[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fShfDwUkMvaxVx8Szynbi6q3Da-651PkbOL16trYc_d8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1623,"Eerik XIV ja Juhana III I: Veljesviha","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1623-blink-carl-eerik-xiv-ja-juhana-iii-i","1623__Blink_Carl__Eerik_XIV_ja_Juhana_III_I",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1888,1913,94732,620032,false,55747,[24,25,26,27],"Erik XIV, King of Sweden, 1533-1577 -- Fiction","Historical fiction","John III, King of Sweden, 1537-1592 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Historical Novels","Romance","\"Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha\" by Louise Stjernström is a historical romantic portrayal written in the early 20th century. The narrative unfolds in the context of the 16th century, focusing on the tumultuous relationship between the two royal brothers, Eerik XIV and Juhana III, against the backdrop of their familial and political intrigues. The story likely examines themes of power, loyalty, and rivalry within the Swedish monarchy, offering readers a glimpse into the complexities of their sibling bond.  At the start of the book, the excitement and chaos surrounding the coronation of King Eerik XIV in Uppsala are vividly depicted, with large crowds gathering to witness the spectacle. The narrative follows a humble family of a guard, who, along with his wife and children, navigates through the bustling streets, expresses anxiety over the safety of their daughter amidst the crowd, and yearns for home. They encounter Simon, a goldsmith who leads them to a hidden garden belonging to the king, where they delight in a feast provided by Simon. As the revelry unfolds, it hints at broader plots and the ominous atmosphere lurking within the royal court, setting the stage for the political and personal tensions to come. (This is an automatically generated summary.)",[],170,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin kuningas Eerik XIV:n ja hänen veljensä Juhana-herttuan välistä katkeraa valtataistelua 1560-luvulla. Teos seuraa hovin juonitteluja, kuninkaan horjuvaa mielenterveyttä ja veljesten välistä vihanpitoa, joka horjuttaa koko valtakunnan vakautta.","Carl Blinkin 'Eerik XIV ja Juhana III: I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1623. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","EERIK XIV JA JUHANA III: I. VELJESVIHA\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Korea alku.\n 2. Kuningas Eerik.\n 3. Prinsessat.\n 4. Yrjö Pietarinpoika.\n 5. Juhana herttua.\n 6. Sinunko vai minun?\n 7. Ensimäinen yhteentörmäys.\n 8. Kuningatarta etsitään.\n 9. Maunu herttua.\n10. Etsimistä jatkuu.\n11. Sotaa ja vainoa.\n12. Taistelija toisella alalla.\n13. Muistorikas kohtaus.\n14. Mielenhäiriö alkaa.\n15. Kun hullut raivoavat vapaasti.\n16. Viimeinen yritys.\n17. Mitä vähäpätöinen voi.\n18. Sovinto.\n19. Sotaa ja juonia.\n20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.\n\n\n\n\n1.\n\nKOREA ALKU.\n\n\nEi koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin\n28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja\najaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut\nmajailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain\nkatosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan\nerinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden\njälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka\nvuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.\n\nSuurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen,\npalvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi,\nsillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi\nkattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat\nsen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut,\nsiihen ei ollut tilaa.\n\nNe onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin\nmukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä\njuhlamenoja varten.\n\nMutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista\nsekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua,\nkysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa,\nkoirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien\nja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin,\nItägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla;\nolipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että\notappa tuosta kaikesta selvää.\n\nSilloin pamahti muutama kumea laukaus.\n\nTuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta:\n\"Nyt ne tulevat!\" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria\nihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja\nitkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi\nollut kysymyksessä.\n\nUteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti\nlasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.\n\n\"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni\", sanoi\nvaimo hengästyksissään, \"kun tunkeilevat niin kauheasti.\"\n\n\"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan\", vastasi mies.\n\nVaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö\nnojasi päätänsä häneen.\n\n\"Miten on laitasi, Kaarina?\"\n\n\"Minä tahdon kotiin\", nyyhkytti tyttö.\n\n\"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?\"\nsanoi isä.\n\n\"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä\",\nvirkkoi äiti.\n\n\"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa,\nettä jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla\nläsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon\npääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan,\nsillä sen voisin saada päälläni maksaa.\"\n\n\"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!\"\n\n\"Isä, isä, auta!\" ähkyi poika toisella puolella.\n\n\"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta\", vaikeroi äiti, \"etkö\nvoisi ottaa häntä syliisi.\"\n\n\"Se on pieni asia.\" Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja\nheitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän\npää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan\notsaltaan hän huusi:\n\n\"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen\nitäpuolella.\"\n\n\"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän\nFlöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan\", sanoi huovi.\n\n\"Kas, kas, noin paljon huoveja\", huudahti poika.\n\n\"Niitä on muutama tuhat\", vastasi isä.\n\n\"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea.\nKatsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita.\"\n\n\"Ne ovat musketöörejä.\"\n\nSilloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.\n\n\"Niin jumalattoman paljon hevosia\", huudahti poika, \"ja miehillä on\npunaiset hameet.\"\n\n\"Se on matkapuku\", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan\nvieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. \"Ne, jotka\ntulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä\npitäisi oleman neljätoistasataa.\"\n\n\"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin\", huomautti poika, \"ja heidän\njäljessään... kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä.\"\n\n\"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat\nvierasten lähettilästen edellä.\"\n\n\"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua\", huudahti\nhuovi, \"hänet minä tunnen.\"\n\n\"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan\nneuvoksista\", selitti vanhus.\n\n\"Kuinka koreita he ovat... kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!\"\nhuudahti poika aivan hurmaantuneena.\n\n\"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä\", sanoi vanha mies;\n\"siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän\njäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin.\"\n\n\"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja.\nVoi, semmoista hälinää!\" huudahti poika.\n\n\"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka\nratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski\npaljastettu miekka kädessään.\"\n\n\"Kuningas, nyt tulee kuningas!\" huudettiin joka puolelta, ja tungos\ntuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.\n\nMaunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta\nJens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan\nhovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat\nkullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.\n\nNäiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella,\njoka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli\nhän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja\njalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu\nja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.\n\nKuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut\nvalkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin.\nHenkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle\nhopealla neulottu kirjaimet _E.R_ [Ericus Rex = Eerik kuningas.\nSuomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.\n\nKuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua,\nMaunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin\nherttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.\n\nSenjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit\npalvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta\nammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat\nhänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut\nlinnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta\nkaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi\nkuninkaallista majesteettia linnaan.\n\nKansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt;\nnyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut\nmitään nähtävää.\n\nMaunu laski Jensin kadulle lausuen: \"Nyt saat käydä omin jaloin.\"\n\n\"Jospa olisin kuninkaan hovipoika\", vastasi tämä, \"hei kuinka minä\nratsastaisin.\"\n\n\"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle\", sanoi\ntyttö, \"ja minä vastasin.\",\n\n\"Sen olet ehkä uneksinut\", tuumaili äiti, \"mutta nyt menemme saamaan\njotakin suuhumme.\"\n\nMukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin\nseimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki\nhevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa\nheille.\n\n\"Mennään kaupungin ulkopuolelle\", sanoi Maunu. \"Nyt voi oleksia joka\npensaan juuressa.\"\n\nHe olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän\nedessään.\n\n\"Minne matka?\" kysyi hän.\n\n\"Metsään syömään ja nukkumaan.\"\n\n\"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin.\"\n\n\"Mutta jopa olette kummallinen\", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. \"Ette\nedes tunne meitä.\"\n\nVanhus nauroi. \"Sanokaa minua Simon mestariksi\", vastasi hän. \"Minä\nolen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja\nsentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne.\"\n\nNäin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: \"Seuratkaa nyt,\nettemme eksy toisistamme.\"\n\nEi siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat\nniin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien\nvälitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin\nsaattoivat heitä seurata.\n\nHe poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain\nvähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan\nportin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi\nsen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin\nsisäpuolelta.\n\nHe olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.\n\n\"Kuinka täällä on näin tyhjää?\" rohkeni Maunu kysyä.\n\n\"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä.\"\n\n\"Hän on luultavasti joku suuri herra\", tuumaili Jens.\n\n\"Kuningas.\"\n\nEi salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan;\nneuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa\nsanaakaan.\n\nPuutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka\nmuistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.\n\n\"Missä kirkko on, äiti?\" kysyi Kaarina.\n\n\"Luultavasti maan alla\", kuiskasi tämä.\n\nSimon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua\nsisään.\n\nHe tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli\nmonta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät\nhöylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden\nmerkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.\n\nEräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi,\njoka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen,\nyksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli\nkorkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.\n\n\"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät\", sanoi Simon mestari mennen\nkaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.\n\nMaunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki\nepäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin\nahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen\nriittävän viipaleen.\n\nSimon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä\nliikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin\nnäytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden\naina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää\nistuviin vieraisiinsa.\n\nKun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella\nkeskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.\n\n\"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä\", sanoi Simon\nmestari Jensille.\n\nTämä kiirehti sukkelaan ulos.\n\n\"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä.\"\n\nMaunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui\nhämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti\nhän suutansa ja sanoi: \"Sehän oli oikein taivaallista.\"\n\n\"Tule sinäkin, Inga, saamaan.\"\n\nInga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.\n\nViini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:\n\n\"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa.\"\n\nKun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Se oli viiniä se\", sanoi hän.\n\n\"Kaarinakin saa maistaa sitä.\"\n\nPieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi\nottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui\nhänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:\n\n\"Kiitoksia paljon!\"\n\nSillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta\nmeni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään\nmaljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen\nviimeisenkin pisaran.\n\n\"Sinähän haluaisit saada enemmän\", sanoi Simon.\n\n\"Niin\", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.\n\n\"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä\naamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille\njokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä.\"\n\nSenjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa\nrauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia\nhe eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin,\nniin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.\n\nKaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä\nalle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa;\nmutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi\npian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.\n\n\"Mitä, oletko sinä täällä taas?\" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista\npoikaa.\n\n\"En minä tahdo nukkua\", vastasi tämä, \"minä tahdon ulos katsomaan,\nminkätähden ne taas niin ampuvat.\"\n\n\"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat.\"\n\nJens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.\n\n\"Onko kuningaskin mukana?\" kysyi poika.\n\n\"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään\nkaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas,\ntuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne\nparaiten.\"\n\nJa Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen\neteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:\n\n\"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii\nsilmiänsä... niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt...\"\n\n\"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että\nhän on surullinen.\"\n\n\"Sen kyllä luulen\", arveli toinen, \"hänellähän on lemmittynsä aivan\nlähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää\nhäneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin.\"\n\n\"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä\nkaikista.\"\n\n\"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa.\"\n\nKultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki\nnämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen\nmelkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka\nsuu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien\njymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko\nsotilaita.\n\nAirut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille\nkaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.\n\n\"Nyt menemme kotiin\", sanoi Simon mestari, \"omaisesi ehkä\nkummastelevat, mihin sinä olet joutunut.\"\n\n\"Minä luulen, että he makaavat\", vastasi poika.\n\nMutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän\ntapauksia, tulisiko \"huomenna vielä koreampaa kuin tänään\".\n\n\"Huomenna\", sanoi Simon mestari, \"menevät ensin kuninkaan veljet\nlinnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja\njalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä\nkruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee\nheidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja\nkorkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää\nhallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja\nvahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.\n\n\"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti\nvastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin\nherttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata\nkuningasta kirkkoon.\"\n\n\"Mitä sitten tapahtuu?\" kysyi poika.\n\n\"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti\non verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja\nvartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat\nsekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja\nvielä enemmän jalokivissä kuin tänään.\"\n\n\"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?\"\n\n\"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä.\nKuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista\nsamettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja\nkultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon\npäässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen,\nkullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä\nGöötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään\nja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä\nsymboli: _Jehova cui vult dat_, joka merkitsee: Jumala antaa kelle\ntahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet\n_E.R._\"\n\n\"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?\"\n\n\"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat\nsamettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa.\"\n\n\"_Käveleekö_ kuningas kirkkoon?\"\n\n\"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä\nairutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika\nkantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra\nPeder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä\nhänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan\nmiekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta\nherraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee\nkruunauksen aikana.\n\n\"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä\njuhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen,\nsitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä,\nkaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin.\"\n\n\"Minä näen heidät, minä näen heidät\", huusi vilkas poika.\n\nNäyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:\n\n\"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa\nLaurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen\nmajesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran\nnimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.\n\n\"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat\nlaulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle\nistuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille\ntuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa\nneitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut\nkultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on\ntäynnä sotilaita.\"\n\n\"Mistä tiedätte tuon kaiken?\" kysyi poika ihmetellen.\n\n\"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa\nkaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla\njuhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin\noikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna\nsilkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.\n\n\"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän\nkamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia\ntaalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi;\nkuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja\nrukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja\nsen ulkopuolella.\n\n\"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa\nvaltakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen\ntoimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen\npiispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja\narkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän\nvalalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:\n\n\"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään\noikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden,\nvalheen ja Jumalan pilkkaamisen.\n\n\"Kuningas vastaa tähän: tahdon.\n\n\"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita,\npitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan\nkaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka\nelävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja\nrankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.\n\n\"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.\n\n\"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa\nhänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:\n\n\"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.\n\n\"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan\nkuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena\nrukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja\nkoko ajan rukoiltaessa.\n\n\"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja\nkädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä\ntaas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan\nvalkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee\nsormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen\nkoko ajan.\n\n\"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen\nviittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta\nselittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa\noikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan\nteltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo\nkorkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu\nsekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut\nkultakankaalla.\n\n\"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan\nvaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä\nruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä,\nottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen\nmajesteetin päähän ja rukoilee.\n\n\"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa\nriemuitsee ja huutaa.\n\n\"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan\nmiekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen.\"\n\nSimon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti\nkokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.\n\n\"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella\",\njatkoi hän, \"pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä\nomenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa\nympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen\ntakana:\n\n\"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV\nvoideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.\n\n\"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas\nvastaavat:\n\n\"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!\n\n\"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.\n\n\"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.\n\n\"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu,\nottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille\nkuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa\nkäsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin\nsanellessa hänelle.\n\n\"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu\ntaas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi,\nkoskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän\ntaas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.\n\n\"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin\nliian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti\nantaa hänen suosiollisesti mennä.\n\n\"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden\nkanssa ei minulla ole mitään tekemistä.\"\n\nSimon mestari henkäisi syvään. \"Ajatteleppas, etten takertunut\nmissään\", tuumi hän, \"nyt voin olla varma huomispäivästä.\"\n\nSilloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään\nJensiin, ja hän naurahti makeasti. \"Minun tulee valvoa kirkossa\nhuomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki\ntapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne.\"\n\nHeidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.\n\n\"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot\nitsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä\ntänne minkä katsot tarpeelliseksi\", sanoi Simon mestari.\n\nPoika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki\nhän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.\n\nJens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän,\noli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että\nhe voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.\n\nPojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se,\nmitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen\nnuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan\nvaltaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta\nja ampumista.\n\nYö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki\npoika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa,\nettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin\navautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja\nJens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika\nei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.\n\nVieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi\nlattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi\njalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän\nmeni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti\ntiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.\n\nVanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen\nliikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän\nvastasi.\n\nÄskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten\nhän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt\nkuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.\n\nVanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten\npuhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina\nkiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä\nnopeasti.\n\nKoko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti\nliikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein\nsäkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon\naukaisi... Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.\n\nHämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus\ntaaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet\nkaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan...\nhän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään\ntunnustelemaan, polttaisiko tuo...\n\nSilloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo\ntuli... se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa\nääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli\ntuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki...\nvihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki\npitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.\n\nUskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli\nkyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni.\nHei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi\nhiipi rohkea poika rappusia ylös.\n\nNiin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi,\netteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että\nolisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät\njonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät\nsiihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen\nkapeammassa päässä.\n\nOliko se loihtimista vai mitä se oli?\n\nSilloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho\npeitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä\nhuomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks!\nNyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi\nkorkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita\nrappusia.\n\nTäällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä,\nmitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat...\nJospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä\npuutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi\nmolemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli\nvarma.\n\nMolemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät\ntoisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.\n\n\"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin\nsinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi\", sanoi vieras, joka oli\nkuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.\n\n\"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?\"\nkysyi Simon mestari.\n\n\"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan\ntähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä\nsiihen.\"\n\n\"Joku suuri ja loistava tähtikö?\"\n\n\"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi\nsiitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä\nkernaasti\" -- hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut\nvääntää niskat joltakin.\n\nSimon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä.\n\"Kummallista\", mutisi hän, \"hyvin kummallista, mutta ei suinkaan\nmahdotonta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti\nkuvastuu silmässä, ja nyt minä olen...\"\n\n\"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?\" kysyi vilkas\nranskalainen hyvin kiihkeästi.\n\n\"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden,\nja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!\"\n\nBeureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin\nhän taas jätti tähystyksensä.\n\n\"Mieskö vai nainen?\" kysyi hän.\n\n\"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä\nsilmäparissa.\"\n\n\"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon\nvahvemmaksi.\"\n\n\"Voima voi ilmaantua eri tavoilla.\"\n\n\"Mitä väkeä he ovat?\"\n\n\"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet\ntänne juhlaa katsomaan.\"\n\n\"Vaimo on kai nuori ja kaunis?\"\n\n\"Sitä ei voi sanoa.\"\n\n\"Se on siis mies?\"\n\nSimon pudisti päätänsä. \"Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana,\nhänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät\ntänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni.\"\n\n\"Minä menen alas katsomaan heitä.\" On jo sanottu, että keskustelu\nkävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti,\nettä hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.\n\nRanskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät\nvaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja\nmelkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan\nalhaalla-seisovia.\n\n\"Minä annoin heille makeata viiniä\", sanoi Simon hymyillen, \"ja\nse vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin\nluullakseni\".\n\nNäin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko\nnäyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi\nsuoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja\nranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja\nvetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun\nkauhistuksissaan.\n\nKumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei\nymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja\ntuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki\ntarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat\nkauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.\n\nKun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että\nhänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan\nryömi varovasti eteenpäin.\n\nOli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat\nselkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi\nmukanaan kukkien tuoksua. \"He ovat juosseet tiehensä\", sanoi Jens\nvirnistellen tyytyväisenä; \"minäpä pelotin heidät\".\n\nEnnenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn,\njos vain voisi... Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi\nkernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin... ja... viimein\nhän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro\npelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen\nsilminä.\n\nEnempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja\näidin luo herättämään heitä.\n\nOvessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.\n\nAlhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi\nheränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja\nInga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa\nkaikki olivat päättömiä.\n\nSiitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen\nillalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he\neivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he\nkuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.\n\nPorttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi\nJens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.\n\nEnsin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat\nkeskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi\nvietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.\n\nIngaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että\nkansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli\nkulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin\npitäisi kai olla mukana siinäkin.\n\nKäsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.\n\nTänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua\noli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita,\njoita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla\nja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne\nsovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan.\nKun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille\npuutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.\n\nTilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit,\nja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa\nettä muuta.\n\nEräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli\nkirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-,\nsima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut\nhanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin\nsai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei\npäässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.\n\nAterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti\noli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.\n\nSe kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai\nkatsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko\npaahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli\ntiedossa paljon parempaa.\n\nAikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten\nympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta\nodottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet\nrevittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan\nrahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen\nmajesteetin edellä kirkkoon.\n\nVihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä\ntuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja\nhikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä,\njuhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti\nkulkue kirkosta.\n\nMutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat\notettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat\njuomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset\nseurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita\npäiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt\npiti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita,\nalentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.\n\nKoko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi\nnäyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain\nkuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa,\nmikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe\noli loppunut, nyt saa kappale alkaa.\n\n\n\n\n2.\n\nKUNINGAS EERIK.\n\n\nUusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita!\nMikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla\nonnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen\nkanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä\nkeskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja\nvihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen\ntoiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan\npuolueen jäännökset!\n\nSentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja\nmeneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas\ntuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion\nasioita.\n\nTuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies.\nPöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli\nsalaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus\ntulevaisuuden pelkoa.\n\nTässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa\nkurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän\noli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa\nkatkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin\njokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala\nmuuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan\nkäytäntöön?\n\nSoturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.\n\nEdestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä\ntoiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan;\nei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan\naika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen\nneuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut\nsilmänräpäykseksikään jättää herraansa.\n\nUsein toistettuna on vastaus \"saatte tulla jollakin toisella kertaa\"\nvienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat\nihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin\ntunkeutua eteenpäin.\n\nMutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä,\najattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä\nniitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä\nhyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä\nuutta asemaansa että virkaintoansa.\n\nTuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä\nkirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä\nsyytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.\n\nTuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.\n\nJa tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista,\nkatolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.\n\nVanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa\nkuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen\ntarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin\nhevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella,\nhöyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät\nsisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin\nikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään\nja kuka siellä sisällä.\n\nHistorian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa\ntaisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä\npunottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja\ntuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin\nmonta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt,\nja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi\nvallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.\n\nEerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina\nvihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen\nkukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten\ntätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.\n\nMutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui\nkumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet\nhänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät\nolleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli\nolisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain\nonni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut\nryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä\nmäärässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan\nrahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin\nsekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.\n\nEi mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän\nkeskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan,\nkuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa\nmestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut\npois maan päältä.\n\nEerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa\npuolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää\nainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin\ntulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin\njälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä,\nja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus,\nvaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian\nvahva; sen aika oli nyt nousemassa.\n\nVakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä\nkädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli\nlaskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja\nJuhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.\n\nEipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman\njesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan\nsaattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja\nKaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin\nja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan\nelämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan\nsekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet\nleimansa hänen sieluunsa.\n\nMelkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja,\ntekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta\nKustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän\npiti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki,\nterävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.\n\nNäinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret\nprinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille\nja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat\npalvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille,\njotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.\n\nNuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin\nja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella\nkiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä\ntäydellisen luottamuksensa.\n\nEerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta\nniin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin\narvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista\ntässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.\n\nHän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla\nmyöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että\nhe eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.\n\nVielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään\nlähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan\ntunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka\nhe eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin\nläsnä hovijuhlissa.\n\nErotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut\nhuomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen\nhillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua,\nkuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla\ntyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää\npystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.\n\nMaunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä.\nVeljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat\nhurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja\nhän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon\nsurun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.\n\nHyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen\nperhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata\nsen olemassaolon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.\n\nSe kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut,\noli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty\nveljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin\nollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen,\nmutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan\njalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.\n\nValtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat\nja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä\nulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden\nvaltiorahaston.\n\nTehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän\nsieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet\nhallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä\nkoristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille,\nkallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista\nkorutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä\nsiinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia\neläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu,\nmiten kestitsemisestä oli huolta pidetty.\n\nMonta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti\nuseita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja\nvaltakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja,\njoissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten,\nettä ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä,\njoita muuten olikin melkein joka päivä.\n\nKustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä\nläänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät\nherttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja\nKaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän\nsemmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja\nettä toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä\nkohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.\n\nTämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen\nveljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla.\nEnsimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta\nisän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin\njohdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän\nautuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen,\neikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä\nhänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen\nmonien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan\nkuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät\ntulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän\nyhteiseksi omaisuudekseen.\n\nEerik vastasi: -- \"Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne\ntahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän\nolla itseksemme.\"\n\nSillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi\nvahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta\npitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien\nvälillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen\nkirjoittaessaan testamenttiansa.\n\nEerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana\nsai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä\nherttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä\nsiitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin\nvaltakunnan hallitsija.\n\nJo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa,\nhän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston\nja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan\nvaltiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin\nitsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.\n\nSen pääsisältö oli:\n\n\"-- että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala\nkuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät\nkuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä\nkomennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas\nvalmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta\nalottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan\nkanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua\nkokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset\nverot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta\nylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin\nvaltakunnan osista.\"\n\n\"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin\nherttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja\nmuita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä\nmäärässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota\nlaamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista\nkuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää\nkuningas.\"\n\nTämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan\nkova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin\nmääräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun\nilmoittaa tyytyvänsä tähän.\n\nAlentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden\nherrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot\nRuotsiin.\n\nJo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän\nvapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko\nylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne\naateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne\ntakaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.\n\nKaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään\nhäiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias,\nhänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa\nruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä\npuhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija,\nsäveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle\nmonta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden\nkäyttäminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa\nkuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo\nTukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.\n\nEnsi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella\nmolempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen\nkanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna\nneuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen\nhallitusmuodossa ja hallinnossa.\n\nVapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän\nuudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden\nvarsille.\n\nKatolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia\njumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja\npoistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille\nvainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella\nmielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.\n\nMutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen\nlempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa\narvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja.\nMe tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin\nkuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut\nepävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa\nkuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta\nEerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että\nkuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.\n\nMuutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan\nneuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.\n\nMitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja\nmuut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille\nkallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita\narkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta\nmäärättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko\nseurueineen nousi laivaan.\n\nLähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö\nPietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi\nsenaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden,\nja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.\n\n\"Tähti on mennyt ohi skorpionin\", huudahti kuningas vilkkaasti, \"mikä\nsikerö on seuraava?\"\n\n\"Minä luulen... se on rapu, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Jos en erehdy.\"\n\n\"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi,\ntällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla\npakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan,\nnyt _menen_ päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän\nkuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne.\"\n\n\"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy\nharmista?\" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.\n\n\"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut\nEnglantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää\nminua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat\nhiukset...\"\n\n\"Niin, ne vaaleat hiukset\", toisti Eerik tuskitellen. \"Miksi onkaan\nminulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut\nhengiltä.\"\n\n\"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän\nmajesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa\nHerran voideltua!\"\n\n\"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja\nsentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas\ntuossa käteni.\"\n\nSe peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen:\n\"Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan.\nIsäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin\nantanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen... Se oli\njulmaa, julmaa!\" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas\nkiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä\nja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän\nnyyhkytti kuuluvasti.\n\n\"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene\nkoskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?\" huudahti Beureus\njuhlallisesti.\n\n\"Veljesviha!\" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.\n\nEerik vavahti. \"Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että\nunohdan sen?\" sanoi hän melkein kirkuen. \"Ah, jospa joku voisi\nvapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni\nvoiman!\"\n\n\"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen\ntiellensä\", jatkoi liehakoitsija.\n\n\"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin,\nettä vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että\nEnglannista saan voimakkaan tuen?\"\n\n\"Tietysti -- mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin\noikullinen.\"\n\n\"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se,\njoka on voinut vastustaa minua?\"\n\n\"Teidän majesteettinne on vastustamaton\", huomautti Beureus.\n\n\"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan\nlähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä\ntahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen\nvärinsä.\"\n\n\"Kauniimpi on. Maria Stuart!\" jatkoi Beureus.\n\n\"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön\nSkotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio\nmaalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva\nlähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet\nminulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten\nvain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja\nja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin.\"\n\n\"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen\ntarpeeksi jälkeläisiä\", huomautti Yrjö.\n\n\"Siinä olet oikeassa\", nauroi kuningas, \"mutta minä pidän myöskin\nhuolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren\nsilmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän\nkasvatukseensa.\"\n\n\"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä.\"\n\n\"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole\nvelvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen\nnaimisiin. Miten on nyt tähteni laita?\" keskeytti hän vilkkaasti ja\nmeni ikkunaan.\n\n\"Matkaenteet eivät lupaa onnea\", vastasi Beureus; \"kuun viimeinen\nneljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä.\"\n\n\"Minä näen, minä näen\", sanoi Eerik valittaen; \"kaikki on minua\nvastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi.\nMinä sanon, että teen sen Kaarlen tähden.\"\n\n\"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?\"\n\n\"Tulee, sekä Brahe ja Roos.\"\n\n\"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?\"\n\n\"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos\nhän tulisi tänne poissaollessani... Sameassa vedessä kalastaminen on\nniin hänen tapaistaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan\nSvartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että\nhän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu\nherttua oli jo saapunut.\n\nSenjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita,\njotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti\ntehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin \"amuletin\", jonka oli\nsaanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja\njossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi\nsitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi\npelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen\nkauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta\nseitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella\nkilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi\nolemaan hänen voittonsa palkka.\n\nTämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin\nsalakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen\nkalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat\nluodut taivasta kohden.\n\n\"Rakastaa ja olla rakastettu\", huokasi hän, \"kun on joku, johon voi\nluottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai\nmitätöntä.\"\n\nYrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka\nilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään\nmuutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa\nnäihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi\nkäydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen\nmatkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä\njumaloimansa hallitsijan.\n\nEerik hymyili. \"Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen\",\nvastasi hän; \"myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos\nnauttimaan raitista ilmaa.\"\n\n\"Sanonko...\"\n\n\"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian\nsaan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu.\"\n\nSuurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat\nkaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä\ntullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa\nmyymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä.\nTavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton\nihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät\nvaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman\nsuloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi\nkaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita\npitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja\nviattomuutta.\n\nOhikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja\nostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin\nkauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut\nkuninkaan korviin.\n\nKulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän\nsattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä.\nTyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä\nseisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.\n\n\"Vanhako olet?\" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.\n\n\"Neljäntoista\", vastasi hän.\n\nÄäni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja\nkehittymätön.\n\n\"Tunnetko minua?\"\n\n\"Tunnen, kuningas.\"\n\n\"Oletko nähnyt minut ennen?\"\n\n\"Kruunauksessa.\" Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö\nsinä tunne minua?\n\n\"Kautta Pyhän Eerikin!... tuo pikku tyttö!... Nyt tunnen minäkin\nsinut... Mikä on isäsi?\"\n\n\"Linnanhuovi.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Maununpoika.\"\n\n\"Ja sinun nimesi?\"\n\n\"Kaarina.\"\n\n\"Onko tuo nainen äitisi?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina\", kuningas näytti Yrjö\nPietarinpoikaa. \"Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen\nkäskyjään, ne tulevat minulta.\" Hän nyökkäsi tytölle ja meni.\n\n\"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni\nkäsiin... hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet... heidät pitää\nkasvatettaman yhdessä... hän saa hoitaa pikku Viktoriaa... Sinä sanot\nvanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet\ntytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?\"\n\nYrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: \"Tokkohan\nleskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että...\"\n\n\"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti\", vastasi\nkuningas tuimasti.\n\n\"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että\npuolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä.\"\n\n\"Panen sen mieleeni.\" Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. \"Mene\nnyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet\nillalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo.\"\n\n\"Mutta kävelymatka,?\"\n\n\"Saa jäädä toiseen kertaan!\"\n\nJätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja\nsiirrymme nyt hänen sisariinsa.\n\n\n\n\n3.\n\nPRINSESSAT.\n\n\nTyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan\nrakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman\nhäämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että\noli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi\nmelkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen\nsisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.\n\n\"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä\", huusi hän kyynelten\nvirtaillessa, \"enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään\nsyliin paitsi hänen!\"\n\n\"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi...\"\n\n\"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos\nnäkisi suruni.\"\n\n\"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi\nteille.\"\n\n\"Anna se tänne!\"\n\nHän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri\nja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni\nlapsi.\n\n\"Ettekö lue sitä?\"\n\n\"En, minä en voi, minä en tahdo.\"\n\n\"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä.\"\n\n\"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui\ntahi luki?\"\n\n\"Muistatteko myös, _mitä_ hän luki?\"\n\n\"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!... Onko kuningas ottanut\ntuon vanhan rakkaan luutun?\"\n\n\"Minä luulen, että se on leskikuningattarella.\"\n\n\"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä,\ntahdon saada sen.\"\n\n\"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?\"\n\n\"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain\npitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona.\"\n\nKun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat\nsisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa\nhovitapojen vaatimukset.\n\nKolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä\ntäytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se\noli pitkä koetus nuorille.\n\nMutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä,\neivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua,\nEerikin kruunauksessa.\n\nNämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän\nkehitykseensä.\n\nSaksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian\nkotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä\nprinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä,\nehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa,\nja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä\nhänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei\nvoinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti\nkylläkin tavoitella.\n\nMaunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen\nporvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden\nprinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli\nsisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä\nharha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.\n\nSofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle\nhänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa\nhänelle kylmä ja vieras.\n\nTämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta\noli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta\npikkuseikasta.\n\nNyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi\nehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä\nsiinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys\nhovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.\n\nTurhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin\nhuvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren\nsurun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.\n\nOnneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen\nvaltiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen\nkysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.\n\n\"Voitteko ehdottaa jotakin?\" kysyi tämä.\n\n\"Musiikkia, esimerkiksi.\"\n\n\"Siihen kyllästyy.\"\n\n\"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen.\"\n\n\"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi.\"\n\n\"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi.\"\n\n\"Minä pelkään, ettei sitä sallita.\"\n\n\"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä.\"\n\n\"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen\ntietämättä?\"\n\n\"Yksi tai kaksi riittää.\"\n\n\"Mitä he toimisivat?\"\n\n\"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa.\"\n\n\"Kuka voi lukea naisen ajatukset?\"\n\n\"Mystikko, teidän armonne.\"\n\n\"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Mitä kaikkea hän tarvitsee?\"\n\n\"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee\nyksin.\"\n\n\"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?\"\n\n\"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä.\"\n\n\"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään.\"\n\n\"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?\"\n\n\"Varsin mielelläni.\"\n\nKohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei\nhänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli\nmukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja\npikari.\n\n\"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle\", sanoi\nitalialainen.\n\n\"Ja jos minä kieltäydyn siitä?\"\n\n\"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa.\"\n\n\"Jäättekö te tänne?\"\n\n\"En, minä menen heti.\" Italialainen otti lampun.\n\n\"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään.\"\n\n\"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä\ntarvittaisiin\", kuului ivallinen vastaus.\n\n\"Hassutuksia\", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.\n\nMinuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui\nolevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se\nsulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena;\nhän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän\nsiihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut,\nja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.\n\nKun hän ne taas aukaisi, niin... oi ihmettä!... tuossa seisoi\nprinsessa Sofia, ihanana, loistavana... mutta hän vetäytyi pois, tai\noikeammin, keveä pilvi varjosti hänet... Herttua tahtoi hypähtää\npystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.\n\nTaas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän\ntyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä\nmuutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten -- tuossa seisoi prinsessa\ntaas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa,\njonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli\nsitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti\nhän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas\nhuolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja\nherttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:\n\n\"Ei koskaan! Ei koskaan!\"\n\nKatosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi\ntainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.\n\nToinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.\n\nBellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.\n\n\"Missä, missä hän on?\" huusi herttua.\n\n\"Kenestä teidän armonne puhuu?\"\n\n\"Prinsessasta luonnollisesti!\"\n\n\"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan\", vastasi italialainen\nteeskennellen ihmetystä.\n\n\"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!\"\n\nHerttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta\nvoisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua... hän koputti seiniä,\ntarkasti, oliko lattiassa luukkuja... kaikki turhaan.\n\n\"Loihtua\", jupisi hän.\n\n\"Mystiikkiä, teidän armonne.\"\n\n\"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!\"\n\nItalialainen kumarsi syvään. \"Tässä hän on, armollinen herra.\"\n\n\"Tekö, Bellini?\"\n\n\"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään\nmuulle.\"\n\n\"Te käännätte silmät?\"\n\n\"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen.\"\n\n\"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?\"\n\n\"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa.\"\n\nHerttua seisoi kauan miettiväisenä. \"Voitteko joka päivä valmistaa\nminulle tilaisuuden nähdä häntä?\"\n\n\"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan.\"\n\n\"Voinko minä näyttäytyä hänelle?\"\n\n\"Voitte.\"\n\n\"Sellaisenako kuin itse tahdon?\"\n\n\"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat.\"\n\n\"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista.\"\n\n\"Onhan ymmärrettävää, että...\"\n\n\"Onko siis olemassa keinoja?\"\n\n\"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi.\"\n\n\"Se merkitsee vähemmän.\"\n\n\"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa\nennakkovalmistusta.\"\n\n\"Millaista?\"\n\n\"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota\nainoaa.\"\n\n\"Minä alotan heti.\"\n\n\"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi.\"\n\n\"Jonkun hovineitsyen avullako?\"\n\n\"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti.\"\n\n\"Siitä en mene takaukseen.\"\n\n\"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä\ntapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"En tiedä vielä, sattuma määrätköön.\"\n\n\"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa.\"\n\n\"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään.\"\n\n\"Luottakaa minuun.\"\n\nHerttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen\nhän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa\nprinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta\nitalialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli\nlinnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän\njatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan.\nMuutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois,\ntoiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan\noli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne\nsananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja\nnaapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta\njos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä\nomituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat\nelämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman\njalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.\n\nHerttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä\nmuuta kuin odottaa.\n\nSillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut\nitselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen.\nHän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta,\nettä mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin\nrohkeastikin.\n\nCecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä\nlohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti\nkuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi\nhankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.\n\nIlman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä\nCecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt\ntehdä valmistuksiansa.\n\nPrinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut\nvilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan\nhuoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.\n\nTämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen,\njolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua\nväsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen\nelämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka\nluona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti\nvain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat\nvaihtelua ja huvitusta.\n\nEräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa,\nsanoi hän mielistellen:\n\n\"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita\nunia.\"\n\n\"En voi nukkua enkä tahdo uneksia\", vastasi Cecilia. \"En minä laskeu\nlevolle.\"\n\n\"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne\nsänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin,\nvaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa\nja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne.\"\n\n\"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään.\"\n\n\"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos\nette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin.\"\n\n\"Enkö minä riisuudu?\"\n\n\"Ei nyt heti... minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte,\nolen heti täällä.\"\n\n\"Mitä tämä on, imettäjäni... sinussa on nyt jotakin salaperäistä...\nkuka on sinut houkutellut tällaiseen?\"\n\n\"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en\nminä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen\nennenkuin se alkaakaan.\"\n\n\"Ei, antaa olla... kuka se on?\"\n\n\"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä.\"\n\n\"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun\ntähän... anna tänne juoma.\"\n\n\"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole\nvaarallista\", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi\nkoristellun hopeapikarin.\n\nCecilia maistoi siitä.\n\n\"No, lapseni, maistuuko pahalta?\"\n\n\"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?\"\n\n\"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen\nvastoin kieltoa ja...\"\n\n\"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!\" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi:\n\"Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään.\"\n\nImettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi\nIsämeitänsä, otti kynttilän ja meni.\n\nCecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista,\nihmeellistä musiikkia, ja sitten... niin, sitten hän tiesi olevansa\naivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina\nselvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.\n\nHän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa\nja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun\nhän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka\nsurullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä\nristiin ja kuiskasi:\n\n\"Anna minulle, anteeksi, Niilo!\"\n\nTämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.\n\n\"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?\" kuului oven takaa.\n\n\"Ei, ei, mene tiehesi\", kuului kiivas vastaus.\n\nMutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei\npalannut...\n\nTaas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei\ntiennyt... se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että\nnäky uudistuisi.\n\nHän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana\naamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen\nhoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.\n\n\"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!\"\n\nHämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.\n\n\"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan\", sanoi hän.\n\n\"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne.\"\n\n\"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!\"\n\n\"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas.\"\n\n\"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin,\nsillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani.\"\n\n\"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?\"\n\n\"Et, sitä et saa.\"\n\n\"Mutta jos minä arvaisin?\"\n\n\"Sitä et voi!\"\n\n\"Sepä olisi peijakasta!\"\n\n\"Luulenpa, että sinä kiroilet!\" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.\n\n\"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on\nunelmieni vaikutusta, niin --\"\n\n\"Voipa olla, muoriseni!\"\n\n\"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Eräs nimi vain!\"\n\n\"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka...\"\n\n\"Minä olen vaiti kuin muuri.\"\n\n\"Kunhan vain muuri ei särkyisi.\"\n\n\"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä.\"\n\n\"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä\njoka yö.\"\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin\", kuiskasi Cecilia punastuen.\n\n\"Ette ole aivan varma!... Mutta, hyvät enkelit... enhän minä voi\nuskoa, että...\"\n\n\"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani\novat kanssani.\"\n\n\"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin\nvirtaava vesi.\"\n\n\"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas.\"\n\nKesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia\npaloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä\nJean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä\noli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa\nhän sai usein laulaa luutun säestyksellä.\n\nKun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki\nnaiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä _Mon\ncoeur_. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]\n\nHovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt\nhäneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat\nsilmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.\n\nKukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan\nkeskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen\npunastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä\nluultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.\n\nAlussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan,\nolihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa;\nprinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa,\nja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli\nherttua kuitenkin pian saavansa sen.\n\nTällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan\naikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli\nsalaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä\nhän harmistui silmittömästi.\n\nKuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta\nhänen kanssaan.\n\nMutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki\nsuhteet herttuaan.\n\nPrinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä\nsitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui\nVadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä\nSofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun\nliiton.\n\nJos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi\nhuolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli\nottanut korviinsa tuollaisia juoruja.\n\n\"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun\nneuvoni\", sanoi prinssi.\n\nJa hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja\nvastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.\n\nEräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:\n\n\"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä\nolen suostunut.\"\n\n\"Me emme ota ketään vastaan\", väitti Sofia kiivaasti.\n\n\"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet\nkuullaksemme häntä.\"\n\n\"Ei, ei, se ei käy päinsä.\"\n\n\"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä.\"\n\nLecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja\nja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat\nhämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen.\nItkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset\nsävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa\nja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.\n\nHetkisen kuluttua laulu vaikeni.\n\n\"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä\", sanoi Elisabet ja riensi\nhuoneesta.\n\nSofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa\nsanaakaan.\n\nElisabet palasi pian.\n\n\"Hän tulee taas tänne huomenna\", huusi hän jo ovessa.\n\n\"Elisabet, miten sinä tohdit?\"\n\n\"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli,\nkun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua.\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä.\"\n\n\"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne\nhuomenna.\"\n\nMutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai\npuhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei\nvoinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.\n\nSilloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena\nsalaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon,\njonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä\nsilmiensä edessä.\n\nSofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua\nkoettaa sitä.\n\nMäärättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.\n\nHän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.\n\nHän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.\n\nSilloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein\ntietämättänsä hän vei sen huulilleen.\n\nLecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen... hän\nnäytti lähestyvän...\n\n\"Pois, pois,\" huudahti prinsessa kauhistuen.\n\nSamassa näky hävisi.\n\nMutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan,\nsyntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän\nsanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota\nihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.\n\nToisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden\nääressä maalaamassa kuvaa, _hänen_ kuvaansa... hän tunsi sen heti.\n\nTaulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja\npolvistui suutelemaan sitä.\n\n\"Lecoeur!\" kuiskasi hän.\n\nTämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin\niloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Tuo\non minun!\" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.\n\nMikä rohkeus... Sofia teki estävän liikkeen.\n\nSilloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi\nsuudelman kuvan huulille.\n\nSofia huudahti.\n\nNäky oli hävinnyt.\n\n\"En koskaan enää tahdo nähdä häntä.\"\n\nMutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti\nElisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.\n\nSen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut\nsynnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet\nihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet\nvähentää.\n\n\"Hän rakastaa minua!\" ajatteli Sofia itsekseen. \"Ja minä, minä,\nenköhän minäkin rakasta häntä.\"\n\nSeuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä\ntuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja\njatkoi senjälkeen lukuaan.\n\nKumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen\nsamaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät,\nhaaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa\nmyötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi,\njoka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin\nsaamatta siitä juorun aihetta.\n\nElisabet tuli hänelle avuksi.\n\nHän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa;\neihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän\nautuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä\ntiedoissa.\n\nPunastuen kääntyi Sofia hänestä pois.\n\n\"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko\", sanoi hän. \"Kysy\nkuninkaalta ja leskikuningattarelta.\"\n\nKumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat\nluennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.\n\nMutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä\nja halusi olla mukana.\n\nSamaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä\njuomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis\nhäneltä kaikki näyt hävinneet.\n\nTurhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan\nesiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.\n\n\"Lecoeur suree jotakin\", kertoi Elisabet. \"Tule mukaan, ehkä hän\nsanoo sen sinulle.\"\n\nJuuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi\nainaiseksi erottanut heidät toisistaan.\n\nJa kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!\n\nKiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta\nhänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän\nei suinkaan ollut osattomana.\n\nNiin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.\n\nLecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat\nvahvasti.\n\nMutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!\n\nKun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet\nhäneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli\nselvää, että ne välttivät toisiaan.\n\nElisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että\nlukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8--10 ja että Lecoeur\njoka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.\n\nSofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset,\nettä kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä,\nsaivat hänetkin suostumaan.\n\nMiten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!\n\nLecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa\nkunnioitusta.\n\nHänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa\nhänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja\nhäikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi\ntuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen\nopettajan lämmittämään niitä omissaan.\n\nNämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan\ntarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen\nposkillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä,\nnäytti tuo silmäys anovan sääliä.\n\nItse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta\nhän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua\nainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.\n\nPakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla\nhuolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita\nkeinoja.\n\nPrinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä\noli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän\nei _tahtonut_ uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei\n_uskaltanut_, ja siten oli hän aivan yksin.\n\nHän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja\nisän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit\nrakastajattarilleen.\n\nTämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin\nkumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori\nkuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat\nhekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.\n\nJoskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo\naikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren\nsydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että\ntämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta\nkuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa\nvastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina\npäivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun\nhänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin\ntavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni\noli melkein kuiskaava.\n\nOli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän\nei siis tehnyt tunnustustansa?\n\nJotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet\npoistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta\nja vaarallista.\n\nSofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä;\nhänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä\ntoiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti\npuhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä\nluoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän\nväliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.\n\n\"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken\", kuiskasi hän Lecoeurille\nseuraavan lukutunnin alussa.\n\nTämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että\nhän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan\nennen.\n\nOllessaan lähdössä sanoi hän: \"Neiti Elisabet, minulla on muutamia\ntaiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni\nnäyttäisin teille.\"\n\n\"Ovatko ne mukananne?\" kysyi Elisabet vilkkaasti. \"Ne ovat siihen\nliian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa... Beata\nneitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei\nsaa niitä nähdä.\"\n\n\"Minä tulen\", huudahti hilpeä tyttö.\n\n\"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta\nalkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette\noven ja menette yksin sisään.\"\n\n\"Ettekö te ole kotona?\"\n\n\"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan\nminä yhtäkkiä tulla.\"\n\n\"Minä odotan\", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. \"Niin\nihmeen hauskaa!\"\n\n\"Mutta mihin aikaan?\"\n\n\"Sen saatte te määrätä.\"\n\n\"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?\"\n\n\"Kello kahdeksan huomis-aamuna!\" sanoi Sofia hätäisesti.\n\n\"Lukutunnilla!\" huomautti Elisabet pettynein mielin.\n\n\"Minä olen poissa kello kahdeksan\", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.\n\n\"Hän ei kutsunut sinua mukaan.\"\n\n\"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut.\"\n\n\"Minä kerron sitten sinulle kaikki!\"\n\n\"Se sinun täytyy tehdä!\"\n\n\"Etkö sinä pidä hänestä?\"\n\n\"Pidän kyllä!\"\n\n\"Minä pidän sanomattoman paljon!\"\n\n\"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on\", vastasi\nSofia epävarmasti.\n\n\"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja\nhän on kauniin, mitä olen nähnyt.\"\n\nSofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa\nkaikilta.\n\nSen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli\nkoko päivän hänen ajatuksissaan.\n\nEntä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?... Miten alottaisi\nkeskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat\njohtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon... ah, hän ei voi, hän ei tahdo\nelää ilman häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa\nja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.\n\n\"Minä en voi, se on mahdotonta\", vaikeroi hän onnettomana, \"parempi\non paeta vaaraa\".\n\nHän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa\nmaalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita,\njoita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki,\nsitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen\nhän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.\n\nHän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja,\nselkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen\nmuotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen\nkuvansa, jota kantoi povellaan.\n\n\"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua\", kuiskasi hän painaen\nhuulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki\noven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja\npois linnasta.