Kolme partiopoikaa Lapin erämaissa

KOLME PARTIOPOIKAA LAPIN ERÄMAISSA

Kirj.

Kaarlo Hänninen

Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.

SISÄLLYS:

Lapin erämaihin. Harjuksia narraamassa. Minne hävisi valokuvauskone? Kuttasen kurkkiolla. "Lapinkanoja" munittamassa. Lappalaisten Markkinassa. Kun nuottakalaa Kelottijärven luspalla "taurottiin". Ruotsin lappalaisten jutamistiellä. Kuinka Vittangissa juhlittiin "Suomen prinssejä". Siilastuvalla. Kesäyön aurinko. Kantajakaravaanissa Terbmisjaurille. Yö lappalaiskodassa. Jollanoaivin aarre. Partiolaisten ihmemaa. Haldin lumoissa. Lätäsenon hirmukurkkioissa ja sileillä suvannoilla. "Riuttalinnun" pesällä. Villihanhien valtakunnassa. Aavikkotunturien yli Aatamin kulkuneuvoilla. Rosvolinnaa valloittamassa. Hengenhädässä Skietshemin kuohuissa. Lohilappalaisten asuinsijoilla. Tenon luossaa uistamassa. Lordien kanssa kilpaa kalastamassa Kolttakönkäällä. Heinäsaarten lintumaailmaa ihmettelemässä. Pummangin turskia juksaamassa. Kampeloita tuulastamassa. Juho Vesaisen jäljillä Trifonin luostarissa. Kotiin.

LAPIN ERÄMAIHIN.

Pitkää ja kapeata jokivenettä sauvoa junnataan äkeässä koskessa. Vesi kohajaa keulan edessä valkeana vaahtona, aallokko ryöppyilee sivuilla laitojen tasalla ja kosken pohjakivien ympärillä puhisee virta pahaenteisenä. Muonionjoki on vielä jättiläinen jälkitulvankin aikana, juhannuksen tienoilla, jolloin se saa voimansa "Käsivarren" tunturien sulavasta lumesta. Se tahtoo vielä pyyhkiä pois pinnaltaan neljä ihmiskääpiötä keveine aluksineen, kun he uhmaten yrittävät kulkea päinvastoin kuin virta tahtoisi.

Mutta eivät hellitä kesken sauvojatkaan, kolme nuorukaista ja yksi keski-ikäinen mies, kun heillä on kuntoa jäsenissä, terästä tahdossa ja järkeä päässä. Sauvomisen taitoa, joka Taka-Lapin pitkillä jokimatkoilla on erittäin tärkeä, näyttää sensijaan puuttuvan nuorimmilta matkaseuran jäseniltä.

Keulalla heiluttelee valkeata sauvointaan Urpo Alatalo punakkana ja tanakkana. Hän, noin kuudentoista ikäinen, pyöreäkasvoinen, vaaleatukkainen ja lihavahko koululainen, opettelee siinä oikean partiolaisen hartaudella tätä hänelle aivan uutta kulkutapaa. Se on toista kuin kanoottimatka kotikaupunkinsa Helsingin rannoilla. Keskiveneellä huitelee avuksi toinen koululainen, tumma turkulainen, kapeakasvoinen, pitkä ja laihahko pojan ruipelo. Hän, Reino Rantasalo, käyttelee työntövälinettään taitavammin kuin edellinen. Perän puolessa istuu kolmas poika, Jalmari Tieva, lyhyt, mutta lihaksikas viipurilainen pojan-tannari joutilaana odottaen suvantopaikkaa, jossa hänen vuoronsa on soutaa. Mutta peräteljolla puskee Juntti, kuuluisa koskimies, Palojoensuusta Enontekiöiltä palkattu opas. Hänen pörröinen, musta tukkansa laskeutuu suortuvina pikiöljyn palvaamalle otsalle, hänen silmänsä terästyvät, laihahkojen kasvojen piirteet kovenevat ja suu kiertyy väärään joka työnnöllä. Väliin hän ääntelee tahtia pitääkseen: – No-in – noo-in – yhtä-aikaa – yhtä-aikaa!

– Heijuu hei-juu! säestävät "Harmaahaukat" (Tämä seurueen yhteinen nimi on lyhennys "Harmaahaukanritareista", joka on Urpo Alatalon partiojärjestön nimi Helsingissä. Hyvin usein he tällä matkallaan nimittävät itseään vain "Haukoiksi").

Tyynemmillä "kosteilla" ja akanvirroilla, joissa vesi rantaa pitkin palaa ylöspäin, Juntilla on aikaa miettiä edessä olevaa matkaa:

– On siinä hurjapäisiä poikia! Eivät tainneet tietää pehmeillä vuoteilla nukkuessaan, että täällä tämmöistä tulee. Lehdeksien päällä kylmällä maalla saavat nyt yönsä viettää ja valmistaa itse ruokansa. Taitaa tulla kesken kaiken äitiä ikävä. – Ja on niillä matkasuunnitelmaakin kerraksi: Palojoen suulta muka ensin Muonionjokea ja sen jatkoa, Könkämäenoa Kilpisjärvelle – satakahdeksankymmentä kilometriä – sitten Siilastuvalta jalkaisin Haldille – viisikymmentä – ja Lätäsenoa ja tätä jokea myöten takaisin lähtöpaikkaan – sata seitsemänkymmentä. Olisi tässä "Käsivarren" kiertämisessäkin yhdeksi kesäksi, mutta lisäksi he aikovat kulkea "Päänkin" ympäri Tenojokea alas ja Petsamon kautta takaisin kotiseuduilleen. Pitänee tässäkin paikkansa vanha sananlasku: Pää menisi hyvinkin, mutta jaloissa on matkan määrä! Sanovat olevansa partiolaisia ja tahtovat tutustua kaikkeen, mitä on taivaan ja maan välillä, mutta kullan huuhtojan "vaskooli" välähti äsken muutaman repusta. – Taitavat olla "ilman-vain" seikkailijoita.

Samassa keula törmäsi kiveen ja tarttui siihen.

– Joko nyt rikotaan uusi vene aivan matkan alussa. Keulamiehen tehtävänä on katsoa kivet ja puskea vene syrjään, ettei se tartu. Työntäkää takaisinpäin! – Niin! – Ja nyt taas eteenpäin yhtäaikaa. Meidän ei sovi mekastaa kuin venäläiset koskessa, vaan niin että taloissakin huomaavat sivuitse kulkevan kunnollisia koskimiehiä. Sauvoin on pistettävä pohjaan veneen laitaa myöten eikä viistoon sivulle kuin lehmä takajalkaansa.

– No, no, joko se Juntti rupeaa merikapteeniksi! ajatteli Urpo, mutta ei sanonut, kun heillä kaikissa tapauksissa oli häneltä paljon opittavaa.

Jalmari yhtenään kirjoitti muistikirjaansa Juntin ohjeita ja kosken eri osien nimityksiä. "Haukkojen" kesken oli sovittu siten, että joutilaana oleva merkitsee asioita muistikirjaansa ja sitten nuotiolla jaetaan saalis. Missä he huomasivat rannalla harvinaisen kasvin, sinne poikettiin, missä oli outo lintu, siitä riennettiin selvää ottamaan ja maiseman osien lappalaisia nimiä: melloja, tievoja, onkkia, saivoja merkittiin muistiin.

Kosken niskalla Juntti kääntää veneen niemen kenturan rantaan virkkaen:

– Tässä on vanha levähdys – ja kahvinkeittopaikka.

"Haukat" nousivat maihin venytellen selkä- ja hartia-lihaksiaan, jotka olivat vaivautuneet pitkästä ponnistelusta:

– Mikä oli tämä nälkävuoden pituinen koski? kysyi Urpo.

– Ylinen Tapokoski. Me olemme jo nousseet kylästä alkaen Petäjäkosken ja Alisen Tapokosken. Edessä on Olliso, hyvä harripaikka. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin tänä iltana nykäistään siitä makeat paistinkalat.

– Entä jos ongittaisiin jo tässä koskessa, ehdotti Reino, jonka suonissa virtasi merikalastajan verta.

– Aurinko on vielä liian korkealla. Täällä Lapissa ovat vedet kirkkaita kuin kristalli. Aurinkoisella ilmalla kala hyvin voi seurailla onkimiehen liikkeitä ja kaikota helposti. Mutta yöllä ja pilvi-ilmalla ne ovat kesympiä, silloin niiden ei tarvitse pelätä kalasääskeäkään, joka päivisin naukuu kokolla-kourin ilmassa.

"Haukat" ryhtyivät nuotiopuuhiin. Lapissa ja muuallakin sydänmaamatkoilla on tapana, että opas tekee nuotion ja toimii kokkina, mutta "Haukat" nimenomaan olivat sopineet, että he itse tekevät tulen, keittävät keitot ja laittavat telttansa kuntoon. Juntti oli utelias näkemään, kuinka taitavia etelän pojat olivat näissä puuhissa, esimerkiksi nuotion laittamisessa. Hän tarkasteli syrjästä, minkälaiseen paikkaan ja miten he nuotion pohjan laittoivat, minkälaisia polttopuita siihen keräsivät ja miten tulen sytyttivät.

Ei ollut näissä nuotiopuuhissa Juntin mielestä mitään muistuttamista. Hänessä herätti päinvastoin ihmettelyä se kätevyys ja taito, millä he, kaupunkilaiset, kokosivat kuivia koivun pökkelöitä, latoivat ne nuotioon ja sytyttivät ne tuohen silpareilla. Pian keikkui mustakylkinen kahvipannukin koivukepissä tulen päällä, ja "Haukat" odotellessaan levittivät lehdeksiä kentälle, asettivat sen päälle huopapeitteensä ja nauttivat levosta ja kauniista, raikkaasta Lapin luonnosta.

Joen vesi kimalteli auringon kilossa, etelätuuli heikosti suhisi matalassa koivikossa, jossa lehti oli vasta hiirenkorvalla ja valkeat, taivaan kupua vaeltavat pahtapilvet ennustelivat edelleenkin poutaa. Hyvä oli siinä kaukaisen erämaan niemellä kellotella Lapin esimakua tuntien: kuunnella käen kukkumista joentakaisesta koivulehdosta, vyötikaulaisen pajulinnun sirkutusta rantapensaikosta ja sen takaa sinirintasatakielen hopeakellojen helistämistä. Ja kaiken lisäksi yksinäinen porourakka juosta raksutteli rantaa pitkin silmät puoleksi ummessa, nahkasarven tapit tuskin korttelin pituisina ja talvikarvan takkuja kyljillä ja selässä.

Reino ehti ottaa koneensa esille ja nappasi kuvan.

Oikeata Lapin rajattomien erämaiden tuntua oli siis maassa, ilmassa ja taivaalta tulvehtivassa valossa. Kun venekunta kahvin juotuaan jatkoi matkaansa soutaen tyyniä suvantovesiä pitkin, virkkoi Urpo ensimmäiselle kuulemalleen "Lapin satakielelle":

– Jää hyvästi sulosävelinen sinirintasatakieli, mestari Lapin laulajien joukossa. Sydämesi kyllyydestä sinä sirkutat ylistyslaulua elämälle, vapaudelle ja rakkaudelle, Pohjolan valoisille öille ja syntymätuntureillesi. Soita myös meidän, kolmen partiopojan, sielun liikkeistä. Opeta jokaista tunturimaan vaeltajaa rakastamaan tätä köyhää ja kaukaista, mutta kaunista Suomea, myöskin sen etäisintä osaa, Lappia, jota ihanampaa maata sinäkään et ole löytänyt päiväntasaajan ja pohjoisnavan väliltä.

HARJUKSIA NARRAAMASSA.

Ankaran soudun ja sauvomisen jälkeen he istuivat taas nuotiolla Ollison kosken partaalla tarinoiden kalastuksesta. Koski pauhaa heidän edessään monivivahteista kohinataan. Sen voima väliin vaimenee, väliin kiihtyy. Toisinaan se tuntuu tohisevan kuin ukkospyörre petäjikössä, toisinaan taas sivupurojen iloisempi solina erottautuu selvästi perussävelestä, kuin solistin ääni säestävästä kuorosta.

– Nyt onget kuntoon! komensi Juntti. – Vedelläänkin ylös ne "isot".

Juntti oli matkalla herättänyt erähengen, kertoen Ollison-kosken suurista harreista, niistä vanhoista ja viisaista "jäkäläpäistä", joita on puuronaan Välisuvannossa, mutta jotka vain hyvän syönnin aikana tarttuvat perhoon tai uistimeen. Silloin voi perhosonkija saada siitä aivan ruhtinaallisen saaliin. Yläkuun aika ja hieno vesisade olisi hänen mielestään paras aika ja ilma Ollison-koskessa. Ja Juntti ajan kuluksi kuvaili, kuinka Aukusti Ala-Saarikoski oli lappanut siitä kahden hengen kantamuksen parissa tunnissa ja kuinka hän itse erään englantilaisen kanssa oli siinä tavannut harriparven, joka peitti kokonaan joen pohjan, mutta kun ei ollut syönnin aika, niin ei lähtenyt kuin parahiksi paistinkalat.

– Isot harjukset ylös ja lohia lisäksi! Paistinkalaa tarvitaankin, sillä jo totisesti epäilin "mourukissoja" olevan mahassani, lisäsi Jalmari. – Minulle kelpaisi jo haukikin paistinkalaksi.

– Hauki on hyvin siila kala, hyvin siila (laiha), tiesi Juntti. – Mutta harjukset ovat tässä koskessa kuin sianporsaita.

Tuskin kului kolmea minuuttia, kun jokaisella oli vapa kunnossa.

Mutta kun Juntin mielestä aurinko oli vielä liian korkealla ja kilotti pahasti kosken pohjaan, kielsi hän onkimasta ja käski odottaa auringon laskeutumista metsän taa.

– Harjus on ovela kala, selitti Juntti odoteltaessa – Se vaanii saalistaan kosken pyörteissä ja kosken niskalla, siinä, missä vesi tyynestä nahkavirrasta taittuu aallokoksi, tai könkäiden alla jyrhämissä taikka kivien kosteissa. Näistä piilopaikoistaan se kuin kissa kapsahtaa yökorentojen kimppuun nähdessään jonkin niistä istahtavan veden pinnalle. Kuuluu vain puljahdus ja pyrstön läiskähdys ja samassa maukas ruokapala on sen vatsassa. Harvoin sen hyökkäys osuu harhaan. Milloin sille sattuu harhaisku, silloin se harmissaan heittää voltin ilmassa, heilauttaa pyrstönsä ylöspäin ja puikahtaa taas veden alle omaan valtakuntaansa. Iso harjus tekee tämän ilmamatkan harvemmin, mutta pienet hyvin usein. Onkimiehen valeperhonkin takana ne yhtenään hyppivät. Toisinaan harjus tekee sen tempun tutkiakseen, onko kyseessä oikea hyönteinen tai muu siltä näyttävä esine. Vain pilvi-ilmalla, etenkin vesisateella ja yöllä uskaltaa isohkokin harjus uida matalalle ja valitsee vartiopaikakseen vaisun virtaviivan, missä vesi enimmän kannattaa sille ruuaksi kelpaavia hyönteisiä, taikka missä yökorennot veden kalvon yläpuolella kiihkeimmin tanssivat lyhyttä hääkarkeloaan. Plums, plums kuului silloin tiheässä tahdissa ja aallokossa vilahtelee päitä, pyrstöjä, eviä ja harjoja.

Milloin ei näy kosken pinnalla lentäviä hyönteisiä, silloin se ahmii vedessä liikkuvia toukkia tai pieniä kaloja taikka kalan poikasia. Isot "köriläät" viuhkavat mielellään ruutu- tai muikkuparvissa ja taitaapa joskus sattua omaakin sukua suuhun suikahtamaan. Mutta ahvenen poikanen on sen mielestä liian ruotoinen ja ruma kala, eikä särkikään ole siitä minkään arvoinen.

– Onkimiehen pitää tietää kalan tavat ja mukailla vehkeensä sen maun mukaan, lisäsi Urpo, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tekijä taitoa kysyvässä harrinonginnassa.

– Aivan oikein! lisäsi Juntti. – Täällä Ollison-koskella oli viime keväänä kaksi Kiirunavaaran rautakaivoksen miestä kesälomalla. Molemmat innokkaita onkimiehiä. Toinen heistä – kuului olleen työnjohtaja – sai yhtenään, toinen hyvin vähän. Mutta suuri ero oli heidän onkimistaidossaankin – taisipa olla vehkeissäkin. Huonompi onkija piiskasi kosken pintaa vahvalla siimallaan kuin mustalainen hevostaan, räiskäytteli vallan kamalasti ja väliin polskautti vettä vapansa kärjellä kuin olisi ollut ahvenia maanittelemassa. Toinen sinkautti hienon siimansa suoraksi ilmaan ja sen päähän sidottu perhosonki tipsahti virtaan keveästi ja alkoi siinä viuruilla, hypellä ja väreillä kuin elävä hyönteinen konsanaan. Hän osasi myöskin valita perhonsa sen mukaan, minkä kokoisia ja värisiä näki virran pinnalla enimmän liikkuvan. Harri syö kevätkesästä mustia, kesempänä ruskean kirjavia, syksympänä valkeitakin toisinaan, varsinkin kuutamoöinä. Niin, perhostaminen on oikeastaan petosta, naurahti Juntti.

– Huulesta vetämistä, vahvisti Urpo – niinkuin muukin onkiminen.

Sillä välin olivat partiolaiset saaneet vehkeensä valmiiksi. Ruokoisissa jatkovavoissa rullat paikoillaan, silkkinen siima juoksutettu vavan renkaiden lävitse latvaan ja siitä siiman pää pitkälle, melkein vavan tyveen takaisin. Onki vain enää puuttui.

Reino oli Juntin kertomuksen ottanut opikseen. Hän meni kosken rannalle ja tähysteli siinä kotvan aikaa ollakseen selvillä perhosten väreistä. Ja sittenpä hän osasikin valita Juntin mielestä oikean ns. zulun, jolla on mustat siivet ja vatsa, mutta vartalon takaosassa punaista. Toisetkin sitoivat saman väriset siimoihinsa.

– No nyt pruuvathan, kenen koukus kala kiikkuu! sanoo muoniolainen. Mutta ensin on sylkäistävä perhoon, töpsäytettävä ankarasti ja samalla puhallettava, että siivet tulevat haralleen.

– Liittyyhän siihen sylkäisemiseen taikakin, tiesi Reino.

Jokainen muistaa kokemuksestaan, kuinka vaivalloiselta tuntuu aakkosien opetteleminen. Onginnan aakkosiin liittyy kuitenkin odotuksen jännitys, kun ei tiedä koska se suuri harjus tai lohi puljahtaa veden pinnassa, nielaisee koukun ja alkaa vapisuttaa vapaa, jota myöten väristys sähkövirran tavoin ja nopeudella kulkee ruumiin läpi. Jännitystä lisää vielä se, että kala on vedessä omassa valtakunnassaan ja onkija omassaan. Ja pyytäjä ja pyydystettävä harvoin näkevät toisiaan. Vasta silloin, kuin vapa tärisee, rulla parpattaa ja siima sinkuu kireälle, tietää perhostaja kalan rimpuilevan koukussaan.

– No nyt nakataan onki viistoon keskikoskelle ja vedetään rantaan päin tärisyttäen vavan latvaa hiljaa. Kas niin! – – Jopahan muljahti! – Nakkaa uudestaan sen nenän eteen! – – Jo taas! Nyt se loikkasi perhon vieressä, kuin koira aidan yli – – ei tainnut perho miellyttää.

– Annahan kun minä koetan!

– Urpoa vähän harmitti, kun Juntti jännittävimmällä hetkellä otti häneltä vavan kädestä ja alkoi heitellä onkea. Kerrassaan taituri oli opas tällä alalla. Perho istahti keveästi hänen heitollaan siihen, missä harjus viimeksi oli päätään näyttänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä Juntti vetäsi perhon pois, ennenkuin harjus oli ennättänyt näyttäytyäkään. Samassa hän antoi vavan takaisin mainiten:

– Heitähän nyt samaan paikkaan! Minä sen harjuksen jo härnäsin syöntihaluiseksi.

Urpo oli mielissään, hänen silmänsä loistivat vapaa ottaessaan, ja käsi vapisi. Jokin esi-isiltä peritty vaisto, saada narratuksi kala surman suuhun, oli hänet siinä määrin vallannut. Hän ei sillä hetkellä muistanut eläinoppia eikä kehitysopin teorioja, ei muistanut, että kalalla on pienet, sileäpintaiset aivot ja että se ei pysty pitkälti ajattelemaan. Urpo viskasi perhon veteen, niin että siima vingahti.

– Ei niin vihaisesti! Onkija ei saa olla mikään ruoskija.

Kala puljahti aivan ongen vieressä.

– Viisas harjus! Se uumoilee petoksen olevan tekeillä. On tainnut ennenkin riuhtoa koukussa. Sellaisista tulee palttoutuneita, niinkuin ketuista, jotka kerran tai useamman ovat syöneet ihmisen asettaman myrkkypalan. – Vetäse ylös! – Heitä uudestaan! Vetäse! Heitä! – Niin, niin! Heitä ja vapisuta hiukan vavan latvaa ja vedä perhoa hiljakseen viistoon!

– Moks – loks, kuului kuin koiran leukojen loksahdus, kun se ilmasta sieppaa jonkin makean palan. Veden pinta perhon luona pasahti ja ryöpsähti, kun harjuksen vetehinen nappasi leukoihinsa höyhenissä piilevän, terävän koukun.

– Hurrrr – rrrrrr – pärisi rulla.

– Anna löysiä, anna löysiä, mutta ei liiaksi! kiljui Juntti. – Elä nyt hiidessä menetä hyvää paistinkalaa! Se on lihava, pyrstökin on vahva kuin lohella! – Keri siimaa rullalle, kun kala ui itseesi päin. Älä anna siiman liiaksi höltyä. – Niin, siiman pitää olla kalaa väsyteltäessä aina hiukan kiinteällä, mutta ei liiaksi, ei liiaksi, vaikka se tekisi äkkihyökkäyksen karatakseen. Pyytömiehellä pitää olla tunto sormenpäissä.

– Ja jokainen hermo vireessä, kuin kanteleen kieli, lisäsi Jalmari, joka Reinon kanssa oli tullut seuraamaan heidän mielestään jännittävää näytelmää.

– Mutta tämä jännitys on mieluisempi kuin tenttikuume, virkkoi Reino, joka silloin mielellään olisi ollut väsyttäjän housuissa.

– Nyt se karkaa koskeen! – Pirrrr – pirrrr, ärisi rulla.

– Älä anna vavan kärjen painua vaakasuoraan. – Onkija ei saa pidellä kalaa kuin vasikkaa hännästä vaakasuoraan. Vavan pitää olla pystynojassa. Silloin, vaikka siimakin loppuisi, vavan hento kärki ja koko vapakin, antaa perään, kun kala rimpuilee.

Harjus onneksi kääntyi kuohun niskasta takaisin. Kun se oli muutamia minuutteja kiemuroinut, kellahti se kyljelleen pyörteessä.

– Nyt se on jo väsynyt! Pidä päätä sen verran koholla, että kituset kuivuvat ja hinaile hiljaa rantaan päin. Minä koukkaan sen haaviin. – Kas näin! – Nyt se on meidän heiniämme, puheli Juntti kopatessaan kalan kuiville.

Poikain rajattomaksi iloksi hyppi noin puolentoista kilon painoinen kala kuivilla. Juntti pisti puukkonsa sen niskaan.

Sen jälkeen alkoi vapoja huiskia eri suunnilta, aivan kuin kilpaonginnassa. Juntin täytyi yhtenään hillitä liikaa innostusta, joka usein pilaa parhaimmatkin tilaisuudet.

– Älkää hätäilkö! hän huusi. Kylmäverisyys on pyyntömiehen parhaimpia avuja.

Tarttuihan niitä silloin tällöin, niin että paistinkalat saatiin. Jokainen sinä yönä oppi perholla-onkijan aakkoset.

– Hei pojat! Nyt punnitaan, kuka sai suurimman harrin ja paljonko se painaa, touhusi Urpo.

– Eipä ole puntaria, huomautti Juntti.

– Totisesti se on unohtunut kotiin, vaikka minun piti se jousipuntari ottaa mukaan. Mikä nyt neuvoksi? hätäili Jalmari.

– Punnitaan ne vain muru murulta kahden sormen välissä suuhumme, viisasteli Juntti.

– Ei hätää pojat! Kirves puntariksi. Sillä ovat esi-isämmekin eräretkillään punninneet saaliinsa, kun puupuntaria eivät viitsineet mukanaan kuljettaa, selitti Reino.

Reino haki kirveen veneestä, sitoi suurimman kalansa rihmalla varren nokkaan vuolemaansa pykälään ja kiikutti kirvestä ja siihen sidottua kalaa toisen rihman mutkassa, jonka hän asetti melkein varren keskelle, siten, että "puntari" oli tasapainossa. Senkin rihman kohdalle, jolla hän "puntaria" piteli tasapainossa, hän piirsi puukon kärjellä naarmun varren ympäri. – Toisten onkimiesten saamat "isot" eivät painaneet niin paljon.

Kuinka paljon suurin painoi, sen sai Urpo vasta Jatulissa tietää, Siellähän pisteli sukkaansa niin paljon pieniä kiviä, että kirvespuntari oli tasapainossa, kun sukka asetettiin kiikkumaan samaan pykälään, kuin se "suuri" ja kun "puntaria" kiikutettiin myös samalta kohdalta kuin sitä kalaa punnittaessa. Kun Urpo punnitsi kivillä täytetyn sukan oikealla puntarilla, painoi se tasan puolitoista kiloa, joka oli myöskin harrin paino.

Koko seurue säteili mielihyvän tunteesta, jonka tyydyttävä saalis oli jokaisessa herättänyt. Urpo, Reino ja Jalmari miltei hehkuivat erähenkeä ja onki-intoa, kun he puoleksi sammuneen nuotion luona laittelivat siimojaan kuivamaan ja vapojaan pystyyn matalahkoja koivuja vasten.

Juntti oli iloinen siitä, että oli saanut pojat niin nopeasti oppimaan jotenkuten perho-onkea käyttelemään. Tyytyväisenä hän kohensi nuotion, perkkasi harjukset ja paistoi vartaassa erämiehen tapojen mukaan.

– Mainiota on tämä Ollison suuri harri! totesi Reino syödessään. – Aivan suussa sulaa.

– Hyvin se on paistettukin. Se on valkoista kuin leipäjuusto, mainitsi Jalmari Juntille kiitokseksi.

– Eipä nälkä nakkele ensi yönä kun pistelee suuhunsa leipää, voita, palvalihaa ja kiloisen paistinkalan! Tämä on juhla-ateria! kehui Urpo.

Lapinkävijäin suuriin elämyksiin kuuluu mielihyvän tunne siitä, että voi itse hankkia melkoisen osan päivän muonasta joko onkien, metsästäen tahi marjoja ja sieniä kooten taikka kaikkia näitä keinoja käyttäen. Alkuihmisen aikaiset keräily- ja erävaistot heräävät silloin hienostuneenkin kuoren alla. Erämies tuntee silloin olevansa salojen herra, kaikkien kasvien ja eläinten kuningas – hiukan karhun ja poron sukulainen.

Syönnin jälkeen teltat laitettiin kuntoon ja väsyneet jäsenet venyteltiin pehmeille lehdeksille. Mutta onginnasta oli jäänyt sieluun niin voimakas muistikuva, että silmissä näytti kauan aikaa vesi vilisevän ja perho vipajavan ja hyppelevän, vaikka silmät oli jo suljettu. Mutta erämaan kosken ikuinen tuutulaulu ja kiellavälggu'n (kellolinnun) hieno viserrys uuvutti heidät aamupuolella makeaan uneen.

MINNE HÄVISI VALOKUVAUSKONE?

Kaikki matkailijat kiittelevät ja ihmettelevät Perä-Pohjolan ja Lapin kansan rehellisyyttä. "Tämä on maa, jossa lukkosepät kuolisivat nälkään", kuulee usein englantilaisten mainitsevan nähdessään, että huoneiden ovet jätetään yöksi lukitsematta, että ruoka-aittojen ovissa on vain salvat ja että lihat ovat talojen seinillä tai katoilla palvautumassa kenenkään niitä vartioimatta.

Junttikin oli moneen kertaan vakuuttanut, että leiriä ei Lapissa varkaiden tähden tarvitse vartioida, sillä mitään ei katoa. Kukaan ei täällä varasta kuollutta omaisuutta. Poro vain on "Jumalan viljaa", jota seitsemäs käsky ei niin tarkoin suojele täällä Perä-Lapissakaan.

Mutta Ollison-koskella katosi. Kun "Haukat" aamulla heräsivät, nukuttuaan kylläisinä melko pitkään, oli Reinon uusi valokuvauskone tipotiessään. Sitä ei löytynyt, vaikka miesvoimin haettiin.

– Se on varmaankin unohtunut viimeiseen yöpaikkaan, päätteli Juntti.

"Haukat" kuitenkin muistivat, että se Jalmarilta jäi tavarakäärön päälle teltan ulkopuolelle.

– Ei kai se käsittä ole lähtenyt, sanoi Urpo.

– Tuhannen markan kone! Mitä nyt veljeni sanoo, kun se oli hänen koneensa, ja millä nyt otan valokuvia matkalla.

– Onhan meillä onneksi toinen, mutta takaisin se kadonnut pitää saada, sanoi Urpo.

– Vaikka kiven sisästä se kaivetaan esille, touhusi Juntti.

– Älkää sotkeko jälkiä. Joku on siis yöllä käynyt leirissämme ja kun se on täällä käynyt, niin jälkensä se on jättänyt. Tarvitaan Sherlock Holmes'in taitoa. Etsikäämme siis jäljet.

Tämä Jalmarin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

– Varkaan on täytynyt kulkea veneellä, päätteli Juntti, sillä tällä kohdalla jalkapolku kulkee kaukana koskesta. Tarkastelkaamme siis rantaa.

Kauan ei heidän tarvinnut etsiä, ennenkuin he löysivät veneenkokan tuoreen jäljen rantasorasta. Ja sen vieressä hiekassa oli selvä saappaan jälki.

"Harmaanhaukanritarit" kokosivat tavaransa ja lähtivät edelleen toivoen tapaavansa vorot, jos ne olivat matkalla ylöspäin.

– Meidän edellämme kulkee vene vastavirtaan, mainitsi Urpo sauvoessaan. Sitä juuri vedetään kosken sivua nuorasta.

– Mistä sinä sen tiedät? kysyi Jalmari ihmeissään. – Eihän sieltä kuulu vetomiesten puhetta eikä veneen kohahtelua. Lieneekö koskeakaan lähellä.

– On koski, puolen kilometrin päässä.

Urpo oli ylpeä havainnostaan. Toisten tiedustellessa hän selitti:

– Ettekö näe virtaan pudonneita lehtiä ja kuloheinän siruja vedenpinnalla. Niitä on tullut virran kantamana jo pitkän aikaa. Venettä vedettäessä kulkee köysi usein pajupensaiden yli riipien tuoreitakin lehtiä veteen. – Sitä matkuetta on meidän lähemmin tutkittava.

– Näkyy niitä sieltä tulevan, mutta saattavat ne yhtä hyvin olla hirven, poron tai lehmän riipimiä, epäili Reino.

– Miehet ovat levähtäessään kosken niskassa tupakoineet. Heitä on vähintään kolme, tiesi Urpo edelleen. – Eivät kai hirvet ja lehmät tupakoi?

Virran pyörteessä kellui kolme puoleksi palanutta tulitikkua. Urpo osoitti niitä sauvoimellaan.

– Siellä ne menevät valokuvauskoneen varkaat, me annamme niille opetuksen, sellaisen selkäsaunan, että muistavat ikänsä Lapissa varastaneensa jotakin, intoili Juntti. Tottuneena erämaan kävijänä hän siis hyväksyi johtopäätökset.

Kosken alla merkit vielä varmenivat. Ilmassa tuntui selvästi savun hajua. Kun vieno tuulenhenki kävi virtaa alas, oli nuotio siis sytytetty jossakin edessäpäin. Hiekassa näkyi myös jälkiä.

– Niin, kolme heitä näkyy olevan, yhdellä on saappaat jalassa, toisella lapikkaat ja kolmas kulkee avojaloin, virkkoi Reino jälkiä tutkien.

– Avojalkainen mies ontuu, vasen jalka on viallinen, lisäsi Jalmari.

– Hän on varmaankin Rampa-Kalle, Kuttasista. Hän on todella ollut viime aikoina Kiirunan rautakaivoksilla, innostui Junttikin tekemään johtopäätöksiä. – Niinpähän onkin! Kallella kerran poropaimenessa paleltui vasemman jalan isovarvas. Sentähden vasemman jalan jälki on päästä pyöreähkö.

Koko seurue oli nyt utelias näkemään, missä määrin johtopäätökset olivat oikeita. Junttia, erämaan miestä, ihmetytti "nuorten herrain" tarkka huomiokyky.

"Haukat" eivät sen sijaan oikein luottaneet Juntin johtopäätöksiin.

– Entäpä jos on jollakin muulla varvas poikki. Miehet voivat olla pahantekijöitä, jotka piileskelevät virkavaltaa paossa, epäili Urpo. – He voivat olla täällä rajajoella tullinkavaltajiakin tai murhamiehiä taikka poron varkaita.

– Kyllä minä Kallen jäljet tunnen, sanoi Juntti kivelle istuutuessaan levähtämään. – Varovaisuus on hyvä ominaisuus täälläkin. – Totta on, että eivät poronvarkaat, tullinkähveltäjät ja pakolaiset mielellään kohtaa ihmisiä, ja rikoksiaan peittääkseen toisinaan ryhtyvät raakoihin tekoihin. Jellivaaran ja Kiirunavaaran rautakaivoksiin Ruotsinpuolelle on kerääntynyt kaikenlaista väkeä, sellaisiakin, jotka eivät ihmishenkeä korkealle arvostele. Ja niitä valuu sieltä toisinaan tänne Könkämäenollekin.

– Otetaan selvä, minkä kaliiperin väkeä miehet ovat, ehdotti Jalmari. – Minä lähden vakoilemaan. Liitetään ensin "puhelinjohto" kuntoon, että kuullaan, onko miesten nuotio kaukana.

Jalmari avasi linkkuveitsensä molemmat terät, kumartui maahan ja pisti toisen terän kiven rakoon ja toisesta piteli hampaillaan.

– Mitä kuuluu?

– Puhelua. Yksi on vanhahko mies, kaksi nuorempaa.

– Eräällä miehistä on tylsä veitsi, jonka terässä on kaksi melkoista koloa, selitti Urpo.

– Mistä sinä sen näet? Oletko saanut kaukonäkijän taidon, kun näet ainakin kilometrin verran metsän läpi ja lisäksi miehen tupen sisään – tai jos veitsi on saapasvarressa, sen läpi? kysyi Jalmari puoleksi ivaillen.

Urpo ei puhunut mitään, vaan viittasi kädellään pajupensaaseen, josta oli kaksi pajua leikattu ja viety pois. Viistossa kannossa näkyi kaksi veitsen terän lovista johtunutta naarmua.

– Tuota minä en huomannut, puolusteli Jalmari.

– Vartionjohtajan pitää nähdä kaikki asiaa valaisevat seikat.

Juntti painoi korvansa puun kylkeä vastaan ja kuunteli:

– Tämä vanha poromiesten konsti on yhtä hyvä, ehkä parempikin kuin muut kuulon terästäjät. Minä kuulen selvästi miesten keskustelun. He istuvat vielä tulilla kosken niskassa, tuntuvat olevan syöntipuuhissa.

– Olisi kai varovaisinta, että joku meistä kävisi ottamassa selvää, montako miestä, mitä he tekevät ja keitä he ovat. Ovatko he Suomen puolen taikka Ruotsin valtakunnan asukkaita, ehdotti Juntti.

– Minä lähden! huudahti Urpo.

– Minun on vuoro, väitti Jalmari.

– "Kenen hepo suossa, sen kädet alinna", huomautti Reino.

– Osaatteko vakoilla? Se tehtävä kysyy taitoa. Ehkä on parasta, että minä menen, esitti Juntti.

– Me olemme harjoitelleet hiipimistä, selitti Urpo.

– Heitetään siitä arpaa. Jumalan tuomio ratkaiskoon.

Siihen suostuivat myös "Haukat". Juntti otti laatikostaan kolme tulitikkua, nuljautti yhdestä pään poikki ja asetti tikut sormihankoihin.

– Kenen osalle tulee päätön, hän menköön vakoilijan toimeen.

Arpa lankesi Jalmarille.

– Kevein ja nopein mies sopii kyllä naakijaksi (hiipijäksi). Eivät pahasti oksat paukahtele jalkain alla ja jos kiire tulee, niin silloin voi käyttää jalkojakin sakeampaan. Mutta vakoilijan on osattava vaania vielä varovaisemmin kuin metsästäjä lähestyy hanhea.

– Sitä taitoa olemme opetelleet villeiltä intiaaneilta ja neekereiltä, olemme sitä kyllä harjoitelleetkin, mutta mestariksi siinä tulevat vain harvat! Tämä ei liene kuitenkaan niitä kaikkein vaarallisimpia vakoilumatkoja, puhui Jalmari kuiskaten.

Samassa hän katosi kosken rannan pensaikkoon. Kuin kärppä puikkelehti hän eteenpäin tiheän pajukon lomitse ja väliin kuunteli. Ei risahdustakaan kuulunut hänen edetessään. Nuotiosta nousevan savun mukaan hänen oli helppo määritellä paikka, missä takaa-ajettavat ehkä lepäilivät. Sekin mahdollisuus oli otettava huomioon, että he olivat jo koskella ongella.

Jalmari kaarsi ensin tuulen alle, valitsi silmillään jonkin tuuhean pensaan, jonka takaa hän kyyryssä kähmi lähemmäksi ja kurkisteli varovasti sen lehdeksien suojasta. Näin hän pääsi näkömatkalle ja teki havaintoja.

Nuotion ympärillä istui kolme miestä, yksi paistoi kalaa, toinen söi voileipää, kolmas joi kahvia tai teetä. Aivan tavallisen näköisiä, keski-iän miehiä kaikki. Suomea kuuluivat puhuvan ja aioskelivat lähteä edelleen paremmille kalavesille.

Jalmari jo aikoi tähystelypaikastaan lähteä palaamaan ja viemään ilmoitustaan toisille, kun tilanne äkkiä muuttui äärimmäisen vaaralliseksi. Eräs miehistä nousi ylös, otti puukon tupestaan ja sanoi lähtevänsä hankavitsoja hakemaan. Hän asteli ontuen sitä koivupensasta kohden, jonka takana Jalmari kyykötti vakoilemassa.

– Tuli ja leimaus! mietti Jalmari. – Nyt meni hukkaan hyvät humalat.

Mutta samassa mies seisahtui katse pensaaseen tähdättynä ja alkoi hitaasti ruumistaan kääntämättä takaperin perääntyä nuotiolle.

Jalmari näki miehen ottavan haulikon toveriltaan, vetävän hanan vireeseen ja lähtevän hiipimään kaartaen sivulle. Mitä hän aikoi, oli Jalmarille selvääkin selvempi. Mies aikoi ampua hänet joksikin otukseksi luullen. Kauhun väreet kulkivat selkäpiitä pitkin, kun mies sovitteli asettaan pensaan lomitse.

– Älkää herran nimessä ampuko ihmistä! huudahti Jalmari pensaan taa hypähtäen.

Mies säikähti ääntä niin kovasti että oli aseensa pudottaa.

– Ihminenkö siellä olikin, ja minä kun luulin naaliketuksi, kun näin jotakin harmaata liikkuvan lehvien takana. Olipa Jumalan onni, että huusit.

Jalmari käveli miesten luo ja tervehti heitä reilusti.

– Tulin edeltäpäin katsomaan, kun savun näin, ketä täällä asustaa, selitti Jalmari tyyneksi tekeytyen, vaikka kädet vielä vapisivat.

– Se uteliaisuus oli vähällä maksaa henkesi. Täälläpäin erämaissa on ihminen harvinaisempi kuin eläimet. Olisi pitänyt lähestyä aukeata myöten. Vanhankin metsästäjän silmä näkyy näin aamutuimaan valehtelevan. Niissä kuvasteli kuin naali olisi juuri kaivanut myyrää pensaan alta.

– Vai Juntti on oppaana, naapuritalon mies.

Kaksi matkuetta yhtyi hetkistä myöhemmin Rampa-Kallen nuotiolla. Juntti kysäsi sivumennen, että näittekö valokuvauskonetta laukun päällä, kun leirissä kävitte.

Eivät olleet nähneet – tiesi sen Juntti kysymättäkin. Hän oli siitä varma, että kone ei ollut niiden miesten matkassa – taattua väkeä kun olivat.

