[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMDG08GD5j4QRO7NuesJtUtlLgrQ-hpYkcBm-YWAoC1c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1622,"Kolme partiopoikaa Lapin erämaissa","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1622-hanninen-kaarlo-kolme-partiopoikaa-lapin-eramaissa","1622__Hänninen_Kaarlo__Kolme_partiopoikaa_Lapin_erämaissa",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1936,31684,213316,true,[],[],[],"Kolme nuorta partiopoikaa suuntaa seikkailumatkalle Lapin erämaihin paikallisen oppaan johdolla. Matka kulkee halki tunturien ja koskien aina Muonionjoelta Tenolle asti, sisältäen kalastusta, eräelämää ja pohjoisen luonnon ilmiöitä.","Kaarlo Hännisen 'Kolme partiopoikaa Lapin erämaissa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1622. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","KOLME PARTIOPOIKAA LAPIN ERÄMAISSA\n\nKirj.\n\nKaarlo Hänninen\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLapin erämaihin.\nHarjuksia narraamassa.\nMinne hävisi valokuvauskone?\nKuttasen kurkkiolla.\n\"Lapinkanoja\" munittamassa.\nLappalaisten Markkinassa.\nKun nuottakalaa Kelottijärven luspalla \"taurottiin\".\nRuotsin lappalaisten jutamistiellä.\nKuinka Vittangissa juhlittiin \"Suomen prinssejä\".\nSiilastuvalla.\nKesäyön aurinko.\nKantajakaravaanissa Terbmisjaurille.\nYö lappalaiskodassa.\nJollanoaivin aarre.\nPartiolaisten ihmemaa.\nHaldin lumoissa.\nLätäsenon hirmukurkkioissa ja sileillä suvannoilla.\n\"Riuttalinnun\" pesällä.\nVillihanhien valtakunnassa.\nAavikkotunturien yli Aatamin kulkuneuvoilla.\nRosvolinnaa valloittamassa.\nHengenhädässä Skietshemin kuohuissa.\nLohilappalaisten asuinsijoilla.\nTenon luossaa uistamassa.\nLordien kanssa kilpaa kalastamassa Kolttakönkäällä.\nHeinäsaarten lintumaailmaa ihmettelemässä.\nPummangin turskia juksaamassa.\nKampeloita tuulastamassa.\nJuho Vesaisen jäljillä Trifonin luostarissa.\nKotiin.\n\n\n\n\nLAPIN ERÄMAIHIN.\n\n\nPitkää ja kapeata jokivenettä sauvoa junnataan äkeässä koskessa.\nVesi kohajaa keulan edessä valkeana vaahtona, aallokko ryöppyilee\nsivuilla laitojen tasalla ja kosken pohjakivien ympärillä puhisee\nvirta pahaenteisenä. Muonionjoki on vielä jättiläinen jälkitulvankin\naikana, juhannuksen tienoilla, jolloin se saa voimansa \"Käsivarren\"\ntunturien sulavasta lumesta. Se tahtoo vielä pyyhkiä pois pinnaltaan\nneljä ihmiskääpiötä keveine aluksineen, kun he uhmaten yrittävät\nkulkea päinvastoin kuin virta tahtoisi.\n\nMutta eivät hellitä kesken sauvojatkaan, kolme nuorukaista ja yksi\nkeski-ikäinen mies, kun heillä on kuntoa jäsenissä, terästä tahdossa\nja järkeä päässä. Sauvomisen taitoa, joka Taka-Lapin pitkillä\njokimatkoilla on erittäin tärkeä, näyttää sensijaan puuttuvan\nnuorimmilta matkaseuran jäseniltä.\n\nKeulalla heiluttelee valkeata sauvointaan Urpo Alatalo punakkana\nja tanakkana. Hän, noin kuudentoista ikäinen, pyöreäkasvoinen,\nvaaleatukkainen ja lihavahko koululainen, opettelee siinä oikean\npartiolaisen hartaudella tätä hänelle aivan uutta kulkutapaa.\nSe on toista kuin kanoottimatka kotikaupunkinsa Helsingin\nrannoilla. Keskiveneellä huitelee avuksi toinen koululainen, tumma\nturkulainen, kapeakasvoinen, pitkä ja laihahko pojan ruipelo. Hän,\nReino Rantasalo, käyttelee työntövälinettään taitavammin kuin\nedellinen. Perän puolessa istuu kolmas poika, Jalmari Tieva, lyhyt,\nmutta lihaksikas viipurilainen pojan-tannari joutilaana odottaen\nsuvantopaikkaa, jossa hänen vuoronsa on soutaa. Mutta peräteljolla\npuskee Juntti, kuuluisa koskimies, Palojoensuusta Enontekiöiltä\npalkattu opas. Hänen pörröinen, musta tukkansa laskeutuu suortuvina\npikiöljyn palvaamalle otsalle, hänen silmänsä terästyvät, laihahkojen\nkasvojen piirteet kovenevat ja suu kiertyy väärään joka työnnöllä.\nVäliin hän ääntelee tahtia pitääkseen: -- No-in -- noo-in --\nyhtä-aikaa -- yhtä-aikaa!\n\n-- Heijuu hei-juu! säestävät \"Harmaahaukat\" (Tämä seurueen yhteinen\nnimi on lyhennys \"Harmaahaukanritareista\", joka on Urpo Alatalon\npartiojärjestön nimi Helsingissä. Hyvin usein he tällä matkallaan\nnimittävät itseään vain \"Haukoiksi\").\n\nTyynemmillä \"kosteilla\" ja akanvirroilla, joissa vesi rantaa pitkin\npalaa ylöspäin, Juntilla on aikaa miettiä edessä olevaa matkaa:\n\n-- On siinä hurjapäisiä poikia! Eivät tainneet tietää pehmeillä\nvuoteilla nukkuessaan, että täällä tämmöistä tulee. Lehdeksien\npäällä kylmällä maalla saavat nyt yönsä viettää ja valmistaa\nitse ruokansa. Taitaa tulla kesken kaiken äitiä ikävä. -- Ja\non niillä matkasuunnitelmaakin kerraksi: Palojoen suulta muka\nensin Muonionjokea ja sen jatkoa, Könkämäenoa Kilpisjärvelle --\nsatakahdeksankymmentä kilometriä -- sitten Siilastuvalta jalkaisin\nHaldille -- viisikymmentä -- ja Lätäsenoa ja tätä jokea myöten\ntakaisin lähtöpaikkaan -- sata seitsemänkymmentä. Olisi tässä\n\"Käsivarren\" kiertämisessäkin yhdeksi kesäksi, mutta lisäksi\nhe aikovat kulkea \"Päänkin\" ympäri Tenojokea alas ja Petsamon\nkautta takaisin kotiseuduilleen. Pitänee tässäkin paikkansa vanha\nsananlasku: Pää menisi hyvinkin, mutta jaloissa on matkan määrä!\nSanovat olevansa partiolaisia ja tahtovat tutustua kaikkeen, mitä on\ntaivaan ja maan välillä, mutta kullan huuhtojan \"vaskooli\" välähti\näsken muutaman repusta. -- Taitavat olla \"ilman-vain\" seikkailijoita.\n\nSamassa keula törmäsi kiveen ja tarttui siihen.\n\n-- Joko nyt rikotaan uusi vene aivan matkan alussa. Keulamiehen\ntehtävänä on katsoa kivet ja puskea vene syrjään, ettei se tartu.\nTyöntäkää takaisinpäin! -- Niin! -- Ja nyt taas eteenpäin yhtäaikaa.\nMeidän ei sovi mekastaa kuin venäläiset koskessa, vaan niin että\ntaloissakin huomaavat sivuitse kulkevan kunnollisia koskimiehiä.\nSauvoin on pistettävä pohjaan veneen laitaa myöten eikä viistoon\nsivulle kuin lehmä takajalkaansa.\n\n-- No, no, joko se Juntti rupeaa merikapteeniksi! ajatteli Urpo,\nmutta ei sanonut, kun heillä kaikissa tapauksissa oli häneltä paljon\nopittavaa.\n\nJalmari yhtenään kirjoitti muistikirjaansa Juntin ohjeita ja\nkosken eri osien nimityksiä. \"Haukkojen\" kesken oli sovittu siten,\nettä joutilaana oleva merkitsee asioita muistikirjaansa ja sitten\nnuotiolla jaetaan saalis. Missä he huomasivat rannalla harvinaisen\nkasvin, sinne poikettiin, missä oli outo lintu, siitä riennettiin\nselvää ottamaan ja maiseman osien lappalaisia nimiä: melloja,\ntievoja, onkkia, saivoja merkittiin muistiin.\n\nKosken niskalla Juntti kääntää veneen niemen kenturan rantaan\nvirkkaen:\n\n-- Tässä on vanha levähdys -- ja kahvinkeittopaikka.\n\n\"Haukat\" nousivat maihin venytellen selkä- ja hartia-lihaksiaan,\njotka olivat vaivautuneet pitkästä ponnistelusta:\n\n-- Mikä oli tämä nälkävuoden pituinen koski? kysyi Urpo.\n\n-- Ylinen Tapokoski. Me olemme jo nousseet kylästä alkaen\nPetäjäkosken ja Alisen Tapokosken. Edessä on Olliso, hyvä\nharripaikka. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin tänä iltana\nnykäistään siitä makeat paistinkalat.\n\n-- Entä jos ongittaisiin jo tässä koskessa, ehdotti Reino, jonka\nsuonissa virtasi merikalastajan verta.\n\n-- Aurinko on vielä liian korkealla. Täällä Lapissa ovat vedet\nkirkkaita kuin kristalli. Aurinkoisella ilmalla kala hyvin voi\nseurailla onkimiehen liikkeitä ja kaikota helposti. Mutta yöllä ja\npilvi-ilmalla ne ovat kesympiä, silloin niiden ei tarvitse pelätä\nkalasääskeäkään, joka päivisin naukuu kokolla-kourin ilmassa.\n\n\"Haukat\" ryhtyivät nuotiopuuhiin. Lapissa ja muuallakin\nsydänmaamatkoilla on tapana, että opas tekee nuotion ja toimii\nkokkina, mutta \"Haukat\" nimenomaan olivat sopineet, että he itse\ntekevät tulen, keittävät keitot ja laittavat telttansa kuntoon.\nJuntti oli utelias näkemään, kuinka taitavia etelän pojat olivat\nnäissä puuhissa, esimerkiksi nuotion laittamisessa. Hän tarkasteli\nsyrjästä, minkälaiseen paikkaan ja miten he nuotion pohjan\nlaittoivat, minkälaisia polttopuita siihen keräsivät ja miten tulen\nsytyttivät.\n\nEi ollut näissä nuotiopuuhissa Juntin mielestä mitään muistuttamista.\nHänessä herätti päinvastoin ihmettelyä se kätevyys ja taito, millä\nhe, kaupunkilaiset, kokosivat kuivia koivun pökkelöitä, latoivat\nne nuotioon ja sytyttivät ne tuohen silpareilla. Pian keikkui\nmustakylkinen kahvipannukin koivukepissä tulen päällä, ja \"Haukat\"\nodotellessaan levittivät lehdeksiä kentälle, asettivat sen päälle\nhuopapeitteensä ja nauttivat levosta ja kauniista, raikkaasta Lapin\nluonnosta.\n\nJoen vesi kimalteli auringon kilossa, etelätuuli heikosti suhisi\nmatalassa koivikossa, jossa lehti oli vasta hiirenkorvalla ja\nvalkeat, taivaan kupua vaeltavat pahtapilvet ennustelivat edelleenkin\npoutaa. Hyvä oli siinä kaukaisen erämaan niemellä kellotella\nLapin esimakua tuntien: kuunnella käen kukkumista joentakaisesta\nkoivulehdosta, vyötikaulaisen pajulinnun sirkutusta rantapensaikosta\nja sen takaa sinirintasatakielen hopeakellojen helistämistä. Ja\nkaiken lisäksi yksinäinen porourakka juosta raksutteli rantaa pitkin\nsilmät puoleksi ummessa, nahkasarven tapit tuskin korttelin pituisina\nja talvikarvan takkuja kyljillä ja selässä.\n\nReino ehti ottaa koneensa esille ja nappasi kuvan.\n\nOikeata Lapin rajattomien erämaiden tuntua oli siis maassa, ilmassa\nja taivaalta tulvehtivassa valossa. Kun venekunta kahvin juotuaan\njatkoi matkaansa soutaen tyyniä suvantovesiä pitkin, virkkoi Urpo\nensimmäiselle kuulemalleen \"Lapin satakielelle\":\n\n-- Jää hyvästi sulosävelinen sinirintasatakieli, mestari Lapin\nlaulajien joukossa. Sydämesi kyllyydestä sinä sirkutat ylistyslaulua\nelämälle, vapaudelle ja rakkaudelle, Pohjolan valoisille öille ja\nsyntymätuntureillesi. Soita myös meidän, kolmen partiopojan, sielun\nliikkeistä. Opeta jokaista tunturimaan vaeltajaa rakastamaan tätä\nköyhää ja kaukaista, mutta kaunista Suomea, myöskin sen etäisintä\nosaa, Lappia, jota ihanampaa maata sinäkään et ole löytänyt\npäiväntasaajan ja pohjoisnavan väliltä.\n\n\n\n\nHARJUKSIA NARRAAMASSA.\n\n\nAnkaran soudun ja sauvomisen jälkeen he istuivat taas nuotiolla\nOllison kosken partaalla tarinoiden kalastuksesta. Koski pauhaa\nheidän edessään monivivahteista kohinataan. Sen voima väliin\nvaimenee, väliin kiihtyy. Toisinaan se tuntuu tohisevan kuin\nukkospyörre petäjikössä, toisinaan taas sivupurojen iloisempi solina\nerottautuu selvästi perussävelestä, kuin solistin ääni säestävästä\nkuorosta.\n\n-- Nyt onget kuntoon! komensi Juntti. -- Vedelläänkin ylös ne \"isot\".\n\nJuntti oli matkalla herättänyt erähengen, kertoen Ollison-kosken\nsuurista harreista, niistä vanhoista ja viisaista \"jäkäläpäistä\",\njoita on puuronaan Välisuvannossa, mutta jotka vain hyvän syönnin\naikana tarttuvat perhoon tai uistimeen. Silloin voi perhosonkija\nsaada siitä aivan ruhtinaallisen saaliin. Yläkuun aika ja hieno\nvesisade olisi hänen mielestään paras aika ja ilma Ollison-koskessa.\nJa Juntti ajan kuluksi kuvaili, kuinka Aukusti Ala-Saarikoski oli\nlappanut siitä kahden hengen kantamuksen parissa tunnissa ja kuinka\nhän itse erään englantilaisen kanssa oli siinä tavannut harriparven,\njoka peitti kokonaan joen pohjan, mutta kun ei ollut syönnin aika,\nniin ei lähtenyt kuin parahiksi paistinkalat.\n\n-- Isot harjukset ylös ja lohia lisäksi! Paistinkalaa tarvitaankin,\nsillä jo totisesti epäilin \"mourukissoja\" olevan mahassani, lisäsi\nJalmari. -- Minulle kelpaisi jo haukikin paistinkalaksi.\n\n-- Hauki on hyvin siila kala, hyvin siila (laiha), tiesi Juntti. --\nMutta harjukset ovat tässä koskessa kuin sianporsaita.\n\nTuskin kului kolmea minuuttia, kun jokaisella oli vapa kunnossa.\n\nMutta kun Juntin mielestä aurinko oli vielä liian korkealla ja\nkilotti pahasti kosken pohjaan, kielsi hän onkimasta ja käski odottaa\nauringon laskeutumista metsän taa.\n\n-- Harjus on ovela kala, selitti Juntti odoteltaessa -- Se vaanii\nsaalistaan kosken pyörteissä ja kosken niskalla, siinä, missä\nvesi tyynestä nahkavirrasta taittuu aallokoksi, tai könkäiden\nalla jyrhämissä taikka kivien kosteissa. Näistä piilopaikoistaan\nse kuin kissa kapsahtaa yökorentojen kimppuun nähdessään jonkin\nniistä istahtavan veden pinnalle. Kuuluu vain puljahdus ja pyrstön\nläiskähdys ja samassa maukas ruokapala on sen vatsassa. Harvoin sen\nhyökkäys osuu harhaan. Milloin sille sattuu harhaisku, silloin se\nharmissaan heittää voltin ilmassa, heilauttaa pyrstönsä ylöspäin ja\npuikahtaa taas veden alle omaan valtakuntaansa. Iso harjus tekee\ntämän ilmamatkan harvemmin, mutta pienet hyvin usein. Onkimiehen\nvaleperhonkin takana ne yhtenään hyppivät. Toisinaan harjus tekee\nsen tempun tutkiakseen, onko kyseessä oikea hyönteinen tai muu siltä\nnäyttävä esine. Vain pilvi-ilmalla, etenkin vesisateella ja yöllä\nuskaltaa isohkokin harjus uida matalalle ja valitsee vartiopaikakseen\nvaisun virtaviivan, missä vesi enimmän kannattaa sille ruuaksi\nkelpaavia hyönteisiä, taikka missä yökorennot veden kalvon\nyläpuolella kiihkeimmin tanssivat lyhyttä hääkarkeloaan. _Plums,\nplums_ kuului silloin tiheässä tahdissa ja aallokossa vilahtelee\npäitä, pyrstöjä, eviä ja harjoja.\n\nMilloin ei näy kosken pinnalla lentäviä hyönteisiä, silloin se ahmii\nvedessä liikkuvia toukkia tai pieniä kaloja taikka kalan poikasia.\nIsot \"köriläät\" viuhkavat mielellään ruutu- tai muikkuparvissa ja\ntaitaapa joskus sattua omaakin sukua suuhun suikahtamaan. Mutta\nahvenen poikanen on sen mielestä liian ruotoinen ja ruma kala, eikä\nsärkikään ole siitä minkään arvoinen.\n\n-- Onkimiehen pitää tietää kalan tavat ja mukailla vehkeensä sen maun\nmukaan, lisäsi Urpo, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tekijä taitoa\nkysyvässä harrinonginnassa.\n\n-- Aivan oikein! lisäsi Juntti. -- Täällä Ollison-koskella oli viime\nkeväänä kaksi Kiirunavaaran rautakaivoksen miestä kesälomalla.\nMolemmat innokkaita onkimiehiä. Toinen heistä -- kuului olleen\ntyönjohtaja -- sai yhtenään, toinen hyvin vähän. Mutta suuri ero oli\nheidän onkimistaidossaankin -- taisipa olla vehkeissäkin. Huonompi\nonkija piiskasi kosken pintaa vahvalla siimallaan kuin mustalainen\nhevostaan, räiskäytteli vallan kamalasti ja väliin polskautti vettä\nvapansa kärjellä kuin olisi ollut ahvenia maanittelemassa. Toinen\nsinkautti hienon siimansa suoraksi ilmaan ja sen päähän sidottu\nperhosonki tipsahti virtaan keveästi ja alkoi siinä viuruilla,\nhypellä ja väreillä kuin elävä hyönteinen konsanaan. Hän osasi\nmyöskin valita perhonsa sen mukaan, minkä kokoisia ja värisiä näki\nvirran pinnalla enimmän liikkuvan. Harri syö kevätkesästä mustia,\nkesempänä ruskean kirjavia, syksympänä valkeitakin toisinaan,\nvarsinkin kuutamoöinä. Niin, perhostaminen on oikeastaan petosta,\nnaurahti Juntti.\n\n-- Huulesta vetämistä, vahvisti Urpo -- niinkuin muukin onkiminen.\n\nSillä välin olivat partiolaiset saaneet vehkeensä valmiiksi.\nRuokoisissa jatkovavoissa rullat paikoillaan, silkkinen siima\njuoksutettu vavan renkaiden lävitse latvaan ja siitä siiman pää\npitkälle, melkein vavan tyveen takaisin. Onki vain enää puuttui.\n\nReino oli Juntin kertomuksen ottanut opikseen. Hän meni kosken\nrannalle ja tähysteli siinä kotvan aikaa ollakseen selvillä perhosten\nväreistä. Ja sittenpä hän osasikin valita Juntin mielestä oikean ns.\nzulun, jolla on mustat siivet ja vatsa, mutta vartalon takaosassa\npunaista. Toisetkin sitoivat saman väriset siimoihinsa.\n\n-- No nyt pruuvathan, kenen koukus kala kiikkuu! sanoo muoniolainen.\nMutta ensin on sylkäistävä perhoon, töpsäytettävä ankarasti ja\nsamalla puhallettava, että siivet tulevat haralleen.\n\n-- Liittyyhän siihen sylkäisemiseen taikakin, tiesi Reino.\n\nJokainen muistaa kokemuksestaan, kuinka vaivalloiselta tuntuu\naakkosien opetteleminen. Onginnan aakkosiin liittyy kuitenkin\nodotuksen jännitys, kun ei tiedä koska se suuri harjus tai lohi\npuljahtaa veden pinnassa, nielaisee koukun ja alkaa vapisuttaa\nvapaa, jota myöten väristys sähkövirran tavoin ja nopeudella kulkee\nruumiin läpi. Jännitystä lisää vielä se, että kala on vedessä omassa\nvaltakunnassaan ja onkija omassaan. Ja pyytäjä ja pyydystettävä\nharvoin näkevät toisiaan. Vasta silloin, kuin vapa tärisee, rulla\nparpattaa ja siima sinkuu kireälle, tietää perhostaja kalan\nrimpuilevan koukussaan.\n\n-- No nyt nakataan onki viistoon keskikoskelle ja vedetään rantaan\npäin tärisyttäen vavan latvaa hiljaa. Kas niin! -- -- Jopahan\nmuljahti! -- Nakkaa uudestaan sen nenän eteen! -- -- Jo taas! Nyt se\nloikkasi perhon vieressä, kuin koira aidan yli -- -- ei tainnut perho\nmiellyttää.\n\n-- Annahan kun minä koetan!\n\n-- Urpoa vähän harmitti, kun Juntti jännittävimmällä hetkellä otti\nhäneltä vavan kädestä ja alkoi heitellä onkea. Kerrassaan taituri\noli opas tällä alalla. Perho istahti keveästi hänen heitollaan\nsiihen, missä harjus viimeksi oli päätään näyttänyt. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Juntti vetäsi perhon pois, ennenkuin harjus oli\nennättänyt näyttäytyäkään. Samassa hän antoi vavan takaisin mainiten:\n\n-- Heitähän nyt samaan paikkaan! Minä sen harjuksen jo härnäsin\nsyöntihaluiseksi.\n\nUrpo oli mielissään, hänen silmänsä loistivat vapaa ottaessaan,\nja käsi vapisi. Jokin esi-isiltä peritty vaisto, saada narratuksi\nkala surman suuhun, oli hänet siinä määrin vallannut. Hän ei\nsillä hetkellä muistanut eläinoppia eikä kehitysopin teorioja, ei\nmuistanut, että kalalla on pienet, sileäpintaiset aivot ja että se ei\npysty pitkälti ajattelemaan. Urpo viskasi perhon veteen, niin että\nsiima vingahti.\n\n-- Ei niin vihaisesti! Onkija ei saa olla mikään ruoskija.\n\nKala puljahti aivan ongen vieressä.\n\n-- Viisas harjus! Se uumoilee petoksen olevan tekeillä. On tainnut\nennenkin riuhtoa koukussa. Sellaisista tulee palttoutuneita, niinkuin\nketuista, jotka kerran tai useamman ovat syöneet ihmisen asettaman\nmyrkkypalan. -- Vetäse ylös! -- Heitä uudestaan! Vetäse! Heitä! --\nNiin, niin! Heitä ja vapisuta hiukan vavan latvaa ja vedä perhoa\nhiljakseen viistoon!\n\n-- _Moks -- loks_, kuului kuin koiran leukojen loksahdus, kun se\nilmasta sieppaa jonkin makean palan. Veden pinta perhon luona pasahti\nja ryöpsähti, kun harjuksen vetehinen nappasi leukoihinsa höyhenissä\npiilevän, terävän koukun.\n\n-- _Hurrrr -- rrrrrr_ -- pärisi rulla.\n\n-- Anna löysiä, anna löysiä, mutta ei liiaksi! kiljui Juntti. --\nElä nyt hiidessä menetä hyvää paistinkalaa! Se on lihava, pyrstökin\non vahva kuin lohella! -- Keri siimaa rullalle, kun kala ui itseesi\npäin. Älä anna siiman liiaksi höltyä. -- Niin, siiman pitää olla\nkalaa väsyteltäessä aina hiukan kiinteällä, mutta ei liiaksi, ei\nliiaksi, vaikka se tekisi äkkihyökkäyksen karatakseen. Pyytömiehellä\npitää olla tunto sormenpäissä.\n\n-- Ja jokainen hermo vireessä, kuin kanteleen kieli, lisäsi\nJalmari, joka Reinon kanssa oli tullut seuraamaan heidän mielestään\njännittävää näytelmää.\n\n-- Mutta tämä jännitys on mieluisempi kuin tenttikuume, virkkoi\nReino, joka silloin mielellään olisi ollut väsyttäjän housuissa.\n\n-- Nyt se karkaa koskeen! -- _Pirrrr -- pirrrr_, ärisi rulla.\n\n-- Älä anna vavan kärjen painua vaakasuoraan. -- Onkija ei saa\npidellä kalaa kuin vasikkaa hännästä vaakasuoraan. Vavan pitää olla\npystynojassa. Silloin, vaikka siimakin loppuisi, vavan hento kärki ja\nkoko vapakin, antaa perään, kun kala rimpuilee.\n\nHarjus onneksi kääntyi kuohun niskasta takaisin. Kun se oli muutamia\nminuutteja kiemuroinut, kellahti se kyljelleen pyörteessä.\n\n-- Nyt se on jo väsynyt! Pidä päätä sen verran koholla, että kituset\nkuivuvat ja hinaile hiljaa rantaan päin. Minä koukkaan sen haaviin.\n-- Kas näin! -- Nyt se on meidän heiniämme, puheli Juntti kopatessaan\nkalan kuiville.\n\nPoikain rajattomaksi iloksi hyppi noin puolentoista kilon painoinen\nkala kuivilla. Juntti pisti puukkonsa sen niskaan.\n\nSen jälkeen alkoi vapoja huiskia eri suunnilta, aivan kuin\nkilpaonginnassa. Juntin täytyi yhtenään hillitä liikaa innostusta,\njoka usein pilaa parhaimmatkin tilaisuudet.\n\n-- Älkää hätäilkö! hän huusi. Kylmäverisyys on pyyntömiehen\nparhaimpia avuja.\n\nTarttuihan niitä silloin tällöin, niin että paistinkalat saatiin.\nJokainen sinä yönä oppi perholla-onkijan aakkoset.\n\n-- Hei pojat! Nyt punnitaan, kuka sai suurimman harrin ja paljonko se\npainaa, touhusi Urpo.\n\n-- Eipä ole puntaria, huomautti Juntti.\n\n-- Totisesti se on unohtunut kotiin, vaikka minun piti se\njousipuntari ottaa mukaan. Mikä nyt neuvoksi? hätäili Jalmari.\n\n-- Punnitaan ne vain muru murulta kahden sormen välissä suuhumme,\nviisasteli Juntti.\n\n-- Ei hätää pojat! Kirves puntariksi. Sillä ovat esi-isämmekin\neräretkillään punninneet saaliinsa, kun puupuntaria eivät viitsineet\nmukanaan kuljettaa, selitti Reino.\n\nReino haki kirveen veneestä, sitoi suurimman kalansa rihmalla varren\nnokkaan vuolemaansa pykälään ja kiikutti kirvestä ja siihen sidottua\nkalaa toisen rihman mutkassa, jonka hän asetti melkein varren\nkeskelle, siten, että \"puntari\" oli tasapainossa. Senkin rihman\nkohdalle, jolla hän \"puntaria\" piteli tasapainossa, hän piirsi puukon\nkärjellä naarmun varren ympäri. -- Toisten onkimiesten saamat \"isot\"\neivät painaneet niin paljon.\n\nKuinka paljon suurin painoi, sen sai Urpo vasta Jatulissa tietää,\nSiellähän pisteli sukkaansa niin paljon pieniä kiviä, että\nkirvespuntari oli tasapainossa, kun sukka asetettiin kiikkumaan\nsamaan pykälään, kuin se \"suuri\" ja kun \"puntaria\" kiikutettiin\nmyös samalta kohdalta kuin sitä kalaa punnittaessa. Kun Urpo\npunnitsi kivillä täytetyn sukan oikealla puntarilla, painoi se tasan\npuolitoista kiloa, joka oli myöskin harrin paino.\n\nKoko seurue säteili mielihyvän tunteesta, jonka tyydyttävä saalis\noli jokaisessa herättänyt. Urpo, Reino ja Jalmari miltei hehkuivat\nerähenkeä ja onki-intoa, kun he puoleksi sammuneen nuotion luona\nlaittelivat siimojaan kuivamaan ja vapojaan pystyyn matalahkoja\nkoivuja vasten.\n\nJuntti oli iloinen siitä, että oli saanut pojat niin nopeasti\noppimaan jotenkuten perho-onkea käyttelemään. Tyytyväisenä hän\nkohensi nuotion, perkkasi harjukset ja paistoi vartaassa erämiehen\ntapojen mukaan.\n\n-- Mainiota on tämä Ollison suuri harri! totesi Reino syödessään. --\nAivan suussa sulaa.\n\n-- Hyvin se on paistettukin. Se on valkoista kuin leipäjuusto,\nmainitsi Jalmari Juntille kiitokseksi.\n\n-- Eipä nälkä nakkele ensi yönä kun pistelee suuhunsa leipää, voita,\npalvalihaa ja kiloisen paistinkalan! Tämä on juhla-ateria! kehui Urpo.\n\nLapinkävijäin suuriin elämyksiin kuuluu mielihyvän tunne siitä,\nettä voi itse hankkia melkoisen osan päivän muonasta joko onkien,\nmetsästäen tahi marjoja ja sieniä kooten taikka kaikkia näitä keinoja\nkäyttäen. Alkuihmisen aikaiset keräily- ja erävaistot heräävät\nsilloin hienostuneenkin kuoren alla. Erämies tuntee silloin olevansa\nsalojen herra, kaikkien kasvien ja eläinten kuningas -- hiukan karhun\nja poron sukulainen.\n\nSyönnin jälkeen teltat laitettiin kuntoon ja väsyneet jäsenet\nvenyteltiin pehmeille lehdeksille. Mutta onginnasta oli jäänyt\nsieluun niin voimakas muistikuva, että silmissä näytti kauan aikaa\nvesi vilisevän ja perho vipajavan ja hyppelevän, vaikka silmät oli jo\nsuljettu. Mutta erämaan kosken ikuinen tuutulaulu ja _kiellavälggu'n_\n(kellolinnun) hieno viserrys uuvutti heidät aamupuolella makeaan\nuneen.\n\n\n\n\nMINNE HÄVISI VALOKUVAUSKONE?\n\n\nKaikki matkailijat kiittelevät ja ihmettelevät Perä-Pohjolan ja Lapin\nkansan rehellisyyttä. \"Tämä on maa, jossa lukkosepät kuolisivat\nnälkään\", kuulee usein englantilaisten mainitsevan nähdessään, että\nhuoneiden ovet jätetään yöksi lukitsematta, että ruoka-aittojen\novissa on vain salvat ja että lihat ovat talojen seinillä tai\nkatoilla palvautumassa kenenkään niitä vartioimatta.\n\nJunttikin oli moneen kertaan vakuuttanut, että leiriä ei Lapissa\nvarkaiden tähden tarvitse vartioida, sillä mitään ei katoa. Kukaan ei\ntäällä varasta kuollutta omaisuutta. Poro vain on \"Jumalan viljaa\",\njota seitsemäs käsky ei niin tarkoin suojele täällä Perä-Lapissakaan.\n\nMutta Ollison-koskella katosi. Kun \"Haukat\" aamulla heräsivät,\nnukuttuaan kylläisinä melko pitkään, oli Reinon uusi valokuvauskone\ntipotiessään. Sitä ei löytynyt, vaikka miesvoimin haettiin.\n\n-- Se on varmaankin unohtunut viimeiseen yöpaikkaan, päätteli Juntti.\n\n\"Haukat\" kuitenkin muistivat, että se Jalmarilta jäi tavarakäärön\npäälle teltan ulkopuolelle.\n\n-- Ei kai se käsittä ole lähtenyt, sanoi Urpo.\n\n-- Tuhannen markan kone! Mitä nyt veljeni sanoo, kun se oli hänen\nkoneensa, ja millä nyt otan valokuvia matkalla.\n\n-- Onhan meillä onneksi toinen, mutta takaisin se kadonnut pitää\nsaada, sanoi Urpo.\n\n-- Vaikka kiven sisästä se kaivetaan esille, touhusi Juntti.\n\n-- Älkää sotkeko jälkiä. Joku on siis yöllä käynyt leirissämme ja kun\nse on täällä käynyt, niin jälkensä se on jättänyt. Tarvitaan Sherlock\nHolmes'in taitoa. Etsikäämme siis jäljet.\n\nTämä Jalmarin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.\n\n-- Varkaan on täytynyt kulkea veneellä, päätteli Juntti, sillä tällä\nkohdalla jalkapolku kulkee kaukana koskesta. Tarkastelkaamme siis\nrantaa.\n\nKauan ei heidän tarvinnut etsiä, ennenkuin he löysivät veneenkokan\ntuoreen jäljen rantasorasta. Ja sen vieressä hiekassa oli selvä\nsaappaan jälki.\n\n\"Harmaanhaukanritarit\" kokosivat tavaransa ja lähtivät edelleen\ntoivoen tapaavansa vorot, jos ne olivat matkalla ylöspäin.\n\n-- Meidän edellämme kulkee vene vastavirtaan, mainitsi Urpo\nsauvoessaan. Sitä juuri vedetään kosken sivua nuorasta.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Jalmari ihmeissään. -- Eihän sieltä\nkuulu vetomiesten puhetta eikä veneen kohahtelua. Lieneekö koskeakaan\nlähellä.\n\n-- On koski, puolen kilometrin päässä.\n\nUrpo oli ylpeä havainnostaan. Toisten tiedustellessa hän selitti:\n\n-- Ettekö näe virtaan pudonneita lehtiä ja kuloheinän siruja\nvedenpinnalla. Niitä on tullut virran kantamana jo pitkän aikaa.\nVenettä vedettäessä kulkee köysi usein pajupensaiden yli riipien\ntuoreitakin lehtiä veteen. -- Sitä matkuetta on meidän lähemmin\ntutkittava.\n\n-- Näkyy niitä sieltä tulevan, mutta saattavat ne yhtä hyvin olla\nhirven, poron tai lehmän riipimiä, epäili Reino.\n\n-- Miehet ovat levähtäessään kosken niskassa tupakoineet. Heitä on\nvähintään kolme, tiesi Urpo edelleen. -- Eivät kai hirvet ja lehmät\ntupakoi?\n\nVirran pyörteessä kellui kolme puoleksi palanutta tulitikkua. Urpo\nosoitti niitä sauvoimellaan.\n\n-- Siellä ne menevät valokuvauskoneen varkaat, me annamme niille\nopetuksen, sellaisen selkäsaunan, että muistavat ikänsä Lapissa\nvarastaneensa jotakin, intoili Juntti. Tottuneena erämaan kävijänä\nhän siis hyväksyi johtopäätökset.\n\nKosken alla merkit vielä varmenivat. Ilmassa tuntui selvästi savun\nhajua. Kun vieno tuulenhenki kävi virtaa alas, oli nuotio siis\nsytytetty jossakin edessäpäin. Hiekassa näkyi myös jälkiä.\n\n-- Niin, kolme heitä näkyy olevan, yhdellä on saappaat jalassa,\ntoisella lapikkaat ja kolmas kulkee avojaloin, virkkoi Reino jälkiä\ntutkien.\n\n-- Avojalkainen mies ontuu, vasen jalka on viallinen, lisäsi Jalmari.\n\n-- Hän on varmaankin Rampa-Kalle, Kuttasista. Hän on todella ollut\nviime aikoina Kiirunan rautakaivoksilla, innostui Junttikin tekemään\njohtopäätöksiä. -- Niinpähän onkin! Kallella kerran poropaimenessa\npaleltui vasemman jalan isovarvas. Sentähden vasemman jalan jälki on\npäästä pyöreähkö.\n\nKoko seurue oli nyt utelias näkemään, missä määrin johtopäätökset\nolivat oikeita. Junttia, erämaan miestä, ihmetytti \"nuorten herrain\"\ntarkka huomiokyky.\n\n\"Haukat\" eivät sen sijaan oikein luottaneet Juntin johtopäätöksiin.\n\n-- Entäpä jos on jollakin muulla varvas poikki. Miehet voivat olla\npahantekijöitä, jotka piileskelevät virkavaltaa paossa, epäili\nUrpo. -- He voivat olla täällä rajajoella tullinkavaltajiakin tai\nmurhamiehiä taikka poron varkaita.\n\n-- Kyllä minä Kallen jäljet tunnen, sanoi Juntti kivelle\nistuutuessaan levähtämään. -- Varovaisuus on hyvä ominaisuus\ntäälläkin. -- Totta on, että eivät poronvarkaat, tullinkähveltäjät\nja pakolaiset mielellään kohtaa ihmisiä, ja rikoksiaan peittääkseen\ntoisinaan ryhtyvät raakoihin tekoihin. Jellivaaran ja Kiirunavaaran\nrautakaivoksiin Ruotsinpuolelle on kerääntynyt kaikenlaista väkeä,\nsellaisiakin, jotka eivät ihmishenkeä korkealle arvostele. Ja niitä\nvaluu sieltä toisinaan tänne Könkämäenollekin.\n\n-- Otetaan selvä, minkä kaliiperin väkeä miehet ovat, ehdotti\nJalmari. -- Minä lähden vakoilemaan. Liitetään ensin \"puhelinjohto\"\nkuntoon, että kuullaan, onko miesten nuotio kaukana.\n\nJalmari avasi linkkuveitsensä molemmat terät, kumartui maahan ja\npisti toisen terän kiven rakoon ja toisesta piteli hampaillaan.\n\n-- Mitä kuuluu?\n\n-- Puhelua. Yksi on vanhahko mies, kaksi nuorempaa.\n\n-- Eräällä miehistä on tylsä veitsi, jonka terässä on kaksi melkoista\nkoloa, selitti Urpo.\n\n-- Mistä sinä sen näet? Oletko saanut kaukonäkijän taidon, kun näet\nainakin kilometrin verran metsän läpi ja lisäksi miehen tupen sisään\n-- tai jos veitsi on saapasvarressa, sen läpi? kysyi Jalmari puoleksi\nivaillen.\n\nUrpo ei puhunut mitään, vaan viittasi kädellään pajupensaaseen, josta\noli kaksi pajua leikattu ja viety pois. Viistossa kannossa näkyi\nkaksi veitsen terän lovista johtunutta naarmua.\n\n-- Tuota minä en huomannut, puolusteli Jalmari.\n\n-- Vartionjohtajan pitää nähdä kaikki asiaa valaisevat seikat.\n\nJuntti painoi korvansa puun kylkeä vastaan ja kuunteli:\n\n-- Tämä vanha poromiesten konsti on yhtä hyvä, ehkä parempikin kuin\nmuut kuulon terästäjät. Minä kuulen selvästi miesten keskustelun. He\nistuvat vielä tulilla kosken niskassa, tuntuvat olevan syöntipuuhissa.\n\n-- Olisi kai varovaisinta, että joku meistä kävisi ottamassa selvää,\nmontako miestä, mitä he tekevät ja keitä he ovat. Ovatko he Suomen\npuolen taikka Ruotsin valtakunnan asukkaita, ehdotti Juntti.\n\n-- Minä lähden! huudahti Urpo.\n\n-- Minun on vuoro, väitti Jalmari.\n\n-- \"Kenen hepo suossa, sen kädet alinna\", huomautti Reino.\n\n-- Osaatteko vakoilla? Se tehtävä kysyy taitoa. Ehkä on parasta, että\nminä menen, esitti Juntti.\n\n-- Me olemme harjoitelleet hiipimistä, selitti Urpo.\n\n-- Heitetään siitä arpaa. Jumalan tuomio ratkaiskoon.\n\nSiihen suostuivat myös \"Haukat\". Juntti otti laatikostaan kolme\ntulitikkua, nuljautti yhdestä pään poikki ja asetti tikut\nsormihankoihin.\n\n-- Kenen osalle tulee päätön, hän menköön vakoilijan toimeen.\n\nArpa lankesi Jalmarille.\n\n-- Kevein ja nopein mies sopii kyllä naakijaksi (hiipijäksi). Eivät\npahasti oksat paukahtele jalkain alla ja jos kiire tulee, niin\nsilloin voi käyttää jalkojakin sakeampaan. Mutta vakoilijan on\nosattava vaania vielä varovaisemmin kuin metsästäjä lähestyy hanhea.\n\n-- Sitä taitoa olemme opetelleet villeiltä intiaaneilta ja\nneekereiltä, olemme sitä kyllä harjoitelleetkin, mutta mestariksi\nsiinä tulevat vain harvat! Tämä ei liene kuitenkaan niitä kaikkein\nvaarallisimpia vakoilumatkoja, puhui Jalmari kuiskaten.\n\nSamassa hän katosi kosken rannan pensaikkoon. Kuin kärppä puikkelehti\nhän eteenpäin tiheän pajukon lomitse ja väliin kuunteli. Ei\nrisahdustakaan kuulunut hänen edetessään. Nuotiosta nousevan savun\nmukaan hänen oli helppo määritellä paikka, missä takaa-ajettavat ehkä\nlepäilivät. Sekin mahdollisuus oli otettava huomioon, että he olivat\njo koskella ongella.\n\nJalmari kaarsi ensin tuulen alle, valitsi silmillään jonkin tuuhean\npensaan, jonka takaa hän kyyryssä kähmi lähemmäksi ja kurkisteli\nvarovasti sen lehdeksien suojasta. Näin hän pääsi näkömatkalle ja\nteki havaintoja.\n\nNuotion ympärillä istui kolme miestä, yksi paistoi kalaa, toinen söi\nvoileipää, kolmas joi kahvia tai teetä. Aivan tavallisen näköisiä,\nkeski-iän miehiä kaikki. Suomea kuuluivat puhuvan ja aioskelivat\nlähteä edelleen paremmille kalavesille.\n\nJalmari jo aikoi tähystelypaikastaan lähteä palaamaan ja viemään\nilmoitustaan toisille, kun tilanne äkkiä muuttui äärimmäisen\nvaaralliseksi. Eräs miehistä nousi ylös, otti puukon tupestaan ja\nsanoi lähtevänsä hankavitsoja hakemaan. Hän asteli ontuen sitä\nkoivupensasta kohden, jonka takana Jalmari kyykötti vakoilemassa.\n\n-- Tuli ja leimaus! mietti Jalmari. -- Nyt meni hukkaan hyvät humalat.\n\nMutta samassa mies seisahtui katse pensaaseen tähdättynä ja alkoi\nhitaasti ruumistaan kääntämättä takaperin perääntyä nuotiolle.\n\nJalmari näki miehen ottavan haulikon toveriltaan, vetävän hanan\nvireeseen ja lähtevän hiipimään kaartaen sivulle. Mitä hän aikoi,\noli Jalmarille selvääkin selvempi. Mies aikoi ampua hänet joksikin\notukseksi luullen. Kauhun väreet kulkivat selkäpiitä pitkin, kun mies\nsovitteli asettaan pensaan lomitse.\n\n-- Älkää herran nimessä ampuko ihmistä! huudahti Jalmari pensaan taa\nhypähtäen.\n\nMies säikähti ääntä niin kovasti että oli aseensa pudottaa.\n\n-- Ihminenkö siellä olikin, ja minä kun luulin naaliketuksi, kun näin\njotakin harmaata liikkuvan lehvien takana. Olipa Jumalan onni, että\nhuusit.