[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGVQjJSYlPKDCF1iXazRXysO4wLSSGfePYcYrjhk0eb8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1621,"Hottentotit","Kara, Jalmari",1890,1936,"1621-kara-jalmari-hottentotit","1621__Kara_Jalmari__Hottentotit","Koulumuistelmia","romaani",[],[],"fi",1915,null,23687,148327,false,55677,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Schools -- Fiction",[26],"Novels","\"Hottentotit: Koulumuistelmia\" by Jalmari Kara is a semi-autobiographical novel written in the early 20th century. The book captures the adventures and experiences of schoolboys, focusing on their relationships, youthful antics, and the dynamics between teachers and students. Central to the narrative is a group of boys, prominently featuring characters like Runoilija (the Poet), Filosoofi (the Philosopher), and Pelle, as they navigate the complexities of childhood and adolescence.  The opening of the novel introduces readers to the setting of a school excursion. It depicts the excitement and mischief among the boys as they prepare for a day out, highlighting their interactions with each other and their teachers. The narrative reveals the tension between the rowdy seventh-grade class and their authority figures, particularly focusing on the antics of their leader, Einar Tengström, and the elections held for class representatives. The boys display a blend of camaraderie and rebellion, creating a lively atmosphere that hints at the adventures to come, which will explore deeper themes of friendship, loyalty, and the transition from childhood innocence to the complexities of adult relationships. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Koulumaailmaan sijoittuva teos koostuu toisiinsa kytkeytyvistä kertomuksista, jotka kuvaavat lyseolaisten elämää, poikamaisia kepposia ja nuoruuden ensiaskeleita. Episodimainen kokonaisuus valottaa kouluyhteisön arkea, opettajien ja oppilaiden välisiä suhteita sekä ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista.","Jalmari Karan 'Hottentotit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1621. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HOTTENTOTIT\n\nKoulumuistelmia\n\n\nKirj.\n\nJALMARI KARA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Huviretkellä.\n Hottentotit.\n Törkeä kepponen.\n Kelkkamäessä.\n Joululoman alkaessa.\n Filosoofin syntymäpäivä.\n Monte Carlossa.\n Martti Ranta.\n Sairaustodistus.\n Ylioppilaskirjoitukset.\n Ratkaisevat tunnit.\n Kevättutkinto.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nRakas Niina serkku.\n\nUskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan \"päänkoettelija\",\nsormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että\nolin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten\nrakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että\nseuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria\ntuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta\nja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella\nsitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin:\n\"Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen\nNiinan kanssa naimisiin.\" -- Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle\npäätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He\npuhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani\neri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku\nmielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että\nkompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin\nkatkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta,\njota ei kotinurkissa ymmärretty.\n\nMutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka\npalautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.\n\nNyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut\nylioppilastutkinnon, ja sinä -- vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi\nlähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha,\nlöydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain\ntunnet.\n\nParhainta hääonnea toivottaen\n\nJali.\n\n\n\n\nHUVIRETKELLA.\n\n\nLyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.\n\nSunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla\nkoulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina.\nOltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo\nryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston\nkeskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.\n\nLuokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi\nhajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg,\nmatematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään,\nkuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla\näänellään:\n\n-- Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan\nsen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!\n\n-- Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori\nvastata.\n\nSundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden\noli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä\nrehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin\nkeväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi\nluokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat\nolivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että\ntämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa\noli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita,\noli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut\nhyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi\nilkkua.\n\nTuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet\nmukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle\nlaulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun\nlaiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.\n\nOli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti.\nKahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä\nsuojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat \"pollea\". Joku heistä piti\nrunollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta\nlaivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten\nsaarten välillä. -- Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri\nproomu perässään.\n\nKun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi\nmoottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen\nluokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin\nvaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty,\npolvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin\nsolmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja\nhurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!\n\nKaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä,\nsaanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän\nnäköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen -- Filosoofi --, joka\nonnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin\nja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita.\nLuokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra -- Runoilija -- tuijotti\nmiettiväisenä ulapalle. Pekka Aro -- Pelle -- heittäytyi veneen\npohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne --\nPankkiiri -- Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa\nasennossaan.\n\n-- Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. -- Huomasitteko, kuinka\nkirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?\n\n-- Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.)\nSe oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys,\nhuudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.\n\nRunoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.\n\n-- Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään\nvaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta,\nmutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme,\nettä osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan\narvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden\nja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme\nkuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme\nolla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että\npidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.\n\n-- Hyvä, hyvä! Sen teemme, kuului yhteen ääneen.\n\n-- Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi\nPelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.\n\n-- Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. -- Ehdotan, että Filosoofi\nvalittaisiin puhujaksi.\n\n-- Kannatetaan!\n\n-- Siis... saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen\npohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä\nhänen kenkäänsä.\n\n-- Sen veden minä vielä juotan sinulle, juupeli!\n\n-- Vahingossa meni, selitti Pelle nolostuneen ja viattoman näköisenä.\n\nKajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se\npäättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja\njonka juurella syvä vesi lainehti.\n\nKun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan\npojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman\npaikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat\njärjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.\n\nKuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään,\nriensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät\nriemumarssissa rehtorin leiriinsä.\n\n-- En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi\nrehtori istuuduttuaan.\n\nSyntyi vaitiolo; pojat katsoivat toisiinsa.\n\n-- Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei\n\"Pote\" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.\n\n-- Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä\nmitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.\n\n-- En minä sitä epäillytkään.\n\n-- Saahan rehtori kahvia ennemmin kuin kukaan muu opettajista, intoili\nPelle.\n\n-- Aropas nyt selittää, naurahti rehtori.\n\nOli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki\nkahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat\nvilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.\n\nVihdoin Filosoofi nousi; hän oli hieman kalpea aiheettomasta\nliikutuksesta.\n\n-- Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia\nsulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda\nvilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on\nmeistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa,\nmutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me\nniin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se\nvaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen\nluokkaansa.\n\nRehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut,\nkun hän vastasi:\n\n-- Hyvä on, pojat... Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä\nkauniimmaksi.\n\nSeitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli\nennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun\nairut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.\n\nOteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita\nkolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin\nvoitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin\nsitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.\n\nSahra -- Runoilija, Aro -- Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika,\njolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He\npukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion\nlaelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.\n\nAinoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja\nkäännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta,\nSatainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät\nkauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät\nhattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.\n\nJo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin\npamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.\n\nYleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli\nkuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja.\nJotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi.\nOdotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään\nsulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat\nlähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät\nnäköalan.\n\nKului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja\nyhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:\n\n-- Pörppä! Pörppä tulee! Hurraa! -- Runoilija! Hurraa!\n\nTienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä\nkahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija.\nMutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin\njuoksijaa kiihotettiin:\n\n-- Pinnistä, Pörppä, Runoilija ajaa ohi.\n\n-- Paina, Runoilija! Sivuuta vaikka terveys menisi!\n\n-- Pelle! Rannan Martti! Pietikäinen! kirkui joukko.\n\nPörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti\ntaaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä,\nleuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen.\nAuttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes\nkymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin\nleikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä\nseurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa\nmuuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat\nmiltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja\nneljännen luokan pieni menijä.\n\nVastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui\nmuutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille\nhurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten\nja napisten.\n\nKilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen,\nlevähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten\naivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli\nlähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket\npunottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka\ntuulessa liehuen.\n\nAivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten,\najatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat\ntähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti;\nhätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.\n\n-- Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk,\nsaksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina\nteititteli.\n\nRunoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas\nsyvyyteen... Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren\nkirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi\nhänen ajatuksensa.\n\n-- Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti\nmaisteri Sundberg. -- Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea.\nEntäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä\nloppunopeuden olisi saanut?\n\nRunoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa\nhän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä\nkäänsi silmänsä muuanne.\n\n-- Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.\n\nJälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.\n\n-- Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale\nsaavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena\ntoisen kylmyydestä.\n\nRouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti\nvarjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija\nikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli\ntuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut\nepäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella...\nKummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot\nsynnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen\ntäytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi\npäistikkaa kalliolta veteen.\n\nKuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.\n\nRunoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan\npinnalle hän huusi iloisesti:\n\n-- Oivallisella loppunopeudella, maisteri!\n\n-- Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.\n\n-- Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta\nluja ääni.\n\nPelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin\nvarottavan katseen ja peräytyi.\n\nFilosoofi tuli hänen luokseen.\n\n-- Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton.\nPelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.\n\n-- Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea\nkallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.\n\nFilosoofi oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Runoilija on jo rannassa. Minä riennän häntä tervehtimään.\n\nRunoilijan pukeutuessa kysyi Filosoofi:\n\n-- Mitä varten sinä oikeastaan hyppäsit?\n\n-- Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua\nkysymyksillään.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. -- Mutta muistatko, mitä\nArsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen\nvangitsemisestaan?\n\n-- No?\n\n-- \"Nainen katsoi minuun.\"\n\nRunoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.\n\n\n\n\nHOTTENTOTIT.\n\n\nEino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin\nPankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti\nkäteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla\nhampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän\npuolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat\nkerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu\nvietettäväksi täysi-istunto.\n\nHänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja\nniin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta\nnurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli\npöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi\nmaalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella\npeitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly,\nja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte\nCarlon muhkea sisustus.\n\nSe mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän\nmatkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin\nrapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka,\njoka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima.\nAkka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti.\nJoko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se\nhäntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän\ntulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki\ntulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven\neteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta\nmuorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien\nlaskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi\njoka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin\npikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa\nilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi\nminä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti\noli auki. -- Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi,\nsillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan\nolisi edes opettajille kavaltanut heitä.\n\nPankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka\npellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot\ntäynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli\nhänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja\nkäveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan,\nseurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti\npolitiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja\npoltti piippua.\n\nMuori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.\n\n-- Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti\nPankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan;\nhän oli huolissaan illan puolesta.\n\n-- Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi,\nsanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.\n\n-- Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee\nkorvani huurteeseen.\n\n-- Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän\npuhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte...\n\nHarjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki\ntulen ja poistui.\n\nOvelle koputettiin.\n\n-- Entrez, monsieur! huusi isäntä.\n\nRannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat\nPuhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis,\nmustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko\nluokalle näiltä saamiaan karamelleja.\n\nÄänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä,\nviittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat\nalkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä\näänekkäämmin.\n\nPankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen\nylemmyyden ilme:\n\n-- Nöksit!\n\nHeti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei\nisäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies,\nvaati ja sai kunnioitusta osakseen.\n\nPankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran\nvarottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.\n\nFilosoofi, Runoilija ja Tengström -- Tenu, luokan matemaatikko --\nsaapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään\nhuohottaen, silmät tuikeina.\n\n-- Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.\n\n-- Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli\ntinureiksi.)\n\n-- Läpsän minä vaan tapasin... Tulee Ropakkosillalla vastaani ja\nkehtaakin ryökäle sanoa: \"Väistäs Ville pirua!\" \"Väistä sinä, kun\nvastaankin tulet\", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan\nsyttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä\nLäpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan\ntirskahtelee. Tämä lykkimään.\n\n-- Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.\nArvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.\n\n-- Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan\npelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.\n\nMonte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden\nhyllylle. -- Antti Jäntti saapui vasta.\n\n-- Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään\nalaluokilta nylkenyt? huudettiin.\n\n-- Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi\ntyö tuppautua ovensuuhun seisomaankin.\n\nPankkiiri nousi ja komensi:\n\n-- Eteiseen joka mies!\n\nKun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti\nsängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn\nlaidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.\n\nPojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin\ntila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati\nvanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus,\njuhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan.\nPankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.\n\n-- Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta\nei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me\ntahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei\nmeille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon\norjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.\n\nSuuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi\nkullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän\nkäsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi\nantoi merkin.\n\n    Hottentotti oli kyllä viisas miesi,\n    joten otti pikku tuikun murheeseen.\n    Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,\n    joten otti kaksi parhaakseen.\n              Bottenfokki!\n              Hottentotti\n              ryypyn otti.\n              Bottenfokki!\n    Hottentotti otti parhaakseen.\n\nLaulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia\ntoisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.\n\n-- Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.\n\n-- Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.\n\n-- Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.\n\n-- Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.\n\n-- Hprrh! Ähhäh!... Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori\npyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.\n\nPankkiiri kohotti kätensä.\n\n-- Silentium!... Kertokaa juttunne!\n\nMonte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että \"tunnelmaa\nodotellessa\" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei\nkukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin.\nVihdoin Puhakka nousi.\n\n-- Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on\nensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat\ngiljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika\nuskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun\nluo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin,\nantavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. -- Mutta\nkahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään\nmenisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse\npiiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa,\nonko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli\nsattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt\nkatsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro.\nPojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin,\navasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa\nkalossit. \"Välitunniksi on mentävä ulos\", kimittää hän. Kalossit eivät\nliikahda. \"Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa\",\närjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä\nnäköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.\n\n-- Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti\nJäntti. -- Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. \"Mitä\nViitasella on siellä?\" kysyy opettaja. \"Veitsi.\" \"No mitä sillä\nveitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?\" \"Meinasin terottaa kynääni\",\nvastaa poika hitaasti. \"No mitä sillä kynällä sitten?\" \"Olisin\nmerkinnyt läksyn tunnin lopussa\", kuuluu tyyni vastaus.\n\nKukaan ei enää alottanut uutta.\n\n-- Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi\nRunoilija.\n\n-- Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista,\nylpeili Pelle.\n\nAsian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän\nsuuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli\npistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli\ntäytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena\nkysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt\nlöytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen,\njolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei\nsitä oltu saatu pois. --\n\nSyntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin\nilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja\njäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni\nhehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä...\n\nJo kohosi Pankkiirin käsi.\n\n-- Takit! sanoi hän.\n\nKäsi teki liikkeen.\n\n    Hottentotti oli viisas poika kyllä,\n    joten otti pikku tuikun lämmökseen.\n    Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,\n    joten otti kaksi parhaakseen.\n               Bottenfokki!\n               Hottentotti\n               ryypyn otti.\n               Bottenfokki!\n    Hottentotti otti parhaakseen!\n\nKun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa\ntyhjennettiin lasit yhtaikaa.\n\nSyntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin\npelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa\nsorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: \"Tämän kautta.\"\n\"Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä.\" \"Haistapas tota, sano Junkkarin\nvaar-vainoo kittiä.\"...\n\nAika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien\npunaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat\nnäyttivät haamuilta.\n\nVihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella\nvoimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja\nlähtivät.\n\nLokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.\n\nHottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja\nhyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan\ntakaa tuleva kivisade.\n\n-- Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi\nRunoilija.\n\n-- Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.\n\n-- Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan\nlinnuille, pilkkasi Pelle.\n\n-- Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!\n\n-- Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!\n\nYhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille.\nSyntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi\nerään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja\nHarjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää... Oli\nkuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.\n\n-- Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.\n\n-- Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.\n\n-- En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään\npääsee, sanoi Tenu.\n\n-- Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli\nPelle.\n\n-- Hurraa, pojat!... Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata\nmaistellaan!\n\nJa riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä\nhajaantuivat kukin suunnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa\nillallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.\n\nHe menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden\nvarjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne,\nvalaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen\nlehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.\n\nVeri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen\npuiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa\näänettöminä.\n\nVihdoin Runoilija alotti:\n\n-- Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt\npunssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään\nmitään.\n\n-- Mitä sinä tarkotat?\n\n-- Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin\ntikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka\nhiisi vieköön.\n\n-- Joutavia... Viimevuotisia. Olen jo unohtanut...\n\nSyntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:\n\n-- Sitäpaitsi... Sinulla on itselläsikin tarpeeksi...\n\nRunoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.\n\n-- En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.\n\n-- Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.\n\n\n\n\nTÖRKEÄ KEPPONEN.\n\n\nMaanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat\nseitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei\nmaanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua\nkahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.\n\nStröm tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle\nantaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli\nmerkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät\nläpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu\nväittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien\nSundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat\ntieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.\n\nSaavuttiin koulun pihaan.\n\n-- Runoilija, lausupas uusi tekeleesi, kehotti Filosoofi.\n\n-- En minä viitsi, kainosteli Sahra.\n\n-- Mikset? Tuleehan se toverikunnan lehteen kuitenkin.\n\n-- Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes\ntovereillesi, tokaisi Pelle.\n\nRunoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:\n\n        Vangittu kotka.\n\n    Sa kuule, kuinka aallot kohajaa,\n    kun tuuli raivoten ne rantaan heittää.\n    Vihuri vinkuu, vavahtelee maa,\n    ja valkovaahto rannan kivet peittää.\n    Niin kumeasti käypi ukkonen.\n    Nyt välähtää! -- Ah, taivaan kansi halkee,\n    ja yössä kiemurtava viiru valkee\n    valaisee saaren synkän, louhisen.\n\n    Laella paljaan, kolkon kallion\n    kuvastuu varjo, aave yksinäinen.\n    On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,\n    mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.\n    Vaan katso kulmain varjoon synkeään,\n    kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.\n    -- Salama yöhön kammon loisteen valaa. --\n    Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.\n\n    Tuon miehen tunnet: keisari hän on,\n    suljettu autiuteen kolkon saaren,\n    vangittu kotka, ylväs, onneton,\n    ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren.\n    Hän ulapalle tähtää tuijottain.\n    -- Taas sähähtäen lentää valoviiru --\n    Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru\n    käy ympärillä huulten kalpeain.\n\n    Hän yli aavain yhä tuijottaa,\n    hän soittaessa myrskyn näkee unta.\n    Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa,\n    on jäänyt Ranskan rakas valtakunta.\n    Napoleon, sun sielus uneksuu\n    rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen...\n    Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen\n    sun kuollut tähtes kohta laskeuu.\n\n    Sa näet kaupunkien kimalteen\n    rinteillä rakkahilla suuren maasi\n    ja veteraanis sota-asuineen,\n    nuo: portaat menneesehen kunniaasi.\n    Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen\n    sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.\n    Niin ihanasti illan rusko riittyy,\n    näät kunnahilla loisteen rypälten.\n\n    Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.\n    Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.\n    Välähtää peitsi, miekka verinen,\n    kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun\n    Sa katso: verta taivas hulmehtii.\n    Käy valo höyryävään hurmemereen.\n    Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.\n    Yltympär' surma, kammo värehtii.\n\n    Näetkö: ratsastaja pystyin päin\n    nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,\n    hän hymyileepi syvään hengittäin\n    höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.\n    On taaskin saatu voitto verraton,\n    viis niistä, jotka lepää tantereella!\n    -- Synkästi salama lyö vaaranteella. --\n    Sa katso, vanki! -- Kuvasi hän on.\n\n    Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee\n    ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.\n    Sun pääsi painuu, polves vapisee...\n    Kaikk' katoo -- kuuluu yksin myrskyn pauhu.\n    Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.\n    -- Salama verisenä välkähtää...\n    Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. --\n    Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.\n\nLausuja sai hurraahuudon palkinnokseen.\n\n-- Minä olen tuon ennen lukenut, jostain kuvakirjasta, sanoi Pelle.\n\n-- Se on vale, sähähti Runoilija hypäten alas pinon päältä.\n\n-- Saat sata nykyistä, jos myöt, ehdotti merkkikauppias.\n\n-- Ei, pojat! Se on koko mahtava, arvosteli Filosoofi sydämestään.\n\n-- Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli,\nsanoi Tenu kesken kaikkea.\n\nSyntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne.\nOlisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut\nmahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä\nastuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen\ntotisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin,\nkatseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä\noli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.\n\nTunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan\nmitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa\njonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn\nkuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi\npainostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat\nsen.\n\nOvi avautui ja rehtorin pää ilmestyi rakoon.\n\n-- Harjanne tulee tänne!\n\nKaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain\ntietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat\nikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi\nRannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.\n\n-- Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen\npulpetin lähellä.\n\n-- Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. -- Täällä\nei keskustella.\n\nHarjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: \"En tiedä\", ja\nnäytti sitä luokalle.\n\nRanta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä\nStröm. Sitten tuli Filosoofin vuoro.\n\nRientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän.\nRehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi\nsihteerinä.\n\n-- Onko luokka hiljattain pitänyt kokousta?\n\n-- On, lauvantaina.\n\n-- Missä?\n\n-- Harjanteen asunnossa.\n\n-- Missä tarkotuksessa kokous pidettiin?\n\nFilosoofi joutui ymmälle; hän seisoi äänettömänä vähän aikaa.\n\n-- Ei ollut mitään tarkotusta...\n\n-- Pohdittiinko siellä koulua koskevia asioita?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö ollenkaan?\n\n-- Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme\nkertoilimme.\n\nSihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa,\nnähtävästi miettien.\n\n-- Mihin aikaan Paalanen lähti kotoa tänä aamuna?\n\nFilosoofi säpsähti. Rehtori ei sinutellut, varmaankin oli hän\nvihoissaan.\n\n-- Kello puoli kahdeksan. Sahra naputti silloin ikkunaani.\n\n-- Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte\npuolitoista tuntia?\n\n-- Me kävelimme tunnin. Puoli yhdeksältä kokoontui luokka kahvilaan.\n\n-- Jälleen kokous! Missä tarkotuksessa?\n\n-- Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua\nmaanantaiaamuisin kahvilaan.\n\n-- Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo\nennen kahdeksaa.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Mistä te puhuitte kahvilassa?\n\n-- Ei ollut mitään yhteisiä kysymyksiä. Me istuimme eri ryhmissä.\n\n-- Mistä Sahra puhui teille äsken, pinon päällä, kun hurrasitte?\n\n-- Hän lausui runon.\n\nRehtori polki jalkaa.\n\n-- Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta\ntästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.\n\nYhtäkkiä kysyi rehtori nopeasti, tarkaten Filosoofin kasvoja:\n\n-- Kuka teistä kävi ostamassa kananmunat?\n\n-- Kananmunatko?... Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika\nhämmästyneenä.\n\n-- Se ei ole totta, sanoi rehtori hillityllä painolla.\n\nFilosoofi joutui suunniltaan mielipahasta.\n\n-- Herra rehtori. Mitä on tapahtunut? änkytti hän.\n\nRehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan,\nmutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.\n\n-- Paalanen käskee Sahran tänne, sanoi rehtori ankaralla äänellä.\n\nSahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna.\nKaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.\n\nPitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni\nsen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes\nmaisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos,\nsiepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.\n\n-- Mitä tämä tietää? Mitä on tapahtunut? kuului joka taholta.\n\n-- Ei se koske Monte Carloa.\n\n-- Ei, ei!\n\nVihdoin saatiin pari kuudesluokkalaista käsiin. He selittivät:\n\n-- Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan\nrauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu\nkummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin.\nSusi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän\nnäköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen\nvaluu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on\n\"auringoita\" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko\ntöskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin\nhirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. -- Ja\nsitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on\nlukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä,\nmutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään,\nsensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta\nkatolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni!\n-- Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla.\nKas siinä tietomme.\n\nKuudesluokkalaisten annettiin mennä menojaan.\n\n-- Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A,\nselitti Pelle Aro huolestuneena. -- Rehtori intti kivenkovaan, että se\non minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.\n\n-- Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos\nrikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen\npoissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli\nHarjanne.\n\n-- Toverit, alotti Runoilija, --- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton\nluottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?\n\nYksikään ei vastannut.\n\n-- Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.\n\nYhä vallitsi äänettömyys.\n\n-- Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa\nsiitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon\nkätensä.\n\nKaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät\ntuikeina.\n\n-- Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei\nkukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on\ntörkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella,\nsiitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei\nanna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se\nosottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden\nkannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä\nsuurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei\nnenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä.\nMutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain\nviittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.\n\nEräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi\npuhua:\n\nTutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina\npitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä\nvehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on\nennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta\nolette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet\nkahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta\nepäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut\nkoulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet\nkotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla,\nettä koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka\ntoimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se\nyhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta\npuolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun\non vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta\nalotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet\nmuitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on\njoku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän\nvapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin\nkarsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi\noppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi\nannetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta\nkatsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!\n\nYksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.\n\n-- Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä\nluokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te\ntuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa\nottamaan arvat.\n\nRehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli\nhillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä,\nottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken\nvaralta jo valmiiksi tehtyinä.\n\n-- Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.\n\nSahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori\nkirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.\n\nLuokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei\nollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin\nperässä kansliaan.\n\nHän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet\nvärähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;\n\nRehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän\nkysyi:\n\n-- Mitä Paalanen tahtoo?\n\n-- Me emme ole sitä tehneet! sai Filosoofi vaivoin sanotuksi.\n\nRehtori heltyi.\n\n-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole sitä tehnyt.\n\n-- Eikä luokka ole tehnyt sellaista päätöstä, annan siitä kunniasanani.\n\n-- Minkä minä voin, kun syyllinen ei tunnusta.\n\n-- Kukaan meistä ei ole syyllinen.\n\n-- Mutta mitenkä sinä selität tämän asian?\n\n-- Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä\non ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin\nluokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet\njuhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta... Mutta kukaan\nmeistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa\nsiitä kunniasanani... Eikö rehtori usko minua?\n\n-- Et sinä voi taata tovereitasi.\n\n-- Voin, kunniasanallani sen vakuutan.\n\nFilosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei\nmahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä,\nettä sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen,\njos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat\ntosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon\nteidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä\nuskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt\nen voi mitään tehdä... Mene luokkaasi.