[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvGXRySXkZkyyHOnA6ULyXv5uHbpe6-NkhTDNULYHs48":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1624,"Ruijan suomalaisia","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"1624-paulaharju-samuli-ruijan-suomalaisia","1624__Paulaharju_Samuli__Ruijan_suomalaisia",null,"tietokirja",[],[],"fi",1928,122975,835937,true,[],[],[],"Kansatieteellinen teos kuvaa Jäämeren rannikolla, Ruijassa, asuvien suomalaisten elämää, historiaa ja perinteitä. Paulaharju taltioi kveenien arkea, kalastuselinkeinoa sekä pohjoisten seutujen asuttamista lukuisten haastattelujen ja omien matkahavaintojensa pohjalta.","Samuli Paulaharjun 'Ruijan suomalaisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1624. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RUIJAN SUOMALAISIA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAluksi\nRuija\nJyykeä\nRaisi\nAlattio\nKaavuono\nPyssyjoki\nLemminjoki\nTaana\nAnnijoki\nItärannan kyliä\nVuoreija\nPykeija\nReisivuono\nNäytämö\nVesisaari\nPuu ja turve\nNiitty ja karja\nMatka Ruijaan\nMerta ja meren lintuja\nKevätkalastus\nKesäpyyntiä\nMeriraukkoja\nMerenhädässä\nValaanpyyntiä\nJäämeren pyyntiä\nPosti-Petterin surnaali\nSanan viljelys\nSanomalehti\nKristillisyys\nKolmen kansan kosketus\nSuomalais-norjalainen paikannimistö\nOutoja sanoja\nViiteselitykset\n\n\n\n\nAluksi\n\n\nTaka-Lappia kierrellessäni jouduin viimein kaikkein kaukaisimmille\ntakamaille: Jäämeren äärille ja Ruijan rannoille. Ikivanhat\nsuomalaisten keinot tänne melkein väkisinkin vetivät. Ensimmäisiä\noppaita ja tien osoittajia olivat monet iäkkäät Peräpohjan ukot, jotka\nentisaikaan, parhaina päivinään, olivat käyneet Jäämerta soutamassa,\nmuutamat seikkaillen aina Huippuvuorilla asti. Nämä suomalaiset\npohjankävijät muistelivat muinaisia retkiään, Ruijanrannan ja meren\nelämää, antaen siten jo alkuopetusta tämän kaukaisen takarannan\ntietämyksessä. Jo kesällä 1913 Iin Särkijärven Joki-seppä jutteli\nihmeellisiä asioita Jäämereltä, ja sitten myöhemmin Kajaanin seutujen\nsekä Peräpohjan vanhat äijät niitä vielä parantelivat. Mutta vasta\nkesällä 1925, jolloin Kordelinin säätiön avustuksella kiertelin Inaria\nja Utsjokea, pääsin käväisemään Ruijan puolella, Kaarasjoella,\nPuolmakissa, Taanassa ja Vesisaaressa asti. Isomman Ruijan kierron sain\ntehdä seuraavana kesänä 1926, ajaen Vesisaaresta ja Taanasta alkaen\nympäri Ruijan, Vuoreijan ja Hammerfestin kautta Alattiovuonolle ja\nPorsangerille. Ja vielä kerran kesällä 1927 kiersin suuren Jäämeren\nrannan jutaen Narvikin ja Tromssan kautta ensin Jyykeään ja\nRaisinvuonolle, sitten taas Alattiovuonolle, Hammerfestiin, Vuoreijaan\nja Vesisaareen sekä Etelä-Varengin isoimpiin suomalaisseutuihin.\n\nNäillä matkoilla kerätyistä asioista olen saanut kokoon tämän kirjan.\nSe on etupäässä Jäämeren rannan vanhojen suomalaisten ukkojen ja\neukkojen aikaansaannos, silloin tällöin vain täydennetty kirjallisilla\nlainauksilla. Kolmattasataa ruijanrantalaista, aina yli 90-ikäisestä\nsokeasta muorista alkaen, on ollut muisteluksiani rakentamassa, kuka\nmitäkin kertoen, kokemiaan, näkemiään ja kuulemiaan. Muutamat ovat\nvielä kirjeellisestikin lähettäneet ja lisänneet tiedonantojaan, Näille\nkaikille Ruijanrannan ystävällisille kertojille, alttiille\napumiehilleni, saan kirjastani olla varsin kiitollinen.\n\nKaikkein suurimman kiitokseni saan antaa rehtori J. Qvigstadille\nTromssassa. Tämä Norjan suomalaisten ja lappalaisten suuri tutkija ja\ntuntija on hyvin auliisti antanut useita sekä kirjallisia että\nsuullisia asioita ja tietoja ynnä lisäksi monia matkaohjeita.\nKiitollisuudella on mainittava myöskin rovasti Johan Beronka, joka\nystävällisesti antoi minun tutustua Vesisaaren historiansa\nkäsikirjoitukseen, samoin kiittäen muistettava Alattion Joensuun\nkauppiasta, Johan Postia, joka lainasi käytettäväkseni isoisänsä,\nkapteeni Juhan-Petteri Postin Jäämerellä kirjoittaman laivan\npäiväkirjan, sekä vielä konsuli Andr. Esbenseniä Vesisaaressa siitä,\nettä sain tutustua H.F. Esbensenin liikkeen kalastajia käsitteleviin\n1860-luvun tilikirjoihin. Muutamista valokuvista saan olla kiitollinen\nTromssan tuomiorovastille Kristian Nissenille, kons. Andr. Esbensenille\nsekä työmies Antti Sepälle Alattion Joensuussa, ynnä kalastaja K.\nHarilalle Annijoella, kersantti J. Hanssenille Jyykeässä ja kauppias\nE. Gunnarille Reisivuonossa.\n\nMatkatoverinani on seurannut vaimoni, Jenny Paulaharju, ottaen myös\nosaa keräilytyöhön.\n\nOulussa, huhtikuulla 1928.\n\n_Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nRuija\n\n\nYlhäällä pohjoisessa, Maanselän tunturien yöpuolella, aina\nTaka-Lapinkin takana, on suuri ja ylpeä maa, paljon kyllä kuultu, mutta\nharvoin nähty. Suomen-Lapin tunturien nousijalle se vain kaukaa\nhäämöttää korkeiden lumipeitteisten gaissojen piirittäessä ilman äärtä.\nTaivallettuasi Lappia päin pohjoista kymmenin penikulmin yli tunturien,\nyli avarien aapojenkin, vielä päiväkaupoin lasketeltuasi Lapin suurien\ntenojen kanssa kilpaa, saavut sinne, missä kristikansan asustama vanha\nmaailma kokonaan loppuu, ja eteesi avautuu rannaton meri. Tämä\npohjoinen maailmanranta, Taka-Lapin laitimmainen reunamaa, on _Ruija_,\nja sen ääriä huuhtova ulappa, _Ruijanmeri_, jo vanhastaan kuultu,\nkolkko _Jäämeri_.\n\nIhmeellinen on tämä maa. Talvella se torkkuu lumisten tunturiensa\ntakana parikuukautisessa pimeydessä, eikä päivä jaksa hivellä edes\nkorkeimpia huippujakaan, mutta kesällä se taas vaeltaa yhtämittaisessa\nvalkeudessa paistattaen päiväänsä ympäri vuorokaudet, ympäri\ntunturikeilojenkin. Ikuiset lumet ja jäät asuvat Ruijan korkeilla\ntuhatmetrisillä gaissoilla, mutta kamalimpinakin talvina Jäämeri pauhaa\njäätönnä. Pitkän talven pimeinä öinä \"Ruija palaa\" loimuten niin\nkovasti, että etäinen Lannanmaakin näkee sen kummat nuotiot kaameina,\nmonivärisinä liekkeinä loimottavan pohjan taivaalla. Mutta sittenkin\nkaukana Jäämeren summilla ulapoilla asuu ainainen kylmyys ja kuolema,\nkaikkein kaameimpana siellä, missä avarat valkoiset jääkentät kiertävät\nkristityn jalan käymätöntä maannapaa ja merennapaa.\n\nRuijan ylpeillä rannoilla kaksi vanhaa valtaa ikuisesti kamppailee\nkeskenään. Iankaikkisuudessa perustettu harmaa tunturi uhmailee vielä\nvanhempaansa, iankaikkista merta, joka oli olemassa jo silloin, kun\nvielä pimeys oli syvyyden päällä ja Herran henki liikkui vetten päällä.\nSynkkinä ja jylhinä taivaita tavoittelevat kovat tunturit komottavat\nmeren äärellä nousten mustina ja pystyinä pohjattomista syövereistäkin.\nJa meri kokoaa väkensä valtaviksi aaltovuoriksi, joita villeinä ajaa\ntunturivuoria vastaan, on ajanut kautta maailman aikojen aina uudestaan\nja uudestaan, pärskäytellen vaahtopäitään yhä ylemmäksi. Mutta\ntunturivuoret jurottavat yhtä järkkymättöminä kuin silloinkin, kun\nheidät Jäämeren vartijoiksi pystytettiin, ylpeinä ja kylminä vain kerta\nkerralta murskaten ja työntäen takaisin vihaisimmankin vihreäharjaisen\nhyökkääjän.\n\nTuulien ja ilmanhenkien yllyttämänä, varsinkin pääpohjaisen\nkiihoittamana, Ruijanmeri näin kyllä liikkuu väkipäisenä ja käy\nraivoten rantoja vastaan. Omissa oloissaan ollen Jäämerikin sentään\npysyttelee siivosti alallaan. Mutta kaikkein tyvenimmälläkään säällä ei\nvanha pauhaaja sentään saata olla aivan levossa, vaan alituisesti\nliikkuu ja elää huokuen sekä sisään että ulos. Kuusin tunnin se\npuhaltaa niin vahvasti, että vedenväki vastaan seisomattomana ullina\nnousee rantamakasiinien siltoihin asti, vyöryy äyräitten vierille ja\nkohisten kiipeää korkeita pahtoja ylös, vieläpä virstamäärin puskeutuu\nisoja tenojakin vastavirtaan. Mutta taas kuusin tunnein meri vetää\nhenkeään, ja vesivalta pakenee pois, niin että ranta-aitat joutuvat\nkuiville, pahtaseinät paljastuvat, ja laakeat rantamaat jäävät\nsatasylisinä hieruoina huutamaan alastomuuttaan.\n\nAlastomuuttaan huutavat Ruijan kaikki kalliorannatkin, jotka\näärimmäisessä pohjoislaidassa ovat samassa alkutilassa kuin siihenkin\naikaan, kun Jumala sanoi, että vihoittakoon maa ja kasvakoon ruohon,\njossa siemen on. Ei kasva puuta harmaa paatinen pohja, eikä tuota\nruohoakaan. Kukapa voisikaan ottaa elatuksensa kovasta kalliosta, jota\nJäämeren aallot huuhtovat alaisin puolin, ja yläisin puolin pyyhkivät\nnapaseutujen viiltävät viimat. Vain kallioseinien suojaamille rinteille\non käkkyräkoivu uskaltanut perustaa vähäisiä seurakuntia, ja hiljaisten\nlahtipoukamien laitaan on matala maanruoho asuttanut pieniä kesäisiä\nniittykenttiä. Vasta suurvuonojen perimmäisissä eteläpohjukoissa, mihin\neivät napatuulet kovin vihaisina ulotu, harva koivuouta muuttuu\ntiheäksi lehtometsäksi, ja petäjäkin nousee rantakankaalle, jopa\nkiipeää kallion alarinteelle.\n\nSuuri Ruijanmaa on aivan tuntureista rakennettu, merta vain valittu\njoukkoon, niin että koko Ruija on meren ja tunturien valtava\nyhteenpano. Etelässä tunturit kyllä käsikädessä täyttävät mantereen\nseisoen vankkana vartiopiirinä Maa-Lapin rajoilla. Mutta pohjoisessa\nmeri puskeutuu kymmenin penikulmin Ruijan kovaan kamaraan erottaen\ntunturit toisistaan ja rakennellen monia suuria vuonoja, joita isot\nlaivat saavat päiväkausin ajella, vielä moninkin päivin kolutakseen\nedes laajimmat poukamat, niinkuin _Jyykeänvuonoa ja Naavuonoa,\nAlattiovuonoa_ ja pitkää _Porsangeria_ sekä _Läijis- ja Teno-vuonoa_\nynnä leveäsuista _Varenkia_. Lukemattomiin mutkiin ja poukamiin meri\ntunkeutuu rakennellen sataisia salateitä joka suunnalle sekä\nkoverrellen tuhansittain suuria ja pieniä pahtasaaria ja kallionirkkoja\npitkin rantapuolia, puhumattakaan monien penikulmien mittaisista\nsuurniemistä, sellaisista kuin _Vuorjenjarga, Spierttanjarga,\nTshorgashnjarga ja Varengin niemimaa_. Koko pohjoinen Ruija onkin aivan\nmeren rikkoma, alaston kalliorykelmä, jossa väliin meri kääntyy maahan\npäin, ja taas vuorostaan maa työntyy mereen käsin, niin että meri ja\ntunturi kuin piilosilla ollen alituisesti yrittävät eksyttää toinen\ntoistansa. Jylhimmät tunturihuiput kohoavat entisinä vanhanlapin pyhinä\nkorkeuksina, merkillisimmät kalliopahdat komottavat muinaisina\nlapinkirkkoina, ja komeat pystypäiset, satasyliset vuorentaatot\nseisovat edesmenneitten lapinäijien kumartamina ylpeinä seitoina.\nMuutamat merenrannan oudot vuoripatsaat, valkeat dolomiittikeilat, taas\novat ikivanhoja, kiviksi muuttuneita noitaämmiä.\n\nJa erämaiden villit vedet ryntäävät hurjina alas tunturien pystyjä\nrinteitä kadoten viimein synkkään mereen. Leveinä kohisevina\nvaahtovöinä ne saattavat vyöryä pitkin kallion kylkeä, niinkuin suuri\nvalkoinen huntu olisi laskettu harmaan paaden hartioille. Väliin taas\ntunturien valkeaharjaiset varsat syöksyvät pauhaten kymmenin sylin\npenkereeltä penkereelle työntyen toisinaan louhikon pohjattomiin\npimentoihin niin rajusti, että tunturi vapisee, ja usvainen sauhu vain\njää ilmassa värisemään.\n\nSaattaisipa joku uskoton, katsellessaan korkealta tunturilta tätä rikki\nraastettua, kovien kallioiden täyttämää Ruijan merimaata, saattaisipa\nmiltei luulla, ettei tämä maanpaikka olekaan ihmislapsiansa rakastavan\ntaivaallisen Isän hyviä töitä. Melkeinpä joku voisi arvella, että vanha\nSaatana, nähdessään Herran valmistaman ihanan maan, ilkeyksissään on\npuristanut kouristaan Jumalan käsialojen irvikuvan, muka ihmisten\nasuinmaan hänkin. Saatanan töiksi vanha tarina koettaakin tätä\nuskotella, muistellen, että kaiken pahuuden Päämies viskasi\nseitsemännestä taivaasta valtavan, mahtavan kalliojärkäleen, jolla\naikoi murskata Jumalan vasta valmiiksi saaman kauniin maan. Mutta\nKaikkivaltias esti Saatanan ilkityön ohjaten kallion putoamaan mereen,\njossa se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Ja tästä kalliojärkäleestä\ntuli Skandinaavian niemimaa. Ruijankin epälukuiset kalliosaaret ja\nlukemattomat niemet ja vuonot ovat sen pirstoutumia.\n\nMutta muinainen muistelus saattaa olla vain tapahtumatonta tarinaa,\neikä vanhalla Vastustajalla liene mitään osuutta Ruijan luomistyössä.\nTämän tietävät kyllä jo Ruijan vanhat kalamiehetkin. \"Jumala se on\nluonut nämä maat, vaikka ne onkin rumat\", Alattion ukkokin ymmärtää, ja\nOlli Koskamo on taas tutkinut, että tunturien tuhannet kurut ja\nhalkeamat ovat syntyneet silloin, kun Golgatan mäellä tapahtui valtava\nmaanjäristys. Eikä suuri Ruija suinkaan ole epäpätö Jumalankaan\nluomaksi. Päinvastoin kaikessa kovuudessaan ja kolkkoudessaan tämä\nkaukainen Jäämeren rantamaa on niin kaunis, että ainoastaan suuri\nMajesteetti on saattanut tällaista rakentaa, vieläpä vain silloin, kun\nhän on tahtonut panna kaikkein parastansa. Niinpä hän onkin saanut\naikaan vielä monin verroin suurempaa ja syvempää kauneutta kuin\nLannanmaan järvimaissa, asettaen täällä käsikkäin kaksi suuruutta:\ntunturin ja meren, sekä heitä vallitsemaan talven pitkän pimeyden ja\nkesän erinomaisen kirkkauden.\n\nValtavana esiintyy Ruijanranta jo talven valkoisissa, kun koko\ntunturikunta korkeimpia keiloja myöten on talvella ja pakkasella\npeitetty, mutta äärillä pauhaa sula meri. Päivä vain käy matalana\netelätunturien lakipuolta, ja vaisu valo hiipii pitkin talvisia\ntantereita sivellen pehmeää punerrustaan valkoiseen erämaahan ja meren\nhallavaan usvaan. Kylmänä ja kyyryissään makaa luminen maa, valkoisissa\nlumikiepeissään torkkuvat vaivaiset pensaat, kylmänsinisenä värisee\ntunturien yöpuoli, ja lapinkotien, tunturitalojen, rantakylien yllä\nasuu harmaita haikupatsaita kohottaen lakkapään latvansa päivän\npunattavaksi sekä sitten vähitellen häipyen ja yhtyen raskaaseen\npakkashuuruiseen ilmanhenkeen, joka vallitsee koko maata. Kaikki elävät\noliot puetaan talven huurteiseen turkkiin. Ihmishenkikin puhaltuu esiin\npakkashuuruna langeten hienoina lumihiutaleina kaulaa verhoaville\nvaatteille, tunturikoivutkin huokuvat ja saavat valkean huurreverhon,\nmeri puhaltaa usvaansa maallekin, ja aaltojen talviset pauhut jäätyvät\nkylmien kallioiden kylkiin ja rantalaitureihin.\n\nVielä suurempana pohjoinen rantamaa on silloin, kun koko Ruijanmeri\nläikehtii ja pauhaa vaahtoharjaisina tuntureina, joita napatuuli\nvyöryttelee rantoja vastaan. Silloin tuntuu kuin Pimeänperän vanhat\nhenget ja meren tursaat pitäisivät suurkisojaan ajellen aalloilla\nvillisti remuten, rääkkyen, ulvoen ja joikaillen. Ja näistä kisoista on\nvanhimmankin rantaukon paras pysyä erillään. Taivaskin silloin\nkääriytyy harmaisiin sarkoihin. Mutta napatuuli riepoittelee taivaan\npaksuja vaippoja raastaen niitä palasiksi gaissojen teräviin huippuihin\nja laahaten riekaleita pitkin tunturien kaljuja lakia ja alastomia\nhartioita.\n\nMutta kun kerran taas päivä pääsee kiertämään ympäri ilmanääriä, ja\nkesänteko joutuu Ruijaankin, syöksyy voittamaton elämänhumaus koko\ntunturimaan ylitse. Lumet ja hanget hajoavat humisten, kevät kiipeää\nyhä ylemmäksi tunturien vierille, ja tuhannet valkoiset puronauhat\npuhaltuvat alas korkeuksista, kymmenet hopeasuihkut samalla harmaalla\npahtaseinällä vieri vieressä kohisten. Koko ilman täyttää\ntunturipurojen suuri pauhu. Se on kuin nuoren kevään valtava riemuhuuto\nsekä talven alta nousevan jylhän tunturin salaperäinen kohina. Kevät\nhuutaa yötä ja päivää, ja kohta asuu rantakentällä täysilehtinen kesä,\nja alarinteilläkin ollaan viheriäisessä nuoruudessa. Keskirinteiden\nkoivut odottavat toivorikkaina, ollen jo hiirenkorvalla, mutta ylhäällä\nmetsärajan matalat käkkyröiksi koukistuneet koivuäijät ovat vasta\nkevään ensi hehkun ihanassa punerruksessa. Sitä ylempänä onkin vielä\naivan talven ja lumen valta, ja kaikkein ylimpänä kimaltelee sininen\njää.\n\nSilloin taas, kun korkeana kesänä Herran päivä käy yli meren ja maan ja\nyli korkeimpien gaissojenkin, koko merimaa ja tunturisto verhoutuu\nsiniviittaan, toinen toistaan syvempään. Tumma meri vain välkkyy\nvihertävänä alhaalla, ja yllä kohoaa sinihaljakkaan vaatehdittu taivas\nniin ylhäisenä, etteivät ylväät gaissatkaan eivätkä siniset jäätiköt\nrohkene sitä tavoitella. Mutta sitten illan suussa ja päivän painuessa\nnapameren liepeille tuntuu kuin pyhä hiljaisuus laskeutuisi kaiken\nylle, Kaukameri katoaa usvahämyyn, etäiset meritunturit häipyvät\nhallavaan punasinervään ja vuonontakaiset pahtaseinät välkkyvät\nherkässä värikkäässä satuloistossa, läheinen maatunturikin saa lumisen\nlakensa lämpöisenä hehkumaan, vaikka tunturin tyvi asuu tummassa\nvarjossa. Meri punertaa ja sinertää, hohtaa punasinisenä sekä vaalean-\nja tummanviheriäisenä, rakentaen kaiken väriloistonsa lävitse kullasta\nja hopeasta kimaltelevan sillan suoraan ulapalle painuvaa päivää\nkohden, ihanan valtatien, jota pitkin väsyneet sielut saattaisivat\nvaeltaa iankaikkiseen kirkkauteen. Valkeat loukeet, tiirat ja kajavat\nkiitävät ja keikkuvat punertavassa paisteessa ylös ja alas kuin\nrauhattomat merenhenget, niin että vain valkoiset siivet läikähtelevät\npunahohtoisina soihtuina.\n\nJa maa ja meri huokuu väkevästi, sillä kaikilla on heidän\nhenkensä. Tunturien turpeen ja käkkyräkoivujen, maaruohon ja\nvaivaiskasvillisuuden tuoreeseen elämäntuoksuun meri tuo oman\nvoimakkaan osansa. Se on suuren maailmanvallan ja napaseutujen jäisen\nulapan aitoa merellistä ilmapiiriä, missä asuu kosteaa suolantuntua ja\nkalantuntua ja kaiken katoovaisuuden tuntua, ynnä vielä lisäksi\nrantalaiturien väkevää hajua sekä rantajälleihin kytketyn\nturskanpaljouden tuoksua. Ja silloin, kun pakovesi on paljastanut\nlaakean rantamaan, hierua antaa vielä joukkoon oman merellisen väkensä,\njoka lauhkeassa illan ilmassa ja yön tyyneydessä huokuu tavallista\nvahvemmin.\n\nKajavat ja tiirat, räiskät, riskilät, altit ja alkat sekä kaikenlaiset\nsuuret ja pienet merilinnut ovat tämän pohjoisen maakamaran kaikkein\nvanhimpia asujaimia ja ensimmäisiä kiinnekirjan omistajia. He ovat jo\nikimuistoisista ajoista vallanneet ja merkinneet asuntosijoikseen\nkaikkein parhaimmat ja jyrkimmät rantakalliot, suuret ja pienet\npahtasaaret, palaten aina joka kevät viljelemään näitä kotipenkereitään\nsekä harjoittamaan merikalastusta, joka ammatti on ikuisista ajoista\nollut heidän tärkein elinkeinonsa. Tuhansin, kymmenin, sadoinkin\ntuhansin ja miljoonin saattaa samalla kallionrinteellä lintukotolaisia\nmajailla. Valkeaksi vain on pahtaseinä majamiesten toimesta sivuttu, ja\npengermillä istuu vieri vieressä tuhansittain valkorintaista\nisäntäväkeä, emäntien ollessa perillisiä saamassa. Toisia lintuja\nliikkuu ilmassa, toisia keikkuu kuin suuria pumpulipalloja meren\npinnalla. Muutamat ovat kalastushommissa, mutta useimmat vain ilman\naikojaan huutavat ja häiläävät merellä tai ilmassa. Mutta jos ohitse\nkulkeva laiva törähdyksellään säikähdyttää pahtakansan, niin koko\nkallioseinä ihan lehahtaa lentoon ja alkaa elää ja kuhista kuin\nsuunnaton ampiaispesä. Toinen, kovempi törähdys ajaa esille yhä\nsuuremmat joukot. Pahtaseinän ympäristö on aivan täynnä lentäjiä,\nsiipien suhinaa ja korvia huumaavaa kirkumista, merikin keikkuu\nkirjavanaan. Mutta pian taas tuhannet tunturilapset rauhoittuvat,\nlentävät kallionkoloonsa, eivätkä enää muistakaan huutavaa kummitusta.\n\nIkivanhoina summina aikoina asui näillä autioilla rannoilla lintujen ja\npetojen kanssa vain peikkoja ja jättiläisiä, yksisilmäisiäkin\nkummituksia sekä rumia koirankuonolaisia, jotka söivät ihmisiäkin.\nTäällä pimeässä äärimmäisessä _Ultima-Thulessa_ ja _Trollabotnissa_,\nNoitaperässä ja summassa Sariolassa, tällaiset Jumalan luomat\nviihtyivät hyvin, hyppien perintötuntureillaan väliin\nyksijalkaisinakin, nuuskien koirankuonollaan ja ainoalla silmällään\nkaameasti katsoa tollottaen,[1] Synnyttivätpä Valkeanmeren rantalaiset\nvalkeakarvaisia sikiöitäkin, ja jylhässä _Rastegaissassa_ majaili\npeloittava tunturiäijä, niinkuin monessa muussakin rumassa kalliossa,\nPykeijan _Pahan-äijän-pahdassakin_ sekä Alattion merivuorissa.\nVesisaaren takana tunturissa, _Merkkivaaran_ lähimailla, on vieläkin\njulmista kivistä kasattu kymmentä syltä korkea keko, kauhea\nkallionmöhkäle huipussaan. Se on vanhojen köyryjen rakentama _Äijän-\neli Köyrynkiuas_, vieläkin peloittava paikka, koska sen nokka\nkylmänäkin talvena pysyy sulana. Knud Leem kyllä yritti väittää, että\nmuistelukset yksisilmäisistä ja karvaisista olioista olisivat vain\ntörkeätä valhetta.[2] Mutta kyllä kaikki kokenut ihmiskunta arvasi\nasiat paremmin. Siksipä elävä kristikansa ei juuri uskaltanut\nlähestyäkään pohjoista hirvitysten valtakuntaa. Se vain manasi tautinsa\nja tuskansa sinne\n\n    \"Pimeähän Pohjolahan,\n    summahan Sariolahan,\n    Rutjan koskehen kovahan\".\n\nJa taivaan linnut sinne vain joka kevät lukemattomin parvin laulaen ja\nsoittaen ajoivat aurojaan halki ilmojen, Mutta pimeän saapuessa nekin\nsyksyllä taas äänettöminä tohistivat saman tien takaisin.\n\nMutta ei kuitenkaan ainoastaan Raisissa Moskujoen rannalla lintujen ja\npetojen, peikkojen ja kummitusten kotipaikaksi, vaan myöskin\nkristittyjen ihmislastensa asuinsijoiksi Ruijan Luoja on rakentanut\nnämä Jäämeren tunturimaatkin. Ei kyllä etelän viljavien vainioiden\nvakaisille kyntäjille, eikä kukkarantaisten lehtojärvien soutajille,\nvaan rohkealle ja karaistuneelle väelle, joka tohtii työntyä peikkojen\npimeään perukkaan, uskaltaa uhmata julmaa Jäämerta ja pystyy\nmurkussakin vaeltamaan tuntureita, eikä pelkää rakentaa asuinmajaansa\nkapealle rantakaistaleelle synkkänä uhkaavan pahtaseinän alle, vaikka\nsamassa pahdassa ennen on saattanut asustaa tunturiväkeäkin. Tällaiset\nankarat elämänehdot Luoja on kaukaiseen merimaakuntaansa asettanut, ja\nkelvollisten tulijain niestaksi hän on täyttänyt meren kalalla ja\nkaikenlaisella viljalla, joka kasvaa ja lisääntyy aina lajinsa mukaan.\nNiin myös tuhannen tuhantiset kalliopahtojen linnut ja tunturien elukat\non hänen valtaansa annettu.\n\nJa maankulkija ihminen on seurannut Luojansa tahtoa, seurannut\nlintuparvien matkaa ja asuttanut kaukamaata viimein yhtä rintaa\nlintujen ja peikkojen kanssa. Sillä pystypäinen maankiertäjä,\nmerenkiertäjä, saattaa asua ja etsiä elatuksensa miltei kaikkialla,\nmissä muutkin häntä vähäisemmät luomakunnan kanssa-asukkaat tulevat\ntoimeen.\n\nJo tuhansia vuosia takaperin, jolloin vielä kummitukset ja jättiläiset\nolivat Jäämeren maiden täysivaltaisia omistajia, asusteli Ruijan\nrannoilla lappalaisia. Muinaiset roomalaiset jo tiesivät muisteluksia\nmerkillisestä Pohjanperän kansasta. Kun Englannin kuninkaan\npalvelukseen mennyt norjalainen Ottar 800-luvun lopulla teki\nNorjan äärimmäisestä asutusta maasta, Haalogalannista, suuren\npurjehdusretkensä ympäri koko Ruijan Vienanmerelle, permalaisten\nmaahan, hän kohtasi matkallaan ainoastaan lappalaisia, jotka talvella\nmetsästelivät tuntureilla, mutta kesällä asuivat kalastajina\nmerenrannalla.\n\nNahkapeittoiset saamelaiset olivatkin satoja, tuhansia vuosia Ruijan\nrantapeikkojen ainoita asuinkumppaneita. Tänne saakka tämä ihmiskunnan\nvähäväkinen rajakansa oli vähitellen joutunut raivaamaan peloittavaa\nperämaata ja valmistamaan sijaa vastatuleville. Olisipa heidät ajettu\nvieläkin pimeämmille perukoille, ellei ylitse käymätön, ympäri\nkiertämätön meri olisi tullut vastaan. Ja melkein samoina kummituksina\nkuin muitakin Noitaperän peikkoja heitä pidettiin. Vielä satoja vuosia\nOttarin matkan jälkeen kuultiin näistä Ruijan esikoisihmisistä, että he\nolivat aivan eriskummallista pahnaa, koska he puhuivatkin niin kummaa\nkieltä, ettei sitä kukaan kristitty ymmärtänyt, sekä voivottelivat\nja ulisivat niinkuin ulvova koira. Mutta Jumalan tekemiksi\nluontokappaleiksi lappalaiset sentään uskottiin, jopa huomattiin, että\nhe olivat rakennetut Jumalan kuvankin mukaan niinkuin kristityt\nihmisetkin, vaikka he olivatkin puetut karvaisiin eläinten\nnahkoihin.[3]\n\nStaalujen ja muiden pahojen kanssa tapellen lappalaiset saivat täällä\nelättää henkeänsä, saivat sitten myös aikojen kuluttua ruveta suuria\nveroja suorittaen hyödyttämään etelän väkevämpiä kansojakin. Sillä joka\nsuunnalta etelästä käsin suuret saaliinhimoiset joukot alkoivat käydä\nPohjan perukkaa verottamassa. Toiset ryöstivät merta, toiset\nmerenrannan ja tunturien kansaa. _Norjalaiset_ ja _Tanskan_ miehet,\njuovatellen Ottarin ja Thore Hundin jälkiä, tekivät lännestä käsin\nkaupparetkiä Permaan, samalla verottaen lappalaisia pitkin rantoja.\nMutta samoihin aikoihin samoilivat maanpuolelta tunturien ylitse\nikivanhat _kveenit_, suuren _Kainuunmaan_ miehet, ajaen sekä poroilla\nettä hiihtäen sivakoilla aina merimaihin asti, etsien ja pakottaen\npiiloisimmatkin lapinsiidat verovelvollisikseen. Myöhemmin idästä\ntulleet _karjalaiset_, Perman jumalain palvelijain jälkipolvi,\njoutuivat lapinkävijäin joukkoon, käyden kauppaa ja ryöstäen sekä\nkiskoen lapinveroa koko Ruijan rannikolta aina Haalogalantiin asti.\nSitten heidän perässään pian riensivät Novgorodin _ryssät_\nluostareineen ja pyhimyksineen, kilisevine kirkonkelloineen ja\nsavuavine tuohuksineen. Viimein ennätti saaliinjaolle _Ruotsikin_\njutaen keskimailta vanhojen kveenien polkuja, ja Ruotsin kuninkaan\nnimissä sitten kuulut _pirkkalaiset_ pitivät vallassaan Lapin ja Ruijan\nlaajoja erämaita vuoroin kantaen veroja, vuoroin käyden kauppaa ja\nkulkien Jäämeren suurilla markkinoilla aina Tromssassa, Alattiossa ja\nVarengilla asti.\n\nPikkuinen kitisevä kotamies sai työntää tukuittain nahkoja ja taljoja\nkolmenkin valtakunnan veromiehille, majavan, näädän, saukon ja\nketunnahkaa, karhun ja peurantaljaa sekä vielä päällisiksi lintujen\nhöyheniä säkeittäin ynnä mursunnahkaista köyttä kymmenin sylin.[4]\nMutta joskus lappalaiset tuskastuivat alituisiin kiusaajiinsa ja\novelasti saattoivat heitä joukoittain turmioon. Tunturimaissa vieläkin\nkerrotaan monia, toinen toistaan merkillisempiä muisteluksia\nryöstäjäjoukkojen tuhoamisista, milloin jyrkältä kalliopahdalta\nsyöksynämällä syvyyteen, milloin soudattamalla kuohuvaan kuoleman\nkoskeen, milloin milläkin tavalla. Miltei jokaisella Lapin kolkalla ja\njokaisella Ruijan vuonolla on oma hirvittävä \"Russepahtansa\" tahi\nkaikki nielevä virrankuilunsa, johon muinaisina aikoina kerrotaan\nvainolaisia syöstyn.\n\nToisinaan taas eri valtojen pohjankävijät sattuivat taipaleillaan\nsamoille rannoille tai samoille siidoille. Ja silloin saattoi tulla\ntotinen tappelu. Varsinkin vanhat kveenit ja muinaiset Norjan miehet\ntuhannet kerrat tuimasti ottivat yhteen. Samoin taas sitten karjalaiset\nja ryssät kahisivat norjalaisten kanssa. Varenginvuononkin\npohjoisrannalla, nykyisen Vesisaaren kaupungin maalaidalla,\nnorjanmiehet ja karjalaiset olivat kerran ankarasti sotineet ja\nsurmanneet toisiansa, ja suuri joukko kuolleita oli kuopattu\ntappelukentän laitaan. Tappelun muistoksi oli kentälle pystytetty kivi,\nkorkea paasi, joka vieläkin siinä seisoo Viinikan talon vierillä. Ja\nkentästä, Viinikan perunapellosta, nousee yhäkin muinaisten\ntorakumppanusten lahonneita luita. Monta muutakin veripäistä\nyhteenottoa on tapahtunut näillä pimeillä rannoilla. Kova lienee ollut\nkamppailu silloinkin, kun ryssät 1400-luvulla kerran pakottivat koko\nnorjalaisrannikon kääntymään ainoaan oikeaoppiseen ja autuaaksi\ntekevään uskoonsa.[5]\n\nVainolaisten varalta oli muinaisina aikoina rakennettu pitkin\nrantamaita tuntureille ja korkeille vaaroille kivisiä nuotiosijoja,\njoihin vihollisen hyökätessä oli sytytetty merkkitulet lennättämään\nhätäsanomaa vaara vaaralta yli maan. Sellaisen hätänuotion sijan\nsanotaan olleen _Kiiperin_ luona, toisen Vesisaaren vieressä,\n_Merkkivaaralla_, kolmannen _Marttisen_ tunturin laella, Morttisen\nkylän lähellä.\n\nMutta vähitellen vieraat verottajakansat rupesivat omilla joukoillaan\nasuttamaan Jäämeren ääriä pitääkseen ne lappalaisineen lujemmin\nvallassaan. Jo 1200-luvun lopulla sanotaan norjalaisia asettuneen\nRuijan rannoille, ja 1307 norjalais-tanskalaiset pystyttivät\nisännänpaikakseen Varenginniemen itäkolkkaan pienelle kalliosaarelle\n_Vuoreijan_ linnan, _Vardöhusin_, yrittäen levittää asutustaan ja\nvaltaansa aina Muurmanin rannalle asti. Karjalaiset ja ryssät työnsivät\npohjoisia etujoukkojaan ja ryssänuskoa Turjan rannalle, Muurmanille ja\nEtelä-Varenkiin, ja 1480 vaiheilla venäläiset rakensivat Tuuloman\nsuulle _Knollan_ linnan ottaen haltuunsa norjalaisten persoman\nMuurmanin ja Turjan rantamaan. Sanotaan karjalaisia ennen asustaneen\nRuijan rannoillakin ja Varenginvuonolla, jopa ennen norjalaisten maahan\nsaapumista, jättäen seudulle muistoksi nimiä kuten _Karlebund, Karjeli_\nVarengilla. Joitakuita karjalaisia kerrotaan pitäneen majaa aina\nMalangenissa asti Tromssan eteläpuolella. _Russekveeneiksi_ norjalaiset\nnimittelivät karjalaisia. Mutta Suomen kveenit, jotka norjalaisten\nkanssa yhtä rintaa jo Ottarin ajoista olivat verottaneet lappalaisia ja\ntaas kilvan karjalaisten kanssa samoilleet Jäämeren maita, rupesivat\nvarsinaisesti vasta satoja vuosia myöhemmin Ruijan kiintonaisiksi\nasukkaiksi. Joitakuita pohjankävijä-kveenejä aina silloin tällöin kyllä\njuuttui Jäämeren ranta-asujiksi vähitellen sulautuen norjalaiseen\nväestöön, kuten kävi yksityisten karjalaistenkin, _Kvenangenin_\nvuonokin lienee saanut nimensä muinaisista kveeniäijistä, ja jo\n1300-luvulla mainitaan muutamilla Ruijan vuonoilla kveenejä\nasustaneen.[6]\n\nHitaasti kyllä tapahtui kolkkojen rantojen kansoittuminen, sillä\npelättyyn maahan monikaan ei halunnut iäkseen jäädä, vaikka siellä\nkävikin merta ja lappalaisia verottamassa. Norjalaiset saivat tuon\ntuostakin työntää Ruijaan rangaistusvankejaankin koettaen siten saada\nvaltaamansa kaukamaan kansoitetuksi. Kaikenkaltaisia rikoksentekijöitä\ntänne tuomittiin ja tuotiin, ja näistä syntyi Ruijan rannoille uusia\npeloittavia peikkoja.\n\nSatoja vuosia Norja, Ruotsi -- ja Suomi -- sekä Venäjä riitelivät\nJäämerestä ja sen lappalaisrannoista. Norja siinä peri parhaan osan,\nkoko Ruijanmaan Varenginvuonoineen ja maineen aina Ryssän rajaa\nmyöten, ja venäläinen sai tyytyä Kuollan niemimaahan Turjan- ja\nMuurmaninrantoineen. Mutta Ruotsi ja Suomi lappalaisineen jäivät\nviimein aivan osattomiksi ikivanhoista takarannoistaan, Knäredin\nrauhanteossa 1613 Ruotsi työnnettiin pois Jäämerestä, ja Strömstadissa\n1751, jolloin Ruotsi taaskin oli huonoissa voimissa, Norja sai\nkiristetyksi itselleen Koutokeinon ja Kaarasjoen laajat tunturiseudut\nTenojokea myöten Ruijan suuriksi takamaiksi. Rajankäynnissä 1826 Norja\nosasi venäläisen kanssa keinotella niin hyvin, että valtakuntain raja\nvedettiin Patsjokea myöten ja ajettiin Jäämereen vasta Vuoremajoessa.\nVanhan rajanaapurin ja osamiehen, Suomen, mieltä ei asiassa kuultu,\njoten Suomi menetti viimeisenkin osuutensa Jäämeren rannikon ikivanhaan\nyhteisalueeseen, sekä Suomen lappalaiset kadottivat merelliset\nkalastuspaikkansa ja porojensa vanhat kesälaitumet.\n\nNorjan isäntävallassa on siis lopultakin paljon kiistelty, suuri ja\nylpeä Ruijanmaa Jäämerineen, tuntureineen ja lappalaisineen.\n\nMutta täällä, tunturien ja lappalaisten naapureina, Norjan vallassa,\nasuu vieläkin tuhansia suomalaisia, tunturien takaisia kveenejä, joista\nmonet polveutuvat jo vanhoina aikoina maahan muuttaneista esiukoista.\n\n\n\n\nJyykeä\n\n\nKoko Peräpohja ja Länsipohja, Ruijanranta ja läntinen Lappi tuntevat\n_Jyykeän_, maailmanaikaisen markkinapaikan Jäämeren äärillä, läntisellä\nRuijanmaalla. Jo satoja vuosia takaperin vanhat pirkkalaiset ja sitten\nTornion porvarit ajoivat Jyykeän vuonon pohjapuoliin vaihtamaan\ntavaroitaan lappalaisten kanssa, ja viimeksi juti tänne koko\nlähiseutuinen kolmen valtakunnan tunturimaailma ja merikansa.\n\nHyvä ja vahva oli tänne entisen maakansan jutamakeino. _Muonionjoen_ ja\n_Könkämäenon_ suurta reikää vain noustiin ylös _Kilpisjärven_ korkealle\ntunturiselälle, johon Muonion suurkylästä karttui parikymmentä pitkää\npenikulmaa, ohitse Palojoensuun, Kuttaisen, Enontekiön vanhan Markkinan\nja kirkkopaikan sekä Rounajankin muinaisen kirkkokentän. Kilpisjärveltä\nhelposti päästiin rajan ylitse _Kalguenon_ latvoille ja Pyhäänoutaan,\njosta sitten vain kolmisen penikulmaa hyvää vauhtia ja hyviä myötäleitä\nlasketeltiin alas Kalguenon vankkaa, kautta Kaulatörmän ja\nAksukeikkuman, Moskuluokan ja Nolvinkurun aina jokisuulle asti,\nJyykeänvuonon rannalle.\n\nTäällä, tuhatmetrisen Falisniemen tunturin juurella, Kalguenon suussa,\noli laaja tasainen _Nallavuopion_ kenttä, jossa tiedetään jo ainakin\n1600-luvulla pidetyn suuria markkinoita, ja aikoinaan olleen koko\ntunturinalaisen rantakentän piiritettynä porvarien markkinatuvilla ja\nlukuisilla turvemökeillä. Sanotaanpa lähimailla olleen entisaikaan\nkirkonkin sekä kalmatievan, johon pitäisi lappalaisia haudatun.\n\nSamoja vanhoja maakeinoja ja jokireikiä, joita Jyykeän markkinamiehet\nolivat satoja vuosia jutaneet edestakaisin, ja ennen, samoin sadoin\nvuosin, muinaiset kveenit kulkeneet tunturimaiden lappeja verottamassa\nsekä vanhojen norjalaisten kanssa toraamassa, samoja entis-isien\ntuttuja keinoja sitten aikojen kuluttua kveenien jälkeläisetkin taas\nvaelsivat Jäämerelle nostaen Jyykeänvuonollekin suuria suomalaispesiä.\n\nJo 1700-luvun alkupuolella, Isonvihan kurjina vuosina, tiedetään\nsuomalaisten ottaneen Jyykeänvuonolla ensimmäiset varmat pirttisijansa,\nEnsi ukkona lienee täällä raatanut \"Kveeni-Mikkeli\", _Pellikan Niilan\nMikkeli_[7], joka 1717:n vaiheilla oi eukkoineen ja seitsemine\nperillisineen asettunut Jyykeänvuonon pohjaan, rakentanut talon ja\nruvennut maksamaan veroa Norjalle sekä käynyt Herran pöydässä\nnorjalaisessa _Muotkan_ kirkossa, ainakin kerran, kesällä 1743. Mikkeli\näijä, joka oli oikein kuninkaallisessa Ruotsin väessä palvelleen\nkapteenin poika ja lukkarin tyttären poika, oli kotoisin Tornion\ntienoilta, pari neljännestä kaupungista länteen käsin. Oli ukko vanha\nlohenpyytäjä sekä tottunut kirvesmies, joka kyllä kykeni ottamaan\nkalan merestä sekä pystyttämään pirttinsä Jäämeren alastomalle\ntunturinvarpaalle. Yksinäisenä rantapörönä lienee Pellikan Mikko saanut\nkoko meriperäänsä vallita. Syrjäpuolisetkin pitivät kveeniäijää vuonon\nvanhimpana, ruveten sanomaan Jyykeänpohjaa _Pellikanvuonoksi_, jonka\nnimen perukka piti pitkät ajat.\n\nTuli pian muitakin suomalaisia samoille suurille rannoille -- vanha\nvihavenäläinen kun oli ottanut koko Suomen kynsiinsä. Jo 1723 mainitaan\nJyykeänvuonolla asustaneen 11 suomalaista perhettä, ja 1750 oli niitä\n18 huonekuntaa, joista sitten yhä sikisi lisää suomensukua. Vuosien\nvieriessä vielä juti tunturista uutta kveeniä, toisinaan oikein\nperhekunnin ja joukkovoimalla, jääden Jyykeän rannoille tahi\nlähiseuduille, mutta useasti myös painuen merta myöten kauemmaksi,\nSenjaan, Tromssaan, Hammerfestiin ja yli Ruijan rannikon. Varsinkin\nvuosina 1863-66 oli kveenivaellus suuri. Niinpä talvella 1865-66 kulki\nJyykeänvuonolle ja ohitse 108 henkeä, enimmäkseen kveenejä. Näinpä\nkarttui ja sikiytyi Jyykeän rantamille suomalaisväkeä, niin että 1845\nsen pääluvuksi merkittiin 436 sekä 1855 jo 719. Ja taas kymmenen vuoden\nperästä oli Pellikan äijän kansakuntaa vuonon vierillä 734 sielua,\nvaikka sitten jo kumminkin 1910 lasketaan kveenien luku vain\n611:ksi.[8]\n\nSiellä täällä suuren vuonon rantakentillä ovat tunturista tulleet\nlöytäneet asuinsijansa. Länsipuolellakin, _Muotkan_ kauniilla\nkirkkorannalla, _Voivuonossa, Vuosvankassa_ ja vuononperän\n_Vieksikentässä_ asustaa suomensukua. Samoin taas itärannan monissa\nlahtipoukamissa, _Juovankassa, Kaivuonossa, Oimavankassa_ ja muissakin\non kveenien vanhaa pahnaa.\n\nMutta kaikkein suurin ja ehjin suomalaisten seura on kokoontunut\nJyykeän ikivanhaan markkinaseutuun, Kalguenon suupuolelle.\nKymmenlukuisin pirttikunnin täällä vielä kveenien savut nousevat yksin\n_Markkinankin_ lavealla rantakankaalla, jossa pikku pirtti sivuaa\ntoistaan. Ja lisäjoukkoa on piiloutunut _Leppäjoen_ metsistöön, lappien\nseuraan _Outaperälle_ sekä Kalguenon taakse _Apajan_ mataliin\nkoivuviitoihin tunturien ja lappalaisten vieruskumppaneiksi.\n\nMutta muinaisina aikoina, jo ainakin Nallavuopion vanhimpina\nmarkkinapäivinä, kun kaikki maa vielä kuului _Kaisan_ suohkanaan, oli\nJyykeän koko markkinaseutu aivan vain lappalaisten asuinmaana,\nnykyinenkin Markkinasiljo autiona mäntykankaana. Mutta ennustipa kerran\nvanha lapin noita, makasi lovessa, puhutteli edesmenneitä, ennusti ja\nsanoi:\n\n-- Tähän pittää tuleman vielä nurkka nurkan vierhen ja skorsteeni\nskorsteenin vierhen... Tästä pitävät esivallat mennä ja tulivenheet\ntulla, ja esivallat pitävät lakia ja tinkaa pitämän... Ja viimeksi\npittää tähän hirttupuu lähettämän ja ihminen hirtettämän... Ja sitten\npitää maailman loppu tulemhan.\n\nHirttopuuta vaille onkin vanhan lapintietäjän ennustus jo pilkulleen\ntoteutunut. Mutta aikoja kyllä ennätti vieriä ja vuosisadatkin\njuovatella toisiaan, ennenkuin ennustus rupesi täyttymään.\n\nEnsi eläjänä sanotaan Markkinasiljolla asustaneen _Markkina-Makreetan_.\nHän oli vain yksinäinen Makreeta muori, jolla oli pieni turvekammi,\nmuuan lehmänkanttura turvekömmänässä ja renkimiehen tapaisena\nsuomalainen _Elsan-Jaako_. Penikulman päästä, Kalguenon nousulta,\nLullin luota, Makreeta hankki lehmälleen heiniä. Mutta kerran\nniittymatkallaan muori hukkui enon kuohuihin, ja Elsan-Jaakon\nrenkyminenkin loppui.\n\nMarkkina-Makreetan turvekammin naapuriksi istutti jo aikaisin mökkinsä\nluokan laitamalle vanha Kaakamosta lähtenyt _Järkkä-Jussa_. Sitten\nsaman kömmäkön isännäksi tuli Jussan poika, _Pohjasen Nikuksi_\nnimitetty kaakamolainen, joka jo nuorena ollessaan oli Kaakamon\nIsraelin ajopoikana kierrellyt kaukaiset Hämeetkin, kun iso Israeli\nsieltä kävi ostelemassa kaupantavaroita. Eteläiset Hämeet kierrellyt\nPohjasen poika pysyi sitten kyllä merenrantamökissään, sai\nnorjalaissekaisen emännän, kalasteli meressä ja askarteli puuastioita\nmyytäväksikin, kävipä kansalle jumalansanaakin saarnaamassa.\n\nNäihin aikoihin melkein koko _Nortto-Norja_ oli yhden ainoan miehen\nhallussa, ainakin Muotkan kirkkokunta ja Kaisan suohkana, jonka\npääkirkko oli Tromssan aavalla. Tämä mahtava mies, monen suohkanan\nherra, oli _Haaki-vainaa_, Muotkan Kariniemessä asuva suuri kauppamies\nHagen, _Niemikuninkaaksi_ nimitetty. Haaki-äijällä oli kolme tytärtä,\nja niin upporikas ukko oli, että saattoi joka tyttärelleen antaa\nmyötäjäisiksi kuusikymmentäkaksi maata. Mutta silti isorikas saattoi\nsuuttua, kun Speinin Oula kerran sysiä polttaessaan päästi tulen Apajan\nmännikköön polttaen sen rantaan asti, niin että \"tyhjä tuhat jääthin\".\nSuuttui Niemikuningas ja aikoi laittaa Oulan \"slaaverhin\". Mutta\nOula-äijä ei kuin joikasteli vain:\n\n    \"Haaki kyllä on vihassa nokko,\n    mutta vanha on Speinin Oula\n    slaaverhin lähteä nokko\".\n\n_Kieruan_ kirkolta tullut kaupanmies, _Alfred Rasch eli Vanha-Raska_,\nsai yhden Niemikuninkaan tyttären, _Ane-Lisan_, ynnä 62 maata eli koko\nKalguenon vankan Suomen ja Ruotsin rajoja myöten tuntureineen ja\nmerenrantoineen, Markkinoineen, Markkina-Makreetoineen ja\nJärkkä-Jussoineen. Vanha-Raska tuli Jyykeään ja rakensi 1840 vaiheilla\nMarkkinakentän laitaan, sataman äärelle, komean kartanon, teki\nkauppaa lappalaisten, suomalaisten ja Tornion porvarien kanssa\nja tuli yhä rikkaammaksi, nousten Jyykeän markkinakentän uudeksi\n_Niemikuninkaaksi_.\n\nMutta tapahtuipa siinä 1840-luvun lopulla, kun Jyykeässä pidettiin\nsuuria marraskuun markkinoita ja Raska-porvari istui isojen herrojen\nkanssa kamarissaan ryypiskelemässä, että huoneeseen astui päihtynyt\nlapinäijä, vanha rukka päällään, vielä vitsavanteella vyötetty,\nRukka-äijä pyysi saada nukkua talon pirtissä, mutta Raska-äijä\nylimielisenä tarttui vieraan vitsavyöhön heittäen hänet yön selkään.\nSilloin ulos ajettu lapinukko, joka oli itse _Fjeltner_-pappi\nRuotsin-Lapista[9], noitui ja manasi:\n\n-- Kyllä sie minut ovesta panet ulos, mutta sie itte piät tuleman ulos,\nkussa ei ovea ole... Kun mie lähen ja jouvun yötä ulkona olemhan, niin\njouvut siekin olemhan taivhan alla.\n\nJa juopunut lapinpappi meni markkinalappalaisten luokse, joikasi siellä\nvahvasti, koppasi kouraansa kolme lastua, lennätti yhden Raskan\nkartanoa kohden sanoen: \"Ei piä ihmisiä surmata!\" Sitten pappi lennätti\ntoisen lastun kieltäen: \"Ei piä tuli tulla!\" Lennättipä ukko vielä\nkolmannenkin huutaen kovasti: \"Tuuli tulla pittää... aina jotakin\njääpi!\"\n\nTulikin tuuli, jopa aivan jouluaamuna. Jo jouluaaton iltamyöhäisenä\nOutaperän lappalaiset, Tomma-äijä ja vanha Marja-muori, kuulivat\nLeppäluokan männiköstä, Jyykeän markkinatieltä, merkillistä menoa,\nniinkuin olisi monin raidoin ajettu. Oli kaunis ja tyven kuutamoyö.\nRaito toisensa jälkeen menee ohitse, niin että ryske vain kuuluu,\nkellon kalke ja ahkioiden pieksäntä. Maa vain tärisee ja kuuluu outoa\npuhetta, ja yhä raitoja tulee ja menee, vaikka ei mitään näy...\nOutaperän Tomma ja Marja-muori kyllä kuulivat ja ymmärsivät, että siinä\noli outo väki liikkeellä.\n\nJa aamulla ani varhain, kun lyhyen päivän koitto oli juuri heräämässä,\nmutta Raskan talo vielä nukkui, tuli lounaasta pitkin vuononreikää\nhirmuinen tuulenrossa ja kiiti kiljuen pitkin rantaa, kunnes yhtäkkiä\nvinkaisi, pyörähti ja tarttui Raskan suureen lohtataloon temmaten sen\nkerrassaan pohjakiviä myöten matkaansa ja hajoittaen pitkin\nMarkkinavaaran männiköitä. Ihmisille tuuli ei tehnyt vahinkoa, lohdassa\nnukkuvan tyttärenkin työnsi vain sänkyineen hangelle. Eikä tehnyt iili\nilkeyttä kenellekään muille, eräästä markkinatuvasta vain kohautti\nkattoa ja pisti ison kiven hyllylle.\n\nMutta kauhistuen naapurit tätä katsoivat, vielä enemmän, kun he olivat\nnähneet tuulen matkassa oudon liikaelävän, niinkuin ison mustan\nvariksen. Siitä kaikki kyllä arvasivat, että tämä oli vitsavöisen\nlapinpapin tekoja.\n\nKoko joulupyhät Raska-äijä sai keräillä tavaroitaan tunturista\nMarkkina-Makreeta ja Outaperän lappalaiset apumiehinään. Mutta pian iso\nrikas taas oli jalkeillaan ja rakennutti kahta komeamman ja isomman\nlohtatalon samoille sijoille. Kaksi Suomen miestäkin oli siinä\nkirveineen kalkuttamassa. Eikä tähän taloon enää pahat puuskat\npystyneet. Sillä rakennuksen pohjaa pantaessa _Riikan Antti_,\ntietoveeni, manasi:\n\n-- Panemma nyt semmoisen pohjan, ettei saatanan voimat sitä hajota.\n\nSama Vanhan-Raskan rakennuttama talo komottaa vieläkin kylän\npohjoispäässä suurena ja valkeana ja koko kentän komeana, niin että\noutokin heti huomaa, missä Niemikuninkaan suku majailee.\n\nVähitellen karttui markkinakentälle, Vanhan-Raskan valtamaalle,\nlisäkansaa ja pirttipahasta. Tunturi yhä tuotti kveeniä, ja Kalgueno\nohjasi sitä suupuolelleen. Varsinkin 1860-luvun huonot vuodet työnsivät\nmaakansaa meren rannalle. Muoniosta saapui _Päkin Kalla_ rötistäen\nolinsijansa markkinasiljon laitaan, tuli myöskin ylitorniolainen\nKusto-ukko, _Markkina-Kustoksi_ sanottu, kuusamolaisen Kaisa-muorinsa\nkanssa, tuli Pajalan nikkarimies, _Jussa Holma_, jonka neljä poikaa,\nvuoro vuoroonsa, hukkui mereen, kaksikin kerrallaan, ja niin tuli myös\ntyrnäväläinen _Könö-Matti_ kemiläisen Kustaavansa kanssa asettuen\naluksi Pohjasen Nikun taloon. Sitten, 1864, saapui lapinäijien\nporoahkioissa ajellen Pajalan Junosuvannon mainio rautamies, _Iisakki\nSeppälä_, eukkoineen ja seitsemine lapsineen, asettuen hänkin ensin\nPohjasen Nikun hoiviin, kunnes sai oman talon jokisuulle,\n_Lauttaplassiin_, Tuli toinenkin _Iisakki_, Muonion Grape-ukko,\nEnontekiön entisen papin jälkimiehiä, jonka sisar, Juusefiina, oli\nPäkin Kallan emäntänä, sekä pystytti pirttinsä kentälle 1868. Samoihin\naikoihin sanotaan _Karvosen Jussankin_ jutaneen Pajalan korpimaista, ja\nvielä samojen huonojen aikojen ajamia olivat _Klaavun_ veljekset,\njoista _Matti_ maatui Markkinaan, _Heikin ja Kuston_ mennessä\nVieksikenttään ja _Iiskon_ jutaessa Juovankkaan.\n\nKaikki nämä entiset ukot ovat jo huokaisseet henkensä ja makaavat\nsiunatussa maassa. Vanha-Raska sinne joutui 1890:n tienoissa\n77-vuotiaana, jopa Vanhan-Raskan poikakin, _Rasmus Rasch_, kesällä 1927\n87:n ikäisenä vanhuksena. Uusi polvi, ikäihmisinä jo sekin, ahertaa\nsamoilla kentillä uusien tunturintakaisten tulokasten rinnalla.\n\nKentän vanhimpana vaarina Rasmus-äijän kuoltua köppelehtii kyläkadulla\n85-vuotias _Erkki Karvonen_, yksinäinen mökin ukko, jonka neljä poikaa\njo elää kukin oman kotinsa isäntänä, toiset Markkinassa, toiset\nOutaperällä. Mutta ensimmäisinä ikämiehinä liikkuvat kylässä Seppälän\nIisakin pojat, _Erkki, Heikki ja Jaako_, jotka yksinäisestä\nLauttarannasta ovat siirtyneet ja rakentaneet kukin oman talonsa\nyhteiseen kyläpiiriin. Onpa Heikki aikoinaan ollut sellainen mies, että\non saanut talonsa emännäksi itse Vanhan-Raskan tyttären, joka vieläkin\nkauniina ja valkoisena Anttuuna-muorina hallitsee Henrik Isaksenin\nkotia.\n\nSeppälät ovat olleetkin miestä parempia jo Junosuvannon rautaisilla\nsydänmaillakin asuessaan. Siellä jo muinaisina aikoina suvun miehet\npolvi polvelta pysyivät raudantuttuina. Muuankin, _Lasun-Lassiksi_\nsanottu, oli niin kuulu, että kutsuttiin kerran Köngäsen ruukkiin, kun\nei Ruotsista tuotu mestari kyennyt vasta saatua konetta puulaamaan\nkokoon. Lasun seppä katsoi ja tutki koko hoidon pannen heti paikalla\nsen hyrräämään. Ruukin patruuna oli hyvillään ja sanoi: \"Se on seppä\nJunosuvannosta, ja se pittää olla Seppälä\". Ja näin Lasusta tuli\n_Seppälä_, Tämän Lasu-äijän poika oli Iisakki, joka sitten nöyrinä\nvuosina, kun vielä tulipalo hävitti omaisuuden, alasimineen ja\nruuvipenkkeineen, palkeineen ja perheineen muutti Jyykeään. Täällä\nPajalan mies pian pystytti oman pajansa, jossa Junosuvannosta tuotu\nalasin alkoi taas helkkyä ja vanhat kotipalkeet puhaltaa. Sama alasin\nhelisee ja samat palkeet puhkuvat vieläkin Jaako Seppälän pajassa. Ja\nSeppälän seppien vasaran kalke kaikuu kauempanakin. Vanhin\nIisakinpoika, _Iisakki_, meni vasaroineen Kieruaan, _Olli_ siirtyi\nRaisinvuonolle, ja Erkin kahdella pojalla on Honningsvaagissa iso\nkonepaja. Mutta muuan Kieruan Iisakin perillinen, _Leunard_, lennähti\nAlaskaan, tullen siellä niin jaloksi koiranajajaksi, että häntä\nmainotaan yli maailman.\n\nKylän iällisten miesten joukossa nähdään myöskin _Juhan-Eerik Grape_,\nIisakinpoika, Pohjasen Nikun vävymies, ja ikäukkojen seuraan pyrkii\n_Päkin Petterikin_ sekä Klaavun kaksi jälkeläistä, _Lassi ja Jussa_, ja\nikäeukkona elää kylän keskellä _Tomman Iita_, edesmenneen tyrnäväläisen\nKönö-Matin tytär, pienen talon leskivaimo. Muut kveenipirttien\nsavunpitäjät ovat nuorempaa kantaa, Seppäläin poikia tai vävyjä,\njoukossa joku myöhemmin tullut _Janne Soini_ sekä suomalaisen nainut\nnorjanmies, kuten Hans Gode ja Paakari Gode tai lapinsukuinen\nJaakop-Uula ja Parakan Mikon sisarenpoika, Kanutan Jussa. Metsän\nvarjossa vain elelee erillään Rantsilan Mankilasta aikoinaan tulleen\n_Lampelan Aapon_ jälkijoukko, ja taas toisaalla syrjässä, yksinäisellä\ntunturirannalla, asustaa aikoja edesmenneen _Kyssi-Pekan_ pojanpoika,\nharppuneerina Jäämerta kierrellyt _Jänssi_ pienen perheensä kanssa.\n\nMutta Outaperän hietaluokkaisille Leppäjokivarsille on joutunut\nIin-kirkon-läänistä lähteneen _Pyörälän Heikin_ poika Eevi\nlapinsukuisine emäntineen. Tavataan täällä Karvosen Erkin poikiakin\nkaksittain sekä vanha _Tommas-Anna_, lapinmuoriksi muuttunut, Tornion\nPellosta saapuneen _Kristiinan_ tyttärentytär. On täällä sitten\nsekasukuista Hans-Helmeriä, Oulan-Alettaa, Heikin-Niilaa... Apajan\nvanhana asuu _Päkin Juhan-Petteri_, raamatunmies, sunnuntaiseurojen\npitäjä, Ylimuoniosta tulleen Palovaaran Uulan pojanpoika, jonka poika,\n_Johan Beck_, taas on Markkinassa kauppamiehenä, _Kauppa-Juhanina_\nkilpaillen norjalaisen Dregerin kanssa. Muonion pahnaa on _Päkin\nJaakokin_, Markkinassa asuvan Kallan poika, ja Suomesta pohjautuu moni\nmuukin apajalainen, _Ollin-Jussa, Maija-muori ja Hans-Juhanin Marja,\nKönö-Matin Kustaava ynnä Peterin-Sellakin Sula-Sakareineen_. Pikku\npikkuruisen pirtin emäntä, _Pirri-Pekan Eevakin_, vanha pyöreä muori,\nkahden miesvainajan leski, on suomenlähtöä, kymmenvuotisena tyttärenä\ntullut tunturilappalaisen, Paatson Pietin, matkassa Enontekiön vanhasta\nMarkkinasta Patsivuonon lappalaiselle ruokkotytöksi ja sieltä viimein\njoutunut Jyykeänvuonolle. Monet Apajan lappalaiset, Peeri-Jussat,\nPeeri-Lassit ja Peeri-Jaakot, ovat vain lappeja, mutta toiset taas,\nkuten _Tommas-Tomma ja Tommas-Nils-Heikki_ hajahtavat suomen sukuun.\n\nMutta entisen saarnamiehen, _Tarkan-Petterin_, pojan, _Jussa_-vainajan,\njoukko yököttelee yksinänsä Falisniemen tunturin tyvellä, Nallavuopion\ntakana, ja niemen nokassa kyhjöttää norjalaisen Nils Mikkelsenin mökki.\n\nTämä on Jyykeän markkinamaan pirttikansa, melkein kokonaan\nsuomalaisista koottu. Mutta Muotkan rannalla ja Kariniemen kaltaalla\nelää Ruotsin puolen kveeniukon, _Parakan Mikon_, \"jumalattoman\nsuomalaisen\" jälkeläisiä, samoin _Iisakin-Lassin_ -- jonka tyttäriä on\nRasmus Raschin leskikin, Karoliina, Markkinassa -- ja _Iisakin-Iisakin_\nperikuntaa, ynnä _Pyörnyn Uskon_ jälkipahnaa, sekä vielä\n_Juhan-_Iiverin, Mooseksen Kaarelin ja _Lars-Mooseksen_ jälkeen\njääneitä sieluja. Voivuonossa pitävät majaa _Lassin Hannun ja Alatalon\nHannun-Hannun_ jälkimiehet, ja on siellä vielä Parakan Mikon _Petterin_\nperillisiä sekä muuan _Sammun-Sammu_-äijä. Vuosvankassa etsii\nelatustaan kaakamolaisen _Pojakan Nils-Eerikin_ sukukunta, ja ennen\nsiellä asusteli _Hans Heiskala_, Vojakkalan mies, jonka jälkijoukkoa on\nlevinnyt ympäri Jyykeää, Vuonon pitkässä perässä, Vieksikentässä,\ntavattiin entisaikaan _Klaavun-Heikkiä ja Kustoa, Lehonliskoa,\nSaukkosen Peeraa ja Hannua_, jotka jo kaikki ovat autuaassa\nmenneisyydessä. Saukkosen Peerakin, vaikka eli 102 vuoden vanhaksi ja\nennätti laittaa itselleen jo neljä ruumisarkkuakin. Mutta jälkipolvi\nsielläkin jatkaa isien töitä. Juovankassa aherteli aikoinaan ainakin\n_Klaavun-Iisko_ rakentaen pirttiä ja muuta pöksää sekä siittäen poikia\nJäämerelle. Olmavankassa ja Bierttavaarassa vallitsevan lapinväen\nseurassa on asumaoikeuden saanut vain jokunen kveeni, samoin kuin\nKuotsavuopiossakin, jossa elelee _Luukkaan Jussa_, vanha suutari,\nentisen Tornion porvarin Luukkaan Erkin poika jälkeläisineen ynnä\nmuuan Iisakin-Iisakin jälkipahnaa. Suoloniemessä asuu Päkinsukuinen\n_Erkun-Kalla_ sekä Staaluvankassa ahertaa sata vuotta takaperin tulleen\nison-väkevän Kittilän miehen _Jaako Kittilän_ perillisiä, ja ympäri\nvuonoa siellä täällä tavataan _Ahoja_ ynnä _Lehtoja_.\n\nMahtavat ovat nämä maanääret, jotka Jyykeän kansakunta on katsonut\nsopiviksi olinsijoikseen. Kahdeksin, yhdeksin penikulmin puskeutuu\nJyykeänvuono kaikkein korkeimpien ja jylhimpien tunturien kapeaan\nkuiluun. Siellä täällä jokien ja purojen suussa on vain pieniä\nihmisenoltavia kenttiä, mutta kohta takana nousee harmaa kova kallio.\nMuotkan kirkkokylälläkin on ainoastaan kapea rantamaa asuttavanaan,\nmutta siihen vain on nostettu monet valkeat talot, kauppakartanot,\nkoulut, kirkot ja sairashuoneet, nurmikot ja koivikot sekä tunturiin\nvetävä maantie. Ahtaassa Koppangenissa luminen tunturi seisoo melkein\nseinän takana, ja talvihanki makaa lehteä kasvattavan koivun juurella,\nja tunturin rotkosta loistaa sininen jää. Mutta vielä jylhempi ja\nylpeämpi on Vuosvankan asuinpaikka kahden kamalan tunturin kurussa.\nIhan vieressä komottaa Vuosvaaran kivimuuri nousten satasylisenä\nsuoraan merestä mustana ja julmana kuin päälle paukahtaakseen.\nParikymmentä pauhaavaa tunturipuroa syöksyy rinnakkain seinää alas\nhuutaen yötä päivää, ja talvisin taas vyöryy tunturista tavattomia\nlumiritoja laaksoon, niin että talotkin ovat vaarassa. Jyykeän\nMarkkina-kylällä ei kyllä ole tällaista vaaranpaikkaa, sillä täällä on\nkansalla nokko sijaa siirtyä etemmäksi tunturista ja peloittavan\npahtaseinän vierestä. Mutta suuret ja kovat ovat Markkina-maatakin\nvartioivat tunturit. Koko kylä ja kentän kansa asuu ylet aikojaan\nvarsin ylhäisen ja korkealle pyrkivän joukon seurapiirissä. Jopa\nvaliojoukon. Kylän takana maanpuolella nostaa _Aitikka_ valkean\nkiireensä neljänneksen toistatuhatta metriä korkealle katsellen yli\n_Palkkisvaaran ja Vaattovaaran_. Eteläsuunnalta, Kalguenon tuolta\npuolen, toinen toisensa takaa ja olkapäiden ylitse kuin varpailleen\nkohoutuen katsovat ja kurkistelevat _Stuorraoivi, Kuhkislomavaara,\nApajavaara ja Kitsivaara_ sekä kummannäköinen _Jorbotshohka_\nsorvattuine pykälätorneineen, ynnä suuri, merestä nouseva\n_Falisniemenvaara_. Yhtä valtavina komottavat vuonon takaisetkin\ntunturit, toiset katsoen penikulmien päästä. Sieltä silmää\n_Vuosvaarakin_, joka on röyhyinen kuin Siinainvuori, sieltä näkyy komea\n_Kjosinvaara_, vielä _Ruikkatavaara, Naliavaara ja Ritsavaara_ sekä\neteläisimpänä outo tornikattoinen _Kirkkovaara ja Kellostapuli_.\nKaikkein kauimpaa sinivalkoisten tunturien takaisesta taivaan\nvaalakkasinestä hohtaa valtava, lähes kaksituhantinen jääkattoinen\n_Jäggevarre_, koko Jyykeän niemennön taivahaisin tunturi, korkein koko\nRuijassakin.\n\nTavattomia, toiselle tuhannelle nousevia lumiharjaisia taivaanpankkoja\novat melkein kaikki Jyykeän tunturit. Tuimina ja terävinä ne puhkovat\ntaivasta sekä heittävät villejä äkkisyöksyjä, ja valtaville\nhartioilleen ne kasaavat julmia jäätikkökenttiä ja lumilakeuksia,\njotka saattavat ihmissielujakin nielaista iankaikkiseen kitaansa.\nSkuonna-Niilaksenkin, tunturilappalaisen Vasara-sukua, Jorbotshohkan\njääerämaa seitsemänkymmentä vuotta takaperin kadotti, niin ettei\nkuunaan löytynyt. Koira vain palasi yksinään takaisin valittamaan\nvahvana olevalle vaimolle asiaa. Voi tyly tunturi tehdä sellaisenkin\ntuhotyön kuin ruma Vuosvaara entisinä aikoina. Rapea vuosisata vain on\nkulunut, kun kallion kauhea kylki paukahti mereen roiskauttaen niin\nvaltavan vesivuoren, että koko Vuosvankan lappalaiskylä törmiä myöten\nhuuhtoutui aaltoihin ja hukkui. Vain pienen pieni lappalainen, Jusoppi\nJaakopinpoika, keikutteli kiedgamessaan ihmisten ilmoille, eläen\nikäihmiseksi ja kuollen nelisenkymmentä vuotta takaperin.\n\nTuntureilla on kesät talvet luminen hattu hartioillaan, mutta sulin\njaloin ne kahlaavat talvellakin sulassa meressä, vaikka jää ja\nlumikinos peittääkin varpaita. Vuono on aina sulana. Vain Vieksikentän\nperukan talvi kattaa jäisellä kannella penikulmaa pitkälti, niin ettei\nlaiva saata liikkua. Mutta monesti kylänmiehet puhkaisevat jään omalla\nmurtajallaan: lyövät otringin kivilastiin ja sitten pitkillä köysillä\nmiesvoimin vetävät sitä, niin että jää rikkoutuu rutisten. Mutta\nkolmattasataa vuotta takaperin sanotaan vuononperän jäätyneen\n_Halkeimeenkiveen_ asti, joka on itärannalla kahden penikulman päässä\nVieksikentästä.\n\nPieni perunatilkku tuvan takana tai kyläkadun vieressä on jyykeäläisen\ntavallisin peltohoito. Keväällä, kun päivä on kuivannut ja lämmittänyt\nkentän, häärii koko talonväki pienen kynnöksensä kylvötyössä, toiset\nkuokalla kaivaen vakoa, toiset kantaen korilla lantaa, kolmannet\nkylväen siementä ja neljännet kuokkien vakoa umpeen, Usein kevät voi\nviivästyttää työn kesäkuun loppupäiviinkin. Viisin-, kuusinkertaisen\nsadon maa antaa hoitajalleen, ja markkinakentän muokkaajien vuositulo\non kolme-, neljäsataa perunakiloa.\n\nEntisaikainen Jyykeän mies viljeli ohraakin saaden siitä vähän leivän\napua. Ulkona hän vain kuivasi viljansa ja tiheälattiaisessa \"loovassa\"\npieksi jyvät irti. Palovaaran äijä Apajassa jauhoi saantinsa\nkäsikivillä, mutta oli Jyykeän rannoilla pieniä vesikiviäkin,\nLassin-Hannulla ja Hannun-Hannulla Voivuonossa oli kummallakin pieni\nhärkinmylly, Kvalviikissä jauhoivat Mortta-vainaan sekä Monsan-Heikin\nmyllyt, ja Kuolpavankan purossa kilkutteli Klaavun-Kuston pieni\njauhokivi ja vesisaha. Mutta kun ryssä rupesi täysin laivoin\nkuljettamaan halpoja jauhojansa yli Ruijan, lakkasi oma pelto\ntuottamasta ohraa, ja siitä myllytkin seisahtuivat ja hävisivät.\nOhrapellot joutuivat tuottamaan perunaa tahi jäivät kasvattamaan heinää\nkarjalle. Suuria ei kyllä tarvitse karjallekaan tuottaa, sillä\njyykeäläisen navettakunta ei ole kovin lukuisa. Lehmä, pari, joskus\nkolme vain ynisee matalassa turvekattoisessa navetassa, ja\ntunturijokien varsilta haalitaan niiden parhain heinärehu.\nMarkkina-miehetkin ovat raajineet niittyhoitonsa aina penikulman, parin\npäähän Kalguenon vankkaan. Ovatpa muutamat saaneet niittymaalleen\n_kesätuvankin_, johon koko väellä voidaan muuttaa kesäkaudeksi\nasustelemaan karjan käydessä lähilaitumilla metsässä.\n\nJäämeren suunnattomat kalaparvet eivät osu eivätkä ennätäkään\nJyykeän syvään vuononpohjaan. Niin paljon vain kalaa liikkuu\nvuonossakin, että jyykeäläinen saa sitä omiksi tarpeikseen sekä aina\nkeittokattilaansakin, milloin turskaa ja saitaa, milloin taas\nponnikkaa, ahventa ja tainariakin sekä syksyllä suurin määrin\nrasvasilliä. Pitää vain varoa, ettei taitamattomasti mene pyytöön.\nSaukkosen Peerakin merelle mennessään piti parhaana pyörtää\ntakaisin, jos variksia, korttolintuja, tuli vastaan, ja niin teki\nVanha-Vuollokin. Vanha-Raska taas oli äkäinen, jos häneltä kalalle\nlähtiessä joku kävi etukäteen pyytämässä keittokalaa. Mutta kun\njyykeäläinen tahtoo ottaa osaa suurkalastukseen, hän saa ajaa\nLofooteille tahi jutaa Ruijaan Honningsvaagiin, jopa aina Syltefjordiin\nja Vuoreijaan asti. Entisaikaan ukot yrittäessään Lofooteille saivat\nvetää veneensä, ison otringinkin, Muotkan kirkon luota neljännestä\nleveän kannaksen ylitse Jyykeänvuonolta _Moskivuonon Muotkalahteen_.\nVain miesvoimin raskaitakin veneitä kiskottiin, niin että tunturi\ntärisi ja jutomiesten selkä höyrysi, jopa kerran Hannu-Lassilta,\nVoivuonon mieheltä, Jyykeän ensimmäiseltä kristityltä, katkesi\nkäsivarsi. Mutta näin taivalta suoristettaessa päästiin kiertämästä\nmonipenikulmaista Jyykeännokkaa, jonka takana lisäksi \"skarppi\" ja aapa\nselkä helposti olisi heittänyt nurin entisaikaiset huonot venehoidot.\n\nJyykeän mäntymetsät antavat monelle leivänlisää. Markkinaseutujenkin\nentiset miehet kaatoivat petäjää Kalguenon vankasta, uittivat alas ja\nmöivät. Könö-Mattikin lasketti monet pölkkylautat enonsuuhun, sahasi ne\nlaudoiksi ja muutti rahaksi. Mutta hyvä rahantulo oli myöskin\ntervanpoltto, jota Jyykeän kveeni vieläkin osaa. Markkina-ukkokin\nmöyrii mäntykankaista vanhoja juurakoita niin suuriksi kasoiksi, että\nsaa kevätkesin polttaa 10-35 tynnyrin tervahautoja. Muutamat miehet\ntaas hankkivat elatusta riekonpyynnillä, muutamat saalistavat repoja.\nEntinen Tommas-Peer-Henrikkikin oli hirmuinen repomies, samoin\nJuhan-Aaro. Mutta kun Juhan-Aaro oli menossa metsälle ja\nMarkkina-Makreeta sattui tulemaan vastaan, kääntyi Aaro kiukkuisena\ntakaisin, vieläpä noituen ja sylkäisten, jos vanhalla rumalla\nMakreeta-muorilla ei ollut vyöliinaa edessään.\n\nMutta Seppälän miehet ovat aina levittäneet leipäänsä vasaralla ja\npajanalasimella. He ovat pitäneet huolen koko ympäristön teräaseista ja\nrautakaluista rakennellen lisäksi karheja, kärryjä ja velttoja aina\nAlattioon asti. Jopa vanha Erkki on puohannut vasken valurinakin\nporauttaen Raska-äijällekin parileiviskäisen ruokakellon. Mutta\ntarjottuun kirkonkelloon Erkki ei uskaltanut ryhtyä, koska Raskan\nkelloakin valettaessa nousi niin kova kuumuus, että pajanahjon\nkamanapuu syttyi palamaan ja \"prillainsangat\" polttivat valajan\nnenänvarren. Mutta vanha Karvos-Erkki ei ole koskaan ollut mikään\nmestari eikä merenkalastaja. Hän on vain hakannut halkoja ja tehnyt\ntyötä jos toistakin ansaiten rovon sieltä, toisen täältä niinkuin\ntavallinen sitkeäselkäinen vanhankansan työmies. Mutta kumminkin Erkin\nJussa-pojasta on tullut kaupunginopin käynyt arvollinen kraatari, Johan\nEriksen, joka saattaa pitää murheen koko kylän parhaista parseeleista.\n\nVähän kyllä hyvät kylänmiehet turvautuvat oppineen kraatarinsa apuun.\nHeillä on vieläkin lähempänä nokko taitavat neulamestarit. Omat emännät\nomien mittojensa mukaan kutovat ja kursivat ukoilleen sarkaisia puksuja\nja kaksirivisiä liivejä, jopa tavallisia äijäntakkejakin. Grapen\nJuhan-Eerikin komea punaruskea liivi, kirjavasta tainarinnahasta\nkoottu, on kyllä mestarin käsialoja.\n\nVähäiset ovat Jyykeän talot. Markkinankin seutujen kveenipirtit ja\nlapintuvat ovat vain tavallisia harmaita pikkuisia pirttejä ja\nporstuakamari-tupia, joita ovinurkan rautauuni pitää lämpimänä. Vain\nSeppälän veljeksillä on lohtarakennukset, jotkut merenpuolelta oikein\nlaudoitetut ja maalatut, maa- ja metsäpuolen komottaessa harmaana\nhirtenä. Monien pikku pirttien meripuolen ikkunat on varustettu\nlautaluukuilla, jotka kovan sään uhatessa voidaan sulkea. Sillä\nvuonolta iskee väliin hirveä myrsky paiskaten helposti varomattomat\nikkunat palasiksi ja ruopaisten koko huoneen ilmaan niinkuin aikoinaan\nVanhalta-Raskaltakin. Samalla tavalla myrsky myöskin kuoraisi pirtin\nApajan Jussan-Iiskon päältä, niin ettei ukon tarvinnut etsiä ovea ulos\nmennäkseen.\n\nPienet ja pian tehdyt ovat pikku talojen kevättyöt, perunanpanot,\nvalmiiksi naulattujen aitahäkkien pystyttäminen, tervan korvennukset ja\nsen semmoiset. Hyvin joutavat kylänäijät silloin tällöin istahtamaan\nnaapurin pirtissä tahi kyläkadulla aitaan nojaillen pitämään\njokapäiväistä kanssapuhetta. Harmaissa paikatuissa kotisaroissaan ja\nkaksirivi-liiveissään ukot kääpsähtelevät, jaloissa lapinmalliset\nkippurat paulapieksut, lapiksi pauloitetutkin housunlahkeen alle.\nTavallisia vuonokylän sarkaisia ukkoja kaikki vain ovat, vanha\nTommas-Nils-Heikkikin, vaikka hän onkin sellainen mestari, että panee\nveren seisomaan sekä parantaa pakottavat haavat pihkalla ja talilla,\njopa vain pelkällä puhaltamisellakin. Erinomaisen taitonsa Nils-Heikki\non oppinut _Suomen-Heikiltä_, 80-ikäiseltä äijältä, joka Apajassa kuoli\nparikymmentä vuotta takaperin. Mutta niin taitava ei Nils-Heikki kyllä\nole kuin norjalainen _Nils Öyre_, joka seisahduttaa veren heti nimen\nkuulemalta, eikä Nils-Heikki ole niin oppinut kuin entinen _Praahian\nJussa_, joka liikkui Ruijan kalastamoilla ja välitöinään ajoi pois\nkiven- ja tulenkivutkin, elleivät ne jo olleet päässeet asumaan.\nTunturista Ruotsin rajan takaa ukkojen kylänraittiseuraan saapunut,\nkohta kahdeksankymmeninen Jaahku-Piettarkin kyllä osaisi taitoja\ntalojen tarpeiksi, jos vain rupeaisi. Mutta Jaahku-Piettar muistelee\nvain poroasioita, tuoksuu tunturille, kotasavulle ja lapille, on\nhikinen, tuulen ja päivän paahtama ja suonikas kuin olisi ruskeasta\nparkkinahasta kursittu.\n\nEntiseen aikaan asusti Jyykeän rannoilla kyllä näitä parempiakin\ntaitomiehiä. Juovankassakin piti isonoita, _Kutturi_, majaansa,\nRakkiniemessä, Ulko-Jyykeässä, oli vielä suuremman noidan, _Nakkulan_,\nkotikenttä, ja Moskivuonossa asua tuhraili vanha noitaämmä. Kaikki he\nolivat toistaan mahtavampia, noituivat ja manailivat toisiaan sekä\nnostaen villejä voimia avukseen yrittivät tuhota toisensa. Kutturi ja\nNakkulakin kerran kiukkua puhkuen ja uhaten purjehtivat kilpaa Jyykeän\nsyysmarkkinoille, kumpi ennen ennättäisi perille. Kutturi jo oli kovalla\npauhulla lähestymässä Markkinaa, kun merellä tuli vastaan variksia\naivan mustana ilma. \"Huonosti kävi... Nakkula on jo perillä\", Kutturi\nkirosi ohjaten veneensä Tuomaan talon rantaan. Ja siellä tuli äijälle\nruma ja tuskallinen poismeno. Juovankan Pekka oli juuri näkemässä, kun\naivan tyvenestä ilmasta nousi hirmuinen rossatuuli, joka tohisten\nrepäisi vankanreikää ylös vaaraan riepoittaen ja raastaen puita ja\nvääntäen isotkin petäjät melkein solmuun. Ei kestänyt Nakkulan kanssa\nMoskivuonon noitamuorikaan. Tromssan torilla tietäjät riitaantuivat,\nsyytivät ja sylkivät kirouksia toisilleen, niin että koko tori kaikui,\nja uhkasivat nostaa pahat päälle. Kun Nakkula oli kotiin purjehtimassa,\ntavoittikin hänet jumalaton ilma puskien koko meren vesihöyryksi. Mutta\näijä vain vähensi purjeita ja antoi veneen lentää. Nousi suuri valas\nmerestä aivan lähellä ja purskautti ilmaan, mutta Nakkula antoi vain\nveneen lentää. Nousi taas valas vielä lähempänä ja purskautti\nvesisuihkun ilmaan. Äijä kirosi, sieppasi viinaottinkinsa, lennätti sen\nmereen, huutaen:\n\n-- Ottakhon pojat tuosta ryypyn kotihierualla!\n\nSiitä valaskin hävisi, ja Nakkula lasketti veneen kotirantaan, jossa\nviinaottinkikin jo hieruanlaidassa kelletteli. Mutta Moskivuonon akka\noli samaan aikaan saanut kovan loppunsa.\n\nNämä asiat ovat kyllä tapahtuneet jo 70-80 vuotta takaperin, jolloin\nvanhakansa vielä eli vahvana, ja suurilla lapinnoidilla oli heidän\nvoimansa.\n\nNäihin samoihin aikoihin Jyykeä vielä vietti kaikkein parhaita\nmarkkinapäiviään, ja ihmiskansaa saapui kaikilta tuulienteiltä. Jo\nNallavuopiossa, kymmenien turvekammien ja kauppatupien kentällä,\nsanotaan kaiken kansakunnan pitäneen suurta markkinamenoa. Apajan\nentinen elatusämmäkin, Marja-muori, oli muistellut, kuinka paljon\nkansaa oli Nallavuopioon ajanut ja kuinka muuan \"lannanpolvari\" oli\ntunturimatkallaan kerran sairastunut ja kuollut Apajan lähellä,\n_Polvariluokassa_, juuri ennen kuin oli kostunut kauppakentälle. Oli\nmuori myöskin muistellut, kuinka tunturiäijät olivat _Jauholuokan_\nylitse ajaneet jauhoraitoineen. Mutta kun Nallavuopion kentälle suuri\nlounastuuli, joka on pahin tuuli koko Markkinarannalla, aina kaikkein\nkauheimmin puski ja riepoitti majoja, jopa kerran keikautti lahdella\nankkuroivan laivankin kumoon, ja vielä Kalgueno joka kevät vyörytteli\nkentän laitaa kouraisten kauppatupiakin matkaansa, siirrettiin\nkaupantekopaikka nykyiseen Markkinaan, joka ei ole niin \"säänkranttu\"\nkuin Nallavuopio. Vanha kenttä jäi autioksi, ja sen entisillä\npirttisijoilla asustaa vain näkymätöntä kansaa. Peer-Hansan Marttakin\noli kerran kuumana kesäpäivänä siellä nähnyt jotakin sellaista, mikä et\ntavalliselle ihmiselle ilmesty. Kummia olioita oli liikkunut kentällä\nmennen vanhalta hautausmaalta taloihin päin.\n\nSuuri oli markkinameno uudella kauppakentäliäkin vielä nykyisten\nvanhojen parhaina päivinä. Kauppiasten markkinatupia oli kymmenittäin\nkahden puolen pitkää katua. Siinä oli Tromssan porvarien pikku puoteja\nsekä Muotkan kauppasaksojen ja oman kylän porvarien tavaratupia. Ja\nkylän pohjoisella laidalla, _Kaivuonon päässä_, oli kaivuonolaisilla\nomia markkinamökkejä kymmenlukuinen rykelmä, parhaimpina isojen\nrikasten, Marttas-Niilan ja Andaras-Erkin mökit. Eteläpuolessa taas oli\nraisilaisilla muuan mökkeröinen.\n\nKaksi kertaa vuodessa tunturimaa kokoontui Jyykeän markkinoille,\nmarraskuun puolimaissa ja taas helmikuussa. Varsinkin marraskuun\nmarkkinoille koko maailma juti suurin joukoin. Kaukaa Suomesta ja\nRuotsista tuotiin tavattomasti maavoita, sadoin puolikoin, pitkin\nraidoin, kymmenet porot aina raidossa, puolikko jokaisen ahkiossa.\nSiinä parhaina voisaksoina rehki sellaisia ukkoja kuin muoniolaiset\n_Pakin Kalla ja Erkki, Efraim Puranen, Muotka-Hetti ja Puujalka-Kustu_.\nOli joukossa myöskin _Rovan Kristo, Nulus-Jaako ja Niljalan Iisakki_\nsekä \"yksi hirmuisen iso polvari, jota käskethin _Pellikaksi_\", ynnä\nRuotsin Sopperosta poissa olevaiset _Frikti ja Juntti-äijä_. Tunturien\nlappalaiset toivat poroja, poronlihoja ja taljoja, kaivuonolaiset\nturskaa, saitaa ja pallasta, kalantraania ja ruijanraanuja. Norjan\nkauppamiehet taas tarjosivat jauhoja, kahvia, sokeria, tupakkaa ja\nnuuskaa. Tuotiin tunturista myöskin ketunnahkoja, karhuntaljoja sekä\nmuita metsänelukan nahkoja. Toivat Suomen miehet vielä hamppuja,\nhamppulouteita ja ryssän lehtitupakkaa. Kauppoja tehtiin yhtä päätä,\nvaihdettiin tavaraa tavaraan, siirrettiin ahkiosta toiseen, raahattiin\nahkiosta porvarin pirttiin ja toista taas pirtistä ahkioon.\nMarkkinasiljo ja lähimännikkö olivat täynnä poroja, kyläkatu täynnä\nkansaa, kauppatuvat ja talot ja talojen lohdatkin täynnä ihmissukua,\nkolmen valtakunnan kolmea, neljää kansaa: suomalaisia, lappalaisia,\nnorjalaisia ja ruotsalaisiakin. Erkki Seppälänkin pirtin lohtahuoneessa\nmajaili viisikymmentä lappalaista, eli niin paljon kuin lattialle\nmahtui pitkälleen, ja taas toisessa lohtahuoneessa oli parttio\nlantalaisia. Kruunu miehestä meni laikkoa koko markkina-ajalta, 7-8\npäivästä. Mutta kova mökä oli monesti markkinakansan yöllisenä\nlohtatyönä, sillä viinaakin oli nokko siljolla saatavana.\nKoutokeinolaiset varsinkin olivat kovia metelöimään ja toraamaan.\nPikku-Niilakin oli aina päissään, ja Paulus-Andaras joi niin, että\nkuoli. Sopperon lappalaiset kerran ärsyttivät pikku-pikkuruisen\nAnnin-Pietin yhä uudestaan ja uudestaan haastamaan toraa ja tappelua,\nkun vietettiin yötä Seppälän Erkin lohdassa. Viimein täytyi Erkin mennä\nja viskata Sopperon ukot ulos, ja Jääveri-porvarin miehet pistivät\npienoisen Annin-Pietin tyhjään tynnyriin sekä löivät kannen kiinni.\n\nMutta kylän seurapirtissä saarnasi voimallisesti koko Jyykeän\nkristittyjen päämies, _Junsan-Erkki_, Bierttavaarasta, todistaen\nhelvetin piinasta sekä veriruskeitten syntien anteeksi saamisesta.\nPäivät päästään ukko pauhasi pirtissä ja kristikansaa oli huone aina\ntupaten täynnä. Sinne moni markkinasiljolla korttoja huudellut,\nriettaita puhunut ja synnillisiä maailman asioita joikaillut\nlappalainenkin astui tullen pian tunnossaan lyödyksi, niin että kohta\nyhtä suurella äänellä huuteli riemusta ja ylisti veriylkää ja taivaan\nHerraa kuin vasta markkinakentällä lihantöissä eläen oli maailman\nPäämiehen kunnioiksi huutanut ja joikaillut.\n\n\n\n\nRaisi\n\n\nKaukana suuren rajatunturin _Haldden_ takana, maan äärillä, meren\näärillä, on syrjäinen _Raisinvuono ja -vankka_. Iso _Naavuono_ on sen\nitänaapurina, ja tuttu Jyykeä markkina-kveeneineen asuu lännessä vain\npenikulman, parin päässä, vaikka korkeitten tunturien takana.\nMerellinen tie tänne vain saattelee, ja jos tahtoo maatjalkaisin tänne\npäästä, saa kiikkua tuntureita. Ylitsekäymättömät valkoiset gaissat ja\nKieruan takaa aukeneva sininen merenaapa täällä kaikkivaltiaina\nKaikkivaltiaan kanssa kaitsevat kansakuntaa, joka on vuononperän\nvalinnut maallisen vaelluksensa tyyssijaksi. Jo satujen ja muistelusten\naikoina lappalainen on tänne laittanut turvemajansa, ja samoina aikoina\non täällä vainolaisena liikkunut vihavenäläinen saanut surmansa\n_Ryssäpahdan_ kuiluissa. On tänne sitten jo norjanmieskin joutunut\naaparantojen asukiksi, ja viimein on ennättänyt vanha kiveliöiden\nkiertäjä kveenikin ottaen haltuunsa synkeät sydänmaat. Ja näin on\nkaukainen lapinranta koonnut kansaa joka suunnalta.\n\nAinakin jo 1700-luvun alkupuolella todetaan suomalaisten asunto-osuus\nRaisin rannoilla -- vanhin kveenin peukalonjälki näillä mailla\ntuntuu kyllä jo 1567 norjalaisten papereihin merkityssä\n_Quenanngen_-nimessä. Mutta varmoja olentoäijiä pannaan papereihin\nvasta 1723, jolloin Raisissa tiedetään raataneen kuusi suomalaista\nperhekuntaa -- sekä Naavuonossa neljä, ja 1743 Schnitler on löytänyt\nRaisin metsistä kahdeksan Tornion-Lapista tullutta kveeniperhettä.\nKerrotaanpa hiukan myöhemmin, 1747, ruotsalaisissa asiakirjoissa\n_Kveeni-Lassin_ Ala-Torniolta pitkän ikänsä asuneen Raisinvankassa ja\n_Kveeni-Heikin_ Kihlangista, Muonionjoen länsirannalta, vastikään\nrakentaneen sinne mökkinsä.[10] Suuri tunturimaa yhä edelleenkin veti\nsekä Raisin väkevä eno laski alas uutta suomalaista sen lisäksi, mitä\nheitä saatiin ulos uudismökkien savusaunoista. Tunturista tulla\nväännätti sitten myöhemmin Klaavuja ja Laaraksia, Lampisen Ollia,\nKauppi-Ollia ja Protin Lassia, Kuos-Varppia, Pakkas-äijää,\nNikkari-Nikua ja Kelttu-Jaakoa, Pounu-Jussaa, Raappana-Mattia ja\nKaakisen Aapo-äijää... Vanhat kyllä vuoro vuoroonsa joutuivat Kieruan\nkirkonkenttään, ja monen tulijan tie meni etemmäksi maailmanrannalle,\nmutta suomalaisten suku ja luku sentään yhä kasvoi. Niinpä 1845\nlasketaan heitä Raisissa olleen 159 ja 1855 367 sekä 1900 491, mutta\ntaas 1910 vain 382. Naavuonon suomalaisten lukumäärän norjalaiset\nlaskivat 1910 224:ksi.[11]\n\nSynkistä korpimaista merenrantoja kohden pakenevat kveenit olivat\nlähteneet, ja samanlaisiin tummiin kiveliöihin he täälläkin mieluummin\nasettuivat kuin oudon ja vihaisen meren rantamalle. Raisinvuonon\nperukka, tunturintyvinen satamakyläkin, _Rässikäinen_, sai maailman\najat olla melkein autiona kalakenttänä, jossa oli vain iänikuisia\nkalapirttejä sekä harmaita _kajoja ja nausteja_. Koivuoutaa kasvoi\nennen koko isonkylän seutu, eikä ollut maalatuita taloja, ei\nvierasmajaa, ei postipaikkaa eikä suurta sahaakaan. Vanhojen ukkojen\npyytöpäivinä koko kylässä kyhjötti kauppias _Peter Lundin_ naapureina\nvain kolme turvekattoista mökkiä. Ensimmäisessä asui _Anna-Kreeta_,\nleskivaimo, toisessa majaili _Martta Sallinen_, leski hänkin, ja kolmas\nmökki oli _Koulu-Jussan_, joka ennen koroitustaan oli käyskennellyt\nlapintakeissa. Asui täällä sekä joen suupuolella sitten myöhemmin\nMuoniosta tullut _Muonion Israel_ ja _Raappana-Matti_, joka ensin\nyritti elää ylhäällä jokivankassa, sekä vielä myöhemmin _Olli Seppälä_,\nJyykeän mies, suutarimies, joka oli nainut korpilompololaisen\nVanhantalon Kustaan Kristiinan Maalselvasta. Ylempänä Paijesiitissä\npiti vanhaan aikaan majaa _Kelttu-Jaako_, nikkarimies, joka oli\nlähtenyt \"Vaasan kylästä\", Vähästä-Kyröstä, ja samoilla mailla asui\ntoinenkin puunpurija, _Nikkari-Niku_ Muoniosta. Kemiläinen\n_Juhan-Petter Niemi_ eleli Veneniemessä, Rässikäisen yläpuolella, ja\nkirkon luona, Hanssinkentassä, käydä koppaili Vittangista tullut\n_Vanha-Juuels_, kirkkoväärti, kellonsoittaja, haudankaivaja. Mutta\nlahden takana Ryssäpahdassa eli vanha _Muonion Laaras_.\n\nMutta kun valtavaa Raisinenoa lähdettiin nousemaan tunturien väliseen\nerämaan vankkaan, löydettiin sieltä raatava kveeni toisensa perästä.\nSuurta silmukkaa heittävän enon niemikäyrässä, Tömmernesissäkin,\nvastapäätä vanhaa ruijalaisen vesisahaa, hääri _Lampisen_ äijä, jonka\ntyvimies monia polvia takaperin oli lähtenyt Tornionjoen Vojakkalasta.\n_Olliksi_ oli häntä sanottu, ja _Olli_ oli ollut hänen poikansakin,\njoka sitten oli siittänyt _Juntti_-vaarin, ja Juntti taas saanut\ntorniolaisen Kaartin Priita-Stiinan kanssa _Piera_-äijän, nykyisen\n_Juntin_, toisen Juntti-vaarin, isän. Rautioita, maan ja metsän\nraatajia, isoja rumilaita olivat useimmat Lampiset olleet,\nPiera-vaarikin sellainen poika, että oli kanniskellut tervatynnyreitä\nhartioillaan kuin piimäottinkeja sekä sylipainissa lytistänyt isonkin\nmiehen vain suorastaan ruttuun tahi työntänyt hänet penkin alle.\nSuuri metsäkarhu on nykyinenkin Lampis-ukko, _Pieran-Juntti_,\nhallavapartainen ja harmaa, mutta pystynihoinen vaari, jonka muorina\npyöri aikoinaan Haapaveden Mieluskylästä lähtenyt _Nurmen Iita_. Vähän\nmatkan päässä samalla enon koukulla, _Kurunsuussa_, jokimutkan\nPyöryvässä, eleli ennen Peera-Laaran leski, lappia haastava\n_Marjetta-muori_, renkimiehenään _Kurun Essa_, mutta kauempana oleva\n_Andsjön_ talo oli norjalaisen _Kunin_ käsissä, ja siitä saatiin jokeen\n_Kuninmukka_. Andsjön lähinaapurina _Lumijängän_ talossa, jängän\nreunassa, johon talvi keräsi aina kauheat kinokset, löntysteli\nlapintakeissaan _Lumijängän Olli_, Lampisen Juntin Pieran lankomies,\nlöntysteli vain hissun kissun pitämättä koskaan kovin tulista hoppua\ntyöntouhussaan. Kun Olli pellollaankin henkoi jyvälyhteitä haasioon,\nniin tirskuvat tiaiset vain istuskelivat äijän päälaella. Samoja\nLumijängän kenttiä asustelivat myöskin samansukuiset _Jouni_-ukko ja\n_Iisakin-Matti_ ja sitten _Matin-Piera_. Mutta nykyinen _Junsan-Heikki_\non jo eri lähtöä, samoin kuin Kuttaisesta tullut _Pounun Jussakin_,\njonka poika, ikämies jo, myös ahertaa Lumijängän taloissa. Lumijängän\nkautta poikki joen, toisella rannalla, _Nurmessa_, eleli ennen\n_Vanha-Erkki_, sitten _Erkin-Niilas_, sekasukuinen köyhä mies, jonka\njoukko 1860-luvun nöyrinä vuosina ukon kuoltua joutui talosta\nturvattoman ilman alle, mutta Suomesta aikoinaan tullut vanha\n_Junnu_-vaari Maria-muoreineen on taas Nurmen asukkaana.\n_Matinkentässä_, vähän ylempänä enon varrella, möyri kveeniperäinen\n_Junkan-Jussa_, vanha karhu, tervakoura, ja _Roijaluksessa_ kveeni piti\nisännyyttä, ensin _Muonion Klaavun_, sitten _Ruonavauran Ollin ja\nRautelan Jussan_ nimissä, ja asui siellä _Aaro Reinikin_, niin myös\n_Paikapulaan_ korpirantaa raivattiin _Hannu_-vaarin suomalaisella\nvoimalla. _Kellarin_ kenttiä raaji _Kellarin Piera_, suur äijä, joka\nkolmesta ämmästä siitti neljäkolmatta korpiraivion perillistä, niin\nettä Pieran pahnasta lähtenyttä sukua on nyt ympäri maailmaa kuin\nmerenhiekkaa, Kellarissa ja _Potkassa_ sekä muissakin Raisin taloissa.\nEntinen _Potkan Knuuti_ kyllä oli vanhempaa kantaa, sekaverinen\näijänköriläs, jolla oli akkana _Potkan Kaisa_, merkillinen\nniitynlaidasta tavattu löytölapsi. Tattarit eli mustikat lienevät\nvarastamansa pikku tyttären sinne heittäneet, ja sitten Ryssävuonon\npoika löytänyt pensaasta pienen itkevän käärön, joka ei osannut sanoa\nmuuta kuin \"piri-piri-piri\". Mutta kun Kaisaksi kastettu katajapensaan\ntytär kasvoi aikuiseksi, hän joutui avioksi ikälopulle Knuuti-äijälle,\njota jo pappikin epäili sanoen: \"Ei niin vanha äijä ennää saa lasta\nmaailmhan\".