummentamia ja hiomia, ja niiden lomitse he\nkompuroivat eteenpäin, samalla kun veden solina ja oudon tunkkainen\nilma saivat Mary Standishin värisemään kammosta. Täällä ei ollut\nelonmerkkiäkään -- vain ikivanhaa kuisketta, josta lehahti kuoleman\ntuntu; ja kun ylhäältä kuului ääniä, ne tuntuivat aavemaisilta ja\nhyvin etäisiltä.\n\nMutta täällä oli sentään turvaa ja suojaa. Mary tunsi sen, kun he\nastelivat jäätävässä hämärässä, mikä vallitsi kallioiden välisissä\nhiljaisissa solissa. Kun hänen kätensä koskettivat niiden sileitä\nkylkiä, hänen täytyi vaistomaisesti siirtyä lähemmäksi Alania, vaikka\nhän tajusikin niiden tarjoavan heille suojaa. Ne olivat kuin suuria\nmuistomerkkejä, aikoja sitten kuolleiden käsien pystyttämiä ja nyt\nhenkien vartioimia, joiden äänet kajahtelivat hiljaa ja kummallisesti\nnäkymättömän veden salaperäisestä solinasta. Juuri tällä paikalla\nkummitteli. Tässä rodeossa oli kuolema ja kosto raivonnut jo paljon\nennen kuin se oli syntynytkään; ja kun muuan kalliolohkare, jonka\njoku ylhäällä olevista miehistä vahingossa sattui irrottamaan, putosi\nryskyen, pääsi huudahdus Maryn huulilta. Hän tunsi kauhua, jollaista\nhän koskaan ennen ei ollut tuntenut. Kuolemaa hän ei pelännyt\ntäällä eikä sitä kauhua, jonka käsistä hän oli pelastunut, vaan\njotakin tuntematonta ja selittämätöntä, mitä hän ei koskaan pystyisi\nselittämään. Hän painautui Alaniin, ja kun kapea halkeama avautui\nvihdoin heidän yllään ja valoa virtaili alas näyttämään heille tietä,\nAlan huomasi, että tytön kasvot olivat kuolonkalpeat.\n\n-- Olemme jo melkein perillä, Alan lohdutteli. -- Ja -- jonakin\npäivänä -- tulet sinäkin rakastamaan tätä synkkää kuilua, kuten minä\nsitä rakastan, ja silloin menemme yhdessä sitä myöten aina vuorille\nasti.\n\nParin minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, missä luhistunutta\nhietakiveä oli kasaantunut jyrkän kallioseinämän puoliväliin asti,\nja sille he kiipesivät, kunnes tulivat tasaiselle kalliopaadelle,\njonka takana oli leveä syvänne, kymmenen metriä syvä ja puoleksi\nniin leveä, pohja tasainen kuin pöytä ja pehmeän valkoisen hiekan\npeittämä. Mary ei unohtanut koskaan sitä vaikutelmaa, jonka hän\nsai tästä paikasta ensi silmäyksellä; se tuntui epätodelliselta,\nkummalliselta, ikään kuin joukko lymyileviä haltioita olisi\nlevittänyt valkoisen hiekan matoksi ja tehnyt tämän piilopaikakseen,\njonne tuuli ja sade ja lumi eivät koskaan voineet tunkeutua. Ja ikään\nkuin hänen kuvitelmansa tueksi näkyi syventymän yläosassa rosoinen\nhalkeama, jota myöten vain keijukaisten jalat saattoivat sipsutella,\nsiltä Marystä tuntui, ja joka päättyi pohjan tasanteeseen. He\nolivat siis tundran keijukaisia, jotka laskeutuivat kukista ja\nauringonvalosta tuota kourua myöten alas, ja itse kuilun pahoilta\nhengiltä heidän täytyi piiloutua. Nämä hauskat ja viehkeät ajatukset\nsaattoivat Maryn hymyilemään Alanille. Mutta Alanin kasvot olivat\näkkiä tuimistuneet, ja Mary katsahti ylös kuilun partaalle, mistä he\nolivat tulleet vaarojen kautta turvaan. Ja silloin hän näki jotakin,\nmikä karkotti hänen mielestään kaikki ajatukset keijukaisista.