\n\nJalmari käveli miesten luo ja tervehti heitä reilusti.\n\n-- Tulin edeltäpäin katsomaan, kun savun näin, ketä täällä asustaa,\nselitti Jalmari tyyneksi tekeytyen, vaikka kädet vielä vapisivat.\n\n-- Se uteliaisuus oli vähällä maksaa henkesi. Täälläpäin erämaissa\non ihminen harvinaisempi kuin eläimet. Olisi pitänyt lähestyä\naukeata myöten. Vanhankin metsästäjän silmä näkyy näin aamutuimaan\nvalehtelevan. Niissä kuvasteli kuin naali olisi juuri kaivanut myyrää\npensaan alta.\n\n-- Vai Juntti on oppaana, naapuritalon mies.\n\nKaksi matkuetta yhtyi hetkistä myöhemmin Rampa-Kallen nuotiolla.\nJuntti kysäsi sivumennen, että näittekö valokuvauskonetta laukun\npäällä, kun leirissä kävitte.\n\nEivät olleet nähneet -- tiesi sen Juntti kysymättäkin. Hän oli siitä\nvarma, että kone ei ollut niiden miesten matkassa -- taattua väkeä\nkun olivat.\n\nJa odotettu kahakka, joka \"Harmaanhaukan ritarien\" aivoissa oli\nkehittynyt aikamoiseksi rytäkäksi, muuttuikin molemminpuoliseksi\nkestitykseksi.\n\nIhminen on erehtyväinen ja tekee usein tuhmuuksia. Pitkästä\nvalvomisesta aistimet tylsistyvät, mielikuvituskin käy kurittomaksi\nja muisti heikkenee. Silloin hän voi helposti tehdä harhapäätelmiä,\njotka välistä voivat olla kohtalokkaita. Hätääntyminen voi\nmyöskin liiaksi nostattaa verta aivoihin ja ihminen silloinkin\nunohtaa tavallisimpiakin asioita. Eksynyt mm. menettää kykynsä\nmäärätä ilmansuunnat. Jos joku kiinnittää kauan aistejaan ja\nmielikuvitusvoimiaan määrättyyn työhön, unohtuvat usein toiset\ntärkeätkin tehtävät tai jos ne tehdään, mielikuva jää niistä liian\nheikoksi. Professorien ja muiden tiedemiesten hajamielisyys johtuu\ntästä; he syventyvät ajattelemaan niin kiinteästi jotakin oman\ntieteensä ongelmaa, että he suhtautuvat ympäristöönsä usein hyvin\nkummallisesti.\n\nReino oli kiintynyt siinä määrin harjuksien ongintaan ja sen\nyhteydessä oleviin seikkoihin, että vaikka hän yöllä ongelta\ntullessaan, partiolaisten hyvään järjestykseen tottuneena, pisti\nvalokuvauskoneensa vedenpitävään laukkuunsa, ei hän aamulla sitä\nlaisinkaan muistanut, vaan luuli koneen jääneen laukun päälle, jossa\nse hetken oli ollut. Hän oli tosin kadonnutta konettaan etsiessään\nvilkaissut laukkuunsakin, mutta niin hatarasti, että etsittävä jäi\nsinne piiloon sukan alle.\n\nKaivellessaan eväitä laukustaan Rampa-Kallen nuotiolla osui\nvalokuvauskoneen nauhan mutka hänen käteensä.\n\n-- _Siinähän se nyt onkin kadonnut lammas!_ huudahti Urpo.\n\n-- Kas, kun se ei sinun selkääsi hangannut verille kävellessäsi\nlaukku selässä, kiusoitteli Jalmari.\n\n-- Ha, ha, haa! nauroi Juntti, niin että valkeat hampaat parran alta\nvälkkyivät. -- Professorin alku varmasti olet. -- Sanoinhan minä,\nettei Lapissa mitään katoa.\n\nReino punastui korviaan myöten, mutta Juntti hymyili mielissään.\nMaakunnan ja matkailureitin vanha hyvä maine oli pelastettu. Hyvän\ntuulen vallassa hän vuoli pannuunsa puoli rasiallista voita Ollison\nlihavien harjusten höysteeksi.\n\n-- Taisitte jo luulla meitä varkaiksi, kun sivumennen kävimme maissa\nkosken alla katsomassa keitä oli siinä nuotiolla. Kuullessamme teidän\nnukkuvan sikeästi jatkoimme matkaamme. -- Me olemme tosin köyhiä\nihmisiä, mutta rehellisiä.\n\nSanojensa vahvistukseksi Rampa-Kalle taputteli hyvillään palavaa\nkekälettä, niin että säkenet sinkoilivat korkealle.\n\n\"Harmaanhaukan ritarit\" eivät aluksi mitään vastanneet, kun eivät\ntahtoneet valehdellakaan. Viimein Reino puoleksi kuiskaten virkkoi:\n\n-- Oli se iloinen asia, että valokuvauskone löytyi. Minä ikuistan\ntämän kohtauksen.\n\nJa samassa hän näppäsi kuvan.\n\n-- Vielä iloisempi asia on se, etten minä yhtä teistä naalikettuna\nampunut kuoliaaksi haulikollani.\n\nJa molemmat venekunnat lähtivät sauvomaan virtaa ylös yhtämatkaa.\n\n\n\n\nKUTTASEN KURKKIOLLA.\n\n\nPuolen päivän tienoilla tuli vastaan pauhaava köngäs, Kuttasen\nkurkkio. Kuuden metrin korkeudelta siinä vesi syöksyy hurjana\nalas. Parhaimmankin laskumiehen polvet siinä tärähtelevät alaspäin\nkiitäessä kuohujen läpi ja vastavirtaan kulkijat saavat kiltisti\npistää sauvoimet veneeseen ja tyytyä rannalta venettä vetämään, ja\nvaromaan, etteivät tyrskyt ja kuohut sitä täytä ja kastele tavaroita.\nSen korvalla jokitasanteella on Kuttasen kylä Ruotsin puolella (sitä\nvoisi sanoa Ikuisen pauhinan kauppalaksi). Siitä päästään maanteitse\nKiirunaan suurille rautakaivoksille, sitä kautta kuljetetaan\nporonlihoja Ruotsiin, sitä kautta salakuljettajat vievät tavaroitaan\nrajan yli, varsinkin tupakkaa, kun rautakaivoksen miehet mieluimmin\npolttavat Suomen valmisteita.\n\nKuttaseen jäi Rampa-Kallen venekunta autettuaan ensin \"Haukat\"\nkönkään niskaan. Ja siinä erotessa vielä pyydettiin molemminpuoliset\nerehdykset anteeksi.\n\nSoudettiin taas tyyniä vesiä, sauvottiin nivoja ja nahkavirtoja,\nkivuttiin kiperien koskien päälle, kun tultiin taas tyynelle\nsuvannolle. Pitkänä, kaarevana ja koivikkorantaisena se kimalteli\nheidän edessään kuin peili. Joen Suomen puoleisella rannalla on\nmuutamia matalia puutaloja, mutta Ruotsin puolella kirkonkylä: sievä\nkirkko, pappila, nimismiehen talo, koulu, jokunen kauppa ja ryhmä\nmuita puutaloja.\n\n-- Karesuvanto, tiedoittaa opas.\n\n-- Olemme siis Lapin profeetan Lars Levi Laestadiuksen entisillä\nasuinsijoilla, tiesi Urpo.\n\n-- Niin, tuossa pienessä punaisessa pappilarakennuksessa hän asui --\nsilloin ei muita asuinrakennuksia papilla ollutkaan.\n\n-- Mutta matalassa majassa asui mies, jonka aatteet levisivät kauas\nja korkealle, lisäsi Urpo.\n\nJuntti, itse laestadiolainen, innostui kertomaan:\n\n-- Siihen aikaan kuin Laestadius tuli tämän seurakunnan\nsielunpaimeneksi vallitsi raakuus ja huono elämä näillä seuduilla,\nmutta hän osasi ihmisille kirkastaa sielun päämäärää ja herättää\nsynnin uneen nukkuneita. Kuin Johannes Kastaja korvessa, kuin Herran\npasuuna hän pauhasi kansalle ja vähitellen on hänen uskonlahkonsa\nlisääntynyt ja levinnyt Lappiin, Perä-Pohjolaan, vieläpä Amerikkaan\nasti.\n\n-- Laestadius oli myöskin etevä luonnontutkija. Olen huomannut\nhänen nimeään kasvioissakin mainittavan, huomautti Reino. -- Me\nkunnioitamme suuren miehen muistoa piirtämällä muistikirjaamme hänen\nvaatimattoman asuntonsa kuvan.\n\nOpas käänsi mielellään veneensä pappilan rantaan, kun kuuli, mitä\nhyviä aikeita \"Haukoilla\" oli. Sitä vain epäili mielessään, että\nsyntyykö pojilla talo paperille.\n\nKylässä tuulahti vastaan etelästä tulleen \"lantalaiskulttuurin\"\nvoimakas tuntu. Maisemakuvassakin oli aivan vähän Lappia\nmuistuttavaa, eipä juuri muuta kuin matala koivumetsä, käsivarren\nvahvuiset, lautassa viruvat polttopuut joessa. -- Mistä saakka lienee\nnekin tuotu -- ja pienet pellot.\n\nOpas oli tottunut pitämään isällistä huolta kaikista, ketä hän\nkuljetti. Sentähden hän kysäsi:\n\n-- Onko evästä tarpeeksi, ovatko muut varusteet riittävät yli\nkolmesataa kilometriä pitkää matkaa varten täältä edestakaisin.\nKaaresuvannossa voitte vielä täydentää varastojanne, mutta eipä juuri\nsen jälkeen.\n\nPian kävivät \"Haukat\" piirtämässä \"Lapin herättäjän\" entisen\nasuinrakennuksen. Juntti kehui piirustuksia hyviksi, pyytäen\nitselleenkin jäljennöstä.\n\nSen jälkeen seurasi rantatörmällä yhteinen tavarain katselmus, jotta\nhuomattaisiin kauppapuodista ostaa, mitä uupuu. Urpo veti esille\nensin yhteisen kolmen hengen teltan ja siihen kuuluvat varusteet;\nmakuusäkit ja huopapeitteet jokaiselle, köyttä ja viirin. Reino\nmerkitsi kaikki kirjaansa, vaikka Helsingistä lähtiessä oli pidetty\nsamanlainen katsastus. Yhteinen kattila ja kirves kuului myös\ntavallaan telttatavaroihin.\n\nKullakin oli laukussaan erityisessä käärössä taikka yllään\npäällystakki (sateen pitävä), takki, liivit, villapaita, kahdet\nflanelliset alusvaatteet, kaksi paria sukkia, lapikkaat,\npuolikengät, nenäliinoja ja kaulahuivi. Laukussa eri osastossa oli\nkullakin kaksi kiloa palvalihaa, kaksi kiloa voita, kolme kiloa\nleipää, kauraryynejä, vehnäjauhoja, suolaa ja ruokailuesineinä\npuukko, haarukka ja lusikka. Laukun päällä kiikkui rautakauha ja\npaistinpannu. Yhteinen kattila, kahvi- ja teepannu. Kahvi, sokeri,\ntee ja kaakao olivat oppaan laukussa.\n\nJuntti naurahti katsellessaan varusteita:\n\n-- Liikaa siinä varmasti on puolet, mutta kyllä ne veneessä kulkevat.\nKantomatkaa varten karsitaan liiat pois Siilastuvalla. Kun me täällä\nsydänmailla lähdemme viikon matkalle erämaahan varustamme laukkuun\nkuivan reikäleivän jokaista päivää kohden ja koko viikon varaksi\nvajaan kilon voita, kilon kuivattua lihaa ja saman verran suolakalaa.\nSuolaa pitää myös aina olla matkassa, samoin tee- ja kahvivehkeet.\nLisäsärvintä antaa erämaa. Jos tinka tulee, voisin lähteä pariksi\nviikoksi marja-aikana sydänmaalle vain puukko, pyssy ja onkivehkeet\nja suolaa mukanani. Silloin tietysti \"hoikka hosuu\", mutta me olemme\ntottuneet suolivyötä kiristämään olosuhteiden mukaan; sitä varten\nvyössä ovat reiät.\n\n-- Eikö ihminen voisi käyttää jäkälää ravintonaan? kysyi Jalmari.\n\n-- On sitäkin koetettu. Jäkälä jauhoa pannaan leipätaikinaan lisäksi.\nOlen minäkin kerran keittänyt siitä hutun eräretkellä eikä se pahalta\nmaistunutkaan, mutta minä panin suomuuraimia ja variksenmarjoja\njoukkoon. -- Ehkäpä joku teistä rupeaa tutkimaan, ravitseeko jäkälä\nihmistä. Porot ja lehmät sillä kyllä tulevat toimeen.\n\n-- Jos me alkaisimme syödä jäkälää, niin \"mitä maks\", sarven nykyrät\ntyöntyisivät otsasta kuin porolla, viisasteli Jalmari.\n\n-- \"Nälkä ei ole täti\", sen me olemme täällä todenneet, \"mutta toden\nkanssa on hyvä potsivoida\", sanoo vienankarjalainen. Hyvä on, ettei\nmuona lopu kesken. Lyökää vain veneeseen. -- Parasta kuitenkin\npuuttuu -- sianläskiä. Sitä pitää välttämättömästi olla kilo\njokaisella mukana.\n\nJa Juntti kävi sitä kaupasta ostamassa.\n\nIlta oli kalastukseen nähden antoisa. Lihavia harrin kämpäleitä\ntarttui tiheään, ja kun he muutaman kosken alla asettivat neljä vapaa\nveneen perään ja niihin kiinnitetyt perhot viistämään veden pintaa,\nniin tiheään posahteli veden viljaa onkien perässä, ja moni harjus\ntempoi myöskin koukuissa. Mutta taitava oli soutajakin. Hän nosti\nensin veneen kosken rantaa ylös ja alkoi puoleen ja toiseen luovien\nviurutella perhoja, antaen veneen samalla hiljakseen lipua alaspäin.\nKeittokalat siitä heti lähti ja entisiä oli suola- ja paistinkaloiksi.\n\nKahvit juotiin kosken rannalla ja taas matkaan kuin tohtaja saatuaan\nsiianpoikasen nokkaansa.\n\nVasta puolisen tienoilla leiriytyi \"Haukkain\" venekunta kauniille\njoen niemekkeelle kosken alle. Herkullisen kalakeiton syötyään he\ntyöntyivät telttaansa ja Juntti omaan rankiseensa jättäen tavarat\nseitsemännen käskyn vartioitavaksi.\n\n\n\n\n\"LAPINKANOJA\" MUNITTAMASSA.\n\n\nEtelä-Suomessa asetellaan pesäpönttöjä puihin, kun halutaan\nkottaraisia tai leppälintuja taikka -- paremman puutteessa --\ntalitiaisia talon lähelle kesäkaudeksi laulamaan, mutta ruokamunat\notetaan kanoilta. Lapissa on toisin. Siellä pikkulinnut saavat itse\nnakutella pesiään lahoihin pökkelöihin tai onttoihin kelohonkiin --\nmikäli nokka kestää. Jollei kestä, niin on etsittävä vanhoja tikan\npesiä. Telkät ovat siellä varsinaisia munalintuja, joille Lapin ukko\nontosta kelohongasta valmistaa uutut poimiakseen niistä palkakseen\nsinertäväkuorisia munia.\n\nJa ovela munittaja onkin Lapin mies. Sen saivat \"Haukat\" omin silmin\nnähdä Jatulissa, Muonionjoen varrella Karesuvannon ja Markkinan\nvälillä.\n\nHe olivat jo sitä ennen matkallaan nähneet paljon liukkuja\n(onttoihin, vielä juurillaan seisoviin honkiin tehtyjä telkän\npesiä) tai uuttuja, joita valmistetaan siten, että onttoon\nhonkapölkkyyn hakataan tai kairilla väännetään kahden nyrkin\nmentävä reikä, senjälkeen tehdään laudasta pohja ja sammalista\nkatto. Kun tämä laitos nostetaan männyn tai koivun oksaan, reikä\netelään tai itään päin, on telkän pesä valmis. Toisissa taloissa\noli niitä pihamännyissä, vieläpä viirisaloissakin kiikkumassa. Ja\nmelkein kaikkiin oli keväällä tullut asumaan valkeavatsainen ja\ntummaselkäinen telkkä, jolla oli valkea kauas näkyvä siipipeili ja\nviheltävä lento.\n\nJatulin nivojen varsilla koivikossa oli niin paljon uuttuja, että\nniitä näkyi samalla seisomalla useita kymmeniä. Ja vaikka oli jo\njuhannus sivuutettu, kiertelivät vielä naarastelkät niiden ympärillä\nja eräiden uuttujen rei'istä hautovat emät katselivat uteliaina\noutoja vieraita.\n\n-- Kuulkaa tulevat luonnontutkijat! parempaa paikkaa telkän elämän\nvaiheiden tarkkailulle tuskin löydätte koko maasta! huudahti Reino,\nosoittaen uuttuja sauvoimellaan.\n\n-- Nyt olemme telkkien syntymäsijoilla. Etelässä me näemme niitä\nvain muuttoaikoina, varhain keväällä ja myöhään syksyllä, jolloin ne\n\"kulkusissa ajaen\" ja tiheissä parvissa lentävät joko pohjoiseen tai\netelään.\n\n-- Ollaan yötä tässä kuivalla joenniemekkeellä. Varmasti talosta\nmyydään meille munia ja maitoa, että saamme paistaa oikeita ohukaisia\neikä vain veteen tehtyjä tukkilaisen \"räiskäleitä\", ehdotti Urpo.\n\n-- Oi sinä vatsasi palvoja! Aina sinun ajatuksesi kiertelevät\npientä piiriä ruokakysymysten ympärillä, sinkautti Jalmari, vaikka\nhänelläkin oli jo nälkä ja hänkin olisi mielellään syönyt ohukaisia.\n-- Mutta olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseen.\n\n-- Ja minä.\n\nEikä Junttikaan jupissut vastaan -- eipä suinkaan, kun hän oli\npäiväpalkalla.\n\nVene käännettiin rantahiekkaan, ja pojat alkoivat kantaa tavaroitaan\ntörmälle, sievälle niemekkeelle, joka oli talon venevalkaman vieressä.\n\nTuskin oli talosta, jonka päärakennuksena oli pirtti ja kamari,\nhuomattu vieraat, kun isäntä neljäntuulenlakki päässään ja sinertävä,\npunaisilla nauhoilla kirjailtu mekko yllään kävellä lessutteli mäkeä\nalas tulijoita vastaan.\n\n-- Puris, puris! hän vastasi tervehdykseen.\n\nSeurasi sitten pitkä, tavanmukainen selonteko siitä, ketä ovat\nkulkijat, minne on matka, millä asioilla liikutaan, missä on oltu\nviimeksi yötä...\n\nSaatuaan tyydyttävät vastaukset sanallisiin kysymyksiinsä ukko\nkatseli tutkivasti ensin miehiä, sitten heidän tavarakääröjään.\nHän tahtoi tietää, ovatko kulkijat rikkaita vai köyhiä, ovatko he\nLapinmatkoihin perehtyneet (sen näkee varusteista) tai \"härkäpoikia\".\n\nRetkikunnan varusteet lienevät ukkoa miellyttäneet, koskapa hän\ntyytyväisenä hypisteli telttakangasta ja kehui:\n\n-- Tuon laavun alla ei kastu.\n\nMielellään ukko antoi retkikunnalle kuivia koivuhalkoja roviotuleksi\nja telkän munia räiskäleisiin. Hän otti uutuista ihan tuoreita, kun\nkolme telkkää jatkoi vielä munimistaan, vaikka toiset jo lopettivat\nhautomistaankin.\n\nMunia tuodessaan ukko jutteli:\n\n-- Nämä myöhästyneet _goadgit_ (telkät) ovat niitä, joilta\nlantalaiset ovat moneen kertaan pesän ryöstäneet putipuhtaaksi. Me\nlappalaiset otamme vain joka kolmannen munan ja kaksi jätämme pesään.\nTelkkä osaa lukea kolmeen saakka, mutta ei siitä yli. Jos jätetään\npesään kaksi munaa, ei lintu rupea niitä hautomaan, vaan munii\nlisää vaikka aina yksi katoaa. Näin saa ottaa samalta emolta jopa\nneljäkymmentäkin munaa. Sitten annetaan hautoa. -- Mutta oletteko\nnähneet, miten telkkä kuljettaa poikaset uutusta?\n\nSiitä ei Junttikaan ollut varma. Arveli emon nokassaan kantavan\npoikasensa yksitellen järveen.\n\n-- Ensi yönä tuosta uutusta katoavat asukkaat, sanoi Jatulin ukko. --\nKuulen jo sieltä rapinaa.\n\nUkko pyyteli taloon yöksi. Mutta kuultuaan, että \"nuoret herrat\"\nmieluimmin nukkuivat teltoissaan, hän jätti seurueen omiin\nillallispuuhiinsa ja yönviettovalmisteluihinsa.\n\nArktinen kesäyö on lumoava -- niinkuin se vain napapiirin\nsisäpuolella voi olla Juhannuksen aikoihin. -- Joen suvanto kiersi\npeilikirkkaana leiriniemekettä kantaen vaahtopallosia ja kierautellen\nniemen kärjessä häränsilmiä. Aika ajoin kuului kurmitsan tutunomainen\n_friuu -- riu, friuu -- riu_, koskeloparin _prop -- prop_ tai\nkoirashaapanan _fiuu_-huutoja.\n\nParhaan käsityksen Pohjolan kesäyön kauneudesta sai Urpo istuessaan\niltayön leirin vartijana. Olihan siinä toisten nukkuissa aikaa\nmittailla katseellaan milloin joen hopeajuovaa matalan lehtimetsän\nlomitse, milloin sen takaisia kankaita tai kaukaisia taivaan sineen\nhäipyviä vuoren huippuja. Ihmeellinen Lappi kuvasteli hänen silmäinsä\nedessä monimuotoisena, monivärisenä ja -hohteisena. Hänen aikansa\nkului hupaisestikin selvitellessään niitä monia harhakäsityksiä,\njoita hänelläkin ennestään oli Luoteis-Lapista ja varsinkin\n\"Käsivarresta\".\n\nYö taisi olla jo aamupuolelle kallistumassa, kun telkän terävää krää\n-- krää -- ääntely ja siipien viuhuna herätti hänet puoliunesta.\nTelkkäemo kierteli moneen kertaan uutun yhtenään äännellen. Ja\nvartijan suureksi ihmeeksi uutun reijälle ilmestyi poikanen, joka\npelosta tai kylmästä vapisten kurkisteli alas uskaltamatta tehdä\nhuimaa hyppyä 3--4 metrin korkeudelta maahan. Tämän nähtyään emo\nlensi aivan pesäaukon eteen ja laskeutui siitä viistoon maahan\nnäyttääkseen jälkeläiselleen, miten on hypättävä. Jo rohkaisi\npoikanenkin mielensä, ponnahti uutusta ilmaan ja siiventyngät sekä\nräpylät levällään putosi maahan.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa, nyt ne jo tulevat pesästään, kuiskasi Urpo\nteltan ovelta.\n\nJuntti piti kuitenkin makeata aamu-unta tärkeämpänä kuin tirkistellä,\nmiten linnunpoikarääpäleet pesästään lähtevät. Jalmari ja Reino\nsensijaan tulivat heti ulos.\n\n-- Hei nyt se taas hyppäsi -- ja nyt! innostui Reino, kun miltei\nköytenään tuli pöntöstä untuvapalleroita.\n\nJa viimeisen kävi emo itse pudottamassa. Hauska oli myöskin\nseurata, miten telkkäperhe tietä pitkin marssi jokeen. Vähä väliä\nemo katseli taakseen, rääkyi ja odotteli hitaampia, sillä monelle\nvaaleaposkiselle ja kellertävävatsaiselle pallerolle nämä ensimmäiset\naskeleet maailman polulla olivat vaivalloisia. Veteen meno\njokirannassa ei tuottanut vaikeuksia, kun vaisto sinne veti. Eikä\nuimaankaan tarvinnut emon opettaa.\n\n-- \"Harmaanhaukan ritarit\" ovat tänä yönä ratkaisseet yhden tieteen\ntuhansista kysymyksistä, nimittäin sen, kantaako telkkäemo itse\npoikansa uutusta tai liukusta maahan vai tulevatko ne itse sieltä\nalas. Kolmen miehen voimalla voimme nyt todistaa viimeksimainitun\nolettamuksen oikeaksi, puhui Reino.\n\nJa pojat työntyivät uudestaan telttaansa.\n\n\n\n\nLAPPALAISTEN MARKKINASSA.\n\n\nSeuraavana aamuna läikehti heidän edessään tyyni suvanto, Muonionjoen\nkahden latvahaaran: Könkämäenon ja Haldilta laskevan Lätäsenon\nyhtymäkohta. Mäellä Suomen puolella kökötti pari taloa.\n\n-- Markkina, tiedoitti Juntti.\n\n-- Omituinen nimi erämaan taloilla. Kukapa täällä olisi markkinoita\npitänyt?\n\nNäissä lauseissa Jalmari paljasti oman tietämättömyytensä, ja sen,\nettei hän Lapin matkaa varten ollut valmistautunut kirjallisuuden\navulla. Ja sitä Jalmari matkallaan myöhemminkin katui. Varsinkin\nnäiden seutujen historiaa olisi pitänyt harrastaa; historian\ntaikapeilistä näkyy nykyistä maisemakuvaa täydentäviä entisajan\nkuvia, sillä entisyys selventää nykyisyyttä.\n\nUrpo sen sijaan oli matkalleen varustautunut paremmin. Hän selaili\nmuistikirjaansa ja luki:\n\n-- Markkina on vanha lappalaisten markkinapaikka ja kirkonkylä.\nNäiden seutujen vanhin kirkko rakennettiin 1500-luvulla\nKirkkotunturin liepeelle Kirkkojärven lähelle, noin 30 km.\nKilpisjärvestä etelään ja viitisen kilometriä Vittangin talosta\nlänteen. Se tunturitemppeli oli kaksiakkunainen, neljä syltä pitkä,\nkolme leveä. Olipa siinä kahdeksan naulaa painava kirkonkellokin.\nTämä Rounalan kirkko keräsi kotakansaa kokoon varsinkin juhlapäivinä\nkoko Rounalan jutamakunnan alueelta, johon kuului nykyisen Ruotsin\nLapin pohjois-osa, Koutokeinon alue nykyisestä Norjasta sekä\nEnontekiön alue Muoniota myöten Suomesta. Jumalanpalveluksen\nyhteydessä pidettiin siellä markkinat. Vuonna 1661 rakennettiin\nkirkko Markkinaan ja entinen jäi hoidotta lahoamaan erämaahan.\n\n-- Käydään katsomassa kirkon sijaa ja entisen pappilan jäännöstä,\nehdotti Jalmari.\n\n-- Tuo aidattu kivikkokumpu, jossa on jokunen vanha mäntykin, oli\nhautausmaa, selitti Juntti. -- Neljästä valtakunnasta: Suomesta,\nRuotsista, Norjasta ja Amerikan Yhdysvalloista kerättiin varoja aidan\nrakentamiseen, etteivät porot ja ihmiset polkisi entisten tunturien\nvaeltajien lahonneita luita.\n\nVene käännettiin rantatörmään ja \"Haukat\" muistikirjat ja\nvalokuvauskoneet mukana astuivat entistä kirkon sijaa katsomaan ja\nmittailemaan. Suuruussuhteista ei kuitenkaan enää saanut selvää,\nmutta Urpon muistikirjassa ne olivat ennestään.\n\n-- Kirkko oli 22 kyynärää pitkä, 12 leveä ja 6 kyynärää 6 tuumaa\nkorkea. Siinä oli seitsemän ikkunaa ja kaksi ovea. Kaarle XII aikana\nvalatettiin kirkkoon ensimmäinen suurehko kirkonkello, toinen vähän\nmyöhemmin.\n\nPappilassa oli viisi huonetta.\n\n-- Ei tämä seutu silloin ollut näin autio. Kirkon läheisyydessä oli\nnimismiehen asunto, käräjätupa ja paljon lappalaisten ja Tornion\nkauppiaiden tavara-aittoja ja asuntoja, täydensi Juntti. -- Juhlien\naikana pidettiin täälläkin suuret markkinat, siitä nimi.\n\n-- Katselkaamme tätä paikkaa historian peilistä, virittäkäämme\nmielikuvituksemme kuvailemaan kylää pääsiäisjuhlien aikana esim.\nKaarle XII hallituskautena, kehoitti Urpo. -- Olemmehan lukeneet\npaljon historiaa. Yhdyttäkäämme ympäristö ja mielikuvitus\nkokonaiskuvan sopusointuun.\n\nJa \"Haukoista\" tuntui kuin menneisyys alkaisi mielikuvituksessa\nhaastaa:\n\n-- On keväinen aamu. Markkinan kylä kihisee kuin muurahaispesä täynnä\ntunturien miehiä kallokkaissaan, säpäkkeissään, purkapeskeissään ja\nneljäntuulen lakeissaan. Siinä Tornion kauppiaiden kauppakojujen\nluona rikkaat tunturilappalaiset ostelevat verkaa, koreita nauhoja,\nhamppua ja suopunkinuoraa, mutta jouten kävelevät köyhät raitiot\nja rengit pöykkyri- tai kinnipeskeissään. Tunturimaan tyttäret,\nlyhyet, leveäkasvoiset ja punaposkiset, jotka ovat puetut pehmeisiin\nvasannahkapeskeihin, koreihin päähineisiin ja koipikenkiin,\nodottelevat valkeiden ajokkaiden luona, tulisiko joku vanhastaan\ntunnettu nuorimies ajokkaita vaihtamaan sekä sormuksia, hopeasolkia\nja vyösirkkoja lahjoittamaan kihloihinmenon merkiksi. -- Paljon on\nkoristeitakin tuonut Tornion kauppias. Olisi kihlavälineitä, jos\nolisi kihlaajia.\n\nYhtenään saapuu kansaa eri puolilta: Ruonalasta, Koutokeinosta,\nUtsjoelta ja Peltovuomasta. Ajokkaiden kellot helisevät, kaviot\nraksuttavat ja pulkan pohja rahisee ja sihisee hankisella tiellä.\nJoku kuuluu joikaavankin tullessaan. Saapuu kirkkoväen mukana\npääsiäisjuhlille pakanoita ja muutamia noitiakin, seitain ja\nkoutain palvojia, joukossa oikeita lovinoitiakin, salattujen asiain\nselvillesaajia.\n\nUseilla on tavaroita pulkissaan, toisilla koko raito ahkioita\nja niissä turkisnahkoja, poron taljoja, lihaa ja nahkaesineitä\nlantalaisten tarpeiksi. Kauppaa käydään, tingitään hintoja, juodaan\nharjakaisia.\n\nMutta käräjätuvassa tuikeakatseinen tuomari käsittelee käräjäjuttuja:\nporonvarkauksia, tappeluja, jopa murhiakin. Tuomituille annetaan\nraippoja, eräs isänsä murhaaja teilataankin Teiliniemellä.\n\nKumahtelevatpa vihdoin Herran huoneen malmiset kellot kirkonmenojen\nalkajaisiksi. Ja kansaa työntyy sisälle kuulemaan \"Herr Vuolevia\"\neli Olaus Sirmaa, lappalaissyntyistä pappia ja nauttimaan pyhää\nehtoollista.\n\nNiin jatkuvat markkinat ja kirkonmenot yhtä rintaa useita päiviä.\nTuli-Lapin kansa saa haluamaansa tavaraa maallisen vaelluksensa\nvaraksi ja lohdutusta sielulleen. Yksi ja toinen Revontulten\nmaan tyttäristä vaihtaa ajokkaitaan ja lähtee vallan toiseen\nsuuntaan, mistä oli tullut jonkun pulskan peskimiehen seurassa.\nVasta neljäntenä pääsiäispäivänä väki alkaa hajaantua, kun lumi\npäiväsydännä käy yhä nuoskemmaksi ja kevätjutamisen aika on kohta\nkäsillä.\n\n-- Täältä kirkko purettiin ja laskettiin lautassa Palojoensuuhun,\njoka oli kirkonkylänä vuoteen 1864, jolloin nykyinen kirkko\nrakennettiin Hettaan, tiesi Juntti.\n\n\"Haukat\" kävivät hautausmaallakin, mutta lahonneet olivat jo\nhautaristit. Vain muutamia kuoppia oli näkyvissä, merkkinä, että\nniiden pohjalla, vähintään kyynärää syvällä, nukkuu joitakin Lapin\nmiehiä ikuista untaan.\n\n\"Haukat\" lähtivät soutamaan tyyntä suvantoa Teiliniemen sivu\nKönkämälle palatakseen toista jokea takaisin. Kauan askarruttivat\nvanhat markkinamuistot heidän mielikuvitustaan. Mutta elämän elokuvat\nvaihtuvat uusiin, nauhan katkeamatta.\n\n\n\n\nKUN NUOTTAKALAA KELOTTIJÄRVEN LUSPALLA \"TAUROTTIIN\".\n\n\nSeuraavaksi yöksi \"Haukat\" pystyttivät telttansa Kelottijärven\nluspalle, noin kaksikymmentä kilometriä Markkinasta.\n\nOn omituista, että useampien Lapin järvien laskujoet alkavat järvestä\npauhaavana koskena. Lappalaiset sanovat sitä luspaksi, luusuaksi tai\nluksuaksi. Koskena laskee vesiään esim. Kilpisjärvi, Kelottijärvi,\nOunasjärvi ja etelämpänä Kemijärvi ja Paanajärvi.\n\nKelottijärven luspa on kaunis koski. Sen korvalle järven rantaan\n\"Haukat\" kohottivat liikkuvan kotinsa, vihreän harjatelttansa, joka\npaikasta huolimatta tuli heille yhä mieluisammaksi, kun se antoi\nsuojaa kylmää, tuulta ja sadetta vastaan.\n\n-- Tässä on männyn pohjoisraja, sanoi opas. -- Tästä pohjoiseen ei\nenää tukkeja hakata. Markkinan hautausmaankin mänty on niitä maailman\npohjoisimpia, sillä raja kulkee hiukan sen pohjoispuolitse.\n\n-- Me olemme siis sauvoneet molempien tärkeimpien havupuitten\nlevenemisrajojen poikki: Palojoen suussa, lähtöpaikassa kuusen ja\ntäällä männyn pohjoisrajan poikki.\n\nKosken keskikohdalla oli matala, vahvaoksainen tuulien tuivertama\nmänty. Sen piirustivat \"Haukat\" muistikirjoihinsa, \"koska se\nurhoollisesti taistelee sukunsa puolesta Pohjolan puhuria\nvastaan\". Ei näy kuitenkaan nuorennusta sen ympärillä. Yksinäisenä\nmatalana aihkina (tasalatvainen petäjä) se seisoi vaivaisessa\nkääkkyräkoivikossa.\n\n-- Minä luulen, että tämäkin petäjä pian kelottuu. Se on metsän\nkorkein ja sentähden siihen pohjoistuulet ja tuiskut rajuimmin\niskevät karsien ensin neulat, sitten kuoren ja viimein oksatkin. Ja\nlappalainen korjaa kelon polttopuukseen.\n\n-- Männyn pohjoisraja siirtyy etelään, tiesi Juntti.\n\nUrpo kirjoitti muistikirjaansa:\n\n    \"Kesäkuun 28 p:nä.\n\n    Ilta on kirkas ja tyyni. Istumme telttamme edessä Kelottijärven\n    luspan korvalla, männyn leviämisen pohjoisrajalla. Edessämme\n    kohisee erämaan koski, ympärillämme kilpailevat Lapin parhaat\n    laulajat ensi sijasta, järvellä meriteeret viheltävät, ja ilmassa\n    kalasääski ikuista nälkäänsä naukuu. Tästä alkaen ei tervashonka\n    roihua 'Haukkain' nuotiossa, vaan koivut, kuivat katajat tai pyhät\n    pihlajapuut, ja tunturien kuruja, alempia rinteitä, kankaita ja\n    jokirantoja, verhoaa vain koivujen vaalea vihreys.\"\n\nIltateetä odotellessa tarkastettiin yhteinen päiväkirja, johon oli\nmerkitty, minkälainen oli päivän kuluessa ilma, mitä järviä oli\nsoudettu, mitä nivoja ja koskia sauvottu, mitä merkillisiä paikkoja\nsivuutettu (erikoismuistiinpanot niistä), mitä kukkivia kasveja\ntavattu, mitä eri lintulajeja nähty sekä ketä ihmisiä tavattu.\nMarkkinan historia oli sen päivän muistiinpanoja tavattomasti\npaisuttanut.\n\nMutta vielä pojat odottivat siihen mielenkiintoisia lisiä: kuinka\nmonta ja mitä eri kalalajeja kukin sai. Perhosonginnassa oli\nkehittynyt kilpailu Haukkain kesken, kuka oli paras taituri harrien\nonkimisessa. Saalis luettiin ja punnittiin joka päivä. Samoin\nluettiin edellisenä päivänä kootut kasvit.\n\nAuringon alentuessa pohjoiselle taivaan rannalle valmistautuivat he\ntaas mielityöhönsä, harrien ja lohentonkojen ongintaan.\n\n-- Nyt sitä jo saisi alkaa, harrit jo niskassa maikkuvat (hyppivät),\nhuusi Juntti koskelta, jonne hän oli mennyt kalojen liikettä\ntarkastelemaan.\n\nJa hyvä harrikoski siinä olikin. Yhtenään molskahteli sileä\nniskavirta harrien ja purolohien kimpoillessa ilmaan veteen\nistahtelevien hyönteisten perässä. Selvästi huomasi, että syönnin\naika oli kaloilla.\n\nHyvän syönnin aikana saa taitamattominkin onkimies joitakin.\n\"Haukkain\" taito oli kuitenkin jo melkoinen. Yhtenään posahteli\nvesi heidän perhojensa takana ja tiheään sujahteli ja kirahteli\nrulla kilpaonginnassa ja kilpasyönnissä. Ja tiheässä tahdissa nousi\nkuohuista hopeakylkisiä harjuksia niin yhdelle kuin toisellekin.\nParin tunnin onkimisen jälkeen niitä oli saanut: Urpo 54, Reino 41,\nJalmari 49 ja Juntti 62. Oli suuriakin joukossa.\n\nNiin olivat miehet työhönsä kiintyneet, etteivät huomanneet\nnuottamiesten tuloa kosken niskaan. Vasta teltalle tullessa he\nnäkivät potketun nuotan, kaksi venettä ja kaksi henkeä kummassakin.\n\n-- Nyt me saamme _tauro_ -kalaa! huudahti Juntti. -- Vaihdamme\nsiikoja harreilla.\n\n\"Haukat\" eivät ymmärtäneet mitä lappalainen sana _tauro_ ja _tauroa_\nmerkitsevät, mutta heille selvisivät ne oppaan keittotaidon\nnäytteistä.\n\nJuntti vei Kelottijärven talojen nuottamiehille vitsakimpun harreja\nja mullosia ja sai suuria, lihavia siikoja tilalle. Opas ei niitä\nsuominut, vaan perkasi pois suolet ja kidukset sekä pesi veren pois\nsisusonteloista. Sen jälkeen hän naputteli kirvespohjalla, että kalan\nlihakset vähän rutistuivat.\n\n-- Tauros tulee mureampaa kuin näin teette, neuvoi hän \"Haukkoja\".\nPikku kalat voi rutistaa käsissä siten, että toisella kädellä otetaan\nkiinni pääpuolesta, toisella pyrstön läheltä ja käsiä puserretaan\nyhteenpäin, jolloin kalan selkälihakset rusentuvat ja halkeilevat.\n\nSenjälkeen opas paloitteli kalat, kasasi pataan kiehumaan hiljaisella\ntulella. Keitoksen päälle kerääntyneen rasvan hän keräsi rautakauhaan\nja kiehautti sen kastikkeeksi panematta siihen mitään muuta kuin\nsuolaa.\n\nMainiota oli Juntin tauro. Kalat mureita ja makeita, kastikin\nmukiinmenevää. Parempaa se oli vaihteena kuin paistinkala. Melkein\npadallisen pistelivät pojat keittoa, kalastajalappalaisten\nlempiruokaa, jota hän syö joka yö kesällä aamupuoleen nuotalta\ntultuaan. Kelpasi sitten nukkua lämpimässä teltassa, uupua unten\nmaille kehtolauluna Kelottiluspan ikuinen kohina.\n\nYhä koskisemmaksi ja autiommaksi muuttui Könkämä Kelottijärven ja\nKilpisjärven välillä. Mahtavia kurkkioita oli tiheässä, oikein\npauhaavia patunoita eli könkäitä tuon tuostakin. Rautukurkkio\npauhasi järven yläpuolella, Pättikkä Siikavuopion luona, Lammaskoski\nVittangin luona, äkeä Peerakoski saman nimisen tunturin sivulla ja\nKilpisluspa järven rajassa. Pahimpien könkäiden sivulle on Ruotsin ja\nSuomen valtio rakennuttanut maantien veneen vedätystä varten.\n\nEivät olleet \"Haukkain\" päiväykset pitkät sellaisella joella.\nSiinä 20--30 kilometrin vaiheilla pahimmissa paikoin. He ehtivät\nkäydä miltei jokaisessa ihmisasunnossa Suomen ja Ruotsin puolella:\nSiikavuopiossa, Iitossa, Vittangissa, Naimakassa ja Keinovuopiossa.\nIitto on näistä ainoa talo Suomen puolella. Siitä on Ruotsin kautta\npuhelinyhteys Suomeen. \"Haukat\" puhelimen välityksellä sieltä\nlähettivät seuraavan sähkösanoman kukin kotiinsa:\n\n    \"Saavuimme Iittoon. Kaikki hyvin. Lapin luonto ihastuttava.\n\n                                                  Haukat.\"\n\n\n\n\nRUOTSIN LAPPALAISTEN JUTAMISTIELLÄ.\n\n\nKahtena vuodenaikana kulkee kohiseva poro- ja ihmisvirta Könkämäenon\nRuotsinpuoleisia rinteitä pitkin, nimittäin lappalaisten muutto- eli\njutamisaikoina. Keväällä viimeisillä keleillä on matka pohjoiseen;\nsilloin on ehdittävä hankien aikana Kilpisjärvelle ja jäitse sen\npoikki sekä edelleen aina Jäämeren vuonojen rannoille Norjan puolelle\nkesäksi. Syksyllä taas laumat palaavat etelän metsäseutuihin\ntalveksi. Keväällä on elämää ja liikettä joen varrella, teillä ja\ntuntureilla. Paimenet huutavat, kellot kalkattavat, koirat haukkuvat\nja porojen kaviot raksuttavat. Edellä kulkevat vetoporot ja ajokkaat\nkiskoen perässään raskaita pulkkia, joihin naiset, lapset ja\ntavarat mm. kotavaatteet ja kehyspuut on kuormattu. Jos tällainen\nkulkue pysähtyy jonkin yksinäisen talon lähistölle, täyttyy pian\npirtti peskipukuisista ja ympäristölle kohoaa lisäksi keilamaisia\nkotia. Mutta muutamien päivien perästä on talo taas tyhjä, vaeltava\nmuuttoparvi mennyt ja erämaan suuri, painostava hiljaisuus taas\npalannut.\n\nLaajalti polkeutunut hanki ja sinne tänne kaatuneet, nälkään ja\nmatkan rasituksiin kuolleiden porojen ruhot osoittavat jonkin aikaa\njutamistietä. Vain vaivaiset ja vanhukset jätetään lantalaisten\ntaloihin, kun he eivät jaksa enää kestää matkan rasituksia Norjan\ntuntureille saakka.\n\nSiikavuopiossa \"Harmaahaukan ritarit\" tapasivat Jalkapuoli-Pieran,\nvanhan porolappalaisen, jonka ruumis oli jo eläessään tunturien\ntuiskuissa ja Jäämeren rannikon suolaisen kosteissa myrskyissä\nmuumioitunut. Hänen kanssaan Reino puuttui puheisiin talon pihalla,\njossa ukko poron taljalla kellettäen paistatti itseään. Häneltä\noli oikea jalka polven alapuolelta katkaistu ja jalkaterän virkaa\ntoimitti puukoukku.