\n\nKäytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili\nivallisesti ohuilla huulillaan.\n\n\n\n\nKELKKAMÄESSÄ.\n\n\nPakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä\nlinnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen\ntaivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi,\npuhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja\nsirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti\nmätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset\nviidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi\nseinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja\nmuodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin.\nSe suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti\nhurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät\nkiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin\nPakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen\nnenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun\nsarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa\nhuuruisilla kunnailla.\n\nMutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan.\nSelkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä\nsyyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava\nalakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä,\nja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain\nharrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli\nvaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa\nlaimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa\nsäkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle\nnäytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket\ntunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut\nkaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui\nsiltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.\n\nLuistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään\nkyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.\n\nMarraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja\nlehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria\nlumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä.\nPotkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun\nkorkeata mäkeä alas.\n\nSilloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä,\njohon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa,\nkuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen\nilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja\nreki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.\n\nOli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn\nvalossa jalasten jälet kiilsivät.\n\nKoskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana,\npotkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli\njuuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka\nseisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen\nkatu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi\njäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.\n\nJo kuului Pellen ääni:\n\n-- All right!\n\nJuuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen\nsolakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska\nmeluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.\n\nFilosoofi hyppäsi ketterästi reestä, tervehti ja kysyi iloisesti:\n\n-- Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa\nvallan mainiosti.\n\nHymyillen tuli nuori rouva reen luo.\n\n-- Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon\ntuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.\n\nRouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin\nPellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin\nkärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa\nperässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen.\nVauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu\nohjasi varmalla kädellä.\n\nYhtäkkiä ilmaantui alhaalla haamu kulkureitille.\n\n-- Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän\nmitään vaikutusta.\n\nHarkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli -- kumarainen\nvanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus\nvälttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran,\nsäpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä\nentiseen suuntaan... Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen\nsuojuskehykseen... Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi\nhujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina...\n\nVanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa\nsijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen\npuuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.\n\nVasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi\nepätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän\nei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan\njuossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä\nlumipalloillaan.\n\nKuullessaan vanhan miehen vaikertavan joutui hän aivan suunniltaan.\n\n-- Voi minua, voi minua! Minä olin vartiomies. Minun on kaikki syy.\n\nJa tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi\najureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.\n\nSillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen,\nhyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui\nreessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän\ntehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei\nhän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä,\nkuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan\nja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti\nRunoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. -- Mutta, oi, jos kerran\noli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen?\nHänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti\noli poissa kotoa, joi, irstaili... Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta\nvanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka\nlapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä\nkärsikään!... Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti\nkeveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita\nylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja\nlevottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran\nsuudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi\nkylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli\nliikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi\nhehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten\nsydäntään... Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi\nhetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija\nhätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa\nmaan alle... Vihdoinkin ovi aukeni.\n\nRunoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli\nhäntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä.\nKauppamatkustaja ei itse ollut kotona.\n\nEpätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt\näsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan\nhän yhä lepäsi, silmät ummessa.\n\nPalvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen\notsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.\n\nRouva avasi silmänsä.\n\n-- Soitanko lääkäriä? kysyi palvelijatar.\n\n-- Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi... En tunne kipua... Ah,\nohimoita sentään pakottaa...\n\nSairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi\näänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva\nkääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui... Mitenkähän mahtoi\ntoisten käydä?\n\n-- En ollenkaan tiedä, sai Runoilija vastatuksi.\n\n-- Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut\npahemmin, mutta säikähdys vei voimani... Kiitän teitä sydämestäni.\n\nRunoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä\nhyvästiksi.\n\n-- Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa...\nJääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.\n\nHennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä.\nRunoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen,\nsieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin\nhumalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli\nkädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta\nPelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli\näänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä,\njoita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta\nsateli.\n\nIllalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan\nja puheli vilkkaasti:\n\n-- Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä.\nMutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen,\nvetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu\nohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.\n\nTuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja\nniin oli asia päätetty.\n\nAamulla Pelle meni tapaamaan rehtoria.\n\n-- No, mikä asiana?\n\n-- Saisikohan voimisteluseura antaa näytöksen?\n\n-- Mitä tarkotusta varten?\n\n-- Tarvittaisiin rahaa.\n\n-- Niin, tietysti, mutta mihin?\n\nPelle epäröi hiukan.\n\n-- Koetettaisiin vähän paikata sen vanhuksen jalkaa.\n\nHän yritti hymyillä, mutta vavahteleva huuli petti; hän punastui ja\nkatsoi maahan. Rehtori tuijotti häneen terävästi, korkea otsa\nvaloisana.\n\n-- Sinun alotteestasiko tätä nyt hommataan?\n\n-- Minunhan sitä ensiksi teki mieli uutta rekeä, mutta toiset taitavat\najatella enemmän ukkoa.\n\n-- Mikäli olen kuullut, niin sinähän olet onnettomuuteen suurin\nsyyllinen.\n\n-- Minua siitä syytetään, vaikka en reessäkään ollut.\n\nSyntyi äänettömyys. Ilmeisesti oli rehtori hyvällä tuulella.\n\n-- No milloin te pitäisitte iltamanne?\n\n-- Pyytäisin vielä sitäkin, että kuukausilupa annettaisiin jo ensi\nmaanantaina. Silloin näytös voisi olla sunnuntaina.\n\n-- Minä koetan järjestää ja ilmotan siitä vielä tänään. -- Missä aiotte\nantaa näytöksenne?\n\n-- Seurahuoneen salissa.\n\n-- Jaha. -- No niin, kuten sanottu, minä ilmotan myöhemmin.\n\nPelle kumarsi ja lähti. Rehtori tarkasteli hyvillään hänen hoikkaa,\nkaunista vartaloaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäkeä tulvi seurahuoneelle tungokseen asti, ja Pelle istui ylen\ntyytyväisenä lippuja myömässä, marsalkan nauha olkapään yli solmittuna.\nHän oli hommannut uupumatta, tinkinyt salin vuokran puoleen, tilannut\nsoittokunnan ja liput, joista itse möi jo etukäteen enemmän kuin toiset\nyhteensä. Hän se oli hankkinut puhujankin ja saanut erään viuluniekan\nlupaamaan soolokappaleen. Itse aikoi hän kertoa sadun.\n\nOhjelman suoritus koitui seuralle kunniakkaaksi. Ei sattunut\nerehdyksiä, ja posket valjuina, yleisön huudahtaessa hämmästyksestä,\nPelle itse teki rekillä kuuluisan ilmavoltti-jättiläisensä, tempun,\njota hän ei ennen ollut yrittänytkään kuin lumihankeen tai heinäkasaan.\nEi Runoilijakaan vetänyt hänelle voimistelussa vertoja.\n\nMutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin\ntytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa\nsuuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän,\nmiten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin\nkirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi\ntoisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan\nkäsiään tyttö ihan säteili ilosta... Vähän taempana näkyi komean\nkonttoristin rasvattu tukka... Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi\nitsepintaisesti seurata esiintyjiä.\n\nSillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt\nHelvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen.\nFilosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana,\ntuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut\nHelvin sydämen, mutta hän oli heikko... Eräänä iltana Helvi kuitenkin\nrohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen\nsisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi\njättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. -- Mutta\nseuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti\nvuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen.\nVihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia,\nkirjotti, tunnusti kaikki. -- Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä\npäiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava,\nmutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta\ntahtoi olla sisar, ystävätär... Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta\nkuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut\nrohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli\nkiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi,\nvaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon\ntoisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan,\ntehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?... Filosoofi ei\njaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä\nei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut.\nFilosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi\nja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja\nomaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman\nmaailmankatsomuksen.\n\nMutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä\nkäytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut\nPankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt\nkesken pois... Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen,\nhäntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan\nhoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse,\nmutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.\n\n-- Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.\n\n-- Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.\n\nHelvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului\näänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun,\ntarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota\nkouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:\n\n-- Sinä olet nauttinut...\n\nFilosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen\nsydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin\nhäpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;\n\n-- Taluttajaa en sentään tarvitse.\n\nHelvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän.\nMutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille,\nennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti\nhengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli\npuhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja\nsanoi vihdoin hiljaa:\n\n-- Miksi kysyt?\n\nFilosoofi heräsi kuin unesta.\n\n-- Mitä tämä siis merkitsee? kysyi hän katkerasti.\n\nUudelleen purskahti tyttö itkuun.\n\n-- En tiedä... en ymmärrä. Minä... minun on... sääli, sammalsi hän.\n\nFilosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua\nsydänalassaan.\n\n-- Ymmärrän. Ei maksa vaivaa... Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella\näänellä ja lähti kiireesti.\n\nSen jälkeen hän ei ollut Helviä kahdenkesken tavannut. --\n\nOhjelma loppui, ruvettiin tanssimaan.\n\nFilosoofi istui paikallaan, häntä ei vähintäkään haluttanut.\nVoimistelijat pyörivät huimasti. Pelle näytti iloiselta... Kas!\nSiinähän kiiti Runoilija, valjuna kuin vaate... Rouva Lagus hymyili\nhänelle, silmät uneksuvina... Filosoofi vaipui mietteisiin. \"Nainen ei\ntule koskaan täysi-ikäiseksi, hänellä pitäisi aina olla holhooja\",\nmuisti hän Schopenhauerin sanoneen. --\n\nMutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään.\nVasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli\nhuomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin.\nNytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi... Yhtäkkiä tuli nuorukaisen\nhyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi\nhänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin... Pari kertaa sattui niin,\nettä hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. --\n\nMyöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi\ntyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää,\nvaan istui äitinsä vieressä tuijotellen... Filosoofista tuntui, että\nnuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä\nparempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri...\n\nVasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen\nhaikea alakuloisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen\nasuntoon, parisen sataa taskussa.\n\n-- Hyvää iltaa, toivotti hän. -- Kuinka voitte?\n\n-- Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä\nvuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat\nvanhuksen käteen.\n\n-- Lähettivät vähän tuliaisia... Ottakaahan. Ne ovat teidän.\n\nVanhus kahisteli setelitukkua vapisevin käsin. Hän oli kovasti\nliikutettu.\n\n-- Näinkö paljon? Liikaahan tässä on.\n\n-- Eikö mitä. Pitkiin aikoihin ette pääse edes käymään.\n\nUkon silmät kostuivat. Hän tarttui Pelleä käteen ja silitti sitä moneen\nkertaan karkealla kämmenellään.\n\n-- Poikaseni, poikaseni!... Jumala sinua siunatkoon... teitä kaikkia\nsiunatkoon.\n\n-- Hyvästi, hyvää vointia. Käyn vielä teitä katsomassa, sai Pelle\nkuiskatuksi. Sitten hän lähti kiireesti.\n\n\n\n\nJOULULOMAN ALKAESSA.\n\n\nViimeinen koulupäivä, ilon ja kepposten päivä!\n\nTaivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän\npuolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden\nlatvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi\nsavupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa\nkatujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat\nkuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.\n\nPelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet\nsekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.\n\nKulmauksessa muuan kahdeksasluokkalainen liittyi hänen seuraansa.\n\n-- Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat\njäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.\n\n-- Häi no kyllä, vastasi Pelle.\n\n-- No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?\n\n-- Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.\n\nKeskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu\nkorkojen alta.\n\n-- Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.\n\n-- Älä nyt! Keneltä?\n\n-- Sudeltapa tietenkin... Näes meillä oli viimeisissä algebran\nkokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset\nnumerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa.\nMinä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-,\nseitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen\nmuotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle\nkirjotin: \"Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä.\" -- No, Susi kun\neilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain\nmarssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen\nlausettani sormellaan: \"Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?\" Johonka\nminä vastasin: \"En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti\nkuitenkin.\" -- Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.\n\n-- Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle... Mutta siinä paha,\nmissä puhutaan.\n\nMaisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri\nvihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi\npoikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.\n\n-- Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot,\nminä sitten tunnilla selittelen... Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän\ntäällä Aron vihkoa ole ollenkaan?\n\nPelle epäröi ja arasteli.\n\n-- En minä sitä jättänytkään viime kokeissa, sanoi hän.\n\n-- No mutta minkätähden?\n\n-- Minä en laskenut yhtään laskua, vastasi Pelle nolona.\n\n-- Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja.\nKoko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä\nyhtään?\n\nPelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, \"kuin olisi varastanut taikinaa\neikä tietäisi missä paistaa\", kuten hän itse sanoi, myöhemmin\nkertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän\nollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan\nollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä\ntarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. --\nMutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.\n\n-- Se oli niin, alotti hän, -- se oli sillä tavalla, että... että minä\nunohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut\nsellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut\npuhua mitään... pyytää lainaksi... Kyllähän laskut helppoja olivat...\n\n-- Olisihan kahdeksannelta luokalta voinut lainata tunnin alussa.\n\n-- En minä muistanut koko tauluja, ennenkuin olisin tarvinnut niitä.\n\n-- Ja voinhan minä sen istunnon antaa nytkin.\n\nPellen naama venyi pitkäksi.\n\n-- Kyllähän maisteri voi, sanoi hän alakuloisesti.\n\nSundbergia nauratti.\n\n-- Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta... Jo minä ajattelinkin.\nEi Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa... Mutta huono\ntulee nyt arvosana joulutodistukseen.\n\nPelle ei enää vastannut. Hyvän tunne ihan kiersi hänen sydänalaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta\nopettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan,\nylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä\npihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.\n\nVaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla\ntapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen\neteiseen, niin sanottuun \"tuuttiin\". Sinne hiipivät pojat\npakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille\nvieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka\nsaapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki\nja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla\n\"tuutissa\", vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän\npääsi pujahtamaan ovesta ulos.\n\nKun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään\ntakaseinälle huudahtaen:\n\n-- Älä tähän tuppaa!\n\n-- Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä\nvoimainsa takaa.\n\n-- Sikemmäks, sano Tyski sialle! huusi seuraava.\n\n-- Älä tuppaa tulelle, sano Iitin mies sudelle!\n\nSysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt\nkaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän\nkieppui kuin hornan kattilassa.\n\n-- Älkää helkkarissa! Vihot hajoaa! koetti Pelle huutaa.\n\n-- No älä niitä minulle tuo! sanoi muuan tyrkätessään.\n\n-- En minä niitä pitele! lisäsi vastaseinän mies.