\n\nLouhikkoisten kallioiden keskitse lähestyi miehiä. Heitä ilmestyi\nuseita rotkon pimeämmältä suulta kirkkaampaan valoon, ja heidän\nkärjessään oli mies, johon Maryn kauhistuneet silmät suuntautuivat.\nKalpein kasvoin hän katsoi Alaniin. Tämä oli arvannut totuuden.\n\n-- Tuo ensimmäinen mieskö? hän kysyi. Mary nyökkäsi. -- Niin. Hän on\nJohn Graham.\n\nAlan kuuli näiden sanojen takertuvan Maryn kurkkuun.\n\n-- Niin. John Graham.\n\nAlan kohotti verkalleen aseensa ja hänen silmissään paloi teräksinen\ntuli.\n\n-- Luulen, hän sanoi, -- että täältä voin helposti surmata hänet!\n\nMaryn käsi kosketti hänen käsivarttaan: tyttö katsoi hänen silmiinsä.\nPelko oli kadonnut niistä, ja sen sijaan ne säteilivät vienosti ja\nhellästi, ikään kuin rukoilevasti.\n\n-- Ajattelen huomispäivää -- seuraavaa päivää -- monen monia tulevia\nvuosia _sinun kanssasi_, tyttö kuiskasi. -- Alan, sinä et voi tappaa\nJohn Grahamia -- ennen kuin Jumala näyttää meille, ettei meillä ole\nmitään muuta mahdollisuutta. Sinä et voi --\n\nLaukaus kallioseinäin välissä keskeytti hänet. Sitä seurasi kuulan\nvinkuna. Mary kuuli sen iskevän johonkin, ja hänen sydämensä lakkasi\nlyömästä ja kuoleman kankeus turrutti hänen jäsenensä ja ruumiinsa,\nkun hän näki äkillisen hirvittävän muutoksen rakastamansa miehen\nhaavoittuneissa kasvoissa. Alan koetti hymyillä hänelle, vaikka\npunainen jälki ilmestyi siihen, missä hänen tukkansa harmaa juova\npäättyi otsaan. Ja sitten Alan lysähti maahan Maryn jalkojen juureen\nja hänen aseensa putosi kalisten kallioseinää vasten.\n\nMary tiesi, että kuolema oli tullut. Hänen päässään tuntui jokin\nmurskautuvan ja täyttävän hänen aivonsa hyökyaallon pauhinalla. Hän\nkirkaisi. Alhaalla olevat miehetkin epäröivät ja heidän sydämiinsä\ntulvehti uusi mielenliikutus, kun naisen hirvittävä parkaisu kajahti\nkuilun kallioseinämien välissä. Ja huudahduksen jälkeen kuulivat he\näänen huutavan:\n\n-- John Graham, minä tapan sinut -- _tapan sinut_ -- Mary Standish\nsieppasi pudonneen aseen ja ryhtyi täyttämään kostoaan.\n\n\n\n\n27. luku\n\n\nHän odotti. Hänen sisimpänsä täytti lapsiaan puolustavan äidin raivo\nja hän voihki tuskasta ja epätoivosta ajan kuluessa. Mutta hän ei\nampunut sokeasti, sillä hän tiesi, että hänen täytyi tappaa John\nGraham. Häntä vaivasi omituinen sumuharso, kosteus jota hän koetti\npyyhkiä pois mutta joka pysyi paikallaan itsepintaisesti. Hän ei\ntajunnut nyyhkyttävänsä, silmäillessään kiväärinperän yli. Miesten\nvarjot lähestyivät nopeasti, mutta hän oli kadottanut näkyvistään\nJohn Grahamin. Ne saapuivat luhistuneelle kalliokohoumalle ja\nalkoivat kavuta sitä ylös. Ja yrittäessään innokkaasti erottaa\nvihaamansa miehen, Mary nousi pengermälle, joka oli suojannut häntä.