Ja odotettu kahakka, joka "Harmaanhaukan ritarien" aivoissa oli kehittynyt aikamoiseksi rytäkäksi, muuttuikin molemminpuoliseksi kestitykseksi.

Ihminen on erehtyväinen ja tekee usein tuhmuuksia. Pitkästä valvomisesta aistimet tylsistyvät, mielikuvituskin käy kurittomaksi ja muisti heikkenee. Silloin hän voi helposti tehdä harhapäätelmiä, jotka välistä voivat olla kohtalokkaita. Hätääntyminen voi myöskin liiaksi nostattaa verta aivoihin ja ihminen silloinkin unohtaa tavallisimpiakin asioita. Eksynyt mm. menettää kykynsä määrätä ilmansuunnat. Jos joku kiinnittää kauan aistejaan ja mielikuvitusvoimiaan määrättyyn työhön, unohtuvat usein toiset tärkeätkin tehtävät tai jos ne tehdään, mielikuva jää niistä liian heikoksi. Professorien ja muiden tiedemiesten hajamielisyys johtuu tästä; he syventyvät ajattelemaan niin kiinteästi jotakin oman tieteensä ongelmaa, että he suhtautuvat ympäristöönsä usein hyvin kummallisesti.

Reino oli kiintynyt siinä määrin harjuksien ongintaan ja sen yhteydessä oleviin seikkoihin, että vaikka hän yöllä ongelta tullessaan, partiolaisten hyvään järjestykseen tottuneena, pisti valokuvauskoneensa vedenpitävään laukkuunsa, ei hän aamulla sitä laisinkaan muistanut, vaan luuli koneen jääneen laukun päälle, jossa se hetken oli ollut. Hän oli tosin kadonnutta konettaan etsiessään vilkaissut laukkuunsakin, mutta niin hatarasti, että etsittävä jäi sinne piiloon sukan alle.

Kaivellessaan eväitä laukustaan Rampa-Kallen nuotiolla osui valokuvauskoneen nauhan mutka hänen käteensä.

– Siinähän se nyt onkin kadonnut lammas! huudahti Urpo.

– Kas, kun se ei sinun selkääsi hangannut verille kävellessäsi laukku selässä, kiusoitteli Jalmari.

– Ha, ha, haa! nauroi Juntti, niin että valkeat hampaat parran alta välkkyivät. – Professorin alku varmasti olet. – Sanoinhan minä, ettei Lapissa mitään katoa.

Reino punastui korviaan myöten, mutta Juntti hymyili mielissään. Maakunnan ja matkailureitin vanha hyvä maine oli pelastettu. Hyvän tuulen vallassa hän vuoli pannuunsa puoli rasiallista voita Ollison lihavien harjusten höysteeksi.

– Taisitte jo luulla meitä varkaiksi, kun sivumennen kävimme maissa kosken alla katsomassa keitä oli siinä nuotiolla. Kuullessamme teidän nukkuvan sikeästi jatkoimme matkaamme. – Me olemme tosin köyhiä ihmisiä, mutta rehellisiä.

Sanojensa vahvistukseksi Rampa-Kalle taputteli hyvillään palavaa kekälettä, niin että säkenet sinkoilivat korkealle.

"Harmaanhaukan ritarit" eivät aluksi mitään vastanneet, kun eivät tahtoneet valehdellakaan. Viimein Reino puoleksi kuiskaten virkkoi:

– Oli se iloinen asia, että valokuvauskone löytyi. Minä ikuistan tämän kohtauksen.

Ja samassa hän näppäsi kuvan.

– Vielä iloisempi asia on se, etten minä yhtä teistä naalikettuna ampunut kuoliaaksi haulikollani.

Ja molemmat venekunnat lähtivät sauvomaan virtaa ylös yhtämatkaa.

KUTTASEN KURKKIOLLA.

Puolen päivän tienoilla tuli vastaan pauhaava köngäs, Kuttasen kurkkio. Kuuden metrin korkeudelta siinä vesi syöksyy hurjana alas. Parhaimmankin laskumiehen polvet siinä tärähtelevät alaspäin kiitäessä kuohujen läpi ja vastavirtaan kulkijat saavat kiltisti pistää sauvoimet veneeseen ja tyytyä rannalta venettä vetämään, ja varomaan, etteivät tyrskyt ja kuohut sitä täytä ja kastele tavaroita. Sen korvalla jokitasanteella on Kuttasen kylä Ruotsin puolella (sitä voisi sanoa Ikuisen pauhinan kauppalaksi). Siitä päästään maanteitse Kiirunaan suurille rautakaivoksille, sitä kautta kuljetetaan poronlihoja Ruotsiin, sitä kautta salakuljettajat vievät tavaroitaan rajan yli, varsinkin tupakkaa, kun rautakaivoksen miehet mieluimmin polttavat Suomen valmisteita.

Kuttaseen jäi Rampa-Kallen venekunta autettuaan ensin "Haukat" könkään niskaan. Ja siinä erotessa vielä pyydettiin molemminpuoliset erehdykset anteeksi.

Soudettiin taas tyyniä vesiä, sauvottiin nivoja ja nahkavirtoja, kivuttiin kiperien koskien päälle, kun tultiin taas tyynelle suvannolle. Pitkänä, kaarevana ja koivikkorantaisena se kimalteli heidän edessään kuin peili. Joen Suomen puoleisella rannalla on muutamia matalia puutaloja, mutta Ruotsin puolella kirkonkylä: sievä kirkko, pappila, nimismiehen talo, koulu, jokunen kauppa ja ryhmä muita puutaloja.

– Karesuvanto, tiedoittaa opas.

– Olemme siis Lapin profeetan Lars Levi Laestadiuksen entisillä asuinsijoilla, tiesi Urpo.

– Niin, tuossa pienessä punaisessa pappilarakennuksessa hän asui – silloin ei muita asuinrakennuksia papilla ollutkaan.

– Mutta matalassa majassa asui mies, jonka aatteet levisivät kauas ja korkealle, lisäsi Urpo.

Juntti, itse laestadiolainen, innostui kertomaan:

– Siihen aikaan kuin Laestadius tuli tämän seurakunnan sielunpaimeneksi vallitsi raakuus ja huono elämä näillä seuduilla, mutta hän osasi ihmisille kirkastaa sielun päämäärää ja herättää synnin uneen nukkuneita. Kuin Johannes Kastaja korvessa, kuin Herran pasuuna hän pauhasi kansalle ja vähitellen on hänen uskonlahkonsa lisääntynyt ja levinnyt Lappiin, Perä-Pohjolaan, vieläpä Amerikkaan asti.

– Laestadius oli myöskin etevä luonnontutkija. Olen huomannut hänen nimeään kasvioissakin mainittavan, huomautti Reino. – Me kunnioitamme suuren miehen muistoa piirtämällä muistikirjaamme hänen vaatimattoman asuntonsa kuvan.

Opas käänsi mielellään veneensä pappilan rantaan, kun kuuli, mitä hyviä aikeita "Haukoilla" oli. Sitä vain epäili mielessään, että syntyykö pojilla talo paperille.

Kylässä tuulahti vastaan etelästä tulleen "lantalaiskulttuurin" voimakas tuntu. Maisemakuvassakin oli aivan vähän Lappia muistuttavaa, eipä juuri muuta kuin matala koivumetsä, käsivarren vahvuiset, lautassa viruvat polttopuut joessa. – Mistä saakka lienee nekin tuotu – ja pienet pellot.

Opas oli tottunut pitämään isällistä huolta kaikista, ketä hän kuljetti. Sentähden hän kysäsi:

– Onko evästä tarpeeksi, ovatko muut varusteet riittävät yli kolmesataa kilometriä pitkää matkaa varten täältä edestakaisin. Kaaresuvannossa voitte vielä täydentää varastojanne, mutta eipä juuri sen jälkeen.

Pian kävivät "Haukat" piirtämässä "Lapin herättäjän" entisen asuinrakennuksen. Juntti kehui piirustuksia hyviksi, pyytäen itselleenkin jäljennöstä.

Sen jälkeen seurasi rantatörmällä yhteinen tavarain katselmus, jotta huomattaisiin kauppapuodista ostaa, mitä uupuu. Urpo veti esille ensin yhteisen kolmen hengen teltan ja siihen kuuluvat varusteet; makuusäkit ja huopapeitteet jokaiselle, köyttä ja viirin. Reino merkitsi kaikki kirjaansa, vaikka Helsingistä lähtiessä oli pidetty samanlainen katsastus. Yhteinen kattila ja kirves kuului myös tavallaan telttatavaroihin.

Kullakin oli laukussaan erityisessä käärössä taikka yllään päällystakki (sateen pitävä), takki, liivit, villapaita, kahdet flanelliset alusvaatteet, kaksi paria sukkia, lapikkaat, puolikengät, nenäliinoja ja kaulahuivi. Laukussa eri osastossa oli kullakin kaksi kiloa palvalihaa, kaksi kiloa voita, kolme kiloa leipää, kauraryynejä, vehnäjauhoja, suolaa ja ruokailuesineinä puukko, haarukka ja lusikka. Laukun päällä kiikkui rautakauha ja paistinpannu. Yhteinen kattila, kahvi- ja teepannu. Kahvi, sokeri, tee ja kaakao olivat oppaan laukussa.

Juntti naurahti katsellessaan varusteita:

– Liikaa siinä varmasti on puolet, mutta kyllä ne veneessä kulkevat. Kantomatkaa varten karsitaan liiat pois Siilastuvalla. Kun me täällä sydänmailla lähdemme viikon matkalle erämaahan varustamme laukkuun kuivan reikäleivän jokaista päivää kohden ja koko viikon varaksi vajaan kilon voita, kilon kuivattua lihaa ja saman verran suolakalaa. Suolaa pitää myös aina olla matkassa, samoin tee- ja kahvivehkeet. Lisäsärvintä antaa erämaa. Jos tinka tulee, voisin lähteä pariksi viikoksi marja-aikana sydänmaalle vain puukko, pyssy ja onkivehkeet ja suolaa mukanani. Silloin tietysti "hoikka hosuu", mutta me olemme tottuneet suolivyötä kiristämään olosuhteiden mukaan; sitä varten vyössä ovat reiät.

– Eikö ihminen voisi käyttää jäkälää ravintonaan? kysyi Jalmari.

– On sitäkin koetettu. Jäkälä jauhoa pannaan leipätaikinaan lisäksi. Olen minäkin kerran keittänyt siitä hutun eräretkellä eikä se pahalta maistunutkaan, mutta minä panin suomuuraimia ja variksenmarjoja joukkoon. – Ehkäpä joku teistä rupeaa tutkimaan, ravitseeko jäkälä ihmistä. Porot ja lehmät sillä kyllä tulevat toimeen.

– Jos me alkaisimme syödä jäkälää, niin "mitä maks", sarven nykyrät työntyisivät otsasta kuin porolla, viisasteli Jalmari.

– "Nälkä ei ole täti", sen me olemme täällä todenneet, "mutta toden kanssa on hyvä potsivoida", sanoo vienankarjalainen. Hyvä on, ettei muona lopu kesken. Lyökää vain veneeseen. – Parasta kuitenkin puuttuu – sianläskiä. Sitä pitää välttämättömästi olla kilo jokaisella mukana.

Ja Juntti kävi sitä kaupasta ostamassa.

Ilta oli kalastukseen nähden antoisa. Lihavia harrin kämpäleitä tarttui tiheään, ja kun he muutaman kosken alla asettivat neljä vapaa veneen perään ja niihin kiinnitetyt perhot viistämään veden pintaa, niin tiheään posahteli veden viljaa onkien perässä, ja moni harjus tempoi myöskin koukuissa. Mutta taitava oli soutajakin. Hän nosti ensin veneen kosken rantaa ylös ja alkoi puoleen ja toiseen luovien viurutella perhoja, antaen veneen samalla hiljakseen lipua alaspäin. Keittokalat siitä heti lähti ja entisiä oli suola- ja paistinkaloiksi.

Kahvit juotiin kosken rannalla ja taas matkaan kuin tohtaja saatuaan siianpoikasen nokkaansa.

Vasta puolisen tienoilla leiriytyi "Haukkain" venekunta kauniille joen niemekkeelle kosken alle. Herkullisen kalakeiton syötyään he työntyivät telttaansa ja Juntti omaan rankiseensa jättäen tavarat seitsemännen käskyn vartioitavaksi.

"LAPINKANOJA" MUNITTAMASSA.

Etelä-Suomessa asetellaan pesäpönttöjä puihin, kun halutaan kottaraisia tai leppälintuja taikka – paremman puutteessa – talitiaisia talon lähelle kesäkaudeksi laulamaan, mutta ruokamunat otetaan kanoilta. Lapissa on toisin. Siellä pikkulinnut saavat itse nakutella pesiään lahoihin pökkelöihin tai onttoihin kelohonkiin – mikäli nokka kestää. Jollei kestä, niin on etsittävä vanhoja tikan pesiä. Telkät ovat siellä varsinaisia munalintuja, joille Lapin ukko ontosta kelohongasta valmistaa uutut poimiakseen niistä palkakseen sinertäväkuorisia munia.

Ja ovela munittaja onkin Lapin mies. Sen saivat "Haukat" omin silmin nähdä Jatulissa, Muonionjoen varrella Karesuvannon ja Markkinan välillä.

He olivat jo sitä ennen matkallaan nähneet paljon liukkuja (onttoihin, vielä juurillaan seisoviin honkiin tehtyjä telkän pesiä) tai uuttuja, joita valmistetaan siten, että onttoon honkapölkkyyn hakataan tai kairilla väännetään kahden nyrkin mentävä reikä, senjälkeen tehdään laudasta pohja ja sammalista katto. Kun tämä laitos nostetaan männyn tai koivun oksaan, reikä etelään tai itään päin, on telkän pesä valmis. Toisissa taloissa oli niitä pihamännyissä, vieläpä viirisaloissakin kiikkumassa. Ja melkein kaikkiin oli keväällä tullut asumaan valkeavatsainen ja tummaselkäinen telkkä, jolla oli valkea kauas näkyvä siipipeili ja viheltävä lento.

Jatulin nivojen varsilla koivikossa oli niin paljon uuttuja, että niitä näkyi samalla seisomalla useita kymmeniä. Ja vaikka oli jo juhannus sivuutettu, kiertelivät vielä naarastelkät niiden ympärillä ja eräiden uuttujen rei'istä hautovat emät katselivat uteliaina outoja vieraita.

– Kuulkaa tulevat luonnontutkijat! parempaa paikkaa telkän elämän vaiheiden tarkkailulle tuskin löydätte koko maasta! huudahti Reino, osoittaen uuttuja sauvoimellaan.

– Nyt olemme telkkien syntymäsijoilla. Etelässä me näemme niitä vain muuttoaikoina, varhain keväällä ja myöhään syksyllä, jolloin ne "kulkusissa ajaen" ja tiheissä parvissa lentävät joko pohjoiseen tai etelään.

– Ollaan yötä tässä kuivalla joenniemekkeellä. Varmasti talosta myydään meille munia ja maitoa, että saamme paistaa oikeita ohukaisia eikä vain veteen tehtyjä tukkilaisen "räiskäleitä", ehdotti Urpo.

– Oi sinä vatsasi palvoja! Aina sinun ajatuksesi kiertelevät pientä piiriä ruokakysymysten ympärillä, sinkautti Jalmari, vaikka hänelläkin oli jo nälkä ja hänkin olisi mielellään syönyt ohukaisia. – Mutta olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseen.

– Ja minä.

Eikä Junttikaan jupissut vastaan – eipä suinkaan, kun hän oli päiväpalkalla.

Vene käännettiin rantahiekkaan, ja pojat alkoivat kantaa tavaroitaan törmälle, sievälle niemekkeelle, joka oli talon venevalkaman vieressä.

Tuskin oli talosta, jonka päärakennuksena oli pirtti ja kamari, huomattu vieraat, kun isäntä neljäntuulenlakki päässään ja sinertävä, punaisilla nauhoilla kirjailtu mekko yllään kävellä lessutteli mäkeä alas tulijoita vastaan.

– Puris, puris! hän vastasi tervehdykseen.

Seurasi sitten pitkä, tavanmukainen selonteko siitä, ketä ovat kulkijat, minne on matka, millä asioilla liikutaan, missä on oltu viimeksi yötä...

Saatuaan tyydyttävät vastaukset sanallisiin kysymyksiinsä ukko katseli tutkivasti ensin miehiä, sitten heidän tavarakääröjään. Hän tahtoi tietää, ovatko kulkijat rikkaita vai köyhiä, ovatko he Lapinmatkoihin perehtyneet (sen näkee varusteista) tai "härkäpoikia".

Retkikunnan varusteet lienevät ukkoa miellyttäneet, koskapa hän tyytyväisenä hypisteli telttakangasta ja kehui:

– Tuon laavun alla ei kastu.

Mielellään ukko antoi retkikunnalle kuivia koivuhalkoja roviotuleksi ja telkän munia räiskäleisiin. Hän otti uutuista ihan tuoreita, kun kolme telkkää jatkoi vielä munimistaan, vaikka toiset jo lopettivat hautomistaankin.

Munia tuodessaan ukko jutteli:

– Nämä myöhästyneet goadgit (telkät) ovat niitä, joilta lantalaiset ovat moneen kertaan pesän ryöstäneet putipuhtaaksi. Me lappalaiset otamme vain joka kolmannen munan ja kaksi jätämme pesään. Telkkä osaa lukea kolmeen saakka, mutta ei siitä yli. Jos jätetään pesään kaksi munaa, ei lintu rupea niitä hautomaan, vaan munii lisää vaikka aina yksi katoaa. Näin saa ottaa samalta emolta jopa neljäkymmentäkin munaa. Sitten annetaan hautoa. – Mutta oletteko nähneet, miten telkkä kuljettaa poikaset uutusta?

Siitä ei Junttikaan ollut varma. Arveli emon nokassaan kantavan poikasensa yksitellen järveen.

– Ensi yönä tuosta uutusta katoavat asukkaat, sanoi Jatulin ukko. – Kuulen jo sieltä rapinaa.

Ukko pyyteli taloon yöksi. Mutta kuultuaan, että "nuoret herrat" mieluimmin nukkuivat teltoissaan, hän jätti seurueen omiin illallispuuhiinsa ja yönviettovalmisteluihinsa.

Arktinen kesäyö on lumoava – niinkuin se vain napapiirin sisäpuolella voi olla Juhannuksen aikoihin. – Joen suvanto kiersi peilikirkkaana leiriniemekettä kantaen vaahtopallosia ja kierautellen niemen kärjessä häränsilmiä. Aika ajoin kuului kurmitsan tutunomainen friuu – riu, friuu – riu, koskeloparin prop – prop tai koirashaapanan fiuu-huutoja.

Parhaan käsityksen Pohjolan kesäyön kauneudesta sai Urpo istuessaan iltayön leirin vartijana. Olihan siinä toisten nukkuissa aikaa mittailla katseellaan milloin joen hopeajuovaa matalan lehtimetsän lomitse, milloin sen takaisia kankaita tai kaukaisia taivaan sineen häipyviä vuoren huippuja. Ihmeellinen Lappi kuvasteli hänen silmäinsä edessä monimuotoisena, monivärisenä ja -hohteisena. Hänen aikansa kului hupaisestikin selvitellessään niitä monia harhakäsityksiä, joita hänelläkin ennestään oli Luoteis-Lapista ja varsinkin "Käsivarresta".

Yö taisi olla jo aamupuolelle kallistumassa, kun telkän terävää krää – krää – ääntely ja siipien viuhuna herätti hänet puoliunesta. Telkkäemo kierteli moneen kertaan uutun yhtenään äännellen. Ja vartijan suureksi ihmeeksi uutun reijälle ilmestyi poikanen, joka pelosta tai kylmästä vapisten kurkisteli alas uskaltamatta tehdä huimaa hyppyä 3–4 metrin korkeudelta maahan. Tämän nähtyään emo lensi aivan pesäaukon eteen ja laskeutui siitä viistoon maahan näyttääkseen jälkeläiselleen, miten on hypättävä. Jo rohkaisi poikanenkin mielensä, ponnahti uutusta ilmaan ja siiventyngät sekä räpylät levällään putosi maahan.

– Kuulkaa, kuulkaa, nyt ne jo tulevat pesästään, kuiskasi Urpo teltan ovelta.

Juntti piti kuitenkin makeata aamu-unta tärkeämpänä kuin tirkistellä, miten linnunpoikarääpäleet pesästään lähtevät. Jalmari ja Reino sensijaan tulivat heti ulos.

– Hei nyt se taas hyppäsi – ja nyt! innostui Reino, kun miltei köytenään tuli pöntöstä untuvapalleroita.

Ja viimeisen kävi emo itse pudottamassa. Hauska oli myöskin seurata, miten telkkäperhe tietä pitkin marssi jokeen. Vähä väliä emo katseli taakseen, rääkyi ja odotteli hitaampia, sillä monelle vaaleaposkiselle ja kellertävävatsaiselle pallerolle nämä ensimmäiset askeleet maailman polulla olivat vaivalloisia. Veteen meno jokirannassa ei tuottanut vaikeuksia, kun vaisto sinne veti. Eikä uimaankaan tarvinnut emon opettaa.

– "Harmaanhaukan ritarit" ovat tänä yönä ratkaisseet yhden tieteen tuhansista kysymyksistä, nimittäin sen, kantaako telkkäemo itse poikansa uutusta tai liukusta maahan vai tulevatko ne itse sieltä alas. Kolmen miehen voimalla voimme nyt todistaa viimeksimainitun olettamuksen oikeaksi, puhui Reino.

Ja pojat työntyivät uudestaan telttaansa.

LAPPALAISTEN MARKKINASSA.

Seuraavana aamuna läikehti heidän edessään tyyni suvanto, Muonionjoen kahden latvahaaran: Könkämäenon ja Haldilta laskevan Lätäsenon yhtymäkohta. Mäellä Suomen puolella kökötti pari taloa.

– Markkina, tiedoitti Juntti.

– Omituinen nimi erämaan taloilla. Kukapa täällä olisi markkinoita pitänyt?

Näissä lauseissa Jalmari paljasti oman tietämättömyytensä, ja sen, ettei hän Lapin matkaa varten ollut valmistautunut kirjallisuuden avulla. Ja sitä Jalmari matkallaan myöhemminkin katui. Varsinkin näiden seutujen historiaa olisi pitänyt harrastaa; historian taikapeilistä näkyy nykyistä maisemakuvaa täydentäviä entisajan kuvia, sillä entisyys selventää nykyisyyttä.

Urpo sen sijaan oli matkalleen varustautunut paremmin. Hän selaili muistikirjaansa ja luki:

– Markkina on vanha lappalaisten markkinapaikka ja kirkonkylä. Näiden seutujen vanhin kirkko rakennettiin 1500-luvulla Kirkkotunturin liepeelle Kirkkojärven lähelle, noin 30 km. Kilpisjärvestä etelään ja viitisen kilometriä Vittangin talosta länteen. Se tunturitemppeli oli kaksiakkunainen, neljä syltä pitkä, kolme leveä. Olipa siinä kahdeksan naulaa painava kirkonkellokin. Tämä Rounalan kirkko keräsi kotakansaa kokoon varsinkin juhlapäivinä koko Rounalan jutamakunnan alueelta, johon kuului nykyisen Ruotsin Lapin pohjois-osa, Koutokeinon alue nykyisestä Norjasta sekä Enontekiön alue Muoniota myöten Suomesta. Jumalanpalveluksen yhteydessä pidettiin siellä markkinat. Vuonna 1661 rakennettiin kirkko Markkinaan ja entinen jäi hoidotta lahoamaan erämaahan.

– Käydään katsomassa kirkon sijaa ja entisen pappilan jäännöstä, ehdotti Jalmari.

– Tuo aidattu kivikkokumpu, jossa on jokunen vanha mäntykin, oli hautausmaa, selitti Juntti. – Neljästä valtakunnasta: Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Amerikan Yhdysvalloista kerättiin varoja aidan rakentamiseen, etteivät porot ja ihmiset polkisi entisten tunturien vaeltajien lahonneita luita.

Vene käännettiin rantatörmään ja "Haukat" muistikirjat ja valokuvauskoneet mukana astuivat entistä kirkon sijaa katsomaan ja mittailemaan. Suuruussuhteista ei kuitenkaan enää saanut selvää, mutta Urpon muistikirjassa ne olivat ennestään.

– Kirkko oli 22 kyynärää pitkä, 12 leveä ja 6 kyynärää 6 tuumaa korkea. Siinä oli seitsemän ikkunaa ja kaksi ovea. Kaarle XII aikana valatettiin kirkkoon ensimmäinen suurehko kirkonkello, toinen vähän myöhemmin.

Pappilassa oli viisi huonetta.

– Ei tämä seutu silloin ollut näin autio. Kirkon läheisyydessä oli nimismiehen asunto, käräjätupa ja paljon lappalaisten ja Tornion kauppiaiden tavara-aittoja ja asuntoja, täydensi Juntti. – Juhlien aikana pidettiin täälläkin suuret markkinat, siitä nimi.

– Katselkaamme tätä paikkaa historian peilistä, virittäkäämme mielikuvituksemme kuvailemaan kylää pääsiäisjuhlien aikana esim. Kaarle XII hallituskautena, kehoitti Urpo. – Olemmehan lukeneet paljon historiaa. Yhdyttäkäämme ympäristö ja mielikuvitus kokonaiskuvan sopusointuun.

Ja "Haukoista" tuntui kuin menneisyys alkaisi mielikuvituksessa haastaa:

– On keväinen aamu. Markkinan kylä kihisee kuin muurahaispesä täynnä tunturien miehiä kallokkaissaan, säpäkkeissään, purkapeskeissään ja neljäntuulen lakeissaan. Siinä Tornion kauppiaiden kauppakojujen luona rikkaat tunturilappalaiset ostelevat verkaa, koreita nauhoja, hamppua ja suopunkinuoraa, mutta jouten kävelevät köyhät raitiot ja rengit pöykkyri- tai kinnipeskeissään. Tunturimaan tyttäret, lyhyet, leveäkasvoiset ja punaposkiset, jotka ovat puetut pehmeisiin vasannahkapeskeihin, koreihin päähineisiin ja koipikenkiin, odottelevat valkeiden ajokkaiden luona, tulisiko joku vanhastaan tunnettu nuorimies ajokkaita vaihtamaan sekä sormuksia, hopeasolkia ja vyösirkkoja lahjoittamaan kihloihinmenon merkiksi. – Paljon on koristeitakin tuonut Tornion kauppias. Olisi kihlavälineitä, jos olisi kihlaajia.

Yhtenään saapuu kansaa eri puolilta: Ruonalasta, Koutokeinosta, Utsjoelta ja Peltovuomasta. Ajokkaiden kellot helisevät, kaviot raksuttavat ja pulkan pohja rahisee ja sihisee hankisella tiellä. Joku kuuluu joikaavankin tullessaan. Saapuu kirkkoväen mukana pääsiäisjuhlille pakanoita ja muutamia noitiakin, seitain ja koutain palvojia, joukossa oikeita lovinoitiakin, salattujen asiain selvillesaajia.

Useilla on tavaroita pulkissaan, toisilla koko raito ahkioita ja niissä turkisnahkoja, poron taljoja, lihaa ja nahkaesineitä lantalaisten tarpeiksi. Kauppaa käydään, tingitään hintoja, juodaan harjakaisia.

Mutta käräjätuvassa tuikeakatseinen tuomari käsittelee käräjäjuttuja: poronvarkauksia, tappeluja, jopa murhiakin. Tuomituille annetaan raippoja, eräs isänsä murhaaja teilataankin Teiliniemellä.

Kumahtelevatpa vihdoin Herran huoneen malmiset kellot kirkonmenojen alkajaisiksi. Ja kansaa työntyy sisälle kuulemaan "Herr Vuolevia" eli Olaus Sirmaa, lappalaissyntyistä pappia ja nauttimaan pyhää ehtoollista.

Niin jatkuvat markkinat ja kirkonmenot yhtä rintaa useita päiviä. Tuli-Lapin kansa saa haluamaansa tavaraa maallisen vaelluksensa varaksi ja lohdutusta sielulleen. Yksi ja toinen Revontulten maan tyttäristä vaihtaa ajokkaitaan ja lähtee vallan toiseen suuntaan, mistä oli tullut jonkun pulskan peskimiehen seurassa. Vasta neljäntenä pääsiäispäivänä väki alkaa hajaantua, kun lumi päiväsydännä käy yhä nuoskemmaksi ja kevätjutamisen aika on kohta käsillä.

– Täältä kirkko purettiin ja laskettiin lautassa Palojoensuuhun, joka oli kirkonkylänä vuoteen 1864, jolloin nykyinen kirkko rakennettiin Hettaan, tiesi Juntti.

"Haukat" kävivät hautausmaallakin, mutta lahonneet olivat jo hautaristit. Vain muutamia kuoppia oli näkyvissä, merkkinä, että niiden pohjalla, vähintään kyynärää syvällä, nukkuu joitakin Lapin miehiä ikuista untaan.

"Haukat" lähtivät soutamaan tyyntä suvantoa Teiliniemen sivu Könkämälle palatakseen toista jokea takaisin. Kauan askarruttivat vanhat markkinamuistot heidän mielikuvitustaan. Mutta elämän elokuvat vaihtuvat uusiin, nauhan katkeamatta.

KUN NUOTTAKALAA KELOTTIJÄRVEN LUSPALLA "TAUROTTIIN".

Seuraavaksi yöksi "Haukat" pystyttivät telttansa Kelottijärven luspalle, noin kaksikymmentä kilometriä Markkinasta.

On omituista, että useampien Lapin järvien laskujoet alkavat järvestä pauhaavana koskena. Lappalaiset sanovat sitä luspaksi, luusuaksi tai luksuaksi. Koskena laskee vesiään esim. Kilpisjärvi, Kelottijärvi, Ounasjärvi ja etelämpänä Kemijärvi ja Paanajärvi.

Kelottijärven luspa on kaunis koski. Sen korvalle järven rantaan "Haukat" kohottivat liikkuvan kotinsa, vihreän harjatelttansa, joka paikasta huolimatta tuli heille yhä mieluisammaksi, kun se antoi suojaa kylmää, tuulta ja sadetta vastaan.

– Tässä on männyn pohjoisraja, sanoi opas. – Tästä pohjoiseen ei enää tukkeja hakata. Markkinan hautausmaankin mänty on niitä maailman pohjoisimpia, sillä raja kulkee hiukan sen pohjoispuolitse.

– Me olemme siis sauvoneet molempien tärkeimpien havupuitten levenemisrajojen poikki: Palojoen suussa, lähtöpaikassa kuusen ja täällä männyn pohjoisrajan poikki.

Kosken keskikohdalla oli matala, vahvaoksainen tuulien tuivertama mänty. Sen piirustivat "Haukat" muistikirjoihinsa, "koska se urhoollisesti taistelee sukunsa puolesta Pohjolan puhuria vastaan". Ei näy kuitenkaan nuorennusta sen ympärillä. Yksinäisenä matalana aihkina (tasalatvainen petäjä) se seisoi vaivaisessa kääkkyräkoivikossa.

– Minä luulen, että tämäkin petäjä pian kelottuu. Se on metsän korkein ja sentähden siihen pohjoistuulet ja tuiskut rajuimmin iskevät karsien ensin neulat, sitten kuoren ja viimein oksatkin. Ja lappalainen korjaa kelon polttopuukseen.

– Männyn pohjoisraja siirtyy etelään, tiesi Juntti.

Urpo kirjoitti muistikirjaansa:

    "Kesäkuun 28 p:nä.

    Ilta on kirkas ja tyyni. Istumme telttamme edessä Kelottijärven
    luspan korvalla, männyn leviämisen pohjoisrajalla. Edessämme
    kohisee erämaan koski, ympärillämme kilpailevat Lapin parhaat
    laulajat ensi sijasta, järvellä meriteeret viheltävät, ja ilmassa
    kalasääski ikuista nälkäänsä naukuu. Tästä alkaen ei tervashonka
    roihua 'Haukkain' nuotiossa, vaan koivut, kuivat katajat tai pyhät
    pihlajapuut, ja tunturien kuruja, alempia rinteitä, kankaita ja
    jokirantoja, verhoaa vain koivujen vaalea vihreys."

Iltateetä odotellessa tarkastettiin yhteinen päiväkirja, johon oli merkitty, minkälainen oli päivän kuluessa ilma, mitä järviä oli soudettu, mitä nivoja ja koskia sauvottu, mitä merkillisiä paikkoja sivuutettu (erikoismuistiinpanot niistä), mitä kukkivia kasveja tavattu, mitä eri lintulajeja nähty sekä ketä ihmisiä tavattu. Markkinan historia oli sen päivän muistiinpanoja tavattomasti paisuttanut.

Mutta vielä pojat odottivat siihen mielenkiintoisia lisiä: kuinka monta ja mitä eri kalalajeja kukin sai. Perhosonginnassa oli kehittynyt kilpailu Haukkain kesken, kuka oli paras taituri harrien onkimisessa. Saalis luettiin ja punnittiin joka päivä. Samoin luettiin edellisenä päivänä kootut kasvit.

Auringon alentuessa pohjoiselle taivaan rannalle valmistautuivat he taas mielityöhönsä, harrien ja lohentonkojen ongintaan.

– Nyt sitä jo saisi alkaa, harrit jo niskassa maikkuvat (hyppivät), huusi Juntti koskelta, jonne hän oli mennyt kalojen liikettä tarkastelemaan.

Ja hyvä harrikoski siinä olikin. Yhtenään molskahteli sileä niskavirta harrien ja purolohien kimpoillessa ilmaan veteen istahtelevien hyönteisten perässä. Selvästi huomasi, että syönnin aika oli kaloilla.

Hyvän syönnin aikana saa taitamattominkin onkimies joitakin. "Haukkain" taito oli kuitenkin jo melkoinen. Yhtenään posahteli vesi heidän perhojensa takana ja tiheään sujahteli ja kirahteli rulla kilpaonginnassa ja kilpasyönnissä. Ja tiheässä tahdissa nousi kuohuista hopeakylkisiä harjuksia niin yhdelle kuin toisellekin. Parin tunnin onkimisen jälkeen niitä oli saanut: Urpo 54, Reino 41, Jalmari 49 ja Juntti 62. Oli suuriakin joukossa.

Niin olivat miehet työhönsä kiintyneet, etteivät huomanneet nuottamiesten tuloa kosken niskaan. Vasta teltalle tullessa he näkivät potketun nuotan, kaksi venettä ja kaksi henkeä kummassakin.

– Nyt me saamme tauro -kalaa! huudahti Juntti. – Vaihdamme siikoja harreilla.

"Haukat" eivät ymmärtäneet mitä lappalainen sana tauro ja tauroa merkitsevät, mutta heille selvisivät ne oppaan keittotaidon näytteistä.

Juntti vei Kelottijärven talojen nuottamiehille vitsakimpun harreja ja mullosia ja sai suuria, lihavia siikoja tilalle. Opas ei niitä suominut, vaan perkasi pois suolet ja kidukset sekä pesi veren pois sisusonteloista. Sen jälkeen hän naputteli kirvespohjalla, että kalan lihakset vähän rutistuivat.

– Tauros tulee mureampaa kuin näin teette, neuvoi hän "Haukkoja". Pikku kalat voi rutistaa käsissä siten, että toisella kädellä otetaan kiinni pääpuolesta, toisella pyrstön läheltä ja käsiä puserretaan yhteenpäin, jolloin kalan selkälihakset rusentuvat ja halkeilevat.

Senjälkeen opas paloitteli kalat, kasasi pataan kiehumaan hiljaisella tulella. Keitoksen päälle kerääntyneen rasvan hän keräsi rautakauhaan ja kiehautti sen kastikkeeksi panematta siihen mitään muuta kuin suolaa.

Mainiota oli Juntin tauro. Kalat mureita ja makeita, kastikin mukiinmenevää. Parempaa se oli vaihteena kuin paistinkala. Melkein padallisen pistelivät pojat keittoa, kalastajalappalaisten lempiruokaa, jota hän syö joka yö kesällä aamupuoleen nuotalta tultuaan. Kelpasi sitten nukkua lämpimässä teltassa, uupua unten maille kehtolauluna Kelottiluspan ikuinen kohina.

Yhä koskisemmaksi ja autiommaksi muuttui Könkämä Kelottijärven ja Kilpisjärven välillä. Mahtavia kurkkioita oli tiheässä, oikein pauhaavia patunoita eli könkäitä tuon tuostakin. Rautukurkkio pauhasi järven yläpuolella, Pättikkä Siikavuopion luona, Lammaskoski Vittangin luona, äkeä Peerakoski saman nimisen tunturin sivulla ja Kilpisluspa järven rajassa. Pahimpien könkäiden sivulle on Ruotsin ja Suomen valtio rakennuttanut maantien veneen vedätystä varten.

Eivät olleet "Haukkain" päiväykset pitkät sellaisella joella. Siinä 20–30 kilometrin vaiheilla pahimmissa paikoin. He ehtivät käydä miltei jokaisessa ihmisasunnossa Suomen ja Ruotsin puolella: Siikavuopiossa, Iitossa, Vittangissa, Naimakassa ja Keinovuopiossa. Iitto on näistä ainoa talo Suomen puolella. Siitä on Ruotsin kautta puhelinyhteys Suomeen. "Haukat" puhelimen välityksellä sieltä lähettivät seuraavan sähkösanoman kukin kotiinsa:

    "Saavuimme Iittoon. Kaikki hyvin. Lapin luonto ihastuttava.

                                                  Haukat."

RUOTSIN LAPPALAISTEN JUTAMISTIELLÄ.

Kahtena vuodenaikana kulkee kohiseva poro- ja ihmisvirta Könkämäenon Ruotsinpuoleisia rinteitä pitkin, nimittäin lappalaisten muutto- eli jutamisaikoina. Keväällä viimeisillä keleillä on matka pohjoiseen; silloin on ehdittävä hankien aikana Kilpisjärvelle ja jäitse sen poikki sekä edelleen aina Jäämeren vuonojen rannoille Norjan puolelle kesäksi. Syksyllä taas laumat palaavat etelän metsäseutuihin talveksi. Keväällä on elämää ja liikettä joen varrella, teillä ja tuntureilla. Paimenet huutavat, kellot kalkattavat, koirat haukkuvat ja porojen kaviot raksuttavat. Edellä kulkevat vetoporot ja ajokkaat kiskoen perässään raskaita pulkkia, joihin naiset, lapset ja tavarat mm. kotavaatteet ja kehyspuut on kuormattu. Jos tällainen kulkue pysähtyy jonkin yksinäisen talon lähistölle, täyttyy pian pirtti peskipukuisista ja ympäristölle kohoaa lisäksi keilamaisia kotia. Mutta muutamien päivien perästä on talo taas tyhjä, vaeltava muuttoparvi mennyt ja erämaan suuri, painostava hiljaisuus taas palannut.

Laajalti polkeutunut hanki ja sinne tänne kaatuneet, nälkään ja matkan rasituksiin kuolleiden porojen ruhot osoittavat jonkin aikaa jutamistietä. Vain vaivaiset ja vanhukset jätetään lantalaisten taloihin, kun he eivät jaksa enää kestää matkan rasituksia Norjan tuntureille saakka.

Siikavuopiossa "Harmaahaukan ritarit" tapasivat Jalkapuoli-Pieran, vanhan porolappalaisen, jonka ruumis oli jo eläessään tunturien tuiskuissa ja Jäämeren rannikon suolaisen kosteissa myrskyissä muumioitunut. Hänen kanssaan Reino puuttui puheisiin talon pihalla, jossa ukko poron taljalla kellettäen paistatti itseään. Häneltä oli oikea jalka polven alapuolelta katkaistu ja jalkaterän virkaa toimitti puukoukku.

– Porojen paimennus on teiltä tainnut jo jäädä nuoremmille, alkoi Reino.

– Na, vielä minä hiihdän talvella, mutta käveleminen on vaikeata, kun ei ole varpaita.

– Kuinka puujalalla voi hiihtää?

– Minä asetan suksen mäystimen tuohon koukkuun. Sitä ei pakkasella palella, jurautti äijä ja kääntyi toiselle kyljelleen.

Talonväki kertoi, että ukko on vielä melkoinen mäenlaskijakin.

Kovin oli lappalaisäijä vielä porohenkinen. Levättyään aikansa hän pihanurmella jalkainsa päällä istuessaan ahkerasti korjaili hihnoja, laitteli pankoja ja länkiä. Näki selvästi hänen olemuksestaan, että hän ikävöi tuntureille, sinne valtameren vuonojen äärille, jossa parastaikaa porot kirmailivat, paimenet huutelivat ja koirat haukkuen poroeloa kiertelivät.