\n\nVihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma\nsyöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäisellä tunnilla oli historiaa.\n\nTöin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän\ntullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan,\nkasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan\nja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli\naina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.\n\nNähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi\ntuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa\nkumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli\nvaloisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen\nvaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei\nollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.\n\nSankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana\nkohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen,\nyksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa\nsaappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan\noikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan\nluona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava\nvoitto...\n\n-- Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla\näänellä.\n\nRunoilija kimmahti pystyyn, sävähtäen punaiseksi.\n\n-- En, vastasi hän hiljaa.\n\nRehtori katsoi häneen pitkään. Sitten hän sanoi ystävällisemmin:\n\n-- Oletko sairas? Näytät kovin kalpealta ja väsyneeltä.\n\n-- En ole.\n\nSyntyi hetken vaitiolo.\n\n-- Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan\nmuuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa\nollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin...\nKyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.\n\nRunoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.\n\n-- Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?... Maittaako sinua ruoka?\n\n-- Ei varsin... Mutta kyllä minä terve olen.\n\nRehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.\n\nRunoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin\nsyvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija\nei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. --\n\nSeurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla,\nrämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja\nryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo\netukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan\njoukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat\nhävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin\nTurkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa\nvastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta\ntalostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi...\n\nSilloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi\npuhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:\n\n-- Mitä se on?\n\nKilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.\n\n-- Herätyskello soi, vastasi hän.\n\n-- Missä se on? kysyi rehtori tullen hänen luokseen.\n\n-- Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon\npulpetistaan.\n\n-- Seisota se, käski rehtori tuimasti.\n\nRanta sulki kouraansa kilistimen, joka yhä pärisi.\n\n-- Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla\nkellosepälle... Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän\nselittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.\n\nRehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun\nväre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.\n\n-- Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.\n\nTuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille\nhauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.\n\nTuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.\n\n-- Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!\n\nMartti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena\nkepposestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla\ntavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.\n\nOli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä\ntuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän\nselosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain\nkehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti\nPuhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä\ntyöskentelemään joululomalla.\n\nLuokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.\nSuurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt\njonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.\nSynkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä...\n\nSundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja\nalkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt\nmitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.\n\n-- Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. --\nOtamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että\nmeillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella\nnopeudella...\n\nTenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän\nmaailman menosta.\n\nMaisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja\nhänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.\n\n-- Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.\n\nTenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.\n\n-- Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.\n\n-- En... Tarkastelin vain muuatta paperia.\n\n-- Mitä paperia?\n\n-- Sellaista vaan.\n\n-- Antaa tänne!\n\nTenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä\nsilmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä\npiirroksia.\n\n-- Mitä sotkua tämä on?\n\n-- Se... se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.\n\nIvallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.\n\n-- Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen\nhomman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri... Eikä\ntunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.\n\n-- Oikeastaan, sammalti Tenu, -- se oli sillä lailla, että... että\nminä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti\ntarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta... minä ajattelin, että tällä\ntunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi... Sitä varten minä\nvielä katselin... Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.\n\n-- Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu\ntaululle ja selittää sen meille.\n\nTenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui\nonnellisena liituun. Hän alotti:\n\n-- On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B,\njoilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d.\nNämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla,\njolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki.\nHuomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on\nmuuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin\ntoisessa. -- Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka\npumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti\nvirtaamaan.\n\nSekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen\npoikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on\nsiis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa\nvA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n\npii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB =\npii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.\n\nKäyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken\ntilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.\n\nB-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.\n\nMerkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio\ng:llä. Tällöin on massa:\n\n    A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,\n    B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.\n\nKeskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä\nm = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:\n\nA-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4\nX s/g X vApot2 : r.\n\nB-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X\nX vBpot2 : r.\n\nSijottamalla vB = vA/4 saadaan:\n\n    Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g;\n    piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.\n\nSiis Ca = 4Cb.\n\nNämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on\nneljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan\nsuuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa\npitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa\ntällaisella...\n\nSundberg syöksyi Tenun eteen.\n\n-- Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on\nmahdotonta!\n\n-- Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.\n\nJa Tenu lisäsi vaatimattomasti:\n\n-- Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.\n\n-- Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se\npäivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.\n\n-- Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin\nkäsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.\n\nSusi tuli hämilleen.\n\n-- Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.\n\nKului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui\nhievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.\n\n-- Jaha... Niin on... Aivan oikein... Entäs tämä?... Oikein sekin.\nTämäpä merkillistä... tosiaan, sangen merkillistä... Ei tahdo heti\npistää silmään... Mutta tässä?... Ei, kyllä sekin on oikein...\n\nSundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.\nTuontuostakin hän siveli otsaansa.\n\nVihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.\n\n-- Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus\ntoiste tämän jutun.\n\nKun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:\n\n-- Missä siinä on virhe, Tenu?\n\n-- Niin, sanokaas, pojat!\n\n-- Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi\nFilosoofi.\n\n-- Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. --\nNähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen\nmekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat\nRiunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies,\njonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin\nkärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille,\nasetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta\nkysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä\nsyrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä\nkynällään arvosanan vastauksista.\n\nJo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen\ntunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.\n\nTällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä\nlainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä\npuodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti\nnyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä\nkäänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn,\nantoi sen sitten takaisin ja kysyi:\n\n-- Eikö kellään ole pienempää?\n\nPelle ojensi hänelle taskuveitsensä.\n\nOikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut\ntarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan\ntekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.\n\nLuettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä\neihän käännös ollut varsinaisena läksynä:\n\n-- Suuri kivipala, jonka jättiläiset... jonka jättiläisten kerrotaan...\n\n-- Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.\n\n-- Suuri kivipala, jonka...\n\n-- Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa,\nkuin paremmin nähdäkseen.\n\n-- Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti\nilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:\n\n-- Suuri kivipata, jonka...\n\nMaisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen\nluo.\n\n-- Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.\n\nHetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:\n\n-- Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on\nheikko, ja _pata_ luetaan _pala_... Tämä on surullista.\n\nJokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:\n\n-- Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei\nsuotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi\npois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.\n\nRingblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.\n\n-- Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.\n\nToiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni\nhänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti\nkumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti\npuhtaan paikan esille.\n\n-- Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan\nRunoilijan kirjaa. -- Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.\n\n-- Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.\n\nMaisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.\n\n-- Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija\nsuutuksissaan.\n\n-- Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.\n\nTenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.\nTultuaan Strömin luo kysyi maisteri:\n\n-- Missä kirja on?\n\n-- Se unohtui kotiin, vastasi poika.\n\nAamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:\n\n-- Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko\nluokkaa olisi voinut rangaista... Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin\nminä en istu.\n\n-- Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.\n\n-- Mene tiedä... Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea\nsyyttömästi kärsimään.\n\nMutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli\nJokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut\nkaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.\n\nRunoilija oli raivosta kalpea.\n\n-- Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.\n\nHe menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.\n\n-- Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole\nluntanneet.\n\n-- Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?\n\n-- Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.\n\nRehtori mietti vähän aikaa.\n\n-- Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri\nRingblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.\n\n-- Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me\npyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.\n\nRehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.\n\n-- Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.\n\n-- Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä,\nvastasi Runoilija.\n\nRingblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen\nliikkeen kädellään ja nyökytti päätään.\n\n-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan\nsyyttömyyteen.\n\n-- Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija\nhillitysti.\n\n-- No, antakaahan kuulua.\n\n-- Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää,\neikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli\nsanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa\nolimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut\ntapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta\nkumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.\n\n-- Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.\n\n-- Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.\n\n-- Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.\n\n-- Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja\nerityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis\npuhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.\n\n-- Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen\npaikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään\nhyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes\nmuistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän\nviimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa\nanna aihetta petokseen.\n\nJa Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:\n\n-- Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti\ntunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.\n\n-- Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni,\nhuomautti rehtori.\n\n-- Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja\nsanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta\njoka lunttaa, se valehtelee.\n\nRehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.\nSyntyi hiljaisuus.\n\nVihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:\n\n-- Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria\nrikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas...\n\n-- Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom\nhämmästyneenä ja suuttuneena.\n\n-- Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.\n\nRingblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän\nvastasi hiukan ivallisesti:\n\n-- Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä... Menkäähän\nnyt luokkaanne.\n\nRunoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä,\nmutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi\nhänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä\nhuonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi\nterävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat\nvain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä\nnaama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.\n\nMaisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut\nmukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:\n\n    \"Die Potsdamer.\"\n\n    \"Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären...\"\n\nJa käänsi:\n\n    \"Postineidit.\"\n\n    \"Usein väitetään, että postineidit...\"\n\nKuului naurunpurskahduksia.\n\nMaisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi\nkasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.\n\n-- Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.\n\nStröm karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli\nhämillään ympärilleen.\n\nHarjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin.\nMaisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää\npotsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.\n\nPelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi\nhäneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:\n\n-- Syökö Aro?\n\nPellen leukaperät liikkuivat vielä.\n\n-- En, vastasi hän varmasti.\n\n-- Mutta näenhän minä selvästi.\n\n-- Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.\n\n-- Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.\n\n-- Paperia vain.\n\nNyt teki maisteri Björk varomattomuuden.\n\n-- Näyttäkääpäs, sanoi hän.\n\nPelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä\nottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.\n\nBjörkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi\nesitelmäänsä.\n\nVälitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran\nistunnon. Syntyi äänekäs riemu.\n\nTaistelu ja voitto! huusi -- Jokinen.\n\n\n\n\nFILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.\n\n\nJoululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.\n\nReippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli\nlihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:-- voittoa\nmerkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät\nkäsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja\ntoistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi\nTenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan\n\"täti-asioista\". -- Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen\niloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän\nluovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut\nluokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan\neli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja\numpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen\nkatsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.\n\nTänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.\n\nJo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta\ntilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän\nsankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli\nhäntä kieputettu \"tuutissa\", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata\nkahvikekkerit illaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri\nnäyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän\nistui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.\n\nKun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko\nherrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen\nrouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli\nystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.\n\nKahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari\nhuvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja\nFilosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän\nkanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja\nhäpesi sitä.\n\nMutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan\njonkinlainen arkuus... Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki\nväkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi\nkehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä,\nvalkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen\npiirtämä kirjoitus: \"Tämä on minun rakas poikani, johon minä\nmielistyin.\" Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla\ntarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla\nviipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja\nhajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla\niloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se\npainosti heidän mieliään.\n\nAsianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi\nsikarilaatikkonsa.\n\n-- Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin\nmietoja.\n\n-- Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. -- Sinähän opetat...\n\n-- Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki... No,\npojat.\n\n-- Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja\nnappasi näppärästi sikarin.\n\nHarjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi\npään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan\nrauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain\npöllähteli.\n\n-- Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te\narastelette meitä vanhoja... Eiköhän ole viisainta, mamma, että me\njätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen\nkäsivartensa.\n\nKun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.\n\n-- Ahaa, jänis! murahti Tenu.\n\n-- Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies,\nFilosoofille.\n\n-- On, vastasi poika sydämestään.