\nMiehet näyttivät samanlaisilta, hyppiessään ja loikkiessaan kuin\nlumijänikset lähestyessään, ja äkkiä hänen mielessään välähti,\nettä he _kaikki_ olivat John Grahameja, ja että hänen täytyi\nryhtyä tappamaan nopeasti ja tarkasti tähdäten. Vain piileskelevät\nkeijukaiset taisivat aavistaa kuinka järkkynyt hänen mielensä oli\nja kuinka hän horjui noina hetkinä, jolloin hän alkoi ampua. Eivät\nainakaan John Graham ja tämän miehet tienneet sitä, sillä hänen\nensimmäinen laukauksensa osui ja yksi mies keikahti alas louhikkoon\nsen pamahtaessa. Sen jälkeen hän ampui ampumistaan, kunnes liipasimen\nponnettomat napsaukset ilmaisivat hänelle, että panokset olivat\nloppuneet. Laukaukset ja aseenperän kevyet töytäykset hänen hentoa\nolkapäätään vasten selvittivät hänen näköään ja sekavia aivojaan.\nHän näki miesten yhä lähestyvän, ja nämä olivat niin lähellä, että\nhän saattoi selvästi erottaa heidän kasvonsa. Ja hänen sielussaan\nkuohahti taas hillitön halu tappaa John Graham.\n\nHän kääntyi ja lankesi hetkeksi polvilleen Alanin viereen. Tämän\nkasvot olivat käden peitossa. Nopeasti Mary tempasi Alanin\nautomaattipistoolin kotelosta ja ryntäsi takaisin kallionlohkareelle.\nNyt ei ollut enää aikaa odottaa tai harkita laukauksia, sillä\nmurhamiehet olivat melkein hänen kimpussaan. Jännittäen kaikki\nvoimansa hän koetti ampua tarkasti, mutta Alanin iso pistooli tärisi\nja huojahteli hänen kädessään, kun hän ampui hurjasti louhikkoon,\nkunnes kaikki patruunat loppuivat. Hän oli pudottanut oman pikku\naseensa johonkin heidän juostessaan kuilulle, ja havaittuaan nyt\nampuneensa viimeisen panoksensa hän odotti hirvittävän hetken,\nkunnes alkoi lyödä kasvoja, jotka tulivat hänen kätensä ulottuville.\nJa sitten Graham ilmestyi hänen vierelleen pahan hengen äkkiä\nesiin loihtimaan hirviön tapaisena. Mary näki tuokion hänen\nkauheat voitonriemuiset kasvonsa, hänen melkein mielipuolisuutta\nlähentelevästä intohimosta palavat silmänsä ja tunsi hänen voimakkaan\nruumiinsa syöksyvän päälleen. Grahamin käsivarret kietoutuivat sitten\nhänen ympärilleen. Hän tunsi puristuvansa miehen syleilyyn, riuhtoi\nniiden hirvittävää puserrusta vastaan, murtui sitten hervottomaksi ja\nriippui voimattomana miehen sylissä. Hän ei menettänyt tajuntaansa,\nmutta hänen voimansa olivat hävinneet, ja jos kädet olisivat\npuristaneet häntä vähän kovemmin, ne olisivat tappaneet hänet.\n\nJa hän saattoi kuulla -- selvästi. Hän kuuli äkkiä ylhäältä\nkuilun partaalta laukauksia, hajanaisia laukauksia, sitten hyvin\nmonia, ja sen jälkeen kummallisia, hurjia huutoja, jollaisia vain\neskimopaimenet saattoivat päästää.