\n\nJa aina ylöspäin yhä kapenevaa vankanreikää mentäessä tulee vastaan\nvanhan Kainuun korpelaisen aherrussija toisensa jälkeen, vaikka on aina\nvälillä joku norjan sekasukuinen paikkakin tahi taas lapinverellä\nkostutettu väki. _Kuivankoskenkin_ talon asui aikoinaan etelästä tullut\nkveeni, _Heikka-ukko_, ja nyt jokirannalla nousee haiku _Essan, Akselin\nja Kaprielin_ pirteistä. Synkän, vettä puhaltavan pahtaseinän alla asuu\nmuuan _Heikka_, ja vanhan _Kaupin_ suurta kenttää raivaa koko suku\nKiimingin kirkolta -- alkuaan Puolangalta -- tulleiden _Jaako ja Matti\nMoilasen_ jälkeläisiä, ja eleli samalla kentällä ennen Kiimingistä\ntullut _Moska-Kaijakin_. _Riekkiputaan_ rantaraiviota aikoinaan piti\nsulilla suuri _Riekin_ ukko, joka metsästä pölkkyjä ajaessaan aina\nensin itse koetti niitä kiskoa, sillä ukko oli pannut merkille, että\njollei hän jaksa, niin ei hevonenkaan jaksa. On sitten ylhäällä enon\nvarrella Torisjoen yläpuolella vielä monta, monta metsäpirttiä ja\nerämaan ihmisen aherrusta, niinkuin _Varppi_, jota hoitelee entisen\nNurmen Niilaksen poika, _Erkki Vinnelys_, sekä _Paasinkorva_, jossa\nköppäilee vanha vaari, Teurajärveltä tullut _Juhan-Petteri\nAataminpoika_, vielä kivulloisen _Lapin-Niileksen_ ja pienen\nkoukkumuorin asuma _Pahtakuoppa_, sitten _Lapin-Antin_ ahertama\n_Marjasuvanto_, ynnä vanha _Sapen_ talo ja _Laavun Jussa_-vaarin\n_Mustaniva_. Vieläkin ylöskäsin sauvottaessa tavataan taloja,\n_Isoniitty, Paulin Iikka, Piltto, Puntia ja Puntansuvanto_, kveeneistä,\nlapeista ja ruijalaisista punottu kaukainen outaperukka, jonka\näärimmäisiin ihmisasumuksiin tulee merenrannasta seitsemän, kahdeksan\njokipenikulmaa.\n\nUseimmat outaperän pirtit ovat vasta nykyisen polven nostamia, mutta on\nmuutamia vanhojakin rantakenttiä, joissa on jo moni mies ikänsä\nahertanut. Varpinkin niemennokassa, pienessä turvekammissa, tuhersi\nalkuaan vanha rumilas, _Kuos-Varpiksi_ sanottu karkea äijä, joka\näkäpäissään lienee surmannut miehenkin, ja itse levännee, missä\nlevänneekään autiossa erämaassa. Kuos-Varpin jälkeen asettui\nturvekammiin toinen kveeni, Kätkäsuvannon seuduilta saapunut\n_Essa-vaari_, jota muuan tunturilappalainen ajeli tiedustellen:\n\"Muistakko sie, Essa-faari, viiskimmenta herkaa Niskankilasta... mihin\nne joutui?\" Essa ei kyllä muistanut niitä nähneensäkään, hän oli vain\nkorvenpuskija ja tervamies. Samanlainen ukko oli sitten Essan poikakin,\n_Essan-Uula eli Varpin Olli_, joka myös asusteli kentällä ollen suuri\nmetsänkävijä ja lohimies. Vasta Ollin jälkeen Varpin kenttä joutui\nNurmen Niilaksen Erkille, joka rannalle on raajinut hyvän olinsijan.\n\nVielä aikaisemmin kuin Varpissa on ihminen hoidellut tulisijaansa\n_Sapen_ rannalla. Jo muinaisina vihanaikoina on näillä main pitänyt\nmetsäkotaa entinen _Vikilius_[12] joka tunturien ylitse on paennut\nRuijan rannalle ja joutunut piileskelemään Raisin vankassakin. Kuka\ntietää, vaikka pakomies jo silloin olisi ollut pappikin, koska hän\nkerran joutuessaan kirkkoon, juuri kun piispa oli pitämässä\ntutkintoaan, oli vastuukansan joukosta kirkonlattialta laukonut niin\nhyviä ja merkillisiä vastauksia, että hänet oli kutsuttu isojen\nherrojen joukkoon papinkartanoon. Suuri pappi oli pakolaisesta kyllä\nmyöhemmin tullut ja postillan tekijä, joka vielä kirjassaankin\nmuisteli, että \"Jumalan vihan tuli on minut yli tunturien kuljettanut\nNorjaan, Ruijan eli Juutin meren rannalle\". Näille papin panemille\npohjille pysähtyi sitten kerran taas tunturista tullut _Pakkas-äijä_\nlaittaen turvekammin sekä pienen kentän sen äärelle. Tämäkään\nkorpelainen ei kyllä ollut pelkkä kotaäijä. Suurien kiveliöiden\nyksinäisenä möyrijänä ruvettiin Pakkas-ukkoa sanomaan _Sapen\nKuninkaaksi_, ja kun suohkanan toisella laidalla asusteli toinen äijä,\njota sanottiin _Kieruan Kuninkaaksi_, oli seutukunnalla kaksi\nkuningasta. Muistellaanpa, että Sapen Kuningas kerran oli lähtenyt\nperimään veroa Kieruan Kuninkaalta, kuitenkaan saamatta. Vähätpä\nsaattoi saadakin, sillä Kieruan Kuningas oli sellainen mahtiäijä, että\nhän vielä kuoltuaankin kuljeskeli entisillä valtamaillaan heikkoa\nihmiskansaa peloitellen. Pakkas-äijän muistoina on Sapen seuduilla\nvielä _Pakkasenkenttä, Pakkasenkoski ja Pakkasenkorva_. Saapui Sapen\nkentälle kolmas savunpitäjä, _Sapen Laaras_, sanottu myös _Protin\nLassi-äijäksi_. Ruotsin Kaunisvaarasta vanha Laaras oli poissa ja\nsaapunut Sapen rannalle jo toistasataa vuotta takaperin sekä kuollut\nSapessa 1860 vaiheilla. Sapen Laaras-äijä oli kyllä mies kelvollinen\nkorpirannan kolmanneksi isännäksi, vaikka häntä kovan puheenprotinansa\ntakia käskettiinkin Protiksi. Mutta Proti pystyi muuhunkin kuin\npelkkään puheen pärinään. Hän oli mies, kova metsänkävijä ja suuri\npetojen surma, takkuinen ja karkea korven ryökäle, joka saattoi kesken\ntoimitusta rymistää käräjätupaankin raahaten perässään karhuntaljoja ja\nahmannahkoja ja, paiskien pieniä lappalaisia syrjään, työntyä tuomarin\npöydän eteen äyskien:\n\n-- Lappalaiset helvethin... kyllä skriivari minut tuntee! Tunsikin\n\"skriivari\" kyllä Protin äijän, sillä jo monet kerrat ennenkin hän oli\nkäynyt käräjätalossa perimässä _henkirahoja_ petojen tappamisesta\nsaaden karhustakin viisi peesiä.\n\nYliperän korpiloukossaan Protin äijä vain eleli ja möyri metsissään\nkuin pakana saapuen hyvin harvoin kristityille maille. Olipa äijä niin\nkuollut, ja synkkä erämaa oli hänen korvansa niin kovettanut, etteivät\nhäneen pystyneet kristittyjen saarnamiesten kovimmatkaan manaukset.\nKirkkoonkin metsäperän isäntä ilmestyi kuin tunturipiru, papin\nparhaillaan pauhatessakin vain kolistellen suuri evässäkki selässä\nkeskelle Herran huonetta, säkissä vielä kaiken lisäksi karhunkonttia ja\niso viinapullo.\n\nProtin äijän poikia oli _Iisakki_, joka nuorena oli ruokkopoikana\nNurmen Matilla ja sitten miehenä möyri Sapessa niinkuin vanha Protikin\nkarhuja tappaen ja tervaa polttaen. Iisakin perillisiä ja Sapen\nraatajia taas olivat _Jussa, Aatami ja Lassi_, jotka jo kaikki ovat\nikämiehiä, seitsemissäkymmenissä, ylikin.\n\nKauan on ihminen jo pitänyt sulilla Kaupin kenttääkin, jossa nyt\nMoilaset ahertavat toisessa polvessa. Vanhimpia vaareja lienee sillä\nrannalla ollut _Kaupin Olli_, pieni paksu maanpuskija ja tervantekijä,\njoka oli Alkkulasta lähtenyt tunturitaipaleelle, vaikka olikin\nkotikirkollaan ollut niin mainio, että oli lukkarin apumiehenä monet\nkerrat veisannut Alkkulan suuressa kirkossa niin ankarasti, että oli\nkuulunut neljänneksen päähän, ja taas hautausmaalla parkaissut\nvainajalle niin, että ääni oli tavoitellut kahta neljännestä. Ja\nenemmän oli kuulijoiden joukossa ollut niitä, jotka itkivät kuin mitä,\njotka nauroivat.\n\nPienessä pirttiputkassa Olli Kauppi lapinsekaisine Elli-eukkoineen ja\ntyttärineen asua tuhersi, hoitaen kolmea lehmääkin ja hevosta sekä\nkylväen jyvän peltotilkkuunsa ja pikku pirtissään käsikivillä\nkieputtaen puurojauhonsa ynnä paistaen leipää omassa nurkkauunissaan.\nMutta entisenä kirkonmiehenä Kauppiukko tunsi kutsumuksen ruveta\nkoulaamaan outaperän sikiöitä kirjamiehiksi. Siitäpä monen pienen\nraisilaisen kirjanymmärrys kulki Kaupin mökin kautta. Sapen\nIisakki-äijäkin saatteli sinne perillisensä. Siellä Sapen Lassikin,\nProtin äijän pojanpoika, kymmentä käydessään asetettiin kirjallisille\npohjille. Kelpasipa poika hyvä-äänisenä kehvelinä vanhalle\nlukkarinapulaiselle laulumieheksikin. Monta kertaa Olli-äijä sanoi\noppipojalleen:\n\n-- Hei, Lassi-poikani! Veisaappa taas se Kristuksen piinavirsi.\n\nJa Lassi-poika kakaisi kurkkunsa alkaen veisata killittää:\n\n    \"Jeesuksen veri se klasinen meri,\n    jonka päälle seurakunta rakettu on.\n    Sen päällä seilaa sitten se uskovaisten laiva,\n    ja Jeesus itse on perämies.\n\n    Kyllä tuulet ja myrskyt ja vastatuulet\n    tekee tälle monta vastusta.\n    Mutta siinä sitten toivoss' he kaikki ylits' voittaa,\n    niin että kerran päästään taivaan haminaan.\n\n    Tuonen torvet ne koriasti soivat,\n    ja harput ne heliästi helisee.\n    Ja enkelit silloin ilosta huutaa,\n    että karitsan emäntä valmisna on.\n\n    Sitt' ilo ja riemu on taivahan häissä,\n    siellä hupaisa olla on kanssa enkelein.\n    Siellä pyhäin pariss' ja määrän päässä\n    on autuuden mitta ulossanomaton\".\n\nÄijä kuunteli itkeä tiristellen ja puhellen: \"Se on hyvä virsi se\".\nSitten Olli otti Raamatunkin esille ja alkoi suurella äänellä lukea\npaasata vuodatellen silmivesiä kirjanlehdille. Mutta ukon tytär saattoi\nsilloin ilkeillä:\n\n-- Isä taas vuuattaa kyykäärmhen kyynelitä Raamathun.\n\nTornionlaaksosta, tekomiesten piiristä, tullut Kauppi-äijä oli pätevä\nkäsistään. Hän rakenteli veneitä ja kaikenlaisia puutavaroita, olipa\noikein mainottava mestari panemaan pystyyn talojakin. Mutta tuli kerran\nRaisinvankkaan toinenkin mainio Suomen pykymies, _Juhan-Erkki\nPurainen_, ja kun mestarit tapasivat toisensa, he rupesivat heti\nmuistelemaan rakennustöitään. Kysyi Purainen siinä Ollilta:\n\n--- Onko iso talo ja rakennus, jonka olet pykännyt? Kuinka olet suuren\npykännyt?\n\n-- Naa, Olli sanoi, suurin navetta, minkä olen tehnyt, oli se, jonka\ntäällä kerta pykäsin. Lehmä kun härki ovensuussa, ja sitten talutethin\nperhän, niin se jo kanto... Se oli suurin... Ja, Jumalan kiitos, en ole\nkoskhan valehellut, lopetti Olli niiskauttaen nenäänsä ja vetäisten\nkädellä yli naamansa.\n\n-- Isopa olikin... isopa olikin! Juhan-Erkki paneskeli. Miekin kerran\npykäsin yhen asumahuonhen... niin kun mie olin harjalla, niin piilu\npääsi varresta ja putosi alas... Mutta ennenkun se pääsi maahan, niin\npääskynen oli tehnyt pesänsä piilunsilmhän... Se oli suurin, mitä mie\nolen pykännyt.\n\nVoi Kauppi-Olli kyllä kirvestää hirmuisia navetoita, mutta saattoi taas\njoskus käydä niinkin, että omatekoinen savupiippukin kävi äijälle liian\nahtaaksi. Sattui kerran kulkukveeni, _Terva-Präiskä_, Ollin töihin ja\nkelkkaa korjatessaan vääntää vätysti vitsaa niin taitamattomasti, että\nKauppi kiroten sieppasi vitsan ja lyödä sukaisi sillä tyhmää työmiestä.\n\n-- Et toisen kerran ennää minua lyö! Terva-Präiskä noitui mennen\nmetsään.\n\nJa tapahtui niin, että Kauppi-äijän yhtäkkiä piti kiireesti ruveta\nkiipeämään savutorven kautta ulos. Mutta korsteini oli ahdas, ja paksu\näijä tarttui kiinni, niin ettei päässyt ylös eikä alaskaan, vaikka\nakkakin kiskoi koivista. Ämmän täytyi lähteä Terva-Präiskän puheille,\nmutta Präiskä vain sanoi:\n\n-- Annahan olla Ollin siellä!\n\nAkka lähti laukkomaan Roijalukseen hakemaan apua Reini-raukalta, joka\noli iso noita, Reini-raukka tuli ja auttoi Ollin pois, ja aivan\ntyrmässä oli jo koko mies. Reini sanoikin, että henki olisi mieheltä\nmennyt, jos vähänkään olisi vielä siellä ollut. Mutta jos Olli olisi\nennättänyt mennä yli vesiojan, ennen Terva-Präiskän noitumista, niin\nkirot eivät olisi pystyneet.\n\nKaksi oli Kaupilla tytärtä, Karuliinan otti Kuivankosken\n_Heikka-Jaako_, ja Liisan vei _Juhan-Antreas Rivi_, entinen sotamies,\ntullen Kaupin kotivävyksi. Asiat jutivat kyllä sillä lailla, että Liisa\nlöysi pojan ennen naimisiin menoaan, ja tämä oli Kauppi-äijästä\nkamalaa. Vaaran rinteessä ukko kelletteli vatsallaan ja itkeä köllötti:\n\n-- Voi sen Liisa-riepu... kun siitä tuli samanlainen huora kuin\nKauppi-Ollin akastakin... Kun pittää ruveta viatonta lasta kastamhan...\n\nAinakin viisikymmentä vuotta on jo siitä, kun Kauppi-Olli joutui\njättämään aherruksensa Raisin rannalla. Heikan Jaako vei hänet kovalla\nvauhdilla kirkkomaahan sanoen, että pitää antaa äijälle hyvä lähtö.\nKuoli jonkin ajan kuluttua Elli-eukkokin, ja Rivi-Jussa möi talonsa\n1884 paikoilla Moilaselle muuttaen Liisoineen ja poikineen Amerikkaan.\nMutta Karuliina elää vielä ikäloppuna muorina Kuivallakoskella.\n\nKaksisataa vuotta on vanhin suomalaisten polvikunta raivannut Raisin\nerämaita. Suuri ja mahtava onkin tämä raisilaisten valitsema\nvaltakunta. Lukemattomat, toinen toistansa korkeammat tunturit ovat sen\nkahdenpuolisina sivuseininä ja vankkoina suojamuureina. Komottaa siellä\njoen suupuolilla, meren äärillä, _Pallariiki_, seisoo ylempänä taas\njylhä _Sahavaara_ rumine onkaloineen: _Isoine- ja Pikku-Helvetteineen_.\nKomea keilahattuinen, toiselle tuhannelle pyrkivä _Iso-Anikka_\nkatselee ylpeänä jo kaukaa enonvankasta peittäen pienemmän sisarensa,\n_Pikku-Anikan_, leveän selkänsä taakse. Yhä suurempina ja ylpeämpinä\nseisovat nämä maan ylhäiset jättiläiset, jota kauemmas noustaan\njokireikää. _Jyppyri_ on vain tuhatmetrinen, mutta _Roijalogaissa_\nja _Rieppis_ nostavat moniharjaisen lumikattonsa kolmesataa\ntoiselletuhannelle, Roijalogaissa lisäksi kantaen hartioillaan yli\n20-neliökilometristä jäätikköä. Korkeana ja röyhyisenä, ylimaallisena,\non _Moskugaissakin_ vertaistensa joukossa joen juoksua ohjaamassa, niin\nmyös monet muut tunturiköyryt, _Loassogaissa, Njaskovaara, Potkavaara,\nBierttavaara_.\n\nSuurena ja väkevänä Raisineno jutaakin halki koko tunturivaltakunnan.\nKaukaa Koutokeinon rajoilta ja Suomen rajamailta sekä _Haltiatunturin_\ntakalaidoilta se vetää alkuvoimansa ahtaita kuruja pitkin hyppien\nkymmenissä könkäissä, kurkkioissa ja koskissa toisessa toisensa\njälkeen. Mutta alhaalla kristikansan mailla eno vaeltaa siivommin ja\nvanhoiksi ihmisiksi, vain harvoin riehahtaen. Keväisten villien voimien\ntemmeltäessä, kun liemu ilmanhenki huokuu pitkin vankanreikää, riekot\nvaihtavat valkean talvikappansa arkipäiväiseen kotihameeseen, hullut\njäniksetkin paltsasilmäisinä papattaen laukkovat pensaikoissa ja\nruskeat revot hiekkatörmissä rääkkyvät kuin äpärät, saattaa vanha\nenokin niin villiintyä, että paiskaa väkensä raisilaisten\nkoivuviitaisille rantaniityille ja kulkukeinoille upottaen ne allensa.\nRannoiltaan se vielä vimmapäissään raastelee puita mukaansa kuljettaen\nniitä _riekkeinä ja riekkiläjinä_ pitkät matkat. Mutta raisilaisten\nterva- ja puulautoille vanha keväthulluinen eno antaa mitä hurjimman\nvauhdin. Penikulmittain se niitä muutamissa tunneissa lennättelee\nalaskäsin. _Tulevan veden_ aikana täytyy vain oikeiden miesten olla\nohjaksissa, että lautta pysyisi selkävällä keskiväylällä. Mutta kun\nenon voimat rupeavat vaipumaan, ja joutuu _menevän veden_ aika, saa\nkyllä tavallinenkin mies pidetyksi lautan vetävällä keskivirran\nkourulla. Samaan pääenon kevätkohuun yhtyvät kaikki sivulliset\npikkuvirratkin, _Saarat, Kätkä-joet, Torisjoet, Moskut ja Roijalukset_.\n_Mollisjokikin_ syöksyy kuin mieletön villeistä tuntureistaan heittäen\nlopuksi _Molliskurkkiossa_ hurjaa kuperkeikkaa suinpäin satoja metrejä\nalas synkkään syvyyteen, ja _Keirajoki_ hulluna vaahdoten sekä ihan\npalaaksensa sauhuten paiskelehtii tunturien kuiluissa. Sahavaaran\nHelvettien virrat kähisevät yli kymmensylisissä ahtaissa kortseissaan\ntuskissaan vääntelehtien ja purren kovaa kalliota sekä sorvaillen\nnoitakattiloita ja syviä hiidenkirnuja.\n\nJa nämä ylpeät ylhäiset maat ovat alituisesti raisilaisten silmäin\nedessä. Ne kuuluvat heidän jokapäiväiseen leipäänsä yhtä hyvin kuin\nterveellinen ilmakin sekä hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset.\n\nHyvinä kylänmiehinä ja ainoina lähimmäisinä täällä entisillä\nraisilaisilla olivat usein kyllä vain metsänpedot, karhut, ahmat ja\nsudet.\n\nHukillakin oli väliin niin suuri valta, että uskalsivat ajaa ja anastaa\ntalon vartiakoiran oven takaa, jopa rynnätä joskus porstuaan asti.\nRoijaluksessakin kerran susi tuli ja sieppasi hallin porstuasta\nselkäänsä juosten ulos vastaamatta sanaakaan Juhanneksen-Lassille, joka\nhyökkäsi porstuaan huutaen: \"Hukka! Missä kirves on?\" Mutta vielä\nsuurempi valta oli karhuilla, jotka ennen olivatkin oikeita\n_mettänfaareja_ ja ottivat parhaat ateriansa raisilaisten hyvin\nruokitusta karjakunnasta, usein siepaten lehmän savultakin,\n_krinnusta_. Suurissa metsissä ne myötäänsä möykkäsivät ja ja\nviheltelivät vastaamatta kumminkaan mitään, ainakaan naisihmiselle,\njoka etäämpää saattoi huudella sekä suomen- että ruijankielellä, jopa\nlapiksikin: \"Onko siellä ihmisiä?\" Mutta menipä mies metsään tuohta\nkiskoa rytistämään, niin karhu heti ryntäsi kimppuun ja tappoi,\nniinkuin Punttavankankin lappalais-Aslakan. Sillä _mettänukko_ oli\nvihainen, kun tyhmä mies kehtasi tulla hänen laillaan metsään\nryöstelemään. Mutta Molliskurkkiossa on monen metsänäijän käynyt\nkehnosti, kun se on yrittänyt kulkea tavallista jutukeinoansa joen\nylitse kurkkionniskan nilapahtaa myöten. Suuren veden aikana ei ukon\ntöppönen ole sopsannutkaan kostealla kalliolla, joten äijäpaha on\nsuistunut kurkkion kitaan. On monesti löydetty kurkkion alta onnettoman\nmetsänmiehen maalliset jäännökset.\n\nMutta yhtä kurjasti kävi metsänukon joutuessaan toraamaan tunturien\ntakaa tulleen kveeniukon kanssa. Ei kyllä aina ollut kovin\nturvallista mennä herkuttelemaan kveenien lihavilla nuorukaisilla.\nMetsäpirteissä saattoi asua sellaisia pahankurisen äkäisiä äijiä kuin\n_Paska-Hannukin_, joka pyssy kourassa, keihäs kainalossa ja suurpuukko\nhampaissaan meni nuorukaisen tappanutta karhua ottamaan päiviltä. Ukko\naikoi hiipiä hiljaa metsän äijän kimppuun, mutta nähdessään kontion\nmielihyvillään raastavan hiehoaan, hän kiukkuisesti lähti laukkomaan\nkarjaisten:\n\n-- Oota, oota sie, kortto, kun mie tulen!\n\nNuorukaisen tappaja oli samaa mieltä kuin Hannukin ja hyökkäsi myös\nvastaan. Kiireessä ukko ampui huonosti, kontio yllätteli päälle, keihäs\nkatkesi. Silloin sisukas Hannu otti puukon hampaistaan ja sillä hakkasi\nja sohikoitsi metsäläisen hengiltä.\n\nPaskaputaan Hannu olikin pelkäämätön kontion vihamies. Metsäniitylläkin\nRoijalogaissan alla ollessaan hän saattoi illalla lähettää väkensä\nkotiin ja itse jäädä yksin yöksi metsään möyrimään sekä sitten aamulla\najattaa hevosella kiveliöistä kolme hengetöntä karhua. Mutta vanha\nSapen äijä, Protin Lassi, oli kaikkein suurimpia kontion surmia, Ollen\n\"maailman paras\" pyssymies äijä saattoi pudottaa linnun lennostakin, ja\nkarhuja hän kaatoi joka vuosi, milloin ampumalla, milloin raudoilla\nsekä satimellakin. Kymmenien kontioiden kuolema lähti äijän kovista\nkourista, samoin kuin taas sadat muut petoeläimet erehtyessään Protin\ntielle joutuivat surmansuuhun. Kova ukko oli Protin Iisakkikin, joka\neläessään ennätti riistää turkit kolmeltakymmeneltä korpelaiselta.\nKavalia rautoja Iisakki viljeli ahkerasti koppoen niilläkin kontioita,\njopa saaden saaliikseen kerran vanhan lapinämmänkin. Varpin entinen\nOllikin kantoi kovaa kaunaa ja kaatoi neljäkolmatta karhua pyssyllä,\nraudoilla ja satimilla.\n\nMutta vielä enemmän kuin metsän pedot ja muut eläimet tuotti elatusta\nja antoi Yliperän miehille työtä itse metsä, suuri petäjäouta. Vankka\nmäntymetsä ulottuikin ennen aina merenrantaan asti -- Raisin nykyinen\nkirkkokin sanotaan rakennetun 1862 kirkkokentältä kaadetuista petäjistä\n-- mutta nyt petäjävalta alkaa vasta penikulman päästä, Roijaluksesta.\nVahvoja rutimoita, yli metrisiäkin halki ottaen, nousi yhä ylempänä\njokiperillä, kaikkein suurimpia Molliskurkkion mailla, jossa oli\n\"hirmuinen mettä\". Korven möykkääjät keikauttelivat petäjiä kankaaseen,\nrötistivät niistä suuria lauttoja, lasketellen perä-perää merenrantaan.\nMutta terva kumminkin oli entisten ukkojen parasta metsänviljaa.\nSyksyisin miehet möyrivät kankaista väkijuurakoita ja särkivät niitä\n_piipuiksi ja tervaksiksi_ sekä kesällä latoivat hautaan polttaen\nnotkean nesteen. Viidenkymmenen, sadan, jopa joskus kahdenkinsadan\ntynnyrin tervakumpuja ukot rakentelivat. Varpin Essa rytkäytteli\nkahdensadan tynnyrin kekoja, ja Olli kytösteli satatynnyrisiä\ntervakuoppia, Kurun Essakin hääri tervamiehenä, samoin Sapen ukot, ynnä\nmoni muu, niin että vanhoja tervahaudan pohjia on kaikkialla.\nPolttomestarina, _hauta-kolarina_, oli entis äijillä Rässikäisen\nlähellä asuva _Terva-Aapo_, mutta oikea _tervakuningas_ oli\n_Saarisuvannon Iisko_, joka oli niin mainikka haudankärventäjä, että\nhäntä sanottiin myös _polttojumalaksi_. Hän kytösteli ja hoiti useimmat\nraisilaisten suurhaudat ottaen hyvät maksut virkatyöstään. Mutta oikein\nemähaudan kerran tehdä jymähdyttivät vanhat raisilaiset, _Sammaloudan\nPeenhaartti, Rasmuksen Lutviiki, Erkin-Erkki ja Pessi-Perttu_ Naavuonon\nperukkaan. Sadoin kuormin ajettiin juurakoita kentälle, ja kun hautaa\nsammallettiin, täytyi rakentaa ympärille korkea silta, johon voitiin\nhevosilla ajaa suuria turveroukoja. Pääpolttajana oli tässä\nsuurkytöksessä Saarisuvannon äijä ja apumiehenä itse Peenhaartti sekä\nvielä ainakin kymmenen miestä passaamassa. Kolme vuorokautta yhtämittaa\nkorvennettiin, eikä tervaa ruvennut tippumaan, ja naavuonolaiset, jotka\nitse eivät edes oikein osanneetkaan polttaa, jo sanoivat, ettei sitä\ntulekaan, Polttojumala kyllä väitti, että tulee kun kerkiää. Ja kun\ntervaa rupesi tulemaan, niin sitä valui, valui tynnyri tynnyrin\nperästä. Junsan-Ollin ja Raappanan Matin ja muidenkin rakentamat astiat\npian täyttyivät. Tuli tappia myöten 400 tynnyriä, tuli täyteen vielä\nkylän kaikki astiatkin... Ja aina vain tervaa siunausi haudasta.\nTäytettiin sitten merivene toisensa jälkeen, mutta raisilaisten\nrakentama tervakumpu yhä vain valutti uutta mujua. Lopuksi, kun ei enää\nollut kylässä minkäänlaista kippoa, täytyi väkevän metsännesteen antaa\nvalua maan hyviksi sekä viimeisten varojen palaa hautaan. Toista\nviikkoa kesti tämä maan mainio korvenkattila kytöstää.\n\nLautoilla laskettiin tervatynnyreitä metsäperiltä merenrannalle.\nRakennettiin hirsistä isoja rötisköitä, ladottiin niille\nviisikinkymmentä tynnyriä, ja neljin miehin lähdettiin ohjailemaan\ntervoja alas. Monet veivät tuotteensa venekyydissä vielä Tromssaan tai\nHammerfestiin, niinkuin Varpin Ollikin, latoen otrinkiinsa kerralla 25\ntynnyriä. Ja mainiota tervaa juoksi aina Raisin metsistä, Koko\nvaltakunnassa tunnettiin Raisin terva kaikkein parhaimmaksi,\nkirjoissakin sitä kiitettiin ja parhaat hinnat siitä aina\nmaksettiin. Raisilaisia mainottiin _tervakveeneiksi_ sekä myöskin\n_tervalantalaisiksi_. Sitä kuullessaan Raisin ukko kyllä katseli\nkarsaasti, mutta vielä enemmän äijä suuttui, jos häntä haukuttiin\n_hämäläiseksi_. -- Vielä nytkin tervahaudat haikuavat Raisinmailla\npitkin outaa aina Molliskurkkioon asti, ja kolmin-, neljinkymmenin\nnykyinen tervakveeni vetää haudastaan maankuulua veneenvoidettaan.[13]\n\nRaisin suuri eno nostatti joka kesä suunnattomasti lohikalaa, niin että\nmetsäkansa sai yhtä päätä pyytää ja syödä kaikkein parhainta\nvedenviljaa. Mentiin vain enolle nuottaa vetämään tai potkettiin\nverkkoja, ja pimeinä öinä tuohustettiin iskien kaloja kuusipiikkisellä\narinalla. Vanha Protin äijäkin rakasti rasvaista kalaa ja rakensi\nensimmäisen padon Raisin perille, Paasinkorvan lähelle, ja paikkaa\nsanotaan vieläkin _Patokorvaksi_. Varpin Olli kasasi väylään kolme\nsuurta kiviarkkua ja pystytti niiden varaan patonsa. Aukkoihin\nasetetuilla rihmamerroilla ukko sai monin tynnyrein lohta, suolasi ja\nsöi pitkin talvea. Mutta kun Olli-äijä kuoli, tuli suuri tulva ja\nhävitti ukon rakentamat kiviarkut.\n\nSuuri pohjaton ja rannaton meri kyllä antaa enemmän kaloja ja ruokkii\nparemmin kuin parhainkaan lohivirta. Merellä on raisilainen oppinut\nkäymään jo monessa polvessa mennen kalan suurpyytöön milloin\nLofooteille, milloin Ruijan itärannoille. Ja Rässikäisen rannalla on\nikivanha pyytöpaikka kajoineen, nausteineen, puurineen ja pirtteineen.\nSiitä on isä ja isänisäkin entisillä avoveneillään monta kertaa\nlähtenyt _väylhän_, merenaapoja halkomaan.\n\nMutta leipää, vaikka laihaakin, kasvattavilta korpikyliltä lähteneet\nukot tahtoivat uudessa kotimaassaan saada vähäisenkin vanhan kotileivän\ntuntua, edes pikkuisenkin kotoista suuruksenhajua pirttiinsä. Moni mies\nmöyrikin kenttäänsä pieniä sulanmaan tilkkuja kylväen mihin ohria eli,\nniinkuin hän itse sanoi, _jyviä_. Usea ukko saikin omasta\nkotipellostaan puuron pöydälleen, joku otti väliin rieskaleivänkin.\nNurmen äijän palvelema maa kasvoi niin kauniita jyviä, että sadankilon\nsäkki niitä täyteen ahdettuna painoi sata kiloa. Hyviä jyviä otti\nsiemennyksestään Lampisenkin vanha äijä kylväen kuusin, seitsemin\nleivisköin ja saaden tavallisesti viisinkertaisen sadon. Käsikivillä\nRaisi enimmäkseen jauhoi vähät viljansa, mutta Lumijängässä,\nKesäsijassa ja Riekissä jyristettiin pienellä härkinmyllyllä, -- Nyt\nkyllä kylvetään jyviä -- ja kauroja -- enää vain karjanrehuksi. Ja\nentiset viljakentät kasvattavat _puteettia_, jota myöskin jo vanhat\nukot viljelivät.[14]\n\nKarjaa raisilaisella kyllä on, ja suuret navetat, paljon mahtavammat\nasuinrakennusta, komeilevat leveine ylisten ajosiltoineen monen talon\nkartanokentällä. Neljin, viisin on talossa lypsäviä, Andsjössä\nkymmenkunnin. Varpin ukollakin oli entisaikaan 6-7 lehmää, ja Kellarin\nveljeksillä kymmenen kummallakin sekä niin paljon niittyjä, etteivät\njaksaneet korjatakaan. Voita vain syötiin ja myötiin, _päällismaitoa_\npisteltiin ahkerasti, jopa joskus keitettiin _päällispuuroakin_.[15]\n\nAlhaalla rantakentällään, joellaan ja metsäkankaillaan sekä suurella\nmerellä raisilainen ahertelee kesät talvet. Mutta ylhäisten tunturien\nisäntänä on kesän aikana vanha ylilappalainen, niinkuin hän on jo\nsatoja vuosia ollut. Joka kevät lappi jutaa porolaumoineen Raisinkin\ntakaisiin erämaihin kesää viettämään. Siellä Koutokeinon miehet,\nOulan-Jussa, Andaras-Iisko ja Fimppa-äijä kotailevat toisissa\nrantatuntureissa, toisissa taas Hesta-Niiles, Matin-Niila,\nSiutan-Pieran-Mikko, Siutta-Aslak, Matin-Nnla ja Pieras-Piettar\nkiertelevät tuhansine poroineen. Joskus raisilaisetkin sinne ylhäisiin\nmaihin kiipeävät tunturilaisten väärteiksi, ja tunturimiehet taas\nvuorostaan laskeutuvat mataliin maakyliin vierailemaan. Useilla Raisin\nmiehilläkin on muutamia poroja lappalaisten \"passattavina\", vanhalla\n\"polovarilla Lunne-Pekallakin\" koko joukko, ja Fimpan-Piera, uskoa\ntunnustava lapinukko, entisaikaan passaili taitavasti Rasmus-Kristenin\n30-40:nistä poroparttiota. Syksyllä lappi jutaa takaisin etelän\noutamaihin, ja suuret tunturit jäävät aivan autioiksi ja äänettömiksi.\nVanhat tunturijumalat, joita entinen lappi ahkerasti palvoi, jäävät\nyksinään hallitsemaan ylhäistä valtamaata. Pilton tunturienkin\nsuurseita, jota vanha Mattis-Aslak muinoin joka matkallaan kävi\nkumartamassa, seisoo hyljättynä ja odottelee turhaan edesmennyttä\npalvojaansa.[16]\n\nHiljaista on Raisinvankankin metsäsuomalaisten talvinen elämä.\nMutta talven pimeimpänä aikana, joulun edellä, ennenvanhainen\nRaisikin riehahti pitämään markkinameteliä. Tuntureista tuli\nKaaressuvannon kautta ja pitkin Raisinvankkaa sekä sitten viimein\n_Lannankeinonkenttää_ lasketellen \"lannan polovareita\" tavaroineen ja\nviinoineen. Tornion kauppasaksatkin, _Juntaali ja Perklunti_, ajoivat\nkumpikin kymmenellä raidolla, kymmenen poroa joka raidossa ja kymmenen\nlappalaista kyytimiehenä, ynnä yksi poro joka raidon perässä tyhjänä\nnulkkaamassa. _Tuorhenmaan Ollikin_ tuli raitioilleen, voipuolikko joka\nporon ahkiossa, vaikka ylimaiden voi oli joskus juuri markkinain edellä\nankarasti suolattua, niin että ostaja sai ensi työkseen ruveta\nsulattamaan siitä suoloja pois. Raisinvankka ajoi markkinasiljolle koko\nväellä, niin myös tuli Naavuono ja Kierua ynnä kaikki läheinen\nrantakansa. _Leppäoudassa_, nykyisen kirkon lähimailla, markkinameteliä\npidettiin, mutta ennen vanhaan sanotaan markkinoita vietetyn\nRyssäpahdan luona.\n\nNäin eleli suuressa erämaassaan Raisin metsäkveeni. Tunturin alla,\njokivarrella, oli hänen pirttinsä _kajoineen, puurineen, navettoineen_,\npieni _saunakin_ samassa piirissä vähän etempänä sekä joskus pikkuinen\n_leipomatupa_, jopa monella _pajakin_ muiden joukossa. Avonainen takka\nlämmitti ja valaisi pientä metsäkotia, ja seinässä riippui lisävaloa\nantava _traanikolla_. Polttopuuta oli kyllä metsässä, hyvää honkaakin,\njoka loimottaen paloi takassa. Kasvoi metsissä myös niin vankkaa ja\nsileää koivuakin, että siitä voitiin kiskoa tuohta ja kutoa kotoisia\n_kontteja_ sekä sonnustaa isienaikaisia _tuohitukkuja_, joita ahkerasti\nkäytettiin pesutyössä, kaikkein ankarimmin silloin, kun kaksi kertaa\nvuodessa toimitettiin suuri _ympärinspesu_, jolloin hiekkaa käyttäen\nhangattiin lattiat ja seinät ja kaikki. Hyvässä talossa olikin\npesemistä, kun oli asuttavina sekä _ylitupa että alatupa, kööki ja\nporstua, ynnä trappu ja vielä lohtakin_. Raisilainen asuikin hyvin\nsiististi, niinkuin jyykeäläinenkin. Saunassa hän kävi kerran viikossa\nja piti pirttinsä puhtaana. Keväisessä ympäripesussa, ruvetessaan\nottamaan kesää vastaan, hän laittoi huoneensa niin puhtaaksi, että se\noikein hohti. Moni vielä kynsi ja lakaisi koko kotikentän niin\nhuolellisesti, ettei siinä rikkaakaan näkynyt.\n\nSiellä elää vanha kveeni vieläkin suurien tunturiensa turvissa, siellä\nelää vielä kveenien vanha kielikin tarttuen sekä lappalaiseen että\nvaltakunnan kansaan, niin että nekin ovat oppineet haastamaan vaikeata\nmetsäkansan kieltä. Naapurivuonolaiset, tunturien tuonpuoleiset, kyllä\nsanovat, ettei Raisin mies osaa puhua oikeaa suomea, koska hän\ntunturista alas tullessaankin menee _pohjaan_ ja meren myrskyissä pitää\n_meripahoja_, kun muut tulevat merikipeiksi, sekä nimittelee viiliä\n_päällismaijoiksi_ ja nauhakenkiä haukkuu _kuoviksi_ (kuovat), vieläpä\nkaiken lisäksi puhuu niin konnallisesti, ettei oikea kristitty\nymmärräkään. Saattaa raisilainen esim. sanoa: \"Sati vittee sattaa, niin\nei Pessi-Inga farri Yliouthan\", sekä: \"Se mulle tasan tekkee, vaikka\nKellan Heikki on mennytkin naimishin\", ynnä: \"Ei meininkiäkää, että se\nmaksais tyhjä kaks kruunua\". Nauravatpa hyvät naapurit muutamien\nentisten metsävaarien karkealla kielellään puhua täräytelleen:\n\n-- Se on korassa parassa lauralla.\n\nMutta tällaiset äijät parhaiten pystyivätkin tappelemaan metsäkarhujen\nkanssa sekä raivaamaan rantapensaikkoja jyvänantaviksi ja heinämaiksi\nynnä möyrimään juurakoita satatynnyrisiksi tervahaudoiksi.\n\n\n\n\nAlattio\n\n\n\"Alattio on kuin paratiisi... Siellä on puut niin isot, että yli polun\nyhthen ottavat, ja ilmanala pehmeä ja lauhkea... aivan toisenlainen\nkuin täällä merenrannalla... Alattiossa on kaunhet ja rakhat ihmiset...\nja selvä suomenkieli ja syntykansa suomalainen\".\n\nTiensuun Eeva-Sohvia, Hammerfestin vanha kveenimuori, näin ihantelee\nlapsuudenaikaista kotikyläänsä.\n\nEikä vanha Alattion kasvatti ole aivan aiheettomasti ihastunut entisiin\nkotikenttiinsä. Kun puuttomasta, pensaattomasta, harmaitten kallioitten\nkaupungista ajaa laivalla päivänmitan Alattiovuonoa etelään käsin,\npujotellen taivaankorkuisista kolkoista vuorisolistakin, sivuuttaen\ntuhatmetrisiä ikuisia jäätiköitä sekä valkeaksi sivuttuja alastomia\nlintupahtoja, ynnä silloin tällöin jutaen ohitse kallioille\nistutettujen kalastajakylien tahi tunturin alla kyyröttävien pikku\npikkuruisten ihmispöksien, joista pienet elämänkipinän saaneet oliot\novat tallanneet ankaran palkaan sekä meren äärelle että autioon\ntunturiin -- kun päiväkauden tällaista karua autiutta katseltuaan\nlaskee maihin Alattiovuonon perässä, saa ihmeekseen nähdä jo Jumalan\npuun ylenneheksi. Suuren tunturin hoivissa, niittynotkelmassa, vihannoi\nvalkeakylkinen koivu, iso leppä ja pieni pihlaja, puron varrella\npensastaa rehevä paju, ja hieruan äärellä kohoaa pihkalta tuoksuva,\nvakava petäjäinen kangas. Niitty nostaa väkevää heinää, ja niityltä\nlehtimetsän suojasta tutut siniset kurjenpolvet, keltaiset leiniköt,\npienet valkeat metsätähdet ja pikkuiset sinipunaiset esikot ynnä monet\nmuutkin vanhat tutut lähettävät ystävällisen tervehdyksensä, väkevä\nsuopursukin jängän reunalta näyttää valkeaa kukkaansa. Pihamaillakin on\njotakuta villiä kesänkukkaa, humala kiipeilee joskus talon etuseinää,\nviinimarjapensas, koivu ja pihlaja ilahduttavat ikkunan taustaa,\nhernekin tekee terää, ja peruna pukee kasvinkenttänsä valkoiseen\nkukkaverhoon sekä toimittaa maanalaisiin kätköihinsä niin erinomaisia\npunaisia mukuloita, ettei missään maailmassa parempia.\n\nJa Alattion kylien vieritse virtaa iso _Alattiojoki_ ajaen mereen\nkaukaisten erämaiden viljavia vesiä. Aina Koutokeinon takaa, Suomen\nrajatunturien petäjättömiltä laidoilta, koivuoudista ja rannattomista\naapamaista hersyvät sen alkupurot, ja matkallaan joki sivuaa suuria\nTshäyres- ja Beskaadastuntureita sekä Maasin vanhaa kirkkokenttää,\npäätyen viimein suupuolellaan Beskaadakselta päästyään kostuttamaan\nreheviä petäjikkörantoja sekä rantakansan niittymaita.\n\nJo muinaisina aikoina Jäämeren lohi nousi joka vuosi kesävierailulle\nAlattiojokeen, ja merenrannan lappalaiset elivät yltäkylläisinä pyytäen\nsekä jokeen nousevaa lihavaa lohta että rasvaa tiukkuvaa merikalaa. Ja\nnäihin aikoihin kulkivat tunturien takaisen Kainuunmaan kveenit\nkauppa- ja verotusmatkoilla Alattiossakin, nousten Tornion-, Muonion-\nja Palonjokia tunturimaihin sekä sitten muotkien ja kantaen keveät\nveneensä Alattion alkuvesille, joita myöten lähdettiin laskettelemaan\nJäämerelle. Talvella taas ajettiin samoja seutuja hevosilla ja\nporoilla.\n\nNäitä samoja ikivanhoja lapinkeinoja lienevät vaeltaneet nekin\nmuinaiset Pohjan-Kainuun ukot, jotka sitten aikojen kuluttua asettuivat\nlappalaisten asumakumppaneiksi Alattiovuonon perukkaan valiten sieltä\nelinikäisen kotikenttänsä. Jo 1600-luvun loppukymmenellä mainitaan\nAlattiossa asustaneen yhden veroa maksavan kveenin, ja 1700-luvun\nalkupuolella keräytyi samalle seudulle useampiakin tunturien ylitse\ntulleita suomalaisia. Suuri nälänhätä 1600-luvun lopulla ja sitten heti\nIsonvihan kamalat vuodet ajoivat monet jättämään kotikontunsa ja\netsimään turvallisempaa olinpaikkaa etäisistä erämaista ja vierailta\nrannoilta.\n\nTällaisina nälän ja vanhan vainoojan peloittamina pakolaisina lienevät\njärjestään Alattionkin ensimmäiset suomalaiseläjät toinen toistaan\njuovatellen saapuneet saamelaisten seuraan yhä lisäten joukkoansa.\nNiinpä 1747 ahersi täällä vuonon pohjukassa lähes parikymmentä\nkainuunsukuista perhettä. Oli joukossa sellaisia ukkoja kuin Tornion\nseuduilta saapuneet _Heikin-Jussa, Israelin-Sammu, Uulan-Knauti,\nJussan-Jussa ja Huhtasaaren Petteri_, Kittilästä kulkeutuneet\n_Niilan-Matti, Uulan-Jussa, Jounan-Antti ja Erkin-Antti_, sekä Muonion\nmiehet _Erkin-Erkki, Matin-Tomma_ ja Kangosjärven _Simpan-Jousep_,\nvielä Ruotsin Jukkasjärven _Heikki Lainio_, ynnä Tornion rovastin\nentinen renkimies, seutukunnan lukkari.\n\nNämä miehet olivat Alattion rantojen kainulaisten esikoisraatajia.\nMutta ankarat ajat toimittivat edelleenkin Perä-pohjan kansaa Ruijaan,\nAlattion suomalaissuku sai lisäväkeä, 1700-luvunkin lopulla juti sinne\npuolitoistakymmentä perhettä, niin että seuraavan sataluvun alussa\nvuonon rannoilla Talmulahtea myöten asusti kaikkiaan lähes 400\nsuomalaista. Mutta kaikkein suurin suomalaistulva Alattioon tapahtui\n1800-luvun toisella neljänneksellä, jolloin Kaavuonon kuparitehdas oli\nparhaassa käynnissään. Silloin kveeniukko toisensa perästä kuorasi\nhalki erämaitten Kaavuonon raharikkaille kuparikentille, ja suomensuku\nAlattiossa kohosi 1850 vaiheilla yli 800:n sielun. Mutta kun Kaavuonon\nruukki rupesi painumaan alaperään, tyrehtyi tunturintakaisten tulvakin\nja ajoi ohitse muille seuduille, sekä samalla Alattion kainulaiskansan\nluku laskeutui vähitellen, niin että 1910 vaiheilla merkittiin Alattion\nkirkonkirjoihin vain 575 kveeniä.[17]\n\nHyvillä mielin Norja aikoinaan otti tuntureista tulijat kansoittamaan\nperin harvaan asuttua, hyljeksittyä, kristityn käden kääntämätöntä\nlappalaisten kiveliötä. Kiitellen Ruijan virkaherrat puhuivat jo\nalkuaikojen kveenitulokkaista kehuen, että he ovat voimakkaita ja\nkestäviä, älykkäitä ja sukkelaoppisia, ahkeria ja tyytyväisiä, ynnä\nhyvin taitavia sekä muokkaamaan maata että pyytämään kalaa, jopa monet\novat kelvollisia kirvesmiehiäkin sekä hyviä rautioita, ja kveeninaiset\ntaas osaavat kehrätä, värjätä ja kutoa kankaita. Näin ylistää Alattion\nsuomalaisia Ruijan maaherra Sommerfelt 1796 ja muuan toinen\nnorjalainen, Sporring, taas tietää saman vuonon kveeneistä 1700-luvun\nalussa, että heillä on erinäinen ymmärrys ja taito, kuinka ja millä\ntavalla Alattiojoen lohta kaikkein parhaiten pitää padoilla\npyydystettämän. Niinpä norjalaiset panivatkin parhaansa saadakseen\nsitkeitä ja toimekkaita raatajia kolkoille rantamailleen sekä\nkelvollisia veronmaksajia heikkojen kiusattujen lappalais-parkojen\njoukkoon. Jopa itse Norjan hallitus kehoitti 1750 Ruijan maaherraa\nkohtelemaan suomalaisia hyvin ja suurella suopeudella, että \"toisetkin\nheidän maanmiehensä siten tulisivat rohkaistuiksi saapumaan tähän\nmaahan\", ja 1796 käskettiin maaherran avustaa varattomia kveenejä\nasunnon, veneen ja pyytöneuvojen hankinnassa.[18]\n\nMutta olipa muuan ankara amtmanni, joka olisi kernaasti ajanut kaikki\nAlattion kveenit tuntureihin, mistä olivat tulleetkin. Tämä oli _Rasmus\nKjeldsen_, entinen vararikon tehnyt kööpenhaminalainen viinakauppias,\njoka viimein oli noussut Ruijan maaherraksi ja rakennuttanut 1740-luvun\nalussa Alattiovuonon rantakankaalle asunnokseen komean _Altengaardin_,\nkun entinen maaherran asumus Vuoreijan linnassa oli rappeutunut.[19]\nKjeldsen vainosi kveenejä alituisesti syytellen valituksissaan heitä\nmilloin mistäkin, metsänhaaskauksesta, luvattomasta kalastuksesta,\nsalakaupasta torniolaisten kanssa, toimittaen muutamia itsepäisiä\njurrikoita Vuoreijan linnaankin.\n\nVieläkin alattiolainen kertoo muisteluksia \"tylystä amtmannista, joka\noli oikein Peliaalin mies ja vihainen kuin piru ja teki paljon\nvääryyttä kansalle\". Muistellaanpa vielä kuinka Uulan-Knuuti, Alattion\npääisäntiä, joka asui Aaronmniemessä, viimein kimmastui ja painui\ntunturien ylitse etelään ja sitten yli Tanskansundin Kööpenhaminaan\npyrkien kuninkaan puheille. Mutta kuninkaan \"purtinreiällä\" herrat\nveivät Knuutilta passit. Itsepäinen kveeni kuitenkin keinotteli, niin\nettä pääsi nokka nokalle kuninkaan kanssa, jolloin kruunupää kysyi:\n\n-- Onkos sulla passit?\n\n-- O-on, mutta täytyy ensin puottaa housut alas, Knuuti sanoi, päästäen\nhousunsa ja kaivaen paperit kuninkaan kouraan. Sillä parhaat passinsa\nja paperinsa ukko oli ommellut housunsa lahkeisiin.\n\nKolme päivää kuningas puhutteli Alattion isäntää ja sitten hyvästiä\nheittäessään antoi hänelle pistinniekka kiväärin, sanoen:\n\n-- Jos vihainen koira tulee, niin ammu!\n\nMutta kun maaherra sai kuulla, että Uulan-Knuuti oli käynyt kuninkaissa\n-- tämä tapahtui 1748 --, hän lähti vihaisine koirineen yöllä ukon\nluokse aikoen revittää hänet elukallaan, niinkuin oli muitakin ihmisiä\nrevittänyt. Äkäisenä äijä ärjyi, että tulla avaamaan ovi. Mutta kun\nKnuuti-ukko otti hänet vastaan kuninkaan kivääreissä, maaherra ei\nuskaltanut puhua mitään, vielä vähemmin usuttaa koiraansa, koska hän\nhuomasi, kenenkä asetta ukko hoiteli.\n\nJopa kerran sitten kesällä tulikin komea laiva Alattiovuonoon, ja\nlaivan mastossa liehui Tanskan kuninkaan lippu. Laivassa oli suuria\nkoreita herroja vaikka kuinka paljon, ja he pitivät aluksessaan\nmahdottoman isot pidot, joihin maaherrakin kutsuttiin. Syötiin ja\njuotiin komeiden pöytien ääressä, ja sitten siinä annettiin maaherralle\niso kuninkaan kirje. Kun Kjeldsen sitä luki, pelästyi hän niin, että\naikoi hypätä mereen. Mutta hänet siepattiin koivista kiinni ja\nsidottiin laivan isoon mastoon. Ja siinä, mastoon selin kytkettynä,\nnähtiin Ruijan ylpeän maaherran tönöttävän, kun laiva nosti purjeensa\nja painui merelle. Eikä alattiolainen ole tylystä amtmannistaan sen\nkoommin kuullut.\n\nOli Kjeldsenillä kyllä joskus syytäkin ahdistella kveenejä, sillä\nloppumattomien metsien maasta lähteneet suomalaiset eivät oikein\ntahtoneet osata Jäämeren köyhissä petäjiköissä elää niin säästellen\nkuin olisi pitänyt. Monta kertaa heitä jälkeenpäinkin ahdisteltiin\nluvattomasta metsänhakkauksesta. Uulan-Knuutiakin syytettiin 1752 ja\nuhattiin karkoittaa maasta, ellei hän paranna tapojaan. Talmulahden\nkäräjillä 1727 sakotettiin Erkin-Erkkiä samasta syystä kaksi\nriikintaalaria, ja moni muukin kveeni sai sakoilla sovittaa\nmetsärötöksensä. Muutamat ukot taas joutuivat seisomaan kaakinpuussa\nvaromattomasta tulenhoidosta metsissä liikkuessaan, mutta 1773\ntuomittiin Uulan-Hans kolmeksi kuukaudeksi Vuoreijan linnaan tekemään\ntyötä raudat jaloissa, koska oli tervahaudastaan päästänyt pahan tulen\nmetsään.[20]\n\nYlpeätä elämää oli Kjeldsen viettänyt Altengaardissa, ja suurellisesti\nsiinä sitten muutkin Ruijan maaherrat majailivat. Hyvä olikin asustella\nkomeassa kartanossa, joka komotti koivujen suojassa viheriäisellä\nkentällä petäjämetsän laidassa ympärillään ylpeät maisemat. Takana\nnousivat merenrannan mäntyiset hiekkatievat, ja edessä avautui ihana\nAlattiovuono, jota joka puolelta sekä lähellä että kauempana siniset\ntunturit suojasivat. Etelän puolella kaukana kohosi taaja _Beskaadas\nsekä Raippanen, Nalkanaasat ja Luossavaara_, idässä näkyi\n_Karkulaspahta, Iso- ja Pikku-Porras ynnä Nussura_. Rässivuonon takana,\nRuoslahden rannalla, köyristeli jyrkkä _Kisto_, ja kaikkein kauimpana\nkumottivat Lankovuonon tunturit sekä Seilandin ja Aksuvuonon\nikilumiset, jäiset gaissat, kaikki koko vuonon tunturisto kyllä paljon\npyöreämpänä ja myötämielisempänä kuin Jyykeän, Raisin ja Naavuonon\nhurjapäiset, terävästi leikkovat huiput.\n\nIhmeitä ja vanhoja tunnustähtiä täynnä olivat nämä Alattion tunturit.\nRuoslahdenkin takana, Kiston jyrkästä ja vistosta hengasta, oli\nmuinainen lapinakka syöksyttänyt palavan tuohikämyrän perässä alas\nseitsemän ryssää. Isonniemen pahtaseinässä seisoi kaksi punaisella\nmaalattua ryssänkuvaa, ja Puoskasvaaran kalliossa oli niitä koko\nparttio, korttelinpituisia pikkuisia äijiä, joita ei maailmanikäinen\nsadekaan kyennyt huuhtomaan pois. Mutta vuonon länsirannalla,\n_Kalkkiniemessä_, seisoi kaikkein merkillisin olio, korkea ja pysty\nkivinen _akka_, joka oli niin pyhä ja väkevä, että sen ohitse\nkuljettaessa miesten piti kumartaa ja ottaa lakki päästään, mutta\nnaisten täytyi nousta veneestä maalle sekä muotkia akan selän taitse\nmennäkseen taas veneeseen. Olipa hyvä asettaa akan päälaelle\nkalanruoto: jos se putosi kohdalleen, ontto puoli ylöspäin, saatiin\nhyvin kalaa, mutta jos ruoto meni kumoon, ei tullut kaloja.[21]\n\nTällaisessa muistelusten ja tunturien ylpeässä ympäristössä oli\nJäämeren maaherran komea kartano. Mutta vähän matkan päässä suurtalosta\nitään, jokisuulla ja matalan Rässivuonon rannoilla, kykötti pikkuisia\nharmaita taloja ja mataloita turvekammeja. Niissä puhuttiin vain suomea\nja lappia, vaikka maaherran talossa istuikin norjaa haastava ylpeä\nisäntä. Ja pienessä valkeana pauhaavassa Porsijoessa, Ruoslahden\nlähellä, käydä karskutti Kjeldsenin rakennuttama pikkuinen saha, joka\npuri puuta hallituksen hyväksi.\n\nMaaherrat olivat kyllä isoja ja mahtavia miehiä ja suuren Altengaardin\nisäntiä, mutta vielä mahtavampi äijä asui Pikku-Raippasen laella.\nSiellä oli kivi, joka komotti kyläänkin kuin suunnaton heinäsaura.\n_Hannu-vaarin suuraksi_ sitä sanottiinkin, koska siinä iso\n_Hannu-vaari_ asusti. Tämä tunturilainen oli sellainen suurnoita, että\nhän kalastamaan lähtiessään astua keikautti kerralla _Krookkapahtaan_\nAlattiojoen eteläpuolelle, toisella toikkasi _Kurran_ nokkaan Bugtenin\nlänsipuolelle ja kolmannella koikautti Porsijoen taakse, _Mustanpahdan_\nkärkeen. Siihen vaari seisahtui ja, heilauttaen toisen koipensa\n_Allasullun_ saaren korkealle harjulle, rupesi onkimaan kaloja\nAllasullun nuorasta. Saaliineen Hannu-vaari harppasi taas sauraansa, ja\nvanhat 80-vuotiaat äijät, jotka ovat kuolleet jo 50 vuotta takaperin,\novat Raippasen kiven luona vielä nähneet vaarin jättämiä kalanruotoja.\nEikä ollut aivan tavallinen syntinen sekään noitamuori, joka muinoin\nasusteli _Aksopahdassa_ Ariniemen luona, koska hän kerrankin oli\nmyllynkivellä ajellut yli vuonon Porsijoen luo Selkämatalalle\nkalastamaan, ja rautakanki oli vain töksäytetty kivensilmään mastoksi.\nJoku iso äijä saattoi elää jurottaa Kurrankin onkalossa, syvässä,\nkallionpimeyteen vetävässä pirunpesässä, josta kuului aina vistottava\njymy.[22] Sinne ei kyllä joka poika uskaltanut pyrkiä. Saarelan\nAleksanterikin oli sinne kontanut koko pitkälti, mutta päätä oli\nalkanut viipottaa sitä enemmän, kun mies ei ollut muistanut ennen\nlähtöään lukea edes isämeitää vastahakaan.\n\nKalan pyynti ja syönti oli Alattiossakin tärkeimpiä hengenpitokeinoja.\nMerikala ja lihava Alattiojoen lohi oli vanhoja suomalaisia parhaasta\npäästä tänne houkutellut. Pyydettiin jokiloilta ja taas vuonosta lohta,\nturskaa ja saitaa omiksi syötäviksi, ja suurina kalankulkuaikoina\nmentiin kaukamerille, Lofooteille ja idän aavoille, talviturskan\npyytöön. Syksyllä taas oli omalla vuonolla suuri rasvasillin pyydystys.\n\nJo alkuaikoinaan toimekkaat tulijat rupesivat hankkimaan karjaa ja\nraivaamaan niittyjä tunturijokien reheville rannoille. Kaksin, kolmin,\njopa neljin, viisinkin oli lehmiä hyvässä talossa, ja parhailla ukoilla\noli tunturissa kesäiset karjamajat pirtteineen ja maitoaittoineen.\n\nMutta hyötyisä, kylmiltä pohjatuulilta turvattu jokivarsi ja vuonon\nrantakenttä, joka kasvatti ruohot kaikenlaiset, houkutteli viljapellon\nvieriltä lähteneitä seikkailijoita kokeilemaan suuruksen siemennyksellä\nJäämeren äärelläkin. Leipämaan entiset miehet kätkivät seitsemiä\nsiemeniänsä Ruijan maaemään, ja siitä kohta ohra kasvoi yhtä kauniisti\nkolmisolmuisena ja pitkätukkaisena kuin muinaisilla kotikentilläkin\ntunturien päiväpuolella, vaikka maa olikin vain lapiolla muokattu ja\nrisukarhilla harattu. Peter Dass kyllä aikoinaan lauloi Alattiota\npaljon etelämpänä olevasta Nordlannista:\n\n    \"I Tromsen har ingen Mand Plog eller Harv,\n    Dem levnes ej Säd eller Ager til Arv,\n    Man Jorden i Furer ej velter.\n    I Dybet herunder de söger sit Bröd,\n    Og naar det mislinger, da lider de Nöd,\n    Og megen stor Armod forsmelter\".[23]\n\nMutta kun kova kveeni pääsi maihin, niin vilja rupesi nousemaan ihan\nJäämeren äärilläkin. Jyykeässä, Raisissa ja vähäisen Lemminjoellakin\nkylvettiin ohraa, mutta vasta Alattio oli sellainen Ruijan paikka,\njossa kasvatettiin leipäviljaa oikein voimalla ja menestyksellä. Norjan\npaperit tietävät kertoa, että tunturista tulleet suomalaiset alkoivat\njo 1715 Alattiossa viljellä ohraa, kasvattaen ja kehittäen siitä oman\nlajinsa, nopeasti valmistuvan ja satoisan Alattion ohran, _Altenbygin_.\nUkkojen ohra joutui kourasta kouraan joskus alle 90 päivässä --\nkesäkuun alussa kun kylvettiin, niin jo elokuun lopussa korjattiin --,\nkun taas muut ohrat vaativat 120:kin päivää. Viisin, kuusin jyvin ohra\nantoi satoa, joskus kymmenkertaisenkin tulon. Toisinaan Alattiosta\nriitti ositella ohranalaa entisten kotipeltojen isännillekin, kun\nheille oli sattunut tulemaan kato. Alattion ohra olikin hyvin haluttua\nleipäviljan siementä koko Perä-pohjassa. Ja mainiota vuononperukkaa\nmuisteltiin niin lujaksi paikaksi, että jos siellä ei tullut vuotta, ei\nsitä tullut kauas Suomeenkaan.[24]\n\nNyt kyllä Alattionkin ohrapelto on jo muuttunut heinäkentäksi ja\nperunamaaksi.[25] Mutta vielä 40-50 vuotta sitten jokisuun rikkaimmat\nisännät ruokkivat väkensä oman pellon leivällä. Sellaisiakin kyllä oli\nAlattiossa. Turtolasta tulleet _Ollin-Olli ja Ollin-Salkko_ olivat\nvain pieniä _maanpruukareita_, asuen ahtaissa laholattiaisissa\nturvekatto-kömmänöissä, joihin kurjasta aukosta mentiin melkein\nkonttaamalla. Eikä ollut paljoa isompi peltomies heidän veljensäkään,\n_Ollin-Pekka_, pikkuruinen käppyrä, joka elää kitisi matalassa\nläätikässä ja oli hyvin ahkera kylän lasten kanssa kujeilemaan ja\nnauramaan. Pienen talon miehiä olivat _Vaaran Iisko ja Petterikin_,\njotka asuivat lähellä Altengaardia, niin myös _Nakkulan Iisko_, vanhan\npirttipökkelön vaari, sekä _Erkin-Monsi_, vanhapoika, eikä ollut\nison talon isäntä vanha _Nikan-Matti_-äijäkään. Simosta tullut\n_Posti-Petterikin_ asui ja viljeli maata, vaikka kesäkaudet kulki\nJäämerellä, samoin kuin Iistä saapunut _Erkki Virkkula_, Pruntsin\nvävymies. Mutta _Erkin-Uulalla, Pikku-Kristolla, Juhan Pruntsilla,\nMonsan-Hansilla ja Monsan-Simu_-äijällä oli niin suuret\nleivänviljelykset, että heillä oli oma riihihoitokin, samoin kuin\nnorjansukuisella _Jaakon-Aarnella_, jonka isänisä oli aikoinaan\nBergenin seuduilta tullut tylylle Kjeldsenille rengiksi. Kolme,\nneljäkin riihtä Jaakon-Aarne pui syksyisin saaden pari tynnyriä\nriihestä. Mutta Monsan-Simu piroitti peltoonsa joka kevät pari, kolme\ntynnyriä, ja kun Pruntsin ukko lääväkkäsuuna tuli utelemaan, miksi\nnaapuri niin paljon kylvää, Simu tökötti:\n\n-- Hy... hy... hyvä on ku... ku on paljo maata ja oh... o... ohraa,\nku... ku... ku sota paukkuu.\n\nJa iso Simu-äijä vain heitteli viljaa peltoonsa kävellä touhottaen\npitkissä, alle polven ulottuvissa sarkaisissa umpitakeissaan kuin\nlappalainen.\n\nIso ja komea mies oli Pruntsin Juhakin, Kemistä kulkeutunut ylpeä\nmaanpruukari ja kovanlaatuinen äijä, jolla oli Mallu-niminen emäntä\nsekä yksi tytär, nimeltä Maria. Pruntsilla oli peltoa enemmän kuin\nkenelläkään muulla alattiolaisella, vielä kuusi lehmääkin, pari\nhevosta, ynnä kymmenen lammasta. Niinpä äijä saattoikin puhua\nkehuskellen karjastaan, jopa kirjoittaa koti-Suomeenkin:\n\n-- Mulla on karja lehmiä ja summa lampaita.\n\nKoko seudun kuulu oli Pruntsin äijä, joka kaksissa tuvissaan komeili\nPruntsinmäellä ja joskus äkäpäissään nimitteli naapureitaan\n_jääskeläisiksi_, hyökäten vaikka saunanoveltakin, kun kylän pojat\nilkeyksissään heittivät kiukaalle suoloja, alastonna karjumaan:\n\n-- Kyllä teillä s--nan jääsköläisillä on saunankiukhalle suoloja,\nmuttei ole omhan kahvikattilhan...\n\nPruntsin taloon kaikki lantalaiset tullessaan Ruijaan elatusta etsimään\naina ensin poikkesivat kysymään ruokaa ja työtä. Jo _Kolvinkentän_\nmännikköä tallustaessaan nälkäiset pitkän matkan kävijät ilahtuivat:\n\n-- Jo Pruntsin talo näkkyy! Siellä saahaan työtä ja ruokaa.\n\nPruntsi-äijä itsekin päissään ollessaan kimakalla äänellä kiljui\nmäeltään, niin että koko kylä kuuli:\n\n-- Kaikki nälkälantalaiset, kun tulevat alas Peskaaraksesta, kysyvät,\nmisä se Juhan Pruntsi on... eikä niillä ole muuta kuin olkivihko\nkurkusa.\n\nSiihen aikaan Lannanmaan miehiä lappoikin tunturista väliin ihan\nmustana pilvenä, ja kun he nälkäisinä ja väsyneinä laahustivat taloon,\nantoi Juha-äijä heidän suuhunsa syötävää. Rahille keskelle pirttiä\nMallu kantoi piimää ja suolasilliä sekä ohrarieskan kappaleen kullekin,\nja kun syömämiehet lykkäsivät sillinsotkut syrjään, äijä tuli ja\närjäisi:\n\n-- Eikö se silli mahu päinhen ja suolinhen lannanmiehen peräsuolhen?\n\nMutta kun miehet olivat saaneet piimän ja sillin ja leivän mahaansa,\nheidän piti lähteä kuokkimaan äijän peltoa. Ja tällä lailla Juha\nPruntsi piti maansa hyvässä kunnossa sekä laittoi aina uuttakin\nsiemenensijaa.\n\nKäsikivillä Pruntsin Juha pyöräytteli pellonviljansa jauhoiksi, ja\nsamanlaisia suurusmyllyjä oli monessa muussakin talossa. Mutta oli\nkylässä vesimyllykin. Fallijoessa, vuononpohjassa, käydä kalkutteli\n_Sahan Kallan_ pieni härkinnaappero.\n\nSiellä joensuun toisella puolella niinikään asui suomalaisia\nahertaen rinnan lappalaisten kanssa ja viljellen peltotilkkujaan.\nPitkin Rässivuonon itärantaa tunturien tyvellä, _Kaidusjoella,\nRässivuonossa ja aina Ruoslahdessa_ asti oli kveenipirttejä.\n_Monni-Jussakin_ asui Kaidusjoella, ja Rässivuonossa tavattiin\nKuivaniemen _Hietas-Jussa_, jota sanottiin _Kuivalaiseksi_, sekä\nsimolainen _Hämärin Juha_. Liikkui samoilla rannoilla myös\n_Joonaksen-Fetti, Pellikka_-ukko ja juopotteleva Paavolan mies,\n_Ojamaan Jaako_ Turusen Marioineen, ynnä _Kuuro-Heikki ja Kuokkamaan\nVille_. Mutta Kuuro-Heikki muutti Taanaan, ja Kuokkamaan Ville, vielä\nvanhana naituaan nuoren ihmisen ja saatuaan heti ensi saaliikseen\nkaksoispojat, pelästyi ja paineli joukkoineen Amerikkaan. Jokisuun\nlähimaille asettui näitä myöhemmin Temmeksen Kärsämän mies, _Antti\nNalkki_, ja jokisuulla mellanrinnassa _Pelkka-Jaako_ möyri mökissään\nyksinään kuin karhu.\n\nTievan takana, jokivarrella parin neljänneksen päässä, oli kahtapuolta\njokea _Aaroninniemi ja Mousunsaari_, suomalaisten raatamia rantasulia\nnekin useine pirtteineen. _Ylipäänkin_ metsärannoille, jonkin\nneljänneksen Aaroninniemestä ylöskäsin, suomalaiset olivat kuokkineen\nja kirveineen osanneet, samoin kuin Raippasen tunturin allekin. Siellä\nvanha Kaavuonon tiikeri, _Aatami Haapalahti_, hääri Kaijankurussa,\nsiellä Peltovuomasta tullut _Kurun Heikki_ aikoinaan rähjäili, niin\nmyöskin _Lanton Aapraham_, jota haukuttiin _Isokurkku-Aapramiksi_,\nkoska hän aina puhua kolotti niin kovasti, että kuului neljänneksen\npäähän. Ukko oli näet kasvanut Suomessa suuren kosken korvalla ja\nsiinä oppinut käyttämään kurkkuansa kuin mies. Siellä Yliperillä\n_Erkin-Pekkakin_ puski, siellä Pellosta tullut _Köysikankaan Juha_\nRikina-eukkoineen teki peltoa ja poltti tervaa, ja rehki siellä\nmatalassa hirsitönössä _Iisakki Arolainenkin_, väliin piippu suussa\npuhua porpottaen, väliin taas huutaen ja kiroten, vaikka miehellä oli\nniin kolo ääni kuin olisi tynnyriin kojottanut. Nämä olivat vain\nmetsäperän tavallisia kovan työn kanssa tappelevia raatajia, mutta asui\ntäällä rikaskin mies, jota käskettiin _Aaronin-Mikoksi_. Tämä oli\nTornion puolesta tulleen, aikoinaan Aaroninniemessä asuneen\nAaroni-äijän poika, rautio ja sellainen mestari, että teki mitä tahtoi\nsilloin, kun muut tekivät mitä saattoivat, valoi messinkisiä\nkulkusiakin sekä loi puupökkelöistä lappalaisia, korttelin, parin\npituisia kääpiöitä, joita puki lapinparseeleihin myöden niitä hyvistä\nrahoista englantilaisille. Aaronin-Mikko oli iso partanaamainen äijä,\nja iso sillä oli muorikin, Muoniosta lähtenyt _Priita-Kaisa_, joka\npaineli ja pyörrytti maata ja paiseita. Mutta koska heillä ei ollut\nomaa kontua, Mikko keinotteli Mortin Heikiltä Majavuopion saaren ja\nsitten taas kaupitteli Kuohari-Aatamilta Kuoharintörmän antaen maksuksi\nviisi kannua Norjan rommia ja neljä Suomen äimää ynnä puoli viekoa\nkäsikivillä jauhettuja Alattion ohria. Ja niin viisas mies pääsi\nmaanomistajaksi, sitten yhä rikastuen kaupanteolla, niin että\nAaronin-Mikon koti oli rikkainta taloa Alattiossa. Komeat elukat\nökisivät navetassa, ja tallissa kolisteli kaksikin hevosta. Kaksi\npoikaa, Jussa ja Mikko, hääri kartanomaalla, ja kaksi tytärtä siinä\nkepsutteli. Jos Maija oli \"mahottoman fiini\", niin hyvä oli Kaijakin.\nKultasormuksissa, veroissa ja silkkinauhoissa ja hetaleissa molemmat\nkeikailivat, vaikka äiti olikin vain tavallinen siivonsiveä talonmuori.\n\nMuuallakin ison Alattion rannoilla asui suomensukua. Repovuonossa,\nlappien naapurina, joku ukko olla olotteli, ja Repovuonon suulla,\nKvalsundin Ikkarnesissa, oli koko kveenien joukko, ensi miehenä\n_Staalukarkkoon_ talon tehnyt entinen sotamies _Aatami Harnesk_, joka\noli kuulatuiskussakin ollut niin kovapintainen, että rintaan ammuttu\nluoti oli kilpistynyt syrjään. Asui kainuunmiestä _Talmulahdenkin_\nkirkonläänissä, isoin parttio pitkän _Lankovuonon_ pohjapuolilla.\nTäällä _Paununperässä_ oli kansaa lihan ja leivän rajamailta, niinkuin\nPalojoelta tulleet _Tibergin_ ukko ja _Paasin Erkki_, oli myöskin\nPellosta lähtenyt _Pellon Jaako_, joka jo 50-60 vuotta takaperin hukkui\nLappean aapaan. Eli siellä suomalainen _Matti Karjalakin_ ja tuli\nmyöhemmin _Olli Marjala_ Rovaniemeltä. Toisella rannalla taas oli\nsijansa saanut Pajalan Kaunisvaaran ukko, värmlantilaissukuinen, täysin\nsuomalaistunut _Erik Karlström_, ahertaen niin vankan pohjan, että\nsiinä pojat ja pojanpojatkin saattoivat ryskätä. Joutui tänne kerran jo\nikäloppu _Anna-Kreeta Styrk_, Laestadiuksen palvelustyttö ja\nrippilapsi, joutui myös _Kauppilan Jussa_ Simosta. Ja tämä Jussa kyllä\nkehtasi ruijalaisille muistella, millainen merkillinen maanpaikka Simo\noli, mutta _Plantingin Kaisa_ Alattiossa ei vain ruvennut\nmuistelemaankaan Lannanmaan oloja, sillä muori arvasi, etteivät\nruijalaiset uskoisi, vaikka hän rupeaisi tosiakin asioita haastelemaan.\n\nNäiden edesmenneiden vanhojen päivinä Alattion markkinat olivat vielä\nparhaassa vauhdissaan. Niitä oli aikoinaan pitää mekastettu\nAltengaardin lähellä Joensuun kylässä, meren rantakentällä, mutta\nsitten muutettiin markkinahumu Bossekopan korkeille kaljuille\nkalliorinteille, joiden juurilla syvä meri aina sulana liikahteli, kun\ntaas matala Rässivuono aina talvella jäätyi. Herrat ja houvit kun\nmuuttivat Bossekoppaan, veivät markkinatkin matkassaan sinne, vaikka\nBossekoppa onkin paljoa jylhempi paikka kuin metsäinen Alattio.\n\nJo ainakin kolme-, neljäsataa vuotta on Alattion pohjassa vietetty\nsuuria Jäämeren markkinoita, joille koko pohjoinen maankolkka on\njutanut ja ennen muita laaja tunturilappi. Suomen, Ruotsin ja Norjan\nmiehet sinne suurin joukoin saapuivat sekä syksyllä joulun alla että\ntaas kevättalvella maaliskuussa. Suomalaiset kauppasaksat tulla\nrähjäsivät yli kamalan ja peloittavan Beskaadaksen, joka yksin\nheinäkuussakin saattoi lumipyryynsä pyörryttää ja haudata matkamiehiä.\nSiksipä paljaan tunturiselän talvenselälliset matkalaiset oikein\nhelpotuksesta huokaisivat päästyään tunturin ylitse Karkian\nautiotuvalle, huokasivat ja sanoivat:\n\n-- Kun Beskaadaksen ylitse on kuljettu, niin kaikki vaarat on vältetty,\neikä tarvitse enää kuolemaa pelätä.\n\nSadoin poroin Suomen miehet tulivat, vankat komeat ukot ja ylpeät kuin\nherrat isoissa verkaturkeissaan, jotka oli pitkällä villaisella vyöllä\nympäri sonnustettu. Ylpeät olivat miesten porotkin, läikkyen\nkiiltävissä heloissa ja helyissä ynnä kirjavissa vöissä, ja Suomen\nvoita oli puolikko jokaisen poron ahkiossa. Se oli hyvää voita, ja\n_lannanvoiksi_ sitä käskettiin ja sen myyjiä _voilantalaisiksi_.\nTuhansia viekoja sitä tuotiin varsinkin syysmarkkinoille, ja ihmiset\npysyivät terveinä, kun sitä söivät, eivätkä he \"pelleriinistä\" mitäkään\ntietäneet. Satoja lappalaisiakin juti tuntureistaan tuoden poronlihoja\nja taljoja sekä riekkoja, ja Norjan kauppamiehiä tuli sekä Ruijasta\nettä etelästä asti, niinkuin Finkenhagen ja Nissen Hammerfestistä, Lars\nHaugen ja Olof Öyne Tromssasta sekä \"Renne-Vanne\" Oslosta. Merikalaa,\njauhoja, kahvia ja sokeria sekä kaikenlaista rihkamaa oli kauppiailla\nmyytävänä ja vaihdettavana suomalaisten ja tunturilaisten tavaraan.\nFinkenhagenkin kerran hankki Suomen voita 6000 kruunun arvosta.\nSuomalaiset taas kuormittivat ahkionsa jäädytetyllä merikalalla ajaen\npaluumatkallaan Köngäsen, Kolarin ja Kittilän markkinoille, jotka\npidettiin viikkoa myöhemmin kuin Alattion suurkaupat.[26]\n\nJärkähtämättä viikonpäivät markkinat \"seisoivat\" Alattion kentällä, ja\nkauppasaksain lukuisissa tuvissa oli yhtämittasta touhua. Häärivät\nsiellä kauppoja tehden oman rannankin porvarimiehet, _Niiles-ukko_,\nsekä _Suhrin Frekko_, joka \"oikein aatelislähtöisenä\" miehenä oli niin\nlujaa tekoa, että eli satavuotiaaksi. Aaronin-Mikkokin teki kauppoja,\nja _Huhanantin Aaro_ kaupitteli nuppineuloja, isoja toppineuloja sekä\nmuitakin isosilmäisiä neuloja, joihin vanhakin osasi sujuttaa langan.\nMutta Viljamin veljekset Siernöijasta eivät kaupanneet mitään,\nnappasivat vain pimeässä kerran lappalaisen kansiahkion veneeseensä ja\nlähtivät saaliineen myötätuuleen laskettelemaan kotiin. Vasta kaukana\nmerellä miehet uskalsivat avata ahkion ja löysivät sieltä vanhan\nlapinäijän raadon. Kiireesti täytyi ukkelien kääntää veneensä ja lähteä\nluovimaan takaisin.\n\nNuoret pitivät markkinailoa tanssienkin. Vanhan Virkkulankin talossa\ntanssittiin kovasti, niin että Maija-muori sai joskus pitkä hiilihanko\nojona ajella melunpitäjiä pihalle. Kylän pojat kävivät tyttöjä\nkutsumassa tanssitupaansa, jossa \"hiulukrapalla\" pelattiin.\n_Pauli_-ukkokin joskus soitella kitkutteli. Kävivät pojat\nNikan-Matinkin tyttäriä kysymässä, mutta Matti-äijä ei laskenut\nmolempiansa, äyskäisi vain:\n\n-- Ei Elli-paarnaa tanssiin... menköön tuo Kuraperä jos tahtoo.\n\nJärkkälänkin komea mies, _Kulta-Heikiksi_ korosteltu, tuli markkinoille\nmuka hänkin -- siitä on jo kohta 60 vuotta -- tuli Suomesta yli\ntunturien jo etukäteen muka voiraitojaan odottelemaan asettuen rikkaan\nAaronin-Mikon asukiksi. Talossa pidettiin häntä koko talvi ylen hyvänä\nja kohdeltiin Maija-tyttären yrkämiehenä. Mutta kun kevätmarkkinat\nrupesivat lähestymään, Kulta-Heikki pyyhkäisi keinoonsa jättäen Maijat\nja markkinat, olemattomat ja tulemattomat voiraidot ja kaikki. Jäikin\nJärkkälän yrkämieheltä muutakin kuin Aaronin-Mikon Maija. Sillä koska\naika oli täytetty, Maija sai pienen perillisen, ja samanlaisen sai\nnuori naapurin Kaijakin aivan samoina päivinä. Ylpeälle Maija-rukalle,\njolla aina oli ollut omasta takaa leipä ja maito ja liha ja kala, tämä\nasia teki kovin pahaa ja nousi päähän niin, että hän menetti taitonsa.\nMutta Kaijalle ei noussut päähän. Köyhempänä ja kovemmanluontoisena hän\nvain sanoi:\n\n-- En räknää Järkkälästä... tee tekos ja mene keinhos!\n\nSurullisesti kävi Aaronin-Mikonkin. Miten lienee hän hoitanut\nasioitaan, mutta ainakin kerran ukon aitasta katosivat Suomen miehen\nsyksyllä kevätmarkkinoiksi tallettamat voipuolikot, ja sattui muitakin\nsamanlaisia juttuja, jotka ukkoa röykyttivät. Vanhana ja ikäloppuna\nMikko-äijä olikin niin levoton, ettei saattanut nukkuakaan muuten kuin\npalavan piisin ääressä. Kaiket yöt äijän huoneesta tuikutti tuli, ja\npiruissa uskottiin ukkoparan siellä kamppailevan. Ja semmoisena äijä\nkuoli 50 vuotta takaperin. Sitten Maija kuoli taitamattomana, Kaija\nmuutti pois, ja Maijan poika, Fritjof, meni Amerikkaan, kuollen siellä\nluultavasti Chicagossa hotellin palossa, jossa tuhoutui 300 ihmistä.\nMikon pojatkin kävivät Amerikassa saaden siellä tynnyrin säkillisen\npaperirahoja ja ajellen omalla tulivaunulla, Aarean Matti ja\nMikon-Jussa samassa matkassa, vaikka heidän rahasäkkinsä jäi kiireessä\nKalifornian riekkometsään. Alattioon veljekset taas tulivat ja elää\nkörristelivät viisi vuotta samassa neliseinäisessä huoneessa sanomatta\nsanaakaan toisilleen. Juhani kuoli veren syöksyyn pirttinsä\nkynnykselle. Kuoli myöskin Mikko, ja vanhasta aitasta löytyi muun rojun\nmukana iso ryssänarkku, jonka sisässä oli suomenarkku ja suomenarkussa\nlapinkiisa sekä lapinkiisassa iso tukku vanhoja paperirahoja, kasa\nhomeisia almanakkoja ynnä suuri Raamattu, jota miesrukka lienee joskus\nlueskellut.\n\nRaamattua toki vanhat alattiolaisetkin tarvitsivat autuutensa tiellä,\nvaikka heitä oli opastamassa omien pappien ja saarnamiesten lisäksi\nmyöskin paavin pappikunta. Sillä suuressa kauniissa Alattiossa oli\naikoinaan sellainenkin merkillinen laitos kuin _paavilainen kirkko ja\nseurakunta_. Altengaardin kartano, joka 1815 asti oli ollut maaherran\nasuntona ja sen jälkeen joitakuita vuosikymmeniä autiona, joutui kerran\nkatolilaisten haltuun, jotka 1860 vaiheilla perustivat siihen pohjoisen\nlähetysasemansa ruveten Alattion kainulaiskansaakin kovalla touhulla\nkäännyttämään syntiseen uskoonsa. Altengaardissa oli paavin parilla,\nkolmella papilla erinomainen asunto, komea kirkkokin ja koulutupa,\nvieläpä karjaa sekä hevosia. Falli- ja Alattiojokien varsilta\npaavilaiset hankkivat laajoja niittymaita, ja Kleemetin Kristiina,\nHaaparannalta tullut koulumestarin emäntä, oli kartanon karjanhoitajana\nja emäntäpiikana. Kaiken kansan ystävinä paavinmiehet tulivat kylään,\npuhuttelivat ihmisiä tielläkin kutsuen tulemaan kirkkoon, pastori\nBollerkin pisti pienen Vaaran Maaretin Susannan käteen peesin, kun\ntyttönen osasi somasti puhella. Ja Neitsyt Maria oli Bollerin kaulassa\nsekä kyttyräiset isämeitä-helmet, joita pappi taloon tultuaan heti\nalkoi yksitellen käsitellä lukien isämeitää.\n\nKoko seudun lapsisikiöitä papit kutsuivat kouluunsa, jossa opetettiin\nkaiken maailman viisautta, rätinkiä, kirjoitusta ja lukemista ja vaikka\nmitä. Monet Joensuun lapset, niinkuin Postin Jussa ja Maria, Vaaran\nMaaretin Hans-Petteri ja Antreas sekä Kildalin Pikku-Matti kävivät\npaavinopissa, tulipa lapsia vielä Kaavuonosta ja Hammerfestistä asti,\nja kruunu, pari, kolme otettiin kuurahaa oppilaasta. Pappien apulaisena\nopetti koulussa muuan tanskalainen nunna, ja niin erinomaisesti\npaavilaiset koulasivat, että monet opetuslapset olisivat olleet\nkelvollisia korkeammankin koulun käyneiksi, jos vain heille olisi\nopetettu vielä yhtä kieltä.\n\nPyhisin pidettiin Altengaardin kirkossa, jona oli vain samassa\nrakennuksessa muuan huone, paavin jumalanpalveluksia, joskus\nkaksittainkin. Kellot soivat silloin hyvin kauniisti, ja varsinkin\nkylän nuorta väkeä kokoontui katsomaan ja kuulemaan paavin pappia,\njonka norjankielinen saarna tulkittiin suomeksikin. Pappi olikin hyvin\nkaunis, kun hänen kaulassaan oli Neitsyt Maria ja isämeitähelmet sekä\npäässä kulmikas lakki niinkuin lappalaisella tahi Raamatun ylimmäisellä\npapilla. Kirkko oli vielä kauniimpi. Siellä uskonlamppu paloi keskellä\nhuonetta yötä päivää, ja kun se sammui, niin seurakunta avojaloin ja\npolvillaan konttasi pitkin lattiaa, kastoi öljykuppiin sormensa tehden\nristejä otsaansa ja rukoillen, niin että uskonlamppu taas rupesi\npalamaan. Mutta kun pappi oli alttarilla rukoilemassa, niin kylän\npienet pojat valkoisissa paidoissaan \"minestraatteina\" häärivät hänen\nympärillään, vuoroin helistellen pikku kulkusia, vuoroin kanniskellen\nkultaista raamattua, vuoroin taas käyden löyhäyttämässä pyhää savua\npapin takahelman alle. Vaaran Antreas ja Kildalin Pikku-Mathiaskin\nsiellä muiden liinapaitojen mukana joskus helisivät ja savusivat.\nSaarnatessaan joku aikuinen pappi saattoi riehua niin, että oli ihan\nhypätä pois paikoiltaan. Ja sakramenttimenoissa pappi itse juoskenteli\nviinin antaen kansalle vain kuivan kakun, jota oli vähäisen viiniin\npistältänyt.\n\nMutta kun kylän poikapahaset menivät ajattomalla ajalla nykimään\npaavillisten kellojen soittorihmaa, joka riippui rappusten luona\nlohdasta, niin nousi eri kirkonmeno. Soittaja Svenberg otti hevosen ja\nlähti laukottamaan pienten virkaveljikseen pyrkijöiden perään, jotka\nhajaantuivat yli aitojen ympäri kenttiä ja männiköitä.\n\nSaarnoissaan ja kanssapuheissaan paavin papit joskus osoittelivat\nmaailmankartasta, kuinka monet ja suuret valtakunnat ja mahtavat kansat\nja maat ovat heidän uskossaan, jopa maailman viisaimmatkin miehet\ntunnustavat heidän oppiansa. Saattoivatpa he sanoa, että Norjankin\nkansa on ennen ollut samassa uskossa, mutta se on luopunut äidillisestä\nkirkosta. Mutta nyt sen pitäisi jälleen palata äitinsä helmaan.\n\nMoni langennut alattiolainen palasikin äidin helmaan. Etelästä tullut\nStålbergin ukko Marioineen oli ensimmäisiä kääntyneitä, sitten Vaaran\nHans-Petteri Mariansa kanssa, ynnä Kildalin Matti. Hannebergistä\ntullut Pason Heikkikin, jolla oli pikku mökki Altengaardin lähellä,\npakeni eukkoineen paavin turviin. Vaaran Maaretkin ihasteli, että\nHartman-pappi saarnaa suloista evankeliumia, Bollerin emäntäpiikakin,\nKleemetin Kristiina, oli niin innokas paavilainen ja pappinsa\npalvelija, että ukko Kleemet, Rässivuonon koulumies, joka saattoi\nkolmea kieltä, rupesi nöyräpäisenä huutelemaan: \"Bolleri huurepukki...\nBolleri huurepukki!\" Mutta hänet oli vietävä Trondhjemin\nhullujenhuoneeseen. Uskovaisiansa ja seurakuntansa köyhiä jäseniä papit\nahkerasti auttoivat vaatettaen heidän lapsiansakin. Ja siitäpä Alattion\npaavilaisuus pääsikin pariin, kolmeenkymmeneen henkeen, jotka olivat\netupäässä kylän köyhää kansaa. Mutta enin osa kristillistä Alattiota\npysyi toki vahvana isiltä perityssä uskossa. Aarnen-Kristokin sanoi\npapille, joka kerran uskalsi väittää, että Luther on mennyt helvettiin:\n\n-- Sant Patrik on mennyt helvethin!\n\nHerra yksin tietää, mihin Alattion paavilaiset kuoltuaan ovat menneet,\nmutta tievan juurelle, lähelle Altengaardia, omaan kalmistoonsa heidät\nhaudattiin. Parisenkymmentä paavin palvelijaa sanotaan siihen kätketyn.\nJa kun paavinuskolaiset saattelivat vainajaansa kalmistoon, kannettiin\nedellä pitkää ristikeppiä, ja kepinnokassa oli \"pyhänsaun kukkaro\",\njosta suitsutettiin haikua hautaankin ruumiin mukaan. Sitten papit\nrukoilivat, että vainaja muistaisi heitäkin, kun tulee siihen\n\"siesilthan\", joka on semmoinen välitaivas, että hekin siihen\npääsisivät. Ensimmäisenä joutui paavin siunaamaan kenttään Stålbergin\nukko eukkoineen. Kuoli myös Pason Heikki ja haudattiin sekä\nsuitsutettiin pyhänsavun kukkarolla. Mutta Heikki-raukka ei mennytkään\nsidesiltaan, vaan nousi heti ylös ja tulla kolusi kotiin valittamaan,\nettä häntä kovin paleltaa paavin mullassa, sitäkin enemmän, kun eukko\nei edes ollut pannut uusia sukkia hänen jalkoihinsa. Tyly akka ajoi\nHeikin kuitenkin takaisin toruen:\n\n-- Vielä minä sulle uuet sukat olisin jalkhan pannut!\n\nPaavinhautaa kovin pelättiin, sillä siellä näyttelivät itseänsä muutkin\nkuin Pason Heikki-raukka. Eikä ihmekään, koska Bossekopankin vanhassa\nkristillisessä kalmistossa vainajat näyttelivät itseänsä.\n\nNyt paavinhauta tuskin enää kummittelee. Pikku patsaineen, korkea musta\nristi keskellään, se kalmistopuistoineen on vain Alattion entisen\npaavinkirkon muistona. Eläviä paavilaisia ei Alattiossa enää ole. Vanha\nKildalin Pikku-Matti kyllä elää vielä Kaavuonon köyhäinkodissa\n70-vuotisena sokeana vaarina, mutta hänkin on jo aikoja luopunut paavin\näidillisestä kirkosta ja palannut oman äitinsä seurakuntaan. Samoin\nmonet muutkin paavilaiset ovat tehneet, ja toiset taas ovat joutuneet\nmultaan pitkän ristin alle. Eikä ole enää uusiakaan sieluja lähtenyt\npaavin luokse. Ja näin viimein paavin valta loppui Alattiossa, Viime\nvuosisadan viime kymmenellä ostettiin Altengaard katolilaisilta ja\nmuutettiin sotaväen harjoituspaikaksi.\n\nTämän jälkeen ei suuressa kuulussa Alattiossa ole enää nähty muita kuin\noikeita kristityitä, jotka uskovat veriylkään ja syntien anteeksi\nsaamiseen sekä muihin ihmisen kalleimpiin asioihin. Oikeassa uskossa,\neikä suinkaan paavinopissa vaeltaen. Hämärin ukkokin Kuohari-Aatamilta,\njoka kulki kylillä tärkeissä virkansa töissä, kirjoitti muinoin kirjaan\nhyvät ja puhtaat \"raamatunsanat, kalhit jumalansanat\", joilla hädän\ntullen vieläkin saattaa seisahduttaa vahvankin veritulvan. Ja nämä\nsanat ovat niin kalliit, ettei niitä saa turhaan lausua, eikä niitä\nkykene heikkoverinen naisihminen lukemaankaan, Puhtaan opin\ntunnustaja on muuan kylänmuorikin, joka mahtaa oikeilla sanoilla ja\nvälikappaleilla parantaa pienet kivut, paiseet, ruvet ja maantartunnat.\nEi näihin mitään paavinoppia tarvita, eikä _mustiakirjoja_, niinkuin\noli ollut aikoinaan Hammerfestin suomalaisella noitaäijällä sekä\nentisellä papilla, Peter Dassilla. Eikä Alattiossa enää suinkaan\nole noitia, vaikka eteläiset naapurit niin vieläkin uskovat.\nAstafjordilaisetkin, jotka itse luulevat jotakin olevansa, kovin\npelkäävät alattiolaisia ja huutavat, että Alattiossa on rumat ihmiset\nja joka toinen niistä noita.\n\nMutta kauniissa Alattiossa on kyllä kauniit ja hyvät kristityt, jotka\npyytävät jokapäiväisen leipänsä kalastamalla ja karjaa sekä\nperunapeltoja hoitamalla. Monet käyvät kevätkalan pyynnissä\nulkomerelläkin ja kesäisin nostavat saitaa sekä lohta omasta vuonosta,\nmonet lähtevät pyytömiehiksi Jäämeren laivoihin hylkeiden ja mursujen\nkanssa tappelemaan, jotkut polttavat juurakkotervaakin, ja muutamat\ntaas säilyttävät henkensä ottamalla sen kymmeniltä revoilta ja sadoilta\nriekkopahasilta. Vuonollaan alattiolainen liikkuu vanhan rovaseilin\nvoimalla, ja jokeaan hän sauvoo sekä soutaa pitkällä kapealla\nkaukalollaan, joka on puserrettu oman kylän veneseppien kourissa, ja\nonkin semmoinen pursi, ettei raisilainen, joka myös rakentelee pitkiä\njokiveneitä omalle enolleen, osaa niin hyvää ja lujaa valmistaa.\n\nKotoisella kansalla, naisväellä ja lapsisikiöillä, on kesänaikana hyvät\näyrin ja kruunun ansiot kalliokalan kuivatuksessa. Joka kesä\nkuljetetaan Öystältä laivanlasteittain suolaturskaa, jota Alattion\nlaakeilla tasaisilla rantakallioilla ja Lankovuonon hiekkarannoilla\npäivänpaisteessa kuivatetaan ja sitten lähetetään kaikkeen maailmaan.\nKymmenittäin, sataluvuin, Alattion vähäväkiset saavat siinä askarrella\npäivätöissä, ja sadattuhannet turskat saavat kylkensä kuivaksi.\n\nTärkeä alattiolainen ansiopaikka on myöskin kattolaakojen,\n_skifferien_, valmistus. Läheisissä tuntureissa, Tverelvdalissa,\nPollojäyrillä, Nalkanaasassa, Täätsikässä, on paikoin erinomaisen\nkaunista ja hyvää pehmeää liuskakiveä, josta Alattion mies on oppinut\nvalmistamaan mainioita kattolaakoja. Koko suohkanan miehet, satamäärin,\nnousevat talvisin ja muinakin joutoaikoina tunturien kivilouhimoille\nhäärien siellä moukarien, kiilojen ja dynamiittien kanssa. Hyvästä\nkalliosta ahkera mies murtaa päivässä satakunta laakaa, ja\nsadointuhansin niitä talvikaudessa koko väellä saadaan kasaan.\nSadointuhansin niitä taas vedätetään Bossekopan ja Bugtenin satamiin,\nja laulellen vain ajajapojat ja -tytöt istuvat kivikuormallaan\nlasketellen rantaa kohden, ja sadointuhansin täyttävät kalliokakuista\nladotut patterit rantalaitureita. Sitten ne lastataan laivaan, viedään\netelään, ja Alattion mies saa kokea, kuinka hänen kovat kivensä\nvaihtuvat pehmeäksi leiväksi.[27]\n\nOmatkin kattonsa alattiolainen rakentaa nykyään oman tunturin\ntuotteista. Melkein järjestään joka talon, aitan ja ladon katto on\nkauniisti suomustettu harmaista kiviliuskoista antaen koko kylälle\nsiistin ulkoasun.\n\nSiistein ja suurenmoisin Alattion kylistä on Joensuu laajoine\nheinäkenttineen ja perunapeltoineen. Leveä tie vain ajaa halki koko\nkylän, ohitse Altengaardin sekä muiden hyvännäköisten valkeiksi\nmaalattujen talojen. On joukossa joku vanha turvekattoinen asunto sekä\nvanhojen aittojen pitkä rintama ynnä tarpeellinen saunatönö.\nMutta etempänä niemennokalla on pikkuisten, elähtäneiden mökkien\nsopuisa seura. Bugten taas on uudempi ja pienempi kylä ahtaalla\nrantakaistaleella, hiekkatievan juurella, jossa entiseen aikaan asui\nvain Ventelin äijä. Ja Bossekop markkinasiljoineen komeilee kallioiden\nrinteellä, jossa toiset talot ylpeästi katselevat toistensa ylitse,\nidässä vuonon takana asuu Rässivuono rantamallaan, mutta muut kylät\npiileskelevät metsässä jokivarrella.\n\nSuomenkieli on täällä vieläkin rantakansan ja metsänväen jokapäiväisenä\npuheena, niin hyvin pyhänä kuin arkenakin, Peräpohjalainen on sen tänne\nparisataa vuotta takaperin istuttanut, ja Peräpohjan ukko on sitä\neukkoineen täällä kunnialla elättänyt ja pitänyt niin suuressa\nvoimassa, että monen norjalaisenkin on täytynyt oppia sitä puhumaan,\njopa moni norjanmies on saanut kveenien puheenparren äidinkielekseen...\nNyt kyllä norjalainen, jolla on hallussaan vallanmerkit, opettaa\nentistä kielimestariaan, peräpohjalasta, yhä paremmin käyttämään\nvaltakunnan kieltä.\n\nMutta vanha Vaaran Susanna ja Aarnen-Uulan emäntä, entinen Naalisvaaran\ntytär, ynnä Iistä tullut Jakun äijä sekä Hämärin miehet ja Nalkki-vaari\nja moni muu heidän ikätoverinsa noudattavat kyllä lopun ikänsä\nperäpohjalaisen äitinsä puheenpartta.\n\n\n\n\nKaavuono\n\n\nAlattiovuonon lounaiskolkassa, Bossekopan kanssa samoilla aukeamilla,\non pieni _Kaavuono_, jonka pohjukassa kohosi ennen komea kuparitehdas,\n_Kaavuonon ruukki_.\n\nTänne tuhatmetristen lumilakkisten tunturiköyryjen ahtaaseen kainaloon\nei olisi luullut kenenkään kristityn haluavan. Koko tämä maankolkka oli\naivan kuin vain lappalaisia varten luotu sekä lappalaisten vanhoja\njumalia varten. Täällä toiselta puolelta puristi suuri ja musta\n_Sakkupaane_, toiselta ahdisteli ankara _Isotunturi, ja Iso-Haldde sekä\nVähä-Halddekin_ komottivat peloittavina vanhan-lapin pyhinä\nvuorina.[28] Saattoipa tuntureissa ruma Staalukin vihellellä niin, että\npahtaseinät vinkuivat, kolkehtia kovin kenkätoliskoin, jopa\nnäytteliytyäkin vistottavana jumalanluomana, jonka toinen puoli paistoi\nvalkoisena, mutta toinen oli kuin itse pimeys.\n\nLappalaisia, pieniä turvekotolaisia täällä alkuaan vain asustikin\npyytäen merta ja syöden kesäytynyttä kalaa sekä lypsäen lammasta ja\nkeituria. Mutta uskalsi tänne asettua kerran _Niilas-Andaras_, jonka\nsanotaan saaneen maakirjat koko Kaavuonoon jo 1730 vaiheilla. Mutta\nAndaras olikin tietäjämies, ja Andaraksen akkakin oli tietäjä, ja he\nolivat molemmat suomenlapin sukua Jyykeästä. Asui samalla kentällä\nsitten _Andaras-Jussa_, joka hyvän lukutaitonsa takia sai nimekseen\n_Johannes Bisp_. Osasi hyvälukuinen Jussa muutakin kuin selvittää\nmustia kirjankoukeroita. Hän rupesi ensimmäisenä Kaavuonossa\nviljelemään ohraa ja perunoita, jopa möyrimään maata oikealla auralla\nniin ahkerasti, että sai kuninkaalta mitalin rintapieleensä.\nVenemestarikin Jussa oli ja ennätti eläessään rakentaa pieniä ja isoja\npursia kahta vähemmän kuin vuodessa on päiviä.