Iloton on äijällä vanhuus, siitä synkeä tuike silmissä. Kuivat ovat eväätkin, kun hän aterioi työnsä lomassa aitan kynnyksellä; ilmassa kuivattua poronlihaa hän puukolla jyrsii viulua muistuttavasta poronlavasta. Hän irroittaa lapaluun ja kaivertaa siihen puukon kärjellä reiän. – Se on tehoisa taika. Oikea lappalainen ei heitä lapaluuta käsistään siihen reikää kaivertamatta. Väliin hän haukkaa leipää ja ryyppää kahvia päälle. Kerrotaan ukolla olevan rahaa nahkakäärössä, mutta ei raski ostaa maitoa talosta, rahaa kuluu. – Toisinaan hän onkii Könkämäenosta harjuksia särpimikseen.

"Haukat" huomasivat nyt olevan hyvän tilaisuuden opetella poronhoitoa. He ottivat muistikirjansa esille ja utelivat ukolta:

– Montako poroa on teidän pojallanne?

– Lienee noita muutamia, ehkä kymmeniä, kenties satoja. – Kukapa niiden lukua tarkoin tiennee, kun kermiköitä, vuonniloita, ja urakoita kuolee näin keväisin. Lappalainen ei mielellään ilmoita porojen lukumäärää.

– Minkälaisia poroja sanotaan kermiköiksi, vuonniloiksi ja urakoiksi?

Ukko katsoi pitkään poikia, hän nähtävästi ihmetteli, että niinkin tietämättömiä löytyy.

– Na, kermikät ovat edellisen kesän vasoja, vuonnilot toista vuotta vanhoja naarasporoja, urakat saman ikäisiä uroksia.

– Entä sitten? uteli Reino.

– Vuorsovaatimet ja vuorsohirvaat seuraavat sen jälkeen ja sitä vanhimmat ovat vaatimia ja hirvaita.

– Ja mitkä ovat härkiä?

– Salvetut, tietysti. Härkiä on ikänsä perusteella vuorsoja (urakkana purtuja), kunduksia, kosotuksia ja miniloppuja.

– Mistä tuntee härän iän?

– Sarvista, niihin kasvaa joka vuosi yksi haara lisää. Mitä vanhempi härkä tai hirvas, sitä haaraisemmat ja komeammat sarvet. Hyvin vanhalla porolla alkavat sarvet kuitenkin surkastua.

– Me olemme nähneet poron koskettelevan takajalallaan jokaista sarven kärkeä, mitä sillä on merkitystä.

– Na, porolla on rasvarauhanen takajalkain varpaiden haarassa ja pieni karvapensseli, jolla se joka päivä rasvaa sarven kärjet koskettaen niitä jokaista, jos takajalka on kipeä, niin ettei se suju sarvenkärkiä rasvaamaan, kuihtuu sen puoleinen sarvi. Jollette tätä usko, niin rikkokaa hiukan nahkaa otsastanne, kummastakin kulmasta ja kun minä siihen vähän hieron poronkynsirasvaa, niin sarvet alkavat teillekin kasvaa niin monihaaraiset kuin teillä on ikävuosia takananne. – Kelpaisi sitten mennä kotiin "kruunupäisenä".

Edellinen osa ukon puheesta oli totta, jälkimmäinen tietysti leikkiä. Jalkapuoli-Pieran kurttuinen suu vetäytyi hymyyn. Hän oli mielissään, kun sai jossakin asiassa olla "nuorten herrain" opettajana ja puhua poroista.

– Entäpä porojen merkitseminen, miten se tapahtuu? kysyi Jalmari.

– Korviin leikataan terävällä veitsellä pistoja, pykäliä, hankoja, lohkoja, vitoja, halkeamia tai korvan kärki poikki. Kun näitä "perustekoja" sovitetaan molempiin korviin, kunkin omistajan poromerkin mukaan, niin mahtuu korviin monia satoja merkkejä. Tässä näette puusta vuoltuja merkinkaavoja, kilpukoita.

Piera kaivoi taskustaan joukon puusta vuoltuja poronkorvain kuvia, joihin oli vuoltu erilaisia merkkejä.

Tässä on meidän merkkimme: oikea poikki, päällä hanka, alla kaksi pykälää, vasemmassa vita, päällä pykälä ja pistos, alla kolme pykälää.

"Haukat" piirsivät muistikirjaansa merkin kuvan,

– Tämä on Lompolon Jussin merkki: oikeassa päällä lohko, alla pykälä, vasemmassa kärjessä pääskysen pyrstö, päällä kaksi pistettä ja alla pykälä.

"Haukat" eivät kehdanneet enää vaivata ukkoa poroasioilla, kun heillä oli tilaisuus vielä toisissa paikoissa täydentää tietojaan näissä kysymyksissä.

– Oletteko koskaan nähnyt susia? kysyi Urpo.

– Hukkia, niitä poroelon tuholaisia! Lienee noita nähty, pergalaksen koiria. Lienee niitä tapettukin kymmeniä pitkän elämän aikana. En minä tässä viruisi jalkapuolena, jollen olisi joutunut hukkain kanssa tekemisiin.

– Kuinka niin?

– Siitä on jo kulunut neljäkymmentä ajastaikaa, kun meitä kaksi veljestä, Niila ja minä, olimme sudenhiihdossa Torniojärven puolella – sen järven kai tunnette, kun siitä alkaa varsinainen Tornionjoki. – Oli hyvä ilma, mutta liian pehmeä keli sekä sudelle että miehille. Väsytimme peräti suuren urossuden. Minä hiihdin lopuksi aivan suden kintereillä, nakkelin vaatteitani veljeni kerättäväksi, että olisin päässyt petoa lyömään raskaalla sauvallani. Mutta sen verran susi pääsi pakoon, että minun täytyi sitä ampua suusta ladattavalla luodikolla. Susi ulvahti, kääntyi päin ja hyökkäsi haavoitettuna päälle. En ehtinyt lyödä selkään, kun se tarttui pohkeeseeni hirmuisilla hampaillaan ja raastoi siitä lihapalan irti, ennenkuin ehdin saada puukkoni tupesta ja iskeä sillä petoa sydämeen. Kauan sairastin jalkaani Luulajan sairaalassa, mutta poikki se täytyi lopuksi sahata. Olen minä muulloinkin käsirysyssä kamppaillut suden kanssa. Kerran, maailmansodan aikana vedätettiin lihakuormia Siilastuvalle ja kuormasta muutamana talviyönä pysähtyi levähtämään Kelottijärvelle. Yöllä tultiin minua herättämään suden tappoon, kun se muka oli reen alla pihalla. En aluksi uskonut korviani tai päättelin, että kysymyksessä on kulkukoira, mutta menin kuitenkin asiasta ottamaan selvää. Ja aivan oikein: hukan silmät kiiluivat kuin lyhdyt reen alta. Minä paukautin parin metrin päästä petoa naamaan, mutta se ei heti kaatunut, vaan hyökkäsi puremaan. Sain kuitenkin puristettua kurkusta ja kohotettua ilmaan, kunnes toiset miehet tarttuivat sen jalkoihin ja vetivät eri suunnille. Siinä kahakassa peto puri oikean käteni piloille, mutta nahkansa susikin siinä leikissä menetti. – Ja on niitä muitakin kaadettu. Kukapa ne kaikki muistaakaan. Nuorena miehenä ollessani maksoi isä-vainajani kaikki veronsa suden ja ahman nahkoista saaduilla rahoilla.

Jalkapuoli-Piera kertoi nämä historiat niin vaatimattomasti ja omaa osuuttaan korostamatta kuin kaikki olisi kuulunut jokapäiväiseen elämään.

Ukko kohosi "Haukkojen" silmissä sankariksi, kun hän oli ahkerasti tehnyt työtä ja oman henkensä uhalla taistellut erämaan villejä voimia vastaan perheensä, Lapin kansan ja koko kuningaskunnan puolesta. Hän ei ollut enää halveksittu Rampa-Piera, vaan kunnioitettava invaliidi.

KUINKA VITTANGISSA JUHLITTIIN "SUOMEN PRINSSEJÄ".

Harvoin soudetaan tai sauvotaan kaukaisia vieraita kuljettavia veneitä Könkämäenoa ylös. Nimismies tai kruununvouti tahi jokin uskalikko matkailija taikka rajankävijät vain sitä tietä joskus käyttävät kesällä. Posti pinkoo enimmäkseen jalkapolkuja pitkin. Mutta silloin kun vieraita siellä kulkee, ne suurenmoisesti otetaan vastaan: liput nousevat tankoihin taloissa, tervehdyspuheita pidetään ja hurraata huudetaan Ruotsinkin puolella ainakin Karesuvannosta ylöspäin.

"Harmaahaukanritarienkin" matka tiedettiin koko jokivarrella Palojoen suusta Kilpisjärvelle jo silloin, kun se alkoi – tiedettiin postin ja puhelimen välityksellä. Ja sitä mukaa kuin odotusaika piteni joen yläjuoksulla, nousivat matkailijamme arvoasteissa. Kun taloissa Juntilta kysyttiin kahdenkesken, keitä vieraat ovat, sanoi hän heidän olevan "ritareita" jättäen "harmaan haukan" pois. Vittankilaisille oli Siikavuopiosta ilmoitettu (puhelimella), että matkailijat ovat "Suomen prinssejä" ja että he olivat tutustumassa rajaoloihin ja tutkivat kaikkia asioita maan ja taivaan välillä. Tämä sanoma sai hyvät vittankilaiset vastaanottoa valmistelemaan kuumeisella kiireellä.

Siinä olikin puuhaa ja touhua pitkiksi ajoiksi koko seutukunnalle. Prinssi – napapiirin taakse Lappiin! siinä riemun aihe yksinäisten, harvaan siroteltujen talojen asukkaille. Vanhat eukot opettelivat niiata niksauttamaan niinkuin herrasväessä on tapana, ukot harjoittelivat kohteliaita kumarruksia, minkä jäykät niskat taipuivat ja pojat reipasta lakinnostamista. Lappalaiseukoilla oli kyllin työtä paulakenkien neulomisessa ja uusien punaisten nauhojen ompelemisessa sinimekkoihin. Seudun parhaat kertojat, lukkari ja Ala-Saarikosken Petteri valmistelivat ahkerasti esityksiään, tietäen, että hallitsijat aina Harun al Rashidin ajoilta mielellään kuuntelevat seikkailuja ja hauskoja tuokiokuvauksia. Nuoret tytöt kyselivät: "Ovatkohan prinssit yhtä kauniit kuin kuvissa?" Toiset iloitsevat edeltäpäin: "Kerrankin saadaan nähdä oikeita prinssejä. Kyllä olemmekin niistä jo saduissa tarpeeksi kuulleet kerrottavan."

Vittankilaiset olivat olleet pahoillaan, kun Ruotsin kruununprinssi oli käynyt vain Karesuvannossa eikä heillä asti. Tämä vierailu heidän mielestään jonkin verran korvasi sitä tapausta, josta karesuvantolaiset olivat monta vuotta ylpeilleet.

Kenellekään ei johtunut mieleen, että Suomi on tasavalta, jossa ei ole prinssejä. Lieneekö heidän käsitystään tukenut sekin, että lappalaiset Suomenkin puolella aina kyselevät: "Kuinka voi kuningas ja maaherra?"

Tuskin oli retkeilijäimme vene niemen takaa ilmestynyt talon näkösälle, kun Ruotsin sinikeltainen ristilippu nousi korkeaan tankoon.

Isäntä-Aukusti sitten asteli lakki kourassa kahdeksan tunturilappalaisen kanssa rantaan ja syvään kumarrellen tervehti Reinoa, Jalmaria ja Urpoa kädestä sekä piti värisevin äänin tervehdyspuheen. Siinä hän, entinen postinkuljettaja ja silloin valtakunnan lipun vartija kaukaisessa Pohjolassa, erityisesti korosti hyviä suhteita molempien valtakuntien kesken ja varsinkin rajajoen molemmilla puolin asuvien kansalaisten välillä.

"Haukat" seisoivat ensin hölmistyneinä kuin puusta pudonneet, mutta kuultuaan sellaisia puhuttelusanoja kuin "Teidän Ylhäisyytenne" ja "Teidän Korkeutenne", paransivat he ryhtinsä, mutta Urpo vakuutteli:

– Tässä varmasti on joku erehdys. Me emme ole mitään ylhäisyyksiä.

Mutta muiden mukana he kuitenkin juhlallisessa saattueessa, Juntti jälkimmäisenä, kapusivat korkean mäen rinteellä kököttävää, punaiseksi maalattua taloa kohti.

– Tämähän on jotakin! kuiskasi Jalmari, jota juhlallisuus alkoi huvittaa.

– Tässä on varmasti erehdys, vakuutteli Urpo uudestaan päätään ravistellen.

– Mitä prinssejä me olemme, korkeintaan Tapion, metsänkuninkaan poikain henkistä sukua tällä kertaa, supatteli Reino katkonaisesti, kun jyrkän mäen kiipeäminen hengästytti.

Vaimoja, lapsia ja muutamia poromiehiä oli pihalla saattuetta vastaanottamassa.

– Koreampi puku oli meidän prinssillämme kuin näillä, kuului joku lappalaisvaimo kuiskaavan.

Talon avaraan saliin oli päivällispöytä valmiiksi katettu. Ja mikä herkkujen paljous siinä odottikaan pöytävieraita. Oikein vesi tahtoi nälkäisillä matkamiehillä herahtaa kielelle sitä sivusilmäyksin tutkiessaan. Poronpaistia oli siinä palvattuna ja seinälläkuivattuna, poronkieliä ja poronjuustoa, siikaa ja lohta – sekä suolattuna että savustettuna – monenlaisia hedelmäsoppia ja jälkiruuaksi lakkoja. Ateria oli siis enimmäkseen oman maakunnan antimista valmistettu. Eivätkä kaikki lajit olleet pöydässäkään. Emännät vielä hyörivät ja pyörivät kuin huttu hierimessä kyökin puolella.

– Jos meille kaiken lisäksi pidetään puheita, niin vastaa sinä, mieti kaikki edeltäpäin valmiiksi, kuiskasi Urpo Reinolle. – Selitä vielä uudestaan, ettemme ole mitään prinssejä emmekä ylhäisyyksiä. Ei sinnepäinkään! – Eipä ei.

Reino alkoi muistella kuuluisien miesten puheita, että olisiko niissä mitään tilaisuuteen pätevää. Hän oli asiaan siinä määrin syventynyt, ettei huomannut kolmen valkoiseen pukuun puetun neitosen ilmestymistä ovelle eikä huomannut ottaa tarjottua lautasta emännän kädestä.

Paistiin päästyä muuan pörrötukkainen ja tummapintainen lappalaisäijä, jolla parransänget törröttivät leuassa kuin takkiaisen piikit, kilautti haarukalla juomalasin reunaan ja alkoi pitää puhetta "ylhäisille vieraille". "Harmaa haukanritarit" kuuntelivat hämmästyneinä vanhan lappalaiskirjailijan ja laestadiolaissaarnaajan sujuvaa pakinaa, jossa hän kuvaili Lapin kansan kärsimyksiä ja elämän tuskaa, mutta myöskin voitettujen vaikeuksien tuottamaa tyydytystä. Hän pyyteli, että "Suomen puolen valtaherrat" eivät olisi kovin tarkkoja, vaikka porot joskus pääsivätkin toiseen valtakuntaan. Erityisesti hän valitteli, että lappalaisten maa on rajoillaan pirstottu neljään valtakuntaan kuuluvaksi.

Vähän sen jälkeen, kun ukko oli lopettanut Reino kavahti pystyyn punaisena ja tuohtuneena kuin kukko. Ensi kerran eläessään hän tunsi, kuinka puheenpito oli vaikeata. Mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja ajatteli:

– Suomalaisen partiopojan tulee oppia kaikkia, puheen pitoakin, jos tarvitaan.

Jotenkuten Reino sentään selviytyi tilanteesta. Hän kiitteli vieraanvaraisuudesta, totesi ystävällisten suhteiden vallitsevan molempien maiden välillä ja omasta ja toveriensa puolesta vakuutteli, että he toivoivat hyvien suhteiden edelleenkin säilyvän siellä ylhäällä Pohjolassakin. Reino lopetti puheensa sanoilla: – Me emme ole prinssejä, emmekä mitään ylhäisyyksiä. Tavallisia partiopoikia vain, Pyhän Yrjänän ritareita, joita on Ruotsissakin paljon.

Vittangin Aukusti-isäntä hymähti merkitsevästi ja kuiskasi lappalaisille:

– Kerrankos ne prinssit tahtovat kulkea tuntemattomina, mutta meitä ei juksata kuten turskia.

Mutta lukkari, jolle Juntti oli tarkoin selittänyt, ketä matkustajat olivat, kuiskasi Reinolle:

– Ei sillä ole väliä, vaikka ette olekaan kuninkaallista sukua, olettehan kuitenkin suomalaisia, naapurimaan miehiä, jota maata me kunnioitamme ja tahdomme sen kanssa elää sovinnossa.

Ukot olivat tuoneet mukanaan muutamia lahjaesineitä, ja päivällisen jälkeen he ne jakoivat. Reino sai lappalaispuukon, noin neljänkymmenen sentin mittaisen ja kauniisti koristetun, Urpo taidokkaasti veistettyjä luuesineitä: lusikan, paperiveitsen ja neulakotelon ja Jalmari taidokkaasti kirjaillut poronkoipitossut.

SIILASTUVALLA.

Mikä on Siilastupa? kysynee moni. "Käsivarressa" sen tuntevat kaikki. Se on "Käsivarren" ja koko Suomen luoteisin ihmisasunto muutamien lappalaisten laavuja lukuunottamatta keskikesän aikana. Siilastupa on majatalo, josta saa kyydin Kilpisjärveä pitkin ja oppaan, jos haluaa matkustaa Norjan Jyykeään, Lyngen-vuonon rannalle. Talossa on paitsi väenpirttiä, kamari vieraita varten ja maailmansodan aikuinen parakki sekä talli hevosille.

Siilastuvallekin oli jo edellä ehtinyt tieto kolmen urhoollisen koulupojan tulosta "Enoa" pitkin. Tiedettiin heidän kokonsa, ikänsä ja matkan tarkoitus ja että oppaana on tunnettu mies, Juntti. Isäntä pyyteli sen tähden ahkerasti siikoja ja emäntä palvasi niitä harvinaisille vieraille. Posti oli tiennyt kertoa, miten suurenmoisesti Vittangissa vieraat oli vastaanotettu. Sitä vain pahoiteltiin, että viisi tyttölukion oppilasta Tromsasta asui ainoassa matkustajain huoneessa.

– Minnekä me nyt majoitamme omasta maasta tulevat vieraat? hätäili emäntä.

Mutta se huoli poistui, kun Norjan neitoset sanoivat jo mieluimmin asuvansa omissa teltoissaan ja tulevansa partiolaisina hyvin toimeen sen ajan.

Ahkerasti niinä päivinä tähysteltiin Siilastuvalta Kilpisjärven luoteisimman selän yli, mutta vieraat viipyivät, kun heillä oli matkalla monenlaista puuhaa. Innokkaimpina kaikista häärivät nuoret norjattaret, jotka olivat keskenään tehneet sellaisen sopimuksen, että ken ensin huomaa veneen, saa auttaa Viikiä, talon isäntää Suomen lipun kohottamisessa tankoon.

Jos "Haukat" olisivat sinä varhaisena kesäaamuna toiselle Kilpisjärven selälle lähtiessään tienneet, että heitä Siilastuvalla odottaa kahden valtakunnan väkeä, niin varmaan he olisivat soutaneet veneensä johonkin lahteen ja viivytelleet seuraavaan yöhön ja puikahtaneet sitten taloon kenenkään tietämättä. He tunsivat olevansa väsyneitä, unisia ja erämaan kesyttämiä ja huolimatta saippuavarastosta, melkoisen savustuneitakin. Sillä he tällä matkalla tahtoivat elää eristettyinä ns. kulttuurista ja palata luontoon, kuten suuri kasvatusteoreetikko Rousseau aikoinaan vaati.

Eikä luontoon ja luonnonihmisen tasolle palaaminen missään käyne nopeammin kuin Lapissa. Moni sinne on mennyt hienona herrasmiehenä, mutta on palannut karvanaamaisena, savun, pikiöljyn ja auringon paahtamana ehkä hiukan resuisenakin, mutta ruumiiltaan ja sielultaan voimaa uhkuvana.

Mutta nähdessään puhtaan siniristilipun valkeassa tangossa lähellä valtakunnan rajaa ja sen paikan vierellä, missä poikamme maailmansodan aikana olivat suorittaneet mainehikkaan teon, heidän isänmaallinen innostuksensa kohosi, sydänala tuntui laajentuvan ja yhteisestä sopimuksesta he kajahuttivat laulun kymmenen virran maalle:

    "Maa ponteva pohjolan äärillä on
    Se on entistaistojen tanner..."

Se oli voimakkaan kansallistunnon ja isänmaanrakkauden purkaus, joka sen jälkeen monissa muissakin lauluissa tuli esille tyyntä järven pintaa soudellessa talon rantaan.

"Haukat" melkoisesti hämmästyivät, kun ikäänkuin vastaukseksi tunturin rinteeltä, Siilasjärven puolelta alkoi kuulua:

    "Du gamla, du friska..."

He eivät muistaneet, että vain 60 km. päässä Jäämeren rannikkoa pitkin käy kansainvälisen matkailuliikenteen eräs haarasuoni ulottuen aina Petsamoon saakka ja että tästä hienonhieno haarautuma kääntyy Suomeen Jyykeän (Skibotn) kautta Siilastuvalle ja Könkämää alas. Tätä tietä käyvät norjalaiset toisinaan naapurivaltakunnassa, mutta heidän retkensä usein päättyy Kilpisjärvelle.

Talon isäntä oli rannassa vieraita vastaanottamassa. Hän oli utelias näkemään koulupoikia, jotka uskaltavat lähteä rajoja myöten kiertämään Suomineidon käsivarren ja pään ympäri. Tervehtiessään hän katsoi tutkivasti jokaista, ikäänkuin hän olisi voinut yhden silmäyksen perustuksella arvostella, onko "Haukoissa" niin vaikean matkan suorittajiksi.

Ensi vaikutus lienee ollut ainakin tyydyttävä, koskapa hän ystävällisesti hymyillen alkoi puhua toisista asioista:

– Te lauloitte kauniisti tullessanne järveä. (Harvoin täällä kuulee isänmaallisia lauluja laulettavan.) Se niin somasti sykähdytti rintaa.

Aamiaisen jälkeen aikoi Siilastuvan toimelias emäntä tehdä vuoteet väsyneille matkamiehille, koska hänen mielestään unisina ei voinut nauttia luonnon kauneudestakaan. Urpo kuitenkin esti tämän puuhan mainiten:

– Me kuulumme sellaiseen yhdistykseen, jonka jäsenien pitää koettaa tulla toimeen mahdollisimman paljon omillaan asuntokysymyksissäkin. Meillä on yhteinen kolmen miehen laavu, me pystytämme sen johonkin läheiselle kentälle ja nukumme siellä kuin herran kukkarossa. Partiolaisen pitää karaistua kestämään matkan vaivoja ja ilmanalankin muutoksia. – Me tahdomme palata takaisin luontoon ja seurailla esi-isiemme yksinkertaisia elämäntapoja.

– Aivan samaa sanoivat tromsalaiset koulutytöt, jotka nyt asuvat teltoissaan Siilasjärven rannalla. He sanovat jättävänsä vierashuoneen suomalaisille partiopojille.

– Niin, partioliike on kansainvälinen. Yhteiset meillä on säännöt, tiesi Jalmari.

"Haukat" pystyttivät yhteisen telttansa kedolle, lähelle maailmansodan aikaisia muistoesineitä ja työntyivät sisälle.

– Samanlaiset niillä näyttää olevan teltanlaittotavat kuin norjalaisilla. Uutta näillä on vain umpinainen pohja ja sääskirysä ovessa, jonka läpi he konttaavat sisälle, sanoi Viik jättäessään vieraat rauhaan.

Päivän kerä oli jo painunut luoteiselle taivaan kairalle, kun Urpo heräsi ja kehoitti Reinoa ja Jalmariakin valmistautumaan tunturimatkalle, ihanalle Saanalle, jonka rinteet kohoavat aivan talon takaa ensin loivina – ylempänä yhä jyrkempinä ja kaljumpina. Retki oli kaikille mieluinen, sen huomasi ripeydestä, millä sen valmistelut suoritettiin. Juntti sai jäädä taloon nukkumaan. Hän sanoi säästävänsä jalkojaan seuraavan päivän pitkää taivalta varten.

Ja kyllä siinä olikin kiipeämistä kerraksi, viisisataakuusikymmentä metriä järven rajasta laelle. Monta kertaa lihavahko Urpo istuutui kivelle levähtämään, kun reisilihakset tulivat liian kovalle koetukselle. Tuli siinä mieleen tunturilappalaiset, joiden jokapäiväisenä työnä on rinteiden kapuaminen puolivillin porolauman perässä.

– Ei ole lihavista miehistä tunturilla liikkujiksi, kiusoitteli Jalmari odotellessaan häntä viimeisen rinteen taitteessa.

– Kyllä vuoristo liiat lihat rapistelee, niinkuin lappalaisistakin. Harjoitusta vain, niin muutaman kuukauden perästä ovat sääret paljasta luuta, lihaksia ja jänteitä.

– Juostaan kilpaa tämä viimeinen erä, ehdotti Reino.

– Yks, kaks, kolme! luki Jalmari.

Eikä Jalmarikaan tahtonut jäädä syrjästä katsojaksi, vaikka tiesi varmasti häviävänsä.

Kuin kolme urakkaa kirmasivat "Haukat" sileätä rinnettä, niin että reppu selässä seuhkasi ja rautainen kasvipuristin kädessä kieppui. Edellä juoksi Reino näyttäen, että oli Nurmen kotikaupungin kasvatti, hänen kintereillään Urpo ja viimeisenä puuskutti perässä Jalmari kuin höyrykone.

Ja siinä järjestyksessä he saavuttivat kaivatun maalin, kuperan tunturikeron.

– Se oli suurenmoinen murtomaa juoksu! huudahti Reino, kun kaikki olivat ehtineet tunturin laelle. Mutta katsokaa, eikö näistä näköaloista kannata kilpailla.

– Ihanaa! huudahti Urpo.

– Oikeata, aitoa alppimaisemaa! lisäsi Jalmari.

– Jollaisia luullaan olevan vain Sveitsissä ja Norjassa. Niin se on, että meidän matkailijamme lähtevät "merta edemmäksi kalaan", kun etsivät terveellisiä vuoristoja ja kauniita näköaloja. Tänne heidän pitäisi ensin tulla, innostui Urpo.

Luoteis-Lapin luonto tosiaankin sinä iltana teki valtavan vaikutuksen. Ilta-auringon hurmaavassa hohteessa läikehtii Kilpisjärvi viisisataakuusikymmentä metriä vuorenlaen alapuolella. Sen takana kohoavat Ruotsin puolella Peldsharyhmän "ikuisen lumen" peittämät, huikaisevan valkoiset rinteet, joilla voisi vielä silloin, heinäkuussa pitää kilpahiihdot. Sen takaa kohoaa laaja ja terävähampainen tunturimaisema, jossa keroja, tshokkia ja gaissoja kohoaa kymmenittäin, valkeakärkisinä toinen toisensa vieressä ja takana. Kebnekaise'kin – Ruotsin korkein huippu – katselee sieltä Tornionjärven puolelta lumihiippaisena ja ilkkuvana kuin noitajättiläinen kääpiöitä. Luoteessa aivan järven nurkassa, peukalon kärjessä, nousevat Kitsimallan eli Ison Mallan ja Siilasmallan pyöreähköt laet. Kaakossa kohoaa Ailakahvaara, Kilpisjärven Luspan luona ja sen takana Peeravaara. Idässä rajoittavat näköalaa Jollanoaivin ja Terbnisvaarrin rosoiset piirteet. Ja pohjoisessa itse Haldi eli Halditshokko kolmikärkisenä, majesteetillisena Suomen tunturimaaston haltijana. Matalilta näyttävät sen edessä Kahperusvaaran, Anjoluovin ja Luossunibban lumettomat ja kaljut kerot, vaikka nekin nousevat mikä yli tuhannen, mikä lähes tuhannen metrin korkeuteen.

"Haukat" ovat niin alppimaiseman yleisvaikutuksen vallassa, etteivät huomaa aluksi Saanan satoja metrejä korkeita pahtoja, sen tasaista lakea ja rikasta kasvistoa. He eivät aluksi huomaa polkevansa taidokkaasti kudottua tunturimattoa, jossa itse kaiken luoja on ollut mestarina. He olivat kyllä kotona ollessaan kymmeniä kertoja kasviosta lukeneet, että Kilpisjärven tuntureilla kasvaa harvinaisia kasveja, kymmenenkin arvoisia. Silloin he olivat kaiholla ajatelleet, että jospa kerran pääsisi sinne, missä alppiruusut villeinä kasvavat. Toive on toteutunut, mutta muu luonto ensin voitti kasvitieteelliset harrastukset. Tunturikeron omalaatuinen kasvipeite veti kuitenkin huomion puoleensa.

– Mikä on tämä punakukkainen varpukasvi, joka koristaa tätä tunturin lakea? kysyy Urpo.

– Siinähän se on itse alppiruusu! huudahtaa Reino.

– Ja täällä on atsaleoita, kellokukkasia kurjenkahervia, sammaleenmuotoisia suokukkia, napamaiden pajuja ja jos mitä.

Kasvipuristimet avattiin. Ja tasaisella tunturin laella kolme kasviston tutkijaa juoksi puoleen ja toiseen etsien harvinaisuuksia. Eikä niitä tarvinnut paljon etsiä. Miltei kaikki kasvit olivat harvinaisia.

KESÄYÖN AURINKO.

Siitä puhutaan paljon matkailukirjallisuudessa ja Lapinkävijäin muistiinpanoissa, yön auringosta, joka taikavalollaan väleen tekee rumimmatkin maisemat ruusunhohtoisiksi.

Urpo, Reino ja Jalmari päättivät viipyä Saanalla aamutunneille saakka nähdäkseen kerran eläissään tunturimaaston kesäyön auringon valaistuksessa ja katsellakseen päivän ruhtinatarta puoliyön hetkellä kasvoista kasvoihin.

Pojat valmistautuivat siihen hetkeen kuin juhlaan ainakin. Jalmari keitti kahvin valmiiksi, Urpo kirjoitteli muistikirjaansa hymnejä auringolle ja Reino keräili kuivia kanervan varpuja kokkotuleksi, että olisi valmiina tervehtimään sitä hetkeä, jolloin ilta muuttuu aamuksi.

Aurinko on jo alimmillaan Kahperuksen kohdalla. Syltä korkealta se näyttää vielä katselevan tunturiaallokkoa, ei terävän pistävästi ja kiihoittavasti kuin päivällä, vaan leppoisan äidillisesti ja haaveellisen hajamielisenä. Se ei enää liekehdi kirkkauttaan kuten päivällä, vaan pohottaa punaisen hehkuvana pohjoisella taivaan rannalla. Se itsekin näyttää uinahtavan pyhänä puoliyön hetkenä. Siksi sitä voi katsoa paljain silmin kasvoista kasvoihin.

Ja mikä rauha ja ruusuinen hohde maassa, ilmassa ja vesillä. Ikuisten lunten huiput Haldilla ja Norjan gaissat luoteessa hehkuvat kuin vaalean rusohohtoisissa, kullalla kirjailluissa morsiuspuvuissaan.

Tunturien kerot ja pahdat punertuvat, varjot häviävät laaksojen kuruista ja järvien kuultavasta kalvosta. Jokaisessa kivessä, jokaisessa varvussa, korressa ja lahdessa hohtaa kesäyön hillityn hieno värituntu ja kuulaus. On kuin salaperäinen ihmemaalari levein siveltimin olisi luonnon yli kulkenut.

Hiljaista ja tyyntä on Saanalla ja sen ympärillä. Kilpisjärvi päilyy peilikirkkaana ja värikylläisenä, eivät kuikatkaan viitsi saattaa sen pintaa väreilemään, vaan nukkuvat kaula lyhyenä keskiselällä. Tunturileivonen on laskeutunut taivaan sinestä kanervikkoon, kellolintu lakannut laulamasta ja vaiennut on jo tunturikurmitsankin vihellys ja friuu riu-huuto, kun pitkän päivän jälkeen yleisen uinahtamisen hetki on kulumassa.

Hiljaisina ja hartaina katselevat pojat laajoja, huimaavia näköaloja pyhän tunturin kerolta. He eivät löydä sopivia sanoja tulkitakseen tunnelmaa. Lappi heidät täydellisesti lumoaa. Reinolta jää kokko sytyttämättä, Urpo ei lue hymniään kesäyön auringolle, kahvin he kuitenkin juovat lähtiessään.

Katse avartuneena, rinta laajentuneena ja kiitollisina he lähtivät laskeutumaan pehmeästi jalkaan vastaavaa, mutkittelevaa tunturipolkua alas Siilastuvalle. He ovat onnellisia siitä, että "isänmaan äidinkasvot" ovat niin kauniit pohjoisessakin.

KANTAJAKARAVAANISSA TERBMISJAURILLE.

Matkailija on mukavuutta harrastava – Lapissakin. Viehättävää on istua keveäkulkuisen yksityisauton perässä, kiitää pikajunan nopeudella ensiluokkaista maantietä ja vauhdin hurmassa tehdä kuin sivumennen huomioita myöskin maisemista, jotka kuin elokuvat näyttävät syöksyvän taaksepäin yhä uusien näköalojen avautuessa edessäpäin. Mutta maanteitä on Lapissa valitettavasti vielä liian vähän. Mukavaa on istua myöskin kaitaisen ja pitkän jokiveneen keskellä sääskiharso hatussa ja kuunnella Lapin laulajien konsertteja rantapensaikosta, kun kyytimiehet hikisinä pitävät huolen veneen kuljetuksesta ja tavarat kulkevat mukana ilman muuta vaivaa. Mutta jouduttuaan tiettömälle ja joettomalle erämaalle, täytyy mukavuusnäkökohdissa vähän tinkiä ja lähteä omilla, synnynnäisillä kulkuneuvoillaan kiipeilemään vaaroja ja tuntureita, sotkemaan soita ja korpia, selässä ankara kantamus ruoka-, pukeutumis- ja majoitustavaroita. Hyvä on silloin, jos majatalossa on kantoporo tai -hevonen liikojen kamppeiden kuljettamiseen.

Partiolaisille eivät sovi liian nopeakulkuiset liikkumisvälineet. Heidän keskuudessaan, ja tarkoitukseenkin nähden, ovat kävely-, kanootti-, vene-, pyörä- ja hiihtomatkat suosituimmat. Oppia kulkemaan yksinkertaisimmilla välineillä, oppia osaamaan kartan ja kompassin avulla tai luonnonmerkkien mukaan suurimpienkin erämaiden halki, harjoitella ruumista karaistuneeksi ja kestäväksi sekä aisteja teräviksi, siinä on jo koko joukko tytöille ja pojille tavoiteltavia päämääriä.

Siksipä "Haukat" mielellään jättivät jokiveneensä joksikin aikaa ja valmistautuivat Siilastuvalla seuraavana aamuna noin kuusikymmentä kilometriä pitkälle jalkamatkalle tunturien poikki Kilpisjärveltä Halditshokolle. Linnuntietä se matka on noin viisikymmentä kilometriä, mutta "Haukat" halusivat nähdä lappalaisten kotakylän ja kotaelämää ja sentähden piti tehdä mutka itään Terbmisjärvelle. He aikoivat ensin suorittaa tämän matkan yksin Juntin kanssa, mutta reppuja laitettaessa Siilastuvan pihalla huomattiin niistä tulevan liian painavia.

– Kyllä Viikin tamma kantaa, huomautti silloin Juntti, jota huoletti osaaminenkin tiettömässä maastossa ja taisipa mies omaa taakkaansakin pelätä.

Eikä siinä muuta keinoa ollut kuin pyytää isäntää oppaaksi Miekonjaurille, johon Haldilta laskee jokilaakso.

Viiki alkoi valmistella hevostaan matkalle. Hän asetti sen selkään kantosatulan, jollaisia Norjassakin kuulutaan käytettävän. "Haukkain" tavarat pakattiin kahteen tyhjään säkkiin ja ne taas sidottiin nuorilla yhteen satulan yli, niin että säkit keikkuivat selän molemmilla sivuilla.

– Menisi tässä enemmänkin, aina satasen kiloa, nyt siinä on seitsemänkymmentäviisi, siis ratsumiehen paino.

Siilastuvalta lähti tunturiin kohoamaan kuin pieni kantajakaravaani. Edellä talutti opas kuormitettua tammaansa, sen perässä kävelivät pojat pituusjärjestyksessä Reino ensin ja Urpo hännän huippuna. Jokaisella olivat kasvot pikiöljystä ruskeina ja lisäksi pahimpien sääskipilvien varalta harso hatun reunojen päälle käärittynä. Viiki oli heitä neuvonut näin varustautumaan, kun kuumasta auringonpaisteesta huolimatta sateen tuntua oli ilmassa, jolloin sääsket pahimmin ahdistavat kulkijaa. Jokaisella "Haukalla" oli kädessään kirjailtu sauva, rautapiikillä varustettu ja oikean alppisauvan pituinen. He olivat ne taittaneet pyhästä pihlajapuusta Keinovuonion seuduilla ja veneessä kirjailleet ja koristelleet. Se oli tukena kulkiessa, aseena haukkoja ja petoeläimiä vastaan ja jonkinmoisena muistikirjana silloin, kun ei viitsinyt kaivaa oikeaa muistikirjaa taskustaan. Niinpä he sauvoihin poikkipiirroilla merkitsivät jokaisen jalkaisin kuljetun penikulman.

Oikeata alppivaelluksen tuntua oli matkan alussa. Sitä tehostivat maisemat, kirkas sää aamupäivällä, oheneva ilma ylhäällä ja rattoisa keskustelu oppaan kanssa levähdyspaikoissa.

Viiki oli hyvä kertoja. Väliin hän muisteli entisiä opastusmatkojaan, milloin upporikasta englantilaista saattaessaan, milloin kitsasta saksalaista tai ylpeää ruotsalaista herraa palvellessaan. Erittäinkin häntä huvitti, kuinka eräs englantilainen loordi koetti saada häntä pulaan. Paljaalla tunturin rakalla alkoi viittoilla kahvipannuun, joka silloinkin, kuten nyt, kiikkui tamman selässä, ja väliin oli kourastaan ryyppäävinään. Tahtoi muka kahvia keittämään tehdäkseen kujeillaan minut neuvottomaksi. Mutta erehtyipä siinä pahasti. Minä olin lähtiessäni varannut pannuun vettä, keräilin "ruuturaasua" (tunturisuokukkaa) alemmalta rinteeltä ja niillä keitin kahvin, sillä tällä matkalla ei katajankaan juurta saa maasta – niin kaljua on maasto Terbmisjärvelle saakka.

Muuan ranskalainen insinööri oli myös jäänyt hänen muistiinsa, mies kun väsyi Porovuomaan mentäessä keskitaipaleelle. Ei muuta keinoa kuin purkaa tavarat tamman selästä ja nostaa mies ratsastamaan. – Minä koppasin säkit selkääni, viisikymmentä kiloa yhteensä ja niin sitä taas hiljakseen mentiin eteenpäin, täytyy kuitenkin tunnustaa, että pehmeänä olin Porouomaan tullessani. Jos jollekin teistä kävisi samoin, on tamma turvana. Se kantaisi vaikka kaksikin miestä.

Se oli reippaista pojista liikaa leikkipuheeksikin, varsinkin matkan alussa, mutta kun jonkinverran sopimattomat lapikkaan kantapuolet alkoivat kalvaa kantapäistä nahkaa pois, olisi jokainen mielellään istunut hevosen selässä ratsastamassa.

Kertomukset Lapin sääskimääristä ovat joskus liioiteltuja. Monen mielestä niitä on paljon, jos kymmenen tai muutamia kymmeniä näitä kiusallisia itikoita hyrrää kasvojen ympärillä verenimemisaikeissa. Mutta toisinaan voi kuitenkin valehtelematta puhua sääskipilvistä, jotka tekevät elämän Lapin purojen varsilla ja tunturien kuruissa tukalaksi, sietämättömäksi.

"Haukat" tuskin olisivat uskoneet sellaisia hyönteismääriä voivan olla ilmassa yhtäaikaa kuin oli ylisessä Romma- eli Terbmisvuomassa Maasselvaarrin ja Ailakahvaaran välillä. Näytti siltä kuin hyönteiset kerta kaikkiaan tahtoivat lopettaa "Haukkain" retkeilyn mainittuun kuruun ja tehdä heistä kalmakaltion urakoita.