\n\nGrahamin kädet hellittivät otteensa. Hänen silmänsä tähyilivät\nkeijukaisten piilopaikkaa ja sen valkoista hiekkapohjaa, ja raju\nriemunilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n-- Martens, emme olisi voineet sattua parempaan paikkaan, hän sanoi\nlähellään seisovalle miehelle. -- Jätä minulle viisi miestä. Mene\nmuiden kanssa auttamaan Schneideriä. Jollette selviä heistä, niin\nperäytykää tätä tietä. Tästä pesästä koko jutusta tehdään pian loppu\nkuudella kiväärillä.\n\nMary kuuli niiden miesten nimiä huudettavan, joiden piti jäädä.\nMuut riensivät pois. Nyt kuului kuilusta yhtämittaisia laukauksia.\nMutta huutoja ei kajahtanut eikä parkaisuja. Kuului vain pyssyjen\npahaenteistä räiskyntää.\n\nGrahamin kädet kietoutuivat jälleen hänen ympärilleen. Sitten\nmies sieppasi hänet syliinsä ja vei hänet luolaan. Sinne, missä\nkallioseinä avartui sisäänpäin muodostaen synkän loukon, jonne\npäivänvalo ei tunkeutunut, hän laski tytön hiekkamatolle.\n\nSieltä, mihin vuosisatoja tippuneen veden syövyttämä voima oli\nkalvanut ensimmäisen askelman tuota rosoista halkeamaa, oli muuan\nkeijukainen alkanut kavuta alas tundran reunalta. Hän oli nopsa\nja virkeä keijukainen, hyvin vereväkasvoinen, läähätti kovasta\njuoksusta, mutta päästämättä äännähdystäkään laskeutui seinämää alas,\njossa ainoankaan elävän olennon ei olisi luullut pysyvän. Ja tämä\nkeijukainen oli Rynnistys Smith.\n\nKuilun partaalta hän oli nähnyt alhaalla esitetyn murhenäytelmän\nviimeiset kohtaukset, ja sieltä, mistä kuolema olisi vaatinut hänet\nuhriksi maltillisempana hetkenä, hän saattoi nyt laskeutua alas\nkaikessa rauhassa. Hänen sormenpäitään kutitti samalla tavoin kuin\nvuosia sitten, ja hänen veressään oli kohina, jonka hän oli luullut\njo aikoja sitten sammuneen -- kohina, jota hän tunsi aina katsoessaan\nkohotetun kiväärinperän yli toisten miesten silmiin. Ajan ratas\noli kääntynyt, ja hän oli entinen Rynnistys Smith. Hän näki allaan\nhillitöntä halua ja intohimoa ja murhaa, kuten hän ennen muinoin\noli nähnyt, eikä hänen ja noiden halujen välillä ollut pidättävää\nlakia eikä omaatuntoa. Hänet valtasi unelma -- viimeinen suuri\ntaistelu -- halu esittää täällä viimeinen osa elämänsä näytelmää,\njoka oli jo melkein päättynyt. Ja kuinka suurenmoinen taistelu jos\nhänen onnistuisi päästä tuolle pehmeälle valkoiselle hiekkamatolle\nkenenkään kuulematta ja huomaamatta. Kuusi yhtä vastaan! Kuusi miestä\npistoolit vyöllään ja kiväärit käsissään. Kuinka ihana loppu se\nolisikaan naisen -- ja Alan Holtin puolesta!\n\nHän siunasi mielessään kauempana kuilussa jatkuvaa ampumista, mikä\nkiinnitti miesten huomion toisaalle; hän kiitti Jumalaa taistelun\nmelskeestä, joka vaimensi kallion kolinan ja kivien ratinan hänen\njalkojensa alla. Hän oli päässyt melkein kuilun pohjalle, kun\nsuurempi kallionlohkare irtautui ja putosi pengermälle. Kaksi miestä\nkääntyi, mutta samassa hetkessä tapahtui paljon järisyttävämpää.