\n\nMutta Kaavuonon jylhä lappalaismaa oli rikas erämaa. Siellä kallioiden\nhelmoissa oli oikein maailman aarteet kallista kuparia ja muuta hyvää\ntavaraa. Sitä kyllä eivät kristityt ihmiset tietäneet, eivätkä\ntuntureita samoilevat lappalaisetkaan olleet keksineet. Mutta Lapin\nvanhat jumalat sen vain tiesivät. _Haldden ämmä ja Sakkupaanen ämmä_\nkyllä ymmärsivät, mikä villitys siitä nousisi Lapin erämaihin, sati\nvain kristityt pääsisivät kiiltävän kalliokorun tuntoon. Siitäpä ämmät\npäättivät kätkeä koko kuparikentän, joka aivan paljaana komotti\ntunturissa. He istuivat seläkkäin kallioseiniä vasten ja jaloillaan\nsekä käsillään ponnistaen rupesivat työntämään tuntureita sijoiltaan.\nVuoret vain jo vierähtelivät, niin että pimeä yö jymisi ja iski\ntulta... Mutta silloin yhtäkkiä päivän reuna pilkahti Isontunturin\ntakaa. Tunturit vavahtivat, ämmät vavahtivat ja jäykistyivät koviksi\nkalliopatsaiksi, ja osa maan rikkauksista jäi kätkemättä.\n\nJo 1700-luvun keskivaiheilla huhuttiin, että ylhäällä Kaavuonon\nerämaissa olisi kallista kuparia. Maaherra Hammer, joka asui\nAltengaardissa 1757-68, muisteli piispa Gunnerukselle, että muuan\nkivenlouhija olisi tunturista Kaavuonon takaa löytänyt kupariakin.[29]\nTästä kumminkaan ei sen suurempaa tutkailua tullut, joten asia\nlienee aivan unohtunut. Mutta sitten taas, vasta kymmenien vuosien\nperästä, tunturinhaltia ilmaisi aarrekätkönsä Kaavuonon tytölle,\n_Guttorm-Maaretille_, Niilas-Andaraksen jälkeläiselle, turvekammin\ntyttärelle, joka oli perinnönjaossa jäänyt varsin vähille osille ja oli\nsiitä kovin surullinen. Yöllä sanottiin tytölle unissa: \"Ei tartte olla\nmurheellinen... olen jättänyt sinulle kolme kerää ja kätkenyt joka\nkerhän vaskirahan\". Eihän Maaret ymmärtänyt, mitä vaski on, mutta kun\nhän sitten oli tunturissa lampaita kaitsemassa, luikeni hänen jalkansa\nmärässä sammalikossa, niin että kalliopahta paljastui. Ja kallio\nkimalteli kuin kulta, niinkuin pitkä kultaraimi olisi siihen isketty.\nOli siinä vielä niinkuin kolme kultapuikkoa pystyssä. \"Siinä on nyt\nunistukseni\", Maaret heti huomasi, koppasi kiireesti iskurautansa\nheittäen sen koko aarteen ylitse. Eikä haltia sitä enää saattanut\nkätkeä, kun tytär vielä sitaisi huivinsa koivuun, että löytäisi paikan\nvastakin.\n\nAsia ilmoitettiin Alattion länsmannille, joka taas toimitti tiedon\nHammerfestiin. Täällä oli pari englantilaista kauppamiestä, _Crowe ja\nWoodfall_, jotka tulivat paikkaa tutkimaan, löysivät puhdasta kuparia,\nlaikkosivat tunturin ja rupesivat sitä \"triivaamham\" sekä perustivat\n1826 Kaavuonon kuparitehtaan.[30] Siitä tuli pian Ruijan ja koko\ntunturiseutujen kuulu työmaa sekä suurruukki. Vuonon pohjaan,\nkallioiden kuruun, asuttiin kymmenittäin kaikenlaisia rakennuksia ja\nlaitteita, ja hiljaiseen lappalaisten maahan nousi yht'äkkiä kokonainen\nsuurkylä. Lappalais-rievut ajettiin pois rantakammeistaan, ja\nlantalaisetkin menettivät maansa. Vain Guttorm-Maaret, joka tunturien\naarteen oli haltialta saanut perinnökseen, sai sittemmin, naimisiin\njouduttuaan, perheineen ruukista ruokaa ja rahaakin, niin kauan kuin\neli, vielä Maaretin pojatkin viinaa aina silloin tällöin. Ja kun Maaret\nkuoli, seisautettiin työt koko päiväksi ja saatettiin muori isolla\njoukolla ja kunnialla hautaan.\n\nErämaassa alkoi ankara työ. Suuret tunturit vain jymähtelivät,\npaukkuivat ja jylisivät, kun pienet ihmiset siellä aseineen\nkalkuttelivat ja pamauttelivat halki suuria pahtoja. Kymmenittäin,\nsadoittain saapui etelästä miehiä, sekä yksinäisiä kulkijoita että\nperheellisiä työnetsijöitä. Ruotsin vanhasta vaskimaasta, Falunista,\ntuotettiin ensimmäiset tottuneet kaivosmiehet, kaksitoista\ntaitoniekkaa, jotka olivatkin kovia miehiä. _Päkkistuvassa_ he kaikin\nkuin Jaakopin pojat asua möykkäsivät, tekivät työtä työn aikana ja taas\nkaikin miehissä menivät Alattion markkinoille reuhaamaan. Mutta jos\njoku teki rötöksiä ja sai sakkoja, maksettiin ne yksissä, ja jos taas\njoku joutui kiinni ja aarastiin, seurasivat kaikki toisetkin samassa\nmatkassa kömmänän koville penkeille kellettelemään. Tuli Kaavuonon\nkaivoksille miehiä myös Norjan Rorosista, Gudbrannin laaksosta ja\nÖsterdalista, mutta kaikkein enimmin juti työntekijöitä tunturien\nylitse Suomesta. Entiset turskan pyytäjät muuttuivat tuota pikaa\nkallionjylkyttäjiksi, koska siitä toimesta irtausi isommat rahat kuin\nepävakaisesta merestä. V. 1836 mainitaan tunturitöissä häärineen 800\nhenkeä, 1840 työskenteli Kaavuonon kentillä 1000 ihmistä, ja\nsuomalaisia oli joukossa n. 500.[31] Crowe konsuli pitikin hyvin paljon\nsitkeistä kveeneistä, jotka jykevinä, pitkätukkaisina, harmaatakkisina\nkörreinä kippuranokkaisissa paulapieksuissaan tallustelivat työtä\nkysymään. Hitailta miehet tosin äkikseltä näyttivät, mutta kun he\npääsivät tunturiin, niin puskivat kuin vuorenpeikot. Crowe sanookin\n1843 suomalaisista, että he ovat \"valpasta, työteliästä ja säästäväistä\nväkeä\".[32] Väittääpä hän vielä, ettei Ruijassa mitään, missä vaaditaan\nruumiillista ponnistusta, saateta kunnollisesti toimittaa muuten kuin\nsuomalaisilla voimilla, olkoon sitten kysymyksessä vuorityö, kalastus\ntai mursujen pyynti Huippuvuorilla.[33] Lienevät suomalaiset myös\npitäneet Crowe-äijästä, kartanon konsulista; ainakin he vielä hyvin\nmuistelevat kartanon emäntää, Marie Crowea, vaikka hän kuolikin\njo nuorena. Hän oli ollut hyvin laupias ihminen, ja hänen\nhautapatsaaseensakin oli kuvattu aina vuotava vesikannu, sekä\nkirjoitettu: \"Autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden\".[34]\n\nSuuret olivat erämaan aherrukset. Malmia murrettiin sekä Kaavuonon\nläheltä että etempää Raippasen tunturista ja vielä Naavuononkin\ntuntureista, Kjekanista, jossa kaivostyöt aloitettiin 1848. Pari-,\nkolme-, neljakintuhatta tonnia vuosittain louhittiin, ja kuparia lähti\nniistä sata, parikinsataa tonnia. Arvoltaan tunturimalmi oli 7-8\nprosenttista, mutta tavattiin joskus 30 %;stakin arvokiveä. Jopa ukot\nuskoivat Pikku-Raippasesta kuokkineensa ainakin 90 prosentin\nmöhkäleitä. Raippanen kyllä olikin parhaita kuparikenttiä, ja kymmeniä\nmiehiä sielläkin höyrysi. Hyvä oli Naavuononkin malmikallio, ja 1855\nsiellä raatoi 136 henkeä, joiden joukossa suomalaisia 62.[35] Hevosilla\nja poroilla vedätettiin malmi talvella Naavuonolta kolme, neljä\npenikulmaa yli tunturien Kaavuonon sulatushytteihin, ja Raippasesta se\nlasketeltiin meren rannalle Bossekoppaan ja siitä laivalla ruukkiin.\n\nKomeasti elettiin kuparisessa tunturimaassa jo Crowenkin aikana. Mutta\nvarsinkin silloin elämä oli suurenmoista, kun siellä hallitsi\nenglantilainen _sir Thomas_, kuulu _Kaavuonon patruuna_, Kaavuonon,\nRaippasen ja Naavuonon tirehtööri, Englannin konsuli ja ison tingan\nmies ja iso mies, niin väkeväkin, että suoralla kädellä nosti\ntavallisen ukon ylös, ettei kuin koivet vain vipattivat. Kauniissa,\n1840 rakennetussa patruunantalossa, valkoisessa _kartanossa_, sir\nThomas rehenteli kuin ainakin suurten tunturien isäntä. Mikäpä oli,\nettei olisi rehennellyt, vaikka ympärillä olikin kova kallio ja kolkko\nJäämeren maa. Oli kotina komea talo, jossa saleja, kamareita ja\nkomeroita oli pariinkymmeneen. Oli siinä monet suuren suuret salit,\njoiden seinäverhotkin maksoivat neljä kruunua kyynärä ja olivat\nnäöltään kuin samettia, laet olivat kipsillä silatut komeine\nkeskiruusukkeineen, ja ovissa kimaltelivat isot messinkihelat suurine\nkirkkaine vedikkeineen ynnä mahdottoman isoine avaimineen. Seinäin\nvierissä taas komeilivat upeat englantilaiset uunit. Olipa muuan sali\nsisustettu hienoksi tanssihuoneeksi, ja sänkykamarissa taas olivat\noikein kuninkaalliset vuoteet silkkiuutimineen. Ylpeä oli jo talon iso\neteishallikin, josta leveät kullatuilla kaiteilla suojatut\nkiertoportaat kohottivat lohtaan, missä myös oli saleja. Ja eteisessä\nrappuspatsaan päässä seisoi pieni pullea siivekäs kultapoika. Katranon\npihamaalla kasvoi pieni tunturikoivikko käytävineen, nurmikenttineen ja\npelikenttineen, kyyhkyslakkoineen ja kaikenlaisine ulkomaankukkineen.\nPiharakennuksen takana kohisi ja piti iloa korkea tunturipuro.\n\nOli paljon muitakin rakennuksia, komeita kaksikerroksisia, mustista\ntiilistä, _slagikivistä_ tehtyjä konttorihuoneita ja työväen asumuksia,\noli huvihuoneita, ja Kirkkopahdalla vuonon rannalla kohosi ruukin\nkaunis temppeli, joka oli rakennettu 1837. Kirkon lähellä, törmän\nreunalla, oli koulutalo, jonka yläkerrassa oli iso juhla- ja\nnäyttämösali. Alhaalla meren rannalla savusivat ja jyrisivät\nmonilukuiset mustat tehtaan rakennukset, kaiken alkulähteet, ja\nnokisista pajoista kuului tahdikas vasarankalke. Mutta kartanon\nrannassa, tunturipuron suulla, oli suomalainen sauna kaksine\nkamareineen. Se aika-ajoin savusi ja höyrysi kuin kveenienkin nokinen\ntönö, ja siinä isontingan iso mies monesti kypsenteli suurta\nruhoaan. Mutta kun patruuna talvella porolla porhalsi Naavuonon\nkuparikaivoksille, piti hänelle olla varattuna iso jäävesiamme, johon\nhän ensi töikseen meni pulikoimaan.\n\nSir Thomas oli iloinen hyväntuulinen äijä, ja näinpä vietettiinkin\nKaavuonon perukassa iloista elämää. Kiiltävää kuparia kirposi\nkalliosta, rahaa tuli paljon, ja koko Kaavuono eli hyvästi kuin parhaat\nherrat Pietarissa ja lampaat juhannuksen aikana. Vieraita oli\nvalkoisessa kartanossa myötäänsä, nuoria ryökynöitäkin, mamselleja ja\nriukuja tuli Ruotsista, Norjasta ja Englannista, ja kun Alattion isot\nherrat, Hungerfeltit ja Frysenteltit, ynnä papit ja länsmannit saivat\ntulla tänne väärteiksi, tuntui heistä melkein kuin olisivat päässeet\nparatiisiin. Täällä oli ruokaa ja juomaa yltäkyllin, oli myös iso ja\niloinen tanssisali, joka jynkäsi ylös ja alas, oli vielä merkillinen\nteatterikin, \"Theatre Royal Kaafjord\", jonka viisissä seinäkilvissä\nkuun, auringon ja Venuksen merkit loistivat sekä hopeiset\nmaanvirrat kulkivat, ja ison väliverhon poimuissa suuri jumalatar\nrunsaudensarvesta kylvi ruusuja koko Kaavuonon ylitse.\n\nHyvän päivällisen jälkeen iso Thomas tavallisesti istui vieraineen\npelipöytään korttien ja totilasien ääreen. Kovin kyllä kylmässä maassa\njanottikin, juotiin totia isoista laseista, jotka olivat kuin\nkukkaruukkuja, mutta itse isäntä oli juonnin suurmestari. Hän saattoi\nruhoonsa laskettaa totia lähes kannun samaan kyytiin. Välitöikseen\nKaavuonon herrat rupesivat sanomalehtimiehiksi ja toimittivat käsin\nkirjoitettua pikku lehteä \"The Polar Star\", joka oli oikein \"Alten\nLiterary Journal of Politics, Literature and Science\", sekä sitten\ntoistakin sanomaa \"Ultima Thule\". Ainakin 1830-40 luvuilla näitä\n\"annettiin ulos\" sunnuntaisin, ja sanomat sisälsivät sekä totisia että\nvarsinkin leikillisiä uutisia, ilmoituksia ja hullutteluja Kaavuonon\nelämästä.[36]\n\nSilloin Kaavuonossa vasta ilot alkoivat, kun sinne ajoi maailman merta\nkulkeva matkalaiva tuoden muassaan viestejä etelästä ja kaukaisesta\nmaailmasta. Kerran kuussa se kesällä tuli Ruijan rannoille ja puski\nKaavuononkin pohjaan. Siihen aikaan ajeli vielä sellaisia\nvanhantekoisia suuria rataskylkisiä höyryrumilaita kuin \"Gyllen\" ja\n\"Clair'kin\" porhaltaen, niin että kupeet vaahtosivat ja viheriäinen\nsuolavesi pärskyi pahtoja vasten. Mutta keväällä, kun pitkän talven\nperästä laiva taas puskeutui ruukin rantaan, vasta oikein iloittiin ja\npidettiin suuret juhlat, joiden rinnalla laivaruutta ei merkinnyt\nmitään. Iso patruuna kutsui kaikki matkustajat pitoihinsa. Ankkuri\npaiskattiin pohjaan, höyry pantiin seisomaan, ja kaksikin vuorokautta\nremuttiin, syötiin ja juotiin, tanssittiin ja istuttiin teatterissa\nsekä illalla vielä, päivää paistattavaa yötä myöten, oleskeltiin\ntotilasien seurassa. Patruunan aitoissa ja kellareissa oli joka laatua\nja yltäkyllin.\n\nMutta kun Ruijan maaherra Holmboe tarkastusmatkallaan tuli\nBossekoppaan, sir Thomas lähetti kolme miestä oikein komealla\nsoutuveneellä noutamaan häntä luokseen, että on heti tultava. Maaherra\ntulikin ja otettiin vastaan suurenmoisesti. Tervehdittiin siinä ja\njuteltiin, lennätettiin kohteliaisuuksia sekä muisteltiin kaikenlaisia\nasioita. Sanoi viimein Ruijan pääherra, että puhutaan nyt jo\nvakavampiakin asioita, koska tässä pitää liikkua virkamatkalla.\n\n-- Miksei! Puhutaan vain! ruukinpatruuna oli heti valmis jatkaen:\n\n-- Tahdotteko ensin nähdä murhaajan vai murhatun?\n\n-- Murhatun! maaherra murahti.\n\nJa Thomas avasi ovet ruokasaliin sanoen:\n\n-- Täällä ovat murhatut!\n\nSuuri yltäkylläisesti katettu ruokapöytä oli valmiina, ja keskellä\npöytää oli kaksi isoa kokonaista porsasta. Hyvillään istuivat herrat\npöytään, ja patruuna huusi:\n\n-- Jaakob hoi! Tulepas tänne!\n\nKyökkimestari tuli, ja patruuna osoitti:\n\n-- Ja tässä sitten on murhaaja!\n\nMutta kaiken tämän ilon äärellä ja suuren hummauksen menoissa kartanon\nrouva ei liene ollut oikein tyytyväinen. Ainakin sen jälkeen hän tunsi\nelämänsä aivan ilottomaksi, kun sir Thomas tuotti taloon kauniin\nkotiopettajattaren, paronitar Cederströmin Skånesta. Ja viimein rouva\nrukka otti niin murheekseen, että kerran Mattisdalin kemuista\npalattaessa aikoi hukuttautua hypäten sillalta jokeen. Mutta rouvan\nleveät krinuliinihameet suurena ilmakellona kannattivat emäntäänsä,\nniin että hän koutui vain pinnalla, kunnes hänet saatiin pelastetuksi.\nLopuksi rouva lähti pois koko talosta. Mutta Rösjoholmin paronitar ei\npäässyt kartanon emännäksi, vaan Thomas nai nuoren kauniin Nordlannin\ntyttären, Anna Thesenin, pitäen Kaavuonossa julki suuret häät, niin\nettä jokainen työmieskin sai nauttia yltäkyllin häämenoja, ruokaa ja\nviinaa. Kotoa paennut kartanon rouvakin vietti sitten häät Kaisan papin\nkanssa, vaikka seurakunta siitä niin suuttui, että aikoi ajaa\nsielunsapaimenen pois koko Kaisan saarelta. Mutta pappi oli niin viisas\nja korkeastioppinut, että saattoi osoittaa piispoille ja kuninkaalle,\nettä hänellä oli oikeus naida tämä ihminen. Lopulta yksinäiseksi jäänyt\nparonitar meni vanhalle Bullille, joka oli Borgundista tullut rikas\nporvari, kahden kauppatalon isäntä.\n\nParikymmentä vuotta sir Thomas oli Kaavuonon patruunana. Mutta kerran\nukko \"lähti ishontinkhan ilmoittamatta mithän ruukin päämiehille\".\nSiitä pääherrat suuttuivat ja lähettivät patruunan Etelä-Amerikan\nkaivoksille. Mutta siellä Thomas pian sairastui ja palasi takaisin\nNorjaan. Kävi äijä vielä kerran katsomassa vanhaa Kaavuonoakin, ja\nkuoli sitten Oslossa 1860-luvulla.\n\nJoutui Kaavuonon ruukki sitten saksalaisille ja ruotsalaisille, ja\njohtomiehenä \"villi tyskäläinen rupesi triivaamhan ja triivasi\ntoistakymmentä vuotta\". Komeasti silloinkin elettiin villitunturien\nturvissa, vaikkei olisi oikein kannattanutkaan -- eikä ruukki hyvin\nkannattanut englantilaisenkaan aikana. Kartanonkin huoneet ruotsalainen\nkaunisteli sinisellä ja kullalla, samoin kuin kirkonkin harmaan\nsisustan.\n\nKävipä saksalaisten Kaavuonoa hallitessa kaivosta katsomassa itse\npäähallitsija, Oskar II, joka kesällä 1873 matkusteli Ruijassa,\nvaltakuntansa pohjoisilla ja koillisilla äärillä. Isosti otettiin hänet\nvastaan tunturiruukillakin. Torniosta tullut työmiesten paras\n_Lindberg_-ukkokin, jonka sivuvirkana oli kulkea jälkimiehenä mukana,\nkun tehdasta esiteltiin vieraille, nousi miesten puolesta pitämään\npuhetta koko valtakunnan parhaalle. Paperiin ukko, joka osasi sekä\nruotsia että engelskaa, oli valmiiksi pistellyt yhtä ja toista\nsanottavaa, ruveten tolkuttamaan:\n\n-- Kyyt pevaare Majesteetille... kyyt pevaare Majesteetille... kyyt\npevaare...\n\nMutta houvin mielestä tämä kveeniukon puheenpito ei mennyt oikein\nsujuvaa latua, koska hän sen keskeytti ruveten itse muka paremmin\nsaarnaamaan. Mutta Lindberg-ukko oli kumminkin astunut edes ja puhunut\nmajesteetille ollen siitä niin hyvillään, että jälkeenpäinkin monet\nkerrat muisteli sitä tovereilleen:\n\n-- Ja stat aansikte i aansikte... ja taal me han ja spist han.\n\nOskarikin oli kyllä seppämiehen koruttomasta yrityksestä hyvin\nhuvitettu. Muistipa hän sen vielä aikojen kuluttua, kun Lindberg\nvanhana ukkona etelässä käydessään taas sattui samoille maille ja pääsi\nkuningasta tervehtimään. Tätäkin merkkitapausta Lindberg sitten\nhyvillään muisteli:\n\n-- Han klappatei miik til kinter... ok mina toorar ran.\n\nPuheenpitäjiksi kuninkaallisille majesteeteille ei kveeniäijistä oikein\nollut, varsinkin kun puheen piti tapahtua vieraalla kielellä. Mutta\npantiinpa vain ukot jylkyttämään kalliota tahi paukkaamaan pajassa, he\nolivat heti omalla alallaan, ja työ kävi ainakin yhtä komeasti kuin\nhouvin juhlapuheen pito. Kallioiden kolkuttaminen ja alasimen helkytys\nolikin kveeniukkojen parasta puheenpitoa Kaavuonon kaivoksilla, ja sitä\nhe tekivät vaikka yötä päivää. Siitäpä patruunat pitivätkin tuntureista\ntulijoita parhaina miehinään. Vanha Crowe jo heitä kiitteli, samoin\nmyös sir Thomas mielellään otti suomalaisia työhönsä. Kveenitkin\npitivät paljon isosta _Tommaksesta_ ja vielä aikojen kuluttuakin häntä\noikein kunnioituksella muistelivat, sitä enemmän, kun Tommas harrasti\nniin paljon kveenejä, että oppi ymmärtämään heidän kieltäänkin, vaikka\nhänellä olikin suuri ja hyvin kirjava tunturitokka komennettavanaan.\nMonen sadan päämiehenä patruuna sai liikkua, ja monta sataa itsepäistä\njuroa suomalaistakin oli hänen joukossaan.\n\nMoni toimekas kveenimies puski ja röykytti tunturia, niin että nousi\npian _tiikeriksi_, työn johtomieheksi. _Jaako Tiberg_, Tornion puolen\nsyntyjä, oli ymmärtäväinen mies ja jo Tommaksen aikana hääri parhaana\ntiikerinä, ensin Kaavuonossa ja sitten Naavuonossa. Vanha _Lindberg_\nmyös toimi tiikerinä paljoa paremmalla taidolla kuin juhlapuhujana, ja\ntiikeriksi nostettiin karjalainen _Danilovkin_, joka oli kaikkein\nensimmäisiä Kaavuonon raatajia. Tiikerimiehenä keikkui kerran\n_Haapalahden Aatamikin_, ja myös _Kulluvaaran Elias_, pieni mies,\npistettiin pikku tiikeriksi sen sijaan kuin _Juhan-Petteri Tiberg_\nastuskeli aika tiikerinä. Mutta _Pähtelän_ ukko, joka oli kasvanut\nPohjanmaan tasaisilla mailla, valitti, kun ruvettiin korkeita\ntuntureita kiikkumaan: \"Ei mun pääni kestä nousta näin korkiallen\". Ja\nhänet pantiin malmivaunujen vastaanottajaksi, jopa pian sepäksikin.\n\nMutta parhaasta päästä suomalaisten sataisessa tokassa oli tavallisia\nkaivosmiehiä ja raskaan työn raatajia. Kaavuonon kentilläkin möykkäsi\nmiehiä sellaisia kuin _Kihlangin Aukusti, Plantingin ukko ja Friikon\nIisko, Vääräsen Iisakki ja Raottamaan Elias, Niemen Kaaperi, Juhan\nKokkare ja Kolo-Erkki_. Raippasessa taas raatoi monen muun rinnalla\n_Salomon Karinen_, jolla oli iso klupu otsassa niinkuin peruna, ja\nkarunkilainen _Granatin Petteri_, joka nai lappalaisen Mikkelin Marian,\njoka pöyrytti piippua kuin mies ja sylkeä tirskautteli läpi hampaitten.\nHöyrysi siellä Tornion puolen _Tervahautakin_, ja kainuulainen _Aaron\nFlygare_ kuupotti siellä kivenmurtajana kolmattakymmentä vuotta. Mutta\nAaronin akka, Helena Kaukonen, joka useasti sanoi ukolleen: \"Flygare,\nme jotka olhan keskeltä maailmaa\", ajeli malmilasteja Raippasesta meren\nrannalle lasketellen kovine kuormineen hyviä myötäleitä Mikonpahdan\nympäritse ja Paskaputaan niityn poikki. Aaronin akka olikin työtyri\nmuori, joka ennätti tehdä paljon muutakin kuin lasketella malmikuormia.\nOli muori tehnyt kymmenen tytärtäkin ja yhden pojan.\n\nMonet muutkin kveeninaiset kyökyttelivät ruukin töissä.\n_Pankki-huoneessa_ he seisoivat kuin lehmät hinkalossa ja _paukkasivat_\neli erottelivat _kroosteirtin_ pois _malmisteinistä_. Pienellä\nvasaralla he ahkerasti nakuttelivat kiviä saadakseen mahdollisimman\nmonta mittakasaa. Kuusi killinkiä maksettiin kasasta, ja kun oikein\nuskollisesti kalkutteli, voi ansaita päivässä kaksikin orttia, joka jo\noli tavallisen miehen palkka.\n\nSuomalaisilla oli Kaavuonossa oma asuinkenttänsä. Vuonon perukan\ntasaisen pengermän he olivat valinneet kotimaakseen ja nostaneet pikku\npirttejänsä koko männikön täyteen, Täältä, _Kreetasta_, kohosi aivan\nsuomalaisia savuja, kun taas _Västäpuolella_, tehtaan lähimailla ja\nKirkkopahdan juurella, pitivät majaansa norjalaiset ja ruotsalaiset.\nKreetan kveenit raivasivat kentälleen peltoakin, väänsivät kiviä ylös\nja rakentelivat niistä pitkiä aitajonoja. Perunaa ja ohraakin he\nviljelivät, ja muuan lehmä ynisi navetassa. Oli jollakulla keiturikin,\nmutta Virtaniemen ja Päkkistuvan norjalaisilla oli keitureita niin\npaljon, että niitä varten piti olla omat paimenet niinkuin porotokilla.\nKotimänniköistään Kreetan kansa hakkasi polttopuunsa. Raattamaan\nEliaksenkin eukko leipomakiireissään kapaisi vain kirves kourassa ulos,\nlöi mäntyä mäkeen ja piippusi uuniin. Tervaakin muutamat kreetalaiset\npolttivat. Jussa Kokkarekin oli oikein tervahaudan mestari, vaikka\nnikkari miehenä osasi rakennella puusta muutakin kuin savuavia\nturvekumpuja.\n\nKristillisessä sovinnossa kveenit kotipengermällään asua tuhersivat.\nMutta kun satuttiin yhteen västäläisten kanssa, joiden kummaa\nkielenkäyttöäkään ei kaikiste ymmärretty, tuli toisinaan tappelu, jossa\npahanahkainen Kreetan mies tavallisesti peri voiton, ellei vastapuoli\nollut aivan ylivoimainen. Varsinkin silloin sota helposti leimahti, kun\npörrättiin _kraampuuran_ viinahöyryissä. Ruukilla oli näet vuonon\nperällä suuri kauppapuoti, jossa kaiken muun tavaran ohessa myötiin\nviinaakin. Peräloukossa oli kaksi isoa _viinafatia_, joista miehille\nmitattiin kahdenlaisia _peilejä_, sekä _konjakkia_ että _rommia_.\nSaivat he myös ostaa _portviiniä_, jopa _särriäkin_, jos vain kahden\nortin päiväpalkka riitti. Monella se riittikin, sillä senaikainen\nKaavuonon kaivaja ei kaivannut muuta herkuttelua eikä rihkamaa, ja\njauhonsakin hän osti jauhoina, jotka eukko kotona leipoi, paistoi ja\nkuivasi reikäleipinä kattovartaissa. Niemen Kaaperi kyllä osti ja\nmerkitytti kirjaan vain rommia ja engelskankeksiä, niin että\nkirjanlehdet täyttyivät molemmin puolin. Kauppamies Wilsonkin viimein\nsitä ihmetteli:\n\n-- Kuinka se on niin, Gabriel, kun sinun kirjanbladit on vain rom ja\nkeks, rom ja keks?\n\n-- Täytyy elää hyvin silloin kun elää, ja elää sitten yhtä päivää\nvähemmän, Kaaperi vain vastasi.\n\nKaaperi kyllä silti eli täydet päivät tullen satavuotiaaksi, ennenkuin\nennätti kuolla.\n\nMutta kun Kolo-Erkki, joka oli kauhean ruma, iso ja vihainen mies,\nvaikka hänellä olikin pieni kristitty vaimoihminen, meni kraampuuraan\nja tinki tavaraa, hän sieppasi punnuksen ja aikoi sillä paukauttaa\nporvaria, kun ei tämä yhtään helpottanut.\n\nKaavuonon nuorten parhaita huveja oli tanssi. Hekin paukkasivat\npirteissään silloin, kun isot herrat möykkäsivät kartanossa. Monesti\nAlattion ja Bossekopan väki, joka oli _Jäämeren kastia_, souti tai\npurjehti Kaavuonoon huvittelemaan ruukilaisten kanssa, jotka olivat\n_pruukin kastia_. Ja siellä oli erinomaisen hauskaa. Hoikan\nKreeta-Johannakin, joka Bossekopasta seitsemän pojan kanssa lähti\nKaavuonoon tansseihin, ihastui niin, ettei enää palannutkaan\nBossekoppaan. Seitsemän poikaa sai ikävissään soudella takaisin, kun\nKreeta-Johanna jäi ruukkiin, jossa sitten joutui naimisiin\nJuhan-Petteri Danilovin kanssa. Jouluna oli Kaavuonon kansalla vielä\nhauskempaa. Silloin Thomas patruuna pani toimeen komeat _joulupaalit_,\njoihin koko ruukin nuoriväki kutsuttiin iloitsemaan.\n\nJoulun aikana kyllä oli trolli liikkeellä, ja aattoiltana voitiin mennä\nsitä kuuntelemaan kolmen tien haaraan, johon tuli kolmenlaisia\nkummituksia puhuttelemaan. Jos malttoi olla hiljaa niin kauan, että\nvasta viimeisen joukon kysymykseen vastasi pyytävänsä \"onnen laukkua\",\nsai sen, ja laukku antoi \"kultaa, hopeaa ja mitä vain\". Mutta jouluksi\npiti koko kotikenttä puhdistaa aivan siistiksi. Ellu-piikasenkin, joka\nhuolimattomuudessaan jätti luudan pihalle makaamaan, jouluhaltiat yöllä\npuristelivat ja nipistelivät niin, että käsivarret olivat kauan\nkipeinä.\n\nTäällä vanhoilla lapinmailla ja jylhässä tunturistossa, jossa aina\ntulen ja raudan kanssa möykättiin, oli kyllä omat eläjänsä, kummansa ja\nasukkaansa. Vielä enemmän, kun näillä perillä oli aikoinaan pahoja\nihmisiäkin menetetty mestaamalla. Bossekopan ja Alattion välillä,\n_Mestausluokan_ kankaalla, jossa kahden Koutokeinon mellakkamiehen\nkaula on katkaistu, jo kovin kummitteli. Samoin myös Talmulahden\n_Maisissa_, missä lapsensa murhaajatytär on mestattu, ja pää sitten\nnostettu seipään nenään, niin että se siinä vielä aikojen päästä on\npaljain kalloin kauheasti irvistellyt ja tuulessa riepoitellut pitkiä\nhiuksenjäännöksiään. Itkua ja valitusta ohikulkija täältä kuuli,\nsiunaten ja käsiään ristien hän kiirehti matkaansa. Oli kyllä omat\nvieraansa Kaavuonon kartanossakin, jossa pidettiin ainaisia iloja ja\njuominkeja. Hyvin usein siellä nähtiin oudon murheellisenkatsantoisen\nnaisen käyskentelevän valkeissa vaatteissa. Mutta kaikkein kamalin\npaikka oli _Pikkukruuva_, jossa aina nähtiin hirvityksiä. Eikä se kyllä\nihme ollutkaan. Sillä ruukista oli lainattu lankut koutokeinolaisten\nmestauslavaan. Lankut oli tuotu takaisin, laikkona mielettömien\nlappalaista ukkojen veri, ja semmoisinaan käytetty Pikkukruuvan\nseinään. Siitä oli rauhattomuus saanut alkunsa. Nähtiin kaivoksessa\nmonet kerrat päätön mies, ja Lanton Effun eukko, joka asui lähimailla,\ntuli aivan hulluksi. Tilsethin Ellekin meni sinne asumaan sanoen: \"Mie\ntähän olen siirtynyt, ja mie tässä asun, vaikka tulis kymmenen\nsarvipäätä\". Mutta nähtiinpä taas muuanna iltana, kun mies nousi\nmaakuopasta, eikä ruumista ollut kuin olkapäihin asti.\n\nLappalaisten väkevä tumma veri, väkivalloin vuodatettu, saattoi kyllä\ntuoda kummat matkassaan. Ilmankin lappalaiset olivat pelättäviä noitia\nja velhoja, varsinkin tunturimiehet. Saara-Niilakin pani kerran\nTalmulahden papin tanssimaan. Oli papilla niitty Taimijärvellä, ja\nNiilan porot tallasivat sitä pahoin. Pappi suuttui ja ampui poroja,\nvaikka Niila kolmesti kielsi. Silloin lappalainen manasi papin\nluokseen, puristeli ja pyöräytti kolme kertaa vastapäivään, karjaisten:\n\n-- Tanssaa nyt, pappi!\n\nSiitä pappi, kun pääsi kotiin, pian alkoi pyörähdellä vastapäivään. Kun\nrouva ihmeissään kysyi: \"Mitä sie pyörit?\" pappi vastasi: \"Mie tanssaan\nNils Mikkelsen Saaran kanssa\". Ja aina vain pappi pyörähteli ja\nhypähteli, juoksi viimein Talmijärveen ja hukkui sinne.\n\nSaattoi tunturien Saara-äijä kyllä olla väkevä noita, mutta noita oli\nmyös Kaavuonon tohtori _Berg_. Tämä mies, joka ei koskaan Jumalan nimeä\nlausunut, kiroili vain synkeästi ja vihoissaan lähti sairaitten luokse,\noli väkevä mies ja voimallinen tohtori, vaikka ei ollutkaan viimeistä\neksaamia suorittanut. Kaksipyöräisillä rattailla hän ylpeästi hevosetta\najeli. _Karjuulin_ vain nähtiin mennä vilistävän pitkin Kaavuonon\nkäytäviä ylös ja alas, ja tohtori istui karjuulissa, mutta vetäjää ei\nnäkynyt missään. Vaarallisimpien sairaitten luo hän usein näin lennätti\naivan kutsumatta ja paransi heidät heti. Mutta Jumalan nimeä hän ei\nsietänyt. Kun hän sairaalta kysyi: \"Mitä sille vailluu?\" ja sai\nvastauksen: \"Jumala sen tietää\", hän murahti äkäisesti, eikä ruvennut\nparantamaan. Mutta jos sairas tokaisi: \"Piru sen tietää\", hypähti\ntohtori hyvillään, katsoi vian ja teki terveeksi.\n\nParanteli tohtori kyllä niitä, joiden ikä vielä ei ollut lopussa, mutta\nkun aika tuli, niin kaavuonolaisetkin kuolivat vuoro vuoroonsa ja\njoutuivat kirkkotievaan. Sinne Kreetankin männikköpirttien väkeä\nlaskettiin toinen toisensa jälkeen. Jussa Kokkare tavallisesti rakensi\nvainajalle viimeisen majan, jopa aivan kelvollisen, vaikka muuan\nruijalaisäijä-raukka jo yöllä tulla kähmi arkkuaan koettelemaan, niin\nettä Jussan täytyi koveta ja ajaa äijä pois. _Kultin Eeva ja Raattamaan\nEliaksen Maria_ taas pesivät ja laittoivat vainajia leposijaansa\nleikaten ja kursien kuolinliinankin sekä pannen kaikki murusetkin\narkkuun, ettei kuollut olisi niitä kaivannut. _Vääräsen Iiskon_, joka\nköyhänä kunnan hoitolaisena heitti vaivaisen vaelluksensa, muorit\njättivät pesemättä kääräisten vain siivosti vanhoihin roukoihin ja\npistäen arkkuun, kun ei kunnalta liiennyt varoja parempiin\nparseeleihin. Mutta tulikin Iiskon suokerimies tahtoen viimeisen kerran\nkatsella sukulaisensa kasvoja. Kunnan mies kyllä koetti estellä ja\npuolustella:\n\n-- Ei se nyt korjasti ole pantu, mutta nokko kunniallisesti.\n\nMutta kun suokerimies oli katsellut suokeriänsä, hän kiukkuisena\nhaukkui:\n\n-- Ei se ole laillista, että vilhan ja nahkhan panhan ihmisiä hauthan.\n\nMutta _Krapin Priita_, joka oli Senjan ruukilla ruumisten laittajana,\ntoimitti _Ruskon Jussan_, vanhan kellomestarin, aivan kunniallisesti\nmatkaan tallettaen arkkuun kaikki Jussan työkalutkin, ettei kellosepän\nsuinkaan tarvitse neuvoitta kostua perille.\n\nKaavuonon korkeassa kirkkotievassa he nyt makaavat, entiset\nkreetalaiset ja muut, jotka kovaa tunturia kolkuttamalla etsivät\nitsellensä lyhyen elämänsä ylläpitämistä ryskien niin rajusti, että\nisojen patruunienkin kannatti komeassa kartanossa elää ilossa ja\nyltäkylläisyydessä. Useimmat lepäävät unhotettuina ja merkittöminä\nvieraassa mullassa, muutamilla on muistona harmaa, lahonnut, tuulen\ntuntemattomaksi kalvama puuristi tai ruostunut rautapelti kirkon takana\nkoivikossa. Vain Tibergit ovat saaneet sijansa paremmalla paikalla tien\nvieressä hakatun kiven alla. Kymmenin vuosin vanhimmat kveenit ovat jo\nsiellä nukkuneet päästen lepoonsa jo silloin, kun Kaavuono vielä\nparhaillaan paukutti ja tunturi oli rikkaimmissa varoissaan. Siellä on\ntallessa vanha tiikeri-äijä Lindbergkin, joka elämänsä lopulla\nyksinäisenä kuljeskeli, ainoana toverinaan \"autuaasti kuolhen\nvaimo-vainajansa\" laulukirja. Siitä ukko useasti lauleli:\n\n    \"Erämaata, erämaata\n    läpi kulteissan'\n    kuulin puhuttavan,\n    todeksi sanottavan,\n    ettän kerran, ettän kerran\n    pääsen kotimaan\".\n\nJa lopuksi laulaja aina totesi:\n\n-- Jaa-jaa... joo! Erämaata on yksi sisältörikas laulu.\n\nMutta niinkuin tunturien kaivajilta loppui voima, niin vähitellen\nloppui väki tunturiltakin, ja antamiset kävivät yhä pienemmiksi. Vain\nkymmenissä laskettiin viimein työmiesten luku sekä sadoissa\nmalmitonnisto. V. 1901 sentään 50 miestä mursi 3659 tonnia, mutta\nseuraavana vuonna 300 miestä ei saanut irti enempää kuin 174 tonnia,\njoskin sitten taas 23 ukkoa puristi 430 tuhatkiloa. V. 1904 Kaavuono\njoutui Sulitelma-yhtiölle, ja muutaman vuoden perästä, 1909, heitettiin\nvanha ruukki sekä ikuiset tunturit lepäämään.[37]\n\nVanhojen patruunien aikaisena miehenä liikkuu Kaavuonossa vielä\n86-vuotias Juhan-Petteri Danilov, ruukkiin jo Crowe-konsulin aikana\ntulkkimiehenä tulleen Danilovin poika. Hän on nähnyt Kaavuonon nousun\nja parhaat päivät, nähnyt sen väsymisen ja vaipumisenkin. Harmaana\nikäloppuna Juhan-Petteri vielä hiljalleen käyskentelee niillä mailla,\nmissä ennen virkeä elämä jylisten ja helisten kulkea kalkutteli. Nyt on\nsamoilla sijoilla vain suuria kivimurakasoja sekä rakennusten\nraunioita, ja paukkavat tehtaat seisovat äänettöminä. Entiset työväen\ntuvat, joiden otsikosta vieläkin vanha numerolaatta pilkoittaa, eivät\nole enää kaivosmiesten asumuksia, eikä komeassa kartanossakaan astele\npaksu patruuna.\n\nJa entinen vilkas ja toimekas Kreetta on nyt vain autio pengermaa,\njossa menneitä kveenipäiviä muistuttavat vain pitkät sammaltuneet\nkivilatomukset sekä töyrän laidassa ajelehtiva, kuluksi jauhettu\nkäsikivipari.\n\n\n\n\nPyssyjoki\n\n\n\"Suomalaisia on joka paikassa, ja suomalaiset on joka paikhan ensiksi\nmenhet... Ammeriikassakin on suomalainen ensimmäinen mies, kuka on\nsinne mennyt...\"\n\nNiinpä Porsangerin vuonollekin Suomen mies on kaikkein ensimmäiseksi\nasettunut maata puskemaan. _Kippaisen Samme!_ oli tämä mies. Tunturien\ntakaa hän tuli, Lemminjoella levähti ja viimein Pyssyjoelle pysähtyi.\n\nOn kohta parisataa vuotta siitä, kun Enontekiön Peltovuomasta lähti\nmies, Kippaisen Sammeliksi sanottu, huonoja aikoja sekä nälänhätää\npakoon. Tunturilappalaisilta, jotka joka kevättalvi jutivat joukkoineen\nja porotokkineen pohjoiseen Jäämeren rantamaille ja taas syksyllä\npalasivat ylimaihin, Kippaisen ukko oli kuullut tunturientakaisista\nerinomaisista maista sekä merkillisestä merestä, joka ei talvellakaan\nmene jäähän. Siitäpä Peltovuoman nälkäinen mies sonnusti pettua\nsyövän joukkonsa ja lähti syystalvella jutamaan sulan meren luvattuun\nmaahan. Pitkin Tenojoen reikää, Utsjoen ja Kaarasjoen kautta\nSammelinjutamakunta kulki. Tämä asia lienee tapahtunut 1700-luvun\nkeskivaiheilla. Sairauttakin lie Sammel-rukalle sattunut matkalla,\nsillä Utsjoen kirkonjumalalle on Sammel Kippainen joulukuun 26 p:nä\n1751 uhrannut sairautensa takia taalarin ja neljä äyriä. Siitä\nmatkalainen pääsikin merimaihin Porsangerinvuonon eteläpäähän asettuen\naluksi _Lemminjoelle_. Tämä kyllä ei ollut mieluisa paikka, eikä ukko\nsiinä vuosia viipynyt, vaan souti joukkonsa veneellä pitkin vuonoa\nvielä pohjoisemmaksi, kunnes taas kyhäsi kotansa _Kiksiniemeen_,\nPorsangerin itärannalle. Täällä kyllä jo akka ja sikiöt ihan surkeina\nja uupuneina voivottelivat, koska piti ajelehtia aivan oudossa ja\nautiossa maassa, jossa ei näkynyt muuta kuin merta ja korkeita\ntunturivuoria. Silloin Sammel-ukko kiipesi sangen korkealle\n_Hestaniemen_ vaaralle, seisoi siellä ja katseli ympäriinsä, kävi\nvaaran takanakin ja palasi taas joukkonsa luo ja muisteli:\n\n-- Älkää itkekö. Kaunis ja hyvä paikka on löyvetty... Siellä on puuta\nja elukkaa... siellä on hyljettä, siellä on kallaa, vaikka minkälaista,\non jokilohta ja merensuu viljaa täynnä... ja petäjämettä lähtee\nmerenrannasta... ja koijuja kasvaa paljon... Ja aivan auttiin on koko\nmaa...[38]\n\nSammel saatteli joukkonsa ja pystytti asentonsa _Pyssyjoen_ suuhun,\njossa olikin hyvä elää. Mikäpä, ettei ollut, kun melkein käden\nkurottamalla oli viljaista viljaa vaikka minkälaatuista sekä meressä\nettä metsässä. Silloin oli villi maailma, eikä mistään ollut vaana, kun\nei ketään muita ollut pyytämässä. Sillä ympärillä oli suuri autio\nerämaa, jossa vain lappalaiset kesäkautensa asustivat. Kun rantamaan\nkoivu- ja petäjämetsistä kohottiin ylemmäksi, oli edessä ikuinen\ntunturienmaa, _Spierttanjargan_ suuri niemi, jonka eteläkannalla monet\ngaissat kohosivat. Siellä, _Suonirgaissan_ turvissa, syntyi\nPyssyjokikin, joka ensin ajettuansa pitkät matkat pohjoiseen päin teki\nkyynäspäämutkan etelään sivuten valkeaa _Silhvarin_ tunturia ja sitten\nHestaniemen lähimailla uupui mereen. Lännessä leveän Porsangerinvuonon\ntakana täyttivät taivaanrannan _Vuorjenjargan_ 600--700-metriset\nsiniset meritunturit, ja pohjoisessa häipyi pitkä vuono Jäämeren\nrannattomuuteen.\n\nMutta Pyssyjoen suupuoli oli rehevä maa, petäjäoutien ja koivurutojen\ntäyttämä tasainen kenttä. Pohjoisilta tuulilta turvasivat sitä monet\nvalkeapäiset dolomiitti-vaarat, muita ylempänä pyhä Silhvari, meren\npuolella lännessä vartioi Hestaniemen vaara. Ja jyrkät valkoiset\nrantakalliot ja kivisorot seisoivat Hestaniemen luona kuin turvaten ja\nsuojellen Pyssyjoen suulla piilevää pientä ihmispoloisen metsäpesää,\nmistä nousi Kippaisen Sammelin sytyttämä suitsu.\n\nSammel hoiteli suitsuansa, pyysi merta ja raivasi joen reheville\nrannoille niittyäkin, hankki karjaa sekä ruokki raivionsa\nkarjanlannalla saaden niittynsä väkevästi tuottamaan rehua.\n\nJa Kippaisen Sammel oli Pyssyjoen alkuäijä.\n\nPian kyllä toinenkin lannanmies paineli perässä Pyssyjoen äsken\nkatsotuille asuinmaille. _Juntti-äijä-raukka_[39] tuli, niinkuin\nmuistellaan, Yli-Suomesta, Kittilän kirkolta, Kippaisen Sammelin\nnaapuriksi ja toiseksi metsäkyöpeliksi asettuen jokisuun itäpuoliselle\ntörmälle, jota vieläkin sanotaan _Juntintörmäksi_.\n\nJa Juntti-äijä-raukka oli Pyssyjoen toinen alkuäijä.\n\nSitten nämä molemmat Lannanmaasta tulleet alkuäijät asuivat täällä\nrinnan, möyrivät maata ja merta ja metsää sekä saivat perillisiä. Ja\nmolemmat lannansuvut sekaantuivat keskenään saaden vielä joukkoonsa\nsekä lapinverta että muutakin lannanlähtöä.\n\nNämä ovat Kippaisen Sammelin pahnaa:\n\nKippaisen pienellä Sammel-ukolla oli _Matti_-niminen poika sekä kolme\ntytärtä: _Maija, Kirsti ja Priita_. Matti löysi eukokseen jonkun\nlantalaistytön, _Leenan_, ja sai perillisiä. Maija, joka oli\nlapinnoidalla piikana, nai \"täältäihmisen\", lapinlähtöisen _Jounin_,\njosta tuli _Maijan-Jouni_. Priita vietiin _Gudmanin Juhanille_\nLemminjoelle, ja Kirsti joutui vasta tulleelle Juntti-äijä-raukalle,\njoka silloin oli vain _Juntti_. Maijan-Jounin ja Maijan perillisiä oli\n_Antti_, joka meni Lemminjoelle _Mikko-äijän Kirstille, Kristiina_,\njosta tuli lappalaisen _Rastin Niileksen_ emäntä ja Jounin-Jounin\nemännän ämmi, _Heleena_, joka meni ylilapille, _Jounin-Pieralle_, ja\n_Kreeta_, jonka Gudmanin Juhani Priitan kuoltua korjasi toiseksi\nemännäkseen, ynnä _Priita_, joka myös vietiin Lemminjoelle\n_Aaronin-Juhani Rautiolle_.\n\nMutta Rastin Niiles siitti kaksi poikaa, _Rasmuksen ja Jounin_,\nsekä kolme tytärtä, _Kirstin, Kreetan ja Leenan_. Rasmus taas,\nJuntti-äijä-raukan jälkeläisen, Erkin-Kirstin kanssa lisäsi Pyssyjokea\nsaaden pojan, _Aukustin_, joka kuoli nuorena, ynnä seitsemän tytärtä:\n_Kirstin, Anna-Marin, Heleenan, Lyytian, Rakheelin, Priitan ja\nKaninaan_. Näistä vielä Rakheeli elää Reikälähteessä vuonon\nvastarannalla, Lyytia Rautusjoella Lemminjoen puolessa, Kariina\n_Jounin-Jounilla_ omassa kylässä sekä Priita vanhana piikana Kariinan\ntalossa. Mutta Heleena, _Erkin-Joosepin_ emäntä Kiksiniemessä, on\nkuollut, samoin Kirsti, _Iisakin-Israelin_ aviokumppani, sekä\nAnna-Mari, joka oli _Ylimmäisen Jounin-Erkin-Juhanin_ eukkona.\n\nMutta Juntti-äijä-raukan, joka nai Kippaisen Sammelin Kirstin, lähtöä\novat nämä:\n\nJuntti sai Kirstinsä kanssa yhden pojan, _Juntin-Juhanin_, ja kuusi\ntytärtä, jotka olivat: _Inka, Kreeta, Kirsti, Anni, Priita ja Leena_.\nNämä tyttäret korjattiin mikä minnekin. Kreeta ja Anni naittuivat\nLemminjoelle _Raution_ veljeksille, _Hannun-Aarolle ja Hannun-Mikolle_,\nKirstin otti _Klaavuksen Erkki_ Tenolta, mutta toiset jäivät\nkotikylille. Ingan nai Suomesta tullut _Iisakki_-äijä, Priitan sai\n_Leirpollin Antti_ ja Leenan korjasi _Mortinan Piera_. Näiden sukua ja\nsyntyä oli taas summa väki. Klaavuksen Erkin Kirstinkin tyttäristä\ntuotiin taas Pyssyjoen rannoille _Anna_, josta tuli _Antin-Sammun\nAnna-Leenan_ äiti, ja Lemminjoelle joutui _Maria sekä Sammu ja\nJooseppi_. Ja Leirpollin Antin Priita teki _Priitan-Jussaa, Priitan\nSammua, -Jooseppia, -Kirstiä, -Annia ja Priitan-Pikku-Kreetaa_. Niin\nmyös Leena lisäsi Pyssyjokea kolmella pojalla, Leenan-Sammulla,\n-Juhanilla ja -Pietarilla sekä kahdella tyttärellä, Leenan-Priitalla ja\nLeenan-Kirstillä. Ja näiden sukualaa ovat taas monet Sammut ja\nSammun-Sammut ja Treeti-Sammut.\n\nJuntin-Juhani, vanhan Juntti-äijä-raukan ainoa poika-raukka, sai aikaan\nvain seitsemän tytärtä, _Pirjetän, Maijan, Annin, Ingan, Ellan, Kirstin\nja Maggan_, jotka vietiin kaikkeen maailmaan. Kirsti, Ella ja Magga\nnoudettiin Läijisvuonon naimamiehille, Pirjetä vietiin Lemminjoelle,\nInka sai emännänsijan Karkulahdessa, Maija meni Mouruniemeen ja Anni\nAvvaagin Magersundiin.\n\nNäin on Kippaisen Sammelin ja Juntti-äijä-raukan pahnasta pantu kokoon\nPyssyjoen iso kansa ja annettu väkeä muillekin, samalla taas saaden\nlisävoimia muutamilta muiltakin lannanmiehiltä ja ruijalaisiltakin sekä\nmyös varsin paljon lappalaisilta.\n\nLappalaiset olivatkin seutukunnan oikeita alkuäijiä, \"monkuulinsukuisia\nihmisiä, jotka olivat muijen eellä paenhet tänne Aasiasta\". Satoja,\nsatoja vuosia lappalaiset olivat eläneet näissä erämaissa ja kuin hukat\nlaittaneet poikia tuntureihin, niin ettei suinkaan lapinsuku loppunut.\nOlivat äijät rikastuneetkin, niin että toisilla oli rahoja omissa\npiiloissaan tuntureissa, toiset jättivät rahansa papin tai länsmannin\nhoitoihin.\n\nNäille erämaiden miehille monet Pyssyjoen seitsemistä tyttäristä\nmenivätkin, kun ei lannansukua riittänyt kaikille. Toiset tyttäret\nnaivat merilappeja, toiset taas ylilappeja. Ja näin Maijan-Jouninkin\nsuku sekoittui taas Kippaisen Sammelin ja Juntti-äijä-raukan sukuun.\nMaijan-Jounista lähtikin hyvin opillista ja kirjantaitavaa ihmiskansaa,\njoka oli viisasta ja ahkeraa lukemaan jumalan sanaa, mutta ei joutavia\nkirjoja. Tätä kirjallista pahnaa oli Pyssyjoen lukkarikin, joka oli\nniin oppinut, että saattoi olla lukkari ja nikkari, vaikkei ollutkaan\nkouluja käynyt. Mutta monet tunturilaiset olivat pienet ja pahat kuin\ntrollit, kun taas heidän pyssyjokelaiset emäntänsä olivat isot, kauniit\nja kempit. Jotkut ukot olivat vielä päällisiksi sellaisia mustia\nkärysmakkaroita, että helposti suuttuivat eukkoihinsa ja lähtivät\ntunturiin makaillen siellä päiväkausia, ennenkuin taas palasivat\nkotiin. Sanoivat he sitten vain, kun kuulivat, että eukot olivat\nhädissään käyneet heitä haeskelemassa: -- Hiva atta tulit, hiva! Oli\nsitten aikojen vieriessä aina joitakuita Yli-Suomen ihmisiä eksynyt\nPyssyjoen syrjäiseen takarannan kylään. _Salangin Mikkelikin_ tuli\ntoisellakymmenellä ollessaan Koutokeinon lappalaisten mukana, kasvoi\ntäällä mieheksi ja nai rikkaan talon ainoan tyttären itärannalta\nLeirpollista. Ja nyt Mikkeli elää 70-vuotiaana äijänä omistaen ison\ntalon, jossa on hyvät heinämaat ja maitoa kuin vettä. Tuli myös kerran\nkalanpyytäjäksi _Aaprami Kouri_, joi kovasti viinaa ja viimein nai\nvanhan rikkaan lesken saaden talonkin samassa kaupassa. Asusti täällä\naikoinaan _Töörnavan Mariakin_, joka \"oli poissa Töörnavalta, mikä on\nOulusta Ryshän päin\", asui myös _Oulun Johanna_, Kaakaman Jänssin\ntytär, \"Oulun kaunehus, hirmuisen kaunis tytär, joka oli paljon\ntanssannut maailmassa\". _Kemppi-raukkakin_ kerran tuli Suomen sodan\nkarkurina elellen metsäkömmänässä vanhanapoikana pärekoreja\nrakennellen.\n\nEipä täälläkään, asutun maailman äärimmäisillä laidoilla, ihminen aina\nole saanut rauhassa raataa. Sillä kaiken maailman ajat ihmiset ovat\nhaastaneet sotaa toistensa kanssa. Jo lappalaisaikoina, kun \"Lapinmaa\nkuului Tanmarkin alle\", Karjalan ryssä kulki täällä rosvoretkillä\nhävittäen merenrannan ihmisasuntoja, ryöstäen tavaroita, surmaten\nlapsetkin ja kaikki, niin että kylät jäivät kylmille. Lappalaiset kyllä\nkoettivat rukattaa piiloon tuntureihin. Suureen _Rastegaissaankin_ oli\nkerran koko väellä kiikuttu aivan tunturin laelle. Samoin oli\njoukoittain paettu _Neitaman_ laelle Tshohkaraasan tuntureihin. Mutta\nPyssyjoen latvoille, _Tsuudinjuoskiin_, oli taas kerran eksynyt ja\npaleltunut kokonainen ryöväritokka, ja se oli ollut tsuudien viimeisiä.\n\nMerilläkin oli niihin aikoihin sodittu kovasti. Suuret laivat vain oli\nkytketty toisiinsa sekä sitten puukurikoilla ja rautapiikeillä\npaiskittu ja pistelty, niin että laivoissa oli ollut verta polviin\nasti.\n\nRuijan rannoilla kulki ennen muinoin \"kahenlaisia ryöväreitä... Toiset\nolthin Ryssän ryövärit, ja toinen oli enkelsmanni, joka vihasi\nTanmarkkia ja ryöväri oli\". Kerrankin englantilainen soti Tanskan\nkanssa -- siitä on jo toistasataa vuotta -- kulkien aina Ruijassa asti.\nPyssyjokelaisen Oulan-Jounin äijikin, Oula-äijä-raukka, joka oli ollut\näkseeringissä Varkajassa, joutui sotimaan Englantia vastaan. Miehet\nolivat sotaveneessä, Oula-äijä-raukka ja monta muutakin mainiota\nPorsangerin poikaa, kuten Pietarin-Hansi ja Pukin-Antti eli \"Anters\nPukken, nummer sötten\", niinkuin häntä käskettiin. Tavattiin\nengelsmannin sotalaiva Makreijan merellä ja ruvettiin ylpeästi\nsotakivääreillä ampuen sitä hukuttamaan, vaikka se olikin niin kaukana,\nettei osattu koko laivaan, eikä viitsitty mennä lähemmäksi. Mutta kun\nenglantilainen rupesi ampumaan ja ajamaan takaa, Porsangerin urohille\ntuli kova kiire soutaa keinoonsa. Päämies seisoi miekka kädessä veneen\nperässä hyppien ja kiljuen: \"Soutakaa, trollit, soutakaa... elikkä minä\nveistän pään pois!\" Kanuunankuulat lentelivät vain perässä kahta\npuolta, ja miehet kiskoivat, niin että verenmaku tuli suuhun. Mutta\npakoon päästiin, soudettiin Hammerfestiin ja muisteltiin siellä,\nettä oli ammuttu pohjaan suuri engelsmannin sotalaiva. Ja\nOula-äijä-raukalla, Pietarin-Hansilla ja Anters Pukilla oli hauskat\npäivät Hammerfestissä, kun saivat käyskennellä sotaurhoina, eikä\ntarvinnut pelätä englantilaisten hirmuisia paukauksia.[40] Englannin\nsotalaivat olivatkin kamalia jyskämään. Kerrankin taas aikojen kuluttua\nengelsmannin sotalaiva oli Kelavuonon aavalla ja päästi niin\nruokottoman emäpaukauksen, että kalajällejä suojaava rautakettinki\nkatkesi, ja Kauppilan Jussan housuntraksit rätkähtivät poikki.\n\nMutta nyt on saatu sadat vuodet elää rauhassa kaikenlaisilta\nryöväreiltä. Vanhat alku-ukot ja materiäijät, jotka saivat käydä sotia\nsekä raataa maata ja merta, makaavat jo länsirannalla Kirstrandin\nvanhassa kirkkomaassa. Sinne on ollut heidänkin matkansa, vaikka monet\nolivatkin niin vahvoja ukkoja, että selässään vain kanniskelivat\nkymmenviekoisia jauhomattoja. Ja terveitä vanhat pyssyjokelaiset\nolivat, sillä he eivät juoneet kahviakaan. He särpivät vain _piimää_.\nKolmet, neljät täydet tynnyrit kerättiin kesällä piimää talvenkin\nvaraksi, ja sen muikeata heraa kiskottiin aamutuimaan. Se oli sen ajan\n_metisiini_, ja se piti pyssyjokelaisen niin voimassa, ettei hän\nvähillä kuollutkaan. Vasta satavuotisina muutamatkin rupesivat tekemään\nkuolemaa, kun olivat joutuneet jo niin vanhoiksi, ettei enää henki\npysynyt sisässä.\n\nVoihan kyllä aina silloin tällöin sattua loukkauksia, verihaavoja,\nvenähdyksiä, ajoksia, maantarttumisia ja sen semmoisia. Mutta ne eivät\nolleet pyssyjokelaiselle kuolemaksi, sillä niitä kyllä osattiin\nparantaa oman kylän voimallakin. Leirpollin porvari, Suomesta tullut\n_Leirpollin ukko_, pani veren seisomaan, ja Pyssyjoen _Kaaren-muori_\npaineli maata. Jos taas riisi rupesi ronkkaa syömään tahi keltatauti\nmeni yli pään, kuten Leirpollin eukolla, että oli niinkuin elävä mato\nsisässä, niin Oulun Johanna osasi kyllä riisijuomillaan tehdä\nterveeksi. Taisi Johanna oikean käden etusormella pyörryttää ajoksetkin\nynnä parantaa syövän pikkulasten navasta. Mutta kun erään tyttären\nvatsassa sammakko hyppäsi ja tanssasi, niin sitä ei saanut ulos\nkaupungin tohtorikaan, vaan Ryssän tohtori sai. Mutta Oulan-Jounin\nisävaari tullessaan kipeäksi paransi huonon vointinsa kanniskelemalla\n_kivinolkaa_. Ukko kokoili hierualta säkkiin kasan uuni- ja\nkellarikiviä ja kantoi tarakan selässään lähes neljänneksen päähän\nkotiinsa. Siitä kyllä äijästä kipu katosi.\n\nOman kylän komeasta petäjiköstä vanhat materi-äijät rakensivat pienet\nkaksi- ja kolmilomaiset turvekattoiset pirttinsä sekä muutkin\nhuoneensa; navetta sentään monesti pantiin kokoon turvemättäistä.\nOula-äijä-raukkakin salvoi tupansa seinät petäjänkelleksistä, joista\nmuutamat olivat lähes kyynärää leveitä. _Pärheen_ valossa istuttiin\ntalvisetkin pitkän pitkät pimeät puhteet, tahi ripustettiin seinään\nsepän takoma _kolla_, varrekas rautakuppi, jossa paloi kalantraaniin\npistetty _traasu_. Mutta iloisinta oli, kun piisissä loimotti lämpöinen\nhonkavalkea. Silloin emännät saattoivat takan ääressä _kehräpäällä_ eli\n_naidulla_ kieputtaa villalankaa sarkaa ja vanttuita sekä vahvoja\nvillaraanuja varten, joita varsinkin vanhat emännät valmistivat.\n\nKalastus ja metsästys oli entisen Pyssyjoen parasta elinkeinoa.\nVillipeurojakin vanhaan aikaan oli paljon. Goddevaarasta niitä viimeksi\nammuttiin -- nyt ei niitä enää ole kuin jokunen kaukaisissa gaissoissa.\nPyydettiin peuroja myös _haudoilla_, joita oli kaivettu pitkin\njokivarsia. Kettujakin saatiin Suomesta tuoduilla ja sitten Niiles\nRastin Rasmuksen takomilla raudoilla. Syksyisin ammuskeltiin\n_kierunoita_ tunturista ja talvella viriteltiin jokivarsien pajukkoihin\n_outariekoille_ ansoja.\n\nMutta metsänkäyntiä tärkeämpi oli kalanpyynti. Entiset ukot eivät kyllä\nniin paljon \"triivanhet merta\" kuin nykyiset miehet, mutta oli\nheilläkin 40-50 syliset _liinat_ 70-80:sine koukkuineen, joilla\nnostettiin turskaa, saitaa ja tiusaa, santikkaa, pallastakin. Turskaa\nvoitiin joskus pyytää läpi talven vuonosta, mutta joskus se tuli vasta\ntoukokuussa saidan kanssa. Kesällä nostettiin _ryssän kallaa_ eli\nsaitaa _orrolla_, jossa oli koukku syötteineen, ja vaihdettiin sillä\nryssältä jauhoja. Monet miehet kävivät pyydössä ulkomerelläkin aina\nitärannoilla asti.\n\nMeripyytöä miltei tärkeämpi oli jokikalastus eli _lohentappaminen_.\nPyssyjokelaisilla oli joen suupuolessa kylän kohdalla yhteinen\n_lohipato_, yli joen rannasta rantaan ulottuva poikkiaita, jossa oli\nvain kaksi lohenmentävää reikää, nekin niin tärkeillä verkkopyydyksillä\n_merroilla_, suljetut, että silmä oli tuskin paria tuumaa. Pato oli\npystytetty seitsemän, kahdeksan _renkun_ varaan, joissa oli kaksi\n_jalkaa ja selkäpuu_. Renkkuihin oli kahden puolen lujasti _vittoilla_\nsonnustettu _poikkipuut_, jotka oli vielä \"hirmuisilla\" kivitarakoilla\nkuormitettu. Ja poikkipuita vasten nojasivat _vatularisut_, pienehköt\nkoivut, joiden karsimattomat latvat oli kivikasoilla painettu\njoenpohjaa vasten.\n\nPato pyysi lohta, ja Pyssyjoen parhaat isännät olivat siinä osamiehinä.\nJoen itärannalta osallistui entisinä ukkoina Priitan-Juhani,\nPriitan-Sammu, Leenan-Sammu, Kermunnin-Juhani, Ala-Sammu ja\nIso-Pietari. Länsirannan patovaareja taas olivat Treeti-Sammu,\nÄijän-Sammu, Iso-Antti, Aslakka, Mikon-Juhani, Rasti-vainaja,\nAapon-Juhani, Oulan-Oula ja Hansi-vainaja. Itse kukin pyytömies kävi\naina vuoropäivänsä kokemassa patoa ja suolaamassa kalat saaden päät\npalkakseen. Toistakymmentä tynnyriä karttui pyyntikaudessa, ja kolme,\nneljä viekoa oli tynnyrissä, Sitten syksyllä pyydön loputtua jaettiin\n-- jokirannan iso pajukko oli tavallisena jakopaikkana -- saalis\nosamiesten kesken, ja jokainen söi saantinsa talvea myöten. Ei ollut\nentisäijien lohella kaupankulkua, joku lappalainen saattoi jonkun\npalasen vaihettaa poronkontilla. Pyssyjoen lohi oli, niinkuin ainakin\ntakamaiden kala, _kesautettua_, sillä \"kala on parempaa, kun se ottaa\nkesän\". Vanha Pyssyjoki ei koskaan pannut kalaansa \"kovhan suolhan\",\nkoska se otti maun pois. Joskus merensoudusta tultaessa tuotiin\nvain ottingissa merivettä kala-astiaan, ja siinä oli tarpeeksi\nsuolankarkeaa. _Kuivaa suolaa_ olikin ennen kovin niukasti, että sitä\ntäytyi pidellä säästellen.\n\nSitten kun tulivat elokuun pimeät yöt, Pyssyjoki lähti\n_kulkutusverkolla_ tyhjentämään kalavirtaansa. Ukot laskettivat joen\nylitse ulottuvaa tärkkiä verkkoa myötävirtaan, ja sitten kiskaisivat\nmolemmat päät samalle rannalle saaden saaliikseen lohet ja kaikki\nkalat, mitä vain sillä hetkellä virrassa oli.\n\nVielä nytkin, kun silmäin väliin saavat, kylän ketterät pyytömiehet\naukustikuun salahämyisenä yönä käyvät yksituumaisesti ikivanhaan\nkulkutushommaansa. Mutta sitä vain ukot varovat, ettei kaikkia nuuskiva\noutaherran Simo-Julius satu sillä kertaa samoille rannoille.\n\nMutta merensoutaminen on nykyään tuottavampaa kuin lohenpyytö, vaikka\nnyt kyllä, kun on monta pyytäjää, kaikin puolin on vaanempi aika kuin\nennen. Kevätpyydössä Pyssyjoki käy Makreijan merellä, kesäkalalla\nReipvaagissa ja sitten heinänteon aikana sekä sen jälkeen soutelee\nomalla vuonolla. Hestaniemen tasaisella rantakentällä, soron vieressä,\non kylän kalamiehillä pitkä aittarivi kalajälleineen. Siinä on\nIngan-Juhanin, Oulan-Jounin, Jounin-Jounin, Hestaniemen Mikon,\nLaathan-Monnan ja Maijan-Monnan pienet turvekattoiset _kajat_,\nvieressä vielä Oulan-Jounin vanha matala kalapirtti, _soutohuone_,\nmakuulavoineen. Kalarannallaan miehet pyytöaikoinaan askartelevat,\nmilloin syötellen koukkujaan hieruan madoilla, milloin laitellen kaloja\nkuivamaan, milloin käyden merellä liinoja laskemassa ja nostamassa tahi\nmuussa pyydössä. Siellä kylän outaherrankin renkimies, Simo-Julius, käy\n_sluukalla_ saitaa uistamassa tuoden iltaisin kotiin koko kasan\nvesivereksiä kaloja, henkeä vailla. Mutta tulee Simo-Julius joskus\nallapäinkin ja pelkomielin valittaen paksulle outaherralleen:\n\n-- ... ko kala meni ja sluuka meni... eikä jäänyt kun paskanmaku\nsuuhun...\n\n-- Mitä sanoit? outaherra kivahtaa.\n\n-- Na, ko sluuka mennöö ja tyhjä orro tulloo, niin arvaa sen, mistä\näijästä mies puhhuu.\n\nJo alkumaailman aikaan Pyssyjoki oli viljava ja rehevä paikka, ja\nalkuäijät jo rupesivat karjaa hoitamaan. Kippaisen Sammelinkin sanotaan\nraivanneen niittyjä jokivarteen, ja samoin sitten toisenkin polven ukot\nyhä levittivät jokisuun raiviota. Petäjäoutaa ja koivurutoa lyötiin\nmaahan, myötiin ja poltettiin tahi koottiin rakennuksiksi, ja maa\npantiin tuottamaan heinää. Lehmiä oli joka talossa, olipa sellaisiakin\n\"hirmuisen\" rikkaita äijiä kuin Rasti-Niiles-raukka, jolla oli kymmenen\nlehmää hirsinavetassa, ja rikas oli Leirpollin Anttikin viiden, kuuden\nlehmän isäntänä. Vaikka rikkaana nykyinenkin Pyssyjoki pitää itseään\nomistaessaan kolme, neljä lehmää taloa kohden sekä, useat, hevosenkin.\nLampaitakin, _Jenniä, Repoa, Hanhea, Riekkoa, Koppeloa_ pikku\n_lipoineen_ oli pyssyjokelaisella kymmenkuntakin hyvässä talossa, mutta\nkeituria kylä ei ole koskaan rakastanut, se kun on kovin kolo elävä,\nkun sillä on karvat ja sarvet sekä lihassa itsenlainen maku, ja\nmaitokin niin äitelää eikä makeaa kuten lampaanmaito. Eikä liioin ole\nsikaa suosittu, koska se on niin hirveä elukka, että tarpoo ravassa\nsilmiin saakka.\n\nKesäksi kylä vei karjansa, _Railikit, Tähikit, Kirjot, Kukkaset,\nMuarjat, Helmikit, Punakorvat, Tuorikit, Punikit, Joukhaiset, Junit,\nHelunat, Maaruusut, Fiikunat ja Stiernat_ sekä lampaat ylös jokivarren\nsuurille tunturivuomille, parin neljänneksen päähän. Siellä, tiheiden\nleppäoutain laidassa, _kesäpaikoilla_, oli pirttikansan ja karjakansan\nhyvä olla. Turvekodassa ja turvenavetassa asusteltiin ja vuoro\nvuoroonsa käytiin karjaa paimentamassa, sillä villimetsä oli vieressä\nsekä hukkia metsät ja tunturit täynnä. Kesämailla kirnuta huiduttiin\nvoitakin kolmet, neljät vieot, ja sitten syksyllä miehet isoilla\npurjeveneillä kävivät voita myymässä Aavannuorassa vuonon suulla.\n\nKarjan joukossa asteli arvokkaana _purrikin_, jolla oli muutakin\ntehtävää kuin rykiminen. Purri oli Pyssyjoen jokapäiväinen juto.\nAlkuäijät ajoivat aivan sonnilla. Vasta nykyisten ukkojen rajasta on\nruvettu ruokkimaan hevosta ja sillä ajelemaan pitkiä taipaleita, kuten\nLemminjoen joulukirkkoon pitkin vuonoa, joka tavallisesti jäätyi\nKiksiniemen seutuja myöten. Mutta kotiajot toimitettiin purrilla. Se\nsai kiskoa puut metsästä, samoin heinät niityiltä. Vanhat pitivätkin\npurrin ruokkimista paljoa parempana kuin hevosen ruokkoa. Purrin kun\nsyötti, niin se ryki karjan, ja sillä sai ajaa monta vuotta sekä\nlopuksi siitä sai syötävää koko talveksi. Ja kun sonni oli täydessä\ntäkässä, se oli paksu ja ymmyrkäinen kuin ryssän jauhosäkki, jopa yhtä\nluja kuin hevonen. Palon Pietarikin, puhuvainen mies Palonjoella, on\najellut purrilla, vaikka Yli-Suomesta tulijat ovat soimanneetkin häntä\n_roskahännän katteeniksi_, ja Oulan-Jouni on aina pitänyt purria\nparhaana veturinaan. Ajeli Jouni viimeksi oikein isäntäjudolla,\nviisivuotisella rykivällä karjasonnilla. Mutta suuri navettaäijä tuli\nviimein niin villiksi, ettei enää kestänyt isäntäänsä, vaan äkääntyi\npuskemaan, kun Jouni sillä ajatti navetanloorista parren alta _rieskaa_\nperunamaalle. Jounin täytyi veturilleen todistaa: \"Ei kuin sie\nsemmoinen olet, niin mie sun tapan!\" Ukko kutsuikin paikalla\noutaherran, joka ampui vetäjän. Sitten Jounin täytyi itse kiskoa\nrieskansa perunapellolle sekä heinämaille. Valkeissa villaisissa\nlapintakeissaan vanha Jouni vain työskenteli purrintöissä.\n\nLampaiden villoista entisetkin emännät kutoivat ja laittoivat sekä omat\nettä miesten puvut. Naisväellä olikin aina nykyisten ikäihmisten\nnuoruusaikoihin asti aivan Suomen puvut: tasaraitaiset, leveät, pitkät,\nkeskeltä \"kurhelle\" lasketetut hameet, hartiahuivit, lakit rypytettyine\nvalkoliinoineen sekä somat avopoviset tiukat kangasliivit kahdeksine\nhakasineen. Hameen siniset, keltaiset, punaiset ja viheriät raidat\nvärjättiin itse. Eukot noutivat Lemminjoelta _mataroita_ antaen\nvillamarkan mataramarkasta. Mataran juurilla painettiin punaista.\n_Keltoja_ saatiin omilta mailta, ja niillä sekä koivunlehdillä tehtiin\nkeltaista. Sinistä emännät hapattivat pytyssä sinikivestä ja\nvirtsasta. Komeannäköisinä lantalaisina liikkuivat Pyssyjoen naiset,\nlappalaisetkin nimittivät heitä _riukuiksi_.\n\nMutta Lapin laidoilla elettäessä ja lappalaisten kanssa naituttua\nPyssyjoki on ottanut päivälliseksi pukineekseen Lapin parseelinkin.\nSekä miehet että naiset liikkuvat kuin lappalaiset umpitakeissa,\nlakeissa ja jalkineissa. Kengätkin heinitetään Lapin tapaan\npajunalusheinillä. Sanovatpa vielä Alattiovuonon naapurit, että koko\nPorsanger kovin harrastaa koreutta aina Kaarasjokea myöten.\n\nKaarasjoen pukumallia Pyssyjoki seuraakin takeissaan, lakeissaan ja\nvöissään. Vain vanhat vaimot vielä pitävät vanhaa lakkiaan, ja vanhat\näijät, Oulan-Jounit ja muut, astelevat valkeissa syntymävaatteissaan,\nsarkatakeissa ja -puksuissa sekä suoltavat kenkiessään heinäsormauksen\nisonvarpaan kaulaan, että lehmät tulisivat paremmin metsästä kotiin.\nMutta nuori polvi jo vaatii mustia umpitakkeja, naiset vielä takkinsa\nhelmaan hyvin rypytetyn _hulven_ kahdenlaisesta, punaisesta sekä\nkeltaisesta verasta.\n\nNaiset ovat Pyssyjoen räätäleitä, niinkuin Lapin tapa on, samoin\nkenkäseppiä ja turkkureita. He ompelevat puvut, muokkaavat lampaannahat\nja muut nahat sekä laittavat niistä monenlaisia kenkiä ja kintaita,\nkauniita nutukkaita ja karkeita kallokkaita, peskejä, roukoja ynnä\npuohaturkkeja. Paulojakin naiset suoltavat. Mutta Inarin kauniisti\nkirjaillut paulat ovat heidän mielestään niin viekkaasti kudotut,\netteivät he saata niin viekkaasti suoltaa. Eivätkä he pidäkään niin\nkovin koreasta. Kauniimpi on heidän omien sormiensa aikaansaama\nsinipohjainen paula, jossa on punainen koukutus keskellä ja keltaiset\nviirut reunapuolissa.\n\nNäin on koko Pyssyjoki pukenut päällensä Lapin parseelit, kumminkaan\nsilti muuttumatta lappalaiseksi, vaikka saamelaisia on naitukin ja\nlapinmiehille menty. \"Emma met ole lappalaiset\", pyssyjokelainen\nvakuuttaa, \"suomi on meijän äitinkieli... Suomea puhumma joka päivä...\nEmmä met lappia puhu, ymmärrämmä kyllä... ja ruija mennee huonommasti\".\nÄlykäs pyssyjokelainen kyllä ymmärtää, että \"porsangerinkieli on\nerilaista kuin suomenkieli, kun se on sekoitus suomesta, lapista ja\nruijankielestä\", niin että \"ei se ole oikea suomi, vaan praataamha\nmenemhän\". Repovuonon lappalainenkin tietää, että \"pyssyjokelaisen\npäivällinen puhe on suomi\", vaikka taas Lemminjoen ukon mielestä se on\nvain \"kaukaista suomen sukua... pränttivirheitä on kyllä vähäisen,\nmutta puhheen ääni on erilainen... Ja kun se on sanan sanonut, niin se\nvettää viimeisen sanan pitkhän\". Ja koko Lappi Repovuonoa, Alattiota ja\nUtsjoen Tenoa myöten tietää, että pyssyjokelainen puhuu tavattoman\nsukkelasti. Eikä Lemminjoenkaan asukas syyttä päivittele, että\n\"pyssyjokelaiset puhuvat niin viekkaasti, ettei sitä ymmärrä\". Sillä\nkaikella Pyssyjoen kansalla, ikä-aijästä pieneen seitsenvuotiaaseen\nkylän lemmikki-Sussoon saakka, on tavattoman kerkeä kieli. Päivällinen\npuhe, kotikeskustelu, kysymykset ja vastaukset napsahtelevat\npyssyjokeiaisista puheneuvoista niin sukkelassa tahdissa, ettei selvä\nsuomalainenkaan ennätä ottaa niitä kiinni, mitäpä siis muukalainen.\nPitkät sanaiset lauseetkin livahtavat samassa pirahduksessa,\nja loppuun aina kiepsahtaa, kuin pikku koruksi, venähtänyt nousu. Kun\niso outaherra lohdan aukosta keskustelee alarapulla seisovan\nSimo-Juliuksensa kanssa salakulkuttajista, niin äkkinäinen ei siinä\nennätä kuulla juuri muuta kuin: \"ta-tata-ta tiit... u-ti-ti-ti taat...\nta-ta-tit.,. tu-tu-tat\". Vieläpä kun näppärät tyttäret, Eliisat ja\nAnnit, tahi kerkeäkieliset Maijat ja Priita-muorit pääsevät vaihtamaan\najatuksiaan! Tämä viekkaasti puhuminen on takarannan syrjäkylän suuri\nerikoisuus, jollaista tuskin muualla tapaa. Ja silti Pyssyjoki pitää\ntarpeellisena vielä kehittää kielensä notkeutta. On hänellä sitä varten\nerikoinen lauselmakin, jota itse outaherra saattaa tarjota vieraittensa\nkäytettäväksi:\n\n    \"Ohut vaski, paksu vaski,\n    paksumpi paikka vaskea,\n    patavasken paksukainen\".\n\nVieläpä kylä harjoittelee lapinkielen sana-taituruuttakin:\n\n    \"Tshitshe tshahpat tshahpa tshitshatsha\n    tshohkai tshohka-tshorus,\n    tshuuhkit tshatshi tshada tshoolai\".[41]\n\nYli-Suomesta Pyssyjoki on entisaikaan tuonut peruskielensä sekä vanhat\nperäpohjalaiset sanansa ja semmoisina niitä hoitanut ja tallettanut,\nvaikkahan sitten itse on kehittänyt puheensa harvinaisen viekkaaksi.\n\nSuomenmaasta on pyssyjokelaisen uskokin alkuisin, oikea vanha ja hyvä\nLutheruksen ja pitkän virsikirjan usko ja tunnustus, jonka päällä\nhän vahvana seisoo. Entiset edesmenneet, satavuotisiksi eläneet\npyssyjokelaiset olivat hirmuisen hurskaita ja pelkäsivät Jumalaa, niin\nettä oikein vapisivat.\n\nOnhan täällä Jäämeren pimeissä rantatuntureissa vanhaan aikaan, jo\nennen kuin Lutheruksen usko tuli ja Kippaisen Sammel saapui\nPyssyjoelle, palveltu vaikka mitä ja pidetty oikean Jumalan edessä\nmuita jumalia. Ilmankin vanhan ajan ihmisellä piti olla jotakin\npalvelusta. Niinkuin ryssät vieläkin kumartavat ja palvelevat kuvia,\nniin myös entiset lappalaisetkin palvelivat kiviä ja puita. Ovatpa\noikein vanhat lapinäijät jumalalleen uhranneet porojakin, jopa\nsanotaan, että olisi uhrattu ihmisiäkin. _Ketsissäkin_, itärannalla,\npohjoiseen Pyssyjoesta, asui ennen suuri lapinnoita, _Tshuolda-Siima_,\njoka joiaten kutsui luokseen ihmisiä kaukaa, kaukaa, mistä lienee\nkutsunutkaan. Nuoria kemppejä tyttäriäkin hän joikasi ja sitten uhrasi\nniitä _Alleppahdan_, korkean pahtaseinän mustaan synkkään kuruun,\n_Siimankoroon_. Pani Tshuolda-Siima kerrankin noitasauvan suuhunsa ja\njoikasi tulemaan uhrattavia. Kaksi koreaa tytärtä tuli itkien. Mutta\nnoidan piika, Kippaisen Sammelin Maria, sääli tyttäriä ja potkaisi\nsauvaa, niin että kaksi hammasta järähti irti noidan suusta. Eikä noita\nmahtanut mitään piialleen, koska hän oli kristitty ihminen. Siimankoro\nnähdään vieläkin Alleppahdassa, toista syltä korkealla ullirajasta,\npimeä musta syöveri, josta kylmä juuma vain uhoo. Ja luita on yhäkin\nonkalon pohjassa.[42]\n\nMutta lähempänäkin Pyssyjokea kuin kolmen penikulman päässä Keisissä on\nvanhanlapin jumala ja uhripaikka. Hopeahuippuisen Silhvarin\nlakivierillä seisoo komea jumalaispari, _Laila ja Kristohver_, kaksi\nvaalakanharmaata kivipatsasta, jotka niinkuin vuori-ihmiset tönöttävät\nvierekkäin.[43] Vanha tunturilainen oli petäjästä rakentanut aitauksen\njumaliensa ympärille ja kantanut uhria, niin että siihen oli karttunut\nisot kasat luita ja poronsarvia, jotka jumalais-parikunta kaikki sai\nhyvikseen. Siihen ovat paikoilleen lahonneet. Mutta petäjäiset\ntarhapuut Oulan-Jouni aikoinaan vedätti omiksi hyvikseen. Kysyi ukko\nsentään ensin jumalilta:\n\n-- Olettako itte näitä luita kalunhet, vai onko muut syönhet?\n\nKun ei vastausta kuulunut, Jouni tiedusteli:\n\n-- Olettako itte panhet nuot puut, vai onko muut panhet?\n\nMutta vuoritaatot eivät vastanneet mitään. Silloin Jouni kysyi:\n\n-- Suottako ottaa tätä puuta?\n\nKun ei kuulunut ääntä eikä vastausta, Jouni kuljetti puut kotiinsa.\n\nPitihän Oulan-Jounin niin paljon antaa kunniaa vanhoille isien\njumalille, että kysyi heidän mieltään. Mutta silti Jouni on oikea\nuskovainen, kuten koko Pyssyjokikin, joka aina pyhisin, keskipäivästä\nperään käsin, käy hartaushetkiinsä vuorotaloihin, ja vielä istuu\ntalossa iltarukouksetkin. Ikivanhat pyhät kotoiset kirjat saavat\ntällöin herättää pyssyjokelaisen pyhäpäivän hartautta. Siinä veisataan\nvirsiä, luetaan epistola ja evankeliumi, ja sitten lukkari,\nTreeti-Antti, lukee \"hirmuisen pitkän saarnan\" Wegeliuksen postillasta\n-- sellainen on Oulan-Jounilla -- tahi Arndtista tai Laestadiuksesta.\nHartaana kaikki kuuntelevat vanhaa Laestadiustakin, vaikka siinä on\nsananparsia, joita ei ole Raamatussa. Iltarukouksissa luetaan Raamattua\nja veisataan virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Oikeassa järjestyksessä\nPyssyjoki arvostaakin kirjojansa. Piplia, joka on emäkirja, on kaikkein\nensinnä, sitten on postilla, ja sitten on virsikirja, mutta katkismus\non vain näistä otettu, samoin Yrttitarha ja Armonaika. Ja vanhat\nkirjat, ruskeiksi, risaniskoiksi tutkistellut armon välikappaleet,\njoiden joka aukeaman keskuksessa on mustunut peukalon painuma, täysin\nsoveltuvatkin kyläkansan puheenparteen. Ne julistavat oikeaa\njumalansanaa, jota yksinkertainen takarannan kansakin ymmärtää. Mutta\nuusissa Suomen kirjoissa on kovin outoa kieltä. Vanhaa pitkää\nvirsikirjaansa, jossa on kalentariumi sunnuntaipuukstaveineen ynnä\npaljon luettu ajantieto, kyläkansa veisaa sekä hartauskokouksissaan\nettä kotonaankin, Outaherrankin vanha Kreeta-emäntä iltasella heleästi\nkiekautellen laulaa ikivanhalla mutkaisella nuotilla \"Koko mailm'\niloit' mahtaa\", ja sitten \"Sun haltuus', rakas isäni\". Osaapa hän ottaa\nvirrenjuoksun virsikanteleestakin \"Kullaisen nulla-nuottikirjan\"\nmukaan. Ja itse outaherra laskettelee ulkoa pitkän virren, kuinka\n\"Esaajas propheetal' tapahtui ihme\".\n\nOikea Suomen muori siinä sievästi kiekauttelee vanhoja isien ilo- ja\nsiunausvirsiä, ja Esaajas-prohveetan ulkoa huijautteleminen on monen\nSuomenkin takamaalaisen paras virsitaidon ennätys.\n\nOman kylän miehet vain kansalle lukivat pyhiä kirjoja, ja suomalaiset\nsaarnamiehet kävivät sanaa julistamassa. Mutta Kistrandin kirkossa\npalveltiin Jumalaa ruijankielellä. Mutta kun _Johan Beronka_,\nsuomalaisen kalastajan poika Vesisaaresta, tuli Kistrandin\nkirkkoherraksi ja sitten kerran Marian päivänä astui Pyssyjoen\nkyläkirkon saarnatuoliin, niin kaikki kansa hämmästyi. Sieltä\nsingahtivat selvät suomensanat. Tuntui kovin somalta sitä kuulla, kun\nei sellaista ollut koskaan ennen tapahtunut. Tulkki vain oli ennen\nollut papin huonona kaikuna. Nyt oli kuin itse taivaan Herra olisi\nkirkkaana kevät-Mariana astunut lähemmäksi ja etsinyt kaukaisten\nerämaiden kansaansa. Kahdeksakymmen-vuotias Jussan-Jussakin todisti:\n\n-- Kauvan olen elänyt, vain en ole ennen suomenkieltä kirkossa\nkuullut... Oli hyvä, että niin kauvan sain elää...\n\nEikä Beronka sitten pyssyjokelaisille tarjonnutkaan muuta kuin\nsuomenkieltä. Ja tämä oli pienelle Pyssyjoen kansalle oikeata\nevankeliumia. Sillä äidinkieltään sekin kaikkein mieluimmin haastaa\nsekä haluaa saarnatuolistakin sitä annettavan.\n\nOmat tunturit, omat vuonot ja pitkät Ruijan rannat Pyssyjoen mies on\nkyllä kolunnut, mutta merien ja tunturien takainen maailma on hänelle\ntuntematon. Kuultu niistä vain on yhtä ja toista. Simo-Juliuskin tuntee\n\"maita\": Norge, Sverge, Tanmark, Finland, Irland, Ryssland, Ammeriika\nja Köpenhamn. Tietääpä mies, että Tanmarkista ennen kirjoitettiin\ntulemaan hyvää ja halpaa paloviinaa, mutta jos se joutui tullimiesten\nkäsiin, tuli sille kyllä hintaa. Ja Antin-Sammun Anna-Leena on kuullut\nKippaisen Sammelin entisestä kotimaasta, että siellä on hyvä pelto,\nhyvä niitty ja hyvä kalavesi, kun on Kyrön pelto, Limingan niitty ja\nKemin kalavesi. Limingan niittykin on niin erinomainen ja suuri, että\n\"seittemän kirkkoa yhthen rauthan sitä niittää\".\n\nTalvi on gaissojen takaisella Pyssyjoella pitkä ja pimeäkin. Mutta kun\non vain kylliksi viljaista ruokaa, niin talvikin on paljoa lyhyempi\nkuin muuten. Sillä usein sentään käy niin, että ruoasta tulee vaana.\nVarsinkin pikku mökeissä ja joskus kaksi- ja kolmilomaisissakin\ntaloissa puuttuu leipäinen leipä. Nälkä ei silloinkaan kyllä tule,\nsillä kun ei ole maan leipää, otetaan leipä merestä. Kuivaa turskaa\nsyödään suolaisen lohen ja perunan sekä karjanviljan kanssa.\n\nMutta kun kevät tulee ja kesä ennättää, on Pyssyjoellakin ihanaa.\nKesälinnut saapuvat junikuussa, ja sitten koivurudoissa rastaat\nleikkivät ja laulavat ja kiittävät Luojaa, että tuntuu kuin oltaisiin\nkirkossa. _Riekkotiaisetkin_ ovat kovin kempit ja pienet ja\nharmaanruskeat ja tekevät pesäänsä katajan alle valkoisia munia kuin\nriekonmunat. On vielä koreita monenvärisiä lintuja, joiden nimiä kaikki\neivät tiedäkään, mutta outaherra ne kyllä kaikki tietää ja tuntee.\nToiset linnut ovat punaisia kuin veri, toiset keltaisia aivan, ja\nvästäräkkikin tulee ja rakentaa pesänsä porstuan katolle ja pääskynen\nasettuu räystään alle. Merellä taas lentelee monenlaisia merilintuja,\nja niityillä lipittelee pieniä valkoisia, ruskeita ja sinisiä\npäivälintuja. Risujen oksilla juoksentelee pieni punalakkinen\n_kultarantti_, ja maassa piipertää musta kovapintainen _rautakiiski_.\n\nJa talojen luona, koivujen vaiheilla taajovat kylän lapset ollen juuri\n_tieraamassa_. Luetaan siinä arpaloru:\n\n    \"Aanen taanen, uun tuun,\n    härkä lieppi, kintta kalkka,\n    potkas nor\".\n\ntai:\n\n    \"Ropsu molkko molotoi,\n    jies naaju napotoi\".\n\nSitten viimeisen sanan saanut lähtee tavoittamaan toisia kiinni, kun ne\nlaukkovat puulta puulle.\n\nMutta nuoret kempit tyttäret astuskelevat, jos on kesäinen kaunis\npyhäpäivä, kylän kaitoja palkaita myöten, jotka mutkitellen kiertelevät\nniittyjen halki ja perunapeltojen vieritse talosta toiseen.\nKäyskentelevät he kaksin ja kolmin käyttäen kerkeätä kieltään yhtä\nnäppärästi kuin rastaat ja riekkotiaiset, käyskentelevät pitkin\npolkuja ja taas väliin juoksentelevatkin nauraen ja tirskuen kuin\nräystäänalaiset pääskyset. Kaunis kesäpyhä on heistäkin mieluisa.\nSaattavat tyttäret laskea laulunkin. Kuka lieneekin opettanut, mutta\nKippaisen Sammelin kotimaan tuotteena siinä kajahtaa:\n\n    \"Pojat ne meni Vaasan linhan\n    kolmella veturilla.\n    Tytöt ne seisoo aseman sillalla\n    silmillä vetisillä.\n\n    Aseman sillan toisella puolella\n    oli yksi pieni kirje,\n    johon oli kirjoitettu\n    militeeripoikain nimet\".\n\nJa pienissä pirteissä, joiden nurkassa tönöttää suora lapin takka --\nOulan-Jounin vanhassa pirtissä on iso vanha uunimuuri, ja monessa\nuudessa asunnossa norjalainen rautakamiina -- on pyhäinen kesän tuoksu.\nEmännät ovat ripotelleet lattialle vereksiä heiniä, \"semmoisia\nhyvänhajuisia ruohoja, että olis hyvänhaju huonhessa\". Ulkonakin asuu\nhyvänhaju. Kaikki rakennusten katot kukkivat kirjavana nurmena, kylän\nlaajat hyvinvoivat niityt sekä perunapellot kukoistavat ja tiheät\nkoivurudot tuoksuvat tuoreelta kesältä. Iloisena Pyssyjoki katselee\nkättensä töitä, jotka taivaallinen Isä on ihaniksi siunannut. Hyvillään\nhän ylistelee asuinseutuaan: -- Maat on täällä ihanat, ei ole liian\nkorkeat tunturit... niin vain, että juuri kaunhelta näyttää.\n\nNäinpä onkin Kippaisen Sammelin raiviolle Pyssyjoen suuhun noussut\nsuuri kylä, _Pyssyjoen markkina_ -- \"missä on paljon taloja, niin se on\nmarkkina\" --, jossa on kymmeniä taloja hajallaan pitkin kenttää. Siinä\nnähdään länsirannalla _Rastin_ talo eli _Jounin-Jouni, Juhan-Aukusti,\nTreeti-Jussa, Oulan-Jouni, Sammu-vaari eli Treeti-Sammu, Treeti-Pieti,\nSammun-Antti, Sammun-Josua, Sammun-Sammu, Lukkari ja Annin-Jussa_, joka\non sama kuin outaherra eli postimies. Joen itärannalla on toinen\ntalojen ryhmä, ja metsässä, \"outtiin sisässä\", on monta taloa. Ja\nsiellä on hyvä elää varsinkin talvella, kun ei siellä kaikki kylmät\ntuulet tunnu, kuten aukealla. Kiksiniemessäkin on viisi taloa, kaikki\nsuomea puhuvaisia, samoin Hestaniemessä.\n\nHyvä on elää koko Pyssyjoen kyläkentällä, varsinkin kun kaikki kylän\nasukkaat ovat toisilleen niin sukua, että on kuin yksi veri koko\nkylässä. Kun vain kansa jaksaa kääntää maata, vedättää lantaa niitylle\nja rieskaa pellolle ja uskoa Herraansa, niin kyllä Pyssyjoki seisoo.\nSillä täällä on valtaruokana puteetti ja leipä, maito ja voi, kala ja\nliha ja veri. Mutta Pränjän rannalla, jossa ihmisiä täytyy kasvattaa\nvaanemmassa ruoassa, on huono elämä.\n\n\n\n\nLemminjoki\n\n\nPitkän Porsangerinvuonon eteläpäässä on penikulmainen perälahti,\n_Lemminvuono_, jonka pohjaan laskee Kaarasjoen tuntureista tuleva\nLemminjoki, Igjajäyrin, Lemminjäyrin sekä muiden Taka-Lapin\ntunturivesien kuljettaja. Joen suupuolessa ja jokivarrella on\n_Lemminjoen_ suomalaisten asuinmaa.\n\nLapinsuku on Lemminjoenkin seutuja entisaikaan hoitanut perintömainaan.\nVanhoja kotasijoja ja turvekammien asentopaikkoja sekä arinakivien\nlatomuksia on vieläkin vesien varsilla. _Sloutoriniemessäkin_ nähdään\nniin muinaisaikainen asuinkenttä, että seitsen-kahdeksantuumainen\nlahonnut kanto jo töröttää tulisijan perissä. Lähellä _Puuroniemessä_\ntaas on isoja maankoloja, joihin vanhat luulevat Sloutanniemen\nasukkaiden kuopanneen kuolleitaan. Ei kyllä tiedetä, onko tämä\ntapahtunut ennen vai jälkeen _mustan kuolon_, joka \"ainakin neljäsataa\nvuotta takaperin\"[44] Porsangeriltakin tappoi lappalaiset niin tarkoin,\nettei jäänyt kuin kaksi veljestä toinen Kaarasjoen tuntureihin, toinen\nLemminjoen gaissamaihin. Mutta hyvin, hyvin kauan siitä jo on, kun\nPuuroniemeen on ihmisiä haudattu, siunaamattomaan maahan, niinkuin\nvillikansaa ainakin. Niihin aikoihin lienee tapahtunut _Tamsöijan_\nsaaren merkillinen maahan tuontikin. Kolvikin luona olevan\n_Troldholman_ kaksi vanhaa rumaa noitaämmää joikasi kerran niin\nvoimakkaasti, että suuri penikulmainen saarenrumilas lähti\nEnglannista uimaan pitkin merta tullen viimein joikaajain kutsumana\nPorsangerinvuonoon. Kansa rannalta vain katsoi... katsoi ja kauhtui:\n\"Mikä se on tuo, ko saari juttaa niinko laiva?\" Saari pysähtyi vuonoon\nollen siinä vielä tänäänkin, keskellä leveää väylää Repvaagin kohdalla.\nJokainen saarella kävijä kyllä nytkin heti huomaa, ettei se ole \"nimen\nomhan tämän Norjanmaan osuutta\". Sillä koko Norjassa ei ole sellaista\nmaanpintaa eikä mullan laatua kuin sillä saarella. Siihen aikaan kyllä,\nkun rumilla noitaämtnilläkin saattoi olla näin suuri mahti, oli\npimeyden valta Jäämeren mailla vielä niin vahva, ettei päiväkään\npaistanut. Mutta kun aurinko alkoi paistaa, niin Troldholmankin akat\nmuuttuivat harmaiksi kivipatsaiksi seisoen tänäpäivänäkin Troldholman\nkallioilla kansan kummana.\n\nHyvin myöhään vasta Suomen pohjoiset etujoukot joutuivat Lemminjoen\nsuulle. Päivä silloin jo kyllä paistoi täysin terin, eikä Troldholman\nnoitaämmistä enää ollut taikaa. Ja Niki-Birit-raukkakin, entinen\nlapinakka, oli jo aikoja sitten hänkin kivettynyt _Raappanlohdan_\nkylkeen. Oli Birit-raukka uovaten ja uhalla lähtenyt kiipeämään kauhean\njyrkkää ja korkeaa kallioseinää, muka sen yläreunalle noustakseen.\nMutta oli akka tullut viimein sellaiseen sijaan, ettei enää päässyt\nylös eikä alas. Siihen oli kiveksi muuttunut, kansan kauhuksi hänkin.\n\nSuomen miesten saapuessa Porsangerille oli tällaisten suurien\nmerkillisyyksien aika jo mennyt. Nämä olivat tapahtuneet jo ennen\nKippaisen Sammeliakin, eikä Sammelin jutaessa kautta maan Lemminjoella\nvielä asunut ainoatakaan lantalaista.\n\nMutta ennen Suomen miestä sanotaan Lemminjoen suulle asettuneen Tanskan\nlähtöisen_Gudmand Karlsenin_. Tämä oli rikas kauppamies ja\nkauppasaksan, _Karl Gudmandsenin_ poika, Kjelvikistä, ja tuli\nLemminjoelle 1785.[45] Mikä lienee pannut porvarinpojan matkaan, mutta\nkaukaiselta Makreijan saarelta mies lasketteli vuonon pisimpään\nperukkaan ja pystytti asuntonsa jyrkän tunturin alle _Hametniemeen_,\nLemminjoen länsirannalle, nykyisen kirkon kohdalle. Siinä tanskanmies\nteki kauppoja lappien kanssa, ja siitä sikisi _Kulmannin_ lähtöä\nPorsangerille monessa polvessa, niin että nykyiset eläjät ovat kylän\nalkuäijästä jo ainakin kuudes ihmiskerta. Niinpä _Mikkel-Hansenkin_,\nsuomea haastava _Tanelin-Hansi_-vainaan poika, kylän porvari ja\npostimies, vetää sukunsa suorassa polvessa _Hans Tanelinpojan ja Taneli\nGudmandinpojan_ kautta Kjelvikin 1765 kuolleeseen vanhaan materiäijään.\nGudmandin muita jälkeläisiä taas oli _Tuomas ja Jussa ja Juhanin-Aaro_,\njoista monet, kuten Tanelinkin suku, naivat Pyssyjoen lähtöä tai muita\ntukevia kveeni-tyttäriä. Ja sitä keinoa Lemminjoen _Iivarin-Erkkikin_,\nköyhä kainulaisukko, pienen talon isäntä, hakee itsensä Kjelvikin äijän\nkuudenneksi ihmiskerraksi.\n\nKulmannin erämaa-kumppaniksi pian ilmestyikin Suomen mies. Siinä 1800\nvaiheilla paineli Lemminsuuhun itse _Iso-Juhani_,[46] Torniojoen\nPellonkylästä lähtenyt miehen rumilas, tehden talonsa Hametniemen\nyläpuolelle _Hiirijärvelle_. Tämä Tornion iso äijä oli kelvollinen mies\njoka asiaan, kalastamaan ja maata puskemaan. Mutta muuan ukon\ntyttäristä, _Kreeta_, oli sokea vanhapiika, joka vain ruokki talon\neläimiä, kehräsi ja karttasi, tehden kaikki silmän näkemättä vain käden\nkuurolla.\n\nTuli taas muutamien vuosien kuluttua Lemminjoelle toinenkin tunturien\ntakainen mies, _Eeron-Mikon-Hannu_, hänkin Pellosta poissa, ja asettui\n_Puthansuuhun_, aivan joen varteen niille main, kussa nyt on Lemminjoen\nkirkko. Pellossa asuessaan Hannu-ukko oli jo Jäämereltä jutavilta\nlappalaisilta kuullut Porsangerin merkillisistä maista, joita\nhallitsevat suuret kalameret, kauniit lohijoet sekä isot viljaiset\nmetsät, ja ihminen on siellä kaiken isäntä. Hyvien muistelusten\nhoukuttelemana Hannu oli jo sulan aikana tehnyt pitkänpitkän erämaan\nretken käyden katsomassa Porsangerin maita, nähden ne hyviksi ja\nrakentaen turvekamminkin Puthansuuhun, _Vittikon-kottiin-luokan_ alle,\nsitten palaten taas yli tunturien kaukaiseen kotiinsa noutamaan\nperhettään.