\n\n\"Minne matka, ranskalainen!\" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu\nherttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.\n\nSilloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua\nkatsoi häneen terävästi.\n\n\"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa\nyhtä vähän kuin minuakin\", sanoi hän. \"Teidän armonne?\"\n\n\"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että\nteidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän\nole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt.\"\n\n\"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän\", vastasi Lecoeur vahvasti\npunastuen.\n\n\"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa\nvaruillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä\nkuoliaaksi!\"\n\nNäin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain\naskelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille,\nmissä Bellini asui.\n\nTämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä\netevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.\n\nNe kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset,\nja hyvin halukkaasti niissä käytiin.\n\nYleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti\nsisään.\n\nItalialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen\nyönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu\nlakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu,\njosta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.\n\nHuone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.\n\nLecoeur pysähtyi hämillään.\n\n\"Tuletpa onnelliseen aikaan\", sanoi italialainen. \"Minä imen\nviisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet.\nNeekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä,\njoka selvittää tulevaisuuden aivoituksia.\"\n\n\"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?\" kysyi Lecoeur.\n\n\"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan\nvalituille.\"\n\n\"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!\"\n\nHänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.\n\nBellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen\nkatseensa synkistyi.\n\n\"Miksi olet tullut tänne?\"\n\n\"Sanomaan jäähyväisiä.\"\n\n\"Jäähyväisiä?\" Hän nousi nopeasti.\n\n\"Minä en voi jäädä tänne!\"\n\n\"Et _voi_!\" Ääni kaikui uhkaavana.\n\n\"Olkaa sääliväinen!\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset\nsilmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen\nselville sen salaisimmat ajatukset.\n\nLecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana\ntyöaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan... Pyöveli\nhymyili hänen sitä havaitsemattansa.\n\n\"Kenelle te kuulutte?\" kysyi hän ankarasti.\n\n\"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!\"\n\n\"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?\"\n\n\"Sokeaa tottelevaisuutta!\"\n\n\"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?\"\n\n\"Hengellään!\"\n\n\"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?\"\n\n\"Ruumiiksi!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja\ntoiveensa\", läähätti onneton.\n\n\"Ettekö tahdo sitä?\" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.\n\n\"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset\nkärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en\nsiedä nähdä hänen kärsivän.\"\n\nTaas seurasi pitkähkö vaitiolo.\n\n\"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan\nsydämeen?\"\n\nRanskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille\nkasvoilleen... \"Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota\n-- jota --\" Hän vaikeni äkkiä.\n\n\"Josta hovijuorut kyllä puhuivat\", täydensi italialainen. \"Juuri\nsentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen,\nolisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään.\"\n\n\"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne.\"\n\n\"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon;\nteidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne\",\nlisäsi Bellini halveksivasti.\n\nLecoeurin pää painui syvälle kumaraan.\n\n\"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio\nkuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne\nantamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä\ntarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien\nkääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä,\nkatolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen\ntekevä palvelijainsa kautta.\n\n\"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen\nja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani\nkorkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta;\nälä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät\npäämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan\nmukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään!\nOle luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä.\"\n\nLecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui... \"Mitä minun\npitää tekemän?\" kysyi hän liikutettuna.\n\n\"Ripitä itsesi!\"\n\nJa hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut\nhänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli\npannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon\nkädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi\nensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken... Sofia tahtoi sitä...\npelastusta ei ollut... sentähden pois, pois!\n\n\"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!\"\nhuudahti italialainen. \"Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä\nanna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa\npakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin\nviittausta.\"\n\n\"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!\" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.\n\n\"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota\nja taipumusta kuin ennenkin.\"\n\n\"Sitä hän ei koskaan tee.\"\n\n\"Hänen täytyy, ymmärrätkö.\"\n\n\"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?\"\n\n\"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy.\"\n\n\"Mutta hän inhoo herttuaa.\"\n\n\"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Lecoeur.\n\n\"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien\nalkaa.\"\n\n\"Ilman hänen suostumustansako?\"\n\n\"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle\nkiitollinen onnestaan.\"\n\n\"Minä vihaan herttuaa!\"\n\n\"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren\nrippi-isäksi\", sanoi italialainen hymyillen.\n\nMutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: \"Muista, että minä olen\nsiellä läsnä huomenna.\"\n\n\"Siellä läsnäkö?\"\n\n\"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen\najatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä\nmilloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.\n\nKalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän\nsentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.\n\nMutta rakkaudella on oma logiikkansa.\n\nSofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen\noma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen\nhäiriintyneen ulkomuotonsa.\n\n\"Tulkaa istumaan tänne\", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota\nhän tuskin kosketti.\n\n\"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa.\"\n\n\"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä\nvaivaa... oletteko sairas?\"\n\n\"Niinpä melkein luulen.\"\n\n\"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta.\"\n\n\"Ei kukaan voi parantaa minua.\"\n\n\"Eikö kukaan?\"\n\n\"Ei muu kuin kuolema.\"\n\nSofian sydän sykki ankarasti. \"Kuolema!\" toisti hän.\n\n\"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat.\"\n\n\"Jean, luottakaa minuun.\"\n\n\"Oi, jospa te luottaisitte minuun!\"\n\n\"Voitteko epäillä sitä?\"\n\n\"Minä tiedän, ettette luota.\"\n\n\"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa.\"\n\nLecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen\nsilmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.\n\n\"Ei nyt\", sanoi Lecoeur, \"meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista,\njoka... on ehkä heti täällä.\"\n\nSofia laski kätensä irti. \"Eikö hän ole teistäkin muuttunut?\"\n\n\"Oletteko tekin huomannut sen?\"\n\n\"Hänessä on jotakin levottomuutta.\"\n\n\"Jumalan voima etsii häntä.\"\n\n\"Jumalan voimako?\"\n\n\"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!\"\n\n\"Minuun!\"\n\n\"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta\nautuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin\ntässäkin nuoressa sielussa.\"\n\n\"Mistä kaipauksesta te puhutte?\" kysyi Sofia aivan ällistyneenä.\n\"Minä en ymmärrä teitä\".\n\n\"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne.\"\n\n\"Johdattakaa minua sitten.\"\n\n\"Tahdotteko seurata minun johdatustani?\" kuiskasi hän.\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Tahdotteko totella minua?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Sofia nopeasti.\n\n\"Kaikessako?\"\n\n\"Kaikessa!\"\n\nLecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.\n\"Kiitoksia!\" hän sanoi.\n\n\"Nouskaa, Lecoeur!\"\n\nHän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. \"Nyt hälvenee pimeys\",\nhuudahti hän, \"ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!\"\n\n\"Mitä tahdotte minusta?\" kysyi Sofia vavisten.\n\n\"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa\nkäsittääkään, jumaloitu prinsessani!\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa!\"\n\n\"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella.\"\n\n\"Alttiiksiantaumisella?\"\n\n\"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän\nsinutella toisiamme.\"\n\n\"Sinutella!\"\n\n\"Suostutteko siihen?\"\n\n\"Kyllä, kun olemme kahden.\"\n\n\"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä.\"\n\n\"Pitemmälläkö kuin minä?\"\n\n\"Älä kysy, odota vain.\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Se riippuu itsestäsi.\"\n\nSofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen\nja kysyi hätäisesti:\n\n\"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!\"\n\nHän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois\npuhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin\ntahansa.\n\n\"Ole tyynenä, kallis ystäväni\", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä\näänellään.\n\nSamassa Elisabet syöksyi huoneeseen. \"Te olitte täällä!\" huudahti hän\nkiihkeästi. \"Odottamassa teitä.\"\n\n\"Minäpä odotin, että te tulisitte.\"\n\n\"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne.\"\n\n\"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien\nmeidän kuvamme -- paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden\njoukossa\", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.\n\n\"Minä aion nyt vasta alottaa sitä\", sanoi Lecoeur katsoen\nmerkitsevästi Sofiaan.\n\nTämä kääntyi punastuen pois. \"Olitko tyytyväinen omaasi?\" kysyi hän\nElisabetilta.\n\n\"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?\" sanoi hän\nkeikaillen Lecoeurille.\n\n\"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden.\"\n\n\"Nyt olette ilkeä minulle.\"\n\n\"Enkä, itsehän te sellainen olette.\"\n\nElisabet kääntyi nyreissään pois.\n\n\"Suokaa anteeksi, prinsessa\", sanoi Lecoeur lempeästi, \"minä olin\nväärässä enkä tahdo koskaan enää...\"\n\n\"Mutta teidän täytyy\", keskeytti Elisabet äkkiä, \"minä tottelen teitä\nmieluummin kuin ketään muuta.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Lecoeur hymyillen.\n\n\"Tiedätte sen?\" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. \"Tiedättekö\nmyös, mikä sen vaikuttaa?\"\n\n\"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa.\"\n\n\"Ovatko?... Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen.\"\n\n\"Mitenkä sanoi herra isänne?\"\n\n\"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta.\" Hän astui lähemmäksi\nLecoeuria. \"Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä\nkorkealla?\"\n\n\"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla.\"\n\n\"Toisin sanoen, että te...?\"\n\n\"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?\"\n\n\"Sen sanon vieläkin kerran.\"\n\n\"Saanko koetella teitä?\"\n\n\"Koetelkaa.\"\n\n\"Sinutelkaa minua.\"\n\n\"Sinutelkaa?\" toisti Elisabet hämillään.\n\n\"Ja antakaa minulle sama oikeus.\"\n\n\"Saako hän sinutella sinua, Sofia?\"\n\n\"Kyllä, kun olemme kolmisin\", vastasi tämä.\n\n\"Siitä olette sopineet minun poissaollessani\", sanoi hän ja katsoi\ntaas heitä. \"Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen.\nSinä saat sinutella minua, mon coeur\", sanoi hän ojentaen kätensä\nhänen suudeltavakseen.\n\nMutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.\n\n\"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme\nkaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme,\njotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon,\nniin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle\naineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit,\nsiihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta\nja alttiiksiantaumista.\"\n\n\"Milloin alotamme?\" kysyi Elisabet,\n\n\"Huomenna kello kahdeksan.\"\n\nKun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen,\nvahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:\n\n\"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen.\"\n\nNärkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas\nnöyrästi kumaraan. \"Hän on minun herrani ja mestarini.\"\n\nKuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi\nja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä\nkuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua\nluotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.\n\nEnsimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän\nBirgittan elämänvaiheet.\n\nHehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa,\njoka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä\nrakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen\ntähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.\n\nSitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia,\nmutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä\ninnostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.\n\nHekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut\noppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi\njohtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja\nhäntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.\n\nBellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan\nhelläksi Maunu herttuata kohtaan.\n\nAluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur\nsanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin\ntämä suostui.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti\nlupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he\nvapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse\njuhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei\nherättäisi pahastusta.\n\nLecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan\noppilaansa häntä petä.\n\nNiin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella,\nkuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään\naavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.\n\nMutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan\nolisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä\nystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen \"ikuisen uskollisuuden\nja lemmen\" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen\nkääntyä kuninkaan puoleen.\n\nTämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi.\nBellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen\ntuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana\nasiana maailmassa.\n\nTässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta\nsittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä\nseurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat\nrakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen\nheistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän\nnäiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut\nkahden terävän silmän tarkastavan itseään.\n\nEpäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen,\nettä hän saisi matkustaa pois.\n\n\"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella\nveljeskuntamme määräyksiä\", vastasi tämä.\n\n\"Minä en kestä kauempaa.\"\n\n\"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita\nprinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että\ntottelemattomuutta seuraa rangaistus.\"\n\n\"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?\"\n\n\"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän\npaikkanne.\"\n\nLecoeuriä vavisutti. \"Toisen!\" mutisi hän kalveten.\n\n\"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?\"\n\nRanskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen\nsilmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta\nhän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja\nhuudahti kiihkeästi:\n\n\"Antakaa minun taistella taistelu loppuun... Te tulette olemaan\ntyytyväinen palvelijaanne!\"\n\n\"Ripittäkää itsenne!\" kuului uhkaava ääni. \"Tuo toinen voisi\nsyrjäyttää minut.\"\n\n\"Mustasukkaisuutta siis?\"\n\n\"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni\", änkytti hän\npunastuen.\n\n\"Entä teidän suunnitelmanne?\"\n\nHänen päänsä painui syvään. \"Ei minulla ole mitään sellaisia.\"\n\n\"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan\nmestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla.\" Lecoeur näytti jo\ntuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi:\n\"Tulevaisuus on epävarma.\" Italialaisen katse synkistyi.\n\n\"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta\nkruunauksen jälkeen.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Mitä sanoo prinsessa siitä?\"\n\n\"Hän itkee ja valittaa.\"\n\n\"Entä te?\"\n\n\"Koen rohkaista häntä.\"\n\n\"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?\"\n\n\"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa.\"\n\n\"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä Elisabet sanoo siitä?\"\n\n\"Hän ei tiedä siitä vielä.\"\n\n\"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?\"\n\n\"Niin, kirjeissä.\"\n\n\"Ehdotitteko te sitä?\"\n\n\"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan.\"\n\n\"Ja te vastasitte samoin?\"\n\n\"Sen katsoin velvollisuudekseni.\"\n\n\"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on\nteidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne.\"\n\n\"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!\" huudahti Lecoeur melkein\nriemuissaan. \"Se on ehtona.\"\n\n\"Mutta ei ainoana.\"\n\n\"Mitä vielä lisäksi?\"\n\n\"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista.\"\n\n\"Hän tahtoo seurata sisartansa.\"\n\n\"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten\nrohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?\"\n\n\"Minä luulin... minä ajattelin...\" änkytti ranskalainen.\n\n\"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän\ntahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo\nmäärännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne\non vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan.\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin\ntäydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän\numpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Ettekö te ole minun vallassani?\"\n\n\"Olen kyllä, mutta...\"\n\n\"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa\nmihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan\nlujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä\nolen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune,\nsillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te\nolette himojenne herra.\"\n\n\"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita\nkunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!\" huudahti Lecoeur\nkiihkoisasti.\n\nBellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.\n\n\"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan\nmitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää\nharrastuksiamme.\"\n\n\"Se on toisin sanoen...?\"\n\n\"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia,\ntulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien\npalveluksessa.\"\n\n\"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!\"\n\n\"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse\nsinua... mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä\nsuuremmiksi.\"\n\nRanskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. \"Niin,\nniin\", sanoi hän melkein uneksien.\n\n\"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis\nvoi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta _meidän_\ntuomioistuimemme eteen asetettavaksi.\"\n\nLecoeur värisi. \"Minä tahdon olla vahva\", sanoi hän.\n\n\"Ennen kaikkea viisas\", huomautti Bellini.\n\n\"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään\nmuustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle.\"\n\n\"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin;\nviisaus hallitsee maailmaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän\noli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden,\ntoisinaan oli synkkä ja totinen.\n\nSilloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi\nmitä oli rikkonut... hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi\nJuhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen,\nsen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin... miksi, miksi\nhän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu\nkohdata häntä?\n\nToisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut\nhänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä;\nmiksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?\n\nMutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että\nhän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen\npergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä\nsalaperäisiä sanoja, niinkuin esim. \"uskollinen kuolemaan asti\",\ntai \"auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi\", \"Cecilia,\nrakastettuni\" j.n.e.\n\nVanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin;\noli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut.\nHän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että\nsitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen\ntehnyt?... Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä\nkertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin\nparas viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti\nei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.\n\nCecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden\nalkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan\nja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen\nrakkauttaan.\n\nSe mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa\nkaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista\nikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan\npohjattomuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut\naavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei\nkuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä\nkietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.\n\nKatariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis\npuolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen\nisänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle\npojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa\nHaraldsson vihki hänet nunnaksi.\n\nTämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.\n\nMuutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat\nsaivat vapautensa.\n\nMutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa\nilman ystäviä ja omaisia.\n\nSattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta\ntilastaan ja kutsui hänet luoksensa.\n\nRomana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.\n\nMitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän\njäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.\n\nOllen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti\nhän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä\niltaseurusteluissa.\n\nEräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten\nvallassa.\n\nHämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen\njalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.\n\n\"Kuka on loukannut sinua?\" tiedusteli kuningatar. \"Prinssi Juhana.\"\n\n\"Minä arvasin sen.\"\n\nTyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta\nilman nimimerkkiä.\n\nHän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä\nrakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia,\njoita hän saavuttaisi, jos suostuisi.\n\nVastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen\nlukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:\n\n\"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se\ntuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta\nprinssissä.\"\n\n\"En minä sitä pyydäkkään\", vastasi tyttö. \"Jotakin hyvitystä pitäisi\nsinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on\nystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni.\"\n\n\"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni\", nyyhkytti Romana.\n\n\"Kaikki eivät tee niin\", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä.\n\"Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun\nenemmän kuin kehenkään muuhun.\"\n\nRomana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa\noli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.\n\nKuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi\nja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita\nsen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.\n\nMutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät\najat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin,\nhypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.\n\nKaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain\nluuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei\nhän pelännyt kuolemaa.\n\nSillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre\nilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä\nviehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.\n\nEräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko\nhäntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan\nitkuun.\n\nKuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää\nhäntä luokseen.\n\nTytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" virkahti Katariina kauhistuneena. \"Teinkö\nsinulle pahaa?\"\n\n\"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään\", änkytti tyttö\nvaikeroiden.\n\n\"Kuka sinua kieltää?\"\n\n\"Valani.\"\n\n\"Kenelle annettu?\"\n\n\"En uskalla sanoa.\"\n\n\"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun.\"\n\n\"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!\"\n\n\"Minunko tähteni?\"\n\n\"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni.\"\n\n\"Kenelle vannoit valasi?\"\n\n\"Vannoin... kuninkaalle.\"\n\n\"Kustaa kuninkaalleko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sitten käsken sinun puhua!\" huudahti Katariina mielenliikutuksesta\nkalmankalpeana.\n\n\"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen.\"\n\n\"Sano se heti.\"\n\n\"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta,\nmitä nyt aion teille sanoa.\"\n\n\"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä.\"\n\nTähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen\nhengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi:\n\"Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran.\"\n\n\"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?\" kysyi Katariina epäillen\nja hämillään.\n\n\"On, toisin sanoen, minä näin hänet.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Kiirastulessa.\"\n\n\"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen\nkautta.\"\n\n\"Hän on siellä vielä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Minä näen hänet melkein joka yö.\"\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\n\"Minä tiesin, ettette uskoisi minua... antakaa minun olla vaiti.\"\n\n\"Sinulla on siis vieläkin sanomista?\"\n\n\"Älkää kysykö!\" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.\n\n\"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle\nkaikki.\"\n\n\"Mitä tahdotte tietää?\"\n\n\"Onko hän puhunut kanssasi?\"\n\n\"Monta kertaa!\"\n\n\"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?\"\n\n\"En uskalla!\"\n\n\"Mikä sinua estää?\"\n\n\"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi.\"\n\n\"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa\", virkkoi\nKatariina kyynelsilmin. \"Jos hän nyt _voi_ antaa tietoja itsestään,\nniin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan\njulma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja\ntervehdyksiä hän lähettää.\"\n\nRomana pani tuskallisesti kätensä ristiin. \"Kuningattareni,\npuolisonne kärsii kadotettujen tuskia!\"\n\n\"Se ei ole totta, sinä olet petturi!\"\n\nKatariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena,\nmelkeinpä uhkaavana.\n\nMutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat\npitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin\nelävältä.\n\nKuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin\nkiihottuneena: \"Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua\npuhumaan totta... tunnusta, että petät minua... ehkäpä paraassa\ntarkoituksessa, mutta petät kuitenkin.\"\n\n\"Sieluni ikuisen autuuden kautta!\" huudahti tyttö nostaen ylös\nkätensä hurjassa innostuksessa, \"minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan\nkärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi\nei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta\nautuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän\non vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan,\njota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!\"\n\nHän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut\nlattialle ja mennyt tainnoksiin.\n\nRomana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi;\nsilloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.\n\n\"Hyvin, tyttäreni!\" sanoi hän rohkaisten.\n\nHänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Siunaa minua, isä!\"\n\nHän nosti kätensä. \"Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi\npäällä\", sanoi hän.\n\n\"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään\", huudahti tyttö\nsäteilevin silmin.\n\nBellini kumartui kuningatarta kohden. \"Olisi hänelle parasta, että\nhän olisi kuollut\", mutisi hän.\n\nMutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä.\n\"Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa\", rukoili hän\nitsepintaisesti, \"hän on ollut niin hyvä minulle.\"\n\n\"Älä herätä häntä\", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen,\n\"pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet\nalttiimmaksi sinun vaikutuksellesi...\"\n\n\"Onko... onko minun edelleenkin...?\" Tyttö katsoi rukoilevasti\nBelliniin.\n\n\"Valitse!\" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään\nsääliväisyydestä. \"Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit\navoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään\nitseään.\"\n\nRomana pani kätensä ristiin rinnalleen. \"Pitääkö minun\nkärsivällisesti kestää kaikkea?\" kuiskasi hän.\n\nKuningatar liikahti.\n\n\"Ahdista häntä yhä ankarammin\", muistutti italialainen ja katosi\nsamaa tietä, jota oli tullutkin.\n\nKun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei\ntahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa\nmielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se\najatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois\nsuunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut\nasiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan\nkuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt\ntäytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua\ntappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.\n\nUsein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan\nhengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä\nkeskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin\narkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.\n\nNäissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia;\nprotestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri\nsentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen\nuskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja\nhänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen\netsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.\n\nNämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin;\nhänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.\n\nSentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen\nsielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä\ntytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia\nsilmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.\n\nHänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin\nikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.\n\nAinoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo\nlapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa,\nluottavassa rukouksessa.\n\nMonta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli\nkääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar\nrukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.\n\nJa valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla\ntavalla ja ilman yliluonnollisuutta.\n\nMuuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt\nRomana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen\npaljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen\npistelemältä.\n\nKatariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä,\nrupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.\n\nHän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin\nlyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.\n\nYstävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen\nluottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa\nvastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain\nsillä pelastaisi kuningattaren sielun.\n\n\"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?\" huudahti\nKatariina.\n\n\"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!\" väitti Romana säikähdyksissään.\n\n\"Paljasta kaulasi!\" käski kuningatar.\n\nSitä hän ei tahtonut tehdä.\n\n\"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!\"\n\nVastenmielisesti hän teki sen.\n\nKatariina kirkaisi kauhusta. \"Herra Jumala, mitä tämä on.\" hän\nhuudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat\nraadellut.\n\n\"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden\",\nvastasi Romana ja tahtoi rientää pois.\n\nMutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään\nnähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.\n\nKaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan\ntäytyi totella.\n\nSe oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin\nyhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä\nveripisaroita.\n\n\"Mikä on tämän saanut aikaan?\" kysyi Katariina liikutettuna ja\nkosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.\n\nSamassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen\npian syynkin.\n\nRomanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale,\nmutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty\nhienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä\nsamalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.\n\n\"Ota pois kidutuslaitos\", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla\näänellä.\n\n\"Minä olen vannonut kantavani sitä\", vastasi Romana. \"Minä en\nuskalla... minä en voi...\"\n\n\"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua.\"\n\n\"Ei, ei!\" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten\nhelpotuksesta.\n\n\"Anna se minulle\", käski Katariina ankarasti, \"minä ostan sen\nsinulta.\"\n\nRomana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä\nvielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan\nja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat\nniin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen\nmielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.\n\nKatariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet\nöljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia\nvoiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä,\nmutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat\nalkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.\n\nEräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja\ntapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana\nhänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.\n\n\"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar\", sanoi\nhän. \"En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua\ntäydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki.\"\n\n\"Jos sen teet, Romana\", vastasi tämä, \"niin tahdon kaksinkertaisesti\nantaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma\nsiitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi.\"\n\n\"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut.\nEnsiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen.\"\n\n\"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?\"\n\n\"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne,\nmuuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta.\"\n\n\"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet\nkuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle\ntuottaisi.\"\n\n\"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen\nkadotukseen\", valitti Romana. \"Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa\nminulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon\nkuulua siihen.\"\n\nMutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä\nniin lähelle kuningatarta kuin suinkin.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi tämä.\n\nHän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan;\nrukoillen hän katsoi kuningatarta.\n\nLempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja\nonnistuikin siinä lopulta.\n\nRomana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi\nsilmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana\nympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:\n\n\"Älkää menkö pois luotani!\"\n\nLopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.\n\nHeti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.\n\nMaunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa\njäähyväiset kuningattarelle.\n\nRomana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään\nvaarallista jättää hänet.\n\nPalvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen\nluonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.\n\nMutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina\nhänen luoksensa.\n\nRomana oli kuollut!\n\nHe olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina\nluulleet, että hän nukkui.\n\nKatariina kiiruhti hänen luokseen.\n\nEi hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä\nlevollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.\n\nKatariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt\nyksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.\n\nPaikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen\nkuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni\nsinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut\nluultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut\nmitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen\nluonansa.\n\n\"Minä olen hyvin ajatellut sitä\", sanoi Katariina, \"että se kauhu,\njoka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin\nnäystä.\"\n\n\"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen\", väitti lääkäri.\n\n\"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei\njuolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista\nkahinaa.\"\n\n\"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon.\"\n\n\"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon... Romana oli\nensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi.\"\n\nLääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen\nsekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö\ntarkastuksen.\n\nSilloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi,\nniin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen\nlöydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata.\nKaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin\nvanhoja aseita.\n\nMutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka\noven vieressä.\n\nSieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat\nkeskustelut.\n\nMitä oli tässä nyt tehtävä?\n\nKatariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan\nvoinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden\nsalaisuuden isälleen.\n\nTämä otti asioista tarkan selvän.\n\n\"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla\", sanoi hän. \"Jos työnnämme\nkätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän;\nmehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme\nainakin hetkisen rauhassa heiltä.\"\n\nJa vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja\nvarustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.\n\nLääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Stenbock, \"kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä\npääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä\npelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain\nkäsiin.\"\n\nHän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi\nkahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen\njälkeen muuttamaan linnasta.\n\n\"Ei, isäni\", vastasi nuori, rohkea nainen, \"huonosti sopisi teidän\ntyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina\nvetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on\ntäytettävä.\"\n\n\"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä?\nKateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän.\"\n\n\"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet\njokainen itseksemme... Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani,\nmutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin\nhovin ympärilleni... sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän\nkaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä\ntahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat,\netten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä.\"\n\n\"Tee niinkuin tahdot!\"\n\nKyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi\noli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin\ntyttärensä oli erehtynyt.\n\nMutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä\ntytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi\nnuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.\n\n\"On selvää, että hän tulee Margareettaan\", sanoi hän itsekseen.\n\nSillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen\nkirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja\nkuningatar suostui heti.\n\n\"Ruumis se vain haudataan\", sanoi hän; \"sielu menee Jumalansa luo.\"\n\n\n\n\n4.\n\nYRJÖ PIETARINPOIKA.\n\n\nTällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa,\nniin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana\nhenkenä hän oli.\n\nOn totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa\nasemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on\npalvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he\nitsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle\nkuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin\nkadotuksen tiellä.\n\n\"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle,\nmillainen sinä olet\", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja\nherkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti\nhänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja\njos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi\nja toimitettiin pois.\n\nNuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään\noli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo\nGyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli\nollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö\nkysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua\nmm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.\n\nMutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän\nhalpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle.\nEdellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin\nja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin\nkuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät\nhänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.\n\nSilloin tuli Yrjö Pietarinpoika!\n\nMyöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan,\nmutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.\n\nEerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun\nhän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa\nsynnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta\nparannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi\nSalassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin,\nmennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin\npidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut\nominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä\nperinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.\n\nNäistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.\n\nÄidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin,\njotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan\nkäytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa,\nmutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa\nvalossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.\n\nLahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika\nsaada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen\njuuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja\nylenkatsoi.\n\nNuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa\nja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien\nhuomiota.\n\nHänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä\nkieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa\nelämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan\nollut tarkkaavaisempi luennoilla.\n\nSekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän\nkuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän\ntyytyi vain olemaan kuuntelijana.\n\nHyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.\n\nHänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli\nlaskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.\n\nMutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista\nmenettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.\n\nAluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti\narvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin\nvastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan\ntörkeitä pistopuheitaan.\n\nHän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.\n\nMutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä\nhänet otettiin avosylin vastaan.\n\nKahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin\nsattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen\nhurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut\nkäsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset\npienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat\ntehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä \"varakuninkaan hovissa\"\nKalmarissa.\n\nKunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja,\nja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten\npyydystämiseksi.\n\nEräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren,\nsolakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä\nhän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön\nkiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä\naavistamatta keikahti kumoon.\n\nAjatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen\nmiekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen\nkimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö\nPietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko\nvalkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten\nja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.\n\n\"Kas niin, pojat\", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen,\n\"minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin\nkultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!\"\n\nKaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi\nnousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.\n\nEi mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin\nkuolla kuin joutua sen esineeksi.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi hän vimmoissaan. \"Mitä vaaditte, kun laskette\nminut vapaaksi?\"\n\nKantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.\n\n\"Sitokaa vanki!\" käski hän.\n\nHe näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja\nhänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.\n\n\"Kiristäkää tiukkaan\", lisäsi tyttö.\n\nHänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä\ntai jalkaa.\n\nTyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:\n\n\"Mitäpä tarjoat?\"\n\nYrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon.\nJuuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:\n\n\"Itseni!\"\n\n\"Enempää ei voi pyytää\", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään.\n\"Viekää hänet isäni luo!\"\n\nVanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren\nleipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen\nvierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin\ntalossa.\n\nSiellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön\nviittauksesta.\n\n\"Pysähtykää ulkopuolelle\", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.\n\nSitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön\nkääntyen:\n\n\"Uudista nyt tarjouksesi!\"\n\n\"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua\npuolisokseni\", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.\n\n\"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!\"\n\n\"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!\"\n\n\"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!\"\n\n\"Muuta en pyydäkkään.\"\n\n\"Mutta minulla on yksi ehto.\"\n\n\"Ja mikä?\"\n\n\"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!\"\n\n\"Sen lupaan!\"\n\n\"Sitten irroitan siteesi.\"\n\n\"Sitoaksesi minut uusiin.\"\n\nMutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten\nhänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.\n\n\"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan\nsuuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän.\"\n\nYrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten\nselittää kaikki.\n\nMutta _miten_ hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.\n\n\"Minä otan sen huolekseni\", sanoi tyttö.\n\n\"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi tyttö nauraen.\n\nEnsi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi -- naisesta.\n\nTämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi\nsiteet hänen jaloistaan.\n\nSe oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui\nkeski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä\nvirkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki\njuhlapukuisina.\n\nYrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.\n\nMutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.\n\n\"Rengit odottavat ulkona\", kuiskasi hän, \"ja miekkaasi et saa\nennenkuin vihkimisen jälkeen.\"\n\n\"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä\", vastasi hän tarttuen tytön\nkäteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.\n\nJa niin heidät vihittiin.\n\nSenjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.\n\nKun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö\nPietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen\nkevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt\nvei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana\npäässyt taistelusta.\n\nNiin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui\nhäneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean\nherransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus\noli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli\nosallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan\nvimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten,\nvaan lausui usein:\n\n\"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin\nsen tehdä vieläkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin\nveljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa\nistuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat,\njotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina\nhoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi\nkeppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä\npelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.\n\nKuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten\nilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui\nkostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.\n\nVarsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.\n\nJa kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan\nollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs\nluonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.\n\nKun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse\nmatkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista\njatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti\nhyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.\n\nPrinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.\n\nToimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän\naikaan.\n\nYrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja\npäätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme\nsen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä\ntavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi\nkokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa\nsoitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa\nKustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti\ntanssiin.\n\nViimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi\njättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai\ntyydyttiin myöskin keskusteluun.\n\nKuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä\nhuoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin\nsisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku\nesitelmä tai soitettiin.\n\nCecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli\njotakin kuumeentapaista levottomuutta.\n\nNiilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän\noli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja\nhän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin\npaljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.\n\nMyöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli\njotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan\npääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.\n\nPrinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta\nkohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui\nhän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain\njuuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.\n\nEerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata\nkuningasta Englannin-matkalle.\n\nHovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein\nkuningattarelle erästä untansa.\n\nKaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon\nsoitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi\nolevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt\nsanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.\n\nTurhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan;\nhän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla\nmielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.\n\nMaunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa\nperästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti\nyhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea\nymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.\n\nNiin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen\nseurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:\n\n\"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi kuningatar.\n\n\"_Kuningas_ Eerik!\" jupisi Maunu.\n\n\"Että semmoista pitääkin kärsiä\", puhkesi puheeseen olla, joka\ntulipunaisena seurasi sisartaan.\n\nNyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja\nhän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:\n\n\"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu -- nähtäväksi\nluullakseni.\"\n\n\"Minä unohdin sanoa\", keskeytti Elisabet, \"että prokuraattori pyytää\npuheillenne.\"\n\n\"Minunko puheilleni?\" kysäisi Katariina. \"Tänne hän ei saa tulla.\"\nHän nousi nopeasti.\n\n\"Prokuraattori!\" toisti Cecilia. \"Sekö se on se uusi nimi, jonka hän\non saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen\ntoimintansa on.\"\n\nSisaret nauroivat yhteen ääneen.\n\nMaunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja\nhyräillen laulua vedenneidostaan.\n\nKatariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat\nhyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.\n\nUlkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.\n\nNähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:\n\n\"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää\npuheillepääsyä.\"\n\nKatariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan\nseisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän lempeästi.\n\n\"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta\", vastasi tyttö\nkatsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli\nsilmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.\n\nSellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut\nkuvitellakkaan.\n\nKuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta\nihanuudesta.\n\nYrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja\nsopivan puvun.\n\nHänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa\nsilkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja\nsievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.\n\nKaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun\nesineenä.\n\nMaunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse.\nHänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.\n\n\"Vedenneitoni!\" huudahti hän ihastuneena.\n\nPrinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa,\nmatta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä\nhämilleen.\n\nProkuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat\nsilmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa\nkuningattareen.\n\n\"Mikä on asianne?\" kysyi tämä.\n\n\"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne\nhuostaan\", vastasi hän kumartaen. \"Mikä on hänen tarkoituksensa hänen\nsuhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä.\"\n\nKuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja\nsanoi arvokkaasti:\n\n\"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa\njäädä.\"\n\nSamassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi\nlähteä heti.\n\nKaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai\njäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.\n\nKatariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.\n\nKaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta\nniissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti,\njota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.\n\n\"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?\"\n\n\"Äitini ja isäni tahtovat sitä!\"\n\n\"Entä sinä itse?\"\n\n\"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini.\"\n\n\"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen\", keskeytti Sofia\nterävällä pilkalla.\n\nTyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.\n\n\"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa\", virkkoi kuningatar,\n\"minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa.\"\n\nKuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo\nalkanut kokoontua.\n\n\"Minä luulen\", sanoi Katariina, \"että Eerik aikoo tytöstä\nkamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista\nvaaroista ja kiusauksista.\"\n\n\"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista\", huomautti Cecilia\npilkallisesti.\n\n\"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle\", keskeytti Sofia,. \"Tyhmyyksiä,\nhänhän on vielä lapsi.\"\n\n\"Pienestäkin voi tulla suuri!\"\n\n\"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni\", huokaili Maunu, \"keijukaiseni,\nvedenneitoni!\"\n\n\"Nyt hänkin rakastuu häneen\", nauroi Cecilia, \"rakastuu linnanhuovin\ntyttäreen!\"\n\n\"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin\nhyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu\", lausui\nElisabet.\n\nKuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita\nvieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu;\nsisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia\naikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.\n\nAinoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli,\nvahtihuoneesta.\n\nToisella puolen olivat hovisuojat.\n\nKulovalkean tavoin levisi tänne huhu...\n\nNuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!\n\nKuningatar istahti paikallensa sohvaan.\n\nMaunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen\nkyllä.\n\nPrinsessat istuivat myös lähistölle.\n\nTuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän\npuhutteli tyttöä.\n\nKaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.\n\nHän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja\npelkäämättä.\n\nKeskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.\n\n\"Hän tuo hänet mukanaan tänne\", kuiskasi Sofia.\n\n\"Uskaltaneekohan?\" lisäsi Cecilia.\n\n\"Elisabet!\" huusi kuningas ulkoa.\n\nHän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.\n\n\"Jää tänne!\" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä\nulospäin kääntyen:\n\n\"Elisabet on täällä sisällä luonani.\"\n\nSeurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik\nyksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä\nkuohui.\n\n\"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni\", sanoi hän\nivallisesti, heittäytyen tuolille.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Katariina hilpeästi, \"me neuvottelemme siitä,\nmiten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut\nhoitoomme.\"\n\nHänen katseensa kirkastui. \"Eikö hän ole kaunis?\"\n\n\"On hyvinkin!\"\n\n\"Siinä jäänee Cecilia alakynteen\", lisäsi kuningas pilkallisesti\nhymyillen.\n\n\"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia\", huomautti kuningatar.\n\"Meidän pikku turvattimme on vain lapsi.\"\n\nCecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.\n\n\"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan\nihailuista\", jatkoi Eerik.\n\n\"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin\", sanoi\nKatariina.\n\n\"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä\nElisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani.\"\n\n\"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen\",\nhuomautti Cecilia pistävästi. \"Samanlaiset lapset leikkivät paraiten\nkeskenään.\"\n\nEerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä\nsanoen lempeästi:\n\n\"Sinä ärsytit häntä!... Salli minun pitää huolta tytöstä, minä\ntoimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,.\"\n\nEerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.\n\n\"Yhden ehdon minä vain asetan\", sanoi hän.\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni.\"\n\n\"Minä voin kutsua hänet...\"\n\n\"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian\nhuonetta.\"\n\nKatariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi\nsuostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.\n\n\"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa,\nkuinka levoton hän on.\"\n\nÄsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen\nkesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin\nmahdollista.\n\n\"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä\non salkussanne\", huusi Eerik nauraen.\n\nLiehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin\nkuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:\n\n\"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin\ntiedän, rohkenenko sitä ilmaista.\"\n\n\"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?\"\n\n\"Herra Niilo Sturea.\"\n\nCecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.\n\n\"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta\", virkkoi\nEerik synkkänä. \"Missä hän oleskelee?\"\n\n\"Tätä nykyä Hörningsholmassa!\"\n\n\"Valtakunnan vihollisten luonako?\"\n\n\"Vanhempiensa luona\", huomautti Katariina.\n\n\"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja\nvaltakuntaan kuin minulla, kuninkaalla.\"\n\n\"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista\", huudahti Elisabet\nkärsimättömästi.\n\n\"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!\" huudahti Eerik.\n\n\"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista\npäättänyt ruveta munkiksi...\"\n\nCecilia sävähti tulipunaiseksi. \"Se ei ole totta!\" huudahti hän\nkiihkeästi.\n\nEerik purskahti kaikuvaan nauruun. \"Jos se on totta, teen hänet\nrippi-isäkseni\", sanoi hän.\n\n\"Päinvastoin olisi sopivampi.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Niilo herra on nuori, kaunis mies!\"\n\n\"Entäpä sitten?\"\n\n\"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!\"\n\n\"Jumal'avita!\" Eerik hypähti pystyyn.\n\n\"Jos munkkihistoria toteutuu...\"\n\n\"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan\", keskeytti Eerik ja istui\ntaas aivan tyynesti. \"Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen\npalvelijan herraa parempana.\"\n\n\"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut.\"\n\nTämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella\näänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja\nkeskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin\nhiljaa.\n\nMutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi\nKatariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle\ntuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen\nkanssa.\n\n\"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni\", lausui hän, \"tulee\nhänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti\nnukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua\nkuin kuningattareni.\"\n\n\"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja,\njotka putoavat rikkaan pöydältä\", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi\nsydämellä.\n\n\"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja\",\nhuomautti Eerik hilpeästi.\n\n\"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa\", vastasi liehakoiva\nhovimies.\n\nKuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan\nmatkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet\nryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.\n\nEi ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin\nmitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.\n\nMyöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik\nmelkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet\nvielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä\nhäntä.\n\nMutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois,\nedellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta,\njälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään\nja kummastelevista kysymyksistään.\n\nKaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko\nhänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta\nhänestä tuntui.\n\nMolemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän\nnäki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla\ntai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja\nhopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja,\nerikokoisia tauluja ja monta peiliä.\n\nVarsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä\nja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa\nkäsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi\ntavattomasti hänen hämmästykselleen.\n\nKäsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua\nuunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa\noli peitetty loistavanvärisillä matolla.\n\nMaunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä\ntapahtumia; niinpä hän näytti hänelle \"keisari Juliuksen historian\",\njoka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta.\nSamoin \"Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat\" sekä \"ensimäisen\nEerik kuninkaan historian\" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina\nkultaan, hopeaan ja silkkiin.\n\nKaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti\nprinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.\n\nSen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa.\nSiellä oli \"kulta-kankaisia telttoja\"; erääseen niistä oli kudottu\nhopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja\nreunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa\ntai vihreätä silkkiä.\n\nSiellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja\nsilkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.\n\nMutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain\nihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä\n\"hopeaumppua\".\n\nToisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat\n\"kulta-atlassia\" tai punaista samettia.\n\nVihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä\nkuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli\nvaaleansinipunainen samettityyny.\n\nElisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen\nautuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli\nmyöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.\n\nMutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi,\neikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.\n\nElisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.\n\nMaunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan\nheistä.\n\nSilloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa\nhänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta,\nmitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen\nviereiseen suojaan.\n\nNiin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.\n\n\n\n\n5.\n\nJUHANA HERTTUA.\n\n\nSydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua\nheti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.\n\nEerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia\ntasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja\noikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.\n\nYhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he\nmolemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan\nrohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat\nsuloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä\nvihamielisyyttänsä.\n\nKustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä\nelinvuosinaan oli -- Suomi.\n\nHän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska\nei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta\ntätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan\nmaksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?\n\nTulevaisuus näytti uhkaavalta.\n\nVenäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt\nLiivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa\nja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta,\nTanskasta ja Ruotsista.\n\nTähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja\nRuotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.\n\nRäävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen\nliittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla\nsuostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun\nkaupungin pantiksi.\n\nSodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi\nvälttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.\n\nTällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen\nsuurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen\ntuli saada muutamia linnoituksia.\n\nTässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin\npuoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä,\n\"vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan\".\n\nNäin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa,\njoka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän\nvälilleen.\n\nSillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo\ntoista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.\n\nHeti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen\nhäntä hänen lupauksestaan ja vaatien \"jonkun osan Liivin maata\". Hän\npuolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten\nhirmuista etenemistä vastaan.\n\nAiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin\nSkageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja\npalasi kiireimmän kautta Tukholmaan.\n\nVastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman\nKlaus Kristerinpoika Hornin johdolla.\n\nLiiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä\nrauhanvälitystä tai rahaa.\n\nRääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen\nsotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden\nne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.\n\nTämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti\nnimekseen \"Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas,\nLiivin ja Räävelin herra\".\n\nTämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena\nsadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.\n\nJuhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen\noikeuksiensa loukkaamista.\n\nSillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen\nsuurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan\nalaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta\nliiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian\nvoimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.\n\nRauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä\nettä Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi\nmielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.\n\nJuhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan\nVenäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo\noli omistuksia Liivinmaassa.\n\nEerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja\nWittensteinin, mikä myöskin onnistui.\n\nSitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli\nantautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä\nhuolimatta olivat anastaneet sen maan.\n\nLopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti\nkäydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen\nsisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.\n\nEerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui\ntoiveita Puolan kruunuun, \"vaikka\", lisäsi hän, \"Puolan lähettiläs\nTukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan\nsiihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me\nniin tahtoisimme\".\n\nTämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman\nsitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman\nmukaan.\n\nOleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan\nsisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se\nhuomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.\n\nKatariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.\n\nNuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine\nsinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.\n\nPuolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan\nrippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ\nolisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan\nautuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.\n\nSen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen\nsydämensä valloittaminen.\n\nHän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se\nolisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.\n\nJuhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota\nprinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä\ntäydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli,\nettä myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.\n\nTämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse\nhänelle.\n\n\"Minä olen päätökseni tehnyt\", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä,\n\"minä tulen taivaan morsiameksi.\"\n\n\"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!\" huudahti Juhana\nvilkkaasti.\n\n\"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua.\"\n\n\"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin\nkuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan\nsinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!\"\n\nKatariina kääntyi punastuen poispäin.\n\n\"Te petätte sekä itseänne että minua\", virkkoi hän.\n\n\"Voitteko epäillä sellaista?... Vaatikaa mitä todistuksia tahansa,\nkaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!\"\n\n\"Juhana!\" kuiskasi prinsessa.\n\nJuhana lankesi hänen jalkoihinsa. \"Onko se mahdollista, te ette\ntyönnä minua pois luotanne!\"\n\n\"Minä rakastan sinua!\"\n\nMitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.\n\nRakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat\nsiitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa\nhänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.\n\nMutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa,\nja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi,\nettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen\nkorkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.\n\nUutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä\nsuunnattomasti.\n\nHänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan\nsuinkaan ollut antanut suostumustansa.\n\nSilloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina\nJagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä\nruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle,\nsaa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.\n\nKatariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana\ntulee häntä pelastamaan.\n\nJa nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana\nTurussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen\njälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.\n\nPuolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.\n\nKuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin\nyksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei\nhänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan\nsaattoi olla kutakuinkin itsepäinen.\n\nVenäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan\nhalunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan\ntahtonut kiihottaa tämän vihaa.\n\nKun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään\njommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka\nmolemmat olivat kiivaita katolilaisia.\n\nVanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli\njuuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta\nja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan\nvaltaistuimelle.\n\nRuotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi,\nettä hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja\nlöytääkseen sopivan syyn kieltoon.\n\nTurhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä\nvoinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt\nestelyihinsä.\n\nEi hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin\nvastaan asianmukaisella komeudella.\n\nHerttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös;\nkun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi\nylisteli häntä aamusta iltaan.\n\nHän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää,\nettä he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin\nmiehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.\n\nEntä prinsessa Katariina?\n\nHän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana\nastui saliin.\n\nHeidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun,\nmutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.\n\nEnsimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.\n\nSitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan\npyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.\n\n\"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi\",\nvalitti Katariina itkien.\n\nAnna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen\nveljensä ei mielellään myöntynyt.\n\nMutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:\n\n\"Rohkeus ja miehuus vievät perille!\"\n\nHeti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun\nSigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.\n\nKaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa\nprinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.\n\nSigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta\nkertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän\nkerran toisensa perästä:\n\n\"Mikä vahinko, mikä vahinko!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Juhana ihmetellen.\n\n\"Mikä vahinko\", toisti Sigismund, \"ettei hän ole vanhempi!\"\n\n\"Voiko siitä olla jotakin estettä?\"\n\n\"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi,\nsitten vanhempi?\"\n\n\"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu.\"\n\n\"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa.\"\n\n\"Sen voin kyllä teille todistaa!\"\n\n\"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta\nsynninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi\nnaitettava, sitten nuorempi.\"\n\n\"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä\", väitti\nJuhana.\n\n\"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut\nteidän kätenne toisiinsa.\"\n\nJa tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi\nehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena\nvalmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään\nmahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä\nepäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.\n\nJuhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota\nRuotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu\nrakkaasta Katariinastaan.\n\nSillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään\nvoittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan\naikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä\nprinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla,\njoka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.\n\nKun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut\nrohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät\nmuutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen\ntietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen\ntamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.\n\nOn itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän\närsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa\nkohtaan ikuista vihollisuutta.\n\nJuhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei\nsaanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.\n\nSilloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas\nEerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti\nlopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.\n\nSen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin\nSkotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle.\nKuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt\nrakkaan veljensä tähden luopua siitä.\n\nJuhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin\nepäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella\nEerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki\npoislähtöä varten.\n\nKirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.\n\nPurjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä\nsanansaattaja pyysi häntä palaamaan.\n\nOn tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei\nsamassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa,\njossa oli tuo ainoa sana: \"Tule!\"\n\nNyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti\nlinnaan.\n\nOn luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat\nvaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.\n\nHämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista.\nLopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että\nKatariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja\nsamoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan\nsitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina,\nsaaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi\nauttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.\n\nJuhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.\n\nHeidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta\nvanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun\nprinsessa Anna tuli heitä vastaan.\n\nIkäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen:\n\"Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä\nneitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut\nsuostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä.\"\n\nJuhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän\nkiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta\nvakuutuksen hänen rakkaudestansa.\n\nOnni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin\ntulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.\n\nJuhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin\nviipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja\nsaattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.\n\nSigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin\nsisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän\näitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä;\nmorsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.\n\n\"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa\",\nkeskeytti Juhana; \"kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on\naikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?\"\n\n\"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä\", vastasi hän.\n\nJa niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman\nkomeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja\ntodistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään,\nheille näytti toisissaan olevan kylliksi.\n\nJo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina\nnäyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa,\nmikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.\n\n\"Ethän toki unohda uskoasi?\" kuiskasi Anna hänelle. \"Minä en unohda\nmitään\", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen\nsotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari\nsuutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.\n\nTieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka\nodotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli\nkaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana\nkoetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat\nTurkuun.\n\nMatkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan\nsaanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin\navatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa,\njoista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä\ntuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.\n\n\"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas\", sanoi\nhän Juhanalle.\n\n\"Niin on minusta ennustettukin\", vastasi Juhana, \"ja se oli myöskin\nautuaasti nukkuneen isäni toivomus\".\n\n\"Yhdessä asiassa hän erehtyi\", sanoi hän.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon.\"\n\n\"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista.\"\n\n\"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli\nvalmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.\n\nLukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin,\nettä hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.\n\nSellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle\nKnuutinpojan aikojen.\n\nTurun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset\nkoristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä,\nerityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita,\nja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.\n\nSuomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan\nhovielämään.\n\nErityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät\ntoisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas\npantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin\neläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja\npillien iloisten sävelien makaan.\n\nHuvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun\nkoulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin\nvanhempiansa ja holhoojiansa.\n\nHerttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko,\njonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian,\nmiten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he\nelivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.\n\n\"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka\nkuolemaan, jos niin tarvitaan!\" huudahti herttua.\n\n\"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään\",\nvastasi Katariina.\n\n\"Moni heistä ymmärtää ruotsia.\"\n\n\"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?\"\n\n\"Se on vaikeaa.\"\n\n\"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme.\"\n\n\"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan.\"\n\n\"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen\nopiskellut sitä.\"\n\n\"Sinäkö, Katariina?\"\n\n\"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?\"\n\n\"Minä tahdon mitä sinä tahdot.\"\n\n\"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara.\"\n\n\"Epäiletkö kykyäni?\"\n\n\"En, mutta ehkä tahtoasi.\"\n\n\"Sinun tahtosi on nyt minunkin.\"\n\nNiin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan\nsanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.\n\nMutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä\nvaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän\nennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.\n\nOli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset\neivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli\nvahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.\n\nKatariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.\n\nHän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä,\nja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä\nparas tilaisuus saada haluamiansa tietoja.\n\nJa niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen\npyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.\n\nHerttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta\npyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana,\nraamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan\npakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.\n\nToinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä\nmatkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan\nlähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.\n\nSiihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan\nlähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan,\nmissä oli saarnannut lautasuojuksessa.\n\nSeuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi\nNousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.\n\nSiihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158\nsekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä,\nmutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka\nseurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena\nmiehen kuolema.\n\n\"Hän katui rikostansa\", kertoi toinen, \"ja käski palvelijainsa\nvaljastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan\nruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät.\"\n\n\"Siihen\", keskeytti kolmas, \"rakennettiin sittemmin kirkko.\"\n\n\"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus\", jatkoi taas\nensimäinen; \"korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai\ntämä näkönsä.\"\n\n\"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus\", lisäsi\ntoinen. \"Kirkko julisti hänet pyhimykseksi.\"\n\n\"Sentähden\", sanoi ensimäinen, \"tehtiin pyhiinvaelluksia hänen\nhaudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna\n1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen\nkunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan\nkaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä,\nhänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa\nsiirrettiin.\"\n\n\"Varsinkin sentähden\", jatkoi toinen syvästi huoaten, \"että\nsilloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä\nosallisiksi.\"\n\n\"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa\",\nselitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, \"ja niin syntyivät\nvähitellen meidän markkinamme.