\n\n-- Porojen paimennus on teiltä tainnut jo jäädä nuoremmille, alkoi\nReino.\n\n-- Na, vielä minä hiihdän talvella, mutta käveleminen on vaikeata,\nkun ei ole varpaita.\n\n-- Kuinka puujalalla voi hiihtää?\n\n-- Minä asetan suksen mäystimen tuohon koukkuun. Sitä ei pakkasella\npalella, jurautti äijä ja kääntyi toiselle kyljelleen.\n\nTalonväki kertoi, että ukko on vielä melkoinen mäenlaskijakin.\n\nKovin oli lappalaisäijä vielä porohenkinen. Levättyään aikansa hän\npihanurmella jalkainsa päällä istuessaan ahkerasti korjaili hihnoja,\nlaitteli pankoja ja länkiä. Näki selvästi hänen olemuksestaan, että\nhän ikävöi tuntureille, sinne valtameren vuonojen äärille, jossa\nparastaikaa porot kirmailivat, paimenet huutelivat ja koirat haukkuen\nporoeloa kiertelivät.\n\nIloton on äijällä vanhuus, siitä synkeä tuike silmissä. Kuivat ovat\neväätkin, kun hän aterioi työnsä lomassa aitan kynnyksellä; ilmassa\nkuivattua poronlihaa hän puukolla jyrsii viulua muistuttavasta\nporonlavasta. Hän irroittaa lapaluun ja kaivertaa siihen puukon\nkärjellä reiän. -- Se on tehoisa taika. Oikea lappalainen ei heitä\nlapaluuta käsistään siihen reikää kaivertamatta. Väliin hän haukkaa\nleipää ja ryyppää kahvia päälle. Kerrotaan ukolla olevan rahaa\nnahkakäärössä, mutta ei raski ostaa maitoa talosta, rahaa kuluu. --\nToisinaan hän onkii Könkämäenosta harjuksia särpimikseen.\n\n\"Haukat\" huomasivat nyt olevan hyvän tilaisuuden opetella\nporonhoitoa. He ottivat muistikirjansa esille ja utelivat ukolta:\n\n-- Montako poroa on teidän pojallanne?\n\n-- Lienee noita muutamia, ehkä kymmeniä, kenties satoja. -- Kukapa\nniiden lukua tarkoin tiennee, kun kermiköitä, vuonniloita, ja\nurakoita kuolee näin keväisin. Lappalainen ei mielellään ilmoita\nporojen lukumäärää.\n\n-- Minkälaisia poroja sanotaan kermiköiksi, vuonniloiksi ja urakoiksi?\n\nUkko katsoi pitkään poikia, hän nähtävästi ihmetteli, että niinkin\ntietämättömiä löytyy.\n\n-- Na, kermikät ovat edellisen kesän vasoja, vuonnilot toista vuotta\nvanhoja naarasporoja, urakat saman ikäisiä uroksia.\n\n-- Entä sitten? uteli Reino.\n\n-- Vuorsovaatimet ja vuorsohirvaat seuraavat sen jälkeen ja sitä\nvanhimmat ovat vaatimia ja hirvaita.\n\n-- Ja mitkä ovat härkiä?\n\n-- Salvetut, tietysti. Härkiä on ikänsä perusteella vuorsoja\n(urakkana purtuja), kunduksia, kosotuksia ja miniloppuja.\n\n-- Mistä tuntee härän iän?\n\n-- Sarvista, niihin kasvaa joka vuosi yksi haara lisää. Mitä vanhempi\nhärkä tai hirvas, sitä haaraisemmat ja komeammat sarvet. Hyvin\nvanhalla porolla alkavat sarvet kuitenkin surkastua.\n\n-- Me olemme nähneet poron koskettelevan takajalallaan jokaista\nsarven kärkeä, mitä sillä on merkitystä.\n\n-- Na, porolla on rasvarauhanen takajalkain varpaiden haarassa\nja pieni karvapensseli, jolla se joka päivä rasvaa sarven kärjet\nkoskettaen niitä jokaista, jos takajalka on kipeä, niin ettei se suju\nsarvenkärkiä rasvaamaan, kuihtuu sen puoleinen sarvi. Jollette tätä\nusko, niin rikkokaa hiukan nahkaa otsastanne, kummastakin kulmasta\nja kun minä siihen vähän hieron poronkynsirasvaa, niin sarvet\nalkavat teillekin kasvaa niin monihaaraiset kuin teillä on ikävuosia\ntakananne. -- Kelpaisi sitten mennä kotiin \"kruunupäisenä\".\n\nEdellinen osa ukon puheesta oli totta, jälkimmäinen tietysti leikkiä.\nJalkapuoli-Pieran kurttuinen suu vetäytyi hymyyn. Hän oli mielissään,\nkun sai jossakin asiassa olla \"nuorten herrain\" opettajana ja puhua\nporoista.\n\n-- Entäpä porojen merkitseminen, miten se tapahtuu? kysyi Jalmari.\n\n-- Korviin leikataan terävällä veitsellä pistoja, pykäliä, hankoja,\nlohkoja, vitoja, halkeamia tai korvan kärki poikki. Kun näitä\n\"perustekoja\" sovitetaan molempiin korviin, kunkin omistajan\nporomerkin mukaan, niin mahtuu korviin monia satoja merkkejä. Tässä\nnäette puusta vuoltuja merkinkaavoja, kilpukoita.\n\nPiera kaivoi taskustaan joukon puusta vuoltuja poronkorvain kuvia,\njoihin oli vuoltu erilaisia merkkejä.\n\nTässä on meidän merkkimme: oikea poikki, päällä hanka, alla kaksi\npykälää, vasemmassa vita, päällä pykälä ja pistos, alla kolme pykälää.\n\n\"Haukat\" piirsivät muistikirjaansa merkin kuvan,\n\n-- Tämä on Lompolon Jussin merkki: oikeassa päällä lohko, alla\npykälä, vasemmassa kärjessä pääskysen pyrstö, päällä kaksi pistettä\nja alla pykälä.\n\n\"Haukat\" eivät kehdanneet enää vaivata ukkoa poroasioilla, kun heillä\noli tilaisuus vielä toisissa paikoissa täydentää tietojaan näissä\nkysymyksissä.\n\n-- Oletteko koskaan nähnyt susia? kysyi Urpo.\n\n-- Hukkia, niitä poroelon tuholaisia! Lienee noita nähty, pergalaksen\nkoiria. Lienee niitä tapettukin kymmeniä pitkän elämän aikana. En\nminä tässä viruisi jalkapuolena, jollen olisi joutunut hukkain kanssa\ntekemisiin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siitä on jo kulunut neljäkymmentä ajastaikaa, kun meitä kaksi\nveljestä, Niila ja minä, olimme sudenhiihdossa Torniojärven puolella\n-- sen järven kai tunnette, kun siitä alkaa varsinainen Tornionjoki.\n-- Oli hyvä ilma, mutta liian pehmeä keli sekä sudelle että miehille.\nVäsytimme peräti suuren urossuden. Minä hiihdin lopuksi aivan suden\nkintereillä, nakkelin vaatteitani veljeni kerättäväksi, että olisin\npäässyt petoa lyömään raskaalla sauvallani. Mutta sen verran susi\npääsi pakoon, että minun täytyi sitä ampua suusta ladattavalla\nluodikolla. Susi ulvahti, kääntyi päin ja hyökkäsi haavoitettuna\npäälle. En ehtinyt lyödä selkään, kun se tarttui pohkeeseeni\nhirmuisilla hampaillaan ja raastoi siitä lihapalan irti, ennenkuin\nehdin saada puukkoni tupesta ja iskeä sillä petoa sydämeen. Kauan\nsairastin jalkaani Luulajan sairaalassa, mutta poikki se täytyi\nlopuksi sahata. Olen minä muulloinkin käsirysyssä kamppaillut\nsuden kanssa. Kerran, maailmansodan aikana vedätettiin lihakuormia\nSiilastuvalle ja kuormasta muutamana talviyönä pysähtyi levähtämään\nKelottijärvelle. Yöllä tultiin minua herättämään suden tappoon,\nkun se muka oli reen alla pihalla. En aluksi uskonut korviani tai\npäättelin, että kysymyksessä on kulkukoira, mutta menin kuitenkin\nasiasta ottamaan selvää. Ja aivan oikein: hukan silmät kiiluivat kuin\nlyhdyt reen alta. Minä paukautin parin metrin päästä petoa naamaan,\nmutta se ei heti kaatunut, vaan hyökkäsi puremaan. Sain kuitenkin\npuristettua kurkusta ja kohotettua ilmaan, kunnes toiset miehet\ntarttuivat sen jalkoihin ja vetivät eri suunnille. Siinä kahakassa\npeto puri oikean käteni piloille, mutta nahkansa susikin siinä\nleikissä menetti. -- Ja on niitä muitakin kaadettu. Kukapa ne kaikki\nmuistaakaan. Nuorena miehenä ollessani maksoi isä-vainajani kaikki\nveronsa suden ja ahman nahkoista saaduilla rahoilla.\n\nJalkapuoli-Piera kertoi nämä historiat niin vaatimattomasti ja omaa\nosuuttaan korostamatta kuin kaikki olisi kuulunut jokapäiväiseen\nelämään.\n\nUkko kohosi \"Haukkojen\" silmissä sankariksi, kun hän oli ahkerasti\ntehnyt työtä ja oman henkensä uhalla taistellut erämaan villejä\nvoimia vastaan perheensä, Lapin kansan ja koko kuningaskunnan\npuolesta. Hän ei ollut enää halveksittu Rampa-Piera, vaan\nkunnioitettava invaliidi.\n\n\n\n\nKUINKA VITTANGISSA JUHLITTIIN \"SUOMEN PRINSSEJÄ\".\n\n\nHarvoin soudetaan tai sauvotaan kaukaisia vieraita kuljettavia\nveneitä Könkämäenoa ylös. Nimismies tai kruununvouti tahi jokin\nuskalikko matkailija taikka rajankävijät vain sitä tietä joskus\nkäyttävät kesällä. Posti pinkoo enimmäkseen jalkapolkuja pitkin.\nMutta silloin kun vieraita siellä kulkee, ne suurenmoisesti otetaan\nvastaan: liput nousevat tankoihin taloissa, tervehdyspuheita pidetään\nja hurraata huudetaan Ruotsinkin puolella ainakin Karesuvannosta\nylöspäin.\n\n\"Harmaahaukanritarienkin\" matka tiedettiin koko jokivarrella Palojoen\nsuusta Kilpisjärvelle jo silloin, kun se alkoi -- tiedettiin postin\nja puhelimen välityksellä. Ja sitä mukaa kuin odotusaika piteni joen\nyläjuoksulla, nousivat matkailijamme arvoasteissa. Kun taloissa\nJuntilta kysyttiin kahdenkesken, keitä vieraat ovat, sanoi hän heidän\nolevan \"ritareita\" jättäen \"harmaan haukan\" pois. Vittankilaisille\noli Siikavuopiosta ilmoitettu (puhelimella), että matkailijat ovat\n\"Suomen prinssejä\" ja että he olivat tutustumassa rajaoloihin ja\ntutkivat kaikkia asioita maan ja taivaan välillä. Tämä sanoma\nsai hyvät vittankilaiset vastaanottoa valmistelemaan kuumeisella\nkiireellä.\n\nSiinä olikin puuhaa ja touhua pitkiksi ajoiksi koko seutukunnalle.\nPrinssi -- napapiirin taakse Lappiin! siinä riemun aihe yksinäisten,\nharvaan siroteltujen talojen asukkaille. Vanhat eukot opettelivat\nniiata niksauttamaan niinkuin herrasväessä on tapana, ukot\nharjoittelivat kohteliaita kumarruksia, minkä jäykät niskat taipuivat\nja pojat reipasta lakinnostamista. Lappalaiseukoilla oli kyllin työtä\npaulakenkien neulomisessa ja uusien punaisten nauhojen ompelemisessa\nsinimekkoihin. Seudun parhaat kertojat, lukkari ja Ala-Saarikosken\nPetteri valmistelivat ahkerasti esityksiään, tietäen, että\nhallitsijat aina Harun al Rashidin ajoilta mielellään kuuntelevat\nseikkailuja ja hauskoja tuokiokuvauksia. Nuoret tytöt kyselivät:\n\"Ovatkohan prinssit yhtä kauniit kuin kuvissa?\" Toiset iloitsevat\nedeltäpäin: \"Kerrankin saadaan nähdä oikeita prinssejä. Kyllä\nolemmekin niistä jo saduissa tarpeeksi kuulleet kerrottavan.\"\n\nVittankilaiset olivat olleet pahoillaan, kun Ruotsin kruununprinssi\noli käynyt vain Karesuvannossa eikä heillä asti. Tämä vierailu\nheidän mielestään jonkin verran korvasi sitä tapausta, josta\nkaresuvantolaiset olivat monta vuotta ylpeilleet.\n\nKenellekään ei johtunut mieleen, että Suomi on tasavalta, jossa\nei ole prinssejä. Lieneekö heidän käsitystään tukenut sekin, että\nlappalaiset Suomenkin puolella aina kyselevät: \"Kuinka voi kuningas\nja maaherra?\"\n\nTuskin oli retkeilijäimme vene niemen takaa ilmestynyt talon\nnäkösälle, kun Ruotsin sinikeltainen ristilippu nousi korkeaan\ntankoon.\n\nIsäntä-Aukusti sitten asteli lakki kourassa kahdeksan\ntunturilappalaisen kanssa rantaan ja syvään kumarrellen tervehti\nReinoa, Jalmaria ja Urpoa kädestä sekä piti värisevin äänin\ntervehdyspuheen. Siinä hän, entinen postinkuljettaja ja silloin\nvaltakunnan lipun vartija kaukaisessa Pohjolassa, erityisesti korosti\nhyviä suhteita molempien valtakuntien kesken ja varsinkin rajajoen\nmolemmilla puolin asuvien kansalaisten välillä.\n\n\"Haukat\" seisoivat ensin hölmistyneinä kuin puusta pudonneet, mutta\nkuultuaan sellaisia puhuttelusanoja kuin \"Teidän Ylhäisyytenne\" ja\n\"Teidän Korkeutenne\", paransivat he ryhtinsä, mutta Urpo vakuutteli:\n\n-- Tässä varmasti on joku erehdys. Me emme ole mitään ylhäisyyksiä.\n\nMutta muiden mukana he kuitenkin juhlallisessa saattueessa, Juntti\njälkimmäisenä, kapusivat korkean mäen rinteellä kököttävää,\npunaiseksi maalattua taloa kohti.\n\n-- Tämähän on jotakin! kuiskasi Jalmari, jota juhlallisuus alkoi\nhuvittaa.\n\n-- Tässä on varmasti erehdys, vakuutteli Urpo uudestaan päätään\nravistellen.\n\n-- Mitä prinssejä me olemme, korkeintaan Tapion, metsänkuninkaan\npoikain henkistä sukua tällä kertaa, supatteli Reino katkonaisesti,\nkun jyrkän mäen kiipeäminen hengästytti.\n\nVaimoja, lapsia ja muutamia poromiehiä oli pihalla saattuetta\nvastaanottamassa.\n\n-- Koreampi puku oli meidän prinssillämme kuin näillä, kuului joku\nlappalaisvaimo kuiskaavan.\n\nTalon avaraan saliin oli päivällispöytä valmiiksi katettu. Ja mikä\nherkkujen paljous siinä odottikaan pöytävieraita. Oikein vesi tahtoi\nnälkäisillä matkamiehillä herahtaa kielelle sitä sivusilmäyksin\ntutkiessaan. Poronpaistia oli siinä palvattuna ja seinälläkuivattuna,\nporonkieliä ja poronjuustoa, siikaa ja lohta -- sekä suolattuna että\nsavustettuna -- monenlaisia hedelmäsoppia ja jälkiruuaksi lakkoja.\nAteria oli siis enimmäkseen oman maakunnan antimista valmistettu.\nEivätkä kaikki lajit olleet pöydässäkään. Emännät vielä hyörivät ja\npyörivät kuin huttu hierimessä kyökin puolella.\n\n-- Jos meille kaiken lisäksi pidetään puheita, niin vastaa sinä,\nmieti kaikki edeltäpäin valmiiksi, kuiskasi Urpo Reinolle. -- Selitä\nvielä uudestaan, ettemme ole mitään prinssejä emmekä ylhäisyyksiä. Ei\nsinnepäinkään! -- Eipä ei.\n\nReino alkoi muistella kuuluisien miesten puheita, että olisiko niissä\nmitään tilaisuuteen pätevää. Hän oli asiaan siinä määrin syventynyt,\nettei huomannut kolmen valkoiseen pukuun puetun neitosen ilmestymistä\novelle eikä huomannut ottaa tarjottua lautasta emännän kädestä.\n\nPaistiin päästyä muuan pörrötukkainen ja tummapintainen\nlappalaisäijä, jolla parransänget törröttivät leuassa kuin takkiaisen\npiikit, kilautti haarukalla juomalasin reunaan ja alkoi pitää\npuhetta \"ylhäisille vieraille\". \"Harmaa haukanritarit\" kuuntelivat\nhämmästyneinä vanhan lappalaiskirjailijan ja laestadiolaissaarnaajan\nsujuvaa pakinaa, jossa hän kuvaili Lapin kansan kärsimyksiä ja elämän\ntuskaa, mutta myöskin voitettujen vaikeuksien tuottamaa tyydytystä.\nHän pyyteli, että \"Suomen puolen valtaherrat\" eivät olisi kovin\ntarkkoja, vaikka porot joskus pääsivätkin toiseen valtakuntaan.\nErityisesti hän valitteli, että lappalaisten maa on rajoillaan\npirstottu neljään valtakuntaan kuuluvaksi.\n\nVähän sen jälkeen, kun ukko oli lopettanut Reino kavahti pystyyn\npunaisena ja tuohtuneena kuin kukko. Ensi kerran eläessään hän tunsi,\nkuinka puheenpito oli vaikeata. Mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja\najatteli:\n\n-- Suomalaisen partiopojan tulee oppia kaikkia, puheen pitoakin, jos\ntarvitaan.\n\nJotenkuten Reino sentään selviytyi tilanteesta. Hän kiitteli\nvieraanvaraisuudesta, totesi ystävällisten suhteiden vallitsevan\nmolempien maiden välillä ja omasta ja toveriensa puolesta vakuutteli,\nettä he toivoivat hyvien suhteiden edelleenkin säilyvän siellä\nylhäällä Pohjolassakin. Reino lopetti puheensa sanoilla: -- Me emme\nole prinssejä, emmekä mitään ylhäisyyksiä. Tavallisia partiopoikia\nvain, Pyhän Yrjänän ritareita, joita on Ruotsissakin paljon.\n\nVittangin Aukusti-isäntä hymähti merkitsevästi ja kuiskasi\nlappalaisille:\n\n-- Kerrankos ne prinssit tahtovat kulkea tuntemattomina, mutta meitä\nei juksata kuten turskia.\n\nMutta lukkari, jolle Juntti oli tarkoin selittänyt, ketä matkustajat\nolivat, kuiskasi Reinolle:\n\n-- Ei sillä ole väliä, vaikka ette olekaan kuninkaallista sukua,\nolettehan kuitenkin suomalaisia, naapurimaan miehiä, jota maata me\nkunnioitamme ja tahdomme sen kanssa elää sovinnossa.\n\nUkot olivat tuoneet mukanaan muutamia lahjaesineitä, ja\npäivällisen jälkeen he ne jakoivat. Reino sai lappalaispuukon,\nnoin neljänkymmenen sentin mittaisen ja kauniisti koristetun, Urpo\ntaidokkaasti veistettyjä luuesineitä: lusikan, paperiveitsen ja\nneulakotelon ja Jalmari taidokkaasti kirjaillut poronkoipitossut.\n\n\n\n\nSIILASTUVALLA.\n\n\nMikä on Siilastupa? kysynee moni. \"Käsivarressa\" sen tuntevat kaikki.\nSe on \"Käsivarren\" ja koko Suomen luoteisin ihmisasunto muutamien\nlappalaisten laavuja lukuunottamatta keskikesän aikana. Siilastupa on\nmajatalo, josta saa kyydin Kilpisjärveä pitkin ja oppaan, jos haluaa\nmatkustaa Norjan Jyykeään, Lyngen-vuonon rannalle. Talossa on paitsi\nväenpirttiä, kamari vieraita varten ja maailmansodan aikuinen parakki\nsekä talli hevosille.\n\nSiilastuvallekin oli jo edellä ehtinyt tieto kolmen urhoollisen\nkoulupojan tulosta \"Enoa\" pitkin. Tiedettiin heidän kokonsa, ikänsä\nja matkan tarkoitus ja että oppaana on tunnettu mies, Juntti.\nIsäntä pyyteli sen tähden ahkerasti siikoja ja emäntä palvasi\nniitä harvinaisille vieraille. Posti oli tiennyt kertoa, miten\nsuurenmoisesti Vittangissa vieraat oli vastaanotettu. Sitä vain\npahoiteltiin, että viisi tyttölukion oppilasta Tromsasta asui\nainoassa matkustajain huoneessa.\n\n-- Minnekä me nyt majoitamme omasta maasta tulevat vieraat? hätäili\nemäntä.\n\nMutta se huoli poistui, kun Norjan neitoset sanoivat jo mieluimmin\nasuvansa omissa teltoissaan ja tulevansa partiolaisina hyvin toimeen\nsen ajan.\n\nAhkerasti niinä päivinä tähysteltiin Siilastuvalta Kilpisjärven\nluoteisimman selän yli, mutta vieraat viipyivät, kun heillä oli\nmatkalla monenlaista puuhaa. Innokkaimpina kaikista häärivät nuoret\nnorjattaret, jotka olivat keskenään tehneet sellaisen sopimuksen,\nettä ken ensin huomaa veneen, saa auttaa Viikiä, talon isäntää Suomen\nlipun kohottamisessa tankoon.\n\nJos \"Haukat\" olisivat sinä varhaisena kesäaamuna toiselle\nKilpisjärven selälle lähtiessään tienneet, että heitä Siilastuvalla\nodottaa kahden valtakunnan väkeä, niin varmaan he olisivat soutaneet\nveneensä johonkin lahteen ja viivytelleet seuraavaan yöhön ja\npuikahtaneet sitten taloon kenenkään tietämättä. He tunsivat\nolevansa väsyneitä, unisia ja erämaan kesyttämiä ja huolimatta\nsaippuavarastosta, melkoisen savustuneitakin. Sillä he tällä matkalla\ntahtoivat elää eristettyinä ns. kulttuurista ja palata luontoon,\nkuten suuri kasvatusteoreetikko Rousseau aikoinaan vaati.\n\nEikä luontoon ja luonnonihmisen tasolle palaaminen missään käyne\nnopeammin kuin Lapissa. Moni sinne on mennyt hienona herrasmiehenä,\nmutta on palannut karvanaamaisena, savun, pikiöljyn ja auringon\npaahtamana ehkä hiukan resuisenakin, mutta ruumiiltaan ja sielultaan\nvoimaa uhkuvana.\n\nMutta nähdessään puhtaan siniristilipun valkeassa tangossa\nlähellä valtakunnan rajaa ja sen paikan vierellä, missä poikamme\nmaailmansodan aikana olivat suorittaneet mainehikkaan teon, heidän\nisänmaallinen innostuksensa kohosi, sydänala tuntui laajentuvan ja\nyhteisestä sopimuksesta he kajahuttivat laulun kymmenen virran maalle:\n\n    \"Maa ponteva pohjolan äärillä on\n    Se on entistaistojen tanner...\"\n\nSe oli voimakkaan kansallistunnon ja isänmaanrakkauden purkaus, joka\nsen jälkeen monissa muissakin lauluissa tuli esille tyyntä järven\npintaa soudellessa talon rantaan.\n\n\"Haukat\" melkoisesti hämmästyivät, kun ikäänkuin vastaukseksi\ntunturin rinteeltä, Siilasjärven puolelta alkoi kuulua:\n\n    \"Du gamla, du friska...\"\n\nHe eivät muistaneet, että vain 60 km. päässä Jäämeren rannikkoa\npitkin käy kansainvälisen matkailuliikenteen eräs haarasuoni ulottuen\naina Petsamoon saakka ja että tästä hienonhieno haarautuma kääntyy\nSuomeen Jyykeän (Skibotn) kautta Siilastuvalle ja Könkämää alas. Tätä\ntietä käyvät norjalaiset toisinaan naapurivaltakunnassa, mutta heidän\nretkensä usein päättyy Kilpisjärvelle.\n\nTalon isäntä oli rannassa vieraita vastaanottamassa. Hän oli\nutelias näkemään koulupoikia, jotka uskaltavat lähteä rajoja myöten\nkiertämään Suomineidon käsivarren ja pään ympäri. Tervehtiessään\nhän katsoi tutkivasti jokaista, ikäänkuin hän olisi voinut yhden\nsilmäyksen perustuksella arvostella, onko \"Haukoissa\" niin vaikean\nmatkan suorittajiksi.\n\nEnsi vaikutus lienee ollut ainakin tyydyttävä, koskapa hän\nystävällisesti hymyillen alkoi puhua toisista asioista:\n\n-- Te lauloitte kauniisti tullessanne järveä. (Harvoin täällä kuulee\nisänmaallisia lauluja laulettavan.) Se niin somasti sykähdytti rintaa.\n\nAamiaisen jälkeen aikoi Siilastuvan toimelias emäntä tehdä vuoteet\nväsyneille matkamiehille, koska hänen mielestään unisina ei voinut\nnauttia luonnon kauneudestakaan. Urpo kuitenkin esti tämän puuhan\nmainiten:\n\n-- Me kuulumme sellaiseen yhdistykseen, jonka jäsenien pitää koettaa\ntulla toimeen mahdollisimman paljon omillaan asuntokysymyksissäkin.\nMeillä on yhteinen kolmen miehen laavu, me pystytämme sen johonkin\nläheiselle kentälle ja nukumme siellä kuin herran kukkarossa.\nPartiolaisen pitää karaistua kestämään matkan vaivoja ja ilmanalankin\nmuutoksia. -- Me tahdomme palata takaisin luontoon ja seurailla\nesi-isiemme yksinkertaisia elämäntapoja.\n\n-- Aivan samaa sanoivat tromsalaiset koulutytöt, jotka nyt\nasuvat teltoissaan Siilasjärven rannalla. He sanovat jättävänsä\nvierashuoneen suomalaisille partiopojille.\n\n-- Niin, partioliike on kansainvälinen. Yhteiset meillä on säännöt,\ntiesi Jalmari.\n\n\"Haukat\" pystyttivät yhteisen telttansa kedolle, lähelle\nmaailmansodan aikaisia muistoesineitä ja työntyivät sisälle.\n\n-- Samanlaiset niillä näyttää olevan teltanlaittotavat kuin\nnorjalaisilla. Uutta näillä on vain umpinainen pohja ja sääskirysä\novessa, jonka läpi he konttaavat sisälle, sanoi Viik jättäessään\nvieraat rauhaan.\n\nPäivän kerä oli jo painunut luoteiselle taivaan kairalle, kun\nUrpo heräsi ja kehoitti Reinoa ja Jalmariakin valmistautumaan\ntunturimatkalle, ihanalle Saanalle, jonka rinteet kohoavat aivan\ntalon takaa ensin loivina -- ylempänä yhä jyrkempinä ja kaljumpina.\nRetki oli kaikille mieluinen, sen huomasi ripeydestä, millä sen\nvalmistelut suoritettiin. Juntti sai jäädä taloon nukkumaan. Hän\nsanoi säästävänsä jalkojaan seuraavan päivän pitkää taivalta varten.\n\nJa kyllä siinä olikin kiipeämistä kerraksi, viisisataakuusikymmentä\nmetriä järven rajasta laelle. Monta kertaa lihavahko Urpo istuutui\nkivelle levähtämään, kun reisilihakset tulivat liian kovalle\nkoetukselle. Tuli siinä mieleen tunturilappalaiset, joiden\njokapäiväisenä työnä on rinteiden kapuaminen puolivillin porolauman\nperässä.\n\n-- Ei ole lihavista miehistä tunturilla liikkujiksi, kiusoitteli\nJalmari odotellessaan häntä viimeisen rinteen taitteessa.\n\n-- Kyllä vuoristo liiat lihat rapistelee, niinkuin lappalaisistakin.\nHarjoitusta vain, niin muutaman kuukauden perästä ovat sääret\npaljasta luuta, lihaksia ja jänteitä.\n\n-- Juostaan kilpaa tämä viimeinen erä, ehdotti Reino.\n\n-- Yks, kaks, kolme! luki Jalmari.\n\nEikä Jalmarikaan tahtonut jäädä syrjästä katsojaksi, vaikka tiesi\nvarmasti häviävänsä.\n\nKuin kolme urakkaa kirmasivat \"Haukat\" sileätä rinnettä, niin että\nreppu selässä seuhkasi ja rautainen kasvipuristin kädessä kieppui.\nEdellä juoksi Reino näyttäen, että oli Nurmen kotikaupungin kasvatti,\nhänen kintereillään Urpo ja viimeisenä puuskutti perässä Jalmari kuin\nhöyrykone.\n\nJa siinä järjestyksessä he saavuttivat kaivatun maalin, kuperan\ntunturikeron.\n\n-- Se oli suurenmoinen murtomaa juoksu! huudahti Reino, kun kaikki\nolivat ehtineet tunturin laelle. Mutta katsokaa, eikö näistä\nnäköaloista kannata kilpailla.\n\n-- Ihanaa! huudahti Urpo.\n\n-- Oikeata, aitoa alppimaisemaa! lisäsi Jalmari.\n\n-- Jollaisia luullaan olevan vain Sveitsissä ja Norjassa. Niin se\non, että meidän matkailijamme lähtevät \"merta edemmäksi kalaan\", kun\netsivät terveellisiä vuoristoja ja kauniita näköaloja. Tänne heidän\npitäisi ensin tulla, innostui Urpo.\n\nLuoteis-Lapin luonto tosiaankin sinä iltana teki valtavan\nvaikutuksen. Ilta-auringon hurmaavassa hohteessa läikehtii\nKilpisjärvi viisisataakuusikymmentä metriä vuorenlaen alapuolella.\nSen takana kohoavat Ruotsin puolella Peldsharyhmän \"ikuisen lumen\"\npeittämät, huikaisevan valkoiset rinteet, joilla voisi vielä\nsilloin, heinäkuussa pitää kilpahiihdot. Sen takaa kohoaa laaja ja\nterävähampainen tunturimaisema, jossa keroja, tshokkia ja gaissoja\nkohoaa kymmenittäin, valkeakärkisinä toinen toisensa vieressä\nja takana. Kebnekaise'kin -- Ruotsin korkein huippu -- katselee\nsieltä Tornionjärven puolelta lumihiippaisena ja ilkkuvana kuin\nnoitajättiläinen kääpiöitä. Luoteessa aivan järven nurkassa, peukalon\nkärjessä, nousevat Kitsimallan eli Ison Mallan ja Siilasmallan\npyöreähköt laet. Kaakossa kohoaa Ailakahvaara, Kilpisjärven Luspan\nluona ja sen takana Peeravaara. Idässä rajoittavat näköalaa\nJollanoaivin ja Terbnisvaarrin rosoiset piirteet. Ja pohjoisessa\nitse Haldi eli Halditshokko kolmikärkisenä, majesteetillisena\nSuomen tunturimaaston haltijana. Matalilta näyttävät sen edessä\nKahperusvaaran, Anjoluovin ja Luossunibban lumettomat ja kaljut\nkerot, vaikka nekin nousevat mikä yli tuhannen, mikä lähes tuhannen\nmetrin korkeuteen.\n\n\"Haukat\" ovat niin alppimaiseman yleisvaikutuksen vallassa, etteivät\nhuomaa aluksi Saanan satoja metrejä korkeita pahtoja, sen tasaista\nlakea ja rikasta kasvistoa. He eivät aluksi huomaa polkevansa\ntaidokkaasti kudottua tunturimattoa, jossa itse kaiken luoja on\nollut mestarina. He olivat kyllä kotona ollessaan kymmeniä kertoja\nkasviosta lukeneet, että Kilpisjärven tuntureilla kasvaa harvinaisia\nkasveja, kymmenenkin arvoisia. Silloin he olivat kaiholla ajatelleet,\nettä jospa kerran pääsisi sinne, missä alppiruusut villeinä kasvavat.\nToive on toteutunut, mutta muu luonto ensin voitti kasvitieteelliset\nharrastukset. Tunturikeron omalaatuinen kasvipeite veti kuitenkin\nhuomion puoleensa.\n\n-- Mikä on tämä punakukkainen varpukasvi, joka koristaa tätä tunturin\nlakea? kysyy Urpo.\n\n-- Siinähän se on itse alppiruusu! huudahtaa Reino.\n\n-- Ja täällä on atsaleoita, kellokukkasia kurjenkahervia,\nsammaleenmuotoisia suokukkia, napamaiden pajuja ja jos mitä.\n\nKasvipuristimet avattiin. Ja tasaisella tunturin laella kolme\nkasviston tutkijaa juoksi puoleen ja toiseen etsien harvinaisuuksia.\nEikä niitä tarvinnut paljon etsiä. Miltei kaikki kasvit olivat\nharvinaisia.\n\n\n\n\nKESÄYÖN AURINKO.\n\n\nSiitä puhutaan paljon matkailukirjallisuudessa ja Lapinkävijäin\nmuistiinpanoissa, yön auringosta, joka taikavalollaan väleen tekee\nrumimmatkin maisemat ruusunhohtoisiksi.\n\nUrpo, Reino ja Jalmari päättivät viipyä Saanalla aamutunneille\nsaakka nähdäkseen kerran eläissään tunturimaaston kesäyön auringon\nvalaistuksessa ja katsellakseen päivän ruhtinatarta puoliyön hetkellä\nkasvoista kasvoihin.\n\nPojat valmistautuivat siihen hetkeen kuin juhlaan ainakin. Jalmari\nkeitti kahvin valmiiksi, Urpo kirjoitteli muistikirjaansa hymnejä\nauringolle ja Reino keräili kuivia kanervan varpuja kokkotuleksi,\nettä olisi valmiina tervehtimään sitä hetkeä, jolloin ilta muuttuu\naamuksi.\n\nAurinko on jo alimmillaan Kahperuksen kohdalla. Syltä korkealta se\nnäyttää vielä katselevan tunturiaallokkoa, ei terävän pistävästi\nja kiihoittavasti kuin päivällä, vaan leppoisan äidillisesti ja\nhaaveellisen hajamielisenä. Se ei enää liekehdi kirkkauttaan kuten\npäivällä, vaan pohottaa punaisen hehkuvana pohjoisella taivaan\nrannalla. Se itsekin näyttää uinahtavan pyhänä puoliyön hetkenä.\nSiksi sitä voi katsoa paljain silmin kasvoista kasvoihin.\n\nJa mikä rauha ja ruusuinen hohde maassa, ilmassa ja vesillä. Ikuisten\nlunten huiput Haldilla ja Norjan gaissat luoteessa hehkuvat kuin\nvaalean rusohohtoisissa, kullalla kirjailluissa morsiuspuvuissaan.\n\nTunturien kerot ja pahdat punertuvat, varjot häviävät laaksojen\nkuruista ja järvien kuultavasta kalvosta. Jokaisessa kivessä,\njokaisessa varvussa, korressa ja lahdessa hohtaa kesäyön hillityn\nhieno värituntu ja kuulaus. On kuin salaperäinen ihmemaalari levein\nsiveltimin olisi luonnon yli kulkenut.\n\nHiljaista ja tyyntä on Saanalla ja sen ympärillä. Kilpisjärvi päilyy\npeilikirkkaana ja värikylläisenä, eivät kuikatkaan viitsi saattaa\nsen pintaa väreilemään, vaan nukkuvat kaula lyhyenä keskiselällä.\nTunturileivonen on laskeutunut taivaan sinestä kanervikkoon,\nkellolintu lakannut laulamasta ja vaiennut on jo tunturikurmitsankin\nvihellys ja _friuu riu_-huuto, kun pitkän päivän jälkeen yleisen\nuinahtamisen hetki on kulumassa.\n\nHiljaisina ja hartaina katselevat pojat laajoja, huimaavia näköaloja\npyhän tunturin kerolta. He eivät löydä sopivia sanoja tulkitakseen\ntunnelmaa. Lappi heidät täydellisesti lumoaa. Reinolta jää kokko\nsytyttämättä, Urpo ei lue hymniään kesäyön auringolle, kahvin he\nkuitenkin juovat lähtiessään.\n\nKatse avartuneena, rinta laajentuneena ja kiitollisina he lähtivät\nlaskeutumaan pehmeästi jalkaan vastaavaa, mutkittelevaa tunturipolkua\nalas Siilastuvalle. He ovat onnellisia siitä, että \"isänmaan\näidinkasvot\" ovat niin kauniit pohjoisessakin.\n\n\n\n\nKANTAJAKARAVAANISSA TERBMISJAURILLE.\n\n\nMatkailija on mukavuutta harrastava -- Lapissakin. Viehättävää\non istua keveäkulkuisen yksityisauton perässä, kiitää pikajunan\nnopeudella ensiluokkaista maantietä ja vauhdin hurmassa tehdä\nkuin sivumennen huomioita myöskin maisemista, jotka kuin elokuvat\nnäyttävät syöksyvän taaksepäin yhä uusien näköalojen avautuessa\nedessäpäin. Mutta maanteitä on Lapissa valitettavasti vielä liian\nvähän. Mukavaa on istua myöskin kaitaisen ja pitkän jokiveneen\nkeskellä sääskiharso hatussa ja kuunnella Lapin laulajien konsertteja\nrantapensaikosta, kun kyytimiehet hikisinä pitävät huolen veneen\nkuljetuksesta ja tavarat kulkevat mukana ilman muuta vaivaa.\nMutta jouduttuaan tiettömälle ja joettomalle erämaalle, täytyy\nmukavuusnäkökohdissa vähän tinkiä ja lähteä omilla, synnynnäisillä\nkulkuneuvoillaan kiipeilemään vaaroja ja tuntureita, sotkemaan\nsoita ja korpia, selässä ankara kantamus ruoka-, pukeutumis- ja\nmajoitustavaroita. Hyvä on silloin, jos majatalossa on kantoporo tai\n-hevonen liikojen kamppeiden kuljettamiseen.\n\nPartiolaisille eivät sovi liian nopeakulkuiset liikkumisvälineet.\nHeidän keskuudessaan, ja tarkoitukseenkin nähden, ovat kävely-,\nkanootti-, vene-, pyörä- ja hiihtomatkat suosituimmat. Oppia\nkulkemaan yksinkertaisimmilla välineillä, oppia osaamaan kartan ja\nkompassin avulla tai luonnonmerkkien mukaan suurimpienkin erämaiden\nhalki, harjoitella ruumista karaistuneeksi ja kestäväksi sekä aisteja\nteräviksi, siinä on jo koko joukko tytöille ja pojille tavoiteltavia\npäämääriä.\n\nSiksipä \"Haukat\" mielellään jättivät jokiveneensä joksikin aikaa ja\nvalmistautuivat Siilastuvalla seuraavana aamuna noin kuusikymmentä\nkilometriä pitkälle jalkamatkalle tunturien poikki Kilpisjärveltä\nHalditshokolle. Linnuntietä se matka on noin viisikymmentä\nkilometriä, mutta \"Haukat\" halusivat nähdä lappalaisten kotakylän\nja kotaelämää ja sentähden piti tehdä mutka itään Terbmisjärvelle.\nHe aikoivat ensin suorittaa tämän matkan yksin Juntin kanssa, mutta\nreppuja laitettaessa Siilastuvan pihalla huomattiin niistä tulevan\nliian painavia.\n\n-- Kyllä Viikin tamma kantaa, huomautti silloin Juntti, jota huoletti\nosaaminenkin tiettömässä maastossa ja taisipa mies omaa taakkaansakin\npelätä.\n\nEikä siinä muuta keinoa ollut kuin pyytää isäntää oppaaksi\nMiekonjaurille, johon Haldilta laskee jokilaakso.\n\nViiki alkoi valmistella hevostaan matkalle. Hän asetti sen selkään\nkantosatulan, jollaisia Norjassakin kuulutaan käytettävän. \"Haukkain\"\ntavarat pakattiin kahteen tyhjään säkkiin ja ne taas sidottiin\nnuorilla yhteen satulan yli, niin että säkit keikkuivat selän\nmolemmilla sivuilla.\n\n-- Menisi tässä enemmänkin, aina satasen kiloa, nyt siinä on\nseitsemänkymmentäviisi, siis ratsumiehen paino.\n\nSiilastuvalta lähti tunturiin kohoamaan kuin pieni kantajakaravaani.\nEdellä talutti opas kuormitettua tammaansa, sen perässä kävelivät\npojat pituusjärjestyksessä Reino ensin ja Urpo hännän huippuna.\nJokaisella olivat kasvot pikiöljystä ruskeina ja lisäksi pahimpien\nsääskipilvien varalta harso hatun reunojen päälle käärittynä.\nViiki oli heitä neuvonut näin varustautumaan, kun kuumasta\nauringonpaisteesta huolimatta sateen tuntua oli ilmassa, jolloin\nsääsket pahimmin ahdistavat kulkijaa. Jokaisella \"Haukalla\" oli\nkädessään kirjailtu sauva, rautapiikillä varustettu ja oikean\nalppisauvan pituinen. He olivat ne taittaneet pyhästä pihlajapuusta\nKeinovuonion seuduilla ja veneessä kirjailleet ja koristelleet.\nSe oli tukena kulkiessa, aseena haukkoja ja petoeläimiä vastaan\nja jonkinmoisena muistikirjana silloin, kun ei viitsinyt kaivaa\noikeaa muistikirjaa taskustaan. Niinpä he sauvoihin poikkipiirroilla\nmerkitsivät jokaisen jalkaisin kuljetun penikulman.\n\nOikeata alppivaelluksen tuntua oli matkan alussa. Sitä tehostivat\nmaisemat, kirkas sää aamupäivällä, oheneva ilma ylhäällä ja rattoisa\nkeskustelu oppaan kanssa levähdyspaikoissa.\n\nViiki oli hyvä kertoja. Väliin hän muisteli entisiä opastusmatkojaan,\nmilloin upporikasta englantilaista saattaessaan, milloin kitsasta\nsaksalaista tai ylpeää ruotsalaista herraa palvellessaan. Erittäinkin\nhäntä huvitti, kuinka eräs englantilainen loordi koetti saada häntä\npulaan. Paljaalla tunturin rakalla alkoi viittoilla kahvipannuun,\njoka silloinkin, kuten nyt, kiikkui tamman selässä, ja väliin oli\nkourastaan ryyppäävinään. Tahtoi muka kahvia keittämään tehdäkseen\nkujeillaan minut neuvottomaksi. Mutta erehtyipä siinä pahasti. Minä\nolin lähtiessäni varannut pannuun vettä, keräilin \"ruuturaasua\"\n(tunturisuokukkaa) alemmalta rinteeltä ja niillä keitin kahvin, sillä\ntällä matkalla ei katajankaan juurta saa maasta -- niin kaljua on\nmaasto Terbmisjärvelle saakka.\n\nMuuan ranskalainen insinööri oli myös jäänyt hänen muistiinsa, mies\nkun väsyi Porovuomaan mentäessä keskitaipaleelle. Ei muuta keinoa\nkuin purkaa tavarat tamman selästä ja nostaa mies ratsastamaan. --\nMinä koppasin säkit selkääni, viisikymmentä kiloa yhteensä ja niin\nsitä taas hiljakseen mentiin eteenpäin, täytyy kuitenkin tunnustaa,\nettä pehmeänä olin Porouomaan tullessani. Jos jollekin teistä kävisi\nsamoin, on tamma turvana. Se kantaisi vaikka kaksikin miestä.