Kun aurinko vielä paistoi kuumasti etelästä nousevan sadepilven reunalta, ilma suorastaan valitti, vinkui ja surisi paarmain paljoudesta. Suuret paarmat risteilivät hevosen ympärillä päästäkseen purasemaan palan nahkasta ja juomaan verta, "sokeat paarmat" ja tuppipaarmat hyrräsivät enemmän ihmisten lähellä istahtaen otsalle, poskille ja paljaille kasvoille ja käsille aterioimaan kuin valmiiksi katettuun pöytään. Viikin tamma kulki kuin tulisilla hiilillä: huiski häntäänsä, tapaili kulkiessaan kylkiään turvallaan ja potki vatsaansa. Ihmiset suoriutuivat niiden hyökkäyksiltä paremmin.

Mutta niin pian kuin aurinko piiloutui pilven syrjän alle, alkoi pienempien kiusanhenkien vuoro. Pitkäkoipiset sääsket, ahnaat ja rohkeat terävine imutorvineen, parveilivat harmaina pilvinä ihmisten päiden ympärillä. Niitä istui tuhansittain hatulla ja harteilla, niitä sinkoili kuin satamalla kasvoille, ohimoille ja käsille, ja sadat pistimet yhtäaikaa upposivat hikireikien kautta ihon hiussuoniin. Siinä kysyttiin kulkijoilta Jobin kärsivällisyyttä, kun lisäksi mäkäröitä pakkautui paidan kauluksen ja ihon välistä selkään, kuppaamaan verta yhteisestä uhrilampaasta.

– Pirun enkelit! uksi Jalmari.

– Itse pergalas ne on luonut, kuin ihmisillä olisi muuten liian hauska elää Lapissa, sanoi Reino.

– Eipä hätää! Ihmisen pitää oppia suojelemaan itseään sääskiäkin vastaan, virkkoi Urpo, vetäen hatun nauhaan kiinnitetyn sääskiharson kasvojensa suojaksi.

Urpo oli tehnyt pienen keksinnön jokimatkalla ja sitä hän nyt tavallaan kehui. Hän oli messinkilangasta laitellut harsoon vanteen, joka suun kohdalle sovitettuna piti harsovaatteen yhdessä leveiden hatun reunojen kanssa etäällä kasvoista, mutta se antoi päälle tynnyrimäisen ulkonäön.

Jalmari ja Reino sivelivät kasvoilleen yhtenään pikiöljyä tai asettelivat hattuunsa ammoniakissa kastettuja puuvillatukkoja taikka hosuivat korvallisiaan pajuvihdoilla kuin viiriöön joutuneet.

– Niin, niin! Ei tämä elämä Lapissa ole ruusujen ja kukkasten päällä kulkemista, mainitsi Viiki. – On täällä omat vastuksensa.

Onneksi äkkiä puhjennut sade löi maahan osan kiusallisista hyönteisistä vilvoittaen samalla helteistä ilmaa.

YÖ LAPPALAISKODASSA.

Musta, pörrökarvainen ja tuuheahäntäinen lappalaiskoira hyrskähtelee ouneksien kodan edustalla, haukahtaa pari kertaa ja kuuntelee korvat pystyssä kuin sarvet. Jotakin outoa kantautuu sen kuuloaistimiin tunturin rinteestä, mutta mitä se ääni on, sitä ei voi vielä erottaa. Koira painuu uudestaan multakuoppaansa kangasoven viereen, on nukkuvinaan silmät raollaan, mutta silloin se kuulee selvästi lähestyvien vieraiden jalkojen töminän, hevosen tiu'ut ja sierainten päristelyä. Se ponnahtaa ylös uudestaan ja hyrskähtää haukkumaan.

– Mitä Parni haukkuu? kysyy kurttunaamainen, punalakkinen lappalaisakka kodan perältä. – Joko Aslak tulee Haldilta?

Anita, pyöreänaamainen, täysikasvuinen tyttö siirtää kodan vaateoven syrjään ja ilmoittaa hätäisenä:

– Vieraita tulee! Viiki taluttaa tammaansa edellä ja neljä nuorta miestä astelee jäljessä.

Jo rientävät sisälle lapsetkin ulkoa ja tekevät saman ilmoituksen; he tuntevat hyvin Viikin tamman, kun ostoksilla käydessään Siilastuvalla ovat sitä taputelleet. – Kukapa ei sitä tuntisi "Käsivarressa"?

Kodassa on muutamien minuuttien aikana vilkasta touhua. Vuodevaatteita kääritään telttavaatteen liepeen alle, lippaita siirrellään, enimpiä roskia puhdistetaan varpumatolta ja kahvipannuun kaadetaan vettä.

Ei kiirehdi Viiki sisään, kun hän tuntee Lapin väen tavat. Yskähtelee vain ulkopuolella, puhelee puoliääneen ja lyö lakkiaan saapasvarsiin, puistaen siten sadevettä vähemmäksi, mutta päätarkoituksena on ilmoittaa, että vieraita tulee, vaikka koirakin pitää jo ilmoittamisesta hyvää huolta.

Kodan kangasovi siirtyy syrjään ja miehet, Viiki edellä, astuvat sisälle.

– Buöre päivi!

– Puuris, puuris.

Emäntä pyytää suomeksi vieraita istumaan, kun tietää, että Viikinkin lapin kielen taito on vähäinen.

"Harmaahaukat" etsivät silmillään tuoleja, mutta niitä ei ole. He istuutuvat kuten oppaatkin lattialle, varpumatolle.

– Ovatko kaikki miehet Haldilla? kysyy Juntti.

– Siellä ovat.

– Rauhako poroelossa?

– Kuuluvat pakkautuvan Norjan puolelle, toiset sekaantuvat Piennien eloon. Paras paimenkoira loukkasi jalkansa ja täytyi tuoda kotiin.

Emäntä puolestaan kyselee Siilastuvan kuulumisia: miten voi perhe, onko Kilpisjärvi antanut kalaa, vieläkö ovat tuvalla Norjan neitoset, onko näkynyt Nilppaa, häntä, joka paimentaa porojaan Malloilla ja Siilasjärven ympärillä.

Silläaikaa ovat "Haukat" ottaneet muistikirjansa esille. Urpo piirtelee tulisijan seutua, kodan keskustaa, jossa tuoreet koivupölkyt palaa kituuttavat. Nuotion ympärillä on kehyksenä erikokoisia, mustia kahvipannuja ja sen päällä kiikkuu koukussa kattila. Jalmari on ottanut urakakseen kodan muun sisustuksen. Hän ikuistaa kirjaansa lippaita, pönttöjä rankisia ja mitä muuta sattuu huomaamaan. Hän panee merkille, että parempi järjestys esineillä on huolellisen partiolaisen teltassa kuin siellä. Reino piirustaa itse kotaa.

Kahvikin jo kiehuu suuressa pannussa. Höyry ponnauttaa kannen syrjään, suitsuaa nokasta ja puhisee. Emäntä kaivaa kahvikupit, luiset teelusikat ja sokerit lippaastaan, kaataa kullekin kahvia ja vuolee poronjuustoa sekaan, kun ei ole lypsyporoakaan lähellä, ei keituriakaan ollut sinä kesänä.

"Haukoista" tuntuu poronjuusto happamelta, mutta kahvi muuten on hyvää.

He pistäytyvät ulos, aikoen valokuvata, mutta sade vielä jatkuu. Kaitaisen, tunturien kurussa syvälle piilevän järven pinta on samea. Sen takana kohoavat noin tuhat metriä korkean Terbmisvaaran mustat rinteet, joille vastakohtana ovat valkeat lumiläikät järven rajassa ja rotkoissa. Kaksi kesäkotaa, se jossa he majailevat ja vähän matkan päässä Maakkain kota, kyyhöttävät jyrkän tunturirinteen alla hiekkatasanteella. Ei voikukkaakaan kasva niiden ympärillä, vaan villi kanervikko.

On rannalla tavanmukainen tavarain säilytyspaikkakin: ristiin toisiaan vastaan asetetut kovuiset kärväät ja niiden päällä vaatekatos. Kärväiden oksissa kiikkuu poronlihoja kuivumassa, toisissa vaatteita, verkkoja, poronhihnoja ja länkiä. Se on tunturilappalaisten tavara-aitta, luoövvi. Ei siinä lukot, eivätkä seinät estäneet varkaita tunkeutumasta varastoille. Mutta niitä ei ole, lapin kansa ei koske toisen kuolleeseen omaisuuteen.

Seutu tekee sateella painostavan ja puristavan vaikutuksen. Tämä on jo ahtaan, Lätäsenoon laskevan Rommaenon latvoja.

Koti-ikävä tuntuu, vaikka ei kukaan "Haukoista" sitä avoimesti tunnusta. Muistuu mieleen vanhemmat, sisaret ja veljet, etelän vehmaat lehdot, ja rehevät puutarhat. Siellä ovat jo mansikat kypsyneet puutarhoissa ja ahoilla, uusia perunoita ja vihanneksia syödään, kohta on rukiin leikkuu käsissä. – Täällä ei näy tähkääkään eikä minkäänlaista viljelystä. He ovat leivättömässä Lapissa. Se näytteli nyt synkkiä kasvojaan.

Mieliala kohosi illemmalla hiukan, kun pahin väsymys oli ohi ja kun emäntä keitti heille padallisen Terbnisjärven lihavaa siikaa illalliseksi.

"Haukat" eivät sateessa viitsineet pystyttää omia telttojaan, vaan oppaiden kanssa sovittiin niin, että he menevät toiseen kotaan. "Haukat" jäävät toiseen.

Ulkona kuuluu vielä sataa rapistelevan. Vettä tipahtelee savuaukosta ja jostakin telttavaatteen ratkeamasta kumoon käännetyn vaskikattilan pohjalle, joka vahvistaa vesipisarain naksahdukset ja kuulostaa ajanmittarilta, kun ei muutakaan kelloa ole. Savusäikeitä kohoaa vielä hiiltyneistä koivukekäleistä, yhtyy ylhäällä mennäkseen kodan aukosta vapaaseen ilmaan, mutta ne eivät estä sääskiä tunkeutumasta sisälle, sekä ylhäältä että maan rajasta, niissä varmaankin on reikiä. Ne "pistinniekat" jo varovasti tekevät tiedusteluretkiä, hakevat paljaita kohtia kasvoista, inisevät ilkeästi, istahtavat nenälle, leualle, tai korvalliselle, mutta pieninkin kädenliike karkoittaa ne ja keskeyttää niiden veriset aikeet, vaikka sateinen sää niiden ruokahalua tuntuukin tehostavan. Niitä hyrrää jo sakonaan ilmassa, minkävuoksi pojat ennustelevat levotonta yötä.

Emäntä käskee Anitan laittamaan vuoteita vieraille. Tyttö levittää seinustan viereen, ovipuoleen kaksi porontaljaa – niistä pölisee karvoja – asettaa päänaluseksi kaksi karvasäkkiä ja peitteeksi pitkävillaisen lampaannahkavällyn. "Haukat" pistäytyvät sen alle, emäntä työntyy omaan rankiseensa kodan perälle, Anita ja lapset toiseen. Talon koira, joka äsken äreänä on ottanut vieraat vastaan, työntyy kiilana Jalmarin ja Reinon väliin. Siinä sillä on lämmintä ja samaa kallista lahjaa se suo myös vuodetovereilleen. Emännän silmä pälyy vielä rankisen reijässä, koska vieraita on vartioitava. Eihän niistä tiedä, mitä ne ovat "kaiken maailman kulkijat". Rahaakin on lippaassa. Voivat vaikka varastaa.

Pian on kodassa hiljaista. Sääsket vain inisivät pahoissa aikeissa ja vällyn villoissa kuuluu hiljaista rapinaa. Elämää on sielläkin.

Urpo, Reino ja Jalmari uinuivat avosilmin muistellen vielä päivän tapahtumia ja vertaillen ajatuksissaan lappalaisten ja partiopoikain telttaelämää. He katuivat, etteivät pystyttäneet omia telttojaan, sytyttäneet omaa nuotiota ja kuivanneet vaatteitaan.

Yö lienee jo ollut puolessa, kun koira jälleen urahtaa, hyrskähtelee haukkumaan ja syöksyy ulos. Mutta kohta se iloisena vikisee ja hyppii tulijaa vastaan. Ovi avataan ja lappalaispukuinen poika työntyy sisään.

– Aslak, yksinkö sinä tulit Haldilta? kysyy emäntä.

– Yksin.

– Ja osasit.

– En eksyisi tällä välillä sumussakaan, kehaisee reipas poika. Mutta huomattuaan kodassa, vieraat hän säikähtää.

– Älä pelkää, he ovat ystäviämme, kaukaa Helsingistä, kuiskaa äiti. – Mutta kuinka voi poroelo tunturissa, kuinka miehet? Onko poroja karannut Norjan puolelle?

– Hyvin voivat kaikki, vastaa poika äänessä hiukan matkan aiheuttamaa raukeutta.

Keskustelusta selvisi, että Aslak oli sinä päivänä kulkenut tunturimaiden yli viisi penikulmaa. Kerran hän vain oli levähtänyt ja keittänyt kahvit.

Äiti sytyttää nuotion uudestaan, keittää kahvit, asettaa pojan märät vaatteet kuivumaan ja antaa lippaasta kuivat tilalle. Vasta aamupuolella, kun sade on lakannut ja aamurusko koristaa maisemat, vallitsee kodassa taas hiljaisuus ja kaikki nukkuvat.

Tunturilapissa nukutaan pitkään kesällä. Aurinko jo katselee puolipäivän korkeudesta Terbnisvaaran takaa Aslakin ja Maakan asuntoja eikä se vieläkään huomaa liikettä niiden ympärillä, ei muuta kuin Viikin hevosen hännän huiskimista järven rannalla, kun se paarmojen, sääskien, kärpästen ja mäkäräin kanssa taistelee. Eivät pääse päivänsäteet akkunattoman kodan asukkaita pistämään silmään ja herättämään väkeä päivän töihin ja toimiin. Ne ovat vain kankaan läpi lämmittäneet kodan ilman ja kuivattaneet liiaksi sääskien lentoelimet, joten uni, Jumalan lahja, maistuu hyvältä.

Kodan hiljaisuutta häiritsee vain toisinaan koiran kutvahtelu ja äkkinäinen leukojen loksahdus, kun se koettaa napata suuhunsa korvan juuressa surisevan kärpäsen, tai rankisen sisältä kuuluva karskutus, kun lapset kynsillään kaapivat kutisevaa ihoaan.

Erämaassa on aikaa ja tilaa. Ei ole emäntäväellä kiirettä lehmänlypsyyn ja laitumelle laskentaan kuten lantalaisnaisilla, ei ole kiirettä toriostoksillekaan kuten kaupunkien emännillä. Poro kasvattaa lihaa ja rasvaa ruuaksi ja nahkaa ruumiin verhoksi.

"Haukat" ovat kauan olleet valveilla. He ovat moneen kertaan aikoneet lähteä matkaan, mutta Viiki on kieltänyt, koska se olisi epäkohteliasta. Hekin viimein rauhottuvat. Kotaelämä on antanut niin yhdelle kuin toisellekin miettimisen aihetta.

Vihdoinkin vavahtelee vanhan emännän rankinen, ja hän ryömii peitteistään ilman väljään. Liikahtaa toinenkin verho ja tyttö tulee sen takaa kahvipannuun vettä kaatamaan.

Vanha emäntä kuuluu hänelle jotakin virkkavan lapiksi, ja tyttö lähtee kirves kädessä ulos.

Kodan edessä kenturalla on läjä hoikkia koivuja, Kilpisjärven luspan seudulta jutamisaikana tuotuja sekä lisäksi kaksi tervaspölkkyä, jotka keväällä vedätettiin aina Markkinasta asti, kymmenen penikulman takaa männyn pohjoisrajalta sytytyspuiksi. Ei ole enää sanaksi koivuja Terbnisvaaran kurussa – lieneekö ollut koskaan. Vielä vähemmän muita puita.

Tyttö veistää pari lastua tervaksesta – sitä on säästäen käytettävä – katkaisee koivurangasta paloja ja kantaa sisään. Pian puhaltelee taas kodikas savu kodan huippuaukosta ja tuli levittää ympärilleen kotilieden rakasta tunnelmaa. Pian kahvikultakin porisee nokikylkisessä pannussa ja valmistuu juotavaksi. "Haukat" nousevat vuoteillaan istumaan. Heille tarjotaan ensin, sitten talonväelle. Lasten rankisesta pistää esille pörröisiä tukkia, pyöreitä naamoja ja oudoksuvia katseita, kun toiset eivät muista, että heillä on vieraita. Alkuihmisen kesyttömyyttä on katseissa, mutta kun Urpo kaivaa heille laukustaan suklaata palasen kullekin, tulee mieli leppoisaksi ja vieraat käyvät läheisemmiksi, miltei vanhoiksi tuttaviksi. Sellaista herkkua eivät erämaan lapset ole milloinkaan ennen maistaneet. Aslak myös nousee ja saa kämpäleen suklaata levystä.

Mutta jo tulee Viikillekin kiire, kun päivä alkaa painua lounasta kohden.

– Eiköhän jo lähdetä, taival on paha ja pitkäkin, kolmisenkymmentä kilometriä tunturien ja laaksojen poikki, kivikolujakin välillä, joissa hevosen jalat ovat vaarassa.

Emäntä ei kuitenkaan vielä päästä vieraita syömättä niin pitkälle taipaleelle.

– Ensin syödään kalakeittoa. Verkkoja on järvessä pyytämässä. Anni käy lasten kanssa ne kokemassa.

Urpo, Reino ja Jalmari halusivat tulla mukaan, he tahtoivat nähdä miten "Käsivarressa" kalastetaan.

Vene oli pieni. Sekin oli täytynyt vedättää poroilla Palojoen suusta. Se kantaa parahiksi neljä henkeä. Lapset saavat jäädä rannalle odottamaan ja Reino istuutui heidän sijastaan airolliseksi ja Anni perään kokijaksi.

– Tämä on aivan väärin päin, kun mies soutaa ja naisihminen on perässä, mutta minä tiedän ohjata verkoille.

Eivät olleet kaukana pyydykset. Niemekkeestä oli poikki järven laskettu neljä Oulusta asti tilattua verkkoa, milloin lienee ostettu, kun niissä oli aika runsaasti "vieraan kalan reikiä". Mutta kalaa oli niissä kipulinaan, oli siikaa, harjusta ja rautua (nieriäisiä), niin että verkko toisin paikoin hopeana välähteli noustessaan heleän kirkkaasta vedestä. Annista se oli tavallista kalantuloa. "Guolle" oli vain ukkosilmalla käynyt pohjaa myöten syvässä järvessä ja tarttunut pyydyksiin.

Mainiota on Lapin siika ja harjus keittokalana, mureata ja maukasta. Sen totesivat "Haukat" yksimielisesti Terbmisjärvelläkin. Padallisen neljä miestä pisteli liiveihinsä, tätä kalastajalappalaisen jokapäiväistä himoruokaa, mutta tällä kertaa tunturilappalaisen kodassa, lisäksi kiven päällä paistettua lapinkakkua ja kuivattua poronlihaa. Kelpasi sitten lähteä tuntureita kiipeilemään.

"Haukoista" ja Aslakista tuli hyvät ystävät. Reino lahjoitti hänelle kauhavalaisen puukon, jonka päätä koristi hopeiset helat. Aslak puolestaan antoi jokaiselle itse valmistamansa luuesineen. Hän kertoi vielä käyvänsä talvella kansakoulua Hetassa (Enontekiön kirkonkylässä), mutta keväänä pääsee koulusta varemmin kuin toiset paimentamaan isänsä kuusisataista porokarjaa – naapurilla Maakkain kotakunnalla sanoi olevan vain kolmesataa. – On siinä työtä sekä miehille että koirille näin kevätkesästä kun porot sääskien hätyyttäminä karkaavat Norjan puolelle ja niistä pitää silloin maksaa ankara sakko. Kun ne pääsevät Halditshokon ikuisille lumille, niin siellä ne kyllä viihtyvät, siellä ylhäällä eivät nim. sääsket viihdy. Tunturituuli ne lakaisee laaksoihin ja taitaa niillä jalkojakin palella siellä jäätiköllä.

– Osaathan tietysti ajaa porolla? kysyi Urpo.

Aslak naurahti.

– Kaikki lappalaispojat osaavat ajaa porolla. Minulla on valkea ajokashärkä, Tolva. Se on semmoinen menijä, että ilma viheltää korvissa. Tulisitte tänne talvella niin ei tarvitsisi kävellä. Porot kiidättäisivät teitä tunturien yli tuulen vauhdilla. – Silloin on hauskaa, kun Lapin kansa ajaa poroilla joulukirkkoon tai pääsiäismarkkinoille. Koreilla vöillä ja kulkusilla somistetut ajokkaat porhaltavat laukaten tai tolvaten (juosten). Tiu'ut kilisevät, lumi pölisee silmille, pakkanen nurkissa paukahtelee, mutta ei ole kylmä. Purkapeski, nauhoilla koristeltu ja pehmeäksi muokattu, lämmittää. Kirkolle kerääntyy silloin, samoinkuin pääsiäisenä, paljon kansaa. Kaikki ovat silloin kirkkovaatteissa.

"Haukat" huomasivat hyvän tilaisuuden tutkia lisää lappalaisporonhoitoa, josta he Puujalka-Pieralta olivat jonkin verran saaneet tietää.

– Missä asutte talvella?

– Meillä on pirtti Hetassa, oikea puinen rakennus, mutta porot ovat enimmäkseen Karesuvannon ja Hetan välillä. Tämä kota on vain kesäpaikka. Syksyllä tulee taas kiire solumaan alas jokivartta pitkin. Meidän porokylämme vaeltaa edestakaisin könkään vartta, Piennit eli Kalttopäät Lätäsenon puolta siellä Norjan rajan sivulla.

Aslakin piti lähteä takaisin, viemään kahvia, sokeria ja vesirinkilöitä paimenille. Hyvästellessä kysyi Jalmari:

– Oletko löytänyt minkään joen hiekasta kultaa?

– En ole joutanut vaskaamaan, vaikka Haldilla purojen pohjat päivänpaisteella kimaltelevat. Kerran lapsena ollessani löysin kirkkaan ja raskaan kiven Urtasjoesta, joka laskee Miekonjauriin, mutta heitin tyhmyyksissäni sen kivikkoon, enkä ole sitä sen koommin nähnyt. – Onhan sitä kultaa muuallakin Lapissa, eikä ainoastaan Ivalojoessa. Tulkaa Haldille, niin minä näytän sen paikan, käydään sitten poroelossa katsomassa minun ajokastani. Se ei tosin ole nyt yhtä lihava kuin syksyllä, sillä saulakantekijät ja selkäpermut sitä vaivasivat sääskien ja paarmojen lisäksi.

Poika lähti kuin gaselli kiipeämään jyrkkää rinnettä tunturin laelle selässään tuomiset ja kädessään kirjailtu pajusauva, johon oli aivan kuin partiopojan sauvaan kaiverrettu monenlaisia merkkejä.

Aslakkiin sopi hyvin Lapin tyttösten ylistyslaulu Pietin Antista:

    – Se Tornensiksen Aslakka
    Haldissa asuu porojen kanssa
    ja se on joutuisa ja reipas.

JOLLANOAIVIN AARRE.

"Harmaanhaukanritarit" pysähtyivät ensikerran lepäämään Jollanoaivin kukkaiskedolle, suunnattoman suuren, neljän pienemmän kiven päälle asettuneen siirtokiven juureen. Juntti, joka nyt edellä kulki, olisi mielellään sivuuttanut tämän paikan tehden sillä kohdalla kaarroksen, mutta Reino seisautti hänet ja Viikin äkkinäisellä kysymyksellään:

– Huomasivatpa peijakkaat, mutisi opas, jolla kiveen liittyi jännittäviä elämyksiä.

– Se on seita, lappalaisten entinen epäjumala. Näittehän sen alla syvän kallion halkeaman ja siinä puoleksi lahonneita poron pääluita ja sarvia. Vielä viime vuosikymmenillä Ruotsinkin lappalaisia kävi tällä puolen salaperäisillä asioilla: uhraamassa pakanalliselle seidalle, mutta Suomen puolen poromiehet sen olivat jo aikoja sitten unohtaneet – kunnes minä sen löysin.

Viimeiset sanat Juntti miltei nieli partaansa ja katse alakuloisesti painui kiven alla ammottavaan kuoppaan.

Oikea lappalainen olisi visusti vaiennut seidan salaisuuksista, mutta Juntti kertoi kaikki, kun Reino häneltä nimenomaan kysyi:

– Milloin se tapahtui?

– Toissa kesänä maanmittarin töissä ollessani. Minä satuin miesten eväsvaroja kantaessani kapuamaan tälle kukkulalle ja minua kummastutti, että luita oli kiven alla. Luulin ensin tätä naaliketun pesäluolaksi, johon emo kantaa kaikenlaisia haaskoja, mutta saatuani syvemmältä käteeni muutamia hopearahoja, selvisi minulle salaisuus. Hetkisen minussa taisteli pelko ja ahneus ylivallasta, kun olin kuullut, että seidan henget kostavat aarteen ryöstäjälle, mutta siitä huolimatta saaliinhimo voitti. Heittelin luut syrjään ja poimin kalliokuopasta toista sataa hopea- ja vaskirahaa, joukossa plootujakin, vanhimmat kuudenneltatoista vuosisadalta. Raskain kantamuksin saavuin toisten luo, mutta en kenellekään kertonut löydöstäni.

– Mitä seurauksia oli vanhan uhriaarteen varastamisesta? kysyi Urpo.

– Eihän valtakunnan laki kiellä aarretta kaivamasta – mutta ne aarteen henget. En minäkään päässyt heti painajaisistani. Ei tullut uni silmiin ensi öinä. Yövuoteella maatessani ajatukset kiertelivät aarretta koskevissa asioissa ja milloin olin uneen vaipumassa, silloin korvissani romisi rahaläjä, ikäänkuin sitä olisi kattilassa puistettu. Olin jo aikeissa pyytää insinööriltä muutaman päivän lomaa tuodakseni kolikot tänne entiseen piilopaikkaansa, mutta silloin muistin vanhan taian, jonka tehoa koettelin seuraavana yönä. Nukkumaan mennessäni iskin puukon maahan pääni kohdalle ja ihmeekseni nukuin heti raskaasti. Sen jälkeen en ole ajatellutkaan rahojen tuomista takaisin.

– Missä ne nyt ovat?

– Kotona. Aion luovuttaa ne valtion kokoelmiin, niinkuin lakikin kuuluu määräävän.

Juntti ei ollut aivan täydellisesti vapautunut pelostaan, koska ei suostunut poikain ehdotukseen, että keitettäisiin kiven luona kahvit. Vasta vuoren alla hän keräsi rinteeltä "ruuturaasua" ['ruuturaasu' on tunturivarpu, suokukan sukulainen, jota puuttomilla tuntureilla käytetään polttoaineena], ja teki tulen. Kahvia juotaessa Juntti kertoi vielä toisen seitaseikkailun, jonka hän oli kuullut Karasjoella Norjan lappalaisilta.

– Saattaa se toisinaan käydä pahemminkin seidan aarteen anastajalle, alkoi opas yksikantaan.

– Ovatko aarteenhaltijat jollekin kostaneet raskaammin? kysyi Jalmari silmät pystyinä.

– Maahisten kanssa ei ole leikkimistä, asukootpa ne vaikka missä ja vielä vähemmin silloin, kun ne ovat pyhiä paikkoja vartioimassa. Sen sai Karasjoen lappalaisrenki kerran kouraantuntuvasti kokea.

Kun poikain uteliaisuus oli herännyt, kun Reino, Urpo ja Jalmari silmät suurina odottivat, kertoi Juntti heille seuraavan pikku historian:

– Karasjoen lappalaisella Nilppa Sarrella oli renkinä kalastajalappalaisen poika Kiuri Vouvotus Tenon suulta. Siihen aikaan Tenojoen laakson lappalaiset olivat Ailigastunturin seitaa pitäneet suuressa kunniassa ja käyneet sille aika-ajoin uhraamassa rahaa sekä poron päitä ja sarvia. Karasjoen Sarre oli myös käynyt siellä renkeineen ja kertonut tälle seidan suuresta aarteesta, joka oli niin vartioitu, ettei kukaan uskalla siihen koskea. Ken sitä yrittäisi, olisi kuoleman oma.

– Vai ei muka kukaan uskalla? – Minä uskallan, oli Kiureli, joka oli kolttalaista sukua, itsekseen mutissut.

Ja siitä alkaen oli poika alkanut miettiä aarteen anastamista. – Minusta tulee rikas mies, kun vien poron ahkion täyden rahoja Alattion kultasepälle! Eikä hän kenellekään aikeistaan mitään virkkanut, ei paimentoverilleenkaan. Sopivaa aikaa niin pitkän matkan tekoon ei kuitenkaan heti tullut, tai milloin se tuli, silloin petti rohkeus. Kesällä ei ollut ajattelemistakaan moiselle matkalle. – Ja kuka jaksaisi kantaa selässään aarteen kullat ja hopeat. – Talvella taas Kiuri tiesi lumeen uurtautuvan ahkion jäljen juoruavan varkaasta.

Mutta eräänä talvena joulun aikana isäntä lähti toisten miesten kanssa Alattion markkinoille poronlihoja ja taljoja myymään ja Kiuri Vouvotus jäi yksin karjaa paimentamaan. Lumi oli silloin kyllin vahvaa ja sikäli pehmeä, että porot hyvin pysyivät kaivoksissaan kun hukkiakaan ei talvikauteen oltu niillä maisemilla nähty. Nyt sen täytyy tapahtua, päätteli Kiuri kuutamossa yksin hiihtäessään. Vaikea oli tämä paimenen ammatti. Minä hankin itselleni helpommat päivät, tulkoot porot sillä aikaa itsekseen toimeen.

Ja Kiuri valitsi laumasta parhaimman ajokkaan, vitivalkoisen nimikkoporonsa ja valjasti sen uusimman ahkion eteen.

– No, minne sinä Kiuri lähdet yötä vasten? kysyi Sarren emäntä nähdessään kotansa ovelta Kiurin puuhat.

– Tunturiin eronnutta poroa etsimään, valehteli renki.

Matka oli pitkä. Hän lasketteli ensin kierää Tenojoen jäätä syvässä laakson pohjalla. Vauhti oli hyvä, mutta ajajan sydänalaa ahdisti sitä enemmän mitä selvemmin alkoi edessä erottaa pyhän vuoren pyöreähköjä piirteitä. Silmissäkin jo maisemat omituisesti kangastelivat. Puoleksi paljaat laaksokurun seinät näyttivät etäämpänä puristuvan yhteen ja tukkivan tien, koskipaikat valkoisen jään ja lumen keskellä näyttivät mustilta hornan kidoilta, joissa tuntemattoman hirviön valkoiset, vaahtoiset hampaat vilahtelivat, ja aaveista suurimpana kohosi edessä Ailigas, henkien vuori.

Joen niemen ympäri Teno pauhasi äkäisenä, kohisevana koskena, jonka pyörteissä tuhannet jääneulaset helisivät kuin olisivat Kiurelille kuolinkelloja soittaneet. Siinä mies pysäytti jo ajokkaansa ja aikoi kääntyä takaisin. Mutta muistaessaan, kuinka monta sutta, ilvestä ja kettua hän oli eläessään nujertanut, kasvoi rohkeus ja matka jatkui.

Seulajainen taivaanlaella jo osoitti aamua, kun Kiureli peskin kaulus kuurassa ja läpättävin sydämin ajokkaineen nousi vuoren kalletta, jonka päällä, rinteen taitteessa komotti uhkaava paasi mustana, kapeana ja korkeana. Sillä oli miltei ihmisen hahmo. Mielen levottomuutta ei vähentänyt se, että rinteellä näkyi tuoreita suden jälkiä.

– 'Akka tietä pyörtäköön', hymähti Kiuri saavuttuaan kiven luo ja hypättyään pulkasta. Hän sitoi poron hihnan kiveen ja alkoi kopeloida poron luita kiven kolosta. Laskettuaan ne syrjään, hän huomasi, että rahat olivat piilossa jään sisässä. Aarre oli sellaisessa vuoren kolossa, johon syksyllä ylemmiltä rinteiltä juoksi vettä ja jäätyi suojaten pohjalle kätketyt kalleudet.

Kiureli ei ollut tätäkään seikkaa unohtanut. Hänellä oli mukanaan ahkiossa tervashonkaa. Tsiuttavaarasta, Tenon varrelta hankittua syttöpuuta, jota ilman lappalainen ei mielellään lähde pienellekään matkalle. Kiureli latoi tervakset jään päälle ja sytytti rovion.

Oudosti lepattivat tämän omituisen "uhritulen" punaisen keltaiset, teräväkärkiset kielet nuollessaan tihkuvaa tervaa ja kummallinen suhina kuului, kun kekäleen pää toisensa perästä putosi jäälle, jonka sulamista Kiureli seurasi vääntynein kasvoin, koska hän tiesi törkeästi rikkovansa sitä vastaan, mitä esi-isät olivat pyhänä pitäneet. Milloinka ne maahiset kostaisivat, jollei nyt, oli Kiuri ajatellut ja epäillen pälynyt ympärilleen.

Sulihan se jää viimein, ainakin pinnalta, mutta puut loppuivat kesken. Kun Kiuri rautakauhallaan ammensi veden kuopasta, sai hän vain yhden kultakolikon sen pohjalta käteensä. Ei auttanut muu kuin ruveta pitkällä poromiehen puukolla hakkaamaan jäätä.

Työ oli ahtaassa kuopassa vaikeata, mutta antoisaa. Melkein joka iskulla kilahti jokin raha pesässä, tai kimposi syrjään sen tieltä. Kiuri noukki niitä yhtenään, latoi lakkiinsa ja kantoi ahkioon. Ei ollut aikaa yksityiskohtaiseen tutkisteluun, mitä rahoja ne olivat ja kuinka paljon niitä pulkan pohjalle karttui. Mutta kun lappaminen oli loppupuolella, huomasi hän pulkan olevan puolillaan. Hän ei muistanut, että poron voimat ovat rajoitetut. Siksi hän hääri työssään aamun sarastukseen asti.

Kiuri oli juuri irroittamassa pohjajäästä isoa kirjeen kokoista plooturahaa, kun ajokas alkoi ankarasti hyppiä ja riuhtoa hihnassaan. Silmät pakarallaan, kieli pitkällä ja sieraimet renkaina se kohosi kahdelle jalalle, riekkui hihnan ja vuottoraipan varassa puoleen ja toiseen vapautuakseen valjaistaan. Kiuri kerkesi tuskin vetäytyä kiven alta ja suoristautua, rientääkseen hullautunutta Guolgaa hillitsemään, kun ainakin kaksikymmentä sutta kehi poron ja miehen toivottomaan saarrokseen ja hyökkäsi irvistelevin hampain, loksahtelevin leuoin ja kipenöitsevin silmin ajokkaan kimppuun; pari pedoista käänsi huomionsa mieheenkin, jonka täytyi perääntyä puukkoa vankasti heilutellen kiven suojaan. Ajokas, kuolema silmäinsä edessä, teki viimeisen pakoyrityksen ja onnistui taittamaan hihnan, mutta vuottoraippa, jolla pulkka oli sen lankiin sidottu, kesti. Sentähden pulkka kellahti kumoon, tyhjentäen sisältönsä ja seuraavassa tuokiossa keikkui vuoroon kyljellään, vuoroin kohdallaan voimakkaan porohärän perässä, kun se pitkin harppauksin yritti ensin paluujäljelle ja kääntyi sitten jyrkkää rinnettä alas ärhentelevän susilauman edessä. Kuin tuulispää se sarvet luimussa syöksyi alas pulkan keikkuessa ja kolistessa kintereillä, kuin ärhentelevät koirat jäniksen jäljessä kiisivät sudet kuono ojossa varmaa saalista kohti. Alhaalla pulkka tarttui kiveen ja vetonuora samalla katkesi, mutta samassa sudetkin jo tanssivat kuoleman tanssia jalon eläimen ympärillä repien paloja reisilihaksista, tavoitellen kurkusta ja turvasta. Kiuri näki ajokkaansa lysähtävän hangelle ja peittyvän päitä ja käpäliä, selkiä ja häntiä kiehuvaan rykelmään. Kiurun sormet puristuivat suonenvedon tapaisesti puukon kahvaan ja hänen teki mieli hyökätä ajokastaan pelastamaan, mutta hän huomasi kaikissa tapauksissa myöhästyvänsä. Hän voi vain avuttomana seurata, kuinka rakkaasta Guolgasta jäi vain luut jäljelle, kun pedot peräkkäin lähtivät haaskalta jokilaaksoon päin.

– Se oli maahisten kosto, totesi Kiuri hätäisenä, mutta Luojaa kiitellen siitä, etteivät sudet tulleet häntä itseään hätyyttelemään.

PARTIOLAISTEN IHMEMAA.

Vihaisesti oli sinä päivänä viskelty Aatamin aikuisia kulkuneuvoja todellisessa tunturimaastossa: kapuiltu nelinkontin porrasmaisesti kohoavia kivikkorinteitä, kävellä keikuteltu sileitä tunturikeroja, laskeuduttu viistoon myötämaita ja kahlailtu kylmävetisten purojen poikki. Taival Terbmisjaurilta Miekonjaurille, Suomineidon kämmenen yli, ei ole niitä kaikkein helpoimpia – ei likimainkaan – vaikka ei olekaan risut ja kannot, puut ja pensaat matkaa hidastuttamassa. Ehti siinä jo Jollanoaivillekin eli ensimmäiseen levähdyspaikkaan saakka Urpon kinttusuonet kiinnitä, Reinon kantapäät verille hieroutua ja Jalmarin jalkapohjat heltyä, kun lapikkaan pohjat olivat liian ohuet. Joka harjanteella piti istahtaa ja joka kalmakaltiolla juoda radiumipitoista, kristallikirkasta vettä. – Juokaa myöskin tästä elämän voimaa ja Lapin lumoa, kehoitti Urpo aina lähteelle päästyään.

Nyt vasta Lapinpartio täysin käsitti, miten kestävyyttä kysyvän retken kaksitoistavuotias Aslak oli edellisenä päivänä suorittanut, kun oli kävellä viuhtonut Haldilta kotiinsa. Neljänkymmenenviiden kilometrin matka siinä maastossa pehmittää miehen, mutta Aslak ei ollut tietääkseenkään.

– Suurenmoinen poika on se Aslak! puhkesi Urpo puhumaan, nähdessään eräältä lakalta Haldin komeat lumikypärät hohtavan auringonvalossa. – Lappalainen on syntymästään saakka partiolainen. Ensi vuoden hän kulkee komsioon kytkettynä, toisena taapertaa jo jalkaisin kodan lähellä, mutta kymmenvuotiaana kirmaa jo porojen perässä ja kaksitoistavuotiaana uskotaan hänelle osittain jo paimenen vastuunalainen tehtävä. Vaeltajan veri virtaa alati hänen suonissaan, ahtaat laaksot häntä kuristavat mutta laajat näköalat hänen rintaansa laajentavat.

– Niin, vaeltajan veri virtaa polvesta polveen hänen suonissaan, puuttui puheeseen Jalmari. – Lappalaisilla taitaa paikallisvaistokin periytyä sikäli, että hän osaa kotiinsa kuin kirjekyyhkynen.

– Mitäpä täällä on osatessa, kun ei metsä rajoita näköalaa, tuskin olemme nähneet koko matkalla miehenkään mittaisia koivuja, joita piileilee harvakseen laaksojen etelään antavilla rinteillä. Tunturit ovat Luoteis-Lapin kävijälle merkkipylväitä. Kun niistä korkeimmat tuntee, ei ilmansuunnissa erehdy.

– Entäpä sumussa ja talvella lumipyryssä, ehätti opas.

Siihen ei Reinokaan osannut mitään vastata.

– Minä selitän sen teille toisella kerralla. Jos sattuisi tulemaan sumuinen päivä, niin selittäisin, miten lappalainen ilmansuunnat määrää.

Tunturiylänkö, joka aina Terbmisjaurilta saakka oli portaina tai aallokkaana kohonnut ja jota paikoin syvät laaksokourut olivat katkoneet, muuttuu tasaisemmiksi, sileäselkäisiksi selänteiksi, alkaen jo viettää koilliseen, Lätäsenoon päin. Penikulmittain olisi niitä voinut ajaa autolla pituussuuntaan, niin sileitä ne olivat, mutta tunturit ovatkin näillä seuduilla enimmäkseen helposti murenevaa saviliusketta.