\n\nVittikon-kottiin-luokan aluksia raatava Pellon poika eli 110 vuoden\nikäiseksi[47] ja sai kolme perillispoikaa, _Iisakin, Aaron ja Mikon_\nsekä tyttären _Kreetan_, joka yleni rikkaan Hametniemen Taneli\nGudmandinpojan emännäksi sekä suomenkielen opettajaksi. Iisakki teki\ntalonsa _Merti-luokan_ alle, joen itärannalle, otti eukon ja siitti\nlapsia. Aaro ja Mikko valitsivat Pyssyjoelta Juntti-äijä-raukan\ntytärtokasta _Kreetan ja Annin_. Aaro sai Kreetansa kanssa _Juhanin_,\njosta kasvoi taitava rautaseppä ja jota käskettiin _Rautioksi_, niin\nettä siitä tuli hänen sukunimensä. Juhani Rautio olikin sitten\nsellainen mestari, että nakutteli kaikki piikarit ja rautaristit sekä\nmuut rautakalut, mitä Lemminjoen kirkkoa tehtäessä 1862 tarvittiin.\nRakentelipa hän niin suuria meriveneitäkin, että ne kantoivat sata\njauhomattoa. Ja lisäsi seppämestari Lemminjoen kansaakin ainakin\nkahdella pojalla, _Sammulla ja Antilla_, joista taas kasvoi seppämiehiä\nja muutenkin mestareita, vaikka he poikasina toraillessaan\nsoimasivatkin toisiaan sukunsa raateriäijillä irvistellen:\n\n-- Sie olet Kippaisen Sammel!\n\n-- Sie olet Maijan-Jounin Antti!\n\nPaitsi Mikon-Hannusta lähtenyttä Rautio-sukua olivat sen ajan monet\nmuutkin Porsangerinvuonon ukot taitavia raudantakojia sekä muutoinkin\nseppiä tekemään talon tarvekalut, veneetkin. Parhaat rautiot takoivat\nviikatteita, kirveitä, lukkoja, lehmänkelloja, ketunrautojakin, mutta\npikku sepittelyjä varten oli paja hyvin monessa talossa. Pyssyjoen\nRasti-Niileksen Rasmuskin oh niin valmis vasaramies, että rakenteli\npyssyjäkin, olipa vielä sellainen järkimies, että kirjoitteli isoon\nkirjaansa kaikki säät ja kalansaaliit sekä kaikki, mitä tapahtui\nPyssyjoen kylässä.\n\nMutta kerran lapinmies -- muutamat käskevät norjalaiseksi -- _Klaavus_\nHelgelannista muutti Suomeen, Inarin lääniin, nai lapintyttären _Kitin_\nja asui sitten koko ikänsä tunturitilaisuudessa ylilappalaisena.\nKlaavuksen poika, _Erkki_, etsi Pyssyjoelta Juntti-äijä-raukan\n_Kirstin_, ja siitä taas uusi suku poikia ja tyttäriä pääsi Porsangerin\nrannoille. Mutta kun Erkki-äijä menetti poronsa, hän asteli\ntunturivuorilta alas asettuen kalansyöjäksi Kiksniemeen, sitten\nmyöhemmin Galgulahteen. Ukko osasi joiatakin kuin paras lappalainen,\nviinaa saatuaan hän ylpeänä raamoen karjahteli:\n\n    \"Mie olen Lapinmaan länsmanni,\n    iso-väkevä ja rikas.\n    Ei ole koko Lapinmaassa\n    muuta länsmannia kuin minä.\n    Mie olen saanut\n    tyyrhin Vassan jäneksen\".\n\nUkko-pahasta oli näet kerran onnistanut niin merkillisesti, että oli\nsaanut Vassasta, Renöijan saarelta, raudoilla kaksi ristikettua ja\nmustanketun. Hyvillään hän ne möi Haversundin isolle kauppamiehelle\nViiki-raukalle saaden kerrassaan tynnyrin viinaa ja 50 peesiä rahaa.\nSiksi kannattikin ukon raamoa ja joikastaa:\n\n    \"Mie olen Lapinmaan länsmanni,\n    mie olen mustanketun\n    rauvoilla tappanut\".\n\nKoko talven Erkki-äijä tyhjenteli tynnyriänsä, ja sitä mukaa riitti\njoikaamistakin Vassan jäniksistä.\n\nJos Klaavuksen Erkki saattoi juomalla tyhjentää viinatynnyrin, niin hän\nkyllä oli iso mieskin. Iso oli Erkin poikakin, _Iso-Antti_, joka asui\nPyssyjoella, iso ja väkevä. Antti veteli kuormiakin kuin nautahärkä, ja\nmereltä palattuaan heitti hartioilleen ryssän jauhomaton sekä toisella\nkädellä tempasi kolmisoutuisen veneen kauas kuivalle rannalle lähtien\nsitten säkkeineen astelemaan kotiin.\n\nEntiset Porsangerin ukot olivatkin miltei järjestään aika rumilaita.\nIso-Sammukin oli hyvästi kolmea kyynärää pitkä, Aaronin-Pietari oli\nalun neljättä, ja monet Pyssyjoen äijät olivat niin suuria kuin\njatunit. Mutta nyt ei enää löydä sellaisia poikia Lemminjoelta eikä\nPyssyjoeltakaan, mikä sitten lieneekin syynä, että ihmissuku yhä vain\npienenee.\n\nNämä suvut etupäässä ovat Lemminjokea ennen vanhaan kansoittaneet.\nTanskanmiehenkin jälkeläiset ovat suomalaisilta emänniltään saaneet\nsuomentaidon ja sekaantuneet suomalaisiin. Mutta sitten jälkeenkäsin on\njutanut Suomesta uusia miehiä asettuen kylään lisäämään suomensukua.\n_Palonjoellakin_, idässä outaperällä, asuu kokonainen suomalaisten\nmetsätokka. Sinne vanha _Parpolan Iisakki_, Petterinpoika Karungin\nkirkolta, tuli 50 vuotta takaperin laskien laukkunsa puun juurelle ja\nruveten turvekammin tekoon. Siitä Iisakki sai elinkautisen\naherruskenttänsä ponnistaen lopulta komean ja hyvinvoivan hirsitalon\nisännäksi sekä postimieheksi. Suomesta on Iisakin emäntäkin, Olli\nKaarakan Kreeta Tervolasta, ja perillisiä koko joukko, kauppamiehenäkin\njoku ja norjalaisen kauppamiehen emäntänä. Tuli samalle metsäjoelle\n_Iisakki Jolma_, samoja Pellon miehiä kuin kylän esikoisukotkin, teki\ntalon ja sai kuusamolaisen eukkonsa Sohvia-Reetriikan kanssa sukua\nkasvamaan, poikia ja tyttäriä, joilla taas on polvi nousemassa, vaikka\nvanha äijä jo makaakin maassa. Tuli Palon rannoille vielä kolmaskin\nSuomen Iisakki, Muonionjoen Saivon muotkasta, _Iisakki Raattamaa_.\nHänkin, Petterinpoika, asui talon saaden vain yhden pojan ja yhden\ntyttären, mutta kun poika nai lappalaisen, hän laittoi perillisiä tuvan\ntäydeltä, toistakymmentä pientä palonjokelaista, joista osa jo taas\nlisää sukuansa. _Käki-Mattikin_, joka on poissa Revonlahdelta ja\nkulkeutui Ruijaan Tornion, Kittilän, Näytämön kautta, sai viimein sijan\ntalolleen ja jälkimiehilleen Palonjoelta, ja samoille outarannoille\nhätäytyi lopulta naapuripitäjän Limingan mieskin, _Pikku-Pauli_,\npikkuinen ukko, joka sai paljon lapsia. Parhaan asuntopaikkansa keksi\ntäältä viimein _Palon Pietarikin_, puhuvainen mies, joka on äidin\npuolelta Eiran-Jussan-Mikon-Hannun-Priitan poikia, mutta isän puolelta\nRuotsin suomalaisia.\n\nLemminjoen metsäperille asettui Oulun seuduilta lähtenyt, Vesisaaren\nkautta kulkenut _Jussi Halonen_, josta jo etukäteen kulki sanoma, että\nhän on jalo pelimanni. Soitteleminen kyllä jäi Jussilta, mutta talo\nnousi Lemminjoelle ja taloon neljä perillistä, joista taas muuan nosti\npirttinsä vielä ylemmäksi jokivarteen. Lemminjoen raatajaksi pysähtyi\nmyöskin _Juuspin-Kalla_, Tampereen tienoitten mies, joka oli tänne\nkulkeutunut Inarin ja Kaarasjoen kautta ja löytänyt elämäntoverinsa\nLemminjoelta sekä myös elinikäisen aherrussijansa.\n\nEleli täällä joen alajuoksulla aikoinaan vielä muitakin suomensukuisia\nukkoja. Niitä oli _Koulu-Mikkokin_, opettajamies, Alattion\nAaroninniemestä saapunut mestarilukija, jolla oli eukkona Simon\nLammassaaressa syntynyt Anna. Ja joen takana _Kallokassa_ asua rähjäili\n_Terkusti-äijä_, Tornion kirkonläänistä lähtenyt vanhanpojan köriläs,\njoka hoiteli keitureita ja istutti ensimmäiset perunat Lemminjoen\nrannoille. Saipa samoilla kylillä sijansa muuan ruotsinmieskin,\n_Lindbäck_, paha suomenpuhuja, ja tuli toinenkin ruotsalainen,\n_Grener-äijä_, joka oli laukkuporvarina kulkenut läpi Euroopan ja\nRyssänmaan sekä löytänyt eukon oikein kuninkaallista lähtöä ja\naatelissukua. Tämä akka olikin varsin pahankurinen, niinkuin\nvilli-ihminen, mutta ukko oli kelvollinen porvari, ja hänellä oli\npaljon kauppataloja Ruijassa.\n\nMutta kuninkaallisen villi-ihmisenkin täytyi oppia solkkaamaan suomea\nsamoin kuin Lindbäckin äijän, sillä kylän tienoilla ei entisaikaan\nasunut kuin pari, kolme norjalaista. Selvä suomi oli koko tämän\nmetsäperukan valtakielenä. Ja sitä Lemminjoki pääasiassa vieläkin\nhaastaa, vaikkei kyllä semmoisella viekkaudella kuin merkillinen\nPyssyjoki. Muutenkin lemminjokelaisen puheenparsi on erilaista.\nPyssyjokikin on sen pannut merkille huomaten syyksi, että Lemminjoelle\n\"on tultu uusia suomalaisia Tamperhelta ja Toorniosta ja Töörnavalta,\nja ne on rännänhet parantelemhan vanhaa hyvää kieltä\".\n\nLohta vetävä Lemminjoki veti aikoinaan ihmissuvunkin rannalleen\nasumaan. Jo Tanskan vallan vuosina sanotaan jokisuulla olleen\n\"hirmuisen kovan lohenpyyvön\", oikein _pyytöpuojitkin_ olleen\n_Pyytökopassa_. Tanskan laivoja tuli vuononpohjaan ostamaan lohta, jota\nkalastettiin ylhäälläkin pitkin jokivartta sekä padoilla että\nverkoilla. Lohi nousikin hyvästi Lemminjokeen, sillä sen yläjuoksulla\noli hyviä ja kauniita järviä, joiden vesi tuli kalan nokkaan vetäen\nsitä puoleensa. Sillä kala kyllä tuntee, tuleeko vesi järvestä vaiko\ntunturista. _Saaskilasjokeenkaan_, joka laskee _Sokkuvuonoon_, ei nouse\nyhtään kalaa, sillä joella ei ole ainoatakaan järveä. Monin kymmenin\ntynnyrein saatiin Lemminjoesta lohta joka kesä, ja jokivarrelle\nasettuneet Suomenkin ukot ottivat siitä osansa. Nyt kyllä joki on kovin\nentisestään madaltunut, niin että lohi nousee siihen vain korkean\ntulvan aikana. Silti sentään virta antaa kalaa vieläkin, parhaina\npyyntikesinä 30-40:kin tynnyriä. Kystan-Aarokin muuanna kesänä kokosi\nkiilanuotalla seitsemän tynnyriä.\n\nEntiseen aikaan Lemminjoki olikin niin valtava, että mereneläjätkin,\n_kivihylkhet_, kaloja ahmien nousivat sitä myöten aina _Skuvanvaaraan_,\nLemminjärveen asti, kolme penikulmaa ylös. Entiset miehet nousivat\nhylkeiden perässä ja tappoivat niitä jättäen päät Lemminjärven\n_Alaisensaaren_ kiviarinalle, jotta hylkeet edelleenkin nousisivat\njärveen. Mutta kun seuraava polvi ei enää jättänytkään hylkeenpäitä\nAlaisensaaren arinalle, vaan toi elukat päineen alas, niin hylkeetkin\nheittivät koko Lemminjärven käymättä.[48]\n\nMeri myös antoi kalaa Lemminjoenkin miehille samoin kuin muillekin\npyytäjille. Niinkuin Pyssyjoki, niin myös Porsangerin pohjukka omina\naikoinaan souti omaa vuonoa ja sitten taas toisin vuoroin laski\nulkomerta pyytämään.\n\nLehmien ja lammasten ruokkiminen oli Lemminjoenkin tärkeänä\nelatusapuna. Kaksin, kolmin pidettiin lehmiä, ja niittyjä raivattiin\njokivarteen. Mutta monesti joki valtavissa keväthuimauksissaan\npyyhkäisi koko niityn matkaansa jättäen raivaajalle vain räävityn\nruskean hiekkaperän alhaalla töyrän alla. Saattoi kevätvimmainen\nvirta tehdä pahempaakin. Mikon-Hannunkin raataman talon maita\nVittikon-kottiin-luokan juurelta joki aina keväisin ohitse kiitäessään\nkouraisi, niin ettei lopulta enää jäänyt huoneiden sijaakaan. Mutta\nMikon-Hannu, samoin kuin muutkin Lemminjoen miehet, raatoi uusia maita\nja niittyjä menetettyjen sijaan yhä pitäen yllä karjaansa, lehmiä ja\nlampaita.\n\nMutta keitureita ei ollut muilla kuin Terkusti-äijä-raukalla. Kaikki\neivät olleet sellaista elävää edes nähneetkään. Hansi-äijän talossakin\nkerran iltahämärissä oli tapahtua kamalia, kun yht'äkkiä kaksi\nsarvipäistä pitkää naamaa tuli katsomaan ikkunasta sisään, ja oli\npahalaisilla vielä leukaparta kuin puhuvaisilla miehillä. Hannu ja\nErkki ja muutkin menivät aivan sekaisin ja taitamattomiksi, mutta\nMikolla oli sen verran neroa, että rupesi lukemaan isämeitää vastahaon,\njotta hirveännäköiset trollit pakenisivat pois. Kukaan ei osannut\najatellakaan, että Terkusti-äijän pukit ja keiturit kykenisivät\ntrolleina käyskentelemään.\n\nVanhimmat Lemminjoen isäntämiehet kylvivät raivioonsa vähäisen\nohraakin, ja hyvin se kasvoikin kylän hiekkamaassa. Parpalan Iisakkikin\naikoinaan oli kolme kesää ohratilkun isäntänä. Mutta sitten halla otti\nsiemenenkin, eikä enää tullut hankituksi uutta. Eivät muutkaan\nviitsineet ohraa hoidella, kun ensimmäiset viljat kuolivat pois. Suurta\nei suinkaan ollut kenenkään leipäviljan kasvatus. Käsin hieromalla vain\npuittiin jyvät irti, ja käsikivillä pyöritettiin ne jauhoiksi. Ei ollut\nkylässä riihtä eikä myllyä. Mutta perunaa Lemminjoki on aina viljellyt\nja saanut syötävää talvekseen, jos halla ei ole ottanut.\n\nEipä ollut entisukkojen, jotka tänne tunturien taakse olivat\npäiväpuolen mailta eksyneet, eipä ollut heidän elämänsä sentään kovin\nsuurellista. Vielä siihen aikaan kuin Parpalan Iisakki tuli maihin, oli\nelämänkitkuttaminen täällä kovin alkuperäistä. Merilappalaiset asuivat\nturvekammeissa ollen niin arkoja, että muukalaisen kohdatessaan\npainoivat käden suunsa eteen ja lähtivät pakoon. Pienissä\nvaatimattomissa hirsitaloissa ja turvekammeissa suomalaisetkin\nasustivat, jopa jotkut elivät kuin metsänmiehet maaten vaate päällä\nyönsäkin risuilla pohjatuissa sänkypahasissa sekä syöden hylkeenlihaa\nja nissunkin lihaa, kuuta ja päkkiä. Nämä ankarat, yksinäiset, kaikesta\nmaailmasta eroitetut lappalaisten erämaat helposti taamoivat ihmisen\nelämään omalla tavallaan.\n\nMutta ei ollut silloin kaiken maailman tautejakaan, ei _täärinkiä_ eikä\nmuuta. Ja jos jotakin vikaa tuli, niin kupattiin vain ja iskettiin\nsuonta, jotta tultiin taas terveiksi. Koulu-Mikolla oli pieni sauna,\njossa kuppaamiset toimitettiin, ja muuan lapinäijä oli suonenlyöjänä.\nMutta kun oikein paha asia sattui, kirkonväkeä tarttui, tuli päänvikaa\ntai muuta, mentiin Koovin luokse. _Juhan Koovi_ oli suuri noita,\nnorjalaista lähtöä -- toiset sanovat lappalaiseksi, ainakin hän oli\nlappalaisen kanssa naimisissa, _Pillavuonossa_ äijä asui, ja niinkuin\nJumala hän tiesi kaikki asiat ja pahat teotkin, vaikka olikin iso\nmustaverinen mies. Varkaudetkin hän toi ilmi, ja kuin leikikseen hän\nparanteli kaikenlaisia tauteja, kolotuksia ja jäsenvikoja, jopa\nhulluillekin antoi takaisin heidän järkensä. Mutta Koovi-äijällä olikin\nmustakirja, jossa vain päivää vasten näkyi kirjaimia. Siitä noita luki\nkaikki asiat, ja vielä öisin hän kulkea kähmi hautausmailla. Koovilla\noli niin kova voima, että hän saattoi näytteliytyä siellä, missä ei\nollutkaan, ja vielä 82 vuoden vanhana hän siitti piialleen pojan, niin\nettä sitä oikein pappikin ihmetteli.[49] Kansa oli uskovaista ja eli\nhurskaasti. Raution Priitakin, sepän emäntä, oli niin harras, että aina\naamuisin navettaan mentyään siunasi: \"Jumala hyvästi siunakhon kaikki\nminun päivällisen työni\". Illalla emäntä taas sulki oven sanoen:\n\"Jumala siunakhon kaikki omaisuuteni ja työni\". Illoin aamuin Priita\nluki ääneen pitkät rukoukset ulkoa, ja pyhäisin hän luki Wegeliuksen\npostillaa, veisasi ja rukoili. Kylän kansaakin silloin aina kokoontui\nhänen taloonsa viettämään hartaushetkeä. Priita-eukon sananpartena oli:\n\"Ahkera käsi ja säästäväisyys saattaa rikhaksi\". Ahkera hän olikin,\nsaattoi joskus illalla, laitettuaan lapsensa nukkumaan, lähteä\nnoutamaan lautakelkkaa parin penikulman päästä, kun ukko metsässä\nveisteli venelautoja. Säästäväinenkin muori oli. Elämänikänsä hän\ntalletti puna- ja mustaraitaista hamettaan, jonka ukko oli sulhasena\nollessaan hänelle vaihtanut ryssältä kahdellakymmenellä nautavasikan\nnahalla. Vain suurina juhlina Priita pani sen päälleen, ja sitten hänen\nviisi tytärtään, _Kreeta, Kirsti, Priita, Anni ja Leena_ saivat sen\nvuoro vuoroonsa kauneudekseen, kun he menivät vihille.\n\nHäitä täälläkin kaukamailla, sekä Lemminjoella että Pyssyjoella, vain\nkoetettiin viettää vanhaan tapaan noudattaen sekä entisen kotimaan että\nLapin menoja. Pyssyjoenkin nuori mies lappia seuraten lähti koko\nsukulaistokan, naisten ja miesten kanssa kosimaan, tarjoten taloon\ntultuaan hyvät viinaryypyt sekä kihlaten tyttären hopeaisilla\n_avdastakka_-sormuksilla, kullatuilla vöillä ja soljilla sekä\nsilkeillä. Kirkossa nuoripari vihittiin ja _yräntrengit_ sekä\n_morsianpiiat_ olivat matkassa. Sitten kotona vietettiin hyviä häitä.\nSyötettiin kansalle lohta, lampaan- ja poronlihaa ynnä perunoita.\nVeisattiin virsiäkin, ja viinaa juotiin puoli tynnyriä. Laskettiin\nsilkkihuivi pöydälle, ja Lemminjoen häissä Iivari-äijä veisasi\nkomeasti, kun kansa kantoi raha-apuansa nuorenparin hyviksi saaden\nryypyn antimistaan. Hyvät sukulaiset asettivat silkille viisikin\npeesiä, ja puhemies sai tarjota ison ryypyn ynnä nöyrät kiitokset\nmorsiusparin puolesta, joka istui pöydän takana. Pari päivääkin\nvietettiin häitä, syötiin, juotiin ja saatiin monenlaisia lahjoja,\nveisattiin virsiä ja joiattiinkin. Lapinmiehet pitivät huolen\njoikauspuolesta, Iivari-äijän ollessa veisuumiehenä. Köpmannin Oulakin,\nkatsellessaan kirkosta tulevaa hääkansaa, sai joikausluonnon ja antoi\nilmoille:\n\n    \"Vuoi, vuoi, ko eteläinen heiluttaa\n    herrasihmisten hameita,\n    vuoi, vuoi, vuoi\".\n\nHäät pidettiin, ja sitten _juurmuuri_ tuon tuostakin saatteli taloon\npieniä perillisiä, tuoden joskus, varsinkin lapinsukuun, sellaisenkin\nonnenpojan, jolla oli _lihkukapper_ päässä, tahi onnentyttären\n_lihkusilkki_ kaulassa. Onpa pienen talon raatajaemäntä käyttänyt\nkahdeksan, yhdeksänkin lasta ristillä, ollen lisäksi tietämätön siitä,\nmontako on kovan työn takia mennyt kesken.\n\nKansa kasvoi, ja taloja nousi Lemminjoen maille, vaikkakin kovin\nhajalleen. Itse kirkon tienoilla on vain iso koulurakennus ja Mikkel\nHansenin sekä erään norjalaisen kauppatalot, Jomppaisen asunto ynnä\npari pientä lapinmökkiä. Tuonnempana, Mertiluokan lähellä, puron\nvarrella, on Mikkel Hansenin asumatalo ja Iivarin-Erkki-rukan köyhä\nkoti, jossa kovan sään karsima Erkki-äijä elelee kaksin heikon\ntyttärensä kanssa, vaikka perillisiä on ollut aikoinaan tusinaan asti.\nYlempänä koivuoudan takana, puron takana joen rannalla, ovat Raution\ntalot, ja joen toisella puolella Neitamatunturin juurella on muutamia\ntaloja. Samoin jokivarrella ylöskäsin on siellä täällä suomenmökkejä.\nOnpa Tyllyrudossakin, neljänneksen päässä kylästä itään, tievojen\ntakana, koivuoutien takana, jängän hengessä kokonainen mökkien seura,\nsuomea ja lappia sekaisin, _Andrus-vaaria, Priitan-Jooseppia, Karelia\nja Ellaa ja Rasmus Porsangeria_. Vieläkin etempänä idässä, parin\nneljänneksen ulottuvilla kallion takana, on Palonjoki metsätokkineen.\n\nKoivu on kylän vieristen tievojen, luokkien ja jokivarsien valtapuu.\nHiekkakankaita se verhoaa ja luokkien rinteitä kiipeää ylös täyttäen\nmaat, niin että \"hirmuinen mettä on tässä päällä, koijuja ja leppäpuuta\nja paijuja ja pihlajia\". Mutta petäjää ei enää nähdä, ennen kuin\nSkuvanvaaran tienoilla, jossa se jo yhtyy isoiksi metsiksi. Ennen mänty\nkyllä kasvoi kylänkin mailla, mutta \"vanha ihminen on hakannut kaikki\npois, ja se oli iso tyhmyys\".\n\nKylän laidassa, heti joen länsirannalla, kohoaa jyrkkänä korkea\n_Neitama_, joka vie vielä korkeammalle _Tshohkaraasaan_, toiselle\ntuhannelle nousevaan valtakallioon. Siellä onkin jo aivan villi\ntunturien ja gaissojen valtakunta, joka varsinkin oarjalle käsin leviää\nrannattomana ulottuen aina taivaan äärille asti.\n\nJa siellä, oarjan alla, etäisimpienkin gaissojen takana, jossakin\nkaukana lienee merkillinen Peltovuoma ja merkillinen Pellon kylä,\nporsangerilaisille nimeltään tutut paikat. Sieltähän alkuäijät ovat\nlähteneet Porsangerinvuonolle asuttamaan suomensukua, joka sitten lähes\nparinsadan vuoden vieriessä on paisunut seitsensataiseksi tokaksi.[50]\n\n\n\n\nTaana\n\n\nJo parisataa vuotta takaperin suomenmies osasi suuren _Tenon_\nsuumaillekin löytäen sieltä niin mieluisia rantakenttiä, että saattoi\npystyttää tämänilmaisen kotinsa. Autioina ja kirveen käymättöminä maat\ntäälläkin silloin vielä lepäsivät, vain vanhat tunturilaiset tuhansine\nporoineen aina kevättä syksyä jutivat Tshorgashnjargan, Varenginniemen\nja Utsjoen erämaiden väliä kätkien rikkauksiansa jylhimpiin kortseihin\nja palvellen jumaliaan pyhissä paikoissa, Teno vyöryi leveänä laittaen\nlaajaa asumakenttää milloin oikealle, milloin vasemmalle rannalleen,\nmilloin taas molemmilleen, väliin rakennellen isoja metsäisiä saariakin\nkeskelle väyläänsä, väliin taas kasaten kylkipuoleensa korkeita\nkesäpäivän kuumuudessa hehkuvia hiekkatievoja. Koivu oli rantojen\nvaltapuuna, lohi nousi valtakalana virtaan, ja koivuisten kenttien\ntakana kohosivat lehtoiset vaarat sekä niiden selkäpuolella ylenivät\nkolme-, neljä-, viisi- ja kuusisataisetkin paljaat tunturiturvat.\nEnsimmäisenä erämaiden nousijana saapui näille maille Muonion mies,\n_Peski-Heikki_, Erkinpoika, joka kolmine poikineen lähti sotamiesten\nottoa pakoon ja asettui 1733:n vaiheilla _Puolmakin_ jokisuun äärille,\nSinne rupesi turvekömmänän isännäksi Heikin kaksi poikaakin, mutta\nkolmas nousi takaisin pari neljännestä kotautuen Suomen rannalle\n_Nuorgamiin_. Vähän myöhemmin, 1740 tienoissa, tuli taaskin Muoniosta\nmies, kaksikin, veljekset _Ollin-Klemma ja Petteri_, löytäen parhaimman\nkotimökin paikan _Seidasta_, kolme, neljä penikulmaa Tenon suusta\nylöskäsin. Samoina vuosina tulla rymisti tunturien ylitse _Punakan\nJussan-Erkkikin_, murhan tehnyt ukko-parka, samoten erämaita eukkoineen\nja sikiöineen, ajellen neljää lehmän kantturaakin edellään, aina\nTenovuonon pohjille asti. Sinne syntinen teki tönönsä, sai paikan,\njossa saattoi hyvässä rauhassa elää, ja paikka sai nimen _Punakas_.\nSaapuivat samoille rannoille näihin aikoihin myös kainuunmiehet,\n_Petterin-Pekka, Oulan-Jussa ja Matin-Erkki_, Varenkia kiertäneet\nkulkurit, jotka viimein täältä löysivät mieluisen pirttimaansa.[51]\n\nNämä miehet istuttivat suomensuvun Tenon suupuolille. Peski-Heikinkin\nperikuntaa Puolmakissa Jaakko Fellman laski 1839 jo 15-16 perhettä, ja\nsamoihin aikoihin Ollin poikien jälkijoukko hoiteli Seidan rannalla\nviittätoista savusuitsua. Punakaksessa myös oli useita pirttikuntia\nsekä Jussan-Erkin sukua että myöhemmin tullutta väkeä, Isossa\n_Pekansaaressakin_, Punakaksen yläpuolella, oli silloin jo pari\nkveeniä, toinen niistä Tornion tienoilta tullut seppä, toinen itse\n_Saaren Pekka_, iso luiseva Tervolan mies, jota myös mainittiin\n_Maijan-Pekaksi_, vaikka hänellä sanottiin olleen oikein \"tyskämallinen\nherrasnimikin\".\n\nNäinä kymmeninä pysähtyi ensimmäinen suomalainen savunpitäjä\n_Maskjoellekin_. Kemin mies, _Siivolan Lassi_, tuli ja laati\nneliseinäisen tupamökkinsä ynnä turpeisen saunan ja navettapahasen\nMaskjoen suupuolelle, missä nyt on _Vanhakenttä_. Lassi oli kyllä siivo\nja kelpasi hyvin kemiläiseksi, mutta Lassin akka oli kova muori, joka\naina särki naapuriensa korvia sanoen rumasti _minä_, sen sijaan, että\noikeat ihmiset ja lappalaiset lausuivat sievästi _mie_ ja _mon_. Siitä\nhäntä hyvin saatettiinkin käskeä _Minä-Kaijaksi_. Mutta Kaija löi\nnyrkkiä vain ja karjaisi:\n\n-- Totta minä reistaan!\n\nKemiläisen naapuriksi, vastapäätä Maskjoen suulle, eteläpuolen\nlaakealle tasamaalle, saapui _Erkki Kolström_, Muonion papin Mathias\nKolströmin emännän sisaren Beata-Kaisa Valbomin avioton poika, jota\nmuoniolaiset sanoivat _Puolikko-Erkiksi_, koska hänet kerran\npikku poikana oli puolikossa kuljetettu Liepimäjärvelle.[52]\nRuotsinvoittoisesti puhuva, herraskainen Kolström eleli Tenolla\nuseassakin paikassa, Purjeniemessä, Seidassa, Surmasissa, kunnes\npysähtyi Maskjoelle. Turvekammissa mies alussa asui, ja toisella\nrannalla reuhasi silloin jo leskeksi jäänyt Minä-Kaija, kiukkuinen\nSiivolan muori, saaden tuon tuostakin aihetta pikku hämäystä\nharjoittavalle joentakaiselle näyttää nyrkkiään ja karjua \"minäänsä\".\n\nTuli taas ja teki talon Maskjoelle _Iisakki Tornakko_, Turtolan mies,\nKöngäsen ruukin sepän, Sakarias Tornakon (Stålnacke) poika, joka oli\nensin käynyt Kaavuonoakin katsomassa, mutta palannut takaisin. Tiheään\nkoivuoutaan Iisakki istutti pirttinsä ottaen Kolströmin Katriinan sinne\nemännäksi hoitamaan viittä, kuutta lehmäänsä. Saapui samoille maille\n_Salomon Kankaanranta_ Karungista kaksine poikineen raivaten kentän ja\npystyttäen pirtin, ollen toimekas mies, hyvä kristitty ja hyvä äijä,\nniin että häntä vieläkin perilliset muistelevat.\n\nOli Suomesta kyllä yhä uutta tulijaa ja Tenon rannoilla nokko tilaa.\nHettalainen _Maunu-Lassi Keskitalokin_ pakeni tänne, kun hänen\nasuinpaikkansa väkipakolla vietiin Enontekiön pappilaksi; _Tervolan\nMannu_, Emanuel Fors, laittoi asentonsa _Väylänmukkaan_ ottaen\nlapinsukuisen emännän, Raution Raudnan. Muonion mies, _Aaronin-Jussa\nKokko_, katsoi parhaaksi paiskata pöksänsä Lottijoen rannalle, Tenon\nitäpuolelle, _Lottijoen Tanelin-Juntun, Pakas-Heikin ja Ellilän_ ukon\nnaapuriksi, kun taas toiset Kokko-pojat, _Kusto ja Aleksi_, asettuivat\nVäylänmukan turvekammeihin. _Antti Kokko ja Niiles Kokko_ saivat paikan\nPunakaksessa, ja _Sempummin Jaako_, Karungin Kukkolan ukko, pysähtyi\nKulpukkajoen rannalle antaen sitten talonsa ja tyttärensä, Immeränsän,\nkalajokelaiselle _Kippo-Matille_. Kemijokelainen, köyhä _Tapion_ ukko,\nVesisaaren kalamies, jätti neljä poikaansa lappalaisten hoitoihin.\nMuuan niistä, _Jaako Tapio_, kaarasjokelaisen kasvatti, tuli\nTenolle löytäen kotikentän Suoppanjargasta sekä emännän Raution\nlappalais-Annasta. Kemiläinen _Karvakko-Heikki_, joka kurjana leskenä\nelää kitkutteli Pekansaaressa Lammin turveköpperön nurkassa,\nlähetettiin lapsineen Suomeen surkeuttaan valittamaan. Mutta ukko jätti\npari tytärtään Tenolle lappalaisten hoitolaisiksi. Maria jäi\nVenetkenttään Hanas-Jounille joutuen viimein lapinmiehen emännäksi\nPunakakseen, missä vanhana muorina elää. Mutta _Kantojärven Iisakki_\nTorniojoelta oli niin köyhä ukkoriepu, ettei omistanut muuta kuin eukon\nja kahdeksantoista lasta, joiden kanssa hänen täytyi lähteä rähjäämään\nSuomea kohden. Vaivalloisella matkalla Iisakki jätti _Erkki_-pojan\nruokkolapseksi Mulli-Jounille Puolmäkiin. Erkistä tuli sitten taas\nTaanaan kova raataja ja toimen mies. Hän asui _Tappokentässä_, Tenon\nsuulla, souti merta ja istui 18 vuotta \"herastyyrissä\" sekä omisti\nkaksi isoa otrinkia, kaksi hyvää kolmiruumaista ynnä vanhan eukon,\nPiettar Andaraksen lesken, joka kyllä ei kyennyt enää Erkille lapsia\nsaamaan. Sivutöinään Tappokentän isäntä saarnasi tenolaisille heräystä\nsaaden niin paljon uskovaisia, että itsekin rupesi epäilemään, ettei\ntämä kristillisyys liene oikeata, koska Raamatussa puhutaan vain\nvalittujen piskuisesta laumasta. Tuli takaisin Taanaan Erkin veli,\n_Nikukin_, kova toimen mies hänkin, teki talon, otti emännän Alattiosta\nja sai viisitoista perillistä.\n\nJa ajan mukana Suomen miestä juti tunturista toisensa jälkeen etsien\nsijansa Tenon rannoilta. Sodankylän Kairalan _Hietasen Taneli_\nmielistyi Ruostevielman koivikkoihin, Kantojärven _Matti Moksä_ Poksan\nnurmikenttiin, _Portimon Kustu_ asettui Jouluvuonoon, _Niiles-Uula ja\nUula Ylikenttä_ Raattavuonoon, Turtolan _Barskin Jussa_ Maskjoelle,\nSodankylän _Kasken Iisko_ Seitaan ja Olhavan lasitehtaalta tullut\n_Mustikka-Janne_ Punakakseen. _Olli Koskamokin_, Kittilän mies, suuri\nsananselittäjä ja sielujen saattelija elämänvirralla, tuli ensin\nSeitaan lauttamieheksi Tenovirralle, sitten Maskjoelle mainioksi\nmaamieheksi. Ja näin itse kukin koetti etsiä mieluisen olinsijansa,\njohon saattaisi rakentaa pesänsä ja laittaa perillisensä. Paljon saikin\ntänne kveenisukua. Norjalaistenkin laskujen mukaan 1900 oli Taanassa\nsuomalaisia 329, vaikka kveenien vanhin kanta lappalaistuneena oli\njäänyt luvusta pois.[53]\n\nSillä vanhimmat Tenon tulijoista, Peski-Heikin ja muiden jälkeläiset,\novat lappalaistuneet. Puolmak käy lapinpuvussa ja haastaa päivällisenä\npuheenaan täyttä lappia -- osaten kyllä silti Peski-Heikin alkuperäistä\nkieltäkin -- samoin Punakas ja vanha Seita. Moni jälkitulijakin on\nsiirtynyt lapinpolveen. Tapionkin Jaakon pojat ja pojanpojat käyvät\nkuin lappalaiset, vaikka asuvatkin isoissa taloissa, samoin Kasken\njälkijoukko on painunut lapintapoihin, ja Minä-Kaijan perillinen,\nKaijan-Olli, naituaan Poksan Jounin tyttären ja saatuaan hyvän\nturvekammin samassa kaupassa, sai kaupanpäällisiksi korean lapintakin\nselkäänsä.\n\nTurvekammi olikin melkein kuin säädetty vanhan tenolaisen maalliseksi\nasuinmajaksi. Vielä siihen aikaan kuin Olli Koskamo n. 50 vuotta\ntakaperin tuli Seitaan lautturiksi, oli siellä miltei enemmän\nturvemökkejä kuin hirsipirttejä. Erkki Guttorm tuhraili turpean\nalla, Barsk asui turpeessa, samoin Raudna-Piera ja Mattis-Uula.\nMaskjokelaiset olivat jo nousseet hirsipirtteihin, mutta Väylänmukassa\nAaroninpojat kävivät turvepounussa sisään ja ulos, samoin Pekansaaren\nasukkaat ynnä Poksan Jouni ja Klemma, Sammel ja Jussa. Hiltusen Tanelin\npahainen turvemökki oli niin matalalla rannalla, että tulvan aikana\npiti aina olla vene varalla, jotta pääsi vaaran uhatessa pakoon. Ja\nnäin pitkin väylän vartta ihmiseläjän savu nousi ruohoisesta turpeesta.\nSiinä olikin köyhille korpien kiertäjille nokko, kun saivat edes\nturpeisen katon henkensä suojaksi, sillä monet tulivat Tenolle niin\ntyhjinä kuin täit, kaksi kättä vain reittä myöten roikkumassa. Köyhästi\nja Lapin vanhaan tapaan moni taanalainen eli. Maskjoellakaan ei ollut\nleivinuunia muilla kuin Kolströmillä ja Tornakolla, eikä saunaakaan\njoka mies saanut aikaan.\n\nMutta ruokaa Teno kyllä kansalleen antoi, kun rantalainen vain tahtoi\nsitä pyytää. Sillä vanha Teno oli tavattoman viljainen virta. Jo\nnorjalainen Schnitler 1700-luvun puolimaissa muistelee: \"Tämä Tenojoki\non lohirikkain kaikista Finmarkin virroista. Vuosittain saadaan ja\nmyödään 100-300 tynnyriä lohta. Kaikki norjalaiset, meri- ja\ntunturilappalaiset Taanan kappelista, mutta eivät muut norjalaiset,\novat oikeutetut kalastamaan tässä joessa Isoonkoskeen asti\".[54] Jaakko\nFellman taas mainitsee Tenosta saadun lohta molemmilta rannoilta\nyhteensä 1500 tynnyriä kesässä. Kivillä kuormitettujen kolmijalkaisten\npukkien varaan ukot rakentelivat risuista patoja, vetivät siihen\nmutkaverkkonsa ja ottivat lihavan nousulohen saaliikseen, Entiset äijät\nrysähdyttivät risuaitansa poikki joen rannasta toiseen kähveltääkseen\ntynnyreihinsä jokaisen pikku titinkin, mikä yritti mennä vikeltää\nylös.[55] Vielä Tenon syrjäjoetkin kuohuivat kaloja. Maskjokeenkin lohi\nnousi kolme penikulmaa, aina Maskjärveen asti, ja Tornakon Iisakki\nsulki joen poikittaisella mertapadolla saaden kymmenenkin tynnyriä\nkesässä. Lohtaan tenolainen söi pitkin pyytöaikaansa, suolasi ja\nkesäytti talveksikin ja myöskin möi, minkä oli ostomiestä. Tornakkokin\nvei pyytönsä Finkenhagenille Hammerfestiin, mutta tavallisesti\ntenolaiset saattelivat saaliinsa jokisuulle _Guldholmaan_, joka oli\nvanha norjalainen kauppapaikka. Monet tenonsoutajat oppivat pian myös\nmerensoutajiksi sekä hyviksi merikalan pyytäjiksi. Tappokentän Erkkikin\noli oikein suurpyytäjä, joka moniin veneisiinsä saattoi ottaa koko\njoukon osamiehiä.\n\nHyvin ruokki Tenonranta kveeniukkojen karjankin. Rehevä heinä kasvoi\nmatalilla mailla ja jokisaarilla, niin että ahkerimmat niityn raivaajat\nsaattoivat hoitaa viittä, kuuttakin lehmää, lammasjoukkoa ja hevosta.\nVielä kotikenttä antoi perunaa ja nauristakin.\n\nTunturikin tuotti viljaa, vaeltelevat ja satalukuiset riekkoparvet\nkiertelivät ympäri valkoisia lakeuksia. Niitäkin opittiin pyytämään, ja\nTaanasta saatettiin vuosittain myydä n. 8000 riekkoa, Puolmakista\n15000:kin.[56]\n\nMutta tuntureissa asui Lapin vanhoja jumalia, joita kovin oli\nvarottava, ja oli siellä vanhanlapin suuria aarrekätköjäkin, joita\nkyllä teki mieli vallata, kun vain olisi ollut taitoa ja rohkeutta,\nUvjaladnejoen rumassa kortsissa, neljä-, viisisylisen kurkkion laidassa\noli -- ja on yhäkin -- Rikkaan-Hannun kuulu rahakätkö niin lujassa\nturvassa, ettei sitä ole vielä kukaan saanut, vaikka moni on yrittänyt.\nSuomalaiset, norjalaiset, ruotsalaiset ja lappalaiset ovat turhaan\nsiellä kaivelleet ja paukanneet, lappalaiset kyllä vain ollen oppaina.\nSauvan Andaraskaan ei uskaltanut mennä lähellekään, kaukaa vain osoitti\nja kuiskasi, missä peloittava paikka oli. Kauhusta hulluina monet\nsieltä tulla rymistivät takaisin, ja Skänken kaupparengin Edvardin\naarteenhaltiat lennättivät niin kauas, ettei hän tuntenut maitakaan, ja\nvielä sittenkin ihan kohoksi paiskelivat niin kauan, että mies parka\nmenetti henkensä. Mutta Hans Tornakko, Tuomas Kinisjärvi, Hormanniemen\nJuhan-Piettar ja Piret-Erkki kerran riekkometsällä ollessaan lähtivät\naarretta valtaamaan niinkuin pelottomat miehet ainakin, manaten:\n\n-- Vaikka tulisi paholaisia minkälaisia, niin met kyllä menemme!\n\nMentiinkin, Tuomas Kinisjärvi äkäisimpänä etumiehenä, ja tultiin kolkon\nkortsin vierille. Seisottiin, katsottiin, eikä puhuttu sanaakaan...\nkamalalta vain tuntui...\n\nSitten yhtäkkiä sanaa puhumatta kaikin kapaistiin takaisin tunturiin,\nTuomas niin tuimasti etunenässä, etteivät huonoimmat tahtoneet perässä\npysyä.\n\nTuskin olisi Sempummin Jaakollakaan ollut Uvjaladnen kortsilla suuria\nsanomisia, vaikka hän olikin sellainen noita, että pystyi saattamaan\nLauta-Antin muorin pari lehmää turmioon, koska muori ei antanut hänelle\nmaitoa, ja taas osasi vahvasti reistailla norjalaisen _Nils Erlandin_\nkanssa. Ainakin Jaako jaksoi laittaa takaisin kolme jouluvierasta ja\nkyyditä Nilsin turvekammiin, kun musta suurinokkainen Ruijan noita ne\nLautamuorin puolesta oli lähettänyt Sempummia kiusaamaan. Tuli tuska\nNils-äijälle, kun itse sai vieraat kimppuunsa, mutta koska hänen\nkiisassaan oli korttelin pituinen tulitikkuloovan paksuinen mustakirja,\njossa oli mustat paperit ja valkoiset kirjaimet, sai hän sentään\ntakaisin ajetut vieraat asetetuksi talteensa.\n\nSempummin Jaako ja Nils Erland olivat kyllä noitahenkisiä miehiä, jotka\nkamppailivat keskenään voimillaan, mutta oli vanhassa Taanassa\ntoisenkinlaisia väkeviä ukkoja, sellaisia kuin _Juhan-Eerik Kolström_,\nentisen Erkki-äijän poika. Hän oli oikein tohtori, joka mahtoi parantaa\nkaikenlaisia vikoja sekä ruumiillisia kipuja. Juhan-Erkki oli saanut\nneuvoja kaupungin tohtoreilta sekä oppinut viisaista kirjoistakin\nsekoittelemaan monenlaisia hyviä lääkehoitoja ynnä käyttämään\nerinomaisia tohtorinkonsteja. Verihaavankin hän paransi poronkuulla\nliestytetyllä kuusenpihkalla, jiktivikaiselle antoi punaista veren\npuhdistustroppia vielä käärien miehisen potilaan kolottavat jäsenet\noikeaan luurisiniseen saveen ja tervatouvin rihmaan, mutta vaimonpuolet\nhän hautasi vesirikoista keitettyyn heinähauteeseen. Kurkkutautiin\nJuhan-Erkki käytti majavanhaustaviinaa ja kipeitä silmiä siveli\njäärnäritestamenttiviinalla. Mutta kun oli parannettava hampaanpakotus,\nukko vain nokkasormellaan hieroi kipeää ientä ja sanoi:\n\n-- Annappa kun mie tuolla pa... sormella hieron.\n\nVerihaavan Kolströmin tohtori osasi kyllä pihkoillaan parantaa umpeen,\nmutta kun olisi pitänyt panna sulku vuotavalle verelle, niin silloin\nukon voima puuttui. Siihen taas pystyi vain lapinäijä, _Einarin-Niilo_,\njoka oli niin väkevä, että mahtoi penikulmien päästäkin seisahduttaa\nveritulvan. Övren rouvakin olisi aivan kuolemalla kuollut, ellei herra\nolisi heti ajanut Niilan puheille. \"Sanoppa nyt akkas täysi nimi!\"\nNiila kohta käski. Ja paikalla, kun ukko oli antanut täyden nimen,\nveritulva tyrehtyi. Eikä Lapin-Niilan teko ollut mikään synnillinen\ntyö. Moni kristittykin olisi kyllä tehnyt samoin, jos vain olisi\nkyennyt. Itse Taanan pappikin kovalla hopulla haetti Niilan\nseisottamaan verta, kun rippikoulupoika painiskellessaan toisen kanssa\nsai suurpuukon reiteensä.\n\nHyvä on, että on aina sellaisiakin, jotka saattavat ruumiillisia kipuja\nparantaa sekä verivirran sulkea, ja tarpeellisia ovat sellaisetkin,\njotka mahtavat antaa muutakin apua, vaikkapa parantaa pahottuja lapsia\npudottamalla yhdeksän tulihiiltä selkäpuolelta paidansepaluksesta alas\ntai häätää lutikat pirtistä taikka parantaa lampaan sappitaudin\nkalansapella tai pistämällä neulalla kielen alle. Mutta sellaiset\nkristisisaret, jotka katsovat kateensilmällä, eivät ole suotavia.\nHanssin muorikaan ei ollut ensinkään hyvillään, kun lapinnaiset ja muut\nhyvät kylänihmiset kurkistelivat hänen maitokammioonsa luultavasti\nlukua pitäen, montako pyttyä on laudalla, jopa saaden aikaan, ettei\nkirnuus tahtonut mitenkään selvitä voille.\n\nHyvät naapuritkin kehtasivat joskus näin synnillisesti menetellä. Mutta\nTenon ikivanhoissa rantamelloissa asustavat maahiaiset polttelivat\ntupatuliaan, niin että kristikansa monesti oikein siunaillen niitä\nkatseli, jopa ne joskus karkoittivat liian lähelle asettuneen\npirttimiehen pois kotikentiltään kaikkine mökkihoitoineen. Voivat\nmuutkin vanhanlapin kummat liikkua Taanan rannoilla peloitellen\nkristittyjä ihmisiä. Keskitalon muorillekin näytettiin tummalla\nlouteella peitetty musta ruumisarkku, joka mennä tohisti ihan eukon\nlähitse, niin että heinä vain heilui ja loude liikahteli. Muori ei\nkyllä liikoja siunaillut, katsoi vain ja antoi mennä. Sitä ainoastaan\nakka perästä käsin harmitteli, ettei potkaissut arkkua nähdäkseen,\noliko siinä mitään, vai tyhjäkö siinä kummitteli.\n\nMitäpä vanha kveenimuori olisi pahaista ruumisarkkua pelästynyt.\nEiväthän entiset kveenit pelänneet autiota lapinkorpeakaan. Taanankin\nvilliin tunturiperään, johon norjanmiehen kirves ja kuokka eivät\nensinkään pystyneet, suomalainen tuli ja raaji rehevän kristikansan\nasuinmaan. Sataluvuin täällä vieläkin kveeni pitää savuja ja möyrii\nympäri maata rinnan lappalaisen kanssa, joka suureksi osaksi juontaa\nsukunsa entisistä kveenitulokkaista. Toistakymmentä ihmisen olinsijaa\nkohoaa Maskjoenkin rannoilla, samoin Seidan seuduilla, kymmenkunta\ntönöä on Lottijoella, useita Pekansaaressa, Väylänmukassa, jokunen\nPoksassa, Ruostevielmassa, Suoppanjargassa... Mutta Punakaksessa\neletään yli kahdessakymmenessä isossa ja pienessä ihmisensuojassa. Ja\nmoni talo sekä kylä on ryskännyt äärelleen kauniin heinärannan.\nPunakas, Maskjoki, Puolmak, Poksa ja Ruostevielma ovat saaneet oikein\nlaajahkot niittykentät. On sitten suomalaisen aukaisemille maille jo\nuskaltanut norjalainenkin työntyä, monessa tapauksessa ensin saatuaan\nemännäkseen työtä pelkäämättömän kveenityttären. On painellut perässä\nNorjan päävaltakin nostaen Tenonsuuhun suuren maanviljelyskoulun\nopettamaan oikeata \"maanpruukia\" Taanalle ja koko Ruijalle. On Taanakin\njo vähän oppinut, jopa joku saanut heinäkentälleen hevosen perässä\nliikkuvan, paholaiskyntisen haravan, joka ihan häkittäin kerrallaan\nkouraisee rehua kokoon. Mutta vanha Matilta-muori ei kyllä pidä\nvähääkään tällaisista peleistä, ei ainakaan, kun näkee maalleen tulleen\nnorjanmiehen niitä käyttelevän. Harmissaan hän saattaa motkottaa:\n\n-- Siinä se mätimaha kolppa korkialla pukilla istuu ja ittiänsä\nhevosella veättää... Kveena se on tämän kentän raajinut, ja kveenalla\nne on oikiat maan pruukiashet ja työneuvot, niin että nokko sullekin\npitäis kelvata...\n\n\n\n\nAnnijoki\n\n\nVarenginvuonon puuttomalla pohjoisrannalla, _Annijoen_ suulla,\nVesisaaresta pari penikulmaa länteen, on _Annijoen_ kylä, suuri\nsuomalaisten repäisemä rantaraivio.\n\nAnnijoen karua kyläkenttää ei ole vielä monta kveenipolvea ennättänyt\npolkea, sillä suomalaiset ovat jotenkin myöhään ruvenneet kansoittamaan\nRuijan itärantoja. Tenon suulle juti suomalaisia kyllä jo 1700-luvun\nalkupuoliskolla, ja samoihin aikoihin mainitaan muutaman kveenin\noleskelleen Vesisaaressakin, mutta vasta 1800-luvulla suuri\nsuomalaisvirta kääntyi Itä-Ruijaan, etsien sieltä sopivia asuinkenttiä.\nAnnijoen suultakin sellainen löytyi, ja 1845 tiedetään siinä asustaneen\nkuusi kveeniä.[57] Lappalaisia kyllä jo majaili näilläkin äärillä\npitkin Varengin rantaa. Annijoenkin seuduilla oli lappalaisten\nturvekammeja, matalia pimeitä pounukekoja, ja lappalaisen _Anni-eukon_\nsanotaan kyläkentällä ensiksi asustaneenkin. Pitkin rantoja oli siellä\ntäällä vanhoja kotasijoja, sillä näidenkin seutujen lappalaiset tapansa\nmukaan pitivät alituista levotonta menoansa siirtyen kesää talvea\nmyöten aina eri paikkaansa. Ja kuolleensa on vanhalappi kuopannut vain\nsiunaamattomaan maaemään, niin että muinaisia hautasijoja on pitkin\nmeren rantaa. Vieläkin löytyy luita kiviraunioista ja hieruan laidasta\nsekä kylän läheltä turveharjun rinteestä. Vanhat sanovat, että monet\nnäistä ylösnousijoista ovat myös _mustan surman_ aikoina turpeeseen\npaiskottujen vainajien luurankoja.\n\nTänne rantalapin valtakuntaan, Annijoen suumaille, muistellaan\nensimmäisinä suomalaisina tunkeutuneen Sodankylän _Tuomas-ukon ja\nJänkkä-Mooseksen_. Mooses asui jängän reunan kömmänässä, nai sitten\nTuomaan lesken, Tiinan, ja muutti myöhemmin Amerikkaan. Mutta taas tuli\nSodankylästä toiset miehet, _Maisa-Kreetan-Petteri_, jonka akkakin oli\nSodankylästä, sekä _Aleksanteri Jaakola_, ja nämä ukot jäivät\nkylänmiehiksi.\n\nEivätpä rantamaiden vanhat valtiaat suinkaan hyvillä mielin katselleet\nuusia tulokkaita, kun nämä jokirannalle pystyttivät hirsipirttinsä,\njotka olivat kuin kirkkoja lappalaisten turvekammien rinnalla. Niissä\noli savupiiput ja ovet ja lasi-ikkunat, kun taas lappien jänkäpounuista\nsavu puski ulos avonaisesta räppänästä, joka samalla oli ikkunanakin.\nSavun haihduttua suljettiin räppänä puukehyksellä, johon oli\npingoitettu läpikuultava kalan vatsakalvo. Lehmät ja lampaatkin asuivat\nlappien kanssa saman turpeen suojassa, lappikunta toisella, karjakunta\ntoisella puolella kotamaata. Kiukkuisina lappalaiset katselivat heidän\nrantakentilleen tunkeutuneita lannanmiehiä, uhkailivatpa heitä\nnoitakonsteillaankin, sillä monet senaikaiset lapinäijät ja -ämmät\nolivat hyvin noitahenkisiä. Inarista tullut Esu-Hanssikin osasi noitua,\nja muuan trolliakka jo yritteli manata Jaakolan ukkoa. Mutta Jaakola\nsanoi vain, että kyllä punainen pian näkyy, jos rupeat noitumaan. Olipa\nentiseen aikaan Klupuviikanmukassa iso suomenmies tullut lappalaisen\nkotaan, aivan väsyksissä ja nälissään nelinkontin ryöminyt sisään\nsaaden kalakaaran eteensä. Mutta kun ukkoriepu räppänän alla oli\nahnaana ahminut kaloja, lapinnoita oli kiivennyt kodan katolle ja\nräppänän reiästä paiskannut kirveellä pään halki.\n\nMutta Maisa-Kreetan-Petterin ja Jaakolan Aleksanterin päätä ei kyllä\nenää yritetty halkaista, vaan he saivat sentään raataa lappalaisten\nmailla. Varsinkin Jaakolan ukkoa lappalaiset pelkäsivät, hän kun oli\niso ja tukeva mies ja oli jo kerran ennättänyt näyttää lappalaisille\nluontoaan. Nuorena miehenä Vesisaaressa renkinä ollessaan hän oli\nhiihtänyt Vuoreijaan, käväissyt siellä linnassakin ja joutunut\npainiskeluihin sotamiesten kanssa voittaen helposti hintelöt\nlappalaiset. Mutta kun Jaakola sitten oli lähtenyt paluumatkalleen,\nsotamiehet olivat painaneet jälkeen aikoen ryöstää sivakat, vieläpä\nantaa häntä selkäänkin. Mutta Vuoreijan linnan sotamiehet olivat itse\nsaaneet selkäänsä. Samoja lappalaisia Jaakola kohtasi sitten Annijoella\nturvekammien isäntinä.\n\nOli Annijoen rantakentän vähäväkisillä lapeilla kyllä syytäkin\npelkoonsa, kun pitkät vistot lannanmiehet asettuivat heidän\nkotamäilleen. Täällä oli lappien vanha hyvä lohivesikin, Annijoki,\njohon kesäinen lohennousu oli tavaton. Iso joki tuli suurista\ntuntureista, aina _Köölin_ harjoilta, jossa maanselkä jo rupesi\npainumaan pohjoiseen päin, ja monet pikku järvet makeine vesineen\nvetivät lohta ylöskäsin. Kerrotaan, että Etelä-Varengin koltatkin\nolisivat aikoinaan käyneet Annijoella kalassa. He olivat vetäneet\nverkkonsa yli joen ja kiskoneet lohia niinkuin vasikoita rannalle,\nsyöneet sitten vahvasti ja makailleet rannalla röyhtäillen sekä\nodotellen uutta saalista. Vieläkin muuatta joen länsirannan kurua\nsanotaan _Ruossakuruksi_.\n\nJaakolan Aleksanteri ja Maisa-Kreetan-Petteri vain raatoivat rantaa ja\nlisäsivät sukuaan. Petteri tuotti neljä poikaa, _Mannun, Oskarin,\nKallen ja Juhanin_, jotka taas vuorostaan pitivät huolta kylän\nkasvusta, ja Aleksanteri sai kolme poikaa, _Aleksin, Hannun ja\nEskilin_. Nämäkin saivat perikuntaa, Aleksi kyllä vain yhden pojan,\nHannu kolme, mutta Eskil sen sijaan seitsemän elävää miestä, Akselin,\nAlfredin, Oskarin, Antreaksen, Bernhardin, Aleksanterin ja Iisakin, Ja\nnäiden Sodankylän miesten joukkoa jälkeläisineen asustaa vieläkin kylän\nmonessa talossa, vaikka sitten vuosien vaeltaessa on yhä lisäkansaa\njutanut Lannan maasta, niin että Annijoen entinen, turvekammeilla\nasutettu lapinkenttä on nyt Ruijan suurimpia suomalaisseutuja,\nKuusinkymmenin on kylässä pirttikuntia, lappia ja norjaakin, mutta\nylinnä kaiken kveenien pahnaa. Kylän sisäpäässä, Paskajoen puolessa,\nelelee yhäkin seudun vanhaa turvekammien kansaa, merilappeja viisin,\nkuusin huonekunnin. Nähdään näiden lähimailla jo kolmannen polven\nkveenimies, _Aleksanteri Jaakola_ ja muuan norjalainen sekä _Halosen\nMikkeli ja Törmäsen_ leski, mutta vasta keskemmällä kylää on suuri\nsuomalaisukkojen asuinmaa. Siinä tupatuliaan hoitelevat Jaakolan äijän\njälkimiehet, _Jalmari ja Akseli, Antti, Alfred, Bernhard ja Kalle_,\nvielä itse toisenkin polven ukko, _Eskil Jaakola_, pysyy pystynä\nnuorempien mukana. Ovat joukkoon päässeet vielä kuusamolaiset _Sigfrid,\nHartvig ja Riku Törmänen, Juhan Pitkänen, Kalle Lasinen ja Eetu\nHänninen_ ynnä Kolarin peruja _Iivari ja Antti Nikamaa_, vielä vanhan\nHarilan poika _Valdemar Harila_ sekä neljä Maisa-Petterin perillistä,\n_Jussa, Kalle, Oskari ja Immanuel_, Nämä asuvat Annijoen länsipuolella,\nmutta yhtä valtava joukko raataa joen itärantaa. Siinä on Kuusamon\nsukuperää _Räisäsiäkin, Oskari, Jalmari, Fritjof, Kalle, Alpertti,\nRiku ja Teodor_, ynnä _Anselmi Hänninen ja Sipri Itteliini_. Ruotsin\nLänsi-Pohjasta on tullut vanha _Kalle Harila_, jonka pojat _Osvald ja\nIisak_ ovat samalla rannalla. Samoja kenttiä asuvat vielä Alatornion\nheimoiset _Palot, Abiel ja Hans_, Kittilän _Kystä Koskamo_, Kolarin\n_Nikumaan Alpertti_, Muhoksen _Jalmari Kärnä_, Rantsilan _Antton ja\nAntti Laitinen_. _Oskari Jokikin_ on kveenien pahnaa, samoin kuin\nentinen asevelvolliskarkuri, Miettiseksi muuttunut _Aholan Juha_\nPiippolasta. Suomeen pohjustuvat Pellon ja Sodankylän tyttärien pojat,\nnorjalaiset Ragnar ja Hans Nielsen sekä Johan Thomassen, mutta vanhoja\nlappeja on täällä ulkolaidoilla puolikymmentä, tunturimies, Oula Siiri,\nrikkaimpana koko lappijoukossa.\n\nTämä kuudenkymmenen savun yhdyskunta, koottu etupäässä Pohjois-Suomen\nkylistä ja Lapin kotakansasta, pitää sulilla Annijoen suupuolta,\nelääkseen soutaen myrskyistä Jäämerta ja raajien karua rantakangasta\nsekä maksaen veroa saadakseen rauhassa raajia karua maata ja soutaa\nmyrskyistä merta.\n\nKarua ja kovaa kylän lappalais-ruijalainen maaemä onkin. Kova tunturi\non kaiken myllerryksen kolkkona pohjana sekä kaiken viljelyksen\nsynkkänä taustana ja takalaitana. Vain hieruan vierille ja jokivarrelle\nkylä on kyennyt tekemään tuottavia perunamaita sekä vihantia\nniittypalstoja. Mutta muuan lisäheitto etemmäksi tahi ylemmäksi vie\nturvejänkään tai raakaan hiekkaperään. Onpa aivan kylän keskelläkin\nkuiva kanervainen kenttä toisaalla sekä toisaalla märkä turvejänkä, on\nkova kalliokin ja kallion laidassa niitty. Mutta Paskajoen toisella\npuolella alkaa hedelmätön hieruanlaita, samoin vähän matkaa jokivartta\nylöskäsin nousee tunturien villi valtakunta, joka ulottuu yli\nVarenginniemen aina pohjoisille meren äärille. Tunturien laidassa on\nvain matalaa kärväskoivujen viitaa, missä muutamat vesisaarelaisten ja\nvuoreijalaisten kesämajat, _lystihuoneet_, hyvin viihtyvät.\n\nMaa antaa vähän, karja antaa enemmän, mutta paras antaja on meri. Se\nelättää sekä kesällä että talvella. Koko Annijoki onkin suuri\nkalanpyytökylä, joka ajaa väkensä jo pienestä pitäen merta soutamaan ja\nsiten hankkimaan parhaan elatuksensa. Kylän keskeinen Annijoensuu onkin\nkoko seudun suojainen satama, josta kymmenet isot pyytöveneet lähtevät\nja tulevat ja taas siinä joutohetkensä levähtävät ankkurissa. Sataman\nvierellä ovat kalamiesten isot makasiinit patsaslaitureineen,\ntynnyreineen ja kalannostovinsseineen. Ja jokiranta sekä hieruanlaita\non täynnä kalajällejä tuhansine kuivine turskineen.\n\nKylän talot ovat enimmäkseen pieniä, turvekattoisia, parin, kolmen\nhuoneen asumuksia, vain joku vanha lapin pounukammi on syrjäpuolessa\nmatalassa pensaikossa jänkäpuron rannalla niinkuin Niila Majan matala\npounumaja Sutijoen vierillä sekä toisaalla Petterin-Kallan ja Törmäsen\ntönöt. Vanhoissa pirteissä näkee vielä ison harmaan takan\nleivinuuneineenkin, mutta uusia asuntoja lämmitetään turpeilla ja\nrautakamiinalla. Varenginvuonon ja koko itärannan tapaan ja ikivanhaan\nturvekammien malliin on täälläkin asumusten yhteyteen rakennettu\neläintensuojat, joko porstuapään suoraksi jatkoksi saman katon alle\ntahi kulmittain asuinhuoneiston viereen. Ihmiskansan pirttikäytävästä\nvoidaan toisen oven kautta kulkea karjakansan navettakäytävään, jopa\ntalliinkin. Niinpä toimeen tuleva varenkilainen talo saattaa suojata\nkattonsa alla toistakymmentä kansan ja karjan huonetta: _kangia,\npislaakia, köökiä, tupaa, kamaria, maitohuonetta, lohtahuonetta,\ntakakangia, turvehuonetta, navettaa, tallia ja hyyssikkääkin_. Talo on\nsilti siisti, karjankin käytävä joskus säkkimatoilla peitetty, Uusien\nparihuoneisten pikku pirttien isännät ovat tavallisesti kasanneet\nkarjatalonsa turpeista hirsirakennuksensa jatkoksi.\n\nTällaisen asumusjärjestyksen varenkilainen pitää aivan välttämättömänä.\nTalvella on täällä toisinaan niin tavattomia myrskyjä ja lumipurkuja,\nettei pirttiväki pääsisi hoitamaan karjaansakaan, jos pitäisi navettaan\nja talliin yritellä ulkoteitse. -- Länsi-Ruijassa ei kyllä näitä\nitäisten seutujen yhteisasumuksia tavata, vaan on siellä karja asetettu\nomaan erilliseen asuntoonsa.\n\nUlkopuolella ihmisten ja karjan yhteissuojia on vain jokunen aitta ja\nkalahuone, jopa kylän seitsemän saunaakin, Räisästen, Laitisen, Aholan\nJussin, Jokelan ja Törmäsen nokiset pöksät. Ja kylän puuttomia kenttiä,\nniittyjä, perunatilkkuja kiertelevät ja paimentelevat riuvuista ja\nrisuista rakennetut aidat, rautalangatkin. Onpa muutamat pellot\nympäröity vieriviereen pystytetyillä laakakivillä.\n\nSuuri kylä on ikääntyessään yhä kasvanut ja vaurastunut. Lappalaisetkin\novat järjestään nousseet pois turvekammeistaan, jopa muutamat\nylpistyneet niin, että jo ajelevat hevosella ja oikeilla ajopeleillä,\nvaikka entiseen aikaan jutivatkin laiskalla lantakinttuisella\nnavettasonnilla. Eivät kyllä suomalaisetkaan ennen suurellisesti\nliikkuneet, kolkuttelivathan vain huonolla konilla ja _jiktimasunalla_\neli kolisevilla työkärryillä, Mutta jiktimasiinan isäntä oli sittenkin\nmielestään viisaampi ruijalaistakin, joka oli niin taitamaton, että\najaa kitkutteli puuakseleissa ja rautarahkeissa, vieläpä ripusti\nkulkusen kilkuttamaan länkien rinnukseen. Mutta ruijalaisen tapana\nolikin ottaa rauta pois siitä, missä sitä vallan kovin tarvittiin ja\npanna siihen, missä sitä ei tarvittu, sekä ripustaa hely sellaiseen\npaikkaan, miltei vatsan alle, missä sitä ei tavata pitää. Silti\nruijalainen mielestään oli paljoa parempi maan muokkaaja kuin kveeni,\nvaikka suomalainen Annijoellakin oli maanhoidon pannut alkuun. Muuan\nVuoreijan ukkokin tuli Annijoelle muka oikeata maamiehen mallia\nnäyttämään naureskellen:\n\n-- Täällä ei osaa bönderi olla oikein!\n\nJa Vuoreijan bönderi rehki ylpeästi, jopa laittoi hautomakoneenkin\nruveten siittämään siipielukoita. Mutta lyhyeen loppuivat skolpan kovat\nhommat: kanansiitoskone ja koko talo meni nurin.\n\nJos vanhat lappalaiset osasivat noitua, niin kykenivät entiset\nAnnijoenkin äijät aina johonkin. Muutamat osasivat verenkin\nseisahduttaa pelkällä sanan voimalla, karjahtaen vain: \"Pirulle oot\nittes luvannut!\" Joku ukko saattoi pysyttää hevosenkin laitumella\ntarvitsematta siihen muuta kuin paikkahousut ja leipäpalasen ynnä\nhevosenkengän piikarin, lisäksi vähäisen pikku temppuja. Mutta ei\nmitään taikaa eikä loihtimista, oikeita aineita vain.\n\nEivätkä Annijoen vanhat muissakaan asioissa suinkaan tarvinneet taikoja\neikä noitumista, ainoastaan kotoisia, koti-Suomesta tuotuja taitoja.\n_Syövänkin_ eli riisin kylän muorit ajoivat pois juottaen lapselle\nkeitettyä riisiheinämaitoa katsoen vain, että etsi poikasikiön riisiin\nhyvin haaraisia ruohoja sekä tytärlapselle vähemmän haaraisia. Mutta\nsuomalainen _kvaksalvari_, Jussa-äijä, tiesi vielä paremman keinon\nsyöjälle. Piti vain noutaa Iversin Kustaavalta seitsemänkolmatta\nnäsinänmarjaa, joita Sundelinin Iikka oli tuonut Oulusta, sekä kaivaa\ntunkiosta kolme suolinkaista. Marjat piti viilissä syöttää lapselle ja\nsuolinkaiset täytyi panna pajuvesasta väännetyn pikku renkaan sisässä\nkipeälle iholle yön ajaksi. Vinoksikin vääntynyt lapsi oikeni tällä\nhoidolla pian suoraksi.\n\nTällaiset vanhat kotitaidot olivat hyvin tarpeellisia täällä maailman\ntakalaidoilla, joissa ei ollut _tohturia_ eikä _aputeekkia_\nlähelläkään. Eivätkä sitäpaitsi tohtorit osanneetkaan sellaisia asioita\nkuin kotoiset mestarit. He eivät edes pystyneet vertakaan sanoilla\nseisottamaan, eivätkä ymmärtäneet syöjästä mitään, sanoivat vain, että\nlapsessa on _engeskatauti_, vaikka siinä oli syöjä. Eivätkä he osanneet\nsitä parantaa, vaikka heille olisi annettu koko Iso-Kiiperi\nkalajälleilleen ja vielä Pikku-Kiiperi päällisiksi. Ja apteekin\naineetkin olivat tarpeettomia kalarannan kansalle, sillä ne eivät\nauttaneet juuri vähääkään, Riitti vettä kyllä Navarinjoessa ja oli sitä\nAnnijoessakin, ja oikein käytettynä se auttoi yhtä paljon kuin apteekin\naineet. Näin vanha Annijoki kyllä osasi hoitaa itsensä, sekä kasvaa ja\nvaurastua.\n\nKasvaa ja vaurastuu Varenginrannan suuri suomalaiskylä edelleenkin.\nKalamiesten kaikkein nuorin suku on monilukuisena nousemassa.\nViisivuotiaskin Harilan kolmannen polven nuorin vesa jo käy kalamiehen\nöljyvaatteissa seitsenpenikulmaisilla merimatkoilla, puhkoo ja\nkorjailee kaloja kuin muutkin miehet, eikä pelkää kiukkuista\ntainariakaan. Saattaa pieni kalanpyytäjä tulla pitkältä retkeltä kotiin\njo aamuviideltä ja heti jälleen puukko kädessä kiirehtiä rantaan\n\"kaloja pärjäämhän\". Ja Karjelissa, lähikylässä, kasvaa niinikään\nHarilan kolmatta polvea seitsenlukuinen joukko miehenalkuja, joiden\ntyvipäässä seisoo 10-vuotias Karl Andreas ja latvassa nököttää\nparivuotias paaruvatsa, Haakon \"den syvende\". Jäämeren miehiä ja\nkalansurmia heistäkin nousee, sillä nytkin jo tämä seitsemän miehen\nveljestokka enimmän osan kesäpäivistään taajoo hierualla.\n\n\n\n\nItärannan kyliä\n\n\nSuuren Varengin niemimaan aavalla ja autiolla itärannalla on monien\nnorjalaiskylien joukossa useita suomalaistenkin aikaansaamia raivioita.\nTänne itätuulien haltuun entiset kveeniukot ovat nostaneet hyvinvoivan\nsupisuomalaisen _Salttijärven_ sekä pienen _Heviikan_ ja vähäisen\n_Kullaselvan_, jopa ison _Kallijoenkin_, raataen vielä lisäksi sinne\ntänne useita päiviä.\n\nVesisaaren ja Ekreijansaaren väliselle puuttomalle kalliorannalle on\nSalttijärvi rakennettu, samoin Heviika ja Kullaselva. Aava alaston\nmeri, aina Siperiaan saakka ulottuva, on vain edessä, ja takana yhtä\naava ja alaston tunturimaa, joka puskee halki Ruijan. Turve ja\nvaivaisen varpu on tunturin parasta maantuotetta, sekä pajupensas, joka\nnotkelmissa ja jokivarsilla kasvaa miehenmittaiseksi.\n\nMutta koivu ei ole näiden takamaiden metsänväkeä, ja yksi ainoa pienen\npieni pihlajainen värjöttelee Kaarakan tunturiniityllä orpona ja niin\narkana, että heti pohjoisen puhuessa vetää lehtensä käppyrään.\n\nJa alastomilla rannoilla siellä täällä vain ajelehtii tavattomia\nvalaanluita, selkänikamia, kylkikäyriä ja leukapieliä, vaalenneita\njättiläismaailman kummituksia, merkillisiä ja jylhiä kuin suuri meri ja\ntunturikin. Paikoin on koko rantamaa rakennettu meren ajamista\nraakunkuorista, jotka valkeana murskana ovat kootut kokonaisiksi\nkankaiksi ja kummuiksi, joiden ylitse valkoinen ratiseva tie vaeltaa.\nOuto melkeinpä luulisi ihmisen tällaisilta rannoilta mieluimmin pysyvän\ntaampana.\n\nMutta kova Tornion mies, _Haapasaaren Iisakki_, tuli ja teki\nturvekammin ja teki talonkin. Lähes seitsemänkymmentä vuotta sanotaan\nsiitä jo olevan, kun Iisakki katsoi hyväksi tasaisen rantakentän, jonka\ntoista sivua ilahdutti kolme pientä Salttijärveä, toisella ulli ja\nhierua taistelivat sekä kolmannella kohosi tunturien turpeinen ylämaa.\nTämä aavan meren rantamaa oli Iisakille aiottu jo hamasta nuoruudesta\nasti, sillä parikymmenvuotisena torniolaisena oli hänelle jo\ntietäjäukko kädestä povannut, että hän tulee ikänsä asumaan sulan veden\nrannalla. Oli kyllä poika monet kerrat vaivannut päätänsä, missähän\nsellainen kesämaa lienee, kun Tornionkaan vedet eivät pysy kuin puolen\nvuotta sulina. Mutta kun mies sitten joutui Jäämerelle ja asettui\nSalttijärven kentälle, jo käsitti, että tässä nyt on kesämaa ja sula\nvesi, ja tässä hänen täytyy elää ja kuolla. Siinä Iisakki raatoikin ja\nkuoli yli 70 ikäisenä, ja vaikka ukko oli viisi perillistä saattanut\nmaailmaan, ei heistä kukaan ollut häntä hautaan saattamassa. Kuolleet\nolivat tahi menneet Amerikkaan.\n\nHaapasaaren Iisakin raivaukset sai haltuunsa hänen vävymiehensä\n_Pelto-Kalle_, Tervolasta tullut Jäämeren kalastaja, joka sitten rupesi\nSalttijärven seutuja pitämään sulilla. Vähitellen laski Iisakin\naloittamalle rantakentälle muitakin kveeniukkoja, _Antti Mäntyjärvi ja\nJuhan-Erkki Löfgren_ Rovaniemeltä, _Hyvös-äiji_ Tervolasta sekä\n_Juhan-Erkki Joki_ Ruotsin Karungista, ja merensoudun avuksi raivattiin\nyhä lisää perunarantaa ja niittymaata. Laaja, hyvä heinäpalsta\nrepaistiinkin lampien takaiselle tasangolle, ja tunturijokien varsia\nperattiin jatkoksi. Eikä suuri tunturimaa aivan niin kamala ollutkaan\nkuin näytti. Se kasvatti jokirannoilleen aivan villiltään rintaan asti\nulottuvaa heinää ja loppumattomiin jänkiinsä polttoturvetta, jopa sinne\ntänne nosti ihania pikku kukkiakin, polun vieretkin kaunisteli\ntuhansilla punasinisillä maansilmillä.\n\nTalo kohosi talon viereen, niin että tänäpäivänä suitsuaa Salttijärven\nkylärannalla toistakymmentä savua. Turpeen tuoksu, vaivaisenvarvun\nhaiku ja kivihiilen musta noki uunipiipuista kyllä nousee, mutta\nkomeasti se kohoaa sekä omavaraisesti. Tulenhoitajina on selvää\nsuomensukua, niinkuin _Pelto-Kalle, Mänty-Aapo ja Mäntyjärven Alpertti,\nHans Vaara, Hannu Pasu ja Alpertti Tallavaara, Löfgrenin ja Ollilan\nveljekset, Paakkari-ukko ja Hyvös-Matti_, varakas kaupanmies _Alfred\nJoki_ ynnä hänen veljensä, isäntämies _Kalle Joki_, vielä edesmenneen\nTuomas Pellon perilliset ja Karvosen entinen tupamökki tyttären\nhoidoissa. Siistejä ovat kylän parhaat talot, siistejä turvekattojen\nalaisetkin, vaikka kaikki ovatkin sekä kansan että karjan yhteiskoteja.\nKylänraitin viereen kahta puoltakin talot on asetettu, sivulla vain\nhieruan puolessa ja maalaidalla on kala- ja verkkoaittoja. On talojen\ntakana, perunapellon vieressä, ainoa saunakin, turvekattoinen pieni\nhirsimökki.\n\nTulipa kerran yli 50 vuotta takaperin Kuusamosta iso _Jumiskon_ ukko,\n_Juhan-Petteri_, ja rakensi talonsa Heviikan kalarannalle, neljänneksen\npäähän Haapasaaren Iisakin valtamaasta Vesisaareen päin. Tämä oli\nHeviikan kveenikylän alkutalo. Tuli toinenkin Kuusamon ukko,\n_Koivuniemen Taavetti_, Määttälänvaaralta, juti eukkoineen ja\nlapsineen tehden talon tapaisen Jumiskon lähirannalle. Mutta sitten\nTaavetti-hunero jätti joukkonsa kentälle ypö yksikseen ja paineli\ntakaisin Suomeen. Pojat sentään pitivät muoria hengissä ja kotia\nlämpöisenä etsien elatusta merestä ja maasta, viimein lisäten kylää\nkolmella talolla. Yritti Jumiskokin puolestaan pitää huolta Heviikan\nrantakansasta. Talon emäntä, Hannulan Kaisa-Kreeta Kuolajärveltä, oli\nmelkein myötäänsä vahvana. Kahdeksaatoista perillistä eukko kantoi,\nmutta kolme meni kesken, ja kolme vain enää on elämässä. Jumiskon\nharmaassa talossa ukon poika kyllä perheineen raataa, mutta vanha äijä,\n83-vuotias Juhan-Petteri, vieläkin hoitaa isännyyttä, raivaa pajuja\npois niityiltään kolminkymmeninkin takoin kesässä, niin että neljin,\nviisin seisoo lypsäviä navetassa. Ja perunaa tuottaa talon pelto niin\npaljon, että riittää myödä muillekin. Merta on äijä elämänsä soutanut\nkuin mies, eikä ole koskaan arastellut. Ei pettänyt Jumiskon pää\nsilloinkaan, kun hän kerran soutuveneellä käväisi meren takana 7-8\npenikulman päässä Ryssänrannalla Petsamossa. Liikoja siunailematta äijä\nkesti senkin kommelluksen, kun kova sää ajoi ja nälällä kiusasi häntä\nviikon päivät alastomassa vuononperukassa. Jumisko onkin parasta\nKuusamon honkamaiden tekoa, pää vain jo valkealla jäkäläpantiolla\npeitetty. Eikä ollut epäpätö hänen isänsäkään Antti Jumisko, joka yksin\nLiisa-muorista jäätyään otti ja vielä 75-vuotisena vaarina, mutta\npystynä ja suorana, tulla köpötteli Heviikaan poikansa luokse. Siellä\npää-Jumisko kuoli yli 93 vuoden vanhana, eikä ollut mato vielä\nvähääkään jäytänyt äijän hammasta.\n\nHaapasaaren Iisakin naapurimaille saatiin sitten yli 50 vuotta\ntakaperin toinenkin kveenikylä. Kemijärveläinen _Aapo Ollila_ ja\nSodankylän mies _Hermanni Tallavaara_ pysähtyivät Kullaselvan\nraakkuiselle kalliorannalle, joka oli vanhastaan ollut kalamiesten\npyytöhaminana, ja rakensivat kentälle yhteisen talon. Siinä miehet\nperheineen asuivat ja kalastelivat, kunnes taas yksissä tuumin nostivat\nasumuksen Ollilan ukolle, ja Kullaselva oli kahden talon kylä.\n\nMutta vanhalle hyväksi katsotulle kalarannalle tuli taas uusia\nasuinpaikan kysyjiä. Kemijärven miehet, _Peltoniemen Matti ja Kostamon\nHeikki_ sekä Kuusamon ukko _Lassi Karjalainen_ saivat rantapalansa,\nsamoin _Olli Halvari_ Rovaniemeltä ja _Saaren Niku_ Tervolasta, ynnä\nviimeksi esikoisukon veli, _Olli Ollilakin_, tuli ja pystytti tupansa.\nEnnen saapuneiden eläjien pirteissä uudet asukkaat saivat suojaa, siksi\nkunnes kostuivat omaan tupaansa. Yksituumaisesti koko kylä oli aina\nvasta-alkajan asuntoa rakentamassa, niin että kovalle kalliolle tullut\ntuulen turvaton pian pääsi oman kattonsa alle.\n\nVuoreijan tien ohessa, aavan meren äärellä, Kullaselvan kuusitoista\npientä taloa kohoaa. Siinä vanhat kahdeksikymmeniset _Aapo- ja\nOlli_-äijätkin vielä asua tuhertavat, ja _Tallavaaran_ Anna-Stiina\nmuorikin vielä puhaltaa tuleen. _Kostamon_ perilliset hoitavat paria\npirttiä, _Jumiskon Petteri_, Heviikan poika, on mukana, samoin\nNäytämöstä tulleet _Kantolan_ veljekset ja _Riesto-Kalle_, Rovaniemen\nlähtöiset _Oskari Mylläri ja Löfgrenin Eetu_, Kemijärven _Matti\nHelisteen_ perikunta ja Kuusamon _Tuomas Koijulan_ jälkipahna. On\njoukossa vielä _Olli Onkamo_ ja pari norjalaista kylän vävymiestä.\nVanhoina ja harmaina ja köyhännäköisinä Kullaselvan talot yhäkin\nyksituumaisina kyköttävät lähekkäin ja toisiinsa turvautuen. Hieruan\nlaidassa, tien toisessa reunassa, ovat muutamat pienet aitat sekä kylän\npari saunaa ynnä veneet ja kalajällit. Ja aava meri kivisine rantoineen\non ihan aittojen takana. Silloin kun itäinen _ulkosää_ raivoaa ja\nnostaa suuria valkeita aaltovuoria, meri syöksyy toisinaan aittojen\nseiniin ja kylätielle asti. Valkeat _rantasiikanteet_ vain pärskyvät\nkallioihin ja huoneiden seiniin luoden pitkin hieruan laitaa valtavia\nkasoja ruskeaa _taaria_, joskus ryöstäen rantaan kytketyn veneenkin\nmatkaansa. Mutta kirkkaina kesäpäivinä puhaltaa virkeä _paisteöystä_.\nAamukymmeneltä se aina herää ja on ahkerassa työssä iltakuuteen asti,\nkunnes kahdeksan aikana laskeutuu levolle jaksaakseen taas seuraavana\npäivänä olla toimessa. Vuonojen pohjiin asti paisteöystän pitää\npuskeutua, kaikkiin Etelä-Varenginkin poukamiin, ja mitä kapeampi\nvuononkuru on, sitä rivakammin kesätuuli siinä riehkaisee ja riepottaa.\n\nOn monessa itärannan norjalaisvoittoisessakin kylässä aina joku\nsuomenmieskin, niinkuin _Isossa-Kiiperissä ja Kramppisessa, Ekreijassa\nja Pienessä Salttijärvessä ynnä Kyypissä_. _Kumaverin_ seitsemästä\ntalosta on viisi suomalaisten hallussa, _Hakalan, Inkilän, Luiron ja\nRaution Kreeta_-muorin. _Valasniemessä_ asuu Inkilän muorin poika,\n_Kalliniemessä_ isännöivät kaksin _Kristian Niskavaara ja Kustaa\nHeliste_, ja _Nyyhaminaa_ pitävät kylän kirjoissa _Jussa Jarkki ja\nIituri Niska_.\n\nMutta suurin itärannan suomalaiskylistä on Kallijoki, joka on\nVuoreijan tiellä, Ekreijan takana, _Kallijoen_ suun pohjoisrannalla.\nKolmisenkymmentä taloa suomalainen on tänne nostanut, vaikka seutu\nonkin kaikkein surullisinta Ruijan rantaa ja totisinta Jäämeren\ntundraa. Jumalan luoma autio rantamaa ei omasta luonnostaan tuota muuta\nkuin matalaa pajupensasta ja vaivaiskoivua, turvetta ja lentohiekkaa.\nEi ole edes ylpeätä kalliota, pyöreää hiekkatievaa vain sekä purevaa\nkosteaa merituulta ja joen märkää pajukkorantaa. Tuonnempana vain\nnousevat vaarat ja niiden takana penikulman, parin päässä kohoavat\n500--600-metriset tunturit, _Sulluvaara ja Falkefjell_, joiden\nkorkeista valtajängistä _Kuma ja Kallijoki_ lähtevät vaeltamaan\nitärantaa kohden.\n\nMaailmaa kansoittavan ihmisen pitää asettua siihen, missä vähänkään on\ntoimeentulon taikaa. Niinpä Kallijokikin, jonka mutkaten mereen\ntyöntyvä leveä suu tarjoaa hyvän haminan kalamiehen pyytöveneille, on\nsaanut ihmisen rantakumppanikseen.\n\nSuomen sitkeän ukon sanotaan tännekin ensiksi tehneen tönönsä.\n_Iin-Mikko_, iso mies, karkulainen Lannanmaasta, tämän kaukaisen\nautiorannan katsoi parhaaksi pakosijakseen asettuen joensuun niemelle\nsiinä 1840-luvulla. Siihen aikaan, kun vanha Sundelinin Taneli, joka\n1838 tuli Vesisaareen, kesäisin kävi Kallijoen seuduilla saitaa\npyytämässä, oli Iin-Mikko jokisuun ainoa asukas. Lappalaisen\nkotamuorinsa, tyttärensä ja kahden poikansa Hanssin ja Mikon kanssa Iin\nukko asua rähjäsi turvekammissa pyytäen kalaa merestä, mutta vielä\nahkerammin syöden lappalaisen poronpaistia, jota sai kyllä, kun vain\nmeni tunturiin naakimaan.\n\nPian tuli Iin-Mikon asumatovereiksi norjalaisia, Lilan-Andreas, Mikkel\nHansen, Manuel-äijä sekä muitakin norjanmiehiä ja myöskin suomalaisia.\nTurvekammeja ruijalaisetkin rakensivat, ja niin sitten samalla kaljulla\nniemellä koko miestokin asuttiin pounujen alla. Siellä torniolainen\n_Kaston Salkko_ möyri, hääri siellä kemijärveläinen _Raution Elias_,\njoka oli keksinyt parhaansa, kun oli kumoon käännetyn vanhan hämpöörin\nalle laittanut tallin, navetan ja turvesuojan. Mutta Tornion Kukkolan\nmiehen, _Korven Aaronin_ maja oli niin matalainen, että talvella\nihmiset vaelsivat sen ylitse, ja pikku pojat laskivat mäkeä sen\nvieriltä. Koko ranta vain haisi ja haikusi, kun kveeni-karkurit ja\nskolpat turpeilla lämmittivät jänkäpesiään sekä raastivat eväskalojaan\njälleihin tahi istuivat ahmimassa kesäytynyttä merikalaansa.\n\nTurvehökkeleitä oli Kallijoen kveeni- ja skolppakylässä vielä\nsilloinkin, kun kauppasaksa _Juhan-Aapram Kumpula_, Kemijärven\nLevärannan Ransukasta, 1860-luvulla saapui jokiniemelle ostaen Manuel\nRyssfeltiltä, koulumiehen tapaiselta, talon. Ei ollut koko rannalla\nkuin pari hirsirakennusta, tämä Manuelin asunto ja Kemijoelta\nperheineen tulleen _Kaarakka-Mikon_ talo jokisuun korkealla töyrällä.\n\nSitten muutkin norjalaiset paeten Amerikkaan möivät kömmänänsä\nkveeneille, ja Lannanmaan miehiä lappoi yhä lisää turvekammien\nniemelle, niin että kylä muuttui viimein aivan suomalaiseksi.\n_Kukko_-äijä, Ruotsin puolen Kukkolasta, tuli Vojakkalasta löydetyn\nemäntänsä ja lastensa kanssa 1873, laittoi talon Kaarakka-Mikon\nnaapuriksi, raatoi ensimmäiset niityt Kallijoen varsille ja hankki\nkarjaa, ja siitäpä nyt poika, _Juhan Kukko_, on kylän parhaimpia\nisäntiä. Koitui myös _Haapasaaren Jaako_ Kalajoelta, saapui\n_Pauna-Lassi ja Erkki Lehtola_ Kemijärveltä, sitten _Heikki Pietilä_\nKemijoelta ja _Heikki Pasu_ Iistä, vielä Tornion puolen miehet _Juhan\nRautio ja Juhan Riimala, Raasuksi_ sanottu, ynnä Ruotsin torniolaiset\n_Kalle Neljäskunta, Hyryksi_ käsketty, ja _Iisakki Niska_, sekä\nKemijärven _Pekka Harju_. Tuli _Juha Julkunenkin_, suutarimestari,\nastui Pasuun, ja koko kylä tapansa mukaan juoksi heti katsomaan\ntunturin tuomaa mustaa ja nokista miestä. Rousun Kreetakin mennä\nhökelsi, katsoi, juoksi ulos, sylkäisi ja sanoi:\n\n-- Hyi piru, kun oli ruma Suomen jätkä!\n\nMutta samasta Kreetasta tehtiin sitten saman Suomen jätkän emäntä.\n\nKäväisi kylässä kaiken jatkoksi, asui vähän aikaa ja taas tarpoi\ntiehensä, mennen Amerikkaankin, _Viinikkaa, Aulan Pekkaa,\nKnuuti-vaaria, Alamaata ja Snabbin Anttia_. Mutta on Kallijoelle silti\njäänyt nokko kansaa. Esiäijän Iin-Mikon suku on kyllä jo häipynyt pois,\nmutta muiden kanta on pysynyt. Ensimmäisten suomalaisukkojen pojat ovat\njo kylän vanhimpia ikävaareja samoin kuin myöhemmin tulleet, vielä\nelossa olevat raatajat, Pauna-Lassi, Lehtola, Pasu. Ja näiden pojat\nomine taloineen, isoine ja pienine perillisineen, ovat nykyisen\nKallijoen päävoimana. Kaarakkaakin on kaksi taloa, samoin Paunaa,\nPietilää ja Riimalaa, Pasuja kolme, Rautioita neljä, Harjuja viisi,\nvielä Kukko, Kumpula ja Korpi, Lehtola, Sundelin, Julkunen, Niska\nja Neljäskunta, Näissä majailee kansa, joka nyt vuorostaan soutaa\nmerta ja pitää sulilla vanhojen raatamia rantamaita.\n\nNiitty ja karja ovat ison Kallijoen samoin kuin Salttijärvenkin parasta\nmaantuotetta. Salttijärven rantamiehillä on tunturiniittyjen lisäksi\nmainio kyläntakainen kenttänsä, Kallijoki taas korjaa parhaat heinänsä\njokivarsiltaan. Meren ajamalla taarilla ukot vain höystävät\nrantaniittynsä saaden vahvasti karjanrehua. Kallijokelainen kasvattaa\nheinää niin paljon, että sitä riittää viedä Vuoreijallekin, joka maksaa\n\"kilusta\" 15-20 ja 25:kin äyriä. Mutta silti Kallijoen satalukuinen\nkarja lypsää niin runsaasti, että maitoa riittää vuoreijalaiselle.\nTuoretta maitoa ja viilipiimää lähetetään Vuoreijaan laivassa aina\nkerran viikossa tuhatkunta \"literiä\" ja saadaan 35 äyriä litrasta,\nviilipiimästä 40:kin.\n\nJotenkin hyvännäköinen on Kallijoen suurkylä, Mutkaa heittävän jokisuun\npohjoisrantaa seuraten ovat talot lähekkäin pitkässä kaarrossa\njokivartta kulkevan kylätien vierustassa, tien päässä viimeisinä\nisäntinä Kukko, Neljäskunta, Lassi-Pauna ja Kaarakka. On joukossa\nköyhääkin mökkiä, jos taas varakasta kauppiaan taloa, mutta ei yhtään\nlehmätöntä asukasta, eikä niin köyhää, että tarvitsisi kunnan\navustusta. Ruijan rautauunilla taloja lämmitetään ja ruokiakin\nlaitetaan. Ennen kyllä Harjun Pekalla ja Kukko-Juhalla oli\n\"paakariuuni\", kuten vieläkin Salttijärven Kalle Joen talossa. Niissä\nkylän emännät vuoroonsa kävivät leipää paistamassa antaen hyvän paksun\nlimpun uunin laikkoa. Kotikorpien tapaan _reikäleivät_ vain ennen\nolivat vartaissa laen alla, ja ne olivat niin mureat, että väliin\nitsestään risahtivat alas. Ja kun kallijokelaisella oli ruokahoitona\nreikäleipä, kala ja peruna, viili ja voi, niin sitkeässä asui hänen\nhenkensä.\n\nIsossa kylässä on vain kaksi pientä saunaa, toinen kylän loppuniemessä\nPauna-Lassin luona, toinen keskikylällä jokimutkan tienoilla.\nVuorotellen, aina parin viikon kuluttua, niitä vaivaisenvarvuilla,\n_löytöpuilla_ ja pankkiturpeellakin lämmitetään ja sauhutetaan ja\nkäydään sen kuin sovitaan ottamassa ihania kotoisia kylpyjä ja\nmuistellaan vanhan kotimaan verrattomia nokisaunoja, joita hongalla\nkorvennettiin, niin että punainen paistoi, ja sitten saatiin tulikuumat\nlöylyt. Mutta hyvät nämäkin pikku nokinaamat paremman puutteessa ja\nterveelliset, vaikka täytyykin ropsia vaipunutta selkää vain\npajuvastoilla, eikä niitäkään saada ennenkuin juhannuksen jälkeen.\nMutta kotoista perua kylyt kaikessa pienuudessaankin ovat,\nmuuttomiesten mukana tullutta tavaraa. Sillä kveeni on tännekin saunan\nsaatellut. Ei ollut koko itärannoilla kuuman kylyn tapaistakaan,\nennenkuin kveeni tuli ja rakensi höyryävän hirsihökkelin -- tarvitsikin\nsitä kovin monilukuisia syöpäläisiä karistaakseen. Siitä ruijalaisetkin\nsaivat oppia. Ja nytkin monet käyvät suomalaisten kuumissa hoidoissa.\nKullaselvan saunoihin norjanmiehet astelevat naapurikylästäkin.\n\nSaunasta kävivät entiset emännät etsimässä tulevaa sukupolveakin,\nvaikka kyllä täällä lappien laitumilla maan tapaan on sitä löydetty\nmistä milloinkin. On löydetty yhtä satoisasti kuin tuottavimmilla\nkotimaan kunnailla. Vanhan Jumisko-Petterinkin terve tytär, Mänty-Aapon\nemäntä Salttijarveliä, on maannut neljätoista lapsivuodetta, tehden\nkuusi täyttä poikaa ja viisi ehjää tytärtä. Hampaat ainoastaan ovat\n50-vuotiaalta menneet, mutta nekin lienee vain kylmä ilma vienyt. Hyvä\non ollut Jumiskon miniäkin, Peltoniemen Emma, kun on kolmessatoista\nvuodessa tuottanut kaksitoista tervettä heviikalaista. Kauppias Joenkin\nemännälle, Ultrik Karvon tyttärelle, on lapsia tullut niinkuin helmiä\nlankaa myöten, tullut aina tusinaan asti ja kymmenen on jäänyt elämään.\nKuitenkin emäntä on vasta 38-vuotias, nuori, komea ja kukoistava kuin\nrikkaan talon hyvin ruokittu ainoa tytär. Vain vanhan Matti Kumpulan on\njoskus täytynyt nuhdella Jumalaa, koska hän muutamille antaa lapsia\nmelkein liiaksi eikä hänelle ole antanut ainoaakaan, vaikka\nSofia-emäntäkin on aikoinaan ollut niin vahva, että on hiihtämällä\ntullut Pudasjärveltä Jäämerelle sekä kanniskellut jauhomattoja kuin\nmiehet ja retuuttanut heinärukoja, silloin kun miehiltä on loppunut\nvoima.\n\nNäinpä autioilla itärannoillakin, missä maa ei paljoa kanna hedelmää\neikä metsäkään verso, voimakas kveenisuku kyllä kasvaa ja lisääntyy\nsekä täyttää maata, tuottaen yhä uusia turpeen nostajia, meren\nsoutumiehiä ja turskan juksaajia.\n\nKallijoenkin haminassa pyytöveneet monilukuisina kelluvat, ja kala\ntakarannalla kuivaa lukemattomissa rovepuissa. Tarvitaan niiden\nhoitajia vastakin sekä jokivarsien niittäjiä ynnä Vuoreijan auttamista\nheinillä, maidolla ja viilipiimällä. Kasvaa ja vaurastua pitää\nKallijoenkin, vaikka se asustaakin autioiden tundrojen äärellä.\n\nMutta ei peloita kansaa meren ulkosää, eivätkä tunturitkaan. Hyvä vain,\nettä niitäkin on sekä muita korkeuksia, ettei ole, niinkuin Suomessa\nsanotaan olevan, aivan sileät maat. Kallijokelaisella oikein luonto\nliikkuu ajatellessaan, mihin ottaisi pakonsa, jos meri äkkiä rupeaisi\nnousemaan, kun ei olisi takana turvallisia tuntureita. Hyvät ovat nekin\nJumalan luomat, vaikkakin Pelto-Kalle joutuessaan Kjelvikissä\nviettämään yönsä talossa, jonka ikkunan takana nousi ihan pysty pahta,\nei uskaltanut nukkua koko yönä, peläten, että pahta paukahtaisi päälle.\n\n\n\n\nVuoreija\n\n\nAlastomalla kalliosaarella, Ruijan kaukaisimmassa koilliskolkassa ja\nitärannan pohjimmassa päässä, on vanha _Vuoreija_ saanut paikkansa.\nKaikkein kolkoin asuinmaa koko Ruijassa lienee tämän saarelaisen osaksi\nsattunut. Vain autiot puuttomat tunturit, sadan, parinsadan metrin\nkorkuiset, mutta sittenkin yli kesän lumiläikkäiset, sekä matalat,\npajupensasta työntävät tundrat ovat ainoana läheisenä maakuntana salmen\ntakana lännen puolella, ja muilla puolilla on aava meri, joka saattaa\nlaukoa puuskiaan aina pohjoisnavalta asti. Pääpohjoisenkin pauhut\nlyövät usein niin vihaisina ja valtavina, että paiskelehtivat mahtavan\nkivisen möljänkin ylitse kaupungin satamaan. Turvetta tuottaa tunturi,\npajukkoa notkelmat, ja jokivarret antavat hiukan heinää. Saaren kentät,\nhieruanrannat, notkot ja kalliorinteetkin sentään heinäkuussa\nvihannoivat, ja keiturit sekä muutamat hevoset ynnä lehmät ja lampaat\nkäyvät niitä elinkeinokseen nyhtämässä. Väkevää kyllä on tunturin\nruoho, ja vahvan kuun se kaikkinaiselle karjalle antaa talven varaksi.\nMutta sittenkin on _Varkajan_ luonto niin taamova, että virkku\nhevonenkin täällä kuuluu pian heittävän hirnumisen, jopa kukkokin\nlakkaa laulamasta. Ja kaikki vanhat kummat tämän kolkon seudun\ntunturimaissa majailevat. Kuullaan siellä usein olemattomia ääniä ja\nporontiukuja, kuullaan joskus nuorukaisenkin ammuvan, löydetään kuoppia\nkuin ketunpesiä ja kuopista pääkallon luita. Luiron Oskari löysi\npottukuopankin tuoreine syötävineen, mutta kun hän muutamia perunoita\notti mukaansa, niin ne kaikki katosivat.\n\nMutta tännekin vain piti kristikansan kulkea ja pystyttää suurkylä, iso\nVuoreija, hallitsemaan kansatonta erämaata ja suurta meriaapaa.\nPääisäntänä ja ylimmäisenä sai täällä kumminkin olla.\n\nJo kaukaisina summina aikoina, jolloin varsinkin karjalaiset täällä\nsaaliinhimoisina retkeilivät ja asuttelivat rantojakin, rakennettiin\ntänne 1307 vaiheilla Jäämeren autiomaiden vallanpitäjäksi Vuoreijan\nlinna, _Vardöhus_, katsomaan, ettei takarannan karjalainen kovin\nlevittäisi täällä valtaansa. Linnan hoitoihin, saaren kaakkoisrannalle,\nkasvoi vähitellen kaupunki. Kalamiehiä kehoitettiin laskemaan maihin ja\ntekemään turvekamminsa, ja etelästäkin houkuteltiin asukkaita. Näin\nsaatiin ihmisensuku tännekin. Silloin kun näiden maiden valtaherra,\nTanskan kuningas Kristian IV, kävi täällä pohjoisilla perillä,\nkirjoittaen erääseen pölkkyyn: \"Anno 1599 29 maji erat haec in domo\nChristianus 4 rex Daniae et Norvegiae\",[58] oli linnakylässä asukkaita\nvain muutamia kymmeniä perhekuntia. Mutta kun sitten toinen valtakunnan\npääisäntä, Oskar II, lähes kolmeasataa vuotta myöhemmin matkusti\nsamoilla mailla sekä kirjoitti samaan pökkelöön: \"Vidi Oscar 3/7 1873\",\nVuoreija antoi elatuksen jo 800-900 ihmiselle.[59]\n\nKovalle otti, ennenkuin Varkajan saarikylä saatiin 800-sieluiseksikaan.\nKun kehoitukset ja houkuttelut eivät aina auttaneet, täytyi turvautua\npakkokeinoihin. Jo 1600-luvun jälkipuoliskolla ruvettiin Vuoreijaan\nlähettämään vankeja, miehiä ja naisia, aina Köpenhaminasta asti.