\"\n\nHerttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän;\nhän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili\nniitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle,\ntarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli,\nlinnaan.\n\nSuomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja\nkaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen\nerityistä huomiota.\n\nSitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan\nsuurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.\n\nMitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!\n\nNiin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin\npyhimykseksi.\n\nMikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen;\nsiinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia\nkäsikirjoituksia.\n\nKirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin\nja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan\nhuomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli\nsaanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.\n\nKatariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa\nMaunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa.\nHän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P.\nHenrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin\nNaantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan\nsillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.\n\nEnnen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä\nkulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä\n\"Tuhatjärvisessä maassa\" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä\ntai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.\n\nTästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.\n\nMyöhäisemmistä -- luterilaisista piispoista -- ei herttuatar kysellyt\nmitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen\nmaanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja\nAgricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä\nvähäpätöisiä.\n\nJotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin,\noli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa,\njota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.\n\nPojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä\nrehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun.\nOvella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen\npiispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty\nmaalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva\nkädessä.\n\nÄskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen\nrukouksen.\n\nSenjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin\nvalkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen\ntoivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa,\nmyöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin\nlatinankielinen virsi.\n\nKatariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti\noppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla\nosanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.\n\nNäin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta\nruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.\n\nItse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti\nja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.\n\nNuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan\nsydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas\nEerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.\n\n\n\n\n6.\n\nMINUNKO VAI SINUN?\n\n\nSvante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä.\nVestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen,\nHörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet\nnimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän\nnimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.\n\nJuhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa\nja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan,\njonka kuningas oli myöntänyt hänelle.\n\nMärta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä\nvanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä\njäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien\nvierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.\n\nSiellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock,\nleskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke,\njoka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen,\nyhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.\n\nUseita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä\njärjestyksessä, kuin he tulevat esille.\n\nYleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden,\nettä hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen\nvälttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa\nhänelle apuna.\n\n\"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta\", puhkesi\npuheeseen Svante kreivi. \"Hän saa pian huomata, että hänellä juuri\naatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa.\"\n\n\"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti\nnukkuneen kuninkaan mielen mukaan\", lisäsi hän.\n\n\"Miksi ei?\" puuttui puheeseen herra Hogenskild. \"Jos kuningas tahtoo\noleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja\nhe voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja\nvaltakuntaa.\"\n\n\"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset\", huokasi Svante herra.\n\nVähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja\nmiellyttävän näköinen mies.\n\nHän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista.\nHän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen\nmukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä\n19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja\nisä sanoi hymyillen:\n\n\"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä,\nkuulkaamme mitä hän sanoo.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa\", vastasi Niilo\nkumartaen, \"mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että\nkuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi\nsuostunut avioliittoon.\"\n\n\"Mutta hän ei toki kieltänytkään\", huomautti herra Hogenskild.\n\n\"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan.\nKuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko\narkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa.\"\n\n\"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?\"\n\n\"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua\non hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä\ntahansa.\"\n\n\"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle...\"\n\n\"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna\nsai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi\nehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti\nkieltäytyi siitä.\"\n\n\"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia.\"\n\n\"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä\nkuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi.\"\n\nMärta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan\nsukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa\npöytään ja sanoi ankarasti:\n\n\"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän\nkuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo.\"\n\n\"Nuori ja varomaton\", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä\nikäänkuin kuuntelijoita peläten. \"Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain\nvoisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan.\"\n\n\"Hän on kuninkaan oikea käsi.\"\n\n\"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!\"\n\n\"Ovela konna.\"\n\n\"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle.\"\n\n\"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät.\"\n\n\"Siinä hän toki polttaisi sormensa.\"\n\n\"Täällä on paljon muitakin häntyreitä\", jupisi Märta rouva, \"ja siitä\nei lähde hyvää.\"\n\nSamassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari\nsuurine seurueineen.\n\n\"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!\" huudahti\nherra Hogenskild.\n\nBeata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet\nkorkealle ja sanoi: \"Näin pian en odottanut sinua näkeväni.\"\n\nKoko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän\nsanoi heille hymyillen:\n\n\"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin\npolitiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille.\"\n\nPunastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan.\nÄskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella\nkatseli häntä.\n\nKreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä\nkärsimättömästi odotettavan.\n\n\"Mikä on tähän syynä?\" huudettiin häntä vastaan.\n\n\"Jumalan ilma\", vastasi hän. \"Neljätoista hyvinvarustettua laivaa\nodotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina\naiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara\nmyrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta\ntuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja\nRoos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet\nsyyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää\nlupaa tehdä matkansa Tanskan kautta.\"\n\n\"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?\"\n\n\"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut\ntäydellisesti.\"\n\n\"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?\"\n\n\"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun\ntarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle\nsuostumuksensa.\"\n\n\"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus.\"\n\n\"Kuka on saanut tämän toimekseen?\"\n\n\"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut\nhänelle mahdollista\", vastasi kreivi Pietari. \"Kuningas ei antanut\nminulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan\nSkotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri\nlähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", huomautti herra Hogenskild, \"ettei kuningas\nniinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle\nympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista.\"\n\n\"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei\nvoi täältä saada\", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat\nkeskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme\nvähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.\n\nSvante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi\nmaatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan\npyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli\nheitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan.\nTilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä,\nettä he kiusasivat kansaa ylenmäärin, \"niinkuin hekin eivät olisi\nihmisiä\", kuten hänen tapansa oli lisätä.\n\nToisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä\ntalonväen että alustalaisten kesken.\n\nHän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä\ntyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää\nkansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion\nasioita hoidettavanaan.\n\nMitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan\npuoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.\n\nMutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian\nkokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat,\njotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka\nheidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu\npois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa,\nettä heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut\nvelvollisuus osoittaa mitään sääliä.\n\nMutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja\nsaivat häneltä aina apua.\n\nSilloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan,\nettä jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin\nvähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret\nkahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista\nirtolaisista.\n\n\"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä\", lisäsi ankara rouva\nuhkaavasti.\n\nMutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja\ntarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän\nMärta rouvalle:\n\n\"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa\nja lohduttaa minua.\"\n\nKaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka\nei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen,\ntai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin\nhän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä.\nPesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa\nvaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä\nsangollisen kuumaa lipeää päällensä.\n\nEi milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä\npaloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän,\nmikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka\npäivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen,\nkuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta\noli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen\nmyötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.\n\nYhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen\nkyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet\nkoskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman\nkallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä\nja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan\nsallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.\n\nLapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain\nsentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra,\njoka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo\nnuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti\nhänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.\n\nSenjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli\nystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta\nankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.\n\nKun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa\nHörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden\nsuurempi vapaus kuin tavallisesti.\n\nNuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja\ntehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät\nparemmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja\nkaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.\n\nNuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli\nvihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. \"Minun\ntäytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken\", kuiskasi hän.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. \"Jos sinä -- jos\nsinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan;\nkymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos\net tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran...\" Hän oli poissa.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?\" kysyi\njoku läsnäolijoista.\n\n\"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut\npäähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme.\"\n\n\"Seuraanko ehkä sinua?\"\n\n\"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi...\"\n\nAlussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan\nlehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.\n\nAjatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi\nenää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka,\nvoisi kestää.\n\nMilloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.\n\nJa sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!\n\n\"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!\" Hän riensi sisään.\n\nSiellä seisoi Eerik.\n\nMagdaleena tuli kovin hämilleen.\n\nHän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä\nsalpaisi.\n\n\"Magdaleena!\" sanoi Eerik.\n\nEi koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti\nnostaa silmänsä Eerikkiin.\n\n\"Mitä tahdot, Eerik?\"\n\n\"Sitä vielä kysyt?\"\n\n\"Mistä sen tietäisin...\". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi,\nettä hän valehteli!\n\n\"Anna minulle kätesi!\"\n\nEpäillen hän teki sen.\n\nHyväillen tarttui Eerik siihen. \"Katso nyt minuun!\"\n\n\"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät\", vastasi tyttö hämillään\nnaurahtaen.\n\n\"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi\nsalaisuuden.\"\n\n\"Oh!\" Hän tahtoi vetää kätensä pois.\n\n\"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa\non yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo\nhäntä suopein silmin.\"\n\n\"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!\"\n\n\"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?\"\n\n\"Et sinä, mutta joku toinen.\"\n\n\"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi.\"\n\n\"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä\nverenvuodatuksesta.\"\n\n\"Se ansainnee toki rangaistuksen?\"\n\n\"Hirveän rangaistuksen!\"\n\n\"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi.\"\n\n\"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä,\npaitsi...\"\n\n\"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!\"\n\n\"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että\njos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään\nvälittäisi.\"\n\n\"Tahdotko, että minäkin lähden?\"\n\n\"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista.\"\n\n\"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka\nluulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön\nja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut.\nNo hyvä!\" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse\nlangeten polvilleen. \"Rankaise nyt minua ansioni mukaan.\"\n\nTyttö heitti miekan pois. \"Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää\nminua.\"\n\n\"Minä odotan tuomiotani.\"\n\n\"Nouse heti siitä!\"\n\n\"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut.\"\n\n\"Mitä tahdot minun sanomaan?\" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.\n\n\"Että tahdot rangaista minua.\"\n\n\"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä.\"\n\n\"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?\"\n\n\"En uskalla enää olla kauempaa.\" Taas hän tahtoi vetäytyä irti\nEerikistä.\n\nMutta tämä pidätti häntä. \"Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden\",\nsanoi hän, \"salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua\nenemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin\nmuistan ja on oleva niin kauan kuin elän.\"\n\n\"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi\", sanoi Magdaleena\nhämillään.\n\n\"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää.\"\n\nHän epäröi. \"En voi, Eerik!\"\n\nTämä sulki hänet syliinsä. \"Sano minun jäljestäni: Eerik, minä\nrakastan sinua!\"\n\n\"Mi... ei, mitä äiti siitä sanoisi!\"\n\n\"Magdaleena!\" kuului ääni kaukaa.\n\n\"Oi taivas, laske minut, laske!\"\n\n\"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa.\"\n\n\"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!\" kuiskasi Magdaleena.\n\nEerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik\nlähti kiireesti jäljestä.\n\nLehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli\nkietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.\n\nKun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän\nvuorostaan:\n\n\"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä.\"\n\n\"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä\", vastasi Anna rouva.\n\"Magdaleena on vain 15-vuotias.\"\n\n\"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki\npyydettäne.\"\n\n\"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia.\"\n\n\"Entäs Kustaa Vaasa?\"\n\n\"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme.\"\n\n\"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani\nvannon: Magdaleena tai ei kukaan!\"\n\n\"Rakas sisar\", kuiskasi tyttö itkien, \"etkö tahtoisi puhua asiasta\näidille.\"\n\n\"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo\nkysellyt sinua.\"\n\nMagdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti\nlinnaan.\n\nAnna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.\n\n\"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta\", sanoi edellinen;\n\"hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää\navioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana\nsyntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa.\"\n\n\"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?\"\n\n\"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte\nsopivaa aikaa.\"\n\nNuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla\nsanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi\npolttaa hänet, kuten hän sanoi.\n\nLuokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen\noloihin.\n\nSvante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että\nhän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä;\nSture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin\nsuuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei\nsuinkaan ollut aiheeton.\n\nTalon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.\n\nTervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.\n\nSamanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja\nkun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat\nherraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin\nmukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen\npaikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.\n\nEtenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.\n\nYleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus,\nhän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas\nasian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu\nveljesviha nyt ilmituleen?\n\nEntäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?... Toisinaan\nhän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään\nympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä\noli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt\nensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa\ntietänsä.\n\nJa herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten\nelämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi,\njommoisiksi ne sitten muodostuivat.\n\nOli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen\nystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä\noloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle\niäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa\nelintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen,\njopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta\nvaltiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin\nvaltakunnan hyväksi.\n\nMutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset\nsyytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi\nhän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta,\njos niin vaadittaisiin.\n\nVieläpä hän usein saattoi lisätä: \"Olen omaan asemaani täysin\ntyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa\nkantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani,\najattelee samoin kuin minäkin.\"\n\nEnnenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.\n\nNiilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.\n\nKustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren\nrakkautensa Ceciliaan.\n\nTämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki\nuusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa\nja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.\n\nMutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.\n\nHän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen\nkaikkea hän luotti häneen.\n\nHänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut\nolla ilman toista.\n\nHänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli\ntapahtunut.\n\nMärta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto\nserkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa\nmielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa\noli \"päässyt vapaaksi\", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen\nsuvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.\n\nKesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.\n\nHänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli\nollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle\nviihdytystä; unohtaa hän ei voinut.\n\nHän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen\näitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat\ntuimemmiksi.\n\nKaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että \"prinsessa\nlohduttautuu\", tai että on \"niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä,\netten voi niitä kertoakaan\", ja muita semmoisia.\n\nNiilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen\naikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin\nsaadakseen isänsä suostumuksen siihen.\n\nMutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa.\nOlihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki\nvoimansa.\n\n\"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani\", sanoi hurskas\nisä, \"niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi\ntulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi\", lisäsi hän tukehuttaen\nhuokauksensa.\n\nIsän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän\nnyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.\n\n\"Minä jään\", sanoi hän.\n\nSilloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo\nherran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan\nkeskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.\n\n\"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo\nGyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet\", väitti\nhän.\n\nKreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.\n\nMutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen\npoikansa tulee huomatuksi?\n\nMärta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan\nkorkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän\npyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.\n\n\"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille\", myönsi isä.\n\nNiilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä\nsuoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.\n\nHän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut\nmitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.\n\nMahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.\n\nOikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin\nkenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai\nkirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut\nkosijan.\n\nBadenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut\nsuosiollisen vastauksen.\n\n\"Mitä minä hänestä huolin\", kirjoitti Märta rouva, \"mutta sinun\ntähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä\npääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä.\"\n\n\"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?\" sanoi\nNiilo itsekseen. \"Tämä on jo kolmas.\"\n\nMutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi,\nkunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.\n\nSuureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan\nkirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut\nensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen\nsille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon\nsydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo\npalajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta,\nettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.\n\nMikä hävyttömyys!... Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko\nkirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen\nlempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!\n\nHän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.\n\nPian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle\nkertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.\n\nSiellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli\nmiehuullisesti voittaakseen \"heikkoutensa\", jota hänen nyt itsekin\ntäytyi kirota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme.\n\nSyyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat\nulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret\nHörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat\netenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja\nkeskustelujaan.\n\nSuuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella\nkarahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.\n\nSen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän\nsanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa,\nja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin\nmaanteitse.\n\nNyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan\nmahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta\nkuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.\n\nMutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin\nlähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin\nalallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi\nloukannut isäntäväkeä.\n\nIsäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle\npäin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina\nvahdissa.\n\nVastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin\nmyönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli\nerinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin\nmyöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.\n\nAivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja\nkukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla\nloistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä\ntai keltaisista kukista kiedottuina.\n\nItse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset\npalvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin\nsisäaskareista.\n\nJo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon,\nmutta vieläkään ei aluksia näkynyt.\n\nSvante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut\nvastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi\nodotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.\n\nHörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman\nrannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on\nnelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.\n\nNeljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä\ntornista, että kaleerit olivat näkyvissä.\n\nTästä nousi yleinen hälinä.\n\nMutta kaikki oli ennakolta valmiina.\n\nKanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo\nampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.\n\nKellotapulissa olivat soittajat valmiina.\n\nKaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa\npukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.\n\nEräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa\nheille merkin, milloin heidän tuli huutaa:\n\n\"Eläköön kuningas!\"\n\nMutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui\ntekemisiin armollisen rouvan kanssa.\n\nNyt alkoivat kellot soida.\n\n\"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta\", sanoi Svante\nkreivi.\n\nMiehissä he lähtivät laiturille.\n\nLuotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti\nMärta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja\nystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana\nsamoin alas laivasillalle.\n\nEnsi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen\nmattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi\nja viittasi.\n\nLähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.\n\nPari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat\npalvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.\n\nItse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua,\nja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja\nmuiden herrojen seisoessa oikealla.\n\nJo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen\nlähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa\ntuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.\n\nToisessa kaleerissa näkyi vain naisia.\n\n\"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät\nsaunaan; linnaan he eivät saa tulla\", sanoi Märta rouva jotenkin\nkovalla äänellä.\n\n\"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla\", kuiskasi Anna Bielke.\n\nEi mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.\n\nNyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.\n\nKaikki hatut lensivät päästä.\n\nKuningas vastasi tervehdykseen.\n\n\"Se on prinsessa Cecilia\", kuiskasi taas Anna.\n\n\"Hänen rakastajattariensa joukossa... se sopiikin mainiosti!\"\n\n\"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!\"\n\n\"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan.\"\n\nHän astui muutaman askeleen lähemmäksi.\n\nEnsimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.\n\nTaas paukkuivat kanuunat.\n\nKellojen soitto kuului yhtämittaa.\n\nKansa huusi täyttä kurkkua:\n\n\"Eläköön Eerik neljästoista!\"\n\nValtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti\nottaessaan vastaan korkeata vierasta.\n\nAurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut\nrikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.\n\nKuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen\nkunniaksensa.\n\nHän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti\nkokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja\npudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.\n\nSenjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.\n\n\"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta\nrouva?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi\", vastasi\nMärta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.\n\nEerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä\nvaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin\ntarkastelivat kaikkia läsnäolevia.\n\n\"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa\nheistä, jonka tunnen.\"\n\n\"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta.\"\n\nNuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin\nkuninkaalle.\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän\nperheessänne!\"\n\nVarsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. \"Jalo\nneiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne\", sanoi hän\nmielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.\n\nPunastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.\n\nEerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja\nsentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski\nsen irti.\n\nTäällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva\nlaituriin.\n\nSilloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu\nhypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja\njäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.\n\nSvante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja\nosoittamaan hänelle kunnioitustansa.\n\nCecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat\nylt'ympäri.\n\nSilloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.\n\nSamassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta\nhyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: \"Niinkuin näette, en minä\ntule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan\nkaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista.\"\n\nSe oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin.\nAnkara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista\nprinsessaa.\n\nMutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.\n\n\"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän\ntähtenne\", sanoi hän armollisesti.\n\nTämä vain kumarsi.\n\n\"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla\nuutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni\nniin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä.\"\n\n\"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla.\"\n\n\"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt\nkäsivartenne.\"\n\nNiilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista\nvälittämättä.\n\nHetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: \"Niilo!\"\n\n\"Prinsessa!\"\n\n\"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sitten olet vielä vihainen minulle?\"\n\n\"Minä surkuttelen teitä.\"\n\n\"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!\"\n\n\"Kärsimykset puhdistavat.\"\n\n\"Miksi et vastannut kirjeeseeni?\"\n\n\"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne\navioliiton johdosta?\"\n\n\"Ai, sinä olet mustasukkainen!\" huudahti Cecilia nauraen hämillään.\n\"Sitä parempi!\"\n\nTällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: \"Juokse heidän\njälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä\nvapautumaan hänestä.\"\n\nAnna rouva totteli.\n\n\"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?\" kysyi hän\nlempeästi.\n\n\"Tehkää niin!\" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon\nkäsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.\n\nElisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti\n\"rakasta tätirouvaansa\", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden\nhuoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä \"Kaarinaa ja pikku\nVirginiaa varten\".\n\n\"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?\" kysyi tuima rouva.\n\n\"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!\"\n\nNuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he\nkiiruhtivat pois.\n\n\"Hänen jalkavaimonsa luullakseni\", jupisi Märta rouva.\n\n\"Lapsihan tuo on, rakas äiti\", lausui Sigrid.\n\n\"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en\nvoi nähdä heitä.\"\n\nMärta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti\nkoota ajatuksiansa.\n\nKaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei\njuolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta;\nhän kuului kuninkaan seurueeseen.\n\nSigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi\nhienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin\nkamarin vieressä.\n\nKun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko\ntuo Cecilia hänet taas valtoihinsa... ottaisiko Niilo puolisokseen\ntoisen jalkavaimon ja oman serkkunsa... sehän olisi kaksinkertainen\nhäväistys.\n\nKeskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi\nhänelle kunnioittavasti.\n\n\"Jalo rouva Märta Sture\", sanoi hän.\n\n\"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään\", vastasi hän\nylpeästi; \"kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä.\"\n\n\"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän\nkannatusta kuin jalo Sturen nimi.\"\n\n\"Sen aika on jo mennyt.\"\n\n\"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä\nvastaan.\"\n\nMärta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin,\njoka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: \"Mikä on\nnimenne?\"\n\n\"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori.\" Hän kumarsi vieläkin\nkerran.\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva pitkäveteisesti. \"No, sitten tiedätte\nmyöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä,\nettä hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme\nvelvolliset laillista kuningastamme kohtaan.\"\n\nHe olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin\nkunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.\n\nMärta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö\nPietarinpojasta!\n\nJa kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas\nnauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi\ntahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä\nnauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.\n\nVarsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa.\nHän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja\ntulevaisuudentoiveistaan.\n\nMagdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa\nja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka\nymmärtäisi ja rakastaisi häntä.\n\nMärta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin\nYrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan\nhuomiota.\n\nVihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin\nhänen korvaansa.\n\nKuningas vavahti ja kääntyi.\n\n\"Pois täältä!\" huudahti hän ankarasti. \"Täällä ei ole sinulla eikä\nsinun kaltaisillasi mitään tekemistä.\"\n\n\"Sanansaattaja Suomesta.\"\n\n\"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa.\"\n\nSäälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:\n\n\"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on\nmukanani kaikkialla.\"\n\nKohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:\n\n\"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain\nja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin\nhuomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä... hyvien\nystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta\nja kauneutta.\"\n\nSamassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen\ntuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.\n\nKun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa\nkoko päivä.\n\nMärta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä\ntarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän\nuneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu \"roskajoukko\", jota\nhänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä\nja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.\n\nMe emme saa unohtaa Ceciliaa.\n\nHän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä\nnäytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt\nsaavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki\nvoitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.\n\nSekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja\nkaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.\n\nHän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki\npalasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.\n\nTurhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja\nkylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta\ntämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen\nmitään.\n\nIloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas\nhuoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski\nhänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.\n\nSuosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista\nkostoa.\n\n\"Mikä tästä tulee lopuksi?\" kysyi Märta rouva mieheltään.\n\n\"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida\nmeidän perheestämme\", vastasi Svante hymyillen. \"Ei Niilo mene\nnaimisiin Cecilian kanssa.\"\n\n\"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä.\"\n\n\"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma.\"\n\nJuuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin\nhänen käteensä pergamenttiliuska.\n\nSiinä oli sana: \"Parvekkeella.\"\n\nHän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.\n\nCecilia odotti häntä.\n\n\"On totta\", virkkoi tämä kiihkeästi, \"että Badenin rajakreivi on\npyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja\nminä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi\nminulta.\"\n\nNiilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena,\nviehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi\nja tyynesti:\n\n\"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan\nehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja\nmeidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista.\"\n\nCecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.\n\n\"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani\", läähätti\nhän, \"mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!\"\n\nHän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan\nkirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen\neikä voinut jäädä seurauksitta.\n\nJo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he\nkuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen\nolalleen sanoen:\n\n\"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla\nmeidän sukuumme.\"\n\nSeuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän\nkenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa,\nettä Magdaleena tulisi kuningattareksi.\n\nHän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä\noli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin\nhellittää oikeuksistaan.\n\nPalvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti\nedellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa\nmielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria\nväristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.\n\nKotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä\nperheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean\nvieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä\nprinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren,\njoka sanoi, että prinsessa makasi.\n\n\"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?\" kysyi Märta rouva\npistävästi. \"Ilmoita minut!\"\n\nMutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: \"Sano sille\nvanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä\", löi\nhän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen\nkorviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja\ntoisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan,\nja hänen täytyi kärsiä sitä.\n\nHänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he\nrohkenivat nauraa?\n\nHän aukaisi oven ja astui sisään.\n\nSeitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja\nkieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.\n\nKaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli\nantanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty\nalushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän\nhypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne;\nhuudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin\nsipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan\nvarpaalle.\n\nTämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia\ntäyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita;\nsiinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.\n\nTapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän\ntuomarin kuin syyllisen näköisenä.\n\nKaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli\nlasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän,\nettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia\noli kirkunut ilosta.\n\nNeiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin\nsiihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:\n\n\"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!\"\n\n\"Se on hammassäryn tähden\", vastasi tyttö. \"Minä pyydän, ettei kukaan\nhuoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään.\"\n\nHän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin\nläsnäolijoihin.\n\nKun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:\n\n\"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?\"\n\n\"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua.\"\n\n\"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään\nharmia minun tähteni.\"\n\nSitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi\nsenjälkeen pukeutumistaan.\n\nKoko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan;\naamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.\n\nMelkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut\nkuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään\nJobin postia.\n\n\"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta.\"\n\n\"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea.\"\n\n\"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen\nlisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?\"\n\n\"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!\"\n\nKuningas hypähti sängystään.\n\n\"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän.\"\n\n\"Todistukset, anna minulle todistukset!\"\n\n\"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat\nyksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on\ntähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa.\"\n\n\"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on\nluvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja\npalkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä\nennen minua.\"\n\n\"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt.\"\n\n\"Onko hän jo nainut?\"\n\n\"Ainakaan emme ehtine sitä estämään.\"\n\n\"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä\nen voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin.\"\n\n\"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin.\"\n\n\"Jumal'avita, luuletko, että hän?... Hm! Suloinen Susannamme\nvaihtelee usein armastelijoita.\"\n\n\"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi.\"\n\n\"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle.\"\n\n\"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä.\"\n\n\"Oletko kuullut jotakin?\"\n\n\"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat\nehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa.\"\n\n\"Se on totta, se on totta... jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta\nyhdellä iskulla, niin tekisin sen... luuletko, etten huomaa kateutta,\npetollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen\nliian viisas heille, minua he eivät petä.\"\n\n\"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?\"\n\n\"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on\nodottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!\"\n\n\"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?\"\n\n\"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee\npimeä! Onko nyt kuutamoa?\"\n\n\"Ei, nyt on loppukuu.\"\n\n\"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?\"\n\n\"On aivan tyyni.\"\n\n\"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen.\"\n\nKun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille\nuutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että\nJuhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan,\nja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa\npalaamasta Suomeen.\n\nKun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään,\nmutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus\nsisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa\naseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin\nVenäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen,\ntuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan\nleikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.\n\nTänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja\nkauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset,\njoita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään\nteoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä\nvain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.\n\nSellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin\nherpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen\ntarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli\npetturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että\nsitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.\n\nKuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat\nomaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi\nainoastaan kuningasvallan vahvistamista.\n\nNäin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan\nesiin.\n\nHeti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista\nomassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta\nlähtenyt laivaan.\n\nSen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas\nseurueineen tuli laivaansa.\n\n\"Onko prinsessa sairas?\" kysyivät kaikki.\n\n\"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle\njäähyväisensä.\"\n\n\"Onpa se koko piru keksimään\", mutisi Märta rouva antaen salaisia\nmääräyksiään tyttärillensä.\n\nEerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä\nkohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti\njäähyväiset Märta rouvalle.\n\nHän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.\n\n\"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?\"\n\n\"On!\" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja\nihastuneena kuninkaaseen.\n\nMutta Eerikin katse synkistyi. \"Onko joku lyönyt, sinua?\" kysyi hän\nvihasta vavisten.\n\n\"Minulla on ollut hammassärkyä\", vastasi Kaarina melkein arasti.\n\n\"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!\" Kaarina tarttui kuninkaan\nkäteen ja suuteli sitä. \"Heti kun tulemme kotiin, menet sinä\nlintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa\nkaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut.\"\n\n\"Sen teen mielelläni.\"\n\n\"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et.\"\n\n\"Minä pidän kaikista.\"\n\n\"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa.\"\n\n\"Minähän olen hyvin oppimaton.\"\n\n\"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa.\"\n\nHerrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten\nvuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän\nkumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti\nrannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan\nposkille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen,\nyhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.\n\nKuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian\nolivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa\noli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.\n\nMyrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon\nhäiriöitä aikaan.\n\nNiilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.\n\n\"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?\" kysyi äiti. \"En, mutta\npelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden.\"\n\n\"Voitko _sinä_ paremmin välttää vaaroja?\"\n\n\"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty.\"\n\n\"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?\"\n\n\"Kyllä niin käy rukoilemattakin.\"\n\nMärta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. \"Ja sinulla on\nsydäntä sanoa...\" Ääni tyrehtyi kurkkuun.\n\n\"Olettehan te viisas nainen?\"\n\n\"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun\ntarvitse panna itseäsi maalitauluksi.\"\n\n\"Muut voivat tehdä sen.\"\n\n\"Tarkoitatko ehkä?...\" Äiti katsoi levottomasti poikaansa.\n\n\"Että jätämme sen asian Herran haltuun.\"\n\n\"Tietysti, mutta joka tapauksessa...\"\n\n\"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?\"\n\nKreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia.\nKuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi\nolla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja\nottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei\nherttua tehnyt mitään hullutuksia.\n\nKun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että\nYrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli,\nmitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui\nhänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden\nyli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen;\nuseita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että\nmerellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta\neikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa,\npoikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.\n\nKoko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät\nistuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.\n\nSvante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui\nolosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa\nmielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman\npuoluemiehen uhriksi.\n\nNyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi\nviettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla\nkaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas\nitse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli\nriippuvainen muiden mielivallasta.\n\nJa sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä\ntoimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi,\nettei Eerik sitä vaatisikaan.\n\nHänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä\nenemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.\n\n\"Eerik Stenbock! Tervetuloa!\"\n\n\"Häiritsenkö?\"\n\n\"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?\"\n\n\"Olin hetkisen; sitten lähdin pois.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"En voinut nähdä...\"\n\n\"Nähdä?... Mitä?\"\n\n\"Kuningasta... Magdaleenaa...\"\n\n\"Hm, kuinka niin?\"\n\n\"Nyt on kuningas rakastunut häneen.\"\n\n\"Se on mahdollista.\"\n\n\"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!...\"\n\n\"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme\nsaada maksaa hengellämme molemmat.\"\n\n\"Minä toivon kuolemaa.\"\n\n\"Suonet toki minun sentään elää.\"\n\n\"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!\"\n\n\"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee.\"\n\n\"Minä... minä lemmin Magdaleenaa!\"\n\n\"Vai niin, entä hän?\"\n\n\"Hänkin rakastaa minua!\"\n\n\"Mistä ajasta alkaen?\"\n\n\"Eilis-aamusta...\"\n\n\"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?\"\n\n\"Ei... minä tulin tänne sitä varten, että...\"\n\n\"Eikö ole ketään uskottua?\"\n\n\"Rouva Anna Bielke.\"\n\n\"Se minun olisi pitänyt arvatakkin.\"\n\n\"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa\", huudahti Eerik\nStenbock kiihkeästi.\n\n\"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen\nei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen.\"\n\n\"Niin sanoi Anna rouvakin.\"\n\n\"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa\nettä Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten\nunohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme.\"\n\n\"Anna rouva sanoi...\"\n\n\"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt.\"\n\n\"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi.\"\n\n\"Se riippuu siitä...\"\n\n\"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos...\"\n\n\"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista\nsilmäparista! Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Kahdeksantoista.\"\n\n\"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen.\"\n\n\"Niin sanoi Anna rouvakin.\"\n\n\"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta\nyksi valtti on minulla sittenkin!\"\n\n\"Yksi valtti?\"\n\n\"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat\nMagdaleenalle mitä olemme keskustelleet.\"\n\n\"Tänä päivänä!\"\n\n\"Anna rouvan läsnäollessa.\"\n\n\"Vai niin.\" Se tuli hieman pitkäveteisesti. \"Mitään kahdenkeskisiä\nkeskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken.\"\n\nNuorukaisen pää painui suruisena alas. \"Sen sijaan lupaan minä\ntoimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä\nsallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne.\"\n\n\"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin\ntahtoisin ja niinkuin minun tulisi?\"\n\nSvante herra syleili nuorukaista. \"Tekemällä hänet onnelliseksi\",\nvastasi hän.\n\nMutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva\noli taipumaton.\n\n\"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan\", sanoi hän; \"minä en koskaan\nsuostu siihen.\"\n\n\"Mutta Kustaa kuningas?\"\n\n\"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut\nJumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri\niloisimmat päivät?\"\n\n\"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta\nnuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja\nrakastavat toisiaan.\"\n\n\"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa.\"\n\n\"Minä puhun arkkipiispan kanssa.\"\n\n\"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse\nkysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä.\"\n\n\"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme...\"\n\n\"Enpä tiedä, onko...\"\n\n\"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle\", vastasi kreivi,\nja sillä oli asia ratkaistu.\n\n\"Sinä pikku naimavälittäjä\", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa\notsalle. \"Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on\nminun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä.\"\n\n\n\n\n7.\n\nENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.\n\n\nSe pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille\nheti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan\nihastelu muuttuu helposti \"ristiinnaulitsemiseksi\"; kaikki riippuu\njohtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta\njoiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä\noli enemmän rahaa.\n\nKaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole\nkoskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat\nolleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta\nhernekeitosta.\n\nTähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen\nolemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että\njokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin\npoljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli\nuseinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat\nainoastaan \"kanuunan ruuaksi\" tai joita käytettiin samalla tavoin\nkuin koneita nykyaikaan.\n\nTylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä\nsavustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta,\nsammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä\njokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon\nnälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon\nolisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa\nlapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää\nsanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi\nsitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään;\njos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat\nhuolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla\nhuonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet,\nsiinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista,\ntai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.\n\nKellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa\noli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä\nvaljaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana\nei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai\nsentähden enimmäkseen olla viljelemättä.\n\nKaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne\nkuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.\n\nMutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi\njotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän\ntarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.\n\nVielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka\nhäntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa\nvoidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta\nkatsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.\n\nRuotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen\nviha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä\nkuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta\nturvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.\n\nMyöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka\nKatariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä\nedelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana\nuskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan\nja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän\npuolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi,\njonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.\n\nMiehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon\npidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät\nkokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen,\njossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä\nkuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja\nsaanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että\nJuhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia\nLiivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut\nvenäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen\nSuomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, \"olen koettanut, saada\naikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta\nisänmaatani. Kuningas Eerik\", lisäsi hän \"halveksii kokeneita herroja\nja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia\". Sentähden\nherttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta\napuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.\n\nSuomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan,\nmutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti\nkaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen\npyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä\nvahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas\nheitetty.\n\nTarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.\n\nTurun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin,\nPuolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin\ntavoin Eerikkiä vastaan.\n\nJuoniakaan ei kammottu.\n\nHerttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs\nSvante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.\n\nHän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän\nolikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan\nollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa\nhevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.\n\nHämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti\nkokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä\nrikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta\nsiskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän\nkuvaili heille mitä oli isältään kuullut.\n\nSture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta;\nisänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun\ntapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on\nnuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on\nrenkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää,\nettä kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.\n\nMatta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden\ntuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja\nkohoamista.\n\nHerttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään\nLeszinska.\n\nPäinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä\nolivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi\nvalkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin\ntietäen, että se kaunisti häntä.\n\nEerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili,\nhänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.\n\nMutta Eerik olikin vain 17-vuotias.\n\nNauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta,\njota leikittiin hänen silmiensä edessä. \"Poika on rakastunut hupsu\",\nsanoi hän, \"mutta siitä on ehkä hyötyä meille.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin.\"\n\n\"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina.\"\n\n\"Uskontoni vaikuttaa sen.\"\n\n\"Niinpä alan luulla.\"\n\n\"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä.\"\n\n\"Mutta ajatteleppa, isäni!\"\n\n\"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen.\"\n\n\"Jospa sen uskoisin.\"\n\n\"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua.\"\n\n\"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä.\"\n\n\"Minun väkevyyteni on minun uskoni.\"\n\nAhkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli\npuhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei\ntuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.\n\nEräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.\n\n\"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle\",\nsanoi hän.\n\n\"Tiedätkö keneltä?\"\n\n\"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja.\"\n\n\"Mitä hän pyytää?\"\n\n\"Saada tavata Eerik herraa.\"\n\n\"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi.\"\n\n\"En tiedä, tokko...\"\n\n\"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei\nole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee\nhänen käsiinsä?\"\n\n\"Mutta kun Eerik herra saa tietää...\"\n\n\"Jätä se minun huolekseni.\"\n\nHetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai\nankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä\nkenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä\npidettäisiin huolta.\n\nKirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään\narveluttanut.\n\nSe oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi\nhuolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. \"Jäämällä\nsinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja\nsisaruksillesi hyvin rakas\", kirjoitti hän. \"Tule siis heti.\"\n\n\"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa\", sanoi herttua hetkisen\nmietittyään.\n\n\"Tarkoitus pyhittää keinot\", sanoi herttuatar. \"Mitähän vaaraa olisi\ntällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?\"\n\n\"Ei mitään minun nähdäkseni.\"\n\n\"Kirjeen pistämme kai piiloon?\"\n\n\"Niin, vastaiseksi.\"\n\n\"Mutta entäs palvelija?\"\n\n\"Lähetetään rajan taakse.\"\n\n\"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan\ntukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen\nkertomuksen haluaa.\"\n\n\"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?\"\n\n\"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän\nkyllä itse huolen rakastajastaan.\"\n\n\"Onko poika sitäkin?\"\n\n\"Ei, eikä tulekkaan.\"\n\nMutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska\nloi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän\nrakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä\nkirjettä hän ei saanut.\n\nRuotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja\nsaattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin\noli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä\ntunnustanut, että \"Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik\nvaltaistuimelta\", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.\n\nSitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi\nkesäkuuta.\n\n\"Saahan nähdä\", huudahti Juhana, \"eikö hän ole tehnyt tätä\nsyyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!\"\n\nNiin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin \"valtion\nkavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas\nEerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa\narmahtaa häntä\".\n\nSaman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat\npalvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.\n\nTämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein\nkuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja\ntuskaisina odotettiin mitä seuraisi.\n\nKauan ei tarvinnutkaan odottaa.\n\nUseita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi\nHogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja\nJaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.\n\nPyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen\nsuostuttiin heti.\n\nJuhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi\nKatariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita\nsilmiin.\n\nKaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos\nhän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu\nelinkaudekseen vankeuteen.\n\nHerttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen\nparempana.\n\nPitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän\nlähetti luotansa lähettiläät.\n\nMutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden\nsuuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi\nepätoivoon.\n\n\"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?\"\nkysyi Katariina melkein nuhdellen.\n\n\"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää\ntoivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja\nperikato ovat tulossa.\"\n\n\"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä.\"\n\n\"Entä sinun ylpeät unelmasi?\"\n\n\"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?\"\n\n\"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu.\"\n\n\"Eikö tämä ole juuri niin?\"\n\n\"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja...\"\n\n\"Epäilijä!... Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!\"\n\n\"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen\nmieheen.\"\n\n\"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon\njohdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman\nalttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava\npäällikkö, jota kannattaa palvella.\"\n\n\"Katariina, mistä sinä saat sanasi?\"\n\n\"Sydämestäni.\"\n\n\"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko\nelämäni johtotähti, jos kaadun...\"\n\n\"Ei, Juhana\", huudahti Katariina pontevasti; \"sinä et kaadu, minäkin\nolen tutkinut tähtiä.\"\n\n\"Oletko? Milloin ja missä?\"\n\n\"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat\nsaamaan käskyjäsi.\"\n\n\"Menetkö sinä pois?\"\n\n\"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä.\"\n\n\"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa\", jupisi Juhana katsoen\nhänen jälkeensä, \"mutta minä olen arka samoin kuin Eerik... meissä\non paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon\nnäyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön\nsyteen tai saveen!\"\n\nPiiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta;\nhän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti\npakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö,\njoka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja\näkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.\n\nApuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli\nmyöhäistä.\n\nKuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin\nkivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.\n\nSamassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana\nvangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika\nSabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu\nväkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua,\nmutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti\nantautui.\n\nTämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.\n\nValmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua\npuolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.\n\nEnnen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa;\nhäntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää\nsydäntä.\n\n\"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?\" kysyi Eerik Sture syvästi\nliikutettuna.\n\n\"Kyllä, jos voitamme.\"\n\nHänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.\n\nKoko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä\nkoettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti\nsiltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan.\nÄänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän\nolisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.\n\nAivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa;\nsiinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.\n\nHerttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.\n\nPian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.\n\nYrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä\nherjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään,\nniin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän\npalasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa\ntunteminen ja viha.\n\n\"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja\nruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!\" huudahti herttua\nsuuttuneena.\n\n\"Te olette jo tuomittu\", kirkui Yrjö, \"ja olette nyt vankina\nkuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä\nsitä kukaan koettanekkaan.\"\n\nJuhana kysyi, mihin häntä vietiin.\n\n\"Gripsholmaan\", kuului vastaus, \"yhden ainoan palvelijan seuraamana.\"\n\nSenjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa\nvarten tuotiin kahleet.\n\nNähdessään ne hän purskahti itkuun. \"Tämän ovat muut saaneet aikaan!\nSanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai\nviivytelläänkö siinä toistaiseksi?\"\n\n\"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan\nheti päästä ruhtinattaren puheille.\"\n\nJuhana katsoi häneen terävästi. \"Tule\", sanoi hän ja meni edellä\nherttuattaren hyttiin.\n\nYrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana\nesittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine\nhovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan\nlinnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän\nvankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.\n\nKatariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli\nlopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen\nsilmiensä edessä sanoen: \"Lukekaa!\"\n\n\"Ei muu kuin kuolema\", luki Yrjö. \"Se on minun päätökseni\", vastasi\nhän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.\n\nHerttua nosti hänet itkien ylös.\n\nAluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen\nparin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa\nkalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin\nGripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin\nkautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.\n\nLukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt\nhuhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen\nsijaansa.\n\nSe seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan\nkalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti\nyhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut\nvaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.\n\nVielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko\nkansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen;\ntällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia\narkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan\njatkamiseen.\n\nKun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin\nvuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana\nHästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat\nsiellä naulittuina.\n\nKyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. \"Uskolliset ystäväni!\"\nhuudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.\n\nMatkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.\n\nVankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja\nsiitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli\npaksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.\n\nVangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä\ntarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi.\nRuhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan\nalaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.\n\nHeidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä.\nKuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja\nkaikki riippui hänestä.\n\nEnsimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta\nnaissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana\npikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli\nKatariinankin laita.\n\nJuhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas\nheittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken\nvoitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.\n\nVähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta,\njota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin.\nSillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä\npienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia\nmahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä\nvastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.\n\nHän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle\ntietoja tapahtumista?\n\nSe saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia -- ja kultaa.\n\nOnneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä\npukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä\npersoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.\n\nPalvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli\nja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön\nkautta voisivat saada tietoja heistä.\n\nItse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat\nonnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He\neivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat\nkernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he\nitse oleskelivat, se oli jo sanottu.\n\nEi ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen;\nkaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko\nherttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja\npuoluelaisia aatelistossa.\n\nKatariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen\nsaamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri\nkakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi\nkirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.\n\nKatariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi\npalvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet,\nsitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.\n\nKun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen\nulkomuodostaan, että kysyi: \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nKatariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.\n\nNiissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista,\nilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä\noli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua,\nja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut\nsekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin\nlähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan\nHesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.\n\nUskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta\nnoutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona.\nRiitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa\namiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta\nalusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella,\njossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat\nsidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.\n\nVastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta\nEerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän\nkaupan Rääveliin.\n\nTanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka\nhe pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.\n\nKuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt\nHalmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli\nlähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia\nmääräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka\nperäytyessään olivat hajaantuneet.\n\nSiitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä\nilmoituttanut, että \"sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän\nitse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt\nvoittoon\".\n\nKirjeen kirjoittaja lisäsi: \"Niin pian kuin jokin tappio kohtaa\nkuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti\ntukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti\nsaatettava kaikkien tietoon.\"\n\n\"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin\nasti, ja\" -- niin päättyi kertomus -- \"me olemme paluumatkallamme\nlähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin\npuolin sitä tietä, jota kuljemme.\" Siihen kirje päättyi.\n\n\"Hän on mielipuoli!\" virkkoi herttuatar kauhistuen.\n\n\"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään\", mutisi herttua\ntoiveiden hänessä taas herätessä.\n\n\"Ja sitten, Juhana?\"\n\n\"Kostoa!\"\n\n\n\n\n8.\n\nKUNINGATARTA ETSITÄÄN.\n\n\nMeidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.\n\nOnnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi\nTanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.\n\nHänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja\nkeskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja\nvaltakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä\nrajalle.\n\nSamaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi\nlahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos\njoku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin\nherttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.\n\nMutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle,\nettä Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui\njulkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.\n\nVielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän\nkysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin\nmyöskin muilla suunnilla.\n\nOmin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko\nkuningatar Maria \"niin herttainen kuin kaikki sanoivat\", ja pian\nsenjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.\n\n\"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa\", tuumaili Eerik, \"niin voisihan\nsanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi\nsuostumuksensa Ruotsin kuninkaalle.\"\n\nKaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja\nuskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.\n\nEi liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen\naikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on\nmainittava useita hyviä asetuksia.\n\nRahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista\nuudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa\njokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.\n\nKatolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia\njumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja\npoistettiin.\n\nYrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen\nhyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.\n\nAateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan\npäivällä, unissaan yöllä.\n\nHeidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan,\nheidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta\nsydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö\nrauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää\nvähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.\n\nSuurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik\nheti suostui.\n\nErityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin \"kuninkaan\nlautakunnaksi\", perustettiin.\n\nJäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin\ntärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia,\nporvareja ja pappejakin.\n\nVarsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.\n\nKuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri\nsuuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja\ntuomitseman \"kuninkaan tuomioita\".\n\nTämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa,\nverituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain\nihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei\nRuotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.\n\nMutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos\noli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin\nankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään,\njonka hän oli syylliseksi sanonut.\n\nEerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut\nkaiken rahan \"Eskilin kamarista\", ja muutamia kuukausia kruunauksensa\njälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä\nnyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty\nlyödä rahaksi.\n\nHeti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa\nhuhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren\nhopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.\n\nAvioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että\nherttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.\n\nSilloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen\naateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.\n\nJuhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua\nvangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen;\nlopun me jo tiedämme.\n\nSitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet\nJuhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi\nkäyttää armoa oikeuden asemesta.\n\nMutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja\npelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.\n\nYrjö Pietarinpoika puhui kyllä \"vaaleista hiuksista\" arvellen, että\nkuningas pani alttiiksi oman henkensä.\n\nÄitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi\ntekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.\n\nAh, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan\ntuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.\n\nArkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.\n\nHän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.\n\nKun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän\npikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen\nsydämessään.\n\nMutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä\neräässä nurkassa kumarassa ja itki.\n\n\"Mikä sinun on, Kaarina?\" kysyi hän.\n\nMutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.\n\n\"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!\"\n\n\"Ei sitä ole kukaan tehnyt.\"\n\n\"Ja kuitenkin itket.\"\n\n\"Hän on kuollut!\" nyyhkytti Kaarina.\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Rakas veljeni!\"\n\n\"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit\nkenestäkään muusta\", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen\nympärillensä.\n\n\"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos\njoku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle\nrakkaampi kuin kukaan muu!\"\n\n\"Rakkaampi minuakin?\"\n\n\"Täällä on sijaa teille molemmille\", sanoi Kaarina laskien kätensä\nsydämelleen.\n\n\"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?\"\n\n\"Tohtori.\"\n\n\"Lörpöttelijä!\"\n\n\"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen\njo ennenkin.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Näin hänet unissani... Uh\", lisäsi hän vavisten, \"se oli kauheaa!\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli\nhänen kanssaan... niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en\nmuista missä... en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi\nmereen... hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta\nsilloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla... ja niin hän vaipui\ntulematta enää näkyviin.\"\n\nKalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.\n\n\"Ja sen sinä olet uneksinut?\"\n\n\"Niin, mutta uskon sen todeksi.\"\n\n\"Minkätähden sinä uskot sen?\"\n\n\"Onhan hän kuollut!\"\n\n\"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä.\"\n\n\"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että\nlähtisin täältä.\"\n\n\"Tahdotko hyljätä minut?\"\n\n\"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat\nminulle rakkaat.\"\n\n\"He saavat tulla sinun luoksesi.\"\n\n\"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme\nhäntä yhdessä.\"\n\n\"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka\npaljon sinusta pidän.\"\n\n\"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik.\"\n\n\"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni.\"\n\n\"En, leskikuningatar on hyvin hyvä.\"\n\n\"Mutta entä prinsessat?\"\n\n\"He eivät kyllä huoli minusta.\"\n\n\"Eikö prinsessa Annakaan?\"\n\n\"Hän vähemmin kuin muut.\"\n\nKaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että\nKaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo.\nSuureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä\nsen kenen mukana tahtoi.\n\nKun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.\n\nTämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.\n\nEerik katsoi häneen tutkivasti.\n\n\"Onko se totta?\" mutisi hän.\n\n\"On, teidän armonne.\"\n\n\"Simon mestariko se...\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!\"\n\n\"Ei, ei koskaan enää.\"\n\n\"Kuinka hän saattoi...\"\n\n\"Se oli ihme.\"\n\n\"Mutta oliko se välttämätöntä?\"\n\n\"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan...\"\n\n\"Sitä hän ei saanut.\"\n\n\"Simon on estänyt sen.\"\n\n\"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä\non kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun.\"\n\n\"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä.\"\n\n\"Tarkemminko kuin ennen?\" kysyi Eerik hymyillen.\n\n\"Hän on kuin karitsa susien keskellä.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa.\"\n\n\"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä.\"\n\n\"Et saa antaa hänen tietää...\"\n\n\"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa.\"\n\n\"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän\npuhui sisaren rakkaudesta.\"\n\n\"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan.\"\n\n\"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä\noppinut.\"\n\nVaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt\nKaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa\nlohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan\nkokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin\nhänen miehensä oli siirretty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli\nkolmas Kustaan tyttäristä.\n\nHänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista\nvähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.\n\nCecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada\nseurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi\nsuostui hänen pyyntöönsä.\n\nSentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä\nkruunauksessa.