\nKiljaisu, naisen kimeä parkaisu, joka uhkui raivoa ja epätoivoa,\nkajahti luolan syvyydestä, ja nuo viisi miestä kääntyivät\ntuijottamaan sinnepäin. Heti kiljahdusten jälkeen ryntäsi Mary\nStandish esille kintereillään Graham, joka tavoitteli häntä\nkäsillään. Tytön hiukset hulmusivat, hänen kasvonsa olivat kalpeat\nkuin valkea hiekka, ja Grahamin silmistä loisti hornan tuli. Hän\nnäytti unohtaneen kaiken muun paitsi tytön. Hän sieppasi Maryn\nsyliinsä. Hento vartalo rusentui taas hänen rintaansa vasten samalla\nkun säälittävän heikot kädet takoivat turhaan miehen kasvoja.\n\nJa sitten kuului huuto, jollaista ainoakaan ihminen ei koskaan ennen\nollut Ghost Kloofissa kuullut.\n\nRynnistys Smith oli huutanut. Hän oli hypännyt kuuden metrin\nkorkeudesta hiekkamatolle ja loikatessaan temmannut molemmat\npistoolinsa vyöltään, ja tuskin hänen jalkansa olivat koskettaneet\nsyvänteen pehmeään pohjaan, kun kuolema räiskähti niistä nopeasti\nkuin salaman iskut, ja kolme miestä hoiperteli ja kaatui ennen kuin\nmuut kaksi ehtivät liikauttaakaan aseitaan. Vain toinen heistä oli\nlaukaissut aseensa. Toinen lysähti maahan ikään kuin hänen jalkansa\nolisi lyöty nuijalla hänen altaan. Ja mies, joka oli ampunut vaipui\nsitten eteenpäin kuin kuolemalle kumartaen ja retkahti kasvoilleen.\n\nJa sitten Rynnistys Smith syöksähti John Grahamin kimppuun.\n\nNämä muutamat sekunnit Graham oli seisonut tyrmistyneenä, puristaen\ntyttöä rintaansa vasten. Hän oli tytön takana, tämän ruumiin\nsuojassa, pään suojellessa hänen sydäntään, ja Rynnistyksen\nkääntyessä häneen päin hän veti parhaillaan pistooliaan esille.\nHänen kasvoillaan liekehti riemuitseva tietoisuus siitä, ettei\nRynnistys voinut ampua surmaamatta tyttöä. Hirvittävä tilanne sai\nRynnistyksen hätkähtämään. Hän näki Grahamin pistoolin kohoavan\nhitaasti ja varmasti. Hän tuijotti siihen lumottuna. Ja Grahamin\nkasvojen ilme uhkui kylmää ja kiihkotonta, pirullista voitonriemua.\nRynnistys näki vain nuo kasvot. Ne olivat neljän -- ehkä viiden --\ntuuman päässä tytön kasvoista. Hän näki vain ne -- ja ojentuvan\nkäden, koukistuneen sormen, automaattipistoolin mustan suun, joka\nsuuntautui hänen sydämeensä. Ja sitten Rynnistys laukaisi pistoolinsa\nviimeisellä hetkellä, suoraan tytön tuijottavia silmiä kohti, ja\nnuo neljän tuuman etäisyydellä tytön päästä olleet kavalat kasvot\nkatosivat äkkiä. Rynnistys, eikä tyttö, sulki sitten silmänsä; ja kun\nhän aukaisi ne ja näki Mary Standishin nyyhkyttävän Alanin ruumiin\nääressä ja Grahamin lojuvan hietikolla, hän kohotti kunnioittavasti\npistoolin, josta oli päästänyt viimeisen laukauksensa, ja painoi sen\nkuuman piipun ohuille huulilleen.\n\nSitten hän meni Alanin luo. Hän kohotti tämän hervottoman pään Maryn\npeittäessä kasvonsa käsillään. Tuskassaan Mary rukoili, että hänenkin\nannettaisiin kuolla, sillä hän ei tuntenut pienintäkään toivoa tai\niloa tällä Grahamista saadun voiton hetkellä. Alan oli mennyttä\nmiestä. Tuo hirvittävä punainen läikkä hänen otsassaan, juuri hiusten\nharmaan juovan alla, saattoi merkitä vain kuolemaa. Ja ilman häntä ei\nelämä merkinnyt mitään Marylle.