– Tämä on suurenmoisinta luontoa, mitä olen eläessäni nähnyt! ihasteli Urpo istahtaessaan levähtämään kukkaismatolle, joka useita kymmeniä metrejä laajana punaisena samettina levisi sileällä, hienoksi soraksi rapautuneella kalliopinnalla.

– Eivät kruunupäisetkään kävele aina näin pehmeällä ja koristeellisella pohjalla, eivät ainakaan luonnonvaraisten kasvien kutomalla matolla. Me partiolaiset olemme nyt Lapin kruunaamattomia kuninkaita ja valtakunnaksemme on annettu tuo ihana maa, jonka näemme tältä vuoriylängöltä, selitti Jalmari.

– Emme kuitenkaan ole prinssejä, kuten Vittangissa luultiin.

– Ainakin kuusikymmentä huippua ja tunturilakea näkyy tähän, yhtyi puheeseen Reino käsillään viittoillen. – Olkoon menneeksi, että olemme nyt Luoteis-Lapin kuninkaita, vaikkemme tätä valtakuntaamme omistakaan samassa mielessä kuin maalliset ruhtinaat, jotka himoitsevat vain valtaa, kunniaa ja rikkautta. Köyhä, perin köyhä olisi Lappi kuninkaiden hoveja kustantamaan. Mutta me vain ihailemme sen tunturiaallokkoa, sen koristeellisia värejä näin kesäyön auringon hohteessa ja kuulakasta ilmaa, joka kaukaiset tunturit tuo niin lähelle. Me juomme täällä luonnon kauneutta sieluumme kuin mehiläinen hunajaa. Katso, kuinka kaukana on jo Saana ja Malla sekä mustat Terbmisvaaran rosoiset rinteet, katsokaa Peldsan takaisia Ruotsin ja Norjan vuoria, kuinka ikuinen jää niiden keilapäissä kimmeltää! Viidentoista, parinkymmenen penikulman takaa Kebnekaisakin meitä katselee veitikkamaisesti kuin sanoen: "Ettepä ole vielä kavunneet näin korkealle!" – Entäpä Haldi, meidän oma alppihuippumme! Vajaan kahden penikulman takaa se kohottaa jättiläishahmonsa: valkean rintansa, päänsä ja jäisen kalottinsa, jota kuuluu tavallisesti sumuinen harso somistavan. Siitä kaakkoon on useita tuntureita peräkkäin, mutta niitähän saamme lähempää katsoa Porovuomasta päin. Täältä näkyy selvästi, että vuoriylänkö viettää kaakkoon ja tasautuu samalla.

Sillä välin Urpo, jolla oli eniten kasviopillisia harrastuksia, tutkiskeli lähemmin sitä koreata kukkaismattoa, jolla he istuivat. Hän nyhti irti muutamia kasveja asettaakseen ne puristimeen.

– Tässä nyt näette oikeita tunturikerojen kasveja. Nämä Lapin kohokit ovat vain kolmen neljän sentin korkuisia, mutta kukka on korea, ja kun ne kasvavat vieri vieressä, antavat ne värin koko rinteelle, koko tunturillekin.

Siinä on partiolaisillekin opittavaa yhteistoimintaa. Kylmät viimat lakaisevat usein näitä taivasta tavoittelevia keroja ja nipistävät pois kuin esplanaadin keritsijän rautaiset sakset kaiken, mikä uskaltaa kohota yhteistä tasoa korkeammalle ja eristäytyä muista. Lähellä toisia on lämpimämpää ja turvallisempaa. Siitä koko tundrakasvullisuus on esimerkkinä.

Rinteellä, siellä-täällä, näkyi myöskin atsaleain, napapajun ja sielikköjen kutomia mattoja.

Iltapäivällä alkoivat sileät ja aukeat rinteet tuntuvammin viettää Porouomaan päin. Edessä jo siinti tunturi kyhmyjen keskellä kattilan muotoinen syvennys. Se näky loihti jäseniin uutta voimaa ja kulkuun vauhtia. Miltei juoksujalkaa pojat kirmasivat sanattomina ihastustaan pidätellen. Oli kiire, kun vielä sinä iltana oli tietopiiriin liitettävä Lapin kaunein maisema, ylinen Parouoma. Oli kilpajuoksu siitäkin, kuka ensin ennättää kolmen valtakunnan lappalaisten entiselle leiripaikalle.

Reino, heltyneistä jalkapohjistaan huolimatta, linkutti muista edelle. Hän oli jo nostanut kolmen kotkan lipun puoleksi lahoon lappalaiseen kotapuuhun, kun Urpo ja Jalmari juoksujalkaa hekin ja hikisinä höyryten kuin ravihevoset, saapuivat laajahkolle heinikkoiselle ja kymmenien eri kukkaslajien koristamalle kenturalle. Siinä oli lappalaiskotien jätteitä, lahonneita pulkkia, veneitä, poron nahkan palasia ja kasoittain luita.

Pikainen silmäys riitti selvittämään, että kenttä oli kahden pienen joen yhteinen suistomaa, joka oli sorasta, hiekasta ja mudasta syntynyt parin kilometrin pituisen järven päähän. Mahtavina, vaahtoavina könkäinä laskivat villit joet korkeiden järveä reunustavien tunturien kuruista tasangolle, haarautuen suistomaalla moniksi pienemmiksi puroiksi. Toinen joki tuli Haldilta keräten vesiä sen jäisiltä rinteitä, toinen jyrkästi järveen laskevan Kahperusvaaran kuruista. Järvilaakson pohjoispuolella oli mustanruskea tunturinkylki, eteläpuolella ihmeellisen muotoinen, jättiläisen tai sfinksin päätä muistuttava vuori, joka uhkaavana kuvastui järven kristallipintaan, mutta idässä laskeutui laakso tasaisesti Porojärveen päin.

– Mitäpä sanotte tästä Miekonjaurista? kysyi opas.

Sanattomina partiolaiset tutkivat maisemaa. Se oli kuin mestarillinen taideteos heidän edessään.

– Tämä on partiolaisten ihmemaa, tunnusti Urpo, tämä on Lapin maisemien hohtava helmi, jonka vertaista en ole nähnyt, tunnusti Urpo.

– Mikä on tämä yrttitarha kivikkoerämaan keskellä? Kuka etelässä uskoisi, että täällä kullerot kasvavat ruusun kokoisiksi, sinilatvat miehen mittaisiksi ja metsälemmikit polven korkuisiksi. Ah, mikä ihana kukkaskoriste reunustaakaan puron lietteitä. Aivankuin Valkeisia tähtiä olisi siroteltu ruskealle hiekalle! ihaili Urpo.

– Etpä paljon erehtynyt, nimittäessäsi noita kasveja tähdiksi. Ne näkyvät olevan harvinaisia tähtirikkejä, mainitsi Jalmari, joka jo oli ehtinyt kasvistosta katsoa oudon kukan nimen. – Ja tämä toinen on Grönlannin rikke. Ylhäisen Pohjolan kasveja melkein kaikki tällä kentällä.

Reinon katse kiintyi laajaan pajukkoon, sakeaan ja korkeaan, johon mies hukkui ja eksyi kuin Indian djunliin. Se näytti olevan kiljuhanhien poikasten mieluinen piilopaikka, koskapa emot äännellen lentelivät sen yläpuolella manaillen kutsumattomia vieraita.

Opas vei ruunansa parhaimpaan heinikkoon ruokailemaan. Nopeasti se alkoi rouskutella rehevää ruohoa ja hernekasveja. Keulankärjet ja kurjenherneet maistuivat siitä varmaan erinomaisilta.

Hevosen hyvä ruokahalu herätti retkikunnankin jäsenissä nälän tunteen.

– Olisihan se jo ruoka-aikakin, mainitsi Jalmari.

– Ensin olisi ongittava paistinkalat. Jos nuorilla herroilla on tähän järveen sopivia uistimia ja perhosonkia, niin tuosta puron suulta saatte kalaa, kuten haluatte. Anteliaampaa järveä kuin Miekonjauri ei liene Lapissa.

Tämä ilmoitus vaikutti kuin sähkön isku eräintoisiin partiolaisiin. Tuossa tuokiossa he alkoivat laitella vapojensa jatkoksia paikoilleen, availla onkilaatikoitaan ja asetella uistimia siimoihin.

– Metallikalaa syö forelli ja harjus tässä järvessä, semmoista pyörivää, joka on vatsan alta hopean värinen, mutta selältä sinertävän ja ruskeankirjava. Eräällä Englantilaisella insinöörillä oli sellaisia toissa kesänä ja kesken parhainta syöntiä piti heittää onginta kun kalaa tuli yhtenään, selitti opas.

Kiire onkien laitossa kiihtyi kilpailuksi, sillä kukapa ei sellaisesta kalasumpusta rientäisi ensimmäistä ottamaan. Reino sai vehkeensä ensin valmiiksi ja lähti juoksemaan puron suulle, mutta uistin kourasi kiinni takin selkään ja Urpo pääsi sitä selviteltäessä edelle. – Kuinka monelle urheilukalastajalle uistimen koukut ovat tehneet saman kepposen kaikkein kiireisimpänä aikana!

– Hyvä etteivät koukut tarttuneet omiin huuliisi. Silloin olisi ne täytynyt veitsellä leikata irti, ja sinusta olisi voinut tulla ristisuu, naurahti Urpo siinä sivu kävellessään.

Mutta ei pitäisi nauraa toisen vahingolle, sillä siitä voi olla ikävät seuraukset. Tuskin oli Urpo ehtinyt puron suulle ja aikonut heittää uistimen puron ja järven väliseltä hiekkasärkältä, kun devooni tarttui takana pajun varpuun ja vapa raksahti poikki kuin kuiva korte.

Nyt oli Jalmarin vuoro kiiruhtaa niemekkeelle.

– Jaurakaisen ukko näkyy olevan vielä kostomielellä. – Ei salli lantalaisten kalastaa. Siitä nämä vahingot.

Pojat kuulivat tämän, mutta kukaan heistä ei ehtinyt perustella, ketä ukkoa ja mitä kostoa opas tarkoitti.

Jalmari sinkautti devooninsa kauas virran taitteen taa ja kiersi sitten siimaa rullalle, minkä ehti, sillä hän pelkäsi raskaan pyydyksen heikossa virrassa painuvan pohjaan, josta olisi tietysti seurannut ylimääräinen uimamatka jääkylmässä vedessä.

Uistin jo näyttäytyi veden pinnassa, kun se tarttua jaksahti kuin kiveen tai hakoon.

Jalmarin silmissä leiskahti omituisesti, kädet vavahtivat ja vavan kärki kaartui.

Uistinmiehen omituisin elämys on juuri se hetki, jolloin uistin tarttuu, mutta ei vielä saa selville, pohjaanko vai kalaan.

Pari kolme ankaraa nykäisyä ja punallus veden kalvossa riitti Jalmarille todistamaan, että kyseessä oli kala eikä pienen pieni ollutkaan.

– Pirrr-ärrr-rrrrr – surisi rulla katkonaisesti ja äkäisesti.

– Kala koukussa ja suuri onkin! Tuokaa haavi! huusi Jalmari kuin hengen hädässä.

Koirasnieriäinen on kutuajan lähestyessä epäilemättä Suomen korein kala. Vatsa punakeltainen, selkä ja sivut tummahkot punapilkkuiset, vatsa ja rintaevät ovat tulipunaiset, mutta ensimmäinen ruoto vaalea, elefantin luun värinen. Ja liha on korean punaista.

Jalmari hypähteli haltioissaan niin kauniin saaliin luona.

Sillä aikaa meni Urpo onneaan koettamaan. Hän oli kiireissään leikannut takkinsa selkään kaksi melkoista palkeenkieltä.

Hänelle jämähti mätinieriäinen koukkuun. Eikä Reinonkaan tarvinnut kauan nykiä, kun tarttui harri. Ja sen jälkeen niitä nousi yhtenään, melkein joka heitolla, nousi nieriäisiä, harreja ja forelleja, niin että vanha, pieneksi lammikoksi kuroutunut puron uoma, johon onkikalat elävinä heiteltiin, molskahteli ja päsähteli, kiehui ja porisi kalojen paljoudesta.

– Eikö noita jo liene paistinkaloiksi, totesi Jalmari istuutuessaan hiekalle levähtämään.

Samaa mieltä olivat toisetkin. Ja puron suu päätettiin rauhoittaa aamuyöksi.

HALDIN LUMOISSA.

Ihmisen mieli palaa kauas ja korkealle. Kun Lapin samoilija joltakin kerolta, tshokalta tai jyppyrältä katselee jotain toista tunturin huippua, alkaa tehdä mieli sinne. Kuin satujen tenhotar se vetää ja kiehtoo varsinkin kylpiessään kesäyön rusohohtoisessa, keveän autereen himmentämässä valossa. Sellainen mieliä kiehtova voima on suurella Haldillakin. Ensi kerran nähdessään sen saanalta jokainen "Haukka" päätti itse mielessään, että sinne pitää päästä. Ja Terbmisjaurilla se retki päätettiin tehdä. Nähdä Suomen vuorten kuningas ja tuhatpäinen porotokka yhtaikaa, siinä aihetta riittävästi parin penikulman kulkemiseen edestakaisin.

Oli "Haukoilla" kolmaskin syy poiketa Haldilla ja sen austeissa (kuilulaaksoissa). Kultakuume oli alkanut Urtasjoen suulla pakottaa sydämessä ja päässä. Sillä neulankärjen kokoisella murulla oli myöskin oma tenhonsa. "Mitämaks" ylempänä on enemmän, ehkä rahkanaan ja keltaisenaan puron pohjassa.

Kun Haldin retkestä tuli puhe Juntin kanssa, ei hän suostunut lähtemään, vaan käski mennä kolmisin, kun ei eksymisenkään vaaraa ollut. Se oli "Haukoista" mieleen, sillä Juntin nähden he eivät halunneet huuhtoa kultaa. Sitäpaitsi opas oli muutenkin tullut isäntämäiseksi ja liian määrääväksi tekijäksi.

Neljännen päivän aamuna varhain he kolmisin lähtivät taipaleelle. Kulkivat Urtasvankaa myöten lähemmäksi, ja sitten alkoi penikulman pituinen nousu rinteeltä toiselle. Lumikuruissa he eivät malttaneet olla pommittamatta toisiaan lumipalloilla, kaltioista he joivat kirkasta ja kylmää vettä ja pengermiltä keräsivät kasveja. Viimeiset rinteet piti kulkea kontaten, painautua kalliota vastaan kuin armoa rukoillen, ettei se pudottaisi, kun pakkasen ja jään murentelema vuoriperä pyrki hajoamaan jalkain alla.

Aurinko katseli jo puolipäivän korkeudesta Mallojen yli, kun he hengästyneenä juoksivat ikuisen jään peittämää loivaa rinnettä Ritnishokalle, joka on yksi Haldin viidestä kärjestä.

– Me katselemme nyt kuin taivaan korkeuksista murheellista muuta maailmaa! huudahti Urpo.

– Katselemme tuhannen kolmensadan viidenkymmenen metrin korkeudesta, lisäsi Jalmari, jolla numerot hyvin pysyivät muistissa.

– Suuri ja kaunis on maailma! huudahti Jalmari. – Mitä lienevät kaikki nuo tunturien koloissa kiiluvat järvet, lompolat ja saivot, mitä lienee tuo tunturien maailma, joitakin luulen niistä tuntevani.

– Tuossa tunturin juurella on Pitshusjauri, jonka rannalla Aslak sanoi asuvansa.

Matalilta näyttivät poikain mielestä toiset ympäristön suurtunturit, Taskalharji, Veaijehoaivi, Järtnoaivi, Vuobmakeshoaivi, matalina kyyhöttävät Saana ja Mallakin. Mutta lännessä ja luoteessa kohoaa Norjan tunturiaallokko huikaisevan valkeana, teräväkärkisenä kirkastuksen maailmana. Pohjoisessa tunturitasanteen ja syvälle leikkautuneitten laaksojen takana levittelee Jäämeri valtavia vesiään. Sinne Kaavuonon perukkaan on vajaa kolme penikulmaa.

Haldi on harvoille matkailijoille suosiollinen, vain valituille se näyttelee ihanuuksiaan, mutta pojilla oli onni mukanaan. Usein se vetäisee "Ruijan myssyn" päähänsä ja katsoa murjottaa sumupilven suojassa kuin omaa korkeuttaan kammoten. Toisinaan se kietoutuu kokonaan harmaaseen pilvikaapuun peittäen samalla lappalaisten poroelot. Sokkoina silloin kulkevat paimenet, maamerkeistä suuntia tutkien.

Haldi on itse jättiläinen, vuorten kuningas, kummittelija, joka pukeutuu miten milloinkin haluaa.

– Jos olisivat sukset mukana, niin laskea suhautettaisiin tuonne itään tai etelään, kaipaili Reino.

– Taitaisivat lentää hiukset päästä siinä viimassa, mainitsi Jalmari.

– Pohjoiseen olisi parempi hyppyri. – Kaksisataa metriä pudottaa tuossa pohjoisrinne pystysuorana.

Jalmari huomasi Pitshusjärven läheltä savun nousevan. Se on erämaassakin varma merkki ihmisestä. Kun on tuli, täytyy olla lähellä tulentekijäkin.

Jokainen otti kiikarinsa esille ja tarkasteli.

– Siellä on Isä-Aslakan poroelo! huomasi Urpo.

Kun vuoriston jäällä kävi kylmä viima, alkoivat he laskeutua poroeloon päin.

Ystävällisesti isä ja poika Aslak tervehtivät vieraitaan ja laavun alle istumaan toimittivat. Mutta tuhatpäinen tokka houkutteli heitä enemmän.

On siinä jos minkä ikäistä, näköistä ja väristä sarviniekkaa, ja koparakynttä. On piikkisarvisia, kellertävän harmaita ja sirkeäsilmäisiä vasoja, jotka roukuen juovattavat (seurailevat) emojaan ja väliin pistävät turpansa utareihin imeäkseen itseensä niistä elämän voimaa. On ohutsarvisia vuoniloita ja urakoita, vuorsohirvaita ja vaatimia, jotka kaikki poromiehen kirjoissa ovat "risuporoja". Oikeita poroja ovat vain härät, vanhemmat vaatimet ja hirvaat. Urpo puhuttelee kahden metrin päässä makaavaa, aivan valkeaa ajokashärkää ja kuvittelee, miltä se näyttää talvella haltijattarensa ahkion edessä, kun se on punaisilla ja keltaisilla vöillä koristettu ja kun Anni koreassa vasannahkapeskissään sitä ohjaa hihnalla. Reino on seisahtunut "aisakylkisen" (valkeat kyljet) ajokkaan sivulle ja Jalmari silmäilee melkein mustaa hirvasta, joka jo niskalihaksiaan ja sarviaan kasvattelee syksyistä rykimä- ja taistelukautta varten.

– Miksi ette anna porojen levitä syömään laajemmalle alalle? kysyy Reino Aslakilta.

– Porot kyllä kärsivät tiukasta paimennuksesta. Ne laihtuvat näin kevätkesästä. Mutta jollemme pitäisi koossa, karkaisivat ne Norjan puolelle tai hajoaisivat toisten poroeloihin.

– Vähän ennen Jaakon päivää ne lähtevät etelään takaisin, silloin ne hajoavat sieniä etsimään. Syksyllä ne lihoavat, kun kaikki räkkä (hyönteiset) on kadonnut tuntureilta. Kolmen sormen vahvuinen 'kuukerros' (rasva) on silloin useimpien härkien selässä. Silloin vasta ovat porot komeita, kertoi isä Aslakka.

– Eivät ne räkän aikana liho, jolloin niillä on miljoonia vihollisia: sääskiä, mäkäröitä, polttiaisia, paarmoja kolmenlaisia ja vielä niiden lisäksi saulakantekijöitä ja kurmuntekijäkärpäsiä eli pottaposkia.

– Onhan siinä vihollisia koko joukko. Ei ole ihme, että porot koettavat niitä paeta, mitkä merenrantaan, mitkä tuntureille, mitkä aavoille soille tuuleen, tiesi Urpo.

– Porot haluavatkin räkän aikana asua parttioissa ja kerääntyä samoille paikoille makaamaan, sillä väkevä lannan haju karkoittaa itikoita, selitti isä-Aslak.

– Mitä ovat saulakantekijät ja kurmuntekijät? kysäisi Jalmari. – Toiset räkät ovat kyllä itsensä meille tehneet tuttaviksi.

– Molemmat ovat porojen pahimpia vihollisia, jotka varsinkin nuoria poroja vaivaavat toukillaan ja tappavatkin keväisin. Saulakantekijä-kärpänen munii poron sieraimeen, kurmuntekijä selkä- ja kylkikarvoihin. Edellisen toukat ryömivät poron nenäonteloihin ja elävät siellä talven, jälkimmäiset kaivautuvat selkälihaksiin jättäen nahkaan hengitysaukon. Keväällä toukat ryömivät ulos piilo- ja ruokapaikoistaan, putoavat maahan, koteloituvat ja muuttuvat taas kärpäsiksi.

"Haukat" ihmettelivät lappalaisten tietoja tällä alalla, mutta he saivat siihen heti selityksen, kun Aslak kaivoi laukustaan pulloja, joihin hän eräälle englantilaiselle kokosi molempien saivartajien toukkia, koteloita ja täysinkasvaneita kärpäsiä.

Urpo piirteli niistä muistikirjaansa kaikkia kehitysasteita. Tiesi myös nuori Aslak, miten poro käyttäytyy, kun saulakantekijä sitä suristen seurailee: se painaa nokkansa maahan ja odottaa siinä hiljaa, että kiusanhenki lentäisi pois, ja lähtee sitten juoksemaan pakoon. Kovasti porot kiilivät selkäsaivartajainkin lentoaikoina, tiesi hän kertoa. Vallan vauhkoina juoksevat ja laukkaavat, niinkuin lehmät etelässä kiilivät.

Aslakin pororenki oli laavun luona keittänyt kahvin, "ruuturaasua" polttaen. Ja kun tarvittiin kahvimaitoa, nappasi poika suopungillaan vaatimen kiinni ja lypsi puukuppiin maitoa.

– Emme raski nyt lypsää vaatimia vasojen kasvuaikana. Kahvimaidon vain otamme.

Olikin jo porojen päivälevon aika. Kohina ja kavioiden rakse hiljeni, kun kukin valitsi itselleen mieluisan makuupaikan ja laskeutui siihen. Paimenillekin tuli silloin lepohetki. Keräännyttiin laavun luo istumaan ja tarinoimaan. Ja kahvi tuoreen poronmaidon kera maistui hyvältä. Eikä Aslak päästänytkään vieraitaan vain kahvilla kestittyinä, piti syödä tukeva, kuivatusta lihasta keitetty velli kakkujen kanssa. Harmiteltiin, ettei ollut teurastusaika.

– Olisitte täällä pyhän Perttulin aikana, niin rasvakastit poron selästä laittaisimme ja kuuta rasvassa keittäisimme. Saisitte myöskin ydintä halkoa sääriluista, mainitsi Aslak.

Lämpimästi hyvästellen lähtivät "lantalaiset" solumaan sileää rinnettä. Urpo astellessaan vertaili toisiinsa tuhkalappalaisten ja partiolaisten elämää nuotiotulilla. Hänen mielestään molemmille on yhteistä raitis ilma, hyvä vesi, avarat tilat, laajat näköalat ja vapauden kaipuu. Yhteistä on myös vaatimattomuus ja yksinkertaisuus vaatetuksessa, ravinnossa ja asunnossa.

Juuri lähtöhetkellä poroelo herää syömään ja liikkumaan.

Tuolla yrittää karkuun härkäjoukko kuin yhteisestä sopimuksesta. On menevinään syömään pajukkoon, mutta yhtäkkiä johtajahärkä nostaa turpansa suoraksi ja lähtee tolvaamaan paremmille laitumille ja toiset raksuttelevat perässä. Aslak antaa niiden koetteeksi mennä kilometrin päähän, kunnes nostaa huudon:

– Hooii – hooii – hooo – –

Pian yhtyvät siihen toisetkin paimenet viittaillen koiralle.

Parni tietää nyt, niistä on kysymys. Säkä pystyssä, korvat luimussa ja häntä kierteellä se kiirii tievan rinnettä pakolaisten perään kuin karhun penikka. Se haukkuu laukatessaan äkäisesti tottelemattomille pakolaisille, jotka noin vain yhtäkkiä tahtoisivat katkaista välinsä ihmisen kanssa. Jo seisahtuu johtaja ja kääntyy takaisin, jo toisetkin huomaavat paon turhaksi, kun koira aivan kintereillä ärhentelee. Kaikkien on palattava laumaan. Vasta sitten taukoaa paimenten huuto ja koiran haukunta.

Toisaalla ovat vaatimet vasoineen levinneet liian pitkäksi niemekkeeksi. Anni viittaa koiralle ja kohta vasojen roukuminen ja kavioiden rapsutus ilmaisee, että poroelo muuttaa muotoaan.

Poroelo on kuin liikehtivä, häilyvä ja alituisesti muotoaan muuttava harmaa pilvi ruskealla tunturiaavikolla. Minkä seudun yli se kulkee, se jää mustaksi kuin poltettu. Ruoho syödään tai polkeutuu turpeeseen, koivun ja pajun lehdet riivitään ja ritvat pureskellaan pehmeämmän puutteessa.

"Haukat" tuumivat keskenään, että olisi lähetettävä Aslakille joku lahja Helsingistä esim. taskukello muistoksi ja palkkioksi avusta, koska hänellä ei sellaista "yleellisyyskalua" ollut.

– Mistä te tiedätte ajankulun? kysyi Urpo.

– Isällä on oikea kello, amerikkalainen silpakuorinen (hopeainen) ajan mittari. Me toiset katselemme suurta kelloa (tarkoittaen taivaankantta). Aurinko näyttää ajan kulun päivällä. Kun se katselee Haldia Anjoluovin päällitse on kuuden aika aamulla, kun se on Kahperusvaaran pahdan kohdalla on puolenpäivän hetki ja silloin se on korkeimmillaan, kun se painuu Mallan puolelle on neljän aika. Keskiyöllä se taas painuu Reisivuonon kohdalle.

– Entäpä talviöinä? ehättää Jalmari.

– Silloin nastit (tähdet) näyttävät ajan kulun. Buahinasti (pohjantähti) on paikoillaan ja sen ympäri juoksevat muut piirissä: tallgak (otava) ja sarvas, reiggik (kaksoset) ja monet muut. Ne majailevat milloin minkin tunturin tshokon tai oaivin kohdalla.

Kovin pitkälle ei Aslakin tähtien ja tähtisikermäin tuntemus ulottunut, mutta Isä-Aslak tuli avuksi ja selitti, että taivaalla on vielä niedakärrek, neitojen kokous (seulainen), jossa avaruuden neitoset pienenä piirinä seurailevat paimenpoikien yöllistä raitiointia maan tuntureilla. On siellä onkimieskin oagguk (orion) siimoineen (saaneeko kalaa), mutta kirkas guousa-nasti (kointähti) on joulun edellä pitkän öisen pimeän jälkeen aamun sarastuksen sanansaattaja, mutta kevättalvella se on iltatähtenä.

"Haukat" huomasivat, että tarkasti olivat mittaamattoman tunturiaavikon ainaiset vaeltajat oppineet tuntemaan monta äärettömien avaruuksien ikuista vaeltajaa ja vaeltajajoukkoa.

– Yhteinen on kello lappalaisilla ja partiolaisilla, avaruuksien ääretön holvi tauluna, taivaankappaleet viisareina ja maan pyörimisvoima vieterinä. Se kello ei edistä eikä jätätä eikä myöskään seisahdu. Se näyttää varmasti oikean ajan sille, joka sitä osaa oikein katsoa.

LÄTÄSENON HIRMUKURKKIOISSA JA SILEILLÄ SUVANNOILLA.

Raisu ja hurjaluontoinen on Lätäseno yläjuoksullaan, jossa se kantaa Poroenon nimeä, liian villi se on veneellä laskettavaksi. Vaahtoisena könkäänä se porhaltaa Miekunjauriin ja pudottaa siitä leveänä, louhikkoisena koskena Porojärven länsipäähän. Mutta siitä saakka se on kulkukelpoinen, vaikkakin se pudottaa Markkinaan saakka kaksisataaviisikymmentä metriä yhdeksällä penikulmalla. Siitä kuitenkin on nelisen penikulmaa melkein tyyntä suvantoa suupuolella. Äkäisiä kurkkioita on Lätäsenossakin useita, kuten Porokurkkio, Munnikurkkio, Peerakoski ja Isokurkkio. Penikulmittain se paikoin pauhaa kuohuvana koskena. Se viepi luonnon pois parhailtakin koskenlaskijoilta niinkuin vei Juntiltakin.

Lätäseno halkoo pitkin pituuttaan asumatonta tunturiylänköä. Vain kaksi mökkirähjää on sen varrella ja nekin lähellä toisiaan Hirvasvuopiossa. Ääretön autiuden tuntu painostaa näillä maisemilla kulkijaa. Ne lienevät entisiä Stallojen ja noitien temmellyskenttiä, joille ihminen ei ole uskaltautunut asettua asumaan. Ei edes poroja näy matalan koivikon reunustamalla rantaluhdilla ja jokivarren tievoilla ja jängillä. Vain viklain tui tui, kurkien kruu, kruu ja hanhien tata a, aa ilmaisevat elämän sielläkin sykähtelevän.

Porojärven päähän piti postimiehen ja Maunun isännän tuoda vene vastaan ja sinne "Haukat" ja Juntti kantamalla kuljettivat leirivarustukset Miekonjaurilta. "Haukat" pystyttivät telttansa järven ja kosken väliselle niemekkeelle, että leirisavu näkyisi venemiehille kun ne saapuvat liittopaikkaan pitkältä kieroltaan.

Haukoista oli mieluista astua taas omaan veneeseen pitkien jalkamatkojen jälkeen. Entistä hupaisempi se oli siksi, että nyt oli edessä satakahdeksankymmentä kilometriä pitkä myötävirta, josta puolet Lätäsenoa, toinen puoli Muonionjokea.

Veneentuojat, postimies ja Maunun isäntä lähtivät jalkaisin Siilastuvalle, "Haukat" ja Juntti alaspäin.

Liinakurkkio ryöppyää valkoisena vaahtona monta metriä korkeassa kallioportaassa. Sen pauhina ja puhina kuuluu kauas. Kallioperusta tärisee, pienen pienet vesihiukkaset sinkoilevat ilmaan sumuksi ja sateenkaareksi, aiempana aallokko vyöryy tummempana ja roiskahtelee kosken mutkassa korkealle kallioseinille.

Laakson liuskerinteet kapenevat siinä ahtaaksi kuiluksi, viistorinteiseksi veden veräjäksi. Kauempaa katsoen kurkkion niska-aukko näyttää mustalta, vinoon vääntyneeltä ladon ovelta.

Ilkeä, vääräsuinen jättiläinen se on, eikä koski, miesten syöjä, eläinten tuhooja, joka odottaa uusia uhreja, himoitsee ihmishenkiä ja lihaa.

Juntti laskee sen mietovirtaisia niskasuvantoja, Reino on airoissa. Nivat muuttuvat alempana koskeksi, otetaan sauvoimet esille. Reino työntelee sillä veneen keulaa puoleen ja toiseen kivien sivuille. Mutta mikä myötämäki on edessä?

– Kurkkio, köngäs! huutaa Reino.

Juntti oli unohtanut sen olemassaolon.

– Pysäytetään, huutaa opas silmät pyöreinä.

Urpo ja Jalmarikin tempaavat sauvoimet käteensä työntäen ne pohjaan etuviistoon.

– Pitäkää vastaan, pitäkää herran tähden vastaan pys...

Mutta vauhti on liian luja, vene ei pysähdy ja sitä odottaa muutaman metrin päässä hornankita. Sen valkoiset hampaat jo nielun kautta näkyvät.

Kääntäkää keula kallioon! huutaa perämies.

Könkään niskassa on matala sileä kallio. Siihen tärskähtää veneen kokka, niin että kappaleet sinkoilevat. Sauvoinmiehet lentävät siimalleen veneen pohjalle. Perämies vain pysyy pystyssä sauvoimellaan pidellen venettä pitkinvirtaan. Silmät ovat pyöreinä, suu väärässä ja jännitys, suurempi kuin milloinkaan ennen kuvastuu hänen kasvoillaan. Jos hänen otteensa heltiäisi, niin kuinka sitten kävisi.

Mutta ei heltiä Juntin ote.

– Peräytetään nyt vene takaisin! komensi Juntti. Äärimmilleen ponnistaen lihaksiaan he yhteisvoimin saavat veneen palaamaan kosken rannalle. Siinä on jo vettä lastinaan, sillä keulassa ammottaa suuri aukko. Tavaratkin jo kastuvat.

– Eväät ensin maalle! karjuu Juntti.

"Haukat" hengittää puuskuttavat rantakalliolla. Mutta vielä vihaisemmin ärjyy Liinakurkkio, kun sen mieluinen suupala meni "väärään kurkkuun".

Hetkisen perästä kaivaa Juntti veneen keulateljon alta paikkausvehkeet: ohutta lautaa, venenauloja, tervarasua, vasaran ja hohtimet. – Ei ole tottunut opas lähtenyt sattuman varaan ja erämaan armoille. – Miesvoimin kiskotaan sitten rikkoutunut alus ruohoiselle rannalle, käännetään kumoon ja Juntti alkaa touhuta paikkaamispuuhissa. Tunnin verran nakuteltuaan, veisteltyään ja tilkittyään oli vene taas kunnossa.

– Se on taas entistä lujempi, huomautti paikkaaja nostaessaan sen taas kohdalleen.

Pojat olivat seuranneet oppaan paikkauspuuhia kasvavalla mielenkiinnolla. Juntti taas kasvoi heidän silmissään pidemmäksi heitä itseään.

Kolmatta päivää laskivat "Haukat" Lätäsenon kurkkioita, koskia, nivoja ja sileäselkäisiä suvantovesiä matalan koivikon ja pajukon seuratessa rantoja näkemättä merkkiäkään asutuksesta. Ja mitäpä ihmisellä olisikaan tekemistä tässä villihanhien, vallien (haukka), tunturikurmitsan ja kiirunan luvatussa maassa. Vain aniharvoin joku poropaimen ainaisella vaelluksellaan pystyttää laavunsa tai kotansa keskisen ja ylisen Lätäsenon niemekkeelle muuttaakseen taas pois laitumen käytyä laihaksi. Kohoaa sentään kaksi pysyväistä ihmisasuntoa Lätäsenonkin rannalla: Turran lesken ja hänen norjalaisen vävynsä puuhökkeli ja Uulan turvekota. "Haukat" miltei säikähtivät, kun ne kolmantena päivänä Miekonjaurilta lähdön jälkeen muutaman suvannon partaalla tulivat näkösälle. Juntti käänsi veneen rantaan ja neljän miehen voimalla he matalaa töyrämää astuivat Turran tupaan, kalastajalappalaisen matalaan asuntoon.

– Mitä kuuluu suureen maailmaan? kysyttiin.

Mitäpä "Haukoille" olisi kuulunut, kun jo viikkokauden olivat erämaassa samonneet näkemättä ihmisasuntoa.

Pirtti oli parin sylen levyinen ja pituinen. Siitä huolimatta siihen mahtui kaksi makuulavitsaa, pöytä, lapsen kehto ja kaksi puupenkkiä. Mutta ihmiselle ei sitten jäänytkään paljon liikkumisalaa. Kamari oli puolta pienempi.

Reino piirteli muistikirjaansa tuvan sisustan merkiten kunkin esineen paikoilleen.

Harvoin sanottiin käyvän vieraita Hirvasvuopiossa kesällä, mutta talvella tiheämmin. Norjan lappalaiset paimentavat porojaan silloin aivan rajan lähellä ja pistäytyvät usein joukolla Suomen puolen taloissa lihaa keittämässä. Tuovatpa porottomalle talonväellekin kinkun silloin tällöin. Nimismies pitkän rajan tarkastuksen aikana yöpyy myös taloissa ja kyselee, että onko toisen valtakunnan poroja näkynyt tällä puolen rajaa.

Talon ympärillä ei näkynyt mitään viljelystä, kanervikkokangasta vain. Lehmä oli, mutta monivuotinen lantatunkio uhkasi jo hukuttaa navetan sisäänsä.

– Millä nämä ihmiset elävät? kysyi Jalmari Juntilta talosta lähdettyä.

– Talvella metsäkanojen pyynnillä, keväällä vesilinnuilla, kesällä ja syksyllä kalalla. Lehmäkin antaa toisinaan särvintä. Niukka lienee usein ravinto.

"RIUTTALINNUN" PESÄLLÄ.

Tohtaja eli selkäkuikka ja kaakkuri kuuluvat erottamattomasti Lapin luontoon. Ei ole sitä järven selkää eikä suurehkoa suvantoa, ettei niiden vaivalloista, vettä päristävää lentoonlähtöä huomaisi. Ja milloin jompikumpi on ahtanut vatsansa ja kupunsa täyteen lihavia muikkuja tai siian poikasia, silloin näkee vain tolppakaulan ja puikkarinenän kohoilevan kuin vedenalaisen sotalaivan periskoopin. Ja kauempaa, suurien selkienkin yli kuuluu niiden tutunomainen "iaau"-naukuminen tai "vrauu'u"-sotahuuto.

Kalastajalappalaisella on vanhaa känää kuikalle, kalansyöjälle ja verkkojen repijälle. Armotta hän ampuu tai jos pesälle pääsee hirttää ansalla, vaikka ei syökään sen lihaa, koska se yhtaikaa maistuu lihalta ja kalalta, ja vaikkei nyhdäkään sen höyheniä – kenen peukalot sen kestäisi. Junttikin suhtautui kuikkaan vihamielisesti. Jos se maakannaksella sattui lentämään yli, nosti opas sellaisen huudon pauhinan, että korvat olivat mennä lukkoon. – Tohtaja muka säikähtää, menettää hetkeksi lentotaitonsa ja pudota muksahtaa maahan, eikä se siitä onneton pääse lentoon, kun sen jalat ovat liiaksi takana. – Juntti ei kuitenkaan siten saanut yhtään tohtajaa, ne eivät menettäneet lentokykyään, eikä niillä sydän haljennut säikähdyksestä kuten jäniksellä. Mutta yhden sai opas kiinni, omasta pesästään otti sangen omituisella tavalla. He soutelivat juuri pari penikulmaa pitkää suvantoa, lähellä Markkinaa Lätäsenon suulla. Levähdyspaikassa, matalahkolla luhtarannalla menivät "Haukat" kasveja hakemaan, ja Juntti jäi rannalle sillä aikaa kahvia keittämään. Hän oli huomannut kuikan kaikkoavan rannalta, ja arvannut siinä olevan pesän. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä mitäpä muuta kuikalla on maalle asiaa. Kaksi ruskeakuorista, mustatäpläistä munaa kellotti luhtaan kaivetussa syvennyksessä.

– Kohta luovutat nahkasi tupakkasäiliöksi, mietti Juntti ja alkoi pitkänsiiman langasta kutoa pyyntiverkkoa. Pian oli valmis noin neliömetrin laajuinen harva verkko, vaikka ei ollutkaan käpyä ja kalvosinta. Hän asetti verkon levälleen pesän viereen ja juoksutti langan sen takareunasta nuotiolle saakka ja kuikan suututtamiseksi hän punoi kirjavan kaulaliinansa makkaran muotoiseksi "käärmeeksi" ja kiersi sen munain ympärille.

Hautomahaluinen tohtaja palasi pian pesälleen ja nähtyään "käärmeen" aarteittensa kimpussa, suhisi se vihaisena ja vetäytyi vatsallaan, nokallaan maata iskien munillensa. Sai siinä "käärme" selkäänsä tohtajan terävästä nokasta, mutta silloin, kun kuritus oli kuumimmillaan, vetäisi Juntti verkon kuikan pään yli. Turhaan rimpuili voimakas ja vihainen lintu lujan langan päässä: väliin sukelsi veden alle, väliin huitoi siivillään, väliin puhisten ui vihollistaan kohti, joka veti nuoraa lyhemmäksi, minkä ennätti.

Samassa "Haukat" tulivat nuotiolle.

– Mitä Juntti nyt ajattelee, kun rääkkää lintua? kysyi Urpo.

– Tohtaja on "riuttalintu" (rietta), kalansyöjä.

– Päästäkää heti hautova lintu vapaaksi! komensi Reinokin.

Eikä muu auttanut. Juntti päästi tohtajan menemään.

– Kuikka on Atlantilta tai Välimereltä lentänyt tänne viettämään lyhyttä Lapin kesää ja lisäämään sukuaan. Se taitaa jo kuulla munien sisältä uuden elämän sykähtelyä, ehkäpä jo tuleva tohtaja terävällä nokallaan naputtelee kuoreen avatakseen tien vapaaseen maailmaan. Silloinko ihmisen pitäisi tuhota ne, saarnasi Urpo.