\n\nHänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.\n\nSilloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö\nJuhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.\n\nHäneltä itseltään seurasi kirje samassa.\n\nSiinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi,\nettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa\nvastaan.\n\nMutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa,\njonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti\ntulla sinne tapaamaan häntä.\n\nUutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille\npaitsi leskikuningattarelle.\n\nJokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa\njulkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt\nvieraantumaan omaisistansa.\n\nHän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti\npaikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä\njättänytkään.\n\nJuhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet\nsurullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat\nvielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän\nmitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli\ntoivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla\nTukholmaan.\n\nCecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti\npäätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli,\nmiten maakreivi voi sietää sitä.\n\nTämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään\nhuomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä,\njoita hän loi kauniiseen morsiameensa.\n\nMikä oli kaikkeen tähän syynä?\n\nAnna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.\n\n\"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret\nmyötäjäisensä\", vastasi Katariina.\n\n\"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?\"\n\n\"Sitä en usko.\"\n\n\"Miksi hän sitten menee naimisiin?\"\n\n\"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne\", vastasi Katariina\nvältellen.\n\nAnna oli vaiti hetkisen.\n\n\"Minun täytyy puhua hänen kanssaan\", virkkoi hän sitten; \"mutta\nmyöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet.\"\n\n\"Se onkin tätä nykyä suurin suruni.\"\n\n\"Etkö tiedä syytä siihen?\"\n\n\"He eivät luota minuun.\"\n\n\"Voitko arvata syytä?\"\n\n\"Luulen voivani.\"\n\n\"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät\nomaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen.\"\n\n\"Se vain tuottaisi surua sinulle.\"\n\n\"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun\", huudahti Anna\nkiihkeästi.\n\n\"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa\", vastasi\nkuningatar kauhistuen.\n\n\"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!\" rukoili Anna hellästi.\n\n\"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta\nensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut.\"\n\nJa hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.\n\nHän lopetti sanoen: \"Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman\nvaikutuksen alaisia.\"\n\n\"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?\"\n\n\"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole\nminun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme\nvastaiseksi yhdessä.\"\n\nKyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin\nkääntyneenä sanoi tämän.\n\nAnna syleili häntä hellästi.\n\n\"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen!\nAnna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä\nolentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!\"\n\nKatariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.\n\n\"Sano minulle\", kysyi taas Anna, \"onko se Bellini?\"\n\n\"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan,\non tätä nykyä paljon vaarallisempi.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Lecoeur, esilukija.\"\n\n\"Hänet voi lähettää pois.\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Mikä estää?\"\n\n\"Molemmat rakastavat häntä.\"\n\n\"Sofiako?... Elisabetko?\"\n\n\"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta.\"\n\n\"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen.\"\n\n\"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen.\"\n\n\"Mitä tarkoitusta vartan?\"\n\n\"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa.\"\n\nAnna istui voimattomana. \"Herttua ei minua miellytä\", sanoi hän\nviimein.\n\n\"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa\nsen kyllä.\"\n\n\"Ja suostuu kuitenkin.\"\n\n\"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän.\"\n\n\"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?\"\n\n\"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he\novat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä.\"\n\n\"Mikä tulee tästä lopuksi?\"\n\n\"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin\nkuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet\nkirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin.\"\n\n\"Eikö hän sanonut mitään syyksi?\"\n\n\"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli\nmuka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan.\"\n\n\"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?\"\n\n\"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain\nalkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen.\"\n\n\"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu\",\nhuudahti Anna; \"yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu.\"\n\n\"Pysykää uskollisina.\"\n\n\"Sen teemme.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi.\"\n\n\"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?\"\n\n\"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy.\"\n\n\"Totteleeko hän häntä kaikessa?\"\n\n\"Useimmiten.\"\n\nMolemmat istuivat hetkisen ääneti. \"Eerik parka!\" sanoi Anna. \"Sinä\nsäälit häntä?\"\n\n\"Paljon enemmän kuin Juhanaa.\"\n\nKatariina ojensi hänelle kätensä. \"Niin minäkin\", sanoi hän.\n\n\"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei\nhän ole ollut täysin tasapainossa.\"\n\n\"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa.\"\n\n\"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!\"\n\n\"Jumala sitä suojelkoon!\"\n\n\"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?\"\n\n\"Hän elää unelmissaan.\"\n\n\"Ne eivät ainakaan viene turmioon.\"\n\n\"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen.\"\n\n\"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa... Niin, niin, niin se on;\nsentähden on _hän_ joutunut turmioon.\"\n\n\"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä...\"\n\n\"Miksi vaikenet?\"\n\n\"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi.\"\n\n\"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja\npohjaan asti; älä peittele minulta mitään.\"\n\n\"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa\nkuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen,\nMaunu on jäljellä.\"\n\n\"Hän ei siihen koskaan suostu.\"\n\n\"Hänet voi siihen vietellä.\"\n\n\"Eerikkö?\"\n\n\"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika.\"\n\n\"Sen voi estää.\"\n\n\"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa\nkoskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää\nparemmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta.\"\n\n\"Silloin Maunu menettää järkensä.\"\n\n\"Minä pelkään sitä.\"\n\n\"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta.\"\n\n\"Niin hän onkin.\"\n\n\"Jo kolmentoistavuotiaana?\"\n\n\"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia.\"\n\n\"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle.\"\n\n\"Sitä hän ei tehne kenellekään.\"\n\n\"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu\nisänsä jälkiä.\"\n\n\"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa.\"\n\n\"Miksi hän on niin harvoin täällä?\"\n\n\"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka\nhänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää\nviihtyisi täällä.\"\n\n\"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni\naikana.\"\n\n\"Minä toivon pian pääseväni täältä\", sanoi Katariina lopuksi,\n\"ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden\ntahraamiksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.\n\nMutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä\nhänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi\nettä tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai\noliko joku hänet lähettänyt?\n\nEntisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut\njälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita\nvastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.\n\nAnna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä\nhuudahtaa:\n\n\"Cecilia!\"\n\nMutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska\nse vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan\nitkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut\nhänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt,\nhänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.\n\n\"Senkötähden sinä menet naimisiin?\"\n\n\"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?\" kysyi hän korskasti.\n\n\"Miksi muuten sitten?\"\n\n\"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa\neräälle toiselle, ja siksi teen sen.\"\n\n\"Cecilia, minä en enää tunne sinua!\"\n\n\"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan\njalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja\nhymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten\nkilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu\nolikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin\nsuudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt,\nnyt!...\" Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.\n\nAnna nojausi säälien häntä kohden. \"Toivohan, rakas sisareni!\"\n\nMutta Cecilia ei kuullut häntä.\n\n\"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien\nja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina\nuneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa\nminua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki\nrajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen\nsyliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani...\"\nHän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: \"Kallio ei ole\nkovempi kuin hän... ei jää kylmempi... ei kuolema katkerampi kuin\nhänen sanansa... mutta minä tahdon kostaa... kauheasti kostaa...\nyöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt... minä\nolen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai\naavistanutkaan.\"\n\n\"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia.\"\n\n\"Kadunko? -- Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä\npahempaa.\"\n\n\"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?\"\n\n\"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja\nvesi.\"\n\n\"Ja kuitenkin, Cecilia...\"\n\n\"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä\ntahdot, mene nyt kertomaan sitä.\"\n\n\"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle\", vastasi Anna, joka\nkalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.\n\nCecilia silmäili häntä. \"Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä\non maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen,\nennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava\nvoin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä\nsinulta.\"\n\nCecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin\ntavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän\nlaverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa,\njotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat\ntoisistaan kompasanoja.\n\nMutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti\ntarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla\noli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia,\njoka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.\n\n\"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä\", ajatteli Anna, \"sen saan huomenna\ntietää.\"\n\nMiten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja\nhyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli\nheidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.\n\n\"Maunu herttua sai isäni suostumuksen\", sanoi Sofia, \"mutta minä olin\nsilloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin\nodottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos\nherttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä.\"\n\n\"Entä sinä, Elisabet?\"\n\n\"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan\ntytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa\", vastasi hän\nteeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat\nkasvonsa äkkiä kalpenivat.\n\nTuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.\n\nBadenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi\nkyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.\n\n\"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään\", sanoi Anna.\n\nMolemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille\nyöpöydilleen ja punastuivat.\n\nMutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.\n\n\"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne\", sanoi hän. \"Hän on\nviehättävän näköinen.\"\n\n\"Niin, eikö ole!\" huudahti Elisabet vilkkaasti.\n\nSofia loi häneen varoittavan silmäyksen. \"Hän on aivan erinomainen\nhenkilö\", sanoi hän.\n\n\"Oletteko kauankin tunteneet hänet?\"\n\n\"Jo useita vuosia.\"\n\n\"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme\", huomautti Elisabet.\n\n\"Mitä kirjoja te luette?\"\n\nMolemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.\n\n\"Legendoja\", vastasi Sofia kiireesti.\n\n\"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä\", sanoi Anna.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?\"\n\n\"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta\ntarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan.\"\n\n\"Hän ei ota sitä vastaan!\" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.\n\n\"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton\", huomautti Sofia, \"mutta\nhän ei jätä sitä.\"\n\n\"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään.\"\n\n\"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!\" huudahti Elisabet\nkyynelsilmin.\n\nVavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.\n\n\"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan,\nei kukaan saa viedä häntä pois.\"\n\nSofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä\nvaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä\novet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.\n\n\"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää\nmeitä ja pitää meistä\", nyyhkytti Elisabet. \"Eikö totta, Sofia, ethän\nsinä salli sitä?\"\n\n\"En koskaan, en koskaan!\" vaikeroi tämä.\n\nAnna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.\n\n\"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee\nluotamme?\"\n\n\"Hän ei voi, hän ei saa mennä\", vastasi Sofia; \"minä kiellän häntä.\"\n\n\"Niin teen minäkin\", voihki Elisabet. \"Hän on itse sanonut, että\nmeillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin\nsanonut?\"\n\n\"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei, minä tahdon olla saapuvilla.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta\",\nkirkui Elisabet aivan mielettömänä. \"Ehkäpä tahdotte pettää minua\nmolemmat!\"\n\nLapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.\n\nMutta nyt Anna kääntyi.\n\n\"Ylös, Elisabet!\" sanoi hän ankarasti.\n\nTämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.\n\nViimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.\n\nKuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.\n\nSitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.\n\nSofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo\nluopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät\nverkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja\nsaattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen.\"\n\nAnna oli puhunut hyvin voimakkaasti.\n\nSofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui\nmolemmin käsin sisareensa.\n\n\"Älä mene, älä mene!\" huohotti hän.\n\nElisabet itkeä nyyhkytti.\n\n\"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!\" sopersi hän.\n\n\"Sinä kai tahdot tehdä samoin?\" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.\n\n\"Hän ei tiedä mitä hän puhuu\", vastasi tämä harmistuneena.\n\n\"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset.\"\n\n\"Niin teenkin\", sanoi Elisabet itsepäisesti. \"Kuinka monta kertaa\noletkaan sanonut samoin!\"\n\nSofia hypähti pystyyn huudahtaen:\n\n\"Vaiti!... Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi\", lisäsi hän\nhiljaa.\n\nMutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan\nviereensä. \"Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?\"\n\nHe tahtoivat.\n\n\"Oletteko kuulleet Romanan historian?\"\n\n\"Siinä ei ole sanaakaan totta.\"\n\n\"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?\"\n\n\"Leskikuningattareen ei voi luottaa.\"\n\n\"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?\"\n\n\"Hän oli luopio!\" huudahti Elisabet.\n\nSofia peitti silmänsä ja itki.\n\n\"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka\npuolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi\nrakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän\nympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten\nkaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti\nmeidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä\nsanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu.\"\n\n\"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!\" huudahti Elisabet melkein\nepätoivoisena.\n\nMutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.\n\n\"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu?\nVoitteko uskoa semmoista?\"\n\n\"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!\"\nhuudahti Elisabet. \"Minä sanon hänelle sen.\"\n\n\"Hän sitä tahtoi.\"\n\n\"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin.\"\n\n\"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?\"\n\n\"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti\nmeidän suhteemme.\"\n\nTaaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.\n\n\"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!\"\n\n\"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa,\nnouda heti tänne sitä!\"\n\nElisabet kiirehti ulos.\n\n\"Miten on laitasi?\" kysyi Anna hellästi.\n\n\"Älä kysy!\"\n\n\"Rakastatko häntä?\"\n\n\"Äärettömästi!\"\n\n\"Muista Ceciliaa!\"\n\n\"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!\"\n\n\"Tahdotko luottaa minuun?\"\n\n\"Täydelleen!\"\n\nNopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä\nkäsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa\nLecoeurille eron hänen toimestaan.\n\nTämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur\nmielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi\nlujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:\n\n\"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen.\"\n\nMasennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.\n\nAnna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.\n\nSofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut\nkaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön\nrakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.\n\n\"Minä olen ollut äärettömän onneton\", sanoi hän, \"enkä suinkaan\nvähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon.\"\n\n\"Miksi et luottanut kehenkään?\"\n\n\"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!\"\n\nSisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat\nraamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja\nleskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi\nauringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.\n\nMarraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan\noli sulhanen, Reinin rajakreivi.\n\nTämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla\nkäytöksellään pian voitti kaikkien suosion.\n\nHäät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa\nyksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.\n\nEerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna\nkielsi sen.\n\n\"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin\", sanoi hän.\n\nEerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada\nkäydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen\nmieltä, luopui Anna siitä heti.\n\nHäät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius\nPietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon\nsanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.\n\nVastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät\njoulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he\nmatkustivat sieltä.\n\nSuuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän\noli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi\nsydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn\nleskikuningattaren välille.\n\n\n\n\n9.\n\nMAUNU HERTTUA.\n\n\nHän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa\nItägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen,\nluonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.\n\nNaiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan\nolemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä\nhetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin\nlinnan huoneissa.\n\nHän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää\nkaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.\n\nMutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä\nsinne.\n\nJa kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne\nalas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria,\nkultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain\ntähtiä kimalteli heidän ympärillään.\n\nMiten viehättävää, miten viettelevää... hän viittoili takaisin ja\ntahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.\n\nSilloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän\nvoinut nähdä enää mitään.\n\nSuruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet\ntäyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään,\nolihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.\n\nSeuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli\nmerenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!\n\nSilloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa\nolla rauhassa!\n\nTulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat\nhyvin salaperäisinä.\n\nViinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti,\ntuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle\nlevitettiin suuria papereita.\n\nJuhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi\nkuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi\nhänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin\nitse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti\nrakkaalle veljelleen.\n\nMaunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut\nkoskaan uneksinutkaan.\n\nMutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä,\nja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä\nrohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.\n\nHe sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli\nmenetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä\noikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada\nkuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan\nallekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän\nsitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi;\nkaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus\nkastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa\nja juoksi ulos.\n\nEnsi kerralla parempi onni.\n\nMutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja\nviinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla;\nprinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli\ntavattoman kiihottavaa.\n\nTuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.\n\n\"Lapsi\", sanoi Beureas.\n\n\"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli\", lisäsi Yrjö, \"mutta se\nei kestä kauan.\"\n\n\"Minäkin pidän hänestä\", sanoi Maunu.\n\n\"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on\njoutunut\", huomautti Yrjö.\n\n\"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut\nhäneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi\", sanoi Beureus nauraen ja\ntyhjensi lasinsa.\n\nNäin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se\nei merkinnyt mitään.\n\n\"Vai niin\", sanoi Pietarinpoika, \"niinkö se kävi.\"\n\n\"Veljet voivat toisinaan olla tiellä\", sanoi Beureus.\n\n\"Kertokaa Maria Stuartista\", pyysi Maunu.\n\nJa Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan\nkiihkossaan.\n\n\"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?\"\n\n\"Jos herttua niin tahtoo.\"\n\n\"Mitä minun pitää tekemän?\"\n\n\"Totteleman kuningasta, herraanne.\"\n\nJa paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä,\nhekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti\nveljensä kuolemantuomion.\n\nHetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.\n\nRaivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä\nsen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän\nvaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.\n\nKun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän\noli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän\nharhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei\nnäyttäytynyt.\n\nEräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan\nulkopuolella.\n\nHän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla\nkimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa;\nkultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi\nliidellen Maunua kohden.\n\nKiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja\nheittäytyi riemusta kirkaisten alas.\n\nSeuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.\n\nHeti lähetettiin tieto Tukholmaan.\n\nLeskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.\n\nSurullinen näky kohtasi häntä.\n\nHenkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja\nymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.\n\nKatariina piti hänestä mitä hellintä huolta.\n\nAlussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä.\nSilloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:\n\n\"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua\nhaudasta.\"\n\nMutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja\ntyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä\nhän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan\nmerenneitonsa.\n\nEnnenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän\nsai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.\n\nUseasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä\nsynkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän\nenää tuntenut Katariinaakaan.\n\nTämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin\nNorrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.\n\nKauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa,\nhän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan\nvanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin\nhänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan\nruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin\nlauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:\n\n    Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen\n    jo ennen laulua leivon\n    käy Maunu herttua puistolleen,\n    sävel kaikuvi näin merenneidon:\n\n    \"Oi kuulkaa, herra Maunu,\n    ma tarjoon teille lahjat oivat,\n    jos lupautte mulle!\n\n    Tuon sinikaavun teille ma kauneimman,\n    mitä sankari konsanaan kantoi,\n    sen jalokivihohtavan, uljaimman,\n    min aartehen aaltonen antoi.\n\n    Ja säihkyvän säilänkin uuden myös\n    voin antaa ma kultavöineen;\n    sen taistelussa kun paljastanee,\n    suo voiton se sankaritöineen.\"\n\n    \"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin,\n    jos oisit sa kristitty nainen,\n    mut peikkona merta sa harhailet,\n    miss' ulvovat myrskyt vainen.\"\n\n    \"Oi Maunu herttua, mietihän vain,\n    niin pöyhkeenä ällös sä ärjy;\n    mua kullakses kun et kihlanne,\n    siis houruna päiväsi värjy.\n\n    Oi kuulkaa, herra Maunu,\n    ma tarjoon teille lahjat oivat,\n    jos lupautte mulle!\"\n\n\n\n\n10.\n\nETSIMISTÄ JATKUU.\n\n\nSe vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari\nBrahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen\nomaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä\nvoinut ajatella naimista.\n\nMutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin\najatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n\ntyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.\n\nMitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!\n\nSamaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin\nKristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.\n\nHeti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he\nhankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle\nlothringilaisen prinsessan persoonan, \"oliko hän terve, sorea\nja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen\nja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se\nhaittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa,\nolisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa\".\n\nSten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan\nHesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta,\nmutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen\npassinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi\npäästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen\nja pidettiin siellä kaksi vuotta.\n\n\"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan\", oli\nhän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.\n\nVankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan\nkäsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.\n\nSe oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että\nhän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.\n\nKuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää\nsisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun\nkoko naimahankkeista.\n\nEerik vimmastui.\n\nTässä oli sodansyytä kylliksi.\n\nVanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut\nkolme kruunua vaakunaansa.\n\nEerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.\n\nMaasota alkoi jo 1563.\n\nTanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.\n\nMolemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa;\nRuotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin,\nkuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko\nBagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen\nkäskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.\n\nTämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim\nBrockenhusenin johdolla.\n\nAmiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi\nkolme kovaa laukausta.\n\nYksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja\nsemmoista tervehdystä ei hyväksytty.\n\nBagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti\nsuurmastonsa.\n\nTaistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla\nvimmalla.\n\nJaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella\nhän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.\n\nKolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa\namiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että\ntöintuskin pääsivät pakoon.\n\nItse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta\narvokasta miestä joutui vangiksi.\n\nJaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko\nlaivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski\nHesseniin menevät lähettiläät maihin.\n\nItse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.\n\nMonta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois\nJaakko Baggen estämättä niitä.\n\n\"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan\", sanoi hän. \"Bornholman\nluona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia\nvastaan.\"\n\nKahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman\nmorsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.\n\nAvoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa\nkunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi\nBaggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta\nlinnaan.\n\nKultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään\ntulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja\nvalloitettuja lippuja kantaen.\n\nSenjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.\n\nAmiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän\ntanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa\nkytkettyinä.\n\nHeidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.\n\nMolemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin\nrivein.\n\nTätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä\nja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.\n\nKummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin\npuolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa\nNarvassa.\n\nBagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.\n\nSitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja\nLyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.\n\nItse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.\n\nNyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin\nkanssa.\n\nTämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan\nmikään nuorukainen.\n\nHe hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.\n\nSilloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he\nnäkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu\nalkoi uudestaan.\n\nPaljon kaatui molemmin puolin.\n\nTanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans\nBilde ammuttiin.\n\nPimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.\n\nRuotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä\nkorjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut\nkuningas Eerikin mielipide.\n\nHän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen\nkuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä\nettä hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän\npalkkansa.\n\nTämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564\nBagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa,\nparemmin varustettuina kuin koskaan ennen.\n\nUudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200\nkanuunaa.\n\nBagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni\nollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi\nilmaan.\n\nAmiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta\ntanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.\n\n800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui\naaltojen saaliiksi.\n\nUrhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa\ntanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin\nmahtavuudesta.\n\n\"Kuitenkin\", lisäsi hän, \"lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin\nvähemmän arvoinen.\"\n\nTurhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän\npysyi vankina kuolemaansa asti.\n\nKirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti\nlohduttaa puolisoansa.\n\n\"Rakas Annani\", kirjoitti hän, \"käyttäydy varovasti tänä vaarallisena\naikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja\nkasvatuksesta.\"\n\nMe tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.\n\nMutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja\npiiritti Halmstadia.\n\nOdottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa\nhäntä vastaan.\n\nNiin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin\näkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen\nkootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.\n\nJo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen\nsotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun\nTanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta,\nettä kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi\nlähteä pakoon.\n\nNorjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat\nvalloitetut.\n\nKnut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja\nhänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia\npanttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset\nolivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta\nRuotsin lain mukaan ja karkoittaa \"juuttilaispuolue\" maasta.\n\nMutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin\nkuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.\n\nTämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta\neli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman\nmennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan\nkuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.\n\nTätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän\nhävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.\n\nSamoin meneteltiin Aggerhusissa.\n\nHammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki\nuskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan\npäälliköltä Juhana Siggenpojalta.\n\nMoni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että\nuskollisuus oli sen mukaista.\n\nBohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik\nmuutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut\nottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille\nvalitella päälliköistä.\n\nSotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten\nmielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka\nJuhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme\ntapaamaan kuningasta Tukholmaan.\n\nHän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen\ntulemasta Juhanan läheisyyteen.\n\nYrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi\nEerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.\n\nJa sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet!\nEivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja\nlevottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?\n\nLisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa\nKaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi\nkoko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista\nkunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa\nhänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.\n\nSilloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja\nihailla sitä.\n\nMitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että\nvangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina\nsiitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä.\nOlikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen\nnaimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!\n\nElisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart?\nNiin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.\n\nHessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen,\nmutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!\n\nLothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin\nkuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.\n\nMutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja\nuhkaavalta.\n\nJospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!\n\nNiistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään\narvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa\ntuskassa.\n\nDionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa\nuskottunsa.\n\nHäneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan.\nRiippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli\nsyntynyt.\n\nSaturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.\n\nMerkurius oli epämääräinen.\n\nAurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.\n\nMutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria\naavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.\n\nSaturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä\nsalaisia vihollisia.\n\nMars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua,\nkivulloisuutta ja vankeutta.\n\nOli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.\n\nKun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa,\nkunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.\n\nToisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että\njokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.\n\nSelittämään ja järjestämään kaikkia näitä \"taivaan ihmeitä\"\ntarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen\nhämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla\nja tuskalla.\n\nUsein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:\n\n\"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!\"\n\nTämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä.\nJoka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen\nvainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet\nyöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän\ntaisteli ja kiisteli vastaan.\n\nSemmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.\n\nJa hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.\n\nÄärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa.\nAatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin\ntietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja\nsydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.\n\nKaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin\nolivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.\n\nEdelliset raivattiin pois -- samantekevä miten -- jälkimäisiä hän\nsuojeli.\n\nKaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä\noli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa,\nnuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman\nhupsun korviin.\n\nYrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä\nlähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli\nsyntynyt.\n\nNainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta\noli liian viisas tunnustamaan sitä.\n\nHänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei\nluottanut häneen.\n\nHe eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi\nomia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti\nhänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.\n\nHeidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia\nperhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta\nkumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse\nhe salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä\nystäviä taas.\n\nAluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa \"kuninkaan lautakunnassa\".\n\nKiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia\nluettiin valtiorikoksiksi.\n\nEräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että\nhän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen\nmajesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja\nsiten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja\nkuninkaallista hallitusta.\n\nKahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat\npanneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli\nnoituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään\nmitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten\nsirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.\n\nMolemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.\n\nVuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563\noli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan\npalvelijoita ja ystäviä.\n\nLokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut\nkuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin\nhairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta,\nmutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen\nmielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo,\nettä oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.\n\nMutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli\nallekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö\nPietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin\nja pelätyin mies valtakunnassa.\n\nJuuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta\nsaivat kaikki oppia tuntemaan hänet.\n\nSemmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden\nsaattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän\ntsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa,\nJuhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä\nLiivinmaasta että Suomesta.\n\nEhdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja\ntämä suostui siihen heti.\n\nMutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!\n\nKreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja\npalvelija.\n\n\"Lähetä heti kutsumaan häntä!\"\n\nTuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa\nja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.\n\nJa niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan\nja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.\n\nOleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren\nluona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.\n\nSisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi\nhalusi jo häitä. \"Minä puhun Cecilian kanssa\", vastasi Eerik. Hän\nkutsutti Cecilian luokseen.\n\nIhmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut\njotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.\n\n\"Mene naimisiin maakreivin kanssa\", sanoi Eerik. \"Ehkäpä yhdellä\nehdolla.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan\nedessä.\"\n\n\"Kenenkä päätä sinä pyydät?\"\n\n\"Niilo Sturen.\"\n\n\"Halveksiiko hän sinua?\"\n\n\"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!\"\n\n\"Samoin minäkin koko hänen sukuansa.\"\n\n\"Ja kuitenkin...?\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan\notsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä.\"\n\n\"Se on hyvä!\"\n\n\"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka.\"\n\n\"No toimita hänet päiviltä pois!\"\n\n\"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän... minä odotan sopivaa\ntilaisuutta.\"\n\n\"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä.\"\n\n\"Sitä hän kyllä saa.\"\n\n\"Sano sitten maakreiville, että minä suostun.\"\n\n\"Pidetäänkö suuret häät?\"\n\n\"Ei, hän ei saa perintöäni.\"\n\n\"Voineeko tuota estää?\"\n\n\"Pane se ehdoksi.\"\n\n\"Korotko siis ainoastaan?\"\n\n\"Muu olkoon omassa vallassani.\"\n\n\"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia.\"\n\n\"Enkö ole kaunis?\"\n\n\"Olet kyllä.\"\n\n\"Muisteletko Vadstenan-matkaa?\"\n\n\"Mitäpä siitä?\"\n\n\"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani,\nsilloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et\ntehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä\nolit minut tehnyt; nyt sen tiedät.\"\n\n\"Kaikki on vain minun syyni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja\nliehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen\nsiihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli\nainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät\naatoksensa.\n\nKoettakaamme esittää hänet.\n\nKöyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin\nylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän\njoutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa\nsaadakseen sen täytetyksi.\n\nHänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät\nulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla\noli kaikki maailman aarteet.\n\nMutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja\nhänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.\n\nKuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen\nleskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen\nnauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.\n\nPrinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai\nsurustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen.\nToisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä\npuhuneet.\n\nKukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä\nkertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän\noli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen\nturmioksensa.\n\nHänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän\noli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella\npäättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä\nvastaan, eikä kukaan auttanut häntä.\n\nOppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli\nhämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan\nhän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista\nmielikuvituksista.\n\nHän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin\nmielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.\n\nPeläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa,\nmutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei\nkukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.\n\nKöyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi\nostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa,\nnimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä\nmaaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen\njuurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa\nviheriöimään ja kukkimaan.\n\nViattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat\nsovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli\nmuodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.\n\nKaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli\nhänen omaksi häpeäkseen.\n\nEttä semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi,\noli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli\nyksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata,\nmutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.\n\nYlhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja,\nja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima\npiileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!\n\nHuvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja\nkatsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan\npuutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän\nrakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä,\nkun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.\n\nUsein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä\nmetsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin\npallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan\nsekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa\nKaarinalle.\n\nHovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa\n1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle\nherttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa\nniihin.\n\nMilläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan;\nalhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan\nsuurin rikos.\n\nKuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi\nitalialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi\noli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa,\nvuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä\npuvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät\nhäntä luonnollisesti erinomaisena.\n\nKaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia;\ntaitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota\ntavallisesti nimitettiin \"tohtoriksi\". Tätä pidettiin taitavana\ntähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan\nluottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan\näidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka\npuolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina\nkiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat\njoka päivä useita tunteja toistensa seurassa; \"tohtori\" sanoi itse\noppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda\nsilmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita\nvarten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan\nsaavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään\nnimensä.\n\nKuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen\nhäntä hullutuksillaan.\n\nMutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo.\nHänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä \"katulapsi\"\ntulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan\nkuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan\nkyllä vuorostaan seurata muita.\n\nYrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan\nymmärtää sellaista \"lapsirakkautta\", ja hän otti nyt vaimonsa\nmukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista\nvai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.\n\nMolemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi\nkyllä ottaa siitä selon.\n\nHän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan\nsuhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi\nkaikkiin kysymyksiin.\n\nVanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut\nmitään salattavaa.\n\nHalusiko hän nähdä heitä?\n\nKyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä\nvastedes.\n\nMiksei nyt heti?\n\nSitä hän ei tiennyt.\n\nEikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?\n\nSitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä\nlupauksensa.\n\nMutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?\n\nEi, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko\nhänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että\nhän niin yhtäkkiä oli kadonnut.\n\n\"Sitten hän ehkä tulee takaisin.\"\n\n\"Mutta ei yksin.\" Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.\n\n\"Kuka tulee hänen seurassaan?\"\n\n\"Maks!\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi.\"\n\n\"Pidätkö sinä hänestä?\"\n\n\"Pidän.\"\n\n\"Mikä hän on?\"\n\n\"Hän aikoi sotamieheksi.\"\n\n\"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?\"\n\n\"Kyllä hänellä on halua siihen.\"\n\n\"Kai hän sitten tuleekin?\"\n\n\"Isän kanssako? Sen kyllä luulen.\"\n\n\"Voineepa talla yksinkin.\"\n\n\"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää\nkoskaan iloiseksi.\"\n\n\"Kerrohan jotakin Maksista.\"\n\n\"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo.\"\n\n\"Nyt se ei käyne laatuun.\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Kaarina epäillen.\n\n\"Kuningas ehkä pahastuisi siitä\", jatkoi Anna mairitellen.\n\n\"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan.\"\n\n\"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\n\"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta.\"\n\n\"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo.\"\n\n\"Mutta eihän se liene tarpeen.\"\n\n\"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään.\"\n\n\"Tietääkö kuningas Maksista?\"\n\n\"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä.\"\n\n\"No, mitä hän sanoo?\"\n\n\"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa.\"\n\nAnna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla\nmahdollisilla tavoilla.\n\nKaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään,\nmiksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän\nhänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja\nniin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä\nkaikkea siellä oli.\n\nAnna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori\ntuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä\nkeitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle\nkurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.\n\nEerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi.\nYrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen\nharrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut\nkiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä\nmelkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua\nkaikista muista.\n\nLuonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin\npahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän\nvoinut sitä keksiä.\n\nOdota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta\ntullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien\nmanalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi\nhän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa\nprokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.\n\n\n\n\n11.\n\nSOTAA JA VAINOA.\n\n\nSotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.\n\nKlaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja\nsaattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.\n\nMaalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.\n\nKuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen\nmajesteetin onnesta ja voitoista.\n\nHän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli\nliikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat\nraivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä\nvoi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.\n\nSentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa\neripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten\nhävittämäksi.\n\nSitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin\nja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä\ntalonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä\nruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen\npuihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn\nvälillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala\nantoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain\nihmisiä.\n\nSilloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa,\nlupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,.\nSitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle\nHolgerirpoika maaherraksi.\n\nKuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka\nmiehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.\n\nNämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista\nmajesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli\nosoittanut urhoollisuuttansa.\n\nTästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa\nheidät antautumaan.\n\nSotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot\nensiksi lähtisivät liikkeelle.\n\nAlku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä\nrohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi\nvalleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin\nhirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset\nolivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin\nvillisikoja.\n\nEi ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä\nmenetti henkensä. \"Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston\nkaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin\nvaltakuntaa vastaan Dacken metelistä asti.\"\n\nSuurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu,\nvaikka paljon paloikin kaupungin keralla.\n\nSenjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen\nitse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut\nkaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, \"joten koko tuo\nmaakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty.\"\n\nJa \"itse olemme me\" -- niin lopettaa kuningas merkillisen\nkertomuksensa -- \"lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja\nryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme\". Päällystölle\nkuningas antoi seuraavat määräykset:\n\n\"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin\ntahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta\nettä mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon\nmuka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat\nkokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on\nheidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä\nTukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen\neivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän\nja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona\nkuin vihollismaana.\"\n\nMiltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä\nkuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: \"Ainoastaan muutamia harvoja\ntalonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta\nkun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen\nasutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja\nottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi\nomaisuudekseen.\"\n\nPalatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.\n\nSotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen\notettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.\n\nAnkaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan\nlautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä\nsuvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään\nrälssioikeutensa.\n\nV. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja\npyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia\nsotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei\nmiesväkeä enää ollut otettavissa.\n\nV. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta\nmiesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden\npuutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli\nhoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin\nkirkkoherrana.\n\nYhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta,\nkarkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.\n\nSotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli,\ntyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa\nautioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava\ntyytymättömyys tulisi rangaistuksi.\n\nMolemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten\nhävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin\nraivoamiset Blekingessä ja Skånessa.\n\nKoko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä,\nlukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.\n\nKuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden\nsotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.\n\nTäällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä\nsotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana\nolla itse saapuvilla.\n\nHän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia\nsotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia\noleskeli.\n\nSinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.\n\nPrinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu\nhänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa\ntykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.\n\nKuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.\n\nTanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua\nrohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin\nottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.\n\nKaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia\nsaksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät\nRuotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin,\nurhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.\n\nIhastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko\nhyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten\nkimppuun.\n\nTämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen\npäällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella\nmiehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan\nRuotsin armeijan.\n\nJaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla\nmyöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo\nSturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:\n\n\"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja\nhavainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan\najan sattuessa antaa lausuntoni.\"\n\nMe olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen\ntuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli\nvaaninut Sture-sukua.\n\nKreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan\nmaaherran virasta.\n\nKuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat\naivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto\nsaatiin pian aikaan.\n\nHänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia.\nMe tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa;\nkuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän\npahoin haavoittui.\n\nSten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan\nheinäkuun 7 p:nä 1563.\n\n\"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa\", riemuitsi prokuraattori. \"Nyt on\nvaarallisimman vuoro.\"\n\nKuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu\nmenetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.\n\nMitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!\n\nMutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla\nvarovainen.\n\nNiilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan.\nKuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa\nhänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo\nherra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.\n\nTämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan\nmieliksi.\n\nYrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen,\nja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen\nkimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.\n\n\"Pyövelin tointa!\" vastasi Niilo kalveten.\n\n\"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne\nkiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat\nlaiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos\nhe eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja\nhävitettäköön heidän maansa.\"\n\n\"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö\nPietarinpoika\", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.\n\nMutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.\n\n\"Jos kuninkaani niin käskee\", vastasi hän hyvin teeskennellyllä\nnöyryydellä.\n\nKuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:\n\n\"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea.\nSinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle.\"\n\n\"Tuo konna!\" tuumi Niilo Sture itsekseen; \"mutta minä täytän\nvelvollisuuteni ja kärsin.\"\n\nHän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen,\nettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä\nalamaisvelvollisuuksiansa.\n\nSture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli\nhänestä riippui.\n\nAlakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset\ntäyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että\nhänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka\nisänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän\npäätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.\n\nBohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi,\nmutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada\nhyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä\nriittänyt pakottamaan heitä siihen.\n\nEerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla\npakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa\njuonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä\nonnistuttaisiin.\n\nNiskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava\nsaarelle, jossa linna oli.\n\nHeti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin\nolisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin\nhe nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.\n\nMielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.\n\nMutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai\nvirkaeron.\n\nNiilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti\nheti.\n\nHänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki,\nmutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä\ntakaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen\nruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.\n\nJos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti\noli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli\nsalakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan\nmainiten, että \"Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän\ntahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä\".\n\nNyt oli mitta täynnä.\n\nNiilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.\n\nMitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.\n\nEerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään\npäivällisille ja joi hänen maljansa.\n\nPäivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture\nkertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli\nrepäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.\n\nHänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen\nkuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän\nkertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä\nsyytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen\nystävällisesti ja rohkaisevasti.\n\nMutta hän näki edessään \"vaalean tukan\". Veljeänsä ei hänen enää\ntarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.\n\nVoiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat\nmuistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa\nehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?\n\nIllalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä\nTukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.\n\nPyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa\nsurua.\n\nCecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla\nsaapuvilla niissä.\n\nEi ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan\nparemmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa\nCeciliaa.\n\nHän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja\nnaisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia\nsilmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.\n\nMutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:\n\n\"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet\ntyöntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista\njokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus\nsiitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota\nikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon.\"\n\nHän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen\nNiilolle ja poistui.\n\nNiilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja\ntuijottamaan hänen jälkeensä.\n\nAika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä\nrakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi\nhänestä kaiken elämänilon.\n\nMuutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista,\nkirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi,\nettä Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen\notettaisiin avosylin vastaan.\n\nUseita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta\nhän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana,\nja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän\noli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua.\nIlolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa\nrikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan\nlakannut rakastamasta.\n\nTätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin\npuolelta.\n\nHän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.\n\nRitarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme.\n\nNiilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti\nTukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.\n\nHänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet\nvieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti\npuettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli\npoistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen\nkäytettävänänsä.\n\nNäin kului kolme päivää.\n\nNeljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö\nPietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa\nherra Niilo Sturelle.\n\n\"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä\",\nvastasi Niilo, \"minä olen kotona koko päivän.\"\n\nPalvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle\njuhla-aterian.\n\nMutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.\n\nRupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan\nerästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli\nkirjoittanut. Sen nimi oli: \"Miten nuoren aatelisen tulee oikein\nkäyttäytyä.\"\n\nSilloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme\nkasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: \"Armollinen herra!\"\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi tämä tyynesti.\n\n\"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat...\"\n\nÄäni tyrehtyi itkuun.\n\n\"Eihän toki mitään minusta?\" lisäsi Niilo hymyillen.\n\n\"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!\"\n\n\"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!\" Niilo sitoi heti miekkansa\nvyölleen.\n\nSamassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään\nsaksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.\n\nHänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen\npienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan\nuhriansa.\n\n\"Miksi tulette niin mieslukuisina?\" kysyi tämä.\n\n\"Te saatte valita, herra Niilo\", kirkui Yrjö. \"Joko saavutte\nTukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen\nhäpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin\nsyytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja\nkärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!\"\n\n\"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota\", vastasi\nNiilo tyynesti ja arvokkaasti.\n\nTuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen\njalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski\nheidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän\nvälissään.\n\nKauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne,\nkalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin\nkuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.\n\nMutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille\nlempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.\n\n\"Lautakuntaan!\" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.\n\nPerille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei\nsaanut olla saapuvilla.\n\nHämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije\nistuivat syytettyjen penkillä.\n\nTavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.\n\nKaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån\ntappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.\n\nKuulustelua kesti kaksi päivää.\n\nKukin syytetyistä todisti viattomuutensa.\n\nBoijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi\nerehdyksensä ja vapautettiin.\n\nToisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja\nomaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.\n\nEerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä\nkukaan päässyt hänen puheilleen.\n\nHän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti\njokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi.\nNyt oli hänellä tuo \"valkotukkainen\" vallassaan... luultiinko ehkä,\nettä hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! -- Ehkäpä hän\njuonitteli nytkin -- vankilassa...? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei\ntullut...!\n\nTuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli\nmahdollista.\n\nJa hyviä tietoja hän toikin.\n\nTotta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin\nennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat\nsen pään vaikka kuinka kumaraan.\n\nRiippuihan asia kuninkaan armosta.\n\nKuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi\ntuomio tehtäisiin.\n\nYrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli\nkuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus\noli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.\n\n\"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!\" sanoi kuningas nauraen ja käsiään\nhykertäen. \"Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?\"\n\nSiihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.\n\nRitaria säilytettiin vankilassa.\n\nNiilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa\nsekaantuisivat asiaan.\n\n\"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua\", ajatteli hän\nitsekseen.\n\nKylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui\nYrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.\n\nAnkarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt\ntuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä\npuolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.\n\nSenjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen\nviemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.\n\nNiilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.\n\nSiellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.\n\n\"Istukaa selkään!\" ulvoivat huovit puolijuopuneina.\n\nAiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän\nkääntyi pois.\n\n\"En, en koskaan!\" sanoi hän.\n\nSilloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret\nnostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja\nniin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.\n\nHän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen\nkäsistään.\n\nSitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.\n\nMolemmin puolin oli asetettu huoveja.\n\nEdellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia\nlapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli\nvanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan\nkiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä.\nNämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.\n\nMutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita,\nkauhistuneita kasvoja.\n\nLähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat\nsurkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.\n\nEntä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?\n\nHän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan,\nkasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa\nsuuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.\n\nNenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä\nrinnoille.\n\nOli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä\nalkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.\n\nSieltä kuului hiljainen sorina... se kasvoi.\n\n\"Mitä hän on tehnyt?\"\n\n\"Näin kohdellaan Sturea!\"\n\n\"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!\"\n\n\"Kaikki pitivät hänestä!\"\n\n\"Me pidämme kaikki Stureista!\"\n\n\"Tuo on väärin!\"\n\n\"Onko se kuninkaan tointa?\"\n\n\"Vai Yrjö Pietarinpojanko?\"\n\n\"He vetävät yhtä köyttä!\"\n\n\"Jospa vain uskaltaisi...\"\n\n\"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi...\"\n\n\"Hyi noita sotamiehiä!\"\n\n\"He ovat saksalaisia!\"\n\n\"Sen kyllä huomaa!\"\n\n\"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!\"\nJa niin lähdettiin.\n\nKyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.\n\nEräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa.\nHän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä\nhypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän,\ntyönnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen\nkasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.\n\nKaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo\nseisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat\nehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.\n\nSilmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen\nsilmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä\nenää näkynyt.\n\nNyt oli kulkue saapunut Rautatorille.\n\nSiellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.\n\nEväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa\nkädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.\n\nEräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.\n\nSenjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen\nkovalla äänellä:\n\n\"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus,\njonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka\nsinulle luvattiin.\"\n\nVahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:\n\n\"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän.\nTotta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua.\"\n\nSitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: \"Te voitte sen kyllä todistaa,\njotka olitte kanssani sodassa.\"\n\nSilloin puhkesi melu.\n\n\"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen\nvihollista vastaan\", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.\n\n\"Niin onkin\", säestivät useat.\n\n\"Häntä ei voi syyttää mistään.\"\n\n\"Hän on jalo ritari!\"\n\n\"Urhea soturi!\"\n\nMeteli ja huudot yltyivät.\n\nYrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana\nnauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta\nkuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.\n\nHävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat\nmasennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:\n\n\"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen\nsaat päälläsi maksaa!\"\n\nTämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.\n\n\"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan\", sanoi hän selvällä,\nmiehekkäällä äänellään, \"sen voitte te kaikki, jotka olette\nsaapuvilla, tietää ja todistaa.\"\n\n\"Hän ei ole sanonut mitään.\"\n\n\"Sture on viaton!\"\n\n\"Kuka häntä syyttää?\"\n\n\"Hänellä on vihollisia!\"\n\n\"Niiden pitäisi saada rangaistus!\"\n\nNyt Yrjö menetti malttinsa.\n\n\"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa\nteidät kaikki\", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.\n\nSiitä tuli meteli vielä pahemmaksi.\n\n\"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!\"\n\n\"Hän on roisto!\"\n\n\"Kurja pelkuri!\"\n\n\"Sture pois ja hänet sijaan!\"\n\nMutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi\nsieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.\n\nHuumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.\n\nMutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä\npaheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen\npitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin\nasunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli\nkohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua\nhevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.\n\nSairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua\nvuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi\nottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän\nmakasi liikkumattomana, horroksissa.\n\nSeuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.\n\nVieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.\n\nHänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi\ntahtovansa seurata.\n\nHänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.\n\nHänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:\n\n\"Örbyhusiin vankeuteen.\"\n\n\"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen\", sanoi hän väsyneenä\nja nojautui veneeseen.\n\nSillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla\noli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun\nsellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla\nvarma hengestään ja jäsenistään?\n\nJaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan\nmitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.\n\nHänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut\nlinnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään.\nLopulta Hästesko onnistui pääsemään.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän, \"älkää Jumalan tähden antako Yrjö\nPietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa;\nsiitä ei ole mitään hyviä seurauksia.\"\n\nEerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa\npeläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.\n\nKuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua\noli Niilo Sture taas kaupungissa.\n\nSekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa;\nheille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle\nvastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin\nkauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet\npois?\n\nEerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan\näitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa,\nvastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.\n\n\"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär\nsitä pyytää\", sanoi Katariina. \"Kukapa tahtoisi tässä puhutella\nhäntä?\"\n\n\"Minä teen sen!\" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma\nhovinsa.\n\nHän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet\nhäntä; hän väisti heitä.\n\nNyt tuli leskikuningatar tervehtimään -- häntä.\n\nHän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.\n\nKatariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt\nhämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.\n\nHoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla\noli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni,\nmutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.\n\nKaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.\n\nKatariina ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Lapsi raukka!\" sanoi hän.\n\nTämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat\nkyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.\n\n\"Älkää halveksiko minua\", rukoili hän, \"minä tiedän nyt olevani suuri\nsyntinen.\"\n\n\"Jumala yksin tuomitsee\", vastasi kuningatar voimatta pidättää\nkyyneleitään. \"Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua\nkanssasi.\"\n\nHän totteli heti.\n\n\"Istu tähän!\"\n\nKuningatar asettui sohvaan.\n\nKaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.\n\n\"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?\"\n\n\"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen.\"\n\n\"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi hän viivytellen.\n\n\"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun\nsilloin totella?\"\n\nHän mietti kysymystä.\n\n\"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?\"\n\n\"On, on kyllä!\" Nyt hän taas oli selvillä.\n\n\"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi\ntäyttää taivaallisen isäsi tahdon?\"\n\n\"Jospa sen voisin?\"\n\n\"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot.\"\n\n\"Mitä minun sitten pitää tekemän?\"\n\n\"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten\nvaltaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot\nhänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?\"\n\n\"Sen minä teen!\" huudahti hän iloisesti.\n\n\"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?\"\n\n\"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin.\"\n\n\"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan\nja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi.\"\n\n\"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?\"\n\n\"Jos hän rakastaa sinua.\"\n\n\"Minä luulen, että hän rakastaa\", vastasi Kaarina onnellisesti\nhymyillen.\n\n\"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?\"\n\n\"Herra Niilo Sturelle\", sanoi hän kauhistuen; \"tohtori meni äskettäin\ntäältä, me itkimme sitä molemmat.\"\n\n\"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa.\"\n\n\"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä.\"\n\n\"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?\"\n\n\"Yrjön puolelta! -- Niin tohtori arveli.\"\n\n\"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!\"\n\n\"Kuningas parka!\"\n\n\"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan.\"\n\n\"Niin.\" Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar\nkysyi: \"Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!\"\n\nHänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. \"Hän on niin kuninkaan\nnäköinen\", sanoi hän. \"Oi pientä lapsi raukkaa!\"\n\n\"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku...\" Ääni vapisi tuskasta ja\npelosta.\n\n\"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa,\nja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen.\"\n\n\"Hänet voi vielä pelastaa.\"\n\n\"Ei, jos prokuraattori saa vallita.\"\n\n\"Joku voi sanoa kuninkaalle...\"\n\n\"Hän ei luota keneenkään.\"\n\n\"Kyllä, leskikuningattareen.\"\n\n\"Minä en pääse hänen luokseen.\"\n\n\"Hän tulee tänne pian.\"\n\n\"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut\ntäällä?\"\n\n\"Se voisi kyllä tapahtua\", sanoi Kaarina liikutettuna. \"Nykyisessä\nmielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen.\"\n\n\"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota\nhän rakastaa enemmän kuin itseänsä.\"\n\n\"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän.\"\n\n\"Nyt voit koetella.\"\n\nKaarina oli pitkän ajan vaiti. \"Ei\", sanoi hän viimein, \"ei minun\ntähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii\nantamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua.\" Kyyneleet\nolivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: \"Minäkin olen tehnyt\nsyntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä\nmolemmat.\"\n\nKun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että\nKaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.\n\nKuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla.\nKaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia,\nja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia\nihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa\nperästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa\nmasentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että\nhänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa\nkirotaan.\n\nSilloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi\ntuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi.\nKuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän\ntulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei\ntarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.\n\nNiilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!\n\nMutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen\ntyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat\nhäntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian\nkanssa tekemistä?\n\nSitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä\nvastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat\nhäntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa,\nniin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän\nYrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän\nmatkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.\n\nYksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä;\nheillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja\npiiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä,\nmutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.\n\nHän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan\nkanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen\ntahtoi.\n\nSilloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina\npitäisi ne kyllä loitolla.\n\nMiten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta\npakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi\ntullut sydäntalvesta keskelle kesää.\n\nKaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös\nja heittäysi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!\" huudahti hän\nkyynelsilmin.\n\nKuningas horjui kauhistuen taaksepäin. \"Ottaa lastamme...\nSigridiämme\", änkytti hän.\n\nKaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä,\nnousi ja talutti kuninkaan sohvaan. \"Istu\", sanoi hän, \"minä sanon...\"\n\n\"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?\" kysyi hän\nkuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.\n\n\"Ei kukaan nykyään\", vastasi hän, \"mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi\nvain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!\"\n\n\"Älä kiihotu, puhu levollisesti.\"\n\n\"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä.\"\n\n\"Oikeudenmukainen kosto!... Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan herra Niilo Sturea.\" Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan.\n\"Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut\nSigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?\"\n\n\"Se oli Yrjö, joka...\"\n\n\"_Hänellä_ ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa,\nmillaista surra ja kaivata rakkaitansa.\" Hän laski lapsen pois ja\nsyleili kuninkaallista rakastajaansa. \"Anna heti käsky, että hänet\nlasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi,\nosoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman\nkohtelusi.\"\n\n\"Se on mahdotonta, Kaarina...\"\n\n\"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on\nvelvollisuus sovittaa se.\"\n\nHänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei\ntuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän\nsanoi lempeästi:\n\n\"Mitä tahdot minun tekemään?\"\n\n\"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi.\"\n\n\"Mutta silloin tulee Yrjö tänne.\"\n\n\"Älä ota häntä vastaan.\"\n\nKuningas nauroi. \"En otakkaan\", sanoi hän, \"minä tahdon soittaa ja\nlaulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä\nmeitä.\"\n\nProkuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan,\nmutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin\ntotella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt\ntäytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää\nmyöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.\n\nSellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja\non välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen\nymmärtää sitä.