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. -- Lauvantaina Monte\nCarloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita... Eikö totta,\nRunoilija?...\n\nSahra nyökkäsi.\n\n-- En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan\ntarkemmin.\n\nIlta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan\nkorvaan:\n\n-- Jää sinä!\n\nRunoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä\nystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.\n\nHuoneessa oli aivan hiljaista.\n\nRunoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan\ntuijottaen toveriinsa.\n\nHetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä.\nSitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli\nkukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:\n\n-- No, mitä sitten?\n\nFilosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli\nmustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi\nkirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan\nnimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:\n\n-- Kauniit ovat.\n\n-- Lue, käski Filosoofi hiljaa.\n\nRunoilija otti arkin.\n\n    Hyvä Vilho!\n\n    Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki\n    kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla...\n\n    Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun\n    viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken\n    ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut\n    senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten.\n    Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. -- Älä sinä naura\n    minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua\n    sellaisena kuin ennen olin.\n\n    Ensiksi huomasin, että se... se mistä silloin kirjotin,\n    olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain\n    lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei\n    enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani...\n    Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet\n    minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä\n    silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun\n    katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi.\n    Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen.\n    Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain\n    huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et\n    tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen,\n    mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.\n\n    Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta\n    kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta;\n    varmaankin hän on kuullut väärin... Tulin vähän terveemmäksi,\n    sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin\n    korkealle.\n\n    Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia,\n    vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit\n    minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan\n    muistanut minua enää... Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei\n    hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa\n    minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta\n    itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on\n    itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin\n    ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä\n    he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin\n    sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. -- Serkkusi kertoi vielä,\n    kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa,\n    mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä\n    hän oli pitänyt kättään.\n\n    Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista.\n    Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin\n    tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei\n    hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin.\n    Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en\n    osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että...\n    Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin\n    erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi...\n\n    Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi\n    on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta... Rupesin\n    ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin\n    onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin,\n    että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti\n    minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.\n\n    Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun\n    menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä\n    vähäsen ulkona. -- Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut\n    ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä\n    olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on\n    tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä\n    tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen\n    omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin,\n    että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi,\n    jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi!\n    Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta\n    puolitoista vuotta on niin pitkä aika.\n\n    Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun\n    puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.\n    Oi, jos sinä tietäisit... Mutta ei, en saa puhua sellaisia.\n    Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.\n\n                                                      Helvi.\n\nRunoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja\nvaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.\n\n-- Sinä et sano mitään?\n\n-- Mitäpä minä sanoisin.\n\nSyntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä\näänellä:\n\n-- Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi...\nMillä minä sinua olen loukannut?\n\nRunoilija hätääntyi.\n\n-- Mitäs sinä nyt!... Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä\nkäsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi,\nettä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?\n\n-- Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.\n\n-- Etkö ole onnellinen?\n\n-- Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä\nymmärrä mitä tekisin.\n\n-- Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.\n\nFilosoofi katsoi häneen pitkään.\n\n-- Noin et sinä olisi ennen sanonut... Ystävyytemme ei ole enää\nsellainen kuin ennen.\n\nRunoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti\nsilmänsä.\n\n-- Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen\nohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.\n\n-- Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin.\n-- Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua... Sinähän se et mitään\nsano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä...\n\nJa kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta\npuhua enempää.\n\nFilosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen\nkauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita\nrivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.\n\nOliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin\ntottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle\nrakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että\nhänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut,\nmutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi\nolemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen\nmieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi.\nMuutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen\nollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä,\nsillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto\nsiitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta\nepätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.\n\n\"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua\nhätävaranaan\", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana\nhetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa\nkatkeruuttaan.\n\nHetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja\npaperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi\nrikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. \"Odotan\", sanoi hän\nitsekseen, \"aikaa myöten kyllä kaikki selkenee\".\n\nHän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista,\ntuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa.\nOnnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti\npuitteistaan... Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja\nrupesi sitä puoliääneen hokemaan:\n\n\"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti\nviekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni,\nnäyttämällä meille toivon harhakuvia.\"\n\nEnnen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:\n\n    'Kiitän sinua, Helvi!\n\n                      Vilho.'\n\nHän pisti arkin kuoreen ja riensi ulos viemään sitä postilaatikkoon.\n\nKauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat\nrinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.\n\n\n\n\nMONTE CARLOSSA.\n\n\nLauvantai tuli.\n\nMonte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet\npienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa\nHarjanteen.\n\n-- Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.\n\n-- Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko\nkaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.\n\nJoku liikkui eteisessä.\n\n-- Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!... Kohenna\nja! kuului oven takaa emännän ääni.\n\n-- Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.\n\nPojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut\njärjestyksen leimaa.\n\nVihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:\n\n-- Silentium!\n\nHeti syntyi hiljaisuus, ja hän jatkoi vakaasti:\n\n-- Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.\nAvatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.\nOlkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa\njäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.\n\nPojat katsoivat Filosoofiin, joka nousi seisomaan ja kohahti.\n\n-- Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän\ntekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.\n\nOli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin\nMunter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset\nkumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta\njännitystä.\n\n-- No? Puhu!... Kuka sen teki?... Mistä sinä tiedät?\n\nSekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena\nkätensä kattoon.\n\n-- Silentium! ärjäisi hän. -- Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit!\nGentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!... Jatka,\npoikani.\n\n-- Te muistatte kaikki Niilo Soran, kuudesluokkalaisen, alkoi\nFilosoofi.\n\n-- Joka syksyllä erotettiin koulusta!\n\n-- Hänkö siis...\n\n-- Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. -- Kuinka monasti teille\npitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!\n\nPojat häpesivät, ja Filosoofi jatkoi yhtä tyynesti:\n\n-- Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan\nole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi,\nmutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:\n\n\"Paljonko sait käytöksestä?\"\n\n\"Tietysti kymmenen.\"\n\n\"Oho, poika! Karsserissa olette istuneet.\"\n\n\"En minä ainakaan.\"\n\n\"Kovinhan sinä olet koppava\", virnisteli Sora. \"Koko luokka saitte\nkäytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!\"\n\n\"No mitäs sitten kyselet!\"\n\n\"Ilman vaan... Tiedän minä muutakin.\"\n\nHän sanoi tuon \"muutakin\" niin kummallisella äänenpainolla, että\nrupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.\n\n\"Mitä muuta?\"\n\nHän hymyili kavalasti ja aikoi lähteä.\n\n\"Terve mieheen\", sanoi hän.\n\nSieppasin häntä käsipuolesta kiinni ja ärjäisin:\n\n\"Lurjus, sinäkö sen teit? Tunnusta!\"\n\nHän hätääntyi. Kaiketi hän huomasi, kuinka vihoissani olin.\n\n\"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä\nsen käsität\", änkytti hän.\n\nMinä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin\npontevasti:\n\n\"Sinä menet heti rehtorin puheille!... Pitäisi miehen sentään hävetä!\nEttä ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä... Heti paikalla\nmenet tunnustamaan!\"\n\n\"Älä luule luuta lihaksi.\"\n\n\"Sitten menen minä.\"\n\n\"Ole hyvä. Kenenkä luulet itseäsi uskovan? Ja minä kiellän jyrkästi.\"\n\nVähältä piti, etten antanut hänelle korvatillikkaa.\n\n\"Saadaanpa nähdä\", sanoin. \"Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi,\nsillä kosto tulee hirveä.\"\n\nSe keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä\nrinnalleni.\n\n\"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän\nniskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän\nkun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa\nminut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en\nole uskaltanut puhua.\"\n\n\"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä\", sanoin minä,\nyrittäen yhä lähteä.\n\nMutta ei hän päästänyt minua vieläkään.\n\n\"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että\nsamantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa\nkevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani\ntunnustaa.\"\n\nFilosoofi vaikeni hetkeksi.\n\n-- Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili\nTenu.\n\n-- Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.\n\n-- Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi\nFilosoofi.\n\n-- Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri\noli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.\n\n-- Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. -- Mutta\nnyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan\nkanssa neuvotellut.\n\n-- Selitä!\n\n-- Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä\nkepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti\nrangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet\nepäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin\nmyötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta\noli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.\n\nRunoilija sävähti punaiseksi.\n\n-- Tiedänpähän vaan, vastasi Filosoofi ja jatkoi sitten:\n\n-- Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena\naamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy\nkerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton\nnenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei\nsyyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. -- Mutta Susi se lietsoi\nepäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki\nhäneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin\nymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen\nkysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää,\najatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten\npuutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin\nhän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se\nhäpäisi meidät, ja sen me kostamme.\n\n-- Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät\nhäneen. Filosoofi jatkoi:\n\n-- Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka\nja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa\ntästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he\nmeidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten\nennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä\nsaamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot\nmatematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!\n\n-- Hyvä, hyvä! huusivat pojat.\n\n-- Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne\nensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä\nenemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette\nmatematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun\njohdollani. Nostakaa kätenne!\n\nEmpimättä noudattivat pojat kehotusta.\n\n-- Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti\nluokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule\nneuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot,\nmuuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää\nparhaansa?\n\nKaikkien kädet kohosivat.\n\n-- Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.\n\n-- Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. --\nSitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus\naina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän\nkäsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi.\nKiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen\nteemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, -- eikä Susi sitä\nkoskaan ole tehnytkään.\n\n-- Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.\n\n-- Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.\n\n-- Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan\nnollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee\nsuullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä\nvastatakseen.\n\n-- Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat\nminuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut\näänettömänä ja synkkänä.\n\n-- Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on\nNiilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille,\nhuudahti Pelle.\n\n-- Ei! vastasi Runoilija. -- Ensinnäkin, minun suunnitelmani\nedellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi\narvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, --\nvaikka arvaahan hän sen muutenkin.\n\n-- Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- No, pojat! Ohjelmaan sitten! komensi Harjanne.\n\nPunssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti\nkätensä ja teki merkin.\n\n    Hottentotti oli kyllä viisas miesi,\n    joten otti pikku tuikun murheeseen.\n    Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.\n\nLasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa\noli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.\n\n-- Mitäs sinä ajattelet? kysyi Pankkiiri.\n\n-- Minä en juo tänä iltana.\n\n-- Ole vaiti! Seura vaatii.\n\n-- Täysi vapaus täytyy jokaisella olla, kivahti Filosoofi.\n\n-- Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella\nFilosoofin lasin, katsomatta kehenkään.\n\nOtettiin kortit esille; Runoilija ei tahtonut pelata.\n\n-- Tottahan toki. Miksi et? kysyi Filosoofi.\n\n-- Vapaus on jokaisella, vastasi Runoilija tyhjentäen jälleen lasinsa.\n\nAikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja\nkalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja\nvakava.\n\nÄkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja\nhihkaisi:\n\n-- Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! \"Maailma on paha, mutta viinaa on\npaljon\", missä näytelmässä niin sanotaankaan?... Tarjotkaas joku\nminulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin\nminä heti opettelen... Niin, vaikkapa sinä Jäntti... Antti kantti\nkarvajalka... Tattis mamma, sano Lotan Mikko... Hih, pojat! Mies on\nkuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä...\n\n    Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika,\n    niin polttelen rettinkiä,\n    hep taliali lei, hep taliali lei,\n    niin polttelen rettinkiä...\n\n-- Sinä olet humalassa, sanoi Filosoofi tuijottaen häntä silmiin.\n\n-- Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?... Tuijota\nvaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: \"Yksikään\nihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes\nhumalassakaan.\" Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei\nedes humalassakaan, hik!... \"Strunt för resten, säger Jean Jacques,\ninte Rousseau, men Martin\", sanoo Juhani Aho... Ristiä. Hih, pojat!\nPelle tahtoo ristiä, ettekös kuule...\n\n    Ristityn ilman ristiä\n    ei Herra olla anna...\n\nÄkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän\nlähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.\n\n-- Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla... lasi lasin perään,\nsanoi Harjanne. -- Mikähän siihen on mennyt?\n\nFilosoofi alotti vakavana:\n\n-- Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole\nkukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en\nsaanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa\nRunoilija on, ja nyt minä puhun. -- Toverit! Me leikittelemme liika\nvaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on\nmeistä parhain, mutta nyt!... Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme\nniitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se\noikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus\nmenettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi\ntulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei\nmeillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. -- Ehdotan, että teemme\nveljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei\npisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!... Ylioppilaana on\njokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä\nmukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!\n\nRunoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.\n\n-- Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.\n\n-- Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.\n\nSyntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään,\nhuulet velttoina ja riippuvina.\n\n-- Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.\n\n-- Minä myöskin, säesti Tenu.\n\n-- Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?\n\n-- Sen teemme! kuului usealta taholta.\n\n-- Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan\npeukaloaan.\n\nRunoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin\ntapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:\n\n    -- Jos mulle luovat kieltolain,\n    ma ryhdyn työhön suureen\n    ja kotikuusen juureen\n    tuon viinapannun ratteineen.\n    Ma keitän viinaa pannun,\n    juon viinaa suuren kannun...\n\n-- Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi,\nauttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana,\nsilmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.\n\nPojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti\nhäntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.\n\nPellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi\nhiljaa:\n\n-- Minun on paha olla.\n\nFilosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.\n\n-- Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.