– Ihminen on luomakunnan herra, hän vallitsee kaloja ja lintuja ja muita eläimiä.

– Mutta hänen on oikein käytettävä herruuttaan.

Opas joi sanattomana kahvia. Hänen sydäntään ja sappeaan kaiveli mokoma hentomielisyys.

Mutta veneen lähdettyä ja edettyä näkymättömiin, tohtaja palasi pesälleen, jota ei enää koristanut Juntin kirjava kaulahuivi.

VILLIHANHIEN VALTAKUNNASSA.

Ounasjärven rannalla Enontekiön kirkonkylän venevalkamassa oli puuhaa ja touhua –, kun "Haukkain" venettä lastattiin ja varustettiin pitkälle matkalle. Tavarakääröjä soviteltiin, istuimia laiteltiin, hankavitsoja väännettiin ja muistuteltiin miehissä, mitä välttämätöntä vielä tarvittiin. Pitäjän nimismies, pappi ja poliisi olivat tulleet rantaan saattamaan kaukaisia vieraita.

– Onko veneen paikkausvehkeitä mukana, kovin ovat kivet terävät ja kuohut korkeat Skietshemissä? kysyi nimismies.

– Onko lähtiessä otettu kyllin suuri henkivakuutus? lisäsi poliisi.

– Kyllähän ne selviävät Nuolasjoen ja Skietshemin koskista, jotka ovat Lätäsenon laskeneet, puuttui pappi puheeseen. Mutta onko muonaa kylläksi mukana, täältä on matkaa ensimmäiseen kylään – jollette poikkea syrjään Peltovuomaan – sataviisikymmentä kilometriä. Vasta Angelissa, ylisen Tenon varrella tapaatte ensimmäisen ihmisasunnon. Sen sijaan on valtion tunturitupia kaksikin matkan varrella.

– Kyllä me olemme varanneet, vastasi Urpo.

– Ja eväshän siellä on mukana, kun on hyvät kalastusvehkeet ja pyssy veneessä, selitti Juntti. Siitä minä vain näitä nuoria herroja moitin, että he eivät Porovuomassa ampuneet hanhia hyvältä pyssynkantomatkalta.

– Se on oikein, että näytätte hyvää esimerkkiä erämaan kansalle lakien ja asetusten noudattamisessa, innostui nimismies.

– Me olemme tottuneet ensin omien sääntöjemme noudattamiseen, meidän velvollisuutemme on myös noudattaa valtakunnan lakeja, ja me tahdomme niitä täyttää, selitti Jalmari.

"Harmaahaukan ritarit" jättivät hyvästit ystävällisille enontekiöläisille ja käänsivät veneensä järvelle.

– Näkemiin, näkemiin! huudettiin rannalta.

– Viekää terveisiä Rantti-Pekalle, opettaja Guttormille, nimismies Manniselle ja maaviskaali Kohlströmille, huusi nimismies jälkeen.

– Viedään, viedään.

Pojat eivät tienneet hölynpölyä, missä nämä virkamiehet asuivat, joille piti terveisiä viedä, mutta Juntti selitti:

– Rantti-Pekka on metsänvartijana Ylä-Tenon varrella, opettaja on Utsjoen Outakoskella, nimismies Onnelassa ja maaviskaali Suomen pohjoisimman kärjen, Nuorgamin, pohjoispuolella, siinä, missä Tenojoki kokonaan poistuu Suomen alueelta, Puolmakiksi sitä norjalaista kirkonkylää sanotaan.

Varsin hajallaan siis asuivat terveisten saajat.

Ounasjoki lähtee Ounasjärvestä äkäisenä koskena, joka laskea kuhautetaan rohkeasti ja riemukkaasti. Siinä ei ollut pahoja kiviäkään, kuten käsivarren koskissa.

Vauhtia oli vedellä alempanakin, usein Ounas hyrskähti kohisevaksi koskeksi. Eräässä mutkassa kertoi Juntti olleen lintupirtin. Kirkkoherra Laitis-vainaja oli sen itselleen rakennuttanut ja siellä viikkokaudet saarnoja valmistellut. Jos vesilintu, olletikin hanhi sattui lähelle istahtamaan, niin vainaja siitä tuli, niin tarkka oli kirkkoherra tähtäämään. (Mutta sattuivatpa sitten sunnuntaina hänen sanansakin maaliin, ne eivät menneet kuulijain sydänten ohi, vaan karskinkin mies liikutuksen vallassa kumarana kirkon penkissä hyrskähteli.)

On kirkas aamu. Känkkälön suvantovedet virtaavat vastaan tyynipintaisina tiheiden pajukkorantojen välissä. Niiden takana aukenevat loppumattomat nevat. Luonto heräilee jo yön unesta: taivaanvuohi hönöttää, liro laulaa omaa yksitoikkoista luritustaan, kurki silloin tällöin luikkaa etäämpänä kuin kysellen, onko toisia lähellä – jostakin kuuluu hanhen tyyni ja erämaan rauhaan luottava tatatus.

Aurinko heloittaa vielä itäisellä taivaan kairalla paistaen jokea pitkin suoraan silmiin, kun sauvoinmiehet työntelevät venettä tasaisessa tahdissa. Jokaisella työnnöllä kuuluu sauvoimen pulahdus ja välillä heikko kolahdus. Kukaan ei virka mitään. Mielet valtaa kuin kirkkomatkatunnelma, kun jokainen sysäys kuljettaa seuruetta yhä syvemmälle sydänmaan salaperäisimpiin seutuihin.

Vene on juuri kiertämässä pensaikkoniemeä, kun vesi posahtaa ja joukko suuria lintuja lähtee läiskyttävin siivin porhaltamaan pakoon kaulat ojossa.

Ta ta-a'a karjuu joukon johtaja harmissaan, että huomasi vaaran liian myöhään.

– Hei, hei, painukaapa hanhet veden alle! huutaa Juntti.

Kuin käskyä totellen hanhet sukelsivat vedenpinnan alle, kun rantatörmä sillä kohdalla oli jyrkkä.

Juntin sauvoin heiluu kuin tulipalossa, kun hän sillä matalasta hiekkapohjasta työntelee venettä hanhien perään. Pojat nousevat myös pystyyn nähdäkseen lintuja ja voimainsa takaa työntävät venettä, ken airoilla ken huoparilla Juntin yhtenään hokiessa:

– Tuonne, tuonne – –! Ettekö näe kihojen kohoamista – – Tuolla se jo nousee – mutta pian taas pistäytyi veden alle. – Ei hanhi jaksa kuin kolmasti sukeltaa, sitten se on kuin rasu – – jo taas kohosi – eipä enää pitkään jaksanut...

Vene on jo aivan hanhen perässä. Lintu näkyy selvästi valkeata hiekkapohjaa vasten, kun se kaula pitkänä ja räpyläjalkojaan tiheään heilutellen ui pohjaa myöten.

Juntti jo kohottaa sauvoimensa lyödäkseen päähän.

– Ei lyödä, elävänä otetaan veneeseen!

– Tapettava se on kuitenkin paistilintu, mutisee Juntti, mutta tottelee sentään.

Kahden sukelluksen perästä Urpo saa siepatuksi sen veneeseen.

– Aika rötkäle, se on aikuinen satohanhi, ihasteli Juntti.

Kun toinenkin sukeltelee lähellä, otetaan sekin kiinni. Pääjoukko kiipeää ylös ja katoaa pajukkoon.

Hanhet istuvat lamaantuneina poikain kainalossa ja heidän hyväileminään.

– Tässä on puukko, jolla katkaisette niiltä kaulan. Paisti tulee maukkaampi, kun veri juoksee tarkoin.

– Ei tarvita puukkoja eikä muitakaan murha-aseita.

– Mitä niille sitten tehdään?

– Nyt on vielä rauhoitusaika. Rannattomien aapojen asukkaat päästetään takaisin omaan valtakuntaansa. Ne ovat Niilin lietteiltä asti lentäneet Lappiin kesää viettämään ja lisääntymään. Emme halua kauemmin heidän onneaan häiritä.

Näin sanoen Urpo laski hanhen veteen ja samoin teki Reinokin.

– Voi täytinen! On siinä meillä miehiä, kun päästävät käsistään suurella vaivalla hankitut paistit! kiljui Juntti silmät pystyinä ja tukka pystyssä. – Jollette itse syö hanhen lihaa, niin kyllä se minulle kelpaa.

– Lakia ja asetuksia on järkkymättä noudatettava erämaissakin.

Juntti oli kiukkuinen. Hän miltei puhisi sauvoessaan venettä vasten virtaa, eikä pitkiin aikoihin puhunut eikä pukahtanut. Hän lienee kuitenkin asiaa miettinyt kauan eri puolilta – koska parin tunnin perästä puhkesi puhumaan:

– Niinkuin erämaassa nälkäisenä ja väsyneenä sauvoillessaan joutaisi jokaista lakipykälää noudattamaan. Erämaassa ovat osittain omat lakinsa, pykälänsä ja momenttinsa.

Käkkälö oli miltei koko pituudeltaan samanlaista alavien seutujen läpi juoksevaa tundrajokea. Ylempänä latvoilla se muuttui korkeiden hiekkatörmien (mellain) välillä kiemurtelevaksi. – Ei ollut paistin puutetta pojilla niinä kahtena päivänä, joina he sitä sauvoivat, kalaa tuli uistimilla niin runsaasti, että puolet aikoja piti kulkea uistamatta.

Harreja, taimenia ja purolohia nousi, kuin ne kilvassa olisivat syöneet.

Mutta Juntti oli kyllästynyt kaloihin. Hän syödessään muisteli makeita hanhipaisteja, joita hän oli maanmittaustöissä ollessaan syönyt Tshugis- ja Pöyrisjokien varsilla.

Toisena päivänä kohosi heidän edessään korkealla kentällä uneksiva Kalmakaltion metsäpirtti.

AAVIKKOTUNTURIEN YLI AATAMIN KULKUNEUVOILLA.

Kalmakaltion tunturitupa Käkkälöjoen latvalähteen luona on valtion rakennuttama lohduttoman erämaan matkailijain mukavuudeksi. Sellaisia on Lapissa kymmenkunta kaikkiaan. Ei niissä ole erikoista rakennustyyliä: neljä tavallista hirsiseinää vain, laipio ja harjakatto nurkassa nokimusta lapintakka ja lattiana palkit. Valtio varaa niihin valmiit polttopuut kevättalvella. Jokaisen matkustajan velvollisuutena on särkeä ja kantaa puut valmiiksi takan eteen seuraavaa vierasta varten ja tulitikut on asetettava uunin päälle myöskin häntä varten, kuka lieneekin tuleva kulkija. Kenties hän on pahoin kastunut ja vilustunut matkalla, ehkä sairastunut, perin uupunut tai vanha. Hän saa siten helposti tulen kuiviin puihin, lämpöä jäseniinsä, elämän rohkeutta taas mieleensä erämaan matkan vaivojen varaksi.

Mutta Kalmakaltion tunturimajassa oli poikien tullessa vieraanvaraisuus vieläkin suurempi. Pöydällä kärysi kuuma kahvi, pullossa sakeaa kermaa, tuohisessa sokeria ja voipaperin päällä leveä leipäjuusto: – kaikki Eiran Aatamin tuomia tai laittamia. Aatami itse oli mennyt reen jalaspuita etsimään mutta kirjelipun hän oli jättänyt pöydälle, johon oli kirjoitettu:

    "Arvoisat vieraat! Jos tulette silläaikaa, kun minä olen reen
    jalaksia etsimässä, niin pyydän käyttämään hyväksi mitä pöydässä
    on.

                                       Tervehtien Aatami Eira."

Liedellä paloi loimuava tuli vaatteiden kuivattamista varten, sillä sade iltapäivällä oli kiihtynyt.

– Mainiota! huudahti Reino sisäänastuessaan.

– Ihmiset näkyvät tulevan sitä kohteliaimmiksi, mitä kauemmaksi matkaamme pohjoisnapaa kohden! totesi Urpo.

– Ukko-Kruunu ja viimeinen pirtin asukas ovat muistaneet meitä partiolaisiakin. Mitenkä sanoikaan Runeberg Hirvenhiihtäjissään, kun oli puheena hyvän kohtelun vaikutukset? Näin hän mainitsi: "Moinen kohtelu mieleen on joka ihmiselle", mutta erittäin tervetullut se on väsyneelle ja viluiselle matkamiehelle.

– Mitä muuta kuin ruvetaan talon isänniksi vähäksi aikaa. Tunturitupa ei ole rakennettu ketään varten erikoisesti, vaan kaikille yhteisesti. Kulkurikin on siellä hetken kotonaan, selitti Juntti.

– Tunturitupia ei taida kukaan turmella? kysyi Jalmari.

– Ei kukaan järjellinen ihminen. Erämaan laki on ankara sellaisille. Kohtalaiset uskovat metsäpirtillä olevan oman haltijankin, meänteiksen, joka ei jätä kostamatta sille, ken metsäpirttiä turmelee, selitti Juntti.

– Eikö olisi hauskaa, jos siellä etelämpänäkin olisi metsäpirttejä. Niitähän voitaisiin rakentaa retkeilijäin mukavuudeksi. Talvella niitä partiolaisetkin tarvitsisivat, puhui Urpo.

– Miksei, mutta ne maksavat.

– Ja saisivatko ne siellä olla rauhassa, siellä pitäisi varata talonmies metsämajaankin, epäilivät toiset.

Vaatteet pantiin kuivamaan sitä varten varatuille orsille ja käytiin kahvipöytään. "Harmaahaukan ritarit" muistavat koko elämänsä ajan tämän kahvikestityksen. Ei milloinkaan ole heistä maistunut kahvi ja leipäjuuston kimpaleet paremmilta kuin silloin Eiran Aatamia odotellessa.

Vihdoin Aatamikin palasi tuvalle ruunaansa talutellen ja sen selässä tai oikeammin sivuilla riippui kaksi valmiiksi veistettyä reen jalasta ja pankkopuu kaplaineen.

Ystävällisesti siinä tervehdittiin, juteltiin ja syötiin päivällistä, jona oli mm. paistettua merilohta.

Sitten Aatami alkoi tehdä rekeä, jolla vene piti vedättää viiden maataipaleen yli Ounasjoen ja Tenojoen välisen vedenjakajan yli eli Kalmakaltiolta Nuolaslompoloon. Pian se valmistui Aatamin taitavissa käsissä. Veneen keula vedettiin sitten reen pankolle ja perä sai luistaa maata pitkin, mutta köliin lyötiin nauloilla lisäpuu, etteivät kivet kuluttaisi pohjaa pilalle.

Iltapäivällä kerättiin kamppeet kääröihin ja lastattiin veneeseen. Ja sitten alkoi merkillinen vaellus oikein Perä-Lapin tapaan, kun vuoroin hevonen veti venettä sileitä, puuttomia tuntureita pitkin, vuoroin sitä soudettiin pienoisten järvien poikki ja hevonen rekineen kiersi rantoja. Peltotunturin yli kuljettaessa pyysivät matkailijat levähdysaikaa, koska maisemilla oli ihmismieliin suurenmoinen vaikutusvoima.

Mikä rannaton tunturiaavikko levisikään sieltä vedenjakajan korkeuksista joka taholle. Laakeasti kohoavia, pyöreäselkäisiä harjanteita loppumattomiin. Ei missään rohkeita "tshokkia", ei rinteitä eikä jyrkkäseinäisiä pahtoja, vaan maasto oli kuin kaukaisia maininkeja Haldin maaston hurjasta aallokosta.

Ja mikä autius ympärillä! Kuvaileva sana siitä voi toivoa menestystä vain silloin, kun lukijan mielikuvitus on tehokkaasti mukana täyttäen ammottavat aukot, maalaten värit ja virittäen sielun salaperäisen koneiston oikeaan tunnelmaan. Lapin erämaiden autiuden, suloisen alakuloisuuden ja oman minän pienuutta vaistoileviin tunnelmiin. Lappi "taamoo" (kesyttää) kulkijan. Luonto on suuri, ihminen pieni, hän on vähäpätöinen "mato ja matkamies" kyyristyessään kivelle istumaan ja tarkkailemaan alastonta tunturikeroa silmän kantamattomiin! Laakeilla harjanteilla paistaa paikotellen paljas sora, rinteillä punertava kanervikko ja laaksopainanteissa ruskea saraheinä tai vaivaiskoivuvarvikko. Vain paikoin kurjenkanervan kauniit, punaiset kellot ja atsaleat antavat tunturien rinteille väriä, mutta parhaimman kaunistuksensa ne saavat taivaasta, kun arktisen kesäyön punerrus leviää kaikkialle. Retkeläisemmekin näyttivät sen hohteessa kauempaa katsoen aaveilta.

Ja mikä nirvanan hiljaisuus! Pitkiin aikoihin ei kuulu mitään muuta kuin yksinäisen sääsken surusointuinen valitus korvallisella.

– Tämä on liikkuvan ja äänekkään elämän unhoittama maa, lopettaa Urpo syvän hiljaisuuden.

Mutta silloin kuuluu edessä olevan painanteen takaa pitkäveteinen tunturikurmitsan vihellys kuin vastaukseksi, että niin ei ole laita.

Siinä äänessä soinnahtaa iankaikkisuuden aavistelua sekä rannattomuuden ja tyhjyyden ylistystä.

– Ei edes poroa näy näillä tunturiaavikoilla, virkahtaa Reino hiljaa kuin ei hänkään tahtoisi rikkoa erämaan syvää, painostavaa rauhaa.

– Pitäisi tällä tunturilla olla seitakivikin, Salkko-Niilan palvoma paasi, mutta kukaan ei tiedä, missä se on. Voimallinen seita se olikin aikoinaan.

– Mikä mies oli Salkko-Niila? kysyi Urpo.

– Upporikas porolappalainen, jonka karja käsitti viisikuusituhatta päätä. Hän asui Linnasjoella Inarissa, mutta täällä hän joka syksy salaa uhrasi kaksi hirvasta jumalalleen, hänestä on joikukin:

    – Salkko-Niila,
    nun nun nun nun nun
    on rikkaimpia lappalaisia
    ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa.
    Kyllä palvoskivi kerää poroja kokoon,
    kaikki yhteen tokkaan kokoo.
    Tulee vielä muidenkin ihmisten poroja
    hänen tokkaansa.
    Ja toisten ihmisten tokassa
    eivät säily hänen poronsa.

– En ihmettele, jos Niila valitsi tämän tunturin seitapaikaksi, rauhallisempaa pyhättöä hän ei olisi voinut löytää, mainitsi Jalmari.

– Mutta huonosti kävi viimein mahtavalle pororuhtinaalle. Rutto kaasi parttioittain poroja, varkaat veivät sadottain ja tunturien sudet raatelivat loppuja. Rahatkin jäivät erämaan kätköön, kun ei mies muistanut, minne oli kymmeniä tuhansia hopea- ja paperirahoja tallettanut. Kummituksetkin tulivat möykkäämään, kolkuttelemaan ja kujeitaan tekemään Salkon pirttiin, eivätkä lähteneet vaikka pappi sanan ja nimismies lain voimalla kävivät niitä häätelemään. Rutiköyhänä, höperönä äijäraiskana kuoli entinen pororuhtinas. Viimeisinä elinpäivinään oli pureskellut partakarvojaan hokien:

– Lee munji poramus (on mulla ruokaa).

Ihminen Peltotunturin ja Nuolaslompalon maastossa oli varmaan harvinainen nähtävyys. Sitä osoitti mm. kiirunan käytös kohdatessaan matkueen.

Tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ja miehet alkaneet astella sen jäljessä keikkuvan veneen perässä, kun koiraskiiruna hyppää kanervikosta räjähtäen raikuvaan Kväkkä, käkäkä-nauruun.

Jalmari, joka astelee vähän sivulla ja jonka jalkain juuresta riekko lähtee lepattelemaan, säikähtää pahasti ja hyppää pari askelta taaksepäin. Niin perin oudolta ja odottamattomalta siinä hiljaisuudessa tuntuu kiirunan remahtava mielen purkaus. – Se varmaan nauraa omituisille, pallopäisille ja kahdella jalalla, kaahuroiville eläville, joilla ei ole edes haaraisia sarvia kuten porolla päässä.

Kväkkä-ke-ke-ke, kuuluu uudestaan, kun tuntuririekko lehahtaa siivilleen, mutta lentää vain muutaman metrin ja alkaa hiljakseen juosta piipertää edellä. Todellisuudessa on nauru varoituksena emolle, joka poikasineen on äkäytynyt kanervikkoon ja aikoo antaa kulkijain mennä ohi, mutta kun veneenperä kolahtaa kiveen metrin päässä, pettää rohkeus ja emo poikasineen ponnahtaa liikkeelle. Poikaset naukuttaen leviävät eri tahoille. Kiirunaemo asettuu hevosen eteen, puikkelehtii miltei sen jaloissa, pälyy juostessaan puoleen ja toiseen ja väliin seisahtuu odottamaan. Se näyttää raudanlujasta uskovan, että suuret viholliset sen vietteleminä menevät pois toiselle harjanteelle, kauas sille rakkaiden poikasten lymypaikoilta.

Näyttäytyi sentään kolmaskin eläin autiolla tunturilla. Reinon kengän kärkien edessä kavahti kahdelle jalalle korttelinmittainen "nakertajaeläin" tunturisopuli, tirskuen äkäisesti ja oli valmis tarttumaan lapikkaiden kärkiin terävillä talttahampaillaan. Tshy... shy..., sylki se vihaisena ja tappelunhaluisena, välittämättä vähääkään vastustajan koosta. Sen ruosteenkeltaisen ja mustankirjava selkä ja vaaleankellertävä vatsa näyttivät hyvin sopeutuvan ympäristöön. Reinon mieleen tuli ajatus iskeä mokoma rehentelijä kuoliaaksi, mutta taaskin hän malttoi mielensä. Hän huomasi, että sopuli taistelee urhoollisesti oman kotinsa puolesta.

– Siinäpä aito tunturien asukas. Pidä vain puoliasi urhoollisesti! kehoitti Urpo. – Iske vain tuon pahan miehen kengän kärkeen.

Reino huomasi turpeessa reiän. Ja kun hän sitä kepillään vähän suurensi, huomasivat he melkein täysikasvuisia poikia pesässä.

Pojat tekivät kunniaa urhoolliselle kodin puolustajalle ja jatkoivat matkaa. Kävellessään Urpo kuvaili toisille sopulin vaelluksia, joista hän oli lukenut mm. norjalaisten kuvauksia.

Ei niin autiota seutua, ettei siellä tapahtuisi erämaan murhenäytelmiä. Niistä oli todistuksia näilläkin maisemilla. Eräässä notkelmassa on höyheniä luokonaan ja munan kuoria varvikkoon kaivetun pesän pohjalla. Kiiruna on siinä päättänyt juoksunsa.

"Haukkain" kesken kehittyi arvailu, mikä peto oli sen tappanut.

– Ei se ole ainakaan haukan työtä, päättelee Urpo. – Siinä tapauksessa olisi luuranko jäljellä.

– Naalikettu siinä on aterioinut, huomaa Reino. Näkeehän sen siitäkin, että vaaleita karvoja on jäänyt varpuihin, ja että pyrstö on purtu pois. Kiiruna on ollut kevätkesällä juuri hautomassa, kun viirusilmä on vaaninut lähellä ja napannut suuhunsa. Munat se on syönyt jälkiruoaksi, pahus, kuoria on vain jättänyt pesän pohjalle.

Aamupuolella elämä hiukan virkistyi. Taivaalla naukui haukkapari, soilla ja rannoilla laklatteli vikloja ja luritteli liroja ja kuoveja.

Tunturiselänne alkoi tuntuvammin viettää koilliseen. Juntti ja Peltovuoman Eira selittivät maisemien jo kuuluvan toiseen valtakuntaan, Norjaan. Eira seisahdutti hevosensa jyrkästi suistavan kalliorinteen niskalle virkkaen:

– Tätä edemmäksi ei pääse hevosella. Tuolla alla jo kiiluukin Nuolaslompolon tyyni pinta.

Syvällä heidän edessään tosiaankin kimalteli lampi tuskin puolen kilometrin pituinen ja erittäin kapea. Se oli siis yhden Tenojoen vesistön latvahaarakkeen alkupää, josta Nuolasojaa pitkin päästään Skietshem-jokeen, sitä pitkin Inarinjokeen ja Tenoon. Siinä siis pitkä jokivene pääsi taas omaa virkaansa toimittamaan, kiidättämään retkikuntaa sileitä virtoja ja kuohuvia koskia alas 470 kilometrin päässä leviävään Jäämeren vuonoon.

Vene laskettiin miesvoimin rinnettä alas lammen rantaan, tavarat kannettiin myöskin sinne ja aamutee juotiin täällä toisen valtakunnan alueella.

Kukaan ei ollut huomannut rajaa autiotunturilla, jossa on vain harvakseen kivipyykkejä ja jossa metsään hakattu raja puiden puutteessa ei tule kysymykseenkään. Ei ollut tullivartijoita tarkastamassa tavaroita, ei maaviskaaleja passeja kysymässä. Mutta karttojenkin mukaan se "Harmaahaukan ritareille" selvisi, että he olivat toisessa valtakunnassa, sen rajaviivan takana, joka tunturien veden jakajaa pitkin näillä seuduilla on vedetty.

Nuolaslompolon rannalla oli kuin rekimuseo, ainakin parikymmentä koivusta tehtyä, tervaamatonta pankkorekeä siinä lahoi kenenkään niitä omistamatta. Kihlakunnan kruunuvoudilla oli ollut tapana, ja se kuuluu hänen velvollisuuksiinsa, tehdä kiertomatkoja rajaa pitkin. Pitkän Tenon hän tietysti kulkee myötävirtaan. Sen tähden hän Enontekiöltä nousee Käkkälöjokea myöten veneellä Kalmakaltion pirtille, vedättää veneen hevosella Nuolaslompaloon ja laskee siitä Tenon vesistöä alas. Kun ei kukaan veneellä kulje päinvastaiseen suuntaan, ja kun hevosmiehet tekevät veneenvetoreen kerrakseen, karttuu rekiä vuosien vieriessä taipaleen päähän, vaikka joku matkamies niitä polttaakin.

Heinäkuinen aamuaurinko paistoi kuumasti rinnettä vastaan, vuoripuro kohisi ja haukka naukui nälkäänsä ilmassa, kun väsyneet taivaltajat syötyään tukevan aamiaisen työntyivät telttoihinsa.

Hevosen kellon kalkatus, kun Eira oli päästänyt ruunansa levähdysajaksi laitumelle ei sopinut tähän ympäristöön, sillä matkaa lähimpään ihmisasuntoon oli viitisenkymmentä kilometriä aavikoiden yli.

Naali, napamaiden valkea kettu oli pyytömatkoillaan Nuolaslompalon rinteillä. Se tunsi sieraimissaan savun hajun, sihkaisi nenäänsä, rääkäisi pojilleen varoitushuudon ja istui itse kivelle kuulostamaan ja erittelemään ilmaa:

Sininen usva nousee lammen takaa, sen mukana kantautuu myötätuuleen karvas haju, johon on sekaantunut toinen, erittäin miellyttävä tuoksu, kalasta vai lihasta lähtevä, siitä ei repolainen saa selvää. Vesi tulee nälkäisen naalin kielelle, kun laihat ovat olleet "sapuskat" pitkän aikaa. Lähteäkö nappaamaan naamaansa se tuoksahtelija? Mutta silloin kalahtaa taas se kalkuttaja ja kuuluu suuren eläimen sierainten päristys. Sitä eivät naalin hermot kestä, se ouneksii siinä vaaraa ja pakenee häntä suorana poikainsa perässä.

Erämaan rauhaa oli taas häiritty.

ROSVOLINNAA VALLOITTAMASSA.

– Tämä ylisen Skietshemin tunturiylänkö on autioin ja aavin pohjoisimman Lapin maisemista. Kuinka voisin sinun ylhäistä kauneuttasi ylistää, huudahti Urpo seisoessaan laakson jyrkänteellä ja katsellen syvän kanjonin pohjalla ryöppyilevää virtaa ja puutonta kallioerämaata sen molemmin puolin. – Mikä villi vauhti onkaan vesilläsi, mitkä romanttiset muodot ruusunhohtoisilla, rosoisilla, veitsiviiltorinteilläsi ja kalliotorneillasi – eikä missään ihmiskäden turmelemaa jälkeä. Ja mikä kullansekainen punerrus hehkuukaan näin aamuyöstä alastomilta harjanteillasi! Vertaistasi tuskin löydät Lapinkaan maisemista.

– Emmepä taida olla ainoat, jotka ovat Skietshemin maisemiin rakastuneet, puuttui Reino puheeseen. – Tuolla alempana, kalliotornin sivussa on tunturihaukan pesä ja tuonne ylärinteelle muuttohaukka kiikutti äsken kynsissään kiirunaa. Varmasti silläkin on pesä ja pojat tällä rinteellä. – Jaa, tuolla etäämpänä on useampiakin haukanpesiä lähekkäin. Niitähän on kymmenittäin, vanhoja ja uusia, kuten näet noista valkoisista laikoista ruskeassa kallion rinteessä. Ilmojen ritarit ovat valinneet itselleen idyllisen asuinpaikan, aivan kuin keskiajan aatelismiehet tai muinoiset merirosvot Välimerellä.

– Sst, hiljaa, pojat! Tuolla liitää taas tunturihaukka tännepäin. Eikö olekin hanhen poika kynsissä! Katsokaa, kuinka hanhen pää riippuu! Minä ammun tuon rosvon. Haukat ovat ihmisen ja toisten eläinten vihollisia, touhusi Reino saaliinhimon kiiluessa hänen mustista silmistään.

Mutta hän tahtoi ensin välttämättömästä nähdä haukan pojat pesässään. Se ei käynyt päinsä muualta kuin kallion äyräältä päin. Mutta siinä oli montakin estettä edessä. Pahin oli se, että rinne suistui melkoisesti jo siihen saakka, mistä se taittui veitsiviiltoreunamaksi. Jalmari esitti sentähden, että Reinon jalkaan tai vyötäisille varoiksi sidottaisiin nuora ja siten varustettuna hän saisi kurkistaa alas. Mutta tämä ei tahtonut kuullakaan moisista varusteista. Kenkänsä kärjet turpeeseen iskien hän ryömi rinteen taitteeseen ja kurotettuaan kaulaansa hän näki viisi untuvapoikasta aukovan suutaan noin kuudenkymmenen metrin päässä suoraan alhaalla.

– Siellä ne makaavat ilmarosvon pojat kallion kielekkeellä. Tekisipä mieti ottaa niistä pari kappaletta ja kesyttää "jahtihaukoiksi".

– Minä tahtoisin myös kaksi, ehätti Jalmari.

– Millä me ne elätämme, kun emme voi pyydystää niille tunturikurmitsoita, kiirunoita ja hanhia? Ne ovat tottuneet herkuille.

– Ostamme lappalaisilta tuoretta lihaa, kalaa saamme itse ja lisäksi ruokimme niitä muulla ravinnolla. Pahempi pulma on siinä, miten saamme ne käsiimme jyrkältä rinteeltä, päivitteli Reino vetäytyen varovasti takaisin vaaralliselta tiedustelupaikaltaan.

– Käyttäkäämme pyydystämisessä samaa keinoa, kuin färsaarelaiset merilintujen munia etsiessään jyrkänteiltä. Sitokaamme kevein mies nuoran päähän ja laskekaamme pesälle, ehdotti Jalmari.

Kun toisetkin pitivät sitä viisaana ja ainoana keinona, veti Jalmari repustaan nuoravyyhden ja mittaili sylellään sen pituuden.

– Kyllä sen pitäisi yltää, arveli hän heittäessään loppupään maahan.

– Kestääkö nuora varmasti miehen, kun se on jo venettä vedettäessä pöyhtynyt? epäili Reino, joka keveimpänä sai astua remmiin.

– Aivan varmasti! vakuutti Jalmari. – Onhan se kestänyt äkeissä koskissakin.

Jalmari ja Urpo sitoivat köyden toisen pään paalusolmulla Reinon vyötäisille.

– Katso ettei solmu luista! varoitti Reino.

– Emme olisi oikeita partiolaisia, jollemme osaisi laatia pitävää solmua.

Jalmari ja Urpo sitoivat varalta köyden toisen pään kiveen, istuivat maahan, ponnistivat jaloillaan kallion särmästä ja alkoivat hiljalleen päästellä nuoraa, sitä mukaa kuin Reino äyrään yli laskeuduttuaan tuntui tarvitsevan.

– Huuda, jos hätä tulee! neuvoi Urpo.

Pian kiikkui Reino taivaan ja maan välillä toverien pidellessä nuorasta pingotetuin lihaksin ja punaisina kasvoiltaan. Hetken tärkeys kuvastui koko heidän olemuksessaan.

Reinosta tuntui tilanne epävarmalta, ja vaaralliseltakin, vaikkei hän vielä huutanut hätäänsä. Köysi näet sinkuessaan raksahteli ja juoksi jukertaen kallion terävän reunan yli. Sitäpaitsi laaksoa pitkin puhaltava, voimakas länsituuli heilutteli rohkeaa poikaa edestakasin.

Kukaan näistä kolmesta ei aluksi huomannut vaaran todellista suuruutta, ei nähnyt, miten veitsenterävä kallion syrjä leikkasi köyteen viiltoja, poikkipakoja ja katkoi säikeitä, jotka purkaantuivat sykerrellen nuoran ympärille.

Reinon katse ensin kiintyi kokonaan haukkain poikiin, jotka nähtyään mustan vihollisen laskeutuvan pesää kohti, heittäytyivät selälleen, puhisivat kuin villikissat ja huitoivat ilmaa terävillä kynsillään. Vain muutaman metrin pesän yläpuolella Reino kuuli huudon ylhäältä.

– Köysi loppui, yllätkö jo pesään!

– En vielä! huusi hän niin lujasti, että kallio kumisi. Samassa hän katsahti ylös köyttä pitkin. Tämä silmäys sai hänen jäsenensä vapisemaan.

– Vetäkää ylös! Köysi katkeaa! kirkui Reino kurkun täydeltä. – Vetäkää, vetäkää...!

Jalmari ja Urpo vetivät kaikin voimin, mutta vaivalloisesti nousi raskas paino tuuma tuumalta, mutta samalla terävä kallion syrjä vuoli köydestä sellaisia paloja, että säiepuolena ja sykermissä ollen se saattoi katketa millä hetkellä hyvänsä.

– Köy-köysi ka-katkeaa! Älkää ve-vetäkö! änkytti Reino kauhua kuvastavin, kähein äänin. Ju-juntti, tuo vahvempi nuora!

Toverit lakkasivat vetämästä ja käsittäen tilanteen vakavaksi huusivat hekin Junttia avuksi.

Reino eli seuraavina minuutteina elämänsä tuskallisimmat hetket. Hän näki nuoran kolmannen säikeen katkenneen kallion rajasta, hän kuuli köyden ratisevan ja tunsi sen venyvän, kun tuulenpuuska työnsi häntä sivulle tai pyöritti ympäri liestyttäen punosta. Alhaalla, noin seitsemänkymmenen metrin päässä näkyi särmikkäistä kivistä kasaantunut rova, johon putoaminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa. Kaiken lisäksi emohaukka saapui kuovi kynsissään tuomaan ruokaa pojilleen ja huomattuaan pesänsä lähettyvillä outoja vieraita, liiteli uhkaavan lähellä kirkuen kiivaasti.

Reinon päätä huimasi ajatus, että viimeiset hetket olivat käsissä, että hänen maallinen vaelluksensa ja Lapin matkansa saisi näin surkean lopun. Mitä sanovat sitten vanhemmat kotona, mitä toverit koulussa, mitä sukulaiset ja ystävät, kun mies menee turhamaisen asian tähden ja sortuu omaan varomattomuuteensa? – Oi, jos saisin vielä kirjoittaa vanhemmilleni muutaman rivin...!

Silloin Juntin pörröinen pää ilmestyi äyrämälle, käsi solutteli nuoran päätä Reinoa kohti.

– Nyt älä liikahda ennenkuin saat tämän vahvemman köyden pään ympärillesi.

Tarkkaavaisemmin ei liene kukaan seurannut mitään toimitusta, kuin Reino silloin jokaista köyden heilahdusta, ahnaammin ei kukaan hukkuva liene tarttunut heitettyyn pelastusrenkaaseen kuin hän siepatessaan nuoran pään ja kietaistessaan sen vartalonsa ympärille. Ja huolellisemmin ei liene kukaan poika solminut paalusolmuansa kuin hän. Helpotuksen huokaus pääsi, kun hän huomasi nyt keinuvansa kahden nuoran varassa ja tiesi toisen päätä pitelevän Juntin voimakkaat kädet. Kuin taivaalliselta ilosanomalta kuului Jalmarin ääni korkeudesta:

– Joko olet valmis!

Kuultuaan heikon vastauksen alkoivat köydet liikkua ja Reino tunsi kohoavansa pelastavaa äyrästä kohden. Mutta Urpo ja Jalmari, hätääntyneinä todellisesta tilasta, vetivät kaikin voimin, niin että Reinon paino oli miltei yksin heikomman nuoran varassa, nuoran, joka äkkiä raksahti irti ja poikki, Reinon ollessa vain parisen metriä kallion reunan alapuolella. Painon nytkähtäessä yksin toisen köyden varaan Juntti alkoi liukua istuallaan viistoa rinnettä jyrkännettä kohti ja olisi varmaan pudonnut, elleivät Jalmari ja Urpo olisi sitoneet senkin köyden päätä kiveen, silloin kun alkoivat vetää.

Päästyään taas maan kamaralle toverinsa luo Reino istuutui turpeelle. Kalpeana, hikisenä ja kasvolihakset värähdellen ja silmät kosteina hän huo'otti:

– Kiitos, veljet! Kiitos! En haluaisi mielelläni olla toista kertaa kuoleman kanssa kahden. Se on kamalaa... Ah, pyörryttää...

Tyytyväisyyden loiste silmissä Jalmari ja Urpo irrottivat nuoria toverinsa ympäriltä.

Juntti oli suuttunut moisen uhkarohkean yrityksen tähden.

– Missä on miesten järki, kun tuollaiseen yritykseen antautuvat: puoleksi lahoon köyteen sidotaan yksi kiikkumaan ikäänkuin koetellakseen, kestääkö se. Onhan tuolla Norjan puoleisilla rinteillä sen verran puitakin, jos välttämättä joku tahtoo tappaa itsensä. Jollen ehtinyt apuun, niin hyvinkö olisi käynyt? Kalmakaltioon olisi mies joukostanne joutunut talvikeliä odottamaan. – Sellainenhan on tapa lappalaisillakin, jos joku heistä erämaissa kuolee. – Ja mitä olisi sen jälkeen sanottu opastamistaidostani, kun muka annan sellaista tapahtua. Niinkuin ne minua tottelisivat ja minulta kysyisivät! Matkailijat luulevat itse tietävänsä kaikki – nämä Lapinkin asiat.

Vauhtiin päästyään Juntti ei moraalisaarnaansa jättänyt kesken. Kun Urpo jotakin mainitsi haukan poikasista, yltyi siitä Juntti uudestaan.

– Niinkuin niitä ei vähemmällä saisi, kuin henkensä uhalla. Minä ongin ne teille kaikki viidessätoista minuutissa.

Tätä sanoessaan Juntti jo laskeutui rinnettä veneelle päin. Kun hän sieltä hetken kuluttua palasi, oli hänen kädessään onkivapa ja palanen verkkoa. Vaiteliaana ja huomattavan salaperäisen näköisenä hän istui kivelle, pisteli verkkoon harmaata jäkälää sekä vihreätä sammalta ja muodosteli siitä suurehkon pallon. Tämän hän lopuksi kiinnitti uistinsiimaan.

"Harmaahaukan ritarit" unohtivat nyt osaksi äskeisen jännityksen ja seurasivat oppaan omituisia onkimispuuhia, miten tämä ryömi jyrkänteen äyräälle, kuinka tämä vaparullan päristessä solutti verkkopussin alas ja kuinka vapaa ylös-alas heilutellen härnäsi "kalan" täkyyn. Ja "syönti" oli hyvä, sillä hetken perästä Juntti väänsi rullaa, minkä käsi kerkesi ja kun hän vavallaan huiskautti verkkopallon poikain eteen, kiikkui sen alla haukan poika kynsistään siiven tynkiään ravistellen.

– Hei, sehän tuli vähällä vaivalla! huudahti Urpo.

Jalmarin kysymykseen, mihin niksiin perustuu haukanpoikain onkiminen verkkopalolla, antoi Juntti seuraavan selityksen:

– Nähkääs, nuoret herrat, metsästäjä on samalla eläinten tapojen tutkija. Mitä enemmän hän on niihin syventynyt, sitä parempi on aina saalis. Joskus olemme täältä lähettäneet etelään "fallin" (haukan) munia ja poikasia. Silloin on meiltä kysytty kekseliäisyyttä, miten niitä rinteeltä otetaan.