\n\nSe oli reippaista pojista liikaa leikkipuheeksikin, varsinkin matkan\nalussa, mutta kun jonkinverran sopimattomat lapikkaan kantapuolet\nalkoivat kalvaa kantapäistä nahkaa pois, olisi jokainen mielellään\nistunut hevosen selässä ratsastamassa.\n\nKertomukset Lapin sääskimääristä ovat joskus liioiteltuja. Monen\nmielestä niitä on paljon, jos kymmenen tai muutamia kymmeniä näitä\nkiusallisia itikoita hyrrää kasvojen ympärillä verenimemisaikeissa.\nMutta toisinaan voi kuitenkin valehtelematta puhua sääskipilvistä,\njotka tekevät elämän Lapin purojen varsilla ja tunturien kuruissa\ntukalaksi, sietämättömäksi.\n\n\"Haukat\" tuskin olisivat uskoneet sellaisia hyönteismääriä voivan\nolla ilmassa yhtäaikaa kuin oli ylisessä Romma- eli Terbmisvuomassa\nMaasselvaarrin ja Ailakahvaaran välillä. Näytti siltä kuin hyönteiset\nkerta kaikkiaan tahtoivat lopettaa \"Haukkain\" retkeilyn mainittuun\nkuruun ja tehdä heistä kalmakaltion urakoita.\n\nKun aurinko vielä paistoi kuumasti etelästä nousevan sadepilven\nreunalta, ilma suorastaan valitti, vinkui ja surisi paarmain\npaljoudesta. Suuret paarmat risteilivät hevosen ympärillä päästäkseen\npurasemaan palan nahkasta ja juomaan verta, \"sokeat paarmat\" ja\ntuppipaarmat hyrräsivät enemmän ihmisten lähellä istahtaen otsalle,\nposkille ja paljaille kasvoille ja käsille aterioimaan kuin valmiiksi\nkatettuun pöytään. Viikin tamma kulki kuin tulisilla hiilillä:\nhuiski häntäänsä, tapaili kulkiessaan kylkiään turvallaan ja potki\nvatsaansa. Ihmiset suoriutuivat niiden hyökkäyksiltä paremmin.\n\nMutta niin pian kuin aurinko piiloutui pilven syrjän alle, alkoi\npienempien kiusanhenkien vuoro. Pitkäkoipiset sääsket, ahnaat ja\nrohkeat terävine imutorvineen, parveilivat harmaina pilvinä ihmisten\npäiden ympärillä. Niitä istui tuhansittain hatulla ja harteilla,\nniitä sinkoili kuin satamalla kasvoille, ohimoille ja käsille,\nja sadat pistimet yhtäaikaa upposivat hikireikien kautta ihon\nhiussuoniin. Siinä kysyttiin kulkijoilta Jobin kärsivällisyyttä, kun\nlisäksi mäkäröitä pakkautui paidan kauluksen ja ihon välistä selkään,\nkuppaamaan verta yhteisestä uhrilampaasta.\n\n-- Pirun enkelit! uksi Jalmari.\n\n-- Itse pergalas ne on luonut, kuin ihmisillä olisi muuten liian\nhauska elää Lapissa, sanoi Reino.\n\n-- Eipä hätää! Ihmisen pitää oppia suojelemaan itseään sääskiäkin\nvastaan, virkkoi Urpo, vetäen hatun nauhaan kiinnitetyn sääskiharson\nkasvojensa suojaksi.\n\nUrpo oli tehnyt pienen keksinnön jokimatkalla ja sitä hän nyt\ntavallaan kehui. Hän oli messinkilangasta laitellut harsoon vanteen,\njoka suun kohdalle sovitettuna piti harsovaatteen yhdessä leveiden\nhatun reunojen kanssa etäällä kasvoista, mutta se antoi päälle\ntynnyrimäisen ulkonäön.\n\nJalmari ja Reino sivelivät kasvoilleen yhtenään pikiöljyä tai\nasettelivat hattuunsa ammoniakissa kastettuja puuvillatukkoja taikka\nhosuivat korvallisiaan pajuvihdoilla kuin viiriöön joutuneet.\n\n-- Niin, niin! Ei tämä elämä Lapissa ole ruusujen ja kukkasten päällä\nkulkemista, mainitsi Viiki. -- On täällä omat vastuksensa.\n\nOnneksi äkkiä puhjennut sade löi maahan osan kiusallisista\nhyönteisistä vilvoittaen samalla helteistä ilmaa.\n\n\n\n\nYÖ LAPPALAISKODASSA.\n\n\nMusta, pörrökarvainen ja tuuheahäntäinen lappalaiskoira hyrskähtelee\nouneksien kodan edustalla, haukahtaa pari kertaa ja kuuntelee korvat\npystyssä kuin sarvet. Jotakin outoa kantautuu sen kuuloaistimiin\ntunturin rinteestä, mutta mitä se ääni on, sitä ei voi vielä\nerottaa. Koira painuu uudestaan multakuoppaansa kangasoven viereen,\non nukkuvinaan silmät raollaan, mutta silloin se kuulee selvästi\nlähestyvien vieraiden jalkojen töminän, hevosen tiu'ut ja sierainten\npäristelyä. Se ponnahtaa ylös uudestaan ja hyrskähtää haukkumaan.\n\n-- Mitä Parni haukkuu? kysyy kurttunaamainen, punalakkinen\nlappalaisakka kodan perältä. -- Joko Aslak tulee Haldilta?\n\nAnita, pyöreänaamainen, täysikasvuinen tyttö siirtää kodan vaateoven\nsyrjään ja ilmoittaa hätäisenä:\n\n-- Vieraita tulee! Viiki taluttaa tammaansa edellä ja neljä nuorta\nmiestä astelee jäljessä.\n\nJo rientävät sisälle lapsetkin ulkoa ja tekevät saman ilmoituksen; he\ntuntevat hyvin Viikin tamman, kun ostoksilla käydessään Siilastuvalla\novat sitä taputelleet. -- Kukapa ei sitä tuntisi \"Käsivarressa\"?\n\nKodassa on muutamien minuuttien aikana vilkasta touhua.\nVuodevaatteita kääritään telttavaatteen liepeen alle, lippaita\nsiirrellään, enimpiä roskia puhdistetaan varpumatolta ja kahvipannuun\nkaadetaan vettä.\n\nEi kiirehdi Viiki sisään, kun hän tuntee Lapin väen tavat. Yskähtelee\nvain ulkopuolella, puhelee puoliääneen ja lyö lakkiaan saapasvarsiin,\npuistaen siten sadevettä vähemmäksi, mutta päätarkoituksena\non ilmoittaa, että vieraita tulee, vaikka koirakin pitää jo\nilmoittamisesta hyvää huolta.\n\nKodan kangasovi siirtyy syrjään ja miehet, Viiki edellä, astuvat\nsisälle.\n\n-- Buöre päivi!\n\n-- Puuris, puuris.\n\nEmäntä pyytää suomeksi vieraita istumaan, kun tietää, että Viikinkin\nlapin kielen taito on vähäinen.\n\n\"Harmaahaukat\" etsivät silmillään tuoleja, mutta niitä ei ole. He\nistuutuvat kuten oppaatkin lattialle, varpumatolle.\n\n-- Ovatko kaikki miehet Haldilla? kysyy Juntti.\n\n-- Siellä ovat.\n\n-- Rauhako poroelossa?\n\n-- Kuuluvat pakkautuvan Norjan puolelle, toiset sekaantuvat Piennien\neloon. Paras paimenkoira loukkasi jalkansa ja täytyi tuoda kotiin.\n\nEmäntä puolestaan kyselee Siilastuvan kuulumisia: miten voi perhe,\nonko Kilpisjärvi antanut kalaa, vieläkö ovat tuvalla Norjan neitoset,\nonko näkynyt Nilppaa, häntä, joka paimentaa porojaan Malloilla ja\nSiilasjärven ympärillä.\n\nSilläaikaa ovat \"Haukat\" ottaneet muistikirjansa esille. Urpo\npiirtelee tulisijan seutua, kodan keskustaa, jossa tuoreet\nkoivupölkyt palaa kituuttavat. Nuotion ympärillä on kehyksenä\nerikokoisia, mustia kahvipannuja ja sen päällä kiikkuu koukussa\nkattila. Jalmari on ottanut urakakseen kodan muun sisustuksen. Hän\nikuistaa kirjaansa lippaita, pönttöjä rankisia ja mitä muuta sattuu\nhuomaamaan. Hän panee merkille, että parempi järjestys esineillä on\nhuolellisen partiolaisen teltassa kuin siellä. Reino piirustaa itse\nkotaa.\n\nKahvikin jo kiehuu suuressa pannussa. Höyry ponnauttaa kannen\nsyrjään, suitsuaa nokasta ja puhisee. Emäntä kaivaa kahvikupit,\nluiset teelusikat ja sokerit lippaastaan, kaataa kullekin kahvia ja\nvuolee poronjuustoa sekaan, kun ei ole lypsyporoakaan lähellä, ei\nkeituriakaan ollut sinä kesänä.\n\n\"Haukoista\" tuntuu poronjuusto happamelta, mutta kahvi muuten on\nhyvää.\n\nHe pistäytyvät ulos, aikoen valokuvata, mutta sade vielä jatkuu.\nKaitaisen, tunturien kurussa syvälle piilevän järven pinta on samea.\nSen takana kohoavat noin tuhat metriä korkean Terbmisvaaran mustat\nrinteet, joille vastakohtana ovat valkeat lumiläikät järven rajassa\nja rotkoissa. Kaksi kesäkotaa, se jossa he majailevat ja vähän matkan\npäässä Maakkain kota, kyyhöttävät jyrkän tunturirinteen alla\nhiekkatasanteella. Ei voikukkaakaan kasva niiden ympärillä, vaan\nvilli kanervikko.\n\nOn rannalla tavanmukainen tavarain säilytyspaikkakin: ristiin\ntoisiaan vastaan asetetut kovuiset kärväät ja niiden päällä\nvaatekatos. Kärväiden oksissa kiikkuu poronlihoja kuivumassa,\ntoisissa vaatteita, verkkoja, poronhihnoja ja länkiä. Se on\ntunturilappalaisten tavara-aitta, _luoövvi_. Ei siinä lukot, eivätkä\nseinät estäneet varkaita tunkeutumasta varastoille. Mutta niitä ei\nole, lapin kansa ei koske toisen kuolleeseen omaisuuteen.\n\nSeutu tekee sateella painostavan ja puristavan vaikutuksen. Tämä on\njo ahtaan, Lätäsenoon laskevan Rommaenon latvoja.\n\nKoti-ikävä tuntuu, vaikka ei kukaan \"Haukoista\" sitä avoimesti\ntunnusta. Muistuu mieleen vanhemmat, sisaret ja veljet, etelän\nvehmaat lehdot, ja rehevät puutarhat. Siellä ovat jo mansikat\nkypsyneet puutarhoissa ja ahoilla, uusia perunoita ja vihanneksia\nsyödään, kohta on rukiin leikkuu käsissä. -- Täällä ei näy tähkääkään\neikä minkäänlaista viljelystä. He ovat leivättömässä Lapissa. Se\nnäytteli nyt synkkiä kasvojaan.\n\nMieliala kohosi illemmalla hiukan, kun pahin väsymys oli ohi ja\nkun emäntä keitti heille padallisen Terbnisjärven lihavaa siikaa\nillalliseksi.\n\n\"Haukat\" eivät sateessa viitsineet pystyttää omia telttojaan, vaan\noppaiden kanssa sovittiin niin, että he menevät toiseen kotaan.\n\"Haukat\" jäävät toiseen.\n\nUlkona kuuluu vielä sataa rapistelevan. Vettä tipahtelee savuaukosta\nja jostakin telttavaatteen ratkeamasta kumoon käännetyn vaskikattilan\npohjalle, joka vahvistaa vesipisarain naksahdukset ja kuulostaa\najanmittarilta, kun ei muutakaan kelloa ole. Savusäikeitä kohoaa\nvielä hiiltyneistä koivukekäleistä, yhtyy ylhäällä mennäkseen kodan\naukosta vapaaseen ilmaan, mutta ne eivät estä sääskiä tunkeutumasta\nsisälle, sekä ylhäältä että maan rajasta, niissä varmaankin on\nreikiä. Ne \"pistinniekat\" jo varovasti tekevät tiedusteluretkiä,\nhakevat paljaita kohtia kasvoista, inisevät ilkeästi, istahtavat\nnenälle, leualle, tai korvalliselle, mutta pieninkin kädenliike\nkarkoittaa ne ja keskeyttää niiden veriset aikeet, vaikka sateinen\nsää niiden ruokahalua tuntuukin tehostavan. Niitä hyrrää jo sakonaan\nilmassa, minkävuoksi pojat ennustelevat levotonta yötä.\n\nEmäntä käskee Anitan laittamaan vuoteita vieraille. Tyttö levittää\nseinustan viereen, ovipuoleen kaksi porontaljaa -- niistä pölisee\nkarvoja -- asettaa päänaluseksi kaksi karvasäkkiä ja peitteeksi\npitkävillaisen lampaannahkavällyn. \"Haukat\" pistäytyvät sen alle,\nemäntä työntyy omaan rankiseensa kodan perälle, Anita ja lapset\ntoiseen. Talon koira, joka äsken äreänä on ottanut vieraat vastaan,\ntyöntyy kiilana Jalmarin ja Reinon väliin. Siinä sillä on lämmintä ja\nsamaa kallista lahjaa se suo myös vuodetovereilleen. Emännän silmä\npälyy vielä rankisen reijässä, koska vieraita on vartioitava. Eihän\nniistä tiedä, mitä ne ovat \"kaiken maailman kulkijat\". Rahaakin on\nlippaassa. Voivat vaikka varastaa.\n\nPian on kodassa hiljaista. Sääsket vain inisivät pahoissa aikeissa ja\nvällyn villoissa kuuluu hiljaista rapinaa. Elämää on sielläkin.\n\nUrpo, Reino ja Jalmari uinuivat avosilmin muistellen vielä päivän\ntapahtumia ja vertaillen ajatuksissaan lappalaisten ja partiopoikain\ntelttaelämää. He katuivat, etteivät pystyttäneet omia telttojaan,\nsytyttäneet omaa nuotiota ja kuivanneet vaatteitaan.\n\nYö lienee jo ollut puolessa, kun koira jälleen urahtaa, hyrskähtelee\nhaukkumaan ja syöksyy ulos. Mutta kohta se iloisena vikisee ja hyppii\ntulijaa vastaan. Ovi avataan ja lappalaispukuinen poika työntyy\nsisään.\n\n-- Aslak, yksinkö sinä tulit Haldilta? kysyy emäntä.\n\n-- Yksin.\n\n-- Ja osasit.\n\n-- En eksyisi tällä välillä sumussakaan, kehaisee reipas poika. Mutta\nhuomattuaan kodassa, vieraat hän säikähtää.\n\n-- Älä pelkää, he ovat ystäviämme, kaukaa Helsingistä, kuiskaa äiti.\n-- Mutta kuinka voi poroelo tunturissa, kuinka miehet? Onko poroja\nkarannut Norjan puolelle?\n\n-- Hyvin voivat kaikki, vastaa poika äänessä hiukan matkan\naiheuttamaa raukeutta.\n\nKeskustelusta selvisi, että Aslak oli sinä päivänä kulkenut\ntunturimaiden yli viisi penikulmaa. Kerran hän vain oli levähtänyt ja\nkeittänyt kahvit.\n\nÄiti sytyttää nuotion uudestaan, keittää kahvit, asettaa pojan\nmärät vaatteet kuivumaan ja antaa lippaasta kuivat tilalle. Vasta\naamupuolella, kun sade on lakannut ja aamurusko koristaa maisemat,\nvallitsee kodassa taas hiljaisuus ja kaikki nukkuvat.\n\nTunturilapissa nukutaan pitkään kesällä. Aurinko jo katselee\npuolipäivän korkeudesta Terbnisvaaran takaa Aslakin ja Maakan\nasuntoja eikä se vieläkään huomaa liikettä niiden ympärillä, ei\nmuuta kuin Viikin hevosen hännän huiskimista järven rannalla, kun se\npaarmojen, sääskien, kärpästen ja mäkäräin kanssa taistelee. Eivät\npääse päivänsäteet akkunattoman kodan asukkaita pistämään silmään\nja herättämään väkeä päivän töihin ja toimiin. Ne ovat vain kankaan\nläpi lämmittäneet kodan ilman ja kuivattaneet liiaksi sääskien\nlentoelimet, joten uni, Jumalan lahja, maistuu hyvältä.\n\nKodan hiljaisuutta häiritsee vain toisinaan koiran kutvahtelu ja\näkkinäinen leukojen loksahdus, kun se koettaa napata suuhunsa korvan\njuuressa surisevan kärpäsen, tai rankisen sisältä kuuluva karskutus,\nkun lapset kynsillään kaapivat kutisevaa ihoaan.\n\nErämaassa on aikaa ja tilaa. Ei ole emäntäväellä kiirettä\nlehmänlypsyyn ja laitumelle laskentaan kuten lantalaisnaisilla, ei\nole kiirettä toriostoksillekaan kuten kaupunkien emännillä. Poro\nkasvattaa lihaa ja rasvaa ruuaksi ja nahkaa ruumiin verhoksi.\n\n\"Haukat\" ovat kauan olleet valveilla. He ovat moneen kertaan\naikoneet lähteä matkaan, mutta Viiki on kieltänyt, koska se olisi\nepäkohteliasta. Hekin viimein rauhottuvat. Kotaelämä on antanut niin\nyhdelle kuin toisellekin miettimisen aihetta.\n\nVihdoinkin vavahtelee vanhan emännän rankinen, ja hän ryömii\npeitteistään ilman väljään. Liikahtaa toinenkin verho ja tyttö tulee\nsen takaa kahvipannuun vettä kaatamaan.\n\nVanha emäntä kuuluu hänelle jotakin virkkavan lapiksi, ja tyttö\nlähtee kirves kädessä ulos.\n\nKodan edessä kenturalla on läjä hoikkia koivuja, Kilpisjärven luspan\nseudulta jutamisaikana tuotuja sekä lisäksi kaksi tervaspölkkyä,\njotka keväällä vedätettiin aina Markkinasta asti, kymmenen penikulman\ntakaa männyn pohjoisrajalta sytytyspuiksi. Ei ole enää sanaksi\nkoivuja Terbnisvaaran kurussa -- lieneekö ollut koskaan. Vielä\nvähemmän muita puita.\n\nTyttö veistää pari lastua tervaksesta -- sitä on säästäen\nkäytettävä -- katkaisee koivurangasta paloja ja kantaa sisään. Pian\npuhaltelee taas kodikas savu kodan huippuaukosta ja tuli levittää\nympärilleen kotilieden rakasta tunnelmaa. Pian kahvikultakin porisee\nnokikylkisessä pannussa ja valmistuu juotavaksi. \"Haukat\" nousevat\nvuoteillaan istumaan. Heille tarjotaan ensin, sitten talonväelle.\nLasten rankisesta pistää esille pörröisiä tukkia, pyöreitä naamoja\nja oudoksuvia katseita, kun toiset eivät muista, että heillä on\nvieraita. Alkuihmisen kesyttömyyttä on katseissa, mutta kun Urpo\nkaivaa heille laukustaan suklaata palasen kullekin, tulee mieli\nleppoisaksi ja vieraat käyvät läheisemmiksi, miltei vanhoiksi\ntuttaviksi. Sellaista herkkua eivät erämaan lapset ole milloinkaan\nennen maistaneet. Aslak myös nousee ja saa kämpäleen suklaata levystä.\n\nMutta jo tulee Viikillekin kiire, kun päivä alkaa painua lounasta\nkohden.\n\n-- Eiköhän jo lähdetä, taival on paha ja pitkäkin, kolmisenkymmentä\nkilometriä tunturien ja laaksojen poikki, kivikolujakin välillä,\njoissa hevosen jalat ovat vaarassa.\n\nEmäntä ei kuitenkaan vielä päästä vieraita syömättä niin pitkälle\ntaipaleelle.\n\n-- Ensin syödään kalakeittoa. Verkkoja on järvessä pyytämässä. Anni\nkäy lasten kanssa ne kokemassa.\n\nUrpo, Reino ja Jalmari halusivat tulla mukaan, he tahtoivat nähdä\nmiten \"Käsivarressa\" kalastetaan.\n\nVene oli pieni. Sekin oli täytynyt vedättää poroilla Palojoen suusta.\nSe kantaa parahiksi neljä henkeä. Lapset saavat jäädä rannalle\nodottamaan ja Reino istuutui heidän sijastaan airolliseksi ja Anni\nperään kokijaksi.\n\n-- Tämä on aivan väärin päin, kun mies soutaa ja naisihminen on\nperässä, mutta minä tiedän ohjata verkoille.\n\nEivät olleet kaukana pyydykset. Niemekkeestä oli poikki järven\nlaskettu neljä Oulusta asti tilattua verkkoa, milloin lienee ostettu,\nkun niissä oli aika runsaasti \"vieraan kalan reikiä\". Mutta kalaa\noli niissä kipulinaan, oli siikaa, harjusta ja rautua (nieriäisiä),\nniin että verkko toisin paikoin hopeana välähteli noustessaan heleän\nkirkkaasta vedestä. Annista se oli tavallista kalantuloa. \"Guolle\"\noli vain ukkosilmalla käynyt pohjaa myöten syvässä järvessä ja\ntarttunut pyydyksiin.\n\nMainiota on Lapin siika ja harjus keittokalana, mureata ja maukasta.\nSen totesivat \"Haukat\" yksimielisesti Terbmisjärvelläkin. Padallisen\nneljä miestä pisteli liiveihinsä, tätä kalastajalappalaisen\njokapäiväistä himoruokaa, mutta tällä kertaa tunturilappalaisen\nkodassa, lisäksi kiven päällä paistettua lapinkakkua ja kuivattua\nporonlihaa. Kelpasi sitten lähteä tuntureita kiipeilemään.\n\n\"Haukoista\" ja Aslakista tuli hyvät ystävät. Reino lahjoitti\nhänelle kauhavalaisen puukon, jonka päätä koristi hopeiset helat.\nAslak puolestaan antoi jokaiselle itse valmistamansa luuesineen.\nHän kertoi vielä käyvänsä talvella kansakoulua Hetassa (Enontekiön\nkirkonkylässä), mutta keväänä pääsee koulusta varemmin kuin toiset\npaimentamaan isänsä kuusisataista porokarjaa -- naapurilla Maakkain\nkotakunnalla sanoi olevan vain kolmesataa. -- On siinä työtä\nsekä miehille että koirille näin kevätkesästä kun porot sääskien\nhätyyttäminä karkaavat Norjan puolelle ja niistä pitää silloin maksaa\nankara sakko. Kun ne pääsevät Halditshokon ikuisille lumille, niin\nsiellä ne kyllä viihtyvät, siellä ylhäällä eivät nim. sääsket viihdy.\nTunturituuli ne lakaisee laaksoihin ja taitaa niillä jalkojakin\npalella siellä jäätiköllä.\n\n-- Osaathan tietysti ajaa porolla? kysyi Urpo.\n\nAslak naurahti.\n\n-- Kaikki lappalaispojat osaavat ajaa porolla. Minulla on valkea\najokashärkä, Tolva. Se on semmoinen menijä, että ilma viheltää\nkorvissa. Tulisitte tänne talvella niin ei tarvitsisi kävellä.\nPorot kiidättäisivät teitä tunturien yli tuulen vauhdilla. --\nSilloin on hauskaa, kun Lapin kansa ajaa poroilla joulukirkkoon\ntai pääsiäismarkkinoille. Koreilla vöillä ja kulkusilla somistetut\najokkaat porhaltavat laukaten tai tolvaten (juosten). Tiu'ut\nkilisevät, lumi pölisee silmille, pakkanen nurkissa paukahtelee,\nmutta ei ole kylmä. Purkapeski, nauhoilla koristeltu ja pehmeäksi\nmuokattu, lämmittää. Kirkolle kerääntyy silloin, samoinkuin\npääsiäisenä, paljon kansaa. Kaikki ovat silloin kirkkovaatteissa.\n\n\"Haukat\" huomasivat hyvän tilaisuuden tutkia lisää\nlappalaisporonhoitoa, josta he Puujalka-Pieralta olivat jonkin verran\nsaaneet tietää.\n\n-- Missä asutte talvella?\n\n-- Meillä on pirtti Hetassa, oikea puinen rakennus, mutta porot\novat enimmäkseen Karesuvannon ja Hetan välillä. Tämä kota on vain\nkesäpaikka. Syksyllä tulee taas kiire solumaan alas jokivartta\npitkin. Meidän porokylämme vaeltaa edestakaisin könkään vartta,\nPiennit eli Kalttopäät Lätäsenon puolta siellä Norjan rajan sivulla.\n\nAslakin piti lähteä takaisin, viemään kahvia, sokeria ja\nvesirinkilöitä paimenille. Hyvästellessä kysyi Jalmari:\n\n-- Oletko löytänyt minkään joen hiekasta kultaa?\n\n-- En ole joutanut vaskaamaan, vaikka Haldilla purojen pohjat\npäivänpaisteella kimaltelevat. Kerran lapsena ollessani löysin\nkirkkaan ja raskaan kiven Urtasjoesta, joka laskee Miekonjauriin,\nmutta heitin tyhmyyksissäni sen kivikkoon, enkä ole sitä sen koommin\nnähnyt. -- Onhan sitä kultaa muuallakin Lapissa, eikä ainoastaan\nIvalojoessa. Tulkaa Haldille, niin minä näytän sen paikan, käydään\nsitten poroelossa katsomassa minun ajokastani. Se ei tosin ole nyt\nyhtä lihava kuin syksyllä, sillä saulakantekijät ja selkäpermut sitä\nvaivasivat sääskien ja paarmojen lisäksi.\n\nPoika lähti kuin gaselli kiipeämään jyrkkää rinnettä tunturin laelle\nselässään tuomiset ja kädessään kirjailtu pajusauva, johon oli aivan\nkuin partiopojan sauvaan kaiverrettu monenlaisia merkkejä.\n\nAslakkiin sopi hyvin Lapin tyttösten ylistyslaulu Pietin Antista:\n\n    -- Se Tornensiksen Aslakka\n    Haldissa asuu porojen kanssa\n    ja se on joutuisa ja reipas.\n\n\n\n\nJOLLANOAIVIN AARRE.\n\n\n\"Harmaanhaukanritarit\" pysähtyivät ensikerran lepäämään Jollanoaivin\nkukkaiskedolle, suunnattoman suuren, neljän pienemmän kiven päälle\nasettuneen siirtokiven juureen. Juntti, joka nyt edellä kulki, olisi\nmielellään sivuuttanut tämän paikan tehden sillä kohdalla kaarroksen,\nmutta Reino seisautti hänet ja Viikin äkkinäisellä kysymyksellään:\n\n-- Huomasivatpa peijakkaat, mutisi opas, jolla kiveen liittyi\njännittäviä elämyksiä.\n\n-- Se on seita, lappalaisten entinen epäjumala. Näittehän sen alla\nsyvän kallion halkeaman ja siinä puoleksi lahonneita poron pääluita\nja sarvia. Vielä viime vuosikymmenillä Ruotsinkin lappalaisia kävi\ntällä puolen salaperäisillä asioilla: uhraamassa pakanalliselle\nseidalle, mutta Suomen puolen poromiehet sen olivat jo aikoja sitten\nunohtaneet -- kunnes minä sen löysin.\n\nViimeiset sanat Juntti miltei nieli partaansa ja katse alakuloisesti\npainui kiven alla ammottavaan kuoppaan.\n\nOikea lappalainen olisi visusti vaiennut seidan salaisuuksista, mutta\nJuntti kertoi kaikki, kun Reino häneltä nimenomaan kysyi:\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- Toissa kesänä maanmittarin töissä ollessani. Minä satuin\nmiesten eväsvaroja kantaessani kapuamaan tälle kukkulalle ja minua\nkummastutti, että luita oli kiven alla. Luulin ensin tätä naaliketun\npesäluolaksi, johon emo kantaa kaikenlaisia haaskoja, mutta saatuani\nsyvemmältä käteeni muutamia hopearahoja, selvisi minulle salaisuus.\nHetkisen minussa taisteli pelko ja ahneus ylivallasta, kun olin\nkuullut, että seidan henget kostavat aarteen ryöstäjälle, mutta\nsiitä huolimatta saaliinhimo voitti. Heittelin luut syrjään ja\npoimin kalliokuopasta toista sataa hopea- ja vaskirahaa, joukossa\nplootujakin, vanhimmat kuudenneltatoista vuosisadalta. Raskain\nkantamuksin saavuin toisten luo, mutta en kenellekään kertonut\nlöydöstäni.\n\n-- Mitä seurauksia oli vanhan uhriaarteen varastamisesta? kysyi Urpo.\n\n-- Eihän valtakunnan laki kiellä aarretta kaivamasta -- mutta ne\naarteen henget. En minäkään päässyt heti painajaisistani. Ei tullut\nuni silmiin ensi öinä. Yövuoteella maatessani ajatukset kiertelivät\naarretta koskevissa asioissa ja milloin olin uneen vaipumassa,\nsilloin korvissani romisi rahaläjä, ikäänkuin sitä olisi kattilassa\npuistettu. Olin jo aikeissa pyytää insinööriltä muutaman päivän\nlomaa tuodakseni kolikot tänne entiseen piilopaikkaansa, mutta\nsilloin muistin vanhan taian, jonka tehoa koettelin seuraavana yönä.\nNukkumaan mennessäni iskin puukon maahan pääni kohdalle ja ihmeekseni\nnukuin heti raskaasti. Sen jälkeen en ole ajatellutkaan rahojen\ntuomista takaisin.\n\n-- Missä ne nyt ovat?\n\n-- Kotona. Aion luovuttaa ne valtion kokoelmiin, niinkuin lakikin\nkuuluu määräävän.\n\nJuntti ei ollut aivan täydellisesti vapautunut pelostaan, koska\nei suostunut poikain ehdotukseen, että keitettäisiin kiven luona\nkahvit. Vasta vuoren alla hän keräsi rinteeltä \"ruuturaasua\"\n['ruuturaasu' on tunturivarpu, suokukan sukulainen, jota puuttomilla\ntuntureilla käytetään polttoaineena], ja teki tulen. Kahvia juotaessa\nJuntti kertoi vielä toisen seitaseikkailun, jonka hän oli kuullut\nKarasjoella Norjan lappalaisilta.\n\n-- Saattaa se toisinaan käydä pahemminkin seidan aarteen anastajalle,\nalkoi opas yksikantaan.\n\n-- Ovatko aarteenhaltijat jollekin kostaneet raskaammin? kysyi Jalmari\nsilmät pystyinä.\n\n-- Maahisten kanssa ei ole leikkimistä, asukootpa ne vaikka missä ja\nvielä vähemmin silloin, kun ne ovat pyhiä paikkoja vartioimassa. Sen\nsai Karasjoen lappalaisrenki kerran kouraantuntuvasti kokea.\n\nKun poikain uteliaisuus oli herännyt, kun Reino, Urpo ja Jalmari\nsilmät suurina odottivat, kertoi Juntti heille seuraavan pikku\nhistorian:\n\n-- Karasjoen lappalaisella Nilppa Sarrella oli renkinä\nkalastajalappalaisen poika Kiuri Vouvotus Tenon suulta. Siihen aikaan\nTenojoen laakson lappalaiset olivat Ailigastunturin seitaa pitäneet\nsuuressa kunniassa ja käyneet sille aika-ajoin uhraamassa rahaa\nsekä poron päitä ja sarvia. Karasjoen Sarre oli myös käynyt siellä\nrenkeineen ja kertonut tälle seidan suuresta aarteesta, joka oli niin\nvartioitu, ettei kukaan uskalla siihen koskea. Ken sitä yrittäisi,\nolisi kuoleman oma.\n\n-- Vai ei muka kukaan uskalla? -- Minä uskallan, oli Kiureli, joka\noli kolttalaista sukua, itsekseen mutissut.\n\nJa siitä alkaen oli poika alkanut miettiä aarteen anastamista.\n-- Minusta tulee rikas mies, kun vien poron ahkion täyden rahoja\nAlattion kultasepälle! Eikä hän kenellekään aikeistaan mitään\nvirkkanut, ei paimentoverilleenkaan. Sopivaa aikaa niin pitkän matkan\ntekoon ei kuitenkaan heti tullut, tai milloin se tuli, silloin petti\nrohkeus. Kesällä ei ollut ajattelemistakaan moiselle matkalle. -- Ja\nkuka jaksaisi kantaa selässään aarteen kullat ja hopeat. -- Talvella\ntaas Kiuri tiesi lumeen uurtautuvan ahkion jäljen juoruavan varkaasta.\n\nMutta eräänä talvena joulun aikana isäntä lähti toisten miesten\nkanssa Alattion markkinoille poronlihoja ja taljoja myymään ja Kiuri\nVouvotus jäi yksin karjaa paimentamaan. Lumi oli silloin kyllin\nvahvaa ja sikäli pehmeä, että porot hyvin pysyivät kaivoksissaan kun\nhukkiakaan ei talvikauteen oltu niillä maisemilla nähty. Nyt sen\ntäytyy tapahtua, päätteli Kiuri kuutamossa yksin hiihtäessään. Vaikea\noli tämä paimenen ammatti. Minä hankin itselleni helpommat päivät,\ntulkoot porot sillä aikaa itsekseen toimeen.\n\nJa Kiuri valitsi laumasta parhaimman ajokkaan, vitivalkoisen\nnimikkoporonsa ja valjasti sen uusimman ahkion eteen.\n\n-- No, minne sinä Kiuri lähdet yötä vasten? kysyi Sarren emäntä\nnähdessään kotansa ovelta Kiurin puuhat.\n\n-- Tunturiin eronnutta poroa etsimään, valehteli renki.\n\nMatka oli pitkä. Hän lasketteli ensin kierää Tenojoen jäätä\nsyvässä laakson pohjalla. Vauhti oli hyvä, mutta ajajan sydänalaa\nahdisti sitä enemmän mitä selvemmin alkoi edessä erottaa pyhän\nvuoren pyöreähköjä piirteitä. Silmissäkin jo maisemat omituisesti\nkangastelivat. Puoleksi paljaat laaksokurun seinät näyttivät\netäämpänä puristuvan yhteen ja tukkivan tien, koskipaikat valkoisen\njään ja lumen keskellä näyttivät mustilta hornan kidoilta, joissa\ntuntemattoman hirviön valkoiset, vaahtoiset hampaat vilahtelivat, ja\naaveista suurimpana kohosi edessä Ailigas, henkien vuori.\n\nJoen niemen ympäri Teno pauhasi äkäisenä, kohisevana koskena, jonka\npyörteissä tuhannet jääneulaset helisivät kuin olisivat Kiurelille\nkuolinkelloja soittaneet. Siinä mies pysäytti jo ajokkaansa ja aikoi\nkääntyä takaisin. Mutta muistaessaan, kuinka monta sutta, ilvestä ja\nkettua hän oli eläessään nujertanut, kasvoi rohkeus ja matka jatkui.\n\nSeulajainen taivaanlaella jo osoitti aamua, kun Kiureli peskin\nkaulus kuurassa ja läpättävin sydämin ajokkaineen nousi vuoren\nkalletta, jonka päällä, rinteen taitteessa komotti uhkaava paasi\nmustana, kapeana ja korkeana. Sillä oli miltei ihmisen hahmo. Mielen\nlevottomuutta ei vähentänyt se, että rinteellä näkyi tuoreita suden\njälkiä.\n\n-- 'Akka tietä pyörtäköön', hymähti Kiuri saavuttuaan kiven luo ja\nhypättyään pulkasta. Hän sitoi poron hihnan kiveen ja alkoi kopeloida\nporon luita kiven kolosta. Laskettuaan ne syrjään, hän huomasi, että\nrahat olivat piilossa jään sisässä. Aarre oli sellaisessa vuoren\nkolossa, johon syksyllä ylemmiltä rinteiltä juoksi vettä ja jäätyi\nsuojaten pohjalle kätketyt kalleudet.\n\nKiureli ei ollut tätäkään seikkaa unohtanut. Hänellä oli mukanaan\nahkiossa tervashonkaa. Tsiuttavaarasta, Tenon varrelta hankittua\nsyttöpuuta, jota ilman lappalainen ei mielellään lähde pienellekään\nmatkalle. Kiureli latoi tervakset jään päälle ja sytytti rovion.\n\nOudosti lepattivat tämän omituisen \"uhritulen\" punaisen keltaiset,\nteräväkärkiset kielet nuollessaan tihkuvaa tervaa ja kummallinen\nsuhina kuului, kun kekäleen pää toisensa perästä putosi jäälle,\njonka sulamista Kiureli seurasi vääntynein kasvoin, koska hän tiesi\ntörkeästi rikkovansa sitä vastaan, mitä esi-isät olivat pyhänä\npitäneet. Milloinka ne maahiset kostaisivat, jollei nyt, oli Kiuri\najatellut ja epäillen pälynyt ympärilleen.\n\nSulihan se jää viimein, ainakin pinnalta, mutta puut loppuivat\nkesken. Kun Kiuri rautakauhallaan ammensi veden kuopasta, sai hän\nvain yhden kultakolikon sen pohjalta käteensä. Ei auttanut muu kuin\nruveta pitkällä poromiehen puukolla hakkaamaan jäätä.\n\nTyö oli ahtaassa kuopassa vaikeata, mutta antoisaa. Melkein joka\niskulla kilahti jokin raha pesässä, tai kimposi syrjään sen tieltä.\nKiuri noukki niitä yhtenään, latoi lakkiinsa ja kantoi ahkioon.\nEi ollut aikaa yksityiskohtaiseen tutkisteluun, mitä rahoja ne\nolivat ja kuinka paljon niitä pulkan pohjalle karttui. Mutta kun\nlappaminen oli loppupuolella, huomasi hän pulkan olevan puolillaan.\nHän ei muistanut, että poron voimat ovat rajoitetut. Siksi hän hääri\ntyössään aamun sarastukseen asti.\n\nKiuri oli juuri irroittamassa pohjajäästä isoa kirjeen kokoista\nplooturahaa, kun ajokas alkoi ankarasti hyppiä ja riuhtoa hihnassaan.\nSilmät pakarallaan, kieli pitkällä ja sieraimet renkaina se\nkohosi kahdelle jalalle, riekkui hihnan ja vuottoraipan varassa\npuoleen ja toiseen vapautuakseen valjaistaan. Kiuri kerkesi tuskin\nvetäytyä kiven alta ja suoristautua, rientääkseen hullautunutta\nGuolgaa hillitsemään, kun ainakin kaksikymmentä sutta kehi poron ja\nmiehen toivottomaan saarrokseen ja hyökkäsi irvistelevin hampain,\nloksahtelevin leuoin ja kipenöitsevin silmin ajokkaan kimppuun;\npari pedoista käänsi huomionsa mieheenkin, jonka täytyi perääntyä\npuukkoa vankasti heilutellen kiven suojaan. Ajokas, kuolema silmäinsä\nedessä, teki viimeisen pakoyrityksen ja onnistui taittamaan\nhihnan, mutta vuottoraippa, jolla pulkka oli sen lankiin sidottu,\nkesti. Sentähden pulkka kellahti kumoon, tyhjentäen sisältönsä ja\nseuraavassa tuokiossa keikkui vuoroon kyljellään, vuoroin kohdallaan\nvoimakkaan porohärän perässä, kun se pitkin harppauksin yritti ensin\npaluujäljelle ja kääntyi sitten jyrkkää rinnettä alas ärhentelevän\nsusilauman edessä. Kuin tuulispää se sarvet luimussa syöksyi alas\npulkan keikkuessa ja kolistessa kintereillä, kuin ärhentelevät\nkoirat jäniksen jäljessä kiisivät sudet kuono ojossa varmaa saalista\nkohti. Alhaalla pulkka tarttui kiveen ja vetonuora samalla katkesi,\nmutta samassa sudetkin jo tanssivat kuoleman tanssia jalon eläimen\nympärillä repien paloja reisilihaksista, tavoitellen kurkusta ja\nturvasta. Kiuri näki ajokkaansa lysähtävän hangelle ja peittyvän\npäitä ja käpäliä, selkiä ja häntiä kiehuvaan rykelmään. Kiurun sormet\npuristuivat suonenvedon tapaisesti puukon kahvaan ja hänen teki\nmieli hyökätä ajokastaan pelastamaan, mutta hän huomasi kaikissa\ntapauksissa myöhästyvänsä. Hän voi vain avuttomana seurata, kuinka\nrakkaasta Guolgasta jäi vain luut jäljelle, kun pedot peräkkäin\nlähtivät haaskalta jokilaaksoon päin.\n\n-- Se oli maahisten kosto, totesi Kiuri hätäisenä, mutta Luojaa\nkiitellen siitä, etteivät sudet tulleet häntä itseään hätyyttelemään.\n\n\n\n\nPARTIOLAISTEN IHMEMAA.\n\n\nVihaisesti oli sinä päivänä viskelty Aatamin aikuisia kulkuneuvoja\ntodellisessa tunturimaastossa: kapuiltu nelinkontin porrasmaisesti\nkohoavia kivikkorinteitä, kävellä keikuteltu sileitä tunturikeroja,\nlaskeuduttu viistoon myötämaita ja kahlailtu kylmävetisten purojen\npoikki. Taival Terbmisjaurilta Miekonjaurille, Suomineidon kämmenen\nyli, ei ole niitä kaikkein helpoimpia -- ei likimainkaan -- vaikka ei\nolekaan risut ja kannot, puut ja pensaat matkaa hidastuttamassa. Ehti\nsiinä jo Jollanoaivillekin eli ensimmäiseen levähdyspaikkaan saakka\nUrpon kinttusuonet kiinnitä, Reinon kantapäät verille hieroutua\nja Jalmarin jalkapohjat heltyä, kun lapikkaan pohjat olivat liian\nohuet. Joka harjanteella piti istahtaa ja joka kalmakaltiolla juoda\nradiumipitoista, kristallikirkasta vettä. -- Juokaa myöskin tästä\nelämän voimaa ja Lapin lumoa, kehoitti Urpo aina lähteelle päästyään.\n\nNyt vasta Lapinpartio täysin käsitti, miten kestävyyttä kysyvän\nretken kaksitoistavuotias Aslak oli edellisenä päivänä suorittanut,\nkun oli kävellä viuhtonut Haldilta kotiinsa. Neljänkymmenenviiden\nkilometrin matka siinä maastossa pehmittää miehen, mutta Aslak ei\nollut tietääkseenkään.\n\n-- Suurenmoinen poika on se Aslak! puhkesi Urpo puhumaan, nähdessään\neräältä lakalta Haldin komeat lumikypärät hohtavan auringonvalossa.\n-- Lappalainen on syntymästään saakka partiolainen. Ensi vuoden\nhän kulkee komsioon kytkettynä, toisena taapertaa jo jalkaisin\nkodan lähellä, mutta kymmenvuotiaana kirmaa jo porojen perässä\nja kaksitoistavuotiaana uskotaan hänelle osittain jo paimenen\nvastuunalainen tehtävä. Vaeltajan veri virtaa alati hänen suonissaan,\nahtaat laaksot häntä kuristavat mutta laajat näköalat hänen rintaansa\nlaajentavat.\n\n-- Niin, vaeltajan veri virtaa polvesta polveen hänen suonissaan,\npuuttui puheeseen Jalmari. -- Lappalaisilla taitaa paikallisvaistokin\nperiytyä sikäli, että hän osaa kotiinsa kuin kirjekyyhkynen.\n\n-- Mitäpä täällä on osatessa, kun ei metsä rajoita näköalaa, tuskin\nolemme nähneet koko matkalla miehenkään mittaisia koivuja, joita\npiileilee harvakseen laaksojen etelään antavilla rinteillä. Tunturit\novat Luoteis-Lapin kävijälle merkkipylväitä. Kun niistä korkeimmat\ntuntee, ei ilmansuunnissa erehdy.\n\n-- Entäpä sumussa ja talvella lumipyryssä, ehätti opas.\n\nSiihen ei Reinokaan osannut mitään vastata.\n\n-- Minä selitän sen teille toisella kerralla. Jos sattuisi tulemaan\nsumuinen päivä, niin selittäisin, miten lappalainen ilmansuunnat\nmäärää.