\n\nRunoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan,\nantoi päänsä riippua ja lauloi:\n\n    -- Kun kapakasta vaan\n    minä lohdutuksen saan...\n\n-- Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.\n\nRunoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.\n\n-- Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen,\nmutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:\n\n-- Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa,\nsalaa... Mutta annapas vielä sitä... lunta, tarkotan.\n\nSyntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat\nkuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta.\nKaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä.\nTyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen\nkoneiden humu.\n\n-- Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan\nystäväänsä hän jatkoi:\n\n-- Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.\n\n-- Minä juon. Nyt minä vasta juonkin, sanoo Tolstoi \"Pimeyden\nvallassaan\".\n\n-- Koko luokka on tehnyt raittiuspäätöksen.\n\n-- Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset\nryyppäsivät.\n\n-- Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli.\nSinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä,\nkenties suurimpana.\n\n-- Minä?... Minäkö?... Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat\nhävetä, ja minut tahdottiin pelastaa... vastaisen varalta. Hahhahhaa!\nNo hyvä, minä kiitän... Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani\ntarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin\nraittiiksi, koska en osaa enää olla... Taikka eroan koulusta, jos en\nkelpaa joukkoonne.\n\n-- Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi\nhiljaa ja tyynesti.\n\nRunoilija heltyi yhtäkkiä, ilman syytä.\n\n-- Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin\nsanotuksi.\n\n-- Kyllä minä sinua ymmärrän, kuiskasi Filosoofi.\n\nTuska kuvastui Runoilijan kasvoilla.\n\n-- Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit...\nymmärtäisit...\n\nHän vaikeni.\n\nFilosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan\nkatseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet\nsäihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu\nvain hymyili hiljaisena taivaalla.\n\nVihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:\n\n-- Olen jo selvinnyt... Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.\n\n-- Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät... Aamulla käyn sinua\ntapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFilosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle\nystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin\nhiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului\netäältä kulkusten kulina...\n\nPuistokäytävällä seisoi joku... Filosoofi säpsähti; kenties joku oli\nvakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.\n\n-- Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen\nhelpotuksesta ja pysähtyen.\n\nHelvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:\n\n-- Hyvää iltaa, Vilho.\n\n-- Kuinka sinä täällä olet?... On niin pakkanenkin... Olet kai jo\nterve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti\nomituisesti.\n\n-- Voin jo paremmin... Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin\nkamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan...\nIkkunasta näin teidät, sinut ja toverisi... Minä luulin... Niin,\nminusta näytti... Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha\nollakseni... Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan...\nSuo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.\n\n-- Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.\n\n-- Näenhän minä...\n\nÄänettömyys.\n\n-- Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.\n\n-- Niin. On niin kylmä... Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä\nunohdin kalossitkin.\n\nHe lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä\nportillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui\nkaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi.\n\"Miksei hän jo mene?\" ajatteli hän... Joku vihelsi kauempana ajuria.\n\n-- Mitä katsot?... Älä katso, sanoi Helvi.\n\n-- Taidat vilustua... Etkö jo mene?\n\nHelvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin\njää.\n\n-- Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.\n\nFilosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri\nsuhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä.\nFilosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.\n\nKuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä,\nvoimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan,\nkiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja\nsopersi:\n\n-- Vilho... Minä rakastan sinua niin, niin...\n\nTuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli\nhillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä...\n\nVähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi\nmaahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.\n\n-- Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja\ntulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.\n\nHelvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.\n\n-- Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen\nminä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt\nkuolla?... Vilho, Vilho, älä hymyile...\n\n\n\n\nMARTTI RANTA.\n\n\nMartti Ranta oli orpo.\n\nKaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi\npyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut\nmuuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua\nkäydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.\n\nOli maanantai, lupapäivä.\n\nMartti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen\nhuoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät.\nÄiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;,\njoka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli\näiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa\nlääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan\nsuomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne\ntulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon\nkaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.\n\n-- Martti, kuului äidin heikko ääni.\n\n-- Mitä, äiti?\n\n-- Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta\nlusikallinen, jos helpottaisi.\n\nMartti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli\nvaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.\n\nÄiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.\n\n-- Ai ai!... Herra Jeesus... Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!...\nJokos sinä olet kaatanut?\n\n-- Lääke on lopussa, äiti, mutta... mutta minä menen ostamaan uutta.\n\nÄidin pää painui jälleen tyynylle.\n\n-- Anna olla... anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään\nhoivaa... Eihän sinulla ole rahaakaan.\n\nVedet kiertyivät Martin silmiin.\n\n-- Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.\n\nNeuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti\nhänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten\npäätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.\n\n-- Älähän... Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä\nkouluunkaan mennä. Anna olla.\n\n-- Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.\n\n-- Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.\n\n-- Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit\nterveeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle\nalakuloisin mielin.\n\nMuuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän\nnäytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä\nvilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen,\nseisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa\nmyymälän suuresta lasiruudusta... Mutta kas! Rannan Marttihan siinä\nvaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja\nkiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.\n\nRunoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo\nilme... Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi\nja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan\nolla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat,\nja -- nyt vasta Runoilija muisti senkin -- hänhän luki läksyjään\ntoisten kirjoista.\n\nRunoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven\neteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.\n\n-- Mistäs sinä tulet?\n\n-- Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.\n\n-- Kellosiko veit kaniin?\n\nMartti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?... Sitten hän muisti, ettei\nhänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti\nhelpotuksesta.\n\n-- Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.\n\nRunoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi\nmuuanne ja teki tahdottomia eleitä.\n\n-- Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.\n\n-- Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on\nsamantekevä minne menen.\n\nHe lähtivät äänettöminä astumaan.\n\n-- Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti\napteekin kohdalla. -- Et kai viitsi odottaa, niin että terve...\n\n-- Kyllä odotan. Älä viivy kauan.\n\nMartti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät,\nsitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui.\nEihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi\nkäännyttää hänet ovelta takaisin.\n\n-- Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.\n\n-- Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja\njatkoi sitten: -- Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi\nlämmittelemässä.\n\nMartti säikähti.\n\n-- Onko sinun vilu?... Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä\non kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.\n\n-- Ole vaiti. Luokkatoverit...\n\n-- Ihan totta, kuule...\n\n-- Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi\nRunoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.\n\nHe menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi\npikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja\npesukaappi, siinä koko kalusto.\n\n-- Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.\n\nSairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.\n\n-- Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää...\nKuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?\n\n-- Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin\nminä tänne tuppauduin.\n\n-- Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden\npäivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti\nparka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä\nsaa kunnon ateriaa...\n\n-- Mitäs äiti nyt?... hätäili Martti.\n\n-- Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.\n\n-- Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi\nkärsiä... Ehkä olisi Martinkin parempi.\n\n-- Älä hyvä äiti...\n\n-- Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä\nenää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.\n\nMartti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:\n\n-- Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.\nSen nimi on \"Kuutamo\". Oletko lukenut?\n\n-- En ole.\n\n-- Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen\ntähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy\nvähän valehdella, ei auta.\n\nSyntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.\n\n-- Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.\nTerve mieheen... Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.\n\n-- Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.\n\nFilosoofi tuli itse avaamaan.\n\n-- Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!... No mikäs sinua lennättää?\nNäytät olevan perin innoissasi.\n\n-- Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin\ntulla hakemaan sinua avukseni... Oletko koskaan käynyt Rannan Martin\nkotona?\n\n-- En pariin vuoteen... Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään\ntulemaan luokseen.\n\n-- Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti\nmakaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Niin... Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme\nsivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii\ntoverimme kurjuutta... Tullessani juolahti mieleeni Martin\nherätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei\ntraagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa\npanttiin... Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin\nsinun luoksesi.\n\nRunoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän\noli lopettanut, nousi Filosoofi.\n\n-- Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.\n\nHetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija\ntehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa\nhehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen\nkasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa\nhellästi, ja sanoi:\n\n-- Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.\n\nMielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti\nystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen\nposkiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa\nkatseessa?...\n\nFilosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.\n\n-- Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.\n\n-- Äitisi... äitisi tietää.\n\n-- Mitä tietää?\n\n-- Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- Eihän!... Mutta tosiaan, kerran hän kysyi...\n\nSamassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.\n\n-- Hyvä on, Sahra, sanoi hän. -- Tovereistaan tulee huolehtia, se on\nkoulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus... Olen puhelimella\njärjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle,\nolen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput\npojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä\nkyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan... Mutta olkaa\nvarovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä.\nAntakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.\nHän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.\nVälitunnitkin hän luki läksyjään.\n\nMutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:\n\n    Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on\n    kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi\n    sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu,\n    niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani\n    kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä\n    ollakseni. -- Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija\n    Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän\n    sanoi: \"Jumala häntä siunatkoon.\"\n\n                                                          M.\n\nRunoilija antoi paperin salavihkaa Filosoofille.\n\n\n\n\nSAIRAUSTODISTUS.\n\n\nAlkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä,\njoka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia\nrekineen.\n\nFilosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein\noli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska,\nitsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut\nrauhottua.\n\n    Rakas, rakas Vilho!\n\n    Kiitos kauniista kirjeestäsi.\n\n    Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen\n    omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti\n    kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua\n    niin ikävä.\n\n    Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen\n    vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä\n    iltana... Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne\n    niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että\n    sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo\n    elää päivääkään.\n\n    Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko\n    minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi\n    olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle...\n    Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: \"kukaan ei voi olla\n    toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle\", mutta se ei ole\n    totta -- muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia\n    kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla\n    sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin,\n    että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen...\n\n    Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää\n    kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän\n    arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan.\n    Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan\n    sinua täytyykin rakastaa.\n\n    Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles,\n    että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan\n    arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun\n    viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi...\n\n                                                          Helvi.\n\nPäivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä.\nHän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta\nkäydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja\nhyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika\nkehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!\n\nFilosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista\nhänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan?\nMiksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten\ntyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut\nitsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään\nmaksaa tuon lyhyen hetken hurman...\n\nTuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä.\nVaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli\nkädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen\noli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut\nylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia\nsähkökokeita.\n\nFilosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi...\nPormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli\nhänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.\n\n    'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.\n    Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.\n\n    Ystävällisesti tervehtien\n\n                                            Matilda Gran.'\n\nTuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi\nsuoraa päätä pormestarille.\n\nRouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi\nujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki\nkummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet\njohdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin\nlempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa\nkiinni...\n\nOli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten\nheikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän\nmakasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla.\nPunaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien\njuovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana\npeitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili...\n\nFilosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana,\ntietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja\ntarttui Helvin käteen... Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat;\nniiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen\nsulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen\nkättä.\n\n-- Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.\n\nFilosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä\nomassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä\npelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki... Toisesta\nhuoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä... Jälleen tyttö avasi\nkuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa...\n\nFilosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö\nintohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja\npuristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa\ntakaisin ja kuiskasi kiihkeästi:\n\n-- Rakas... rakas!\n\nHelvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien\nkummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa... Äkkiä tyttö\nhellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui\ntaaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli,\nkasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi\nvain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää\ntaipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta,\nharallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi... Vähitellen\nhuulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.\n\nFilosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari\naskelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.\n\n-- Helvi, kuiskasi hän.\n\nÄänettömyys.\n\n-- Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan\nrintaansa... Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön\nliikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei\nenää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin\nrintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää...\n\nFilosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti.\nSitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina.\nRouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät\nhuulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui\nHelvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva\noli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti\nvaatteensa ja meni...\n\nKun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä\nnojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain\nkatulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki\nRunoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.\n\n-- Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia\nsähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.\n\nFilosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja\ntylsänä hän tuijotti eteensä.\n\n-- Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\n-- Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja\ntyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei\nosannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä\nkasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\nYhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin,\nmonta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa,\nhän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain\nmuuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain\nköhähtelyä... Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle\npitkäkseen...\n\n-- Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.\n\n-- Älä... Jos jaksat.\n\nRunoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.\n\n-- Käännä vähäsen sitä... varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi\nhiljaa.\n\nRunoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja\nistahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut\nsilmänsä ja hengitti kovin harvaan...\n\nKului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi\nhiljaa ulos...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.\n\nSundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.\n\n-- Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli\nkalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut,\nvaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.\n\n-- Niin olin, vastasi hän haluttomasti.\n\n-- Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen\nlakoonisuuteen.\n\n-- Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.\n\n-- Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä\npahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja\ntänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.\n\nFilosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi.\nHänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa\nkasvoistakin, ettei tämä ollut terve.\n\n-- Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi\nSusi pilkallisesti.\n\nRunoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.\n\n-- Minä voin vakuuttaa maisterille...\n\n-- En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä\npöytään. Syntyi hiljaisuus.\n\n-- Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi\nhillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.\n\n-- Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.\n\nTunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi\ntyö estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti\ntarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.\n\nTuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:\n\n-- Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti\nmaksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.\n\n-- Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. -- Saanhan minä tuoda\ntodistuksen.\n\n-- Niin tuotkin, kivahti Runoilija. -- Ja tuot sen sellaisen, että\ntuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.\n\nSairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.\nFilosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.\n\nEpäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.\n\n-- Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia\nminulta todistusta, sanoi hän.\n\n-- No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. -- Mutta\nmitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?\n\n-- Isänikö?... joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on\nsairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle,\nkatsahtamattakaan sepustukseen.\n\n-- No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.\n\n-- Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi\nPelle.\n\nFilosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut\nhänen puheilleen, sanoi hän:\n\n-- Tässä olisi todistus.\n\nSusi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.\n\nVärihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen\narkin, ja alkoi lukea.\n\n    'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, ... lyseon seitsemännen\n    luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on\n    ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.\n\n    Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt\n    parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen\n    vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa,\n    että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä\n    määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen,\n    lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman\n    selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita\n    se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon\n    ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa\n    epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen\n    oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on;\n    todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen,\n    vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on\n    pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin\n    on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19\n    päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta\n    ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä\n    herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut\n    terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei\n    hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä\n    olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle\n    hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja\n    kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja\n    ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane\n    katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien\n    järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä\n    ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen\n    syypääksi tässä suhteessa.\n\n    ... ssa, helmikuulla, vuonna 19..\n\n                                            Aug. Paalanen.\n\n                                  Todistavat:\n\n                          Aune Heinämaa     Arvi Sahra\n                          palvelijatar.     lyseolainen.'\n\nSeuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.\n\n-- Paalanen tulee tänne, kutsui hän.\n\nFilosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin\naskelin astui hänen edellään kansliaan.\n\nMaisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja\npahaenteisesti hymyillen.\n\nRehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:\n\n-- Mitä tämä on?\n\n-- Sairaustodistus, kuului vastaus.\n\n-- Tämä on Paalasen omaa käsialaa.\n\n-- Mutta allekirjotus on isäni.\n\n-- Mitä varten tämä on näin pitkä?\n\n-- Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.\n\n-- Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi\nrehtori tyytymättömänä.\n\nFilosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:\n\n-- Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.\n\n-- Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä\nväliin.\n\n-- Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa\nlakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu\nminkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme,\nselitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.\n\n-- Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi\nsuutuksissaan.\n\n-- Isälläni oli kiireellistä työtä.\n\nSundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku\nvanha sairaustodistus.\n\n-- Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin\nFilosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.\n\n-- Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on\nmaisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?\n\n-- Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.\n\n-- Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli\nmielestäni väärin asetettu.\n\n-- Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia\ntulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus... No, mitäs nyt\nsanotaan?... Tässä on päiväkirja.\n\nFilosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin\nosottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki.\nPäiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys\n\"sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan\".\n\n-- Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi\nFilosoofi alakuloisena.\n\n-- Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.\n\nFilosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.\n\n-- Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se\non annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän\nnöyrästi.\n\nRehtori tuli hieman hämilleen.\n\n-- Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri\nsanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.\n\nFilosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:\n\n-- Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista\nmissään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis\ntoiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä\nkirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista... Mutta isäni\npuolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii\nhyvitystä.\n\nSundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti\ntunnilleen.\n\nKun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:\n\n-- Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?\n\nFilosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.\n\n-- Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole\nkoskaan hänelle valehdellut.\n\n-- Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen\npäätään miettiväisenä.\n\nFilosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki\nyhdentekevää.\n\n\n\n\nYLIOPPILASKIRJOTUKSET.\n\n\nMaaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat\nsangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet\nvarsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt\nkulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja,\nymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti\nkahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat\nitsetietoisina:\n\n    -- Iloitkaamme abiturientit,\n    kohtahan alkaa meille tentit,\n\nniin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten\naikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko\nympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.\n\nToisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa.\nVaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän\nharjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä.\nTärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla\nkoulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli\nhiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut,\nmutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.\n\n-- Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. -- Joko ma panen pellin\nkiinni?\n\n-- Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun\nja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.\n\n-- Jos vaan... ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien\ntaskuja. -- Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa\nvanhakaan sydäntään lämpimäksi... Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti\nkirjan lehdiltä. No sepäs!\n\nVieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.\n\nFilosoofi astui sisään.\n\n-- Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka,\nVilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku\ntyhjä... No tiesinhän! Johan nyt on kumma.\n\n-- Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle\nlaatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.\n\nEmäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.\n\n-- Hm, mitähän tuokin on olevinaan?... sammaleita... Vai yhdessä sitä\nnyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa\nollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti\nkuranssaavat?... Pois menen, \"Taavetin huoneen herraa\" lukemaan... Pane\npelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.\n\nPian olivat kaikki pojat saapuneet.\n\nMutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin \"koko\nkansa oli tullut raittiiksi\", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne\nenää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun\nkortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena\nkertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä\nkäytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli\nsiirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun\nFilosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.\n\nRunoilija puhui:\n\n-- Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa\nylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä,\nläpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan.\nPelaamme rehellistä peliä -- lukuunottamatta tietysti matematiikkaa,\njosta jo on sovittu.\n\n-- Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.\n\nRunoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.\n\n-- Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa\nsiis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.\n\nTupakat sytytettiin ja selostus alkoi.\n\nOli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet\npunssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan\nahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen\nhuojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.\n\nMutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen\nalkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa\nvierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.\n\n-- Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina\nkäytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.\n\n-- Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.\n\n-- Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.\n\nJälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä\nsietämättömäksi.\n\n    -- Hottentotti oli kyllä viisas miesi,\n    joten otti pikku tuikun murheeseen...\n\nPelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen\nmatalalla bassollaan.\n\n-- Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja\nteeskennellen suuttumusta.\n\n-- Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli\nMonte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.\n\nKun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan,\nheitti sen pöydälle ja huudahti:\n\n-- Tuossa on teille kielioppia!... Ottakaamme oiva norri. Takaanpa,\nettä joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.\n\nPelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.\n\n-- Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi\nRunoilija.\n\nPois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.\n\n-- Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.\n\n-- Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?\n\n-- Näes... katsohan... minulla on ollut niin vähän aikaa sitä\nharrastaa... Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään\nehdi...\n\n-- Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.\n\n-- Eei, en minä ole... Se käy niin hitaasti.\n\n-- Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?\n\n-- Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä\nkielioppia... nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään.\nOlenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä\nosaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille... Kun läpäisisin\nylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.\n\n-- Mielellänihän minä... Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi\nRunoilija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAbiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka\nsiirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin\nhajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla\nratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat\nmääräsivät ne harkintansa mukaan.\n\nPelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.\nFilosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,\nkoska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui\nMartti Ranta, hiljainen mies.\n\nKokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli\ntietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden\nopettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä\neväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen\nopettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa\ntyössä. -- Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka\ntuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän\naineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä\nykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen\noli valinnut. -- Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se\npiti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa\ntapahtui pieni yllätys.\n\nAikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.\n\nRunoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen\nposkensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan\nsivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi\njossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari\nharvaa askelta. -- Björk istui kateederilla lukien.\n\nRunoilija raotti varovasti taskuaan... Tuokion kuluttua räpytteli\nvarpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui\nsiihen... Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti\nRannan avonaiseen pulpettiin...\n\nOpettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt\nsisään avonaisesta venttiilistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:\n\n-- Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi... Älä kuitenkaan viitsi sanoa\ntoisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän\naikaakin, kun äiti on terve.\n\n-- Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.\n\n-- Niin kai... No, terve nyt!\n\nRunoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun\nkapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet\nleikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet.\nIlma oli ihmeen raikas ja tyyni.\n\nMartti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen\nolennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin\ntutuilta... Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi\nFilosoofin.\n\n-- Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan\nhänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.\n\nMutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.\nMartti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin\nvakoilla... Filosoofihan kääntyi maantielle... Heikko aavistus heräsi\nMartin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.\n\nFilosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki\nmuuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut\nkirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä...\n\nKuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin\nkasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin\nsuureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului\nihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja\nhautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle... Sitten Filosoofi\nkääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin...\n\n-- Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta\nliikahtaa kätköstään.\n\n\n\n\nRATKAISEVAT TUNNIT.\n\n\nLumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli\nlakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko,\nja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean\nmaljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen\nulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.\n\nMutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden\noppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin\nsydämen pohjasta.\n\nHarjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään.\nFilosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä\nalakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa\nkeväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa\nhietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti\naikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä.\nAinoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.\n\nPäiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.\n\nSilloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli\nvielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja\npelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu\noppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia\nperäkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli\nratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina\nherättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.\n\nSillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut.\nStrömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja,\njotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia\npikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli\nsilloin tällöin kehaissut heitä. -- Toisin oli Runoilijan, Tenun ja\nFilosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he\ntunnilla osanneet juuri mitään.\n\nYhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat\ntunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei\nollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:\n\n-- Luottakaa vaan minuun, pojat.\n\nLevottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen\nsuunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään,\nhänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.\n\nPojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli\niloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja\nSeppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan\nsairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät\nverestivät. -- Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului\nasiaan.\n\n-- Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua,\nmuistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon\nuinailuunsa.\n\nSundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti\njuhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän\nkysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut\njuonensa.\n\n-- Ehkä Aro tulee taululle.\n\nPelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi\nsiitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään.\nJokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut,\nmutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.\n\nPaalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen\nteoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi\nuudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät\nvälitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin\nmäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta.\nKului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.\n\n-- Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän\nmuistikirjaansa. -- Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai\nkuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan\nRunoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni\nvärisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä...\n\nYhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti.\nRunoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti\nmuurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun\nvääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi\nkuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin\naskelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi\nhäntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.\n\nRunoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.\n\n-- Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.\n\nKoko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi\npalokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat\nseurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja\nMartti Ranta.\n\nMetsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun\ntoiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:\n\n-- Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.\n\n-- Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. -- Tämäkö sinun\njuonesi olikin?\n\n-- Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka\ntiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.\n\n-- Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin\nsipulista. -- Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti.\nNäette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata\nkilometrin taivalta toverien käsivarsilla... No, Ström, Puhakka ja\nSeppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna\ntoisia miehiä sijastanne.\n\nKoulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka\nedellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti\nraskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja\nverestävien silmien katse oli harhaileva.\n\n-- Mikä Sahran on? kysyi rehtori.\n\n-- Ei minun mikään... Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla\näänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.\n\n-- Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri,\nmääräsi rehtori.\n\n-- Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa\nhän horjahti Filosoofin syliin.\n\nIltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija\noli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli\nlääkepulloineen.\n\n-- Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.\n\n-- Ei erityisempää, heikkoutta vain... Tuota hän minulle määräsi,\nvastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.\n\n-- Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.\n\n-- En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin... Luin yöllä\nmatematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin \"Aarne\nherran rahat\". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä\npäätä enkä enää saanut rahtuakaan unta... Siellä luokassa minusta ihan\nnäytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.\n\n-- Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. -- Sinä olet ollut koko talven niin\nväsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.\n\nKun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.\n\n-- Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. --\nTunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.\n\n-- Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.\n\n-- Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. -- Ja tiedättekö,\npojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin\ntosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin \"Taistelua\nRoomasta\".\n\nSeuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri,\nmiettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti\nedessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen\nmerkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita\nluokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän\ntuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti\najatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:\n\n-- Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi\nedistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein\netevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he\nluulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä\nannan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti\nkunnostaudu... Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla\njuuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän,\nmitä hän tietää...\n\nPuhelin pärähti soimaan. Maisteri Björk riensi vastaamaan.\n\n-- Sundberg, sinua kysytään, sanoi hän.. Susi otti kuulotorven.\n\n-- Haloo!... On kyllä... Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti\nalkaa juuri... Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?... Vai niin,\nhän pyytää. Mutta... Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.\n\nMaisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin\nasuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut\nmieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?\n\nMutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän\nselvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.\n\n-- Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan\ntunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva\nHäggin kuppiin.\n\nSundberg tervehti vierasta ja sanoi kummastellen:\n\n-- Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri,\nettä sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei\nmitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun\nvälttämättömästi piti tulla.\n\nMolemmat rouvat katsoivat toisiinsa.\n\n-- Ei meillä ole aavistustakaan.\n\n-- Minä luulin palvelustytön soittaneen.\n\nRouva Hägg purskahti nauruun ja huudahti:\n\n-- Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa\nkahvia meidän kanssamme.\n\nSundberg ojensi ärtyisenä kätensä.\n\n-- Pyydän anteeksi, minulla on tunti, sanoi hän. -- Hyvästi.\n\n-- Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata\nkoulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.\n\nRouva Sundberg näytti äkkiä muistavan jotakin ja ehätti:\n\n-- Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan\nnuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin\npahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja\njätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen\nnoutamassa.\n\n-- Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit... Eikö? No\nrouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille,\npuheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.\n\nSundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.\n\n    'Herra Maisteri!\n\n    Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut\n    omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet\n    kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole\n    ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt\n    isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla\n    tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin.\n    Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää\n    mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.\n\n    Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi\n    niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin\n    kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin\n    kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne\n    parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni\n    oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen\n    kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä\n    entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle\n    huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää\n    maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan\n    maisterin hajuaistia.\n\n                                              Kunnioittaen\n                                              Niilo Sora.'\n\nTumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja\nloukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin\nselvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis\nsittenkin viaton, sekin nolostutti.\n\nHän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi\nkoululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima\nkuulustelu.\n\nMutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut\nketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.\n\nSillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli\nitsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen\ntoisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden\nvaltaan.\n\nHeti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan\nluo... Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt\ntehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta\nviipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli\noppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille.\nOli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.\n\nLuokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin\nminuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain\nharvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili,\nPuhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan\nvihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.\n\nKello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat\nikuisuudelta...\n\n-- Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä\näänellä.\n\nTuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.\n\n-- Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta\nihmeen levollisesti.\n\n-- Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.\n\n-- Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.\n\n-- Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.\n\nNopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan\nylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta\nviisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta\nulos.\n\nKun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström:\n\n-- Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna\nmeillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo\nhuomenna.\n\n-- Nyt kahvilaan joka manu, komensi Runoilija.\n\nNiilo Sora, seuraten saamiaan määräyksiä, tuli joukkoon.\n\n-- Sinä veit kirjeen? kysyi Runoilija.\n\n-- Vein.\n\n-- Ja toinen on taskussasi? Anna tänne.\n\n-- Tässä on.\n\n-- No, terve mieheen sitten. Onnea matkalle!\n\nJa tarkastettuaan kirjettä alkoi Runoilija selittää:\n\n-- Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies,\nniin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa\nmeidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin\nettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä\nvaralta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään,\ntoimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.\n\n-- Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli?\nkysyi Pelle.\n\n-- En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa\npäätellä Niilon kieroista viittauksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli saksaa aamupäivällä.\n\nPojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen.\nKaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan.\nTervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:\n\n-- Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja\nminä olemme vaihtaneet tunteja.\n\nLuokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät\nrauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.\n\n-- Paalanen tulee taululle ja jakaa janan jatkuvassa suhteessa.\n\nFilosoofi seurasi kehotusta ja alotti.\n\nPellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi\njohtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen\nvapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.\n\n-- Ei tule mitään, sanoi Susi tyynesti Filosoofille. -- Sahra.\n\nSahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän\ntoivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen\nlevollisena.\n\n-- Tengström!\n\nTenukaan ei ollut osaavinaan.\n\n-- Ehkä Puhakka ratkaisee probleemin.\n\nPuhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja\nsuoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.\n\nSundberg näytti ällistyvän ja mietti vähän aikaa.\n\nTehtyään merkinnän kirjaansa maisteri jatkoi:\n\n-- Paalanen tulee todistamaan sini-väittämän.\n\nJälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten.\nVäittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän\nsitä todistamaan.\n\nSundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen\nhymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. -- Tuli Seppäsen vuoro,\nja hän selvitti tehtävän jotenkuten.\n\n-- Ström tulee taululle, sanoi maisteri.\n\nKalpeana ja levottomana Ström totteli.\n\nHän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski\njälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei\nsekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi\naikaa, melkeinpä auttoi... Vihdoin kello kilisi.\n\nSundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.\n\n-- Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi\nvihdoin. -- Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme.\nHänen tyyneytensä takana oli jotakin.\n\n-- Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että\nolemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme\nsyyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies!\nkiihkoili Runoilija.\n\n-- Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.\n\n-- Sepähän nähdään, arveli Runoilija.\n\n\n\n\nKEVÄTTUTKINTO.\n\n\nTutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti\nkelloa.\n\n-- Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.\n\n-- Lähdetään vaan... Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen\nkannattaisi noin komeilla?\n\n-- Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.\n\n-- Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole\nvielä puhunut hänelle mitään.\n\n-- Ei Tenukaan.\n\n-- Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.\n\n-- Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan\nkirjavana tänään.\n\nKun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.\n\n-- Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. --\nAjattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että\nvelvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa\nmyötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä\nkylläkään eivät ansaitsisi... Sinä minun toverini -- te molemmat,\ntarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta.\nKuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole\nnoin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä\nnäytät. Luota vain minuun.\n\n-- Sinähän nyt puhetta pidät... Saunassako olet käynyt, kun naamasi\nnoin loistaa? kysyi Runoilija.\n\n-- Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa...\nMutta ettehän te sitä voi ymmärtää.\n\n-- Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies,\nnaurahti Filosoofi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään\noli löytänyt pöydältään:\n\n    'Herra Rehtori.\n\n    Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän.\n    Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta,\n    mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä\n    anteeksi. -- Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri\n    Sundbergille anteeksipyyntöni.\n\n                                              Kunnioittaen\n                                              Niilo Sora.'\n\nRehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui\nvahtimestarin puheilleen.\n\n-- Mistä tämä kirje on tullut? kysyi hän. -- Tässä ei ole postileimaa.\n\n-- Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra\nrehtorille, kuului vastaus.\n\nSamassa tuli Sundberg.\n\n-- Katsohan, huudahti rehtori ojentaen hänelle kirjeen.\n\nVäri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja\nnolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän\nitsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt\nrangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti\nsiis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt\nkostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän\nsyyttömyytensä. -- Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut\nkehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi\nhän oli valtioviisaasti vaiennut.\n\nMutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä\nollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.\n\n-- Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. -- Sain eilen\nmiltei samanlaisen kirjeen... Poika parat kun joutuivat syyttä\nkärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?\n\n-- Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia\ntyperyyksiä... Mene nyt puhumaan heille jotakin.\n\nPojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan\nluona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg\nastui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti\nystävällisesti.\n\n-- Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei\nolekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä\nrangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on\ntoimeenpannut koko kolttosen... Olen sydämestäni iloinen, että\nviattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan\nerehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta?\nKäsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen\nvakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja\noppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt\nkevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen\nkovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi... No,\nhauskaa kesää nyt!\n\nSundberg kätteli koko luokkaa mies mieheltä.\n\nKun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä\nsanattomina.\n\n-- No, Filosoofi. Mitäs Schopenhauer tästä sanoo? kysyi Pelle vihdoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello soi.\n\nJärjestyttiin riveihin ja marssittiin juhlasaliin.\n\nRukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa\nylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan\ntodistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.\n\nSeitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri\nTengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen\nkanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.\n\nRehtori alkoi jakaa todistuksia.\n\n-- Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti\nseisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus\ntyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.\n\nPelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin\nojennetusta kädestä.\n\nHarjanne pääsi. Samaten Jokinen ja Jäntti.\n\n-- Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja\ntarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan\nkahdeksannelle luokalle.\n\nMikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse\nseisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.\n\nMaisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli\nymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi,\nmiten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle\noppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä?\nToiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg\nruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset\njoka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä\npojille...\n\nLuokka odotti jännittyneenä: miten käynee toisten?...\n\nRehtori luki edelleen.\n\n-- Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja\ntarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan\nkahdeksannelle luokalle.\n\nUseilta pääsi helpotuksen huokaus. Oltiin siis ainakin osittain\nonnistuttu.\n\nMartti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän\nhymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.\n\nSahra tietysti pääsi kymppeineen.\n\nTuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen... Hän pääsi,\nkaikkien suureksi iloksi.\n\n-- Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus\nkiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle,\nmutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua\nsuorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.\n\nSiinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan.\nFilosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.\n\nOli enää jälellä Tenu, joka muutettiin luokalta.\n\nRehtori puhui sitten muutaman sanan ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat\nkansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran\nkirjeen.\n\n-- Oletteko tienneet tästä jo talvella?\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- Olemme, vastasi Runoilija vihdoin.\n\n-- Minä arvasin sen... Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette\ntehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.\n\nPojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.\n\n-- Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet\nja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te\nolette johtuneet petokseen saakka... Vai miten, Ström?\n\nStröm hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti\nsitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi,\nvaikka hiljaa:\n\n-- Rehtori on oikeassa.\n\nSyntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi\nhäpeäksi. He tuijottelivat maahan.\n\n-- Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä\nteitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni\nitse teosta... Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta\nniskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!\n\nRehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.\n\n-- Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen\nasti?... Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte\nopiksenne... Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää\nseikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin\ntyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa\nkesää, pojat!\n\nKiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.\n\n-- Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää\nlaiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä\näänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää\nmielialaa.\n\n-- Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi\nPelle sanoa totisena.\n\nRehtori hämmästyi.\n\n-- Sinä! Korjaa sinä vain omat viitosesi, suupaltti.\n\nSe tuli kuin vapahdus. Ja keventynein mielin pojat riensivät\nmatkoihinsa.\n\nMutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin\npalttoon taskuun törtöllisen pippuria.\n\n\n\n"]