\n\nTyttö ojensi kätensä. -- Antakaa hänet minulle, hän kuiskasi. --\nAntakaa hänet minulle.\n\nSilmissään hehkuvan tuskan takia hän ei voinut nähdä Rynnistyksen\nkasvojen ilmettä, mutta hän kuuli miehen äänen.\n\n-- Kuula ei ole osunut häneen, Rynnistys sanoi parhaillaan. -- Kuula\nosui kallioon ja kivisirpale singahti silloin suoraan hänen otsaansa.\nHän ei ole kuollut, _eikä hän kuolekaan!_\n\nAlan ei kyennyt aavistamaan, kuinka monia viikkoja tai kuukausia tai\nvuosia oli kulunut hänen viimeisistä kokemuksistaan keijukaisten\npiilopaikassa, kun hän palasi tajuihinsa. Mutta hän tiesi, että\npitkän, pitkän ajan hän oli ratsastanut avaruuden halki pehmeällä,\nvalkoisella pilvellä, koettaen turhaan tavoittaa tyttöä, joka\nhulmuavin hiuksin pakeni häntä toisella pilvellä, ja vihdoin\ntuo pilvi murtui, kuten suuri jäämöhkäle, ja tyttö suistui\nmittaamattomiin syvyyksiin, joiden yllä he leijailivat, ja hän\nhyppäsi itse perästä. Sitten ilmaantui omituisia valoja, pimeyttä,\nsäveliä, jotka helisivät kuin symbaalit ja ääniä; ja kaiken tämän\njälkeen pitkä uni, josta herätessään hän havaitsi lepäävänsä\nvuoteella, lähellään jotkut kasvot, säihkyivät silmät, jotka\nkatsoivat häneen kyyneltulvan lävitse.\n\nJa ääni kuiskasi hänelle, suloisesti, hellästi, iloisesti: -- Alan!\n\nHän yritti kohottaa kättään. Kasvot tulivat lähemmäksi; ne\npainautuivat hänen kasvojaan vasten, pehmeät kädet kietoutuivat hänen\nympärilleen, vieläkin pehmeämmät huulet suutelivat hänen suutaan ja\nsilmiään, ja nyyhkyttävät kuiskaukset puhuivat rakkautta uhkuvia\nsanoja, ja hän tiesi, että kilpajuoksu oli päättynyt ja hän voittanut.\n\nTämä tapahtui viidentenä päivänä kuilussa käydyn taistelun jälkeen;\nja kuudentena hän istui vuoteellaan tyynyihin nojaten. Rynnistys tuli\nkatsomaan häntä, ja sen jälkeen Keok ja Nawadlook ja Tatpan ja Topkok\nja Wegaruk, hänen vanha emännöitsijänsä, ja vain muutaman hetken oli\nMary kulloinkin poissa hänen luotansa. Mutta Tautuk ja Amuk Toolik\neivät tulleet, ja hän näki Keokin kasvojen omituisesti muuttuneen\nja tajusi, että he olivat kuolleet. Mutta hän pelkäsi kysyä sitä,\nsillä enemmän kuin ketään muita hän rakasti näitä kahta puuttuvaa\ntundratoveriaan.\n\nRynnistys kuvaili hänelle ensin yksityiskohtaisesti, mitä oli\ntapahtunut -- mutta hän ei puhunut paljonkaan pengermällä käydystä\ntaistelusta, ja Mary kertoi hänelle siitä. -- Grahamin mukana oli yli\nkolmekymmentä miestä ja vain kymmenen pääsi pakenemaan, Rynnistys\nsanoi. -- Olemme haudanneet kuusitoista ja seitsemän haavoittunutta\non hoidettavana porotalleissa. Kun Graham on nyt kuollut, he\npelkäävät pahinta -- että luovutamme heidät viranomaisten käsiin.