\nToimitettiin tänne myös pakkotyöläisiä kymmenvuotiseen velkavankeuteen\nsekä kaikenlaisia epäsiveellisiä ihmisiä. Joutui Vuoreijan autiosaareen\nmoni oppinutkin mies kitumaan, pappi Engelbrehtkin sai täällä kärsiä\nsen takia, että helluntaina 1661 tekeytyi kuuromykäksi eikä ruvennut\nrukoilemaan kuninkaan puolesta.[60] Pakkotyöläisistä ja vangeistaan\nVuoreija aikojen vieriessä sai monet asukkaansa, eikä aina suinkaan\nparhaimpiaan. Lisäytyi kansa myös siten, että etelästä kuljetetut\nlinnan sotamiehet jäivät seudulle kalamiehiksi. Tuntureita kiertävät ja\nmerta soutavat lappalaiset olivat kyllä jo vanhastaan tämän merilinnan\nmaakansana, ja monet peskipojat ja paltsarajamiehet palvelivatkin\nVuoreijassa joutuen kerran sinne mentyään viideksikin vuodeksi\näkseerailemaan. Sitten myöhemmin, kun suomalaisetkin kulkeutuivat\nmaille, joku kveenikulkurikin antautui linnan komentoon, koska sai\nsiellä vapaan hoidon ja palkkaakin, joutuivatpa sotamiehen virkaan\nsellaiset pojat, jotka yksipuolisesti pitivät huolta vähäväkisen\nautiomaan kansoittamisesta laitellen yksinäisiä lapsia, joutuivat myös\npahankuriset tappelupukarit ja ilkityön tekijät. Armotta kaikki\npaiskattiin töihin, kiviäkin lauttaamaan lähisaarilta linnanmuurien\nkohentamiseksi. Siellä kveenimiehet yhtähyvin kuin skolpat ja\nlappalaiset saivat kiviä puskien sovitella ylitsekäymisiään. Tepsellin\nSimukin, vahva pahansisuinen turvekammin mies Isostavuonosta,\npaiskattiin Vuoreijaan, koska hän aina tappeli ja toisinaan\njuovuspäissään suurilla kivillä jymähdytteli rannassa olevia veneitä\nrisoiksi, tarjoten sitten kyllä perästäpäin säkillisittäin puolen\nskillingin rahoja maksuksi, lopuksi päätellen: \"Kun ei sulle kuninkaan\nmyntti kelpaa, niin ole ilman\". Linnan sotamiehenä Simu sai sitten\nväännellä ja paiskella kiviä kyllikseen, mutta sai myös välitöikseen\ntapellakin skolppien kanssa. Ja tappelikin Simu. Puukolla miehet\nsöhivät toisiaan makuulavallakin, joskus niin ankarasti, että punainen\nvain virtasi ylälavalta alakerrassa loikovan peitteille. Mutta huonoja\nnaisparkoja rangaistiin Vuoreijan linnassa eri tavalla. Heidät\ntavallisesti ankkuroitiin, niinkuin 1693 muuan huoruudesta syytetty\nirtolaisnainen, hierualle niin pitkäksi aikaa, että ullivesi nousi\nkainaloihin ja leukaankin asti. Sitten vasta vanki vedettiin pois,\nmutta maalla vielä varmuudeksi lojautettiin niskaan kuusi, seitsemän\ntynnyriä suolaista merivettä. Talvella tämä oli kyllä hengelle käypä\nsynninpesu. Kuritettiin tällä tavalla kerran 1696 lappalaistakin,\nThude-Gunderia, joka juovuspäissään oli mennä pökkelöinyt Ivvar-Ingan\nmakauksille. Mutta koska ukko-räähkällä ei ollut muuta omaisuutta kuin\nvanha paltsaraja paljaalla ihollaan, vietiin hänet hierualle ja\npaiskattiin niskaan kuusi tynnyriä suolavettä varoitukseksi\nkevytmielisestä ja Jumalaa loukkaavasta työstään. Mutta kaikkein\nkovimmin kuritettiin vanhoja noitaämmiä, Sillä entiseen aikaan\nVarengissa oli kyllä suuria noitia. Vuoreijan ja Kiiperin välillä on\npuolitoistasatametrinen alaston kallio, _Domentunturi_, jonka syvään\nluolaan noidat juhannusyönä kokoontuivat remuamaan. Siellä korkealla\nmeripahdalla he vahtivat ohitse kulkevia laivojakin ja nostaen myrskyjä\nupottivat niitä, peloittivat myös kalat takaisin merenaavoille sekä\nlähettivät tappavia tautejakin. Laurits Richertsenin laivan ämmät\nhukuttivat Vesisaaren luona, toisen aluksen Kiiperin aavalla ja vielä\nperunalaisen purren samoilla vesillä. Näitä tihutöitä noita-akat\nainakin tunnustivat tehneensä, koska heitä Vuoreijan, Kiiperin ja\nVesisaaren käräjillä 1651-53 tutkittiin ja kaksinkymmenin tuomittiin\npoltettaviksi. Amundin Gunnel oli näitä noitia sekä Vesisaaren lukkarin\nemäntä Baarne ja Andersenin eukko Bodell, ynnä Sigvardin Elle\nEkreijasta ja Erikin Berte Annijoelta, ja kaikkein hyvänä oppimestarina\nNils Pedersenin Kirsti, jonka apostolina oli itse Beelsebub.[61]\n\nTällaisilla mailla sai vanha Varkaja valvoa ja hoitaa isännän virkaa,\nkoota väkeä äärelleen ja kasvaa.\n\nEntinen linna on kyllä jo satoja vuosia sitten hävinnyt ja uusi\nnostettu saaren länsirannalle. Siellä se nytkin kohoaa kaukaisten\nmeriaapojen pääisäntänä. Tykit vain avokitaisina ammottavat merta ja\nmaata kohden, ja asekuntoiset miehet astuskelevat linnan tanhuvilla. Ja\nVuoreijasta on tullut Ruijanrannan suurkaupunki, jossa on asukkaita\nlähes neljätuhatta.\n\nSuuri kaupunki, näin takarantojen nostamaksi, itäkolkan isokylän onkin.\nTaloja on saatu kokoon tavaton paljous, vanhoja kaksi- ja\nkolmikerroksisiakin rakennuksia, kymmeniä isoja sekä pieniä\nkauppataloja keskelle kylää, ynnä kymmeniä mataloita ja\nturvekattoisiakin kalamiesten hökkeleitä laitapuolille sekä työmiesten\nasumuksia ja joitakuita suuria harmaita varattoman väen vuokrapesiäkin.\nOn pankkitalokin ja kouluja, uudenaikainen pieni kirkko alastomine\nhautausmaineen kallion vierellä, on pelastusarmeija ja elokuvat ja\nkaikki ison kaupungin toimitukset, vieläpä pieni aarastikin, jonka\nrautaristikkoikkunasta joku tyrmään työnnetty täysihoitolainen katsella\nkillistelee. Mutta melkein järjestään koko kaupunki on kuin vanhuuttaan\nhaalistunut ja harmaantunut. Isot talotkin ovat vanhan ja raihnaisen\nnäköisiä, puhumattakaan laitapuolien köyhistä majoista, jotka\nränsistyneisiin, hatariin, ahtaisiin ja ummehtuneisiin suojiinsa\nrikkinäisten ikkunaruutujen taakse kätkevät suuren osan kaupungin\nkansaa, päälukua ja työvoimaa. Tuulet ja tormit, talven purkuilmat sekä\nkesän ja syksyn rojusäät täällä ahkerasti riepoittelevat ja raastavat\nkaikkea kiinteää ja irtainta kovemmin kuin melkein missään muualla,\njopa saattavat keskikesälläkin kohdella ylimääräisellä lumirännällä.\nMutta ennen kaikkea täällä meren kylmänkostea suolainen hengitys sekä\ntuon tuostakin koko maailman valtaava harmaa konto ja pakkasrusta\njäytävät väleen pois parhaankin värin saattaen uuden vanhaksi.\nSaamattomuus kyllä myöskin ja köyhyys ovat osaltaan syynä\nrappeutuneisuuteen.\n\nMonet kadut halkovat kaupunkia pitkin ja poikin, pari katua vetää\nsatamien välitse matalan ja kapean kannaksen kautta vanhasta isommasta\nitäosan kaupungista uudempaan kylään saaren länsipuoliskoon, jossa\nvanhainkoti ja köyhäintalo ottavat vieraita vastaan ja linna kohoaa\nkummullaan.\n\nMutta sataman ääret on asutettu vieri vierin suurilla punaisilla\nmakasiineilla, joissa on ovi oven yllä ja ylinnä otsassa iso väkipyörä,\nsekä monilla höyryävillä traanikeittimöilla, jotka rasvaa tiukkuvin\nrappusin ja ympäristöin alati antavat kaupungille voimakasta\nkalanmaksaöljyn tuoksua. Patsaiden varaan rakennetut lankkulaiturit\nkorkeine upporappusineen ojentuvat pitkin hieruaa. Kymmenittäin,\nsadoittain on haminoissa kaikenlaisia kalamiesten aluksia, ja suureen\nsyvään pohjoissatamaan ajavat aallonmurtajan aukon kautta isot\nvaltameren höyryrumilaatkin.\n\nKalanpyyntiaikana on rantasillat ahdettu täyteen kalaa ja\nkalanpyytäjää. Väkipyörät vain kitisevät nostaen saaliit veneestä\nsillalle, jossa ne puhdistetaan ja korjataan sekä työnnetään totkut\nsilta-aukosta meren hyviksi. Vuoreija onkin koko Ruijan suurin\nkalakaupunki. Tuhansin miehin ja tuhansin aluksinkin täällä parhaana\naikana riehutaan kalojen kimpussa, ja monet sadattuhannet kalat\nripustetaan rovepuihin. Koko kaupunki piiritetään vartaissa riippuvien\nkalojen paljoudella, ja ilma kyllästetään kalantuoksulla, laiturit\nsotketaan kalantotkuilla, pihat, aidanselät, tikapuut, rantakivet,\nkallionpartaat täytetään suurilla ja pienillä kalanpäillä.\n\nTänne merikalan suurkylään on monen suomalaisenkin keino kulkenut,\nvaikka verraten myöhään kveeni on kaukaisen linnakaupungin ottanut\nasuinsijakseen. Vasta 1845 mainitaan Vuoreijassa olleen kahdeksan\nsuomalaista, ja kymmentä vuotta myöhemmin 14 sekä taas parin\nvuosikymmenen kuluttua 85. Mutta 1890 oli kveenien suku Vuoreijan\nsaarella yli 300, kunnes taas 1910 heidän määränsä laskettiin 250\nhengeksi.[62]\n\nKöyhää sukua, ahdasten alakomeroitten, siivottomien peräkartanoiden ja\nkylmien lohtakamarien kansaa Vuoreijaan hätäytyneet kveeniparat melkein\njärjestään ovat. Terveinä, täysipäisinä ja täysiraajaisina miehinä he\novat aikoinaan tänne tulleet ja sitten elämänikänsä kiskoneet\nkalavenettä Jäämerellä, saaneet ja syöneet sekä myöneet kalaa, eläneet\nja elättäneet jotenkuten joukkonsakin, Vain harvat ovat ennättäneet\nparemmille osille, kalakauppiaina kokoamaan omaisuutta, taitavana\nrautiona takomaan rahaa tai puuseppänä ansaitsemaan.\n\nMoni Vuoreijan merta soutanut suomenmies makaa jo saaren maassa, ellei\nole joutunut aaltojen alle, ja heidän jälkipolvensa on jo täydessä\nmitassa, kolmaskin nousemassa. Kirkon vierillä makaa monen muun\nrinnalla jo _Vaskuri-Olli_ eli Halla-ahon ukko, joka hoiti saunaa ja\ntinaili kahvipannuja. On sinne joutunut myös _Aatami Lappi_, joka\nviimeiset vuotensa raihnaisena loikoili ahtaassa epäsiisteydessä suuren\nvuokratalon nurkkakömmänässä silti käyttäen sukkelaa suutaan ja\njaaritellen savolaisia satujaan. On kiven alle viety jo Sotkamon\n_Salomon Palkkis_-riepukin köyhäinkodista, missä hän pitkät ajat\nmakaili valitellen huonoa rintaansa ja muistellen niitä aikoja, jolloin\nhän kulki insinöörin matkassa, eikä tarvinnut muuta kuin käveleskellä\nja silloin tällöin lyödä piikari patsaan päähän, ja silti juoksi hyvä\npäiväraha ja hengityskin kävi kuin viidelläkolmatta höyryllä, vaikka\nolisi ollut kontosääkin. Olisipa Salomon viimeisinä elinvuosinaan ollut\nniin rikas kuin oli köyhä, niin \"paikalla olisi ottanut lipetin\nRuotsiin, jossa on isot järvet ja hyvä ilmanala\". Mutta Salomon-rukka,\nköyhä kalamies, sai \"lipetin\" toisille maille, missä hän saanee taaskin\nvain käveleskellä ja lyödä piikareita patsaan päähän...\n\nMutta vielä monet ensi polvenkin miehet ja naiset elävät ollen melkein\nvieri vierin seitsemillä, kahdeksilla ja yhdeksilläkin kymmenillään.\nTäällä Sodankylän Sanasesta jo nelivuotiaana vanhempiensa kanssa\ntullut, sitten kauppiaita ja pappeja palvellut _Tepsan Anna-Karuliina_\nasuu hyvinvoipana Tegerströmin leskenä, poikien toimiessa\nkalanvälittäjinä. Toimeen tulee kraatari _Syrjäsen_ muorikin,\nLeski-Kaijan Liisapetti, joka joutui Ruijaan puolivuotiaana\nrevonlahtelaisten vanhempiensa mukana Pentin-Kaisan helmassa. On emäntä\nainakin niin varoissaan, että saattaa antaa hyvän ruokaveron sisarensa\npojalle, Kiiperin kalamiehelle, jottei sanottaisi yhtä visuksi kuin\nOulun tätiä, joka ei suonut edes pientä kahvitilkkaa, vaikka\nsisarenpoika oli tullut Ruijasta asti. Seppämestari _Kustaa Kaaskokin_,\n73-vuotias Kolarin jälkimies, joka kohta kuusikymmentä ajastaikaa on\nasunut Jäämeren hengessä, tulee toimeen, ollen poikineen rautiona,\nkorjaillen kalamiesten moottoriveneitä. Poika onkin Ruotsin opin\nkäynyt mestariseppä. Mutta kovat koulut isäukkokin on käynyt.\nKolmetoistavuotiaana hän veljensä ja sisarensa kanssa vanhempainsa\nmukana joutui Jäämeren rannalle, oli kalamiesten kokkipoikana, pääsi\nruijalaisen sepän oppiin nousten kisälliksi, sitten takoi talvet ja\nkesät pyysi kalaa. Kymmenin kesin rautamies on ollut kalamiehenä\nsattuen joskus sellaiseenkin säähän, että kotirantaan on jo lennätetty:\n\"Nyt se Kaaskokin on hukkunut\". Mutta Kaasko ei hukkunut, eikä sillä\nkertaa kukaan muukaan kadonnut. Sillä kova sää oli Jumalalta pantu\npäälle vain koetukseksi eikä pään menoksi. Mutta kun Kaasko kerran meni\nAmerikkaan aikoen Astoriassa ruveta sepäntöihin, niin hänen keuhkonsa\nalkoivat sulaa kuin kynttilä, joten ukon kiireesti täytyi palata\ntakaisin Vuoreijaan. Sillä Astoria on hyvin epäterveellinen maa, kun se\nei koskaan kylmety niinkuin Jäämeren tunturimaa. Hyvin toimeen tuleva\non _Matti Björklundkin_, Tervolan mies, joka viisikymmentä vuotta on\nelänyt Jäämerellä, käyden Huippuvuorillakin sekä ollen neljänäkymmentä\nvuotta _tingan tulkkina_, lopuksi ahkeroiden kalakauppiaana sekä\nelokuvissa lipunmyyjänä. Oman talon isäntänä istuu myöskin _Hakalan_\nukko, samoin _Suorsa ja Matti Hiltula_. Eiväthän nämäkään mitään\nmaailman rikkaita ole, vähävaraisia vain ja kättensä töillä toimeen\ntulevia raatajia, vaikka muita vähän parempiosaisia. Mutta on monta\nköyhää kovan työn puskijaa. Työtä täällä vielä koettavat nuhjustaa\nsellaisetkin suurten kymmenien suomalaisäijät kuin _Tuoremaa\nja Pietilä_, yli 70 ikäiset ukkopahaset, jotka kaksin asua\ntuhrailevat Matti Hiltulan ahtaassa lohtakamarissa. Pietilä on\nkoitunut Haapavedeltä, ja Ruotsin Kaaressuvannon kainulaisia.\nKaaressuvantolainen onkin kolunnut kaikki Ruijan rannat, keikkunut\nKaarianmerelläkin ja ollut Novaja-Semljalla sekä nähnyt samojeedeja,\nmursuja, hylkeitä ja jääkarhuja ynnä meriraukkoja. On Tuoremaan Fransa\nennen käynyt \"rälssässäkin\", tunnustanut siellä ja laulanut ja saanut\nlisänimekseen \"Halleluijan\". Töissä yrittää vielä olla _Eeva\nKnihtiläkin_, 83-vuotias Kuusamosta lähtenyt Korvuan muori, joka 60\nvuotta takaperin tuli Jäämerelle Vienan-Karjalan, Kannanlahden ja\nImanteron kautta. Kalamiesten liinoja syöttämässä nähdään Pieksämäeltä\nlähteneen Lapin Aatami-vainajan _Eeva-muori_, Enontekiön Peltovuoman\nEiran tytär, joka syöttöhommaansa usein höystää siivottomilla sanoilla\nansaiten miesten hörönauruja. Muori kelpaakin vaikka mihin asiaan. Hän\nparantaa maat ja ruvet sekä muut tartunnaiset, ja kun naapurit\nkyllästyvät mirriparkaansa, vetää muori narun katin kaulaan, nylkee sen\nja saa tossuihinsa pehmeän kissannahkaisen sisäkerran. Kalamiehinä\nyrittelevät vielä olla _Parpalan Ultrik, Matti Haikara, Kuusiniemen_\nukko sekä vanha ja vaivainen Kemin mies, _Tapani Koivuniemi_.\n\nOn kveeni-vanhojen parvessa monta jo varsin vaipunuttakin, niinkuin\n_Jaako Kaihtenkin_, joka parhaassa iässään paineli Hailuodon pieniltä\njäisiltä meriltä suuremmille sulille rannoille, sekä _Kustaa Fiskari_,\nsamoja ikätovereita ja samojen rantojen kasvatteja, Oulun Kiviniemestä\npoissa, ynnä _Juhan Boström_, Tornion puolen pienoinen ukkopaha.\nKöyhäin kirjoihin vanhaparkojen on jo täytynyt turvautua ja etsiä\nsijansa köyhäinkodissa, jossa vaareilla on vapaa asunto ja vähän\navustustakin. Oulun rantalaiset, Kalisten ja Fiskari, köppelehtivät\nkaksin samassa huoneessa, saman kattilan suuruksilla, ja torniolainen\nlappalaiseukkoineen viettää vanhuuttaan toisessa kopperossa.\nElämä pitää kovilla näitäkin poloisia. Boströmin vaarilla on\nneliruumainen meriveneriepu, ja sillä ikäloput ukkopahaset käyvät vielä\njuksaamassa, joskus lasketellen kahden, kolmenkin penikulman päähän\nHamneparin taakse. Vuorokausittain äijät saavat ajelehtia aavalla\njuksaten ja venettään hoidellen, niin ettei purren vanhinkaan,\n74-vuotias Kallsten-Jaako, toisinaan pariin vuorokauteen ennätä\nummistaa edes ainoata silmäriepuaan. Siinä nokko jo maailmakin rupeaa\nukkojen silmissä aivan kummittelemaan, ja vanhat kalamiehet tuntevat\nolevansa melkein valmiita täältä lähtemään. Mutta suomalaisen henki on\nsitkeässä, äijänhunerot tulla keikuttavat viimein taas omaan rantaan ja\npuolikuolleina köpöttelevät köyhään komeroonsa. Henkivähästään ukot\nyrittävät kunnialla hoitaa viimeiseen pihahdukseen asti. Tänne kylmille\nkylille kun ovat vakiloppuina sortuneet, niin täällä täytyy olla. \"Ei\nmeistä huolita ennää Suomhen, ei rahalla ei milhän\", ukot toteavat\ntilansa. Fiskari kyllä jo kerran käväisi sukulaisissaan kotikylillä.\nMutta pian yksinäinen köyhä vanhapoika tunsi siellä rikkaiden joukossa\nolevansa liikaa, niin että hän taas otti pussinsa ja lähti jälleen\npainumaan pimeitä periä kohden.\n\nKaikkein vaivaisimmat viettävät viimeiset aikansa vanhainkodissa\nkokonaan muiden armoilla. Siellä seitsemän miehen seurassa, jotka\nkaikki jo ovat maallisen ja merellisen vaelluksensa viimeisiä lehtiä\ntavailemassa, makailevat ja nukkuvatkin vanhat suomenmiehet _Piippolan\nJussi, Kuusamon Heikki, Tanelin-Jussi ja Törmäsen Jussi_. Eivät nämä\nvaarit enää kykene ansaitsemaan edes suoloja kahviinsa, ei heillä ole\nenää paljon asioita maailman kanssa, eikä heitä täältä enää saata\nmuualle kuljettaa kuin mullan alle. Törmäsen Jussikin, Simon mies, on\njo niin valmis, ettei enää jaksa ovesta ulos, vaikka mies aikoinaan oli\ntaitava timperi, nopsa nikkari ja rohkea kalamies, jopa niin jalo\nkorttimies, että häntä mainottiin _Kortti-Jussiksi_.\n\nMutta _Mustos-Tuomas_, 86 vuotta täyttänyt vanhapoika, tuhertelee vain\nyksinään kolkossa lohtakamarissa kaupungin laitapuolessa eikä\nkehoittamallakaan ole siirtynyt köyhäinkotiin, ollen kumminkin\npakotettu ottamaan kunnalta apua.\n\nKohta kuusikymmentä vuotta takaperin Tuomas parhaana miehenä lähti\nOulusta Jäämerelle ollen sitten kalan kimpussa milloin milläkin\nrannalla, Vesisaaressa, Vuoreijassa, Hammerfestissa, Tromssassa,\nPutoijassa, Lofooteilla, Trondhjemissä, Kristiansundissa, kiipien\nNordkapinkin huipulle kantaen selässään puoli ankkaa vettä\nengelsmannille. On Tuomas ollut pari vuotta Senjan nikkeliruukillakin\nsiihen aikaan, kun _Porttiviini_ oli siellä pestyyrärinä. Siellä Oulun\nTuomas ja pari muuta houkkaa, _Pääkkös-Heikki_ Kuhmosta ja _Mursun\nOlli_ Pudasjärveltä, syytivät alituisesti päänkokoisia kiviä\nsulatushyttään, joka ei koskaan saanut sammua eikä palaa pohjaan. Se\noli kovaa työtä, pari kruunua sai paikkaa päivässä, mutta miehet\npuskivat niin, että kädet olivat loppua, puskivat säälimättä kerran\njoulupäivänkin ansaiten kuusi kruunua mieheen. On ikä-Tuomas ollut\nsuurilla Jäämeren retkilläkin Huippuvuorilla ja Kaarianmerellä. Kykeni\nOulun mies aikoinaan johonkin, mitäpä kun mursun ja valkeankarhun\ntappoon sekä jäisiä ulapoita ajelemaan, mutta kulki siellä samassa\nmatkassa aikakin, ja ikä juovatteli jäljessä. Mutta aika ajoi aina\nohitse jättäen yhä vuosia vuosien lisäksi painamaan raatajan hartioita,\njopa viimein talutti paljaskalloisen koppurakouraisen ikälopun\näijäparan pieneen lohtakopperoon.\n\nJa täällä nyt vanha merien kiertäjä viettää ilotonta yksinäisyyttään\nmilloin köpötellen kaupungille, milloin kähmien pystyjä tikapuita\naution pimeän lohdan peräkömmänään loikomaan. Vain pikkuisesta\nräystäsikkunasta pilkistelee etelän aurinko vaarin asuntoon, ja\nsiitäkin päivä saa nähdä kyllikseen. Sänkypahanen, ristijalka-pöytä,\npieni kaapintapainen ja pari jakkaraa, suola-astia, vesiämpäri,\nkahvipannu ja pata sekä rautauuni ovat ukon asuinkumppaneja, ynnä\novipielen naulassa läheisimmät toverukset, kolme vanhaa takkia ja\nkuluneet housut, vielä nurkassa ainainen kävelykumppani, kiiltäväksi\nkulunut käyräpäinen sauva. Siinä on koko yli viisikymmenvuotisella\nJäämeren vaelluksella kokoon haalittu omaisuus, jonka vaarirukka täältä\nlähtiessään jättää perinnökseen.\n\nKuoleman tuntee Tuomas jo perässään kähmivän, vaikka se vielä\nliikkuukin häntä hitaammin. Kerran se jo kyllä tosissaan uhkasikin ja\npudotti rappusia alas katkaisten selän, niin että ukko makasi monta\ntuntia tiedotonna. Mutta kuolema ei vielä korjannut, hyvät ihmiset vain\nkorjasivat ja koettivat parhaansa mukaan parantaa ja laitella.\n\nMuuan ruijalaistyttö vain käväisee ukon asuntoa silloin tällöin\nsiivoamassa. Muut eivät kehtaa käydä hänen halpaan kammioonsa, eivätkä\nruveta kaahimaan kylmän lohdan kitiseviä rappusia. Sukulaisia hänellä\nei ole, heimolaiset ovat hänet unohtaneet. Syystä kyllä vanha\nTuomas-rukka valittaakin:\n\n-- Min' oon niin hyljätty äijäriepu... Ei minua täällä kukkaan käykkään\nkattomassa... Liiaksi on jo ikää äijärievulla...\n\n\n\n\nPykeija\n\n\nOn suuri suomalaiskylä Jäämeren rantakallioiden suojassa,\nniemennenässä, pikku poukamassa, Varenginvuonon etelärannalla,\nvastapäätä Vesisaarta. Tämä kylä on _Pykeija_, suomalaisten suuri\njoukkosaavutus.\n\nKaikkein alastomimman kalliorannan suomenmies on täällä valinnut\nkotimaakseen, eikä häntä tänne suinkaan jumalanluoma puu eikä nurminen\nkesämaa ole houkutellut. Sillä kaljulla kalliolla ei kasva ainoatakaan\nkärväskoivua eikä pensasta, ei paljon ruohonkaan viheriää. Kyläkallio\nja koko seutu on niin köyhää, että kotikentillään ikänsä kävelleet isot\ntyttäretkin saattavat kerjätä isältään lupaa ja rahaa matkustaakseen\nSuomen Kolttakönkäälle katsomaan oikeata koivua sekä Salmijärven\nrannalle ihailemaan etelämaan puuta, jota sanotaan männyksi. Kyläkenttä\nei kovin osaa kukkia kesän iloiksi eikä elää viheriässä nuoruudessa.\nNiinpä heti, kun kesäpäivä peittyy pilveen, käy kuin syksyn hengähdys\nyli kalliopengerten. Mutta hautausmaalla, keskellä kylää, vain versoo\npieni sininen kukka, niin ihmeellinen maantuote, ettei sellaista kasva\nmissään muualla maailmassa kuin kaukaisessa Siperiassa ja\nHuippuvuorilla.[63] Ja siinäkin on outo kalmantuoksu.\n\nVain villit tuulet pyyhkivät näitä kalju;a kallioita, kylää ja kylän\nkansaa riepoitellen. Valkeapäiset, koillisen tuomat siikanteet\nroiskivat tuvan seiniin asti ja viruttelevat ikkunoita tuoden\ntullessaan puita, tynnyreitä ja kaikenlaisia astioita, mutta taas\nmennessään viedenkin milloin talon portaat, milloin veneen, milloin\ntaas rysähdyttäen aitan nurin tahi paiskaten veneen palasiksi kalliota\nvasten. Ja talven sekä syksyn pimeässä yössä mustana meuruava meri\nvälkkyy kuin valkea.\n\nKolmisatametriset, yli nelisataisetkin meritunturit ja kalliopahdat\npitävät Pykeijaa turvissa maanpuolelta. Siinä lähimailla kohoavat\n_Jungfruhöyen, Puolapahta, Lehtipahta ja Patteritunturit_, Saalamon\nsaarella, vuonon takana, nousee lähes viisisatainen _Saalamon tunturi_,\njoka on niin ylpeä, että sen korkeimmalta saa katsella seitsentä\nkirkkoa: Näytämön, Kirkkoniemen, Kolttakönkään, Vuoreman,\nVesisaaren, Uuniemen ja Vuoreijan, _Raanupahtaa_ Reisivuonon\nrannalla kymmenettuhannet merilinnut pitävät kotipaikkanaan,\n_Pahan-äijän-pahdassa_ majaili ennen muinoin itse paha-äijä juksaten\nvuonosta turskaa niin ahkerasti, että nuora kulutti pahdan kylkeen\nsyvän kurun, ja _Joonaan-pahdan_ juurella Pykeijan kylässä asui ennen\nJoonas-äijä, kveeniukko. Mutta _Akkupahdan_ jyrkästä syöksystä lasketti\nlapinakka porolla alas mennen ikiteilleen.\n\nKoko Etelä-Varengin tunturiseutu oli aikoinaan viimeisenä jätteenä\nLappien suuresta, valtakuntien välisestä yhteismaasta, missä eri kansat\nkävivät veroa kiskomassa. Etelä-Varengin maita vallitsivat viimeksi\nVenäjä ja Norja, kunnes ne 1826 lopuksi joutuivat Patsjokea ja Vuoremaa\nmyöten Norjalle. Vanhaan aikaan olikin näillä rannoilla ryssä\nmaleksinut laivoineen ja tavaroineen. Näytämön vuonon suulla,\nvastapäätä Kiviön saarta, on hirveän pahtaseinän alla kallioluodon\nsuojaama merenmutka, joka on kymmenien sylien syvyinen, niin että\nsiihen kostuisivat vaikka suuret sotalaivatkin, ellei se olisi kovin\nahdas. Tämä on _Praashamina_, ja entisillä ryssillä sanotaan\ntässä olleen satama ja kauppapaikkansa. Mainitaanpa, että eräs\narkangelilainen porvari, Sergei Kolokov, 1800 vaiheilla piti kauppaa\nPraashaminassa ollen kesällä aina itse komentamassa, mutta talveksi\njättäen vain kaupparengin kalliotaloon isännöimään. Ukko kuoli 1810\nvaiheilla, ja kauppatalo oli pystyssä vielä 1812, mutta myöhemmin sen\nkveenit polttivat.[64] Toinen venäläisten olentosija oli ollut\n_Horoslaakassa_, etempänä vuonossa, ja _Ruossavuonokin_ on ryssältä\nperinyt nimensä. Norjan miehetkin liikkuivat täällä jo aikaisin, ja\nmonet sitten ottivat sijansakin. Mutta kaikkein vanhimpana ja\nsuurimpana asuntajoukkona ovat täällä aina olleet lappalaiset, vaikka\nheillä oman valtamaansa asioissa ei ole koskaan ollutkaan suunvuoroa.\nInarista, Utsjoelta ja Koltanmaalta useimmat lappalaiset olivat\nkulkeutuneet. Kallioisille rantasaarille ja niemille toiset lapit\njutivat porotokkineen kesää viettämään, toiset taas asettuivat\nmerellisiksi kalamiehiksi.\n\nPykeijan nokalla oli jo normannien ja saamemiesten tulisijoja, kun\nsinne kveeni pohjaksui, ja monta turvekammia sanotaan olleen Pykeijan\nKotisaarella. Jo 1839 mainitaan Pykeijan neljässä turvekömmänässä\nmajailleen pari suomalaista _Halvaria_, Hannu ja Rasmus, sukunimestä\npäättäen Rovaniemen miehiä. Mutta kun sikiävä suomalainen kerran sai\njalansijaa ja näki sen hyväksi, hän pian otti ylivallan. Niinpä\nPykeijassa 1855 oli norjalaisia vain yhdeksän, mutta suomalaisia\nkaksikymmentäyhdeksäm.[65]\n\nKaikkein vanhimpia Pykeijan kveenejä oli _Joonas-äijä_, jonka sanotaan\nahertaneen merenmutkan pohjissa komottavan korkean Joonaanpahdan\njuurella. Mutta Joonas-äijä on jo aikoja pantu maan alle, ja perilliset\npainuneet pois isänsä pahtasijoilta. Ensimmäisiä asuntaukkoja mainitaan\nmyöskin olleen _Piippo-äijän_, jolla oli muorina Riston-Juntin-Mallu\nUtsavuonosta. Piippo oli pieni paksu vaari ja niin pitkäpartainen, että\nhäntä pienet pykeijalaiset kovin pelkäsivät. Kyläkaarron kaukaisimmassa\npäässä hän pitkät ajat asusteli, kunnes muutti kalamieheksi Ryssän\nrannalle. Mutta äijän asumakentän mukaan sanotaan Pykeijan äärimmäistä\nkolkkaa vieläkin _Piippolaksi_. Entisiä esiukkoja oli _Mäen Mattikin_\nsekä Mäen Matin Pirkon jalkapoika, _Kalle Lindros_, joka pikku miehenä\noli äitinsä liepeissä tallustellut tänne Tornion tienoilta päästen\nsitten Mäen Matin pojintimaksi. Lindroskin nosti kylään oman matalan\nmökin, oli kalamiehenä ja puhua paukutti neljää kieltä, suomea, lappia,\nnorjaa ja ryssää, niin että kelpasi seisomaan tingan tulkkinakin. Mutta\nKallen äiti-Pirkko oli taas niin taitava kraatari, että pystyi\nompelemaan vaatteita Pykeijan kalamiehillekin. Käsin muori vain pistää\ntikutteli eikä osannut neulomakoneesta aanaillakaan. Muinaisia kylän\nkveenejä oli myös _Teini_-ukko, juopotteleva Ruotsin puolen mies, joka\neukkoineen ja kaksine lehmineen savusteli kylän ulkopäässä.\nRovaniemeläinen _Nampa-Iiskokin_ samoihin aikoihin majaili samoilla\nkentillä tehden hyvän talon, laittaen haakejakin ja pari, kolme lehmää,\nkalastellenkin ja rikastuen aikamieheksi. Mutta Iisakin Kreeta-ämmä,\nkylän juurmuuri, ei tahtonut asua Pykeijan kylmillä rannoilla, vaan hän\nkärtti ja kiusasi ukkoaan niin kauan, että tämän viimein täytyi\nkaupitella kaikki kalunsa ja lähteä viemään joukkoaan Amerikan\nlämpöiseen maahan. Rahat kumminkin loppuivat jo Trondhjemissa, ja\nIisakki-paran täytyi muoreineen ja lapsineen palata takaisin Pykeijaan\nturvekömmänän tuhrijaksi. Toimen mies kyllä pian oli taas jaloillaan ja\nhyvissä keinoissa, mutta oli muorikin pystyssä saaden ukon uudelleen\nhoukutelluksi Amerikan laivaan. Mutta kun Nampa-ukon kukkaro kääntyi\ntaaskin nurin jo Norjan rannoilla, ukko katsoi parhaaksi painua\nkeinoonsa ja jättää koko roskajoukon omiin hoitoihinsa. Perhe tuotiin\ntakaisin köyhäin kyydillä ja elätettiin Pykeijassa, kunnes kaikki\nkuolivat keuhkotautiin.\n\nEi ollut Pykeijan suomalaisranta silloinkaan vielä kovin ahdettu, kun\nSodankylän Kelujärveltä 1850-luvulla _Kalle Salmi_, vanhan Mathleinin\njälkeläinen, tuli ja teki talon ja rupesi kalanpyytäjäksi ollen talvet\nkaupantoimessa. Joka talvi Kalle monella pororaidolla ajoi Suomessa\nvieden tavaraa ja tuoden tavaraa, niin että hänestä tuli hyvinvoipa\nkylänmies. Tuli pian toinenkin samanlainen toimellinen kveeni, Tervolan\nmies, _Petteri Gunnari_, joka ensin 1851 yritteli Morttisessa, Varengin\npohjoisrannalla, mutta muutaman vuoden kuluttua muutti Pykeijaan asuen\nalussa porvari Esbensenin porstuatuvassa, kunnes osti talon Amerikkaan\naikovalta Namman Iisakilta ja rupesi siinä aikamiehen lailla raatamaan.\nMutta _Pehkosen Simu_ tuli Rovaniemen Oinaasta ja asui vain\nturvekammissa Piippolassa päin, _Hanssinmukassa_. Siellä oli jo\nennestään autio, vanhan-vanha lapinäijän turverötiskö, jota huonot\nihmiset melkein pelkäsivät. Simu kyllä ei pelännyt, asui vain omassa\nmättäässään ja souti merta, ja rantapuolta ruvettiin käskemään\n_Pehkosenmukaksi_. Kylän vanhoja, 1860-luvun miehiä oli _Marjavaaran\nSimppakin_, joka Sodankylän Petkulasta koko perheensä kanssa tuli\nolki- ja pettuleipää pakoon päästen Kalle Salmen pirttimieheksi ja\nkalamieheksi, kunnes sai oman mökin kylänmutkaan. Salmen ukon talo\nolikin jokaisen korvesta tulijan ensimmäisenä turvapaikkana, ja\nvarsinkin kaikki sodankyläläiset sinne pyrkivät kysellen:\n\n-- Missä se tätin talo täällä on?\n\nSalmen emäntää, Veikanmaan Elsaa, sodankyläläiset nimittelivät vain\ntädiksi.\n\nNäin kaukainen Suomi lähetti kansaansa Pykeijankin kalliorannalle,\nKveeniä tuli mies toisensa kintereillä, ja uusia pirttiköppänöitä\nkohosi kylään. Tuli Tornion puolesta _Karsikko-Kalle_, jota Enbuskaksi\nhuudettiin, ja tekaisi pienen talon, tuli _Laurilan Pekka_, nai\nKarsikon tyttären ja rymähdytti ison talon. Tuli taas _Kiurujärven\nAatolhvi_, Koppa-ukoksi koroteltu, ja Laurilan Pekka möi hänelle ison\ntalonsa tehden ylpeän sydämensä mitalla uuden vielä isomman ja\nkomeamman kotosijan. Tuli _Talvensaaren Erkki_ Sodankylästä ruveten\nmainioksi venesepäksi, saapui myös _Aholan Olli ja Kivarin Erkki sekä\nKuoppa-äijäksi_ nimitelty _Alatalon Heikki_ Sallasta, ynnä _Erkki\nHalvari_. Mutta Halvari lähti Amerikkaan, ja sinne Kuoppa-äijäkin\nKuoppa-Kaijoineen ja Pikku-Kaijoineen kaahasi, vaikka emo-Kaija vasta\nmerellä laivassa huomasi häikäistä:\n\n-- Voi hyvänen aika, kun mie unohutin kallokhat pihalle seiphän nokhan!\n\nTuli kerran, jo 1866 vaiheilla, _Jussi Viheriä_ Iistä, oikein miesten\nmies, joka oli kaikkea muuta, paitsi suutari, oli nikkari, kraatari,\nmuurari, maalari, kahvipannujen tinaaja, hyvä joka paikkaan niinkuin\npikiöljy, oli vielä semmoinen raamatunmies, että saarnasi koko\nkyläkunnan oikeaan uskoon, saattoipa kylän norjalaisen kauppamiehen\nPleymin leskenkin armon tuntoon. Pleym-vainajan _Elefine_-rouva oli\nkotoisin kaukaa satojen meripenikulmien takaa, länsiaavan pieneltä\nsaarelta, Lappean papin Thomas Heen tytär, joka jo 17-vuotiaana oli\npurjehtinut maailmalle tullen Vesisaareen Arnt Esbensenille\npuotimamselliksi sekä sitten saman liikkeen kaupparengin, Arnt-äijän\ntyttärenpojan, Pleymin, emännäksi. Mutta vielä kauemmaksi kotipoluilta\nmaailmalle lähteneen Lappean papin lapsen tie kulki. Kun Pykeijaan\nmuuttanut Pleym-porvari, joka myyskenteli viinaakin, kuoli, jäi Elefine\nyksin kolkkoon kallionloukkoon, jossa kansa haastoi aivan outoa\nkieltäkin. Lappean pappilassa, kirkkomaan keskellä, olivat mustat\nkummitukset ja kaameat pääkallot irvistelleet ikkunoista, mutta täällä\nLappean tytärtä peloittivat oudot kalamiehet, niin että hän toisinaan\najoi heitä ovesta ulos. Mutta kun tuli nuori Jussi Viheriä ja rupesi\nvoimallisesti pauhaamaan synnistä ja armosta ja taivaallisesta\nveriyljästä ja Elefinekin istui sanankuulijana, tapahtui viimein niin,\nettä 42-vuotias yksinäinen leskirukka laskeutui neljänkolmattaikäisen\njumalanmiehen aviopuolisoksi. Eihän Viheriä taitanut sanoa Elefinelle\nmuuta kuin: \"Hatu Iesus jertten?\" eikä Elefinekään saattanut Viheriän\nkieltä. Sen hän vain osasi antaa ulos, että \"Jesus Kristus ristin\nnaklattin\". Mutta Elefinen tyttäret toimivat tulkkeina, ja asiat\nsaatiin selviksi. Seuroissa Elefine-rouva itki syntejään, silloin kun\nmuutkin itkivät, ja oli liikutuksissaan niinkuin toisetkin ja sanoi:\n\"Se on morsamt\". Mutta nuoren miehensä Viheriää nimeä hän ei koskaan\nosannut käskeä oikein. \"Viiriä\" siitä tuli hänen kielellään, eikä\nElefine suinkaan tahtonut olla mikään Viiriä. Näinpä Jussi Viheriästä\ntulikin viimein _Johan Grön_. Lapsia ei Elefine Grönillä ollut, mutta\nElefine Pleymillä oli sekä poikia että tyttäriä. Pojista tuli Pykeijan\nkalamiehiä, Marianne-tytär joutui Tuomas Gunnarille, ja Henriette meni\nkalastaja Johan Pedersenin emännäksi.\n\nNäin on pantu pystyyn Pykeijan suomalainen kylä, toimelias\nkalakansan aherrussija, jossa viisi-, kuusikymmentä ihmisenasuntoa\nkauppataloineen, makasiineineen, kouluineen, seurapirtteineen,\nhautausmaineen ja kalajälleineen isossa kaarrossa kiertää pahtojen\nlaitaa ja hieruan laitaa. Loistaa joukosta joku talo siistin valkeana,\njoku keltaisena, mutta moni asuu vain harmaana ja turvekattoisena.\nUseimmat asumukset ovat rantaa kiertävän tien vierellä, mutta koulutupa\nja muutamat muutkin katselevat kalliolta yli kaikkien. On joukossa\njoitakuita norjanmiesten aikaansaannoksia, mutta kveeni kyllä on\npitänyt ylivallan. On täällä ukkoa ja ukon taloa, Piippolan\nperukassakin _Salmela ja Seipäjärvi, sekä Inkilää ja Pääkköä_\nkaksittain, Pehkosenmukassa vanha _Laiti, Törmänen_ ja entinen\n_Viheriän_ talo. Pääkylän isossa kierrossa on talo toisensa vieressä ja\ntakana, niinkuin _Laurila, Kiurujärvi, Enbuska, Jaakola, Seipäjärvi.\nPerna_, pari _Törmästä ja Liinankia, Kivari, Hiivana, Veikanmaa_, kaksi\n_Muteniaa, Inkilä, Väli-Pasu, Kolpan-Junttila, Uusimaa, Anttila_, pari\n_Kiviniemeä_, kolme _Marjavaaraa, Pulju_, kaksi _Kaskea_ ja kolme\n_Salmea_, Vain muuan norjalainen kalamies, sekin suomea solkkaava, on\nmukana tässä suurkierrossa, ja kalanostajana kauppasaksa. Norjalaisen\nkauppatalo onkin Pykeijassa ollut jo yli sata vuotta. Jo 1800 vaiheilla\nsai Arnt Esbensen luvan laittaa Pykeijaan kauppatalon, ja 1860 Lars\nEsbensen tuli tänne porvariksi.[66] Oli täällä sitten Pleymkin ja\nEvanger kauppamiehinä. Mutta rupesi jo Tuomas Gunnarikin ostamaan\nkaloja, ja Salmesta tuli iso porvari.\n\nVanhoja kotimaan tapoja on kalliorannan kylä tahtonut noudattaa.\nSaunojakin Pykeija on saanut aikaan kuusin, seitsemin, jopa jonkun\nturpeesta kasaten. Ja suuria leivinuuneja, joita myöskin yhteisesti\nkäytetään, on kylässä viisin, kuusin. Kotikentän pienet kallionlomaiset\naherrukset kasvattavat perunaa, ja navetassa inuu lehmä, viidessä\nnavetassa parikin ja Pääköllä kolme, muutamilla vielä viisi, kuusi\nlammasta. Pehkosenmukan Törmäsessä on oikein vanhanaikaiset puiset\nmaitopytyt, lypsinkiulut ja kirnut sekä muutkin puuastiat aivan kuin\nSuomessa. Mutta keiturilla ei kylässä ole asumasijaa, eikä siellä ole\nyhtään hevostakaan. Ei Pykeijasta hevosella pääsisikään minnekään.\nToisella laidalla on aina sula meri, toisella pysty tunturi.\nKylätiekin, paikoin kallioon louhittu, kiertää tuskin neljänneksen\npituisena satamasta ympäri merenmutkan Piippolan perukalle.\n\nMerikala on Pykeijan pystyttänyt ja elättää sitä yhä edelleenkin.\nVarsinkin lohenpyynti on pykeijalaisen parhaita elatuskeinoja. Ankara\nkalliopahtojen maa antaa perunaa vain mauksi sekä heinärehua niin\npaljon, että saadaan pikku tilkkanen maitoa. Mutta oikeata koti-Suomen\njumalanviljaa ei maa tuota... Kiurujärven vanha Kreeta-muori kyllä\nosaisi vielä entiseen kemijärveläiseen tapaan laittaa leivän alusta\nasti: kyntää ja kylvää, leikata ja puida sekä leipoa oikein kotoisen\nrieskan sekä väkeä antavan rukiisen reikäleivän.\n\nMutta kasvaa ja lisääntyy työtä tekevä kristikansa merenviljallakin ja\nkalanmaksaöljyllä. Kiurujärven Kreeta-muorinkin pojalla on nousemassa\nyksitoista uutta pykeijalaista, ja kun mennään Piippolan pihamaille,\nniin tulvahtaa alamittaista pirttikansaa pian koko kylänraitti\nkirjavaksi. Siinä pientä nykerönenäistä, hajahapsista, saparolettistä\ntytärlastakin on kohta kymmenkunta.[67]\n\n\n\n\nReisivuono\n\n\nEtelä-Varengin tunturimaahan puskeutuu penikulmainen _Reisivuono_.\nKulkien Pykeijan vieritse Jäämeren tie kiertyy vuonon jylhien, kolmi-,\nnelisatametristen kallioiden ahtaaseen kuruun. Harmaat autiot\npahtaseinät seisovat julmina kahta puolta nousten niin äkäisinä\nmerestä, ettei ihmiselle jää pientä jalansijaakaan rannalle. Lentävät\nlinnut vain pystyvät majailemaan kalliopahtojen pengermillä, mutta\nyksin ketteräkoipinen kettukin, joka pyrkii rosvoretkille lintulaan,\nsaattaa menettää jalansijansa ja suistua syvyyteen. Meri ja\nkallionisäntä ovat keskenään jakaneet kaiken vallan. Jopa tunturi\nväkevämpänä on puristanut suuren meren kuin jättiläiskämmentensä väliin\nkovaan ahdistukseen. Tuntuu kuin meriväylä vetäisi tunturipeikkojen\nluokse taikka vanhojen vuorelaisten kolkkoihin komeroihin, sillä koko\nvuononvarsi on autiota asumatonta kalliota ja vuorenseinää.\n\nMutta kalliot aukenevat ja antavat vedelle valtaa, vuonon perimmäinen\npohja hiukan laajenee, ja tunturit suovat pikkuisen jalansijan pienelle\nihmisparallekin. Kapea luisu rantakenttä kiertää vuononperää, kolme,\nneljä vähäistä tunturijokea laskee siihen, ja näin ihminen on taas\nsaanut sopivan elämänkentän.\n\nLappalainen on Reisivuonoonkin ensi miehenä asettunut, jopa kerrotaan,\nettä hän olisi tänne tullut, ennenkuin mihinkään muuhun Etelä-Varengin\npaikkaan. Ainakin jo 1600-luvulla tiedetään lapinväkeä asuneen vuonon\nrannoilla. Suomalaista ei tämä tunturien piirittämä rantakaistale ole\nkovin houkutellut. Vain pari kveenipahasta mainitaan 1845 vuonolla\nasustaneen, ja kymmentä vuotta myöhemmin oli heitä seitsemän. Eikä\nsuomalaisia nytkään ole kuin kymmenkunta perhettä täällä lappalaisten\nvaltapiirissä.[68]\n\nKoko kylän, vieläpä koko suuren seutukunnan päämiehenä on\nsuomalaissynty kauppias _Gunnari_, valkoisen rantatalon isäntä, jonka\nrantalaiturin kohdalle laivatkin uivat, vaikka niiden täytyykin jäädä\nulommaksi. Sillä ranta on niin matala, että matkamiesten pitää veneellä\nmeloa maalle, vielä välillä siirtyä pienempään soutuun, jopa hieruan\naikana ratsastaa lopputaival lappalaisukon selässä, kun ei enää\nvenekään saata uida.\n\nVanha Gunnari, _Pekka-äijä_, oli aikoinaan Suomesta tullut Pykeijaan ja\nvaurastunut siellä vahvaksi isännäksi. Siellä poika _Tuomaskin_ jo oli\nnoussut jaloilleen, ollen niin hyvää tekoa, että jo 12-vuotisena rehki\nmiehen istuimella kalaveneessä sekä 17 ikäisenä laittoi oman otringin\nhypäten itse perään hövesmanniksi. Mutta kun Pykeijassa oli kyllä jo\nvaltamiehiä kaupanteossa, Tuomas ohjasi otrinkinsa Reisivuonon\npohjukkaan, ostaen 1875 Oula Raudnalta, kalastajalappalaiselta, talon\nja muuttaen siihen asumaan. Siinä Gunnari rupesi tekemään kauppaa\nkaikkien lähilappien kanssa, ja kun Isonvuonon markkinat 1890\nlopetettiin, muuttui lapinliike suureksi osaksi Reisivuonoon. Siitä\nvuononperän Tuomas alkoi nopeasti nousta, ja kun ukko kävi vielä\nkalanostossa aina Kiiperiä myöten, paisui hän niin, että oli suurin\nmies koko Etelä-Varengissa. Sai Reisivuonon isäntä kyllä monesti ottaa\ntiukastakin toimeentulonsa. Alkuvuosinaan Tuomas kahdella veneellä\npurjehti Kranviikaan kalastamaan. Mutta joskus onnistui pyytö niin\nhuonosti, ettei tuottanut muuta kuin velkaa. Silloin ukko määräsi\nkahvipannun ripustettavaksi naulaan siihen asti, kunnes velka on\nmaksettu.\n\nMutta Gunnarin Tuomas ei ollut vain iso kaupanmies, vaan myös jalo\ntietomies, kirjamies ja uskonmies. Ukolla oli paljon kirjoja, joita hän\nahkerasti lueskeli. Kristittyjen pääpylväitä hän oli. Aapa-Hans, Kalle\nNeljäskunta ja muutkin puhuvaiset miehet vierailivat useasti hänen\nhyvässä talossaan saarnaten jumalansanaa vuonon kristittyjen\nseurakunnalle. Monesti Tuomas lähti sananjulistajain kanssa\nkiertelemään naapurikyliä kulkien kristittyjen seuroista toiseen.\nReisivuonon isäntä ei kyllä itse saarnannut, mutta keskusteluissa hän\ntoi esille ymmärtäväisen miehen mielipiteet, jotka aina otettiin\nhuomioon. \"Kolkuttajaankin\" ukko kirjoitteli, jopa teki eri\ntilaisuuksiin \"laulujakin\". Näin vanha Tuomas saattoi runoilla:\n\n    \"Oi sitä päivää ihanaa,\n    Joka kerran valkeneepi,\n    Kuin saamme jättää tämän maan,\n    Jossa murheet raskaasti painaa.\n\n    Silloin se kaupunki aukenee,\n    Jonka portit ovat päärlyist,\n    Joka suurille syntisille ansaittu on\n    Ristin kuolemalta.\n\n    Siellä met Karitsaa kiitämme\n    Istuimen ympärillä\n    Puetut valko vaattehel,\n    Jotka verellä ompi pesty\".\n\nKomean talon, niittyjä ja perunapeltoja Tuomas rakensi ja raivasi\nrannalle, repäisi niittyjä vielä tunturiinkin jokien varsille. Teki\nukko kauppaa, teki työtä, hoiti taloa ja hoiti vuononperukan postiakin\nkymmenet vuodet sekä istui \"herastyyrissä\", niinkuin myös vanha\nJoki-Erkki Salttijärvellä, Matti Kumpula Kallijoella ja Kalle Harila\nAnnijoella. Hyödyllisestä toiminnastaan Tuomas saikin 75 vuotta\ntäyttäessään rintapieleensä kuninkaallisen mitalin. Emäntänä oli\ntalossa ensin Marianne Pleym, sitten Liisa Salmela sekä hänen jälkeensä\nElsa Onnela. Vanhaksi tultuaan vanha Gunnari jätti kauppatoimet\npojalleen Enokille muuttaen muoreineen omaan vaarintaloonsa, missä\nkuoli 77 vuoden ikäisenä 1921. Ja ukon perintöjä hoitelee uusi Gunnari,\njoka myöskin on Ruijan ja Lapin suuri kaupanmies sekä iso kirjamies. On\ntalon vierashuoneen kaunistuksena näillä mailla harvinainen\nkirjakaappikin suomalaisine ja norjalaisine sisältöineen. Loistaa\nsieltä suomalaiselle tuttu Oma Maa, Koru-Kalevala, Seitsemän veljeksen\nkorupainos, Tietosanakirja sekä muita kansalliskirjoja norjankielisten\nmerkkiteosten rinnalla. Vanhan kauppiaan ja raamattumiehen poika on\npysynyt isänsä polulla.\n\nMuut Reisivuonon suomalaiset ovat vain pikkuisia meren rantamiehiä,\nniinkuin heidän pienet turvekattoiset hökkelinsäkin kyköttävät\nmatalaisina. Niinpä vuononpohjan länsirantaa asuvat Vesisaaresta\ntulleet _Arvid Vaara_ ja entisen Rahkos-Heikin entinen ruokkopoika\n_Rahkos-Matti_, oikealta nimeltään Matti Åström, sekä Näytämön mies__\n_Rikard Keihta_, On samassa hieruanrintamassa myöskin Ivalon\nkyröläinen vanha _Karisaaren Juha_, Kittilän _Konrad Pulju_ ja\nPykeijasta tullut _Helmeri Salanki_. Itäpuolella pohjaperukkaa,\nNissopahdan takana, taas tavataan suomenmiehiä, Sodankylästä saapunut\n_Matti Hiivari_ sekä _Matti Sotkajärvi_, joka jo seitsenvuotiaana lähti\nSallasta vanhempiensa kanssa tullen Pykeijaan ja sitten, vanhempien\npalattua takaisin Suomeen, jääden kasvattipojaksi Erkki Halvarille. Eli\ntäällä myöskin aikoinaan Sodankylästä tullut _Uima-Heikiksi_ sanottu\nUimaniemen ukko.[69]\n\nMutta paljoa suurempi suomalaisten sukua on lappien luku. Parikymmentä\nsavua suitsuaa täällä saamelaisten aherruksilta, enimmäkseen pienistä\nturvekattoisista taloista, joita nähdään sekä vuonon rannoilla että\njokivarsilla. Ja kaikki he ovat parhaastaan vain kalanpyytäjiä\nja -syöjiä. Mutta _Strimpe-Joosu_ oli parhaina päivinään Reisivuonon\nsuuri kauppalappi, sanotaanpa olleen rikkaamman Gunnarin ukkoakin.\nStrimpe olikin porolappalainen, ja vanha Strimpe oli ollut niin kova\ntunturimies, että oli poronpaimennuksistaan käynyt Trondhjemissäkin.\nMutta sitten oli äijä muoreineen jo asustellut Lukkarijoella\nturvekodassa köyhänä kalamiehenä ollen niin äkäinen lantalaisille, että\noli ruvennut hajoittamaan kotaansa, kun lannanmiehet olivat tulleet\nsiihen lepäilemään. Reppänäreikää raastaen äijä oli vain huudellut\nalas: \"Koan keikun... koan keikun!\" Mutta Joosu-pojasta taas tuli rikas\ntunturimies ja kauppamies, joka ei ruvennut kotaansa keikuttamaan,\ntulipa siihen lantalaista tai lapinmiestä. Tuhannen sarvipäätä oli\nhänen komennossaan sekä verraton muori, oikein maailmanmuori, joka ei\nennättänyt paljon nukkuakaan, vaan oli aina työn touhussa, pyörähdytti\ntunturissa ahkion alla perillisenkin ja teki ahkerasti kauppaa\nlappalaisten kanssa ottaen hyvät hinnat tavaroistaan. Pitkän matkan\njutanut inarilaisriepukin sai maksaa, mitä Saara-muori vaati,\nsekä myödä omat tuontinsa sillä hinnalla, minkä muori tarjosi.\nStrimpe-Joosulla oli hyvä talo jyrkän vaaran alla, jyrkän kosken alla,\njokisuun kapealla rantakaistaleella. Oli talossa kauppapuotikin aivan\ntäynnä \"kräämää\". Muori teki kauppaa, äijäkin teki kauppaa, mutta\nriehkaisi myös porojen mukana tunturissa, vieläpä oli ahkera kalaakin\npyytämään. Viidet, kuudet rengit hoitelivat porokarjaa ja taas\nvuoroonsa kävivät kalassa. Strimpe oli rikas äijä. Suuret herratkin\naina kävivät hänen talossaan siihen asti, kunnes Gunnari tuli, jolloin\nherrain käyntipaikaksi otettiin Tuomas-äijän talo.\n\nMutta kun Strimpe-ukko sitten kerran oli porotokan matkassa, hän sai\nhalvauksen ja kuoli tunturiin, Tuli loppu äijästä, tuli loppu äijän\nrikkauksistakin, sillä rahoja ei löydetty mistään. Muuan kiisallinen\nrahoja oli kyllä joutunut rosvojen käsiin, mutta tunturiin Joosu lienee\nkätkenyt enimmät hopeansa, ja sinne ne jäivätkin. Siitä perilliset\nköyhtyivät, eivätkä enää pystyneet hoitamaan lapintavarain kauppaa,\nsitäkin vähemmin, kun kova muorikin kohta kutsuttiin pois.\n\nLappalaiset, varsinkin ison Inarin miehet, ajoivat talvisin hyvin\nahkerasti Reisivuonossa tuoden maatavaraansa ja vieden meren tavaraa.\nGunnarin Tuomas, kerran alkuun päästyään, oli heidän paras\nkauppakumppaninsa, samoin kuin hekin olivat Gunnarin äijän parhaita\nväärtejä. Heti kun talvi tuli, niin pitkin talvea lapin miestä ja\npororaitoa tuli ja meni, jutoa ja ahkiota oli kartanolla, ja\npeskimiestä liikkui pihalla tai makasi pihapirtin taljoilla ja rehuilla\nlattian täydeltä. Vuorokauden kaikki kauppatuttavat viipyivät, ja sen\najan Tuomas-äijä piti hyvän huolen heidän syömisistään, kahvistaan ja\ntupakastaan. Ja kun talvi meni, oli Gunnarin talo tavattomassa siivossa\nepälukuisten väärtien jäljiltä. Heinärehua ja jäkäläin jätteitä oli\nkoko kartano täynnä, ja koko kylän eukot saivat päivätyötä pihamaita\ntaas kesäkuntoon laitettaessa.\n\nKynttilän tienoissa oli entisaikaan vuonon perukan kentällä suuret\nmarkkinatkin, joille saapui sekä meriläisiä että maalaisia, inarilaisia\nkaikitenkin. Johan Dahlilla ja Brodtkorbilla oli kentällä oikein\nmarkkinatuvat, ja Sotkajärven ukko kaupitteli lappalaisille kuumaa\nkahvia. Viikonpäivätkin tunturikurussa taajottiin kauppoja tehden,\najellen ja joikaillen, tullen ja mennen. Ja vaikka oli helmikuun\nporottava pakkanen, ei lapinmiehen ollut vilu eikä nälkä. Viina\nlämmitti ja poronliha poisti nälän.\n\nJäämeren kala Reisivuononkin kansan parhaiten elättää. Varsinkin\nlohenpyynti on monen tärkeänä ammattina, samoin kuin Pykeijankin\nmiehen. Mutta lapinsuku, merellinenkin, on uskollisesti pysynyt kiinni\nporossaan, ja poroja on kveeniukkokin hankkinut henkensä pitimiksi.\nMuutama kymmenkunta sarvipäätä on joka talossa. Lampaitakin on\nkymmeninen, lehmiä pari, kolmekin. Mutta Gunnari ja Strimpe ajelevat\nhevosella, samoin Oula-Raudna ja Aapa-Oulakin, parhaat lapinäijät. Onpa\nmaanviljelystäkin. Pieni perunatilkku on raajittu pirttikentälle,\nparin, kolmen kapan siemennys, joka saattaa antaa kymmenkertaisen\nvuodentulon, jos hyvin sattuu. Kivikkoon, turreikkoon kallion laitaan,\non pintaa myllerretty, ja siihen kylmään mantuun on etelän eläjä\nistutettu kantamaan hyvää hedelmää. Harvoin se kyllä hyvin menestyy.\n\nEivät ole nämä maat pelloiksi eivätkä niityiksikään rakennetut,\nkaverretut vain poro- ja kalakansan pirttikentiksi. On kyllä maailmassa\nolemassa sellaisiakin tasaisia maita kuin Inarikin, jossa kasvaa niin\ntiheätä mäntymetsääkin, ettei härkä pääse lävitse, mutta täällä on\ntoisenlaiset olennot. Tällä kun kymmenen syltä astuu tasaista kenttää,\nniin jo taas saa ruveta kiikkumaan tunturia. Eikä metsää ole kuin\nvaivaiskoivikkoa ja jänkäpajua sekä jossakin alamaassa harvaa\nkoivuviitaa. Saattaapa tunturi ottaa nousunsa aivan talon portaista\nalkaen ja sitten ihan kuin ylpeyksissään kohota korkeaksi\npaljasseinäiseksi kumuksi, niinkuin Nissopahtakin, joka komottaa\näkäisenä Sotkajärven Matin niityn takana.\n\nJa kun sellaisesta rumasta kaljupäisestä kalliosta paukahtaa oikein\nemätormi, niin siinä ei tahdo kestää mikään. Nissopahdan kautta tullut\nhirmusää oli Sotkajärven Matinkin lennättää kalliovierua myöten\nhierualle, mutta ukko ennätti paiskautua pajukkoon ja kouraista kovasti\nkiinni. Siinä myrsky Matti-äijää pitkän aikaa oikein koholla\nriepoitteli.\n\nNäissä jylhissä tuntureissa saattavat kyllä vieläkin majailla vanhat\nStaalut. Ainakin ennen niitä on ollut oikein perhekunninkin. Vieläkin\nnäkyy muutamissa kallioissa Staalujen sivakan jälkiä, ja 1830 oli eräs\nStaalu-äijä käynyt Vesisaaressakin Esbensenin Antti-äijän väärtinä.\nVahva tunturimies, Nikko-Piera Halt, 1876 kuolleen Matin-Pieran\nesi-isä, oli tappanut Staalun anastaen siltä rautaisen vihellyspillin.\nSamoin Smukin Mikkelin iso-isä, Andaras, oli surmannut Staalun\nryöstäen hopeisen nappipollun, joka oli kimallellut Staalu-äijän\nlakinhuipussa.[70] Ja molemmat nämä merkilliset esineet ovat vieläkin\nnähtävinä Tromssan museossa.\n\n\n\n\nNäytämö\n\n\nSamoilta ranta-aukeamilta, mistä merenkulku käy toisaalle jylhään\nReisivtionoon, pitkä vetinen tie vetää toisaalle kauas _Näytämön_\nperukoille. Sivuten matalaa pientä _Kiviön_ saarta, missä jo muinoisin\nlapinkansaa majaili, meritie ajaa kapeaa alastonta väylää suuren\n_Saalamon_ saaren ja mannermaan väliä ohitse _Praashaminan,\nHoroslaakan, Ruossavuonon ja Kitsivuonon, Taviriunan, Nattikopan ja\nNirvan_, ohitse _Onkamon, Riutta-Nikun ja Puikko-Jussin_ sekä muiden\nsiellä täällä majailevien lappalaisten ja suomalaisten rantaukkojen,\nohitse _Ristivuononkin_ suun päätyen _Uutuanvuonon_ ja Näytämön\njokisuun risteyksille, entisen _Uposen Kallen_ laakean rantakentän\nlaitaan. Ohjaa tänne toinenkin meritie. _Kälmön ja Kanin_ porteilta\navautuu _Utsavuonon_ leveä, syvä väylä vieden Saalamon itäpuolitse sekä\nvanhalle _Akkulaniemelle_ eli Utsavuonon kirkkokunnan pääpaikkaan,\n_Kirkkoniemeen_, että Ristivuonon kautta Näytämölle.\n\nAivan alastomien kallioiden vieriltä nämä meriväylät lähtevät, mutta jo\nRistivuonon mailla ja Nattikopassa nousee pensasta ja risua tunturien\neteläisillä alarinteillä. Kyölimäjoen varrella koivukäkkyrä nostaa\nvarttaan, ja Näytämöjoen suumailla on jo pienten koivahaisten\nkasvinkenttiä. Sauvottaessa leveää, hiekkatievojen saartamaa ja\nhiekkasärkkien pirstomaa matalaa jokea ylös pari neljännestä kiukan\nmutkan alle, kivan kosken alle, joudutaan Näytämön sydämeen,\nkirkkorannalle, komealle koivurannalle ja rehevälle heinärannalle,\njossa kesäpuu antaa varjoa ja pihlaja kantaa kukkaa, rentukka\nvilkuttaa alhaalta ojanreunasta, ja koivikosta katselee kurjenpolven\nsininen silmä. Nämä Näytämöjoen rehevät erämaarannat olivat\nvaeltajasuomalaisten valittuja maita, ja kaikkein mieluisimpia kosken\nkorvallinen tuuhealehtoinen jokimutkan kenttä, jota kiersi ja kostutti\nrantajyrkänteiltä syöksyvä tunturipuro, erämaan vaeltaja sekin.\n\nMutta nämäkin sydänmaat, joita vallitsivat monet suuret ja alastomat\ntunturit, _Kiviniemen_ tunturi, _Kuppari-, Jäkälä-, Kivi-, Kuoppa- ja\nPahan-Ollin_ tunturit, olivat jo lappalaisten itselleen pyhittämiä\nhamasta muinaisuudesta asti, vieläpä ryssän jumalia ja pyhiä\nTrihvonoita palvovan koltta-pahasen kotaperukoita. Jo 1500-luvun\nlopulla tiedetään kannetun veroa kymmeneltä Näytämön lappalaiselta,\nTaaveteilta, Kaurileilta, Matveilta, Thaugumeilta, Juaskeilta,\nFalleilta... ja 1601 on Simon Salingenin karttaan jo merkitty Näytämön\nlapinsiida.[71] Näillä metsien miehillä ei kyllä ollut omassa\nkotimaassaan pysyväistä asuinsijaa. Talven he elivät metsäjärvien\nrannoilla Inarin rajoilla ja Inarin puolellakin Pakanajoella, jossa\nsanotaan vieläkin näkyvän kolttain entisen talvikylän jätteitä, jopa\ntsassanin kehyshirsiä Kirkkojärven rannalla. Huhtikuussa metsänasukkaat\nlaskeutuivat merelle turskanpyytöön ja sitten, kun tuli lohenaika,\nkoltat rupesivat lohimiehiksi Naytämövuonolle sekä taas myöhemmin\nrujasivat ylös hökkeleihinsä Näytämöjoelle _Isonkönkään_ eli\n_Kolttakönkään_ alle syksypuolta viettämään, jokilohta pyytämään ja\nsyömään. Täällä oli laajahko rantakenttä, kentällä turvekotien joukossa\npieni harmaa _tsassan_, joka sanotaan ensi kerran nostetun jo samoihin\naikoihin kuin Patsjoenkin Kolttakönkään Trihvonan pikkuinen pyhäkkö eli\nv. 1565.[72] Vähän oli kurjilla porokarjaakin, ja porot saivat myöskin\nviettää kesänsä meren vilpoisilla rannoilla, Saalamon saari oli\nkolttaporojen vanha kesälaidun, johon kapean Virransalmen ylitse elukat\nuitettiin. Metsäläisten toimeentulo ei liene ollut kovin rapeata, koska\nNäytämön kolttasuku pysyi aina kovin vähälukuisena, vain muutaman\nperhekunnan kiertueena. Sanotaan kyllä _mustan rutonkin_ päästäneen\npoloisia pois pitkiltä erämaan poluiltaan. Niinpä ei Näytämön kolttia\n1831 ollut kuin kuusi kotakuntaa, ja 1845 oli heitä vain neljä kotaa\neli 28 kaularistiä kantavaa sielua.[73]\n\nNäiden kolttapoloisten laajoille laitumille ilmestyi sitten lännen\npuolen lappalaisiakin, ja sitten saapui suomalainen osamies satakunta\nvuotta takaperin. Jo 1821 mainitaan erään kveeniukon asustaneen\nNäytämön tienoilla,[74] mutta itse kolttain kotakentän ja lohikönkään\nnaapuruuteen paiskautui 1830-40 vaiheilla _Paul Kristian Ekdahl_,\nSodankylän papin poika ja Inarin entinen nimismies, tehden\nturvemökkinsä joen pohjoistörmälle, miltei vastapäätä kolttakylää.\nSanotaan Ekdahlin menettäneen vallesmannin virkansa, koska oli kymmenen\nvuotta keitellyt viinaa erämaassa Näytämöjoen latvoilla, ja siitä\n_Paulu_ sai virkaheittona paeta vielä kauemmas tunturien taakse. Mutta\nkönkään _kenttäläiset_ eivät suinkaan katselleet kauniisti, kun outo\nlannanmies tuli heidän rannoilleen möyrimään, ja vielä enemmän he\najattelivat korttoja, kun Paulu rysähdytti poikkipadon jokeen, koltille\npyhitetyn pyytöpaikan alapuolelle. Näytämössä oli kyllä siihen aikaan\nlohta niinkuin vettäkin, mutta parhaan osan, kolttienkin osan,\npapinpoika pian pisteli pohjattomaan pussiinsa. Menipä muuan koltta,\nsukelsi ja repi rikki Paulun padon. Paulu pamahdutti pyssyllä.\nMutta mustapintaiset erämaiden kiertäjät olivat pahansisuisia\nluontokappaleita. Kun ei muu auttanut, he panivat noitumalla. Mutta\nPauluun, joka oli kolme kertaa lukenut Raamatun lävitse, lappalaisten\nnoitumiset eivät pystyneet, vaan Paulun akkaan, joka oli heikompi, eikä\nollut niin raamatunviisas, kirot tarttuivat, niin että verivaahto vain\npursusi suusta, ja joutavaa väkeä liikkui ahdistellen eukkoa milloin\nnavetan muurin taakse, milloin mihinkin. Raamattu kourissa Ekdahlin\ntäytyi kohennella vaimoaan ja ajella pois kolttien kiroja, ja saikin\nraamattumies hankituksi taloonsa rauhan. Sovinto tuli viimein\nkolttienkin kanssa. Paulu sai asumaluvan, nousipa vähitellen\nkenttäläisten päämieheksikin kilvoittelemaan muita lantalaistulijoita\nvastaan. Teki Ekdahl hyvän pirtin törmälleen, raivasi niittyä\njokirantaan viidelle lehmälle ja hevoselle, kylvi ja sai hyvästi\nperunaakin. Muistetaanpa Paulu-ukon vanhana ruvenneen niin\n\"houraamhan\", että kirjoitteli kirjoja ja myöden perunoita painatti\nniitä Oulussa Barckin kirjapainossa. Ainakin yhden pienen\nruotsinkielisen vihkosen, nimeltä \"Morgon röd\" on Mikkolan ukkokin\naikoinaan nähnyt, ja se oli alkanut Jaakobin epistolan viidennellä\nluvulla sanoen: \"Nyt hyvin te rikkaat, itkekäät ja ulvokaat teidän\nviheliäisyyttänne, joka teidän päällenne tuleva on. Teidän rikkautenne\novat mädänneet, teidän vaatteenne ovat koidellut...\" Kun Oskari\nkuningas kävi Ruijassa, Paulu meni ja tarjosi hänellekin kirjaansa.\n\nKohta Ekdahlin jälkeen saapui Näytämön metsiin mies Sodankylän\nLuirojoelta, _Petteri Riesto_, ja pian tuli toinenkin Sodankylän ukko,\n_Mikkeli Orajärvi_, Neljänneksen päähän Paulun paikasta alaskäsin,\njokimutkan rehevimmälle rannalle, _Hyljekosken_ alapuolelle, Riesto\nrakensi mökkinsä, ja Mikkeli asettui naapuriksi turvehökkeliin. Tulivat\npian samoille koskirannoille ojan alapuolelle _Salmen Aapo ja\nEevan-Antti_, sekä ylemmäksi koskenkorvaan Sodankylän _Askan Jussa_, ja\njoen toiselle puolelle, niemitöyrään, teki talon _Mikko Aska_, jonka\neukkona oli Oulun Kreeta-Liisa. Mikko Askan niemitovereiksi\nkopsahduttivat kömmänänsä _Kyrön Jussa_, Ivalon ukko, sekä Sodankylän\n_Paavali Alatalo_, Kuotsa-Pasuksi paneteltu. Näin oli jo koko\nmetsätokka kveenejä Näytämön koskirannalla, sellaisiakin jörriköitä\nkuin Riesto, suuri ruma äijä, joka elää rymisti 105 vuoden vanhaksi,\nsekä vaivaisen Sussu-tyttärensä kanssa siivottomassa mökissä\ntuhraileva, ontuva ja laiskantöhkä Kuotsa-Pasu, ynnä Askan Jussa,\nvanhanpojan körri, Mutta Mikko Aska asui kuin herra, sillä hänen\nkotinsa oli parasta taloa koko kylässä, koska siinä oli kaksi tupaa ja\nporstua välissä. Akkakin oli toimellinen, ja navetassa seisoi viisi,\nkuusi lehmää. Ja Mikon talo oli kaikkien isojen herrojen, vallesmannien\nja outavahtien käyntipaikka. Mutta sitten sattui seudulle Sodankylän\nPriita-Kaisa, ja Mikko joutui maaltaan pois tehden kömmänän ylijoelle\nMajavaniemeen, missä saattoi Priita-Kaisan kanssa asustella. Mutta kun\nukko pian häädettiin pois Majavaniemestäkin, hän meni vielä ylemmäksi\nPirriin, Suomen puolelle. Siellä taas Inarin vallesmanni kävi kimppuun,\nja Mikko sai painua jälleen alaspäin asettuen turvekotaan Kippari-Mikon\npaikoille. Käväisipä ukko jo Trondhjemiäkin katsomassa ja sitten taas\ntuli ja rysähdytti uuden turvemättään Majavaniemen metsään. Siellä\nkorpia kiertävä kotamestari sitten sai möyriä vanhaksi vaariksi asti,\nkunnes köppelehti Kippari-Mikkoon kuolemaan.\n\nAskan Mikon kierrellessä metsäkömmänöitä rakennellen ja raivaten\nuudispaikkoja tuli Näytämölle yhä uusia kveenejä. _Juha Enbuska_,\nKarsikon ukko, asettui 1850 seuduilla Paulu-äijän naapuritaloksi joen\ntoiselle rannalle, ja 1863 tuli Sodankylän Petkulasta Marjavaaran\n_Mikko Mikkola_ ostaen asuinpaikan Eevan-Antilta. Mikkolan Mikko oli\nniin toimekas ukko, että hankki vähitellen koko jokimutkan haltuunsa\nkaupitellen kentän Rieston Petteriltäkin ja laittaen uhkaisen talon,\nviisin, kuusin lehmiäkin sekä hevosen. Joka talvi Mikko ajoi\nkauppamatkoilla Inarissa ja väliin Sodankylässä asti, kesät kalasteli,\nraivasi niittyjä ja penkoi perunamaita. Kaikki talon tarvekalutkin ukko\nitse valmisteli, lapinkengistä ja astioista sepäntöihin, veneisiin ja\nrakennuksiin asti. Harmaana, 80-ikäisenä äijänä Mikko kuoli 1910,\nAikaisin asettui joen alajuoksulle, Väylänmukkaan, Sodankylän\n_Keihta-Jaako_ Priita-Kaisansa kanssa, joka oli Kemijärven Oinaita.\nSallan mies, _Herman Kantola_, Kaisa-Liisoineen teki turvekammin\ntoiselle puolelle jokea, ja samoille maille sai turvetuvan toinenkin\nSallan ukko, _Kota-Olli_, Priita-Marioineen. Kanto-äijä oli kauhean iso\nmies, mutta vähän kössä, teki työtä kuin mieletön, ruokki lehmiä ja\nhevosta, viljeli perunoita paljon ja söi vahvasti _pottusmoukkua_. Yksi\noli tytär Kantolan kammissa ja yksi vain poikakin, merensoutaja. Mutta\ntytär kuoli, Petti-poika hukkui kalastusretkellä, ja kun Hermanni ja\nKaisa-Liisa vietiin Näytämön kirkonturpeen alle, jäi jokivarren\nturvemaja autioksi. Näytämön suupuolella, matalalla rantalaakealla,\nmajaili 1850 vaiheilla saapunut _Keksin Salkko_, joka oli rikas mies ja\najeli vain vieraana Uutuassa Ierijärven talossa, toisessa rikkaassa.\nMutta kun Keksi 1865 paikoissa lähti Amerikkaan, tuli taloa asumaan\nSodankylän _Kersilön Matti_. Eikä ollut Kersilön ukkokaan tavallinen\nranta-Matti. Hän repäisi hyvän talon, isot perunapellot ja heinäiset\nniityt. Hevonen kolkutteli tallissa, kuusi lypsävää seisoi emännän,\nKarkon Markreetan, navetassa, ja rannassa ryöhäsi pieni sauna. Olipa\ntapahtunut, niinkuin Luiron Karkon Kalle-äijä, emännän isä, joka oli\nkolme kertaa lukenut Raamatun kannesta kanteen, oli useasti sanonut:\n\n-- En ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen lastensa kerjäävän\nleipää.\n\nLeipää riitti talosta nokko muillekin. Hyvin saattoi Kersilö ottaa\nvastaan ja evästää matkalle sadat suomalaiset, jotka joka kesä tämän\nkautta palasivat Jäämeren kalarannoilta. Mutta oli Näytämön Kersilö\nvielä muutakin. Matti-äijä oli suurta sukua. Hänen isänsä oli kuulu\nKersilön tietäjä, _Jaha Kersilö_, ja tämän isä taas oli ollut mainio\nsotaurho, _Juhana Kersilö_, joka Koljonsillalla oli tapellut ryssien\nkanssa seivästäen pistimellä neljäkymmentä partaniekkaa yhteen kyytiin.\nMutta kun pahansisuinen sotamies oli vielä rauhan tultua nutistanut\npari ryssää, joutui hän karkulaisena laukkomaan Lapinkorpea päätyen\nSodankylän erämaihin. Kaikenlaisia isoja töitä Kersilön tietäjä oli\ntehnyt, ja Näytämön jokirannan Mattikin oli sellainen mies, että jos\nvain hänelle jotakin pahaa tehtiin, niin heti ukon veret liikahtivat.\nOlipa joku hyväkäs korjannut metsästä Kersilön keräämät jäkälät, ja\nsiitä äijä heti äkäisenä manannut:\n\n-- Ei ammu tulevana vuonna ne lehmät, jotka ne jäkälät on syönhet.\n\nNäinpä kävikin. Talven kuluessa paloi eräästä jokivarren talosta\nnavetta, ja lehmät tukehtuivat savuun.\n\nTalon Markreeta-muori taas saattoi seisauttaa veren lukemalla kovat\nsanat:\n\n    \"Et sie silloin suuri ollut,\n    kun sie maitona makasit\n    nuoren neitosen nisissä\".\n\nValkean vihatkin muori ajoi pois sanan voimalla, loitsien:\n\n    \"Musta mies merestä nousi,\n    jäinen hattu hartioilla,\n    jäinen kauha kainalossa,\n    jolla tulta turmeli,\n    valkiaista varjeli\".\n\nJo aikaisin joen yläjuoksukin sai oikeat asujaimensa. Ison Iin mies\n_Lapa-ahon Mikko_ astuskeli 1860-luvulla yläpuolelle kosken ja\nKolttakönkäänkin rymähdyttäen metsäpirtin ja saaden Näytämön\nraivaajiksi neljä poikaa. Vielä ylemmäksi joen pohjoisrannalle, korkean\ntörmän alle, pystytti olinsijansa Sodankylän _Simunan Olli, Aikio_,\njoka oli Kersilön tietäjän vävymies, Priita-Marian aviomies,\nPeura-Mooseksen velimies ja Halosen Jaakon appiukko. Hyvän paikan\nOlli käsitti, vetisen heinärannan, jossa perillisille, kolmelle\nvanhallepojalle, oli nokko kotikenttää. Simpan Ollin ruokkopoikana ja\nkasakkana _Aaprami-Hermanni Kaarrekoskikin_, Sodankylästä hänkin,\njoutui Näytämön raatajaksi. Jokimutkan niemelle, vastapäätä Mikkolaa,\niso Aaprami-Hermanni Oinaan Maria-Matiltansa kanssa asettui ostaen\nAlatalon Kuotsa-Pasulta saman kömmänän, jossa oli jonkin aikaa\nkemiläinen _Pelto-Kallekin_, Laatin-Korkoksi nimitelty, asua\ntuhraillut. Kaarrekosken naapuriksi, Kyrön Jussan taloon, tuli 1870\nseuduissa _Aatolhvi Arvola_, oikea toimenmies, raamatun lukija sekä\ntyönraataja. Mutta kova oli Arvolan muorikin, Raution Eeva Kolarin\nVaattojärveltä. Nuorena oli Eeva käynyt niinkuin miehet merta\nsoutamassa ja sitten Näytämöön tultuaan tehnyt työtä kuin houkka, ajaen\nja hakaten puitakin. Kaivoi eukko joen pohjasta koirasaven alta puhtaan\nsaven, sotki jaloin sen hiekan kanssa ja valoi sadat tiilet, joista\nsitten tehdä rötisti pirttiinsä ison leivinuunin ja kamariinkin\nlämmittävän muurin. Mutta ikkunaverhoja muori ei suvainnut. Kun miniä\ntuli ja ripusteli niitä kamariinsa, muori motkotti:\n\n-- Tuos' on mella tuolla puolen, ja tuos' on mella tuolla puolen...\nSiin' on nokko sulle akkunaroukoja!\n\nLähti kerran Kemijärveltä _Raution Matti-Aaprami_ Jäämerelle kohdaten\nsiellä Oinaan Anna-Kreetan, joka jo yhdeksänvuotiaana oli vanhempiensa\nmatkassa kulkeutunut Ruijaan. Matti-Aaprami ja Anna-Kreeta löysivät\naluksi mieluisimman työmaan Saalamon saarelta, jonka rannoilla siihen\naikaan asusti neljä, viisi suomalaista: _Puikon Jussa_ Kemin mailta,\n_Niila Viitaniemi ja Koppana-Jussa_ Tervolasta, _Kärpän Heikki_\nSallasta ja _Olli Oinas_ Kemijärveltä. Saalamon etelärannan vanhalle\nlapinkentälle Rautio teki niin hyvän talon, että saattoi ruokkia kuusi\nlehmää. Kauniilta kotikentältään Rautio kumminkin aikoi lähteä\nAmerikkaan, mutta joutuikin 1870-luvun lopulla Näytämöjoelle Paulun\npaikan isännäksi. Ekdahl-äijä oli jo edesmennyt, mutta Paulun leski,\nEkdahlin entisen renkimiehen sisar, Maria Tepsell Sodankylästä, siinä\nasua tuhraili hoitaen lehmäänsä. Raution elatusmuorina Paulun eukko\nköpötteli vielä viisi, kuusi vuotta ollen niin siivo muori, että eikö\ntuo liene hänessä ollut omaa vanhurskautta.\n\nNäihin aikoihin tuli Iisalmen mies _Aaron Vartiainen_ Näytämöön ottaen\nMatti Kersilön Elsan emännäkseen ja tehden talon joen pohjoispuolelle\nkolttakylän laitaan, ja Vartiaisen alapuoliseksi naapuriksi, korkealle\ntörmälle kohotti pirttinsä Haukiputaan _Jaako Halonen_, Puuperän Annan\npoika, naittuen Simunan Ollin Juusehviinan kanssa. Kemijärven _Petteri\nKostamo_, Sompion Elsan mies, teki pikku mökin Paulun yläpuolelle,\nIsonkönkään vierille, ja 1880-luvun alkupuolella eksyi joen\nyläjuoksulle pari Vienan ukkoakin, Korpijärven _Aleksanteri\nKorhonen ja Iivana Grigorjew_. Täällä vienalaiset raatoivat kuin\nkotikylilläänkin raivaten niittyjä ja perunapeltoa. Saivatpa sitten\nnämä kaukaiset rannat kuulla vanhoja kalevalaisia virsiäkin, kun ukot\njoskus iltapuhteella sattuivat vanhaan Korpijärven tunnelmaan\ntoivotellen:\n\n    \"Kun olis rannat rahasina,\n    pikku kivet penninkeinä,\n    niin alammepa laulamahan\n    hyvän toiseni keralla.\n    Panemma käet kätehen,\n    sormet sormien lomahan...\"\n\nMutta Näytämön pimeät tunturirannat eivät kyllä olleet korpijärveläisen\nTapion mielimaita, eivät matalat ahtaat turvekattotupaset Karjalan\nsuuria laulupirttejä, eivätkä karkeat merensoutajat virren\nymmärtäväistä kuulijakuntaa. Siksipä laulajien sanat saivat pian oman\nsävynsä:\n\n    \"Ei ole syötetty, ei ole juotettu,\n    ei ole toitsi toivotettu\".\n\nEivät Näytämön raatajat kaivanneet Vienan virttä. Heille oli nokko\nvirttä, kun tehdä kitkuttivat työtä pysyäkseen sulina ja\ntäysivatsaisina. _Pätsin Heikkikin_, Kuusamon Kirintöniemen äijä, joka\nmöykkäili Kaarrekosken naapurina, raahasi vain mäntyä Suomen puolelta\nasti ja rakenteli veneitä sekä joutessaan tarpoi jänkiä appaen ja\nkooten hilloja. Ja vanha _Vaaran Salmo_, vaikka olikin suomalaisia\nTurtolan kirkon läänistä sekä Freetrikki-kraatarin velimies, ei tehnyt\nmuuta kuin lyödä möykkäsi korkealle jokitörmälleen turveköppänöitä\ntoisensa jälkeen sekä rötisteli villijängille neljänneksittäin\nrisuaitoja muka karjanlaitumia aitoen, sitten taas ruvetakseen niitä\nloppuikänsä polttamaan pounumökissään. Vanhat Riestotkin olivat niin\nahnetta, että riehkaisivat toisinaan yökaudetkin, ja nykyisetkin\nRiestot ovat yhtä kovia röykkääjiä kooten tavaraa sekä rahaa pankkoon.\nPetterikin, vanhapoika, jo aamuviideltä, kun oikeat ihmiset vielä\nnukkuvat herran rauhassa, piippu suussa ja kintaat vyön alla astuskelee\njokirannalle niityn raivaukseen menossa. Onpa mies vielä niin\nraatamiseen hullaantunut, että syö vain maavoita sekä juo \"flöittiä\" ja\noluttakin jaksaakseen oikein kovasti puskea.\n\nTyötä Näytämö kansaltaan vaatikin eikä ruvennut sitä vain virsillä\nruokkimaan taikka muuten mukavasti elättämään. Ja työtä näytämöläiset\ntekivätkin. Saattoi kyllä joku Näytämön rantamies kaupunkimatkallaan,\njuopottelun syntiin ja muihin rähjäyksiin langeten, ansaita\npariviikkoisen asunnon ja elatuksen Vesisaaren aarastissa, ja sitten\nkäyttää tätä asiaa vielä suuremmaksi hyödykseen. Aarastilappuineen\nkehveli asteli köyhäin hoitomiehen Uposen puheille näyttäen paperia,\njossa sanottiin, että mies on saanut \"2 uker fängelse\", sekä lukien ja\nselittäen:\n\n-- Täsä seisoo niin, että pittää antaa kaksi säkkiä jauhoja...\n\nJa näkkyy siinä vielä olevan hänkselikki, mutta enpähän niistä nyt\ntällä kertaa perusta...\n\nJa Upos-rukka, joka ei osannut kylliksi valtakunnan kieltä, kohteli\nmiestä kahdella ryssän säkillä, ja aarastilainen lähti vain\nlapionauruja lasketellen elämään ansiostaan.\n\nMutta _Liisa Lodde_, 70-vuotias leskirukka, jonka torniolaiset\nvanhemmat, Iisakki Mukka ja Anna-Stiina Aaroniisko, jo pikkuisena\nhylkäsivät Reisivuonon lappalaiselle Anund Raudnalle ruokkotyttäreksi,\non kyllä koko pitkän ikänsä saanut raataa. Lapinmiehen Sammel Lodden\neukkona hän on Näytämön suulla talopahasessa asunut ja ollut aikoinaan\nhyvinkin kylläinen. Mutta sitten on kuolema korjannut kaikki parempaan\ntalteen, lopuksi rakennuksetkin sortanut raunioiksi, asunnon painanut\nlääpälleen, niin että muori nyt ypö yksin kuuhkii huuhkaimenpesässään\näänetönnä kuin yölintu autiossa palomaassa.\n\nNämä ovat Näytämön jokivarren vanhat eläjät. Mutta Näytämön\nlähirannoilla tavataan enemmänkin suomensukua, kun lähdetään mutkia\nkiertämään. Uutuanvuonokin on vetänyt perukkaansa kymmenkunta\nkveenisavua, niinkuin Turtolasta hyvin toimeen tulevat _Pekka\nPekanpoika Ierijärven_ perilliset, Alkkulan _Anttilan_ kolmannen polven\neläjät sekä _Marjavaaran_ jälkeläiset. Lapinkansan joukossa täälläkin\nkveeni asuu, naapurina varakasta _Smukkaa_, Kai-veljeksiä ja _Jousep\nHärkäpää_. Utsavuonon rannoille taas ovat kotiutuneet _Aaprami Ranta,\nPekka Kyrö ja Rytiniemen_ leski, Pitkässävuonossa asuvat _Liisa Kurtti,\nApiel Ranta, Ville Rauhala_, ja rikas mies _Kalliaisen Erkki_, hevosen,\nkahdeksan lehmän ja 300 poron isäntä. Kaukaiseen Rautavuonoonkin on\netsinyt tiensä _Aukusti Trasti, Alpertti Kangas ja Haikaran Jussa_.[75]\nMutta Näytämön alkukansa, koltansuku, on vuosisadat pysynyt vain samana\nvaipuvana jäännöksenä entisten aikojen isommasta metsätokasta. Vaikka\nsatoja vuosia on kuohuvan könkään alaista rantakenttää asuttu ja vuosi\nvuodelta siihen aina palattu, niin viiteen pikku pirttiin aivan hyvin\nsopii nykyinen _kenttäläisten_ suku, vieläpä yhden isäntänä istuu\nvävyksi tullut Vartiaisen Topias. Ylimpänä vaaran vierillä on\n_Boriksen_ pikku talo, jossa asustaa ukko, akka ja tytär, sitten on\npahainen mökki, missä elää _Mikitan_ leski viisine perillisineen, ja\nsen vieressä _Saavan Oskin_, vanhanpojan, tupatönö, missä Vartiaisen\nTopiaskin isännöi naituaan Oskin sisaren. Neljännessä mökissä,\n_Nikolain_ talossa, elää Eulalia-leski neljän aikuisen ihmisen äitinä,\nmutta viidennessä, nelinurkkaisessa pöksässä, yököttelee yksinään\n_Onterin_ leski, Katariina Lietov, vanha kolttamuori. Tämä on koko\nkenttäläisten kansa, kuusi-, seitsemäntoista sielua. Mutta hyvä\nheinämaa puroineen ja vesilammikkoineen on ympärillä tuottaen rehua\nkenttäkansan yhdeksälle lehmälle, viidelle lampaalle, nuorukaiselle ja\nvasikalle. Tämä karjanruokaa kasvattava rantatasanko on pienen\nkyläkansan suuri kalmismaa, jossa sadat edesmenneet heimolaiset\nlepäävät. Sanotaan kolttien hautoja olevan koko kyläsiljo täynnä, niin\nettä maan alla asuu monin verroin enemmän kansaa kuin häärii sen\nyläisellä puolella. Onterin talonkin sanotaan olevan ihan\nhautanurmella. Monta kertaa etelän oppineet herrat ovat käyneet\nkaivamassa kylän hautoja nostaen nurmesta, mustasta turpeesta,\nkokonaisia luurankoja. Neljästä kruunusta haudalta koltat ovat\nmyyskennelleet esivanhempiansa ja edesmennyttä sukuansa. Oslon\ntohtorikin oli kerran herättänyt mannusta 30-40 kolttavainajaa, joista\nmuutamat olivat levänneet arkussakin, ja vienyt heidät matkassaan\netelään.\n\nRantakentällä nurmikolla kyhjöttää pieni harmaa, ristiotsainen tsassan,\nkylän ikivanha pyhä temppeli, johon entisaikaan Petsamon tai Kuollan\nmustakauhtanainen, pitkätukkainen pappi kerran vuodessa tuli kansan\npuolesta molimaan. Pienen pyhäkön peräseinän koreat kuvat, pyhät\nPohorotsat ja Trihvonat sekä palavat tuohukset olivat kyllä ihmeellisiä\nja koreita ibmeleitä ja papin joikaukset merkillisiä. Hartaana pieni\nristikaulainen metsänväki silloin seisoi, risti silmiään ja kumarteli\nsekä kantoi jumalille uhriakin; ja saattoi kansa käydä tsassanissa\npalvomassa, vaikkei ollut pappiakaan. Mutta sittenkään kenttäläisten\nsuvulla ei ollut menestystä. Miehiä usein hukkui merensoudussa, eikä\nlapsia annettu kentän emännille, niinkuin kyllä suotiin kymmenluvuin\nkveenikansalle, joka sopulien lailla tulvasi yli tunturien ja jänkien\nvallaten kenttäläisten vanhat erämaat ja kalavedet -- Isonkönkäänkin\nlohennousuineen.\n\nIsonkönkään vierillä olikin kolttaparkojen ikivanha lohipurnu, ja\n_käpälä_ oli heidän aivan omalaatuinen pyytöneuvonsa, jolla he kävivät\nkalapurnuaan kokemassa. Käpälä oli 60 silmää syvä, 120 pitkä nuotta,\nkukin silmä 12 cm. Nuotan yläpaulan pituus oli kolme syltä, mutta\nalapaula oli vähän pitempi, niin että pyydys kuroutui pussille,\ntavallisesti sen verran, että se seisovan miehen päähän asetettuna joka\npuolelta ulottui lattiaan. Yläpaulassa oli kolme kohoa, alapaulassa\ntaas roikkui nyrkkikiviä melkein kylki kyljessä. Nuotan toisessa\npäässä, _rantasiulassa_, oli toista syltä pitkä nuora, jonka toinen pää\noli kiinnitetty ylä-, toinen alapaulaan, ja nuotan _väyläsiulassa_ oli\nsamalla tavoin yli kymmensylinen rihma.\n\nIsonkönkään ylimmäisen _linkan_ alla on sileä kallio, ja sen\nalapuolella musta _kostepyörre_, johon lohet yrittäessään ylös\nkönkäästä pysähtyvät levähtämään ja keinottelevatkin matalan veden\naikana könkään päälle sekä nousevat pystyä jokea kauas aina Suomen\npuolelle Opukkajärveen asti. Tästä pyörteestä koltta kävi lohikalansa\nkäpälällä ammentamassa, ja viisi miestä siinä toimessa tarvittiin.\nKolme heittomiestä asteli käpälöineen kosteen yläpuolelle, väylään\nantavalle _Heittokalliolle_, josta he, kooten nuotan kouriinsa,\nlennättivät sen niin kauas kuin jaksoivat, aina palaviin kuohuihin\nasti. Rannalle jäänyt miespari taas, hoidellen väyläsiulan nuoria,\nhellitti rihmojaan, niin että käpälä saattoi lennähtää kolmen miehen\nväkiheiton mitalta. Sitten kaikki heti alkoivat kiireesti kiskoa\nkäpälää rantaan käsin. Heittomiehet kipaisivat kalliolta nostopaikkaa\nkohti, ja rantamiehet kirmasivat köysistä toisen rantalaisen sorkkiessa\nvalkealla nilakoivusaikaralla vettä, ettei kala syöksyisi nuotasta\nulos. Tavattomasti entiset koltat saivat käpälällään lohikalaa. Joskus\nmetelöitsi pyydyksessä yht'aikaa kolme, neljakinkymmentä isoa ja pientä\nkalaa, ja saman vuorokauden nimiin saattoivat pyytömiehet käpälöidä\nkolmekinsataa kappaletta. On joskus käpälä sattunut kouraisemaan niin\nsuuren lohiannoksen, etteivät rantasiulan miehet ole jaksaneetkaan\npidättää nuottaa kourissaan, vaan koko pyydys on painunut virtaan\nväyläsiulan nuorien varaan ja kalat päässeet karkuun. Onpa vielä käynyt\nniinkin, ettei rantasiulaa hoitava Heittokallion mies ole ennättänyt\nirroittaa siulanuoraa kalvosestaan, ja silloin lohet ovat suurella\ntohinalla vetäneet miehen kapaloineen mukaansa samaan temmellykseen, ja\nsitten on kohisten laskettu valkeana kuohuvaa mäkeä _Väyläkallion_\nvieritse nurin niskoin toista syltä korkeasta alakönkäästä alas. Näin\nonnettomasti kävi entiselle kolttaäijälle. Lohineen, käpälöineen ukko\nmennä kuppelehti ison mäen, lohet pääsivät nuotasta omille keinoilleen,\nja lohenpyytäjä pääsi koskenrantaan nurmen alle. Laski saman myötäleen\nkerran Lapa-ahon Mikkokin, mutta ukko oli niin pahansisuinen, että\ntulla rähjäsi könkään alta maalle, vieläpä veti käpälänsäkin rannalle\nsekä pari kojamaa käpälässä.\n\nMutta kun Peräpohjan miehet saivat mökinsijan Näytämöjoen rannoilla, he\npian työntyivät osamiehiksi pienien koltta-pahasten suurelle\nlohipurnulle ruveten sitä koko joukolla käpälöimään. Noin viisikymmentä\nvuotta takaperin muistellaan jokivarrella asustaneen parikymmentä\nsuomalaista savunpitäjää, mutta vain vanhimmilla oli oikeus lohikalaan.\nKaksitoista rantalaista, pienet kenttäläisetkin mukaan luettuina, oli\nsilloin käpälän osamiehinä. Kolttia kykeni pyytöön vain kolme: _Iivari\nOntrevits, Saava Romanovits ja Ontrei Jakovits_, mutta lantalaisia oli\nyhdeksän: _Ekdahl, Mikkeli Orajärvi, Juha Enbuska, Jussa Kyrö, Askan\nMikko, Alatalon Paavali ja Rieston Petteri sekä Mikko Mikkola_ kahdella\nosalla. Myöhään tulleille Lannanmaan miehille ei myönnetty osaa\nIsonkönkään pyytöön, he saivat vain katsoa syrjästä ja kateellisina\nmanailla. Mutta sitten osattomat rantamiehet rytkahdyttivät jokeen\npoikkipadon ja rupesivat ihan könkään alta, käpälämiesten nenän alta,\nvetämään kalaa _kulthella_, jota pyytötapaa jo Ekdahlkin aikoinaan oli\nharjoittanut. Tämä taas kävi käpälöitsijäin sydämyksiin, niin että tuli\nkova riita. Houvikin tuli, piti ankaraa tinkaa ja ratkaisi asian niin,\nettä kaikilla, joilla on jokirannalla mitattu maa, on myös oikeus joen\nkalaan. Näin Näytämö rupesi ja osallistui myöskin kullepyytäjäksi.\n\nVahva _pato_ rakennettiin nivan niskaan Paulun paikan alapuolelle,\n_Patotörmän_ kohdalle. Kaksi kolmannesta koko väylästä pantiin tukkoon\nvastavirtaan kaartuvalla risuaitauksella, joka oli noin 60 vaajan\nvarassa. _Kulteena_, pyydyksenä, jolla lohta saarrettiin, oli taas\nvahva kaksinkertaisista langoista kudottu nuotta, samaa silmäsuuruutta\nkuin käpäläkin, mutta liinavuus oli kolme syltä sekä pituus 40 syltä\npaulalleen. Isonkönkään alta ruvettiin kulletta laskemaan alavirtaan\naina Paulun talon ohitse patoa kohden. Väyläpään vene kaksine, kolmine\nmiehineen karisti nuotan virtaan sitten hoidellen ja sauvoen\nväyläsiulaa alaskäsin, keskikohtaa korjaili pari, kolme\n_puuttopaattia_, pari miestä kussakin paatissa, ja rantaa myöten\nastella hankkiloi pari ukkoa paksulla touvilla pitäen huolta\nrantasiulasta. Kun väylämiehet pääsivät padolle, he rupesivat\nkuljettamaan kulteen siulaa pitkin padon viertä rantaa kohden samalla\nsorkkien seipäällä ahkerasti, etteivät lohet karkaisi padon ja nuotan\nraosta ulos. Saalis kiskottiin rantaan padon yläpuolelle, ja taas\nsauvottiin ylös uudelle vedolle, ja sitten vielä kolmannellekin\nkoetukselle. Kolme kertaa iltakaudessa aina tavattiin heittää ja vetää.\nSitten seurasi saaliin jakaminen, joka toimitettiin rantatörmällä\nPaulu-ukon maalla, ja maksettiin siitä Paululle laikkoa vieko kesältä\nheti ensi saaliista päältä jaon. Neljäkolmatta osamiestä oli entiseen\naikaan kulteen kimpussa, ja neljäänkolmatta osaan joka illan saalis\njaettiin ja asetettiin jakokentälle arvottavaksi. Joku syrjäisistä meni\n_mettään_, ja sillä aikaa itse kukin valitsi hierualta _arpakivensä_,\nkatsoen sen niin tarkoin, että tunsi vastakin sekä pani yhteiseen\nkivikasaan. Parkaistiinpa sitten: \"Tule nyt, mettämies!