\n\nEtenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus\ntäyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään\nverhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti\nCecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset\nsanansa: \"Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon.\"\n\nPieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä\nvuodattaen kuumia kyyneleitä.\n\nEttä ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat\nriistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut\nhuomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään\nystävälle, kenellekään uskotulle.\n\nAinoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat\nvaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.\n\nHän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt\nHörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.\n\n19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai\nkuulla kummallisia huhuja veljestään.\n\nHän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.\n\nMatkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä\nhäväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä\nHörningsholmaan.\n\n\"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!\"\nhuudahti hän. \"Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että\nuseita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille.\"\n\n\"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi\", vastasi tämä\nalakuloisesti. \"Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni.\"\n\n\"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä.\"\n\n\"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme\nkuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?\"\n\n\"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan.\"\n\n\"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on\nkatolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja\nkaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät\nvoi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me\ntahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan\nsentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt\non meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä.\"\n\n\"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta\näiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi...\"\n\n\"Minä puolestani\", keskeytti Niilo, \"tunnen vain sääliväni kuningas\nEerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän\nkohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa.\"\n\n\"Joka taholla puhutaan, että hän... ei ole täysijärkinen.\" Viimeiset\nsanat lausuttiin kuiskaamalla.\n\n\"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä;\nmutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa.\"\n\n\"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso\nkuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa\nkäsissä kuin Juhana herttuan.\"\n\nKeskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella\nherra Niilo Sturea.\n\n\"Et saa mennä!\" huudahti Eerik.\n\n\"Onko se Yrjö Pietarinpoika?\"\n\n\"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna.\"\n\n\"Se kettu\", jupisi Eerik.\n\nNiilo riensi häntä vastaan.\n\nValtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän\njutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta...\nkertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu\nherttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian\nepäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea\nkohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.\n\nTämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen\nsanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin\ntarkoituksena.\n\nVihdoin valtiokansleri esitti asiansa.\n\nKuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi\nLothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.\n\nNiilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään,\nettä hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän\narveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän\ntuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.\n\nGyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja\nvakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla\nhänelle armollinen.\n\nNiilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää\nkuninkaan toiveita.\n\nValtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä\nonnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen.\nPieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.\n\nMikähän se olisi?\n\nGyllenstjerna yskähti ja alkoi:\n\n\"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen;\nvoisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen\nkertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo\nSture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan.\"\n\nIhmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.\n\nHänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi\nitsensä ja vastasi tyynesti: \"Minä en voi tunnustaa itseäni\nrikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen\nkoettanut totella ja palvella häntä.\"\n\n\"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain\nmuodollisuus!\" huudahti Gyllenstjerna.\n\n\"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan\nmielistelevästä luottamustoimestakin.\"\n\n\"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas\narmollisimmasti teille ojentaa.\"\n\n\"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden\nkorkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta\nuskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi.\"\n\nArvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi\npuhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.\n\n\"Veljeni, veljeni!\" virkkoi Eerik Sture.\n\n\"Sääli häntä\", vastasi tämä. \"Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää,\njoka rohkenisi sanoa hänelle totuuden.\"\n\n\"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan.\"\n\n\"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin.\"\n\nKolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin\nystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut\ntoivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa\nrakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä\nkadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, \"ettei kukaan\nkuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa\nsanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta\nkuin hyvää\".\n\nNiilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle\nkiitokset.\n\nKaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli\nsaanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella\nheti lähti satamasta.\n\nMutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin\nValdemarinsaaren luo.\n\nEerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta\nTukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä,\netteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.\n\nEi ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa;\nsentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä\nhänen luokseen jäähyväisille.\n\nSanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä\nasemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.\n\nPieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan,\neikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan\npieneen loukkoon.\n\nMaljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.\n\nKaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu\nhävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei\nkuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.\n\nKaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa\noli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat\nmaasta ja valtakunnasta?\n\nKävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin\naikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?\n\nVai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?\n\nTällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin\nhyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.\n\nSillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään\nmuistiin kaikki mitä kuuli.\n\nVihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä,\nja laiva lähti.\n\nMutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti\ntöhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö\nPietarinpojalle.\n\nMeri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja\nvoimiensa palautuvan.\n\nItämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja\nankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö\nauttoi häntä rohkeasti.\n\nKapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen\nohjaamisessa.\n\nTöin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa\nKalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa\nsaanut.\n\nSitten jatkettiin taas matkaa.\n\nNiilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan\nja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja\nseurustelemaan kanssansa.\n\nMutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa\nansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.\n\nNiilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä\nkirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: \"Minä join Tukholmassa\njuoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni.\"\n\nToisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja\nmiten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: \"Minä\ntoivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja\nsineteillä.\"\n\nLaiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen\nhitaasti.\n\nOli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan,\nmutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.\n\nNiin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli,\nmiten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.\n\nEräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli\nnälkä, söi hän tavallista enemmän.\n\nSeurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime\nhetkensä tulleen.\n\nVälttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi\npoiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin...\n\nTämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään\nei voitu todistaa.\n\nKauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen\npäästään, hänen \"valkoinen päänsä\" tuli paljaaksi, mutta se ei\nhuolestuttanut häntä.\n\nJotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn\nlähteä liikkeelle.\n\n\"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana\", lausui hän, \"ja jos\nonnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle\nsynnyinmaalleni iloa ja siunausta.\"\n\nNiin hän matkusti Lothringiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut\ntoimintakykyä eikä rohkeutta.\n\nNiilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus;\nsitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku\nkohtaisi.\n\nYksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä\ntahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.\n\nKuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin\nmahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.\n\nVoi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan,\nolkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.\n\nMenestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi\nturvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa\naatelia vasten silmiä.\n\nHänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin,\njoiden päät olivat hänen kädessään.\n\nJokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo\ntehty.\n\nToisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit\nolisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli\npaljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa,\nlaki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden\nikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on\nvastustuskyky.\n\nSilloin on pimeyden aika.\n\nHörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli\ntoivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka\nhaudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä...\n\nOliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää,\njoka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.\n\nMikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?...\nHän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.\n\n\"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria\", sanoi hän; \"minä matkustan\nTukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi.\"\n\nRauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt\nmitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli\nharvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa\nkotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja\nalamaiset nimittivät häntä \"Märta kuninkaaksi\".\n\nYhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien\nraikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama\npelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään;\nystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: \"Mitä nyt\non tehtävä?\"\n\nKukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä\nensi iskua.\n\nJa kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.\n\nYrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan,\nsillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota\nhänen olisi tarvinnut pelätä.\n\nEikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.\n\nJa he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän\njuuri tahtoikin.\n\nKuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan\nsyntyperänsä vuoksi.\n\nPapinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli\nhalpa-arvoinen pappi... ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka\naviovaimo... se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela\nnainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän\nkoskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan\npainoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä,\nkun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.\n\nJa juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei\nolisi ollut vihan kaunaa.\n\nSen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän\nsuuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta\npöytäänsä.\n\nHän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä.\nYrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta\nhienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.\n\nRikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä\nparaalta, niinhän oli hänellä aina ollut.\n\nAnna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli.\nPian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan\nmuulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.\n\nSuosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki\nkävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin\ntapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.\n\nHänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä\nÖrbyhusissa.\n\nMillä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa\nsekin kyllä selviäisi.\n\nTuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin\nTukholmaan.\n\nSe oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän\nankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan\noli ajanut hänen asioitaan?\n\nHän mietti pääsemättä asiasta selville.\n\nSillä välin Niilo Sture palasi.\n\nTaas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin\nkeskusteluihin.\n\nJa vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin\npalvelijat -- ajoivat hänet pois!\n\nHänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.\n\nMikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten\nuutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.\n\nHän siis pääsee hänen käsistään!\n\nNo sepä saadaan nähdä.\n\nLaivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla\nhuoleti asiain kulusta.\n\nMutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen\npuheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.\n\nSellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä\nkesti liian kauan.\n\nSilloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan\nlautakuntaan.\n\nAnna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.\n\nPalatessaan hän hymyili voitollisesti.\n\n\"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär\", lausui hän.\n\nYrjö löi kädellään otsaansa.\n\n\"No, nyt tästä tulee toinen leikki\", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen\noli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen\nneuvottelu.\n\nSeuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.\n\n\n\n\n12.\n\nTAISTELIJA TOISELLA ALALLA.\n\n\nLukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki\ninhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat\nkuin villipedot toisiaan vastaan.\n\nIkuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun\nmukaista, mutta mitähän sitten seuraa?\n\nPyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa\nuudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?\n\nMissään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.\n\nMiten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä!\nNiin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen\ntoimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on\nhänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen\nmahtavassa kädessään.\n\nOn otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita\nsiinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta.\nHe ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi\nvälikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät\nkaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa,\nheidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.\n\nOn niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa\nhävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia,\nuhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on\nkoolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.\n\nArkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.\n\nVäsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi,\nvaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.\n\nHänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden\nhän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän\nomantunnon todistus Jumalan edessä.\n\nHän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita\ntotuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi\ntaistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.\n\nUskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan\nmuutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä\nlenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin\nhaavoittaen heitä.\n\nKaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan\nvähäpätöisempiä.\n\nMainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian\nII kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin\nopinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan\nherraansa.\n\nEvankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään\nsitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella\nkadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim,\nGeschichte der Jesuiten.]\n\nNiin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi,\njonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.\n\nVoisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin,\nmutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat\nvoineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan\nulkokuoreen ja kiistelivät -- koirasta.\n\nRuotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin\nkaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin\njuhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin\nkanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.\n\nMainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut\nvaltaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa\nvaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut\nprotestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä,\nvarsinkin ranskalaisia.\n\nPian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli\nmieliin.\n\nValtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen\nvähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai\nhylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden\nkanssa.\n\nPapistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja\nviinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista,\npyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä\njumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.\n\nVoimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului\nnäin:\n\n\"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää\npois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen,\njolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa,\ntäytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä\nansaitsee kaikkea kunnioitusta.\"\n\nLisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden\nrukoileminen on kielletty. Että _yksi_ alttari tarvittiin joka\nkirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat\nasioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai\nolla käyttämättä.\n\nLuther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut\njoka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään\nomaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä\nkatsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: \"Perustau\nJumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään.\"\n\nYhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain\nyksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa\nsitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja\nmestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon\njumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva,\npuhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli\nainoastaan ruumista.\n\nKalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi\nedeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä\nterottamalla lakia.\n\nJa niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan\npäinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton.\nViattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin\nsyntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas\nluterilainen.\n\nMutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset\ntoisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta\nläsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.\n\nKalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua\nehtoollisen nauttijan mielialasta.\n\nSitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala\nedeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen,\ntoiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen\noli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka\ntapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä\nja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.\n\nKun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi\narkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi\nkirjoitusta asiasta.\n\nDionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.\n\nMe emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain\ntahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi\npaikallaan voimakkaana vartijana.\n\nViime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli\npyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.\n\nHeidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin\nnimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli\npyyhkinyt sen pois.\n\nItse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen\nBellinin käskystä.\n\nViimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui\npian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.\n\nViime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut\nparemmaksi.\n\nYhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni\neräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen,\nsillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.\n\n\"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette\ntakaisin\", sanoi Katariina.\n\n\"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan\", vastasi hän, \"ja olen nyt\ntullut sanomaan jäähyväisiä.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa.\"\n\n\"Ettehän toki yksin?\"\n\n\"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina\ntulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme.\"\n\n\"Eikö hän ole kuollut?\"\n\n\"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja,\njoita hän tahtoo minun järjestämään.\"\n\n\"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?\"\n\n\"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää\nvainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä\nvanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan.\"\n\n\"Sitäkin te ajattelette\", sanoi Katariina. \"Mitä sanoo rouvanne?\"\n\n\"Hän kehottaa innokkaasti matkaan.\"\n\n\"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan.\"\n\nNiin he erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että\nhän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.\n\nElisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen,\njoka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli\nhänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän\nolisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.\n\nOli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin\niloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun\nhän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä\npalanneet.\n\nHeillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki\nhyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.\n\nOlavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa\nainoan tyttärensä kanssa.\n\nPoika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.\n\nKaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina\nliittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään\noli sijaa kuinka monelle tahansa.\n\nPojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli\nmyöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden\nvaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.\n\nKerran hän virkkoi: \"Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä\nkatsomaan.\"\n\nElisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei\nlausunut mitään.\n\nMutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori\nmatkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja\nalakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata\npoikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita\nparhaan.\n\nHän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.\n\nMutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän\npyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa\npoikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin\nmuutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.\n\nOli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.\n\nHän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä\nulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi\nkertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.\n\nKun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys\n(sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja\nhämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa\nkunnioituksen.\n\nMutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia\nsanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.\n\n\"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?\" huudahti Elisabet säikähtyneenä.\n\n\"Emme\", lupasivat he kaikki.\n\n\"Mutta\", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, \"kyllä minä tahdon\nmennä naimisiin arkkipiispan kanssa.\"\n\n\"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?\"\n\n\"Niin, muuten en huolisikaan hänestä.\" Kaikki nauroivat, ja ilossa ja\nhälinässä valmisteltiin matkaa.\n\n\"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät\",\nsanoi Kristiina eräänä päivänä.\n\n\"En minä ajattele itseäni\", vastasi Elisabet, \"siihen on kyllä aikaa\nsittenkin, kun he ovat lähteneet.\"\n\nNuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten\näitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä,\nikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä,\nmiten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä\narkkipiispallisella komeudella.\n\n\"Minä olen alhaisen miehen poika\", sanoi hän, \"ja kun kuljen\nvieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon.\"\n\n\"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?\"\n\n\"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on\ntyötä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan\ntoisten haltuun ja menen tieheni.\"\n\n\"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi.\"\n\n\"Enpä luule\", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään.\n\"Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja\nsitten olla avullisina salaamisessa.\"\n\nJa nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas\nuskoi heille.\n\n\"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita\", sanoi hän,\n\"ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma\nkauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin.\"\n\n\"Mutta Didrik?\" kysyi Elisabet.\n\n\"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa\nhän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän\npitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen.\"\n\n\"Sen lupaan\", huudahti poika säteilevin silmin, \"ja siitä tulee\nhauska matka!\"\n\nEroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva\nseurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua\nkoko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.\n\nPuettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket\najeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä\nkauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies\nTukholman pohjoiselle portille.\n\nHänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä\ntuumaillen itsekseen:\n\n\"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen.\"\n\nMutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.\n\nMitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että\nrohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi,\nja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.\n\n\"Kuka on teille antanut luvan\", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja\nkapteeni tuli häntä vastaan.\n\n\"Kauppias Lars Pedersson\", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.\n\nKapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin\nkarkeasti:\n\n\"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin\nsopimustamme.\"\n\nMitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä\nvastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.\n\nPurjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.\n\nKaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin\nnähden tavattomasti.\n\nKesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.\n\nLausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika\nerään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.\n\nRostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson -- käytämme matkalla\nhänestä tätä nimeä -- tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin\nsuunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.\n\nMatka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli\nuutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.\n\nHarvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen\narka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.\n\nDidrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin\nRuotsissakin.\n\n\"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria\nkaupunkeja\", vastasi isä, \"ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden\nvuoksi välttelee yleisiä teitä.\"\n\n\"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?\"\n\n\"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi\npalkkaansa.\"\n\nOli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia\nvaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.\n\nPedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea,\npuolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin\nja sanoi röyhkeästi:\n\n\"Kaikki on valmista, miksi ette tule?\"\n\n\"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen.\"\n\n\"Ettekö ole luostarista?\" kysäisi hän hätäisesti.\n\n\"En, en suinkaan.\"\n\n\"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!\" huudahti hän ärtyisästi\nja laski hevosen irti. \"Menkää hiiteen!\"\n\n\"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia\", virkkoi Pedersson\nvilkkaasti, \"ja tahdon nytkin tehdä.\"\n\nVähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.\n\n\"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?\"\n\n\"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa.\"\n\n\"Missä on sairas?\"\n\nMies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto\nsisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.\n\nHänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla\nlepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä\nvarten oli varattu.\n\nVaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti\nkammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti\nkiintymättä.\n\nPedersson kosketti hänen kättänsä.\n\nHän vavahti ja loi silmänsä häneen.\n\n\"Te tarvitsette sielunpaimenta?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Tahdotteko uskoa asianne minulle?\"\n\nHän epäröi. \"En tunne teitä.\"\n\n\"Minä olen Jumalan sanan palvelija.\"\n\n\"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio\", kuiskasi hän.\n\n\"Minä tunnustan Lutherin uskoa.\"\n\nHänen silmänsä kirkastuivat. \"Tahdotteko ehkä pettää minua?\"\n\n\"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!\"\n\n\"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin\ntai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta\niskeköön heidät maahan.\"\n\n\"Missä lapsi on?\"\n\n\"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni!\nMitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi,\nminä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!\"\n\n\"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin.\"\n\n\"Sitten voisin kuolla tyynenä!\"\n\nPedersson kiiruhti ulos.\n\nMies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon\njotakin kädestään.\n\n\"Onko se loppu nyt?\" kysyi hän välinpitämättömästi.\n\n\"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle\nvesipisaraa.\"\n\n\"Ei hän ole pyytänytkään mitään.\"\n\n\"Nyt hän pyytää\", vastasi Pedersson ankarasti.\n\nMies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan;\nhän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin,\nkädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.\n\nMutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme\nottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.\n\n\"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?\"\n\n\"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?\"\n\n\"Lasta!\" Mies muuttui kalmankalpeaksi.\n\n\"Heti, kuuletteko!\"\n\n\"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!\"\n\n\"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!\"\n\n\"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä.\"\n\nYstävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt\nhän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: \"Tunnetteko tätä?\"\n\nUlvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois\ntuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi\nolevansa kuin ruuvipihdeissä.\n\n\"Missä on lapsi?\"\n\n\"En tiedä\", huohotti roisto.\n\n\"Varo, taikka kuristan!\"\n\n\"Silloin teette murhan!\"\n\n\"Sen olet sinä jo tehnyt!\"\n\n\"Saatana!\" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.\n\n\"Missä on lapsi?\"\n\n\"Tuolla... olkikasassa...\" ähkyi mies.\n\n\"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken\nsinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi,\njos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!\"\n\nEnempää vastustelematta mies heti meni.\n\nOlkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön;\ntämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa\nolivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli\nkuristettu.\n\n\"Roisto!\" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä\nlämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan\näskettäin tehty.\n\nMutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt\nmurhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti\nulos ovesta.\n\nLaurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen\nhievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani\npäähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.\n\nTämä oli taas puoleksi tiedottomana.\n\nPedersson laski lapsen hänen syliinsä.\n\nSuonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki\nleimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli\nlapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä --\nniinkuin ainoastaan äiti voi suudella.\n\nMutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. \"Kirja, minun\nkirjani!\" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!\n\nHän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän\nseurasi tätä niin pian.\n\nPedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen\nkuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään.\nMutta ketään ei kuulunut.\n\nHän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa\nlukien erästä kirjaa.\n\nHevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.\n\nNuorukainen hypähti ylös. \"Isä rakas\", sanoi hän, \"minusta näytätte\nniin liikutetulta!\"\n\nSamassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.\n\n\"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee.\"\n\nEdellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu,\nluultavasti murhaaja.\n\nTämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.\n\nMunkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä\nmaahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.\n\n\"Te olette matkustavaisia\", sanoi hän nöyrästi.\n\n\"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa.\"\n\n\"Sen voitte saada luostaristamme\", lausui munkki vilkkaasti.\n\"Sallikaa minun johdattaa teitä.\"\n\n\"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän\ntuvan omistajan.\"\n\n\"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna.\"\n\n\"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin.\"\n\nMunkki näytti olevan hyvin hämillään. \"Kuka sen tietää, missä hän\nmajailee\", sanoi hän.\n\n\"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana\",\nvastasi kauppias.\n\nMunkki näytti ällistyneeltä. \"Meillä on keino vaihtaa ajatuksia\nkeskenämme\", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.\n\nMies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja\nhävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:\n\n\"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä.\" Samassa hetkessä hän huomasi\npistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.\n\nKauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta\nliikuttaa jäsentäkään. \"Kirja!\" sanoi piispa ankarasti. \"Mistä\nkirjasta te puhutte?\" kysyi munkki. \"Vaimon kirjasta! Joutuin,\nkiirehtikää!\"\n\n\"Piru sen vei\", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen\nlaski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: \"Minä käyn\nnoutamassa sen.\"\n\n\"Älkää yrittäkökään paeta\", kuului ankara vastaus, ja pistooli\nojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti\nlevottomana.\n\n\"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle\nkuolevalle\", selitteli hän.\n\nMutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty\noveen.\n\nIsän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä\nollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei\ntarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi\ntaas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan.\nSilmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean\nkatseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen\nohitsensa ulos taas.\n\nPistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle\nhuudahti murhaaja: \"Tässä, tässä se on.\"\n\nOn luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut\nroiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän\nlankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:\n\n\"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni.\"\n\nKirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa\nsen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.\n\nTämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin\noli herännyt, satuloida hevoset.\n\n\"Apottimme odottaa teitä luostarissa\", lausui munkki hyvin\nmielistellen. \"Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita\nmatkanne jatkamiseksi.\"\n\n\"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa\", vastasi\nLaurentius.\n\nHeti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas\njäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.\n\nOli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat\npelosta.\n\nJos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi\nsiitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin\nikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.\n\nRuotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä\njoutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet;\nmutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden\nkaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin\nvaikuttamassa.\n\nKuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset\nastuivat hitaasti.\n\nMunkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja\nkatkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.\n\nSilloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui\nkahdesti.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Lemmon juonia\", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; \"pyhä\nneitsyt suojelkoon meitä!\"\n\nHevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä\neteenpäin.\n\n\"Me olemme eksyksissä\", vaikeroi munkki.\n\nHuudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.\n\nOpas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään\nsitä ohjaksista. \"Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa\", sanoi hän;\n\"mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä.\"\n\nSamassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän\nkirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja\nhämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään\npartaalla.\n\nVielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen\nhautauskellojen soitto.\n\n\"Pyhä neitsyt\", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin,\n\"viisikymmentä messua... sata messua.\"\n\n\"Mitenkä tästä päästään yli?\" kysyi piispa. \"Virta näyttää syvältä.\"\n\n\"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat\", sanoi opas.\n\n\"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että\nminä saan mennä edellä\", sanoi Didrik. \"Odotahan, minä tahdon tulla\nmukanasi!\" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään\nkulki opas.\n\nHeidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti\nsenjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin\nhaudassa.\n\nKaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta\nmunkkia ei kuulunut.\n\nHäntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.\n\n\"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista\", sanoi opas;\n\"sieltä voi hankkia apua.\"\n\nKaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä.\nKellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.\n\n\"Onko tuo luonnollista, isä?\" kysyi Didrik.\n\n\"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua.\"\n\nTie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin\nkuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.\n\nSe avattiin heti.\n\nPiispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu\nluostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he\npelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän\nei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä\nvoinut nähdä mihin hän oli joutunut.\n\nPortinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat,\nettä kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin\nkutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.\n\nVeljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa\nheidän yksinkertaiseen ateriaansa.\n\nSiihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta\nleipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.\n\nMatkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan\nollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että\nmunkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa,\npyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä\nhuoneessaan.\n\nHän noudatti heti pyyntöä.\n\nMunkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen\nkeskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli\nniin äkkiä kadonnut.\n\nDidrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi\npuhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi\nsurullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat\nlähelle luostaria.\n\nMunkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja\nvastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia\ntiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti,\nettä olivat nyt saaneet \"evankeelisen\" seuraansa, ja he ahdistivat\nnuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa\nja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa\nhänet siitä.\n\nMutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen\nyllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että\nprotestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.\n\n\"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä\", sanoi rohkea\nnuorukainen, \"ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin,\npaaveihin ja muihin vääriin profeettoihin.\"\n\nSyntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset\nlankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi\nmaahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat\nkerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista\nturmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.\n\n\"Onko teidän isännekin samaa mieltä?\" kysyi eräs munkeista.\n\n\"On, on hän\", vastasi Didrik.\n\n\"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?\"\n\n\"Minulla on useimpain niiden nimet\", huudahti toinen. \"Mikä hänen\nnimensä on?\"\n\n\"Lars Pedersson.\"\n\n\"Sennimisiä voi olla paljonkin\", vastasi munkki selaillen innokkaasti\npientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.\n\n\"Hänen ammattinsa?\"\n\n\"Kauppias\", vastasi nuorukainen punehtuen.\n\n\"Mitä hän kaupittelee?\" kuului epäilevä kysymys.\n\n\"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi\", lausui\nDidrik, \"hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä\nvastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin.\"\n\nSyntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti\nolisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa\npuheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan\nkolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei\nsenjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.\n\nTuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.\n\n\"Anselm!\"\n\n\"Elääkö hän?\"\n\n\"Onko hän palannut?\"\n\nNäin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi\novelle.\n\nDidrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.\n\nAlas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään\noli Anselm.\n\nMutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana\nhänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.\n\nHän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen\npöpperössä vai vähän hassahtanutko.\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Oletko ollut järven pohjassa?\"\n\n\"Kuka sinut on vetänyt ylös?\"\n\n\"Joku vanha noita-akkako?\"\n\n\"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?\"\n\n\"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!\"\n\nOn luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa,\njos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.\n\nNyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja\nniiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin\nei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.\n\nJättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin\nyksityishuoneeseen.\n\nTämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui\nkumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.\n\nHänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis\npäänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi\ntuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia\nja jonka yliosa muodosti hiipan.\n\nLamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen\nvieraan kauppiaan astuessa sisään.\n\nApotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään\nhämmästyksensä.\n\nApotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli\nvienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.\n\nKauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi\nlamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja\nasetti tuolin toiseen paikkaan.\n\n\"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa\", sanoi hän istuutuen varjoon.\n\nApotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään,\nkuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni\nripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan\nautuaaksitekevään kirkkoon.\n\n\"Ketään muuta ei ollut saapuvilla\", vastasi Pedersson; \"hän pyysi\nuskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni\nmukaan.\"\n\n\"Hän oli langennut syvälle.\"\n\n\"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen\nhänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut\nkylmennyt.\"\n\n\"Tunsitteko murhaajan?\"\n\n\"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin.\"\n\nApotin katse synkistyi. \"Te olette rohkea johtopäätöksissänne\", sanoi\nhän ankarasti.\n\n\"Minulla on painavia todistuksia.\"\n\n\"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut\nsaapuvilla.\"\n\nKauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän\nsanoi pitkäveteisesti:\n\n\"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos\njättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä.\nSinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani,\nJaakko Warden.\"\n\nApotti hypähti pystyyn.\n\n\"Kuka te olette?\" huudahti hän.\n\n\"Haamu menneiltä ajoilta.\"\n\nApotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja\ntutkivasti.\n\n\"Tapasimmeko Wittenbergissä?\" sanoi hän.\n\n\"Kyllä, Wittenbergissä.\"\n\n\"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!\"\n\n\"Oikein arvattu.\"\n\nApotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. \"Sinä et voi\nolla ystäväni\", sanoi hän.\n\n\"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista,\njota minun rikoksena kiroo.\"\n\n\"Todista se!\" huudahti Warden.\n\n\"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\nLaurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. \"Kas\ntässä\", sanoi hän, \"on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti.\"\n\n\"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä\", lausui\napotti. \"Sentähden hän on ikuisesti kirottu.\"\n\n\"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä\nkirja?\" kysyi Laurentius.\n\n\"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon\nhallussa.\"\n\n\"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen.\"\n\n\"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun\nkautta.\"\n\n\"Voihan ihminen valita molempien välillä.\"\n\n\"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin\nsana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian\nväkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä\nhuulia selittämään ja käyttämään sitä.\"\n\n\"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka\nJumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun\ntulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu.\"\n\n\"Vaiti, herjaaja!\" huudahti Warden. \"Muista että olet vallassani;\nminä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi.\"\n\n\"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto\ntarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman\nviimeiset välikappaleet.\"\n\n\"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?\"\n\n\"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette\ntärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne\nepäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä\npyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka\navaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan\nvapauttaa muutamia.\"\n\n\"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää\nsolvauksiasi\", huudahti Warden tehden ristinmerkin.\n\n\"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan\", jatkoi\nLaurentius; \"nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole\nvoimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?\"\n\n\"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi\", huudahti apotti\nkiihtyvällä lämmöllä; \"se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole\nsyytä sanoa sitä taikatempuksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla\ntehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään\njälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo\nja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä\npolvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla\nsemmoisilla.\"\n\n\"Hupsu!\" keskeytti Warden. \"Ennemmin voisit seulalla tyhjentää\nvaltameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman.\"\n\n\"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni\", vastasi Laurentius,\n\"vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka\nkaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta\naina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle\njokaiselle, joka todella sitä etsii.\"\n\nHän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin\nolisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.\n\nApotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita\ntunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt\npukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.\n\nHeti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.\n\n\"Veli Anselm\", sanoi hän.\n\n\"Kutsu hänet sisään.\"\n\nMunkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa\nvaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.\n\nNyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.\n\nHiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä\nnurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.\n\nNyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.\n\nApotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.\n\n\"Mitenkä olette tullut tänne!\" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.\n\n\"Se on oikeuteni\", vastasi haamu. \"Minä menen minne haluan.\"\n\nHän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä;\nmutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan,\npistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.\n\nApotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen\nLaurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen\ntarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja\nmitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa\nmatkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut\nsiitä.\n\nHän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli\nkahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut\nvastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei\nhän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan\nvaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.\n\nLuostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli\nAnselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli\ntalonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut\nselittää, miten se oli tapahtunut.\n\nApotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto\nasiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.\n\nYö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian\nsikeään uneen.\n\nMutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän\ntapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä\ntäältä niin pian kuin suinkin.\n\nTuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän.\nHän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa\npiirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet\nkohdannut? Kuka hän oli?\n\nLaurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja\nvarova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman\ntuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat\najatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.\n\nWittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa\n\"Busenfreunde\" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa\nkysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.\n\nYöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna\netsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi -- semmoinen ei tullut\nkoskaan kysymykseen -- vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa\nkättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.\n\nNäin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin\npäivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin\npuolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli\nkirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet\nunohduksiin.\n\nMutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät\nvieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen\npiili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä\nsykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi\nilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan\nystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän\nkaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa,\nunohti... unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?\n\nHän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle,\nettä heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.\n\nJuuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja\nmenivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.\n\nHeidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan\njotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat\npidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen\njohdosta oli toimeenpantu.\n\n\"Se seikka koskee luostaria eikä minua\", vastasi Laurentius. \"Vastoin\ntahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä\nvoittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan.\"\n\nHeille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain\nvähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.\n\nApotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi,\nettä tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti,\nkun hän loi katseensa apottiin.\n\nKun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko\nWarden:\n\n\"Sinä olet tehnyt oikein!\"\n\nSitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.\n\nMutta opasta ei näkynyt missään.\n\nHäntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.\n\n\"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä\nhyvässä korjuussa.\"\n\nNäin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa\nhämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen\noli poissa.\n\nKaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?\n\n\"Hän on saanut palkkansa etukäteen\", sanoi kauppias. \"Nyt en ole\nhänelle mitään velkaa.\"\n\nHätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.\n\n\"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin\", sanoi piispa,\nkun luostari oli jäänyt näkymättömiin.\n\n\"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?\"\n\n\"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa\njoutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että\nsiellä tehdään paljon pimeyden töitä.\"\n\nPimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja\nloikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä\ntäysin sydämin.\n\nVesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.\n\n\"Olen arvellut\", sanoi Didrik, \"että liehuilevat valot eilen illalla\nsaivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on\nsuomailla.\"\n\n\"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne\nlevittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?\"\nkysyi piispa.\n\n\"Jumalan sallimuksesta.\"\n\n\"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin\nhuomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä\nkuolevaisia.\"\n\n\"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat\ntorventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?\"\n\n\"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai\nmyöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen.\nKavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku\nluonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia\nvoimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään.\"\n\n\"Mutta entäs kellojensoitto?\"\n\n\"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot.\"\n\n\"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa.\"\n\n\"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella\npiilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään\nkuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että\nluostarien päivät ovat luetut.\"\n\nHe olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.\n\n\"Täällä, täällä!\" kuului ääni heitä vastaan.\n\n\"Opas!\" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen\ntoisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili\nheille.\n\n\"Niinpä tosiaankin; se on hän!\"\n\nHe seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin\ntoisella rannalle.\n\nOpas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan.\nNyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.\n\nSiitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita\ntunteja mitään puhumatta.\n\nVihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä\nkylässä.\n\nKun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta,\nminkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.\n\n\"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta\", vastasi\nhän.\n\n\"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä.\"\n\n\"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei\nliene niin vaarallista\", lisäsi hän katsoen ympärillensä.\n\n\"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?\"\n\n\"Teillä oli vihollisia, hyvä herra.\" Hän katsoi arasti piispaan.\n\n\"Munkkien joukossako?\"\n\n\"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita.\"\n\n\"Tiedätkö hänen nimensä?\"\n\n\"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä\ntiedän.\"\n\n\"Oliko se Bellini?\" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä\njohtunut hänen nimensä.\n\n\"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?\" virkkoi opas hämmästyneenä.\n\n\"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli.\"\n\n\"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra.\"\n\n\"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?\"\n\n\"Jos se vain olisi käynyt laatuun.\"\n\n\"Puhutteliko hän sinua?\"\n\n\"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja\nainoastaan _siinä tapauksessa_, että te pääsisitte lähtemään sieltä,\ntahtoi hän, että minä olisin... olisin...\"\n\n\"Senkötähden sinä lähdit sieltä?\"\n\n\"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää\nneitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette\nkuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn\ntulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos\npyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että\nminä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla.\nKun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin\nvoinut iloita verirahoista.\"\n\n\"Paljonko hän tarjosi?\" kysyi piispa.\n\nOpas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.\n\n\"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä\",\nsanoi Laurentius.\n\nNiin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään\ntahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi\nkiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa\ntulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli\nsaanut.\n\nMutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen\nriemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.\n\nKun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa:\n\"Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti\npelastanut meidät!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa\nyleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin\ntalonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He\ntoivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä\nmahdollisesti oli liikkeellä.\n\nSanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni\nkuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään\netsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä\npostivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin,\noliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi\nja kaksi nuorempaa.\n\nKun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin\nmatkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.\n\nVihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat\nunohtuneet.\n\nHe asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua\nkaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan\nvarsinainen tarkoitus.\n\nLaurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä\npaikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi\nluentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain\nnimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa\ntuttavuutta.\n\n\"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän\",\nsanoi hän.\n\nNoin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli\nsuoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: \"Täällä on monta hyvää\nsiementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä\nvanha ystäväni on testamentannut minulle.\"\n\nMelankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu\noli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei\nkoskaan tullut mitään valmista.\n\nLaurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla.\nUlkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei\nollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.\n\nTytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän\njättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius\ntapaamaan.\n\nTavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat\notettiin sydämellisesti vastaan.\n\n\"Minä olen odottanut teitä\", sanoi Anna Laurentiukselle. \"Isäni piti\nteitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa\nturhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen:\n'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön\npaperini.'\"\n\nNäin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia,\njoka oli paksulla mustalla verholla peitetty.\n\nAnna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon\nmestariteos.\n\n\"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta\", sanoi hän, \"ja hän\non testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun\nasunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta\nläsnä siinä.\"\n\nPiispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan\ntoivomuksia.\n\nTämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta\npiispa ei tahtonut siihen suostua.\n\nMajala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja\nruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin\nsuurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa\nhänen luonaan.\n\n\"Anna rouva\", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori\nReuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän\nnimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.\n\nHänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut\nhuoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.\n\nLaurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden\nluennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän\nitse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.\n\nNuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.\n\nMutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä\nviettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.\n\nAterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan\nnuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.\n\nTämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia\ntietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla\nhalveksivasti.\n\nHe eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi,\nettä tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä\nmiellyttänyt.\n\nMutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai\nmaksaa sen.\n\nEräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan\nseurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa\nAnima työskenteli pöydän korjaamisessa.\n\nHän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä\nalkuun.\n\n\"No, miksi ette auta minua?\" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.\n\n\"Auta... pitäisikö minun...?\"\n\n\"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?\" kyseli Anima\nilkkuen.\n\n\"Näenhän sen kyllä.\"\n\n\"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään.\"\n\n\"Mitenkä tehdäänkö?\"\n\n\"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri.\"\n\n\"Enhän minä näin suuri ole\", vastasi Didrik punehtuen.\n\n\"Kyllä, omissa silmissänne\", virkkoi Anima nauraen, \"vaikka ette\nminun.\"\n\n\"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä.\" Didrik tunsi veren nousevan\npäähänsä.\n\n\"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla\", huudahti Anima\nkiihkeästi. \"Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan\nniin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja\nkokemusta.\"\n\n\"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?\" kysyi\nnuorukainen katkerasti.\n\n\"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä\nkuin teistä.\"\n\n\"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?\"\n\n\"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka.\"\n\n\"Sepä oli raskas\", sanoi Didrik vietyään sen pois. \"Kyllä kaiketi\nteille; minulle se ei saa tuntua raskaalta.\"\n\n\"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin.\"\n\n\"Siitäpä se juuri riippuu\", vastasi Anima halveksien. \"Voittehan\nkoetella minua.\"\n\n\"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta.\"\n\n\"Minä teen sen teidän puolestanne.\"\n\n\"Menkää sitten, nyt on juuri se aika.\" Hän meni. Kaivo oli syvä, ja\nsiellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai\nruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.\n\n\"Katsohan vaan\", sanoi Anima, \"tuota en todellakaan olisi luullut\nteistä.\"\n\n\"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin.\"\n\n\"Te ette jaksa.\"\n\n\"Sepä saadaan nähdä.\"\n\n\"Entäs luentonne?\"\n\n\"Minä ehdin kyllä niihinkin.\"\n\n\"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän\nkotimaassannekin?\"\n\n\"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta.\"\n\n\"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi\ntoimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta\nopistanne.\"\n\n\"Se ei näyttäydykkään heti.\"\n\n\"Ei ainakaan teissä.\"\n\n\"Ehkäpä teissä?\"\n\n\"Kyllä, luottakaa siihen.\"\n\n\"Niinkuin esimerkiksi?\"\n\n\"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta,\nkehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin,\nviimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla\ntarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte.\"\n\n\"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa\", vastasi Didrik hyvin\nhämillään.\n\n\"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?\"\n\n\"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi\nniistä hyötyä.\"\n\n\"Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Yhdeksäntoista.\"\n\n\"Minä olen kuudentoista.\"\n\n\"Ette enempää!\"\n\n\"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä\nkodissa?\"\n\n\"Tietysti teistä.\"\n\n\"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut -- ja niin minä aion\ntehdä -- kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja\nmaailmassa?\"\n\n\"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne\", vastasi\nDidrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; \"te olette viisas tyttö,\nmutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät.\"\n\n\"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä\", lausui Anima\npilkallisesti; \"ei niistä ole edes päähineen paikaksi\", lisäsi hän\nkatsellen rikkinäistä päähinettään.\n\n\"Ei, sen kyllä myönnän\", vastasi Didrik nauraen.\n\n\"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli\npääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?\"\n\n\"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa.\"\n\n\"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa,\nsilloin pitää voida mahdollisimman paljon.\"\n\n\"Niinkuin teko, neitiseni?\"\n\n\"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä\nenemmän kuin kukaan uskookaan.\"\n\n\"Teillä on suuret ajatukset itsestänne.\"\n\n\"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä.\"\n\n\"Tarkoitatteko sillä minua?\"\n\n\"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni.\"\n\nAnima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.\n\n\"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa\", tuumi Didrik;\nmutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi\nyhteen.\n\nIkäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka\ntilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla\nollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.\n\nTällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että\nsaattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.\n\nMelankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit\nystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut\nanastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja\nnyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen\ntavattoman taitava kirjoittamaan.\n\nTyö oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän\nvälinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä\neronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.\n\nEtenkin oli Anna rouvan laita näin. \"Olen toistamiseen elänyt\nrakkaissa nuoruuteni muistoissa\", sanoi hän, \"ja tyhjyys tulee\nsitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua\nrakkaasta Animastani.\"\n\n\"Minä tulen takaisin\", vastasi tyttö vilkkaasti.\n\n\"Jos pääset.\"\n\n\"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä\", arveli Anima hilpeästi.\n\nAnna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka\ntoivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.\n\n\"Sehän sopii meidän tiehemme\", sanoi piispa; \"me voimme matkustaa\nyhdessä.\"\n\n\"Ajattelin juuri pyytää sitä.\"\n\n\"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla\",\nvirkkoi tyttö. \"Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta.\"\n\n\"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta\", vastasi nuorukainen piispan ja\nAnna rouvan sydämellisesti nauraessa.\n\n\"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä\", sanoi tyttö, \"ja minä voin\nmyydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain.\"\n\nEhdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi\nmielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä\nlisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. \"Ei pidä\njättäytyä kurjain majatalojen varaan\", sanoi hän. \"Ja hätätilassa\nvoitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä.\"\n\nAnna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon\nliinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.\n\nMutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen\nhoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.\n\nAnna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.\n\nSitten erottiin ja lähdettiin matkaan.\n\nAniman käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki\npikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän\nkoskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.\n\nDidrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon \"Anima siskolta\".\n\nJa siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli\njohtavana ja käskevänä.\n\nMutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli\nhän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.\n\n\"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin\nulkopuolella olevaa luostaria\", kertoi hän, \"ja munkkiraukoille\ntehdään paljon kiusaa.\"\n\n\"Säälitkö sinä heitä?\" kysyi Didrik.\n\n\"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa,\nniin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa...\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi piispa.\n\n\"Jesuiittakollegio, sanotaan.\"\n\n\"Salainenko?\"\n\n\"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä\npitäisikään matkustaa sinne\", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan\nkauhistuneena.\n\n\"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita\nhenkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä\nmatkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani.\"\n\n\"Miksi et ole siitä ennen puhunut?\" kysyi Didrik.\n\n\"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin\npiispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon\npitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan\nsedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä\nteidän täytyy levähtää.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima\", sanoi piispa. \"Käyttäydytpä\nminua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa.\"\n\nAnima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. \"Minäkin pidän teistä\nkuin tytär\", sanoi hän, \"niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella\ntavalla.\"\n\nElokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat\nsyyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.\n\nMutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli\njotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan\ntahtonut luopua.\n\nVihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.\n\nRikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa\nolevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla\nyön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen\nasuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.\n\nTähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi\nhämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon\nluonansa.\n\nValekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne\npitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.\n\nKohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä;\nheitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi\nhuolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.\n\nMajatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat\nkäytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.\n\n\"Minä tulen tänne joka päivä\", sanoi Anima.\n\n\"Me luultavasti lähdemme huomenna.\"\n\n\"Siinä teette oikein!\"\n\nMutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi\npysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten\nystäviensä luona.\n\nIllan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars\nPederssonia.\n\n\"Tulkoon sisään.\"\n\n\"Mistä minut tunnette?\" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä,\nkeski-ikäinen mies.\n\n\"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte\nlohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut.\"\n\n\"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja\", vastasi Laurentius.\n\n\"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?\"\n\n\"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten\nkuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen.\"\n\n\"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt\nsitä.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei\nole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä.\"\n\n\"Minä käyn hänen luonaan.\"\n\n\"Siinä teette Jumalalle otollisen työn.\"\n\n\"Antakaa minulle hänen osoitteensa.\"\n\n\"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos\nsuvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa.\"\n\n\"Tehkää niin; mihin aikaan?\"\n\n\"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin.\"\n\n\"Minä odotan.\"\n\nVieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua\ntuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla\nsiitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä\nmitä teki.\n\nTämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään;\nhän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti,\nja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.\n\nSitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen\nkanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä\nvihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman\nviranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita\nkahakoita.\n\nDidrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään\nlevoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.\n\n\n\n\n13.\n\nMUISTORIKAS KOHTAUS.\n\n\nPyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.\n\nTiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut\nsuuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta\nkappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin\nhalpa-arvoisiin tarkoituksiin.\n\n\"Katsohan, tuollaista hävitystä!\" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi\nrevittyä luostaria.\n\nSuuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin\nmunkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien\nvahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.\n\nVain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta,\nja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit\nasuivat siinä.\n\nMutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja\nraastettuina.\n\nIkäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.\n\nPääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle\nsyrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.\n\nEräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen\nAnimaan puhkesi itkuun sanoen: \"Rakas, kadotettu lapsi!\"\n\n\"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa\", sanoi\nAnima; \"hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään.\"\n\n\"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne.\" Tuskaisesti\nkiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten\nuseiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:\n\n\"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä\naukaista portteja, ja isät piiloutuvat.\"\n\n\"Eikö täällä valita uutta apottia?\" tiedusteli Anima. \"Kukapa\nrohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?\"\n\nVielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. \"Piiloutukaa\ntänne\", sanoi ukko, \"veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään.\nTässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää\nhuolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!\"\n\nHän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.\n\nSe oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu\nneljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat\nolivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä\nhuiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet\nvainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.\n\nHurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä\nalttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat\nosittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat\nviruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä,\nkalleudet ryöstettyinä.\n\nRaastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit\nolivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet\nkyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.\n\nUuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.\n\nSemmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi\napotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja\nmessupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat\nkävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.\n\nUrut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas,\nnäkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.\n\nMiten toisin olikaan nyt!\n\nSeitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa\njälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät\nsurun ja pelon valtaamilta.\n\nUusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen\nolennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.\n\nNyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva\nkädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.\n\nSormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin\nsaaliiksi.\n\nEi ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei\nyhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.\n\nKiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä\nolevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon\nhengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.\n\nSenjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti\nalttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä\ntehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista\nääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon\nmuurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka\nsisällä toimittivat hartauttansa.\n\nUlkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman\nkeskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen\npärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin\nnauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.\n\nSiellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata\nmelua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten\ntaukosivat kokonaan.\n\nMunkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa\netsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja\nhe kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.\n\nEnnenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei\nroomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan\nsietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia\nnäytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.\n\nTarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla,\njotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan\nvastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko\nmuuten velvoitti heitä.\n\nKaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot\nja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä\ntapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.\n\nPaavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan\nvarmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella\nvapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa\nomaa isäntäänsä kohden.\n\nMutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän\njalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja\nkaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.\n\nViime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta\nilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin\nmieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä\nluopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.\n\nTällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä\nPyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja\nhänen seurueensa elävänä irvikuvana.\n\nHupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu\nhyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa,\njonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä\nkonstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.\n\nNaamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä\nja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.\n\nHupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.\n\nHe seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui\nportti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että\nse oli heti aukaistava.\n\nKaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta\nmeni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko\nsyöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti\npuettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät\nlohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet\nnaamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan\nhyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.\n\nKoko joukko rupesi nyt huutamaan: \"Tehkää tilaa, tehkää tilaa\narvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle,\ntehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!\"\n\nMelu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat\nja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja;\nvillipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät,\nhevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja\npoukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla,\nniin että säkenet sinkoilivat.\n\nSe oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.\n\nKuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken\nlähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.\n\nHe katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä\nkujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?\n\nTämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän\nastui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka\nmahtavasti kaikui kautta kirkon:\n\n\"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä\nahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette\nsaaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada\nrauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa\non ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä\nrukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo\non sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.\n\n\"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme\nmaallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme,\nmelkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole\nkoskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme\nteiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa,\nrakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää\nneitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme\nanteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta,\njotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan.\"\n\nTämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli\nkerrassaan ihmeellinen.\n\nHälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat\nhiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat\nkoettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin\nvaikenemaan.\n\nParissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.\n\n\"Sulkekaa portit\", käski apotti.\n\nSe tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja\nDidrik pois.\n\n\"Älkää unohtako hyvää lupaustanne\", kuiskasi luostaripalvelija\nAnimalle heidän mennessään.\n\n\"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää\nviiniä apotille\", vastasi Anima.\n\n\"Mikä miehevä mies!\" virkkoi Didrik.\n\n\"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!\" lisäsi toinen.\n\n\"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia\npuolustettavanaan\", väitti nuorukainen.\n\nNopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja\nsitten kotona.\n\nMennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään\noli sovitettu somasti koristettu pilari.\n\n\"Tuo on häväistystä\", sanoi hän.\n\n\"Katso tänne\", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.\n\nSiksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.\n\n\"Se on säädytöntä!\"\n\n\"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut\nkanssamme?\"\n\n\"Luulen tietäväni sen\", vastasi Didrik; \"uskonkiihko synnyttää\nharhauskoa ja pyhyyden halveksimista?\"\n\n\"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt\nkiiruhdamme kotiin.\"\n\nHe hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.\n\n\"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo.\"\n\nEi, häntä ei ollut sielläkään.\n\n\"Hänet on varmaankin pidätetty\", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen\nDidrikiin.\n\n\"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä\",\nvastasi Didrik.\n\nHän sanoi jäähyväiset ja lähti.\n\n\"Hän menee kotiin nukkumaan\", ajatteli Anima luoden halveksivan\nsilmäyksen hänen jälkeensä.\n\n\"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?\" tuumaili Krumme\nkohta senjälkeen.\n\n\"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin\", vastasi tyttö ollen\npelkkänä korvana.\n\n\"Sitä en luule.\"\n\n\"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?\"\n\n\"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan.\"\n\n\"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa.\"\n\n\"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä.\"\n\n\"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan.\"\n\n\"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat.\"\n\n\"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?\" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla\näänellä.\n\n\"Oletko järjiltäsi, tyttö!\" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.\n\n\"Minä tiedän kyllä, että niin on\", vastasi Anima varmasti, \"mutta\nminua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!\"\n\n\"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää\", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.\n\n\"Sinä et lähde täältä\", huudahti mies pannen oven salpaan.\n\n\"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!\"\n\n\"Mitä hän sitten ilmoittaa?\"\n\n\"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan\ntuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa\njoku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle.\"\n\n\"Voipa niin olla.\"\n\n\"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!\"\n\n\"Tähän aikaan päivästäkö?\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä\nmenen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan.\"\n\n\"Minä voin kyllä tehdä sen.\"\n\n\"Ei hän luota sinuun.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Minä olen varoittanut häntä.\"\n\n\"Käärme!\"\n\n\"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani.\"\n\n\"Etkö tule takaisin?\"\n\n\"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois.\"\n\nNeuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän\naukaisi oven sanoen: \"Mene!\"\n\nMutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja\nkiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon\nhuoneeseensa.\n\nAnima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat\nsaadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.\n\nNeuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt\nkääntyisi?\n\nHänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?\n\nOli jo myöhäinen ilta.\n\nSilloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän\nhuusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.\n\nAnima päätti seurata häntä.\n\nMiten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen,\njossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.\n\nAnima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois.\n\"Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!\" sanoi hän.\n\n\"He ovat saaneet hänet kynsiinsä.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän\nhuimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa\ntuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!\"\n\n\"Ja sitten sinä lähdit tänne?\"\n\n\"Niin, pakottaakseni heidät...\"\n\n\"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri\nsentähden ajettu pois.\"\n\n\"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?\"\n\n\"Enemmänkin, minä tiedän...\"\n\n\"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?\"\n\n\"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme\npelastaa isäsi?\"\n\n\"On kai täällä viranomaisia?\"\n\n\"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Juonet ja kekseliäisyys.\"\n\n\"Mitä on nyt sitten tehtävä?\" kysyi Didrik alakuloisesti.\n\n\"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn\njonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla\nvarhain saat minulta tiedon missä tapaamme.\"\n\nDidrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli\nehdottanut, ja niin he erosivat.\n\n\"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä\nyönä\", sanoi Anima itsekseen, \"ja minä, minä en voi tehdä mitään\nhänen pelastuksekseen.\"\n\nPalatkaamme nyt piispaan.\n\nHänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli\ntaitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän\npuhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.\n\nIkäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias\nPederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista\nasioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä\ntavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän\nitse kuului.\n\nSillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta\noli jo tehty useita tunteja, kun \"Lasse herra\" katsahti ympärilleen\nja kysyi: \"Missä olemme?\"\n\nJoka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata\npolkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.\n\n\"Sinä olet ajanut harhaan!\" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri\nraapi päätänsä.\n\n\"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle\", sanoi\npiispa astuen alas hänkin.\n\nNyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli,\nettä he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.\n\nMutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat\ntulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi\npalata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.\n\n\"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä\", vastasi\nIngel nauraen; \"mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin\nsyödäksemme, minulla on ruokaa mukanani.\"\n\nMaukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät\nhyvällä ruokahalulla.\n\nSitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat\nnyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut,\nettä alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu\ntavalliselle tielle.\n\n\"Vihdoinkin!\" sanoi hän huoaten helpotuksesta. \"Missä ovat nyt\nvaunut?\"\n\nMutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.\n\n\"Luultavasti\", sanoi Ingel, \"on hän löytänyt oikotien metsän läpi.\nEhkäpä käännymme takaisin...\"\n\n\"Ei, kiitoksia\", vastasi piispa, \"hänen ei ole vaikeampi osata\noikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa.\nJonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin.\"\n\nKeskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti\neteenpäin.\n\n\"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia.\"\n\n\"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle.\"\n\n\"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä\nsisään pikkuportista.\"\n\nLaurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden\nseuralaisensa tahtoon.\n\nOli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään;\nlaskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä\ntulostaan.\n\nEräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään,\nmutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään\nmuistutuksitta.\n\n\"Nyt saatte opastaa, minä en löydä\", sanoi piispa.\n\n\"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan\nedestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola.\"\n\nSinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.\n\n\"Ei, ei se ole, tämä\", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.\n\n\"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja\nkaipaamme lepoa\", vastasi Ingel.\n\n\"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni.\"\n\n\"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle.\"\n\n\"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan.\"\n\nHeille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen\npiispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode\noli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi\nsiihen ja nukkui sikeästi.\n\n\"Ei, ei se ole tämä\", oli piispa sanonut.\n\nAnima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.\n\nSilloin joku tarttui hänen käsivarteensa. \"Varokaa henkeänne; hänen\nhenkensä on mennyttä.\"\n\n\"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!\" huudahti Anima epätoivoissaan.\n\n\"Oliko hän isänne?\"\n\n\"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies.\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen.\"\n\n\"Ruotsalainen!\" huudahti nuori mies. \"Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä\nole ketään tuttuja täällä?\"\n\n\"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa.\"\n\n\"Millä nimellä voisin kysyä häntä?\"\n\n\"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia.\"\n\n\"Minä lähden sinne heti.\"\n\n\"Nyt tiedän ainakin missä hän on\", ajatteli Anima; \"olisipa kumma,\njos en voisi päästä sinne.\"\n\nSanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut\npitkäksi.\n\nHän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui\nvähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin\nalas ties mihin.\n\nVaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän\nkuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän\nhapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä,\narvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin\nalaspäin, ehkäpä kellariin.\n\nPiispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin\nluonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin\nkummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.\n\nMutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän\nsäilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli\njoutunut.\n\nHänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti,\nkun oli tullut vakavalle pohjalle.\n\nVaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja\nnotkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.\n\nMutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien\ntarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei\nkyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.\n\nKaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten\ntuli seuraamaan?\n\nHän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja\npian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.\n\nEräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa\nottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.\n\nHän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi\nhyödyttänytkään?\n\nMutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit\nainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.\n\nSitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan\nnäyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.\n\nLuonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän\noli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.\n\nValoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat\ntulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt\nkantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä\nympäri peittääkseen kasvonsa.\n\nToimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he\nhyräilivät hautausvirttä.\n\nMuistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä\nvalkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen\neteen.\n\nHän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin\nolihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä\nollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön\nvihamiehensä.\n\nTämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka\nnyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?\n\nMutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat\nomansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei\ntulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin\npysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.\n\nHän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään\nolleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä.\nSitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että\nRuotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan\nvaaratonta.\n\nSillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita\ntulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema\ntäydelleen.\n\nMelkein keskellä salia oli alttari.\n\nSen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.\n\nKumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä\nhenkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he\nolivat luultavasti korkeampiarvoisia.\n\nPaitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri\nalempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti\nolevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.\n\nAlttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen\nlunastuksen pyhänä vertauskuvana.\n\nTuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin\nkeskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka\nluultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle\nlausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet\nluetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen\njälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.\n\nSenjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo\nmies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.\n\nVasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.\n\nSuurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari\nIngelin äänen.\n\n\"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna\", käski puheenjohtaja.\n\nKuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.\n\nKaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi\nvalekauppiaan siteet.\n\n\"Nouse\", käski puheenjohtaja, \"ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu\nsiitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin\nlahjomattomia tuomareita.\"\n\nVanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen\nvaralta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän\npysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista\nnopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun\nsanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien\njuonien ja vaarojen ympäröimänä.\n\nPuheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja\nammattiansa.\n\n\"Lars Pedersson\", kuului vastaus, \"synnyltäni ruotsalainen,\nammatiltani kauppias.\"\n\n\"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?\"\n\n\"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen.\"\n\n\"Tiedättekö kenen edessä seisotte?\"\n\n\"En varmaan, mutta arvaan.\"\n\n\"Sanokaa arvelunne.\"\n\n\"Jesuiittakollegion.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua\npohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota\nsilkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne\nsemmoisen rangaistuksen alaiseksi?\"\n\n\"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne.\"\n\n\"Puhu, syyttäjä\", sanoi puheenjohtaja, \"todista kaikille julki\nsyytöksesi.\"\n\n\"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän\nveljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla\nopillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia.\"\n\n\"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista.\"\n\n\"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet\noikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka\ntietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden\ntapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän\nuskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi,\nmutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään\nsalaurkkija vainuili sanojani.\"\n\nVasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:\n\n\"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!\"\n\nSe oli Bellini, joka näin puhui.\n\n\"Katson tarpeelliseksi lisätä\", virkkoi kauppiaamme, \"että olen\najatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut\nainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa\nmaassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia.\nMutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa,\nvaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten.\"\n\n\"Syyttäjä\", virkkoi puheenjohtaja, \"mitä on sinulla vastattavaa\ntähän?\"\n\n\"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä\",\nhuudahti Bellini, \"jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään\nhänen suustaan.\"\n\n\"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?\"\nkysyi lannistumaton ruotsalainen.\n\n\"Hupsu muukalainen!\" keskeytti puheenjohtaja. \"Tiedä, että se, joka\non saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut\nsellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita\nihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan\nveljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin\nainoastaan asettaa turvani Herraan!\"\n\nMutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla\npuolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi\nsuunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.\n\n\"On totta\", sanoi hän, \"että syytetty on puhunut varomattomasti,\nmutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen\njohdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se\non ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä\non ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä;\nminä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin\nmaailmalle takaisin.\" Hän kumarsi ja istui nopeasti.\n\nPuheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha\nmies nousi vaivalloisesti seisoalleen.\n\n\"Toivokaamme\", lausui hän, \"ettei syytetty palattuaan taas\nkotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja\nanteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi\nystäväksemme ja puoluelaiseksemme.\" Senjälkeen hänkin kumarsi ja\nistui.\n\nKokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat:\n\"Ruotsin arkkipiispa!\"\n\n\"Vapautustuomio on julistettu\", huudahti puheenjohtaja; \"mutta,\nsyytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön.\nÄlä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi\nhiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla,\net kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai\nvertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi\nvavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän\nväliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme.\"\n\nKuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä\nkertaa.\n\nLaurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä.\nVarovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.\n\nNostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes\nhiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli\nkäynyt levolle.\n\nHän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa\nihmeellisestä pelastuksestaan.\n\nPäivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa\nDidrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.\n\nVanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.\n\nSuuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.\n\n\"Rakas isä!\" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei\nolisi ollut aivan varma asiasta.\n\n\"Setäni\", sanoi vieras, \"oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?\"\n\nPiispa syleili molempia nuorukaisia. \"Tämä on melkein liian suuri\nonni yhdellä kertaa\", sanoi hän; \"rakkaan veljeni ainoa poika.\"\n\nReginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut\nheidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin\nodottamaan tietoja Animalta.\n\nKohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin\naivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet\nsilmissä.\n\n\"Mikä Jumalan ihme!\" huudahti hän. \"En tahdo tietää mitä on\ntapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!\"\n\nHeti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu\nkirje.\n\nSiinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta\nei muuten sanaakaan.\n\nPiispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut\nopettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt\nmatkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.\n\n\"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä\", sanoi Anima kertoen sitten\nmiten oli eronnut Olavi Krummesta.\n\n\"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin\npian kuin suinkin\", arveli piispa.\n\n\"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?\"\n\n\"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin.\"\n\n\"Entä opintoni?\"\n\n\"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä.\"\n\n\"Pelkäätkö jonkun kostoa?\" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.\n\n\"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!\"\n\nMutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat\nheitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui\nhyvin neljä henkilöä.\n\nVälttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana\naamuna lähdettiin matkaan.\n\nOlipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää\ntoisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan\ntässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja\nrakastamaan toisiansa.\n\nAnima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana\nsieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.\n\nStralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä,\nennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima\npalaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen\nsuojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei\nkiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi\nlujasti piispan kättä rintaansa vasten.\n\nKaikki neljä menivät yhdessä laivalle.\n\nSilloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.\n\n\"Olisitteko unohtanut nämä?\" kysyi hän.\n\n\"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut.\"\n\nSyleily ja suutelo vielä.\n\n\"Entä minä?\" sanoi Didrik.\n\nAnima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket\nhehkuvina maihin.\n\nNiin he erosivat.\n\nKun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan\nitkuun koettamattakaan salata sitä.\n\n\"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon.\"\n\n\"En tiedä mistä syystä\", nyyhkytti tämä. \"Aluksi en voinut sietää\nhäntä.\"\n\n\"Niinpä toisinaan käy... Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä\nvielä voi tapahtua.\"\n\n\"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä.\"\n\nNuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon\nnäkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan\nasiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja\nkuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.\n\n\"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin\", sanoi\nrouva Elisabet.\n\nMutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä\nhengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin\nsanoen:\n\n\"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia.\"\n\nNiin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään\nvaltiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän\nkatsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen\nomassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä\nkirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan\nniitä oikeaan.\n\nPaperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna\nuseiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin\nheti.\n\nMutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan\nUpsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin,\nlöysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.\n\nNeljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys,\nlankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.\n\nArkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. \"Hyvä teidän\",\nsanoi hän, \"jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille,\njotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia.\"\n\n\"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?\"\nkysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.\n\n\"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei\nniinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'\"\n\n\n\n\n14.\n\nMIELENHÄIRIÖ ALKAA.\n\n\nMeidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.\n\nKauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi\nhänen ajatuksensa.\n\nAluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen\nhetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää\nnäyttäytymästä.\n\nMutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana\nhän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä\nsuutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.\n\nSitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan\nhän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin\nsekä aateliston että kansan keskuudessa.\n\nEi kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö\nPietarinpojalla.\n\nMutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan\nystävä.\n\nSenkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän\ntiellänsä?\n\nJos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa\nvoi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?\n\nEikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä\nlienee ollut hyvät syynsä.\n\nMutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.\n\nKaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava\nystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen\nharras ystävyydessään.\n\nHän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka\nsuvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti\ntallata heidät jalkoihinsa.\n\nYrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän\noli oikeassa.\n\nJa hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi\nmiehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten,\nmiten halveksi kaikkien muiden neuvoja.\n\nNäin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa.\nHän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys\noli hänen elämänsä ainoa päämaali.\n\nMutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen\nmielensä rakkaus Kaarinaan.\n\nYrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta\nei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain\nolisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta\nhengenkin.\n\nNyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään,\neukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua\nsen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan\nhenget tottelivat häntä.\n\nTuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli\ntohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan\npikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti\ntyytyväiseltä ja onnelliselta.\n\nVain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas\nhänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli\nerinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja\nhänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.\n\nEräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa\nystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli\nnyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan\ntähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka\nkiihkeästi halusi tavata häntä.\n\nKaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten\nhän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen\nmielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian\nsai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja\nnyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.\n\nTämä tapahtui muutamia kertoja.\n\nSitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian\naikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella\nKaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi\nsiitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.\n\nKaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään\ntehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki\nkysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut\nkoskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.\n\nKuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut\nlupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?\n\nSilloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä,\nmutta mitä?\n\nKaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: \"Illalla tohtori ei\nsaa tulla tänne.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\nKaarina pudisti päätään. \"Älkää kysykö.\"\n\n\"Tuleeko kuningas?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Joku toinenko?\"\n\nHän nyökäytti päätään.\n\n\"Sehän on kielletty.\"\n\n\"Vain tämän kerran\", sanoi Kaarina rukoilevasti.\n\n\"Hyvä ystäväkö?\"\n\n\"Hyvin rakas ystävä.\"\n\n\"Eihän vaan Maksimilian!\" huudahti tohtori säikähtyneenä.\n\n\"Kyllä, juuri hän!\"\n\n\"Se ei saa tapahtua!\"\n\n\"Mutta muuten hän lopettaa itsensä.\" Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja\nniiden sisällyksestä.\n\n\"Näytä ne minulle.\"\n\nHänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin.\nAinoastaan pieni lippu oli unohtunut.\n\nTohtori otti sen. \"Lapsi raukka\", sanoi hän, \"mihin ansaan sinut\nonkaan vietelty!\"\n\nKaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.\n\n\"Minä olen saapuvilla\", sanoi tohtori vakavasti; \"luulen, että se\nhyödyttää sinua enemmän.\"\n\n\"Maksimilian ei pidä siitä.\"\n\n\"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä.\"\n\n\"Hänen henkensä? Luuletteko, että...\"\n\n\"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt.\"\n\nKaarina pillahti valtavaan itkuun.\n\n\"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken.\"\n\nKaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: \"Mitähän\nsyytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?\"\n\nBenediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan,\nja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää\nkoskaan tee niin.\n\nTohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli\nvaara tarjolla.\n\nKoko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja\nleikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.\n\nEräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli\njoku, joka tahtoi puhutella häntä.\n\n\"Saa tulla sisään\", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.\n\nMutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.\n\n\"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos\", sanoi palvelijatar ja antoi merkin\nKaarinalle.\n\nTämä nousi nopeasti.\n\n\"Odota, ota minut mukaan\", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan\nkäsivarteen. \"Varovaisuutta!\" kuiskasi hän.\n\nUlompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti\nkuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli\nvastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään\nKaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: \"Vihdoinkin!\"\n\nKaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet\nsiitä.\n\n\"Nuori mies\", sanoi hän, \"minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva\nteidät vastaan.\"\n\n\"Valehtelette, vanha herra\", kuului närkästynyt vastaus. \"Yhtä hyvin\nolisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille\nkiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian\", lausui Kaarina,\n\"enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle\", lisäsi hän itkien.\n\n\"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi.\nSinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen.\"\n\n\"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka\npaljon pidimme toisistamme?\"\n\n\"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni\nrinnastani.\" Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.\n\nKuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen;\nkatsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa,\nmutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän:\n\"Vahti!\" -- tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.\n\nUseita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta\nhänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän\noli poissa.\n\nKohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko\nkuningas mitään.\n\nTämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.\n\nBenediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä\nprokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen\ntuumansa mennyt tyhjiin.\n\nKaarina makasi tiedottomana.\n\n\"Onko mies varmassa säilössä?\" ärjyi kuningas.\n\n\"Hän on jo kuollut!\"\n\nKuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.\n\nKylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän\nsanoi osoittaen Kaarinaa:\n\n\"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?\"\n\n\"Kaarina! Kaarinani!\" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä,\nhyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä\nkyynelten virtaillessa hänen silmistään.\n\nMolemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.\n\nVihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen.\n\"Missä minä olen?\" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.\n\nSilloin muisti palautui. \"Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut\nhänelle anteeksi?\" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan.\n\"Rakkautemme tähden\", kuiskasi hän, \"on hän kunnostava itseänsä\nsodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet\nnaimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista,\nsen tiedän.\"\n\nEerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.\n\nBenediktukselle hän kuiskasi: \"Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle\nsanaakaan.\"\n\nProkuraattori rykäisi: \"Ihmettelen miten tämä on tapahtunut\",\nkuiskasi hän Benediktukselle.\n\n\"Lemmon juonia!\" vastasi tämä.\n\n\"Kenenkähän toimesta?\" uteli konna.\n\n\"Niin, sanokaa sitä.\"\n\n\"Miten te tänne tulitte?\"\n\n\"Kaarina kutsutti minut.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Lukemaan kirjeitä.\"\n\n\"Niitä hänellä ei ollut.\"\n\nVastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.\n\n\"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin.\"\n\n\"Minä! Pitäkää varanne!\" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui\nkellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.\n\nKaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous\nvaltasi hänet.\n\nEerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi,\nsitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.\n\nVoi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa\nlankeamaan hänen rakastettunsa päälle!\n\nSuosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.\n\nVanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä\npuhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti\nkuunteli.\n\n\"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?\"\nkysyi hän avomielisesti.\n\n\"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta.\"\n\n\"Te sanotte, että hänen on hyvä olla.\"\n\n\"Parempi kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Eikö hän enää ole minulle vihainen?\"\n\n\"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne.\"\n\n\"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan\", sanoi Kaarina pannen laihat\nkätensä ristiin.\n\n\"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä.\"\n\n\"Enkö koskaan saa tavata häntä?\"\n\n\"Saat, vastedes.\"\n\n\"Tapaatteko te hänet ennemmin?\"\n\n\"Toivottavasti.\"\n\n\"Viekää hänelle tervehdykseni.\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Ja sanokaa\", hän laski kätensä tohtorin käteen, \"sanokaa hänelle,\nettä toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni\nkanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista\nsaada ajatella heidän onneaan.\" Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän\npyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden\npaljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.\n\nParasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää\ntietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista,\njotka häntä ympäröivät.\n\nEttä Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija,\noli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään\ntodistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti.\nSeurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina\ntarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.\n\nMutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä\njuonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.\n\nHän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä\nvain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän\nei saanut tietää mitään siitä.\n\nNäin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen\nYrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä,\njoka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten\n\"noitaa\", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin\ntänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään\nhyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.\n\nVuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin\njohdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja\nsaksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa,\njossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.\n\nMaalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.\n\nEerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät\nkuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa\npäällikköjä kohtaan.\n\nKun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt\nliikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään\nmuuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.\n\nTämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta\nkunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla\netumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa,\nprinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen\nvoitonseppeleet.\n\nMutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua\nei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko\nsotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow\nhyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan\nsaakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.\n\nVaara oli uhkaava.\n\nTämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki\nystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä\ntaistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen\nneljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua\nhänen luotaan.\n\nHän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan\nlisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi,\nviivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä\nelokuuta.\n\nSillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus\nedistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron\nseuduilla se teki pahimmin tuhojaan.\n\nSota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle\nde Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.\n\nVarovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua\ntaisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.\n\nMutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa\nlopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta\nmahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten\nläpi.\n\nRantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella\nmieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa,\nhevosensa ja vaununsa.\n\nJos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut\nhukassa.\n\nTästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua.\nSiellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa\nKlaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.\n\nSama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan\nsotajoukkoineen Hallantiin.\n\nSuuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko\nHenrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin\nseuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat\nvangeiksi.\n\nRuton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik\nriensi Vadstenaan.\n\nSiellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.\n\nKuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi\nkuitenkin:\n\n\"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne\nkurjuuttasi.\"\n\nHän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti\nSödermanlannin kautta Svartsjöhön.\n\nTäällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän\nasti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut\ntulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan\nKaarinansa luona.\n\nMutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika\noli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture\npunoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista\noli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia,\nja hän tiesi saavansa niitä lisää.\n\nOn tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä\nenimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri\nlumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota\nvalaakseen myrkkyään hänen korviinsa.\n\nMitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa\nhoukkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa,\nhoukutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.\n\nSture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän\ntulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin\netevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa;\nkuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet\nNiilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois\nkaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä\nvastaan.\n\nYrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.\n\nMarraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.\n\nTähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.\n\nHän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli\ntehty salaliitto häntä vastaan.\n\nHeillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa\nkruununperimys.\n\nTämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö\nPietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana.\nNyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.\n\nSitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.\n\nOsoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta\nturvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:\n\nUlkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen\nhenkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti\nvahtivuorot.\n\nVartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen\nmies päässyt sisään.\n\nHeti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta\nsiitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.\n\nArvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat,\njotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä\npitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.\n\nViimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin\ntahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka\nja palvella pöydässä.\n\nErityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän\nkattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti\njärjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.\n\nToinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta\nviineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat\nkellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.\n\nArvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti\naina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla\nhe eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan\naikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina\nolla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin,\ntuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet\nilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.\n\nTyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen\nvartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut\nturvassa.\n\nYhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut\ntuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.\n\nNuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa\npiireissä että kapakoissa.\n\nHelmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi\nSvante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut\npyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.\n\nHuhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen;\nkuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.\n\nVuosi 1567 oli alkanut.\n\nKuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä\nonnettomimmaksi vuodeksi.\n\nKaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas\nnuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.\n\nTäydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.\n\nKuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi\nottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut\ntyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä\ntestamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan\nmukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.\n\nHerttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen\nviimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.\n\nJuuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa,\nja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.\n\nYrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset,\nja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.\n\nAnnettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1\npäiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat\nkuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.\n\n\n\n\n15.\n\nKUN HULLUT RAIVOAVAT VAPAASTI.\n\n\nSuuri oli hämmästys Hörningsholmassa.\n\n\"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?\" kyseli Märta rouva\nihmetellen.\n\n\"Minusta se tuntuu kummalliselta\", vastasi Svante herra.\n\n\"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa\nSivard Krusen häissä\", arveli Eerik herra.\n\n\"Sinä kerroit jostakin kirjeestä\", tutki isä.\n\n\"Neiti Margareeta Niilontyttärelle\", vastasi poika nauraen; \"meitä\noli monta, jotka kirjoitimme sen alle.\"\n\n\"Mitä se sisälsi?\"\n\n\"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi\nasettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme\nhänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan\nvänrikin komennossa.\"\n\n\"Siinä en voi huomata mitään pahaa.\"\n\n\"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi\npyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa.\"\n\n\"Luulenpa melkein niin olevan\", arveli kreivi Svante, ja hänen\nkatseensa kirkastui.\n\n\"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän\", vastasi Märta rouva;\n\"hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden.\"\n\n\"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä\", sanoi vanhus lempeästi.\n\n\"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan\", vastasi Märta rouva\nkiihkeästi.\n\n\"Ehkäpä hän pelkää kostoa\", tuumaili Eerik. \"Silloin hän on oikeassa,\neihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle.\"\n\n\"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja\nkuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä\ntahansa\", sanoi isä.\n\n\"Oletteko päättäneet lähteä sinne?\" kysyi Märta rouva kiihkeästi.\n\n\"Meidän täytyy\", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi\nvapisi.\n\n\"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla\", huomautti Eerik,\n\"ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos\nvarovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla\nlähtemättä, miten parhaaksi näkee.\"\n\nAinoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.\n\n\"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan\", arveli hän, \"ei toinen voi\nauttaa toista.\"\n\nOli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli\nseuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin\nhämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi\ntäydessä matkapuvussa.\n\n\"Minä teen ostoksia\", sanoi hän, \"ja se voi hyvin käydä laatuun\nsamalla.\"\n\nMutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: \"Minulla on\nhieman sanomista kuninkaalle.\" Ja niin hän seurasi perille asti.\n\nEerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se\nei ollut tapana siihen aikaan.\n\nHeidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.\n\nHän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia\nvarten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan\nlähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista,\njotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.\n\nEerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun\nhuoneen.\n\nHarmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui\nkamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se\nhänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle\naatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli\nsuljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.\n\nToinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi\ntehtävä.\n\nEnnen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?\n\nMukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti\nneulan vyöstään ja pisteli siihen: \"Vangitut! Pakene heti!\" Nyt oli\nvain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei\nMärta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.\n\n\"Herrani tulee pian tänne\", sanoi hän, \"mutta häneltä puuttuu kaulus.\nVoitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle\nSöderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset\nkaulaketjut?\"\n\nEukon silmät suurenivat. \"Minä voin mennä itsekin\", sanoi hän\nojentaen kätensä ketjut saadakseen.\n\nMärta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. \"Toisen puolen\nsaatte nyt, toisen kun palaatte\", sanoi hän. \"Hän saa antaa jotakin\nmerkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa\nhäntä.\" Eukko lähti heti matkaan.\n\nKun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat\nAbraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud\nsaapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen\nhuutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt\nsietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.\n\nMyöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin,\njoka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen,\nhyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa\npikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta\nsaanut aina vastaukseksi: \"Kuolemani jälkeen!\" Ja nyt hän lähetti sen\nhänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa\nannettuaan ketjut eukolle.\n\n\"Jumalan kiitos, hän on pelastunut\", ajatteli Märta rouva, \"ja hän\nvoi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet\nvapaaksi?\"\n\nKreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen\nsiitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan\npiilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja\nsäästäisi hänen poikansa.\n\nKuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain\nvalmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen\npapin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen\nSvartsjöhön.\n\nHänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana.\nSama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.\n\nKuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat,\njoita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen\nkaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen\nseppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin,\njälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.\n\nPeter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz\noli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä\njäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi\nValdemarinsaaren edustalla.\n\nKaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt\nsilloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois\nvaltaistuimelta ja hengiltä.\n\nKuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan\nRyvoldin kaupungissa Saksassa.\n\nSeppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz\nolivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan\njuonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan.\nSe oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.\n\nHannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui\npöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat\npaitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut\nja sanonut: \"Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa\nkärsimä häväistys.\"\n\nSaksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään\ntodistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten\nLejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo\nSturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli\nkäynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.\n\nSellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä\nmiehiä vastaan.\n\nMaunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse\nkuullut.\n\nTuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut\ntuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi\nhankkia.\n\nYksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra\nAbraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen,\njossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä\nluvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: \"Kun kahleet ja haarniskat\novat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme\nkuuluu; enempää ei voi uskoa paperille.\"\n\nTämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän\nei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin\nkuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan\nmakuusuojaan.\n\nSinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä\ntyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun\nkirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.\n\nSiitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että\nkuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.\n\nNuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli\nkuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen.\nSilloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän\ntekisi sitä.\n\n\"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus,\nettä allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän\nkauttanne\", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.\n\n\"Sen teen\", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.\n\nHän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli\npyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.\n\nMutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty\ntammikuussa.\n\nSeuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen.\nKirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita\nja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.\n\nSyytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti\ntodistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla\nhänet pantiin heti vankeuteen.\n\nVanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta\nhänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.\n\nJälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse\nsaapuvilla.\n\nHänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit\nhelposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa\nasian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.\n\nSvante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella\nkuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana\nkuninkaalle.\n\n\"Älkää uskoko tuota kettua\", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, \"hänellä on\njotakin pahaa mielessä.\"\n\nJa pyyntö hyljättiin.\n\nKuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että\noli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät\nlykättiin tuonnemmaksi.\n\nSäädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.\n\nMutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia\neivätkä saapuneet.\n\nKaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja\ntarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.\n\nKuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut\nkäskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän\nmasentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai\nmatkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja\nSvante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä\nja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista\npuhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.\n\nSattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville\nparemman huoneen.\n\nHerrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan\nkaupungissa.\n\nEnsi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.\n\nVähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti\nhänelle suosiotansa.\n\nItse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa\nRenatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä\nvastaanottoa.\n\nMatkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.\n\nMitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti\nmennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.\n\nArkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.\n\n\"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne\", sanoi hän.\n\n\"Täältä kuuluu pahoja huhuja.\"\n\n\"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla.\"\n\n\"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa\naateliston jalkoihinsa.\"\n\n\"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään.\"\n\n\"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen.\"\n\n\"Ette saa mennä yksin.\"\n\n\"Ei kenelläkään liene halua seurata minua.\"\n\n\"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko\njoku sairaus noin muuttanut teidät?\"\n\n\"On, sekä ruumiillinen että henkinen.\"\n\n\"Kumpaiseenkin on olemassa lääke.\"\n\n\"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen.\"\n\n\"Olettehan toki kristitty?\"\n\n\"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos\nolen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa\nminua.\"\n\n\"En luule teidän koskaan tehneen semmoista.\"\n\n\"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin\nsydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä.\"\n\n\"Enempää ei Jumala meiltä vaadi.\"\n\n\"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt\nuhrata pelastaakseni hänen maineensa.\"\n\nNyt selvisi asia Laurentiukselle.\n\n\"Ettekö tiedä\", sanoi hän, \"että jokainen ihminen on vastuunalainen\nteoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden\nniskoille.\"\n\n\"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette\nrakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden\nettä te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä,\njoissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat\nvaihtelevat ja vuorottelevat.\"\n\n\"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta\", väitti Laurentius. \"Ei\nole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun\nnaisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi.\"\n\nNiilo herra vavahti. \"Sitä en ole koskaan ajatellut\", sanoi hän,\nmutta lisäsi nopeasti: \"Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää\nluottamukseni häneen.\"\n\nKeskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä.\n\"Minun talossani saa puhua vapaasti\", sanoi piispa, \"mutta kaikkialla\nmuuten vaanii vakoilijoita.\"\n\n\"Katsokaa\", jatkoi hän osoittaen ulos, \"tuo mies tuolla on nimeltään\nPietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja\nKalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin\nsukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt\non viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen\nkuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta\nmitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi\npuuhailee kuninkaan luona.\"\n\n\"Minä toivon\", sanoi Niilo, \"että Lothringista tuomani tiedot antavat\nkuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin\nmorsian, jota kannattaa tavoitella.\"\n\nKun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra,\nettä perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä\nkerralla vieraillessaan piispan luona.\n\nHuoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain\nkalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.\n\n\"Herra antoi, Herra otti\", sanoi Laurentius, \"kiitetty olkoon Herran\nnimi!\"\n\n\"Teillä oli neljä poikaa.\"\n\n\"He kuolivat kaikki... ruttoon!\"\n\nKeskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen\nvauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:\n\n\"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni.\"\n\n\"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan\", vastasi piispa.\n\nOli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät\nkuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.\n\n\"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte\", sanoi Elisabet\nrouva vapisevalla äänellä.\n\n\"Luota siihen.\"\n\nHe menivät\n\nMutta vaikka olikin täysi päivä -- kello ei ollut vielä kuin kuusi --\nolivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.\n\nHe palasivat piispan asuntoon.\n\nKun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen\nNiilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada\npuhua jonkun sanan hänen kanssaan.\n\nNiilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.\n\nMuutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa\nnäki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla\nlaahasivat pois Niilo Sturea.\n\nMitä oli tehtävä?\n\nYrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.\n\nSeuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo,\nmutta häntä ei otettu vastaan.\n\nKuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.\nMatkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita\nharvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut\npelkoa ja kauhua.\n\nToukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman,\noli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata\nvaltiopäivät.\n\nYrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen\ntoimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä\nedes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma\nolemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi\nmuserretuksi aateliston vallan.\n\nHelluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja\nhoukutella tämä juomaan itsensä humalaan.\n\nSeuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena.\nValtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt;\nei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi\nkäteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu\nallekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen\nkirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän\nvalmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.\n\nSiellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui,\nkuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.\n\nMutta sitä hän ei tullut sallimaan.\n\nHän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli\nNiilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka\nolivat osallisia hänen rikoksissaan.\n\nLopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen\nkirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen\nhäissä.\n\nMiten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei\ntiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten\ntodistukseksi.\n\nMutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen\nsuosikkinsa olivat odottaneet.\n\nSalissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit\nseisoivat.\n\nHälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan\nkokoukseen saapuneita.\n\nKuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet\ntehneet mitään pahaa.\n\nEerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen\nsilmänsä salamoivat.\n\nTahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut\nkaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio\nSvarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture\nBohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan\nolisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?\n\n\"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan\noli päällikkönä Svarterån luona\", kaikui voimakas ääni salista.\n\n\"Hän on kavaltaja!\" huudahti Eerik. \"Todistakaa se! Missä ovat\ntodistukset?\" kuului pappien puolelta.\n\n\"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?\"\n\n\"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!\"\n\n\"Eikö muita neuvonantajia ole?\"\n\n\"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!\"\n\n\"Nyt menee kaikki hullusti!\"\n\n\"Koko maa on köyhdytetty!\"\n\n\"Ja hävitetty!\"\n\n\"Voi meitä kaikkia!\"\n\nTällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin;\nmutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi\nraivosta ja pelosta.\n\nKokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut\nheidän tutkittavakseen.\n\nHänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät\njok'ainoan!\n\nHän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti\nkestänyt kaiken tämän.\n\nVangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana;\nmutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan,\nvaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.\n\nIhminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä\nlannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan\nkuin elämää on, on myös toivoa.\n\nNyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi,\nkeltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.\n\nLeskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain\nvoisi jotakin, kyllä hän auttaisi.\n\nAntamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi\nkirjeen hänelle.\n\n\"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä\nsisälle... Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär\", kuului\nvastaus.\n\nJalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut\nkorvapuustin... pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen,\nhalveksittavan naikkosen edessä?\n\nSellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas\ntoisia ääniä kuuluviin.\n\nKaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi\ntoisiaan?\n\nJoskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän\nsentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?\n\nJa Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen\nanteeksi mitä oli rikkonut ja -- niin totta kuin hän itse tahtoi\ntulla autetuksi -- puolisonsa ja lastensa pelastusta.\n\nUseita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.\n\n\"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä\", ajatteli Märta\nrouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä\nrukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen\nikuisen autuutensa nimessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän\naikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä\nulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän\nkaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan,\nmutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen.\nMutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti.\nTuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle... mutta mitä tämä\nkaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?\n\nSilloin vasta \"tohtori\" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan\nparaat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin\nkuolemaan.\n\nKaarina ei uskonut korviaan. \"Mikä on tähän syynä?\" uteli hän. \"Onko\nse taaskin Yrjö Pietarinpoika?\"\n\n\"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki.\"\n\n\"Enkä minä ole siellä\", huudahti hän nousten sängyssään. \"Nyt minun\ntäytyy lähteä sinne!\"\n\n\"Onko sinulla voimia siihen?\"\n\n\"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa.\"\n\n\"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut.\"\n\n\"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti.\"\n\nSe tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri,\nkun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.\n\nIlonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan,\nmutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli\ntullut.\n\n\"Käännynkö heti takaisin?\" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin\ntavallisesti.\n\n\"No, älähän sentään!\" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä\npuhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin\nStureja vastaan.\n\nKaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan\nsanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.\n\nSaatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa\nja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli\npaljon vaurastunut.\n\nKuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin\nolisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen\nJumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin\npiilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen\nnaiseen kauan hiljaa itkien.\n\nSitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas\nvähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin\nviehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä,\nkuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi\nEerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän\nsanoi:\n\n\"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy\njäädä tänne Upsalaan.\"\n\nKaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta,\nmutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä,\nsillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: \"Kaikki\ntulee hyväksi taas!\"\n\nHän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa\nkreivi Svantelle.\n\n\"Onhan hän täällä linnassa.\"\n\n\"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten\ntuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan.\"\n\nHän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat\nonnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän\nlähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.\n\nNämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan\nsuloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.\n\nKuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää\nseuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.\n\nSenjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.\n\nKirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle\npanetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei\nkuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut\nkärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.\n\nTämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.\n\nMärta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen \"kaikkein\nrakkaimmalta Kaarinaltaan\" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta\ntämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.\n\nSyytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat\nsaaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo,\nmutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat,\njoita he itse kantoivat sinne.\n\nKaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä\niskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät\nkovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja\nlahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän\ntuomansa ruoka pääsi sisään.\n\nVaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät\nhyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia,\nkun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.\n\nSemmoista on rakkaus.\n\nNäihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä\nuutisia.\n\nKuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö\nPietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa,\nmiten paraiten taisivat.\n\nSydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan\nvoiton hänen kädestään.\n\nSovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei\nvoinut, se ei saanut tapahtua.\n\nHän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari\nKaarlenpojan kanssa.\n\nSeuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat\nolleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.\n\nTämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa\nsotivain valtain -- paitsi Ruotsin -- lähettiläät sattuivat olemaan\nkoolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten\nvaltain kesken.\n\nEerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan\noli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa\ntarkoituksissa.\n\nSillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen\nlahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset\njäsenet.\n\nHän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet,\njoita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena\nsalaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää\nsisällinen sota syttymästä.\n\nEttei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin\nluultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.\n\nMutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin\noikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille\nselvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen\nmaan uskottuja miehiä.\n\nKaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia,\nkun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman\nosan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku\nYrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana\nhalveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että\nhäneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.\n\nSitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus\npuolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.\n\nOllakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567\nsyytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.\n\nTämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik\noli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle\nmieliksi.\n\nHe puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut\nkirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla\nluettavan sitä.\n\nMillainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius\nPietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He\nvastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta\nettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että\nkuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa\nmukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta\nkerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen\nkävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas\nyöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä\nmitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja\nkuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että \"vangitut eivät tule\nkärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta\".\n\nKello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän\nlohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta.\nKiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen\npöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen\nnainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle.\nHän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan _sen_, joka\nantoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle\nkaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.\n\nSyleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta\nrouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi\nmieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että\noli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli\nvarmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin\nrouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen\ntuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!\n\nSamana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa\nsamettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään\nmustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle\nantamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.\n\nYrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin\nulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.\n\nSovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän\nmeni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen\npyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä\nhäntä oli pahoin kohdeltu.\n\nTämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen\nkuninkaalta armoa.\n\nSenjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä\npolvilleen-lankeaminen uusiutui.\n\nKuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut\nvankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä\nkreivin tyttäristä puolisokseen.\n\n\"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme\nkuninkaalleni\", vastasi tämä.\n\n\"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä.\"\n\nKuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden\ntarkkaavan silmäyksen ylimykseen:\n\n\"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran\nhäväistystä, sen tiedän.\"\n\nSamassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. \"Armollisin herra\",\nhuudahti hän, \"täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta\nteidän majesteetillenne hyvää.\"\n\n\"Kuka se on?\" huudahti Eerik syöksyen ulos.\n\nProkuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten\nLejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture\ntyönnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.\n\nJoskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle\nelämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen\nhenkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan\nkiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet\nperikatoon.\n\nKun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle,\nettä Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat\nsaapuneet ilmoittamaan sitä.\n\nKauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski\nlähettää huoveja joka taholle; \"herttua pitää elävänä tai kuolleena\nsaavutettaman\".\n\nLäähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti\npoiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen\nverivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt\ntoteen?\n\nSilloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari\nKaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja\nkysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen\nkanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.\n\nOnneton hallitsija oli heti valmis. \"Sandvikiin päin\", sanoi hän.\n\nHe menivät.\n\nPietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin\noppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet,\noli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos\nherrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät\nvapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti\nryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä\naatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi\nlannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.\n\nOli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja\nedellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten\nkiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä\nkävi Niilo Sturen luo.\n\nStoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin,\ntuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin\ntäydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta\nonnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen\nuhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain\npyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään\nsensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan\nlamautti hänen voimansa. \"Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää\nmieleni, iloni ja koko elämäni.\" Mutta hän toipui vielä kerran\ntäyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti\nviimeistä palkkaa vaivoistaan.\n\nTerveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana\niltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka\nkultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.\n\nHerra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä\nerotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:\n\n    \"Lie nurja onni osanain,\n    maan mahtavain\n    en saane suosiota.\n    Tok' ompi toivo lohtunain,\n    mun Jumalain\n    ei armoaan mult' ota.\"\n\nLaulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui\nvuoteelleen.\n\nSilloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän\nnäytti aivan hurjistuneelta.\n\n\"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!\" huudahti hän.\n\nNiilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin\nsanoen:\n\n\"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen\npalvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän\nmajesteettinne puolesta.\"\n\nMutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi\nväkipuukon Sturen käsivarteen.\n\nNiilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen\nkahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:\n\n\"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole\nansainnut!\"\n\n\"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!\" kirkui mielipuoli kuningas.\n\nHenkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi\nvankilasta.\n\nMutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.\n\nKauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin\nvankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:\n\n\"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan\nmeille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!\" Samalla\ntulvailivat kyyneleet hänen silmistään.\n\n\"Kaikkein armollisin kuningas\", vastasi vanhus hyvin liikutettuna,\n\"jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni\nmielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on\nmenettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä.\"\n\n\"Minä tiesin sen!\" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. \"Te ette anna\nsitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada\nsama kohtalo.\" Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn\ntarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö\nPietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa,\njos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään\nJuhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.\n\n\"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy\nkuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran.\" Ja kuin pahojen\nhenkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä\nFlötsundiin päin.\n\nMuutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu\nsiinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain\nkuolemantuomion.\n\nBeureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken\nkylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä,\nettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.\n\nVastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta\nBeureus väisti.\n\n\"Musertakaa tuo konna!\" kirkui hän henkivartijoille.\n\nBeureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija\nViljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena\nmaahan.\n\nKolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman\nkuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.\n\nPiiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa,\nantoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa\noli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti\nsäästettämän?\n\nTästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja\npiiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.\n\nHän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku\nedessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: \"Ota molemmat\ntai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin\nneuvoin.\"\n\nTyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka\ntuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas\noli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut\npois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita\nmaata ja valtakuntaa.\n\nHirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa,\nNiilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki\nmurhatut.\n\nSten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä,\nkumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa\npäätänsä vaaraan.\n\nIlkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina.\nEi kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä,\nettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö\nPietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle\nja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä\naamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja.\nVangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita\nheidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen\nniihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta\nPeder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.\n\nHuhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin\nkorviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui\nmaahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla\nmahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa\ntuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.\n\nKaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu\nliikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän\noikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea\nkäsi.\n\nKaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä\ntalossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan,\nvaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki\nepäilykset nyt haihtuvat.\n\nMärta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään\npalvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata\npäätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi,\npysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi\nsyvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi\ntuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he\nkatselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän\nperillä.\n\nPortti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti\nuseat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin\nolisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia\naskeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.\n\n\"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään\", sanoi sieltä tullut nainen,\nkauhistuksen ilme kasvoillaan.\n\n\"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa.\"\n\n\"Armollinen rouva matkusti yöllä pois.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun\ntäytyy puhua hänen kanssaan\", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi,\ntunkeutuen väkisin sisään.\n\n\"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko\ntalossa; kaikki muut ovat poissa.\"\n\n\"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle.\nHän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin.\"\n\nHän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.\n\n\"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton\nrouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin\nkatkeria kyyneleitä.\"\n\nMärta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä\nsilmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu\nhänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien\nkertoi.\n\n\"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla\nsaapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä\nettä kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään\nihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida\nhevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut\ntänne, jos joitakin tietoja tulisi.\"\n\nAivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein\nliikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen,\njoka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa\nympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.\n\nSilloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen\nkatseli levottomana ympärilleen.\n\nSe oli rouva Anna Bielke. \"Rakas äiti\", sanoi hän kiiruhtaen sisään.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus\nkiinnitti katseensa häneen.\n\n\"Tulkaa, menkäämme kotiin!\"\n\n\"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona.\" Hän naurahti itsekseen.\n\"Hän ei laske puheilleen tänään...\"\n\n\"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!\"\n\n\"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!\" Ja\nnopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.\n\nYrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja\nuhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka\noli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat\nselitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja\nkuolemanrangaistuksen ansainneiksi.\n\nTuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen,\ntoukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja\nkostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.\n\nPapisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain\ntarkoitti omaa turvallisuuttaan.\n\nNiinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään.\nDionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli\nmielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään\nhenkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata\nhäntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja\nomantunnon tuskien vainoomana.\n\nPieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta\netsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva -- kuten\nhäntä nykyään aina nimitettiin -- sekä muutamia palvelijoita ja\npalvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan,\nolivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle\npuolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.\n\nÄänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä,\nKaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan\ntuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin\nkasvoihinsa sanoi tohtori:\n\n\"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi\nraukka.\"\n\n\"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet\nmuut saavat kärsiä\", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin\nkalpeita poskia.\n\n\"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen\nsurussaan.\"\n\n\"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä\", lisäsi Kaarina\nmelkein lohduttomana epätoivosta. \"Kuningas tarvitsee teitä.\"\n\n\"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi\nkatumapäälle...?\"\n\n\"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille.\" Ihmetellen,\nmelkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten\nhevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.\n\nTiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen\nkysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön\nkuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada\nlisätietoja.\n\nHeti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein\ntajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä,\nkun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.\n\nTieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö\nPietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan.\nVihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna\nsynkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat\nkaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän\nlöi ja kirkui tuontuostakin:\n\n\"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani.\" Ja sitten hän\nheittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.\n\nHänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut\nmoneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle\ntarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät\nsilmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä\nvaaralliseksi lähestyä häntä.\n\n\"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin\", kuiskasi joku\nläsnäolijoista.\n\nKaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää\nkutsumatta. Mutta -- ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta;\nniin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.\n\nHänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle\nlähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona\nvuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: \"Minä tulen heti.\"\n\nTohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti\nhorjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten\nlähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.\n\nKuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne.\nTöllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana,\njoltisenkin matkan päässä hänestä.\n\nKaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö\nPietarinpoika riensi paikalle.\n\nOli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski\nhänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista\nkostoa hän vannoi hänelle sydämessään.\n\nKaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä,\nnosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. \"Eerik!\"\nkuiskasi hän lempeästi.\n\n\"Kaarina\", vastasi tämä nyyhkyttäen.\n\n\"Sinä olet hyvin sairas.\"\n\n\"Niin, ihan kuolemaisillani.\"\n\n\"Etkö tahdo nousta?\"\n\n\"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea\nsinä olet, Kaarinani.\"\n\n\"Minäkään en ole oikein terve\", vastasi hän hyväillen vapaalla\nkädellään hänen päätänsä.\n\n\"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois.\" Hän\nkohoutui. \"Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden\npäämieskin on mukana... mutta varrohan...\"\n\nHän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: \"Menkää\nkaikki, kuningas käskee!\"\n\nSelkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori\nseurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla;\ntaudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.