\n\nTunturiylänkö, joka aina Terbmisjaurilta saakka oli portaina tai\naallokkaana kohonnut ja jota paikoin syvät laaksokourut olivat\nkatkoneet, muuttuu tasaisemmiksi, sileäselkäisiksi selänteiksi,\nalkaen jo viettää koilliseen, Lätäsenoon päin. Penikulmittain olisi\nniitä voinut ajaa autolla pituussuuntaan, niin sileitä ne olivat,\nmutta tunturit ovatkin näillä seuduilla enimmäkseen helposti\nmurenevaa saviliusketta.\n\n-- Tämä on suurenmoisinta luontoa, mitä olen eläessäni nähnyt!\nihasteli Urpo istahtaessaan levähtämään kukkaismatolle, joka useita\nkymmeniä metrejä laajana punaisena samettina levisi sileällä,\nhienoksi soraksi rapautuneella kalliopinnalla.\n\n-- Eivät kruunupäisetkään kävele aina näin pehmeällä ja\nkoristeellisella pohjalla, eivät ainakaan luonnonvaraisten kasvien\nkutomalla matolla. Me partiolaiset olemme nyt Lapin kruunaamattomia\nkuninkaita ja valtakunnaksemme on annettu tuo ihana maa, jonka näemme\ntältä vuoriylängöltä, selitti Jalmari.\n\n-- Emme kuitenkaan ole prinssejä, kuten Vittangissa luultiin.\n\n-- Ainakin kuusikymmentä huippua ja tunturilakea näkyy tähän, yhtyi\npuheeseen Reino käsillään viittoillen. -- Olkoon menneeksi, että\nolemme nyt Luoteis-Lapin kuninkaita, vaikkemme tätä valtakuntaamme\nomistakaan samassa mielessä kuin maalliset ruhtinaat, jotka\nhimoitsevat vain valtaa, kunniaa ja rikkautta. Köyhä, perin köyhä\nolisi Lappi kuninkaiden hoveja kustantamaan. Mutta me vain ihailemme\nsen tunturiaallokkoa, sen koristeellisia värejä näin kesäyön auringon\nhohteessa ja kuulakasta ilmaa, joka kaukaiset tunturit tuo niin\nlähelle. Me juomme täällä luonnon kauneutta sieluumme kuin mehiläinen\nhunajaa. Katso, kuinka kaukana on jo Saana ja Malla sekä mustat\nTerbmisvaaran rosoiset rinteet, katsokaa Peldsan takaisia Ruotsin\nja Norjan vuoria, kuinka ikuinen jää niiden keilapäissä kimmeltää!\nViidentoista, parinkymmenen penikulman takaa Kebnekaisakin meitä\nkatselee veitikkamaisesti kuin sanoen: \"Ettepä ole vielä kavunneet\nnäin korkealle!\" -- Entäpä Haldi, meidän oma alppihuippumme! Vajaan\nkahden penikulman takaa se kohottaa jättiläishahmonsa: valkean\nrintansa, päänsä ja jäisen kalottinsa, jota kuuluu tavallisesti\nsumuinen harso somistavan. Siitä kaakkoon on useita tuntureita\nperäkkäin, mutta niitähän saamme lähempää katsoa Porovuomasta päin.\nTäältä näkyy selvästi, että vuoriylänkö viettää kaakkoon ja tasautuu\nsamalla.\n\nSillä välin Urpo, jolla oli eniten kasviopillisia harrastuksia,\ntutkiskeli lähemmin sitä koreata kukkaismattoa, jolla he istuivat.\nHän nyhti irti muutamia kasveja asettaakseen ne puristimeen.\n\n-- Tässä nyt näette oikeita tunturikerojen kasveja. Nämä Lapin\nkohokit ovat vain kolmen neljän sentin korkuisia, mutta kukka on\nkorea, ja kun ne kasvavat vieri vieressä, antavat ne värin koko\nrinteelle, koko tunturillekin.\n\nSiinä on partiolaisillekin opittavaa yhteistoimintaa. Kylmät viimat\nlakaisevat usein näitä taivasta tavoittelevia keroja ja nipistävät\npois kuin esplanaadin keritsijän rautaiset sakset kaiken, mikä\nuskaltaa kohota yhteistä tasoa korkeammalle ja eristäytyä muista.\nLähellä toisia on lämpimämpää ja turvallisempaa. Siitä koko\ntundrakasvullisuus on esimerkkinä.\n\nRinteellä, siellä-täällä, näkyi myöskin atsaleain, napapajun ja\nsielikköjen kutomia mattoja.\n\nIltapäivällä alkoivat sileät ja aukeat rinteet tuntuvammin viettää\nPorouomaan päin. Edessä jo siinti tunturi kyhmyjen keskellä kattilan\nmuotoinen syvennys. Se näky loihti jäseniin uutta voimaa ja kulkuun\nvauhtia. Miltei juoksujalkaa pojat kirmasivat sanattomina ihastustaan\npidätellen. Oli kiire, kun vielä sinä iltana oli tietopiiriin\nliitettävä Lapin kaunein maisema, ylinen Parouoma. Oli kilpajuoksu\nsiitäkin, kuka ensin ennättää kolmen valtakunnan lappalaisten\nentiselle leiripaikalle.\n\nReino, heltyneistä jalkapohjistaan huolimatta, linkutti muista\nedelle. Hän oli jo nostanut kolmen kotkan lipun puoleksi lahoon\nlappalaiseen kotapuuhun, kun Urpo ja Jalmari juoksujalkaa hekin\nja hikisinä höyryten kuin ravihevoset, saapuivat laajahkolle\nheinikkoiselle ja kymmenien eri kukkaslajien koristamalle kenturalle.\nSiinä oli lappalaiskotien jätteitä, lahonneita pulkkia, veneitä,\nporon nahkan palasia ja kasoittain luita.\n\nPikainen silmäys riitti selvittämään, että kenttä oli kahden\npienen joen yhteinen suistomaa, joka oli sorasta, hiekasta\nja mudasta syntynyt parin kilometrin pituisen järven päähän.\nMahtavina, vaahtoavina könkäinä laskivat villit joet korkeiden\njärveä reunustavien tunturien kuruista tasangolle, haarautuen\nsuistomaalla moniksi pienemmiksi puroiksi. Toinen joki tuli Haldilta\nkeräten vesiä sen jäisiltä rinteitä, toinen jyrkästi järveen\nlaskevan Kahperusvaaran kuruista. Järvilaakson pohjoispuolella oli\nmustanruskea tunturinkylki, eteläpuolella ihmeellisen muotoinen,\njättiläisen tai sfinksin päätä muistuttava vuori, joka uhkaavana\nkuvastui järven kristallipintaan, mutta idässä laskeutui laakso\ntasaisesti Porojärveen päin.\n\n-- Mitäpä sanotte tästä Miekonjaurista? kysyi opas.\n\nSanattomina partiolaiset tutkivat maisemaa. Se oli kuin mestarillinen\ntaideteos heidän edessään.\n\n-- Tämä on partiolaisten ihmemaa, tunnusti Urpo, tämä on Lapin\nmaisemien hohtava helmi, jonka vertaista en ole nähnyt, tunnusti Urpo.\n\n-- Mikä on tämä yrttitarha kivikkoerämaan keskellä? Kuka etelässä\nuskoisi, että täällä kullerot kasvavat ruusun kokoisiksi, sinilatvat\nmiehen mittaisiksi ja metsälemmikit polven korkuisiksi. Ah, mikä\nihana kukkaskoriste reunustaakaan puron lietteitä. Aivankuin\nValkeisia tähtiä olisi siroteltu ruskealle hiekalle! ihaili Urpo.\n\n-- Etpä paljon erehtynyt, nimittäessäsi noita kasveja tähdiksi. Ne\nnäkyvät olevan harvinaisia tähtirikkejä, mainitsi Jalmari, joka jo\noli ehtinyt kasvistosta katsoa oudon kukan nimen. -- Ja tämä toinen\non Grönlannin rikke. Ylhäisen Pohjolan kasveja melkein kaikki tällä\nkentällä.\n\nReinon katse kiintyi laajaan pajukkoon, sakeaan ja korkeaan,\njohon mies hukkui ja eksyi kuin Indian djunliin. Se näytti olevan\nkiljuhanhien poikasten mieluinen piilopaikka, koskapa emot äännellen\nlentelivät sen yläpuolella manaillen kutsumattomia vieraita.\n\nOpas vei ruunansa parhaimpaan heinikkoon ruokailemaan. Nopeasti se\nalkoi rouskutella rehevää ruohoa ja hernekasveja. Keulankärjet ja\nkurjenherneet maistuivat siitä varmaan erinomaisilta.\n\nHevosen hyvä ruokahalu herätti retkikunnankin jäsenissä nälän tunteen.\n\n-- Olisihan se jo ruoka-aikakin, mainitsi Jalmari.\n\n-- Ensin olisi ongittava paistinkalat. Jos nuorilla herroilla on\ntähän järveen sopivia uistimia ja perhosonkia, niin tuosta puron\nsuulta saatte kalaa, kuten haluatte. Anteliaampaa järveä kuin\nMiekonjauri ei liene Lapissa.\n\nTämä ilmoitus vaikutti kuin sähkön isku eräintoisiin partiolaisiin.\nTuossa tuokiossa he alkoivat laitella vapojensa jatkoksia\npaikoilleen, availla onkilaatikoitaan ja asetella uistimia siimoihin.\n\n-- Metallikalaa syö forelli ja harjus tässä järvessä, semmoista\npyörivää, joka on vatsan alta hopean värinen, mutta selältä\nsinertävän ja ruskeankirjava. Eräällä Englantilaisella insinöörillä\noli sellaisia toissa kesänä ja kesken parhainta syöntiä piti heittää\nonginta kun kalaa tuli yhtenään, selitti opas.\n\nKiire onkien laitossa kiihtyi kilpailuksi, sillä kukapa ei\nsellaisesta kalasumpusta rientäisi ensimmäistä ottamaan. Reino sai\nvehkeensä ensin valmiiksi ja lähti juoksemaan puron suulle, mutta\nuistin kourasi kiinni takin selkään ja Urpo pääsi sitä selviteltäessä\nedelle. -- Kuinka monelle urheilukalastajalle uistimen koukut ovat\ntehneet saman kepposen kaikkein kiireisimpänä aikana!\n\n-- Hyvä etteivät koukut tarttuneet omiin huuliisi. Silloin olisi\nne täytynyt veitsellä leikata irti, ja sinusta olisi voinut tulla\nristisuu, naurahti Urpo siinä sivu kävellessään.\n\nMutta ei pitäisi nauraa toisen vahingolle, sillä siitä voi olla\nikävät seuraukset. Tuskin oli Urpo ehtinyt puron suulle ja aikonut\nheittää uistimen puron ja järven väliseltä hiekkasärkältä, kun\ndevooni tarttui takana pajun varpuun ja vapa raksahti poikki kuin\nkuiva korte.\n\nNyt oli Jalmarin vuoro kiiruhtaa niemekkeelle.\n\n-- Jaurakaisen ukko näkyy olevan vielä kostomielellä. -- Ei salli\nlantalaisten kalastaa. Siitä nämä vahingot.\n\nPojat kuulivat tämän, mutta kukaan heistä ei ehtinyt perustella, ketä\nukkoa ja mitä kostoa opas tarkoitti.\n\nJalmari sinkautti devooninsa kauas virran taitteen taa ja kiersi\nsitten siimaa rullalle, minkä ehti, sillä hän pelkäsi raskaan\npyydyksen heikossa virrassa painuvan pohjaan, josta olisi tietysti\nseurannut ylimääräinen uimamatka jääkylmässä vedessä.\n\nUistin jo näyttäytyi veden pinnassa, kun se tarttua jaksahti kuin\nkiveen tai hakoon.\n\nJalmarin silmissä leiskahti omituisesti, kädet vavahtivat ja vavan\nkärki kaartui.\n\nUistinmiehen omituisin elämys on juuri se hetki, jolloin uistin\ntarttuu, mutta ei vielä saa selville, pohjaanko vai kalaan.\n\nPari kolme ankaraa nykäisyä ja punallus veden kalvossa riitti\nJalmarille todistamaan, että kyseessä oli kala eikä pienen pieni\nollutkaan.\n\n-- Pirrr-ärrr-rrrrr -- surisi rulla katkonaisesti ja äkäisesti.\n\n-- Kala koukussa ja suuri onkin! Tuokaa haavi! huusi Jalmari kuin\nhengen hädässä.\n\nKoirasnieriäinen on kutuajan lähestyessä epäilemättä Suomen korein\nkala. Vatsa punakeltainen, selkä ja sivut tummahkot punapilkkuiset,\nvatsa ja rintaevät ovat tulipunaiset, mutta ensimmäinen ruoto vaalea,\nelefantin luun värinen. Ja liha on korean punaista.\n\nJalmari hypähteli haltioissaan niin kauniin saaliin luona.\n\nSillä aikaa meni Urpo onneaan koettamaan. Hän oli kiireissään\nleikannut takkinsa selkään kaksi melkoista palkeenkieltä.\n\nHänelle jämähti mätinieriäinen koukkuun. Eikä Reinonkaan tarvinnut\nkauan nykiä, kun tarttui harri. Ja sen jälkeen niitä nousi yhtenään,\nmelkein joka heitolla, nousi nieriäisiä, harreja ja forelleja,\nniin että vanha, pieneksi lammikoksi kuroutunut puron uoma, johon\nonkikalat elävinä heiteltiin, molskahteli ja päsähteli, kiehui ja\nporisi kalojen paljoudesta.\n\n-- Eikö noita jo liene paistinkaloiksi, totesi Jalmari istuutuessaan\nhiekalle levähtämään.\n\nSamaa mieltä olivat toisetkin. Ja puron suu päätettiin rauhoittaa\naamuyöksi.\n\n\n\n\nHALDIN LUMOISSA.\n\n\nIhmisen mieli palaa kauas ja korkealle. Kun Lapin samoilija joltakin\nkerolta, tshokalta tai jyppyrältä katselee jotain toista tunturin\nhuippua, alkaa tehdä mieli sinne. Kuin satujen tenhotar se vetää\nja kiehtoo varsinkin kylpiessään kesäyön rusohohtoisessa, keveän\nautereen himmentämässä valossa. Sellainen mieliä kiehtova voima on\nsuurella Haldillakin. Ensi kerran nähdessään sen saanalta jokainen\n\"Haukka\" päätti itse mielessään, että sinne pitää päästä. Ja\nTerbmisjaurilla se retki päätettiin tehdä. Nähdä Suomen vuorten\nkuningas ja tuhatpäinen porotokka yhtaikaa, siinä aihetta riittävästi\nparin penikulman kulkemiseen edestakaisin.\n\nOli \"Haukoilla\" kolmaskin syy poiketa Haldilla ja sen austeissa\n(kuilulaaksoissa). Kultakuume oli alkanut Urtasjoen suulla pakottaa\nsydämessä ja päässä. Sillä neulankärjen kokoisella murulla oli\nmyöskin oma tenhonsa. \"Mitämaks\" ylempänä on enemmän, ehkä rahkanaan\nja keltaisenaan puron pohjassa.\n\nKun Haldin retkestä tuli puhe Juntin kanssa, ei hän suostunut\nlähtemään, vaan käski mennä kolmisin, kun ei eksymisenkään vaaraa\nollut. Se oli \"Haukoista\" mieleen, sillä Juntin nähden he eivät\nhalunneet huuhtoa kultaa. Sitäpaitsi opas oli muutenkin tullut\nisäntämäiseksi ja liian määrääväksi tekijäksi.\n\nNeljännen päivän aamuna varhain he kolmisin lähtivät taipaleelle.\nKulkivat Urtasvankaa myöten lähemmäksi, ja sitten alkoi penikulman\npituinen nousu rinteeltä toiselle. Lumikuruissa he eivät malttaneet\nolla pommittamatta toisiaan lumipalloilla, kaltioista he joivat\nkirkasta ja kylmää vettä ja pengermiltä keräsivät kasveja. Viimeiset\nrinteet piti kulkea kontaten, painautua kalliota vastaan kuin armoa\nrukoillen, ettei se pudottaisi, kun pakkasen ja jään murentelema\nvuoriperä pyrki hajoamaan jalkain alla.\n\nAurinko katseli jo puolipäivän korkeudesta Mallojen yli, kun he\nhengästyneenä juoksivat ikuisen jään peittämää loivaa rinnettä\nRitnishokalle, joka on yksi Haldin viidestä kärjestä.\n\n-- Me katselemme nyt kuin taivaan korkeuksista murheellista muuta\nmaailmaa! huudahti Urpo.\n\n-- Katselemme tuhannen kolmensadan viidenkymmenen metrin korkeudesta,\nlisäsi Jalmari, jolla numerot hyvin pysyivät muistissa.\n\n-- Suuri ja kaunis on maailma! huudahti Jalmari. -- Mitä lienevät\nkaikki nuo tunturien koloissa kiiluvat järvet, lompolat ja saivot,\nmitä lienee tuo tunturien maailma, joitakin luulen niistä tuntevani.\n\n-- Tuossa tunturin juurella on Pitshusjauri, jonka rannalla Aslak\nsanoi asuvansa.\n\nMatalilta näyttivät poikain mielestä toiset ympäristön suurtunturit,\nTaskalharji, Veaijehoaivi, Järtnoaivi, Vuobmakeshoaivi, matalina\nkyyhöttävät Saana ja Mallakin. Mutta lännessä ja luoteessa kohoaa\nNorjan tunturiaallokko huikaisevan valkeana, teräväkärkisenä\nkirkastuksen maailmana. Pohjoisessa tunturitasanteen ja syvälle\nleikkautuneitten laaksojen takana levittelee Jäämeri valtavia\nvesiään. Sinne Kaavuonon perukkaan on vajaa kolme penikulmaa.\n\nHaldi on harvoille matkailijoille suosiollinen, vain valituille se\nnäyttelee ihanuuksiaan, mutta pojilla oli onni mukanaan. Usein se\nvetäisee \"Ruijan myssyn\" päähänsä ja katsoa murjottaa sumupilven\nsuojassa kuin omaa korkeuttaan kammoten. Toisinaan se kietoutuu\nkokonaan harmaaseen pilvikaapuun peittäen samalla lappalaisten\nporoelot. Sokkoina silloin kulkevat paimenet, maamerkeistä suuntia\ntutkien.\n\nHaldi on itse jättiläinen, vuorten kuningas, kummittelija, joka\npukeutuu miten milloinkin haluaa.\n\n-- Jos olisivat sukset mukana, niin laskea suhautettaisiin tuonne\nitään tai etelään, kaipaili Reino.\n\n-- Taitaisivat lentää hiukset päästä siinä viimassa, mainitsi Jalmari.\n\n-- Pohjoiseen olisi parempi hyppyri. -- Kaksisataa metriä pudottaa\ntuossa pohjoisrinne pystysuorana.\n\nJalmari huomasi Pitshusjärven läheltä savun nousevan. Se on\nerämaassakin varma merkki ihmisestä. Kun on tuli, täytyy olla lähellä\ntulentekijäkin.\n\nJokainen otti kiikarinsa esille ja tarkasteli.\n\n-- Siellä on Isä-Aslakan poroelo! huomasi Urpo.\n\nKun vuoriston jäällä kävi kylmä viima, alkoivat he laskeutua\nporoeloon päin.\n\nYstävällisesti isä ja poika Aslak tervehtivät vieraitaan ja laavun\nalle istumaan toimittivat. Mutta tuhatpäinen tokka houkutteli heitä\nenemmän.\n\nOn siinä jos minkä ikäistä, näköistä ja väristä sarviniekkaa,\nja koparakynttä. On piikkisarvisia, kellertävän harmaita ja\nsirkeäsilmäisiä vasoja, jotka roukuen juovattavat (seurailevat)\nemojaan ja väliin pistävät turpansa utareihin imeäkseen itseensä\nniistä elämän voimaa. On ohutsarvisia vuoniloita ja urakoita,\nvuorsohirvaita ja vaatimia, jotka kaikki poromiehen kirjoissa ovat\n\"risuporoja\". Oikeita poroja ovat vain härät, vanhemmat vaatimet ja\nhirvaat. Urpo puhuttelee kahden metrin päässä makaavaa, aivan valkeaa\najokashärkää ja kuvittelee, miltä se näyttää talvella haltijattarensa\nahkion edessä, kun se on punaisilla ja keltaisilla vöillä koristettu\nja kun Anni koreassa vasannahkapeskissään sitä ohjaa hihnalla. Reino\non seisahtunut \"aisakylkisen\" (valkeat kyljet) ajokkaan sivulle ja\nJalmari silmäilee melkein mustaa hirvasta, joka jo niskalihaksiaan ja\nsarviaan kasvattelee syksyistä rykimä- ja taistelukautta varten.\n\n-- Miksi ette anna porojen levitä syömään laajemmalle alalle? kysyy\nReino Aslakilta.\n\n-- Porot kyllä kärsivät tiukasta paimennuksesta. Ne laihtuvat näin\nkevätkesästä. Mutta jollemme pitäisi koossa, karkaisivat ne Norjan\npuolelle tai hajoaisivat toisten poroeloihin.\n\n-- Vähän ennen Jaakon päivää ne lähtevät etelään takaisin, silloin\nne hajoavat sieniä etsimään. Syksyllä ne lihoavat, kun kaikki räkkä\n(hyönteiset) on kadonnut tuntureilta. Kolmen sormen vahvuinen\n'kuukerros' (rasva) on silloin useimpien härkien selässä. Silloin\nvasta ovat porot komeita, kertoi isä Aslakka.\n\n-- Eivät ne räkän aikana liho, jolloin niillä on miljoonia\nvihollisia: sääskiä, mäkäröitä, polttiaisia, paarmoja kolmenlaisia ja\nvielä niiden lisäksi saulakantekijöitä ja kurmuntekijäkärpäsiä eli\npottaposkia.\n\n-- Onhan siinä vihollisia koko joukko. Ei ole ihme, että porot\nkoettavat niitä paeta, mitkä merenrantaan, mitkä tuntureille, mitkä\naavoille soille tuuleen, tiesi Urpo.\n\n-- Porot haluavatkin räkän aikana asua parttioissa ja kerääntyä\nsamoille paikoille makaamaan, sillä väkevä lannan haju karkoittaa\nitikoita, selitti isä-Aslak.\n\n-- Mitä ovat saulakantekijät ja kurmuntekijät? kysäisi Jalmari. --\nToiset räkät ovat kyllä itsensä meille tehneet tuttaviksi.\n\n-- Molemmat ovat porojen pahimpia vihollisia, jotka varsinkin\nnuoria poroja vaivaavat toukillaan ja tappavatkin keväisin.\nSaulakantekijä-kärpänen munii poron sieraimeen, kurmuntekijä selkä-\nja kylkikarvoihin. Edellisen toukat ryömivät poron nenäonteloihin\nja elävät siellä talven, jälkimmäiset kaivautuvat selkälihaksiin\njättäen nahkaan hengitysaukon. Keväällä toukat ryömivät ulos piilo-\nja ruokapaikoistaan, putoavat maahan, koteloituvat ja muuttuvat taas\nkärpäsiksi.\n\n\"Haukat\" ihmettelivät lappalaisten tietoja tällä alalla, mutta he\nsaivat siihen heti selityksen, kun Aslak kaivoi laukustaan pulloja,\njoihin hän eräälle englantilaiselle kokosi molempien saivartajien\ntoukkia, koteloita ja täysinkasvaneita kärpäsiä.\n\nUrpo piirteli niistä muistikirjaansa kaikkia kehitysasteita. Tiesi\nmyös nuori Aslak, miten poro käyttäytyy, kun saulakantekijä sitä\nsuristen seurailee: se painaa nokkansa maahan ja odottaa siinä\nhiljaa, että kiusanhenki lentäisi pois, ja lähtee sitten juoksemaan\npakoon. Kovasti porot kiilivät selkäsaivartajainkin lentoaikoina,\ntiesi hän kertoa. Vallan vauhkoina juoksevat ja laukkaavat, niinkuin\nlehmät etelässä kiilivät.\n\nAslakin pororenki oli laavun luona keittänyt kahvin, \"ruuturaasua\"\npolttaen. Ja kun tarvittiin kahvimaitoa, nappasi poika suopungillaan\nvaatimen kiinni ja lypsi puukuppiin maitoa.\n\n-- Emme raski nyt lypsää vaatimia vasojen kasvuaikana. Kahvimaidon\nvain otamme.\n\nOlikin jo porojen päivälevon aika. Kohina ja kavioiden rakse hiljeni,\nkun kukin valitsi itselleen mieluisan makuupaikan ja laskeutui\nsiihen. Paimenillekin tuli silloin lepohetki. Keräännyttiin laavun\nluo istumaan ja tarinoimaan. Ja kahvi tuoreen poronmaidon kera\nmaistui hyvältä. Eikä Aslak päästänytkään vieraitaan vain kahvilla\nkestittyinä, piti syödä tukeva, kuivatusta lihasta keitetty velli\nkakkujen kanssa. Harmiteltiin, ettei ollut teurastusaika.\n\n-- Olisitte täällä pyhän Perttulin aikana, niin rasvakastit poron\nselästä laittaisimme ja kuuta rasvassa keittäisimme. Saisitte myöskin\nydintä halkoa sääriluista, mainitsi Aslak.\n\nLämpimästi hyvästellen lähtivät \"lantalaiset\" solumaan sileää\nrinnettä. Urpo astellessaan vertaili toisiinsa tuhkalappalaisten ja\npartiolaisten elämää nuotiotulilla. Hänen mielestään molemmille on\nyhteistä raitis ilma, hyvä vesi, avarat tilat, laajat näköalat ja\nvapauden kaipuu. Yhteistä on myös vaatimattomuus ja yksinkertaisuus\nvaatetuksessa, ravinnossa ja asunnossa.\n\nJuuri lähtöhetkellä poroelo herää syömään ja liikkumaan.\n\nTuolla yrittää karkuun härkäjoukko kuin yhteisestä sopimuksesta. On\nmenevinään syömään pajukkoon, mutta yhtäkkiä johtajahärkä nostaa\nturpansa suoraksi ja lähtee tolvaamaan paremmille laitumille ja\ntoiset raksuttelevat perässä. Aslak antaa niiden koetteeksi mennä\nkilometrin päähän, kunnes nostaa huudon:\n\n-- Hooii -- hooii -- hooo -- --\n\nPian yhtyvät siihen toisetkin paimenet viittaillen koiralle.\n\nParni tietää nyt, niistä on kysymys. Säkä pystyssä, korvat luimussa\nja häntä kierteellä se kiirii tievan rinnettä pakolaisten perään kuin\nkarhun penikka. Se haukkuu laukatessaan äkäisesti tottelemattomille\npakolaisille, jotka noin vain yhtäkkiä tahtoisivat katkaista\nvälinsä ihmisen kanssa. Jo seisahtuu johtaja ja kääntyy takaisin,\njo toisetkin huomaavat paon turhaksi, kun koira aivan kintereillä\närhentelee. Kaikkien on palattava laumaan. Vasta sitten taukoaa\npaimenten huuto ja koiran haukunta.\n\nToisaalla ovat vaatimet vasoineen levinneet liian pitkäksi\nniemekkeeksi. Anni viittaa koiralle ja kohta vasojen roukuminen ja\nkavioiden rapsutus ilmaisee, että poroelo muuttaa muotoaan.\n\nPoroelo on kuin liikehtivä, häilyvä ja alituisesti muotoaan muuttava\nharmaa pilvi ruskealla tunturiaavikolla. Minkä seudun yli se\nkulkee, se jää mustaksi kuin poltettu. Ruoho syödään tai polkeutuu\nturpeeseen, koivun ja pajun lehdet riivitään ja ritvat pureskellaan\npehmeämmän puutteessa.\n\n\"Haukat\" tuumivat keskenään, että olisi lähetettävä Aslakille joku\nlahja Helsingistä esim. taskukello muistoksi ja palkkioksi avusta,\nkoska hänellä ei sellaista \"yleellisyyskalua\" ollut.\n\n-- Mistä te tiedätte ajankulun? kysyi Urpo.\n\n-- Isällä on oikea kello, amerikkalainen _silpa_kuorinen (hopeainen)\najan mittari. Me toiset katselemme suurta kelloa (tarkoittaen\ntaivaankantta). Aurinko näyttää ajan kulun päivällä. Kun se katselee\nHaldia Anjoluovin päällitse on kuuden aika aamulla, kun se on\nKahperusvaaran pahdan kohdalla on puolenpäivän hetki ja silloin se\non korkeimmillaan, kun se painuu Mallan puolelle on neljän aika.\nKeskiyöllä se taas painuu Reisivuonon kohdalle.\n\n-- Entäpä talviöinä? ehättää Jalmari.\n\n-- Silloin _nastit_ (tähdet) näyttävät ajan kulun. _Buahinasti_\n(pohjantähti) on paikoillaan ja sen ympäri juoksevat muut piirissä:\n_tallgak_ (otava) ja _sarvas, reiggik_ (kaksoset) ja monet muut. Ne\nmajailevat milloin minkin tunturin tshokon tai oaivin kohdalla.\n\nKovin pitkälle ei Aslakin tähtien ja tähtisikermäin tuntemus\nulottunut, mutta Isä-Aslak tuli avuksi ja selitti, että taivaalla on\nvielä _niedakärrek_, neitojen kokous (seulainen), jossa avaruuden\nneitoset pienenä piirinä seurailevat paimenpoikien yöllistä\nraitiointia maan tuntureilla. On siellä onkimieskin _oagguk_ (orion)\nsiimoineen (saaneeko kalaa), mutta kirkas _guousa-nasti_ (kointähti)\non joulun edellä pitkän öisen pimeän jälkeen aamun sarastuksen\nsanansaattaja, mutta kevättalvella se on iltatähtenä.\n\n\"Haukat\" huomasivat, että tarkasti olivat mittaamattoman\ntunturiaavikon ainaiset vaeltajat oppineet tuntemaan monta\näärettömien avaruuksien ikuista vaeltajaa ja vaeltajajoukkoa.\n\n-- Yhteinen on kello lappalaisilla ja partiolaisilla, avaruuksien\nääretön holvi tauluna, taivaankappaleet viisareina ja maan\npyörimisvoima vieterinä. Se kello ei edistä eikä jätätä eikä myöskään\nseisahdu. Se näyttää varmasti oikean ajan sille, joka sitä osaa\noikein katsoa.\n\n\n\n\nLÄTÄSENON HIRMUKURKKIOISSA JA SILEILLÄ SUVANNOILLA.\n\n\nRaisu ja hurjaluontoinen on Lätäseno yläjuoksullaan, jossa se\nkantaa Poroenon nimeä, liian villi se on veneellä laskettavaksi.\nVaahtoisena könkäänä se porhaltaa Miekunjauriin ja pudottaa siitä\nleveänä, louhikkoisena koskena Porojärven länsipäähän. Mutta siitä\nsaakka se on kulkukelpoinen, vaikkakin se pudottaa Markkinaan saakka\nkaksisataaviisikymmentä metriä yhdeksällä penikulmalla. Siitä\nkuitenkin on nelisen penikulmaa melkein tyyntä suvantoa suupuolella.\nÄkäisiä kurkkioita on Lätäsenossakin useita, kuten Porokurkkio,\nMunnikurkkio, Peerakoski ja Isokurkkio. Penikulmittain se paikoin\npauhaa kuohuvana koskena. Se viepi luonnon pois parhailtakin\nkoskenlaskijoilta niinkuin vei Juntiltakin.\n\nLätäseno halkoo pitkin pituuttaan asumatonta tunturiylänköä.\nVain kaksi mökkirähjää on sen varrella ja nekin lähellä toisiaan\nHirvasvuopiossa. Ääretön autiuden tuntu painostaa näillä maisemilla\nkulkijaa. Ne lienevät entisiä Stallojen ja noitien temmellyskenttiä,\njoille ihminen ei ole uskaltautunut asettua asumaan. Ei edes poroja\nnäy matalan koivikon reunustamalla rantaluhdilla ja jokivarren\ntievoilla ja jängillä. Vain viklain _tui tui_, kurkien _kruu, kruu_\nja hanhien _tata a, aa_ ilmaisevat elämän sielläkin sykähtelevän.\n\nPorojärven päähän piti postimiehen ja Maunun isännän tuoda vene\nvastaan ja sinne \"Haukat\" ja Juntti kantamalla kuljettivat\nleirivarustukset Miekonjaurilta. \"Haukat\" pystyttivät telttansa\njärven ja kosken väliselle niemekkeelle, että leirisavu näkyisi\nvenemiehille kun ne saapuvat liittopaikkaan pitkältä kieroltaan.\n\nHaukoista oli mieluista astua taas omaan veneeseen pitkien\njalkamatkojen jälkeen. Entistä hupaisempi se oli siksi, että nyt\noli edessä satakahdeksankymmentä kilometriä pitkä myötävirta, josta\npuolet Lätäsenoa, toinen puoli Muonionjokea.\n\nVeneentuojat, postimies ja Maunun isäntä lähtivät jalkaisin\nSiilastuvalle, \"Haukat\" ja Juntti alaspäin.\n\nLiinakurkkio ryöppyää valkoisena vaahtona monta metriä korkeassa\nkallioportaassa. Sen pauhina ja puhina kuuluu kauas. Kallioperusta\ntärisee, pienen pienet vesihiukkaset sinkoilevat ilmaan sumuksi ja\nsateenkaareksi, aiempana aallokko vyöryy tummempana ja roiskahtelee\nkosken mutkassa korkealle kallioseinille.\n\nLaakson liuskerinteet kapenevat siinä ahtaaksi kuiluksi,\nviistorinteiseksi veden veräjäksi. Kauempaa katsoen kurkkion\nniska-aukko näyttää mustalta, vinoon vääntyneeltä ladon ovelta.\n\nIlkeä, vääräsuinen jättiläinen se on, eikä koski, miesten syöjä,\neläinten tuhooja, joka odottaa uusia uhreja, himoitsee ihmishenkiä ja\nlihaa.\n\nJuntti laskee sen mietovirtaisia niskasuvantoja, Reino on airoissa.\nNivat muuttuvat alempana koskeksi, otetaan sauvoimet esille. Reino\ntyöntelee sillä veneen keulaa puoleen ja toiseen kivien sivuille.\nMutta mikä myötämäki on edessä?\n\n-- Kurkkio, köngäs! huutaa Reino.\n\nJuntti oli unohtanut sen olemassaolon.\n\n-- Pysäytetään, huutaa opas silmät pyöreinä.\n\nUrpo ja Jalmarikin tempaavat sauvoimet käteensä työntäen ne pohjaan\netuviistoon.\n\n-- Pitäkää vastaan, pitäkää herran tähden vastaan pys...\n\nMutta vauhti on liian luja, vene ei pysähdy ja sitä odottaa muutaman\nmetrin päässä hornankita. Sen valkoiset hampaat jo nielun kautta\nnäkyvät.\n\nKääntäkää keula kallioon! huutaa perämies.\n\nKönkään niskassa on matala sileä kallio. Siihen tärskähtää\nveneen kokka, niin että kappaleet sinkoilevat. Sauvoinmiehet\nlentävät siimalleen veneen pohjalle. Perämies vain pysyy pystyssä\nsauvoimellaan pidellen venettä pitkinvirtaan. Silmät ovat pyöreinä,\nsuu väärässä ja jännitys, suurempi kuin milloinkaan ennen kuvastuu\nhänen kasvoillaan. Jos hänen otteensa heltiäisi, niin kuinka sitten\nkävisi.\n\nMutta ei heltiä Juntin ote.\n\n-- Peräytetään nyt vene takaisin! komensi Juntti. Äärimmilleen\nponnistaen lihaksiaan he yhteisvoimin saavat veneen palaamaan kosken\nrannalle. Siinä on jo vettä lastinaan, sillä keulassa ammottaa suuri\naukko. Tavaratkin jo kastuvat.\n\n-- Eväät ensin maalle! karjuu Juntti.\n\n\"Haukat\" hengittää puuskuttavat rantakalliolla. Mutta vielä\nvihaisemmin ärjyy Liinakurkkio, kun sen mieluinen suupala meni\n\"väärään kurkkuun\".\n\nHetkisen perästä kaivaa Juntti veneen keulateljon alta\npaikkausvehkeet: ohutta lautaa, venenauloja, tervarasua, vasaran\nja hohtimet. -- Ei ole tottunut opas lähtenyt sattuman varaan ja\nerämaan armoille. -- Miesvoimin kiskotaan sitten rikkoutunut alus\nruohoiselle rannalle, käännetään kumoon ja Juntti alkaa touhuta\npaikkaamispuuhissa. Tunnin verran nakuteltuaan, veisteltyään ja\ntilkittyään oli vene taas kunnossa.\n\n-- Se on taas entistä lujempi, huomautti paikkaaja nostaessaan sen\ntaas kohdalleen.\n\nPojat olivat seuranneet oppaan paikkauspuuhia kasvavalla\nmielenkiinnolla. Juntti taas kasvoi heidän silmissään pidemmäksi\nheitä itseään.\n\nKolmatta päivää laskivat \"Haukat\" Lätäsenon kurkkioita, koskia,\nnivoja ja sileäselkäisiä suvantovesiä matalan koivikon ja pajukon\nseuratessa rantoja näkemättä merkkiäkään asutuksesta. Ja mitäpä\nihmisellä olisikaan tekemistä tässä villihanhien, vallien (haukka),\ntunturikurmitsan ja kiirunan luvatussa maassa. Vain aniharvoin\njoku poropaimen ainaisella vaelluksellaan pystyttää laavunsa tai\nkotansa keskisen ja ylisen Lätäsenon niemekkeelle muuttaakseen taas\npois laitumen käytyä laihaksi. Kohoaa sentään kaksi pysyväistä\nihmisasuntoa Lätäsenonkin rannalla: Turran lesken ja hänen\nnorjalaisen vävynsä puuhökkeli ja Uulan turvekota. \"Haukat\" miltei\nsäikähtivät, kun ne kolmantena päivänä Miekonjaurilta lähdön jälkeen\nmuutaman suvannon partaalla tulivat näkösälle. Juntti käänsi veneen\nrantaan ja neljän miehen voimalla he matalaa töyrämää astuivat Turran\ntupaan, kalastajalappalaisen matalaan asuntoon.\n\n-- Mitä kuuluu suureen maailmaan? kysyttiin.\n\nMitäpä \"Haukoille\" olisi kuulunut, kun jo viikkokauden olivat\nerämaassa samonneet näkemättä ihmisasuntoa.\n\nPirtti oli parin sylen levyinen ja pituinen. Siitä huolimatta siihen\nmahtui kaksi makuulavitsaa, pöytä, lapsen kehto ja kaksi puupenkkiä.\nMutta ihmiselle ei sitten jäänytkään paljon liikkumisalaa. Kamari oli\npuolta pienempi.\n\nReino piirteli muistikirjaansa tuvan sisustan merkiten kunkin esineen\npaikoilleen.\n\nHarvoin sanottiin käyvän vieraita Hirvasvuopiossa kesällä, mutta\ntalvella tiheämmin. Norjan lappalaiset paimentavat porojaan silloin\naivan rajan lähellä ja pistäytyvät usein joukolla Suomen puolen\ntaloissa lihaa keittämässä. Tuovatpa porottomalle talonväellekin\nkinkun silloin tällöin. Nimismies pitkän rajan tarkastuksen aikana\nyöpyy myös taloissa ja kyselee, että onko toisen valtakunnan poroja\nnäkynyt tällä puolen rajaa.\n\nTalon ympärillä ei näkynyt mitään viljelystä, kanervikkokangasta\nvain. Lehmä oli, mutta monivuotinen lantatunkio uhkasi jo hukuttaa\nnavetan sisäänsä.\n\n-- Millä nämä ihmiset elävät? kysyi Jalmari Juntilta talosta\nlähdettyä.\n\n-- Talvella metsäkanojen pyynnillä, keväällä vesilinnuilla, kesällä\nja syksyllä kalalla. Lehmäkin antaa toisinaan särvintä. Niukka lienee\nusein ravinto.\n\n\n\n\n\"RIUTTALINNUN\" PESÄLLÄ.\n\n\nTohtaja eli selkäkuikka ja kaakkuri kuuluvat erottamattomasti Lapin\nluontoon. Ei ole sitä järven selkää eikä suurehkoa suvantoa, ettei\nniiden vaivalloista, vettä päristävää lentoonlähtöä huomaisi. Ja\nmilloin jompikumpi on ahtanut vatsansa ja kupunsa täyteen lihavia\nmuikkuja tai siian poikasia, silloin näkee vain tolppakaulan ja\npuikkarinenän kohoilevan kuin vedenalaisen sotalaivan periskoopin.\nJa kauempaa, suurien selkienkin yli kuuluu niiden tutunomainen\n\"iaau\"-naukuminen tai \"vrauu'u\"-sotahuuto.\n\nKalastajalappalaisella on vanhaa känää kuikalle, kalansyöjälle ja\nverkkojen repijälle. Armotta hän ampuu tai jos pesälle pääsee hirttää\nansalla, vaikka ei syökään sen lihaa, koska se yhtaikaa maistuu\nlihalta ja kalalta, ja vaikkei nyhdäkään sen höyheniä -- kenen\npeukalot sen kestäisi. Junttikin suhtautui kuikkaan vihamielisesti.\nJos se maakannaksella sattui lentämään yli, nosti opas sellaisen\nhuudon pauhinan, että korvat olivat mennä lukkoon. -- Tohtaja muka\nsäikähtää, menettää hetkeksi lentotaitonsa ja pudota muksahtaa\nmaahan, eikä se siitä onneton pääse lentoon, kun sen jalat ovat\nliiaksi takana. -- Juntti ei kuitenkaan siten saanut yhtään tohtajaa,\nne eivät menettäneet lentokykyään, eikä niillä sydän haljennut\nsäikähdyksestä kuten jäniksellä. Mutta yhden sai opas kiinni, omasta\npesästään otti sangen omituisella tavalla. He soutelivat juuri pari\npenikulmaa pitkää suvantoa, lähellä Markkinaa Lätäsenon suulla.\nLevähdyspaikassa, matalahkolla luhtarannalla menivät \"Haukat\" kasveja\nhakemaan, ja Juntti jäi rannalle sillä aikaa kahvia keittämään. Hän\noli huomannut kuikan kaikkoavan rannalta, ja arvannut siinä olevan\npesän. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä mitäpä muuta kuikalla on\nmaalle asiaa. Kaksi ruskeakuorista, mustatäpläistä munaa kellotti\nluhtaan kaivetussa syvennyksessä.\n\n-- Kohta luovutat nahkasi tupakkasäiliöksi, mietti Juntti ja alkoi\npitkänsiiman langasta kutoa pyyntiverkkoa. Pian oli valmis noin\nneliömetrin laajuinen harva verkko, vaikka ei ollutkaan käpyä ja\nkalvosinta. Hän asetti verkon levälleen pesän viereen ja juoksutti\nlangan sen takareunasta nuotiolle saakka ja kuikan suututtamiseksi\nhän punoi kirjavan kaulaliinansa makkaran muotoiseksi \"käärmeeksi\" ja\nkiersi sen munain ympärille.\n\nHautomahaluinen tohtaja palasi pian pesälleen ja nähtyään\n\"käärmeen\" aarteittensa kimpussa, suhisi se vihaisena ja vetäytyi\nvatsallaan, nokallaan maata iskien munillensa. Sai siinä \"käärme\"\nselkäänsä tohtajan terävästä nokasta, mutta silloin, kun kuritus\noli kuumimmillaan, vetäisi Juntti verkon kuikan pään yli. Turhaan\nrimpuili voimakas ja vihainen lintu lujan langan päässä: väliin\nsukelsi veden alle, väliin huitoi siivillään, väliin puhisten ui\nvihollistaan kohti, joka veti nuoraa lyhemmäksi, minkä ennätti.\n\nSamassa \"Haukat\" tulivat nuotiolle.\n\n-- Mitä Juntti nyt ajattelee, kun rääkkää lintua? kysyi Urpo.\n\n-- Tohtaja on \"riuttalintu\" (rietta), kalansyöjä.\n\n-- Päästäkää heti hautova lintu vapaaksi! komensi Reinokin.