\" Metsämies tuli\nja jakoi arpakivet kalaosien vierille, kiven kuhunkin. Ja kiven\nomistaja peri osuutensa, jonka sitten sai syödä tai myödä. Oli\nentiseenkin aikaan aina joku kalanostajakin mailla. Mikkolan äijäkin\nosti maksaen 40 äyriä kilosta, ja ryssät soutivat roinikoillaan rantaan\nkalakauppoja tekemään. Mutta vanhaan aikaan, kun koko joki vielä oli\naivan autiona, ja puutkin riippuivat ihan veden ylitse pimittäen\nväylän, koltat olivat hyökänneet joelle tulevien ryssien kimppuun ja\ntappaneet yhden paholaisen niillä main, missä nyt on _Ryssänkivi_.\n\nKulteenveto ja kalanjako oli ennen koko Näytämöjoelle mieluisa yhteinen\nkesäillan vietto. Patotörmälle sauvoi ja souti sekä asteli ja laukkasi\nniin moni kuin vain ennätti. Iltakuudelta alettiin kulletta kuljettaa,\nja niihin aikoihin jo rupesi kansaakin kulkeutumaan pyytörannalle. Jos\nkulle veti hyvästi vedenviljaa, oli kaikkien mieli iloinen. Sillä heti\npantiin iso kattila tulelle ja punaista kalaa kattila täyteen. Siitä\nsai lohenpyytäjä osansa, ja sai siitä sivullinenkin maistaa. Oli\nkentällä koko markkinat, miehiä ja naisia siinä hääri, ja joukko\nlapsiakin oli telmämässä. Pyytömiesten puskiessa joella kulteen ja\nkalan kimpussa joutilas rantakansa kulutti aikaansa muuten. Miehet\nrupesivat painia rytistämäänkin ja taas toisin vuoroin nostelemaan ja\nkantamaan väkikiveä. Kersilön Jussakin, Matti-äijän veli, kantoi\nhierualta törmälle niin suuren kivimöhkäleen, ettei kukaan pystynyt\nhäntä voittamaan.\n\nHyvä olikin ennen iloita ja painiskella, kanniskella tavattomia\nväkikiviäkin ja keittää ryöhyttää Patotörmällä täysinäisiä\nlohikattiloita, jotka tuottivat miehille väkeä. Näytämö antoi kalaa\nyltäkyllin. Oli kerrankin saatu saman illan saaliina kolmella heitolla\nviisisataa lohta. Mikkolan nykyinen Mikko-äijä on omin silmin nähnyt,\nkun sellainen komea kalanpaljous kirjavana kelletteli Patotörmällä.\n\nMutta nyt on Näytämön suuri ylenpalttisuus jo aikoja loppunut. Nykyinen\nsaalis ei ole enää kuin _tihanti_ entiseen verraten. Ja osamiehiä on\nsilti neljänäkymmentä.\n\n\n\n\nVesisaari\n\n\nKaikkein mainittavin Ruijanrannan nimistä on _Vesisaari_. Tämän tuntee\nja tietää koko Lappi ja Peräpohja sekä suuri osa muutakin Suomea.\nVaikka suomalainen on kolunnut kaikki Ruijan kalarannat, aapameret ja\nvuononpohjat sekä pystyttänyt asumasijansa itään ja länteen, Näytämöön,\nReisivuonoon ja Vuoreijaan, Raisinvankkaan ja Jyykeän rannoille ja\nkaikkialle, on vanha Vesisaari lopuksi pitänyt parhaan puolensa.\n\nTämä Varengin vuonon pohjoisrannan pieni ja vaatimaton kaupunki on\nRuijan lähin merellinen suurkylä ja Peräpohjan parhaan tien pohjissa.\nNiinpä se onkin kveenikansan Jäämeren polkujen loppupäänä, jopa\nsuomalainen on kaikkein suurimmalla voimalla ja väenpaljoudella\nnostanut täällä valtaansa rientäen tänne Ruijansuulle aina Auran\nrannoilta asti. Tunturien takaisen, tunturien ja tundrojen äärisen\nmerikylän laajalle rantalakealle on kulkemaan luotu suomenukko toisensa\nperästä jutanut, rakentanut pesänsä tahi taas etsinyt kotikenttänsä\nlähirannoilta.\n\nNorjalaisen nostama lienee kyllä kaupungin ensimmäinen talo, ja\nnorjalaisten \"ylösrakentama\" on Vesisaaren paras osa, mutta tuskinpa\nkveenikansan väettä ja voimatta Varenginvuonon pieni rantakylä olisi\nnoussut sellaiseksikaan maaherran kaupungiksi kuin se nykyään on.\nParituhantisessa asujaimistossa on suomalaisilla 900 hengen osuus, ja\nkaupungin kahtapuoliset, pitkät suomalaisperukat ovat väkevinä siipinä\nkannattaneet koko suurkylän toimeentuloa ja nousua.\n\nJo kaukaisina aikoina ensimmäinen kveenimies otti sijansa Vesisaareen.\nV. 1702 mainitaan erään Martti-ukon siellä palvelleen porvaria, 1740\noli pahaisessa Jäämeren kauppakylässä kolme suomalaista, 1700-luvun\nlopulta on kirjoissa _Johannes Russfeltin_, kainuunmiehen, nimi, ja\n1812 muuan matkailija, Vargas Bedemar, kertoo olleensa Vesisaaressa\nkveenien häissäkin. Vähälukuinen oli kyllä kylän muukin kansa. Vaikka\njo 1520 mainitaan jonkun norjalaisen asettuneen Varenginvuonon pienelle\nrantasaarelle ja 1567 sanotaan siinä asustaneen seitsemän veronmaksajaa\nsekä saman sataluvun lopulla 35 savunpitäjää, jopa 1625 muistellaan jo\nkirkonkin olleen saaren kentällä, ei kuitenkaan kolmesataa vuotta\nyritettyä, 1825, oltu saatu saarikansaa kokoon enempää kuin 240 henkeä.\nJa nekin olivat jo aikoja sitten muuttaneet kapean salmen ylitse\nmantereelle asumaan.[76]\n\nEi ollut kyllä Vesisaaren vanha pitkäkäs saarikenttäkään pienelle\nkansalle ahdas, mutta salmen toisella puolella, hieruan takana, oli\ntasamaata neljännekslttäin, ennenkuin tarvitsi ruveta tunturia\nkiikkumaan. Siinä oli nokko sijaa tulevalle suomalaisellekin.\n\nSuomalaisia tänne tulikin, koska heidän aikansa joutui, jopa joskus\naivan tulvimalla. Stockfleth, joka oli Vesisaaren kirkkoherrana\n1825-28, kyllä mainitsee aikanaan kaupungissa olleen ainoastaan pari\nkveeniä, mutta kohta oli siellä montakin kveeniparia. Sillä jo näihin\naikoihin suomalaisten suuri tuleminen alkoi, _Namman Hanssi_ saapui\nRovaniemeltä, ja kohta paineli perässä toinen rovaniemeläinen, _Vaaran\nMikko, Pasuksi_ nimitetty, asettuen kylään 1833, sekä taas muutamia\nvuosia myöhemmin _Paavali Vaara_, Pasun veli, ruveten kaupungin\nkyytimieheksi.[77] Samoihin aikoihin asteli Vesisaareen _Juha Tiberg_,\ntullen Kaavuonon kautta, sekä _Karvon Petteri_, kraatarimestari\nRovaniemeltä, matkaten Isonvuonon ja Mäskivuonon perukoitse. Vanha\n_Juhan-Petteri Viinikka_ oli samanaikaisia esiäijiä, samoin myöskin\nentinen _Antti Meethi_, Alatornion ukko, joka Kaavuonon ja Hammerfestin\nkautta kiertäen päätyi Vesisaareen tullen suuren suvun tyvimieheksi.\nMutta _Taneli Kitti_, Ruotsin karunkilaispoika, karkasi kotoaan\nLuulajaan kaupparengiksi ottaen nimekseen _Daniel Sundelin_, sitten\nlähtien taas tarpomaan, mennen Tromssan kautta Kaavuonoon ja sieltä\nviimein Taanaan, hiihtäen 1838 vaiheilla huhtikuun hankia Tenolta\nVesisaareen.\n\nMutta vasta 1850--60-luvuilla alkaa suuri suomalaisvaellus sekä\nVesisaaren joukkovaltaus. Silloin saapui kylän rantaan kveeniä, sekä\nmiestä että naista, sekä perheellistä joukkoa että yksinäistä vaeltajaa\nkymmenluvuin, jopa joskus sataisinkin, merkityttäen nimensä Vesisaaren\npapin papereihin. Niinpä esim. 1865 kaupungin kirkkoherra sai\nkirjoittaa asukasluetteloonsa 171 uutta suomalaista tulokasta, jopa\nseuraavana vuonna taas 205 sekä vuotta myöhemmin 91 ja taas vuoden\nkuluttua 90. Peräpohjan väkeä tulokkaat melkein järjestään olivat,\nPohjois-Ruotsinkin suomalaismetsistä lähteneitä, mutta harvat olivat\nOulua etelämpää. Niinpä vasta mainittuina kymmenlukuina, aina 1875\nsaakka, Vesisaaren suurimpina suomalaisvuosina, tuli kaupunkiin\nTornionlaaksolaisia, Torniosta 28 henkeä, Alatorniolta 22, Karungista\n21 sekä Ylitorniolta, Turtolasta ja Kolarista yhteensä 57. Kemistä\ntuli 36 henkeä, Tervolasta 35 ja Rovaniemeltä 32 sekä suurista\nkiveliöpitäjistä, Kittilästä 27, Sodankylästä 43, Kemijärveltä 38 ja\nkaukaiselta Kuolajärveltä 32 ynnä Kuusamosta 23. Samoina vaellusvuosina\nsaapuivat Ruotsinkin suomalaismailta monet kymmenet siirtolaiset\nVesisaarta kansoittamaan. Haaparannalta tuli 23 henkeä, Alatorniolta\n105, Karungista 161, Ylitorniolta 60, Hietaniemestä 30, Pajalasta 24,\nKainuusta 7 ja Korpilompolon erämaista 5. Suomen Kainuustakin, Kajaanin\nnälkäperiltä, saatiin muuan asukas: Suomussalmelta 4 sekä Puolangalta,\nHyrynsalmelta ja Kajaanista yksi kustakin. Oulun kaupunkilaisia\nilmoittautui Jäämeren kaupunkilaisiksi 9 henkeä, ja Oulun sekä Raahen\ntasankomaiden kansaa tuli: Iistä 4, Simosta 7, Hailuodosta ja\nHaukiputaalta 3 kummastakin, Siikajoelta, Raahesta ja Tyrnävältä 1,\nPulkkilasta 3, samoin Piippolasta ja Rantsilasta, sekä vielä 1\nYlivieskasta, Oulaisista, Haapajärveltä ja Utajärveltä. Vaasalaisiakin\nsaapui 5 henkeä sekä alajärveläisiä 3, vielä Turusta ja Ruokojärveltä\nasteli kulkuri kummastakin, ynnä kaiken lisäksi sieltä-täältä 11\nsielua. Näinä 25 vuotena kohennettiin Vesisaaren kaupunkia 793\nsuomalaisella, niin että 1875 suurkylän kveenien koko suku oli 1027\nhenkeä, jopa enemmän kuin puolet eli 58,2 % koko kansasta.[78]\n\nMuutti kyllä näiden suurten kulkurivuosienkin jälkeen useita\nsuomalaisia Vesisaareen, vaikk'ei enää niin suurella väellä kuin ennen.\nVain muuan yksinäinen vaeltaja asettui sijoilleen, tai joku kalamies\nvaihtoi majapaikkaansa.\n\nHelposti tunturien takaa tulleet pääsivätkin Vesisaaren ja Ruijan\nmiehiksi. Erään, suomeksikin painetun, \"Finmarkin maaherranvirassa\n12:na p Joulukuussa 1871\" julkaistun \"Instruksin\" toinen \"posti\"\nmääritteli tulokkaiden olemista seuraavaisesti:\n\n    \"Oudon riikin alamaiseksi ei katsota ulkolaista, joka tunnustaa\n    itsensä Norjan alamaiseksi ja joka\n\n    a) on rakentanut, ostanut tahi vähimmittäin vuoden edestä\n    hyyrännyt huonetta tässä riikissä;\n\n    b) on ottanut porvaristoa kaupungissa tahi maakauppakirjaa\n    voudilta;\n\n    c) on viimein pidetyssä veronlaskussa pantu veroon lääni-,\n    kaupunki- tahi pitäjakunnalle;\n\n    d) on kahden vuoden lakkaamattomalla olemusella ansainnut\n    kotopaikan oikeutta paikkakunnalla; tahi\n\n    e) muulla yhtä epäilemättömällä muodolla on ilmoittanut,\n    että se on hänen totinen tarkotuksensa tulla Norjalaiseksi\n    alamaiseksi\".[79]\n\nSilloin kun ensimmäiset suomalaiset ja nykyisten ikä-äijien isävaarit\nnousivat Vesisaaren mantereelle ja rupesivat \"Norjalaiseksi\nalamaiseksi\", Varenginvuonon kaupunki ei suinkaan ollut sellainen\nsuurpaikka kuin nyt. Se oli vain pieni kaukarannan kylä, josta oli\nkovin pitkä matka maailman keskimaille ja pääpaikkoihin. Pikkuriikkinen\ntoriaukeama oli mantereesta saarta kohden ojentuvan niemen tyvellä,\ntorin ympärillä muutamia harmaita taloja ja kauppapuoteja sekä\nlaitapuolessa joku turvekömmäkkö. Kaupungin vierellä huokui harmaa\nrapainen jänkä. Kun Suomen erämaan miehet halusivat päästä kaupungin\nmiehiksi, annettiin heille mökinpaikkoja vuonon rannalta kahta puolta\nnorjalaisten vanhaa keskuskylää. Tibergin äijän muistellaan ensi\nmiehenä rakentaneen asuntonsa kaupungista vähän matkaa vuonon perukkaa\nkohden. Sinne pian muitakin kveenimökkejä nousi kotoiseen seuranpitoon,\nja mökkien ryhmää ruvettiin sanomaan _Tiiperinpääksi_ sekä sitten\nmyöhemmin _Sisäpääksi_. Nykyinen _Huulen pojan_ paikka oli kansallisena\nrajamaana, ja siitä alkoi aivan suomalainen kylä, jossa ei kuultukaan\nmitään muuta kuin pelkkää Peräpohjan kansan puhetta. Ja tämä kieli\nkaikui mökki mökiltä sadoin sylin aina _Sisäjokeen_, pieneen kohisevaan\npuroon asti, jonka rannalla oli entisaikaan ollut papintalo.\n\nToiset suomalaiset taas pystyttivät talojaan kaupungista aapamerelle\nkäsin. Sielläkin pikku joki lasketteli mereen, ja siitä saatiin\nkveenien kaupungin nimeksi _Ulkojoki_. Aikojen kuluessa tännekin kohosi\nkymmenittäin taloja toistensa viereen ja pitkin matalaa hieruan laitaa\nkulkevan katutien viereen, jopa kahdellekin kadulle. Mutta Tiiperinpään\ntalot asuivat entisaikaan vain yhdessä rivissä töyräitään, kaikki\nkatsellen merta, joka aivan lähellä, rantavierun alla, alituisesti\nhuokui nousten ja laskien.\n\nMonet vanhat Tiiperinpään ja Ulkojoen ihmisasunnot olivat vain matalia\nturvekammeja, jopa melkein kuin isoja turvetunkioita, jotka talvella\nhautautuivat kokonaan lumikinokseen, niin että haiku vain valkeasta\nkummusta tupruten ilmoitti ihmisensukua asustavan hangen alla.\nTällaiseen turvemökkien valtakuntaan oli etelän kansa vaihtanut\nhirsitaloiset kylänsä. Saattoipa täällä suuren valoisan honkapirtin\nperillinen istua kyhjöttää mustan savuisen maakömmänän isäntänä.\nTornion mailta tullut 88-vuotias _Kammi-muorikin_, sodankyläläisen\nMatti Poikelan pikkuinen akka, asusti turpeessa, muistellen muinaisia\nja puoskien sekä tehden taikoja, kähmien öisin naapurien navetoissakin\nja muorin kömmänän uunihoitona oli kumolleen käännetty reikäpohjainen\nmuuripata kivien varassa.\n\nMutta Tibergin ukko, joka oli vähän niinkuin kauppamiehiä, rakensi\npuutalon omaan päähänsä. Pitkän hirsitalon teki myös Karvon\nkraatarimestari Ulkojoelle Kammi-muorin naapuriksi. Itse mestari\nolallaan kanniskeli hirret kaupungista asti laittaen pirtit ja kamarit\nsekä kyökin leveine takkauuneineen ynnä navetat, tallit ja turvehuoneet\nsaman pitkän katon alle, niin että siinä oli seinää ja suojaa pojalle\nja pojanpojallekin. Viinikan höökäri-ukkokin asui komean talon Ulkojoen\nmäenlaitaan ikivanhan merkkikiven vierille ja vanhan hautakentän\npalteeseen, jossa jo maahiaismuori oli entiseen aikaan tyrkännyt\nnukkuvaa ukkoa kylkeen sanoen: \"Nouse ylös, tähän rakennethan\nkaupunki... ja vielä etemmäksikin!\" Hyvän talon Viinikka-höökäri\nrakensikin, ylpeästi iskien seiniin paljon ikkunoita sekä monta ovea,\nniin jotta saattoi sitten kehahdella, että hänen talossaan on niin ja\nniin monta ikkunaa ja ovea.\n\nTurvekattoisia olivat melkein järjestään kaikki entiset kaupungin\ntalot, vain rikkaimmat porvarit komeilivat punaisissa tiilikatoissa.\nVieläkin moni vanha kalamiehen koti on vihannalla turpeella suojattu\nsamoin kuin navetat ja pikku aitatkin, kun taas uudet talot on vieri\nvierin peitetty synkällä kattohuovalla. Porvarien ja suurten höökärien\nasunnot edelleenkin punoittavat tiilikatoissa tahi läikkyvät peltien\npeitossa. Kolmi-, nelituumaisista lankuista on melkein kaikki seinät\nsalvettu, sitten vain kahtapuolta huovattu ja laudoitettu sekä lopuksi\nmaalattu valkeaksi tai vaaleanharmaaksi. Monet vanhat talot ovat\nkeltaisia tai punaisia, jopa maalaamattomiakin. Seiniin on saatu\nikkunoita ainakin yhtä ylpeästi kuin entisen Viinikka-äijän asuntoon.\nNiitä saattaa olla rikkaan miehen seinässä lyhyin välein koko sivu\ntäynnä, ja kohtalaisen talon päätyyn on sovitettu yhdeksänkin\nlasiaukkoa kolmeen kerrokseen. Kauppapuoteihin ja yksityisiinkin\nasumuksiin ohjaavat katukäytävältä korkeat seinänvieriset ulkorappuset.\nMutta monet kveeni-kaupungin talot ovat vieläkin vain vaatimattomia\nlaitapuolen ahertajan olinsijoja, joissa on ainoastaan pikkuinen\nporstua ja pikkuinen tupa sekä pieni navettakoppero lehmää varten.\n\nIsojen porvarien keittiöissä oli ennen leivänpaistamisuunikin.\nEntisellä _Aarne-äijälläkin_, Esbensenillä, joka oli vanhan vanha\nkauppamies ja asui Ulkojoen päässä, oli hyvä paakariuuni Siellä\nsuomalaisemännätkin saivat käydä leipänsä kypsentämässä, kunhan\nlämmittivät uunin omilla puillaan ja antoivat _paistoleivän_ uunin\nhoitajaeukolle sekä saattelivat kauppapuotiin _uunitumpun_ uunin\nlaikkoa Aarne-äijälle saaden kaupantekiäisiksi hyppysellisen luumuja,\njoita äijä kaivoi laatikostaan, samalla pistäen sormellaan toisesta\nastiasta siirappia ja nuolaisten suuhunsa. Tumput kauppias möi\nkalamiehille. Sillä tumppua pidettiin ennen suuressa arvossa.\nKalamiehetkin merelle lähtiessään varasivat sitä evääkseen ja hoitivat\nkuin ainakin parasta jumalanviljaa. Laittoivat sitten leivinuuneja\nsuurimmat suomalaisukotkin, kuten Tibergin Juha, Viinikan ukko,\nSundelinin Taneli sekä Karvon kraatari, Björnström ja Auno. Uuni oli\nkeittiössä, niin että sen peräpuoli ulottui navetanporstuaan, jossa\nsamaan muuraukseen oli sovitettu iso pata lehmien ruokahoitoa varten.\nOvi oli vain väliseinässä, joten emäntä saattoi helposti valvoa,\nmilloin talon ruoanlaittoa, milloin karjankeittoja seinän toisella\npuolella. Ja naapuriemännät kävivät laikkoamassa leivinuunia kuten\nkauppiailtakin. Suomenmaasta tulleen nenään kyllä tuntui Ruijanmaan\ntalon järjestys. Hänen mielestään keittiökin lemahti navetalta. Mutta\nmonissa kveenitaloissa oli vain harmaista kivistä koperrettu\nnurkkatakka suorine, monesti pellittömine savupiippuineen. Eikä se\nsuuria lämmittänyt, ei varsinkaan silloin, kun kova kylmä tuuli puhui\ntunturista.\n\nMuutamat kovat suomalaiset, niinkuin Viinikan äijä ja Sundelin,\nrakensivat saunankin, vain semmoisen vaatimattoman kotimaisen\nkiuaskopperon. Hyvät kylänmiehet ja -naiset siellä saivat käydä\nvihtomassa parinkymmenen äyrin laikosta, kunhan itse hankkivat vastansa\nEtelä-Varengin vuonomiehiltä tai taanalaisilta. Tuntikaupalla ukot\nistuivat saunassa, löivät yhä kuumempaa ja hampaat irvissä pieksivät\npunaista selkäänsä, istuivat taas jouten, höyrysivät ja puhelivat\nkeskenään, toisinaan torailivatkin. Joskus kävivät naisetkin saunassa\nsamalla kertaa miesten kanssa. Sukuvaaran Eeva ei kyllä tahtonut mennä\nsellaiseen sekamelskaan, vaikka Antti-äijä häntä toruikin ja sanoi,\nettä sie olet hullu. Kammi-muorillakin oli oma sauna. Siellä varsinkin\nArkangelin ryssät, jotka kesäisin viipyivät vuonolla saitaa ostellen,\nkävivät syöpäläisiään karistamassa antaen maksuksi kauraryynejä, niin\nettä mummu sai joka keskiviikkona ja lauantaina keittää hyvää\n\"haaverkryynipuuroa\". Joskus asteli \"herrojakin\" ottamaan Kammin eukon\nlöylyä. Silloin muori kiireesti juoksi päkittämään kylpymiehille:\n\n-- Peskää te hopusti... herroja tulee!\n\nOli jo vanhassa Vesisaaressa muutamia isoja porvareita, jotka pitivät\npystyssä Jäämeren suurta kauppaliikettä, pitivät pystyssä\nkaupunkiansakin, vaikka taas kaupungin kansakin, vieläpä suurelta\nosaltaan juuri tuntureista tulleet \"oudon riikin\" miehet, työllään ja\ntoimellaan puolestaan pönkittivät kauppamiehiä pysymään jaloillaan.\nVanhimpia ja mainioimpia koko kylän kauppasaksoista olivat\n_Esbensenit_, joiden esi-isän, _Arnt-äijän_, sanotaan tulleen Tanskasta\n1770-80 vaiheilla. Vanha \"Äspensi\", _Antti-äijä_, oli koko kaupungin\nnapa, hirmuisen suuri porvari, melkein kuin keisari, jonka hallussa oli\nkoko Ruija. Tavaraa oli äijän puoti täynnä, niin että sieltä sai kyllä\nottaa, eikä peräseinää tuntunut. Isolla puulapiolla Antti vain\nkamarissaan lykkeli vaskirahoja kasaan, osti ja möi kaloja sekä\nmuutakin tavaraa. Mutta kiukkuinen mies tämä kaupungin napa oli. Kun\nkainulaisukkopahakin, joka oli porvarille jo ennestäänkin suuressa\nvelassa, hätääntyi vieläkin pyytämään lisää. Antti kimmastui ja\npaukahdutti ukkoa korvalle. Mutta sitten porvari heti katui\npikastumistaan, työnsi sormensa mustetolppoon sekä vetäisi paksut\ntöherrykset vanhan velan ylitse ja -- antoi uutta. Hyvän korvapuustin\nsai _Jaska-Pekkakin_, suomalainen renkimies, joka kerran monet päivät\njuopoteltuaan viimein tuhlaajapoikana palasi isäntänsä luokse. Mutta\nkorvapuusti maksettiin niin hyvällä ryypyllä, että viinaan menevä\nJaska-Pekka sen jälkeen monet kerrat koetti etsiä tilaisuutta ja\nviekoitella Antti-äijältä korvapaukahdusta, jotta olisi taas saanut\nkunnon ryypyn.\n\nRikas porvari oli _Rasmus Esbensenkin_, Antti-äijän poika, samoin kuin\ntoinenkin poika, _Hanssi-äijäksi_ sanottu. Rasmuksella oli suuri kauppa\nUlkojoen tien varrella, ja Hans taas porvaroi kaupungin talossaan\nostaen kalaa ja traania sekä myöden kaikkea, mitä tarvittiin, äimästä\nalkaen, antaen joskus ryypynkin kaupantekiäisiksi. Sanotaan, että\nRasmus-äijä oli kaikkein rikkain Vesisaaren porvareista. Hän täytti\nkaloilla kaksikin suurta laivaa vuodessa, mutta silti hän itse saattoi\nkäydä kalaa pyytämässäkin eukon syöttäessä koukkuja, jopa Rasmus oli\noikein julma merensoutaja. Mutta kerran syksyisenä yönä muuan kortto\nmies murtautui Rasmuksen puotiin varastamaan saaden aikaan tulipalon,\njoka hävitti koko talon ja paljon rahoja. Rasmus-äijää tämä ei kyllä\nhävittänyt. Sanoihan ukko vain:\n\n-- P... rahoista! Mutta kun tavarat paloi... se on pahempi.\n\nJumiskon Juhan-Petteri oli kyllä jo kuukautta ennen saanut ennustuksen\nRasmuksen tulipalosta. Ukko oli pimeällä yöllä nähnyt kaupungista\nsuuren valon sekä kuullut kovan paukkeen niinkuin valkeanvaarasta.\nSamalla lailla sitten kohta näkyikin oikea tulenhätä loimoineen ja\npaukkeineen aina Heviikaan asti.\n\nToinen suuri ja vanha kauppasuku oli _Brodtkorb_, joka oli entisen\npapin jälkipahnaa. Vesisaaren kirkkoherra _Lauritz Brodtkorb_ oli 1793\nnainut rikkaan Esbensenin tyttären, ja siitä sitten pojat Eilert ja\nAnders sekä heidän jälkimiehensä jäivät Vesisaareen ja Vuoreijaan\nkauppamiehiksi. Varsin tuttu koko kaupungille oli entinen\n_Prokkohviäijä, Lauritz Brodtkorb_, joka vanhana ukkona kuoli 1904.\nLauritz oli iso ja komea mies, vieläpä hyvin rikas mies. Mitäpä kun ei\nollut, koska oli nainut omaa sukuaan, Anna Brodtkorbin, saaden samassa\nkaupassa 300,000 peesiä, sekä perinyt isältään ainakin saman verran.\nNiinpä Rasmus Esbensen saattoikin sanoa:\n\n-- Hätäkös Brodtkorbin on rikas olla, kun on saanut rahoja akan ja isän\nkautta.\n\nKalakauppaa ja muutakin tavaranvaihtoa ukko teki, niin että rytisi.\nOsti hän kerrankin kaikki Ruijan kuivat kalat ja sai 40,000 tappiota,\nmutta ei äijä silti keikahtanut. Ajoi kerran taas lämmin kevätkesä\nBrodtkorbin kalat toukkiin, niin että kaikki täytyi syytää mereen, ja\näijä tappasi vielä enemmän. Eikä hän sittenkään mennyt nurin, koska oli\nrikas mies. Jos vanha Äspensi oli koko Ruijan keisari, niin vanha\nProkkohvi oli koko Ylimaan isäntä. Sallaa, Sodankylää, Kemijärveä ja\nKuusamoa myöten tuotiin hänelle Suomen voita. Kemijärveläiset\n_Manninen, Eliaksen Aapo ja Puikko-Heikki_, simolainen _Ylikärppä_,\nsallalainen _Hihnavaaran Hermanni_ ja Sodankylän _Sau-Kaaperi_, ynnä\n_Sassalaisen poika_ Kuusamosta sitä joka talvi oikein raidoittain\najoivat, samoin kuin Vesisaaren omat kveenihöökäritkin. Brodtkorb\npuolestaan joka talvi teki suuren metsästyskierron Suomen erämaihin.\nIiläinen _Kehys-Jaako_ oli ukolla renkinä seuraten mukana\neräretkilläkin. Milloin oltiin riekkoja ampumassa, milloin karhunajossa\nSodankylässä ja Kuusamossakin asti tai taas Petsamon tuntureilla.\n\nVanha Brodtkorb oli myös hyvä hevosmies. Maailman parhaita ajokkaita\nhän aina koetti hankkia. Kerrankin hänelle tuotiin läpi koko\nVenäjänmaan ja Arkangelin Uralista asti kymmenkorttelinen tähtiotsainen\nruskea ori. Se oli komea ja ylpeä hevonen, ja ylpeästi äijäkin sillä\nusein ratsasteli. Mutta parissa vuodessa Vesisaaren raskas ilmanlaatu\ntaamoi rajun oriin aivan vaisuksi. Mutta kun Brodtkorbin ukko toi\nKemijärveltä oikein ison oriin, joka oli Ruikan lähtöä, niin se oli\nsemmoinen konkari, ettei ole vertaista Vesisaaressa ennen eikä\njälkeenkään nähty. Sitten kyllä olisi nähty vielä mokomampi, jos\nBrodtkorb olisi saanut toisen haluamansa oriin eräältä Peräpohjan\nukolta. Mutta Suomen isäntä ei myönyt, vaikka Ylimaiden isäntä tarjosi\nmitä tahansa, murahtihan vain:\n\n-- En ole nyt pienen rahan tarpeessa!\n\nJoulun lähetessä monet Vesisaaren kveenit kävivät Brodtkorbin luona\n_joulukirjoituksella_ -- toiset taas kävivät Antti-äijän ja Hanssin\nluona -- \"kun oli kirjoituskauppa silloin\". Jauhoja, ryynejä, kahvia,\nsokeria, Suomen voita, Islannin lampaanlihaa ja Ryssän tupakkaa\notettiin velaksi, ensi keväisellä kalanpyynnillä maksettavaksi, ja\nkirjoituspalkkaa meni ortti. Otettiin vielä _pankkapykyjäkin_, isoja\nohranryynejä, joita vasaralla ja kivellä paukutettiin hienoiksi, jotta\nhelpommin kiehuisivat pehmeiksi. Mutta ennenkuin mentiin Prokkohvin\näijää joulukirjoituksella kiusaamaan, täytyi aina etukäteen toisilta\nkävijöiltä tiedustella:\n\n-- Millä kielellä vaari nyt oli... rykikö?\n\nJos kuultiin, että vaari kovin ryki, oli paras jättää joulukirjoitus\ntoiseen päivään, sillä vaari oli varmasti pahalla päällä silloin kun\nhän ryki.\n\nSallis-ukko kyllä osasi aina mennä kirjoituksille sellaisena päivänä,\nettei vaari rykinyt, täyttäen monta kirjan sivua pankkapykyillä,\nkahvilla ja tupakalla ja -- sitten livisti Amerikkaan. Kun toiset\nsuomalaiset Sallisen kehnoa tekoa päivittelivät Brodtkorbille, tämä\nvain ärähti:\n\n-- Olkaa te vaiti! Seisoo kirjoissa kyllä kuusituhatta peesiä, mutta on\nse mies minulle tienannutkin.\n\nMuut kaupungin kauppasaksat olivat paljoa pienempiä ukkoja kuin nämä\nnapamiehet. _Jentoftkin_, jota joskus sanottiin _Kaakkurijalaksi_, teki\nsuurta kauppaa, vaikk'ei osannut suomen sanaakaan, ja _Mannen_ puodissa\nisännöi _Åkerman_ puhellen ja päivitellen tuon tuostakin: \"Voi,\nvelikulta... tule nyt, velikulta\", niin että ukkoa ruvettiin\nkunnioittamaan _Velikullan_ korkonimellä. _Johan Dahl ja Herman Dahl_\nolivat hyviä kauppamiehiä. Heidän puodistaan myötiin viinaakin, jota\nsai myöskin _Lassi-äijän_ kaupasta sekä _Hartvigilta_ ja Antti-äijältä,\nvieläpä _Öijenin_ ukoltakin. Hartvigilla oli asumus ja kaupanteko\nUlkojoella entisessä _Kiurun Petterin_ talossa, jossa pidettiin suuria\nkalakansan tanssejakin. Hänet ja hänen talonsa kyllä tiedettiin, ja\ntunnettiin Johan Dahlkin. Johanilla oli sellainen nenä, että\nlapinäijäkin, kun kauppamies ihmetteli, mistä se hänet tuntee, selitti:\n\n-- Naa, nonnustahan mie sinut tunnen!\n\nMuutamat vanhat suomalaisetkin toimenmiehet hankkivat elatuksensa\nkaupanteolla. _Taneli Sundelin_ kierteli Suomen-Lappia ja Peräpohjaa\naina Kemiä, Torniota ja Kuusamoa myöten vieden turskaa, mursunruomia ja\nmuuta Jäämeren tavaraa sekä tuoden palatessaan voita, kemiläistä\nnahkatavaraa, kenkiä ja hevosenneuvoja. Rahtiporoilla, kahden-,\nkolmenkymmenenkin raidoissa, Taneli ajatti tavaransa Reisivuonoon asti\nja sieltä kuljetutti veneillä Vesisaareen, jossa maksettiin hyvät\nhinnat sekä voista että muusta. Kuusamossakin sai voita 9-10 markalla\nleiviskän, ja Vesisaari maksoi 6-7 peesiä vieosta. Ja voita meni täällä\nvaikka kuinka paljon. Kaupunki söi sitä sekä lähetti muuallekin,\nTromssaan ja etemmäksikin, Esbensenit ja Brodtkorb parhaina miehinä.\nHyvät kuljetusmaksut sai myöskin Jäämeren kalasta, kun viitsi viedä\nsitä Kemiin saakka. Kun kala Vesisaaressa maksoi viisi äyriä, niin\nKemissä sai siitä kruunun. Mutta kun Sassalaisen poika ylpeyksissään\nkeikahdutti voin hinnan Kuusamossa 18 markkaan, kävi hänen niin\nohraisesti, että sai manaillen ja suurin tappioin ajella takaisin\nJäämereltä.\n\nAhkera kauppasaksa oli myös _Ransukka-äijä_, Juhan-Aapram Kumpula, joka\njo Kemijärvellä eläessään oli kolmetkymmenet kerrat tehnyt Ruijan\nkaupparetken ajaen viisin-, kuusinkymmenin porokuormin, voipuolikko\naina ahkiossa. Muutettuaan sitten Jäämerelle, Kallijoelle, Kumpula yhä\njatkoi liikettään ajattaen talvisin tuhansia viekoja Suomen voita\nVesisaareen, kesäpuolin häärien kalamiehenä. Sodankylästä tullut\n_Petteri Halonenkin_ oli höökärinä ottaen Vesisaaressa vastaan\nSau-Kaaperin voinhankinnat ja toimittaen taas toisille kauppamiehille.\n_Olli Järvitalo_ ajoi joka talvi Kemissä asti vieden Sammu-Antille\nmursunruomia ja merikalaa sekä tuoden palatessaan Suomen tavaraa. Toipa\nOlli kerran matkassaan Liimatan Mariankin emännäkseen nähtyään hänet\nSammun kauppapuodissa myyjätyttönä. Maria kyllä alussa sanoi Ollille:\n\"Lyön sylillisen traania sulle ja sekoitan kepillä\", mutta lähti\nkumminkin. _Sundelinin Iikkakin_ rupesi kauppasaksaksi, kun rikas\nisä-äijä löi kouraan tuhannen kruunua, jotta: \"Lähe, poika, voin\nosthon!\" Poika lähti, tuhat taskussa, kiersi Sallat ja Kuusamot, toi\nvoita ja möi, teki kauppoja edelleenkin ja rikastui, niin että kyllä\nvieläkin omillaan pääsee hautaan. Vanha _Tibergin Juha_ oli ennen\nhöökärinä, mutta entinen _Viinikka-äijä_ oli oikein höökärien höökäri.\nOli ukko joskus niinkin ylpeällä hengellä, että sattuessaan huonolla\npurkutiellä vastatuksin rikkaan Rasmus-äijän kanssa, saattoi ruveta\narvelemaan:\n\n-- En tiijä, ajjaisinko syrjhän... kannattaisko ajjaa syrjhän... vai\najjaisinko vain keskitietä...\n\nLopulta kumminkin ukko arvasi viisaammaksi ajaa nöyrästi syrjään,\nvieläpä kyhnäistä lakinreunaakin.\n\nMutta Rovaniemeltä tullut kraatarimestari, _Maikun_ poika, joka opin\nkäytyään muutti nimensä _Pehr Henriksen Karvaksi_, oli arvossa pidetty\nmies, sillä entiseen aikaan ei koko Vesisaaressa ollut muuta\nkraatarimestaria. Naiset vain neuloivat miehillekin pukuja, semmoisia\nkuin neuloivat. Käsin Karvonkin mestari vain käytteli neulaa ja\nompelurihmaa, muokkaili vielä lampaan- ja koirannahat tehden niistä\nturkkeja, pehmittipä karhuntaljojakin laitellen herroille sieppureita.\nKarvo oli sellainen kraatarimestari, että teki kaikki vaatekerrat\npuliitimestareille ja houveille ja herroille aina Vuoreijaa myöten.\nTuli kyllä sitten myöhemmin Vesisaareen toinenkin kveenikraatari,\nsukkela kepsu, joka hyvin näppärästi pyörähteli, niin että takinhelmat\nsiipinä heilahtelivat. Ja häntä mainittiin _Lento-Jaasiksi_, vaikka hän\nolikin omaa sukuaan _Kiurujärvi_.\n\nOli vanhojen kveenien isossa parttiossa muitakin taitomiehiä.\n_Kanniston Matti_ oli rautaseppä, _Olli Järvitalo_ oli puuseppä ja\nkellomestari, _Kaanaan Kalle_, ontuva äijä, teki uusia läkkiastioita ja\nkorjaili vanhoja, jopa korjaili ihmisten haavoja ynnä muutenkin puoski\nlyöden rahaa pöytään ja purren hammasta. Kemiläinen _Halos-Aapo_ taas\noli parempi kuin tohtori parantelemaan jäsenvikoja sekä laittelemaan\nnyrjähtäneitä ja katkenneita raajoja sijoilleen. Torniolainen _Löyrin\nAnna-Kreeta_ ajoi rauta-aseella pois painajaisia, _Korvan muori_\nlaittoi syöjän voidetta, ja _Juopperin_ eukko paransi vanhalla rommilla\nverta lypsävän lehmän, mutta _Sotkan Sihveri_, Raahen seutujen ukko,\nhäijynkurinen kulkumies, loitsujen lukija, saattoi ajaa pois\npahojahenkiäkin, kun ne kiusasivat ihmisiä. Keskipäivälläkin Sihveri\nvoi autettavineen koluta kirkkoon apua etsimään, eikä kukaan heitä\nsaattanut nähdä. Vain aidan vieressä makaava juopunut voi sameilla\nsilmillään tollottaa, mutta hänellä ei ollut ymmärrystä. _Trustin\nPekka_, Kittilän mies, oli taas eri miehiä. Hän yritteli keksiä\nkaikenlaisia parannuksia kalanpyyntivehkeisiin. Venettäkin varten Pekka\npuohaili sellaista värkkiä, ettei tarvitsisi hartiavoimalla soutaa,\nvaan saisi vain vääntää kampia tai keikuttaa perätankoa, ja vene mennä\nviilettäisi. Kurenuottaakin ukko suunnitteli, vaikk'ei siinäkään\nonnistunut. Teki hän myöskin ensimmäisen _liinapelin_, jota sitten\n_Kiiperin Topias_ paranteli, ja _Hans Pekku_ teki vielä paremman\nraudasta. Keksintöjään näytellessään Pekka innoissaan niin hyppi ja\nreuhasi, että oli väliin katsojaakin söhäistä puukolla. Iistä tullut\n_Lahdenperä_, Pudasjärven _Sarajärvi_, Kemijärven _Kelloniemi_ ja\nRuotsin puolen _Palmqvist_ olivat semmoisia kirveskouria, että\nrakensivat kaupungin herroille ja porvareille talon toisensa jälkeen,\nEsbensenin asunnosta ja rukoushuoneesta alkaen, niin että Vesisaari on\nsuureksi osaksi näiden ukkojen kirvesaalaa. Mutta _Rapa-Kaaperi_,\nTepsellin ukko Sodankylästä, keitteli vain traania Herman Dahlille,\n_Kööki-Mikon_ mainittavin virka oli ruokien nuuskiminen, ja _Kustaa\nRiikonen_ tuli aina hyvälle mielelle ja puhetuulelle, kun ruvettiin\nsaarnaamaan läskistä. _Oulun Matti_ kyllä roukaili rannalla isossa\nkuparikattilassa nuottia ja verkkoja, mutta kukaan ei tiennyt hänelle\nsen kummempaa nimeä, ennenkuin muuan eukko tuli perillistensä kanssa\nkaupunkiin kyselemään oululaista värjärimestaria, _Helanderia_. Kun ei\nsellaista löydetty, joku keksi viimein, ehkä se onkin Oulun Matti,\nverkkojen roukaaja. Siitä eukko kivahti:\n\n-- Minun mieheni ei oo mikkää Oulun Matti... Se on Reenholtti\nHelanteri, värjärimestari Oulusta.\n\nNiinhän se olikin. Värjärin eukko löysi omansa. Ja tämän jälkeen vasta\nosattiin Oulun Mattia kunnioittaa oikealla nimellä. Helander puolestaan\naina asian tullen tapasikin sanoa: \"Kun muori minut nai...\" Toimitti\nOulun Matti muoreineen Vesisaaressa sitten värjärin virkaakin, eikä\nhävennyt nimeään. Mitäpä siinä olisi ollutkaan häpeämistä. Helandereita\nkyllä tiedettiin olevan Oulussa ja muuallakin, jopa aina Moskovassa\nasti. Kun Ryssänrannalle Aleksandrovskiin tuotiin uusi kirkonkello,\nniin siinä sanottiin, että sen on valanut \"Helanteri Moskuassa\".\n\nOlihan monia muitakin entisajan suomalaisia, joita usein mainittiin\nvain korkonimellä, lukuun ottamatta niminä käytettyjä kotipaikan\ntunnuksia. Niinpä kalamiesten joukossa nähtiin häärivän _Tipa-Junttia,\nKoppa-Aleksia_ ja likaista _Rapa-Tainaria_. Oli joukossa myös\n_Mollo-Matti ja Nahka-Jussi, Täi-Tapani ja Kirppu-Taneli, Räty-Kalle,\nRäkä-Nääveli ja Ryssä-Kaaperi, oli Orro-Heikkikin_, joka västäläisten\noppipoikana aina sanoi liinaa orroksi, ynnä Kurttion _Trasu-Pekka_,\njota myös mainittiin nimellä \"Pekka, numero ykstoista\". _Piru-Erkkikin_\npiti kaupungissa olla, koska edellinen sen nimen omistaja Amerikkaan\nlähtiessään huusi laivan kannelta toiselle Erkille:\n\n-- Piä sie nyt minun nimeni, kun mie lähen pois!\n\nJa mies sai pitää nimen, joten Piru-Erkki jäi edelleenkin elämään\nVesisaaren kansalaisena. Mutta _Pikku-Piru_ pysyi ja eli vain yhden\neukon nimissä, eikä omistaja sitäkään mielihyvällä kantanut. Ainakin\npikku eukko suuttui nimensä arvoisesti ja kiukkuisena pyörähti\ntiehensä, kun Esbensenin rouva kaikessa viattomuudessaan häntä\niloisesti kohteli:\n\n-- Ai, Biggu-Biru se on... se on lystiä!\n\nMutta kun Vesisaareen 1863 vaiheilla saatiin uusi komea,\nkaksikerroksinen vankila, joutui sen rautaristikkojen takaa ehon\nensimmäisenä katselemaan ulkomaailmaa sodankyläläinen _Kilpi-Aapo_,\nkoska juovuksissa räyhäsi ja teki pahojaan hyvän kaupungin kaduilla.\nTämän ensi vierailun muistoksi ja kunnioiksi ruvettiin tyrmää\nnimittämään _Kilpeläksi_, Eikä Aapo nimen annosta ollut juuri\nmilläänkään enempää kuin siellä asumisestaankaan, sanoihan vain:\n\n-- Ihmistä vartenhan se onkin rakennettu.\n\nIhmistä varten oli rakennettu kaupungin vanha matala\npoliisiputkakin, ja kaikkialle ennättävä kveeni antoi nimen sillekin.\n_Posti-Uulan-Manta_, Hyvösen Matin sisar Tervolasta, taas joutui\naarastin ensi hoidokiksi, ja näinpä hoitolalle annettiin asian\nmuistoksi nimi, _Mantan-aarasti_.\n\nKaikki nämä entiset eläjät, sekä omissa nimissään vaeltavaiset että\nkorkonimillä kulkemaan joutuneet, ovat jo aikoja sitten jättäneet\nVesisaaren ja Jäämeren kalarannat maaten jo maan mullassa niinkuin\nkymmenet muutkin entiset merensoutajat. Oli ulkopäässä vielä oman talon\nasujaa semmoisia ukkoja kuin _Björnströmin Jaako ja Törmäsen Aatami_,\nSodankylän _Kiurujärven Paavali_ ja Matarengin _Höökin Erkki_,\nKemijärven _Peltoperä sekä Johan ja Elias Halonen_, Ruotsin Karungin\n_Iisak Korpi ynnä Aunon_ ukko. Oli siellä kolme Vaaraakin, joista\npaisui paljon väkeä, eri sukua kyllä kaikki. Rovaniemeltä oli _Mikkeli\nVaara_, Pasun ukko, ja Portimojärveltä Alkkulasta toinen _Vaaran\nMikkeli_, joka aikoinaan asusti Rasmus-äijän kyökissä renkimiehenä\nsyöden kovasti puuroa, laittaen sitten talon ja maksaen sitä\nRasmukselle koko elinaikansa. Kolmas Vaara oli Tornionjoelta _Erkki\nVaara_. Kaikki he olivat toimeentulevaa väkeä, parhaiten Pasun ukko,\njoka oli tingan tulkkinakin, samoin kuin Sundelinin Taneli. Mutta\nUlkopään _Roitolassa_ asui kaikenlaista köyhää ihmissukua, _Kaapolaa,\nPuohista_ ja muuta. Sisäpään vanhoja olivat monet Tibergit, niinkuin\nJuha-äijäkin sekä _Iisakki Tiberg_, tullimies, joka asui kuin herra,\nynnä _Maija-Leena_, pieni, hiljainen ja siveä muori. Tibergit kyllä\naikojen vieriessä muuttivat pois tai kuolivat -- muuan Tiberg on\nvieläkin Hammerfestissä rikkaana porvarina. Tibergit loppuivat, mutta\nvanha _Meethien_ suku vain kasvoi ja lisääntyi lajinsa mukaan yhä\ntäyttäen kaupungin Sisäpäätä, niin että pian oli siellä puolet kansasta\nMeethien pahnaa, samoin kuin Ulkopäässä puolet Vaaroja. Vanhalla\nAntti-ukolla oli kolme poikaa, _Iisko, Aukusti ja Petteri_, ja näillä\ntaas sama määrä poikia, Aukustilla aina viiteen asti. Kaikki pojat taas\nnaivat ja lisäsivät sukuaan, Petterinkin perillinen Karl-Johan toimitti\nTervolan Maria Mölön kanssa koko tusinan uusia Meethejä. Meethit olivat\njärjestään ahkeria raatajia sekä maalla että merellä, taitavia\nkalamiehiäkin, ja Meetheillä kaikki menestyi, heillä haakitkin\nkasvoivat hyvästi, ja varallisuus lisääntyi. Parhaiten toimeentulevan\nMeethipojan Aukustin talossa kävi Oskari-kuningaskin. Kun Oskari oli\nkäskenyt ohjata köyhimpään kveenitaloon, vietiin hänet tänne. Ihmetteli\nvaltakunnan pää-äijä, kun näki, että kangissakin oli tapeetit, kehuen\nhän katseli talon komeaa emäntää, Kreeta Juvania, joka oli Sundelinin\nIisakin emännän sisar Tornionjoelta.\n\nOli sisäpäässä vielä _Uiskilon_ ukkoa, _Saksi_-äijää, _Keksin Heikkiä_,\nrovaniemeläistä _Piippo-Kallea ja Heikki Rauvanjokea_, Kaakamon kolme\n_Palon_ veljestä ja hettalainen _Seppälän Aapo_, oli kurillinen\n_Seljanperän_ äijäkin, joka kylmettyneen turveköntin lahjoitti\nnaapurilleen poron verivatsana, oli myös _Tuomas Seppänen_, jota\nnimitettiin _Tyhjän Tuomhaksi_, koska hän kerran tappelussa pieksi\nmiehen vaivaiseksi ja sitten oikeudessa vannoa paukautti asian\ntyhjäksi, saattaen itsensä sieluttomaksi.\n\nVanhojen Vesisaaren kveenien mukana liikkui _Taivalkosken Jaakokin_,\nKuusamon kulmilta tullut yksinäinen erämaan äijä, ison talon iso ja\nvankka poika, joka omia aikojaan oli lähtenyt maailmanrannalle,\nKalamiehenä Jaako rymysi niinkuin muutkin kevättalvet ja kesät, mutta\nsyksyllä tämä musta rokonrikkoma peikko paineli verkkoineen ja\nneuvoineen tunturijärville kalastelemaan ja metsästämään. Heittäen\nvaatteensa rannalle ukko kahlaamalla viritti verkot jäiseen veteen, kun\nei autiossa erämaassa ollut venettä, ja sitten lämpimikseen kanniskeli\nrannalla kiviä, kun ei tunturissa ollut edes tulenpalavaa puutakaan.\nSaattoi tämä kovapintainen karhu keväällä hylkeitä ammuskellessaan\nsukeltaa jäiseen mereenkin noutaakseen pohjaan painuneen saaliinsa.\nSukelsipa ukko kerran kahvipannunsa kannenkin parisylisestä\nkevätmerestä. Terveydeksi tällaiset eräretket ja rähjäykset vain olivat\nvanhalle äijänkelolle, eikä suinkaan kuolemaksi. Ei ollut\ntaivalkoskelainen muutenkaan kovin turhantarkka. Saattoi ukko,\nmenetettyään sormensa tunturissa dynamiittipatruunalla, kyllä silpaista\npuukolla risat pois ja sitten astella penikulmittain lääkärin luokse\nkorjauttamaan turmeltunutta kättänsä. Meriraukkojakaan Jaako ei liikoja\nsäikkynyt. Kun ukko Pykeijan rannoilla naaleja ampumassa ollessaan\nyöllä makaili turvekodassa, meriraukat tulivat häntä ahdistelemaan.\nMutta he kyllä osasivat kodasta sukkelammin ulos kuin olivat menneet\nsisään, kun kotaäijä rupesi riehumaan tulikekäle kourassa. Ei Jaako\npelännyt meren myrskyjäkään. Yksinään hän kerrankin, vaikka oli neljän\nkluvan tuuli,[80] pelasti Vuoreijan luona koko venekunnan hukkumasta.\nPorsangerinvuonolle, Kistrandin vanhojenkotiin, tämä Kuusamon karhu\nviimein joutui kuolemaan.\n\nNäitä samoja vanhankansan korpikarhuja on vieläkin Vesisaaressa,\nainakin _Vanhaniemen Iisakki_, 89-vuotias _Poikkis-äijä_. Ruotsista,\nMatarengin kirkolta, Kuivakankaalta, ukko on kotoisin. Siellä hän on\nasunut \"poikki-järvellä\" pitkän elämänsä alkutaipaleen, tullut\nJäämerelle ja joutunut Vesisaareen Poikkis-äijäksi. Seitsemänkymmentä\nvuotta _Aukusti Pelkonen, vanha Vesisaaren kalastaja_. kevättä\nVuoreijan merellä turskaa juksannut sekä vuorostaan kalastellut milloin\nValasniemessä, milloin Lamppuniemessä, milloin missäkin ulkohaminassa,\nväliin taas tarpeen tullen korjannut kylän hevosia leikellen pois\nsuuhun kasvaneita _viipeleitä_, vieläpä joutanut talvisin Brodtkorbin\nukon kanssa käymään karhunajossakin. Kova ja sitkeä on tämä Ruotsin\nsuomalaismetsien mies aina ollut, ei pitkän vaelluksensa aikana\npäivääkään maannut sairaansijalla. Kykenipä vaari vielä 88-vuotiaana\nitse nostamaan polttoturpeensa, jopa talven kuluessa itse ne kotiinkin\nkeikkaamaan yli neljänneksen päästä. Sai kyllä ukko viimein \"slaakin\"\nja joutui makaamaan. Mutta jo taas kesän tullen vanha Iisakki kömpi\njäykille jaloilleen ruveten puuhaamaan turvetunturiin lähtöä,\npaneskellen:\n\n-- Ei tästä tule mithän, kun aina pittää maata ja olla työtönnä.\n\nPoikkis-äijä ei ole ainoa vanhankansan sitkeä ikämies Vesisaaren\nrantamalla. Moni Suomen erämaissa kasvanut ukko viettää täällä suurta\nvanhuuttaan, joku kyllä ollen jo niin ravistunut, ettei muuta kuin\npainaa arkkuun, kun vaari heittää puhaltamasta. Silti kyllä kuolemaa\npakeneva äijä saattaa virkeydekseen kulkea köppäillä kaupungillakin\nhorisemassa toisten ikätoverien kanssa. Ulkojoenkin puolessa tavataan\n_Pelkosen_ ikäpari, Aukusti-vaari, vaikka jo kipuaa 86:tta ikävuottaan,\nkäy vieläkin turvejängällä, ja yli 70-vuotias Liisa-muori hoitelee\nkotia ja karjaa. Asuu täällä joen lähellä, pitäen entistä\nhöökärinvirkaansa, _Iisakki Sundelin_, asuu Karvon kraatarimestarin\npoikakin, _Ultrik Karvo_, jotka kumpikin ovat jo 73:issa. Ja lähimailla\nelää reipas ja ketterä, pikkuinen _Perungan Riikka-muori_,\nkahdeksattakymmentään nouseva hänkin, samoin _Kallavaaran Saara_\nlähennellen 70:ä, vielä _Juopperin Akaattakin_. Keskikaupungilla\nasustaa _Björkvallin Valpuri_, mutta äärimmässä ulkolaidassa, pienen\npirtin isäntäväkenä, kepsuttelee pieni ketterä _Harppuneeri-Nilsen_\nemäntineen. Sitten on vielä _Sukuvaaraa, Riipiä, Niemistä, Jumiskoa,\nHalosen muoria_...\n\nSisäpäässä taas voidaan vanhoja suomalaisvaareja tavata joskus\npuolisenkymmentäkin istumassa kala-aitan portailla, rantatöyrällä merta\nkatsellen. Joukon vanhimpana kyköttää 83-vuotias harmaa _Perävaaran\nErkki_, sillä koko kaupungin ikämies, Poikkis-äijä sittenkin on jäänyt\npirttimieheksi, vaikka jo puuhasikin turvemaalle lähtöä. On siinä\naitanportaiden painajien parvessa 80:n ikäinen _Olli Perävaara_, Erkin\nnuorempi veli, 70:ä lähentelevä komea _Kehys-Jaako_, entinen Iin mies,\nalunperin vaikka saksalaista suursukua, vielä 60-vuotiaat höökärit,\nketterä _Hyryn Heikki_, Kalle Neljäskunnan poika, ja toimekas\nRovaniemen mies, _Juhan-Erkki Raavanjoki_. Sattuu joukkoon toisinaan\nvarakas _Karl-Johan Meethikin_, yli 70:n ukko, kulkee ohitse hyvinvoipa\n_Heikki Pietilä_, kohta 80:n mies hänkin, jopa joskus varovasti\nkepinkuurolla katuja tunnustellen hipsuttelee ja pää kurkolla pysähtyy\nkuulemaan miltei umpisokea miesriepu, _Kalle Moilanenkin_, Suomussalmen\nnälkäperiltä tullut ukko, joka 80:ä käyvänä vaarina elää tuhrustaa\npoikansa kanssa rappeutuneessa pikku talossaan. Kaloista ja\nkalanhinnoista, turpeennostosta ja heinänteosta, merestä ja\nmeripyydöstä vakaiset meren vanhukset siinä saarnailevat, ja siihen\nmoni ohitse yrittävä nuorikin mies seisahtuu seuraa pitämään. Mutta kun\nsattuu joukkoon pysähtymään pitkä vanha ruijalainen, joka ennen on\ntapellut Kuuban sodassa, kiertyy tarina merentakaisiin asioihin.\nKysäistään vain, ja saadaan kuulla, kuinka pitkä Kuuban sankari\nhurjana, silmät mulkoillen ja hampaat puremista vailla soti\nYhdysvaltain nimessä ja ihan kurkkuja vain pureskeli poikki\nspanjuureilta. Taikka astelee äijäparveen muuan kveeniukko, joka\naikoinaan sanomista seurasi niin innokkaasti buurisotaa ja sitä aina\nmuillekin muisteli, että häntä itseäänkin ruvettiin nimittämään\n_Puuvariksi_. Jos hyvin käy, niin aitan porraskunta saa pian Kuuban\nsotatantereelta siirtyä Etelä-Afrikkaan puuvarien kanssa tappelemaan.\nMutta jos Kehys-Jaako rupeaisi muistelemaan korpisotiaan, kuinka hän\nkaateli karhuja Prokkohvi-äijän kanssa tahi tappeli kontioita vastaan\nmaaherra Kraftin puolesta, olisi siinäkin kuultavaa. Ainakin siitä\nsodasta, mikä tapahtui karhunpesällä, kun Jaako maaherran kanssa kävi\nsitä karhoamaan. Karhu kavahti ylös ja karjaisi niin rumasti, että\nmaaherra, entinen sotakapteeni, säikähti ja ampui ohitse. Kontio heitti\nmaaherran nurin, Jaako lävisti pedon länsällä ja käski ampua uudestaan.\nKraft ampui ja sanoi: \"Se on numero yksi!\" Pesästä hyökkäsikin toinen\notus, poikakontio. Maaherra taas pamautti ja -- ohitse. Kontio ampujan\nkimppuun, Jaako keihään niskaan, sanoen: \"Ammu nyt!\" Maaherra ampui ja\nsanoi; \"Se on numero kaksi!\" Ja koko Ruija ja Norja sai kuulla, että\nmaaherra on ampunut kaksi suurta karhua.\n\nSiinä ukot istuvat ja tarinoivat, ja sitten taas rientävät töihinsä,\nkun aika kutsuu. Mutta Sisäpään takana mäellä, Taanan tien vieressä,\nkomeassa vanhainkodissa myöskin moni kveeni kuluttaa aikaansa.\nLepotuoleissa ja nojatuoleissa siellä oikein ikäloput, puolikuurot ja\nvanhuuden houkat muorit ja vaarit istuskelevat kuin joutilaat\nsuurherrat ja toimettomina katselevat toisiaan. Siellä vanha _Kurulan\nErkki_-vaarikin ruijalaisten rinnalla kaljupäänä, mutta sänkileukaisena\nkenottaa ja tuskan tullen siirtyy eteiseen toisten vaarien kanssa\ntupakkaa tuhrailemaan, nilkoen niin, että posket vain toisiaan\ntapailevat. Siellä _Rauvanjoen Elsakin_, 84-vuotias muori höpsehtii,\nsiellä Tornion puolen _Kaisa-Maija_ kyhjöttää Kammin muorin tyttären,\n_Konstantiina Gundersenin_ vierellä. On siellä _Salon Kaijakin_,\nOulunsalon Kuivalasta kulkeutunut vanhapiikaraukka, ja _Oulun Loviisa_,\n80 täyttänyt pikku-eukko, joka vielä ketteränä kepsuttelee hoitajienkin\napulaisena. Mutta Nivalan mies, _Joopi Pirttikangas_, makaa ylikerran\nkamarissa sängyn omana, pieneksi kutistuneena, kalpeana ja\nvalkopartaisena ja mitä suurimman ikävän kalvamana. Kova kolotus on\nmiehen murjonut, niin ettei jalka tietä anna. Ikä, 67 vuotta, ei vielä\nmiestä painaisi, mutta kamalan Jäämeren purema tuska, entisillä\nkalaretkillä ja autiorannoilla iankaikkisesti kiinni isketty, jäytää\njäseniä, niin ettei Joopi-riepu kykene sängystä nousemaan.\n\nTäällä Joopi Pirttikankaan vain täytyy täysipäisenä loikoa silloin, kun\nmuut samanikäiset ja vanhemmatkin vielä parhaina miehinä rakentelevat\nrannalla kalanpyytöjään ja laittelevat veneitään tai ainakin\nistuskelevat aitan portailla päiväpaisteessa ja merenhengessä.\nIstuskelevat ja vetävät henkeensä meren väkevää tuoksua, saman suuren\nJäämeren, joka on Joopin sortanut, sortanut ja kolotuksella merkinnyt\nmonet aitanportailla istujatkin sekä monta kadottanut pohjattomaan\nhautaansa. Mutta sama meri on ollut Joopin ja kaikkien muiden\nrantaäijienkin elämänikäinen työmaa, jota yhäkin vain pitää katsella,\nellei sen ulapoille enää itse kykene.\n\nSiellä kyllä nuoremmat ja kykenevämmät liikkuvat täyttä päätä. Toisia\nkalanpyytöveneitä on haminassa ankkurissa, toisia laiturin luona, ja\ntoisia liikkuu merellä. Ja miltei joka päivä tulla porhaltaa saaren\nympäritse kiertäen itäistä tietä satamaan suuri valtamerenkulkija\nlaiva, viipyen vähän aikaa ja taas lähtien ryöhäämään ympäri Ruijanmaan\netelää kohden. Tämä tuo viestejä ja matkamiehiä muusta maailmasta\ntännekin ja vie täältä taas tietoja muuallekin.\n\nSiitä on jo ainakin kuusikymmentä vuotta, kun ensimmäinen höyrylaiva\npuski Vesisaaren möljään. Etukäteen jo postimies, joka juti maata\nmyöten halki Ruijan Alattiosta Kaarasjoen ja Puolmakin kautta, toi\ntiedon laivan tulosta. Koko kaupunki odotti ja odotti ihmeellistä\nmerenkävijää, joka kuului tuuletta liikkuvan. Koko kaupunki kävi tuon\ntuostakin tunturista tarkkaamassa kaukamerta, eikö tulijaa jo näkyisi.\nJo viimein kävi suuri huuto; \"Jo tulee, jo tulee... ja tohisee!\" Ja\nkoko kaupunki riensi rantaan katsomaan, kun komea höyrylaiva tuli ja\ntohisi ja pöyryytti savua torvestaan sekä pärskytti kylkirattaillaan\nvettä, niin että kupeet viheriäisinä vaahtosivat. Tämä asia oli vanhan\nVesisaaren kaikkein suurin ihme, josta seilihämpööreitä ohjailevat\nkalamiehetkin ja höösmannit saivat puhumisen aihetta viikkokausiksi.\n\"Jo on peto, kun tohisee tulla, eikä ole seilejä\", moni ukko\nkummasteli. Ajoi samana kesänä satamaan vielä toinenkin samanlainen\npeto, ja sitten seuraavina kesinä käytiin kaukokylää jo useammin\nkatsomassa. Mutta kun tuli syksy ja talvi, niin tulilaivatkaan eivät\nuskaltaneet tulla pohjan pimeille ja myrskyisille merille. Myöhemmin\nkyllä opittiin laivalla ajamaan talven myrskyissä ja pimeydessäkin.\n\nTalvi onkin Vesisaaren kolkoin aika, pitkä ja pimeä ja myrskyinen,\nvaikka ei kylläkään niin kylmä kuin etelä luulisi. Sillä meri loiskii\nsulana huuhdellen hieruataan kuusin tunnein niinkuin kesälläkin, vaikka\nhieruanlaidat ovatkin jääiljanteessa ja hiljastuneet siikanteet\nkylmettyvät jäänreunaan. Ja koko rantamaa on talven vallassa sekä\ntunturit kuolemankalpeina. Sydäntalven kaamosaikana kaupunki kadottaa\naurinkonsa kokonaan kahdeksaksi, yhdeksäksi viikoksi. Viimeisen kerran\nnähdään Jumalan päivän kirkkaus Etelä-Varengin lumisten tunturiharjojen\ntakana marraskuun 22 päivän tienoissa, ja taas ensi kerran kaivattu\npäivä katsahtaa kaupunkiin tammikuun 18 päivän vaiheilla.\n\nKansa asuu majoissaan, lämmittää ja paahtaa rautauunejaan aina vähän\npäästä, hoitaa karjaansa ja tekee kotoisia töitään sekä syö kesällä\nkoottuja säästöjään. Entiset kylän muorit kutoivat kankaitakin.\nPelkosen muori ja Oulun Loviisakin olivat taitavia kutojia, ja miehet\nsekä naiset pistelivät ahkerasti verkkoja sekä nuottia kaupungin\nkauppasaksoille, ja lapset kerivät rihmaa kutomamiehille. Toiset taas\nkävivät kauppiaille raatamassa töitä. Näin saaden aina äyrin sieltä,\ntoisen täältä keinoteltiin talvenselän ylitse, kunnes taas\nkevättalvella kala ui rantavesille tuoden kylläiset päivät. Ja talven\nkolkkouskin silloin unohtui. Oli kevät tulossa, ja ruoka vaelsi\nmeressä, niin että pinta kohisi.\n\nMutta toisinaan paukahtaa Ruijan talvenselällä oikein\nmaailmankaatomyrsky, jolloin kaikki pimeänperän suuret voimat ovat\nvalloillaan. Eikä silloin pienen ihmisen ollut hyvä lähteä liikkeelle.\nOn joskus sattunut, että ihminen on Vesisaaren kaduilla eksynyt,\nuupunut lumipyryyn ja paleltunut kuoliaaksi. Näin kävi Kaanaan-Kallen\neukkorukankin: meni pyryssä mökkinsä ohitse, uupui ja paleltui. Mutta\nkaikkein hirmuisin talven myrsky oli kymmenkunta vuotta takaperin\nhelmikuun alussa.[81] Silloin rajusää laukesi äkkiä niinkuin\nkanuunasta, ja armoton pohjoinen työnsi hirveän purkuilman ja puski,\nniin ettei ihminen saattanut pysyä pystyssä eikä hengittääkään, vaan\nsykertyi paikalla maahan. Kadun kulkijat kiirehtivät lähimpään\nasuntoon, toiset touveilla kollostaen itsensä naapureihin, etteivät\neksyisi purkuun, monet joutuen viettämään yönsä vieraissa, mihin olivat\nhätääntyneet. Mutta muuan nuori opettajaneiti joutui rajuilman käsiin.\nMyrsky riepoitti hänet hierualle ja näännytti veneen alle. Kylmänä\ntönkkinä naisparka sieltä aamulla löydettiin. Oli kyllä joku myrskyn\nraivotessa ajanut hevosella ohitse, ja ajokas oli niin kovasti taajonut\nja hyppinyt, että oli pitänyt mennä sitä taluttamaan. Ja silloin lienee\nihmisparka veneen alla juuri tehnyt loppuaan. Koppa-Aleksikin, vanha\nmies, joka oli turpeenhakumatkalla, väsyi ja paleltui aivan koulutalon\nseinän viereen lähelle kotiaan. Mutta lappalaisten lapset, jotka juuri\nkoulusta tullessaan joutuivat pahan ilman käsiin, kaivautuivat\nlumikinokseen ja sitten, kun kova sää oli ohitse, pyrähtivät\nkiepeistään ylös ja tohmersivat kotiinsa.\n\nLumen vallassa oli koko Varenginvuonon kaupunki tällaisen talvisen\npyräkän perästä. Korkeat lumitöyryt rehoittivat pitkin katuja\nkeskikaupungillakin, niin että ikkunoita pimittivät. Mutta suomalaisten\nkaupunginosat olivat melkein kokonaan joutuneet talven peittoon.\nPienimmät mökit olivat niin piilossa, että täytyi ruveta kaivamaan\nesiin. Olipa muuan kömmänä hautautunut niin tarkoin, että kaivajamies\nhuomasi olevansa talon harjalla vasta, kun kuuli alapuoleltaan ihmisten\nelämöimistä.\n\nKveenien kaupunki oli suureksi osaksi isoina lumikumpuina, joiden\nharjasta nousi savusuitsu.\n\n\n\n\nPuu ja turve\n\n\nTurpeesta rakensi ennenvanhainen vesisaarelainen ja moni muukin Ruijan\nmies asuinmajansa, ja turvetta hän siinä poltti lämpimikseen, kunnes\nitse joutui iäkseen turpeen alle.\n\nTurvetta vieläkin Ruijan rantalaiset polttavat, niin että koko kylä\ntuoksuu kytösavulle. Täällä täytyy ottaa polttoaine maan alta, kun ei\nsitä ole maan päällä. Sillä Jäämeren maiden metsät ovat varsin\nvaivaiset verrattuina etelän hongistoihin ja kuusikorpiin. Ne ovat vain\npakkasen panemia ja napamyrskyjen riepoittamia kitukasvuisia harvoja\npuuryhmiä. Äärimmäiset kalliopahdat ovat aivan alastomiksi pieksettyjä,\nainoastaan pajupensas ja vaivaiskoivu pystyvät kallionkuruissa saamaan\nasentosijansa. Pohjoisilla saarilla, Mageröllä, Hjelmsöllä, Havöllä,\nkoivu jaksaa vaivoin kohota kolmen, neljän korttelin korkuiseksi.\nAlaston on koko itärantakin Vuoreijasta lähtien melkein Varenginvuonon\nperukkaan asti.\n\nVain syvälle vuonojen pohjiin ja jokivarsille on metsänpuu päässyt\nnousemaan, arastelematon koivu kaikkein ylinnä. Onpa koivu saanut\nkokoon pienen metsätokan Hammerfestinkin taakse tunturiin, pienen\nkäkkyräryhmän, joka lienee Ruijan pohjoisimpia koivikoita. Mutta\nvuonojen perissä koivut jo korkenevat, joskus toisellekymmenellekin\nmetrille, niinkuin Alattiossa ja Alattion Repovuonolla, Lemminvuonolla,\nPyssyjoella, Läijisvuonolla ja Taanassa Tenon suulla. Pyssyjoen\nrehevälle suukentälle koivu on saanut aikaan tiheitä tummavarjoisia\nrutoja, ja Näytämön jokivarsilla on koivulla hyvät toimeentulot.\nVesisaaren seuduillakin koivu ennen kasvoi komeana, mutta nyt se on jo\nniin kulutettu, ettei ole enää kuin pikkuinen metsistö tunturitien\nvieressä kaupungin ainoana \"puistona\". Leppäkin nostaa paikoin ison\nvarren, mutta haapa on näillä main harvinainen, tuomi pysyy matalana\nsamoin kuin pihlajakin, joka saa elatuksensa vielä Hammerfestissäkin.\nOrjantappura pensastaa vielä Sirman seuduilla Tenolla ollen niin\nmerkillinen maantuote, että lapinäijätkin ihmettelevät, mikä se\nsellainen lehtipuu on, joka kasvattaa hakojakin.\n\nMutta oikea hakopuu, metsän mänty, nähdään vasta Alattion kankailla ja\nAlattiojoen varsilla aina Beskaadas-tunturiin asti. Myöskin Raisin\nvankka kasvattaa mäntyä samoin kuin Jyykeän perukkakin, ja Näytämön\njokivarrella Majavaniemestä ylöskäsin petäjä on jo saanut sijansa.\nMutta Varenginvuonolla ei petäjää nähdä. Vain Salttijärven\ntakalistotuntureissä, Heinäjoen rannalla, olivat Salttijärven miehet\nkerran nähneet parikorttelisen pikku mäntähäisen. Kasvoi petäjä muinoin\nvahvana Porsangerillakin Lemminjoella sekä Pyssyjoen seuduilla ynnä\nRaisin jokisuulla. Mutta entiset suomalaisukot, vanhaan kotimaiseen\ntapaansa, kaatoivat metsää kotitarpeikseen ja myötäväkseenkin, niin\nettä nyt vain jokunen mänty tummana tönöttää tunturikoivikossa. Metsän\nsydämestä tulleet suomalaiset olivatkin Ruijassa joskus suuria\nmetsänsurmia. Heidän kotimaassaan metsä oli ollut melkein kuin\nvihamies, jota pellon raataja yhtä päätä oli saanut kirves ja\nkuokka kourassa, jopa tultakin käyttäen karkoittaa etemmäksi\nviljelysmailtaan, Samaan taisteluun miehet ryhtyivät Jäämerelläkin.\nMihin vain Suomen mies teki talonsa, siinä pian heikko ja hitaasti\nkasvava Ruijan räkämänty hävisi sukupuuttoon. Saattoi kylänukko joskus\nkeikahduttaa ison petäjän saadakseen siitä pärekorin ainekset sekä\njättää muun puun metsään lahoamaan. Lappalaiset kyllä eivät haaskanneet\nmetsää. He eivät juuri viitsineet tylsällä kirveellään ruveta jyrsimään\nisoa puuta.\n\nKoivu on Ruijan tärkein puu ja parhain polttopuu, Koivukalikoilla vielä\nmoni vuonolainen pitää pirttinsä lämpöisenä. Mutta on tarkoin määrätty,\nkuinka paljon kukin talonisäntä, mökinmies ja turvekammilainen saa\ntunturista tuoda polttokoivua, sillä kaikki metsät ovat valtion omia.\nAnnijokikin saa koivukäkkyröitä kolme, neljä kuormaa taloa kohden;\nreisivuonolainen Sotkajärven Matti vedättää vuosittain 25 rankakuormaa.\nPyssyjoen isäntä saa 30-40 kuormaa, jos vain outaherra on hyvällä\nantopäällä, mutta useasti hän on kärtytuulella, paljoksuen vain\npuunmenoa ja käskien käydä turpeen kimppuun. Puorthanperästä ja\nSilhvarin takaa Pyssyjoki saa ajaa polttopuunsa pystyttäen ne lapin\ntapaan kartanolleen pitkinä rankoina. Niin myös Lemminjoella on\nkoivupolttonsa, samoin kaikilla muillakin vuonoilla, joiden äärillä\nkoivu vielä viihtyy.\n\nPuuttomissa kylissä on kansan täytynyt turvautua turpeeseen. Varsinkin\nvähävarainen väki, jonka rahat eivät riitä kivihiilen eikä puun ostoon,\nkaivaa polttoaineensa jängästä. Reisivuonolainenkin ja Pykeijan mies\nsoutaa vuonon suulle, Kiviön saarelle, nostamaan polttoainetta, ja\nsinne entiset vesisaarelaisetkin monesti menivät turvetöihin, matalalla\nkalliosaarella kun kasvoi hyvää _parikkiturvetta_, Mutta on\nVesisaarella oma iso turvekenttänsä Fossefjellin alla, ja tunturissa\nLantusvaarassa on suuri polttomaa Lantusjärven rannalla. Anni joki\nnostaa polttoaineensa kylän takaa jänkämaista, samoin Kallijoki ja muut\nitärannan kylät. Vuoreijalaiset soutavat mantereelle tundramailleen,\njoiden läheiset turvevarastot jo rupeavat loppumaan. Hammerfestkin\nkotitunturinsa takana nostaa turvetta kasaan, ja Repovuonon lappalainen\ntuhertaa Porsangerin tien vieressä, lankovuonolainen ahertaa isolla\nRuossajoen jängällä, Ruossavaaran alla. Jotkut leminjokelaisetkin\nraastavat vuonon rantoja kekoon, ja Pyssyjoen miehille heidän iso\noutavaarinsa määrää ja mittaa itse kullekin hänen turvepaikkansa\nKesäsijan jängältä tai Äijänjängältä, Kappirtunturin alta. Ja niinkuin\noutien isäntä jakaa ja määrää, täytyy koko kylän tehdä. Tyytyykin\nkylä outaherransa toimiin, vieläpä pistelee hänen kurppaansa\nlampaanjuustoja, ja Leirpollin porvari antaa suolatun lohenkin. Sitten\nkylä kaivaa ja polttaa jänkää ja koivua sekä tuvassa että navetassa.\nMutta outavaarin takassa -- hänellä, samoin kuin Oulan Jounillakin, on\nvielä vanhanmallinen takka -- poltetaan vain koivua, sillä turpeesta\ntulisi kovin \"stööviä\", ja se olisi paha, sillä outaherralla on paljon\ntärkeitä papereita.\n\nKesäkuun lopulla, kun routa on paennut maasta, sekä heinäkuulla ennen\nheinäntekoa, on paras turpeennostoaika. Silloin jängällä kylän takana\ntahi kaukana tunturissakin häärii joukoittain miehiä, naisia ja\nlapsiakin maata kaivamassa. Kaukaa katsoen luulisi näkevänsä oikein\nkytömaiden kansaa suota pelloksi raivaamassa ja varsin koko\ntalkooväellä.\n\nAhkerana häärii kukin perhe omalla kaistallaan. Toiset kuorivat vasta\npintaa pois, toiset puskevat jo hyvässä turvekerroksessa, muutamat ovat\nkaivautuneet jänkään koko mitaltaan, nostellen ylös pohjimmaista\nturvetta sylen syvyisestäkin haudasta, jonka pohja jo on veden\nvallassa. Toiset taas kottikärryillä työntelevät _turvelimppuja_\nsyrjään kuivauskentälle, johon ne _reisataan_ reunalleen vieri viereen,\naina kaksittain toisiaan vasten nojalleen. Siellä pienet poikasetkin\ntäysin toimin ahertavat omalla kaivoksellaan. Toisessa paikassa taas\nukko kuopastaan heittelee turvelapiollisia ylös, tyttö latelee niitä\nkottikärryille ja eukko työntää kuivauspaikalle. Ja jokaisella on\ntyömaallaan tuli kytemässä, niin että sininen savu vain kohoaa\nkytöksestä ja ajautuu pitkin jänkää. Lepohetkinä istutaan tulen\nääressä, keitetään kahvia, syödään ja juodaan. Kesäsijan jängälläkin\nPyssyjoen turpeenpuskijat, Maijan-Jussa, Oulan-Jouni ja Klemma rupeaman\nkaivettuaan siirtyvät kahvitulen ääreen levähtämään ja haastelemaan,\nKesäistä yötä myöten siellä äijät ahertavat. Onkin mieluista\ntyöskennellä lenseänä yönä, kun hallava savupilvi ottaa ukot suojaansa,\nniin ettei sääskikään ahdistele. Ja lähellä Kesäsijan järvellä\nnarisevat sorsat, ja kaikenlaiset kahlaajat ja vesilinnut saarnaillen\nahertavat omissa toimissaan. Heillä on nokko aikaa narista ja\nlörpötellä sekä yöt että päivät samaan menoon. Ruokaa ja lämmintä on\nKesäsijan järvellä yltäkyllin koko kesäksi, ja talveksi mennään sinne,\nmissä taas on ruokaa ja lämmintä. Heidän ei kyllä tarvitse talven\nvaraksi rakennella turvekasoja.\n\nVartavastisella, ohuella kaitaisella lapiolta turvetta nostellaan\nleikaten levyt tavallisesti puolentoista, parin korttelin pituisiksi ja\nlevyisiksi sekä paria tuumaa paksuiksi. Hyvästä pohjaturpeesta\nsaadaankin kauniita kappaleita, jotka kuivaneina kolisevat kuin kivet\nja palavat hyvästi kuin kivihiili. _Pohjaturve_ onkin paljoa kovempaa\nja tiiviimpää kuin tunturien _päällysturve_ ja jänkäpounujen\n_pakkaturve_, jota mies päivässä saattaa kuokkia monta häkillistä.\nMutta kaikki eivät pidä pohjaturpeesta, siinä kun heidän mielestään on\nniin eriskummallinen haju, että se tekee pään kipeäksi. Monet\nnostavatkin pintaturvetta tunturista. Eikä joka paikassa olekaan\npohjaturvetta. Kullaselvankin pitää raahata _marjanvarputurvetta_, joka\non paljoa huonompaa palamaan kuin pohjaturve ja antaa vain paljon\ntuhkaa. Mutta pehmeä _rapakkoturve_ on kaikkein huonointa. Se ei paljon\nkestä liikuttaa eikä pysy koossa edes sen vertaa, että ennättäisi\nkuivaa. Mutta huonoa pintaturvettakaan ei saanut tunturista ottaa\nluvatta. Ainakin jo 1885 annettiin suomalaisillekin kova \"Julistus\",\njossa sanottiin:\n\n    \"Tämän kautta julistettaan, että ei kukkaan saa leikate\n    varpu-turvetta (varpukaarta) eli ottaa risuja, ja pensaita\n    kruunun maasta Nordvarangerin pidäskunnassa.\n\n    Joka tätä kieltoa rikkoo, joutu rankaistuksen allaiseksi.\n\n    Finmarkin lääni 31 p. lokakuussa 1885\n\n                                        E. Ryming\".[82]\n\nPaljon pitää ainakin kokonaan turpeella lämmittelevän jäämereläisen\nnostaa jänkämaata talven varaksi. Monta tuhatta limppuviipaletta hän\nsaa kuivata, kaksin, kolminkin viikoin olla työmaalla ja kolminkin\nhäkein nostaa päivässä. Pari-, kolmekymmentä häkkiä kuluu talvessa\npohjaturvetta, mutta pintaturvetta haaskautuu neljäkymmentäkin.\n\nMutta sadesäällä ei turvetta saata nostaa. Sillä jos turpeen laittaa\nmärkänä kasaan, se ei kuiva, vaan muikenee ja kuolee eikä sitten tahdo\npalaakaan, höyryää vain antamatta lämmintä. Mutta kun poutasäällä\nelävän maan nostaa ja laittaa heti kentälle, se kuivaa elävänä sekä\nsitten palaa hyvin ja lämmittää kovasti. Pohjaturve on kyllä hyvä\nkuivamaan. Jos vain on poutaa niinkin paljon, että pinta ennättää\nkuivettua, kuortuu se niin kovaksi, ettei läpäise vettä, vaikka sataisi\npaljonkin.\n\nKun turvenostokset ovat kentällä kylliksi kuivaneet, kootaan ne\npyöreisiin kekoihin, _turvetunkioihin_, kolme, neljä häkkiä kuhunkin.\nTällaisia sylen korkuisia, pari metriä leveitä kekoja on turvemaalla\nsyyspuoleen kymmenittäin odottamassa talven tuloa. Jänkä on kuin\nmikäkin suuri tiheä kotakylä, äänetön maahiaisten asentokenttä, josta\nasukkaat jänkähautoja myöten ovat kristityn saapuessa juosseet\nsalaisille työkentilleen mannun alle. Mutta lankovuonolaisilla on\nturvejängällään parit-, kolmetkymmenet patsaskatokset, _turvekajat_,\njoiden suojiin he kasaavat polttoaineensa. Syksyllä jo, kun kesävarat\novat kotipihalta loppuneet, monen täytyy säkki selässä kanniskella\npolttotavaraa kotiin. Mutta lumen tultua alkaa kelkkapeli. Vanhojen\näijien varsinaisena talvipäivän työnä on turvekelkan vetäminen\ntunturista kotipihalle. Monesti myös lapset ovat polttokuorman jutoina\nja ajomiehinä. Varakkaat taas ajavat ja ajattavat jänkämättäänsä\nporoilla tai hevosilla. Turvetunkion penkominen tunturissa tuulisella\nsäällä on kyllä silmiä sotkevaa rähjäämistä. Pian siinä saa silmänsä\nniin raiskoja täyteen, ettei saattaisi nähdä malkaakaan toisen\nsilmässä. Mutta turpeen roskat ovat niin pehmeitä, ettei tarvitse muuta\nkuin niistää nenäänsä ja räpsähdyttää silmiään, niin ne putoavat pois.\n\nNiinkuin muualla maailmassa talon ukoilla on puulatonsa, niin on Ruijan\nmiehillä turvehuoneensa, tavallisesti navetan vieressä tai porstuan\nlähimailla. Eikä siinä suojassa juuri kirves kourassa taajota, eikä\nsahalla karskuteta. Kovat pohjaturpeen kappaleet sentään täytyy\nkirveellä tai muulla aseella särkeä, ennenkuin ne korilla kannetaan\nkäyttöpaikalle. Pikku mökeillä ei ole erityistä turvesuojaa, vaan\npolttomättäät saavat sijan eteisessä tahi joutuvat pihalle kasaan.\nNäkee useasti turvekappaleita talon luona aidanselälläkin pitkät rivit\nkuivamassa.\n\nMutta kun puuttomien rantojen kveenieukon pitää lämmittää pieni\nsaunansa tahi leivinuuninsa, täytyy hänen kiivetä tunturiin keräämään\n_vaivaisenrisuja_. Salttijärveläisetkin, jotka vuoro vuoroin varistavat\nAlfred Joen saunaa sekä leivän loppuessa Kalle Joen paakariuunia,\nkantavat vaivaisenrisuja talven varaksi itse kukin viisin-,\nkuusinsadoin kerpuin. Takkanuoralla niitä selän täysin kanniskellaan ja\nlaitetaan kerppuihin lohtaan kuivamaan, myöskin heinätyöstä ja turpeen\nnostosta palattaessa sekä muulloinkin tunturista tultaessa tuodaan\nrisutakka kotiin. Viisi-, kuusikintoista kerppua, parikymmentäkin pitää\nsitten polttaa, jos tahtoo saada Joen Kallen ison leivinuunin kyllin\nkuumaksi leipää kypsentämään. Tällaisiin vanhankansan asioihin kyllä\ntarvitaankin puuta tai ainakin vaivaisenrisuja, eikä niihin turve ole\nkelvollista. Mutta muuten tunturista ja jängästä nostettu turve on\nRuijan suuri polttoaine sekä puuttoman maan hyvä polttopuun\nsijoillinen. Jopa se on niin hyvä, että muutamat turpeenpuskijat\nsanovat mieluummin ottavansa hyvän turvemaan kuin huonon puumetsän.\n\n\n\n\nNiitty karja\n\n\nSuomen mies on suureksi osaksi kansoittanut Ruijanmaan. Mutta vielä\nsuuremman työn suomalainen on tehnyt raataessaan Jäämeren kolkkoja\näyräitä ihmisen asuttaviksi. Sillä sitkeä korpiseutujen mies on\nraivannut viljelykselle kaikki Finmarkin kaukaisimmat vuononperät ja\npahimmat rannat, Jyykeän, Raisin ja Naavuonon, Alattion ja Porsangerin,\nLäijisvuonon, Tenonsuun ja Varenginvuonon ynnä Näytämön perukan, jopa\nensi miehenä ryskännyt eteläpuolen Malangeninkin peräkorvissa ja\nPatsivuonossa. Miltei kaikkialla Ruijassa, missä vain nähdään\nmaanviljelyksen merkkejä, kveeni on ensimmäisenä ollut asetta\nheiluttamassa. Niinkuin jo parisataa vuotta takaperin Tornionlaakson\nmiehet saapuivat Alattion autioihin maihin sekä Kippaisen Sammel\nPorsangerille alkaen heti myllertää kenttää, niin myös monet sadat\njälkeen tulevatkin kveenit ovat kamppailleet ei vain villin meren, vaan\nmyöskin kolkon ja kovan maan kanssa. Malangenin vuononkin perämetsiin,\nMaalsjoen varrelle, 1785 vaiheilla tullut _Kveeni-Tuomas_ toi\nmatkassaan jo auran ja karhin, käsikivet sekä puoli tynnyriä\npellonsiementä, alkaen heti möyriä maata, härälläkin sitä kyntää.[83]\nNäytämön entiset ukot taas raajivat isoja niittyjä, niin että\nsaattoivat elättää lehmiä kuusin, seitsemin, ja raisilaisen komeassa\nnavetassa ammui kymmenenkin lypsävää. Ennen suomalaisten tuloa Ruijan\nmiehillä ei ollut minkäänlaista ymmärrystä maan muokkaukseen, he\nsoutivat vain merta ja söivät kalaa, ja rikkaimmat elivät kaupanteolla.\nMutta suomalainen tuli ja opetti ruijalaiselle maanhoidon sekä oikean\ntyönteonkin. Tämän kyllä itse norjalaisetkin tietävät ja tunnustavat.\nBjarne Hofsethkin muistelee kirjassaan: \"Kveenit ovat maanviljelyksen\nalalla Finmarkin uranuurtajia. He ovat käyneet edellä ja osoittaneet,\nettä täällä saattaa maata viljellä menestykselläkin. He ovat m.m.\ntuoneet ohranviljelyksen Alattioon, ja sitten norjalaiset ovat\njatkaneet työtä\".[84]\n\nEipä ollut Vesisaaressakaan pienintäkään \"maanpruukia\" siihen aikaan,\nkun suomalaiset suurjoukot rupesivat sitä valloittamaan. Koko kaupungin\ntakamaa tuntureihin asti oli rääsyisenä jänkänä, samoin Sisäpään ja\nUlkojoen puoli raivaamattomana raakamaana. Mantu makasi vain omassa\nluonnossaan odottaen oikeata väkeä, toista luonnonvoimaa, joka tulisi\nja ravistaisi hereille. Vesisaarelaiset eivät ymmärtäneet jänkäasioita,\nkammoksuivat vain ruokotonta ja märkää rääsykköä, mikä huokui kaupungin\ntakana. Mutta tunturista tulleet, korpien kouluuttamat, pettuleivällä\nruokitut \"oudon rukin\" miehet näyttivät täälläkin pian oikean\nluontonsa. Sisäpään kenttä ja Ulkojoen puoli myllerrettiin tuota pikaa\nmökinmaiksi ja nostettiin taloa täyteen, Ja sitten käytiin takajängän\nkimppuun. Omin luvin miehet vain aseet kourassa astelivat jängälle,\nkatsoivat kappaleen ja rupesivat kaivamaan viemäreitä sekä raastamaan\npajukkoa pois. Siinä sitkeät kveenit olivatkin kuin kotoisessa työssään\nsaadessaan vellovan, sisuksia myllertävän merensoutamisen sijasta\nkerrankin ponnistella vanhalla ja varmalla maaperällä, vaikkakin\nvetelällä Jäämeren jängällä. Ei kyllä täällä petäjiä eikä korpikuusia\nkeikahdellut, kuten entisillä kotiperillä, mutta sitä kiukkuisemmin\nriepoiteltiin Ruijan jänkäpajuja ja hammasta purren iskettiin\nilkkuvannäköisiä, tuhansiin mutkiin käyristyneitä käkkyräkoivuja\nturpeeseen. Selkä siinä kyllä höyrysi, ja ruokoton maa ryvetti miehen\njänkäpeikoksi, jäsenet olivat illalla jäykkinä ja hartiat painuneet\nkovin alhaalle, mutta raiviota vain syntyi, ja Ruijan skolppa sai\nnähdä, ettei kveenipaholaista pelota pahinkaan ryteikkö. Mitäpä kun ei\nkotikorpien musta metsäkään.\n\nSitten vasta myöhemmin kaupunki mittasi miesten raiviot ja rupesi\nniiden muokkaajilta ottamaan veroa. Taneli Sundelinille ja Ollilan\nPetterillekin mitattiin maat 1852 vaiheilla. Raatajat maksoivat veroa,\nraivasivat lisää ja saivat karjalleen hyviä heiniä. Sisäpään miehet\nhankkivat niittymaita ihan kotitöyränsä toiselta puolen, Sisäjoen\nvarsilta Turvejokeen asti, ja Ulkojoen mökkiläiset saivat sarkoja\ntalonsa takaa jänkämaata myöten.\n\nSiitä jo kaupungin kauppasaksatkin ja muut Ruijan höökärit rupesivat\nmyös raivauttamaan niittymaata, ja työtä pelkäämättömät kveenit olivat\nheidän palkkamiehinään puskemassa. Monet kalarannoille tulleet\nsuomalaiset jäivät Ruijaan edelleenkin rahaa ansaitsemaan ruveten\nkauppiaille jänkää raatamaan. Joopi Pirttikangaskin rahattomana miehenä\nkerran joutui urakalla repäisemään ison niittymaan kaupungin porvarille\nsaaden säästöön 500 kruunua. Näin 1860--70-luvuilla[85] suureksi osaksi\nraivattiin kaupungin takamaa, joka nyt heinää tuottavana niittynä\nulottuu neljänneksin kylästä tunturiin käsin sekä pitkin rantoja itään\nja länteen. Suomalaisen kuokka ja kirves ovat siinäkin tehneet\ntäyttänsä, ja suomalaisen myllerrykseltä Vesisaaren porvari korjaa\nparhaat heinänsä. On siinä suuressa kentässä kymmeniä suomenmiestenkin\n_haakeja_. Mutta moni kveeni on velkaannuttuaan taas menettänyt parhaat\nmaansa kaupungin kauppamiehille.\n\nMutta kun lähimmät takamaat loppuivat ja joutuivat porvareille,\nrupesivat suomalaiset raivaamaan niittyjä etemmäksi. Penikulman,\npuolentoista päähän tunturiin raadettiin haakeja. Siellä oli hyviä\njokivarsia. Ja vieläkin on siellä paljon reheviä maita, vaikka raajisi\nheinäkentän viidellekymmenelle lehmälle. Riutusjokikin, joka tekee\nvetensä takarannalle, tulvii kovasti ja kasvattaa hyvästi heinää\nkallijokelaisille, ja Kallijoen rannoilla pilliheinä ihan villiltä\nvain nousee miehen rinnan mittaiseksi. Näille Pohjois-Varengin\ntunturiselille sekä omille kylänäärille raivasivat niittyaloja\nAnnijoen, Salttijärven, Heviikan ja Kallijoen miehet. Annijokelaisetkin\nvaltasivat ja perkasivat parinsadan häkin niityt takatuntureihinsa, ja\nItteliinin ukko asteli viikatteineen aina verottomille ylhäisille\nmaaemille Ortejärvelle asti, missä maanselkä alkoi jo kaatua pohjoisen\npuolelle. Mutta muut Annijoen niittymiehet saivat maksaa laikkoa\nvaltiolle 10-50 äyriä häkinalasta. Myöskin monet Vesisaaren toimenukot\nkävivät tunturiin. Siellä vieläkin on sellaisia suomalaisnimisiä\nniittymaita kuin _Viinikan-faarin-haaki, Mikkolan-haaki ja Pason-haaki,\nTuomhan-haaki, Kraatarin- ja Poikelan-haakit_. Vaikka niityt jo ovatkin\nmuiden hallussa, ovat niiden nimet kumminkin muistoina raivaajistaan ja\nensimmäisistä viljelijöistään. Poikelan Matinkin haaki joutui\nRasmus-äijälle, ja eukko, Kammi-muori, köyhäin hoitoihin, vaikka\nkammilaisilla aikoinaan oli neljä lehmääkin ja hevonen.\n\nKova niityn raivaaja on myös ollut Jumiskon Juhan-Petteri, joka\nHeviikan rannoille on repäissyt yli 90 mitan heinämaan, niin että siitä\non saanut rehuja neljälle, viidelle lehmälle. Karvon kraatarimestari\noli suuri haakimestarikin. Kun kuivana kesänä kotikentät poudittaivat\neivätkä kasvattaneet maanruohoa, kraatarimestari meni tunturiin\nLandshusjoelle ja mestaroi sinne neljän lehmän haakin.[86] Samoja\nkenttiä nyt kraatarin poika, Ultrik, viljelee maksaen maanveroa 70-100\nkruunua maalaismiehille, sillä haaki on Pohjois-Varengin alueella.\nMutta Sirkan Kallella oli kaikkein suurin haaki, entinen Nantropin\nlähes puolta neljännestä pitkä heinämaa. Siinä oli kaksi latoakin,\ntoinen niin iso, että siinä kaupungin herrat kävivät tanssimassa.\n\nTunturien niittymaat kaupungin rajojen ulkopuolella ovat melkein kaikki\nsuomalaisten omia. He maksavat vain veroa Pohjois-Varengin kunnalle,\nkoska kerran heidän omaisuutensa makaa kunnan maan päällä. Mutta sitten\nkveenit ovatkin niin kovia haakiensa isäntiä, että jos he tahtovat\nkieltää, niin eivät muut kuin lentävät linnut saa mennä heidän\nheinäkenttänsä ylitse.\n\nMutta Jäämeren karu rantamaa ei kauan kasva heinää, ellei se saa\nlisävoimia. Isot karjamiehet vedättävät haakeilleen navettalantaa, ja\ntämä kyllä antaa maalle väkeä, kun vain navetasta riittää vedättämistä.\nMutta parhaita ruijalaisten niittyhöystöjä on _taari_. Tämä on\nmerenpohjassa kasvavaa ruskeaa, leveälehtistä limaista levää, jota\nVarengilla varsinkin itärannoilla öystätuuli ja ulkosää lohkoo ja ajaa\nhierualle tavattomin kasoin, joskus syksyisin tuhansia kuormia, oikein\nvuorenkorkuisia röykkiöitä. Taari on hyvin väkevää ainetta.[87]\nHierualle jääneestä veneestäkin se yhtäkkiä syö värin pois, ja\ntaarikasoilta puhaltava tuulikin aikaa myöten pilaa rantatalojen\nmaalatut seinät sekä tuo mukanaan niin väkevää haisua, että oikein\ntuntuu oudolta. Siinä on väkevän, elävän meren palavaa voimaa vielä\nkovalle rannallekin ajautuneena. Syksyn ja talven pakkasillakin siinä\nvain elävät toukat vönkivät. Maahankin taarin väki pystyy. Se kyllä\ntappaa ja kuolettaa, mutta sitten se taas nostaa ja kasvattaakin. Kun\ntaaria vedättää vaikkapa sammaljängälle ja pajukkoihin, se pian\nmädättää sammalet ja pensaiden juuret, niin että toisena vuonna jo saa\npajut nykkiä pois ja kohta korjata heiniä samoilta sijoilta. Melkeinpä\npaljaalle kalliollekin taari kasvattaa ruohoa, kunhan siinä vain on\nvähäisenkään turvetta mukana. Salttijärven Joenkin isäntä vedätti\ntunturiturvetta kalliolle, niin että tuli kolmen mitan haaki, ajoi\nsitten hierualta Taarimukasta väkeä peitoksi, ja kolmen vuoden kuluttua\nukko niitti kallioltaan raskasta heinää. Ja kun niityn taarittaa oikein\nhyvästi, se kestää niittää yhdeksän vuotta, ja vasta yhdeksäs heinä on\nheikonlaista.\n\nTätä meren ruskeaa väkeä, jota aapa aivan ilmaiseksi kansalleen\ntyöntelee, rantaukot ajavat ja hajoittavat niittymailleen kymmenin\nkuormin. Jumiskon Juhan-Petterikin Heviikassa sitä vain ihan\nrantaviereltään työntelee kärryillä, ja Iituri Niska Nyyhaminassa\nvedättää sitä talvella niittyhangelleen sadoittain kuorman toisensa\nperästä, ja sitten kesällä korjaa sekä myö kolmekymmentätuhattakin\nheinäkiloa. Taari näet vaikuttaa maahan yhtä voimallisesti, vaikka sen\nhajoittaa hangellekin. Lumen kadottua se kyllä ottaa maasijansa. Mutta\njos taarikuorma unohdetaan paikoilleen hajoittamatta pitkäksi aikaa, se\npolttaa makuusijansa niin pahoin, ettei siinä vuosiin kasva mitään.\n\nToisinaan lannoitetaan haakeja myös _lotakalalla_, joka niinikään on\nmerellistä voimaa. Silloin kun Jumala antaa pikku lotaa niin\nsuunnattomasti, ettei sillä enää ole juuri hintaakaan, joutuu\nmerellinen elävä maanhöystöksi, Aina pariin multakuormaan sekoitetaan\nkassillinen lotaa, ja siitä tulee väkevä aine, kun se ennättää palaa.\nSaman maanhöystökohtalon saa _sillikin_ silloin, kun sitä siunautuu\nrannoille kovin määrättömin parvin. Tämäkin Luojan antama vilja,\nihmisen ruoka, työnnetään maahan kasvattamaan ruohoa, karjan ruokaa.\nErinomaista kentänhöystöä ovat myöskin _kaloitten suolet_, joita\nhajoitetaan maahan, kalantotkut aina paikkaansa, kortteli, pari väliä.\nVanhat kveeniäijät höystivät haakejaan myös _turskanpäillä_. He\nporauttelivat vain kenttäänsä isoja reikiä aina korttelin päähän\ntoisistaan pistäen joka reikään turskanpään, niin että koko niitty tuli\nsiemennetyksi. Tällainen kylvö väkiinnytti maan moneksi vuodeksi, kun\nse vain säilyi merilinnuilta. Sillä sumu- ja roskasäiden edellä moosat\nja kajavat aina lentelivät maalle haakeihin ja löysivät ukkojen aarteet\nsyöden ne nälkäänsä. Mutta jos maantavara oli peitetty syvään, ei moosa\nkyennyt sitä omistamaan.\n\nHeinätyöhön Ruijan asukas saattaa ryhtyä vasta elokuun alkupuolella,\nja heinänkorjuuta kestää viisin, kuusin viikoin. Pyssyjoenkin\nJussan-Antti, jonka pitää toimittaa talviruokko neljälle lehmälle ja\nkruununsonnille, laski muuanna kesänä viikatteensa naulaan vasta kolme\npäivää ennen mikkeliä. Tunturiniityillä heinämiehet asustavat\nturvekodassa viikkokunnin ja pyytävät erämaan joista ja järvistä kalaa\nkotieväiden jatkoksi. Ja viikatteensa ainakin itärantojen suomalainen\nkaikkein mieluimmin hioo teräväksi Kuusamon liippakivellä. Kun sillä\nkilkuttaa, niin ei tarvitse myötäänsä käydä tahkoamassa, kuten Norjan\nliippoja käytettäessä.\n\nOmalle karjalleen kansa kokoo heinänsä. Vain muutamat isot ukot, kuten\nNiskan Iituri ja jotkut Kallijoen hyvät, kasvattavat maanruohoa\nmyötäväksikin. Nyt heinämyönti kyllä kannattaakin. Mutta ennen se ei\noikein tahtonut kannattaa, kun Petsamon Pummangin suomalaiset kilvan\ntoivat halpoja rantojensa tuotteita heinättömään Vuoreijaankin, Nyt\nPetsamon heinät eivät enää jouda vieraille, ja Vuoreijan täytyy tuottaa\nrehunsa Trondhjemista asti, ellei lähempää saa.