\n\nBenediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva\nhankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen\nheidät kahden.\n\nSilloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö\noli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.\n\nIsän silmät loistivat ilosta. \"Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän\nnäyttää. Onko hän sinun muotoisesi?\"\n\n\"Paljon enemmän isänsä muotoinen.\"\n\n\"Se ennustaa onnettomuutta.\"\n\n\"Benediktus on tutkinut tähtiä.\"\n\n\"No, mitä ne sanovat?\"\n\n\"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä.\"\n\n\"Kuoleeko hän myrkystä?\"\n\n\"Ei, hän on elävä vapaana.\"\n\nSilloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta\nsai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä\nväkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa,\nmiten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa\nyhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.\n\nHerätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen\nympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti\nmuistuttelevan asiain kulkua.\n\nMutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita\nutukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.\n\nKaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.\n\nVihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan\nkäsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo\ntuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin,\nsilmät koko ajan Kaarinaan luotuina.\n\nNähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima,\njonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden,\nettä Kaarina niin tahtoi.\n\nVasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi\nhänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän\nvastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan,\nvirkkoi kuningas:\n\n\"Vie minut hänen luokseen.\"\n\nMutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:\n\n\"Oletko sinä pappi, kuulehan?\"\n\n\"En, armollinen herra.\"\n\n\"Mutta olethan oppinut mies?\"\n\n\"Sellaisena minua pidetään.\"\n\n\"Voitko toimittaa vihkimisen?\"\n\n\"Siihen en ole oikeutettu.\"\n\n\"Mutta jos minä tahdon?\"\n\n\"Kirkko ei tunnusta sitä.\"\n\n\"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä\nvihit heti minut ja Kaarinan.\"\n\nMitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.\n\nKaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.\n\nViehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. \"Sopiiko se?\" sanoi\nhän.\n\n\"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa\", rohkeni tohtori vielä\ntoistaa.\n\n\"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että\nKaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani.\"\n\nKaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja\nheidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan\navioliittoa varten.\n\n\"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun\ntoisen kanssa\", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään.\n\"Mutta kuulehan\", lisäsi hän, \"olihan täällä pappikin; miksemme\nkutsuneet häntä?\"\n\n\"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava\",\nvastasi Benediktus.\n\n\"Luuletko, että hän oli peloissaan?\"\n\n\"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe.\"\n\nSamana päivänä he palasivat Upsalaan.\n\nMutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi.\nHän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin\nolevan kapinassa.\n\nNyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä,\nitki vain ja valitti.\n\nHänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen:\n\"Herra kuningas!\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti hän, \"en minä _ole_ kuningas! Se on Niilo Sture,\njoka on valtionhoitaja.\" Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.\n\nTukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti\nheti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen\nkanssaan.\n\nSekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat\nvaltiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan\ntiennyt kenen puoleen kääntyä.\n\nKuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä\nmonta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.\n\nTegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka\nkohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä\ntaivaaseen kohotettuina.\n\nSenjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen\ntarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin\n1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin\nsukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja\nBeureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle\nja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi\njälleen.\n\nSamoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään\nvoitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken\nanteeksiannon.\n\nKaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat,\notettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin\nmurtunut.\n\nLeskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan,\nHogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.\n\nTehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin\njuhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä\nvastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä\nkunniasta.\n\nLeskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun\nhän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti\nväärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili,\nettä kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta\nrouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa\nvaltakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.\n\nKatariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata\nUpsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten\nEerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.\n\nTapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren\nrukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi\nja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko\nvaltakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat\nsaisivat rangaistuksen.\n\nKuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut\nherrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä\nkielsi ketään heistä toisin puhumasta.\n\nSenjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.\n\nRauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli\nollut yllään, kun heidät murhattiin.\n\nNiilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen\nhatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi\nhattuunsa kiinnitettynä.\n\nKuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut\nhoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen,\nilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.\n\nHeidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle\nhyvin ansaittu rangaistus.\n\n\n\n\n16.\n\nVIIMEINEN YRITYS.\n\n\nProkuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen,\njonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli\ntulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten\nperilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!\n\nMikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän\nkiiruhti Odensalasta Tukholmaan.\n\nKotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.\n\nLyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla\non terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän\nkäytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.\n\nHän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut\nmitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti\nvalmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman\nhuolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen\nmuhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä\nolkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.\n\nHihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin\nkauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla\nreunustettu päähine.\n\nHänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän\notti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä:\n\"Mihin nyt aiot?\"\n\n\"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja.\" Vanha kyynikko\nsilmäili häntä. \"Jää kotiin\", sanoi hän. Tämä nauroi. \"Oletko ehkä\nmustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta\ntahdotte, sitten menen.\"\n\nYrjö hymyili halveksivasti. \"Täällä on liian ahdasta\", sanoi hän.\n\n\"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän\ntiellänne?\" kysyi Anna kiivaasti.\n\n\"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit\nainakin.\"\n\n\"Minä seison mieluummin.\"\n\n\"Minä tarkoitan, että joku on tielläni.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Jalkavaimo.\"\n\n\"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi.\"\n\n\"Niin, mutta tuo kirottu tohtori.\"\n\n\"Turhia, oma mielitekosihan se oli.\"\n\n\"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!\"\n\n\"No syytä häntä!\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Noituudesta.\"\n\n\"Noituudestako?\"\n\n\"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?\"\n\n\"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään.\"\n\n\"Noituutta sekin.\"\n\n\"Mitenkä voin sen todistaa?\"\n\n\"Varrohan!\" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: \"Tuolla riutuvalla\nrakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli\ntäynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli\nkirjaimet K. M.\"\n\n\"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?\"\n\n\"Hän jätti sen minun talteeni.\"\n\n\"Näytäppäs sitä.\"\n\nAnna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. \"Mistä tämän\ntiesit?\" kysyi Yrjö hämmästyen. \"Minä tiedän enemmän kuin\ntuuletkaan.\" Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa\nihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat\npalavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle\nmuodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne\naina.\n\n\"Verraton aarre\", huudahti Yrjö Pietarinpoika; \"tahtoisin maksaa\nsiitä puolet kaikesta omaisuudestani.\"\n\n\"Pidä sanasi\", vastasi Anna. \"Mitä pyydät?\"\n\n\"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään.\"\n\n\"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä.\"\n\n\"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa.\"\n\n\"Tahdotko sinä ehkä...?\" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.\n\n\"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin\npäästä lastenkamariin...\"\n\n\"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt.\"\n\n\"Sen voin estää.\"\n\nHän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa,\nja reippain askelin hän lähti linnaan.\n\nSe oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen\npäästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista,\njoka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten\nsiirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.\n\nPortti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti\nheti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni\nsänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski\npikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään,\nkun kuuli askeleita.\n\nHän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.\n\nAskelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni\njäljessään.\n\nKuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.\n\nNyt hän läheni väsynein askelin.\n\nSitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.\n\nNiin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä\nhän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein\nkirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja\ntarkastelemaan sitä.\n\nMitenkä päästä piilosta pois?\n\nUskaltaisikohan yrittää?\n\nHiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt... Anna\nhiipi käytävään... Jo oli hän ulkona... onni suosi häntä edelleenkin;\nvasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan\nkääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten\npitkään hänen jälkeensä.\n\nMitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea\nkääpiötä.\n\nAivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän\noli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi\nsilmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä\nikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille\npäin.\n\nKaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä\nja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi\nkukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.\n\nSinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.\n\nHatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja\nvierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen\nhuoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa\nolevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja\npergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla\nnahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi\ntavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras\ntuli sisään.\n\nAnna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja\nsuoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin\nylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta\nennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin\nkahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai\njostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti\nvieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka\nkehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:\n\n\"Mitä haluatte tietää?\"\n\n\"Kohtaloni.\"\n\n\"Näyttäkää kätenne.\"\n\nSe oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä,\nsitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi\nhalveksivaan hymyyn.\n\nAnna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä\nsiitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.\n\nAnastasia herkesi silittämästä kissaa.\n\n\"Pankaa kätenne kissan selkään\", sanoi hän melkein käskevästi.\n\nAnna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään\nja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.\n\nKissa sähisi hänelle. \"Luulenpa, että se on piru itse\", sanoi hän.\n\n\"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt.\"\n\n\"Minä tahdon, että ennustatte minulle.\"\n\n\"Se maksaa kymmenen guldenia.\"\n\n\"Kas tässä.\" Anna luki paikalla rahat eukon käteen.\n\n\"Istukaa tuohon.\" Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa\nkuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. \"Luukku putosi\nkiinni\", sanoi hän.\n\nVastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen\nkuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen\nselässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja\ntuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja\nkäsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.\n\nSilloin välähti salama läpi huoneen. \"Te olette syntynyt Suomessa\",\nkuului ääni. \"En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan\ntulevaisista.\"\n\n\"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua.\"\n\n\"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa.\"\n\n\"Hän kohoaa vielä korkeammalle.\"\n\n\"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?\"\n\n\"Ylemmäs, ylemmäs.\"\n\n\"Saanko minä seurata häntä?\"\n\n\"Ette.\"\n\n\"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta.\"\n\n\"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa\nvalmistaa, siten nukkuukin.\"\n\nSitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan;\nkuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka\nolisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella\nja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:\n\n\"Mitä olet sinä tehnyt?\"\n\nPitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki\nollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata.\n\"Kultapikari\", kuiskasi hän. \"Missä se on?\"\n\n\"Sängyssä... kuningas... älkää kysykö minulta.\" Hän kiemurteli\nankarissa tuskissa. \"Nimesi?\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa.\"\n\n\"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo.\"\n\n\"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas\",\nvirkkoi Anna tyytyväisenä.\n\n\"Niin... hirsipuuhun.\"\n\nAnnalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.\n\nKun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta\nsisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa\nmukaan pöydällä.\n\nMitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että\nhänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta -- mitä sitten\n-- mitä sitten?\n\nHän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin\npuutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli\njo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli\nsyntynyt!\n\nJos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi\nluonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.\n\nLinnassa oli hämmennys todellakin suuri.\n\nPikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän\nkuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot.\nMonta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär\noli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat\nnaiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli\nhyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri\nniin... Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena\nsiitä... mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!\n\nTällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa\nratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he\ntuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa,\njota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa\ntai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat\nvaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa\nja lepoa.\n\nMutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet,\nja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että\nKaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion\nasioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen,\nniin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut\nkuoleman.\n\nNäissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä\nhäiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja\nlapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.\n\nNähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. \"Katso, katso\",\nhuusi hän ja ojensi hänelle pikarin.\n\nTohtori silmäili sitä tarkasti. \"Taiteellista työtä\", sanoi hän\nvältellen.\n\n\"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut\nymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä\", valitteli onneton.\n\"En tahdo koskaan enää nähdä häntä.\"\n\n\"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton\", vastasi\ntohtori. \"Tässä on jotakin petosta.\"\n\n\"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä\nlöysin sen, minä...\"\n\n\"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus.\"\n\n\"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta.\"\n\n\"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?\"\n\n\"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä\nolen voimaton\", vaikeroi kuningas.\n\nTohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi\nlevähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen\ntulisi tehdä.\n\nKuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin\nhuoneisiinsa.\n\nSiellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan\nyhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen\nnäkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin\nSvartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan\nnauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.\n\nNähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää\nhulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että\nhänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.\n\nNiin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan\nhoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.\n\nHerkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan,\nPietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä\nnoita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: \"Joku ilkityö on tässä\ntekeillä.\"\n\nTohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut\ntehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle,\nkysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.\n\n\"Eihän se silloin olisi ihka uusi\", vastasi Herkules; \"mutta\nkuulehan...\" Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Sinne on jotakin piilotettu.\"\n\nKääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria.\nVihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin\nhavaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden\nvälissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:\n\n\"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina\nMaununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta\nMaksimilianiltaan, vänrikiltä.\"\n\n\"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen\ntänne\", huudahti tohtori.\n\n\"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään\", lisäsi\nHerkules nauraen.\n\n\"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!\"\n\nVanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet\nherätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta\nennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka\nvähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen\nsitten kaupungista.\n\nSenjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai\nheti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti,\nSvartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti\nkun hän vain tapaisi hänet.\n\nSeuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli\nlujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen\nja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa\npitämään.\n\nTohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä,\nvaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän\nepäili.\n\nEerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut\nesiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä\nolisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen\nrikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen\ntulemaan esiin.\n\nValtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli\ntapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän\nomiin tuumiinsa.\n\nKaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli\nsulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen\nistunnon alkamista.\n\nKalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse,\nmutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä\nparin tiheän esiripun takana istui... kuka, sen hän kyllä tiesi.\n\nKovanonnen pikari oli pöydällä.\n\nEnsin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari\nkatseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat,\netteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei\nkoskaan ollut lapsen käsissä ollut.\n\n\"Miten se oli sitten tullut sinne?\"\n\nSiihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui\nsilloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan\nvaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.\n\nTohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja\nkun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan\nhänen vastustelustaan huolimatta.\n\nYhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti\noli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä\nvartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa\nkaivaessaan he lankesivat itse siihen.\n\nRohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä\nsyytettiin?\n\nPietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli\netsinyt Dorotea kääpiötä. \"Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan\nhuoneessa tekemistä?\"\n\nJoku oli nähnyt hänet siellä.\n\nTunsiko hän tuota pikaria?\n\nEi, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.\n\nMihin hän meni linnasta?\n\nKotiin, jos oikein muisti.\n\n\"Ajatelkaa tarkoin!\"\n\nTällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun\npuettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja\nkolmivärinen kissa kainalossa.\n\n\"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin.\"\n\n\"Puhukaa totta!\" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen\nhartioihinsa.\n\nAnna vavahti ja kääntyi nopeasti. \"Senkötähden varastitte minun\nkymmenen guldeniani?\" kirkui hän vimmoissaan. \"Ja nyt lausutte väärän\nsyytöksen minua vastaan.\"\n\n\"Varokaa, älkää tulko lähelle!\" sanoi vanhus ojentaen sähisevän\nkissansa häntä kohden.\n\n\"Lemmon kujeita!\" kirkui taas Anna. \"Minä en tunnusta mitään.\"\n\nSilloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin\npaperin, jonka antoi tuomareille.\n\nNämä lukivat: \"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän\nKaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta\nMaksimilianiltaan, vänrikiltä.\"\n\nKuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin\ntahtoi lukea sen.\n\nSuu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä.\n\"Kavalia lemmon juonia\", jupisi hän.\n\n\"Pyövelin käsiin!\" huusivat tuomarit.\n\n\"Roviolle!\" ärjyi kuningas.\n\nSilloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja\npäättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.\n\n\"Säästä hänen henkensä\", rukoili hän kädet ristissä. \"Kun kiitän\nJumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä,\nälä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii\nkuolemanrangaistuksen minun tähteni.\"\n\nVieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin\nihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät\npainuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada\nsilmiään hänestä.\n\n\"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta\", sanoi hän peittäen\nkasvonsa käsillään.\n\nSillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:\n\n\"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan\npalatko. Henkenne on kysymyksessä.\"\n\nVanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle,\nja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.\n\nAnna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään,\nmutta kuningas tiuskaisi:\n\n\"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!\"\n\nKaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin\nviedä Annan vankeuteen.\n\nKuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista\npyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa\nvastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.\n\nHän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.\n\nSe oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden\nkaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman\ntutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat\nsaaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä\nhukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli\nhyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä\nomaisuuden.\n\nSyytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja\nyksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas\nvaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio\nesitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli\nniin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti,\nettä hänen oli mahdoton sitä tehdä.\n\nTuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli\ntoipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.\n\nRikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran\nvalvonnan alaisina.\n\nTämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa\najaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä\nrakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka\nkiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen:\nnukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen\nokaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten\nmusertaneet minua?\n\nNäin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä\nepäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat\ntoimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä\nkoetellut miten raskasta se oli.\n\nElokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen\nainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi\nepäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi\nhäntä kenenkään muun tähden.\n\nKuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen\nluotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää\nläheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.\n\nOli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua\nottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera\nkirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä\nsiinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään\nei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa\nasioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi\ntarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.\n\nAluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään.\nHän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä,\nterävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista\nmielenhäiriössä.\n\nBenediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti\nitsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska\nkuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän\nei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista\naikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään\nja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.\n\nMutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas,\nvai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.\n\nAinoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan,\npääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän\nrukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen\ntähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää\ntätä vankeutta hänen kanssaan.\n\nToisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai\nsovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin\nkatsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti\nluuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä\nKaarina tahtoisi hänen tekemään.\n\nTämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin\npyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille\nkäärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta\nvalittelematta hän alistui siihen sanoen vain: \"Minä olen ainoa, joka\nvoin vaikuttaa häneen jotakin.\"\n\nEräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi\ntohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,\nolisi välttämätöntä säästää itseään.\n\n\"Minä teen vain velvollisuuteni\", vastasi hän; \"mutta te, tohtori,\njoka elätte vain meitä varten, teette enemmän.\"\n\n\"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa\", vastasi tohtori.\n\n\"Eikö teillä ole omaisia?\"\n\n\"Ei ketään.\"\n\n\"Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni.\"\n\n\"Eikö teillä ole ystäviä?\"\n\n\"Muisto vain.\"\n\n\"Nuoruutenne morsianko?\"\n\n\"Nuoruuden ystävä.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Kuusitoistavuotiaana.\"\n\n\"Mutta sen jälkeen?\"\n\n\"Elin opintojani varten.\"\n\n\"Entä nyt?\"\n\n\"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Kaarina liikutettuna.\n\n\"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän\noppia.\"\n\n\"Eihän kukaan opi mitään minusta\"\n\n\"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä\ntaipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä\nkoituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua\nniistä; se ei ole teidän asianne.\"\n\n\"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua.\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\nUskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä\nkoskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti\ntohtoria \"Kaarinan kaitselmukseksi\".\n\n\"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä\", vastasi tohtori.\n\"Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä.\"\n\nSillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain\nväli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen.\nKaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja\nohjasi häntä.\n\nViime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle\nympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.\n\nYhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa\nja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille\njotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän\ntai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan\nvelvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.\n\nEtenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut,\noli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä\nkertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen\nyhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa\nhäntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja\nväkivaltaisen kuoleman.\n\nKaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän\nehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin\nhän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä\nomaisiansa.\n\n\"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan\", kuiskasi hän.\n\nTästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.\n\nLeskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten\ntämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään\nsurmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä\nvastaan.\n\nMiten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän\nolisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita\nkuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli\naika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden\nvallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.\n\nSilloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään\nsuruun.\n\nSitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua\nkateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria\nkyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. \"Olisinkohan voinut estää\ntuon ilkityön?\" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.\n\n\"Ette\", vastasi tämä, \"mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon\naikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä.\"\n\n\"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne.\"\n\n\"Tahdotteko kirjoittaa heille?\"\n\n\"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne.\"\n\n\"Eivätköhän he pahastune...?\"\n\n\"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja\nmaan kuningattareksi.\"\n\n\"Onko se oikein?\" kysyi Kaarina nöyrästi.\n\n\"Ettekö toivo sitä?\"\n\nKyyneleet valuivat hänen poskilleen. \"He halveksivat minua, kun olen\nvain jalkavaimo\", sanoi hän.\n\n\"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi.\"\n\n\"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?\"\n\n\"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan\nei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar\ntulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te\nolette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden\nkaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että\nhalpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi\nmaallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen.\"\n\n\"Mutta lapseni?\" kysyi Kaarina vavisten.\n\n\"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo\nottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua\nvarten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina\nolemaan.\"\n\n\"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan\", sanoi Kaarina,\nviehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.\n\n\n\n\n17.\n\nMITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.\n\n\nEi ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan\nhallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja\nsentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle\nja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen\nmajesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina\nsanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.\n\nMitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita\nkuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä,\nJuhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei\nliikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon.\nMitähän odotetaan?\n\nKaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että\nkauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin\nruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.\n\nJokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta\nkohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki\npelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas,\neikä kukaan luottanut toiseen.\n\nJospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi\nasettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt\nhäneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään\nsellaista ei ollut.\n\nMaa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei\nsynny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen\netusijassa oman nahkansa pelastamista.\n\nRaukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan\nhyvin ansaitun verisen palkkansa.\n\nTukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.\n\nCecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat\nleskikuningattareen.\n\nHänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta\nKustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa\nmukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan\njokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita\nvalituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa\ntyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja\nkaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.\n\nTarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta\nmoittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta\nmurheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa\nepäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.\n\nMonelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan\nlähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei\nkenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja\nmiten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!\n\nJuhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä.\nAlussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he\nrukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen.\nKatariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan\nmolempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja\njoiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä\npuolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään\npahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.\n\nSaksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa;\nhänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.\n\nKaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä\njotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan\nneuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa\nkanssa.\n\nPrinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin\nsanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta\narkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti,\nkun kuningas niin tahtoi.\n\n\"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja\nkorkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen\",\nhuudahti prinsessa Sofia. \"Olen iloinen, että pääsen täältä, niin\nsaan olla näkemättä sitä ihmistä.\"\n\n\"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla\nkorttelinmitta kädessä\", lisäsi Elisabet.\n\nHe eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo\nsaanut paljon hyvää aikaan.\n\nKatariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään\nsemmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt\nmitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.\n\nKaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä\nonnettoman veljensä Maununkin mukanaan.\n\nHänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa\nkuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä;\nniiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.\n\nEntisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.\n\nNiinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti\npuhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.\n\nKaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret\nepäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä\nkärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava\nvaroillaan.\n\nLopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti\nkirjoittaa, mutta kenelle?\n\nParhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar\n-- pitäisikö hänen...\n\nPrinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.\n\nKun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin\nkuningattarelle kirje.\n\n\"Kuninkaalta!\" huudahti hän.\n\nYleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?\n\nSuuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi\nkirjeen.\n\n\"Kaarina Maununtyttäreltä\", sanoi hän.\n\n\"Että se hävytön lutka rohkeneekin!\" huudahti Sofia. \"Poltetaan se,\nei lueta!\"\n\n\"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos\", jatkoi\nElisabet. \"Häntä täytyy rangaista.\"\n\n\"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin\", sanoi Kaarle\ntyynesti.\n\nUteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin\nsovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.\n\n\"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!\" sanoi Sofia.\n\n\"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!\"\n\nLeskikuningatar luki kirjeen ääneen.\n\nKaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että\nrohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se\noli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut\nkuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi\nsovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi\npuoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi\nsovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut\ntämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän\ntarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat\nSvartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä\nvielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä\nkeskustelussa ratkaistuksi; mutta -- niin lopetti hän -- hyvillä\npuheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän\nlisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin\npuolin suopean ja nöyrän kirjeen.\n\n\"Enkö sitä tiennyt!\" huudahti kuningatar. \"Hän on oikeamielinen\nnainen.\"\n\n\"Mutta kuitenkin jalkavaimo\", lisäsi Elisabet.\n\n\"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin\", arveli Kaarle\nkatsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.\n\nMolemmat sisaret punastuivat.\n\n\"Hän on halpasukuinen\", tuumaili Sofia; \"sentähden ei ole\nmahdollista, että hän lähentelee meitä.\"\n\n\"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin\nmatkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua\ntarvittaisi täällä\", sanoi Katariina.\n\n\"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu\", virkkoi Kaarle. \"Maunu ja\nminä matkustamme kahden.\"\n\n\"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?\"\n\n\"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään...\"\n\n\"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko\njäädä, Maunu?\"\n\n\"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!\"\n\nKeskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän\nsai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli\nmuka yksityistä asiaa kuninkaalle.\n\nAsia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka\nolisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi\nkirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.\n\nPrinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli\nvain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.\n\nKuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.\n\nMutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista\nherttuaa ottamaan tarkan selon \"tuosta naikkosesta\", mutta hänen\nhuomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan\nhäntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä\npuhetapaa.\n\nMitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan\ntäytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.\n\nHe lähtivät.\n\nOlemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja\nrauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja\nportaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että\ntäällä sairastettiin.\n\nMuutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat\nherttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta\nhe vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi\nkuninkaan huoneeseen.\n\nPrinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko\nkuningasta tavata nyt heti.\n\nSe myönnettiin, ja hän riensi sisään.\n\nEerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli\nhuomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet\nvieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja\nkäsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.\n\n\"Eerik!\" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat\nhänen silmistään.\n\nTämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. \"Minä olen hyvin\nonneton\", sanoi hän, \"sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä.\"\n\n\"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut.\"\n\nHän hypisteli Kaarlen takkia. \"Tiedättekö, rakas veljeni, syyn\nturmiooni?\" kysyi hän.\n\n\"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo\non kaikki nyt mennyttä.\"\n\n\"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka\ntapauksessa minun turmiotani.\"\n\nMiten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin\najatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten\ntahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana\nherttuaa ei mainittu.\n\nHetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan\nunohtaneen veljensä.\n\nTämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti\nhäntä ulkopuolella.\n\n\"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua\", sanoi Kaarle. \"Hän on\nhuonompi kuin luulinkaan.\"\n\n\"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa\nhän tuli liikutetuksi.\"\n\n\"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?\"\n\n\"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla.\"\n\n\"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita\", vastasi herttua.\n\nLääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka\nolivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi\najatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt,\nlienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.\n\nHerttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana\nnäköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan\nkomeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:\n\n\"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen\nsaanut odottaa.\"\n\n\"Pitääkö meidän syödä kahden?\" kysyi Kaarle.\n\n\"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita.\"\n\n\"Entä te, Lemnius?\"\n\n\"Minä poistun harvoin kuninkaan luota.\"\n\n\"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan.\"\n\nLääkäri kumarsi ja meni.\n\nVasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä,\npääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua\nja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.\n\nUseimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko\nhänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?\n\nSen myönsivät kaikki.\n\nMaunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän\ntodellakin niin kaunis?\n\nHovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei\nvoinut kuulla.\n\n\"Täytyykö se pitää salassa?\" kysyi herttua nauraen. \"Minä juon\nkauneuden maljan... pohjaan!\" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja\nkäänsi sen ylösalaisin.\n\nHovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.\n\n\"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan\", sanoi vanhin\ntähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä\nei ollut, jatkoi hän puoliääneen:\n\n\"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme\nsen muka mielistelläksemme Kaarinaa.\"\n\n\"Koska täällä ei ole ketään muuta\", lisäsi toinen hovijunkkari.\n\n\"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?\"\n\n\"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka\nkanssa Kaarina puhuu.\"\n\n\"No, mitä hän sanoo?\"\n\n\"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi\nollut.\"\n\n\"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?\"\n\nTaaskin sekavaa jupinaa.\n\n\"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!\"\n\n\"Se voisi tulla kuninkaan korviin!\"\n\n\"Ritarikunniani kautta, se ei tule!\"\n\nKaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.\n\n\"Kunniasanani\", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.\n\nTaaskin rupesi vanhin puhumaan:\n\n\"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja\nhelläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii;\ntäältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on\nhänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle\nsinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä\nmihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan\nkuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän\nyhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas\nluottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään\nmeistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen\nsanonut.\"\n\nHerttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.\n\n\"Minä olen utelias näkemään häntä\", huudahti Maunu herttua.\n\n\"Jos kuningas suostuu siihen\", vastasi hovijunkkari.\n\n\"Pidetäänkö häntä vankina?\"\n\n\"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista.\"\n\n\"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan\", virkkoi\nKaarle.\n\nSeuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan\nluo.\n\nKaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik\nsuosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.\n\nTämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja\ntietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.\n\n\"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt\nhallitsevat\", huomautti Kaarle.\n\n\"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa,\netten ehdi muuhun.\" Sitten hän huomasi Maunu herttuan. \"Mitä te\nhaluatte?\" kysyi hän.\n\n\"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset...\"\n\n\"Vaivataanko minua semmoisillakin?\"\n\n\"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä...\"\n\n\"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä.\nOletteko nähneet Kaarinaani?\"\n\n\"Emme vielä.\"\n\nHän hymyili tyytyväisenä. \"Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen\neikä juokse miesten perässä.\"\n\nKohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi\nheti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.\n\n\"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla\", vastasi hän.\n\n\"Hänkö sitten määrää asiat?\"\n\n\"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin.\"\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä?\"\n\n\"Hän teeskentelee teidän armollenne.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu\ntotta.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?\"\n\n\"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi\nepäilemään.\"\n\n\"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika.\"\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!\"\nhuudahti Maunu herttua.\n\n\"Saammepa nähdä\", jupisi Kaarle.\n\nSeuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille,\nettä kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.\n\n\"Onko rouva sisässä?\"\n\n\"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi.\"\n\n\"Tietääkö hän tulostamme?\"\n\n\"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä.\"\n\n\"Vai niin. Me seuraamme teitä.\"\n\n\"Minä ilmoitan teidän armonne.\"\n\nKaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen.\nSuuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni\ntyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi\ntelineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.\n\n\"Tulettepa onnelliseen aikaan\", huusi hän heille vastaan. \"Katsohan,\nonko suu onnistunut... älä liikahda, Kaarina... Tule tänne, Kaarle!\"\n\nTämä ei vitkastellut. \"On, erinomaisesti\", vastasi hän, mutta hänen\nhuomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.\n\nHän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori\nnainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti\nosoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.\n\nEerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut\nyksin, ja sanoi puoliääneen: \"Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan\nmaailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua\non tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena.\"\n\nKaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: \"Miekkani\nkautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon\nolla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!\"\n\nNäin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti\nhuulilleen.\n\nKaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään\nilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.\n\n\"No, Kaarle veliseni\", huudahti ihastunut Eerik, \"sinun olisi pitänyt\nolla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!\"\n\nHän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä\nKaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen\neteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: \"Sydämen hyvyys on\nparempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme.\"\n\nKaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.\n\n\"Tämä on onnen päivä\", huudahti kuningas; \"viettäkäämme se juhlana.\"\n\n\"Joka kestää päivästä toiseen!\" lausui Maunu herttua hilpeästi.\n\n\"Jos kuninkaan terveys sen sallii\", lisäsi Kaarle.\n\n\"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli\", huokasi Eerik.\n\"Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä,\nKaarina.\"\n\n\"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana\nherttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi\", vastasi tämä.\n\nEerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi\nkovasti Kaarinaa käteen.\n\nMutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen\nsanomattoman tunteellisesti.\n\n\"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä\nmuillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna\nkaikille anteeksi!\"\n\nHän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.\n\n\"Armoa, armoa!\" toisti herttua polvistuen.\n\nEerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.\n\n\"Minä olen kirjoittanut hänelle\", sanoi hän.\n\n\"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa\", sanoi\nKaarina.\n\n\"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä\nkohtaan.\"\n\n\"Kuningas voi määrätä ehdot\", lausui Maunu.\n\n\"Olen varma, että hän suostuu niihin\", jatkoi Kaarle.\n\n\"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen\nperillisiksi.\"\n\n\"Niin, hänen täytyy.\"\n\nEpäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän\nsanoi: \"Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun.\"\n\nKaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui\nJuhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat\nvarsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen\nmukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti\nkirjelmän.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. \"Mitä vielä\ntahdotte?\" kysyi hän vihaisesti.\n\n\"Katsokaa Sigridiä!\" huudahti Kaarina.\n\nLapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa.\nKuningas meni hänen luokseen.\n\n\"Menkää!\" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.\n\nHeille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein\nkuulumattomasti.\n\n\"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan\", sanoi Kaarle\nLemniukselle, joka tuli heitä vastaan.\n\n\"Se kyllä olisi viisainta\", vastasi hän.\n\n\"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä.\"\n\n\"Hän on siihen tottunut.\"\n\n\"Kuningas löi häntä.\"\n\n\"Sen hän tekee usein.\"\n\n\"Ja hän sietää sitä?\"\n\n\"Valittamatta.\"\n\n\"Viekää hänelle terveisemme.\"\n\n\"Hän on oleva niistä kiitollinen.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana\nherttuan vapauttamisesta.\"\n\n\"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan.\"\n\n\n\n\n18.\n\nSOVINTO.\n\n\n\"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin\nhänkin\", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.\n\n\"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi.\"\n\n\"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden.\"\n\n\"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle.\"\n\n\"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan.\"\n\n\"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että\ntämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin\narvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä...\"\n\n\"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä\nei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen\npäähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista.\"\n\n\"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella\nkorkeasukuisella kuningattarella.\"\n\n\"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano\nsitäkään Sofialle\", lisäsi hän varoittaen.\n\n\"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian\nvähän.\"\n\nMaunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä\nSvartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin\nlausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon\nyksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa\nhuoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen\npuolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen\nsuhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen\ntuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa\nparemmaksi pysyä naimattomana.\n\nKaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa,\njoka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan\nkuninkaan mukaan.\n\nPuolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan\nsuuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja\ntehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.\n\nKatariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen\nhän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen\nJuhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu,\nsopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima\nsalakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli\nvalmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen\nsitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun\ntaas tunsi itsensä vapaaksi.\n\nKatariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä\ntuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää\nvarjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden\nhän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna\nhänelle anteeksi.\n\nVenäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti\ntullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin\nkanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen\nyhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla\nhylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan\nasiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan\nvaltuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät\nsaattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja\nlapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas\noli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli,\npysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut\nvihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän\ntahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen,\nja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.\n\nEttä vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja\nhe puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.\n\nKuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.\n\nAluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä\npahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän\nvapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana\noli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän\nei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.\n\n\"Mutta ajattelehan\", sanoi Kaarle, \"sinulla on poika itselläsikin.\"\n\n\"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi\", vastasi Juhana\nkirjoittaen nimensä papereihin.\n\nKatariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita\nollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja\navomieliseen keskusteluun.\n\nKaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin\nhänellä itselläänkin.\n\n\"Niin käy, kun on ystäviä\", sanoi Juhana.\n\nVeljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut\nkauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin\nse kaatuisi.\n\nJuhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat\nsopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka\nyhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä\nsemmoista ei voisi nytkin tapahtua?\n\nTuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui\npuheeseen. Halveksivasti hän puhui \"halpasukuisesta\" lausuen, ettei\nkoskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.\n\nJuhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.\n\n\"Minä olen sen jo tehnyt\", huomautti Kaarle ja kertoi\nSvartsjössä-käynnistään.\n\n\"Onko hän todellakin niin kaunis?\" kysyi Juhana huvitettuna.\n\n\"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi\", vastasi Kaarle.\n\n\"Sentähden hän paraiten miellyttääkin\", tuumi Katariina, silmät\nliekehtivinä. \"Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen\nviehättäväksi.\"\n\n\"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä\nmeillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille.\"\n\n\"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä.\"\n\nJotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana\nkaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.\n\nJuhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä\nmuutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa\nkaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.\n\nOli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän\nherttuan matkustaa Svartsjöhön?\n\nTäytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi,\nettä sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten\nse tulisi sitovammaksi, arveli hän.\n\nKaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää\nasioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen\nkaikkea kysyttämän.\n\n\"Muistakaa\", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, \"muistakaa,\nettä me laskemme tunnitkin.\"\n\n\"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta\", vastasi hän\nlohdutellen.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli\nkunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli\nmäärä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.\n\nViimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä,\nhe lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut\nsuloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia,\nonnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.\n\nVentholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden,\nettä se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu\nja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä\nsaapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.\n\nJuhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön;\nnyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen\nmuistuttavan jotakin rakasta vainajaa.\n\nVihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas,\nauringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli\nhuolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista\nsoutajaa.\n\nJuhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella\noli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli\nleikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea\nkaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä\nJuhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista\ntehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.\n\nHerttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä\nvalkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja\noli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.\n\nHeidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.\n\nSitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän\ngripsholmalainen vartijakuntansa.\n\nÄänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei\nsyntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.\n\nMutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut\npaljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen\nperästä.\n\n\"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle.\nTuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet:\ntuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin\nherttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi?\nKuningas puhuu nyt hänen kanssaan.\"\n\n\"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä\", kuiskasi Katariina.\n\n\"Mutta kautta partani, kaunis hän on.\"\n\n\"Kaunis kuin synti.\"\n\n\"Ajattelehan, Katariina!\"\n\n\"Älä pelkää, minä taidan osani.\"\n\nVene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen\nmaihin.\n\n\"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen\", sanoi\nKatariina kuiskaten.\n\n\"Niin, tehkäämme se.\"\n\nMutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he\npolvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.\n\n\"Herrani ja kuninkaani!\" huudahti Eerik.\n\n\"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne\nkuninkaallista armoa\", vaikeroi Juhana.\n\n\"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä\nkaikkia.\"\n\n\"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!\"\n\nNäin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.\n\nKatariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja\nsuorana katsellen heitä.\n\nUseimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi\nyhä naurettavammaksi.\n\n\"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla\nuskollisimmaksi alamaiseksenne\", nyyhki Eerik.\n\n\"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja\nperillisiänne vastaan\", vakuutteli Juhana.\n\nLeskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen\nheidän puoleensa: \"Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne\nläsnäolevain ivan esineiksi.\"\n\nHe tottelivat heti.\n\n\"Menkäämme linnaan\", sanoi kuningas.\n\nHe lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.\n\nKatariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen\nruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan\nhuomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua\nsiihen, mutta he eivät rohjenneet.\n\nOnneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä\nja joka nyt sanoi hänelle: \"Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita\nteitä.\"\n\nJoskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen\nsydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo\ntoinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.\n\nNiin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut\nhänestä sanoivat.\n\n\"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!\" huudahti\nprinsessa Sofia.\n\n\"Varmaankin kuninkaan käskystä\", sanoi leskikuningatar.\n\n\"Niin hän sanoi minulle\", lausui Elisabet. \"Hän olisi kernaammin\nsuonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla.\"\n\n\"Hän häpesi meidän seurassamme\", väitti Sofia, \"vai mitä sinä luulet,\nMaunu?\"\n\n\"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia\ntuntemaan hänet paremmin.\"\n\n\"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät.\" Sofia\nkeikautti pöyhkeästi päätään.\n\n\"Yksi asia on varma\", sanoi Kaarle. \"Ilman häntä emme nyt olisi\nkoossa täällä.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti herttuatar. \"Olkaamme sitä\nystävällisempiä hänelle päivällisillä\", sanoi leskikuningatar.\n\nKaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik,\nKaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.\n\nKatariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja\nmeni saliin.\n\nHeidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin\nennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren\njalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat\nhänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä\nvankeutta.\n\nTurhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään\nitkemistään itkien.\n\nKatariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja\npuhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja\nhän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.\n\nTohtori Lemnius läheni heitä. \"Teidän majesteettinne on väsynyt ja\ntarvitsee lepoa\", sanoi hän. \"Mutta kun taloni on täynnä vieraita.\"\n\n\"He suovat sen kyllä anteeksi.\"\n\n\"Jääkö Kaarina tänne?\"\n\n\"Jos kuningas niin tahtoo.\"\n\n\"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene.\"\n\nSamassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja\nkirkkaine, viattomine silmineen.\n\n\"Tässä olen\", sanoi hän.\n\n\"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina.\"\n\n\"En pidäkkään.\"\n\n\"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään.\"\n\nYhdessä he menivät ulos.\n\nMonet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen,\nmutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On\nluultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat\nmielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.\n\nPerhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas\nEerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen\nisäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja\nhuolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.\n\nMieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä\npikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla,\njota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä,\njossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa\ntoisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.\n\nMutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista\nvaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa,\nantoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli\nkäskettävä poistumaan.\n\nSitten hän tarttui maljaan sanoen: \"Juokaamme kuninkaan malja\nkiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän\nolekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä.\"\n\nKaikki yhtyivät maljaan.\n\nMutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin\nuudelleen.\n\n\"Sydämeni kehottaa minua\", sanoi hän, \"lähinnä kuningasta ehdottamaan\nmaljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme\nsanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä\nvalo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja\nvaroittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on\npelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään\nvarten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja\nahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären\nmaljan.\"\n\nSalissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki\nmaljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina\nJagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta\nniistä.\n\nElisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: \"Sanokaa\nhänelle minun puolestani, että pidän hänestä.\"\n\nPrinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen\npuolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.\n\nMutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään.\nKeskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai\neikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin\nkuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen\nkunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin\nkorkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut\nhäntä.\n\n\"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko\npelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö\", sanoi Lemnius\nlyhyesti tapansa mukaan.\n\nSillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren\nkanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi\npelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska\nmuuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.\n\nKuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.\n\n\"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi\", lisäsi\nherttua; \"mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan.\"\n\n\"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa.\"\n\n\"Hän sanoi minulle: Lähtekää!\"\n\n\"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti\nsopimasta ehdoista.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen.\"\n\n\"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin\npelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne.\"\n\nEpäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että\nsydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka\npuhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.\n\nHerttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä\nkumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei\nauttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.\n\nPrinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen\nsulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa\nkohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa\nmustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.\n\nOli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta\nkuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai\nmäärätä sopivimman ajan.\n\nHän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.\n\nNiinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.\n\n\"Ei, Kaarina\", sanoi tämä, \"sinun asemasi ei ole sama kuin ennen.\nEtkö sinäkin tule kuningattareksi?\"\n\n\"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan\näitiä\", sanoi Kaarina.\n\n\"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?\"\n\n\"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien\nhyväntekijätär.\"\n\n\"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?\"\n\n\"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan.\"\n\n\"Kaarina, näytä minulle lapsesi.\"\n\nHän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä.\n\"Hänen nimensä on Sigrid\", sanoi hän, \"eikö hän ole kuninkaan\nnäköinen?\"\n\n\"Hän on enemmän sinun näköisesi.\"\n\n\"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä\nJumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi\nminun syntieni tähden.\"\n\n\"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Kaarina vakavasti; \"nyt sen huomaan, ennen en sitä\nymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle,\nmonelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että\nottaa minut puolisoksensa.\"\n\n\"Ja Ruotsin kuningattareksi.\"\n\n\"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten\nja halveksittujen kunniaksi.\"\n\n\"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa\nnyt, miten on kuninkaan laita?\"\n\n\"Aina paras, kun ei ole vieraita.\"\n\n\"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin\nnyt muutaman kuukauden kuluessa?\"\n\n\"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin...\"\nHän loi silmänsä maahan.\n\n\"Miksi keskeytit?\"\n\n\"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa.\"\n\n\"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee\ntuskin vapaaksi.\"\n\n\"Ellei kuningas tahdo\", kuiskasi Kaarina.\n\n\"Luuletko, että...\"\n\n\"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on\nuskollisin palvelija.\"\n\n\"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?\"\n\n\"En minä vastusta, vaan puhun muuta.\"\n\n\"Tapahtuuko se usein?\"\n\n\"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät.\"\n\n\"Onko hän aina hyvä sinulle?\"\n\n\"Ei aina\", vastasi Kaarina punastuen; \"mutta se on pieni asia. Hän\nkärsii kovin ja se on pahempi.\"\n\nKatariina syleili ja suuteli häntä. \"Jumala antakoon sinulle voimia,\nhurskas ristinkantaja\", sanoi hän.\n\nKaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja\nlupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.\n\nYlhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja\nrauhalliseksi kuin ennenkin.\n\nMutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen.\n\"Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria\nsuruja\", arveli hän. \"Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen\nkärsimään!\"\n\nSeuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata\nGripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna\nsopimus voimaan.\n\nJuhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti\nantaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen\npuolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille\nja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen\naikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.\n\nVeljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja\nkuninkaan päiväkirja sisältää: \"Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi,\nettä hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa\nminä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta.\nKuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar,\nsydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat\nkättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta\nja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista.\"\n\nPäiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot.\nNiistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän\nluulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada\nvapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta... saada kirjoittaa\noman historiansa... saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.\n\nVuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran\nheränneen selvyyteen.\n\nHän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä\nKungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella\nmetsästellen ja kalastellen.\n\nJoulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä\ntoimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen\nelämän vaiheittensa surullista kehittymistä.\n\nUudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä\nnaimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.\n\nTästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:\n\n\"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja\nvaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena\nkuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen\nRuotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi.\"\n\nNäin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.\n\n\n\n\n19.\n\nSOTAA JA JUONIA.\n\n\nSaattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa\nkäytiin.\n\nJo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion\ntaistelussa puolalaisia vastaan.\n\nPernau Liivinmaassa menetettiin.\n\nKuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi\nvoinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys\nperustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo\nGyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski\nKatariina Jagellotarta.\n\nRuotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion\nBaggen sukulaisen komennossa.\n\nMutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.\n\nTanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna\nperin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä\nsatamissa.\n\nRuotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.\n\nMaasotaa käytiin sitä kurjemmin.\n\nRuotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä\nNorjaan.\n\nAlussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan\n(Sparren) johdolla.\n\nHammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta,\nja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman\nvetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.\n\nKaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset\nDaniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä\nitse Ruotsin sydämeen.\n\nEtenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja\nurhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni\nja hyvin uuvuksissa.\n\nMutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja\nsitä piti käyttää hyväkseen.\n\nNiin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi\nRantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.\n\nHävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja\npoltettiin.\n\nSenjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan,\nLinköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain\nNorrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.\n\nHätä ja kurjuus olivat kauheat.\n\nParvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja\ntäynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin\npaetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.\n\nEstääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse\nasuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa\nkarjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.\n\nSkeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti\npäämajansa.\n\nKuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.\n\nHän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.\n\nVähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5\np:nä hänet määrättiin päälliköksi.\n\nMutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe\nneuvonantajana hänen rinnalleen.\n\nKuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa\nhiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle\nkamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja\njalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle\nsalaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin\nallekirjoittamia käskyjä.\n\nOllakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi\npuettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla\ntuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä,\nennenkuin kuningas itse saapui.\n\nOnnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa\nvertaisia.\n\nHe marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria\nmurroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat\nluullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.\n\nMutta he pettyivät.\n\nVakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut\ntietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.\n\nNiin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes\nolleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.\n\nTammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi\nruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.\n\nSyntyi kauhea hämmennys.\n\nSekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.\n\nMitään vastarintaa ei edes yritettykään.\n\nNiin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita\njalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat\nsaaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat\nsitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.\n\nTanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko\nkuormaston.\n\nSillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.\n\nHän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja\nNyköpingin kautta Stora-Malmiin.\n\nVastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne,\nsiis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen\npaluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan\narmeija pälkähästä.\n\nTällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat\nkokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten\npaluumatkaa.\n\nRantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi\nitäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi\ntunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.\n\nTuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota\ntanskalaisen sotavoiman.\n\nAnkara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen\npeittämä lattia.\n\nRantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren\nesteen.\n\nKun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman\nsmålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä\nhänen jälkijoukkonsa kimppuun.\n\nVain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät\ntanskalaiset heidän ohitsensa.\n\nRödasjön luona syntyi ankara taistelu.\n\nTanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt\nvihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi]\nyli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.\n\nFlishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.\n\nSiellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.\n\nMutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että\nRantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.\n\nVastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään,\ntoisella miekka, toisella pyssy kädessä.\n\nIlman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä\ntahdostaan.\n\nMiehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa.\nRantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan\nKööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli\nlyöty ja Rantzow vankina.\n\nKuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.\n\nEerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni\nGöingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja\nraastettu.\n\nKuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja\nKaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.\n\nKuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!\n\nHe eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes\nsallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka\ntakaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan\nsitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää,\neikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:\n\n\"Tästä täytyy tulla loppu.\"\n\nJuhanassa: \"Valtikan täytyy tulla minulle.\"\n\nKaarlessa: \"Isänmaan tähden.\"\n\nEiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään\nhäntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru\nja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.\n\nHänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja\nYrjö Pietarinpoika vankeudessa.\n\nMutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja\nkuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.\n\nRantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen\nkosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen\nja hävittää maata. Olihan sekin jotain.\n\nSillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä\ntuumiaan.\n\nKapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt\nmajesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.\n\nSenjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa\ntappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien\nhylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi\nja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut\nepätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.\n\nSillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut\nrappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä\nja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen\nvaltansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen\nkiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä\ntapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.\n\nHän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään.\nAatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta\nratsupalveluksestaan. \"Minä tahdon heille huomauttaa\", jupisi hän\nitsekseen, \"että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut\naatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä\npäiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi.\"\n\nMutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö\nPietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon\nhengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin\najatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa\ntoivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin\nmielellään näkikin, että ne toimitettiin.\n\nKun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien\nkuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja\nettä Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat\nkuolemansa.\n\nTukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö\nPietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin\nherransa pelastukseksi.\n\nMutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa\nsielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli\nkulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.\n\nEerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono\nsotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että \"kun kekseliäisyyttä ei vielä\noltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä\nsotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan\npunaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin\npunaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää\nkuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista\nnimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi.\"\n\nEttä kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin,\nettä hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle\nvaralleen \"viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä,\nmuskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka\non suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia\nkorillisia rusinoita y.m.\"\n\nKaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin,\nmutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.\n\nSanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä\npoika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa\nKustaan nimeä.\n\nKuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi\nkummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika\nLejonhufvudin.\n\nSodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi,\nmutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä \"korkeasti\nkunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle\npuolisolleen\".\n\nTällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi;\nsentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse\npohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.\n\nSiellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa,\ntyöskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti\nsen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä\npelkäsi.\n\nYrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että\nhänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat\nolivat ansainneet kuolemansa.\n\nSuosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen\ntuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.\n\nMaaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.\n\nSilloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa\ntakaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan\ntalonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän\nsairautensa aikana oli siellä jaellut.\n\nEniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi.\nOli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli\nhänen mieltään. \"Vaalea pää\" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture\noli poissa, mutta herttua oli jäljellä.\n\nHuhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin\nkirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt\nherttualle, sekä niitä \"artikkeleita\", jotka tämä oli saanut\nVentholmassa.\n\nLopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan\nvapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että\nherttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan\nkuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja\nisänmaahan.\n\nHerttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen\nmilloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään\npuheenaihetta itsestään.\n\nKuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin\nottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik\ntahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle\npersoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että\nsuuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen\nmukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina\ntodellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti\nuskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.