\n\nEikä muu auttanut. Juntti päästi tohtajan menemään.\n\n-- Kuikka on Atlantilta tai Välimereltä lentänyt tänne viettämään\nlyhyttä Lapin kesää ja lisäämään sukuaan. Se taitaa jo kuulla munien\nsisältä uuden elämän sykähtelyä, ehkäpä jo tuleva tohtaja terävällä\nnokallaan naputtelee kuoreen avatakseen tien vapaaseen maailmaan.\nSilloinko ihmisen pitäisi tuhota ne, saarnasi Urpo.\n\n-- Ihminen on luomakunnan herra, hän vallitsee kaloja ja lintuja ja\nmuita eläimiä.\n\n-- Mutta hänen on oikein käytettävä herruuttaan.\n\nOpas joi sanattomana kahvia. Hänen sydäntään ja sappeaan kaiveli\nmokoma hentomielisyys.\n\nMutta veneen lähdettyä ja edettyä näkymättömiin, tohtaja palasi\npesälleen, jota ei enää koristanut Juntin kirjava kaulahuivi.\n\n\n\n\nVILLIHANHIEN VALTAKUNNASSA.\n\n\nOunasjärven rannalla Enontekiön kirkonkylän venevalkamassa\noli puuhaa ja touhua --, kun \"Haukkain\" venettä lastattiin ja\nvarustettiin pitkälle matkalle. Tavarakääröjä soviteltiin, istuimia\nlaiteltiin, hankavitsoja väännettiin ja muistuteltiin miehissä, mitä\nvälttämätöntä vielä tarvittiin. Pitäjän nimismies, pappi ja poliisi\nolivat tulleet rantaan saattamaan kaukaisia vieraita.\n\n-- Onko veneen paikkausvehkeitä mukana, kovin ovat kivet terävät ja\nkuohut korkeat Skietshemissä? kysyi nimismies.\n\n-- Onko lähtiessä otettu kyllin suuri henkivakuutus? lisäsi poliisi.\n\n-- Kyllähän ne selviävät Nuolasjoen ja Skietshemin koskista, jotka\novat Lätäsenon laskeneet, puuttui pappi puheeseen. Mutta onko muonaa\nkylläksi mukana, täältä on matkaa ensimmäiseen kylään -- jollette\npoikkea syrjään Peltovuomaan -- sataviisikymmentä kilometriä. Vasta\nAngelissa, ylisen Tenon varrella tapaatte ensimmäisen ihmisasunnon.\nSen sijaan on valtion tunturitupia kaksikin matkan varrella.\n\n-- Kyllä me olemme varanneet, vastasi Urpo.\n\n-- Ja eväshän siellä on mukana, kun on hyvät kalastusvehkeet ja\npyssy veneessä, selitti Juntti. Siitä minä vain näitä nuoria\nherroja moitin, että he eivät Porovuomassa ampuneet hanhia hyvältä\npyssynkantomatkalta.\n\n-- Se on oikein, että näytätte hyvää esimerkkiä erämaan kansalle\nlakien ja asetusten noudattamisessa, innostui nimismies.\n\n-- Me olemme tottuneet ensin omien sääntöjemme noudattamiseen, meidän\nvelvollisuutemme on myös noudattaa valtakunnan lakeja, ja me tahdomme\nniitä täyttää, selitti Jalmari.\n\n\"Harmaahaukan ritarit\" jättivät hyvästit ystävällisille\nenontekiöläisille ja käänsivät veneensä järvelle.\n\n-- Näkemiin, näkemiin! huudettiin rannalta.\n\n-- Viekää terveisiä Rantti-Pekalle, opettaja Guttormille, nimismies\nManniselle ja maaviskaali Kohlströmille, huusi nimismies jälkeen.\n\n-- Viedään, viedään.\n\nPojat eivät tienneet hölynpölyä, missä nämä virkamiehet asuivat,\njoille piti terveisiä viedä, mutta Juntti selitti:\n\n-- Rantti-Pekka on metsänvartijana Ylä-Tenon varrella, opettaja\non Utsjoen Outakoskella, nimismies Onnelassa ja maaviskaali\nSuomen pohjoisimman kärjen, Nuorgamin, pohjoispuolella, siinä,\nmissä Tenojoki kokonaan poistuu Suomen alueelta, Puolmakiksi sitä\nnorjalaista kirkonkylää sanotaan.\n\nVarsin hajallaan siis asuivat terveisten saajat.\n\nOunasjoki lähtee Ounasjärvestä äkäisenä koskena, joka laskea\nkuhautetaan rohkeasti ja riemukkaasti. Siinä ei ollut pahoja\nkiviäkään, kuten käsivarren koskissa.\n\nVauhtia oli vedellä alempanakin, usein Ounas hyrskähti kohisevaksi\nkoskeksi. Eräässä mutkassa kertoi Juntti olleen lintupirtin.\nKirkkoherra Laitis-vainaja oli sen itselleen rakennuttanut ja siellä\nviikkokaudet saarnoja valmistellut. Jos vesilintu, olletikin hanhi\nsattui lähelle istahtamaan, niin vainaja siitä tuli, niin tarkka\noli kirkkoherra tähtäämään. (Mutta sattuivatpa sitten sunnuntaina\nhänen sanansakin maaliin, ne eivät menneet kuulijain sydänten ohi,\nvaan karskinkin mies liikutuksen vallassa kumarana kirkon penkissä\nhyrskähteli.)\n\nOn kirkas aamu. Känkkälön suvantovedet virtaavat vastaan\ntyynipintaisina tiheiden pajukkorantojen välissä. Niiden takana\naukenevat loppumattomat nevat. Luonto heräilee jo yön unesta:\ntaivaanvuohi hönöttää, liro laulaa omaa yksitoikkoista luritustaan,\nkurki silloin tällöin luikkaa etäämpänä kuin kysellen, onko toisia\nlähellä -- jostakin kuuluu hanhen tyyni ja erämaan rauhaan luottava\ntatatus.\n\nAurinko heloittaa vielä itäisellä taivaan kairalla paistaen jokea\npitkin suoraan silmiin, kun sauvoinmiehet työntelevät venettä\ntasaisessa tahdissa. Jokaisella työnnöllä kuuluu sauvoimen pulahdus\nja välillä heikko kolahdus. Kukaan ei virka mitään. Mielet valtaa\nkuin kirkkomatkatunnelma, kun jokainen sysäys kuljettaa seuruetta yhä\nsyvemmälle sydänmaan salaperäisimpiin seutuihin.\n\nVene on juuri kiertämässä pensaikkoniemeä, kun vesi posahtaa ja\njoukko suuria lintuja lähtee läiskyttävin siivin porhaltamaan pakoon\nkaulat ojossa.\n\n_Ta ta-a'a_ karjuu joukon johtaja harmissaan, että huomasi vaaran\nliian myöhään.\n\n-- Hei, hei, painukaapa hanhet veden alle! huutaa Juntti.\n\nKuin käskyä totellen hanhet sukelsivat vedenpinnan alle, kun\nrantatörmä sillä kohdalla oli jyrkkä.\n\nJuntin sauvoin heiluu kuin tulipalossa, kun hän sillä matalasta\nhiekkapohjasta työntelee venettä hanhien perään. Pojat nousevat myös\npystyyn nähdäkseen lintuja ja voimainsa takaa työntävät venettä, ken\nairoilla ken huoparilla Juntin yhtenään hokiessa:\n\n-- Tuonne, tuonne -- --! Ettekö näe kihojen kohoamista -- -- Tuolla\nse jo nousee -- mutta pian taas pistäytyi veden alle. -- Ei hanhi\njaksa kuin kolmasti sukeltaa, sitten se on kuin rasu -- -- jo taas\nkohosi -- eipä enää pitkään jaksanut...\n\nVene on jo aivan hanhen perässä. Lintu näkyy selvästi valkeata\nhiekkapohjaa vasten, kun se kaula pitkänä ja räpyläjalkojaan tiheään\nheilutellen ui pohjaa myöten.\n\nJuntti jo kohottaa sauvoimensa lyödäkseen päähän.\n\n-- Ei lyödä, elävänä otetaan veneeseen!\n\n-- Tapettava se on kuitenkin paistilintu, mutisee Juntti, mutta\ntottelee sentään.\n\nKahden sukelluksen perästä Urpo saa siepatuksi sen veneeseen.\n\n-- Aika rötkäle, se on aikuinen satohanhi, ihasteli Juntti.\n\nKun toinenkin sukeltelee lähellä, otetaan sekin kiinni. Pääjoukko\nkiipeää ylös ja katoaa pajukkoon.\n\nHanhet istuvat lamaantuneina poikain kainalossa ja heidän\nhyväileminään.\n\n-- Tässä on puukko, jolla katkaisette niiltä kaulan. Paisti tulee\nmaukkaampi, kun veri juoksee tarkoin.\n\n-- Ei tarvita puukkoja eikä muitakaan murha-aseita.\n\n-- Mitä niille sitten tehdään?\n\n-- Nyt on vielä rauhoitusaika. Rannattomien aapojen asukkaat\npäästetään takaisin omaan valtakuntaansa. Ne ovat Niilin lietteiltä\nasti lentäneet Lappiin kesää viettämään ja lisääntymään. Emme halua\nkauemmin heidän onneaan häiritä.\n\nNäin sanoen Urpo laski hanhen veteen ja samoin teki Reinokin.\n\n-- Voi täytinen! On siinä meillä miehiä, kun päästävät käsistään\nsuurella vaivalla hankitut paistit! kiljui Juntti silmät pystyinä\nja tukka pystyssä. -- Jollette itse syö hanhen lihaa, niin kyllä se\nminulle kelpaa.\n\n-- Lakia ja asetuksia on järkkymättä noudatettava erämaissakin.\n\nJuntti oli kiukkuinen. Hän miltei puhisi sauvoessaan venettä vasten\nvirtaa, eikä pitkiin aikoihin puhunut eikä pukahtanut. Hän lienee\nkuitenkin asiaa miettinyt kauan eri puolilta -- koska parin tunnin\nperästä puhkesi puhumaan:\n\n-- Niinkuin erämaassa nälkäisenä ja väsyneenä sauvoillessaan joutaisi\njokaista lakipykälää noudattamaan. Erämaassa ovat osittain omat\nlakinsa, pykälänsä ja momenttinsa.\n\nKäkkälö oli miltei koko pituudeltaan samanlaista alavien seutujen\nläpi juoksevaa tundrajokea. Ylempänä latvoilla se muuttui korkeiden\nhiekkatörmien (mellain) välillä kiemurtelevaksi. -- Ei ollut paistin\npuutetta pojilla niinä kahtena päivänä, joina he sitä sauvoivat,\nkalaa tuli uistimilla niin runsaasti, että puolet aikoja piti kulkea\nuistamatta.\n\nHarreja, taimenia ja purolohia nousi, kuin ne kilvassa olisivat\nsyöneet.\n\nMutta Juntti oli kyllästynyt kaloihin. Hän syödessään muisteli\nmakeita hanhipaisteja, joita hän oli maanmittaustöissä ollessaan\nsyönyt Tshugis- ja Pöyrisjokien varsilla.\n\nToisena päivänä kohosi heidän edessään korkealla kentällä uneksiva\nKalmakaltion metsäpirtti.\n\n\n\n\nAAVIKKOTUNTURIEN YLI AATAMIN KULKUNEUVOILLA.\n\n\nKalmakaltion tunturitupa Käkkälöjoen latvalähteen luona on valtion\nrakennuttama lohduttoman erämaan matkailijain mukavuudeksi.\nSellaisia on Lapissa kymmenkunta kaikkiaan. Ei niissä ole erikoista\nrakennustyyliä: neljä tavallista hirsiseinää vain, laipio ja\nharjakatto nurkassa nokimusta lapintakka ja lattiana palkit. Valtio\nvaraa niihin valmiit polttopuut kevättalvella. Jokaisen matkustajan\nvelvollisuutena on särkeä ja kantaa puut valmiiksi takan eteen\nseuraavaa vierasta varten ja tulitikut on asetettava uunin päälle\nmyöskin häntä varten, kuka lieneekin tuleva kulkija. Kenties hän\non pahoin kastunut ja vilustunut matkalla, ehkä sairastunut, perin\nuupunut tai vanha. Hän saa siten helposti tulen kuiviin puihin,\nlämpöä jäseniinsä, elämän rohkeutta taas mieleensä erämaan matkan\nvaivojen varaksi.\n\nMutta Kalmakaltion tunturimajassa oli poikien tullessa\nvieraanvaraisuus vieläkin suurempi. Pöydällä kärysi kuuma kahvi,\npullossa sakeaa kermaa, tuohisessa sokeria ja voipaperin päällä leveä\nleipäjuusto: -- kaikki Eiran Aatamin tuomia tai laittamia. Aatami\nitse oli mennyt reen jalaspuita etsimään mutta kirjelipun hän oli\njättänyt pöydälle, johon oli kirjoitettu:\n\n    \"Arvoisat vieraat! Jos tulette silläaikaa, kun minä olen reen\n    jalaksia etsimässä, niin pyydän käyttämään hyväksi mitä pöydässä\n    on.\n\n                                       Tervehtien Aatami Eira.\"\n\nLiedellä paloi loimuava tuli vaatteiden kuivattamista varten, sillä\nsade iltapäivällä oli kiihtynyt.\n\n-- Mainiota! huudahti Reino sisäänastuessaan.\n\n-- Ihmiset näkyvät tulevan sitä kohteliaimmiksi, mitä kauemmaksi\nmatkaamme pohjoisnapaa kohden! totesi Urpo.\n\n-- Ukko-Kruunu ja viimeinen pirtin asukas ovat muistaneet meitä\npartiolaisiakin. Mitenkä sanoikaan Runeberg Hirvenhiihtäjissään, kun\noli puheena hyvän kohtelun vaikutukset? Näin hän mainitsi: \"Moinen\nkohtelu mieleen on joka ihmiselle\", mutta erittäin tervetullut se on\nväsyneelle ja viluiselle matkamiehelle.\n\n-- Mitä muuta kuin ruvetaan talon isänniksi vähäksi aikaa.\nTunturitupa ei ole rakennettu ketään varten erikoisesti, vaan\nkaikille yhteisesti. Kulkurikin on siellä hetken kotonaan, selitti\nJuntti.\n\n-- Tunturitupia ei taida kukaan turmella? kysyi Jalmari.\n\n-- Ei kukaan järjellinen ihminen. Erämaan laki on ankara sellaisille.\nKohtalaiset uskovat metsäpirtillä olevan oman haltijankin,\nmeänteiksen, joka ei jätä kostamatta sille, ken metsäpirttiä\nturmelee, selitti Juntti.\n\n-- Eikö olisi hauskaa, jos siellä etelämpänäkin olisi metsäpirttejä.\nNiitähän voitaisiin rakentaa retkeilijäin mukavuudeksi. Talvella\nniitä partiolaisetkin tarvitsisivat, puhui Urpo.\n\n-- Miksei, mutta ne maksavat.\n\n-- Ja saisivatko ne siellä olla rauhassa, siellä pitäisi varata\ntalonmies metsämajaankin, epäilivät toiset.\n\nVaatteet pantiin kuivamaan sitä varten varatuille orsille ja käytiin\nkahvipöytään. \"Harmaahaukan ritarit\" muistavat koko elämänsä ajan\ntämän kahvikestityksen. Ei milloinkaan ole heistä maistunut kahvi\nja leipäjuuston kimpaleet paremmilta kuin silloin Eiran Aatamia\nodotellessa.\n\nVihdoin Aatamikin palasi tuvalle ruunaansa talutellen ja sen selässä\ntai oikeammin sivuilla riippui kaksi valmiiksi veistettyä reen\njalasta ja pankkopuu kaplaineen.\n\nYstävällisesti siinä tervehdittiin, juteltiin ja syötiin päivällistä,\njona oli mm. paistettua merilohta.\n\nSitten Aatami alkoi tehdä rekeä, jolla vene piti vedättää viiden\nmaataipaleen yli Ounasjoen ja Tenojoen välisen vedenjakajan yli eli\nKalmakaltiolta Nuolaslompoloon. Pian se valmistui Aatamin taitavissa\nkäsissä. Veneen keula vedettiin sitten reen pankolle ja perä sai\nluistaa maata pitkin, mutta köliin lyötiin nauloilla lisäpuu,\netteivät kivet kuluttaisi pohjaa pilalle.\n\nIltapäivällä kerättiin kamppeet kääröihin ja lastattiin veneeseen.\nJa sitten alkoi merkillinen vaellus oikein Perä-Lapin tapaan, kun\nvuoroin hevonen veti venettä sileitä, puuttomia tuntureita pitkin,\nvuoroin sitä soudettiin pienoisten järvien poikki ja hevonen rekineen\nkiersi rantoja. Peltotunturin yli kuljettaessa pyysivät matkailijat\nlevähdysaikaa, koska maisemilla oli ihmismieliin suurenmoinen\nvaikutusvoima.\n\nMikä rannaton tunturiaavikko levisikään sieltä vedenjakajan\nkorkeuksista joka taholle. Laakeasti kohoavia, pyöreäselkäisiä\nharjanteita loppumattomiin. Ei missään rohkeita \"tshokkia\", ei\nrinteitä eikä jyrkkäseinäisiä pahtoja, vaan maasto oli kuin kaukaisia\nmaininkeja Haldin maaston hurjasta aallokosta.\n\nJa mikä autius ympärillä! Kuvaileva sana siitä voi toivoa menestystä\nvain silloin, kun lukijan mielikuvitus on tehokkaasti mukana täyttäen\nammottavat aukot, maalaten värit ja virittäen sielun salaperäisen\nkoneiston oikeaan tunnelmaan. Lapin erämaiden autiuden, suloisen\nalakuloisuuden ja oman minän pienuutta vaistoileviin tunnelmiin.\nLappi \"taamoo\" (kesyttää) kulkijan. Luonto on suuri, ihminen\npieni, hän on vähäpätöinen \"mato ja matkamies\" kyyristyessään\nkivelle istumaan ja tarkkailemaan alastonta tunturikeroa silmän\nkantamattomiin! Laakeilla harjanteilla paistaa paikotellen paljas\nsora, rinteillä punertava kanervikko ja laaksopainanteissa ruskea\nsaraheinä tai vaivaiskoivuvarvikko. Vain paikoin kurjenkanervan\nkauniit, punaiset kellot ja atsaleat antavat tunturien rinteille\nväriä, mutta parhaimman kaunistuksensa ne saavat taivaasta, kun\narktisen kesäyön punerrus leviää kaikkialle. Retkeläisemmekin\nnäyttivät sen hohteessa kauempaa katsoen aaveilta.\n\nJa mikä nirvanan hiljaisuus! Pitkiin aikoihin ei kuulu mitään muuta\nkuin yksinäisen sääsken surusointuinen valitus korvallisella.\n\n-- Tämä on liikkuvan ja äänekkään elämän unhoittama maa, lopettaa\nUrpo syvän hiljaisuuden.\n\nMutta silloin kuuluu edessä olevan painanteen takaa pitkäveteinen\ntunturikurmitsan vihellys kuin vastaukseksi, että niin ei ole laita.\n\nSiinä äänessä soinnahtaa iankaikkisuuden aavistelua sekä\nrannattomuuden ja tyhjyyden ylistystä.\n\n-- Ei edes poroa näy näillä tunturiaavikoilla, virkahtaa Reino hiljaa\nkuin ei hänkään tahtoisi rikkoa erämaan syvää, painostavaa rauhaa.\n\n-- Pitäisi tällä tunturilla olla seitakivikin, Salkko-Niilan palvoma\npaasi, mutta kukaan ei tiedä, missä se on. Voimallinen seita se\nolikin aikoinaan.\n\n-- Mikä mies oli Salkko-Niila? kysyi Urpo.\n\n-- Upporikas porolappalainen, jonka karja käsitti viisikuusituhatta\npäätä. Hän asui Linnasjoella Inarissa, mutta täällä hän joka syksy\nsalaa uhrasi kaksi hirvasta jumalalleen, hänestä on joikukin:\n\n    -- Salkko-Niila,\n    nun nun nun nun nun\n    on rikkaimpia lappalaisia\n    ja pitää palvoskiveä Peltotunturissa.\n    Kyllä palvoskivi kerää poroja kokoon,\n    kaikki yhteen tokkaan kokoo.\n    Tulee vielä muidenkin ihmisten poroja\n    hänen tokkaansa.\n    Ja toisten ihmisten tokassa\n    eivät säily hänen poronsa.\n\n-- En ihmettele, jos Niila valitsi tämän tunturin seitapaikaksi,\nrauhallisempaa pyhättöä hän ei olisi voinut löytää, mainitsi Jalmari.\n\n-- Mutta huonosti kävi viimein mahtavalle pororuhtinaalle. Rutto\nkaasi parttioittain poroja, varkaat veivät sadottain ja tunturien\nsudet raatelivat loppuja. Rahatkin jäivät erämaan kätköön, kun ei\nmies muistanut, minne oli kymmeniä tuhansia hopea- ja paperirahoja\ntallettanut. Kummituksetkin tulivat möykkäämään, kolkuttelemaan\nja kujeitaan tekemään Salkon pirttiin, eivätkä lähteneet vaikka\npappi sanan ja nimismies lain voimalla kävivät niitä häätelemään.\nRutiköyhänä, höperönä äijäraiskana kuoli entinen pororuhtinas.\nViimeisinä elinpäivinään oli pureskellut partakarvojaan hokien:\n\n-- Lee munji poramus (on mulla ruokaa).\n\nIhminen Peltotunturin ja Nuolaslompalon maastossa oli varmaan\nharvinainen nähtävyys. Sitä osoitti mm. kiirunan käytös kohdatessaan\nmatkueen.\n\nTuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ja miehet alkaneet astella\nsen jäljessä keikkuvan veneen perässä, kun koiraskiiruna hyppää\nkanervikosta räjähtäen raikuvaan _Kväkkä, käkäkä_-nauruun.\n\nJalmari, joka astelee vähän sivulla ja jonka jalkain juuresta\nriekko lähtee lepattelemaan, säikähtää pahasti ja hyppää pari\naskelta taaksepäin. Niin perin oudolta ja odottamattomalta siinä\nhiljaisuudessa tuntuu kiirunan remahtava mielen purkaus. -- Se\nvarmaan nauraa omituisille, pallopäisille ja kahdella jalalla,\nkaahuroiville eläville, joilla ei ole edes haaraisia sarvia kuten\nporolla päässä.\n\nKväkkä-ke-ke-ke, kuuluu uudestaan, kun tuntuririekko lehahtaa\nsiivilleen, mutta lentää vain muutaman metrin ja alkaa hiljakseen\njuosta piipertää edellä. Todellisuudessa on nauru varoituksena\nemolle, joka poikasineen on äkäytynyt kanervikkoon ja aikoo antaa\nkulkijain mennä ohi, mutta kun veneenperä kolahtaa kiveen metrin\npäässä, pettää rohkeus ja emo poikasineen ponnahtaa liikkeelle.\nPoikaset naukuttaen leviävät eri tahoille. Kiirunaemo asettuu hevosen\neteen, puikkelehtii miltei sen jaloissa, pälyy juostessaan puoleen\nja toiseen ja väliin seisahtuu odottamaan. Se näyttää raudanlujasta\nuskovan, että suuret viholliset sen vietteleminä menevät pois\ntoiselle harjanteelle, kauas sille rakkaiden poikasten lymypaikoilta.\n\nNäyttäytyi sentään kolmaskin eläin autiolla tunturilla. Reinon\nkengän kärkien edessä kavahti kahdelle jalalle korttelinmittainen\n\"nakertajaeläin\" tunturisopuli, tirskuen äkäisesti ja oli valmis\ntarttumaan lapikkaiden kärkiin terävillä talttahampaillaan. _Tshy...\nshy_..., sylki se vihaisena ja tappelunhaluisena, välittämättä\nvähääkään vastustajan koosta. Sen ruosteenkeltaisen ja mustankirjava\nselkä ja vaaleankellertävä vatsa näyttivät hyvin sopeutuvan\nympäristöön. Reinon mieleen tuli ajatus iskeä mokoma rehentelijä\nkuoliaaksi, mutta taaskin hän malttoi mielensä. Hän huomasi, että\nsopuli taistelee urhoollisesti oman kotinsa puolesta.\n\n-- Siinäpä aito tunturien asukas. Pidä vain puoliasi urhoollisesti!\nkehoitti Urpo. -- Iske vain tuon pahan miehen kengän kärkeen.\n\nReino huomasi turpeessa reiän. Ja kun hän sitä kepillään vähän\nsuurensi, huomasivat he melkein täysikasvuisia poikia pesässä.\n\nPojat tekivät kunniaa urhoolliselle kodin puolustajalle ja jatkoivat\nmatkaa. Kävellessään Urpo kuvaili toisille sopulin vaelluksia, joista\nhän oli lukenut mm. norjalaisten kuvauksia.\n\nEi niin autiota seutua, ettei siellä tapahtuisi erämaan\nmurhenäytelmiä. Niistä oli todistuksia näilläkin maisemilla. Eräässä\nnotkelmassa on höyheniä luokonaan ja munan kuoria varvikkoon kaivetun\npesän pohjalla. Kiiruna on siinä päättänyt juoksunsa.\n\n\"Haukkain\" kesken kehittyi arvailu, mikä peto oli sen tappanut.\n\n-- Ei se ole ainakaan haukan työtä, päättelee Urpo. -- Siinä\ntapauksessa olisi luuranko jäljellä.\n\n-- Naalikettu siinä on aterioinut, huomaa Reino. Näkeehän sen\nsiitäkin, että vaaleita karvoja on jäänyt varpuihin, ja että pyrstö\non purtu pois. Kiiruna on ollut kevätkesällä juuri hautomassa, kun\nviirusilmä on vaaninut lähellä ja napannut suuhunsa. Munat se on\nsyönyt jälkiruoaksi, pahus, kuoria on vain jättänyt pesän pohjalle.\n\nAamupuolella elämä hiukan virkistyi. Taivaalla naukui haukkapari,\nsoilla ja rannoilla laklatteli vikloja ja luritteli liroja ja kuoveja.\n\nTunturiselänne alkoi tuntuvammin viettää koilliseen. Juntti\nja Peltovuoman Eira selittivät maisemien jo kuuluvan toiseen\nvaltakuntaan, Norjaan. Eira seisahdutti hevosensa jyrkästi suistavan\nkalliorinteen niskalle virkkaen:\n\n-- Tätä edemmäksi ei pääse hevosella. Tuolla alla jo kiiluukin\nNuolaslompolon tyyni pinta.\n\nSyvällä heidän edessään tosiaankin kimalteli lampi tuskin puolen\nkilometrin pituinen ja erittäin kapea. Se oli siis yhden Tenojoen\nvesistön latvahaarakkeen alkupää, josta Nuolasojaa pitkin päästään\nSkietshem-jokeen, sitä pitkin Inarinjokeen ja Tenoon. Siinä siis\npitkä jokivene pääsi taas omaa virkaansa toimittamaan, kiidättämään\nretkikuntaa sileitä virtoja ja kuohuvia koskia alas 470 kilometrin\npäässä leviävään Jäämeren vuonoon.\n\nVene laskettiin miesvoimin rinnettä alas lammen rantaan, tavarat\nkannettiin myöskin sinne ja aamutee juotiin täällä toisen valtakunnan\nalueella.\n\nKukaan ei ollut huomannut rajaa autiotunturilla, jossa on vain\nharvakseen kivipyykkejä ja jossa metsään hakattu raja puiden\npuutteessa ei tule kysymykseenkään. Ei ollut tullivartijoita\ntarkastamassa tavaroita, ei maaviskaaleja passeja kysymässä. Mutta\nkarttojenkin mukaan se \"Harmaahaukan ritareille\" selvisi, että he\nolivat toisessa valtakunnassa, sen rajaviivan takana, joka tunturien\nveden jakajaa pitkin näillä seuduilla on vedetty.\n\nNuolaslompolon rannalla oli kuin rekimuseo, ainakin parikymmentä\nkoivusta tehtyä, tervaamatonta pankkorekeä siinä lahoi kenenkään\nniitä omistamatta. Kihlakunnan kruunuvoudilla oli ollut tapana,\nja se kuuluu hänen velvollisuuksiinsa, tehdä kiertomatkoja rajaa\npitkin. Pitkän Tenon hän tietysti kulkee myötävirtaan. Sen tähden\nhän Enontekiöltä nousee Käkkälöjokea myöten veneellä Kalmakaltion\npirtille, vedättää veneen hevosella Nuolaslompaloon ja laskee siitä\nTenon vesistöä alas. Kun ei kukaan veneellä kulje päinvastaiseen\nsuuntaan, ja kun hevosmiehet tekevät veneenvetoreen kerrakseen,\nkarttuu rekiä vuosien vieriessä taipaleen päähän, vaikka joku\nmatkamies niitä polttaakin.\n\nHeinäkuinen aamuaurinko paistoi kuumasti rinnettä vastaan, vuoripuro\nkohisi ja haukka naukui nälkäänsä ilmassa, kun väsyneet taivaltajat\nsyötyään tukevan aamiaisen työntyivät telttoihinsa.\n\nHevosen kellon kalkatus, kun Eira oli päästänyt ruunansa\nlevähdysajaksi laitumelle ei sopinut tähän ympäristöön, sillä matkaa\nlähimpään ihmisasuntoon oli viitisenkymmentä kilometriä aavikoiden\nyli.\n\nNaali, napamaiden valkea kettu oli pyytömatkoillaan Nuolaslompalon\nrinteillä. Se tunsi sieraimissaan savun hajun, sihkaisi nenäänsä,\nrääkäisi pojilleen varoitushuudon ja istui itse kivelle kuulostamaan\nja erittelemään ilmaa:\n\nSininen usva nousee lammen takaa, sen mukana kantautuu myötätuuleen\nkarvas haju, johon on sekaantunut toinen, erittäin miellyttävä\ntuoksu, kalasta vai lihasta lähtevä, siitä ei repolainen saa\nselvää. Vesi tulee nälkäisen naalin kielelle, kun laihat ovat\nolleet \"sapuskat\" pitkän aikaa. Lähteäkö nappaamaan naamaansa se\ntuoksahtelija? Mutta silloin kalahtaa taas se kalkuttaja ja kuuluu\nsuuren eläimen sierainten päristys. Sitä eivät naalin hermot kestä,\nse ouneksii siinä vaaraa ja pakenee häntä suorana poikainsa perässä.\n\nErämaan rauhaa oli taas häiritty.\n\n\n\n\nROSVOLINNAA VALLOITTAMASSA.\n\n\n-- Tämä ylisen Skietshemin tunturiylänkö on autioin ja aavin\npohjoisimman Lapin maisemista. Kuinka voisin sinun ylhäistä\nkauneuttasi ylistää, huudahti Urpo seisoessaan laakson jyrkänteellä\nja katsellen syvän kanjonin pohjalla ryöppyilevää virtaa ja puutonta\nkallioerämaata sen molemmin puolin. -- Mikä villi vauhti onkaan\nvesilläsi, mitkä romanttiset muodot ruusunhohtoisilla, rosoisilla,\nveitsiviiltorinteilläsi ja kalliotorneillasi -- eikä missään\nihmiskäden turmelemaa jälkeä. Ja mikä kullansekainen punerrus\nhehkuukaan näin aamuyöstä alastomilta harjanteillasi! Vertaistasi\ntuskin löydät Lapinkaan maisemista.\n\n-- Emmepä taida olla ainoat, jotka ovat Skietshemin maisemiin\nrakastuneet, puuttui Reino puheeseen. -- Tuolla alempana,\nkalliotornin sivussa on tunturihaukan pesä ja tuonne ylärinteelle\nmuuttohaukka kiikutti äsken kynsissään kiirunaa. Varmasti silläkin\non pesä ja pojat tällä rinteellä. -- Jaa, tuolla etäämpänä on\nuseampiakin haukanpesiä lähekkäin. Niitähän on kymmenittäin, vanhoja\nja uusia, kuten näet noista valkoisista laikoista ruskeassa kallion\nrinteessä. Ilmojen ritarit ovat valinneet itselleen idyllisen\nasuinpaikan, aivan kuin keskiajan aatelismiehet tai muinoiset\nmerirosvot Välimerellä.\n\n-- Sst, hiljaa, pojat! Tuolla liitää taas tunturihaukka tännepäin.\nEikö olekin hanhen poika kynsissä! Katsokaa, kuinka hanhen pää\nriippuu! Minä ammun tuon rosvon. Haukat ovat ihmisen ja toisten\neläinten vihollisia, touhusi Reino saaliinhimon kiiluessa hänen\nmustista silmistään.\n\nMutta hän tahtoi ensin välttämättömästä nähdä haukan pojat\npesässään. Se ei käynyt päinsä muualta kuin kallion äyräältä\npäin. Mutta siinä oli montakin estettä edessä. Pahin oli se, että\nrinne suistui melkoisesti jo siihen saakka, mistä se taittui\nveitsiviiltoreunamaksi. Jalmari esitti sentähden, että Reinon jalkaan\ntai vyötäisille varoiksi sidottaisiin nuora ja siten varustettuna\nhän saisi kurkistaa alas. Mutta tämä ei tahtonut kuullakaan moisista\nvarusteista. Kenkänsä kärjet turpeeseen iskien hän ryömi rinteen\ntaitteeseen ja kurotettuaan kaulaansa hän näki viisi untuvapoikasta\naukovan suutaan noin kuudenkymmenen metrin päässä suoraan alhaalla.\n\n-- Siellä ne makaavat ilmarosvon pojat kallion kielekkeellä. Tekisipä\nmieti ottaa niistä pari kappaletta ja kesyttää \"jahtihaukoiksi\".\n\n-- Minä tahtoisin myös kaksi, ehätti Jalmari.\n\n-- Millä me ne elätämme, kun emme voi pyydystää niille\ntunturikurmitsoita, kiirunoita ja hanhia? Ne ovat tottuneet herkuille.\n\n-- Ostamme lappalaisilta tuoretta lihaa, kalaa saamme itse ja lisäksi\nruokimme niitä muulla ravinnolla. Pahempi pulma on siinä, miten\nsaamme ne käsiimme jyrkältä rinteeltä, päivitteli Reino vetäytyen\nvarovasti takaisin vaaralliselta tiedustelupaikaltaan.\n\n-- Käyttäkäämme pyydystämisessä samaa keinoa, kuin färsaarelaiset\nmerilintujen munia etsiessään jyrkänteiltä. Sitokaamme kevein mies\nnuoran päähän ja laskekaamme pesälle, ehdotti Jalmari.\n\nKun toisetkin pitivät sitä viisaana ja ainoana keinona, veti Jalmari\nrepustaan nuoravyyhden ja mittaili sylellään sen pituuden.\n\n-- Kyllä sen pitäisi yltää, arveli hän heittäessään loppupään maahan.\n\n-- Kestääkö nuora varmasti miehen, kun se on jo venettä vedettäessä\npöyhtynyt? epäili Reino, joka keveimpänä sai astua remmiin.\n\n-- Aivan varmasti! vakuutti Jalmari. -- Onhan se kestänyt äkeissä\nkoskissakin.\n\nJalmari ja Urpo sitoivat köyden toisen pään paalusolmulla Reinon\nvyötäisille.\n\n-- Katso ettei solmu luista! varoitti Reino.\n\n-- Emme olisi oikeita partiolaisia, jollemme osaisi laatia pitävää\nsolmua.\n\nJalmari ja Urpo sitoivat varalta köyden toisen pään kiveen, istuivat\nmaahan, ponnistivat jaloillaan kallion särmästä ja alkoivat\nhiljalleen päästellä nuoraa, sitä mukaa kuin Reino äyrään yli\nlaskeuduttuaan tuntui tarvitsevan.\n\n-- Huuda, jos hätä tulee! neuvoi Urpo.\n\nPian kiikkui Reino taivaan ja maan välillä toverien pidellessä\nnuorasta pingotetuin lihaksin ja punaisina kasvoiltaan. Hetken\ntärkeys kuvastui koko heidän olemuksessaan.\n\nReinosta tuntui tilanne epävarmalta, ja vaaralliseltakin, vaikkei hän\nvielä huutanut hätäänsä. Köysi näet sinkuessaan raksahteli ja juoksi\njukertaen kallion terävän reunan yli. Sitäpaitsi laaksoa pitkin\npuhaltava, voimakas länsituuli heilutteli rohkeaa poikaa edestakasin.\n\nKukaan näistä kolmesta ei aluksi huomannut vaaran todellista\nsuuruutta, ei nähnyt, miten veitsenterävä kallion syrjä leikkasi\nköyteen viiltoja, poikkipakoja ja katkoi säikeitä, jotka\npurkaantuivat sykerrellen nuoran ympärille.\n\nReinon katse ensin kiintyi kokonaan haukkain poikiin, jotka nähtyään\nmustan vihollisen laskeutuvan pesää kohti, heittäytyivät selälleen,\npuhisivat kuin villikissat ja huitoivat ilmaa terävillä kynsillään.\nVain muutaman metrin pesän yläpuolella Reino kuuli huudon ylhäältä.\n\n-- Köysi loppui, yllätkö jo pesään!\n\n-- En vielä! huusi hän niin lujasti, että kallio kumisi. Samassa\nhän katsahti ylös köyttä pitkin. Tämä silmäys sai hänen jäsenensä\nvapisemaan.\n\n-- Vetäkää ylös! Köysi katkeaa! kirkui Reino kurkun täydeltä. --\nVetäkää, vetäkää...!\n\nJalmari ja Urpo vetivät kaikin voimin, mutta vaivalloisesti nousi\nraskas paino tuuma tuumalta, mutta samalla terävä kallion syrjä vuoli\nköydestä sellaisia paloja, että säiepuolena ja sykermissä ollen se\nsaattoi katketa millä hetkellä hyvänsä.\n\n-- Köy-köysi ka-katkeaa! Älkää ve-vetäkö! änkytti Reino kauhua\nkuvastavin, kähein äänin. Ju-juntti, tuo vahvempi nuora!\n\nToverit lakkasivat vetämästä ja käsittäen tilanteen vakavaksi\nhuusivat hekin Junttia avuksi.\n\nReino eli seuraavina minuutteina elämänsä tuskallisimmat hetket.\nHän näki nuoran kolmannen säikeen katkenneen kallion rajasta, hän\nkuuli köyden ratisevan ja tunsi sen venyvän, kun tuulenpuuska työnsi\nhäntä sivulle tai pyöritti ympäri liestyttäen punosta. Alhaalla,\nnoin seitsemänkymmenen metrin päässä näkyi särmikkäistä kivistä\nkasaantunut rova, johon putoaminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa.\nKaiken lisäksi emohaukka saapui kuovi kynsissään tuomaan ruokaa\npojilleen ja huomattuaan pesänsä lähettyvillä outoja vieraita,\nliiteli uhkaavan lähellä kirkuen kiivaasti.\n\nReinon päätä huimasi ajatus, että viimeiset hetket olivat käsissä,\nettä hänen maallinen vaelluksensa ja Lapin matkansa saisi näin\nsurkean lopun. Mitä sanovat sitten vanhemmat kotona, mitä toverit\nkoulussa, mitä sukulaiset ja ystävät, kun mies menee turhamaisen\nasian tähden ja sortuu omaan varomattomuuteensa? -- Oi, jos saisin\nvielä kirjoittaa vanhemmilleni muutaman rivin...!\n\nSilloin Juntin pörröinen pää ilmestyi äyrämälle, käsi solutteli\nnuoran päätä Reinoa kohti.\n\n-- Nyt älä liikahda ennenkuin saat tämän vahvemman köyden pään\nympärillesi.\n\nTarkkaavaisemmin ei liene kukaan seurannut mitään toimitusta, kuin\nReino silloin jokaista köyden heilahdusta, ahnaammin ei kukaan\nhukkuva liene tarttunut heitettyyn pelastusrenkaaseen kuin hän\nsiepatessaan nuoran pään ja kietaistessaan sen vartalonsa ympärille.\nJa huolellisemmin ei liene kukaan poika solminut paalusolmuansa kuin\nhän. Helpotuksen huokaus pääsi, kun hän huomasi nyt keinuvansa kahden\nnuoran varassa ja tiesi toisen päätä pitelevän Juntin voimakkaat\nkädet. Kuin taivaalliselta ilosanomalta kuului Jalmarin ääni\nkorkeudesta:\n\n-- Joko olet valmis!\n\nKuultuaan heikon vastauksen alkoivat köydet liikkua ja Reino tunsi\nkohoavansa pelastavaa äyrästä kohden. Mutta Urpo ja Jalmari,\nhätääntyneinä todellisesta tilasta, vetivät kaikin voimin, niin että\nReinon paino oli miltei yksin heikomman nuoran varassa, nuoran, joka\näkkiä raksahti irti ja poikki, Reinon ollessa vain parisen metriä\nkallion reunan alapuolella. Painon nytkähtäessä yksin toisen köyden\nvaraan Juntti alkoi liukua istuallaan viistoa rinnettä jyrkännettä\nkohti ja olisi varmaan pudonnut, elleivät Jalmari ja Urpo olisi\nsitoneet senkin köyden päätä kiveen, silloin kun alkoivat vetää.\n\nPäästyään taas maan kamaralle toverinsa luo Reino istuutui turpeelle.\nKalpeana, hikisenä ja kasvolihakset värähdellen ja silmät kosteina\nhän huo'otti:\n\n-- Kiitos, veljet! Kiitos! En haluaisi mielelläni olla toista kertaa\nkuoleman kanssa kahden. Se on kamalaa... Ah, pyörryttää...\n\nTyytyväisyyden loiste silmissä Jalmari ja Urpo irrottivat nuoria\ntoverinsa ympäriltä.\n\nJuntti oli suuttunut moisen uhkarohkean yrityksen tähden.\n\n-- Missä on miesten järki, kun tuollaiseen yritykseen antautuvat:\npuoleksi lahoon köyteen sidotaan yksi kiikkumaan ikäänkuin\nkoetellakseen, kestääkö se. Onhan tuolla Norjan puoleisilla rinteillä\nsen verran puitakin, jos välttämättä joku tahtoo tappaa itsensä.\nJollen ehtinyt apuun, niin hyvinkö olisi käynyt? Kalmakaltioon olisi\nmies joukostanne joutunut talvikeliä odottamaan. -- Sellainenhan\non tapa lappalaisillakin, jos joku heistä erämaissa kuolee. -- Ja\nmitä olisi sen jälkeen sanottu opastamistaidostani, kun muka annan\nsellaista tapahtua. Niinkuin ne minua tottelisivat ja minulta\nkysyisivät! Matkailijat luulevat itse tietävänsä kaikki -- nämä\nLapinkin asiat.\n\nVauhtiin päästyään Juntti ei moraalisaarnaansa jättänyt kesken. Kun\nUrpo jotakin mainitsi haukan poikasista, yltyi siitä Juntti uudestaan.\n\n-- Niinkuin niitä ei vähemmällä saisi, kuin henkensä uhalla. Minä\nongin ne teille kaikki viidessätoista minuutissa.\n\nTätä sanoessaan Juntti jo laskeutui rinnettä veneelle päin. Kun\nhän sieltä hetken kuluttua palasi, oli hänen kädessään onkivapa ja\npalanen verkkoa. Vaiteliaana ja huomattavan salaperäisen näköisenä\nhän istui kivelle, pisteli verkkoon harmaata jäkälää sekä vihreätä\nsammalta ja muodosteli siitä suurehkon pallon. Tämän hän lopuksi\nkiinnitti uistinsiimaan.\n\n\"Harmaahaukan ritarit\" unohtivat nyt osaksi äskeisen jännityksen\nja seurasivat oppaan omituisia onkimispuuhia, miten tämä ryömi\njyrkänteen äyräälle, kuinka tämä vaparullan päristessä solutti\nverkkopussin alas ja kuinka vapaa ylös-alas heilutellen härnäsi\n\"kalan\" täkyyn. Ja \"syönti\" oli hyvä, sillä hetken perästä Juntti\nväänsi rullaa, minkä käsi kerkesi ja kun hän vavallaan huiskautti\nverkkopallon poikain eteen, kiikkui sen alla haukan poika kynsistään\nsiiven tynkiään ravistellen.