\nSillä kun Graham ja Rossland ovat kadonneet heidän rinnaltaan, he\ntietävät olevansa tuhon omia.\n\n-- Entä meidän miehemme -- minun väkeni? Alan kysyi heikosti.\n\n-- Taistelivat kuin paholaiset.\n\n-- Niin, tiedän sen. Mutta --\n\n-- He eivät levähtäneet hetkeäkään tullessaan alas vuorilta.\n\n-- Tiedäthän, mitä tarkoitan, Rynnistys.\n\n-- Ei kovin monta, Alan. Seitsemän surmattiin, Sokwenna mukaan\nluettuna, ja hän mainitsi kaatuneitten nimet. Tautukia ja Amuk\nToolikia ei ollut heidän joukossaan.\n\n-- Entä Tautuk?\n\n-- Hän haavoittui. Hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, ja se\noli melkein tappaa Keokin. Tyttö on hänen luonaan yöt ja päivät ja\nmustasukkainen kuin mikäkin pikku kissa, jos joku yrittää tehdä\nhänelle jotakin.\n\n-- Siinä tapauksessa -- iloitsen Tautukin haavoittumisesta, Alan\nhymyili ja kysyi: -- Missä on Amuk Toolik?\n\nRynnistyksen pää painui ja hän punastui kuin koulupoika.\n\n-- Sitä sinun on kysyttävä _häneltä_, Alan.\n\nJa hetken kuluttua Alan tiedusteli sitä Maryltä.\n\nTämäkin karahti punaiseksi, ja hänen silmänsä säteilivät\nsalaperäisesti, mikä saattoi Alanin ymmälle.\n\n-- Sinun on odotettava, tyttö sanoi.\n\nHän ei tahtonut kertoa sanaakaan enempää, vaikka Alan veti hänen\npäänsä puoleensa ja tarttuen tytön pehmeisiin, kauniisiin hiuksiin\nuhkasi pitää häntä kiinni kunnes hän paljastaisi salaisuuden.\nVastaukseksi tyttö huoahti tyytyväisenä ja painoi rusoittavat\nkasvonsa Alanin kaulalle ja kuiskasi alistuvansa mielellään\nrangaistukseen. Amuk Toolikin katoaminen ja puuhat jäivät siis yhä\nsalaisuudeksi.\n\nVähän myöhemmin Alan tuumi arvanneensa totuuden.\n\n-- En tarvitse lääkäriä, hän sanoi, -- mutta teit kovin\nystävällisesti lähettäessäsi Amuk Toolikin noutamaan häntä. Sitten\nhän hätkähti. -- Kuinka typerä narri olenkaan! Tietysti täällä on\ntoisia, jotka tarvitsevat lääkäriä paremmin kuin minä.\n\nMary nyökkäsi. -- Mutta ajattelin etupäässä sinua, kun lähetin Amuk\nToolikin Tananaan. Hän ratsastaa Kaukilla ja hänen odotetaan palaavan\nmillä hetkellä hyvänsä. Ja Mary käänsi kasvonsa, niin että Alan\nsaattoi nähdä vain hänen ruusunpunaisen korvannipukkansa.\n\n-- Pian pääsen tästä jaloilleni ja voin kävellä, Alan sanoi. --\nSitten lähdemme Yhdysvaltoihin, kuten aioimmekin.\n\n-- Saat lähteä yksin, Alan, sillä minulla tulee olemaan liiankin\npaljon puuhaa uuden talon rakentamisessa, Mary vastasi niin tyynellä\nja maltillisella äänellä, että Alan tyrmistyi. -- Olen antanut\njo määräyksen hirsien kaatamisesta, ja Rynnistys ja Amuk Toolik\nryhtyivät pian rakennustöihin. Ikävää, että sinulla on niin tärkeätä\nasiaa Yhdysvaltoihin, Alan. Elämä käy täällä hiukan yksinäiseksi, kun\nolet poissa.\n\nAlan huohotti: -- Mary!\n\nTämä ei kääntynyt. -- _Mary!_\n\nTaas hän saattoi nähdä valtimon tykyttävän heikosti tytön kaulalla,\nkun tämä kääntyi hänen puoleensa.