\n\nRuijalaiset eivät juuri olleet karjanhoitajiakaan. Kun suomalaiset\nsaapuivat Vesisaareen, oli siellä ainoastaan muutamia lehmäkourukoita,\njoita ruokittiin kalan totkuilla ja jäkälillä. Keitureita kyllä\nkepsutteli kaikkialla. Mutta kun suomenmiehet ennättivät tarttua maahan\nkiinni, he rupesivat heti elättämään karjaakin, aina enemmän sitä mukaa\nkuin raiviomaa laajeni. Yhä useamman Vesisaarenkin kveenitalon viereen\nilmestyi sontatunkio, ja kaupunkiin saapuva vuoreijalainen osasi ottaa\nsiitä merkkiä mennäkseen oikeaan taloon kysymään viiliä. Norjalaisetkin\nrupesivat hankkimaan lehmiä, niin että aikoinaan oli Herman Dahlilla,\nHanssi-äijällä ja Rasmuksella kolme kullakin. Lapin pientä valkoista\nkarjaa oli kyllä vain suomalaisten hoidokkeina, mutta rikkaiden\nkauppamiesten laitumilla liikkui korkeajalkaista ryssänrotua. Herman\nDahl oli sen pannut täällä alkuun tuoden kerran muutamia nuorukaisia\nVenäjältä, ja niistä lähti Ruijaan iso lehmärotu, jota sukua on\nvieläkin Salttijärven Kalle Joella. Mutta enin osa karjasta on\nkumminkin vanhaa lapinrotua, ja hyvien karjaemäntien hoidoissa on\nlypsäviä viisin, kuusinkin.\n\nKesäisin karja kulkee meren laakeilla rannoilla ja tunturissa\nruokamatkallaan, väliin penikulmien päässä. Tunturijärvien, jokien ja\nlampien rannat sekä jängät ovat mieluisia ruokapaikkoja.\n\nSiellä on karjalle rehevää heinää, samoin kuin siellä on joskus\nkansalle hyviä hillamaitakin. Toisinaan karja viipyy päivätöissään\nyökausinkin, levähdellen ja taas rämpien polvia myöten vetisissä\njängissä, vuoroin käydä keikutellen suuria selkätuntureita, jotka\npaikoin ovat niin sileitä, että kelpaisi vaikka vaunuilla ajella.\nTuonnempana vain jänkien takana saattaa kohota lumiläikkäinen pääköyry.\nToukokuun lopulla karja pääsee suvitöihinsä, kesä-, heinä- ja elokuun\nse saa liikkua laitumilla, mutta jo syyskuun lopulla kesäruoho\nkellastuu ja kuolee, ja karja joutuu navetan pimeyteen. Jänkien ja\nrantojen heinät ovat pitkän talven kuivana ruokana, ja navetanmuurin\nkeittoruokana sekä särpimenä karja saa appaa jäkälää, kalanpäitä ja\nkalansuljuja sekä silliäkin, ja vuonojen pohjissa lehtikeittoa.\nKootaanpa paikoin ja kuivataan taariakin, _solataaria_, ja keitetään\nsiitä karjalle _liemua_.\n\nNiinkuin ennen kotiperillä, niin täällä pohjanperilläkin pahat\npainajaiset ja muut saattavat uhata karjaa. Niinpä pitää täälläkin yhtä\nhyvin huolehtia elukoistaan, ajaa pois painajaisia, korjata verenlypsyä\nja milloin mitäkin. Kammi-muori merkitsi aina lehmänsä vasemman ronkan\ntervaristillä, kävipä joskus naapurien navetassakin. Mutta kun muorin\nnavettaan yöllä ilmestyi vastakkain painettu vanha tollukkapari, eukko\npelästyi pahasti, työnsi tollukat tuleen ja sanoi: \"Iesus siunakhon,\nettei vain pahat tartu\".\n\nHevonenkin on monella suomenmielisellä, ja suomalaista jutoa monet\npitävät parhaana ajokkaana. Länsi-Ruijankin kveenin mielestä Suomen\nhevosella on eri liikunto kuin Trondhjemin konkarilla. Nordfjordin\nvalakka on kyllä sitkeä kiskomaan, vaikka on vain 9-9 1/2 korttelinen,\nja moni ajelee silläkin, samoin kuin Porsangerin rotuisella\nlapinpurrikalla, joka on vielä pienempi nordfjordilaista, mutta sitä\nsitkaampi. -- Lampaita on useassa talossa, vaikka lampaanpito on viime\naikoina yhä vähentynyt. Onpa joku hoitanut sikaakin, niinkuin Pasun\nemäntä Kallijoella. Mutta keitureita Ruijan suomalainen ei ole koskaan\nrakastanut, vain Suorsan Ransilla Vuoreijassa on elättinä sellainen\nelukka. Mutta muut suomalaiset järjestään pitävät keitureita\nhäijynkurisina ja ristillisinä elävinä, joita mitkään aidat eivät\npidätä. Ja moni kveeniukko ja -eukko on tehnyt paljon syntiä keiturien\ntähden pieksäen järjettömiä luontokappaleita ja puhuen pahoja sanoja,\nkun skolppa-naapurien elukat vähääkään vääjäämättä aina ovat tulleet\npahantekoon. Eikä suomalainen oikein pidä keiturin maidostakaan, vaikka\nhyvä elukka saattaa sitä antaa kerralla toistakin kannua. Hänen\nmielestään se on kovin karvasta ja väkevää. Mutta norjalaiset pitävät\nkeiturista, sillä se ei tarvitse paljon ruokaa, eikä sen ruokossa ole\nniin suurta vaivaa kuin lehmän hoidossa. Kyypin norjalaiskylässäkin on\nkymmeniä keitureita. Vesisaarenkin kaduilla niitä väliin jyrsii viisin,\nkuusin kappalein, samoin Vuoreijassa. Remppavatsaisina, liuhuvin\nleukaparroin, takakoivet haarallaan ja maitoleilit melkein maata\nlaahaten nämä pitkäkarvaiset sarvipäät taapertavat muiden kansalaisten\njoukossa jyrsien vihantia katuvieriä, väliin verottaen hautausmaan\nnurmikoitakin, tuppautuen joka rakoon ja reikään sekä sitten viimein\nkaikessa rauhassa kellahtaen vaikkapa jonkun arvokkaan kauppamiehen\nportaille märehtimään, niin että leukaparta vain heiluu. Mutta pienet\nvalkoiset keiturin karitsat kepsuttelevat vanhempain joukossa\nparrattomina, sievinä ja syyttömän näköisinä kuin parhaat lammaskatraan\nlapsukaiset.\n\nKotikenttiään Ruijan suomalaiset ovat jo kaukaisista ajoista\nmyllertäneet perunamaiksi, ja tässäkin työssä he ovat olleet\nruijalaisten mestareita ollen monissa paikoin ensimmäisiä perunan\nistuttajia. Vesisaareen kyllä kerrotaan jo 1840-luvulla kauppias\nBrodtkorbin tuoneen ensimmäiset perunat peskinsä povessa ajaessaan\nporolla Alattiosta.[88] Mutta toinen muistelus kertoo, että\nKammi-muori olisi Vesisaaren perunapellon esiäiti. Muori oli vaihtanut\nkissanpojalla muutamia perunamukuloita Arpelan Mikolta, joka oli niitä\ntuonut Muoniosta -- toiset kyllä muistelevat, että muorin mies,\nPoikelan äijä, oli niitä tuonut Sodankylästä -- säilytellyt niitä\nhuolellisesti kevääseen ja istuttanut muokkaamaansa turpeeseen. Eikä\nollut muori välittänyt, vaikka naapurit olivat naureskelleet, ettei\nJäämerellä peruna kasva. Mutta muorin peruna oli kasvanut ja tehnyt\nkoko parven mukuloita, jotka muori oli tallettanut yli talven\nBrodtkorbin kellarissa, ja sitten taas laittanut turpeeseen tuottamaan\nuutta satoa. Kolmas muistelus asettaa Vesisaaren perunan isäksi Petteri\nKarvon, kraatarimestarin, joka virkamatkaltaan Alattiosta palattuaan\ntoi turkinpovessa ensimmäiset mukulat, istutti ne kenttäänsä, sai satoa\nja antoi syksyllä naapurilleenkin, Kammi-muorille, siemenen alkua.\n\nKarvon ja Kammin muorin turpeista peruna sitten levisi muidenkin\nsuomalaisten kotikenttiin, jopa aikojen vieriessä muutamat\nnorjalaisetkin rupesivat sitä viljelemään. Niinpä 1860 mainitaan\nVesisaaressa kylvetyn perunaa 60 tynnyriä sekä 1875 taas 88\ntynnyriä,[89] ja nämä tynnyrit olivat suurimmaksi osaksi suomalaisten\nkylvöalaa. Pienet kyllä ovat vieläkin Jäämeren rantalaisten pellot,\nvähäinen aitaus vain hieruan laidassa, pihamaan vierellä tai niityn\nreunassa päiväisellä rinteellä. Mutta hyvinä vuosina se on antanut\nkotitarpeen, kun taas huonoina kesinä on tullut melkein siemenkato.\nTulee suvi joskus niinkin myöhästyneenä, että vasta kesäkuun viimeisinä\npäivinä joutuu siemen maahan. Mutta jos syksypuoli on hyvä, saadaan\nsilloinkin syötävää, sillä juuri syksyöisin peruna kasvaakin pimeässä\nkolossaan. Mutta Vuoreijassa ei peruna enää menesty, eikä juuri\nHammerfestissäkään muulloin kuin hyvinä kesinä.\n\nSuomalaisten aikaansaama karjanhoito ja perunanviljelys ovat tehneet\nsuuren muutoksen Ruijan syömähoidossa, tuottaen yksitoikkoiselle\nruokapöydälle vaihteeksi karjanviljaa, maitoa ja voita sekä myöskin\nperunoita. Entiseen aikaan Ruija ei osannutkaan syödä muuta kuin kalaa,\ntuoreena ja suolattuna, keitettynä ja paistettuna sekä taas väliin\nkalantraania ynnä mustaa palanutta siirappia ryssän laivoista ostetun\nvanhan leivän kanssa ja juotavana särpää jauhoista imellyttäen tehtyä\n_vaasua_ sekä mustaa kahvia. Ja kun vielä oli \"raskas ilmanklima\", ja\nihmiset monin perhein asuivat ahtautuneina kylmiin huoneisiin, joiden\nseinistä ja katoista tippui kansan hengittämää kosteutta, niin että\nlattiatkin märkänivät, sekä talvisydämet vetelehdittiin joutilaina,\nniin oli siitä seurauksena paha tauti, _keripukki_. Tämä Jäämeren\nrantojen kamala vitsaus vaivasi varsinkin köyhiä kalamiehiä, mutta kävi\nkyllä myöskin rikkaiden kimppuun. Vesisaaressakin siihen aikaan, kun\nsuomalaiset sinne rupesivat tulvaamaan, ei talvisin tehty juuri muuta\nkuin sairastettiin keripukkia ja kuoltiin. Monet olivat pöhötyksissä\nniinkuin tynnyrit, hampaat vain suusta karisivat ja jalat menivät\ntönkkiin, niin ettei mies liikkumaan päässyt. Monet ennenvanhaiset\nsuomalaisetkin saivat keripukin kimppuunsa. Heikki Tuppurainenkin oli\naivan kompurana, samoin kemijärveläinen Tervon Jussa, ja Tornion mies,\nSalomon Holmakin, tuli könttyräksi, vaikka olikin niin vahva, ettei\ntunturien ylitse ole toista sellaista poikaa astunut. Eikä kompuraksi\ntullut tahtonut huonoissa oloissa enää parantua. Tervon ukollekin\ntoiset juokaleet juottivat vanhaa rommia, syöttivät sitruunaa ja raakaa\nperunaa sekä sitten juoksuttivat häntä ympäri pihaa, niin että tuli\nlämmin. Aholan muorille Pykeijassa annettiin vahvat rommiryypyt ja\nsitten ajettiin tunturia kiikkumaan, niin että suonet pääsivät\nliikkeelle, ja Tuufjordin miehelle, joka ei viitsinyt tehdä muuta kuin\nsyödä ja nukkua, lyötiin joka päivä kivitarakka selkään ja kannatettiin\npitkät matkat. Mutta Laaka-Heikki Pikku-Salttijärvellä puki könttyriksi\ntulleen muorinsa ylle turkit ja tanssautti häntä, niin että pirtti\ntömisi. Vaikka muori pyysi ja rukoili; \"Älä, Heikki rakas... älä,\nHeikki rakas!\" ukko ei hellittänyt. Paiskasipa äijä vielä tynnyrin\nkelkkaan, valjasti muorinsa sen eteen ja ajoi vettä noutamaan. Ja muori\nparani könttyristään.\n\nSuomalaiset eivät kyllä joutuneet niin ankaran keripukin kouriin kuin\nnorjalaiset, sillä heidän ruokansa oli vaihtelevampaa. Lisäksi vielä\nkarjan hoitaminen ja heinäin noutaminen tunturista pakotti kveenit\ntalvellakin liikkumaan, kun taas ruijalaiset köllöttelivät talvensa\nenimmäkseen joutilaina.\n\n\n\n\nMatka Ruijaan\n\n\nJäämeri on Ruijalle kyllä parempi viljapelto kuin parhaimminkaan\nmuokatut ja taaritetut jänkähaakit ja hieruanlaidat, ja meren\nsoutaminen on koko Ruijan rantakansan suuri elämäntyö. Ilman merta ja\nmerikalaa ei kansa eläisi, eikä olisi juuri muutakaan elämää näillä\nkolkoilla mailla. Jäämeren suunnaton kalanpaljous ja vihertävien\naaltojen alainen yltäkylläinen elämä on tuottanut suuren elämän meren\nrannoillekin kutsuen luokseen ja asuttaen rantakentät ja rantakalliot\nkalaa pyytävällä kansalla, sekä maan ihmisillä että taivaan linnuilla,\njotka kumpaisetkin ovat rakennelleet pesiänsä hieruan laitamille. Ja\nkumpaisetkin käyvät yhtä ahkerasti merta soutamassa.\n\nMeri ja meren viljavuus ja sadat muistelukset ihmeellisestä Ruijasta\novat olleet suomalaisten saattelijoina Jäämerelle. Viestit\nmerkillisestä maasta ja vielä merkillisemmästä merestä ovat toinen\ntoisensa perästä vierineet Suomen erämaihin kehoittaen kansaa\ntaipaleelle. Ruijan rannoilta kuului erinomaisen hyvää. Siellä vasta\nrahaa saa, sanottiin, siellä tulee laiskakin rikkaaksi. Kaavuonon ja\nSenjan kaivoksillakin tiedettiin ihan vain kuparia ja nikkeliä\nkuokkimalla kokoiltavan komeita Ruijan peesejä. Jopa kuultiin, että\nJäämerellä ihmiset saavat monta viikkoa aivan nukkua, väliin vain taas\nsyödä läskiä ja muuta hyvää, ja sitten siellä on meressä kalaa vaikka\nkuinka paljon. Vielä kerrottiin, että Ruijassa saa aina selvää leipää,\npaksua ruistumppua, niin että sinne kelpaa mennä kuin jauholaariin.\nSaivatpa Oulun seutulaiset kuulla, että Vesisaari on suurempi kaupunki\nkuin Oulu. Ja nämä olivat kaikki tosia muisteluksia. Mutta simolaista\nOnkalon Mattia ruvettiin haukkumaan _Onkalon Isoksi-Valehtelijaksi_,\nkun hän Ruijasta palattuaan muisteli niin mahdottomia, ettei siellä ole\npeltoja eikä riihiä, ei metsiäkään yhtään, suuria puuttomia vuoria\nvain, ja meressä uiskentelee kuuttatoista syltä pitkiäkin kaloja, joita\ntoiset kalat ajavat takaa ja syövät elävältä. Tämä kaikki oli\nsimolaisista oikein emävalehtelijan puhetta. Omiaan taisi lasketella\nMatti Kurttion akkakin Oulussa, kun hän oli tietävinään, ettei Ruijassa\nole yhtään oikeata ihmistä, karkulaisia vain ja kaikenlaisia huonoja\nkulkureita ja pahantekijöitä niinkuin Siperiassa.\n\nMutta kaikki muut asiat olivat hyviä kuulla ja kovin houkuttelevaisia,\nniin etteivät Onkalon Ison-Valehtelijan eivätkä muidenkaan puheet\nsuuria merkinneet. Vielä vähemmän niitä kuultiin, kun eläminen omilla\nperukoilla ei suinkaan ollut erinomaista. Täällä eivät aina\nkovimmatkaan raatajat rikastuneet, mitäpä sitten laiskat.\nPalkkalaisenakin jos joutui toisen työtä repäisemään, sai monesti vain\nruokahoidon lisäksi viisikymmenpennisen päivässä, vaikka piti puskea\naamuvarhaisesta yöhön saakka.\n\nSuomen erämaiden elämä onkin aina ollut ankaraa. Oravan kanssa korven\nmies on monesti saanut olla yhteisissä leivissä, ja kun suuri\nhallavuosi on tullut osille, erämaan hätä on ollut vielä huutavampi.\nSilloin monen on täytynyt jättää rakas, vaikka armoton kotikontunsa\nsekä lähteä etsimään elatusta muualta. Varsinkin 1860-luvulla Suomen\nmetsäkansalla oli kovat koettelemusten ajat. Silloin seitsemän nöyrää\nvuotta perä-perää vaelsi maakuntain kautta, niinkuin ne ennenmuinoin\nkulkivat Egyptinmaan ylitse. Silloin Suomenmaa ei kasvattanut\nkansalleen paljon pellon viljaa, vaan ihmisten täytyi karsia petäjistä\nkuorta ja kaapia jäkäliä kankailta olkileivän jatkoksi. Uudisleipääkin\npiti paistaa vanteessa, ettei se olisi hajonnut käsiin. Näinä vuosina\nnälkäinen kansa hylkäsi kovan kotikorpensa ja suurin joukoin lähti\nvaeltamaan, moni hylkäsi kotimaansakin kulkien vieraisiin seutuihin\netsimään parempia päiviä. Monet itäisten rajakorpien asukkaista\npakenivat Venäjän puolelle, mutta Peräpohjan kansan hätämaana oli vanha\nja paljon mainottu, jo monesti kuultu ja käyty tunturientakainen Ruija.\nSinne rikkaille rannoille oli parasta paeta, kun eläminen kotikorvissa\nrupesi tuntumaan kovin ahtaalta. Moni teki niinkuin Kemijärven\nsydänmaiden mies, Jaako Jumiskokin, joka halkometsästä juoksi kesken\nkaiken kotiin, sonnusti joukkonsa ja lähti jutamaan Jäämerta kohden.\nMies otti niin sydämelleen, että suuttui, kun metsässä evästä syödessä\nvain kylmä voi luisti alas, mutta kurja olkileipä aina takertui\nkurkkuun.\n\nSeitsemien nälkävuosien kymmenluvulla Peräpohjan väki kaikkein\nahkerimmin vaelsikin kaukaiselle Ruijanmerelle, mutta suurin joukoin\nkuljettiin sinne vielä 1870-luvullakin, kun kerran oli sinne opastuttu.\nToiset menivät ja jäivät Ruijaan iäkseen asumaan, mutta toiset kävivät\nvain siellä vuosikerroin suurimman kalanpyynnin aikana rahoja\nansaitsemassa. Sadoittain Peräpohja joka vuosi lähetti sinne väkeänsä.\nNiinpä G.A. Andersson mainitsee Ruijan rannoilla käyneen 1865\nsuomalaisia kalamiehiä 1500 henkeä,[90] ja A.V. Ervasti taas kertoo\n1870-luvulla Jäämerelle vaeltaneen vuosittain 800-900 suomalaista.\nKaikkein enimmin, 250-300, meni kansaa Kittilästä ja Sodankylästä sekä\nInarista, josta meni 150. Kemijärveläisiä kävi 50, rovaniemeläisiä 25,\nAlatornion asukkaita 30-50, Kemin 30 j.n.e., kymmenluvuin useista\npitäjistä, aina Oulun maita myöten, jopa etelämpääkin, ynnä kaukaisilta\nKajaanin kulmilta, Kuusamon seuduilta ja Kuolajärveltä.[91]\n\nVähävaraista väkeä Ruijan kävijät enimmäkseen olivat, tilatonta, toisen\nkaton alla asuvaa joukkoa, palvelijakansaa ja mökinmiehiä, pikku\ntalollisia ja velkaantuneita maanomistajia, ynnä pienten talojen poikia\nja tyttäriä, joille kaikille tavallisinakin vuosina vähäinenkin\nrahansaalis oli kovin tarpeellista. Aukusti Pelkonenkin, Tyrnävän mies,\nvaikka nuorena olikin ollut huutopoikana rikkaassa Eskolassa, jossa oli\n10 hevosta, 70 lypsävää ja 150 lammasta, sekä sitten ahkeroinut\nseitsemän vuotta renkinä kauppias Kurthilla Torniossa, piti parempana\npainua Vesisaareen ja ruveta siellä Rasmus-porvarin rengiksi. Samoin\nIin Tannilan mies, Kehys-Jaako, joka poikasena ongiskeli särkiä\nIijoesta ja ajeli rahtikuormia Ouluun, kun sinne rakennettiin kasarmia,\njoutui mieheksi kasottuaan Ruijanmerelle turskaa juksaamaan. Niin myös\nmoni muu mies, Pirtti-Joopi, Karvosenojan Aukusti ja Haikara-Matti\nNivalasta, Mustos-Tuomas Oulusta, Kurulan Heikki Kittilästä,\nKallsten-Jaako Hailuodosta, Aapo Kaakinen Tyrnävältä... Näin miltei\nloppumattomiin saattaisi luetella sekä jo manalle mennyttä että vielä\nelossa olevaa entistä taipaleen tekijää miestä, joka tuli ja meni, kun\nnälkä ja puute opastivat erämaan polulle. Samoin monet yksinäiset\nnaishenkilötkin rohkenivat sonnustautua pitkälle keinolle. Piekkolan\nLiisakin Hailuodosta jo 19-vuotiaana lähti Jäämerta tavoittamaan, kun\nisä möi velkaisen talonsa kuusamolaiselle, ja veli oli jo ennestään\njoutunut Ruijaan. Eeva Arvola, Raution tytär Kolarin Vaattojärveltä,\nkova työhoukka, lähti taipaleelle, kun ei kotijärvellä saanut kylliksi\ntöitä raataa. Niinikään monet muutkin puutteen tyttäret saivat\nmatkahalun, Naalisvaaran Maija Kätkäsuvannosta, Säkkisen Elsa\nTaivalkoskelta, Valpuri Keränen ja Hyttisen Karuliina Suomussalmelta,\nKankaan Saara Kittilästä, Tyrnävän Mariakin, joka vanhempainsa kuoltua\npakeni pois Tyrnävältä ja koko Suomenmaasta.\n\nMonta ison talon isäntääkin puute vei Ruijan tien polkijaksi. Korven\nisäntäkin Tornion takaa lähti jutamaan, vaikka häntä mainittiinkin\nIsoksi-Pörhöläksi. Simolainen Hamarin Jussa jätti maansa ja talonsa\nRassan Heikille ja ajoi 1865 vaiheilla joukkoineen Alattioon, kun\nJäämereltä 500 kruunua taskussaan palannut Jussa-ukko villitsi hänet\nmatkaansa. Säkki oli Hamarilla mukanaan, ja pikku pojat puhelivat, että\nsitten, kun säkki saadaan rahoja täyteen, palataan takaisin kotiin.\nHyvän talon isäntämies oli Onkalon Mattikin, Iso-Valehtelija,\nparinkymmenen lehmän päämies, jota kyllä ei aivan liene pakkokaan\npannut Jäämeren keinolle. Mutta sellaisen iilin Matti kerran sai, että\nsanan puhumatta katosi kotoa ja koko kyliltä niin tarkoin, ettei\nKaisa-emäntäkään löytänyt muuta kuin navetan muuripadasta kengät, joita\nMatti oli aamulla lähtenyt liottamaan. Surmilleen luultiin miehen\nmenneen, kunnes hän kahdentoista vuoden kuluttua palasi matkassaan\ntuhannen kruunua ja yhtä paljon merkillisiä muisteluksia. Eikä ollut\npakko Nivalan miehen, Häkkilän Aukustin, lähteä hyvästä kotitalostaan,\nmutta rahan persouksissa ja nuoruuden hulluudessa hänkin houkkausi\nlähtemään muiden menijäin matkaan. Ei leivän puute pakottanut Pulkkilan\nKoposen Hermanniakaan maata mittaamaan. Näinpä mies ei viitsinytkään\nkuin yhden kesän kiskoa merivenettä, kun jo pakeni pois sanoen, että\nelää hän kyllä kotonakin, elää siellä kaksitoista hevostakin. Hyvissä\nvaroissa lienee lähtenyt Jäämeren tielle Jankkilan Mattikin, Sodankylän\nlukkarin poika, koska hänelle eivät kelvanneet vanhan isän tarjoamat\ntaikatemput matkan varoiksi, ei edes sekään taito, miten tavaransa\nsaisi varkailta varjelluksi. Mutta Taivalkosken lukkari Olli Väisänen\nei ollut rikas eikä varoissakaan, sillä hänen oli koko perheineen\ntäytynyt lähteä suurta köyhyyttä pakoon.\n\nVäisäs-Olli eukkoineen ja kolmine perillisineen ei kyllä ollut ainoa\njoukollinen matkamies Ruijan taipaleella. Moni muukin perhekunta\nnähtiin samoilla poluilla, Tepsan ukkokin Sodankylästä, Kalle Moilanen\nSuomussalmelta, Salomon Holmi Tornion puolesta, Kaarakka-Olli ja\nPetteri Mölö Tervolasta ja Juha Pietilä Kemijoelta. Jumisko-Petterikin,\njoka jo 14 ikäisenä oli ensi kerran käynyt Jäämerellä, vei viimein\nsinne viisihenkisen perheensäkin. Ne miehet, jotka jo ennestään olivat\nyksinään soutaneet Ruijan rantoja ja kulkeneet erämaan pitkiä keinoja,\nsinne sitten viimein vaelsivatkin koko perhekuntansa kanssa. Kumpulan\nhöökäri, Ransukan ukko Kemijärveltä, oli kolmetkymmenet kerrat tehnyt\nRuijan matkan, ennenkuin ajatti sinne eukkonsa ja seitsemän lastaan.\n\nRuijan tie oli pitkä ja paha, niin ettei sille kukaan juuri aivan\nasiatta lähtenyt. Kittilänkin mailta sai mitata Varengin vuonolle\nsuoraa maataivalta 300-400 km ja Tornion seuduilta 500-600 km sekä\nOulun maakylistä 700-800 km. Eikä ollut maankulkijoilla muuta kuin\ntalvinen keino tallattavana ja luminen erämaa tien vieressä sekä\ntuntematon taival tien takana, tulevaisuuskin yhtä tuntematon.\nPelkos-Aukustille sentään vanha Tornion äijä kädestä katsoen ennusti:\n\"Voi, poikaparka, mihinkä menet! Menet vetten taka, ja siell' on monta\nvaaraa... Mutta kuitenkin asut uuvessa talossa vanhoina päivinäs\".\nSamoin Liviönjärven Jussalle muuan Pajalan emäntä lupasi pitkää matkaa\nsekä puolen elon aikaa iloa, toisen murhetta, ynnä vain yhden lapsen\nvanhuuden turvaksi. Utajärven tyttärelle, Kreetu Valkamalle, sokea äijä\nniinikään povasi kädestä, kun sai rieskan palkakseen, ennusti ja sanoi:\n\"Sie menet sellaiselle matkalle, jolta et koskaan tule takaisin. Sie\nmenet paikalle, joka on iso paikka... en tiijä, onko se kaupunki vai\nmikä. Sie menet naimishin ja saat viisi lasta, mutta vain yksi jää\nhautasi päälle, kun kuolet... Sie saat talon törmälle, ja siinä on\nakkunat etelhän päin...\" Ja tämä sokean äijän lukema elämäkerta kävi\ntoteen, niinkuin Pelkos-Aukustille ja Liviön Jussallekin ennustetut\nasiat.\n\nLänsi-Ruijaan, Tromssan puoleen, Alattiovuonolle ja Porsangerille\nmenijäin matka kulki halki Länsi-Lapin. Kaarakka-Ollikin juti\njoukkoineen Ruotsin-Lapin lävitse, \"Vittangin kaupungin kautta Parthun\nja merenkanthin Morshan\", ja sitten Hammerfestiin, matkaten vain\nniinkuin pörö, ymmärtämättä sen enempää norjalaisten rantakylien\npuhetta kuin mitä viittomalla asioita selviteltiin. Säräisniemeläinen\nMankisen Kustu, Kalajoen Jaako Kantola, Vihannin Juha Hemmilä ja\nPihtiputaan Eetu Argillander polkivat samoja maita Jällivaaran kautta\nBarduun ja Salangeniin. Parpalan Iisakki, 18-vuotias Karungin poika,\ntaas nousi hiihtäen jokivarttaan Muonioon, jopa aina Kilpisjärvelle\nsekä Norjan rajalle Pyhäänoutaan, heittäen sinne sivakkansa seinää\nvasten pystyyn ja sitten lähtien pyrkimään Senjan ruukille. Näitä\ntaipaleita kulki Johanna-tätinsä kanssa nuori Herman Lukkikin Lohtajan\nemäkirkolta. Jyykeän markkinoille jutavien lappalaisten matkassa\nmentiin tunturimaihin, ja pojalla oli ihan sydän kurkussa nähdessään\nlapinmiesten vyöllä puolikyynäräiset puukot, vielä enemmän, kun\nlappalaiset olivat niin oudonnäköisiä, mutta silti kaikki yhdennäköisiä\nkuin sianjalat. \"Herra taivahan!...\" pääsi pojalta, kun Ruijan korkeat\ntunturit tulivat eteen, ja jalka varoitti, että palaja pois. Jakun\nukko, 87-vuotias Alattion äijä, lähti yli 60 vuotta sitten Iin\nOlhavasta ja ajeli porolla tunturien ylitse Enontekiön, Autsin,\nAitjärven, Koutokeinon, Pingisjärven, Suolavuoman, kautta pelottavan\nBeskaadastunturinkin ja Karkian ohitse Alattioon samaa matkaa\nmuoniolaisten ja muiden pohjanperäläisten kanssa, niin että oli 25\nporoa samassa raidossa. Samoja vanhoja keinoja kulki Kuivaniemen\nTuomaan Anna-Kreetakin kuudentoista muun matkamiehen seurassa, joutuen\nAlattion Mousunsaareen ja viimein Kaavuonoon norjalaisen miehen\nemännäksi. Ja monen muunkin askeleet veivät tälle keinolle. Kukkolan\nsuutarikin Karungin Kukkolasta, oikea vuotakengän mestari ja Jakun\nSusanna-muorin isä, tuli ja jäi Alattioon. Kulki entinen Harilan\nukkokin Ruotsin Karungista mennen Kaavuonoon ja joutuen siellä\nnaimisiin Uuskaarlepyystä tulleen Ingman-papin pojantyttären kanssa.\nJuti myös Kuivaniemen mies Aleksanteri Saarela ajautuen viimein\nAlattiovuonon perukkaan Ariniemen asukkaaksi ja saaden pikku taloonsa\nneljätoista perillistä, poikia ja tyttäriä. Ollin-Pekkakin, pikku\npikkuruinen miehen käppyrä Turtolasta, ajeli tämän pitkän ja kovan\ntunturitien kuljettaen pikkuruista eukkoansa poronahkiossa isossa\nkannellisessa arkussa, jossa eukko saattoi sekä istua että maata.\nTirkistysreikä vain oli arkun kannessa akkaa varten, mutta kansi oli\ntarkasti lukossa ja avain Pekan taskussa.\n\nPorsangerinvuonon tie taas kuljetti Tenon ja Kaarasjoen kautta. Sitä\nkeinoa, muinaisen Kippaisen Sammelin jälkiä, juovatteli entisaikaan\nPeltovuomasta lähtenyt Mikon Mattikin kolmella porolla, akka ja kolme\nlasta ahkioissa. Autiolla taipaleella matkamiesten täytyi syödä\najokkaansa, Inarijoella ensimmäinen, Tenolla toinen ja kolmas\nKaarasjoella. Sitten Mikon Matti itse tarttui vuottoraippaan vetäen\nnuorimpia lapsia ahkiossa yli tunturien kaksitoista penikulmaa\nPillavuonolle, akan ja vanhimman lapsen astuessa perässä.\n\nMutta kun Tyrnävän tytär Maria oli kulkenut Ruijaan ja joutunut\nPorsangerille, niin sitä matkaa pyssyjokelainen Antin-Sammun Anna-Leena\nvieläkin muistelee. \"Töörnavalta\" oli Maria tullut Ouluun; samassa\nveneessä oli kuljetettu tervaakin, ja Oulusta hän oli astellut \"kaksi\nmiilaa Ruijaan päin\" Rovaniemelle ruveten piiaksi Vakkuriin. Sitten\nMaria oli taas lähtenyt ylös sitä tenoa, joka vie Porsangeriin päin,\nRovaniemeltä kun päästään kahta jokireikää Ruijaan käsin, nimittäin\nKemijokea ja toistakin jokea. Tyrnävän tytär nousi toista reikää\npäätyen Kaarasjoelle sekä siitä Kaarasjoen tenoa alas merimaihin,\nviimein kulkeutuen Porsangeriin, Pyssyjoelle, joutuen naimisiin Juhan\nKierrin kanssa. Sitten Kierri hukkui Honningsvaagin luona, ja Mariakin\non jo aikoja kuollut. Oli Maria kyllä muistellut nimensäkin, mutta\nAnnan-Leena ei tullut sitä korjanneeksi haltuunsa.\n\nNäistä läntisiä teitä vaelsivat Länsi-Ruijaan pyrkijät ja länsirajan\nasukkaat. Mutta itärajalaiset, Kuusamon ja Sallan eläjät, taas monesti\nvalitsivat tiensä Jäämerelle Vienan-Karjalan ja Kuollan niemimaan\nkautta, joutuen Venäjän valtaan, Muurmaniin Ryssänrannalle, useimmin\nPetsamon Pummankiin. Ja siitä kuusamolaiset sanoivatkin Jäämeren\nkävijöitä tavallisesti _pummankimiehiksi_. Tätä erämaan tietä aikoinaan\nEeva Knihtiläkin, Korvuan tytär, asteli kulkien kautta pohjoisen Vienan\nKannanlahteen sekä sieltä poikki Kuollan-Lapin ja halki Imanterojärven\nRyssänrannalle väsähtäen viimein vanhaksi muoriksi Vuoreijan\nkaupunkiin.\n\nMutta kaikkein suurin Ruijan tie veti halki Suomen-Lapin, Kittilän,\nSodankylän ja Inarin Jäämeren Näytämöön ja Reisivuonolle. Kemijärven\nRansukka-äijän sanotaan ensi miehenä kulkeneen Suomesta Jäämerelle\nNäytämön kautta ja näin avanneen kaikkein suorimman kulkukeinon Ruijan\nrannoille. Ja näitä teitä sitten koko Peräpohja vaelsi. Vain joku\ntakalappalainen kulki Utsjoen kautta, ja joku lantalainenkin, kuten\nHäkkilän Aukusti, joka seikkaillen ajautui Lapin perille ruveten\nrengiksi lapintaloon sekä sitten Utsjoen kirkkoherralle. Utsjoen kautta\nkulki kraatarimestari Karvokin Varengin Nyborgiin, mutta hän vaelsikin\nmaata kuin herra ollen vaatetukseltaankin paljoa hienompi kuin muut\nmatkamiehet, niinkuin kraatarimestarien tapana tiedetään olevan. Silti\nkuitenkin norjalainen äkäisenä tiukkasi häneltäkin passia. Mutta kun\nRuijan mies passista näki, että on kraatarimestari, niin hän kädestä\npitäen vei sisään ja viinapullot toi sekä heti laittoi hyvät pulssit.\nSillä kraatari oli siihen aikaan Ruijanrannalla hyvässä arvossa, heistä\noli silloin suuri puute.\n\nKolmin, neljin, viisinkin viikoin ruijankävijät viipyivät talvisella\ntaipaleella. Kaukaisimmat sonnustautuivat matkaan jo neljä viikkoa\nloppiaisen jälkeen, siinä kynttilänpäivän aikoina, muutamat helmikuun\nlopulla, ja toisten tarvitsi lähteä vasta maaliskuun alkupäivinä. Mutta\nperille piti kaikkien joutua Marianpäivän tienoissa, jopa ennen\nMariaakin, sillä silloin oli Jäämerellä kaikkein kovin kalankäynti.\nSivakka oli useimpien kulkuneuvona. Nuoret miehet ja yksinäiset\ntaipaleentekijät vain reppu selässä hiihtelivät halki erämaiden aina\nJäämeren rannalle asti. Aapo Ollilakin Kemijärven Alakylästä ennen\nRuijaan muuttoaan potkaisi monet kerrat sivakka jalassa Varengille,\nensimmäisen kerran jo yhdenkolmatta ikäisenä. Mutta 75-vuotias\nylitorniolainen Järvelän Juha joutui Jäämeren tielle jo 13 ikäisenä\norpona. Hakkaili poika rengintapaisena puita tien vieressä, kun\nRuijan miehiä hiihteli ohitse sanoen: \"Lähe, poika, Ruihaan!\"\nPaikkahousuissaan poika lähtikin potkimaan miesten kantapäillä, niin\nettä risaisen takin riekaleet vain vilkuttivat jälkimaailmalle\njäähyväisiä. Miehet pitivät huolta pojan syömisistä, ja niin mennä\nkitkuteltiin halki Lapinmaan Jäämeren rannalle. Siellä Jussa pääsi\nmiesten kanssa merta soutamaan ansaiten pian uudet housut ja ehjän\ntakin. Tyrnävän Kaakis-Aapo hiihti 1870 vaiheilla siikajokisten\nPesos-veljesten kanssa kotiporteiltaan sulaan veteen asti. Mutta\nSodankylässä rahattomat miehet pysähtyivät, hosaisivat 50 syltä\nhalkoja, Aapo iskien päivässä kaksikin syltä, ja sitten taas lähtivät\nsivakoimaan.\n\nUseat naisetkin sivahduttelivat miesten latua noudattaen vain samaa\ntahtia edellä menijäin kanssa. Rauvanjoen Elsakin, Säkkisen tytär, sekä\npari muuta Jokijärven naista juovatteli Jurmun Paavalin ja Juhan\nKoistilan kintereillä Taivalkoskelta Reisivuonoon saakka, tuohikontti\nvain hartioilla heilahdellen. Simon Kaisa Kauppila heittäysi Iin Ellin\nkanssa yhdentoista torniolaisen hiihtoseuraan, ja taivalta tehtiin niin\nkovasti, että Iin Elli uupui tuntureihin lapintaloon. Yritti Sohvia\nIllikainenkin alussa uupua, kun Pudasjärveltä Keräsen Maijan kanssa\nlähti 1876 parinkymmenen miehen matkaan sivakoimaan, mutta ei kyllä\nhellittänyt, työnteli vain perässä, joskus itkeskelikin, paahtoi ja\nvoiteli suksiaan ja taas kiristi. Kalle Moilanen, Joonan poika, joka\noli monet kerrat Ouluun soutanut tervalastin, lähti eukkoineen\nkevättalvella 1878 Kiannalta hiihtelemään, Samassa hiihtoliitossa oli\nKallen veli sekä Pupon Juhani Keinälänkylästä, ja matkalla liittyi\nsivakkajoukkoon vielä lisää vaimonpuolia. Konttiselkäinen hiihtoseura\npaineli höyryten ja huurteisena kylien lävitse ja talojen ohitse sekä\ntaas poroteitä halki metsien ja jänkien yhä vain pohjoista kohden\nkautta Kuusamon, Sallan, Sodankylän, Sompion ja Inarin päätyen viimein\nReisivuonon rannalle. Kallen velimies, joka oli Ruijassa ennenkin\nkäynyt, hiihti etunenässä joukkoa johdatellen. Pauna-Lassin Kaija\nhiihteli jo 19-vuotiaana vielä nuoremman Manta-sisarensa kanssa Iin\nTannilasta Lappia kohden isän ohjatessa poroa, jonka ahkioon oli eväät\nsälytetty. Ajettiin sitten kyllä hevosellakin ja porolla Kittilää ja\nInarinmaata, ja matkatovereina oli muitakin miehiä ja naisia,\ntorniolaista Keskosen Juusehviinaa sekä Pudasjärven Merta-Elliä.\n\nMutta toiset, jotka olivat vähän paremmissa varoissa, ajelivat\nhevosella ja poroilla koko matkan, toiset vain väliin turvautuen\nsivakkoihinsa. Jalomaan Loviisakin Paavolasta, mentyään temmekseläisen\nPekkalan emännäksi, ajeli miehineen 1881 omalla hevosella Kolarin\nSieppijärvelle, missä ajokas myötiin, kun kuultiin, että hevosenruoka\nylempänä loppuu, ja ruvettiin ajamaan porolla. Perävaaran Erkki taas,\nlähtiessään 1863 parissakymmenissään Jäämeren tielle, ajeli hevosella\npitkin Kemin ja Luirojoen varsia Luironkylään sivakoiden siitä\nSompion-Lappia Tanhuaan ja Lokkaan.\n\nTänne oli jo \"akuteerattu ja piställätty\" Inarin poromiehiä vastaan, ja\nniitä olikin siellä kymmenin ajokkain, samoin kuin Ruijaan menijöitä\noli kymmeniä miehiä. Siitä keikuttiin Lapin ajopeleissä Mutenian ja\nRieston kautta läpi Sompion Inarin Kyröön. Täällä taas oli vastassa\nLiisan-Jouni, joka monine sarvipäineen lähti matkalaisia lennättämään\nNäytämöä kohden. Lasketeltiin Inarijärven itälaitaa katkaisten suuria\nlumisia niemiä ja taas oiustaen laajojen pakkasviimaisten lahtien\npoikki. Näytämöstä Keksin Salkko sitten saatteli miehet veneellään\nVesisaareen.\n\nEi tullut siihen aikaan kyyti kalliiksi, ajoi hevosella tai porolla,\njoskaan ei aina ajaminen kovin rapeaakaan ollut. Piekkolan Liisakin kun\nHailuodosta 1875 lähti taipaleelle, pääsi Tornioon muutamalla markalla\nmarkkinoille menevän Hailuodon ukon reessä, ja taas Torniosta kolmella\nmarkalla markkinoilta palaavan Nikkarin Kustun kyydissä Sodankylään\nsillä välipuheella, että kävelee vastamäet. Sitten alkoi porokyyti,\n10-12 markan ajo Sodankylästä Reisivuonoon. Se oli kyllä sellaista\nmatkantekoa, jota saarella asuja Piekkolan perillinen ei ollut\nelämässään kokenut. Jo kyytimieskin, lapin äijä Peura-Mooses,\nkarvatamineissaan oli tyttärestä niin outo nähtävä, että hän kerran ja\ntoisenkin katsoi ja arveli, ettei tuo nyt oikein ole ihmisennäköinen,\nmutta ihminen se nyt kumminkin on, vaikka on kummallisen muotoinen ja\nvanha. Ja tämä ihmisennäköinen Mooses lähti Liisaa lennättämään\npohjoista kohden. Samassa matkassa oli toki suuri joukko muitakin\nJäämerelle menijöitä, Liisan sisarenpoikakin Hailuodosta, Anna Raappana\nja Ellin-Pirko Sodankylästä sekä Pelto-Matti Marioineen ynnä muita, niin\nettä lapinukolla oli pitkä, parinkymmenen poron raito, jonka etumiehenä\nhän itse ajeli. Pikku äijä päästeli väliin nulkkaa ja tolvaa, joskus\nlaukkaakin, ja tottumaton Piekkolan perillinen pyörähti monta kertaa\nkiikkerästä ahkiosta hangelle, monta kertaa itkikin ja voivotteli\njumalan nimen kautta, kun poro vain laukkasi eteenpäin jättäen tyttären\nkauas tiepuoleen. Sattuipa kerran niinkin, että ahkion keula töksähti\npuun taakse, jolloin poro kimmastui, kääntyi päin ja olisi koparoinut\najajan vaivaiseksi, ellei perässä jutava mies olisi ennättänyt hätään.\nPeura-Mooses johti joukkoaan halki erämaiden ja erämaakylien, Lokan,\nMutenian ja muiden, pitkin metsäteitä, poroteitä, paksuun hankeen\ntallattuja kapeita soukkiloita. Ja kun taloissa yövyttiin, olivat\npirtit niin täynnä matkalaisia, ettei lattialla tahtonut makuutilaansa\nlöytää. Johdatti Mooses kansansa joskus semmoiseenkin korpeen, ettei\nollut talosta tietoakaan, vaikka yö oli tulossa. Silloin Mooses antoi\nmajan korvessa. Miehet hakkasivat maahan suuren kelohongan ja\nlaittoivat hyvän rakovalkean, jonka lämpöisissä levähdettiin, syötiin\nja maattiin yö lappalaisen asettaessa poronsa metsään jäkälää\nkaivamaan. Mutta kun metsänpuolista kylkeä palelsi ja kylmä viima sitä\npuri, Mooses neuvoi kääntämään ahkion kyljelleen metsää vasten, ja heti\ntuntui paljoa lämpöisemmältä. Mutta Mooseksen korpikoti oli sittenkin\nkylmä. Piekkolan Liisakin värisi viluissaan, vaikka toppanuttu oli\npäällä, jalkoja paleli ja varvaskin paleltui, vaikka jaloissa olivat\nuudet omakutoiset sukat sekä matkalla ostetut kallokkaat.\n\nLapinkotienkin ohitse ajettiin joskus, ja tunturien ylitse kuljettiin\nsekä suurien järvien ja jänkien halki. Ja näin viimein jouduttiin\nReisivuonoon, jossa yövyttiin Joosun pirttiin. Täältä taas Joosun\nveneessä päästiin Vesisaareen.\n\nKoko menoa oli silloinkin, kun rovaniemeläinen Perungan Janne, Tapion\nRiikka ynnä muita hyviä 1877 oli vaeltamassa Jäämerelle. Parinkymmenin\nmatkamiehin ja kaksin raidoin lähdettiin jutamaan kohti pohjoisia\ntunturimaita. Ajettiin kyliä ja taloja myöten aina asunnot täyttäen.\nMutta kun jouduttiin yöpymään metsähongalle, eivät kaikki matkalaiset\nmahtuneet saman nuotion äärelle, vaan täytyi majoittua monille tulille.\nJoka ryhmä rakensi pimeään metsään oman yökuntansa. Mutta ei siinä\nkyllä paljon tullut taikaa nukkumisesta, kun kylmässä korvessa koko\njoukolla asuttiin. Istuskeltiin vain nuotioilla, keitettiin kahvia ja\njuotiin, syötiin ja tarinoitiin sekä käytiin naapuritulillakin puhetta\npitämässä. Varsinkin isolle nuotiolle, jota sanottiin _Kestikevariksi_,\nnaapurinuotioiden asukkailla oli tuon tuostakin asiaa. Ison nuotion\npaisteessa kun kelletteli sellaisia hönkiä miehiä kuin Perungan Janne,\nLöökreenin Erkki ja Petteri ja Viirin Mikko sekä naisia Tapion Riikka,\nPiirolan Elsa ja Karuliina ynnä Ruokasen tytär ja Hyötylän Elsa.\nKestikevarin hönkä-miehillä oli pullokin matkassa, joten heidän\nasennollaan elettiin reimasti. Puuta lyötiin tuleen, kun se vähänkään\nrupesi vaipumaan. Rahattomat ja viinattomat Sodankylän miehet ja muuan\nköyhä poikariepu Rovaniemeltä ihan houkkina repivät ja raastoivat\nmetsästä honkaa Kevarin roihuun, kun hönkä-miehiltä saivat ryypyn\npalkakseen, niin että viinatilkka aina tuotti lämmintä Kevarin\nmiehille, vaikkei se joka kerta mennytkään omaan suuhun.\n\nHuonoihin kerineisiin puetut Sodankylän latvojen köyhät miesparat kyllä\ntarvitsivat hyviä ryyppyjä sekä puiden kiskomista ja nuotion loimoa\npysyäkseen sulina ja lämpöisinä kylmässä tunturin yössä. Mutta Tapion\nRiikkaa ei vain kylmä helposti ahdistellut, sillä hänellä oli\näitimuorin laittamat housut päällään ja ylös asti ulottuvat lampaan\nvillanahkaiset säärystimet sekä niin isot saappaat, että mahtui sisään\nkolmet sukat. Ja isot kallokkaat oli vielä päällä.\n\nErämaan metsähongalla oli kyllä tilaa olla yötä, oli vielä Kyrönkylän\ntaloissakin ja Ivalon Törmäsessä, vaikka sinne useasti työntyikin\ntunturista kymmeniä ruijankävijöitä, toiset tullen poroilla, toiset\npuskien sivakka jalassa, jotkut Kemijärven naiset tehden kahdeksankin\npenikulman päivähiihtoja. Oli sijaa Koppelossakin, jossa saatiin\nlämmittää sauna sekä huuhtoa pois moniviikkoiset matkan hiet ja noet.\nMutta kun jouduttiin Inarin taakse Partakon lapintalolle, niin siellä\nei enää tilaa riittänytkään. Vaikka Partakossa oli kaksi pirttiä,\nkokoontui paikalle niin paljon Ruijan matkamiehiä, etteivät kaikki\nmahtuneet huoneisiinkaan, talo kun oli vain semmoinen pikkuinen ja\nmatala lapinpesä, jossa talon emäntä vielä makasi lapsivuoteessa. Joka\nnurkka oli ihmisiä täynnä, vielä ulkona ahkioissakin nukkumassa. Köyhiä\n\"ryssäriepujakin\" oli Uhtualta asti sivakoilla tulla rähjännyt, mutta\nheitä ei laskettu sisäänkään, vaan he saivat viluissaan kyhjötellä\nulkona. Mutta kun Tapion tytär matkaeväistään antoi pikku tilkkasen\nkonjakkia lapsivaimolle, sai hän kyllä sijansa. Osasipa Riikka\nmuutenkin matkalla huolehtia menostaan antaen mieliryypyn lapin\näijälle, joka poroineen oli matkuetta saattamassa. Siitä äijän sydän\nliikahti, niin että hän hyvillään asetti parhaan jutonsa Riikan\najokkaaksi. Eikä tyttären tarvinnut muuta kuin istua vain ja antaa\nporon hoitaa menoa. Mutta Kumpulan Matti-pojalle, joka ei ymmärtänyt\nryypyllä kohdella poroisäntää, sattui kerran sellainen laiska ryökäle,\nettä Matti sai yhtä päätä pitkällä kepillä sorkkia sitä perävilloihin,\njos tahtoi vähänkään pysyä muiden matkassa.\n\nPartakosta jutamakunta ohjasi kulkunsa Reisivuonoon, josta taas Inkilän\nAntti antoi venekyydin Varenginvuonon toiselle rannalle. Isoon\nveneeseen ahtautui koko joukko tunturista tulleita, Tapion Riikkakin\nmatka-arkkuineen. Kylmä oli kevättalvisella Jäämerellä, niin että hyvin\nvaatehdittu Rovaniemen tytärkin sai työntyä matkapeittojensa suojiin.\nMutta kun muuan viluinen vienalaisriepu palelluksissaan tuppautui\nsamojen peittojen lämpöisiin, Riikka suuttui ja ärähti: \"Jos et sie\nkorjaa siitä luitas, niin mie työnnän sun merhen!\"\n\nKului pitkä korpivaellus hyvin hevosella ja porolla, ja meni se\nmiehiseltä mieheltä sekä metsien naiskansaltakin sivakoilla ja\nsompasauvoilla mitaten. Mutta kun joutui tänne maailman takarannalle\nyrittämään kelkka perässä ja vielä perillisiä kelkassa, niin siinä\njuhdaksi joutunut jo tunsi tuhansien askeltensa mitan ja määrän. Mutta\nnäin vain Holmin Salomon, iso ukko kyllä, Ruotsin Alatorniolta Kittilän\nkautta 1860-70 vaiheilla vaelsi Ruijan tien, itse kiskoen kelkkansa,\nvaikka siinä oli koko hänen omaisuutensa: lapset, eväät ja\nvaatepahaset. Akka vain kävellä tohmersi perässä, työntäen kelkkaa\nmilloin jaksoi.\n\nSattui joskus erämaan ankaralla taipaleella surma samoille matkoille\nRuijan retkeilijäin kanssa. Petsamon tuntureihin kerran nöyrään säähän\neksyi, uupui ja paleltui Jäämerelle kalamieheksi lähtenyt suutarimies\nMikko Ryynänen. Mutta kun Kemijärveltä lähti 1864 toukokuulla pahimman\nkelirikon aikana kahdeksantoista miestä nälkäkuolemaa pakoon kolkolle\nRuijanmerelle, vaelsi heidän kintereillään oikein iso-kuolema.\nSompion-Lapissa miehet lähtivät huonolla sompiolaisella veneellä\nsauvomaan pitkin jokea. Mutta kova kevättulvainen koski täytti veneen,\nniin että kaikki joutuivat veden varaan. Kaksitoista miestä vaipui\nkoskeen, Hultin Heikki ja Perälän Jullu Kemijärveltä, Polkka-Jaako\nOulusta ynnä yhdeksän muuta. Vain kuusi miestä pääsi rantaan, Kummun\nNiku Tervolasta ja muuan raahelainen muurariukko niiden joukossa. Näin\nsurkeasti päättyi tämä Ruijan matka suureen joukkosurmaan. Tämä olikin\nsenaikaisten Jäämeren retkien kamalin tapaus. Kovin se järkytti kaikkia\nruijankävijöitä ja muitakin, sitä muisteltiin pitkät ajat, ja vielä\nnytkin vanhat sitä mainitsevat.\n\nMutta sattui niinkin, että ruijankävijä retkellään lisäsi matkamiesten\npäälukua. Kukon emäntäkin pyörähdytti tunturituvassa uuden matkalaisen.\nHonkahaloista lyötiin iso tuli piisiin, kolme päivää levähdettiin ja\nlämmiteltiin, ja sitten taas lähdettiin Jäämerta kohden, pieni hurrikas\näitinsä ahkiossa. Hyvin meni matka. Terveenä tuli tunturitupalainenkin\nkalarannoille -- ja istuu nyt toimekkaana isäntämiehenä Kallijoen\ntörmätalossa. Taipaleella tehty Kukon poika lienee kyllä ollut kaikkein\nnuorimpia Ruijan matkamiehiä, vaikka tälle pitkälle retkelle joutuikin\nmoni elämänsä ensi taivalta kulkeva ihmisenalku. Tervolan Ison-Kössön\nAnna-Kreetakin kulki kahdeksanvuotiaana äitinsä hameenliepeissä kuin\nkaritsa emonsa perässä. Jussa Halonen sai viiden vuoden ikäisenä\npojanpalkeena ajella halki Lapin, nukkua tuhisten samassa ahkiossa\nvierekkäin kokoisensa karhunpenikan kanssa. Ja kumpaisellakin erämaan\npennulla oli hyvä ja lämmin olo.\n\nMutta niillä lapsirievuilla, jotka joutuivat tunturilaisten mukana\njutamaan halki erämaiden kaupiteltavaksi Norjan rantakansalle, ei kyllä\nliene koskaan ollut oikein hyvä ja lämmin olo. Tällaisiakin Ruijaan\nmenijöitä, kauppatavarana kuljetettavia ihmisparkoja, ajautui\nentisaikoina suomalaismetsistä meren äärille. Pohjois-Ruotsin kaikkein\nköyhimmät metsäsuomalaiset, joilla ei pirttiköppänässään ollut muuta\nomaisuutta kuin rääsyisiä sikiöitä, hätääntyivät monesti työntämään\njonkun nälkäisestä joukostaan ohitse kulkevan rikkaan ja ruokaisen\ntunturilaisen ahkioon. Meren rannalle kesäksi kulkeva lappalainen\nkaupitteli lapsen sitten jollekin norjalaiselle soutu- tai\npaimenpojaksi tai lapsenhoitajaksi. Sata vuotta takaperin, 1800-luvun\nalkupuolella, tällaisia kauppalapsia joutui kymmenittäin Tromssan\nrantaseuduille, Patsivuonoon, Salangeniin, Ibbestadiin,\nLofooteille. Toisellakymmenellä olevia poikia ja tyttäriä, joskus\nyhdeksänvuotisiakin kurjia, täisiä raukkoja tunturilaiset toivat\nmatkassaan tarjoillen niitä rantalaisille palvelukseen. Kymmenen,\nviisitoistakin taaleria lappalaiset vaativat ja saivatkin\nkauppatavarastaan kappaleelta. Joskus he vaihtoivat hyvän tyttären\nhyvään lehmään tahi saivat pojasta keiturin, lampaan ja viisi taaleria\nrahaa, mutta häätyivät he luovuttamaan poikapahasen lampaastakin, jopa\njoskus kuudesta kalavieosta ja viinakannusta. Kerrotaanpa, että muuan\nkurja poikaraukka, josta ei kukaan maksanut mitään, löydettiin\nsurmattuna meren rannalta. Tällaisia, kauppatavarana jo lapsena Norjaan\nkulkeutuneita 19-23 ikäisiä poikia ja tyttöjä laskettiin 1810-14\nIbbestadissa Herran Ehtoolliselle kahdeksan henkeä. Vaikka\ntämänkaltainen ihmiskauppa oli kielletty, harjoitettiin sitä salaisesti\nvielä viime vuosisadan puolivälin tienoillakin, ja monet köyhät\nlapsiparat ajautuivat aivan vieraisiin oloihin. Tällaisena\nkauppalapsena lienee Pirri-Pekan Eevakin Enontekiön vanhasta\nMarkkinasta kuljetettu Patsivuonon rannoille. Hyvin kyllä lienee\nlapsiparkoja vieraissa kodeissa kohdeltu, ja kunnollisia kansalaisia\nheistä on kasvanut. Mutta entistä köyhää korpikotiaan, josta itkien ja\nparkuen matkaan jouduttiin, tuskin kukaan enää sai nähdä, enempää kuin\nkurjia vanhempiaankaan. Ibbestadissakin eli aikoinaan vanha,\ntummapartainen ja pitkätukkainen kumarainen äijä, Iso-Jussa, joka jo\n9-vuotiaana vielä nuoremman veljensä kanssa oli työnnetty lappalaisen\nSarre-Pieran ahkioon. Matkalla olivat pojat saaneet väliin keppiäkin\nkuin koira, ja viimein oli heidät vaihdettu norjalaiselle vasikkaan. Ja\ntämä oli ollut Jussa-pojan ja pikku veljen ikuinen ero korpimajasta ja\nköyhistä vanhemmista. Sen vain Iso-Jussa oli myöhemmin kuullut, että\nJyykeään oli kerran tullut muuan vanha köyhä ukko kysellen hänen\nnimistään miestä, mutta sinne oli ukko kuollut löytämättä\netsittäväänsä.[92]\n\nTavattomat joukot suomenkansaa karttui kevättalvisille Ruijan\nrannoille. Koko Peräpohja oli lähtenyt liikkeelle. Se oli taas pannut\ntoimeen suuren kansanvaelluksen, jossa joka seurakunta, milteipä kylä\nja talokin oli osamiehenä. Satoihin, jopa tuhanteen, pariinkin nousi\nJäämerelle jutanut suomensuvun pääluku. Muisteleepa Pauna-Lassi yksin\nkuusamolaisiakin 1875 tulleen jaolleen yli parisataa miestä ja naista,\nNiinkuin suuret keväiset muuttolintuparvet suomalaisjoukot tulivat\neteläisten tunturien takaa, muutamat jo maaliskuun alkupäivinä, ennen\nensimmäisiä kevätlintujakin. Veneen täysin niitä tuli, toinen vene\ntoisensa perästä, milloin Reisivuonosta, milloin Näytämöstä, nousten\nSaalamon tunturin vieriltä ja Pykeijan ääriltä Vesisaaren näköpiiriin.\nViikoittain niitä sieltä kohosi yhä uusia veneentäysiä, ja kaupungissa\naina kajahti huuto:\n\n-- Lantalaisia tulee!\n\nJa kaupunki juoksi rantaan katsomaan erämaasta tulevaa kansaa. Veneet\nlaskivat milloin _Hanssin rykyyn_, milloin _Prokkohvin, Ookermannin\ntai Kulaksen rykyyn_, ja niistä kaahaisi maalle ahavan puremaa,\npakkasen pitelemää ja matkan murjomaa väkeä. Tuli sekä miehiä että\nnaisia, tunturien hiihtäjiä, joiden selkäpuolen eväskontti oli hien\nkanssa hieronut harmaaksi, tuli perheitäkin perilliset mukanaan,\npuolivuotiaatkin parkuvat kääröt kainalossaan. Nuotioiden noki oli\nvielä monen näköä hirvittämässä, ja toisilla taas kenellä korvat,\nkenellä poskipäät hilseilivät harmaina pakkasen jäljiltä. Halpoja\ntuohikontteja, nahkareppuja ja vähiä vaateriepuja nousi veneestä\nmatkamiesten mukana, ja jos olisi mennyt kokemaan heidän konttejansa,\nolisi monestakin löytänyt karkeita pettuleivän palasia tai haurasta\nolkileipää. Petäjäistä pakoon köyhä korvenmies oli lähtenyt ollen\nkumminkin pakotettu sitä vielä viimeiseen saakka kantamaan kontissaan.\n\nNousi veneistä kyllä varakastakin väkeä, honkiakin miehiä ja naisia,\nsellaisia kuin Kemijärven Kumpulakin, joka tuli oikein kauppatavaraa\nmukanaan. Niin myös Maaningan Matti, kristitty mies, toi tullessaan\nvoita porokuorman, puolitoista ja myöskenteli sitä sitten pitkin\nkevättä. Monet muutkin kemijärveläiset tulivat kuin ainakin ison kylän\nmiehet ja hyvät isännät tervalla ja traanilla voidelluissa\nnahkavaatteissa ja voileiviskä eväänään, vieläpä monella merivanttuut\nja komeat saapaskengät. Kemijärveläiset olivatkin vanhoja\nruijankävijöitä ja hyviä höökäreitä, jotka tiesivät ja toivat sitä,\nmitä Ruijassa tarvittiin. Hyvännäköisinä tulivat monet Tornionlaakson\ntyttäretkin. Oikein useissa silkkihuiveissa ja komeissa vaatteissa he\npunaposkisina kepsahtivat Vesisaaren rantakentälle. Monet Tornion tytöt\nolivatkin lähteneet Ruijan rannoille miestä etsimään, eivätkä he\ntoiveissaan juuri pettyneetkään. Miehiä oli täällä paljon, mutta\nnaissukua vähän, niin että Tornion komeat tyttäret kyllä kelpasivat.\nJuvanin Hildakin löysi omansa, vaikka veli kielteli häntä lähtemästä:\n\"Mitäs sinne menet? Et siellä miestä enää saa... se Tanelin Iiskokin on\njo ottanut akan\". Mutta Tanelin Iiskolle Hilda lopulta joutui, vaikkei\nollutkaan lähtenyt häntä hakemaan.\n\nMutta _sivakka-ryssät_, jotka sivakoiden olivat tulleet Vienan\nrannoilta, Ryssän Kemistä ja Kemin mailta, olivat melkein köyhintä\nihmislaatua. Nekin vain, pyhäristi kaulassaan iholla paidan alla\nkillumassa, tulla kahnustivat joka kevät ja tavallisesti palkkautuivat\nkauppiaiden renkimiehiksi.\n\nPeräpohjan kieltä melkein järjestään kaikki tulijat puhuivat, niin että\nsitä kyllä vastaan juossut kaupunkikin ymmärsi. Mutta sivakka-ryssän\npuhetta oli vaikeampi tajuta, vaikka sitä olikin totuttu kuulemaan.\nJoskus nousi maalle \"sauvalainenkin\", ja se \"hoastel\" niin\nkonnallisesti, ettei oikea peräpohjalainen kristitty tahtonut ymmärtää\nmitään.\n\nMutta kunnollista kansaa melkein kaikki tunturien tuomat olivat,\nnousevaa nuorta ja parasta ikäänsä elävää, työn karkaisemaa väkeä, jota\nkyllä puute ja pitkä matka olivat röykyttäneet. Mutta sittenkin monen\nmaihin nousijan koko olemuksesta uhkui raatajan itsepintainen sisu ja\nvääjäämätön työtarmo. Ja kelvolliset kirjat olivat melkein kaikkien\ntaskussa, ruskettuneet kyllä ja hien hiertämät, moniin taitteisiin\nsykerretyt papin ja nimismiehen paperit, joskus niin nuhrautuneetkin,\nettei oikein selvää tahdottu saada. Sodankylän miehille oli papereita\npiirrellyt Ingman, ylitorniolaisille Castrén, Kemin kansalle Appelgren,\nRuotsin Karungin matkamiehille Grape, Ylitornion väelle Bucht,\nj.n.e.[93] Niistä kyllä selvisi, että oikeilla asioilla Peräpohjan\nraatajakansa sivakoi ja juti. Hätäytyi Ruijan rannoille kyllä joskus\njutamaan sellaistakin matkamiestä, jolla ei ollut mukana minkäänlaista\npaperia. Kieruan käräjillä 1834 tutkittiin ja syytettiin neljäätoista\nkveenimiestä, Niemeä, Valloa, Välimaata, Ruonaniemeä, Hurria,\nLähdesvuopiota... jotka Kemistä, Kaakamosta, Karungista, Korpikylästä,\nPajalasta, Haaparannalta olivat vain papereitta tulla rähjänneet yli\nrajan ja asettuneet mikä minnekin. Köyhiä raukkoja miehet olivat,\npuutetta ja nälkää pakoon lähteneitä, monella vielä akka ja lapset\nmatkassa parhaina pässeinään.[94]\n\nSuuret tunturit tuottivat hyvää jos huonoakin. Moni kotipuolessaan\nrötöstellyt karkasi hätäpäissään Ruijaan. Mutta kun siellä esivalta\nrupesi papereita kysymään, paineli mies kiireesti säkkipussi selässä\ntakaisin tunturiin. Lammas-Pekkakin, jonka sanottiin kotikylillään,\nKittilässä tai Muoniossa, kävelleen varastetun lehmän kanssa, elukan\nastellessa Pekan saappaat jaloissaan, kapaisi äkkiä metsään, kun\nAlattion vallesmanni rupesi puhumaan papereista. Moni arka ja kokematon\nmies pelkäsi kolmivuotista sotapalvelusta ja luuli pääsevänsä\nhelpommalla, kun karkasi Ruijaan. Miesparat eivät ymmärtäneet\njoutuvansa ankaran Jäämeren elinaikaisiksi asevelvollisiksi, Sellaisena\nsotilaskarkulaisena häärii Piippolasta paennut Miettis-äijäkin\nAnnijoella, punapartainen savolaisukko, ja samoja karkulaisia on\nKallijoella Pason Heikki, Iin mies, joka jo 19-ikäisenä sieppasi\nsivakka jalassa erämaahan, koska olisi joutunut ensimmäiseen sota-arvan\nnostoon.\n\nTornionlaaksosta ja Oulustakin tuli usein tullirötösten tekijöitä.\nTullikommellusten takia sanotaan oululaisen Helanderinkin joutuneen\nJäämeren mieheksi. Oli ukko Kulta-Kukon ja jonkun kolmannen miehen\nkanssa teekuormaa kuljettaessaan joutunut tullimiesten kanssa\ntappeluun, jossa muuan tullari oli nuijattu tyrmään. Siitä miehet\nolivat katsoneet parhaaksi paeta maasta, Kulta-Kukon vain jäädessä\nkotipuoleen, koska ei ollut todistajia, että hänkin oli ollut\nnuijimassa. Tuli kyllä isossa joukossa pikku pahantekijöitäkin,\nsellaisia kuin oululainen Karlströmkin, joka vuoroin varasteli, istui\nKilpelässäkin syöden vettä ja leipää, väliin taas kävi Trondhjemissäkin\nistumassa paremmalla muonalla, sitten taas kykötti kalaveneessä merta\npyytäen. Mutta parhaasta päästä äijä kykötti telkien takana.\nPakolaisena laukkoen Virsukin oli joutunut Jäämeren kiertäjäksi. Oli\nmies ollut renkinä ja pantu keskellä yötä kovalla kiireellä noutamaan\nnapamuoria, kun talon emäntä oli ruvennut lapsia saamaan. Kelkalla\nrenki oli vanhaa kämäleukaa lennättänyt ja sitten kannoilta ohjaten\nkiikutellut suurta jokitörmää alas. Mutta pimeässä oli kelkka\nkiepsahtanut syrjään ja mennä porhaltanut vanhoine muoreineen kuohuvaan\nkoskeen. Siitä Virsu-parka oli niin säikähtänyt, että oli oikopäätä\nottanut maantien jalkainsa alle ja rukattanut vielä etemmäksi kuin\ntietäkään riitti.\n\nPohjaksuipa Vesisaareen kerran itse Hallin Jannekin. Punaisella\nsukkajalka laukilla hän tuli komeasti ajellen, komea torniolainen\nPikkupirtin Liisa matkassaan. Oulun Janneksi miestä sanottiin, ja kauan\naikaa hän kaupungissa oleskeli, rikkaana ja rentona miehenä ajellen\nLiisoineen. Mutta viimein rupesi kuulumaan, mikä mies Oulun Janne oli,\nja silloin poika möi laukkinsa Pasolle, jätti Liisan kaupungille, nousi\nlaivaan ja ajoi Amerikkaan. Mutta kävi sama Oulun Janne muutaman vuoden\nkuluttua vielä toisenkin kerran Vesisaaressa, rentoili taas jonkin\naikaa, sai matkaansa Sipolan Kaijan ja meni Vuoreijaan. Sinne mies\njälleen heitti Kaijat ja kaikki ja karkasi toistamiseen Amerikkaan,\njossa Ruijan suomalaiset sitten häntä taas tapasivat. Matti Kumpulakin\noli kerran istunut samassa korttipöydässä Jannen kanssa, ja miehet\nolivat laulaneet \"Hallin Jannea\". Mutta Janne oli viimein sanonut:\n\"Ette te osaa oikein\". Ja mies oli sitten itse laulanut koko viisun\nkomeasti alusta loppuun. Märkinä vain olivat olleet pojan silmät ja\nposket, kun hän oli veisaillut:\n\n    \"Hallin mummu se ehotteli\n    hopiaa ja kultaa,\n    ettei ainuaa poikaa vietäis\n    Siperian multaan\".\n\nOuto ja merkillinen oli maailma, johon joukko Peräpohjan kansaa oli\ntaas kulkeutunut. Hurrikkaasta se oli peräti outo. Jo tunturit ja\nlapintalot ja lapinkodat, turpeiset ihmisasunnot häntä ihan\nhämmästyttivät. Kamaloilta näyttivät jo Jäämeren kolkot kalliotkin,\njoissa ei ollut muuta kuin paljaita kivikomeroita ja hirveitä kivisiä\npystyseiniä. Eikä hakopuukaan siellä enää kasvanut. Jaloinaan Loviisa\noli kyllä lähtiessään sanonut menevänsä niin kauas kuin hakopuuta\npiisaa, mutta kummissaan hän jo katseli joutuessaan todellakin\nsellaiseen maailmaan, missä ei ollut hakopuun alkuakaan.\n\nEikä ollut Vesisaarikaan sellainen kuin oli luultu. Jaloinaan\nLoviisakin ensi asioikseen antoi miehensä tietää: \"Olet narrannut!\nEihän täällä ole ihmisten talojakaan, turvenavetoita vain... Ja sanoit,\nettä Vesisaari on pitempi kuin Oulu\". Mutta mies vain väitti:\n\"Pitempi tämä onkin\". Ei Piekkolan tyttärenkään mielestä, kun hän\npitkänperjantain iltapuolella ensi kerran tuli Vesisaareen, kaupunki\nturvekammeineen ollut oikein Oulun kaltainen. Eikä Perävaaran\nErkistäkään kaupunki näyttänyt paljon miltään, ja Pietilän Heikin\nmielestä Jäämeren kaupunki oli kuin menneitten maja, pikkuisia hyttejä\nvain rannalla ja parhaassa keskikylässä vähäisen vain talojen kokousta.\nPirttikankaan Joopistakin näytti Varenginrannan suurkylä niin\nkurjannäköiseltä, että hän jotenkin pian lähti pois aikoen suoraa päätä\npaineskella Nivalaan. Mutta Kittilässä tuli muuan kotipaikan mies\nvastaan ja sanoi: \"Älä houraa! Ei Nivalassa ihminen elä\". Ja niin Joopi\npalasi takaisin Jäämerelle. Sellaisen näkemyksen sai Pelkosen\nAukustikin, ettei Vesisaari ole ihmisten asuinpaikka, kun hän sinne\nmuuanna pyhäiltana kaakamolaisen Kankaan Iiskon ja kuudentoista\nvaimoihmisen kanssa souti Näytämöstä Iiskon tervaamattomassa veneessä\nnousten maalle Hanssin rykyyn. Väkeä oli mustana ranta, ja koko kylä\nnäytti niin ikävältä, että Pelkonen olisi paikalla lähtenyt takaisin,\njos olisi ollut rahoja. Ei ilahduttanut miestä sekään, vaikka oli\nmatkassa kolme kannua hyvää konjakkia ja viisi kannua viinaa, ja\nVesisaaressa kauppapuodit olivat pyhänäkin avoinna, vieläpä viinaa ja\nviinaryyppyjä oli saatavana hyvin monesta kaupasta.\n\nMonia tuttuja näköjä Vesisaaren mantereelle nousija sai nähdä\nrantajotikossa, ja laiturille juossut kveeni useasti huomasi ilokseen\nkotikyläläisenkin kapuavan veneestä. Monilla oli sukulaisiakin, veljiä,\nsisaria, setiä tai serkkuja täällä jo ennestään. Sukulaisten ja\ntuttavien taloihin sovittiinkin ensi aikojen asukeiksi. Ja kyllä taas\nmonet etelän isojen talojen kasvatit ja pikku pirttienkin pitäjät\nsaivat ihmetellä Jäämeren kaupungin asuntohoitoa. Perungan Riikkakin,\nTapion tytär, joutui Ruokasen tyttären kanssa ensi öitään majailemaan\nMikkosen Kustun hoivissa. Tyttäret riisuutuivat illalla makuulle\nniinkuin ihmisten tapa on, mutta yöllä he heräsivät kylmään ja viluun\nja korvien palelemiseen, \"Eihän vain pelti ole jäänyt auki\", Riikka\nhuudahti talon emännälle. Mutta eihän harmaassa takkauunissa peltiä\nollutkaan. Vaivasi Lannanmaan tyttäriä vielä läheisen navetankin lemu\nsekä kalan- ja traaninhaju niin kovasti, että täytyi lähteä hangelle\nhuokumaan. Mutta ulkona taas vasta oikein kala antoi tuoksuansa samoin\nkuin hieruakin, jota meri vuoroin virutteli ja vuoroin heitti\nkuivamaan.\n\nKovin ahdas elämä tuli suomalaisten pieniin pirtteihin, kun suuri\ntunturien tulva täytti kaupungin. Mutta täytyihän tehdä tilaa, kun\npuutteen ajamat köyhät ihmisparat ilmestyivät vieraille rannoille\nhaastaen entisten kotikorpien tuttua kieltä, jopa tuoden matkassaan\nvanhojen kotipirttien savuisen tuoksunkin. Kymmeniä ihmisiä täytyi\nsaada sopimaan samaan huoneeseen, seitsemän, kahdeksankin kattilakuntaa\nhääri vuorotellen tulisijan vierillä ja seitsemän, kahdeksan\nkahvipannua siinä toinen toisensa perään porisi. Näinpä Tibergin\nMaija-Leenankin pieneen taloon, jossa oli vain vähäinen tupa ja sen\nedessä porstua sekä takana hömmäkkö ynnä laen yllä matala lohta,\nahdettiin kahdeksantoista henkeä, jotka söivät seitsemästä kattilasta.\nTaloa hallitsi 80-vuotias yksinäinen leskimuori Maija-Leena, mutta\nvieraat sen täyttivät maksaen kukin perhe laikkoa kruunun kuussa. Sopi\npirttiin Heikki Hoikka eukkoineen ja kolmine lapsineen, Kalle Meethi\nemäntänsä ja kahden lapsen kanssa ja Pirkon Pekan akka kolmine\nperillisineen sekä Tibergin Aatolhvi Marioineen ynnä vielä kaksi\nyksinäistä miestä, Niskan Aapo ja Tukki-Salkko. Hyvässä sovinnossa\nelettiin pirtissä, ja sovussa öisinkin nukuttiin lattian täysin kylki\nkyljessä kiinni. Maija-Leena-muorilla, Meethillä emäntineen ja Pirkon\nPekan eukolla oli pirtissä sängyt, joissa he makasivat, kun taas toiset\nlepäsivät lattialla, Hoikka-Heikkikin eukkoineen aivan oven suussa.\nMutta Tukki-Salkko ja Niskan Aapo kaahaisivat illalla ahtaan aukon\nkautta lohtaan loikomaan. Päiväksi pantiin sängyt korjuuseen, muorikin\nvetäisi sievän _lööstäkin_ vielä peitoksi, ja kolme kehtoa, joissa\npienimmät ihmiset nukkuivat, täytyi päiväksi nostaa sänkyihin.\nVuorotellen keitettiin takakömmäkön ison paakariuunin liedellä sekä\ntuvan rautauunissa, vuorotellen tuvan lattia joka ilta siivottiin, ja\nvuoron tullen eukot kehräsivätkin talon muorin ja Hoikka-Heikin Riikan\nrukeilla. Maija-Leenalla oli lehmäkin, ja häneltä saatiin ostaa maitoa\nlapsille ja kahviin viidestä äyristä peili.\n\nVesisaaren asunnoissa oli kyllä ahtautta, mutta avaralla merellä oli\nnokko tilaa, ja hyvästi vain suuretkin lantalaisjoukot saivat\nRuijanrannalla työmaansa. Hierualle heitä vastaan jo riensi muun joukon\nmukana kaupungin kauppiaita ja kalanpyytäjiä kysymään tulijoilta:\n\n-- Rupeatko kippariksi?\n\nKymmenittäinkin saattoi kysymämiehiä olla, Brodtkorbeista, Rasmus- ja\nHanssi-äijistä alkaen Molko-Olliin ja Viinikka-äijään asti. Pian saivat\nlannanmiehet isäntänsä. Kauppiaat veivät heitä puotiinsa, jossa miehen\nnimi ja numero merkittiin kirjaan ja \"akortiin\", että se ja se rupeaa\nsille ja sille siitä ja siitä palkasta _kippariksi_. Ja nälkäinen mies\nsai kauppapuodista etukäteen tavaraa ja vaatetta, mitä tarvitsi, kunhan\ntoinen luotettu mies meni takaukseen vastatulleen puolesta. Ja näin oli\nmaankulkijasta tehty Jäämeren kalamies ja kippari. Toiset taas\nrupesivat tavallisten kalanpyytäjien kippareiksi. Monet, varsinkin\nkarjalaiset, joutuivat kauppiaiden rengeiksi. Karppis-Aukustikin, joka\njo nuorena oli nähnyt unen, että hän joutuu Ruijaan ja hukkuu, rupesi\nVesisaaressa porvarin renkimieheksi uskaltamatta koskaan vesille. Mutta\nkerran hyvällä säällä hän Joki-Erkin ja Lahdenperän, taitavien\nkalamiesten, kanssa meni merelle, mutta tulikin myrsky, ja kävi,\nniinkuin jo aikoja oli käymään sallittu; Karppis-Aukusti painui mereen\nja hukkui.\n\nTunturien takaisista tyttäristä taas useimmat joutuivat\n_syöttöpiioiksi_ kalamiehille ja kauppiaille, mutta monet saivat\ntavallisen palvelijan paikan kauppiaissa ja kaupungin virkamiesten\ntaloissa. Tapion Riikkakin, joka Rovaniemellä oli rehkinyt 25 markasta\nkoko vuoden, meni palvelijaksi Vesisaaren sairaalaan saaden vuodessa 24\npeesiä. Sieltä hän muutti taas pappilaan karjapiiaksi. Pellosta\nnypöshameessa tullut Enbuskan Elmiina oli ensin syöttöpiikana\nVuoreijassa kevätkauden 50 kruunun palkalla, sitten meni kauppias\nDahlille piiaksi 80 kruunun vuosipalkalla. Tepsan Anna-Karuliina\njoutui ensin pappilaan Christophersenille palvelemaan yhdessä\nPietulan Sohvian kanssa ja täältä taas Vuoreijaan Zachariassenille.\nMutta niin jumalatonta oli elämä pappilassakin, että pyhänä Marian\nilmestyspäivänäkin piikojen piti kuurata lattioita. Norjassa ei Marian\npäivää pidetä pyhänä. Suomussalmelta 1876 lähtenyt Valpuri Keränen oli\nensin pari vuotta Sundelinin höökärillä sadan kruunun vuosipalkasta,\nsitten kolme Hanssi-äijällä saaden aina 125 kruunua vuodessa. Mutta\nHanssilla olikin viisikolmatta henkeä yht'aikaa ruokittavana. Talonväki\nsöi omissa huoneissaan, mutta keittiössä söi muu joukko: kolme\npuotipalvelijaa, kaksi \"ryky-puukhollaria\", neljä piikaa ja kaksi\nkartanorenkiä sekä Korttilan Fettu, vanha Alkkulan mies, joka sahasi\npuita ja kantoi kyökkiin. Kankaan Saarakin yritti palvella setäänsä,\nMolko-Ollia, mutta ei tullut toimeen, kun Molko-muori oli niin\npahankurinen, että hänen kanssaan täytyi aina sotia, pitipä vielä\nväkeänsä huonolla ruoallakin. Siitä Saara hylkäsi setänsä huoneen sekä\nmuutti Viinikan höökärin palvelukseen, jossa pysyi pari vuotta, kunnes\nmeni Kallavaaralle emännäksi saaden sellaisen tyttärenkin, joka on niin\nsikiävää lajia, että on tehnyt kaksitoista lasta.\n\nNäin Iannanväki hajautui rantalaiturilta kuka kunnekin. Miehet\njoutuivat etupäässä kalanpyytäjinä kulkemaan pitkin Varenginvuonoa\nmilloin mihinkin kalarantaan, ja monet naiset seurasivat syöttöpiikoina\nmukana.\n\nJäämeri oli ottanut vastaan etelän tulijat. Pettuleivän syöjille se\ntarjosi kalaa, rasvaista Jäämeren viljaa, joka lajia sekä myöskin\nselvää leipää.\n\nMutta jotkut petäjäisen kasvattipojat olivat niin perehtyneet karkeaan\nkotileipäänsä, ettei heidän sydämensä saattanut selvää jumalanviljaa\nottaa vastaankaan. Muuan Kuusamon mieskin aina sekoitti leipäänsä\nhevoselle hankittuja kaleita, että olisi vähänkään saanut suurukseensa\ntuttua, kotoiselta korvelta karskahtavaa tuntua.\n\n\n\n\nMerta ja meren lintuja\n\n\nKaikkein merkillisimpiä maailman asioita, mitä suomalainen Ruijaan\ntultuaan sai nähdä, oli Jäämeri, suuri aapa, josta korvesta tulijan\npiti ruveta etsimään elatustansa. Oli kyllä jo kuultu Ruijan aina\nsulasta suurmerestä, mutta ei oltu uskottu, että se sentään talvellakin\nlumisten ja jäisten rantojen äärellä, kovalla pakkasellakin saattaisi\npysyä sulana. Oli Oulun Mustos-Tuomas itse kasvanutkin mereksi sanotun\nvesipaljouden partaalla, oli Hailuodon Jaako Kallsten kotonaan jo muka\nmerta soutanutkin ja muka kalaa -- norsiakin! -- pyytänyt, mutta täällä\nvasta avautui oikea merien meri, joka väliin pauhasi hirveänä\nmyllertäen, väliin taas välkkyi ja hohti kirkkaana ja avarana kuin\ntaivaan tanhua; ja toisinaan taas asui meren yllä harmaa, läpinäkymätön\nkylmä konto, niin että se oli kuin kuoleman alho.\n\nTämän meren kanssa maankulkijan täytyi ruveta taistelemaan elämästään,\nuhmailemaan kaikkein suurimpia ja kolkoimpia aapojakin säilyttääkseen\nhenkensä näillä kolkoilla rannoilla. Kymmenin vuosin on moni erämaasta\ntullut täällä merta soutanut ja seilaillut kokien tuulet ja vaistosäät\nja kaikki meren kummat. Paljon onkin merenkävijä oppinut pitkällä\ntaipaleellaan ollessaan alituisesti taajomassa suuren aavan kanssa,\nmilloin sitä vastaan, milloin taas myöten, Ja siinä on entisestä\nmaatiedon miehestä tullut meritiedon mies, joka ymmärtää Jäämeren\nsuurta elämää ja henkeä, ymmärtää sekä imehtii meren monia merkillisiä\nasioita.\n\nPaljon niitä onkin imehdellä täällä takarannoillakin. Kaikkein\nihmeellisin ihme on meren _ulli ja hierua_, eli sellainen kummallinen\npaikka, että vesi kuusin tunnein nousee nousemistaan, kunnes paisuu\ntäyteen määräänsä, ja sitten taas kuusin tunnein laskee ja sokkuu, niin\nettä koko ranta jää alastomaksi. Vesisaarenkin rantameri paisuu\npuolikolmatta metriä, niin että hierualla seisovien makasiinien\nsiltapatsaat uppovat melkein umpipäähän. Ja kun taas päätyy kaikkein\nmatalimman veden aika, on saaren ja mantereen välisen salmen länsipää\nniin kuivilla, että hevoset saattavat saaren laitumilta kahlata\nkaupungin puolelle. Kummallisesti meren nousu ja lasku noudattaa kuun\nvaiheita, sillä aina uudellakuulla hierua on juuri 12 aikana sekä ulli\n6 aikana. Mutta sitten ne yhä hiljastuvat lähes puoli tuntia joka\nkerta, niin että täyden kuun kumottaessa hierua ja ulli taas ovat\nsamaan aikaan. Tämä tapahtuu niin tarkasti, että vanhat tottuneet\nmerenäijät osaavat ullista ja hieruasta määrätä päivän juoksun paremmin\nkuin huonosta kellosta. Kaikkein korkeimmat ullit sattuvat juuri kuun\ntäysimmälle muodolle sekä sen kapeimmalle piirulle, kun taas pienimmät\novat kuun välikorttelien hetkinä. Myöskin kovien säiden aikana ovat\nkovat veden paisumiset, mutta kun on vaisto, on merennousukin pienempi.\nNäin on meren vesi noussut ja laskenut niin kauan kun maailma on ollut\nkohdallaan. Aivan kohdallaan ei maailma sentään kyllä koskaan pysy.\nSillä juuri maailman pyörimisestä ja kallistelemisesta seuraa meren\nliikehtiminenkin. Kun maailma kallistuu maalle käsin, niin meri virtaa\nrannoille, ja kun maailma taas kallistuu merelle päin, niin vesikin\nvaluu takaisin. Arvaa sen siitäkin, kun ulli saattaa nousta pystyä\nkallioseinääkin monta kyynärää sekä taas puskea suurta tenoa\nvastavirtaan, niinkuin Näytämöjokeakin pari neljännestä aina isoon\nHyljekoskeen asti. Pyssyjokelainen on kyllä kuullut, että kaukana\nmerenaavassa on hirmuisen suuri ja syvä reikä, johon vesi toisin\nvuoroin suurella pauhulla pyörien ja kiertäen sokkuu ja taas toisin\nvuoroin yhtä kovalla elämällä puhaltuu ulos. Moni laiva on\nonnettomuudekseen sattunut joutumaan tähän meren kurimukseen, ja vesi\non vetänyt sen iankaikkiseen kitaansa.\n\nMaan kalttoamisesta seurannee myöskin meren alituinen virtaileminen.\nVarsinkin isossa meressä käy myötäänsä väkevä vedenjuto. Aavalla\nVuoreijan merelläkin vesi kulkee alituisesti länteen ja itään, ja\nsamoin tapahtuu Varenginvuonollakin, vaikk'ei niin kovasti kuin\naapamerellä. Pitkin vuonon pohjoisrantaa virta vetää itään, perukkaa\nkohden, ja taas etelärannan puolessa juto käy länteen käsin. Rantojen\nlähiseuduilla virta on heikompi, mutta kaukana väylällä se liikkuu\nvahvana, kunnes keskivuonolla on hiljainen virranjama. Mutta\nkaukaisilla Jäämeren ulapoilla käyvät taas monet valtavat virrat jäitä\nrikkoen ja ajellen.\n\nTuuletkin nostavat meren liikkeeseen, Hiljalleen matkatessaan tahi\nmaapuolelta jutaessaan laittavat ne pieniä pystyjä _paaruja_\nhypähtelemään vuononpinnalla, jopa jo _aaltojakin_ ajelemaan. Mutta\nkovilla tuulilla ja pahoilla _ulkosäillä ja aapasäillä_ käyvät merellä\nkorkeat _vesiluomet_, jopa joskus niinkin kovasti, että _taittehet_\npuhkaisevat meren räiskien aallonharjoista valkeita _karjaspäitä_\nkorkealle ilmaan, ja kauheimmissa merimenoissa karjaspäät puhaltuvat\nyhtämittaiseksi _vesisauksi_. Mutta päästyään kerrankin oikein\nsisuksiaan myöten raivoamaan suuri meri ei enää kovin pian saata\nasettua hiljaiseen olotilaansa. Vielä monia päiviäkin sen jälkeen, kun\non jo tullut aivan _vaisto_, meri liikehtii ja huohottaa kuin aikamies\nkovan tappelun perästä. Suuret _siikanteet_ vain päiväkausin ajelevat\ntoisiaan ja pärskähtelevät rantaan, Aapamerta taas saattaa valtava\n_jonka_ ajella viikkomäärinkin. Yli meren ylettyvä laakea vesiköyry\ntoisensa jälkeen vaeltaa verkalleen pitkin ulappaa, harvakseen mutta\nvoimalla nousten ja laskien, tullen ja mennen, vakavana ja järkkymättä\nkuin aikatalon vanhaisäntä tietään mittaillen.\n\nJäämeren suolainen vesi on ihmeellisen kirkasta ja hohtavan\nläpikuultavaa niinkuin kristalli. Se on luonnostaan kirkkaampaa kuin\nparhainkaan maan ja tunturijärvien saivovesi. Tyynellä ilmalla syväkin\npohja pohottaa aivan selvänä, niin että silmä erottaa siellä pienet\n\"maarflyye\"-matosetkin ja pikkuiset kriilit, vaikkapa neulankin, jos\nvain on aivan vaisto ja _tinatyven_.\n\nMutta meren pohja ja pohjaa peittävä kasvikunta antaa oman värinsä\nkirkkaalle vedelle, Varenginvuonokin Vesisaaren luona loistelee\ntoisinaan mitä moninaisimmissa värisävyissä. Rantapuolella merenpohja\non vaaleanviheriä ja samassa, kevätruohoakin vaaleammassa viheriässä\nloistaa koko vuonon laitapuoli. Ulompana taas pohja painuu syvemmäksi\nja sitä mukaa veden viheriäkin tummenee. Mutta paikoin peittävät pohjaa\nlaajat vaaleat tai tummat, punaruskeat, kellanruskeat tai punasinervät\n_taarikentät_, ja niillä mailla taas merenkalvo kimaltelee punaruskeana\nja keltaruskeana, punasinisenä ja sinipunaisena, paikoin aivan tumman\nsinivioletin sävyissä, Mutta kun keväällä joka tunturipuro puhaltaa\ntummaa saivovettänsä, muuttuu koko vuonon väri tummanruskeahkoksi,\nsillä keveä suolaton maavesi pysyy pinnalla pitkät ajat, kunnes myrsky\nvelloo kaikki sekaisin, tai maatuuli työntää tunturien tulvan\nmerenselälle. Samoin kovan kesäsateen pilvistä pudottama saivovesi\nantaa merelle tumman synkän pinnan. Kalalle, varsinkin lohelle\ntällainen saivovesi on hyvin mieluista. Silloin se koko joukolla\ntyöntyy vuonoon. Mutta maatuuli on lohelle myrkkyä. Se ajaa saivoveden\npois Varengilta, ja samassa matkassa pakenee lohikin isolle aavalle.\n\nMeren pienillä maarflyye-matosillakin on tehtävänsä. Nämä pienen pienet\nelävät syövät ja kuluttavat kaikki, mitä vain mereen ja hierualle\nheitetään. Veteen viskatun kalanpäänkin ne yht'äkkiä hävittävät\nolemattomiin. Onpa tapahtunut, että mereen hukkuneelta mieheltä, joka\nvain muutaman tunnin on ennättänyt olla upoksissa, madot ovat kaivaneet\nsilmät päästä. Rantalappalaiset käyttävät tällaista kaikkisyöpäisyyttä\nhyväkseenkin. He heittävät täiset turkkinsa ja roukonsa hierualle meren\nvaltaan ja saavat ne tuota pikaa takaisin aivan puhtaiksi napsittuina.\nKalamiehet taas luovuttavat vanhat saappaansa hetkeksi ullin käsiin\nsaadakseen niistä entisen voiteen pois, että uusi tarttuisi paremmin.\nPian onkin kengistä kalvettu viimeinenkin rasvanhaju. Kaikki totkut ja\nraadot, vanhat vaaterisat ja kenkärajat ja kaiken maailman rikat,\nroskat ja jätteet näille pienille suursyömäreille kelpaavat. Kaiken\nkelvottomansa kansa heittääkin meren haltuun. \"Siitä ei ole muuhun kuin\nhierualle\", kuulee usein vesisaarelaisenkin sanovan. Hierualla otetaan\ntäydestä arvosta kaikki, käytetään ja kulutetaan. Pienenpienet matoset\nJumala on asettanut suuren merensä terveyden ja puhdistustoimen\npitomiehiksi.\n\nMutta makasiinien ja kalamiesten \"rykyjen\" siltapatsaisiin merimatojen\nhammas ei pysty, koska patsaat puolet aikaansa seisovat kuivilla.\nSuolavedellä toisin vuoroin huuhdeltuina patsaat tulevat niin lujiksi,\nettä ne vielä neljänkymmenen vuoden perästä haukkuvat hintaansa ja\ntoisten neljänkymmenen vuoden kuluttua pyytävät puolta. Mutta jos ne\naina olisivat vedessä, silloin mato niitä kyllä jystäisi ja kalvaisi\nreikiä kylkeen, joten ne piankin pilautuisivat.\n\nNäinpä makasiinit ja laiturit pysyvät pystyssä kalaveneiden tulla ja\nmennä. Kalamiespolvi toisensa perästä saattaa toimia samoilla\nrantasilloilla, soutaen merelle ja taas palaten. Ja näin jatkuu elämä\nikuisilla rannoilla. Meri paisuu ja sokkuu, jonka vaeltaa aavalla ja\nsiikanteet vyöryvät hieman laitaan, kala ui meressä, ja kalamiehet\nsatalukuisin häärivät rantamallaan. Mutta ilmassa liikkuvat meren\nikuiset _linnut_. Nämä Jäämeren kaikkein vanhimmat kalamiehet ovat\nyhäkin kaikkein ahkerimpia ja kaikkein lukuisimpia pyytömiehiä, jopa\nkaikkein kovaäänisimpiä pitäen pyytöretkellään useasti yhtä ankaraa\nelämää kuin kyypiläiset.\n\nSadoin, tuhansin tämä merellinen lentokansa liikkuu kaikilla\nrannoilla. Varsin mieluisesti linnut liittyvät Ruijan kalamiesten\npyytökumppaneiksi seuraten heitä merelläkin sekä taas suurin laumoin\nhyökäten rantapuolille saaliin osamiehiksi. Kylille, kalahaminoille ja\nkaupungeille nämä kutsumattomat kuokkavieraat ja irtolaiset antavat\naivan erikoisen vilkkauden ja elämänmenon. Suurimmillaan on\nlintukunnankin liike ja toiminta aina silloin, kun kalamiehetkin\nahkerimmin häärivät kalastustöissään, ilmassa häilää ja kirkuu\nkymmenittäin pieniä vilkkaita _tiiroja_, valkeita harmaaselkäisiä\n_kajavia ja pikku kajavia_, tummia pitkäpyrstöisiä _räiskiä eli\nhaskelikkeja_ sekä isoja _moosia_, joita on kahdenkinlaisia, Pienempi\nvaalakanharmaa-selkäinen on _sillimoosa_, mutta isompi mustaselkäinen\non _siperianmoosa eli klonkkimoosa_, jolla on ainakin sylenpituiset\nsiivet, ja lentäessään se väliin huutaa: \"houh!\" Makasiinien ja talojen\nkatoilla istuu toisinaan koko harjantäyteinen lautakunta kajavia ja\nmoosia arvokkaina valkea rinta pullollaan. Leuhahtaa siitä aina joku\nlentoonkin, mutta toinen taas tupsahtaa heti tilalle. Astelee lintuja\nhieruallakin, ja aina joku pistäytyy merellekin kellumaan. Mutta\nilmassa on kaikkein suurin liike. Kirkuen nämä iänikuiset kalanpyytäjät\nliitävät sinne ja tänne, ylös ja alas, ja taas yhtäkkiä iskevät veteen\nkopaten taitamattoman kalan kynsiinsä. Kalamiesten saapuessa saaliineen\nrantaan, on kohta satoja ilmaneläjiä, varattomia ja kerjäläisiä huutaen\nja rähisten kärkkymässä osaansa. Mereen heitetyt kalantotkut saavat\nheti korjaajansa, jäivät ne meren pinnalle tahi katosivat pinnan alle.\nKädestä kärsään ovat nämä köyhät kalanpyytäjät aina tottuneet\nelämään, ja aina he myös ovat ruokansa saaneet. Räiskä, jota myös\n_paskanpiinaajaksi_ mainotaan, kyllä harvoin itse viitsii iskeä kalaa.\nMonesti se käy itseään isompienkin lintujen, kajavienkin, kimppuun\npitäen niitä rähisten ja rusikoiden, sekä ilmassa että merellä, niin\nkovilla, että niiden täytyy luovuttaa vasta koppaamansa kalat, jopa jo\npuoleksi niellytkin saaliinsa häpeämättömälle rosvolle. Rähisten ja\ntohisten, kiroillen ja nokitellen silloin keikutaan ilmassa, tehdään\näkkikieppauksia ja kuperkeikkoja sinne ja tänne, mutta pienempi ja\nsukkelampi piinaaja ärhentelee aina kimpussa, niin että pitkä peräsulka\nvain vipattaa. Kun kajava viimein heittää saaliinsa, ei ole kuin pikku\nkiepsaus, kun räiskä sieppaa sen ilmalennosta kynsiinsä.\n\nToisinaan moosat ja kajavat panevat toimeen hirveän yöllisen\nrantarähäkän. On vain kalastajalta sattunut jäämään totkut rannalle,\neikä niitä vielä ole ennen keksitty, ja meteli on heti valmis. Satoja\nnälkäisiä tahtoo siitä suupalansa. Siinä raastetaan, syödä hotkitaan ja\nhuudetaan. Kalansuolia kiskotaan päästä ja toisesta, haukutaan toisiaan\nja kiroillaan, kunnes kahden riitaan sekaantuu kolmaskin napaten\nriitapalan omaan suuhunsa. Koko rantakunnan yörauha siinä vähääkään\nvälittämättä rikotaan, Mutta kun viimein ilmestyy toratantereelle joku\nhäiritty nukkumamies, tohahtavat yölliset metelöitsijät tiehensä.\n\nMutta iso _aapalintu_, valkoinen, käyränokkainen _havhest_, asuu kaiken\nelinaikansa selkämerellä tullen maalle ainoastaan pesäntekoon.\nKalaparvia ajellen aapalinnut liikkuvat meren ulapalla, ja niitä\nseuraten kalamiehetkin löytävät parhaat saalispaikkansa. Ja kun\nkalastajat saapuvat pyyntivesille, lyöttäytyvät meren lentäjät heidän\npyytöveljikseen. Kun vain kala sattuu koukusta kirpoamaan, on heti\nkymmeniä lintuja tapellen sitä tavoittamassa. Joskus kyllä joutuu suuri\nmoosakin, rantapuolien lintu, selkämerien virkamatkallaan samaan\nsähäkkään huutaen jo taampaa: \"houh!\" Silloin kaikki aapalinnut\nsäikähtävät, heittävät kalan ja tappelun ja kaikkoavat pois jättäen\nsaaliinsa moosalle, joka saattaa suoltaa suureen kurkkuunsa lähes\nparikorttelisenkin kalan. Toisinaan aapameren kalamiehet huvikseen\nsonnustavat merimateen rihmaan uimaan veneen perässä. Sitä taas\naapalinnut koko parvin lentävät tavoittamaan seuraten venettä pitkät\nmatkat, tapellen keskenään sekä repien ja hakaten kalaa.\n\nEi iso _auttikaan_ koskaan oleskele rantarähisijäin häilyvässä,\nkirjavassa sekaseurassa. Perheaikansa autti viettää tunturijärvien\nrauhassa saaden siellä perillisensä ja opettaen niille merielämän\nalkutaitoja. Sitten se vasta juoksuttaa joukkonsa kintereillään\nisonveden äärelle tutustumaan oikeaan merielämään.\n\nHyvähän merellisten lintujen onkin kesällä elellä, kun ilmat ovat\nihanat ja kalaa vedessä yltäkyllin. Mikäli meri on hyvä rantamiehille,\nsikäli se antaa ilman linnuillekin heidän ruokansa, vaikka he usein\nkeskenään suupalastaan riitelevätkin. Mutta monesti Jäämeren\nkesäilmakin käännähtää kaaloksi ja kolkoksi. Juhannuksenkin tienoissa,\njälkipuolessakin, pohjoinen tai ilkeä itä ryhtyy puhumaan, ja silloin\npian vesisade muuttuu lumirojuksi, joka paiskaa tunturit valkeiksi,\njopa meren rantamaatkin kattaa talvisella peitolla. Silloin raaka konto\ntäyttää meren, ja lintuparat saavat nälissään kirkuen lennellä\nrannikolla.