\n\n-- Hei, sehän tuli vähällä vaivalla! huudahti Urpo.\n\nJalmarin kysymykseen, mihin niksiin perustuu haukanpoikain onkiminen\nverkkopalolla, antoi Juntti seuraavan selityksen:\n\n-- Nähkääs, nuoret herrat, metsästäjä on samalla eläinten tapojen\ntutkija. Mitä enemmän hän on niihin syventynyt, sitä parempi on aina\nsaalis. Joskus olemme täältä lähettäneet etelään \"fallin\" (haukan)\nmunia ja poikasia. Silloin on meiltä kysytty kekseliäisyyttä, miten\nniitä rinteeltä otetaan.\n\nMe olemme tienneet vanhastaan, että haukan poikaset puolustavat\npesäänsä asettuen selälleen ja huitoen kynsillään ilmaa. Jos\nniiden kouriin silloin pistää nuorapalan tai tikun ja nostaa sitä\näkkiä ylös, niin kynnet kiertyvät tiukasti esineen ympärille, niin\ntiukasti, ettei poikanen saa kouriaan irti, vaan nousee mukana. Kun\nminä äsken verkkopalloa heilutin pesän päällä, luulivat poikaset sitä\nvihollisekseen ja torjuivat kynsillään, kunnes yksi sattui verkkoon.\n\nSamalla tavalla Juntti nosti kalliolle toisen ja kolmannen.\n\n-- Jo riittää! Yksi kullekin, ei enempää.\n\nJa näin saivat \"Harmaahaukan ritarit\" maskottinsa ja lähtivät\nviilettelemään edelleen virran mukana.\n\n\n\n\nHENGENHÄDÄSSÄ SKIETSHEMIN KUOHUISSA.\n\n\nÄkäisiä ovat Skietshemin kosket ja könkäät, ja pitkiä. Kymmeniä\nkilometrejä saa niitä silmä kovana viiletellä tapaamatta ainoatakaan\nsuvantoa.\n\nVauhtia oli poikain veneellä vielä \"Rosvolinnoilta\" alaskin päin.\nVesi tourusi ja hyökyili korkeana aallokkona, pursusi valkeana\nvaahtona pohjapaasien päällä ja ympärillä ja ryöppyili mutkapaikoissa\nkallioseinille kuin olisi tahtonut pyyhkiä pinnaltaan ja sivuiltaan\nkaikki esteet. Keveänä kuin lastu kiiti pitkä jokivene raivoavaksi\nkiihtyneen koskijättiläisen selässä. Se keikkui ja vapisi, ryski\nja ratisi, kun sen kokka vuoroon keinahteli korkealle, vuoroon\npauskahteli kiehuvaan kursuun. Siinä oli vetoa ja vilinää, vauhtia\nja viehätystä huimapäisimmillekin koskenlaskijoille. Rantakalliot\nvilahtelivat sivu kuin elokuvissa ja salalouhet raapivat veneen\npohjaa, niin että selkäpiitä karmi. Mutta kukaan ei pelännyt.\n\n-- Näin sitä, pojat, Lapin koskia lasketellaan! huudahti opas\nhypähdellen peräteljolla.\n\n-- Tämä on toista kuin autolla-ajo sileällä maantiellä! riemuitsi\nUrpo.\n\n-- Hei, hei, hei! huudahti Jalmarikin valkeaa sauvointaan ilmassa\nheilutellen ja unohtaen, että hänen velvollisuutensa oli työntäistä\nveneen kokka syrjään, jos se yrittää syöksyä kalliota vastaan.\n\nKukaan pojista ei huomannut kosken käänteessä piilevää kiven kärkeä\nennenkuin laskija komensi:\n\n-- Kivi keulan edessä! Työnnä kokka syrjään!\n\nMutta se oli myöhäistä. Jalmari ei ehtinyt mitään tehdä, kun vene\ntäydessä vauhdissa tärskähti kiveen. Sysäys oli niin voimakas, että\nJuntti lensi laidan yli suinpäin kuohuihin ja virta pyöräytti veneen\nensin poikkiteloin sitten perän alaspäin täyttäen sen puoleksi\nvedellä.\n\nSilmänräpäyksessä oli kaikilla kolmella sauvoimet kädessä ja\ntuontuostakin he saivat veneen sen verran seisahtumaan, että voivat\netsiä opasta silmillään.\n\n-- Tuolla vilahti käsi pyörteessä! huusi Reino.\n\nKohta näkyi pääkin. Samassa Jalmari lennätti pelastusköyden puoleksi\ntajuttomalle oppaalle, jota pyörre väliin veti pohjaan, väliin\npulpautti pinnalle. Viimeisin voimin mutta hukkuvan ottein tarttui\nJuntti köyteen ja pojat vetivät hänet veneeseen, jossa jo tavaratkin\nuiskentelivat veden vallassa.\n\nPäästiin sentään maihin sauvoimien varassa, ja pyörtynyt opas\nkannettiin maihin.\n\nSiinä makasi nyt Juntti kuolleen näköisenä, jäsentäkään\nliikauttamatta.\n\n\"Haukat\" hätääntyivät.\n\nUrpo puisteli kädestä, Reino koetteli valtimoa, Jalmari päästeli\npuseron kaulusta auki.\n\nUrpo muisti Helsingin hiekkarannalla nähneensä, kuinka lääkäri antoi\ntekohengitystä tukehtumaisillaan olevalle pojalle. Samalla hänen\nmieleensä palautui yksityiskohtiaan myöten harjoitus leirillä,\nharjoitus, miten hukkuvaa on käsiteltävä.\n\nJonkun aikaa tekohengitystä saatuaan Juntissa alkoi huomata elon\nmerkkejä: keuhkoissa korahteli ilma hengityksen alkaessa, veri alkoi\nkiertää nopeammin ja silmätkin viimein avautuivat. Eikä kulunut\nmontaakaan kymmentä minuuttia, kun opas jo hääräili toisten mukana\ntavaroita kuivailemassa ja venettä korjaamassa.\n\nJuntti ei ollut itsekään jännityksessä tuntenut, että terävä kallion\nsärmä oli piirtänyt halki housun lahkeen ja leikannut polven\nyläpuolelle matalahkon, mutta pitkän naavan. Siitä vuoti viljalti\nverta. Juntti huomasi haavan vasta silloin, kun jo oli istumassa.\n\n-- Minulla vuotaa verta polvesta, sitokaa se kaulahuivillani.\n\n-- Haavaan ei saa panna mitään likaista. Minä puhdistan sen ja sidon\noikealla haavaharsolla, virkkoi Jalmari välskäriksi tekeytyen.\n\nHän kaivoi laukustaan jotakin haavalääkettä, puuvillaa ja sideharsoa,\neikä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin vamma oli puhdistettu ja\nsidottu miltei yhtä hyvin, kuin tottunut haavuri olisi sen tehnyt.\n\n-- Millä minä nyt teidät palkitsen? sanoi opas hiljaa, kohtaloonsa\nalistuneen äänen painolla. -- Elämäni riippui varmasti\npelastusköydestä ja teidän taidostanne antaa tekohengitystä. Minusta\ntuntui, kuin olisin herännyt pitkästä unesta.\n\n-- Älä hätäile. Ei mitään kiittelemistä. Me olemme tehneet vain\nvelvollisuutemme, niin kuin sinäkin Skietshemin kurussa, vastasi\nReino.\n\nKauan kuivaili seurue vaatteitaan kosken rannalla, ennenkuin lähti\ntaas matkaa jatkamaan.\n\nMutta venekunnan mieliala ei tahtonut kohota heti tämän tapauksen\njälkeen. Sanaakaan puhumatta he soutelivat tyyntä suvantoa,\njohon jyrkät, rosoiset rantakalliot heittivät omituisen\nmielikuvituksellisia varjojaan. Kuoleman luurankomies oli taas liian\nläheltä heidät sivuuttanut kosken kuohuissa.\n\n\n\n\nLOHILAPPALAISTEN ASUINSIJOILLA.\n\n\nIhanaa oli sen sijaan kulkea Inarin joella, Tenon latvaosalla.\nÄkäisesti kuohuvat ja kohisevat tunturikosket vähenivät ja ne sitä\nmukaa talttuivat kuta alemmaksi tultiin. Penikulmittain kiiti vene\nsoutamatta sileitä, vinhoja nahkavirtoja sora- ja hiekkaharjun\ntäyttämässä laaksossa. Tuskin hiljaisemmin ja vinhemmin kiitää\nmanalan lautturin vene Tuonelan virran yli, kuin \"Haukkain\" alus\nsilloin sorapohjan päällä vilisevän virran mukana. Ei ollut\nuistelustakaan huolta, kun harjuksia on vähän Tenossa ja lohi syö\nharvoin uistinta myötävirtaan mentäessä. Ruskeat rantakalliot\nnäyttivät nyökäyttelevän harvinaisille vieraille, liroja luritteli\nniiden harvojen käkkärämäntyjen latvoissa, jotka olivat näin ylhäälle\nuskaltaneet juurtua, ja muuttohaukat kalliokuruissa naukuivat kuin\njotakin onnettomuutta ennustellen.\n\nPoikia ei laulattanut eikä naurattanut, sillä ensimmäisestä kylästä,\nAngelista, aikoi opas kääntyä paluumatkalle. Hiukan huoletti\nmatkanteko kolmisin. Juntin kanssa oli kyllä kaikki jo sovittu:\nmaksettu palkka (tuhat markkaa eli viisikymppiä päivältä), pyydetty\nanteeksi molemmin puolin kahnaukset, jaettu eväät kristillisesti ja\nannettu hyvälle oppaalle muistolahjat. Mutta sittenkin tuntui elämä\nvähän painostavalta. Reino oli Juntille erityisesti kiitollinen\nhenkensä pelastamisesta ja lupasi muistaa kotiin päästyään.\n\n-- Kyllä te nyt itse tulette toimeen, kun olette saaneet kokemusta\nnäissä joki- ja koskiasioissa. Virta vie venettä. Muistatte vain\npahimmat kosket ja könkäät laskea köydellä. Skietshemi taas opetti\nmeitä kaikkia koskea laskemaan.\n\n-- Koetetaan, koetetaan, vastailivat \"Haukat\" yksikantaan.\n\nNäkyy jo merkkejä ihmisestä joen rannalla. Metsäkanan ansat ovat\nkeväällä jääneet paikoilleen -- kuka lienee ollut niin huoleton\npyytömies -- sivuutetaan heinäpieluksen pohja, katsellaan kantoja.\nTuntuu niin turvalliselta viiletellä kiveliöstä ihmisten ilmoille.\nPitkä erämaataival on lopulta alkanut painostaa, erämaa on \"taamonut\"\nkulkijat.\n\nVilahtaa viimein ihmisasuntoja niemen takaa.\n\n-- Angelilaisten kesäpaikka, tuntee opas. Ei taida olla nyt asukkaita.\n\n-- Eläköön, eläköön! huutavat \"Haukat\".\n\nMutta mökit eivät ole tyhjät. Tyttö juosta sukaisee toiseen\ntölliin. Hän on säikähtynyt pahanpäiväisesti ja pinkoo pakoon kuin\nvuorikauris, luulee kai \"vihovenäläisiä\" tulevan. Arkaa on erämaan\nkansa, varsinkin naiset. Uskaltavat sentään lapset tulla ulos, kun\nvene keskivirtaa kiitää alaspäin. Rannalle juoksevat katsomaan.\n\nTulee viiden kilometrin päässä itse kylä näkyviin. Joen\nkorkealla hiekkatörmällä kyyhöttää muutamia mökkejä, pieniä kuin\nlintukotolaisten majat.\n\nHintelää väkeä rientää rantaan vastaan. Kylä kuuluu Inariin ja\nsen pitäjän asukkaat ovat vanhastaan tunnetut hyväluonteisiksi ja\ntiedonhaluisiksi ihmisiksi. Pienenläntä isäntämies tulee tervehtimään\nkaukaisia vieraita ja pyytää sisälle. Postimies on jo juorunnut\n\"Haukkain\" tulosta. Kuka lienee Enontekiöltä siitä ilmoittanut.\n\nEi ole pirtti koolla pilattu. Ehkä miehen syli, ehkä toista\nseinästä toiseen. Siinä suhteettoman suuri kiuas, pöytä, penkkejä\nja kymmenkunta henkeä, ken lattialla, ken pankolla tai penkillä\nistumassa. Köyhää ja kituvaa on elämä, sen näkee kaikesta. Tekee\nmieli palata ulos ilmanväljään.\n\nEivät ole suuret peltoaukeamatkaan kylässä. Muutaman aarin perunamaa\nkussakin talossa ja pieni niittyaukeama, lannoitettu kenttä joen\nsorakerrostumilla. Mutta eipä täällä maanviljelyksellä eletäkään.\nLohi nousee Tenoa Inarinjoelle ja Skietshemiin saakka kutemaan. Niitä\nAngelin mies verottaa uistimella, kulkutuksella ja rantapadoilla,\nvieläpä tuulastamallakin. Tarkat ovat Suomen ja Norjan välillä\nkalastussäännöt tällä rajajoella. Ei saisi tuulastaakaan. Mutta kun\nesivallan rankaiseva koura on kaukana ja nälkä pitelee läheltä,\nkun lapset itkevät \"taurottua\" (keitettyä) kalaa eikä syksyllä,\nsiinä perttulin ja mikkelin välillä, juuri muutenkaan saa, silloin\nsäreskellään tervaspilkkeitä, pannaan yön pimettyä veneen kokkaan\nparilan päälle palamaan ja niin aletaan vedenalaisten särkkien sivuja\ntutkistella, että minkä karin on \"luossa\" kutupaikakseen valinnut.\nToinen mies työntää sauvoimella venettä eteenpäin, toinen seisoo\nkeulateljolla tähystellen roihutulen kirkastamaa pohjaa kädessään\nviisikuusipiikkinen terävä atrain.\n\nVerkkokatoksen alla Jalmari huomaa parilaan ja arinan.\n\n-- Taidatte välistä tuulastaakin lohta? hän kysyy.\n\n-- Nälkä käskee joskus. Ja norjalaiset ne syövät kuitenkin, vaikka\nkuinka säästäisi. Tenon suu on Norjan puolella. Siellä tukitaan lohen\nkulkuväylä kokonaan pyydyksillä. Vain matala hiekkapankki jätetään\ntyhjäksi, jotta laki täytettäisiin, mutta lohet eivät ui sen yli.\n\n-- Tuulastaminen taitaa olla hupaista työtä? jatkoi Jalmari.\n\n-- Eipä hullumpaa. Kun sattuu parhaaseen kahinaan, niin siellä\nliikkuu kuin metsojen soitimella. Toisinaan sattuu tapaamaan\nkoukkuleukaisia kojamia (koiraslohia) pyrstöllään uria kaivamassa\nsorapankkeihin, joihin sitten naaraslohi laskee mätinsä ja kojama\nmaitinsa. Silloin arinamies jymäyttää aseensa kalan niskaan,\nja sauvoinmies pysäyttää veneen. Alkaa kamppailu karilla. Lohi\nkiemurtelee ja ponnistelee puoleen ja toiseen, niin että vesi\nposahtelee ja atrain tärisee ja heiluu, ja mies silmä kovana koettaa\npainaa kalaa pohjaa vastaan. Mutta huonolta mieheltä lohi karkaa\nja hyvältäkin, jos atrain on huonosti kiinni. Silloin kimpoaa lohi\nilmaan, posahtaa takaisin ja katoaa syvyyteen. Ei näy sellaista\nraanalohta sinä kesänä.\n\nHaikeasti valitettiin, että \"luossa\" ei vielä silloin, elokuun\nalkupäivinä, ollut ehtinyt Angeliin asti. Rantti-Pekka ja norjalainen\nmetsänvartija vain olivat saaneet alempana. Järvistä oli sentään\nsaatu siikaa ja rautua hengen pitimiksi.\n\nHarjoitettiin Angelissa karjanhoitoakin, pari kolme mullikan kokoista\nlehmää, lampaita ja muutamia poroja, Maaresta ja Muotkatuntureissa\npalkivia. Turun poikaa pyrki hymyilyttämään se lintukotolaisten\nkarjanhoito. Navetta oli \"rapiaa\" syltä kanttiinsa, kuja-aita\npolven korkuinen, lehmien sanottiin lypsävän pari kolme litraa\nkukin päivässä kesällä, talvisin vieläkin vähemmän. Ihmeelliseltä\n\"Haukoista\" tuntui se, että kevätpuolella oli niille syötetty kuin\nporoille pantiojäkälää, kun jänkäheinät olivat loppuneet.\n\n-- Millä te täällä talvella elätte? kysyi Reino, joka ei voinut olla\nvertailematta ihmisten toimeentulomahdollisuuksia siellä ja hänen\nkotipuolessaan, Varsinais-Suomen lihavilla savimultamailla.\n\n-- Tukkeja vedätämme, poroja hiihdätämme ja riekkoja pyytelemme.\nSaaliin myymme Karasjoen kauppiaalle tai vaihdamme viljaan tai muuhun\nruokatavaraan. Kerran tai kahdesti käymme meren rannalla poroilla\nja ostamme keittokaloiksi turskaa ja kastikkeeksi maksaöljyä, jota\nkylmänä kaadamme kalakeiton päälle kastikkeeksi.\n\nTörmällä talon rannassa keitti Urpo Juntille jäähyväiskahvit ja\nniin tuli ero. Seitsemättä sataa kilometriä he olivat yhdessä\noppaan kanssa taivaltaneet. Ei ollut ihme, jos silmät pyrkivät eron\nhetkellä kostumaan, kun jokivene kääntyi virralle ja Juntti erämaahan\npainuvalle polulle taivaltamaan, päämääränään pieni koti Enontekiön\nPalojoen suussa.\n\n\n\n\nTENON LUOSSAA UISTAMASSA.\n\n\nKuin veitsellä viiltäen on Teno monine lisäjokineen leikannut\nTaka-Lapin tunturimaahan syvän laakson hyväksi valtaväyläksi\nja kulkutieksi lohille ja lappalaisille, sekä muillekin, jotka\nlähtevät Suomineidon päätä kiertämään. Satojen tuhansien vuosien\nkuluessa jo ennen jääkautta oli virta kallioperustaan uurtanut\nnoin kolmenviidensadan metrin levyisen ja kahden-kolmensadan\nmetrin syvyisen laakson, ja jääkauden maajään sulaessa on\nsuunnattomat määrät vierinkiviä, soraa ja hiekkaa sulamisvesien\nmukana kulkeutunut sen pohjaan. Joki nyt syövyttelee, tasoittelee\nja kuljettelee enimmäkseen sen aikaisia harjumuodostumia, jotka\nlaaksossa heittelehtivät, milloin tuolle, milloin tälle puolen jokea\nja välistä keskeltäkin saarina kohoavat. Kartassa, Suomineidon\npään silhuetissa, näkyy tämän rajajoen kaareva kulku, kun se ensin\nSkietshemjokena, sitten Inarinjokena ja viimein Teno-nimisenä\nPeltotunturin vaiheilta virtaa Tenovuonoa kohden kuljettaen mukanaan\ntuhansien kalmankaltioiden, satojen saivojen ja kymmenien \"jaurien\"\nja \"lompoloiden\" kirkkaita vesiä Jäämeren hyiseen, suolaiseen syliin.\nMutta kartasta ei näy sen mustahkoa kalliokurua, jonka reunoista\nensimmäisten viiltojen jäljet ovat ehtineet pyöristyä, eivät sen\njyrkät hiekkamellat, korkeat \"tievat\" ja tasaisesti aleneva pohja,\njossa kosken kuohuja synnyttävät louhet ja kivet ovat hautautuneet\nsyvälle hiekkaan ja soraan.\n\nVaikka \"Haukat\" Tenon vesistössä laskivat noin kaksisataa koskea,\nenimmät latvavesillä, vierivät joen vedet suurimmalta osalta\nsileäpintaisena, mutta vetävänä virtana.\n\nMutta ärähtää Tenokin kolmessa paikassa äkäiseksi, pauhaa ja puhisee\nvihaisina könkäinä, muuttuen kerrassaan vaaralliseksi.\n\nTeno on opettanut utsjokelaiset jokikansaksi, mainioiksi sauvojiksi\nja lohenpyytäjiksi. Talvellakin se on heille kulkutienä, ja koko\nNorjassa tiedetään, että parempaa lohijokea ei Euroopassa löydy.\nKeväällä jäiden lähdettyä alkaa lohi kiivetä joen keski- ja\nyläjuoksuille kutemaan puhtaille sorasärkille. Mutta sen vaellus on\nvitkallista. Silloin, kun vesi joko kohoaa tai laskee, kulkee lohi\neteenpäin, muulloin se makaa poukamissa odotellen sopivaa aikaa.\n\nLohien perässä nousevat hylkeet, nuo pyöreäpäiset, mulkosilmäiset\nmeren kummitukset, joilla ei ole oikeita jalkojakaan, evät vain\nkuin kalalla. Niille lohilappalainen on yhtä vihainen \"luossiensa\"\npuolesta kuin porolappalainen hukille. Ne viiksiniekat kun pistelevät\n\"luossaa\" sen kuin kerkiävät ja repivät verkkoja ja mertoja.\nHeltiäisihän hylkeestä vahvaa nahkaa ja hihnan voiteeksi traania,\njota lappalainen noutaa meren rannasta asti; mutta harvoin se\n\"kuotolainen\" sotkeutuu itse pyydyksiin, syö tai repii vain kalaa ja\nmenee toisille padoille.\n\nTavallisesti hylkeet nousevat vain Alakönkääseen, joskus pitkän\nja pauhaavan Ylikönkäänkin alle, mutta vain muutamia kertoja,\nniinkuin \"Haukkain\" aikana, Karasjokeen saakka. Ei uskalla sentään\nAngelin ylävesille, kun pelkää omaa nahkaansa ja ihraansa! Hyvinä\nluossakesinä se lihoo pyöreäksi kuin sianporsas, kun se suvantojen\nsyvänteissä ja koskien pyörteissä vilahtelee, kuin susi porokarjassa.\nEipä vain ota uistinta! Huomaa metallin ja kalan erotuksen paremmin\nkuin lohi.\n\nTätä mahtavaa virtaa joutuivat \"Haukat\" laskemaan kolmisin Angelista\nalaspäin, saatuaan ensin Juntilta hyvän koulutuksen \"Käsivarren\"\nkurkkioissa, koskissa, nivoissa, jyrävissä ja onkissa. Urpo istui\nperään viilettämään ja ohjaamaan kulkua leveälapaisella melalla,\nReino asettui airoihin ja Jalmari keskiveneelle toista uistinta\nhoitamaan.\n\n\"Haukat\" hautoivat päässään toivomusta, että he kerrankin saavat\noikeita merilohia, leveäkylkisiä luossia, joita ei jokainen nakkele.\nHe olivat jo aivan tarpeekseen vedelleet harreja, tammakoita, rautuja\nja \"kuereja\" (taimenia). Nyt oli lohen vuoro.\n\nMutta sitä ei kuulunut ainakaan ensi penikulmalla. \"Haukat\" jo\nuskoivat Angelin isännän ennustuksen toteutuvan, ettei tule yhtään\nsillä ilmalla, ei varsinkaan myötävirtaan uistettaessa.\n\nSivuutetaan Tsiuttavaaran tunturitupa, joka on Suomen valtion\nrakennuttama ja seisoo sievällä törmällä mäntymetsän keskellä.\nKönkään pauhina kantautuu jo korviin kaukaa edestäpäin, kun vapa\nkolisi veneen laidalla, sujahti äkkiä luokaksi ja rulla ärähti.\n\n-- Hei, hei, hei! Kiinni on, kiinni on!\n\n-- _Pirr-ärrrrr-rrrrr_, pärisi rulla pitkään.\n\nKaikki pojat ponnahtivat yhtaikaa seisomaan ja tapailemaan vapoja.\nLohen tempaus oli kuin sähköisku vaikuttanut jokaiseen.\n\n-- Istukaa toki! Vene kaatuu! Ota sinä, Jalmari, tämä toinen vapa ja\nkeri siima sisään, ett'ei uistinnuora kierry toiseen kiinni. Reino,\npidätä venettä!\n\n-- Pirrrrrr, pärisi vaparulla jälleen, kun lohi ryntäsi ensin\nvastavirtaan, mutta kääntyi äkkiä myötävirtaan.\n\n-- Jos se tarttui kiveen, epäili Reino.\n\n-- Souda!\n\nAlempana oli hiekkasärkkä joen pohjassa.\n\nLohi hätääntyi ja punalti veden pinnassa niin, että leveä pyrstö\nloiskahti.\n\n-- Se on itse vetehinen, ainakin leiviskäinen, ihaili Urpo. -- Mutta\nei hätäillä, ei hätäillä!\n\nKuitenkin hän itse hätäili; kädet vapisivat, katse oli tuijottava,\nsuupielet värähtelivät.\n\n-- Siinä olisi syömistä moneksi päiväksi, virkkoi Jalmari.\n\n-- Älä puhu syömisestä ennenkuin saadaan.\n\n-- Norjalaisen reikäkruunun uhraan Lapin seidoille, jos saamme sen,\nlupaili Jalmari leikillään.\n\n-- Tässä on tosi kysymyksessä, huomautti Urpo.\n\n\"Haukoilla\" oli hyvää aikaa, kun lohi tapansa mukaan juroutui\npyörteeseen. Se ei lähtenyt liikkeelle, vaikka kuinka olisi koettanut\nhiljakseen nykiä ja lujasti ei uskaltanut riuhtaista, sillä\nleiviskäisiä lohia ei tempailla kuin ahvenia heti, kun se tarttuu. Ja\nkenen vapa sen kestäisi, vielä vähemmin koukut ja siimat.\n\nJuroutumisen varalta on urheilu-uistajilla pyöreitä, reiällä\nvarustettuja pahvilevyjä, jotka halkeaman kautta pujotetaan\nuistinsiimaan, soudetaan hiukan ylöspäin ja annetaan virran painaa\nlevyä loheen päin. Lujahermoisinkin lohi lähtee silloin liikkeelle,\nkun valkea pahvipalanen alkaa leukoihin kolista. Mutta eihän\nHaukoilla ollut sellaisia varusteita.\n\n-- Luetetaan sillä norjalaista sanomalehteä, ehdotti Jalmari.\n\nHänellä todella oli puolikas norjalaista lehteä, jonka hän oli\nlöytänyt muutaman kosken rannalta.\n\n-- Mutta jos se on suomalainen lohi, niin se ei ymmärrä norjaa.\n\n-- Lappalainen se on pikemminkin, mutta eihän vielä ole lapinkielistä\nsanomalehteä.\n\nSanomalehden palasen annettiin painua siimaa pitkin. Silloin lohi\nriuhtaisi siimaa ja ryysti sitä rullalta niin äkäisesti, että Urpo\npelkäsi sen tuossa tuokiossa loppuvan. Lohi lähti myötävirtaan,\nniinkuin se useimmiten tekee uistimeen tartuttuaan.\n\n-- Huopaa perässä! Siima loppuu!\n\nLohenonkijan ja -uistattajan kiusallisin tilanne on se, että\nsiima loppuu, eikä ole enää mistä löysiä. Ei muuta keinoksi kuin\nnostaa vapa pystyyn, niin että vavan joustavuus antaa perään kalan\nrimpuillessa. Jos vapa oikeaa suoraan siiman jatkoksi, on peli heti\nlopussa: lohi katkaisee siiman, tapsin tai koukun, useimmiten koukku\nrepäisee sen leuasta palasen ja kala kaikissa näissä tapauksissa\nkarkaa.\n\nKönkään pauhina kuului yhä selvemmin edestä. Siinä kohisi siis\nInarinjoen suurin kurkkio, jonka laskeminen on hengenvaarallista,\nniinkuin he olivat jo edeltäpäin kuulleet. Köngäs oli äskettäin\nvaatinut kaksi uhria, kun vene oli koskea laskiessa kaatunut.\n\n-- Se menee könkääseen! Katkaise siima! huusi Reino.\n\n-- Ei mene. Minä repäsen, vaikka leuat irti ennen.\n\nLohi riuhtoi puoleen ja toiseen könkään niskalla. Oli suuri ihme,\nettei se sukeltanut kalliokynnykseltä kuohuihin. Siinä tapauksessa\nolisi Jalmari katkaissut siiman; hänellä oli jo puukko kädessään.\nYhtä nopeasti kuin se oli uinut alaspäin, lähti se nyt takaisin,\nporhaltaen veneen vieritse, niin että kihot jäljeltä kohosivat. Urpo\nehti keriä siimaa rullalle.\n\nSyvään pyörteesen päästyään se ei enää siitä lähtenyt, vaan rimpuili\naikansa ja väsyi kohoten veneen viereen kyljelleen.\n\nJalmari vetäisi koukun altapäin sen selkään ja nosti veneeseen, jossa\nUrpo sen lopetti.\n\n-- Onpa komea kala, kehui Reino hengästyneenä.\n\n-- Ainakin kaksikymmenkiloinen, arvioi Urpo.\n\n-- Ja lihava kuin hylje, lisäsi Jalmari.\n\n-- Semmoisia poikia me olemme! huudahti Reino, kun ei hyvillä mielin\nosannut muutakaan sanoa.\n\nSen jälkeen ratsastivat \"Haukat\" viisi vuorokautta Tenon aaltojen\nselässä niiden kiitäessä kovaa vauhtia Turjanmerta kohti. Vesillä\non kiire, kun pohjoinen vetää. Ne hoputtavat myöskin kulkijaa.\nHarvoin ne tyyntyvät sileiksi suvannoiksi, ja vaikka ne niiltä\nnäyttävät, häränsilmiä pyöritteleviä nahkavirtoja ne ovat, mutta\nusein koskinakin korskuvat. Parissa kohdassa Ylä- ja Alakönkäässä\nylpistyvät sen vedet vaahtoharjaisiksi vauhkoiksi, jotka eivät\nratsastajia selässään siedä.\n\nJa korkeat rantatievat tai tievasaaret, jyrkät hiekkamellat, mustat\nkalliopahdat ja rinteiden päällys, tunturit molemmilla sivuilla\npaljain päin ihmettelivät sitä menoa, niinkuin ne olivat katselleet\nkaikkia Lapin kulkijoita. Ylemmäksi muita kohotti kolme Ailigasta\nkaljuja kerojaan: Inarinjoen suulla, Niittyvuopion takalistolla,\nNuovuksen luona ja Utsjoen suun takana, Onnelan lähellä. Ja kauempaa\nRuijan jäähiippaiset jättiläiset, gaissat, seurailivat \"Haukkain\"\nkulkua; ne olisivat tahtoneet tuhota koko seurueen arvellen, että\nmitä lannanmaan maleksijoilla on Turjassa tekemistä -- mitä lienevät\nvakoilijoita. Seisoopa Rastegaissa, Ruijan gaissoista mahtavin,\naivan Tenon mutkassa Levajoen tunturihotellin lähellä ja seurailee\nkaukokatseellaan pitkänmatkan laskijoita joella. \"Haukkoihin\"\ntekee gaissa mahtavan vaikutuksen valkoisessa kauhtanassaan ja\n\"rinuliinihameessaan\".\n\n-- Päivää Kaisa! huudahti Urpo lakkiaan nostaen, kun se ensi kerran\ntuli näkyviin. Vieläkö Topeliuksen vuorenkuningas asuu luonasi?\n\n-- Ja se kultasarvinen poro, lisäsi Jalmari.\n\nReino tutki sitä kiikarilla.\n\n-- Ei taida \"Ristikaisa\" olla kovin pahalla tuulella, kun se ei\nmurjota pilviharso silmillä, eikä katsele silmäpuolella.\n\n-- Emme jouda nyt sinua tervehtimään, kun on lohen syönti\nparhaallaan, mutta ensi kerralla tulemme sinne.\n\nLaskettelivatpa \"Haukat\" Tenoa kuin tottuneet koskimiehet ainakin,\nviilettelivät virrat ja nivat, hurauttelivat kosket ja jyrämät, mutta\nYläkönkään sivu piti tavarat kärryillä kuljettaa maantietä ja vene\nsolutella rantoja pitkin. Vuoronperään he seisoivat perässä pidellen\nmelan vartta kuin valtikkaa kädessään. Ja hyvin matka sujui. Mutta\nAlakönkään niskassa pidettiin pieni neuvottelu: lasketaanko vain\nei -- Lauri Hannikais-vainaja on sen laskenut, muutamat muutkin,\ntiesivät lappalaiset. -- Mutta useimmat laskevat veneensä nuoralla --\nei siinä pää kestä.\n\n-- Kestää meidän päämme! kivahti Urpo katsellen ensin kosken joka\nkohtaa. Vettä on riittävästi, kivet voidaan kiertää ja aallokko myös.\n-- Kuka lähtee soutumieheksi.\n\nReino ja Jalmari olivat kumpikin valmiit.\n\n-- Istukaa siis airoihin ja soutakaa kovasti, että vauhtiin päästään.\n\n\"Haukkain\" pitkä jokivene kiiti kuohuihin. Juhlallisesti kuin\nkapteeni hallitsi Urpo venettä, joka suorastaan lensi vaarallisten\nkivien ohi, halkoi vaahtopääkuohuja ja vältteli valtavinta\naallokkoa. Vähin vain ropsahteli ristiaalloista laidan yli kastellen\nkeulamiehiä. Lappalaiset juoksivat rannalla paremmin nähdäkseen\nlannanpoikien rohkeata laskua, joka onnistui erinomaisesti.\n\nEikä vähemmin kiinnostanut \"Haukkojen\" kulku Tenon asukkaita.\n\n\n\n\nLORDIEN KANSSA KILPAA KALASTAMASSA KOLTTAKÖNKÄÄLLÄ.\n\n\nSuuret \"hurtigrutenin\" laivat kulkevat pitkin Ruijankin rannikkoa\nkolme kertaa viikossa, kiertävät Varangin niemen Vuoreijaan,\nVesisaareen ja sieltä Kirkkoniemeen. Ne toimittavat Norjan pitkällä\nrannikolla rautatien virkaa kuljettaen matkailijoita \"satujen\nihmemaahan\" ja poiketen vain pääpaikkoihin vuonon suulle, mutta\njättäen pikkuliikenteen rannikkolaivojen ja moottoriveneiden varaan.\n\nEräänä elokuun sunnuntaina astui Vesisaaren kalastajakaupungin\nlaiturilta laivaan kolme partiopoikaa, jotka olivat paluumatkalla\nLapin erämaista. Me olisimme tunteneet heidät \"Haukoiksi\". Jokaisella\noli selässä raskas kantamus: laukku, josta pilkisti esille pannun ja\nrautakauhan varret. Niiden päälle oli nuorilla köytetty kasvipuristin\n(Reinolla sen lisäksi kokoon kääritty laavu), kädessä onkivapakäärö\nja toisessa valkoinen pytty, jossa oli kotituliaisiksi suolattua\nTenon lohta.\n\nMatkustajisto oli kansainvälinen. Laivalla kuuli puhuttavan norjaa,\nsuomea, ruotsia, englantia, ranskaa ja italiaa. Oli nuoria, reippaita\nneitoja kiiltonahkakengissään, oli urheilupukuisia nuoria miehiä\nja keski-iänkin gentlemanneja, jotka olivat käytännöllisesti\njärjestäneet Lapin matkansa, oli jokunen lapikkaissakin, \"Haukkain\"\nmalliin pukeutunut vanha herra, lordiksi mainittu. Hän ei nähtävästi\nollut ensikertalainen näillä mailla.\n\nHeidän rinnallaan \"Haukat\" olivat ulkoasultaan kolmannen luokan\n\"ruuma-asukkaita\" pikiöljyn palvaamine ja savun korventamine\nkasvoineen, lapikkaineen ja kuluneine vaatteineen. Mutta Lapin\ntuntemusta ja henkeä heissä oli melkoisesti. Ihmeissään moni\nmuukalainen katseli heitä, mutta kummeksuen \"Haukatkin\" heidän\nvehkeitään arvostelivat.\n\n-- Mitä sanotte noiden turistien Lapin varusteista? kysyi Urpo ajan\nkuluksi.\n\n-- Lappi, samoinkuin metsä ja erämaa yleensä kammoaa liian hienoa ja\nkaikkea epäkäytännöllistä sekä vaatetuksessa että elämässä yleensä.\nSe ei tule näyttämään heille sisintään, eikä puhaltamaan heihin osaa\nomasta hengestään. Vain vertaisilleen se sydämensä avaa, sanoi Reino.\nJa siihen yhtyi Jalmarikin.\n\nSiinä laivalla tavallaan törmäsivät vastakkain yleismaailmallinen,\nkansainvälinen kulttuuri ja aito Lapin henki, johon \"Haukat\" jo\nolivat eläytyneet.\n\nYhtä hienot kuin ulkoasu, olivat ladyillä ja lordeilla\nkalastusvehkeetkin. Se tuli seuraavana päivänä näkyviin\nKolttakönkäällä, jonne he Kirkkoniemen ja Jokiniemen kautta\nmatkustivat, ja jossa \"Haukatkin\" halusivat viimeisen kerran\nmerilohta uistimiinsa maanitella. Ero oli myöskin yösijoilla.\nUlkomaalaiset asuivat hotellissa, \"Haukat\" omassa laavussaan\npauhaavan könkään partaalla. Ja hyvä siinä oli nukkua, vaikka\nuteliaat Kolttakönkään koirat kävivätkin joskus laavun nurkkia\nnuuskimassa.\n\nAamuteen juotuaan \"Haukatkin\" varustautuivat luossaa uistamaan kosken\nalle, saatuaan luvan käyttää erään kolttaukon venettä.\n\n-- Kumpi on teistä maisemiltaan hauskempi Teno- vai Paatsjoki? kysyi\nJalmari uistimia kunnostaessaan.\n\n-- Vertailussa täytyy tuntea molemmat verrattavat, sanoi Urpo.\n-- Minä tunnen nyt vain Tenon, mutta Paatsjokea vähän. Mitä voi\nkarttojen mukaan päätellä, on Paatsjoen laakso matala ja useissa\npaikoin joki muuttuu järvireitiksi niinkuin Könkämäenokin, kun\nsitävastoin Teno on syvässä laaksossa kulkeva, aito tunturimaan joki,\nyhtenäinen ja vuolas. Omituinen on tämä Paatsjoki siinäkin, että jo\nensimmäiseen könkääseen lohet töksähtävät noustessaan.\n\nJo tulevat englantilaisetkin rantaan. Heillä on kallisarvoiset,\ntuhansia maksavat vavat. Lompakko täynnä perhoja, koreita ja\ntaiteellisesti kolibrin, paratiisilinnun ja lukuisien muitten\nlintulajien höyhenistä tehtyjä. Siinä on harri- jos lohiperhoakin.\nMoniosaisessa peltilaatikossa on yhteinen uistinvarasto. Urpo näkee\nsiinä, kun veneet ovat rinnatusten rannalla, silkkikaloja, devoneja,\ntäkyuistimia monta lajia. Siimat ovat silkkisiä ja rullat suuria.\n\n-- Pitäisipä noilla vehkeillä saada! ajatteli Urpo.\n\n\"Haukat\" asettivat vain yhden uistimen veneen perään, sen Guttormin\nJounin antaman, itse maalatun, josta lahjoittaja oli sanonut:\n\"Ei tämä ole erhäinen päältä katsoen, mutta 'luossa' on siihen\nrakastunut.\"\n\nEnglantilaisten kalleilla vehkeillä oli se vika, että lohi ei niistä\nhuolinut. Yhtenään he muuttelivat uistimia, mutta ei yritystäkään\nkuulunut. \"Haukat\" sen sijaan saivat ensin viisitoista- sitten\nkaksitoista- ja myöhemmin illalla kymmenkiloisen.\n\n-- Minkä värinen teidän uistimenne on? kysyi vanhin englantilainen --\nseurueessa oli kolme miestä.\n\n-- Päältä hopean, sisältä vasken ja pitkinpäin puoleksi punaisella\nmaalattu lusikkauistin.\n\n-- Mitä mallia se on?\n\n-- Utsjoen lappalaisten mallia.\n\n\"Haukkojen\" piti se näyttää.\n\n-- Ettekö myy?\n\n-- Se on lahjaesine.\n\n\"Haukkojen\" piti Kolttakönkään matkailijahotellin lohikirjaan\nselostaa, montako saivat, mihin aikaan ja minkälaisilla vehkeillä.\nUlkolaisten vieraiden arvonanto kasvoi. Lohensaajan näkymätön\nkunniakehä kaunisti lähtiessä heidän kasvojaan. He olivat scoutteja,\njoilla oli utsjokelainen kotitekoinen ihmeuistin.\n\n-- Lohen saantiin on vaikuttamassa monen monta tekijää: ilma, vesi,\nvalo, tuuli, uistimen väri ja muoto, sen liikkeet vedessä, kuinka\nsyvällä se kulkee ja monta muuta seikkaa, selitti hotellin hoitaja.\n-- Kukaan ei tule lohestamisessa täysin oppineeksi.\n\nEnglantilaiset saivat siitä kalastus-urheilukirjaansa uuden luvun:\n\"Scouttien taikauistin\". \"Haukat\" valokuvattiin hotellin edessä\nonkivapa toisessa ja lohi toisessa kädessä. Kuva myöhemmin kierteli\nmonissa englantilaisissa urheilulehdissä.\n\n\n\n\nHEINÄSAARTEN LINTUMAAILMAA IHMETTELEMÄSSÄ.\n\n\nHe olivat niistä ennakolta kuulleet ja lukeneet kuvauksia,\nmielenkiintoisia ja asiallisia. Viimeksi vaitolahtelaiset olivat\ninnostuneina kertoilleet, että siellä Pummankivuonon edustalla\non oikea lintujen valtakunta, jossa on paljon oppimista ja jossa\nei tule ikävä matkustajalle. Ja vastaan tulleet matkailijat,\nniinhyvin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin, olivat loistavin silmin\nmuistelleet elämyksiään \"Lintujen paratiisissa\".\n\nEi ollut siis ihme, että Urpo, Jalmari ja Reino jännittyneinä\nseisoivat Jäämeri-laivan kannella katsellen kahta matalahkoa saarta,\njotka näyttivät, laivan niitä lähestyessä, nousevan valtameren\naalloista.\n\n-- Hei pojat! Nyt ne näkyvät jo molemmat. Tuo pitempi, jonka päässä\nkohoaa valtion vahtitupa, on Iso-Heinäsaari, ja tuo toinen on\nPieni-Heinäsaari. Edellinen on karttojen mukaan 2 km. pitkä ja 1,5\nkm. leveä, selitti Urpo.\n\n-- Onpa hyvä, että Suomen valtio omistaa ne kokonaan. Rajavartijat\ntuossa vahtituvassa kevätkesällä asustavat ja ajavat pois munien\nvarkaat; niitä kuuluu tulevan Norjasta saakka, lisäsi Jalmari.\n\n-- Yläluostarin munkki eilen valitteli, että valtio on muka riistänyt\nheiltä heinämaat ja lakkamarikot, kun on anastanut itselleen\nHeinäsaaret, jotka pyhän Trisonan ajoista alkaen ovat kuuluneet\nluostarille. \"Ennen vanhaan\", sanoi pyhä mies, \"me poimimme sieltä\nkymmeniä 'ankkoja' muuraimia ja myimme niitä hyvästä hinnasta\nNorjaan, samoin saimme vuokratuloja heinämaista Pummanginkylän\nasukkailta ja lisäksi munia niin paljon kuin viitsi poimia\", kertoili\nReino.\n\n-- Pötyä taisi puhua partaniekka siinä, että saaret olisivat olleet\nheidän. Valtion maata ne ovat, Suomen valtion ja samalla sen\nkansalaisten omaisuutta.\n\n-- Valtio on ne asettanut väliaikaiseen luonnonsuojelukseen,\nsamoinkuin Mallan, tiesi Urpo. -- Nyt ei saa siellä kukaan turmella\nluontoa, ei ampua lintuja, eikä verkoilla pyytää niinkuin ennen,\nei myöskään kerätä munia. Muuraimet sentään poimitaan ja haahkojen\npesistä kerätään valtion laskuun kymmenkunta säkkiä untuvia.\n\nJäämerilaivassa oli useita ulkomaalaisia matkustajia: englantilaisia,\nsaksalaisia partiolaisia ja pari belgialaista. Kaikissa näissä\nHeinäsaarten ilmestyminen näköpiiriin herätti mielenkiintoa, ja\nsiitä päättäen hekin olivat niistä ennakolta lukeneet. Toiset heistä\nlaittelivat valokuvauskoneitaan kuntoon, toiset kasvipuristimiaan ja\neräs ranskalainen haulikkoaan, mutta kuultuaan, että saarilla ei saa\nampua, pisti aseensa takaisin laatikkoon.