Me olemme tienneet vanhastaan, että haukan poikaset puolustavat pesäänsä asettuen selälleen ja huitoen kynsillään ilmaa. Jos niiden kouriin silloin pistää nuorapalan tai tikun ja nostaa sitä äkkiä ylös, niin kynnet kiertyvät tiukasti esineen ympärille, niin tiukasti, ettei poikanen saa kouriaan irti, vaan nousee mukana. Kun minä äsken verkkopalloa heilutin pesän päällä, luulivat poikaset sitä vihollisekseen ja torjuivat kynsillään, kunnes yksi sattui verkkoon.

Samalla tavalla Juntti nosti kalliolle toisen ja kolmannen.

– Jo riittää! Yksi kullekin, ei enempää.

Ja näin saivat "Harmaahaukan ritarit" maskottinsa ja lähtivät viilettelemään edelleen virran mukana.

HENGENHÄDÄSSÄ SKIETSHEMIN KUOHUISSA.

Äkäisiä ovat Skietshemin kosket ja könkäät, ja pitkiä. Kymmeniä kilometrejä saa niitä silmä kovana viiletellä tapaamatta ainoatakaan suvantoa.

Vauhtia oli poikain veneellä vielä "Rosvolinnoilta" alaskin päin. Vesi tourusi ja hyökyili korkeana aallokkona, pursusi valkeana vaahtona pohjapaasien päällä ja ympärillä ja ryöppyili mutkapaikoissa kallioseinille kuin olisi tahtonut pyyhkiä pinnaltaan ja sivuiltaan kaikki esteet. Keveänä kuin lastu kiiti pitkä jokivene raivoavaksi kiihtyneen koskijättiläisen selässä. Se keikkui ja vapisi, ryski ja ratisi, kun sen kokka vuoroon keinahteli korkealle, vuoroon pauskahteli kiehuvaan kursuun. Siinä oli vetoa ja vilinää, vauhtia ja viehätystä huimapäisimmillekin koskenlaskijoille. Rantakalliot vilahtelivat sivu kuin elokuvissa ja salalouhet raapivat veneen pohjaa, niin että selkäpiitä karmi. Mutta kukaan ei pelännyt.

– Näin sitä, pojat, Lapin koskia lasketellaan! huudahti opas hypähdellen peräteljolla.

– Tämä on toista kuin autolla-ajo sileällä maantiellä! riemuitsi Urpo.

– Hei, hei, hei! huudahti Jalmarikin valkeaa sauvointaan ilmassa heilutellen ja unohtaen, että hänen velvollisuutensa oli työntäistä veneen kokka syrjään, jos se yrittää syöksyä kalliota vastaan.

Kukaan pojista ei huomannut kosken käänteessä piilevää kiven kärkeä ennenkuin laskija komensi:

– Kivi keulan edessä! Työnnä kokka syrjään!

Mutta se oli myöhäistä. Jalmari ei ehtinyt mitään tehdä, kun vene täydessä vauhdissa tärskähti kiveen. Sysäys oli niin voimakas, että Juntti lensi laidan yli suinpäin kuohuihin ja virta pyöräytti veneen ensin poikkiteloin sitten perän alaspäin täyttäen sen puoleksi vedellä.

Silmänräpäyksessä oli kaikilla kolmella sauvoimet kädessä ja tuontuostakin he saivat veneen sen verran seisahtumaan, että voivat etsiä opasta silmillään.

– Tuolla vilahti käsi pyörteessä! huusi Reino.

Kohta näkyi pääkin. Samassa Jalmari lennätti pelastusköyden puoleksi tajuttomalle oppaalle, jota pyörre väliin veti pohjaan, väliin pulpautti pinnalle. Viimeisin voimin mutta hukkuvan ottein tarttui Juntti köyteen ja pojat vetivät hänet veneeseen, jossa jo tavaratkin uiskentelivat veden vallassa.

Päästiin sentään maihin sauvoimien varassa, ja pyörtynyt opas kannettiin maihin.

Siinä makasi nyt Juntti kuolleen näköisenä, jäsentäkään liikauttamatta.

"Haukat" hätääntyivät.

Urpo puisteli kädestä, Reino koetteli valtimoa, Jalmari päästeli puseron kaulusta auki.

Urpo muisti Helsingin hiekkarannalla nähneensä, kuinka lääkäri antoi tekohengitystä tukehtumaisillaan olevalle pojalle. Samalla hänen mieleensä palautui yksityiskohtiaan myöten harjoitus leirillä, harjoitus, miten hukkuvaa on käsiteltävä.

Jonkun aikaa tekohengitystä saatuaan Juntissa alkoi huomata elon merkkejä: keuhkoissa korahteli ilma hengityksen alkaessa, veri alkoi kiertää nopeammin ja silmätkin viimein avautuivat. Eikä kulunut montaakaan kymmentä minuuttia, kun opas jo hääräili toisten mukana tavaroita kuivailemassa ja venettä korjaamassa.

Juntti ei ollut itsekään jännityksessä tuntenut, että terävä kallion särmä oli piirtänyt halki housun lahkeen ja leikannut polven yläpuolelle matalahkon, mutta pitkän naavan. Siitä vuoti viljalti verta. Juntti huomasi haavan vasta silloin, kun jo oli istumassa.

– Minulla vuotaa verta polvesta, sitokaa se kaulahuivillani.

– Haavaan ei saa panna mitään likaista. Minä puhdistan sen ja sidon oikealla haavaharsolla, virkkoi Jalmari välskäriksi tekeytyen.

Hän kaivoi laukustaan jotakin haavalääkettä, puuvillaa ja sideharsoa, eikä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin vamma oli puhdistettu ja sidottu miltei yhtä hyvin, kuin tottunut haavuri olisi sen tehnyt.

– Millä minä nyt teidät palkitsen? sanoi opas hiljaa, kohtaloonsa alistuneen äänen painolla. – Elämäni riippui varmasti pelastusköydestä ja teidän taidostanne antaa tekohengitystä. Minusta tuntui, kuin olisin herännyt pitkästä unesta.

– Älä hätäile. Ei mitään kiittelemistä. Me olemme tehneet vain velvollisuutemme, niin kuin sinäkin Skietshemin kurussa, vastasi Reino.

Kauan kuivaili seurue vaatteitaan kosken rannalla, ennenkuin lähti taas matkaa jatkamaan.

Mutta venekunnan mieliala ei tahtonut kohota heti tämän tapauksen jälkeen. Sanaakaan puhumatta he soutelivat tyyntä suvantoa, johon jyrkät, rosoiset rantakalliot heittivät omituisen mielikuvituksellisia varjojaan. Kuoleman luurankomies oli taas liian läheltä heidät sivuuttanut kosken kuohuissa.

LOHILAPPALAISTEN ASUINSIJOILLA.

Ihanaa oli sen sijaan kulkea Inarin joella, Tenon latvaosalla. Äkäisesti kuohuvat ja kohisevat tunturikosket vähenivät ja ne sitä mukaa talttuivat kuta alemmaksi tultiin. Penikulmittain kiiti vene soutamatta sileitä, vinhoja nahkavirtoja sora- ja hiekkaharjun täyttämässä laaksossa. Tuskin hiljaisemmin ja vinhemmin kiitää manalan lautturin vene Tuonelan virran yli, kuin "Haukkain" alus silloin sorapohjan päällä vilisevän virran mukana. Ei ollut uistelustakaan huolta, kun harjuksia on vähän Tenossa ja lohi syö harvoin uistinta myötävirtaan mentäessä. Ruskeat rantakalliot näyttivät nyökäyttelevän harvinaisille vieraille, liroja luritteli niiden harvojen käkkärämäntyjen latvoissa, jotka olivat näin ylhäälle uskaltaneet juurtua, ja muuttohaukat kalliokuruissa naukuivat kuin jotakin onnettomuutta ennustellen.

Poikia ei laulattanut eikä naurattanut, sillä ensimmäisestä kylästä, Angelista, aikoi opas kääntyä paluumatkalle. Hiukan huoletti matkanteko kolmisin. Juntin kanssa oli kyllä kaikki jo sovittu: maksettu palkka (tuhat markkaa eli viisikymppiä päivältä), pyydetty anteeksi molemmin puolin kahnaukset, jaettu eväät kristillisesti ja annettu hyvälle oppaalle muistolahjat. Mutta sittenkin tuntui elämä vähän painostavalta. Reino oli Juntille erityisesti kiitollinen henkensä pelastamisesta ja lupasi muistaa kotiin päästyään.

– Kyllä te nyt itse tulette toimeen, kun olette saaneet kokemusta näissä joki- ja koskiasioissa. Virta vie venettä. Muistatte vain pahimmat kosket ja könkäät laskea köydellä. Skietshemi taas opetti meitä kaikkia koskea laskemaan.

– Koetetaan, koetetaan, vastailivat "Haukat" yksikantaan.

Näkyy jo merkkejä ihmisestä joen rannalla. Metsäkanan ansat ovat keväällä jääneet paikoilleen – kuka lienee ollut niin huoleton pyytömies – sivuutetaan heinäpieluksen pohja, katsellaan kantoja. Tuntuu niin turvalliselta viiletellä kiveliöstä ihmisten ilmoille. Pitkä erämaataival on lopulta alkanut painostaa, erämaa on "taamonut" kulkijat.

Vilahtaa viimein ihmisasuntoja niemen takaa.

– Angelilaisten kesäpaikka, tuntee opas. Ei taida olla nyt asukkaita.

– Eläköön, eläköön! huutavat "Haukat".

Mutta mökit eivät ole tyhjät. Tyttö juosta sukaisee toiseen tölliin. Hän on säikähtynyt pahanpäiväisesti ja pinkoo pakoon kuin vuorikauris, luulee kai "vihovenäläisiä" tulevan. Arkaa on erämaan kansa, varsinkin naiset. Uskaltavat sentään lapset tulla ulos, kun vene keskivirtaa kiitää alaspäin. Rannalle juoksevat katsomaan.

Tulee viiden kilometrin päässä itse kylä näkyviin. Joen korkealla hiekkatörmällä kyyhöttää muutamia mökkejä, pieniä kuin lintukotolaisten majat.

Hintelää väkeä rientää rantaan vastaan. Kylä kuuluu Inariin ja sen pitäjän asukkaat ovat vanhastaan tunnetut hyväluonteisiksi ja tiedonhaluisiksi ihmisiksi. Pienenläntä isäntämies tulee tervehtimään kaukaisia vieraita ja pyytää sisälle. Postimies on jo juorunnut "Haukkain" tulosta. Kuka lienee Enontekiöltä siitä ilmoittanut.

Ei ole pirtti koolla pilattu. Ehkä miehen syli, ehkä toista seinästä toiseen. Siinä suhteettoman suuri kiuas, pöytä, penkkejä ja kymmenkunta henkeä, ken lattialla, ken pankolla tai penkillä istumassa. Köyhää ja kituvaa on elämä, sen näkee kaikesta. Tekee mieli palata ulos ilmanväljään.

Eivät ole suuret peltoaukeamatkaan kylässä. Muutaman aarin perunamaa kussakin talossa ja pieni niittyaukeama, lannoitettu kenttä joen sorakerrostumilla. Mutta eipä täällä maanviljelyksellä eletäkään. Lohi nousee Tenoa Inarinjoelle ja Skietshemiin saakka kutemaan. Niitä Angelin mies verottaa uistimella, kulkutuksella ja rantapadoilla, vieläpä tuulastamallakin. Tarkat ovat Suomen ja Norjan välillä kalastussäännöt tällä rajajoella. Ei saisi tuulastaakaan. Mutta kun esivallan rankaiseva koura on kaukana ja nälkä pitelee läheltä, kun lapset itkevät "taurottua" (keitettyä) kalaa eikä syksyllä, siinä perttulin ja mikkelin välillä, juuri muutenkaan saa, silloin säreskellään tervaspilkkeitä, pannaan yön pimettyä veneen kokkaan parilan päälle palamaan ja niin aletaan vedenalaisten särkkien sivuja tutkistella, että minkä karin on "luossa" kutupaikakseen valinnut. Toinen mies työntää sauvoimella venettä eteenpäin, toinen seisoo keulateljolla tähystellen roihutulen kirkastamaa pohjaa kädessään viisikuusipiikkinen terävä atrain.

Verkkokatoksen alla Jalmari huomaa parilaan ja arinan.

– Taidatte välistä tuulastaakin lohta? hän kysyy.

– Nälkä käskee joskus. Ja norjalaiset ne syövät kuitenkin, vaikka kuinka säästäisi. Tenon suu on Norjan puolella. Siellä tukitaan lohen kulkuväylä kokonaan pyydyksillä. Vain matala hiekkapankki jätetään tyhjäksi, jotta laki täytettäisiin, mutta lohet eivät ui sen yli.

– Tuulastaminen taitaa olla hupaista työtä? jatkoi Jalmari.

– Eipä hullumpaa. Kun sattuu parhaaseen kahinaan, niin siellä liikkuu kuin metsojen soitimella. Toisinaan sattuu tapaamaan koukkuleukaisia kojamia (koiraslohia) pyrstöllään uria kaivamassa sorapankkeihin, joihin sitten naaraslohi laskee mätinsä ja kojama maitinsa. Silloin arinamies jymäyttää aseensa kalan niskaan, ja sauvoinmies pysäyttää veneen. Alkaa kamppailu karilla. Lohi kiemurtelee ja ponnistelee puoleen ja toiseen, niin että vesi posahtelee ja atrain tärisee ja heiluu, ja mies silmä kovana koettaa painaa kalaa pohjaa vastaan. Mutta huonolta mieheltä lohi karkaa ja hyvältäkin, jos atrain on huonosti kiinni. Silloin kimpoaa lohi ilmaan, posahtaa takaisin ja katoaa syvyyteen. Ei näy sellaista raanalohta sinä kesänä.

Haikeasti valitettiin, että "luossa" ei vielä silloin, elokuun alkupäivinä, ollut ehtinyt Angeliin asti. Rantti-Pekka ja norjalainen metsänvartija vain olivat saaneet alempana. Järvistä oli sentään saatu siikaa ja rautua hengen pitimiksi.

Harjoitettiin Angelissa karjanhoitoakin, pari kolme mullikan kokoista lehmää, lampaita ja muutamia poroja, Maaresta ja Muotkatuntureissa palkivia. Turun poikaa pyrki hymyilyttämään se lintukotolaisten karjanhoito. Navetta oli "rapiaa" syltä kanttiinsa, kuja-aita polven korkuinen, lehmien sanottiin lypsävän pari kolme litraa kukin päivässä kesällä, talvisin vieläkin vähemmän. Ihmeelliseltä "Haukoista" tuntui se, että kevätpuolella oli niille syötetty kuin poroille pantiojäkälää, kun jänkäheinät olivat loppuneet.

– Millä te täällä talvella elätte? kysyi Reino, joka ei voinut olla vertailematta ihmisten toimeentulomahdollisuuksia siellä ja hänen kotipuolessaan, Varsinais-Suomen lihavilla savimultamailla.

– Tukkeja vedätämme, poroja hiihdätämme ja riekkoja pyytelemme. Saaliin myymme Karasjoen kauppiaalle tai vaihdamme viljaan tai muuhun ruokatavaraan. Kerran tai kahdesti käymme meren rannalla poroilla ja ostamme keittokaloiksi turskaa ja kastikkeeksi maksaöljyä, jota kylmänä kaadamme kalakeiton päälle kastikkeeksi.

Törmällä talon rannassa keitti Urpo Juntille jäähyväiskahvit ja niin tuli ero. Seitsemättä sataa kilometriä he olivat yhdessä oppaan kanssa taivaltaneet. Ei ollut ihme, jos silmät pyrkivät eron hetkellä kostumaan, kun jokivene kääntyi virralle ja Juntti erämaahan painuvalle polulle taivaltamaan, päämääränään pieni koti Enontekiön Palojoen suussa.

TENON LUOSSAA UISTAMASSA.

Kuin veitsellä viiltäen on Teno monine lisäjokineen leikannut Taka-Lapin tunturimaahan syvän laakson hyväksi valtaväyläksi ja kulkutieksi lohille ja lappalaisille, sekä muillekin, jotka lähtevät Suomineidon päätä kiertämään. Satojen tuhansien vuosien kuluessa jo ennen jääkautta oli virta kallioperustaan uurtanut noin kolmenviidensadan metrin levyisen ja kahden-kolmensadan metrin syvyisen laakson, ja jääkauden maajään sulaessa on suunnattomat määrät vierinkiviä, soraa ja hiekkaa sulamisvesien mukana kulkeutunut sen pohjaan. Joki nyt syövyttelee, tasoittelee ja kuljettelee enimmäkseen sen aikaisia harjumuodostumia, jotka laaksossa heittelehtivät, milloin tuolle, milloin tälle puolen jokea ja välistä keskeltäkin saarina kohoavat. Kartassa, Suomineidon pään silhuetissa, näkyy tämän rajajoen kaareva kulku, kun se ensin Skietshemjokena, sitten Inarinjokena ja viimein Teno-nimisenä Peltotunturin vaiheilta virtaa Tenovuonoa kohden kuljettaen mukanaan tuhansien kalmankaltioiden, satojen saivojen ja kymmenien "jaurien" ja "lompoloiden" kirkkaita vesiä Jäämeren hyiseen, suolaiseen syliin. Mutta kartasta ei näy sen mustahkoa kalliokurua, jonka reunoista ensimmäisten viiltojen jäljet ovat ehtineet pyöristyä, eivät sen jyrkät hiekkamellat, korkeat "tievat" ja tasaisesti aleneva pohja, jossa kosken kuohuja synnyttävät louhet ja kivet ovat hautautuneet syvälle hiekkaan ja soraan.

Vaikka "Haukat" Tenon vesistössä laskivat noin kaksisataa koskea, enimmät latvavesillä, vierivät joen vedet suurimmalta osalta sileäpintaisena, mutta vetävänä virtana.

Mutta ärähtää Tenokin kolmessa paikassa äkäiseksi, pauhaa ja puhisee vihaisina könkäinä, muuttuen kerrassaan vaaralliseksi.

Teno on opettanut utsjokelaiset jokikansaksi, mainioiksi sauvojiksi ja lohenpyytäjiksi. Talvellakin se on heille kulkutienä, ja koko Norjassa tiedetään, että parempaa lohijokea ei Euroopassa löydy. Keväällä jäiden lähdettyä alkaa lohi kiivetä joen keski- ja yläjuoksuille kutemaan puhtaille sorasärkille. Mutta sen vaellus on vitkallista. Silloin, kun vesi joko kohoaa tai laskee, kulkee lohi eteenpäin, muulloin se makaa poukamissa odotellen sopivaa aikaa.

Lohien perässä nousevat hylkeet, nuo pyöreäpäiset, mulkosilmäiset meren kummitukset, joilla ei ole oikeita jalkojakaan, evät vain kuin kalalla. Niille lohilappalainen on yhtä vihainen "luossiensa" puolesta kuin porolappalainen hukille. Ne viiksiniekat kun pistelevät "luossaa" sen kuin kerkiävät ja repivät verkkoja ja mertoja. Heltiäisihän hylkeestä vahvaa nahkaa ja hihnan voiteeksi traania, jota lappalainen noutaa meren rannasta asti; mutta harvoin se "kuotolainen" sotkeutuu itse pyydyksiin, syö tai repii vain kalaa ja menee toisille padoille.

Tavallisesti hylkeet nousevat vain Alakönkääseen, joskus pitkän ja pauhaavan Ylikönkäänkin alle, mutta vain muutamia kertoja, niinkuin "Haukkain" aikana, Karasjokeen saakka. Ei uskalla sentään Angelin ylävesille, kun pelkää omaa nahkaansa ja ihraansa! Hyvinä luossakesinä se lihoo pyöreäksi kuin sianporsas, kun se suvantojen syvänteissä ja koskien pyörteissä vilahtelee, kuin susi porokarjassa. Eipä vain ota uistinta! Huomaa metallin ja kalan erotuksen paremmin kuin lohi.

Tätä mahtavaa virtaa joutuivat "Haukat" laskemaan kolmisin Angelista alaspäin, saatuaan ensin Juntilta hyvän koulutuksen "Käsivarren" kurkkioissa, koskissa, nivoissa, jyrävissä ja onkissa. Urpo istui perään viilettämään ja ohjaamaan kulkua leveälapaisella melalla, Reino asettui airoihin ja Jalmari keskiveneelle toista uistinta hoitamaan.

"Haukat" hautoivat päässään toivomusta, että he kerrankin saavat oikeita merilohia, leveäkylkisiä luossia, joita ei jokainen nakkele. He olivat jo aivan tarpeekseen vedelleet harreja, tammakoita, rautuja ja "kuereja" (taimenia). Nyt oli lohen vuoro.

Mutta sitä ei kuulunut ainakaan ensi penikulmalla. "Haukat" jo uskoivat Angelin isännän ennustuksen toteutuvan, ettei tule yhtään sillä ilmalla, ei varsinkaan myötävirtaan uistettaessa.

Sivuutetaan Tsiuttavaaran tunturitupa, joka on Suomen valtion rakennuttama ja seisoo sievällä törmällä mäntymetsän keskellä. Könkään pauhina kantautuu jo korviin kaukaa edestäpäin, kun vapa kolisi veneen laidalla, sujahti äkkiä luokaksi ja rulla ärähti.

– Hei, hei, hei! Kiinni on, kiinni on!

– Pirr-ärrrrr-rrrrr, pärisi rulla pitkään.

Kaikki pojat ponnahtivat yhtaikaa seisomaan ja tapailemaan vapoja. Lohen tempaus oli kuin sähköisku vaikuttanut jokaiseen.

– Istukaa toki! Vene kaatuu! Ota sinä, Jalmari, tämä toinen vapa ja keri siima sisään, ett'ei uistinnuora kierry toiseen kiinni. Reino, pidätä venettä!

– Pirrrrrr, pärisi vaparulla jälleen, kun lohi ryntäsi ensin vastavirtaan, mutta kääntyi äkkiä myötävirtaan.

– Jos se tarttui kiveen, epäili Reino.

– Souda!

Alempana oli hiekkasärkkä joen pohjassa.

Lohi hätääntyi ja punalti veden pinnassa niin, että leveä pyrstö loiskahti.

– Se on itse vetehinen, ainakin leiviskäinen, ihaili Urpo. – Mutta ei hätäillä, ei hätäillä!

Kuitenkin hän itse hätäili; kädet vapisivat, katse oli tuijottava, suupielet värähtelivät.

– Siinä olisi syömistä moneksi päiväksi, virkkoi Jalmari.

– Älä puhu syömisestä ennenkuin saadaan.

– Norjalaisen reikäkruunun uhraan Lapin seidoille, jos saamme sen, lupaili Jalmari leikillään.

– Tässä on tosi kysymyksessä, huomautti Urpo.

"Haukoilla" oli hyvää aikaa, kun lohi tapansa mukaan juroutui pyörteeseen. Se ei lähtenyt liikkeelle, vaikka kuinka olisi koettanut hiljakseen nykiä ja lujasti ei uskaltanut riuhtaista, sillä leiviskäisiä lohia ei tempailla kuin ahvenia heti, kun se tarttuu. Ja kenen vapa sen kestäisi, vielä vähemmin koukut ja siimat.

Juroutumisen varalta on urheilu-uistajilla pyöreitä, reiällä varustettuja pahvilevyjä, jotka halkeaman kautta pujotetaan uistinsiimaan, soudetaan hiukan ylöspäin ja annetaan virran painaa levyä loheen päin. Lujahermoisinkin lohi lähtee silloin liikkeelle, kun valkea pahvipalanen alkaa leukoihin kolista. Mutta eihän Haukoilla ollut sellaisia varusteita.

– Luetetaan sillä norjalaista sanomalehteä, ehdotti Jalmari.

Hänellä todella oli puolikas norjalaista lehteä, jonka hän oli löytänyt muutaman kosken rannalta.

– Mutta jos se on suomalainen lohi, niin se ei ymmärrä norjaa.

– Lappalainen se on pikemminkin, mutta eihän vielä ole lapinkielistä sanomalehteä.

Sanomalehden palasen annettiin painua siimaa pitkin. Silloin lohi riuhtaisi siimaa ja ryysti sitä rullalta niin äkäisesti, että Urpo pelkäsi sen tuossa tuokiossa loppuvan. Lohi lähti myötävirtaan, niinkuin se useimmiten tekee uistimeen tartuttuaan.

– Huopaa perässä! Siima loppuu!

Lohenonkijan ja -uistattajan kiusallisin tilanne on se, että siima loppuu, eikä ole enää mistä löysiä. Ei muuta keinoksi kuin nostaa vapa pystyyn, niin että vavan joustavuus antaa perään kalan rimpuillessa. Jos vapa oikeaa suoraan siiman jatkoksi, on peli heti lopussa: lohi katkaisee siiman, tapsin tai koukun, useimmiten koukku repäisee sen leuasta palasen ja kala kaikissa näissä tapauksissa karkaa.

Könkään pauhina kuului yhä selvemmin edestä. Siinä kohisi siis Inarinjoen suurin kurkkio, jonka laskeminen on hengenvaarallista, niinkuin he olivat jo edeltäpäin kuulleet. Köngäs oli äskettäin vaatinut kaksi uhria, kun vene oli koskea laskiessa kaatunut.

– Se menee könkääseen! Katkaise siima! huusi Reino.

– Ei mene. Minä repäsen, vaikka leuat irti ennen.

Lohi riuhtoi puoleen ja toiseen könkään niskalla. Oli suuri ihme, ettei se sukeltanut kalliokynnykseltä kuohuihin. Siinä tapauksessa olisi Jalmari katkaissut siiman; hänellä oli jo puukko kädessään. Yhtä nopeasti kuin se oli uinut alaspäin, lähti se nyt takaisin, porhaltaen veneen vieritse, niin että kihot jäljeltä kohosivat. Urpo ehti keriä siimaa rullalle.

Syvään pyörteesen päästyään se ei enää siitä lähtenyt, vaan rimpuili aikansa ja väsyi kohoten veneen viereen kyljelleen.

Jalmari vetäisi koukun altapäin sen selkään ja nosti veneeseen, jossa Urpo sen lopetti.

– Onpa komea kala, kehui Reino hengästyneenä.

– Ainakin kaksikymmenkiloinen, arvioi Urpo.

– Ja lihava kuin hylje, lisäsi Jalmari.

– Semmoisia poikia me olemme! huudahti Reino, kun ei hyvillä mielin osannut muutakaan sanoa.

Sen jälkeen ratsastivat "Haukat" viisi vuorokautta Tenon aaltojen selässä niiden kiitäessä kovaa vauhtia Turjanmerta kohti. Vesillä on kiire, kun pohjoinen vetää. Ne hoputtavat myöskin kulkijaa. Harvoin ne tyyntyvät sileiksi suvannoiksi, ja vaikka ne niiltä näyttävät, häränsilmiä pyöritteleviä nahkavirtoja ne ovat, mutta usein koskinakin korskuvat. Parissa kohdassa Ylä- ja Alakönkäässä ylpistyvät sen vedet vaahtoharjaisiksi vauhkoiksi, jotka eivät ratsastajia selässään siedä.

Ja korkeat rantatievat tai tievasaaret, jyrkät hiekkamellat, mustat kalliopahdat ja rinteiden päällys, tunturit molemmilla sivuilla paljain päin ihmettelivät sitä menoa, niinkuin ne olivat katselleet kaikkia Lapin kulkijoita. Ylemmäksi muita kohotti kolme Ailigasta kaljuja kerojaan: Inarinjoen suulla, Niittyvuopion takalistolla, Nuovuksen luona ja Utsjoen suun takana, Onnelan lähellä. Ja kauempaa Ruijan jäähiippaiset jättiläiset, gaissat, seurailivat "Haukkain" kulkua; ne olisivat tahtoneet tuhota koko seurueen arvellen, että mitä lannanmaan maleksijoilla on Turjassa tekemistä – mitä lienevät vakoilijoita. Seisoopa Rastegaissa, Ruijan gaissoista mahtavin, aivan Tenon mutkassa Levajoen tunturihotellin lähellä ja seurailee kaukokatseellaan pitkänmatkan laskijoita joella. "Haukkoihin" tekee gaissa mahtavan vaikutuksen valkoisessa kauhtanassaan ja "rinuliinihameessaan".

– Päivää Kaisa! huudahti Urpo lakkiaan nostaen, kun se ensi kerran tuli näkyviin. Vieläkö Topeliuksen vuorenkuningas asuu luonasi?

– Ja se kultasarvinen poro, lisäsi Jalmari.

Reino tutki sitä kiikarilla.

– Ei taida "Ristikaisa" olla kovin pahalla tuulella, kun se ei murjota pilviharso silmillä, eikä katsele silmäpuolella.

– Emme jouda nyt sinua tervehtimään, kun on lohen syönti parhaallaan, mutta ensi kerralla tulemme sinne.

Laskettelivatpa "Haukat" Tenoa kuin tottuneet koskimiehet ainakin, viilettelivät virrat ja nivat, hurauttelivat kosket ja jyrämät, mutta Yläkönkään sivu piti tavarat kärryillä kuljettaa maantietä ja vene solutella rantoja pitkin. Vuoronperään he seisoivat perässä pidellen melan vartta kuin valtikkaa kädessään. Ja hyvin matka sujui. Mutta Alakönkään niskassa pidettiin pieni neuvottelu: lasketaanko vain ei – Lauri Hannikais-vainaja on sen laskenut, muutamat muutkin, tiesivät lappalaiset. – Mutta useimmat laskevat veneensä nuoralla – ei siinä pää kestä.

– Kestää meidän päämme! kivahti Urpo katsellen ensin kosken joka kohtaa. Vettä on riittävästi, kivet voidaan kiertää ja aallokko myös. – Kuka lähtee soutumieheksi.

Reino ja Jalmari olivat kumpikin valmiit.

– Istukaa siis airoihin ja soutakaa kovasti, että vauhtiin päästään.

"Haukkain" pitkä jokivene kiiti kuohuihin. Juhlallisesti kuin kapteeni hallitsi Urpo venettä, joka suorastaan lensi vaarallisten kivien ohi, halkoi vaahtopääkuohuja ja vältteli valtavinta aallokkoa. Vähin vain ropsahteli ristiaalloista laidan yli kastellen keulamiehiä. Lappalaiset juoksivat rannalla paremmin nähdäkseen lannanpoikien rohkeata laskua, joka onnistui erinomaisesti.

Eikä vähemmin kiinnostanut "Haukkojen" kulku Tenon asukkaita.

LORDIEN KANSSA KILPAA KALASTAMASSA KOLTTAKÖNKÄÄLLÄ.

Suuret "hurtigrutenin" laivat kulkevat pitkin Ruijankin rannikkoa kolme kertaa viikossa, kiertävät Varangin niemen Vuoreijaan, Vesisaareen ja sieltä Kirkkoniemeen. Ne toimittavat Norjan pitkällä rannikolla rautatien virkaa kuljettaen matkailijoita "satujen ihmemaahan" ja poiketen vain pääpaikkoihin vuonon suulle, mutta jättäen pikkuliikenteen rannikkolaivojen ja moottoriveneiden varaan.

Eräänä elokuun sunnuntaina astui Vesisaaren kalastajakaupungin laiturilta laivaan kolme partiopoikaa, jotka olivat paluumatkalla Lapin erämaista. Me olisimme tunteneet heidät "Haukoiksi". Jokaisella oli selässä raskas kantamus: laukku, josta pilkisti esille pannun ja rautakauhan varret. Niiden päälle oli nuorilla köytetty kasvipuristin (Reinolla sen lisäksi kokoon kääritty laavu), kädessä onkivapakäärö ja toisessa valkoinen pytty, jossa oli kotituliaisiksi suolattua Tenon lohta.

Matkustajisto oli kansainvälinen. Laivalla kuuli puhuttavan norjaa, suomea, ruotsia, englantia, ranskaa ja italiaa. Oli nuoria, reippaita neitoja kiiltonahkakengissään, oli urheilupukuisia nuoria miehiä ja keski-iänkin gentlemanneja, jotka olivat käytännöllisesti järjestäneet Lapin matkansa, oli jokunen lapikkaissakin, "Haukkain" malliin pukeutunut vanha herra, lordiksi mainittu. Hän ei nähtävästi ollut ensikertalainen näillä mailla.

Heidän rinnallaan "Haukat" olivat ulkoasultaan kolmannen luokan "ruuma-asukkaita" pikiöljyn palvaamine ja savun korventamine kasvoineen, lapikkaineen ja kuluneine vaatteineen. Mutta Lapin tuntemusta ja henkeä heissä oli melkoisesti. Ihmeissään moni muukalainen katseli heitä, mutta kummeksuen "Haukatkin" heidän vehkeitään arvostelivat.

– Mitä sanotte noiden turistien Lapin varusteista? kysyi Urpo ajan kuluksi.

– Lappi, samoinkuin metsä ja erämaa yleensä kammoaa liian hienoa ja kaikkea epäkäytännöllistä sekä vaatetuksessa että elämässä yleensä. Se ei tule näyttämään heille sisintään, eikä puhaltamaan heihin osaa omasta hengestään. Vain vertaisilleen se sydämensä avaa, sanoi Reino. Ja siihen yhtyi Jalmarikin.

Siinä laivalla tavallaan törmäsivät vastakkain yleismaailmallinen, kansainvälinen kulttuuri ja aito Lapin henki, johon "Haukat" jo olivat eläytyneet.

Yhtä hienot kuin ulkoasu, olivat ladyillä ja lordeilla kalastusvehkeetkin. Se tuli seuraavana päivänä näkyviin Kolttakönkäällä, jonne he Kirkkoniemen ja Jokiniemen kautta matkustivat, ja jossa "Haukatkin" halusivat viimeisen kerran merilohta uistimiinsa maanitella. Ero oli myöskin yösijoilla. Ulkomaalaiset asuivat hotellissa, "Haukat" omassa laavussaan pauhaavan könkään partaalla. Ja hyvä siinä oli nukkua, vaikka uteliaat Kolttakönkään koirat kävivätkin joskus laavun nurkkia nuuskimassa.

Aamuteen juotuaan "Haukatkin" varustautuivat luossaa uistamaan kosken alle, saatuaan luvan käyttää erään kolttaukon venettä.

– Kumpi on teistä maisemiltaan hauskempi Teno- vai Paatsjoki? kysyi Jalmari uistimia kunnostaessaan.

– Vertailussa täytyy tuntea molemmat verrattavat, sanoi Urpo. – Minä tunnen nyt vain Tenon, mutta Paatsjokea vähän. Mitä voi karttojen mukaan päätellä, on Paatsjoen laakso matala ja useissa paikoin joki muuttuu järvireitiksi niinkuin Könkämäenokin, kun sitävastoin Teno on syvässä laaksossa kulkeva, aito tunturimaan joki, yhtenäinen ja vuolas. Omituinen on tämä Paatsjoki siinäkin, että jo ensimmäiseen könkääseen lohet töksähtävät noustessaan.

Jo tulevat englantilaisetkin rantaan. Heillä on kallisarvoiset, tuhansia maksavat vavat. Lompakko täynnä perhoja, koreita ja taiteellisesti kolibrin, paratiisilinnun ja lukuisien muitten lintulajien höyhenistä tehtyjä. Siinä on harri- jos lohiperhoakin. Moniosaisessa peltilaatikossa on yhteinen uistinvarasto. Urpo näkee siinä, kun veneet ovat rinnatusten rannalla, silkkikaloja, devoneja, täkyuistimia monta lajia. Siimat ovat silkkisiä ja rullat suuria.

– Pitäisipä noilla vehkeillä saada! ajatteli Urpo.

"Haukat" asettivat vain yhden uistimen veneen perään, sen Guttormin Jounin antaman, itse maalatun, josta lahjoittaja oli sanonut: "Ei tämä ole erhäinen päältä katsoen, mutta 'luossa' on siihen rakastunut."

Englantilaisten kalleilla vehkeillä oli se vika, että lohi ei niistä huolinut. Yhtenään he muuttelivat uistimia, mutta ei yritystäkään kuulunut. "Haukat" sen sijaan saivat ensin viisitoista- sitten kaksitoista- ja myöhemmin illalla kymmenkiloisen.

– Minkä värinen teidän uistimenne on? kysyi vanhin englantilainen – seurueessa oli kolme miestä.

– Päältä hopean, sisältä vasken ja pitkinpäin puoleksi punaisella maalattu lusikkauistin.

– Mitä mallia se on?

– Utsjoen lappalaisten mallia.

"Haukkojen" piti se näyttää.

– Ettekö myy?

– Se on lahjaesine.

"Haukkojen" piti Kolttakönkään matkailijahotellin lohikirjaan selostaa, montako saivat, mihin aikaan ja minkälaisilla vehkeillä. Ulkolaisten vieraiden arvonanto kasvoi. Lohensaajan näkymätön kunniakehä kaunisti lähtiessä heidän kasvojaan. He olivat scoutteja, joilla oli utsjokelainen kotitekoinen ihmeuistin.

– Lohen saantiin on vaikuttamassa monen monta tekijää: ilma, vesi, valo, tuuli, uistimen väri ja muoto, sen liikkeet vedessä, kuinka syvällä se kulkee ja monta muuta seikkaa, selitti hotellin hoitaja. – Kukaan ei tule lohestamisessa täysin oppineeksi.

Englantilaiset saivat siitä kalastus-urheilukirjaansa uuden luvun: "Scouttien taikauistin". "Haukat" valokuvattiin hotellin edessä onkivapa toisessa ja lohi toisessa kädessä. Kuva myöhemmin kierteli monissa englantilaisissa urheilulehdissä.

HEINÄSAARTEN LINTUMAAILMAA IHMETTELEMÄSSÄ.

He olivat niistä ennakolta kuulleet ja lukeneet kuvauksia, mielenkiintoisia ja asiallisia. Viimeksi vaitolahtelaiset olivat innostuneina kertoilleet, että siellä Pummankivuonon edustalla on oikea lintujen valtakunta, jossa on paljon oppimista ja jossa ei tule ikävä matkustajalle. Ja vastaan tulleet matkailijat, niinhyvin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin, olivat loistavin silmin muistelleet elämyksiään "Lintujen paratiisissa".

Ei ollut siis ihme, että Urpo, Jalmari ja Reino jännittyneinä seisoivat Jäämeri-laivan kannella katsellen kahta matalahkoa saarta, jotka näyttivät, laivan niitä lähestyessä, nousevan valtameren aalloista.

– Hei pojat! Nyt ne näkyvät jo molemmat. Tuo pitempi, jonka päässä kohoaa valtion vahtitupa, on Iso-Heinäsaari, ja tuo toinen on Pieni-Heinäsaari. Edellinen on karttojen mukaan 2 km. pitkä ja 1,5 km. leveä, selitti Urpo.

– Onpa hyvä, että Suomen valtio omistaa ne kokonaan. Rajavartijat tuossa vahtituvassa kevätkesällä asustavat ja ajavat pois munien varkaat; niitä kuuluu tulevan Norjasta saakka, lisäsi Jalmari.

– Yläluostarin munkki eilen valitteli, että valtio on muka riistänyt heiltä heinämaat ja lakkamarikot, kun on anastanut itselleen Heinäsaaret, jotka pyhän Trisonan ajoista alkaen ovat kuuluneet luostarille. "Ennen vanhaan", sanoi pyhä mies, "me poimimme sieltä kymmeniä 'ankkoja' muuraimia ja myimme niitä hyvästä hinnasta Norjaan, samoin saimme vuokratuloja heinämaista Pummanginkylän asukkailta ja lisäksi munia niin paljon kuin viitsi poimia", kertoili Reino.

– Pötyä taisi puhua partaniekka siinä, että saaret olisivat olleet heidän. Valtion maata ne ovat, Suomen valtion ja samalla sen kansalaisten omaisuutta.

– Valtio on ne asettanut väliaikaiseen luonnonsuojelukseen, samoinkuin Mallan, tiesi Urpo. – Nyt ei saa siellä kukaan turmella luontoa, ei ampua lintuja, eikä verkoilla pyytää niinkuin ennen, ei myöskään kerätä munia. Muuraimet sentään poimitaan ja haahkojen pesistä kerätään valtion laskuun kymmenkunta säkkiä untuvia.

Jäämerilaivassa oli useita ulkomaalaisia matkustajia: englantilaisia, saksalaisia partiolaisia ja pari belgialaista. Kaikissa näissä Heinäsaarten ilmestyminen näköpiiriin herätti mielenkiintoa, ja siitä päättäen hekin olivat niistä ennakolta lukeneet. Toiset heistä laittelivat valokuvauskoneitaan kuntoon, toiset kasvipuristimiaan ja eräs ranskalainen haulikkoaan, mutta kuultuaan, että saarilla ei saa ampua, pisti aseensa takaisin laatikkoon.