\n\nJa sitten hän sai kuulla salaisuuden; se kuiskattiin hiljaa suloisten\nlämpimien huulien painautuessa hänen huulilleen.\n\n-- Lääkäriä en lähettänyt noutamaan, Alan, vaan pappia. Tarvitsemme\nhäntä liittäessämme yhteen Rynnistyksen ja Nawadlookin sekä Tautukin\nja Keokin. Mehän voimme odottaa --\n\nMutta koskaan hän ei päässyt loppuun, sillä Alanin huulet puristuivat\nniin rajusti hänen suulleen, että hänen rinnastaan nousi pikku\nriemunnyyhkytys.\n\nJa sitten Mary kuiskaili Alanille sellaista, mitä tämä koskaan ei\nolisi luullut Mary Standishin voivan sanoa eikä koskaan uskaltanut\noikein toivoakaan saavansa kuulla. Mary oli hiukan raju, hiukan\nhillitön kenties, mutta hänen sanansa herättivät Alanin rinnassa\nonnentunteen, jollaista hän ei uskonut aikaisemmin tulleen\nkenenkään muun ihmisen osaksi tässä maailmassa. Mary ei ensinkään\nhalunnut palata Yhdysvaltoihin. Hän ei tahtonut palata koskaan.\nHän ei kaivannut sieltä mitään, ei hitustakaan Standishien hänelle\njättämistä omaisuuksista, jollei Alan keksisi jotakin keinoa niiden\nkäyttämiseksi Alaskan hyväksi. Mutta sittenkin hän pelkäsi, että ne\nsaattaisivat murskata hänen unelmansa. Sillä oli vain yksi asia, mikä\nvoi tehdä hänet onnelliseksi, ja se oli _Alanin_ maailma. Hän tahtoi\nvastaanottaa sen sellaisenaan -- tundrat, Alanin väen, paimenet,\nvuoret -- Jumalan ihanan ja suuren luonnon kaikkialla heidän\nympärillään aukeilla tasangoilla. Nyt hän ymmärsi, mitä Alan oli\ntarkoittanut sanoessaan olevansa alaskalainen eikä amerikkalainen.\nHänkin oli sitä, ennen kaikkea alaskalainen, ja Alaskan puolesta hän\njatkaisi taistelua Alanin rinnalla, käsi kädessä, aina loppuun asti.\nAlanin sydän jyskytti niin, että oli haljeta, ja sillä välin kun Mary\nkuiskaili hänen korvaansa toivomuksiaan ja salaisuuksiaan, hän siveli\ntytön silkinhienoja hiuksia, kunnes ne tulvivat hänen rinnalleen ja\nhuulilleen, ja ensimmäisen kerran vuosikausiin kuumat kyynelpisarat\nnousivat hänen silmiinsä.\n\nNiin tuli onni heidän luokseen; ja vasta ulkoa kuuluvat oudot\näänet saivat Maryn kohottamaan päätään siitä, missä se lepäsi, ja\nastumaan kiireesti ikkunaan, jonka edessä hän seisoi kuin suloinen\nrakkaudenjumalatar säteillen mielenliikutuksessaan ja hiukset\nkimmeltäen. Sitten hän käännähti, päästäen heikon huudahduksen, ja\nhänen silmänsä loistivat kuin tähdet, kun hän katsoi Alaniin.\n\n-- Siellä on Amuk Toolik, hän sanoi. -- Hän on palannut.\n\n-- Entä -- onko hän yksin? Alan kysyi, ja hänen sydämensä pysähtyi,\nkun hän odotti vastausta. Kainosti Mary tuli hänen viereensä, kohensi\nhänen tyynyään ja pyyhkäisi syrjään hänen hiuksensa. -- Minun on\nmentävä laittamaan hiuksiani, Alan, hän sanoi sitten. -- Ei sovi,\nettä he näkevät minut tällaisessa kunnossa.\n\nJa seuraavassa hetkessä heidän sormensa pusertuivat yhteen, sillä\nSokwennan majan katolla lauloi taas pikku harmaarastas.\n\n\n\n"]