\n\nSitä mukaa kuin laiva lähestyi saaria, lisääntyivät lintujen parvet.\nLokkeja ja tiiroja leijaili laivan ympärillä, haahkapoikuuksia emojen\nohjaamina ui meressä ja lunneja yhtenään kohosi veden pinnan alta.\nNe lentää rapistelivat tiheään siipiään lyöden jonkin matkaa ja\npuikahtivat jälleen syvyyteen sieltä turvaa etsien.\n\nLaivan pysähtyessä Ison-Heinäsaaren rantaan laskettiin laivavene alas\nja sillä soudettiin matkustajat maihin.\n\nLaivamiehet ohjasivat aluksi matkustajat muuraimia syömään\nsaaren länsipäähän. Näitä herkullisia marjoja kasvoi siellä maa\nkeltaisenaan. Ja kovasti ulkomaalaiset kehuivat niiden makua ja\ntuoksua. -- Emme olisi uskoneet näin pohjoisessa kasvavan tällaisia\nherkkuja! huudahtelivat he yhtenään.\n\nHyviltä ne maistuivat Haukkojenkin mielestä, vaikka he pitkän\nLapinmatkansa aikana olivat niitä syöneet tynnyrimitalla ja olivat\nsaaneet hyväkseen niissä piilevät vitamiinit. Mutta kauan he eivät\njoutaneet ruumistaan palvomaan, kun aika oli rajoitettu. Erään\nsaksalaisen kera he riensivät saaren itäpäähän kuuluisan lintulammen\nluo. Saksalainen, lintujen valokuvaaja, seuralaistensa tietämättä\notti pistoolin laukustaan ja ampui ilmaan saadakseen linnut yhtä\naikaa kohoamaan valokuvattaviksi.\n\nMikä meteli ja pauhina syntyikään, kun kymmenettuhannet siivekkäät\nponnahtivat ilmaan maan kamaralta ja lammilta ja kun lennon\nkohinaan ja siipien havinaan yhtyi tuhansista kurkuista lähtevä\nkirkuna ja vihellys, kakatus ja tatatus. Se ei ollut musiikkia\nniinkuin laululintujen viserrys, vaan vihaista mielenilmaisua,\njossa kipenöitsevä kiukku ja sadattelu yhtyi monenlaisiin\nvaroitusääniin. Tuntui kuin kaikki olisivat kiroilleet yhteen ääneen\nlintuyhteiskunnan pahinta vihollista -- ihmistä! _Ao-ao_, huusivat\nmerilokit. _Triää-triää_, rääkyivät kalatiirat pyrstöt harallaan ja\nhaukoiksi tekeytyen tekivät ilmasyöksyjä ihmisiin päin.\n\nMutta välikohtaus ei kauaksi keskeyttänyt saaren asukkaiden oloa,\nkeskinäistä kamppailua, heltiämätöntä olemassaolon taistelua\nvahvemman ja viisaamman oikeuden lain perusteella. Lintuparvet,\nsakeat kuin ukkossadepilvet aluksi pimittivät taivasta laajeten ja\nharveten merelle päin. Toiset jo uskalsivat kohta laskeutua maalle\nsekä saaren rantavesille takaisin. Jokapäiväinen elämä jatkui taas,\nniinkuin se oli jatkunut vuosituhansia, ties miten monta vuotta.\n\n-- Tuli ja leimaus! huudahti Reino. -- Tuolla haukka iskee lunnia\nminkä kerkiää.\n\n-- Eihän se ole haukka, vaan räiskä, lintusaarten kuuluisa\nryöstölintu. Kas, kas, kuinka se pitelee uhriaan: hyörii ympäri, kuin\nmurhanenkeli, hipaisee siivillään ja iskee nokallaan, oikaisee Urpo.\n\n-- Nyt se lunni tipautti jotakin nokastaan ja räiskä sieppasi sen\nsuuhunsa ilmasta kuin paras kopin ottaja pallon! innostui Jalmari.\n-- Niin sillinpalan se tietysti tipautti ryövärilleen päästäkseen\nrauhaan.\n\nReinoa alkoi naurattaa se näytelmä, varsinkin lunnin syöksyminen\nmereen, mutta Urpo, joka usein koulumestarin tavoin pyrki toisia\nojentamaan huomautti:\n\n-- Murhenäytelmässä ei saa nauraa! Lunni on äsken sukeltanut\nkiinni siilin ja lähtenyt sitä kiikuttamaan murkinaksi ainoalle\npojalleen, joka nälkäisenä odottaa turpeeseen kaivetun labyrintin\nsokkelossa. Mutta turhaan meni taaskin emon vaiva. Räiskä lyöttäytyi\nvaivalloisesti lentävän lunnin seuraan ja ryösti kalan omille\npojilleen ruuaksi. Vaikka toisinaan lunnilla ei ole mitään nokassa,\nkiusaavat raiskat sitä niin kauan, että polosen täytyy oksentaa\nniille kalan jäännöksiä kuvustaan päästäkseen kiusanhengistään.\n\n-- Lunnia, jonka sivuilta likistynyt kyömynokka ei kelpaa\npuolustukseen, verottavat useat muutkin linnut, mainitsi Reino. --\nMerilokit tuhoavat niitä tuhansittain iskien nokallaan kuoliaaksi\nja syövät sitten parhaat lihat jättäen raadot maalle mätänemään.\nKaikkiallahan täällä näkyy kuolleiden lunnien haaskoja. Minusta\nnäyttää suorastaan ihmeeltä, että lunnit eivät ole jo kuolleet\nsukupuuttoon ja että niitä näilläkin saarilla vielä pesii kymmeniä\ntuhansia.\n\n-- Lunnit olisivat elämän taistelussa aikoja sitten hävinneet pelin,\njollei niillä olisi omia suojelukeinojaan. Hyvä sukellustaito\nauttaa niitä merellä. Jos ilmassa taikka vedenpinnalla uhkaa vaara,\npuikahtavat ne veden sisään. Maalla ollessaan ne usein pistäytyvät\nturpeen alaiseen pesäänsä, jossa ne säilyttävät myös ainokaista,\nvalkeakuorista munaansa ja hautovat sen poikaseksi, tiesi Urpo.\n\nMutta Jalmari siihen lisäsi:\n\n-- Petsamossa kerrottiin, että pummankilaiset olisivat aikoja sitten\nverkoilla tappaneet lunnit sukupuuttoon näiltä saarilta, ellei\neukoilla olisi peukalot kipeytyneet lunnien höyheniä nykiessä, niillä\nkun on höyhenet yhtä lujassa kuin kuikalla. -- Mutta hyviä untuvia\nniistä kuuluu lähtevän, liha sen sijaan kuuluu maistuvan hylkeen\nrasvalle. Lunnit siis saavat kiittää säilymisestään sitäkin, että\nhöyhenet ovat lujassa ja liha huonoa.\n\n-- Tässä on lunnien pesän reikiä, näytti laivan kapteeni, osoittaen\nsormillaan maan alle johtavia pyöreitä aukkoja. -- Näiden reikäin\npäälle ennen viritettiin verkkoja. Pesäänsä pyrkivät lunnit tietysti\njoutuivat pyytäjien saaliiksi. Pesän lähellä merilokkikin useimmiten\niskee sen kuoliaaksi.\n\nEnglantilainen asetti valokuvauskoneensa kuntoon, nappasi kuvan kun\nsaksalainen ylioppilas kepillään koetteli pesän maanalaisen käytävän\npituutta.\n\nSeurue jatkoi sitten matkaansa lammille, saaren koillispäähän. Siellä\nistui jo täydessä rauhassa merilokkeja, selkälokkeja, kalalokkeja,\npikkulokkeja, tiiroja ja meriteeriä ym. Saaren koillisella korkealla\nkalliorinteellä levähtelivät mustat merimetsot kalastuksensa lomassa.\nSiellä ne oleilivat miltei omassa valtakunnassaan. Siellä ne olivat\nsyntyneetkin.\n\n-- Haahkat, joita saarella pesii noin kymmenentuhatta paria, ovat\ntäältä jo poikineen ulkoutuneet, samoin on vähentynyt muitakin täällä\npesiviä lintulajeja. Mutta jos kesäkuun lopulla olisitte nähneet nämä\nsaaret, niin silloin lintumaailma olisi ollut täydellisempi. Varoin\nolisi pitänyt kulkea, ettei jalan alta olisi kuulunut vastenmielinen\nmunain karskahtelu. Niin ympäristön värisiä ovat mm. kahlaajien,\ntiirojen ja lokkienkin munat, että niitä ei tahdo huomata, puheli\nkapteeni.\n\nPoikia harmitti, että aika Heinäsaarten tutkimiseen oli rajoitettu\nkahdeksi tunniksi, sillä eihän matkustajalaiva voinut jäädä kovin\nkauaksi odottamaan. Urpon kehoituksesta he erosivat muusta\nseurueesta, jonka kulku heidän mielestään oli liian hidasta, ja\njuoksujalkaa he riensivät merimetsojen kallioita tarkastelemaan.\nIhmetellen, kaulat ojossa katselivat linnut tulijoita ja lähtivät\nääntä päästämättä merelle. Kivikosta he löysivät muutamia\nkehityksessään myöhästyneitä merimetson ja lokkien poikasia, jotka\nvaaran uhatessa katosivat louhikkoon kuin tina tuhkaan. Paluumatkalla\nhe ehtivät ottaa kymmeniä eri kasvilajeja kallioilta, meren rannalta\nja keskisaaren rehevästä heinikosta, jossa muutamat putkikasvit\nkohosivat miehen mittaisina.\n\nJa lopuksi -- mikä oli erittäin mieluista -- he ehtivät syödä\nmaailman maukkaimpia suomuuraimia vatsansa täyteen.\n\n-- Ei ole ihme, että Venäjän hovi ennen tilasi täältä muuraimia!\nJutteli Urpo ahtaessaan vatsaansa suuria punakeltaisia marjoja.\n\n-- Mikä kumma se on, että Heinäsaarilla lakat kasvavat\nhyötymansikkain kokoisiksi ja mesimarjaa makeammiksi, kun maa on niin\nhyvin lannoitettua. Kymmenet tuhannet linnut siitä pitävät huolen,\nlisäsi Jalmari.\n\nLaiva tuuttasi pitkään. Se oli ensimmäinen kutsu takaisin alukselle,\nja sitä oli toteltava.\n\n-- Näkemiin, ei iäksi! huudahti Reino laivalle palattuaan ja sieltä\nlintujen paratiisia katsellessaan.\n\n-- Niinhän sanovat kaikki Lapin kulkijat ja Petsamon vaeltajat\nlähtiessään ihastuttavilta paikoilta, mutta palaamatta jää\nuseimmilta. Omasta puolestani vain vakuutan, että kun saan\nylioppilastutkinnon suoritetuksi, tänne palaan lintujen elämää\ntutkimaan. Näkemiin! Näkemiin!\n\n\n\n\nPUMMANGIN TURSKIA JUKSAAMASSA.\n\n\n-- Vaihtuneet ovat jo osaksi Petsamonkin vanhat kalastustavat\nja -kamppeet uusiksi. Ei nyt enää entisten \"nuurvaarojen\"\n(pohjankävijäin) tapaan ajella otringeilla ja vämpööreillä\nrovaseeleissa. Nyt ovat veneet suurempia ja niissä papattavat sen\nseitsemät moottorit ja masiinat, eikä mastoa ole kuin sylen mitta\nvenettä kohti ja sillekin nauretaan. Mutta eipä vain uskalleta maalle\njättää, kun pelätään papattajan tekevän lakon pahimmassa myrskyssä.\n\n-- Ennen otettiin meren vilja juksaamalla tai liinoja karistamalla,\nnyt savuavat turskamatalikoillakin yhtiöiden suuret \"tampit\"\ntroolaamassa eli laahaamassa kalat yhteiseen suureen pesään. Sinne\nmenevät sekaisin turskat ja tainarit, hyyssät ja kampelat, saiat ja\npaltaat samaan nuotan mutkaan ja nostetaan laivaan.\n\n-- Toisin oli siihen aikaan, kun Pummangin Pesoset, Törmäset,\nRaatteet ja Granrothit tänne Kuusamosta muuttivat sekä Rikinät\nTorniosta ja kun Kouta-Erkki, Tennilän Herkko ja Hännisen Petteri\nparina kymmenenä kesänä täällä ja Vuoreiassa kalastelivat. Oli\nsilloin kalaa, jos oli kalastajiakin ja \"visku\" oli hyvä. Näin puhui\nGranrothin Kalle Pummangissa, kun \"Haukat\" jäivät sinne päiväksi.\n\n-- Eikö enää pyydystetä juksalla? Sehän oli hauskaa työtä, sanoi Urpo.\n\n-- Kyllä, mutta se on jäänyt vain pikkukalastajien pyyntitavaksi,\nsamoinkuin liinojenkin (pitkänsiiman) karistaminen. Troolarit,\nulkomaalaiset ja kotimaiset suurkalastajat ne nyt nuolevat kaikki\nturskamatalikot, jolleivät päivällä, niin yöllä varkaiten niillä\nkähnivät.\n\n-- Me \"Haukat\" haluaisimme käydä juksaamassa, jos olisi tilaisuutta.\nVoisimme sitten kotona kertoa siitäkin kalastustavasta.\n\n-- Kyllä siihen pian saadaan tilaisuus. Kun syömme aamiaisen, niin\nlähdemme merelle. Näin myrskyn jälkeen pitäisi kalan syödä.\n\nJa puolenpäivän aikaan lähti Pummangin rannasta venekunta merelle. Ei\nollut Granrothillakaan vämpööriä, vaan moottorivene.\n\nTurskamatalikolle saavuttua seisautti perämies moottorin ja laski\nankkurin pohjaan. Sen jälkeen hänen poikansa jakoi jokaiselle juksat\nkäteen: noin 50 syltä pitkän siiman (kaalan), johon oli sidottu\nsuurehko onki. Ongen koukun varteen oli valettu tinakala painoksi.\n\n-- Katsokaapa vieraat, miten juksaaminen suoritetaan.\n\nUrpo otti muistikirjansa esille ja kirjoitti siihen ohjeet.\n\n-- Juksakoukku lasketaan pohjaan saakka siten, että kaala juoksee\nveneenlaitaan kiinnitettyyn valpeniin sovitetun lieriörullan\npäällitse. -- Onki on jo pohjassa, koska se ei enää vedä kaalaa.\n-- Nyt vedetään onkea noin kaksi syltä ylöspäin ja aletaan nykiä\nkaalasta, nostaa ja laskea vuoronperään. Kyllä kala tarttuu,\njos niitä on matalikolla. Ei tosin kaikille yhtä hyvin. Väli on\nvetäjissä, jos lienee vehkeissäkin. Mikä kumma siinäkin lienee, että\ntoinen nostaa kalaa yhtenään ja toinen saa vain jonkun.\n\n-- Joko me saamme itse koettaa? tiedusteli Reino.\n\n-- Jo, jo! Kaikki koukut veteen. Pitää saada keittokalat, jos ei\nmuuta, niin ainakin hyyssää, puheli opas.\n\nJa neljä miestä alkoi hiki hatussa heilutella esi-isäin aikaista\npyytökojetta.\n\n-- Tämmöinen yhden kaalan vedeltä juksaaminen on helppoa, mutta kun\nvuorokausimitalla kiskoo kaalaa ylös kahden-kolmen kaalan vedestä\nmerivirrassa, niin se jo tuntuu lihaksissa; jalkapohjatkin siinä\ntyössä heltyvät.\n\n-- Kerran me Kouta-Erkin ja Kiviniemen Heikin kanssa kolme\nvuorokautta kiskoimme turskia kahden kaalan vedeltä ummistamatta\nsilmää, eikä juuri syömäänkään joutanut. Kyllä miehet olivat silloin\nväsyneitä! Seisaalleen olivat nukkua, kun me sitten Vuoreijassa\nRokkohvin laiturilla kaloja luimme. Niinhän se on merikalastuskin,\nettä silloin pitää pyytää, kun kala syö, ja jollei syö, niin\nsilloinkin pitää koettaa, sillä kukaan ei ole vielä varmasti oppinut\ntuntemaan kalojen tapoja.\n\n\"Haukat\" \"jaakailivat\" kuin vanhat juksarit sen mukaan, kuin näkivät\nisännän tekevän, mutta mitään ei tullut.\n\n-- Ikävä tässä tulee, kun ei mitään saa, virkkoi Urpo.\n\n-- Kalastaja ei saa aina -- jos niin olisi, tulisivat kaikki\nkalastajat pian upporikkaiksi. Eikä nyt ole enää turskan aikakaan.\nTänne rantautuu pääasiallisesti \"lotaturskaa\", jota tulee kutemaan\nkulkevan lodan (villakuoreen) mukana maaliskuusta juhannukseen, mutta\nei enää näin myöhään kesällä. Mutta keittokalatta meri harvoin jättää\npyytäjän.\n\n-- Ei tässä turska ota tällä kertaa, totesi isäntäkin. Mutta se\nei vielä tiedä sitä, etteikö kalaa ole matalikolla. Aina siinä on\nyhden talon keittokalat, on koko kylällekin. Täytyy siirtyä toiseen\npaikkaan.\n\nVene siirrettiin satakunta metriä eteenpäin. Jalmari oli tuskin\nsaanut koukkunsa lasketuksi, kun hän huudahti:\n\n-- Kala kiinni, eikä pieni olekaan!\n\n-- Anna löysiä! neuvoi Urpo.\n\n-- He hee! nauroi Granroth. -- Ei meillä ammattikalastajilla ole\naikaa väsytellä kuten urheilijoilla. Suoraan veneeseen vain,\nvaikka se olisi pyrstön juuresta tarttunut. Suoraan me vetäisemme\nholkerinkin laivan laitaan talvella, vaikka se kuinka potkisi\nvastaan, mutta siihen tarvitaan koneet.\n\nJalmari veti kalaa ylös, vaikka kaala pyrki luistamaan läpi käsien.\nTulihan se vihdoin näkösälle; se oli hyyssä.\n\n-- Arvasinhan minä, että noilla mätämahoilla se meri tänäpäivänä\nruokkii! huudahti isäntä.\n\n\"Haukat\" alkoivat vedellä hyyssiä useampiakin. Isäntä sai ison\nturskan. Kalamiehen maine oli pelastettu ja \"Haukat\" oppineet\njuksaakin käyttelemään.\n\nPummangin rannassa isäntä näytti, miten turska perataan ja\n\"flekataan\" (viilletään halki) ja kuinka se pannaan kuivamaan\njällille tai suolataan makasiinin lattialle pinoihin.\n\n-- Hauskempaa oli se luossan uistattaminen Tenolla kuin turskan\njuksaaminen, totesi Urpo taloon mentäessä.\n\n-- Meille se on elinkeino. Milloin ei turska nouse matalikoillemme\ntulee hallavuosi, mainitsi isäntä.\n\n-- Suurten nälkävuosien aikana riensi tänne ihmisiä Kuusamosta,\nSuomussalmelta ja Oulun puolesta elatustaan hankkimaan. Ken tuli\nyksinään rahaa perheelleen ansaitsemaan, ken perheineen pororaidoilla\ntunturien yli, kertoi vapiseva, lähes satavuotinen ukko. -- Hyyssäkin\noli sentään parempaa ihmisen ravintoa kuin olki ja petäjä, jota\nsilloin lannanmailla yleisesti syötiin. Muistan hyvin, kuinka\nhapeasti nälkäiset \"pummankimiehet\" söivät hylkeenkin lihaa. -- Nyt\nei tahdo turskakaan kaikille kelvata. -- Moni tänne matkalla olleista\nnääntyi taipaleelle. Kerran keskitalvella, kovalla pakkastuiskulla,\ntuli taas \"pummankimiehiä\" poroilla Pesosen pihaan. Toiset nousivat\npuoleksi kontettuneina pulkistaan, mutta yhdessä ahkiossa ei näkynyt\nmitään liikettä: rikkomaton valkea viti peitti kukkuraisen kuorman.\nToverit luulivat siinä matkustaneen nuorukaisen nukkuneen ja eräs\nvanhempi mies potkasi pulkan kylkeen äyhkäisten:\n\n-- No, Aato! Nousehan jo ylös. Nyt ollaan perillä.\n\nAato ei noussut. Kun pulkka käännettiin kyljelleen, vierähti sen\nsisältä pihatantereelle risoihin puettu, jäykistynyt nuorimies.\nMatkaseura kerääntyi kuolleen ympärille ja vanha mies kuului\nvirkahtavan:\n\n-- Turhaan nyt ensi kesänä Niemen leski odottaa poikaansa pummangin\ntieltä palaavaksi ja rahaa leivän ostoon.\n\n-- Nälkä on ollut asutusneuvoksena silloin, kun Ruijan rannikolle ja\nPetsamoon ensimmäiset suomalaiset saapuivat turskia juksaamaan.\n\n\n\n\nKAMPELOITA TUULASTAMASSA.\n\n\nJäämeren ranta-asukkaan ei milloinkaan tarvitse olla keitto- ja\npaistinkalan puutteessa. Kevättalvella ja kevätkesällä pyydetään\njuksaamalla ja selkäsiimalla niin paljon turskia, koljia ja hyyssiä,\nettä niitä lasti toisensa perään tuodaan osto- ja perkauspaikoille ja\nniitä syydetään aluksesta laiturille kuin halkoja. Keväällä saadaan\nmyöskin lohta seisovilla kiilanuotilla tai verkoilla. Pitkäänsiimaan\ntarttuu paitsi turskansukuisia kaloja, myöskin suurisilmäisiä\nja lihavia meriahvenia, merikissoja ja paltaita. Syksyllä on\nvuonoissa aika ajoin niin paljon sillejä, että niitä pakoveden\naikana korillisittain noukitaan rantalammikoista tai kuivilta\nrantakareiltakin. Kampeloita joskus tyyninä öinä voidaan tuulastaa\naivan matalilta rantavesiltä luodeveden aikana. Sellainen tilaisuus\nsattui myöskin \"Harmaahaukan ritareille\" Vaitolahdessa, jonne he\nolivat saapuneet Jäämeri-laivalla ja asettuneet asumaan kalastaja\nRasmussenin luo.\n\n-- Mistä nyt saamme vieraille keittokalaa, kun ei kukaan kylän\nasukkaista ole tänään ollut kalastamassa, vaan kaikki ovat\nheinäniityllä, ken vain kynnelle kykenee, valitteli Rasmussenin\nemäntä.\n\n-- Ei mitään hätää rauhoitteli Rasmussenin ukko. Meri näkyy\ntyyntyvän. Minä käyn auringon nousun aikana kampeloita tuulastamassa\nrantahierualta.\n\n-- Pääsenkö minä mukaan? pyysi Urpo. Olisi hauskaa kertoa, että\nminäkin olen Jäämeressä kalastellut.\n\n-- Minä tulisin myöskin, ilmoitti Reino.\n\n-- Ja minä, kuului Jalmari sanovan.\n\n-- Kaikkiko vieraat lähtisivät keskiyöllä kalaan. Eiköhän olisi\nhauskempi nukkua sängyssä haahkan untuvista tehtyjen patjojen\nvälissä, kuin meloa venettä kylmällä vuonolla, ehdotteli emäntä.\n\n-- Mukavuusseikat jääkööt toiselle sijalle. Meidän velvollisuutemme\non koettaa tutustua kullakin paikkakunnalla luontoon ja elämään,\nmikäli siihen on tilaisuutta. Meille on tämä valtameri, Pohjoinen\nJäämeri antanut unohtumattomia elämyksiä. Me haluamme nähdä sen yöllä\nja aamuvarhaisella, jolloin elämä herää sen pinnalla ja rannikoilla,\nselitti Urpo.\n\n-- Tietysti nuoret herrat pääsevät mukaan, jos haluavat, myönteli\nisäntä myhäillen. -- En ole ensi kertaa vieraita soutelemassa yöllä.\nVarsinkin valoisana aikana kesä-heinäkuun vaihteessa englantilaiset\nja saksalaiset soudattavat rantoja pitkin ja ottavat valokuvia.\nKeskiyöllä otettuja valokuvia he pitävät kaikkein arvokkaimpina.\n\nKampelain tuulastaminen käy päinsä vain peilityyninä kesäöinä.\nSellaisia ilmoja on kuitenkin Jäämerellä harvoin -- ainakin laakeat\nmainingit keinuttelevat venettä. Mutta poikiamme onnisti hyvin tässä\nsuhteessa. Koko ajan oli Petsamossa harvinaisen korkea ilmanpaine ja\nluonnostaan levoton meri tyynnytteli monta vuorokautta rauhoittuen\nviimein peilikirkkaaksi.\n\nYö oli jo puolessa, kun nelimiehinen kalastusseurue laskeutui\nrantaan, pienen soutuveneen luo. Rasmussenilla oli vain atrain\nja kalakori kädessään, mutta ei tuohuspuita eikä parilaa, jonka\nrautakourassa sisävesien kalastajilla tervakset palavat veneen kokan\nedessä.\n\nUrpo oli lukenut kuvauksia, miten sisämaan järvillä tuulastetaan ja\nrantaan kävellessään hän tiedusteli:\n\n-- Koivujako te täällä poltatte tuulastaessanne?\n\n-- Emme mitään. Aurinko on meillä kohta tuohuksena. Tuollahan se on\njo merestä nousemassa.\n\nKuin punahohtoisesta satulinnastaan päivän ruhtinatar katseli jo\npuolella silmällään tyyntä meren kalvoa pitkin, katseli alastonta\nkalliorannikkoa ja lahden pohjassa kyyhöttävää köyhää kalastajakylää,\njonka valtakunnan raja on kahtia repäissyt, katseli sen takaisia\ntuntureitakin, heitellen niille lumoavia värivivahteita, sellaisia,\njoita se vain arktisille maisemille armossaan suopi. Sillä aikaa kun\nukko laitteli venettään, nousi aurinko sieltä jostain pohjoisnavan\ntakaa kokonaan näkyviin. Se kohosi hohtavanpunahehkuisena pallona ja\nsäteitään säästellen. Vasta ylempänä sen säteilyvoima kasvoi.\n\n-- Minä tahtoisin siirtää tämän näyn kaikkien \"Harmaahaukan ritarien\"\nnähtäväksi! huudahti Reino.\n\nVene oli pakoveden tähden jäänyt korkealle ja kauas vesirajasta. Se\ntäytyi lykätä vesille liukkaiden, limaisten ja lukuisten leväkasvien\npeittämän rantakarin yli.\n\nVesille päästyään Rasmussen asettui arina kädessä seisomaan veneen\nkeulateljoille ja pyysi Urpoa huopailemaan rannan suuntaan. Aurinko\noli jo sikäli kohonnut, että se kirkkaan meriveden läpi valaisi\nrannan pohjaa.\n\n-- Seis, hiukan takaisin! komensi tuulastaja. Samassa hän työnsi\natraimen pohjaan ja kun se sieltä nousi, kiemurteli sen terässä\nlattea, kierosilmäinen kala.\n\nPojat olivat ennen nähneet kampeloita Helsingin torilla, mutta tämä\noli isompi ja lihavampi.\n\nReino ja Jalmari alkoivat tutkia kalan omituisen näköistä ruumiin\nrakennetta, kun sillä oli toinen kylki vatsana, toinen selkänä ja\npää oli kuin väkivaltaisesti toiselle sivulle kierretty. Mutta\nkalastusinto heidän eläintieteelliset harrastuksensa äkkiä keskeytti,\nkun ukko yhtenään jyskäytteli atraintaan vuonon hiekkapohjaan ja\nkeikauttaen kalan veneeseen mainitsi: \"Siinä on taas -- ja siinä...\"\nEnsikertalaisista näytti välistä siltä, että koko meren pohja oli\nkuin kampeloista kudottua mattoa, johon atrain aina sattuu. Ei\nkulunut montakaan minuuttia kun sanko oli täynnä nuotan lautaa\nmuistuttavia kaloja.\n\nTuulastuksen jatkuessa olivat valtameren äärettömät ulapat\njo täydellisesti heränneet välkehtimään aamuauringon kilossa\nja kuvastelemaan taivaan korkeuksissa hiljakseen purjehtivia\nhöyhenpilviä ja valkoisia lokki- ja tiiraparvia, joista toiset\nlepäilivät veden pinnalla, toiset lekuttelivat ilmassa syvyyksiin\ntähystellen. Mittaamattomuuden ylistystä uhosi myöskin merilokkien\nouneksiva _ao, ao_-ääntely, tiirain _triää_-kirkuna ja kuikkain\n_vauu_-huuto.\n\nRasmussenin ukko suoristautui veneen perässä seisomaan, varjosti\nkädellään silmiään ja leukaparta eteenpäin kohonneena tähysteli\nulapalle.\n\n-- Olikohan se meriraukka vai hylje, joka tuolla kohotti päätään\nauringon puolella.\n\n-- Jos se oli meriraukka, niin myrsky vinkuu vielä tänä päivänä.\nEi Jäämeri ole kauan näin kirkkaana ja silkosena. [Meriraukat,\nruijalaisten uskomuksen mukaan, ovat mereen hukkuneita vainajia,\njotka rajuilmain edellä nostavat päätään varoittaakseen ihmisiä.]\n\n-- Jäämerellä usein puhkeaa rajuilma tällaisesta tilttityvenestä,\nräjähtää toisinaan kuin kanuunasta ammuttuna. Siltä nytkin näyttää,\nettä vauhtia on kohta vedellä. Parasta lienee, että soutelemme\nrantaan ja käskemme emäntäväkeä kampeloita paistamaan. Ei tämä meidän\naluksemme ole niitä kaikkein turvallisimpia myrskyssä.\n\nSeuraavana aamuna \"Harmaanhaukan ritarit\" heräsivät ikkunaruutujen\ntärinään, seinien rusahteluun ja tuulen vonkunaan. Öystä (itä)\npauhasi ja vuono vaahtosi kuin koski. Rasmussenin emännällä oli\nkalakeitto valmiina. Harvinaisille vieraille kannettin pöytään\nei ainoastaan kampelaa, vaan myös turskan maksaa sekä suolattua\npallasta. Emäntä oli saanut kahta viimeksimainittua ruokalajia\neräältä pummankilaiselta kalastajalta, joka yöllä oli laskenut\nVaitolahden satamaan myrskyä pakoon.\n\n-- Hyviä ovat nämä Jäämeren antimet, totesivat pojat syödessään.\n\n\n\n\nJUHO VESAISEN JÄLJILLÄ TRIFONIN LUOSTARISSA.\n\n\nPetsamon rannikko, laajan Varankivuonon suun eteläsivulla, on paikka,\njossa Suomi-neito toisella kädellään tunnustelee Jäämeren ilmaa, kun\ntoinen, Luoteis-Lapissa ei ulotu valtamereen saakka.\n\nPummangista palatessaan Petsamon vuonolle \"Haukatkin\" huomasivat,\nettä tämä seutu on koko Petsamon alueen keskus. Samalla he muistivat,\nettä se on viidennellätoista sataluvulla ollut riitakapulana Ruotsin\nja Venäjän välillä ja Ruotsin Jäämeren politiikan aseena aikoinaan\nja että Juho Vesainenkin, suuri kiiminkiläinen partiomies siellä\naikoinaan koston enkelinä liehui.\n\nJo Liinahamarin uudessa satamassa, Petsamonvuonon länsisivulla he\nhuomasivat, miten kansainvälisyys lyö leimansa siellä liikenteeseen.\nSatamassa on suomalaisten laivojen ohella norjalaisia, saksalaisia\nja englantilainenkin alus. Viimemainittu troolaus-matkoilla kulkeva\nkalastaja-alus. Ja laiturilla kuulosti olevan oikea kielten sekoitus.\nSuomea, lappia, kolttainkieltä, norjaa, saksaa ja englantia siellä\npuhuttiin.\n\n-- Ettekö lähde uistelemaan Trifonajärvelle. Se on kaunis\ntunturijärvi vähän matkan päässä täältä alkavan Petsamon maantien\nvarrella. Siinä ihan vilisee tammakoita. Minä tahdon vain kolme\nkruunua tunnilta.\n\n-- Vai kolme kruunua, yhtä kuin kolmekymmentä Suomen markkaa, eipä\nole työ halpaa täälläpäin! ihmetteli Urpo.\n\n-- Minä lähden kahdella, sekaantui puheeseen karjalaispoika.\n\n-- Minä yhdellä, lisäsi lappalainen.\n\nJa tuossa tuokiossa kehittyi huutokauppa poikien ympärillä, kuka\nhalvimmalla lähtee uistinta soutamaan, vaikka asianomaiset olivat jo\nvakaasti päättäneet jättää lohet ja taimenet, harjukset ja tammakot\nrauhaan sinä kesänä.\n\n\"Haukat\" sivuuttivat Liinahamarin matkustajahotellin ja astelivat\nraskaine kantamuksineen hyvää maantietä etelään.\n\n-- Hei, pojat, nyt me siis alamme painua etelään kuin muuttolinnut!\nvirkkoi Reino.\n\n-- Eipä taida kantapäät kestää tallustella viidettäsataa kilometriä\ntäältä Rovaniemelle rautatien päähän, epäili Jalmari.\n\n-- Tarkalleen 425 kilometriä näkyy tolpassa seisovan. Onhan siinä\nmatkaa, mutta Yläluostarissa nousemme postiautoon, siinähän me\naioimme pysähtyä Vesaisen retkiä muistelemaan. Munkit kuuluvat niistä\nkertovan omalla tavallaan, selitti Urpo.\n\nMatkallaan he poikkesivat Trifonan kylään, joka on myös vuonon\nlänsirannalle rakennettu ja jonka asukkaat ovat enimmäkseen\nvienankarjalaisia. Muistikirjan saalis oli sieltäkin melkoinen.\nMutta paljon mielenkiintoisempi paikka oli heille matalan vuonon\nperän ympärille rakennettu Parkkiman kylä, jossa oli suuria valtion\nrakennuksia ja kauppataloja matalien alkuasukasten hökkelien\nkeskellä, sekä sen itäpuolelle joen suun taakse levinnyt Kaakkuri,\npuhtaasti venäläinen töllikylä, jossa on 26 taloa.\n\n\"Haukat\" piirtelivät ja valokuvasivat ahkerasti. Heitä kiinnosti\nasutus, jossa vielä vahvasti oli muukalainen leima niinhyvin\nrakennustyylissä kuin muussakin kulttuurissa ja jossa vielä osittain\nelää Petsamon luostarin perustajan ja kolttain apostolin, munkki\nTrifonin henki.\n\n-- Jos olisimme tulleet suoraan Helsingistä tänne Kaakkurinkylään,\ntai Näsykkään (karjalaiskylä Näsykkäjoen varrella) tai Moskovaan\n(kolttakylä Petsamojoen varrella), niin varmaankin ihmettelisimme\nrakennusten pienuutta ja kirjavuutta rakennusaineeseenkin nähden,\nselitti Urpo. -- Mutta paljon Perä-Lappia matkustaneina me ymmärrämme\nelämän vaikeuksia puuttomilla seuduilla. Mistä nämä poloiset\nrakentavat tilavia asumuksia, kun hirret on kaukaa tunturien takaa\nkuljetettava ja laudat Norjasta ostettava ja kalliilla kruunuilla\nmaksettava. Vain turve on omasta takaa. Siksipä voi samassa\nrakennuksessa olla alaosa hirsistä, yläosa laudoista ja katto\nturpeista.\n\n-- Hauskojahan nuo turvekatot ovat. Saunakukka ja kissankello niillä\nkasvaa mainiosti, samoinkuin monenlaiset heinät. Vuohilla olisi\nkatolla erinomainen laidun, mainitsi Jalmari.\n\nAlaluostarin, entisen Monasterin kylän kohdalla kiintyi huomio\nsuureen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.\n\n-- Tähän perusti venäläinen aatelismies ja soturi Trifon luostarin v.\n1556, tiesi Urpo.\n\n-- Ja Juho Vesaisen joukot sen jouluyönä v. 1590 polttivat poroksi ja\nsurmasivat munkit ja muun väen. Luostari siirrettiin sitten Kuollaan,\nmutta toistasataa hautakumpua osoitti sen jälkeen paikkaa, missä\npohjalaiset partiojoukot kuuluisan päällikkönsä johdolla suorittivat,\nluultavasti Ruotsin vallan salaisella suostumuksella kovakouraisen\nkoston työn, lisäsi Reino. -- Luostarin perustaja oli jo kuollut,\nmutta silloinen igumeni Gurij sai metelissä surmansa.\n\nMyöhemmin illalla näkivät \"Haukat\" näiden molempien merkkihenkilöiden\nkuvat Yläluostarin kirkossa: Trifonin kolttalaisia kastamassa ja\nluostarin suojeluspyhimyksenä sekä Juho Vesaisen munkkeja surmaamassa.\n\nPetsamon matkailijat eivät hevillä sivuuta Yläluostaria,\nVenäläisvallan ja kreikkalaiskatolisuuden tukikohtaa näillä Jäämeren\näärillä. Niin outo, keskiaikainen henki siellä tuulahtaa matkustajaa\nvastaan, että sen synnyttämä uteliaisuuden tunne pysäyttää hänet.\nEivät \"Haukatkaan\" voineet sitä sivuttaa, vaan yöpyivät luostarin\nmelko siisteihin, matkustajia varten varattuihin huoneisiin.\n\nMunkki Hermanni tuli heitä opastamaan ja näyttelemään luostarin\nkymmeniä rakennuksia ja kertomaan sen menneisyydestä.\n\nHermannilla oli jonkinverran kiire, sillä iltajumalanpalvelukseen ei\nollut enää täyttä tuntiakaan aikaa.\n\nEnsin he kävelivät \"hanhenmarssissa\" maahan vajonneita\npitkospuupalkkeja myöten luostarin kirkkoon. Sieltä tulvahti\nvastaan oikea itämainen loisto, vaikka se olikin vain ulkokultaa\nja tarkoitettu herättämään hartautta ja uskonnollisia tunteita.\nKultakehyksisiä jumalan ja pyhimysten kuvia, kullattuja\nkynttiläjalkoja ja muuta komeutta siellä oli yllinkyllin.\nVastakohtana niille olivat mustakantiset käsin tekstatut kirkon\nkäsikirjat jalustoillaan, muutamat niistä hyvin vanhoja. Urpo oli\ntyöntyä eräästä ovesta \"kaikkein pyhimpään\", mutta sinne ei Hermanni\npäästänyt.\n\nMunkkien asunnossa oli pitkän, puolipimeän käytävän sivuilla pieniä\nasuinhuoneita. Niissä viettivät \"veljekset\" lepohetkiään. Nämä\nkammiot olivat vain pari syltä pitkiä ja saman levyisiä. Huonekaluina\noli niissä vain pöytä, makuulavitsa ja penkki. Vain igumenilla\n(johtajalla) oli isompi asunto. Keittiössä hääräilivät parhaillaan\nkokit turskan perkauspuuhissa.\n\nMunkki kertoi luostarissa olleen parhaana aikana viitisenkymmentä\nmunkkia, ja lisäksi työmiehiä. Heinämaita sanoi luostarilla olevan\npaljon, niin paljon, että rehuilla voitiin elättää viitisenkymmentä\nnautaa.\n\nParhaillaan muutamat munkit olivat kyntötöissä parivaljakolla. Yksi,\nmustakauhtanainen, talutti hevosia, toinen piteli auraa, kolmas\nheilutteli piiskaa, neljäs käänteli viillosta jaloillaan polkien ja\nviides, nähtävästi työnjohtaja, käveli kynnöksellä.\n\nLuostarin kirkonkellot alkoivat kumisten kutsua munkkeja rukoukseen.\nHermanninkin täytyi jättää vieraat omiin oloihinsa ja liittyä\n\"veljien\" pitkään kulkueeseen, kun he riensivät jumalanpalvelukseen.\n\nKirkon vieressä oli hautausmaa. Siinä oli risti ristin vieressä ja\nvenäjänkieliset kirjoitukset selostavat kulkijalle, kuka pyhä mies\nminkin alla viimeistä untaan lepää.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen Hermanni kertoi, että luostari\nperustettiin v. 1887. Varat kerättiin enimmäkseen lahjoituksilla.\nTällä paikalla oli silloin vain pieni kirkko, jossa pyhän Trifonin\nluita säilytettiin. Jäntevä igumeni Jonafan kohotti sitten luostarin\nmainetta ja laajensi sitä kaiken kykynsä käyttäen.\n\nSeuraavana aamuna porhalsi punakeltainen postiauto Petsamosta päin.\nSiihen työntyivät \"Haukat\" kamppeineen lopettaen tämän pitkän,\nmonivaiheisen partioretkensä sekä joki- että jalkamatkat.\n\n\n\n\nKOTIIN.\n\n\nLyhyt on Lapin kesä. Vähää ennen juhannusta se saapuu tunturien\nmaahan ja Petsamon perukoille kuin keveä keijukainen, lumoavana ja\nnuorekkaana, mutta jo elokuun alkupuolella se alkaa etelän maille\naioskella. Laurin öinä käy \"Pohjan puhuri\" varkain pääskysten pesiin\nkolkuttamassa, että alkakaahan joutua Afrikan matkalle. Samalla se\nnipistelee perunan lehtiä ja kypsymätöntä viljaa, mutta mustikat ja\nsuomuuraimet se ahmii kaikki. Perttulilta se ajaa pois tunturien\nviheltäjän, kapustarinnan ja maalailee koivuvyöhykkeen keltaiseksi,\ntunturikerot punertaviksi ja jänkäsuot ruskeiksi. Silloin tulee\nLapin laulajillekin tulinen kiire etelään. Linnuista vain kiiruna,\naavojen tunturien asukas, jää keroja, tshokkia, gaissoja ja\nvaarreja hallitsemaan ja nauramaan makeasti pakkasen ja tuiskun\nedesottamisille.\n\n\"Haukat\" olisivat mielellään nähneet Lapin syksyn väriloistoilleen\nja jääneet verottamaan sen loppumattomia riistalaumoja, mutta kotona\njo ikävöitiin ja koulukin alkoi kutsua. Ei siis muu auttanut, kun\ntyöntyä Liinahamarissa, Petsamon vuonon varrella postiautoon ja niin\najaa hyristämään etelään.\n\nEräänä päivänä kilahtaa asessori Alatalon ovikello Helsingin\nkeskuksessa ja Urpo Lapin taamomana ja kaikkine varusteineen työntyy\nsisälle, toivottaen \"buorre päivinsä\".\n\n-- Ohhoh, kuinka sinä olet musta! ihmetteli äiti.\n\n-- Ja pitkätukkainen! huudahtaa sisko.\n\n-- Ja minkälaiset sinun kenkäsi ovatkaan! kauhistelee pikku veli.\n\n-- Sinähän olet laihtunutkin muutaman kymmenen kiloa, lisäsi äiti.\n\n-- Mutta ruumiinvoimat ja henkinen tarmo ovat kasvaneet. Minä\ntunnen nyt olevani terveempi ja paremmissa voimissa kuin koskaan\naikaisemmin. Lappi on suurenmoinen maa, tuntureineen, jänkineen ja\nkirkkaine järvineen. Tässä on teille Lapin tuliaisia, sanoi Urpo\nojentaen lohipytyn äidille.\n\n-- Kumma, kun sinulle ei ole Lapissa kasvanut sarvia päähän kuin\nporolle?\n\n-- Niin kun se Puujalka-Piera ei antanut sitä kynsirasvaa\nsarvivoiteeksi, mutta ensi kerralla ne kasvatan. Silloin tulen\nsarvipäisenä kotiin.\n\nTämän leikinlaskun jälkeen Urpo alkoi purkaa tavaroitaan repusta. Sen\nkomeroista löytyi jokaiselle omaiselle jokin Lapin esine tuliaisiksi.\nMutta eniten hyötyä tuli kaikille \"Harmaahaukan ritareille\", jotka\nmonta iltaa Helsingin lähellä voivat istua leiritulilla kuunnellen\nLapin kuvauksia.\n\n\n\n"]