\n\nMainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli\nlähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta\nja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä\nolosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät\nhyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin\nsen, että -- niinkuin tavallisesti -- viivytteli asiaa.\n\nHeti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka\nosoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan\nsihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon\nkäytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin\nkuului tykinlaukaus ulkoa.\n\n\"Oi\", huudahti kuningas, \"jospa tuo kuula menisi suoraan tuon\nuskottoman punaparran lävitse.\"\n\n\"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne\nveljestä\", virkkoi Mårten Helsing; \"parempi sittenkin, että se menisi\nYrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta.\"\n\nVimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi\nhiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän\nmyöhemmin kuoli haavastaan.\n\nEerik katui pikaisuuttaan, mutta -- liian myöhään.\n\nSellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen\nterveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa\nennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut,\nse voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty\nrikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä\nuudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.\n\nEerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa\nvielä oli voitolla.\n\nPaljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja\nelinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä\nvallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin\nmaakunnissa.\n\nMutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan.\nRuotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan;\nmitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei\naavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän\nseisoi.\n\nTyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli\nkerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut\ntai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet\npakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.\n\nKesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja\nseuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei\nsiinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan\nvihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.\n\nPrinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan\nkorkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.\n\nKaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä\nonnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi\nsäälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas\nherättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.\n\nJo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut\n\"kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville\", joiden tuli\nneuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden\nsentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan\nylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita\nnyt tuli toimeenpantavaksi.\n\nLopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu\nja Kaarle.\n\nValtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit\nKrister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään\nkutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana\nettä Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.\n\nHoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen\nvalmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista,\nkullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa\nkangasta, mutta hopealla kirjailtua.\n\nEi ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä\nmeni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia,\nettä hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi,\nmutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi\npäätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.\n\nTietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja\nharmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin\nmäärin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko\nhänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt\noli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla\nvaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia\ntalonpoikia.\n\nAikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille,\nja tämä otti hänet heti vastaan.\n\nKevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen\nhänelle kätensä.\n\n\"Minulla on suuri suru.\"\n\n\"Voinko minä huojentaa sitä?\"\n\n\"Saanko ilmaista sen?\" kysyi hän rukoilevasti.\n\n\"Tietysti.\"\n\nKuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut\nhänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Antakaa minun olla tässä\", sanoi hän, \"niin voin lukea teidän\nsilmistänne.\"\n\n\"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?\"\n\n\"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee\nmuiden suru kaksinkertaisesti pahaa.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin\nsitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle\nmitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa;\ntällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään.\"\nHän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin,\nrukoilevasti.\n\nHyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. \"Jos sen sinulle\nsanoisin, et sinä ymmärtäisi minua\", sanoi hän.\n\n\"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi.\"\n\n\"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve.\"\n\n\"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii\nmyöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa,\nettä niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin\ntotta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!\"\n\n\"Kyllä sanon\", vastasi Katariina liikutettuna.\n\n\"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan\",\njatkoi Kaarina miettivästi, \"mutta jos tietäisin jonkun, joka on\nminulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin\nanteeksi.\"\n\n\"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi.\"\n\n\"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan\nminulle?\"\n\n\"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan.\"\n\n\"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän\ntoimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!\"\n\n\"Onko hän taas ollut esillä?\"\n\n\"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen\nvaroittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?\"\nvirkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.\n\n\"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä\nluule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa.\"\n\n\"Sen hyvin kyllä ymmärrän.\"\n\n\"Mutta eikö ole kummallista\", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen\nKaarinaa, \"että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle\nnimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan\nottako pikku Sigismundia mukaan!'\"\n\nKaarina punastui otsasta kaulaan asti. \"On hyvin kummallista\", sanoi\nhän.\n\n\"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa.\"\n\n\"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn\nniskoilleen.\"\n\n\"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä.\"\n\n\"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi\njotakin pahaa\", virkkoi Kaarina vilkkaasti.\n\nKatariina syleili häntä hellästi. \"Ole edelleenkin, niin kauan kuin\nvoit, hyvänä haltijattarena kaikille\", sanoi hän. \"Hyvä Jumala on\nkädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut\novat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä.\"\n\nKaarina suuteli hänen kättänsä. \"Te olette poistanut raskaan kuorman\nsydämeltäni\", sanoi hän ja riensi pois.\n\nKatariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. \"En voinut sanoa\ntotuutta\", ajatteli hän. \"Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen\nonnensa.\"\n\nSitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla\nmorsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan\nkeskustelusta, joka koski häntä.\n\nTukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää\nvihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja\nsoitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita\npitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.\n\nOli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.\n\nEnsin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua,\nmiekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi\nPietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut\ntäyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista,\nkultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli\nleskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua,\ntaluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono\nylhäisiä herroja ja rouvia.\n\nVanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja\nsen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan\nalla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.\n\nEnnen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä\nmuodostettu kuoro.\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin\nkuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet\nhänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.\n\nSamassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.\n\nSitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa\ntilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli\nkuninkuuteen kuuluvaksi.\n\nRuumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat\nkertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat\nkokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta\nviini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan\nmenestykseksi.\n\nKaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää\nrajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse\niloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet\nsaapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut\nsuuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki\nhän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan.\nHän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että\nkaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa\nja uhkaavaa.\n\nPrinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan\njoukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan\nsisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se,\nettä hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos,\nvaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.\n\nAateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla\ntyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä\nUplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä\nesiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset\nkäyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.\n\nHerra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli\nyhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän\nmielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen\nosalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.\n\nTämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että\nvaltakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti\nkruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen\nkallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina\nkuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden\nenne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.\n\n\"Paha enne äskenkruunatulle\", kuiskailtiin miehestä mieheen.\n\n\n\n\n20.\n\nJOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.\n\n\nJo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut\nkuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo\npitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville\njotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi\ntehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi\nVarbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan\narveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa,\n\"jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen\". Mutta\nkuningas vastasi: \"Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan\nselvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka\nsittenkin kerran tulee onnettomuudekseni.\"\n\nPontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin\nja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään\nja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän\netsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin,\njoita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin\npuolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka\navustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan\nsotapalvelukseen.\n\nVarbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja\nsaavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen\nyhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.\n\nKuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut;\nparhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.\n\nVieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan\nsisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille\nmaanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja\nPontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin\nolosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut\nhuomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se\ntuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.\n\nUlkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana\nasiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet\nmahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää\nhäntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin\ntavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi\nkostoa.\n\nHerra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän\ntiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli\nymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että\nhänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova,\nvieläpä arkakin.\n\nNyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei\nvakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.\n\nPieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti\nkuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi.\nEihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana\noli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista\nvarovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen\nsitä oivaltamatta.\n\nMitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta\nitsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan,\nmissä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten\nSkotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän\nmyöskin saavansa jäädä.\n\n\"Onhan teillä kuninkaan suosio?\" vastasi herttua.\n\n\"Minä pyrin teidän armonne suosioon\", kuului vastaus.\n\n\"Halvan ruhtinaanko?\"\n\n\"Tulevan kuninkaan.\"\n\nHerttuatar oli myös saapuvilla. \"Te olette kavaltaja\", sanoi hän.\n\n\"Niin, kuningasta vastaan.\"\n\n\"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?\"\n\n\"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan.\"\n\nMolempain täytyi nauraa.\n\n\"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle\npitkää hallitusaikaa\", sanoi Juhana.\n\n\"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että\nkansan vastaansa.\"\n\n\"Sitä en ole kuullutkaan.\"\n\n\"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa\nvaltaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee.\"\n\nHerttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta\nuskaltaisiko niitä kuunnella?\n\n\"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?\" kysyi herttuatar.\n\nRanskalainen kohautti olkapäitään. \"Minä matkustin tänne kuninkaan\nkäskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee\", vastasi\nhän; \"mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani.\nNykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä.\"\n\n\"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti.\"\n\n\"Jos _he_ pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada\nmuutosta aikaan.\"\n\n\"Siitä minä vähät huolin.\"\n\n\"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua\nperäsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla\nmonta muutakin.\"\n\nHerttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. \"Se ei ehkä liene niin\nhelppoa\", sanoi hän epäröiden.\n\n\"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan,\nmäärätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata\nratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle,\nluvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä\npois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin.\"\n\nPuolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut\nsanaakaan.\n\n\"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?\" kysyi herttuatar ivallisesti.\n\n\"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani,\nellen voi olla herttualle hyödyksi.\"\n\nJuhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.\n\nTämä suuteli sitä kunnioittavasti. \"Vannotteko tulevanne meille\nuskolliseksi?\" kysyi herttuatar.\n\n\"Kuolemaan asti!\"\n\n\"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan\ntänne.\"\n\nPontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.\n\nKeskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain\nkäytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.\n\nHän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen\nkomennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta\nherraansa.\n\nKaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja\npäällikkö.\n\nVoimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden\ntähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita\nherttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet.\nEnsimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä\nmieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen\nhankkiminen.\n\nKaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.\n\nNähdessään de la Gardien hän synkistyi.\n\nMutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti\nhänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman\nkuuntelijoita.\n\n\"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?\"\n\n\"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä\", vastasi Kaarle ivallisesti,\nkysyvästi silmäillen veljeänsä.\n\n\"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla?\nLuullakseni olimme siinä puolen päivää.\"\n\n\"Miksi muistutat minulle sitä?\"\n\n\"Luulen, että hetki on tullut.\"\n\n\"Se on jo kauankin ollut.\"\n\n\"Etenkin tämä viimeinen...\"\n\n\"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa.\"\n\n\"Asema on epäilyttävä.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi.\"\n\n\"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa.\"\n\n\"Vai niin, hän arvelee...\"\n\n\"Että se kävisi helposti päinsä.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Valtaistuimelta syökseminen.\"\n\n\"Entä sitten...?\"\n\n\"Aluksi kunniallinen vankeus.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Yhteiskuninkuus.\"\n\n\"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?\"\n\n\"Sen vannon!\"\n\nKaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen\nkätensä.\n\n\"Jumalan nimeen sitten!\"\n\nTuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä\nmuutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen\nKaarlelle, joka teki samoin.\n\n\"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä\", huudahti Juhana.\n\nDe la Gardie kutsuttiin saapuville.\n\nAseiden hankkimisesta sovittiin.\n\nHerttuat antoivat heti kaiken hopeansa.\n\nPyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja\nkoristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.\n\n\"Ne ovat vapautemme hintana\", sanoi hän.\n\nPikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.\n\nRahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.\n\nHeikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja\nja kalleuksia.\n\nKaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti\nhämmästystä.\n\nMutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta,\nettei huhu siitä ehtinyt leviämään.\n\nPontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa\nluultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.\n\nKaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän\nmarssi Eskilstunasta.\n\nJuhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta\nsilloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä\nvastaan.\n\nHän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön\naamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua.\nHän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa\nvarastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.\n\nJuhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan\nsyliinsä.\n\nNyt joudutettiin matkaa.\n\nHuhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.\n\nVadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat\ntyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten\nEerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock,\nKustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.\n\nKaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.\n\nSuuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen\nMärta Sture itse tuli tuomaan apuansa.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"verirahat puolisostani ja pojastani.\"\n\nNe olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle\nlähettänyt.\n\nLisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä\nmuutamia tykkejä ja ampumavaroja.\n\nKun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi,\nkeskeytti hän kiivaasti:\n\n\"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni\nkostaa!\"\n\nKaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen\npalkkaamiseksi.\n\nNäitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä\nkuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita\ntammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka\nhallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.\n\nSamanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000\nmarkkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin\nveriklippingeiksi.\n\nDe la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi\nVadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille\nlujalla, miehekkäällä äänellään:\n\n\"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun\nisävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat\nkaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli\nmeillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen\nettä yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty,\nkaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia,\nhaavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan\nja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa\nrappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen\nsietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi;\nviattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat\nturhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset.\nEi kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja\nsemmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä\nja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen\nulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin\nkuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen\njalkavaimon.\n\n\"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet\nerottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat\nsilloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on\nmyöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut\nminut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus\nomaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin\najaisi minut ja poikani valtakunnasta.\"\n\nJuhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa,\nmutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat\nEerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen,\nmitä ikinä sanottiinkin.\n\nSitten puhuttiin \"kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja\nverikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut\nsuojaansa ja huomaansa\", sekä lopuksi siitä, että \"Eerik oli tahtonut\nluovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta\n-- herttuatar Katariinan -- jumalattomille venäläisille\". \"Ne, jotka\nsemmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat\ntulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä.\"\n\nKaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä\nvielä suuremmalla voimalla.\n\nMutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella\nkuin nuori Kaarle herttua.\n\nEhkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli\ntapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.\n\nHänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne\nkolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut\nSvarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.\n\nSamoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka\neivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.\n\nVadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden\npalkkasoturi sotisikaan?\n\nMiten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän\ntahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.\n\nKaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä;\nJuhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.\n\nMutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen\nvierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla\nensimäisenä.\n\nOli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n\nkanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana\npuolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan\nsäätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä\npäättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen.\nHerttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan\npöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se\noli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.\n\nSentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja\nensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa\nriitakysymyksistä sovittaisiin.\n\nFredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat\nturvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat\ntodellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta\nherttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa\nkohden.\n\nJuhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili\nKaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä,\nkun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.\n\nHän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui\nmiekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHääilo häiriintyi nopeasti.\n\nOlikohan sitä koskaan ollutkaan?\n\nMitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan,\nheikkomielisiä päähänpistojaan.\n\nEntä nuori kuningatar?\n\nEikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden,\nmadellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta\nmusertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea,\nettä oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.\n\nAnteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja\nvaltakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että\nhän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin\nsitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää\nvoitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.\n\nJa toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli\nalentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan\ntoisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt\ntuntea sääliä?\n\nPois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut\njalkoihinsa!\n\nSyytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat --\nvaieten kyllä -- sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen\nmielestään.\n\nEhkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus\nevankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat\nkernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä\nmielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä\nlaatua.\n\nNyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin\ntavatonta oli tapahtunut.\n\nTuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle.\nSe oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman\nolevan perikatoon menossa.\n\nJa kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli\nkuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja\nvastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa,\nettä sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet\nsaapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo\nkiinnitetty.\n\nPrinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän\ntahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin\naikaa Ruotsista pois.\n\nMaunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön\nherttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta\nhän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada\navioliiton pian vahvistetuksi.\n\nKolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin\nvain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen\ntullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.\n\n\"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana\", sanottiin.\n\n\"Ei se ole syypää, joka on sairas\", jupisi hän itsekseen salaa\nnaureskellen.\n\nNeljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat\nolivat lähteneet Eskilstunasta.\n\n\"He ovat paenneet valtakunnasta!\" huudahti Eerik. \"Mitä nyt on\ntehtävä?\"\n\n\"Parasta on vangita heidät\", kuiski suosikki. \"Kirjoitettakoon\nsatamiin, että heidän pakonsa on estettävä.\"\n\n\"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina\", kirkui kuningas.\n\n\"Mieluummin kuolleina\", lisäsi Yrjö.\n\nTeeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois,\njoka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.\n\nMuutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään\nsovintolähettejä herttuain luo.\n\nSe tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu\nja kapina alkanut.\n\n\"Senpä tahdonkin tehdä\", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö\nPietarinpojalle. \"Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja.\"\n\n\"Suurimmassa salaisuudessako?\"\n\n\"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia\nlinnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen.\"\n\n\"Sitä juuri minäkin ajattelin.\"\n\n\"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä\nvihollisen puolelle.\"\n\n\"Joudu, joudu!\"\n\nJa Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla\nalallaan.\n\nItse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.\n\nSven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä\nyrittämään.\n\nHe tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja\nNorrköpingissä.\n\nKaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan\nluo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.\n\nSinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja:\nleskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö\nGyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana\nBielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja\nlopuksi Pontus de la Gardie.\n\nLähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei\nkukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin\nvakuutuksiin.\n\nSyyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat\njulistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan\npitkällinen vankeus \"ilman syytä\", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen\nja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä\nlopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.\n\nNyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat\npitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.\n\nÅke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain\npuolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.\n\nOllen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä\nsuoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri\nvastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää\nelämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.\n\nKuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos\nolisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus\noli jäljellä -- erottaa heidät toisistaan.\n\nHän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen\nhänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko\nhän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? \"Ymmärtäköön\nteidän armonne\", kirjoitti hän, \"että me hyvin tiedämme, ketkä ovat\netevimmät vihollisistamme.\"\n\nLopuksi hän pyysi tietoa, \"tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä\nvai vihollisensako\". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui\nmieskohtaiseen taisteluun, \"joko mies miestä tai joukko joukkoa\nvastaan, miten herttua vain halusi\".\n\nTorvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä\nherttua oleskeli.\n\nTämä antoi vastauksensa samana päivänä.\n\nHän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan,\nvaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö\nPietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin\nhän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla\nhäntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.\n\nEnempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut\nJuhana herttuan mielipidettä.\n\nYrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät.\nAinoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli\nkapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä\ntukahuttamaan.\n\nSillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön\nLänsigöötanmaalla.\n\nNyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun\naikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.\n\nKun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa,\nlähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.\n\nLinna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti\nkaupungin.\n\nMuutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta\ntappelua ei syntynyt.\n\nEerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse\nTukholmaan.\n\nPian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista\nlyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.\n\nKuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat\nseurasivat jäljessä.\n\nSaatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista\nvastaan.\n\nBotkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.\n\nKuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja\nkuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi\netsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa\nvähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.\n\nEerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja\nmonta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.\n\nPian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä\ntungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.\n\nKuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle\nkannakselle.\n\nHerttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.\n\nHe marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja\nUpsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.\n\nHyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja\npuolustaumaan siellä.\n\nTsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik\nhylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.\n\nMitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan\naikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän\ntsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin\nehtoihin.\n\nKuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet,\nmihin toimiin ryhtyä.\n\nMaunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle,\nneuvoi heitä pakenemaan.\n\nEräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa\nlähteä Mälarille huvittelemaan.\n\nHe laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu\nherttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse,\nja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.\n\nMoni muukin karkasi vihollisen puolelle.\n\nNiin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.\n\nEerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti\nhaltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni\nteki samoin.\n\nOnneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti\nsiihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa\nkirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.\n\nHän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi:\n\"Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini.\"\n\nSyyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.\n\nEerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin \"Kolmen kruunun\" torniin\nkatsomaan, miten asian laita oli.\n\nHerttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa\nperästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin\npohjoispuolella.\n\nKuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.\n\n\"Armollisin herra\", virkkoi suosikki, \"jos olisitte seurannut\nneuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen\njalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä.\"\n\n\"Sanoppa muuta!\" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina\nBrunkebergille asti; sinne se pysähtyi.\n\nVielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti\nuseamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä\nsanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.\n\nItse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella.\nHurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut\nmukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään\nEerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä\nRörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.\n\nTällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.\n\nHerttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä\nmihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu\nheidän haltuunsa.\n\nPorvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin\nryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin\nvaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.\n\nTaalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän\nyksimielisesti.\n\nEerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli\npiiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei\nkuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset\ntulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja\nniin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.\n\nEikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen\npiilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.\n\nTuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun\n28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.\n\nPiiritystä kesti viikon ajan; \"Kolmen kruunun\" ja Brunkebergin tykit\njymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä\nmaitse että meritse, mutta menestyksettä.\n\nTällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen\nantautui herttuoille.\n\nSanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että\nTukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.\n\nPian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo\nvapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään,\njos he vapaaehtoisesti antautuvat.\n\nNyt he rupesivat epäröimään.\n\nKohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.\n\nEerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin\neli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista\noikeuksistaan kruunuun.\n\nPorvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa\nja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi\npelastuksekseen.\n\nMutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000\ndukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa\ntilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja\npuolustautua.\n\nNyt huomattiin, että hän oli auttamaton.\n\nKaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta,\nlähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.\n\nSitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin\nkanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan\nollessa aamusaarnaa kuulemassa.\n\nTuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.\n\nÄänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja\nde la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä\nSödermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.\n\nEsteettömästi he marssivat Suurkirkolle.\n\nSiellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.\n\nJoku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa\nja riensi ulos.\n\nViholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen\nheitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti\nennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä\nheti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.\n\nEerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: \"Minä olen teidän\nvankinne, herra Sten.\"\n\nJuuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin,\nniin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.\n\nSamassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de\nla Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen\nkäsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys\nhidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä\nsulkemaan portitkin jäljessään.\n\nLinnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa\nräjähyttää itsensä ilmaan \"Kolmessa kruunussa\" kuin mennä vankeuteen.\n\nSilloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen\npuhutella kuningasta.\n\nTämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä\nlupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan\nSuurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.\n\nSiellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi\nsiihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua\nkunnialliseen vankeuteen.\n\nTämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin\nKustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.\n\nKuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten\ntyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.\n\nKun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta\nryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan\naarteita kasoittain.\n\nVenäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus\nryöstää.\n\nEi kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.\n\nSattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että\nvoisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän\nkiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.\n\nHuovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan\njatkoivat niinkuin ennenkin.\n\nKun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.\n\nMiekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin\nvuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.\n\nNäin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.\n\nTavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä\nsotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti\nkuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.\n\nJuhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain\nseuraamana.\n\nMatkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin\nkuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut\nantaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle\narvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen\nkäytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?\n\nHän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja\nhallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut\npanna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana\ntahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön\nkernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.\n\nMutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan\nrajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän\ntahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän\npiti tiukasti kiinni.\n\nJuhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka\nvei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.\n\nJa sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle\nsuostunut siihen.\n\nVihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli\npyrkinyt.\n\nEerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan\ntulo Tukholmaan.\n\nAirut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja\nporvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.\n\nMutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua\nkaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi\nkietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa\nympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen\nsuojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen\nuhrata henkensä heidän puolestaan.\n\nTiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka\noli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä,\nja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat.\nVihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.\n\n\"Sallikaa minun mennä hänen luokseen\", pyyteli hän kiihkeästi.\n\nSe sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä,\nkuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä\nvoikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen\nhälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä,\nvalittaa ja -- katua.\n\nMutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja\nveljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi\nheikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan\nKaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet\nantamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.\n\nKärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan\nEerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat\nhänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat\nhetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla\nniin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan\nolleet kuin nyt tulivat olemaan.\n\nNäin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma\nmielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi\nmaailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli\nkääntämään katkerat kasvonsa hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden\nsäätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin\nmielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.\n\nJuhana keskeytti hänet sanoen: \"Sinä olet järjiltäsi.\"\n\n\"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta\", vastasi hän\nkiihkeästi.\n\nSyytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein\noli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus\nliian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia\nsyytöksiä.\n\nHän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet,\najatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten\nsyyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli.\nKapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa\nhuoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät\nVenäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen\nruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että\nhe joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-,\nkuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä\nvapaammin riehua.\n\nSekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä\nsyytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin\nallekirjoitettiin.\n\nEerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän\nhalveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet\npidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.\n\nVankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli\nneljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat\n\"korkeat kuin kirkon ikkunat\" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin\npäivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.\n\nMyöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja\nEerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella\nniin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.\n\nEnsi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän\npuolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten\nautuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille\nja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan\nPuolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla\nvarmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.\n\nMutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan\nepätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli\nlinnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen\njälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin\nvastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin\nharjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen,\njota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi\nhelvetiksi.\n\nMutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan,\nniin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein\npuhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen\nhuolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia\nkärsimyksiään.\n\nOdota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa\nluuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella\nBenediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle\ntai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta\njokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.\n\nToinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä\nJumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille;\najattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja\nhäväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet\nsaattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi,\ntaivuta kuolemaan asti.\n\nMutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi,\nkärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina\nniin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja,\njoka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat\nheidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä\nJumalan tykö?\n\nKuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille\npelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden\njuonittelujen kautta hommaili jotakin sen _naisväen_ ja muun seurueen\nvälityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi\nmeneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai,\n\"ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin\nniiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu\nseurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa,\njossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta.\nJa jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että\nlapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin\naikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin\ntapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena.\"\n\nKaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas\nJuhanan mielivallasta.\n\nJonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat\nvuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli\nsellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim.\ntäytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina\nStenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa\nluokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet\nvankilassa saada.\n\nMyöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta\npöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.\n\nLuonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka\nturhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki\nkoettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat\nmuurattiin umpeen.\n\nSitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä\nyhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei\nEerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli\nuseita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet\nleivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas\nkohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat\nmuut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen,\nmitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin\nsaada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan\njohtajat mestattiin.\n\nVaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli\nastunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa,\nmutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen\nherransa kovaa kohtelua.\n\nHänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi\nhänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta.\nVäitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien,\nkehottaneen Mornayta tähän.\n\nOli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000\nskottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay\nviekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa\nyhtyivät siihen.\n\nMornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli\nhyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan\npuettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja\nreippaana.\n\nKuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin\neräänä iltana linnassa.\n\nSalaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa\nosaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän\nlaski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen\nsurmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä\nvastaan.\n\nJuhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti\nrientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan\nhänet. Sellainen oli suunnitelma.\n\nMutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.\n\nSalaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai\nhengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin\nde Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.\n\nTämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa\nlevottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.\n\nSmålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin\nvapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli\nherättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli\nmonta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan\näkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin\nheikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa\napua.\n\nKun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon\nvaltakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti\nheille seuraavan kysymyksen:\n\n\"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina\nsyntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi\ntäydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa\nvuoksi hän tuli säästetyksi.\" Kaikki antoivat tähän suostumuksensa,\npaitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin\nsinetillä.\n\nEerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä\nsaivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.\n\nEtenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan.\nKuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa,\nja hän oli vannonut kostavansa.\n\nVankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet\nvangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi\nraivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.\n\nStenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.\n\nTämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.\n\nVimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin\nkorvapuusteja ja tukisteltiin.\n\nEerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä\ntempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta\nluoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.\n\nStenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli\nainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.\n\nLuultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä\nmuutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.\n\nSekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa\ntähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun.\nLukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi\npakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli\nhänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä\nraa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.\n\nEerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari,\njonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja\nAurajoelle.\n\nHyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät\nolleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut,\nmutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin\nvanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle\nTurussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta,\nvankkaa miestä.\n\nVaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat\nvihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi\niloksi.\n\nJo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa,\njossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää.\nSekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili\nelämä heille ja he elämälle.\n\nPerille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta\nhe voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä\ntarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.\n\nKaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä\nkirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin,\nolisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi\nkärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa.\nMutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa\npyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut\nhänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli\nvielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä\ntakaisin.\n\nEräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni,\nkummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi\nkiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen\nturkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli\nsaanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään\nuteliaiden katseltava.\n\nSilloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan\nheti kääntämään päänsä poispäin.\n\nKun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen\nsalavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.\n\nKaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.\n\nKuningas nousi vavisten. \"Missä, missä!\" huudahti hän tähystellen\nympäri huonetta.\n\nKaarina ei käsittänyt mitään.\n\n\"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?\" toisti\nEerik kärsimättömästi.\n\n\"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?\" Kaarina otti sen\nhäneltä. \"Pergamenttiliuska!\"\n\n\"Anna tänne, anna tänne!\"\n\nHän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. \"Kaarina\", sanoi hän\nkuiskaten, \"se on tsaarilta\".\n\n\"Tsaariltako?\"\n\n\"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta.\"\n\n\"Voiko hän sen?\"\n\n\"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo avustaan?\" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin\npaljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu\nilmaiseksi.\n\n\"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi.\"\n\n\"Sehän ei käyne laatuun.\"\n\n\"Hän saa antaa paremmat ehdot.\"\n\nKuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa\nkeskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella,\nettä tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei\nkuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli\naikeissa vapauttaa Eerikin.\n\nJuhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat\nolleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he\nlähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan\nystävänsä Benediktuksen.\n\n\"Oletteko kauankin ollut täällä?\" kysyi Kaarina. \"Niin kauan kuin\ntekin.\"\n\n\"Ja mihinkä nyt lähdette?\"\n\n\"Kastelholmaan.\"\n\nKaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän\nläheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä\nuskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis\nluotettaviakin ystäviä.\n\nMitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli\nhyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia\ntiedonantoja tsaarilta.\n\nJuhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän\nei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä\nkuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin\nAhvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.\n\nSiellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on\ntuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin\nviimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja\nraudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli\nlukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja\npalvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta\nolivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.\n\nSiellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja\nvieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.\n\nAterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti\npöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että\nkaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.\n\nEerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä\nhän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä\nkuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä\nvielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä\ntätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.\n\nVielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän\nsoittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut,\nei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli\nlähetetty hänen luokseen.\n\nVuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari\nIivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima\noli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina\npuhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä\nahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia\nja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja.\nJoutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli\nsaanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat\nriitaantuneet keskenään.\n\nRanskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi,\nettä oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se\nvalta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.\n\nTämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:\n\n\"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä\nmeidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota\nvenäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän\nkävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin?\nSentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on\nmeneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta\nilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule\ntässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää.\"\n\nKaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin\nrahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se\nJumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä\nja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden\npiiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.\n\nTodellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka\nvartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin\ntulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui\nvallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä,\nhän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta\nvartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa \"lyhentämään\nkuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa\nmäärää\".\n\nToimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa\nollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä\noleskeli herttuakunnan alueella.\n\nKesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin.\nKuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat\nkesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä\nvietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka\nhe jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka\nikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä.\nTässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa\nerotettiin puolisosta ja isästä.\n\nRajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa\njäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän\nasti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin\njotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli\nhänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja -- mielenhäiriö.\nHänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että\nhänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa\nhuoneessa.\n\nVesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli\nankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.\n\nAh, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä\nhänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli\nniin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että\nsotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä,\nmikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet\neivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin\npois.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin\nTukholmaan.\n\nLiikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi\nkirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle\nkaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina\nkuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka\npäivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan\nläntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun\nhän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin\nKaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä\nhuoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että\nheidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi\nvielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta\nhänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa\nkuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin\nsaisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.\n\nToisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja\nlasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa\nja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja\nSigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.\n\nMuutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä\npalavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin\non hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa\nsuljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan\nmuu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut,\nhaaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan\ntäytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa\nja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut\nkätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut\nkruununsa.\n\nEttä Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä\nosoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut\nolla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä\nseuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin\nvartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:\n\n    \"Me Juhana III y.m. y.m.... koska olemme tulleet huomaamaan\n    monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin\n    vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä\n    on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse\n    joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme,\n    vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin\n    valtakunnan aatelin pois päiviltä... olemme sentähden määränneet\n    ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä\n    meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana\n    Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan\n    pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka\n    nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja\n    jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa\n    joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi\n    laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme\n    henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista\n    estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston\n    suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän\n    uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn\n    lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai\n    elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman\n    tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei\n    tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet\n    siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku\n    sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet,\n    on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun\n    huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli\n    tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen\n    joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta,\n    eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin\n    asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot\n    suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee\n    hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista\n    suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he\n    voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin\n    siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua\n    häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai\n    suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella\n    pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan\n    laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina,\n    kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21\n    p:nä kesäkuuta vuonna 1573.\n\n                                              J.R.S.\" (Sinetti.)\n\nNäytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa\najatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin\ntarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.\n\nToimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti\nsentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli\nuskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika,\nDjulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut\nhuomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen\nvaltuutuksen että niiden \"suullisten\" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita\nhän oli saanut.\n\nMurhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja\nuseinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa\nkirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik\nAntinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä\nÖrbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin\nMaurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana\nHenrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja\ntuumat.\n\nJuhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka\nhän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt\nsitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai\njesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.\n\nKuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun\nHenrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle\nkuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.\n\nMitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki\nvastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.\n\nHän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä,\nkäyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi\nkun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei\ntahtonut.\n\nHelmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän\ntuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen,\neikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.\n\n\"Tahdon\", vastasi hän, \"kaikesta sydämestäni.\"\n\nTuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26\np:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa\nvuodella.\n\nPikaviesti lähetettiin Juhanan luo.\n\nTämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin\nkuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä\nsairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen\ntodistuksellaan.\n\nTodistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet\nkatumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen\nja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa\nliikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla\nmuutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen.\nTodistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.\n\nKun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle\nja kirjoitti Juhanalle:\n\n\"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on\nkuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin,\nettä monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että\nnimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän\narvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne\nettä meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut\nhyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi\nlisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä\nneuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita.\nMutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme\nkuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne\ntoimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen\narvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että\nteidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille.\"\n\nTähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja\nEerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä\ntiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä\nsairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo\nasianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene\nEerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta\nlepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa,\nVarnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla\nkunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä,\nsentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut\nniin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa\nEerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen\nnähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.\n\nTämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja\nylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se\nasetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin\nvakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten\nvietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.\n\nRuumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin\noikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten\nmuurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava\nkirjoitus:\n\n\"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi:\nHerralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15.\"\n\nTaaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:\n\n\"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on\npantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä\narkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin\nveli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus.\nOlihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin\nvoideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan\npaljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli\nvaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin,\non ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme\nkuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen\nunohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää\nvihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä;\nmutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja\nkäyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia.\nSellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme\nolisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei\ntapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä\ntoivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas\nEerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko\nUpsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi\nvielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa\nmihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan\nantaa siihen apuamme.\"\n\nKirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu,\nja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi\nvuodeksi.\n\nNäin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän\noli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta\nihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä\nolisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.\n\nLuokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.\n\nMitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut\nkoko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona\nmaailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan;\nse oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.\n\nHän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen\nvihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin.\nHän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja\nkärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa\nlapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut\nheille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut\nheitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden\nJumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa\nvankilassa.\n\nKaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan\nvartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja\nsitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos\nei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!\n\nMolempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli\noleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.\n\nHän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta\nmitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet\ntavata toisiaan.\n\nKuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi\nkyllä mitä tarkoitti.\n\nKaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto\nEerikin kuolemasta.\n\nMitenkähän hän otti sen vastaan?\n\nVoimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo\noli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata\ntoisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!\n\nMutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä,\nettä Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt\nvapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan\nhiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi,\nnöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.\n\nTästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa;\nheidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi\ntoisinaan Eerikin olevan luonansa.\n\nAh, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta\nmies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin\nsuuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta,\nvaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka\npäättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa,\njossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.\n\nJa koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli\nvoinut ajatellakkaan.\n\nMuutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen\nvapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.\n\nMutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn\nviedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen\nhänen kasvatuksestaan.\n\nHänen poikansa! -- Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. -- Mihin\nhänet tahdottiin viedä?\n\nKuningas ei ollut sanonut sitä.\n\nEi, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! -- Ja\nkyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.\n\nHänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan\ntahto pitää täytettämän.\n\nSilloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet\nherkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon\ntyyneydellä: \"Milloin se tapahtuu?\"\n\nTuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin\nasti, kun vastasi:\n\n\"Minä voin viipyä huomiseen.\"\n\n\"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa.\" Itse oli hän\nneulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut\nhänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman\njutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa\nseurasi häntä, mihin tahansa hän meni.\n\nNähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.\n\nNyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen\nkysymyksiinsä.\n\n\"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?\"\n\n\"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan.\"\n\n\"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?\" kysyi hän\ntukahtuneella äänellä.\n\n\"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle.\"\n\n\"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?\"\n\n\"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni.\"\n\n\"Toiset lukevat sen minulle.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä\nkirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä.\"\n\n\"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko _sitten_?\" kysyi hän\nuupumatta.\n\n\"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi\nlukeakkaan variksenvarpaitani.\"\n\nPoika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät\nkyynelillä.\n\n\"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?\" kysyi hän murtuneella\näänellä.\n\nSilmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki\nhänet kiihkeästi syliinsä.\n\n\"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä\nkeskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään\nilmaista.\"\n\n\"Luota siihen, että minä voin olla vaiti.\"\n\n\"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä\naivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat\najatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen\ntoistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä,\nvaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme.\"\n\nPojan silmät säihkyivät. \"Sen tahdon tehdä\", sanoi hän.\n\nSitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla\ntottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla\ntekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.\n\nKustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi\nhiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla\nohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.\n\n\"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että\neronhetki on katkera\", sanoi hän.\n\n\"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä\",\nvastasi rohkea poika.\n\nYönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä\naavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan\nhänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä\nkostuttaen niitä kyynelillään.\n\nSeuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni,\nmelkeinpä kylmähkö.\n\nKustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas\nveneelle.\n\n\"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä\", sanoi hän säälien.\n\n\"Ei\", vastasi Kaarina, \"minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin\nmahdollista.\"\n\nSitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.\n\n\"Ole lujana, Kustaa\", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen\nkyyneleitään.\n\nJa hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean\nliinan liehuvan aluksesta.\n\nKun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:\n\n\"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan\nsuuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan\nmurheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa\nsyntien tähden.\"\n\nNäin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.\n\nSilloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut\nsallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi\nlohdullisesti:\n\n\"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa\nvoimme.\"\n\nMutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska.\nMitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien\njoukossa?\n\nOi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti\nkuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.\n\nVastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului\nseuraavasti:\n\n    \"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti\n    pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille\n    kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin,\n    että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut\n    lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä\n    huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä\n    vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä,\n    meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.\n\n    Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia\n    niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten\n    valtakunnassa tai sen ulkopuolella.\"\n\nTässä se selvitys, minkä hän sai.\n\nVierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa\noli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.\n\nJuhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen\nonnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin\nkasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa\nBraunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen\ntuumiensa toteuttamiseksi.\n\nLuultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet\nlähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.\n\nOpintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen\nansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri\nravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän\nhevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli\nsaanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen\nkirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten\nne eivät tulleet äidin käsiin.\n\nYhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja\nrauhallista elämää.\n\nNuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen\nolennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.\n\nMonet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea\nmahdollista suopeutta veljensä leskelle.\n\nVaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä\nosoitettiin.\n\nMitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja\nsenvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla\nhänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta\ntalonpoikaistaloa Satakunnassa.\n\nMonet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan\nystävällinen ja hyväntahtoinen.\n\nHän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä\nnöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima\nvetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja\nkaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon,\nkaikki saivat häneltä apua.\n\nMutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu.\nRakastettu poika oli hänen mielessään.\n\nKun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen\nomakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.\n\nSe oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia\nvuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein\nmennä nälkäisenä levolle.\n\nJa äidillä oli yltäkyllin.\n\nMiten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen\nhuolissaan!\n\nMutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.\n\nNuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui\nmelkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia\ntutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että\najatuksistaan.\n\nHän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja\nhyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti\nviekoiteltava.\n\nJo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi.\nJesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen\nkatoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta,\nyrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä\nJuhanan valtaistuimelta.\n\nYritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella,\nja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena\nalakuninkaana.\n\nMutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.\n\nHänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt\npysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.\n\nKustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta\nvihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.\n\nKaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti\nmatkalle heti luvan saatuaan.\n\nRäävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää;\npoikansa hän kyllä arveli löytävänsä.\n\nHän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän\njoukossaan.\n\nVäsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli\nasettunut asumaan.\n\n\"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?\" kysyi hän isännältä.\n\n\"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa\niltaisin\", vastasi tämä. \"Ovatko he jo tulleet?\"\n\n\"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki.\"\n\n\"Saanko minä mennä sinne?\"\n\n\"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä.\" Kaarina rouva meni. Tarkastellen\nsiirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; -- ei, kehenkään\nheistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla\nhänen Kustaansa.\n\nSurullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän\nkuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein\nmielettömänä hän tempasi erään oven auki.\n\nHuone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin\nkemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä\npuhuen kovalla äänellä latinaksi.\n\nMiten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan\nkasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen;\n-- savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään.\nOliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri\nkun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi\nleppeällä äänellä: \"Äiti!\"\n\n\"Kustaa!\" huudahti äiti ilon huumaamana.\n\nEnnenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden\nkäsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja\nkuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.\n\nNyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet\ntoisensa.\n\nMiten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon\nvastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin\näidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa\najatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea\nanteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas\nkirkastuu.\n\nMutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata\nSuomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan\nnähneet.\n\nHiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi\nhänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen\nlempeistä silmistään.\n\nTämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä\ntarvitsivat.\n\nMuistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut\nEerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen\nkäsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet\npuolalaispuolueen johtajaksi.\n\nKaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä,\nlöi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.\n\nItse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen\nosalleen tuli.\n\nHänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon\nhänen ruumiinsa heitettiin.\n\nTästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita,\njotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten\nkunniallisesti vihittyyn maahan.\n\nViisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.\n\nTyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän\neli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien\nkunnioittamana ja rakastamana.\n\nHän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun\ntuomiokirkkoon.\n\nTulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja\nSuomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle\nmuistomerkin.\n\nKomeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina,\njoka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse\nsuomalaista poikaa uuteen kotiinsa.\n\nAseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja\nvalo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle\nmarmoriarkulle.\n\nArkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.\n\nToinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on\npystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla\nolennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen\nRuotsin ja Suomen historiassa.\n\n\n\n"]