Sitä mukaa kuin laiva lähestyi saaria, lisääntyivät lintujen parvet. Lokkeja ja tiiroja leijaili laivan ympärillä, haahkapoikuuksia emojen ohjaamina ui meressä ja lunneja yhtenään kohosi veden pinnan alta. Ne lentää rapistelivat tiheään siipiään lyöden jonkin matkaa ja puikahtivat jälleen syvyyteen sieltä turvaa etsien.

Laivan pysähtyessä Ison-Heinäsaaren rantaan laskettiin laivavene alas ja sillä soudettiin matkustajat maihin.

Laivamiehet ohjasivat aluksi matkustajat muuraimia syömään saaren länsipäähän. Näitä herkullisia marjoja kasvoi siellä maa keltaisenaan. Ja kovasti ulkomaalaiset kehuivat niiden makua ja tuoksua. – Emme olisi uskoneet näin pohjoisessa kasvavan tällaisia herkkuja! huudahtelivat he yhtenään.

Hyviltä ne maistuivat Haukkojenkin mielestä, vaikka he pitkän Lapinmatkansa aikana olivat niitä syöneet tynnyrimitalla ja olivat saaneet hyväkseen niissä piilevät vitamiinit. Mutta kauan he eivät joutaneet ruumistaan palvomaan, kun aika oli rajoitettu. Erään saksalaisen kera he riensivät saaren itäpäähän kuuluisan lintulammen luo. Saksalainen, lintujen valokuvaaja, seuralaistensa tietämättä otti pistoolin laukustaan ja ampui ilmaan saadakseen linnut yhtä aikaa kohoamaan valokuvattaviksi.

Mikä meteli ja pauhina syntyikään, kun kymmenettuhannet siivekkäät ponnahtivat ilmaan maan kamaralta ja lammilta ja kun lennon kohinaan ja siipien havinaan yhtyi tuhansista kurkuista lähtevä kirkuna ja vihellys, kakatus ja tatatus. Se ei ollut musiikkia niinkuin laululintujen viserrys, vaan vihaista mielenilmaisua, jossa kipenöitsevä kiukku ja sadattelu yhtyi monenlaisiin varoitusääniin. Tuntui kuin kaikki olisivat kiroilleet yhteen ääneen lintuyhteiskunnan pahinta vihollista – ihmistä! Ao-ao, huusivat merilokit. Triää-triää, rääkyivät kalatiirat pyrstöt harallaan ja haukoiksi tekeytyen tekivät ilmasyöksyjä ihmisiin päin.

Mutta välikohtaus ei kauaksi keskeyttänyt saaren asukkaiden oloa, keskinäistä kamppailua, heltiämätöntä olemassaolon taistelua vahvemman ja viisaamman oikeuden lain perusteella. Lintuparvet, sakeat kuin ukkossadepilvet aluksi pimittivät taivasta laajeten ja harveten merelle päin. Toiset jo uskalsivat kohta laskeutua maalle sekä saaren rantavesille takaisin. Jokapäiväinen elämä jatkui taas, niinkuin se oli jatkunut vuosituhansia, ties miten monta vuotta.

– Tuli ja leimaus! huudahti Reino. – Tuolla haukka iskee lunnia minkä kerkiää.

– Eihän se ole haukka, vaan räiskä, lintusaarten kuuluisa ryöstölintu. Kas, kas, kuinka se pitelee uhriaan: hyörii ympäri, kuin murhanenkeli, hipaisee siivillään ja iskee nokallaan, oikaisee Urpo.

– Nyt se lunni tipautti jotakin nokastaan ja räiskä sieppasi sen suuhunsa ilmasta kuin paras kopin ottaja pallon! innostui Jalmari. – Niin sillinpalan se tietysti tipautti ryövärilleen päästäkseen rauhaan.

Reinoa alkoi naurattaa se näytelmä, varsinkin lunnin syöksyminen mereen, mutta Urpo, joka usein koulumestarin tavoin pyrki toisia ojentamaan huomautti:

– Murhenäytelmässä ei saa nauraa! Lunni on äsken sukeltanut kiinni siilin ja lähtenyt sitä kiikuttamaan murkinaksi ainoalle pojalleen, joka nälkäisenä odottaa turpeeseen kaivetun labyrintin sokkelossa. Mutta turhaan meni taaskin emon vaiva. Räiskä lyöttäytyi vaivalloisesti lentävän lunnin seuraan ja ryösti kalan omille pojilleen ruuaksi. Vaikka toisinaan lunnilla ei ole mitään nokassa, kiusaavat raiskat sitä niin kauan, että polosen täytyy oksentaa niille kalan jäännöksiä kuvustaan päästäkseen kiusanhengistään.

– Lunnia, jonka sivuilta likistynyt kyömynokka ei kelpaa puolustukseen, verottavat useat muutkin linnut, mainitsi Reino. – Merilokit tuhoavat niitä tuhansittain iskien nokallaan kuoliaaksi ja syövät sitten parhaat lihat jättäen raadot maalle mätänemään. Kaikkiallahan täällä näkyy kuolleiden lunnien haaskoja. Minusta näyttää suorastaan ihmeeltä, että lunnit eivät ole jo kuolleet sukupuuttoon ja että niitä näilläkin saarilla vielä pesii kymmeniä tuhansia.

– Lunnit olisivat elämän taistelussa aikoja sitten hävinneet pelin, jollei niillä olisi omia suojelukeinojaan. Hyvä sukellustaito auttaa niitä merellä. Jos ilmassa taikka vedenpinnalla uhkaa vaara, puikahtavat ne veden sisään. Maalla ollessaan ne usein pistäytyvät turpeen alaiseen pesäänsä, jossa ne säilyttävät myös ainokaista, valkeakuorista munaansa ja hautovat sen poikaseksi, tiesi Urpo.

Mutta Jalmari siihen lisäsi:

– Petsamossa kerrottiin, että pummankilaiset olisivat aikoja sitten verkoilla tappaneet lunnit sukupuuttoon näiltä saarilta, ellei eukoilla olisi peukalot kipeytyneet lunnien höyheniä nykiessä, niillä kun on höyhenet yhtä lujassa kuin kuikalla. – Mutta hyviä untuvia niistä kuuluu lähtevän, liha sen sijaan kuuluu maistuvan hylkeen rasvalle. Lunnit siis saavat kiittää säilymisestään sitäkin, että höyhenet ovat lujassa ja liha huonoa.

– Tässä on lunnien pesän reikiä, näytti laivan kapteeni, osoittaen sormillaan maan alle johtavia pyöreitä aukkoja. – Näiden reikäin päälle ennen viritettiin verkkoja. Pesäänsä pyrkivät lunnit tietysti joutuivat pyytäjien saaliiksi. Pesän lähellä merilokkikin useimmiten iskee sen kuoliaaksi.

Englantilainen asetti valokuvauskoneensa kuntoon, nappasi kuvan kun saksalainen ylioppilas kepillään koetteli pesän maanalaisen käytävän pituutta.

Seurue jatkoi sitten matkaansa lammille, saaren koillispäähän. Siellä istui jo täydessä rauhassa merilokkeja, selkälokkeja, kalalokkeja, pikkulokkeja, tiiroja ja meriteeriä ym. Saaren koillisella korkealla kalliorinteellä levähtelivät mustat merimetsot kalastuksensa lomassa. Siellä ne oleilivat miltei omassa valtakunnassaan. Siellä ne olivat syntyneetkin.

– Haahkat, joita saarella pesii noin kymmenentuhatta paria, ovat täältä jo poikineen ulkoutuneet, samoin on vähentynyt muitakin täällä pesiviä lintulajeja. Mutta jos kesäkuun lopulla olisitte nähneet nämä saaret, niin silloin lintumaailma olisi ollut täydellisempi. Varoin olisi pitänyt kulkea, ettei jalan alta olisi kuulunut vastenmielinen munain karskahtelu. Niin ympäristön värisiä ovat mm. kahlaajien, tiirojen ja lokkienkin munat, että niitä ei tahdo huomata, puheli kapteeni.

Poikia harmitti, että aika Heinäsaarten tutkimiseen oli rajoitettu kahdeksi tunniksi, sillä eihän matkustajalaiva voinut jäädä kovin kauaksi odottamaan. Urpon kehoituksesta he erosivat muusta seurueesta, jonka kulku heidän mielestään oli liian hidasta, ja juoksujalkaa he riensivät merimetsojen kallioita tarkastelemaan. Ihmetellen, kaulat ojossa katselivat linnut tulijoita ja lähtivät ääntä päästämättä merelle. Kivikosta he löysivät muutamia kehityksessään myöhästyneitä merimetson ja lokkien poikasia, jotka vaaran uhatessa katosivat louhikkoon kuin tina tuhkaan. Paluumatkalla he ehtivät ottaa kymmeniä eri kasvilajeja kallioilta, meren rannalta ja keskisaaren rehevästä heinikosta, jossa muutamat putkikasvit kohosivat miehen mittaisina.

Ja lopuksi – mikä oli erittäin mieluista – he ehtivät syödä maailman maukkaimpia suomuuraimia vatsansa täyteen.

– Ei ole ihme, että Venäjän hovi ennen tilasi täältä muuraimia! Jutteli Urpo ahtaessaan vatsaansa suuria punakeltaisia marjoja.

– Mikä kumma se on, että Heinäsaarilla lakat kasvavat hyötymansikkain kokoisiksi ja mesimarjaa makeammiksi, kun maa on niin hyvin lannoitettua. Kymmenet tuhannet linnut siitä pitävät huolen, lisäsi Jalmari.

Laiva tuuttasi pitkään. Se oli ensimmäinen kutsu takaisin alukselle, ja sitä oli toteltava.

– Näkemiin, ei iäksi! huudahti Reino laivalle palattuaan ja sieltä lintujen paratiisia katsellessaan.

– Niinhän sanovat kaikki Lapin kulkijat ja Petsamon vaeltajat lähtiessään ihastuttavilta paikoilta, mutta palaamatta jää useimmilta. Omasta puolestani vain vakuutan, että kun saan ylioppilastutkinnon suoritetuksi, tänne palaan lintujen elämää tutkimaan. Näkemiin! Näkemiin!

PUMMANGIN TURSKIA JUKSAAMASSA.

– Vaihtuneet ovat jo osaksi Petsamonkin vanhat kalastustavat ja -kamppeet uusiksi. Ei nyt enää entisten "nuurvaarojen" (pohjankävijäin) tapaan ajella otringeilla ja vämpööreillä rovaseeleissa. Nyt ovat veneet suurempia ja niissä papattavat sen seitsemät moottorit ja masiinat, eikä mastoa ole kuin sylen mitta venettä kohti ja sillekin nauretaan. Mutta eipä vain uskalleta maalle jättää, kun pelätään papattajan tekevän lakon pahimmassa myrskyssä.

– Ennen otettiin meren vilja juksaamalla tai liinoja karistamalla, nyt savuavat turskamatalikoillakin yhtiöiden suuret "tampit" troolaamassa eli laahaamassa kalat yhteiseen suureen pesään. Sinne menevät sekaisin turskat ja tainarit, hyyssät ja kampelat, saiat ja paltaat samaan nuotan mutkaan ja nostetaan laivaan.

– Toisin oli siihen aikaan, kun Pummangin Pesoset, Törmäset, Raatteet ja Granrothit tänne Kuusamosta muuttivat sekä Rikinät Torniosta ja kun Kouta-Erkki, Tennilän Herkko ja Hännisen Petteri parina kymmenenä kesänä täällä ja Vuoreiassa kalastelivat. Oli silloin kalaa, jos oli kalastajiakin ja "visku" oli hyvä. Näin puhui Granrothin Kalle Pummangissa, kun "Haukat" jäivät sinne päiväksi.

– Eikö enää pyydystetä juksalla? Sehän oli hauskaa työtä, sanoi Urpo.

– Kyllä, mutta se on jäänyt vain pikkukalastajien pyyntitavaksi, samoinkuin liinojenkin (pitkänsiiman) karistaminen. Troolarit, ulkomaalaiset ja kotimaiset suurkalastajat ne nyt nuolevat kaikki turskamatalikot, jolleivät päivällä, niin yöllä varkaiten niillä kähnivät.

– Me "Haukat" haluaisimme käydä juksaamassa, jos olisi tilaisuutta. Voisimme sitten kotona kertoa siitäkin kalastustavasta.

– Kyllä siihen pian saadaan tilaisuus. Kun syömme aamiaisen, niin lähdemme merelle. Näin myrskyn jälkeen pitäisi kalan syödä.

Ja puolenpäivän aikaan lähti Pummangin rannasta venekunta merelle. Ei ollut Granrothillakaan vämpööriä, vaan moottorivene.

Turskamatalikolle saavuttua seisautti perämies moottorin ja laski ankkurin pohjaan. Sen jälkeen hänen poikansa jakoi jokaiselle juksat käteen: noin 50 syltä pitkän siiman (kaalan), johon oli sidottu suurehko onki. Ongen koukun varteen oli valettu tinakala painoksi.

– Katsokaapa vieraat, miten juksaaminen suoritetaan.

Urpo otti muistikirjansa esille ja kirjoitti siihen ohjeet.

– Juksakoukku lasketaan pohjaan saakka siten, että kaala juoksee veneenlaitaan kiinnitettyyn valpeniin sovitetun lieriörullan päällitse. – Onki on jo pohjassa, koska se ei enää vedä kaalaa. – Nyt vedetään onkea noin kaksi syltä ylöspäin ja aletaan nykiä kaalasta, nostaa ja laskea vuoronperään. Kyllä kala tarttuu, jos niitä on matalikolla. Ei tosin kaikille yhtä hyvin. Väli on vetäjissä, jos lienee vehkeissäkin. Mikä kumma siinäkin lienee, että toinen nostaa kalaa yhtenään ja toinen saa vain jonkun.

– Joko me saamme itse koettaa? tiedusteli Reino.

– Jo, jo! Kaikki koukut veteen. Pitää saada keittokalat, jos ei muuta, niin ainakin hyyssää, puheli opas.

Ja neljä miestä alkoi hiki hatussa heilutella esi-isäin aikaista pyytökojetta.

– Tämmöinen yhden kaalan vedeltä juksaaminen on helppoa, mutta kun vuorokausimitalla kiskoo kaalaa ylös kahden-kolmen kaalan vedestä merivirrassa, niin se jo tuntuu lihaksissa; jalkapohjatkin siinä työssä heltyvät.

– Kerran me Kouta-Erkin ja Kiviniemen Heikin kanssa kolme vuorokautta kiskoimme turskia kahden kaalan vedeltä ummistamatta silmää, eikä juuri syömäänkään joutanut. Kyllä miehet olivat silloin väsyneitä! Seisaalleen olivat nukkua, kun me sitten Vuoreijassa Rokkohvin laiturilla kaloja luimme. Niinhän se on merikalastuskin, että silloin pitää pyytää, kun kala syö, ja jollei syö, niin silloinkin pitää koettaa, sillä kukaan ei ole vielä varmasti oppinut tuntemaan kalojen tapoja.

"Haukat" "jaakailivat" kuin vanhat juksarit sen mukaan, kuin näkivät isännän tekevän, mutta mitään ei tullut.

– Ikävä tässä tulee, kun ei mitään saa, virkkoi Urpo.

– Kalastaja ei saa aina – jos niin olisi, tulisivat kaikki kalastajat pian upporikkaiksi. Eikä nyt ole enää turskan aikakaan. Tänne rantautuu pääasiallisesti "lotaturskaa", jota tulee kutemaan kulkevan lodan (villakuoreen) mukana maaliskuusta juhannukseen, mutta ei enää näin myöhään kesällä. Mutta keittokalatta meri harvoin jättää pyytäjän.

– Ei tässä turska ota tällä kertaa, totesi isäntäkin. Mutta se ei vielä tiedä sitä, etteikö kalaa ole matalikolla. Aina siinä on yhden talon keittokalat, on koko kylällekin. Täytyy siirtyä toiseen paikkaan.

Vene siirrettiin satakunta metriä eteenpäin. Jalmari oli tuskin saanut koukkunsa lasketuksi, kun hän huudahti:

– Kala kiinni, eikä pieni olekaan!

– Anna löysiä! neuvoi Urpo.

– He hee! nauroi Granroth. – Ei meillä ammattikalastajilla ole aikaa väsytellä kuten urheilijoilla. Suoraan veneeseen vain, vaikka se olisi pyrstön juuresta tarttunut. Suoraan me vetäisemme holkerinkin laivan laitaan talvella, vaikka se kuinka potkisi vastaan, mutta siihen tarvitaan koneet.

Jalmari veti kalaa ylös, vaikka kaala pyrki luistamaan läpi käsien. Tulihan se vihdoin näkösälle; se oli hyyssä.

– Arvasinhan minä, että noilla mätämahoilla se meri tänäpäivänä ruokkii! huudahti isäntä.

"Haukat" alkoivat vedellä hyyssiä useampiakin. Isäntä sai ison turskan. Kalamiehen maine oli pelastettu ja "Haukat" oppineet juksaakin käyttelemään.

Pummangin rannassa isäntä näytti, miten turska perataan ja "flekataan" (viilletään halki) ja kuinka se pannaan kuivamaan jällille tai suolataan makasiinin lattialle pinoihin.

– Hauskempaa oli se luossan uistattaminen Tenolla kuin turskan juksaaminen, totesi Urpo taloon mentäessä.

– Meille se on elinkeino. Milloin ei turska nouse matalikoillemme tulee hallavuosi, mainitsi isäntä.

– Suurten nälkävuosien aikana riensi tänne ihmisiä Kuusamosta, Suomussalmelta ja Oulun puolesta elatustaan hankkimaan. Ken tuli yksinään rahaa perheelleen ansaitsemaan, ken perheineen pororaidoilla tunturien yli, kertoi vapiseva, lähes satavuotinen ukko. – Hyyssäkin oli sentään parempaa ihmisen ravintoa kuin olki ja petäjä, jota silloin lannanmailla yleisesti syötiin. Muistan hyvin, kuinka hapeasti nälkäiset "pummankimiehet" söivät hylkeenkin lihaa. – Nyt ei tahdo turskakaan kaikille kelvata. – Moni tänne matkalla olleista nääntyi taipaleelle. Kerran keskitalvella, kovalla pakkastuiskulla, tuli taas "pummankimiehiä" poroilla Pesosen pihaan. Toiset nousivat puoleksi kontettuneina pulkistaan, mutta yhdessä ahkiossa ei näkynyt mitään liikettä: rikkomaton valkea viti peitti kukkuraisen kuorman. Toverit luulivat siinä matkustaneen nuorukaisen nukkuneen ja eräs vanhempi mies potkasi pulkan kylkeen äyhkäisten:

– No, Aato! Nousehan jo ylös. Nyt ollaan perillä.

Aato ei noussut. Kun pulkka käännettiin kyljelleen, vierähti sen sisältä pihatantereelle risoihin puettu, jäykistynyt nuorimies. Matkaseura kerääntyi kuolleen ympärille ja vanha mies kuului virkahtavan:

– Turhaan nyt ensi kesänä Niemen leski odottaa poikaansa pummangin tieltä palaavaksi ja rahaa leivän ostoon.

– Nälkä on ollut asutusneuvoksena silloin, kun Ruijan rannikolle ja Petsamoon ensimmäiset suomalaiset saapuivat turskia juksaamaan.

KAMPELOITA TUULASTAMASSA.

Jäämeren ranta-asukkaan ei milloinkaan tarvitse olla keitto- ja paistinkalan puutteessa. Kevättalvella ja kevätkesällä pyydetään juksaamalla ja selkäsiimalla niin paljon turskia, koljia ja hyyssiä, että niitä lasti toisensa perään tuodaan osto- ja perkauspaikoille ja niitä syydetään aluksesta laiturille kuin halkoja. Keväällä saadaan myöskin lohta seisovilla kiilanuotilla tai verkoilla. Pitkäänsiimaan tarttuu paitsi turskansukuisia kaloja, myöskin suurisilmäisiä ja lihavia meriahvenia, merikissoja ja paltaita. Syksyllä on vuonoissa aika ajoin niin paljon sillejä, että niitä pakoveden aikana korillisittain noukitaan rantalammikoista tai kuivilta rantakareiltakin. Kampeloita joskus tyyninä öinä voidaan tuulastaa aivan matalilta rantavesiltä luodeveden aikana. Sellainen tilaisuus sattui myöskin "Harmaahaukan ritareille" Vaitolahdessa, jonne he olivat saapuneet Jäämeri-laivalla ja asettuneet asumaan kalastaja Rasmussenin luo.

– Mistä nyt saamme vieraille keittokalaa, kun ei kukaan kylän asukkaista ole tänään ollut kalastamassa, vaan kaikki ovat heinäniityllä, ken vain kynnelle kykenee, valitteli Rasmussenin emäntä.

– Ei mitään hätää rauhoitteli Rasmussenin ukko. Meri näkyy tyyntyvän. Minä käyn auringon nousun aikana kampeloita tuulastamassa rantahierualta.

– Pääsenkö minä mukaan? pyysi Urpo. Olisi hauskaa kertoa, että minäkin olen Jäämeressä kalastellut.

– Minä tulisin myöskin, ilmoitti Reino.

– Ja minä, kuului Jalmari sanovan.

– Kaikkiko vieraat lähtisivät keskiyöllä kalaan. Eiköhän olisi hauskempi nukkua sängyssä haahkan untuvista tehtyjen patjojen välissä, kuin meloa venettä kylmällä vuonolla, ehdotteli emäntä.

– Mukavuusseikat jääkööt toiselle sijalle. Meidän velvollisuutemme on koettaa tutustua kullakin paikkakunnalla luontoon ja elämään, mikäli siihen on tilaisuutta. Meille on tämä valtameri, Pohjoinen Jäämeri antanut unohtumattomia elämyksiä. Me haluamme nähdä sen yöllä ja aamuvarhaisella, jolloin elämä herää sen pinnalla ja rannikoilla, selitti Urpo.

– Tietysti nuoret herrat pääsevät mukaan, jos haluavat, myönteli isäntä myhäillen. – En ole ensi kertaa vieraita soutelemassa yöllä. Varsinkin valoisana aikana kesä-heinäkuun vaihteessa englantilaiset ja saksalaiset soudattavat rantoja pitkin ja ottavat valokuvia. Keskiyöllä otettuja valokuvia he pitävät kaikkein arvokkaimpina.

Kampelain tuulastaminen käy päinsä vain peilityyninä kesäöinä. Sellaisia ilmoja on kuitenkin Jäämerellä harvoin – ainakin laakeat mainingit keinuttelevat venettä. Mutta poikiamme onnisti hyvin tässä suhteessa. Koko ajan oli Petsamossa harvinaisen korkea ilmanpaine ja luonnostaan levoton meri tyynnytteli monta vuorokautta rauhoittuen viimein peilikirkkaaksi.

Yö oli jo puolessa, kun nelimiehinen kalastusseurue laskeutui rantaan, pienen soutuveneen luo. Rasmussenilla oli vain atrain ja kalakori kädessään, mutta ei tuohuspuita eikä parilaa, jonka rautakourassa sisävesien kalastajilla tervakset palavat veneen kokan edessä.

Urpo oli lukenut kuvauksia, miten sisämaan järvillä tuulastetaan ja rantaan kävellessään hän tiedusteli:

– Koivujako te täällä poltatte tuulastaessanne?

– Emme mitään. Aurinko on meillä kohta tuohuksena. Tuollahan se on jo merestä nousemassa.

Kuin punahohtoisesta satulinnastaan päivän ruhtinatar katseli jo puolella silmällään tyyntä meren kalvoa pitkin, katseli alastonta kalliorannikkoa ja lahden pohjassa kyyhöttävää köyhää kalastajakylää, jonka valtakunnan raja on kahtia repäissyt, katseli sen takaisia tuntureitakin, heitellen niille lumoavia värivivahteita, sellaisia, joita se vain arktisille maisemille armossaan suopi. Sillä aikaa kun ukko laitteli venettään, nousi aurinko sieltä jostain pohjoisnavan takaa kokonaan näkyviin. Se kohosi hohtavanpunahehkuisena pallona ja säteitään säästellen. Vasta ylempänä sen säteilyvoima kasvoi.

– Minä tahtoisin siirtää tämän näyn kaikkien "Harmaahaukan ritarien" nähtäväksi! huudahti Reino.

Vene oli pakoveden tähden jäänyt korkealle ja kauas vesirajasta. Se täytyi lykätä vesille liukkaiden, limaisten ja lukuisten leväkasvien peittämän rantakarin yli.

Vesille päästyään Rasmussen asettui arina kädessä seisomaan veneen keulateljoille ja pyysi Urpoa huopailemaan rannan suuntaan. Aurinko oli jo sikäli kohonnut, että se kirkkaan meriveden läpi valaisi rannan pohjaa.

– Seis, hiukan takaisin! komensi tuulastaja. Samassa hän työnsi atraimen pohjaan ja kun se sieltä nousi, kiemurteli sen terässä lattea, kierosilmäinen kala.

Pojat olivat ennen nähneet kampeloita Helsingin torilla, mutta tämä oli isompi ja lihavampi.

Reino ja Jalmari alkoivat tutkia kalan omituisen näköistä ruumiin rakennetta, kun sillä oli toinen kylki vatsana, toinen selkänä ja pää oli kuin väkivaltaisesti toiselle sivulle kierretty. Mutta kalastusinto heidän eläintieteelliset harrastuksensa äkkiä keskeytti, kun ukko yhtenään jyskäytteli atraintaan vuonon hiekkapohjaan ja keikauttaen kalan veneeseen mainitsi: "Siinä on taas – ja siinä..." Ensikertalaisista näytti välistä siltä, että koko meren pohja oli kuin kampeloista kudottua mattoa, johon atrain aina sattuu. Ei kulunut montakaan minuuttia kun sanko oli täynnä nuotan lautaa muistuttavia kaloja.

Tuulastuksen jatkuessa olivat valtameren äärettömät ulapat jo täydellisesti heränneet välkehtimään aamuauringon kilossa ja kuvastelemaan taivaan korkeuksissa hiljakseen purjehtivia höyhenpilviä ja valkoisia lokki- ja tiiraparvia, joista toiset lepäilivät veden pinnalla, toiset lekuttelivat ilmassa syvyyksiin tähystellen. Mittaamattomuuden ylistystä uhosi myöskin merilokkien ouneksiva ao, ao-ääntely, tiirain triää-kirkuna ja kuikkain vauu-huuto.

Rasmussenin ukko suoristautui veneen perässä seisomaan, varjosti kädellään silmiään ja leukaparta eteenpäin kohonneena tähysteli ulapalle.

– Olikohan se meriraukka vai hylje, joka tuolla kohotti päätään auringon puolella.

– Jos se oli meriraukka, niin myrsky vinkuu vielä tänä päivänä. Ei Jäämeri ole kauan näin kirkkaana ja silkosena. [Meriraukat, ruijalaisten uskomuksen mukaan, ovat mereen hukkuneita vainajia, jotka rajuilmain edellä nostavat päätään varoittaakseen ihmisiä.]

– Jäämerellä usein puhkeaa rajuilma tällaisesta tilttityvenestä, räjähtää toisinaan kuin kanuunasta ammuttuna. Siltä nytkin näyttää, että vauhtia on kohta vedellä. Parasta lienee, että soutelemme rantaan ja käskemme emäntäväkeä kampeloita paistamaan. Ei tämä meidän aluksemme ole niitä kaikkein turvallisimpia myrskyssä.

Seuraavana aamuna "Harmaanhaukan ritarit" heräsivät ikkunaruutujen tärinään, seinien rusahteluun ja tuulen vonkunaan. Öystä (itä) pauhasi ja vuono vaahtosi kuin koski. Rasmussenin emännällä oli kalakeitto valmiina. Harvinaisille vieraille kannettin pöytään ei ainoastaan kampelaa, vaan myös turskan maksaa sekä suolattua pallasta. Emäntä oli saanut kahta viimeksimainittua ruokalajia eräältä pummankilaiselta kalastajalta, joka yöllä oli laskenut Vaitolahden satamaan myrskyä pakoon.

– Hyviä ovat nämä Jäämeren antimet, totesivat pojat syödessään.

JUHO VESAISEN JÄLJILLÄ TRIFONIN LUOSTARISSA.

Petsamon rannikko, laajan Varankivuonon suun eteläsivulla, on paikka, jossa Suomi-neito toisella kädellään tunnustelee Jäämeren ilmaa, kun toinen, Luoteis-Lapissa ei ulotu valtamereen saakka.

Pummangista palatessaan Petsamon vuonolle "Haukatkin" huomasivat, että tämä seutu on koko Petsamon alueen keskus. Samalla he muistivat, että se on viidennellätoista sataluvulla ollut riitakapulana Ruotsin ja Venäjän välillä ja Ruotsin Jäämeren politiikan aseena aikoinaan ja että Juho Vesainenkin, suuri kiiminkiläinen partiomies siellä aikoinaan koston enkelinä liehui.

Jo Liinahamarin uudessa satamassa, Petsamonvuonon länsisivulla he huomasivat, miten kansainvälisyys lyö leimansa siellä liikenteeseen. Satamassa on suomalaisten laivojen ohella norjalaisia, saksalaisia ja englantilainenkin alus. Viimemainittu troolaus-matkoilla kulkeva kalastaja-alus. Ja laiturilla kuulosti olevan oikea kielten sekoitus. Suomea, lappia, kolttainkieltä, norjaa, saksaa ja englantia siellä puhuttiin.

– Ettekö lähde uistelemaan Trifonajärvelle. Se on kaunis tunturijärvi vähän matkan päässä täältä alkavan Petsamon maantien varrella. Siinä ihan vilisee tammakoita. Minä tahdon vain kolme kruunua tunnilta.

– Vai kolme kruunua, yhtä kuin kolmekymmentä Suomen markkaa, eipä ole työ halpaa täälläpäin! ihmetteli Urpo.

– Minä lähden kahdella, sekaantui puheeseen karjalaispoika.

– Minä yhdellä, lisäsi lappalainen.

Ja tuossa tuokiossa kehittyi huutokauppa poikien ympärillä, kuka halvimmalla lähtee uistinta soutamaan, vaikka asianomaiset olivat jo vakaasti päättäneet jättää lohet ja taimenet, harjukset ja tammakot rauhaan sinä kesänä.

"Haukat" sivuuttivat Liinahamarin matkustajahotellin ja astelivat raskaine kantamuksineen hyvää maantietä etelään.

– Hei, pojat, nyt me siis alamme painua etelään kuin muuttolinnut! virkkoi Reino.

– Eipä taida kantapäät kestää tallustella viidettäsataa kilometriä täältä Rovaniemelle rautatien päähän, epäili Jalmari.

– Tarkalleen 425 kilometriä näkyy tolpassa seisovan. Onhan siinä matkaa, mutta Yläluostarissa nousemme postiautoon, siinähän me aioimme pysähtyä Vesaisen retkiä muistelemaan. Munkit kuuluvat niistä kertovan omalla tavallaan, selitti Urpo.

Matkallaan he poikkesivat Trifonan kylään, joka on myös vuonon länsirannalle rakennettu ja jonka asukkaat ovat enimmäkseen vienankarjalaisia. Muistikirjan saalis oli sieltäkin melkoinen. Mutta paljon mielenkiintoisempi paikka oli heille matalan vuonon perän ympärille rakennettu Parkkiman kylä, jossa oli suuria valtion rakennuksia ja kauppataloja matalien alkuasukasten hökkelien keskellä, sekä sen itäpuolelle joen suun taakse levinnyt Kaakkuri, puhtaasti venäläinen töllikylä, jossa on 26 taloa.

"Haukat" piirtelivät ja valokuvasivat ahkerasti. Heitä kiinnosti asutus, jossa vielä vahvasti oli muukalainen leima niinhyvin rakennustyylissä kuin muussakin kulttuurissa ja jossa vielä osittain elää Petsamon luostarin perustajan ja kolttain apostolin, munkki Trifonin henki.

– Jos olisimme tulleet suoraan Helsingistä tänne Kaakkurinkylään, tai Näsykkään (karjalaiskylä Näsykkäjoen varrella) tai Moskovaan (kolttakylä Petsamojoen varrella), niin varmaankin ihmettelisimme rakennusten pienuutta ja kirjavuutta rakennusaineeseenkin nähden, selitti Urpo. – Mutta paljon Perä-Lappia matkustaneina me ymmärrämme elämän vaikeuksia puuttomilla seuduilla. Mistä nämä poloiset rakentavat tilavia asumuksia, kun hirret on kaukaa tunturien takaa kuljetettava ja laudat Norjasta ostettava ja kalliilla kruunuilla maksettava. Vain turve on omasta takaa. Siksipä voi samassa rakennuksessa olla alaosa hirsistä, yläosa laudoista ja katto turpeista.

– Hauskojahan nuo turvekatot ovat. Saunakukka ja kissankello niillä kasvaa mainiosti, samoinkuin monenlaiset heinät. Vuohilla olisi katolla erinomainen laidun, mainitsi Jalmari.

Alaluostarin, entisen Monasterin kylän kohdalla kiintyi huomio suureen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.

– Tähän perusti venäläinen aatelismies ja soturi Trifon luostarin v. 1556, tiesi Urpo.

– Ja Juho Vesaisen joukot sen jouluyönä v. 1590 polttivat poroksi ja surmasivat munkit ja muun väen. Luostari siirrettiin sitten Kuollaan, mutta toistasataa hautakumpua osoitti sen jälkeen paikkaa, missä pohjalaiset partiojoukot kuuluisan päällikkönsä johdolla suorittivat, luultavasti Ruotsin vallan salaisella suostumuksella kovakouraisen koston työn, lisäsi Reino. – Luostarin perustaja oli jo kuollut, mutta silloinen igumeni Gurij sai metelissä surmansa.

Myöhemmin illalla näkivät "Haukat" näiden molempien merkkihenkilöiden kuvat Yläluostarin kirkossa: Trifonin kolttalaisia kastamassa ja luostarin suojeluspyhimyksenä sekä Juho Vesaisen munkkeja surmaamassa.

Petsamon matkailijat eivät hevillä sivuuta Yläluostaria, Venäläisvallan ja kreikkalaiskatolisuuden tukikohtaa näillä Jäämeren äärillä. Niin outo, keskiaikainen henki siellä tuulahtaa matkustajaa vastaan, että sen synnyttämä uteliaisuuden tunne pysäyttää hänet. Eivät "Haukatkaan" voineet sitä sivuttaa, vaan yöpyivät luostarin melko siisteihin, matkustajia varten varattuihin huoneisiin.

Munkki Hermanni tuli heitä opastamaan ja näyttelemään luostarin kymmeniä rakennuksia ja kertomaan sen menneisyydestä.

Hermannilla oli jonkinverran kiire, sillä iltajumalanpalvelukseen ei ollut enää täyttä tuntiakaan aikaa.

Ensin he kävelivät "hanhenmarssissa" maahan vajonneita pitkospuupalkkeja myöten luostarin kirkkoon. Sieltä tulvahti vastaan oikea itämainen loisto, vaikka se olikin vain ulkokultaa ja tarkoitettu herättämään hartautta ja uskonnollisia tunteita. Kultakehyksisiä jumalan ja pyhimysten kuvia, kullattuja kynttiläjalkoja ja muuta komeutta siellä oli yllinkyllin. Vastakohtana niille olivat mustakantiset käsin tekstatut kirkon käsikirjat jalustoillaan, muutamat niistä hyvin vanhoja. Urpo oli työntyä eräästä ovesta "kaikkein pyhimpään", mutta sinne ei Hermanni päästänyt.

Munkkien asunnossa oli pitkän, puolipimeän käytävän sivuilla pieniä asuinhuoneita. Niissä viettivät "veljekset" lepohetkiään. Nämä kammiot olivat vain pari syltä pitkiä ja saman levyisiä. Huonekaluina oli niissä vain pöytä, makuulavitsa ja penkki. Vain igumenilla (johtajalla) oli isompi asunto. Keittiössä hääräilivät parhaillaan kokit turskan perkauspuuhissa.

Munkki kertoi luostarissa olleen parhaana aikana viitisenkymmentä munkkia, ja lisäksi työmiehiä. Heinämaita sanoi luostarilla olevan paljon, niin paljon, että rehuilla voitiin elättää viitisenkymmentä nautaa.

Parhaillaan muutamat munkit olivat kyntötöissä parivaljakolla. Yksi, mustakauhtanainen, talutti hevosia, toinen piteli auraa, kolmas heilutteli piiskaa, neljäs käänteli viillosta jaloillaan polkien ja viides, nähtävästi työnjohtaja, käveli kynnöksellä.

Luostarin kirkonkellot alkoivat kumisten kutsua munkkeja rukoukseen. Hermanninkin täytyi jättää vieraat omiin oloihinsa ja liittyä "veljien" pitkään kulkueeseen, kun he riensivät jumalanpalvelukseen.

Kirkon vieressä oli hautausmaa. Siinä oli risti ristin vieressä ja venäjänkieliset kirjoitukset selostavat kulkijalle, kuka pyhä mies minkin alla viimeistä untaan lepää.

Jumalanpalveluksen jälkeen Hermanni kertoi, että luostari perustettiin v. 1887. Varat kerättiin enimmäkseen lahjoituksilla. Tällä paikalla oli silloin vain pieni kirkko, jossa pyhän Trifonin luita säilytettiin. Jäntevä igumeni Jonafan kohotti sitten luostarin mainetta ja laajensi sitä kaiken kykynsä käyttäen.

Seuraavana aamuna porhalsi punakeltainen postiauto Petsamosta päin. Siihen työntyivät "Haukat" kamppeineen lopettaen tämän pitkän, monivaiheisen partioretkensä sekä joki- että jalkamatkat.

KOTIIN.

Lyhyt on Lapin kesä. Vähää ennen juhannusta se saapuu tunturien maahan ja Petsamon perukoille kuin keveä keijukainen, lumoavana ja nuorekkaana, mutta jo elokuun alkupuolella se alkaa etelän maille aioskella. Laurin öinä käy "Pohjan puhuri" varkain pääskysten pesiin kolkuttamassa, että alkakaahan joutua Afrikan matkalle. Samalla se nipistelee perunan lehtiä ja kypsymätöntä viljaa, mutta mustikat ja suomuuraimet se ahmii kaikki. Perttulilta se ajaa pois tunturien viheltäjän, kapustarinnan ja maalailee koivuvyöhykkeen keltaiseksi, tunturikerot punertaviksi ja jänkäsuot ruskeiksi. Silloin tulee Lapin laulajillekin tulinen kiire etelään. Linnuista vain kiiruna, aavojen tunturien asukas, jää keroja, tshokkia, gaissoja ja vaarreja hallitsemaan ja nauramaan makeasti pakkasen ja tuiskun edesottamisille.

"Haukat" olisivat mielellään nähneet Lapin syksyn väriloistoilleen ja jääneet verottamaan sen loppumattomia riistalaumoja, mutta kotona jo ikävöitiin ja koulukin alkoi kutsua. Ei siis muu auttanut, kun työntyä Liinahamarissa, Petsamon vuonon varrella postiautoon ja niin ajaa hyristämään etelään.

Eräänä päivänä kilahtaa asessori Alatalon ovikello Helsingin keskuksessa ja Urpo Lapin taamomana ja kaikkine varusteineen työntyy sisälle, toivottaen "buorre päivinsä".

– Ohhoh, kuinka sinä olet musta! ihmetteli äiti.

– Ja pitkätukkainen! huudahtaa sisko.

– Ja minkälaiset sinun kenkäsi ovatkaan! kauhistelee pikku veli.

– Sinähän olet laihtunutkin muutaman kymmenen kiloa, lisäsi äiti.

– Mutta ruumiinvoimat ja henkinen tarmo ovat kasvaneet. Minä tunnen nyt olevani terveempi ja paremmissa voimissa kuin koskaan aikaisemmin. Lappi on suurenmoinen maa, tuntureineen, jänkineen ja kirkkaine järvineen. Tässä on teille Lapin tuliaisia, sanoi Urpo ojentaen lohipytyn äidille.

– Kumma, kun sinulle ei ole Lapissa kasvanut sarvia päähän kuin porolle?

– Niin kun se Puujalka-Piera ei antanut sitä kynsirasvaa sarvivoiteeksi, mutta ensi kerralla ne kasvatan. Silloin tulen sarvipäisenä kotiin.

Tämän leikinlaskun jälkeen Urpo alkoi purkaa tavaroitaan repusta. Sen komeroista löytyi jokaiselle omaiselle jokin Lapin esine tuliaisiksi. Mutta eniten hyötyä tuli kaikille "Harmaahaukan ritareille", jotka monta iltaa Helsingin lähellä voivat istua leiritulilla kuunnellen Lapin kuvauksia.