\n\nSuurien rantapesien isot asukkaat eivät aina ole vain lintujen ahkeria\nkalastuskumppaneita ja kalantotkujen lahjoittajia. He saattavat\ntoisinaan lintupahasten parhaana pesintäaikana muuttua häpeämättömiksi\nryöväreiksi ja kotirauhan rikkojiksi, Monen ihmisen tärkeänä\nelinkeinona on kontti selässä kähmiä lintujen pesiä myöten anastaen\nniiden parhaat aarteet toisesta toisensa jälkeen. Eivätkä vain tulevia\nsukupolvia varten valmistetut munat heille kelpaa, vaan myöskin niiden\nalaisiksi nyhdetyt pehmeät untuvat, _utheet_. On monissa paikoin oikein\nvartavastisia suuria _mutiasaaria_, joita vain niiden omistajat ovat\noikeutetut verottamaan, Jyykeänvuonossakin on vallesmannilla oma\nmunasaarensa, samoin Kariniemen Mooseksen pojilla on isältä peritty\nmunasaari, niin myös Unikan Petterin pojat hoitavat ja koluavat isänsä\nvanhoja munakallioita. Mutta on paljon saaria ja suuria lintupahtoja,\njoihin saa kuka tahansa tehdä rosvoretkiä. Isot ja pienet kajavat,\nmoosat, krykjat, autit, alkat ja lunnit, hanhetkin asustavat saarilla\nja pahdoissa, ja kymmenittäin saattaa yksikin pesä tuottaa munia, kun\nvain taidolla hoidetaan niiden varastamista. Otetaan toisten lintujen\npesistä myös utheita. Varsinkin autin utheet ovat hyvin pehmeitä,\nvaikkakin lintu usein on niin kurillinen, että rapoo pesänsä, kun näkee\nryövärin lähestyvän. Suuret määrät lintujen munia kerätään ja myödään.\nNiinpä 1870 Ruijassa saatiin kokoon 50,000 kappaletta, ja paljon niitä\nvieläkin keräillään, varsinkin Väställä. Monissa Tromssankin\nruokakaupoissa näkee isoja vihertävänkirjavia moosien sekä muitakin\nmunia ikkunoissa; 15-25 äyriä on niiden hintana kappaleelta. Mutta\nvaarallisten retkien tuloksina munat monesti ovat. Päätä huimaavista\npahtaseinistä kynsin hampain kiinni kovertaen saa niitä usein\ntavoitella. Toisinaan sattuukin, että pesänryöstäjä menettää jalansijan\nja putoaa alas murskautuen kuoliaaksi, Vain nuoret notkeat miehet\ntällaisille retkille kykenevät.\n\nMutta Ryssänrannan mataloille, tasaisille _Haanajansaarille_\nlunninpesiä ryöstelemään kykenee kyllä vaikka vaimoihminenkin. Jalomaan\nLoviisakin lähti kerran Vesisaaresta Raution akan ja Rauvanjoen Elsan\nkanssa Vaitolahteen ja sieltä sitten souteli Haanajansaarille.\nViikonpäivät eukot saarilla asustelivat vaatekodassa ja pyydystelivät\nlunneja. Vanhoja ruskeita kalaverkkoja he virittelivät lunnien\npesäkuoppien ympärille, ja lunnirievut takertuivat niihin sadoittain.\nSitten saapuivat pyytömiehet, taittoivat komonokkien niskat, nyhtivät\nhöyhenet pois ja panivat täkät suolaan. Säkittäin oli eukoilla\nlunnintäkkiä talviniestaksi ja toiset säkit _tyynyjä_ makausten\ntäytteiksi, kun he palasivat Vaitolahteen.\n\nPitkän talven aikana, jolloin lumi peittää tunturit ja maat ja hieruan\nlaidassa asuu jää sekä merellä tukahduttava pakkasrusta, ei lintujen\nole helppoa elää kolkolla Jäämerellä, Monet heikot ja arat lentäjät\npakenevatkin paremmille rannoille. Suuret siperianmoosat ja isot\nkajavat vain jäävät lintupahtoihin majailemaan sekä aapalinnut\najelehtimaan merenulapalle, Siellä rannattomalla pakkasrustaisella\nmerenselällä aapalintu pimeänä sydäntalvenakin yksinään leijailee ja\nliitelee kuin äänetön meren kummitus alituisesti tuijottaen synkkiin\naaltoihin...\n\n\n\n\nKevätkalastus\n\n\n\"Kalalla on pyrstö, ja se mennee... ei se seiso. Pyrstö on hänen\njutimensa, niinkuin ihmisellä on jalat. Kala kulkee, niinkuin se on\nkulkemahan pantu... Se mennee sinne, mihin Kaikkivaltias sen lähettää\".\n\nNäin on Pyssyjoen Antin-Sammun Anna-Leena tutkinut kalan kulkua\nPorsangerinmerellä, ja näin se myös tapahtuu koko Ruijan merellä ja\nkaikilla Ruijan rannoilla. Asuntakalat kyllä ovat aina vesissä ja\nliikkuvat sinne ja tänne etsien syötäväänsä. Mutta sitten suurilla\nkalanpaljouksilla on heidän määrätyt aikansa, jolloin heidän pitää\nlähteä vaeltamaan ympäri Jäämerta käyden Ruijan kaikissa vuonoissa ja\nkaikilla rannoilla. Kaikkivaltias, joka kaarneenpojillekin antaa heidän\nruokansa, kun he häntä avuksensa huutavat, on suuressa viisaudessaan\nnäin määrännyt vesielävänsä jutamaan ja maita lähestymään, että\nautioille rantamaille asettuneet kristityt ihmiset sekä syntisetkin\nsaisivat heidän ravintonsa.\n\nPitkin talvea kyllä liikkuu meressä kalaa, turskaa ja muuta, niin että\nse aina syöntikalaksi riittää, mutta tämä ei vielä ole suurta\nkalankäyntiä eikä kykene saamaan aikaan mitään merkillistä. Mutta vasta\nkevättalvella tapahtuu oikea kalakansan vaellus saaden aikaan suuren\nmaakansan vaelluksenkin. Silloin saapuu Ruijan rantamille pikkuinen\n_lotakala eli lota_ kutuasioitaan hoitelemaan. Se on vain aivan\nvähäpätöinen, silakkaakin kurjempi vesielävä, mutta pienuutensa se\nkorvaa pääluvulla. Tuhantisin, miljoonaisin, tuhatmiljoonaisin parvin\npieni vesipoika uida vikeltää rantavuonoihin, niin että merenkalvo\npirisee. Uutta sukupolvea varten pienet meriläiset ovat liikkeellä, ja\nsitä he alustavat sen kun ennättävät. Täysimätisenä ja pulleana lota\ntulla purskuttaa, mutta kun se on aikansa rantapuolia liikkunut ja\nhoitanut asioitaan, ujuttelee se taas takaisin aapamerelle ollen niin\nhieno ja hoikka kuin rautapiikari.\n\nKaukamerillä tämä pieni kala asustaa ollen tunnettu aina Grönlannin ja\nNew-Founlandin rannoilla asti, ja sieltä se aina uudestaan joka vuosi\nlähtee vaellusretkelleen, sillä niin on määrätty, että kerta vuodessa\npitää hänen olla liikkeellä. Joskus lota saattaa joutua virkamatkalleen\njo helmikuun lopulla tai maaliskuun alkupäivinä, toisinaan se taas\nviivyttelee niin kauan, että saapuu Varenginvuonolle vasta huhtikuussa,\njopa joskus toukokuussakin. Mutta tavallisesti on sen vanha liitto\nennättää Varengille maaliskuussa. Länsimereltä, Västältä, käsin kala\njutaa Vuoreijan merelle kääntyen sieltä pitkin rantoja Varengin vuonoa\nkohden Vesisaaren ja Pykeijan ulottumille. Mutta toisinaan Vuoreijasta\nlähdettyään lotaparvet työntyvät yli meren suoraan Muurmanin rantoja\nkohden ja sieltä vasta ottavat käyntinsä länteen tullen Varengille\nidästäkäsin. Ja silloin on Varengin vesillä suuri vaellus, kala täyttää\nkoko vuonon niin vahvasti, että ulottuu meren pohjasta pintaan asti.\nMutta kun lota tulee tavallista viittaväyläänsä rantoja pitkin, sen\nkäynti on vain kerrallista ja vähäväkisempää kuin idän kautta tullen.\n\nLotapahasen saapuminen on suuren kevätkalastuksen tavaton alkuhumaus.\nViestit pienen vetehisen virkamatkasta lentävät ilmalankoja myöten\npitkin rantoja jo etukäteen, ja näkee sen tulemisen jo etempääkin.\nSillä pikkiriikkinen lotaparka ei saa rauhassa käydä tärkeimmillä\nasioillaankaan. Sen kintereillä tulla höseltävät suunnattomat\nturskaparvet yhtä tuhatmiljoonaisina kuin etujoukkoina jutavat\nlotalaumatkin. Pieni lota on näet luotu suuren turskan ruokahoidoksi,\njoten siis turskan pitää liikkua samoja taipaleita ja juovatella lodan\njälkiä. Mitä suurempina laumoina pikku kalat edellä mennä vilistävät,\nsitä suurempina parvina turskat porskuttavat perässä, Niinpä lotakalan\nsaapuessa rantapuolille merellä käykin aika kohina ja porina. Mutta on\nliikettä ilmassakin. Tavattomat lintuparvet häiläävät lotaparven yllä\nkirkuen, kiroillen ja tapellen sekä tuon tuostakin syöksyen mereen ja\ntaas ponnahtaen ylös. Pientä kurjaa merenkiertäjää, joka vain ajattelee\nsuuren sukunsa säilymistä, ahdistellaan julmasti sekä alta että päältä.\nTuhannet, miljoonat vikeltäjät joutuvat jo ennen toimitustaan syöpään\nsuuhun ja taas tuhannet, miljoonat annettuaan alun uusille pikkuisille\nmerenkiertäjille.\n\nTällaisella suurella menolla ja pauhulla kalanvaelluksen etujoukot\nsaapuvat Ruijan rannoille saattaen koko rantakunnan täyteen elämään ja\nliikkeeseen, rantakunnan, joka jo melkein keripukkiin vaipuen on\nviikkomäärin vetelehtinyt uuvuttavassa talvilevossaan yhä päivä\npäivältä katsoen ja odotellen lotaa tulevaksi. Kovalla tohinalla\nkalamiehet rientävät hierualle, ja rannasta hyökkää pienen kalan\nkimppuun, yhteiseen suursaalistukseen, kolmaskin vihamies, maapeto,\noikea suursurma, porhaltaen pitkin merta ja kiertäen läpikäymättömään\naitaansa kokonaiset satatuhatmiljoonaiset parvet pientä merenväkeä\nsukuun ja säätyyn katsomatta. Ja näin viimeinen villitys tulee\nlotapahaselle kaikkein turmiollisimmaksi.\n\nKurja laiha lota ei kyllä ole lähetetty kalaa ja kalanrasvaa tiukkuvan\nJäämeren rantalaisen syötäväksi, eikä kalamies lotaa sitä varten\npyydäkään. Mutta kun lota on turskan himoruoka ja turska taas on\nrantamiehen pääsyötävä, niin käy hän kiinni lotaan syöttäkseen ja\npettääkseen sillä sitten turskan. Niinpä koko kaupunki käy vaeltajan\nkimppuun saadakseen _syöttäkalaa_ tuottamaan oikeata merenviljaa, joka\nmyös jo täyttä päätä porskuttaa merenselällä. Lotaa vedetään nuotilla\nja verkoilla ja haaveillakin ammennetaan, kun sitä oikein paksulta\npakkautuu.\n\nMutta vaikka lota ei kelpaakaan rantamiehen suupalaksi, moni Jäämeren\nrantalainen ansaitsee parhaan suuruksensa pelkällä _lotakalastuksella_.\nOn oikein ammatti-lotamiehiä, jotka vain ammentavat lotaa myöden sitä\nsitten syötäksi turskanpyytäjille. Varsinkin Väställä, Lofootein\nsuurilla turskanpyyntimerillä, tarvitaan paljon syöttäkalaa, ja sitä\nhaetaan sinne aina Varengilta asti. Entisaikaan Lofootein miehet\npurjehtivat koko joukoin Itä-Ruijaan kalastamaan lotaa ja kuljettamaan\nsitä omille rannoilleen. Joka vuosi he lotaparvien perässä lensivät\npurjeet levällään pitkin meren selkää Varengille saakka. Mutta viimein\nvesisaarelaiset oppivat heiltä pyynnin, laittoivat itse veneet ja\nvehkeet ja ottivat omaan haltuunsa koko Varengin seutujen lotakunnan,\nniin ettei Västän miehillä enää ollut mitään asiaa Itä-Ruijaan.\nVarsinkin Sisäpään suomalaisista tuli mainioita lotamiehiä. Toinen\ntoisensa perästä he laittoivat pyydykset, niin että he nyt Meetheistä\nalkaen, Rauvanjoet ja muut, elävät lotakunnan kustannuksella.\nKöyhä mies ei kyllä pysty lodan suurpyyntiin, sillä hyviin\npyytövehkeisiin tarvitaan jo kymmeniätuhansia kruunuja. Sisäpään isolla\npyytömiehellä saattaa olla tavaton puolitoistasata-sylinen nuotta,\npuolitoistakymmentä syltä korkea ja niin tärkki, että on neljäkolmatta\nsilmää kyynärässä, lisäksi vielä pikku nuotta ja useita veneitä,\nkaikkein parhaimpana iso _kaavelpootti_. Suurnuotallaan kalastaja\nneljin, viisin venein ja kymmenkunnin apumiehin kiertää miljoonaisen\nlotaparven suureen aitaukseensa, ja tästä isosta apajasta hän sitten\ntarpeen mukaan ammentaa pikkunuotallaan ja kaupittelee kalamiehille,\nmutta enimmän osan kuitenkin myö Lofootein turskanpyytäjille, Nostaapa\nlotamies vielä lipun, jossa on kalankuva, veneensä mastonnokkaan\nmerkiksi, että on lotaa myötävänä, Alpertti Meethi lähettää\nsyöttäkalansa \"hurttiruutassa\" Väställe, toiset taas myyvät suoraan\napajastaan lännestä tulleille kalanostajille. _Kasseittain_ kaloja\nmitataan mahtuen laudoista tehtyyn laatikkoon 70 litraa. Saaliin mukaan\nsaadaan kotivesillä lotakassista pari, kolme, kahdeksan ja kymmenenkin\nkruunua, mutta Lofooteilla maksetaan jo 25-40:kin kruunua. Hyvän\nkäynnin aikana saattaa suurapajan myödä tyhjäksi parissa, kolmessa\npäivässä, vaikka siihen on saarrettu 5000-6000 kassillista.\n\nAivan Vesisaaren satamaan asti lotaparvet tulevat, ja siinä ovatkin\nSisäpään miesten parhaat apajat. Seitsemänkolmatta nuottasijaa arvotaan\npyytömiehille viiden kruunun maksusta sijalta, mutta ulkopuolella saa\nkyllä vetää maksutonta nuottaa. Tavattomasti lotaa tuleekin parhaisiin\napajiin. Toisinaan saadaan nuottaan niin suunnaton kalanpaljous, että\nkoko apaja on paksuna lotakeittona, jossa alimmaiset kalat puristuvat\nkuoliaiksi päällimmäisten painosta. Joskus on nuotta kuolleella\npohjakalalla niin raskautettu, ettei kaksitoistakaan miestä kykene\nkiskomaan sitä ylös, vaan täytyy kutsua höyrylaiva apuun vetämään koko\npyydyksen kumoon, ja sinne jäävät kuolleet kalavuoret mätänemään ja\nlevittämään hirveätä haisua koko rantakunnalle, kunnes vesi on raadot\nhuuhtonut pois ja meren pikku eläjät ennättäneet korjata ne haltuunsa,\nUlkopuolelaisetkin pyytävät lotaa myöntikalaksi. Annijokisetkin\nammentavat sitä ja sitten hirveätä kyytiä \"muturisöytillään\"\nkilvan ajaa juksuttavat kalastuspaikoille tarjoamaan saalistaan\nturskamiehille. Sillä ensiksi joutunut useastikin ennättää kiskaista\nsyöttäkalastaan parhaan hinnan, mutta kun kalastajien tarpeet on\ntäytetty, ei sillä kertaa taas lota kelpaa kenellekään.\n\nPari, kolme viikkoa, kuukaudenkin, joskus parikin kuukautta kestää\nVarengilla lotakalan \"ruutta\". Sitten se taas lähtee vaeltamaan aavalle\npäin. Silloin kun lota on matkalla itään käsin Petsamon rantoja kohden,\nVesisaaren lotamies lähtee painumaan perässä. Entisaikaan monet\nvesisaarelaiset purjehtivat yli meren aina Ryssänrannoille asti\nMaattivuonoon ja Nurmensättiin pyytämään lotaa, Jumisko-äijäkin kävi\nkolmekymmentä vuotta Pummangissa. Mutta nyt Ruijan suomalaisukot saavat\nharmissaan sanoa lotaparville jäähyväiset jo Vuoremajoella ja vain\nkatsella, kun ne mennä vilistävät hyville Petsamon vesille, jossa\nvastassa ovat jo toiset suomenmiehet.\n\nMutta joskus lota ei pidäkään liittoaan eikä saavu Varengille\nensinkään. Kerrankin se kolme, neljä vuotta oli melkein kokonaan\nunohtanut Varengin kansan, kerran se taas oli ennättänyt matkalle niin\nmyöhään, että saapui Kiiperiinkin vasta toukokuussa eikä silloin enää\njoutanut Varengille asti. Huonosti hoiti lota virkamatkansa myös\nkeväällä 1876, huonommasti kuin pitkiin aikoihin, mutta kaikkein\nkehnoimmin keväällä 1927. Silloin lota kokonaan unohti koko Ruijan\nrannat. Eikä lodan puuttuessa tule hyvin muutakaan kalaa. Silloin kun\nlota jää tulematta, jättää _liinakalakin_, turska, joka sen perässä\nkulkee, käyntinsä paljoa vähemmälle.\n\nLänsirannan puolessa, jossa lotaa on vähemmän kuin itärannoilla --\nsiellä liikkuu _vesilota_, pienempi _aapalotaa_, joka jutaa eteenpäin\nRuijaan asti --, käytetään kalan syöttänä myöskin hierualta\nkaivettuja matoja, _toukkia, sekä kraakkuja, pakkisilliä ja siiliä_.\nAlattiovuononkin kalamies ja samoin pyssyjokelainen Porsangerilla\nkaivelee pakoveden aikana kolmikouraisella rautahaarukalla,\n_matokreipalla eli matorauvalla_, hieruata, missä vuorovuoroin\nsuolavesi asuu, nostellen esiin isoja matoja, jotka ovat \"tasan\nverekset\". Madoilla kalamies täyttää koukkunsa kärkeä myöten, eikä hän\ntarvitse parempaa syöttää. Sillä nämä tasan verekset punaiset toukat on\nJumala luonut kalakoukun syötäksi, ja niitä on hieruassa vaikka kuinka\npaljon, ja kaikki ne ovat aivan hyvät, Varengillakin kyllä joskus\nannijokinen ja pykeijalainen sekä Vesisaaren mies käy kreipallaan\nhieruaa kaivelemaan, kun ei ole saatavilla lotaa, ja entisaikaan\nainakin kallijokelainen harasi syksyisin meren rantapohjaa rautaisella\n_kraakkuharalla_, joka peräpussiinsa kokosi hieruasta sekä hyvää että\nhuonoa, varsinkin kraakkuja, joista hienolla veitsellä avattua saatiin\nkelvollinen kalansyöttä. Se oli kyllä ruma ja irstaan näköinen, mutta\nkalalle se vain kelpasi, jopa sanottiin, että herratkin sen mielellään\nsöivät. Kaivetaan hieruasta myös merkillistä siiliä, pientä kalaa, joka\nveden sokkuessa kaivautuu pohjamutaan levähtämään noustakseen ullin\nsaapuessa taas uiskentelemaan. Paljon käytetty syöttä on pakkisillikin,\npieni kevätsilli, joka liikkuu länsirannoilla ja loppukesällä saapuu\nItä-Ruijan vesillekin.\n\nMutta vasta _turskan_ pyytö on oikeata Jäämeren kalastusta. Turska --\nynnä sen sukulaiset _saita_ ja _hyysä_ -- onkin koko Ruijanmeren\npäävilja ja koko Ruijanmaan elättäjä, turva ja tuki sekä kaiken\nrantakansan pääniesta, liha, leipä ja kala. Turskan syntymäseudun\nsanotaan olevan Nordlannin ja Trondhjemin välisellä rannikolla. Täältä\nse parin vuoden vanhana kolmikorttelisena kokelaana lähtee maailmalle\nkulkien Ruijan ja Ryssän rannoille sekä etemmäksikin itään ja myös\npohjoisille merille palaten viiden korttelin mittaisena kolmivuotiaana\naikakalana kotirannoilleen kutemaan. Tämä tapahtuu tammi- ja\nhelmikuussa, ja sitten turska taas on valmis samalle pitkälle\nvaellusretkelleen.\n\nParhaina turskapäivinä koko Ruija on merellä, jopa koko Norjankin\nkalamiehet liikkeellä. Etelä-Norjan kalastajat nousevat sadoin\npenikulmin Lofooteille, jossa pyytö alkaa jo tammikuulla, ja kun siellä\nmaalis- ja huhtikuulla pyytö loppuu, lähtevät Västän miehet sekä monet\netelänorjalaisetkin kalan perässä Öyställe, Gamvikiin, Kjesvariin,\nBerlevaagun ja aina Vuoreijan aavoille Kiiperiin asti. Vuoreijan iso\nkaupunki silloin täyttyy kalastajilla kaikkia pirttejä ja pihatupia\nmyöten, ja suuret satamat on ahdettu ihan kanneksi kalamiesten aluksia.\nSiinä on Aalesundin ja Helgelandin kalapursia Vuoreijan veneiden ja\nvarenkilaisten rinnalla. On mukana myöskin monia suomalaisia Jyykeästä,\nRaisista ja Naavuonosta, Alattiosta sekä Porsangerin rannoilta.\n_Nuurfaaroiksi ja nurpukoiksi sekä västäläisiksi_ itärantojen miehet\nheitä nimittävät. Kaupungissa on omaa kansaa vain neljättätuhatta,\nmutta parhaana kalanpyyntiaikana ahtautuu linnasaaren taloihin\ntoistakymmentä tuhatta ihmistä. Pyhäpäivinä on kirkkokin kalakansalla\nniin täytetty, ettei juuri muita mahdukaan. Ja silloin Herran temppeli\nkaikuu veisuusta kovemmin kuin konsanaan. Nuoret merenpuremat miehetkin\nlaulavat täysin rinnoin. Moni siinä mahtaa muistella kaukaisen\nkotirannan pientä temppeliä, jossa tällä hetkellä ikävöivät omaiset\nehkä veisaavat juuri samaa virttä.\n\nTurskanpyyntiin koko Perä-Pohjakin ja Vienan-Karjala ennen joka\nkevättalvi juti kymmenpenikulmaisten erämaiden halki. Kaukaisen\nJäämeren viljalla pitkänjuoksijat koettivat korvata, minkä oma\nkotipelto oli pettänyt. Jäämeren rasvaisella turskalla he tahtoivat\ntyydyttää olkileivän tuoman näläntunnun, ja turskalla he aikoivat\nmaksattaa kotimökin velatkin.\n\nNiinpä turska ja Kevät-Maria tuottivat Varengillekin suunnattoman\nkansanpaljouden sekä Västältä että Öystältä ja tunturien takaa\nEtelästäkin. Siinä joukossa kaikkein silmät vartioitsivat merta, ja\nmeri tavallisesti antoikin palvojilleen ruoan ajallansa.\n\nKuultiin pyytökansan puhuvan monilla kielillä. Kalskahti kuin vasaran\niskuin joukossa kova ja komea ruija, ikivanhojen merenkävijäin\nvaltakieli, soi sieltä täältä hiljaisesta varjopuolesta pehmeä, sievä\nja sävyisä lappikin, koko Ruijanmaan muinainen valtakieli, suhahteli\njoskus vielä pehmeämpi ryssäkin, itäisimpien partaniekkojen ja\npunapaitojen pakina, kuului notkea sulava karjalaisen pilpatus,\nmuinaisten permalaisten jälkimiesten puheenparsi. Mutta ylinnä kaiken\nkaikui ja karskahteli äänekäs suomenkieli soiden joka joukosta ja joka\nparttiosta, missä vain kaksi ja kolmekin oli koossa. Monesti siinä\nparvessa ärräkin karahti, ja ruma perkele päästettiin Jäämeren\nmyrskyjen riepoiteltavaksi.\n\nMonituhatpäinen oli Ruijan rannoille saapuneiden kalastajien lauma,\nmutta vielä monituhantisempi oli rantamerille tulleiden turskien\nseurakunta, niin että kaikille kalamiehille oli merellä kyllä sijaa ja\nammattia, vaikka maalla tuntuikin ahtaalta. Suomen miehetkin saivat\nheti paikkansa. Vesisaaressakin muutamat suuret kauppamiehet olivat\nniin suuria kalamiehiä, että palkkasivat kalahommaansa kippareita\nsatamäärin, Miehen nimi ja numero vain pistettiin kirjaan ja sanottiin:\n\"Sinun numeros on se ja se... muista numerosi\" Sitten mies sai vain\nnumeronsa kauppiaalle ilmoittaen ottaa velaksi tavaraa, samoin taas\nlopputiliä tehtäessä etsittiin mies numeronsa mukaan. Niinpä\nHanssi-äijän, H.F. Esbensenin, _kipparikirjassa_ 1866 oli 222\nkveeni-nimeä, kaikki melkein sivu sivulta Perä-Pohjan miesten komeita\ntunnuksia, eikä suinkaan mitään \"sen\"-ejä eikä \"sonft-eja\". Siinä oli\nkalskahtavia nimiä, jotka lisäselvityksittä heti ilmaisivat, missä\nmaassa miehen sukupuu kasvoi. Muutamien tavallisten Niemien, Lahtien,\nMäkien ja Ahojen rinnalla nähdään sellaisia erinomaisia kveenien\ntunnusmerkkejä kuin Ara, Teppo, Mölö, Momma, Niska, Kurtti, Perttu,\nKiuttu, Kurki, Suorsa, Metto, Ounas, Pulli, Viita, Valio, Kumpu, Nampa,\nKallo, Tepsa, Rova, Salla, Luiro, Lumpus, Rasti, Kaasko, Tapio, Värriö,\nVuopio, Hirstiö, Suopanki, Liimatta, Lukana, Kirrana, Hookana, Haataja,\nKostamo, Jussila, Jänkälä, Hurula, Kurula, Kujala, Kurttila, Korttila,\nKotala, Kerkelä, Äijälä, Savela, Sarkkila, Teikkola, Hyrkäs, Pallari,\nMylläri, Valtari, Vitikka, Kaarakka, Peltoniemi, Vittaniemi,\nRevonniemi, Ruonaniemi, Kojoniemi, Kelloniemi, Kellokumpu, Kellinsalmi,\nAlanenpää, Apulahti, Laarinaho, Kujansuu, Lohvansuu, Savioja,\nSalmijärvi, Vikajärvi, Talvensaari, Tennivaara, Palovaara, Välikangas,\nHelistekangas, Vittikkohuhta, Antinjuntti, Juntheikki, Matinlassi ja\nMaihannu. Nähdään joukossa vain joku Karvonen, Kaikkonen, Hyvönen,\nRuokanen, Torvinen, Pehkonen, Saukkonen, Säkkinen, Takkunen, Väänänen,\nIllikainen ja Karjalainen.\n\nMutta useat varoihin päässeet kveeniukot eivät antaneet nimeänsä\nkirjaan eivätkä ruvenneet kauppiaan numeroksi, vaan laittoivat omat\nvehkeet ja rupesivat pyytämään kalaa omaan lukuunsa tahi antautuivat\nosamiehiksi. Joillakuilla entisillä suomalaisukoilla oli Ruijassa\npyyntineuvot valmiina, niin että tunturista tultua sai heti lähteä\nmerta kokemaan. Silloin näet sai vapaasti soutaa merta, kuka vain\nhalusi. Mutta sitten Ruija antoi 1871 \"Instruksin\", jonka ensi\n\"postissa\" sanottiin:\n\n    \"Oudon riikin alamaista on kielty pyytämästä likempänä rantaa\n    kuin yksi penikulma eli olento-sian kanssa maalla, jollet niin\n    ole, että hän joka pyytää venheessä, jonka perämies on Norjan\n    alamainen tahi hänellä on olentosia Kibergissä j.n.ed. sen\n    Venäläisille lain kautta 13:sta p syyskuussa 1830 § 40 erittäin\n    annetun luvan jälkeen. Muussa tilassa häntä pannaan niinkuin se,\n    joka pyytää itse päällensä sakkoon 2-10 Spd ja kertomisen\n    tiloissa 4-20 Spd\".\n\nJa saman paperin kolmannessa kohdassa vielä lisättiin:\n\n    \"Jos ulkolainen, joka vuoden kuluessa on vaeltanut tähän riikiin\n    ja on ottanut osaa jostakusta vuoden pyydöistä osan kanssa sen\n    tuloksesta, ennen yhtä vuotta sisäänvaelluksensa jälkeen taas\n    lähtee riikistä, niin häntä katsotaan, sen laista 17:sta p\n    kesäkuussa 1869 § 2 mainitun veron suhteen oudon maan alamaiseksi,\n    jos vaikka hän on ollut jossakussa niistä edellä seisovassa\n    postissa 2, puustavi a ja c nimitetyissä tiloissa\".[95]\n\nKukaan ei suinkaan halunnut aina lähteä meren aavalle ajelehtimaan\nilman maallista \"olento-siaa\", kun lähempänä olivat paremmat saaliit.\nMoni oudon riikin mies rupesi Norjan mieheksi, kun kaksi vuotta\nRuijassa oltua jo pääsi maahan kiinni, ja laittoi omat pyytövehkeet.\nMutta kevätkertaiset ruijankävijät saivat ruveta joko kauppiasten\nrengeiksi tai pyydystenomistajain osamiehiksi. Kauppiaan renkinä\nsaattoi ansaita muutaman satakruunusen kevätkaudelta, oli merensaalis\nhyvä tai huono, mutta kalastajan osamiehenä tulot ja saannit olivat\nmeren hallussa. Kalaveneessä oli veneen ja pyydysten omistaja useinkin\nitse perämiehenä ja päämiehenä, _höösmannina_, sekä kaksi miestä\napulaisina, _kippareina_. Saaliit jaettiin sitten miehiä ja neuvoja\nmyöten, niin että pyytöneuvoille annettiin kolmasosa sekä kaksi\nkolmannesta tasattiin miesten kesken. Siten kipparit saivat koko\nsaaliista kaksi yhdeksännestä, samoin höösmannikin, mutta pyydysten\nomistajana höösmanni sai periä neuvojenkin osan. Niinpä esim. yhdeksän\ntynnyrin maksoja ositettaessa joutui heti kolme tynnyriä pyydyksille,\nkuusi tynnyriä tasattavaksi miehille, joten höösmanni sai viisi\ntynnyriä, kipparien joutuessa kahden tynnyrin miehiksi. Mutta kun\nhöösmanni ja kipparit olivat kokonaan _laikkoneuvoilla_, veneellä ja\nliinoilla pyytämässä, meni kolmasosa neuvojen omistajalle, ja\nhöösmannikin sai vain miehen osan, kuten kipparitkin. Suurilla\nkauppiailla ja kalastajilla oli kyllä neuvoja laikottavina, Taitavat\nhöösmannit voivat heiltä varsin saada joitakin lisäetuja, vapaan\nasunnon pirtin nurkassa, kippariveron suorituksen, joka oli yksi peesi\nja oli kaikkien kalalla kävijäin maksettava. Saattoivat kauppiaat\nhyvälle höösmannille antaa hiukan pankkapykyjäkin talven varaksi.\n\nNäin soudettiin merta sadoin, tuhansin venein, kolmin miehin kussakin\nveneessä, höösmanni perässä ja kipparit keulapuolessa. Perävaaran\nErkkikin ensi vuosinaan oli Perälän Junnun kanssa näytämöläisen Keksin\nSalkon kipparina Salkko-äijän ollessa itse höösmannina. Samoin taas\nKalle Moilanen ja sodankyläläinen Kuuselan Jussi työskentelivät\nkippareina Molko-Ollin veneessä Molkon kenottaessa perässä. Kummun\nPetteri ja Hämeen Jussa olivat vuosikymmeniä Ollilan Aapon osamiehinä,\nLievos-Mikko ja Limingasta lähtenyt Pitkä-Mikko kipparoivat\nVuoreijassa, ja Oulunsalon mies, Inkalan-Santeri, sekä oululainen\nKapakka-Jaako soutivat monta vuotta annijokelaisen Harilan kalavenettä.\n\nEri astioita olivat ne veneet, joilla Jäämerta soudettiin, kuin\nPerä-Pohjan järvillä ja jokivesillä käytettävät kaksi- ja\nkolmilaitaiset purtilot. Jäämereläisen \"pikkuveneetkin\", kolmiruumaiset\nkeikkanokat, olivat aivan jättiläisaluksia korpijärveläisen mielestä.\nKomeasti nämä sekä vielä isommatkin veneet lepäsivät rannalla pitkänä\nrivinä vieri vieressä valmiina lähtemään vesille. Tervankiiltävänä\nläikkyi musta pullea kylki, punaisena, keltaisena tai viheriäisenä\nloisti yläreuna. Rohkeana ja ylpeästi niskaansa nakaten keikahti\nveneenkeula vedestä suoraan ylös, ikäänkuin tietoisena kyntävänsä\nentisten viikinkien vesiä ja muinaisten muistelusten suurta ja summaa\nJäämerta. Terävänä kuin puukko se viilsi aaltoja, ja kuin\nmatkanteosta riemuiten se pullearintaisena hypähteli paaruja pitkin.\n_Kolmiruumaisessa_ veneessä oli keskiosassa kolme _ruumaa_ eli isoa\nkaariväliä, lisäksi keulassa _keulakotti_, keulan ja keulakaaren\nvälinen osa, sekä perässä samoin _peräkotti_, Vähän isommassa veneessä,\n_puolineljättäi uumaisessa_, oli kolmen kaarivälin jatkona vielä kapea\nkaariväli, ynnä keula- ja peräkotit. Paljoa isompi vene oli jo\n_otrinki_. Se oli neliruumainen, neljän miehen 8-airoinen vene, jota\njyykeäläinen nimitti myös _nelikoksi_, Otringin peräkotti oli\nrakennettu _kajuutaksi_, johon mahtui kolme, neljä miestä asennoimaan,\nlisäksi pikkuinen keittokamiina, mutta muuten otrinki oli avonainen\nkuten edellisetkin veneet. Mutta vasta oikea merenkävijä alus oli\n_hämpööri_, oikein iso aaltojen halkaisijarumilas, jossa oli kuusi,\nseitsemänkin ruumaa sekä iso peräkajuutta. Siinä oli viisikin\nairoparia, ja miehet soutivat kuin muinaiset Pohjanmeren kävijät, kukin\nvain _airopuolellaan_ eli yhdellä airolla. Vielä hämpööriäkin suurempi\noli _jakta_, joka saattoi olla kuinka moniruumainen tahansa. Mutta\n_paaski_ oli vain pieni tasaperäinen venepahanen, niinkin pieni, että\nkannatti ainoastaan pari miestä. Sillä vain soudeltiin rantoja, kuten\n_turrillakin_, tai se oli isomman aluksen perässä jutamassa.\n\nEntisinä vuosikymmeninä Ruijan rannoilla oli vain pieniä veneitä.\nVesisaaressakin porkkailtiin rantapuolia ainoastaan kolmiruumaisilla,\nja alattiolainen muistelee, että heidänkin vuonollaan veneet olivat\nennen pienet kuin kaarat, niin että yksin Ruoslahteenkin lähdettäessä\npiti toivoa: \"Jumala varjelkhon, että yli päästäisiin\". Mutta sitten\n1860 tienoisa ruvettiin hankkimaan otrinkejä, joilla uskallettiin\nlaskea Varengivuonollakin mihin tahansa -- vaikka lennättivät jotkut\nhuimapäät kolmiruumaisellakin yli meren Ryssän rannalle lotaa\npersomaan. Mutta vasta myöhemmin, 1870 vaiheilla, vaurastuttiin saamaan\nomiksi isoja hämpöörejä, joilla kyllä uskalsi mennä ulkomertakin\nuhmailemaan aina Väställe asti. Hämpööri vaatikin jo täysinäistä\nmiestä, sillä se saattoi maksaa 400-500 kruunua, mutta silloin miehestä\ntuntui melkein kuin olisi päässyt ison tampin isännäksi. Kaikkein\nvanhimmat otringit ja hämpöörit olivat kyllä vähäisiä, avonaisia,\nkajuutattomia aluksia, joissa ulkomerillä oltaessa vain kivilaakojen\nvarassa pidettiin tulta ruokaa ja kahvia keitettäessä. Mutta\ntällaisilla astioilla rohkeat nuurfaaratkin vain tulla rymistivät\npohjoisille ulapoille talven tuiskuissa ja pakkasissakin, niin että\nkoko veneen vallannut jää ritisi.\n\nNuurfaarojen mailta komea Jäämeren kulkuri oli kotoisinkin.\nNordlannissa ja Helgelannissa rakennettiin tätä venemallia, kaikkein\nenimmin Helgelannin Ranenvuonossa, jonka tähden norjalaiset sitä\nnimittivätkin ranelaiseksi. Se oli tunnettu kaikkein parhaaksi Norjan\nmerenkävijäksi, ja näinpä se nousikin koko 300 penikulman pituisen\npohjoisrannikon valtaveneeksi aina Namsenvuonosta Varengille asti.\nLännen venemestareilta varenkilaisetkin ostivat parhaat merijutonsa.\n\nSuomen miehet kyllä pian oppivat rakentamaan pyytöveneitäkin. Vanha\n_Talvensaaren Erkki_ Pykeijassa teki poikineen kolmiruumaisia, jopa\notrinkejakin. _Anttilan Jussa_ Uutuanvuonolla myös rakenteli\nmeriveneitä, ja Näytämöjoella oli useita mestareita. _Mikko Mikkola,\nMatti Rautio ja Simanan-Olli_ osasivat valmistaa otrinkeja, Matti\nRautio niin mainioita, että niitä nimitettiin _merihevosiksi_.\nReisivuonon _Tuomas Gunnari_ rakensi jonkin veneen ja Kallijoen\nPauna-Lassi oli ennen ahkera veneseppä. Oli pikku veneentekijöitä myös\nAlattiossa, Raisissa, Naavuonolla ja Jyykeässä, Vesisaaren\nvenemestareita taas oli kemijärveläinen _Suopangin Hermanni_, ja\nnorjalainen _Lynkkä-Hans_ oli mainio veneseppä. Jopa jotkut\nlapinäijätkin panivat pursia kokoon. Suomesta ja Etelä-Varengista\nsaatiin petäjää, Varengilla se käsin sahattiin laudoiksi ja sitten\nlyötiin lujaksi meripurreksi.\n\nMutta Ryssänrannan miehet rakentelivat huonotekoisia, pitkiä,\npystylaitaisia venejuotiloita, joita sanottiin _ryssän roinikoiksi_ --\nitse he nimittivät purttaan _snekaksi_ -- ja Näytämön koltta koperteli\npienen veneensä kokoon hamppunuoralla. Roinikoillaan Vaitolahdenkin\nmiehet laskettelivat kyllä ulkomerellekin, vuoroin soutaen lakittomin\npäin, vuoroin taas purjehtien ja rähjäten milloin aallon alla, milloin\nkeikkuen sen harjalla, toisinaan kaiken lopuksi keikahtaen alaisin\npuolin. Varenkilaisille Vaitolahden roinikkamiehet huutelivat\nmyrskyssä:\n\n-- Mitä se teillä on hätänä! Kun aalto tulee, niin se menee veneen\nalle, mutta kun aalto tulee tänne, niin se aina tulee veneeseen.\n\nEntiseen aikaan käytettiin otringeissa ja hämpööreissä aivan vain\nikivanhaa norjalaista _rovaseiliä_, isoa purjetta, jota yläreunasta\nkannatti raakapuu, _rova_, ja alanurkkia hoidettiin nuorilla,\n_sköytillä_, niin että laitatuulessa toinen nuora kiinnitettiin veneen\nkeulapuoleen, toinen perään, myötäisellä taas sonnustettiin molemmat\nperään. Mutta tämä oli vaarallinen purje. Äkkinäisen tuulenrossan\nkohdatessa saattoi koko vene pyörähtää nurin, varsinkin jos puhuri\nsattui paiskaamaan purjeen mastoa vastaan. Eivätkä kaikkein vanhimmat\näijät osanneet tuulen mukaan vähentää purjettaankaan. Merille\nlähtiessään he vain varasivat kannannaisia kiviä veneeseensä ja sitten\ntuulen puhuessa tarpeen mukaan vierähdyttelivät kiviä tuulenpuoliselle\nlaidalle, sitä useamman, mitä kovemmin puhalsi. Näinpä sitten\narvioitiinkin tuulen voimaa sanoen että on niin ja niin monen kiven\ntuuli. Mutta 1870-luvun alussa tuli Varengille Haukiputaan Kellon\nmiehiä, jotka rupesivat ajamaan merta Suomen tavalla kahdella\npurjeella, ja Tervolan mies Erkki Tapio laittoi samanmalliset\nkaksoispurjeet, _sneeseilit_, mutta kesän kokeiltuaan heitti pois ja\nlaittoi jälleen vanhan rovaseilin. Toi sitten kuulu valaanpyytäjä Foyn\npurjemallin Tönsbergistä Etelä-Norjasta, laittaen täyteen kuntoon ja\ntarjoten ilmaiseksi sille, joka vain haluaa ruveta ajelemaan. Oulun\nReinhold Helander ja Johan Uusitalo Simosta ottivat ja ajoivat\nTönsbergin merkeissä niin kauan kuin ne kestivät. Mutta muille ei malli\nkelvannut, he vain liikkuivat vanhan rovaseilin voimalla. Vasta\n1880-luvulla pääsi sneeseili uudelleen valtaan, niin että hämpööriinkin\npystytettiin kaksi mastoa ja ripustettiin niihin useampia purjeita,\njoilla kullakin oli oma nimensä, _isoseili, peräseili, keulaseili sekä\nmesaani ja kliivertti ynnä toppseili_. Kaikki eivät kyllä oikein\nymmärtäneet koko purjehoitoa. Joku saattoi kysellä toiselta: \"Kuule\nsie, Lassi, mitä se liivertti tekkee... viekö se venettä ethen, vai\npittääkö se kannalhan?\" Ja kun Jumisko laittoi toppseilin\nmastonnokkaan, niin toinen hyvä jo ihmetteli:\n\n-- Mitäs sie semmosen rääsyn panit maston nokhan? Onko se sitä varten,\njotta on lottaa myyvä?\n\nMutta Västän puolessa vielä kyllä saa nähdä vanhan komean\nviikinkipurjeen vetävän venettä. Alattion kalamies ajelee vuonolla\npienellä aluksellaan. Nelinurkkainen purje ylpeästi pullistuu\nmyötätuulessa, ukko kenottaa perässä ohjaksissa, ja pystypäinen\nmerihevonen ravaa, niin että rannat ja vesi vilisevät, jopa kovalla\nmyötäisellä heittää rajua laukkaa paarulta toiselle.\n\nNyt ovat jo komeat otringit ja mahtavat hämpöorit hyljätyt ainakin\nRuijan rannoilla. Joku vanha merenkävijä parka vielä lepää jossakin\nloppua tehden. Näytämönkin jokirannalla keuvottaa muuan raihnainen\nhämpoöri, jolla vielä joku vuosi takaperin liikuttiin vesillä, ja\nAlattiovuonon perukassa hieruan laidalla 50-vuotias otrinkiäijä makaa\nrähmällään odotellen hiljaista loppua. Isot kalastajat ajelevat jo\nylpeästi isoilla _muturisöytillä_, joihin sopii seitsemän, kahdeksankin\npyytömiestä. Vähävaraisetkin kalamiehet liikkuvat moottorilla, vaikka\nvain pienellä. Ja lotanuotta hoidellaan isolla kaaveliveneellä, jota\nniinikään moottori kuljettaa. Eikä tarvitse kalamiesten juuri odotella\ntuulia, eikä turvautua tyvenellä airoihin. Vene juoksee sekä tuulessa\nettä tyynellä säällä. Sillä kyllä järjetön kiskoo, kun vain pannaan\n_kaasia_ perään ja öljyä suuhun.\n\nSiihen aikaan kun Suomen miehet kaikkein parhaimmillaan kävivät\nJäämerta pyytämässä, oli Ruijanrannalla vielä _siknaalisoutu_ ja\n_sättijako_. Koko Varenginvuonon pohjoinen rantameri oli jaettu\npyyntivesiin. Turvejoesta alkaen aina Kiiperiin asti oli pyytöpaikkoja\npitkin rantapuolta vieri vieressä ulottuen hieruasta meren selälle\nviidenkolmatta, kolmen-, neljänkymmenen sylen levyisinä vesisarkoina.\nHeviikan ja Saukkoniemen välillä, noin neljänneksen rantamitalla, oli\n27 sättiä ja seitsemänkolmatta venettä soutamassa. Pyytöpaikkojen\nrajamerkkeinä pilkoitti rantatörmällä sekä etempänä tunturissa\nvalkeiksi maalattuja isoja kivilaakoja, ja kylien rajoille, mistä alkoi\nkylän meri, oli rakennettu isot valkoiset pyykit. _Sätiksi_ sanottiin\nrannan valkeaa rajamerkkiä, ja sätiksi sanottiin pyyntipaikkaakin, ja\n_sätinsoutua_ oli silloinen rantakalastus, Pyyntipaikat omistajineen\nolivat kaikki _haminahouvin_ kirjoissa, ja jokainen sai itse pystyttää,\nmaalata ja hoitaa rajamerkkinsä. Ja sitten jokainen sai soutaa omaa\nsättiänsä. Eikä saanut _kulkua_ toisen kalavedelle, vaan piti pysytellä\nomalla linjallaan muistaen: \"Tämä on minun sättini ja tuo on sinun\nsättis\".\n\nMutta vaikka itse kullakin oli oma merisarkansa, ei vesisaarelainen\nsaanut sitä mennä ajattomalla ajalla karhoamaan. Ruijanrannalla oli\nvoimassa vanha signaalisoutu, jonka mukaan vain kahdesti vuorokaudessa\noli lupa mennä merta häiritsemään. Nousuvirran aikana, määrätyllä\nkellonlyönnillä, vaikkapa aamukolmen kaikuessa, ja taas kello kolme\niltapäivällä nousi kaupungissa _flaku_ tankoon. Sillä nousuvirran\nsaapuessa koko meri ikäänkuin värähti, ja kalakin alkoi elää ja\nliikkua, mutta laskuvirran aikana meri oli kuin kuollut sekä kala\nlaiska ja haluton syömään. Määräajan lähestyessä kaikki kalamiehet\nolivat jo valmiina veneissään, ja heti kun lippu tangossa liehahti --\nvanha Akren Kalle sen siihen vetäisi -- ruvettiin tavatonta kilpaa\npyrkimään merelle, airoilla vielä repien, vaikka purjeetkin kyllä\nsaattoivat vetää. Ihan valkeana vilisi meri keikkuvia purjeita, jotka\npitkänä rintamana rynnistivät selälle käsin. Miehet huusivat, heiluivat\nja hosuivat, ja airotkin välkähtelivät. Kun päästiin parhaalle\npyyntipaikalle, jossa kala liikkui, alettiin _karistaa liinaa_ mereen,\nniin että vesi porisi ja läiskähteli. Sattui siinä, jos kova tuuli\nkeikutteli, toisinaan vene työntymään niin, että jouduttiin naapuri\nsättiläisten kanssa sotkeuksiin. Silloin helposti rauhallisetkin\nkalaäijät keikahtivat pystyyn ja kirosivat, nuoret ja kiukkupäiset jo\ntarjoilivat toisilleen aironlapaa. Mutta mereen omalle sätille piti\nliina suoltaa.\n\n_Liina_ -- länsipuolen _orro_ -- oli jo entisten sätinsoutajien\nparas pyytöneuvo. Se oli satasylinen vahva nuora, johon\nparikymmentuumaisella rihmaperällä oli sonnustettu sata koukkua,\n_onkea_, syötteineen, koukku aina parin kyynärän, sylen päähän\ntoisestaan. Tällaisia satakoukkuisia liinoja, _pookeja_,[96] valmiiksi\n_tumppuihin_, sillitynnyrin puoliskoihin syötettyinä -- liina\nsuollettu sievästi astiaan, koukut syötteineen ulkolaidalle -- oli\ntavallisessa hyvässä kalaveneessä kaksitoista kappaletta, mutta joskus\nneljäkolmattakin, eli siis 1200-2400 koukkua. Viidenkolmatta,\nviidenkymmenen sylen syvyiselle vedelle ruvettiin liinoja karistamaan.\nHeitettiin pohjaan iso kivi, _krapi_ -- lännessä _remppa, rääppä_ --\nankkuriksi, ja siitä pitkä nuora, _kaala_, ylös pinnalla kelluvaan\nmerkkiin, _topuliin_. Liina kiinnitettiin krapiin, ja liinan toiseen\npäähän laitettiin samanlainen ankkurihoito. Samalla tavalla\ntyhjennettiin meren pohjaan muutkin tamput, joko laskien suoraan\nselälle, tai mutkaa heittäen käännyttiin takaisin rantaa kohden.\n\nRannalla oli liinat jo valmiiksi tamppuihin syötetty, ujutettu pieni\nlota jokaiseen koukkuun. Tämä työ oli tavallisesti naisten ja lasten\nhallussa. Suurilla kalamiehillä oli omat _syöttöpiiat_, jotka sillä\naikaa kun miehet olivat merellä nostamassa liinoja, syöttivät toisia\nvalmiiksi. Piekkolan Liisakin oli Korven äijällä koko pyyntikauden\nsyöttäjänä, vaikka ei ollut koskaan matoakaan suoltanut onkeen, saaden\npalkakseen ruoan ja asunnon sekä viisi peesiä huhtikuusta juhannukseen.\nSamoin Moilas-Kallen emäntä syötti Molko-Ollin koukkuja Kallen ollessa\nkipparina, vaikka kyllä Kallen, samoin kuin Kuuselan Jussankin piti\nottaa osaa syöttäjän palkkaamiseen. Mutta jos neuvojen omistajan\npuolesta oli _friisyöttö_, maksoi isäntä yksin syöttäjän palkan.\nSäkkisen Elsakin, joka sitten joutui Rauvanjoen emännäksi, oli\nSalttijärvellä Joki-Erkin syöttäjänä ja viihtyi talossa koko kolme\nvuotta saaden 30 peesiä vuodessa. Kova kyllä oli syöttäjän toimi. Piti\nalituisesti työntää lotaa koukkuun, vieläpä väliajoilla tehdä muuta\ntalon työtä: hoitaa karjaa, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä. Mutta kovaan\ntyöhön Suomen naiset olivat tottuneetkin sekä pieniin palkkoihin.\nOikein hyvä palkka oli jo, kun saatiin kymmenen peesiä Mariasta\njuhannukseen, vielä parempi, jos maksettiin kaksitoista koko\nkevätpyynnin ajalta. Merelle eivät naiset menneet, heillä oli nokko\ntyötä muutenkin. Mutta Keskitalon Juljaana, Alkkulan ihmisiä, oli niin\nroima nainen, että kävi merellä niinkuin paremmatkin miehet, kelpasipa\nhädän tullen höösmanniksikin, ja Arvolan Eeva myöskin saattoi soutajan\npuuttuessa vetäistä öljyvaatteet päälleen ja tarttua airoihin kuin\nmies.\n\nMerellä venettä ja kalanpyytöjä käsittelemässä tarvittiin kyllä miestä,\nja jokaisella oli oma tehtävänsä. Niinpä Keksin Salkonkin venekunnassa\nSalkko höösmannina perässä karisti liinaa mereen Perävaaran Erkin ja\nPerälän Junnun soutaen hoidellessa venettä sen mukaan kuin Salkko\nperästä komenteli. Ja näin soudettiin tyynellä ja tuulella Salkon\nsättiä karistaen kaksitoista pookaa toisensa perästä syvyyteen.\n\nMutta kun sitten liinat olivat määräaikansa, kuutisen tuntia,\nsyöttäneet merenväkeä ja taas lippukin hulmahti ylös, mentiin saalista\nkokemaan. Perävaaran Erkki keulassa ensikerran miehenä pidätteli\nairoilla venettä, ja Perälän Junnu keskellä _haalasi liinaa_ ylös\nmerestä, mutta peräpuolessa itse höösmanni rautapiikkinen _hukki_\nkädessä näppäili kaloja irti koukuista. Sai siinä meren liikkuessa\nPerävaara miehen kourilla puristaa airoja, että raskas vene vähänkään\nolisi liikkunut sitä suuntaa, mistä liina kohosi. Ja merestä nousi\nturskaa, hyysää ja saitaa sekä vähän muutakin kalaa toisinaan koukku\nkoukulta, niin että hyvin sattuessa miesten vene, kun kaikki\nkaksitoista liinaa oli kiskottu ylös, oli aivan täynnä tavaraa. Sai\nsiinä Perävaarakin oppia erottamaan komean suomuttoman turskan, jonka\nkylkiä sivusi kapea vaaleahko rantu, tummaselkäisestä suomuisesta\nsaidasta, jonka kyljissä myös oli vaalea raita. Hyysän --\npyssyjokelaisen _tiuson_ -- hän kyllä pian erotti toisista, sillä se\noli suomuinen ja sen kylkijuovat tummat, vieläpä sen niskassa kahden\npuolen oli isot tummat läiskät, jotka olivat syntyneet jo silloin, kun\nPyhä Pietari Genesaretin merellä kalastaessaan tarttui hyysää aina\nniskasta kiinni, niin että sormien sijat vain jäivät näkyviin.\n\nKovaa työtä kyllä oli liinan haalaaminenkin. Entiset miehet vain käsin\nnyhtivät selkäsiimaa merestä. Mataloista rantavesistä se sentään\nvaivatta nousi, mutta kun jouduttiin selkämerestä kalaa ammentamaan,\nniin sormet ihan jäykistyivät koukkuun ja hartiat vaipuivat, kun täytyi\nliinaa kiskoa joskus parinkin sadan sylen syvyydestä. Sitten myöhemmin,\nkun keksittiin _liinapeli_, oli kalarihman nostaminen paljoa helpompaa.\nKierrettiin vain kammista veneen laitaan kiinnitetyn pölkyn kehrää, ja\nliina juosta litisi pyörivää telaa myöten veneeseen. Trastin Pekan\nkeksinnöitähän liinapeli alkuaan oli.\n\nVanhat kalamiehet määrittelivät saaliinsa arvon aina _maksalaskun_\nmukaan. \"Montako tynnyriä tuli maksoja?\" pyytömies tavallisesti\ntiedusteli toisen saalista saaden kuulla: \"Niin ja niin monta\ntynnyriä\". Veneentäysien kalajoukkojen paljous määrättiin vain sen\nmukaan, miten siitä lähti maksoja. Sillä aikojen kuluessa oli kyllä\nopittu näkemään, että maksatynnyriin tarvittiin kaloja 40-50 viekoa.\nLaihoilla kaloilla oli kyllä pieni ja laiha maksakin, niin että niitä\nmeni enemmän tynnyriin, mutta lihavilla kaloilla oli iso ja lihava\nmaksa. Ja kalat, joista maksatynnyri lähti, arvioitiin aina\n_tynnyrikaloiksi_. Keksin Salkkokin kun kippareineen karisti ja haalasi\nliinaa Varengilla, sai kerrankin viikon pyydöllä yhdeksän tynnyrin\nkalat, eli maksojakin karttui Salkon venekunnalle yhdeksän tynnyriä.\n\nKaikkialla Ruijan rannoilla oli kalanpyytäjiä, ja joka suunnalla\npitkin rantamerta keikkui kalamiesten purjeita. Varenginvuonolaisten\nvaltamaa ulottui Kiiperiin ja Vuoreijaan asti. Kalan pyyntipaikkoja oli\npitkin rantaa aina vähän päästä ja joka kalakentällä kymmenet\nmiehet ja veneet liikkeellä, suomalaiset aina suurimpana voimana.\n_Pikku-Ekreijassakin_ oli entisaikaan niin suuri kalastajakansan\nliike, että parhaana aikana siellä oli 60-70 pyytövenettä asennoimassa,\nuseimmat Rasmus-äijän komennossa. Pienen _Kullaselvankin_ kentälle\nohjautui kahdeksan kalavenettä, ja _Kalliniemessä_ saatiin hyvä\nasentokenttä 50 veneelle. _Valasniemeen_ souti 30 alusta, samoin kuin\n_Kummavälinkin, ja Lamppuniemeen_, joka oli ennen Brodtkorbin\npyytöhamina, asettui 40-50 venekuntaa. _Mustassaniemessä_ oli muuan\nkymmen, samoin _Lökviikassa_, mutta _Kranviikassa_, jossa Hanssi-äijä\npiti isännyyttä, asusti 70-80 otrinkijoukkoa, nämä merensoutajat\nenimmäkseen pykeijalaisia. _Sisä-Kiiperissä_ majaili 20-30 venettä,\nmutta isossa _Ulko-Kiiperissä_ oli satakunta alusta, parhaasta päästä\nVästän miehiä, aina Jyykeästä ja Raisinvuonolta tulleita. Oli\nUlko-Kiiperissä Tuomas Gunnarilla ja Rasmus Salmellakin yhteinen\npyytöpaikkansa, jossa he häärivät pyytäen kalaa ja ostaen sitä muilta\npyytömiehiltä. Ja suuri Vuoreija oli kaiken kalakansan suurena\nsekakylänä.\n\nTuhansin, parintuhansin koukuin nämä entisten kalahaminain pyytömiehet\nja sättien soutajat nostivat kevätkalaa ja saivat elatuksensa. Mutta\nsitten jo laitettiin otrinkeihin 3000-4000 koukkua, viisikintuhatta\nviiteenkymmeneen pookaan laskettuna. Eikä sitten enää sättijakoakaan\npidetty, ei myös signaalisoutua, vaan kukin sai mennä merelle ja tulla\ntakaisin mielensä mukaan. Ja siitä viimein aikamiehet rupesivat\najelemaan isoilla söytillä neljin, viisin miehin sekä kymmenin,\nviisintoista tuhansin koukuin, vielä perässä pieni turri, joka kahden\nmiehen voimalla karisti ja nosti liinat kuljettaen aina saaliinsa isoon\nveneeseen, joskus ahtaen siihen 15,000-20,000 kiloakin.\n\nKevättalven pyytöjä on myöskin _juksaaminen eli juksapyytö_, turskan\nottaminen onkimalla. Jo entiset ukot purjehtivat juksausvehkeineen\nkaukamerelle, aina Vuoreijan aavalle, jopa Gamvikin lähimaille. Sillä\nVarenginvuonolla ei juksaaminen kannattanut, vaan kävi parhaiten\nmerenselällä, missä virta liikkui ja kalaa oli oikein paksulta.\nToisinaan olikin kalaa hieruasta alkaen aina kolme, neljä penikulmaa\nväylälle käsin, ja mitä väylemmälle mentiin, sitä suurempia kaloja\nsiellä paiskelehti, sellaisiakin aikamiehen mittaisia vanhoja\nturskaäijiä, jotka saattoivat painaa 32-38:nkin kiloa. Otringeillaan ja\nhämpööreillään entiset juksaajat laskivat merenselälle kolmin, neljin\nmiehin, viisin, kuusinkin, kun oli hyvä kalankäynti. Maaliskuussa jo\njotkut lähtivät, mutta huhtikuussa oli paras juksausaika, ja sitä kesti\nkolmisen viikkoa, toisinaan neljä, viisikin, jos vain \"lota seisoi\nmerellä ja piätti kalaa\". Virran mukana ajelehdittiin merellä sinne\ntänne nostaen kalaa, tai hyvissä käyntipaikoissa taas maattiin pitkät\najat _värpillä_ ja vedettiin vedenviljaa, Viisikourainen ketjuperäinen\n_träki_ vain puri merenpohjaa monisatasylisellä touvilla pidättäen\njuksamiesten pientä olinsijaa paikoillaan.\n\nVuoreijan aavalle nykyisetkin juksaajat ajavat isoilla söytillään\nseitsemän, kahdeksankin miestä joka aluksessa, joka miehellä omat\npyytökalunsa: _juksaonki_ tarpeineen. Juksaonki on vain vahva\nkorttelinpituinen koukku, joka syltä pitkässä peräisessä riippuu\nrautaisen painon, _kiven_, rautalankaperukkeessa. Kivi taas on\nkiinnitetty pitkän siiman, _juksakaalan_, päähän, ja juksakaalan\nkäyttämätön osa kierretään puuhaarukkaan, _juksaklaavaan_.\nRantapuolilla juksattaessa pitää rautaisen painokiven olla ainakin\nkolmen _markan_ arvoinen, mutta kaukana syvillä aavoilla tarvitaan jo\nkuuden markan paino. Ilman syöttää lasketaan koukku mereen --\nsuomalaiset toisinaan pistävät koukkuun vä'än taakse pienen liuskan\nkalannahkaa tai turskanpäätä niinkuin syötäksi. Veneen laidassa on joka\nmiehellä rullatelansa, _valpeininsa_, jota myöten juksakaalaa helposti\nsaattaa laskea ja nostaa. Suristen vetää raskas paino nuoraa mereen, ja\njos kalaa on hyvin, saa koukun kiskaista kohta takaisin saaliineen.\nÄkkiä nykäisy vain, ja mereneläjä on kiinni kiverän piikissä. Väliin on\nkala lodan kanssa aivan pinnalla tai vain neljän, viiden sylen päässä,\nja silloin on sitä helppo vedellä. Mutta usein se on 10-20 sylen\nsyvyydellä, joskus jopa 40:kin syltä syvässä. Ja sellaisesta rotkosta\non jo raskasta kiskoa kimpuroivaa kalaa vedenpinnalle. Paljon on aapa\nmeressä viljaa. Toisinaan turska liikkuu parinkymmenen sylen paksuisena\nkerroksena, minkä helposti saa selville juksakaalalla mitaten ja\nkokien. Sinne saa heittää koukkua kuin kalakeittoon, ja kala tarttuu\nkiinni mistä milloinkin: kyljestä, vatsasta, pyrstöpuolesta ja\nkorvaruodon takaa sekä toisinaan suustakin aikoessaan koukkua\nnielaista. Tuhansia kiloja saattaa venekunta muutamissa tunneissa\nlappaa kaloja. Perävaarankin veneen seitsemän miestä juksasi toissa\nvuonna seitsemän tuntia samaan menoon Vuoreijan aavalla saaden lähes\nseitsemäntuhatta kiloa kaloja. Silloin olikin hyvä juksapyytö.\n\nKoko talous mukana, ruokahoidot, kahvit ja kaikki matkassa, miehet\noleskelevat merenselällä viikkokausin, suurveneessään asustellen ja\nmaaten yönsäkin. Maalla käydään vain kaloja viemässä sekä samalla\nruokavaroja lisäämässä. Ja aapamiesten merenselällisinä tovereina on\nympärillä alati hääriviä aapalintuja sekä siellä täällä ulapalla\nkelletteleviä toisia juksaajain aluksia.\n\nMerestä nousee juksamiesten koukkuun turskaa ja hyysää sekä saitaakin,\nturskaa kyllä kaikkein enimmin. Mutta on meressä paljon muutakin kalaa,\njoka tarttuu sekä juksaajan isoon väkärautaan että liinapyytäjän\npienempiin koukkuihin. Monesti kohoaa vihertävistä vesistä\ntulipunasuomuinen pullosilmäinen ruijanahven, _affen_, joka asustaa\npakkien laidoissa ja syvissä \"hengoissa\", missä kalliot ja tunturit\nsyöksyvät mereen. Mutta vaikka ahven on syvyyksien eläjä, on se\nsellainen kohottava kala, että se nostaa liinankin ylös, jos se isoin\njoukoin tarttuu koukkuihin. Kukko-Juhakin kerran sai 700 punaista kalaa\nsamasta liinasta, ja koko pyydys oli kohotettu pintavesille. Pykeijan\nsyvissä pahtahaudoissa on ahventa niin paljon, että sitä saadaan muun\nkalan mukana verkoillakin ja suolataan tynnyreihin syömäkalaksi. Ahven\nonkin makea vilja, sen maksa on hyvin rasvainen, jopa sen päässä on\nrasvaa enemmän kuin köyhän miehen aitassa. Tarttuu koukkuun useasti\njäämerellinen _mae_, likaisenharmaa, ruma pohjavesien eläjä, mutta yhtä\nmainio kala kuin turska, varsinkin _roseriksi_ kuivattuna. Vääntää\nväkärauta väliin ylös _flynterin_ -- pyssyjokelaisen _sontikan_,\nJyykeän _ponnikan_ --, rumannäköisen punapilkkuisen kampelan, joka\nsilmät väärällään ja suu vinossa nousee veneeseen kummittelemaan.\nNorjalaiset pitävät flynderiä niin hyvänä kalana, että Västän miehet\nkäyvät sitä Öystän merillä verkoillakin pyytämässä, ja pyssyjokelainen\nkiittää paremmaksi kuin lohta, mutta muutamat suomalaiset pitävät sitä\nroskakalana. Vielä suurempi roskakala on _krooflynteri_, joka heti, kun\non käsiin saatu, lennätetään takaisin mereen. Ryssälle se kyllä ennen\nkelpasi. Mutta kun vääntäytyy merestä iso _pallas_, niin se on jo koko\notus. Se tappeleekin ja reuhaa niin rajusti, että vesi vain sauhuaa, ja\nveneessä se keuvottaa silmät nurin samalla sivulla sekä leuka väärässä\nkuin pilkaten ja irvistellen koko venekuntaa. Lattea \"vatsapuoli\" vain\npaistaa valkeana ja toinen puoli komottaa kuin harmaa mätäs. Pallas on\nhyvä, kallis kala ja aika saalis, kun sattuu semmoinenkin pari\nkyynäräinen, kyynärää leveä läiskäle, joka painaa 50-60 kg, ja hyvä on\nsellainenkin pikku paltahainen, joka on vain vanttuun kokoinen. Mutta\nsiinä on jo merieläjää, kun saadaan sadan, puolentoista ja parinsadan\nkilon kala, joka maksaa jo yhtä paljon kuin hyvä lehmä. Vähän kyllä\nsuurpallasta on itärannan puolissa, vaikka Niemen ukko sentään kerran\nsaikin yhtaikaa kahdeksan yli satakiloista suurkalaa myöden ne\nhyvikseen, jopa suoltaen muutaman kalan maksankin vatsalaukkuun\nkuivamaan saaden siitä kaikkein parasta kengänvoidetta. Västän miehet\npyytävät pallasta oikein _pallasliinoilla_, joissa on suuret korttelia\npitkät rautakoukut. Vielä rasvaisempi tavallista pallasta on\n_vesipallas_, joka on niin täynnä kuuta, että se kuolleena aivan koutuu\nvedenpinnalla painumatta pohjaan. Se oleskelee vain kolmensadan sylen\nvesillä syvissä savihaudoissa. Sieltä se joskus erehtyy liinaan ja\nnousee ylös, niin että mustana komottaa toinen puoli, mutta toinen\nläikkyy sinisenä. Vesipallasta ei syö suomalainen eikä norjalainen,\nvaikka se ryssästä on mainio kala.\n\nMutta kun _tainari_ tulla tuiskahtaa veneeseen, on kuin siihen olisi\npaiskattu elävä vesipiru. Hampaat irvillään ja kähisten se käy heti\nkiinni, mihin ennättää. Veneen hangankin se saattaa karskauttaa poikki\nja havartaa airoa, että lastut vain lennähtävät, jopa kiukuissaan iskeä\nrautaankin, niin että hampaat palasina pirahtelevat. Jos se saa\nkalamiehen kengän kitaansa, karahtavat leukapiikit lävitse, vaikka\nkenkä olisi kuinka paksu tahansa. Äkkinäinen kalamies saattaa oikein\nsäikähtää riehuvaa vesielukkaa; suomalaisukkokin sitä kummissaan\nkatseli kauan aikaa, viimein ruveten torumaan: \"Kun ensi kerran miestä\nnäet ja kohta olet niin vihassa, että kähiset\". Paholaisen näköinen\ntainari varsin onkin, toista metriäkin pitkä kirjavanahkainen otus,\njonka suuressa tylpässä kuonossa koukkuhampaat ovat aina puremassa, ja\npäässä silmät kiiluvat villeinä. Mutta vaikka tainari onkin ruma ja\nvihainen kala, on se niin lihava ja rasvainen, että siitä ihan traani\ntippuu, kun sen ripustaa kuivamaan. Suomalaisen sydän sittenkään ei\nsitä kaikiste ota vastaan, mutta \"simppelit\" ruijalaiset sitä kyllä\nsyövät ja kiittelevät: \"Aller bäste kokfisk\". Mutta ryssälle tainari\nvain kelpasi kuin paraskin makupala, kruunun hän siitä maksoi\nmielellään. Syö tainaria pyssyjokelainenkin, kehuen että se on \"fiini\nkala, ja liha on valkea kuin fläski ja hyvä putaattein kanssa\". Myöskin\nJyykeän kveeni kiittelee kiukkuisen _merenkoiran_ lihaa kovin hyväksi\nja rasvaiseksi. Mutta muu suomalainen entisaikaan sen vain nylki ja\nparkitsi nahan lujiksi kengänpäällisiksi, ja jyykeäläinen Grape-ukko\nteetti sen nahasta erinomaisen uhkeat punaruskeankirjavat\nliivinrintamukset, joilla saattavat komeilla vielä pojanpojatkin\nkolmanteen ja neljänteen polveen. Sillä pahansisuisen tainarin nahka on\ntavattoman sitkeätä, Jyykeäläisetkin kerran kaksin miehin turhaan\nkoettivat kiskoa hienoa tainarinnahkanauhaa poikki. Oli vielä muuan\npunertava tainari, jota sanottiin _kivitainariksi_, sekä kolmaskin\nsaman lajin kala, sinertävä _vesitainari_. Vesitainarista ei huolinut\nryssäkään, sillä se oli niin merkillistä ainetta, että se suolaan\npantuna suli melkein vedeksi.\n\nVielä pahemmannäköinen kuin tainari on _merikissa_, joka myöskin\naapamerestä juksatessa nousee päivänvaloon. Se kyllä on täysi\nroskakala, ulkomuodoltaan hiukan flynderin näköinen, lyhyt ja leveä,\nmutta pitkähäntäinen ja pullosilmäinen kuin ahven. Kalan selkä on\npiikikäs kuin koiran kaulapanka, onpa sillä vielä niinkuin kynsikkäät\nkäpälätkin, vaikka se kalan lailla liikkuukin, Merikissa on niin ruma\nelukka, että sitä ryssäkin häpeää. Mutta Englannissa sitä syödään ja\nsanotaan sen olevan parasta kalaa. Annijokinenkin siitä muun kalan\npuutteessa keittää lehmälleen liemua.\n\nJoskus tarttuu juksakoukkuun ja turskansiimaankin oikea isäpeto,\n_holkeri_, veneenkin mittainen Jäämeren ryökäle, jota lankovuonolainen\nlappalaiselta lainaten nimittää _akkaseksi_. Se on Ruijanmeren hai, eri\nkala kyllä kuin oikeat _haijat_, jotka toisinaan käväisevät Ruijan\nrannoillakin, ja eri kala kuin _brugde_, joka entisaikaan tuli\nVarengillekin joutuen surmilleen ja saaden luovuttaa rantalaisille\nmaksojaan toistakymmentä tynnyriä. Suureksi pedoksi holkerikin saattaa\npaisua, viittä, kuutta metriä pitkäksi, jopa joskus kymmentäkin.\nLaiskana tönkkänä se kuitenkin nousee syvyyksistä, hiukan vain\nkutvahdellen ja pyörähdellen, viitsimättä aika miehenä kääpiöiden\nkäsissä edes väkevällä pyrstöllään paiskella. Niinpä kalamiehet\nuskaltavatkin kiskoa elukan aivan veneen viereen, ja siinä he sitten\nviiltävät vatsan halki, riistävät maksan pois ja taas laskevat\nkalan uimaan. Holkeri onkin veltto ruodoton kala, jolla ei ole\nselkärankaakaan. Siksi se koukkuun petyttyään on sellainen akkamainen\nvökäle, että sitä saattaa rääpiä kuinka tahansa. Mutta meren aavoilla\nse silti on suuri terävähampainen peto, jonka kitaan kelpaa ja mahtuu,\nmitä vain meressä uiskentelee. On tavattu sen vatsasta kokonaisia\nsuuria lohia ja koko joukko turskia, jopa pykeijalaiset kerran löysivät\nsieltä miehen päällystakinkin. Jotkut kalamiehet varta vasten\npyydystävät holkeria laittaen vahvan _holkeriliinan_ lujine\nkoukkuineen. Aapamerelle, missä vesipedot toisinaan oikein parvittain\noleskelevat, vahvat liinat lasketaan syville pohjavesille. Toiset taas\nnostavat holkeria juksaamalla. Lassi Paunankin poika ja muut Kallijoen\nmiehet -- samoin kuin vuoreijalaiset ja västäläiset -- ovat väliin\nkesäaikana ajaneet isolla söytällä Vuoreijan taakse 40-50 penikulman\npäähän napajäiden lähimaille suurkalaa juksailemaan. Puolitoista\nkorttelinen rautakoukku on parikyynäräisessä rautavitja-perukkeessa\npuukapuloineen -- peruke saattaa pitimessään takertumatta kieriä\nympäriinsä -- ja juksakaalana on luja pikkusormen vahvuinen nuora.\nHylkeenpäkkiä vain työnnetään koukku täyteen ja lasketaan syvyyteen, ja\nkun peto käy kiinni, kiskotaan se väkipyörällä veneen viereen, jotta\nsaadaan maksa pois. Muuta holkerilta ei pyydetäkään, päkkiä siinä ei\nole, ja nahka on karkea kuin kivikarikko. Mutta kun elukalta on maksa\nriistetty, puhalletaan putkella sen peräsuoleen \"henkeä\", niin että sen\n_maaka_ täyttyy ja maksaton otus jää kontumaan vesikalvossa. Jos se\npainuisi pohjaan, pilautuisi pyynti, sillä toiset holkerit syvyyksissä\nrupeaisivat vain mässäilemään sen raadon ääressä eivätkä enää\nvälittäisi pyytömiesten hylkeenpäkistä. Aikamoinen on ison holkerin\nmaksa. Pykeijassakin kerran saatiin verkosta suurpeto, josta tuli\nmaksaa yhdeksän hehtolitraa. Öljytraania siitä keitetään, ja kauppiaat\nmaksavat holkerinmaksa-hehtolitrasta 20-30 kruunua.\n\nOn suuressa ja syvässä meressä kyllä kaikenlaisia suuria petoja,\nroskakaloja sekä rumia elukoita, aapakissojakin ja muita, Jumalan\nluomia kyllä kaikki ja hyviksi katsottuja. Vanhat merimiehet ja\nkalanpyytäjät sanovat meressä olevan niinkin rumaa elukkaa, että jos\nihmiset sen tietäisivät, niin eivät he uskaltaisi merellä kulkeakaan.\nLappalaisäijäkin jo ihan säikähti saadessaan kerran juksalla\nruokottoman roskakalan, _bredskäftin_, laajaleuan, joka niinkuin\ntoistakyynärää pitkä suomuinen sammakko neljine räpylöineen, häntäkin\nvielä perässä heilumassa, tulla repalehti merestä, koko etupuoli\nhävyttömänä kitana. Mutta lopulta sentään äijä rohkaisi luontonsa, otti\nryötän mukaansa ja rupesi sitä näyttelemään rahamaksusta, 25 äyristä\nhengeltä. Ei ollut ihana nähtävä _ankkurikalakaan_, joka joskus\npyytömiehille näytteliytyi. Se oli paria kyynärää pitkä kuvatus, jolla\noli hoikat jalat niinkuin lapinmiehellä, mutta käsiä oli liian paljon,\nja oli sillä vielä moninkertaiset leningit päällä aivan kuin vaimoilla,\nSyötäksi syötän puutteessa sitä joskus leikeltiin, ja kalanpetteeksi se\nhyvin kelpasi.\n\nKevättalven kalat, pakkasen kanssa pyydystetyt, täytyy kaikki laittaa\njäätymään. Rantaan päästyä kalat heti tuoreeltaan puhdistetaan ja\npannaan hangelle kylmettymään. Sitten jäätyneet kalatönkit kannetaan\nmakasiineihin ja ladotaan niinkuin halot pinoihin. Suurien pyytömiesten\nisot makasiinit täyttyvät kattoa ja ovireikiä myöten, ja ovet painetaan\nlujasti kiinni, ettei ilmanhenki kovin pääsisi kalavarastoa\nkoskettelemaan. Monet sadat tynnyrikalat siinä suuriin makasiineihin\nahdetaan.\n\nTalven taipuessa, kun ei enää tarvitse pelätä yöpakkasia, puretaan\nmakasiinien jäätyneet kalapinot ja upotetaan verkoissa mereen sulamaan.\nViisi, kuusi tuntia kun verkot ovat ullin helmassa olleet, ovat kalat\nsulaneet, niin että niitä jälleen voidaan käsitellä. Siinä onkin taas\ntavaton työmaa. Kaikki kalat pitää _hengata jälleihin_, monisataisiin\norsiin, _rovepuihin_, kuivamaan. Parhaat turskat _pörrätään_ vain\n_umpikalana_ orsiin _henkaamaan_. Ainoastaan pää leikataan pois ja\nsisälmykset kiskaistaan avatusta vatsasta ulos, ja kalat aina\nkaksittain sonnustetaan nuorarenkaalla, _pärripannalla_,\npyrstönjuuresta toisiinsa. Tällaiset komeat umpikalat lähetetäänkin\nmelkein kaikki Italiaan ja Espanjaan paastoruoaksi, sillä niissä maissa\nei huolita kalasta, jossa on kovin paljon puukonjälkiä. Italialainen\nkuuluu aina leikkaavan kalasta muukalaisen veitsenjäljen pois. Mutta\nhuonompi turska sekä kevätsaita _fläkätään_, sivalletaan pää pois, kala\nhalkaistaan kahtia pyrstöön asti ja kiskaistaan vielä selkäruotokin\npois lähelle pyrstöä. Rovepuissa kala kuivataan, ja sitä nimitetään\n_roseriksi_ sekä myöskin _ruottinkalaksi_. Ruotsalainen samoin kuin\nsuomalainenkin ostaa sitä, varsinkin saitaa, joulukseen. Huonoin\nturska, huono saita ja hyysä myöskin fläkätään rovepuihin kuivamaan, ja\nnämä kalat kuljetetaan Afrikkaan, jossa ne kuuluvat olevan mustien\nneekerien mieluisinta matkaevästä, kun he menevät kuumiin metsiin\ntyöskentelemään. Kuiva kala kun on keveää kantaa, niin Afrikan\nnokipoika saattaa selkätarakkansa varassa elää viikkokausia. Mutta\nkaikkein huonoimmat kalat leikattiin ennen auki selkäpuolelta,\nselkärangan vierestä vatsaan asti ja raastettiin kaksittain orsien\nvaraan. Tämä oli _ryssänkalaa_, varta vasten kesäkäynnille tulevan\nvenäläisen mieliksi varattua. Siinä sai kyllä olla hiukan matojakin,\neikä ryssä säikähtänyt. Eikä selkäpuolesta viilletystä kalasta\ntarvinnut maksaa Venäjälle vietäessä tullia, se kun oli oikeata\nryssänkalaa, mutta jos muuta kalaa yritti viedä Venäjänmaalle, sai\nmaksaa kovan tullin.\n\nTavaton on parhaana kevätaikana kalasatamien elämä ja meno, Toiset\nlaittelevat talvikalojaan mereen sulamaan, toiset niitä jo ripustelevat\njälleihin, ja kolmannet häärivät vasta merestä pyytämänsä, vereksen\nkalan kimpussa. Väkipyörät ja vinssit kitisevät ja kolisevat yhtä\npäätä, kun kalatarakoita toisensa jälkeen nostetaan veneistä\nlaiturille. Siinä muutamien miesten toimena on leikkoa päitä irti,\nmuutamat taas kiskovat maksoja tynnyreihin, muutamat riistävät suolia\npois heitellen niitä lattia-aukosta laiturisillan alle. Jotkut isoilla\npöydillä fläkkäävät kaloja, jotkut solmeilevat pärripantoja, toisten\ntaas toimittaessa kalojen pärräämistä. Vieläpä joitakuita kaloja\nvesitynnyrissä huuhdottua leikataan halki ja suolataan laatikkoihin,\ntoisia taas suorastaan makasiinien lattialle. Syrjäpuolissa makasiinien\nseinämällä taas pitkät rivit naisia ja lapsia ja vanhoja äijiä\nkyökyttää kalakoukkuja syöttämässä pitäen puheen porinaa sekä heittäen\nsilloin tällöin jonkin sanan laiturilla hääriville kalamiehillekin.\nVieläpä jossakin nurkkauksessa pahaiset pojanpalkeetkin ahertavat\n_klaavaamassa_ selvitellen pyynnistä tuotuja liinoja tampusta\n_klaavaan_ kuivamaan. Siellä täällä seisoskelee joutilaita katsojia,\njopa joku köyhä muori tai ukkopahanen käyskentelee pyydellen jotakuta\nkalasta kerjuukoriinsa. Suunnattomat määrät kalaa kiskotaan laiturille\nja raastetaan palasiksi, niin että kaikki paikat ovat verestä ja\nsotkuista niljakkoina, ja yhtä suunnattomat joukot vedätetään kalaa\nmaalle ja ripustetaan jälleihin kuivamaan. Hyvin siitä joutaa kala ja\ntoinenkin köyhän kerjäläisen koriin.\n\nMutta ympärillä ilmassa häilää vielä suurempi kerjäläisten joukko,\nsadat, tuhannet kajavat, tiirat ja moosat, kärkkyen myöskin osaansa.\nSaavatkin he sen, mikä heille kuuluu, mutta minkä saavat, sen he heti\nsyövät.\n\nMutta rantakansa ripustaa saaliinsa rovepuihin. Lukemattomista\nkalajälleistä kyllä tietämätönkin näkee, mikä virka ruijalaisia\nelättää. Kaikilla asutuilla rannoilla riippuu kesäisin kalaa jällien\nrovepuissa. Pikkuisten rantamökkienkin luona on kivien ja korvakoiden\nvarassa joku ortinen muutamine kalapareineen. Kylissä on joka talolla\nomat roveryhmänsä ja kalaporvareillä laajat tuhatkalaiset jällijononsa,\nkuten Annijoella, Salttijärvellä, Kallijoella, Kiiperissä ja pitkin\npohjoisrannan kalakyliä. Kaupungeissa taas, joissa kymmenet isot ja\npienet kauppamiehet ja höökärit hoitelevat kalankulkua, on\nkuivaustelineiden määrä kaikkein suurin. Vesisaarenkin koko rantapuoli\non melkein jälleillä reunustettu. Makasiinien sivutkin ja merisillat\novat kalaorsien vallassa, sitten siellä täällä sekä Sisä- että\nUlkopäässä on monet jälliryhmät. Vielä kaiken lisäksi sataman takaisen\nsaaren koko sisälaita on täytetty kapakalaorsilla. Mutta Itä-Ruijan\nkaikkein suurin kalatelineiden paljous nähdään Vuoreijassa. Siellä\nmelkein toteutuu Töllevin muorin puhe, että Ruijassa on kalajällejä\nniin paljon, että ne oikein pimittävät koko maanpaikkansa. Tuhat-,\nkymmentuhatjalkaisina rakennelmina ne ympäröivät koko kaupungin ottaen\nsijansa kaikkialla, missä vähänkään on sopivaa tasamaata:\nrantakentällä, kallioiden laidassa ja rinteellä ja kallioiden\ntakanakin. Kymmenintuhansin on kymmenkyynäräisiä orsia vieri vieressä\naivan siltana, ja orret täynnä kaloja, pari parin rinnalla riippumassa\nsadointuhansin, miljooninkin. Saattaa oikein kilometrittäin astella\nkalajällien suojassa, yllä riippukaloista rakennettu kellertävä katto,\njossa kala varjoaa toistaan, niin ettei päivä juuri pääse maahan asti.\nJa yhä vain on turskatelinettä toisensa perästä, kaloista rakennettua\nkattoa sekä katon kannatinjalkojen sekaista ristikkoa. Siinä on niin\nsuuri kalanpaljous, että melkeinpä uskoisi koko meren jo tyhjennetyn.\nSiinä on jäämereläisen kellertävä vilja-ahdos, meren syvyyksistä\nlukemattomin vaivoin ja ponnistuksin nostettu elo, jonka pitäisi\ntuottaa suurus tuhansiin suihin ja poistaa puute tuhansista\nkodeista. Vuoreija voikin lukemattomille rovepuilleen ripustaa\nkolmattakymmentäkin miljoonaa kalakiloa.\n\nMutta jällit yksin eivät riitä ruijalaisen kalahoidolle, vaan hän\nripustaa viljaansa vielä aidoille, tikapuiden puolille sekä\nkaikenlaisille orsille asuntonsa lähelle, yhtä hyvin kaupungissa kuin\nmaakylissäkin. Ja kalanpäitä on kaikkialla. Niitä roikkuu pitkin\naidanselkiä ja orsia, niitä on seipäännenissä, mättäillä ja\nkiviraunioissa. Tavattomat kasat kalanpäitä on jällien luona maassa,\nmakasiinien ja aittojen seinämillä ja talojen pihoissakin. Korkeista\nröykkiöistä vain suuret ja pienet kuivettuneet kuonot killistelevät\nruskeina peikonnaamoina. Koko röykkiö on kuin tuhatpäinen,\ntuhatsilmäinen irvistelevä hirviö, joka tuhansin suin ja silmin\nyhtaikaa sekä itkee että nauraa, ivaa ja pilkkaa ja voivottelee ja\nsuurin suin hulluna hohottaa halveksien koko maailman menoa ja kaiken\nkatoavaisuutta. Mutta kentällä hieruan laidassa retkottaa kokonaisia\ntainareita, vielä edesmenneinäkin ja kuivettuneina kiukkuisesti ja\npahansisuisesti irvistellen. Halveksien se on siihen kokonaisena\nheitetty, vaikka siitä vielä raatonakin elämänneste kirkkaana tihkuu.\nMutta muut heikommat mereneläjät on korotettu orteen ja päät lyöty\nkasaan. Kalamies katsoo vain ulkomuotoa.\n\nSuuri työ on kapakalan hoidossa, jo ensin sen jälleihin\nlaittamisessakin. Mutta paljon vaatii huolta jälliviljan hoito\nedelleenkin. Kun kalat ovat jonkin ajan olleet orressaan, pitää ne\nkaikki käännellä, niin että sisäpuoli tulee uloskäsin, ja jos siinä\nnäyttää jokin paikka kovin tuoreelta, pitää leikata viilu ja pingoittaa\nse puutikulla avoimeksi, että paremmin kuivuisi. Pitkälliset sateet ja\nkosteat ilmat ovat pahoja kalaviljallekin. Jos lisäksi vielä sattuvat\nkovin kontoiset säät, ilmestyy kaloihin _hometta_. Vuoreijassa, idän ja\npohjan pahimmilla rajoilla, aapatuuli helposti lykkää kylmältä mereltä\npaksun ja pahan konnon koettaen siten turmella kalamiehelle annetun\nhyvän. Silloin täytyy kalaisännän koko väkensä ja palkkaväenkin kanssa\nmennä pahaa torjumaan, ottamaan homeiset kalat jälleistä alas ja\npesemään puhtaiksi, pahimpia oikein juuriharjalla vesiastiassa\nhangaten. Ellei hometta pese pois, syöpyy se yhä syvemmälle ja\nmustuttaa koko kalan pilalle. Kevätkesä on paras kalan kuivausaika.\nSilloin viileähkössä säässä, jos vielä Jumala antaa hyviä kirkkaita\npäiviä ja kuivia maatuulia, vilja hiljalleen ja tasaisesti muuttuu\nkapakalaksi. Sitten kyllä juhannuksen jälkeen, heinäkuussa ja elokuun\nkuumina päivinä tulee jo _toukanaika_, jolloin kaikki elävä ja tuore\nmuikoaa ja pilaantuu, varsinkin jos sattuu olemaan paha _mätökesä_.\nMutta näihin aikoihin kevätkalat jo ovatkin kuivaneet kyllikseen, eikä\ntuoreita ruveta ripustamaan rovepuihin. Mutta joskus sattuu lämpöinen\ntoukanaika jo juhannuksen edelle, niin silloin heti suuri vihamies,\npieni ruma _matokärpänen_ herää ja lähtee virkansa töihin työntäen\n_toukkansa_ tuoreisiin paikkoihin, niin että koko kala menee pilalle.\nUmpikala, joka on hidas kapaantumaan, on varsinkin vaarassa. Se\nhelposti happanee sisästä, ja silloin matokärpänen siihen kylvää pahan\nsiemenen. Kevätkesän matokärpänen voi saattaa Ruijaan melkein\nkalakadonkin, Rasmus-äijäkin kerran sai hirveät tappiot, kun alkukesän\nkuumassa ilmassa rohkeni vain hengata kalaa, hengata sataman takaisen\nsaaren lukemattomat jällit täyteen. Matokärpänen valtasi Rasmuksen\nsuuren saaliin perikunnalleen toukittaen kaikki kalat, niin että koko\nsaari ja kaupunki rupesi haisemaan edesmenneeltä. Jok'ainoa orsi oli\ntyhjennettävä mereen.\n\nPari kuukautta kestää kalojen kuivaus. Silloin on merenvilja\ntuleentunut ja valmis korjattavaksi. Kuormitetut jällit riisutaan\npaljaiksi, ja harmaina kalisevina kappaleina kalaparit ladotaan\naittoihin ja makasiineihin, jotka täyttyvät taas seiniä ja kattoja\nmyöten. Kymmenettuhannet vieot joutuvat suurkauppiasten suuriin\npunaisiin makasiineihin, jotka kolmi-, nelikerroksisinakin\nsatajalkaisina seisovat pitkänä rivinä sataman laidassa. Meren\npimennoista nostettu vilja, johon on kätketty meren synnyttämä elämä,\nsuljetaan suuraittojen hoitoihin, kunnes se taas lähetetään kaikkeen\nmaailmaan uudelleen synnyttämään ja ylläpitämään elämää. Monet pikku\npyytäjät tuovat ja myövät kauppamiehelle itse kuivaamansa saaliin.\nEntiset kveeniukot toivat kauppiaalle kalansa vasta valmiiksi\nkuivattuina, mutta vähävaraiset osamiehet häätyivät luovuttamaan\npyytönsä jo tuoreeltaan. Seitsemän-, kahdeksankymmentä kruunua ukot\nvoivat saada tynnyrikaloistaan.\n\nMutta suurien kalahaminain hieruan laidassa höyryävät ja ryöhäävät\n_traanikeittimöt_, isot laitokset tavattomine rasva-ammeineen ja\nöljyisine ympäristöineen. Vuoreija on niitä saanut ihan kylänsä äärelle\nsataman viereen, mutta Vesisaari on ne siirtänyt salmen taakse toiselle\nrannalle. Holkerin tavattoman rasvaiset maksat ja hylkeiden haisevat\npäkit niissä muutetaan traaniöljyksi, ja kalojen maksoista puristetaan\nkirkas neste. Suurissa vesivälisissä kattiloissa keitetään paras\nmaksaöljy, _metesiinitraani_, siilataan moneen kertaan ja juoksutetaan\ntorvien lävitse sekä lopuksi lähetetään Perunaan, missä se vielä\npuhdistetaan, ennenkuin toimitetaan kalanmaksaöljynä ajamaan maailmasta\npois riisitautia. Viisikolmatta, neljäkymmentäkin kruunua traaniporvari\nmaksaa kalanmaksatynnyristä, ja keitetystä medisiinitraanista maksetaan\n70 kruunua hehtolitrasta.\n\nVanhat ukot keittivät ja keitättivät traania vain suurilla padoilla\npitkin rantoja. Jumiskon Juhan-Petteri räydytteli kalanmaksoja\nauringonpaisteessa, sitten isolla lehmänpadalla keittää ryöhyytti\n_roppia_ traaniksi, talvella taas vedättäen keitostaan sekä kaloja\nKemijärven markkinoille. Vanha Joki Salttijärvellä hääri ahkerana\ntraaninkeittäjänä. Mutta Herman Dahlilla oli Vesisaaren rannassa monet\nniin julmat keittopadat, että niihin mahtui viisi, kuusi ja\nkahdeksankin tynnyriä kerralla. Kalanmaksoja tai hylkeen- ja\nmursunpäkkiä paiskattiin suurpata täyteen ja keitettiin koko\nvuorokausi, jotta kaikki olisi muuttunut kirkkaaksi öljyksi.\n_Rapa-Kaaperi_, Jäämerellä kulkenut Tepsellin ukko, oli pitkät ajat\nDahlin keittomiehenä, _Pelkos-Aukusti_ oli muutaman keittokauden\ntraanipadan isäntänä. Hammerfestissäkin entisaikaan ryöhäsi\ntraanikattiloita toinen toisensa vieressä rannat täynnä. Suomalaisukot\ntavallisesti niitä hoitelivat, norjalaiset eivät juuri viitsineet\nsemmoiseen toimeen rahastakaan ryhtyä. Sillä kiehuvan traanipadan\nhoitaminen oli ankaraa miehen työtä. Vuorokaudet läpeensä, ja rasvassa\nja ravassa rypien, siinä täytyi valvoa. Pelkosen Aukusti kerran joutui\nkeittämään kolme padallista samaan silmänaukaisemaan. Mutta kun mies\nsai neljännen höyryämään, hän oli jo niin pökkerönä, että keikahti\nomaan keitokseensa polttaen pahasti selkänsä, jopa olisi palanut koko\nmies, ellei toinen heti olisi kiskaissut häntä ylös. Mutta palaneenakin\nja selkä yhä palaen tulen vihoissa ukko omin neuvoin soutaa repäisi\nsalmen ylitse kotiinsa. Terveellistä työtä traanin keittäminen\nkumminkin oli, kun vain varoi, ettei kaatunut kattilaan. Ei tullut\nkeittomestariin kyllä _täärinkiä_, kun hän sai aina oleskella\nterveellisessä kalanmaksaöljyn hengessä.\n\nJällien miljoonat kalat joutuvat kaiken maailman hampaiden\njauhettaviksi, mutta kaikkialla ajelehtivat miljoonat kalanpäät,\ntainarit ja pilaantuneet kapakalat joutuvat _guanofabriikien_\njauhettaviksi ja sitä tietä maanhöystöksi. Vesisaaren Sisäpään laidassa\non guanotehdas, joka syksypuolin jauhaa pari kuukautta murskaten koko\nseutunsa kalanpäät, vielä laivanlasteittain Vuoreiastakin tuotuja,\nsaaden kaikkiaan 5000:kin satakiloista säkkiä pellonhöystöä.\nMeehaminassa jauhaa toinen kalan jauhomylly, ja Västän miehet ajelevat\npitkin rantoja keräten kalanpäitä oman puolensa tehtaisiin, Turskanpäät\neivät kyllä enää jouda kveenien tunturihaakeja höystämään, vaan\njoutuvat antamaan väkensä etelän lihavammille maille.\n\nMerenviljan saanti on niinkuin muunkin viljan tulo vuosia myöten.\nToisina vuosina meri antaa yltäkyllin, toisina taas pyytömies saa olla\nnälissään. Hyviä kalavuosia kalamiehet vielä jälkeenpäinkin muistelevat\npitkät ajat ja sen mukaan laskevat menneitten päivien tapauksia, samoin\nkuin taas kovin huonot vuodetkin jäävät muistiin kuluneitten aikojen\nmerkkipatsaina. Antti Jumiskokin muistaa tulleensa Ruijan rannoille\n_hyvänä pyytövuonna_ 1881. ja silloin myös Maria Liimatta tuli\nJärvitalon Ollin emännäksi, ja sinä keväänä olikin oikein _villi\npyytö_, kalaa tuli aivan ylettömästi. Joopi Pirttikangas taas osui ensi\nkerran Vesisaaren kalakentille _huonona pyytökesänä_, jolloin meri\nantoi niin kehnosti, että Joopikin sai osalleen vain 27 kruunua. Hyvä\nvuosi oli myös 1877, kun taas sen edellinen oli kovin huono. _Ruijan\nSuomenkielinen Lehti_ sai silloin aihetta kertoa: \"Kalastajilla on\nollut herttaiset ajat menneen vuoden huonon kevätpyydön rinnalla. Tässä\npaikkakunnassa lienee maalle nostettu n. 200 tuhatta kalaa, niiden\nsaanti olisi ollut mahdottoman suuri, jos vain syötistä ei olisi ollut\npuute. Sitten helluntain näet, ei ole näkynyt lotaa kaupungin\nsalmessa\". Erinomaiseksi kiittävät kalamiehet vuotta 1926, jopa\nsellaiseksi, ettei sen vertaista ole ollut kuin kolme, neljä koko\nmiesmuistiin. Syöttäkalaa tuli suunnattomasti ja turskaa niin paljon,\nettä sitä nostettiin lohiverkoistakin. Vuoreijan seuduilla sanottiin\nsaadun 87 miljoonaa kiloa sekä koko Ruijassa 103 milj. kg. Mutta sen\nsijaan seuraava kevät ja kesä, 1927, oli koko Ruijassa kamala. Ei\ntullut lotaa, ei tullut paljon turskaakaan, eikä saatu saitaakaan\nsanottavasti, ei myöskään lohta. Oli sellainen _fiskuu_, ettei\nmuistettu koskaan ennen olleen. Koko Ruijan meri oli juuri _musta_\nkalasta. Monet lännestä tulleet köyhät pyytömiehet saivat valtion\nkustannuksella ajaa kotipuoleensa. Kvefjordinkin kalamiehet sen sijaan,\nettä ennen olivat ylpeästi vastanneet käyneensä kalalla \"Vardöhusissa\",\nsaivat nyt naukua olleensa \"mustassa Vooreijassa\". Kovin musta Vuoreija\nolikin. Laajat jällivainiot seisoivat suureksi osaksi alastomina, ja\nkalamiehen mielikin oli mustana. Vuoreija on kyllä aina ollut koko\nRuijan suurin kalamies. V. 1910 Vuoreijan aavoilta saatiin turskaa\n26,219,230 kg, ja kaupungin keittimöissä valmistettiin medisiinitraania\n5089 hehtolitraa. Yksin kevätkalastuksessa hääri silloin kaupungin\nympäristöllä lähes parituhatta isoa ja pientä alusta, joissa oli 8177\npyytömiestä.[97]\n\nMutta kun _ryssänhylkeet_ ottivat kulkunsa Ruijan rannoille, silloin ei\naina kevätturskaa saatu. Kun _valhaat_ hävitettiin Jäämerestä, niin\n_vaakina_ katosi, ja kun vaakinaa ei saapunut vesille, niin petomaiset\nhylkeet ottivat vallan. Ryssänhylkeiksi niitä haukuttiin --\npyssyjokelainen nimitti myös _luostikhylkeiksi_, kun niiden kyljissä\noli suuri _luostik_, läikkä, -- koska ne olivat kotoisin Ryssän\nvesiltä, Valkeastamerestäkin, Sieltä ne tulivat, ja sinne ne taas\npalasivat. Keväällä parhaana turska-aikana ne tuhantisin laumoin tulla\nporhalsivat, niin että kova tohina ja pauhu kuului jo puolen penikulman\npäähän. Turskaparvet kuulivat tohinan ja tunsivat niiden tulon jo\npenikulmien takaa sekä riensivät tavattomalla vauhdilla pakoon, silmät\nvain kauhusta pullollaan. Mutta hylkeet tulivat vielä kovemmalla\nvoimalla, saavuttivat turskat ja sitten mennä tohistivat samassa\nparvessa kala suussa poikkipuolin kuin koiralla, toista jo tavoitellen.\nPitkin Ruijan rantoja aina Väställe asti ne rynnistivät ja ajoivat joka\nvuonoon turskaparvissa peuhaten, laantuen viimein yli Ruijan, vaikka\nmuutamat vakuuttivat, etteivät ne tule Taanan poikki. Kalaparat eivät\nsaaneet rauhassa uiskennella ja tarttua pyytömiesten liinakoukkuihin.\nHarilan ukkokin, joka eräänä keväänä ennen hyljepaholaisten tuloa\nennätti käyttää liinojaan ja nostaa joskus kolmen, neljänkin\nmaksatynnyrin saaliin samalla kertaa, menetti hylkeiden tultua koko\nkalaonnensa. Kun Harila kerrankin meni kokemaan pyytöjään, ei koukuissa\nollut muuta kuin turskanpäitä ja ruokottomia merikissoja. Hylkeet\ntekivät koko meren mustaksi kaloista. Turskat pakenivat aavalle tai\npiiloutuivat syvimpiin hautoihin, joihin hylje ei voinut sukeltaa.\nJuhannuksen aikoihin asti ryssänrosvot elämöivät Ruijan kalavesillä.\nMutta sitten päivän käännyttyä ne taas katosivat omille talvisille\nlaitumilleen, sillä Jäämeren elävinä ne eivät sietäneet kovaa\npäivänpaistetta. Siitä taas kalaparat saivat rauhan, ja rantakansalle\nannettiin vuoro etsiä elatustaan. Viisikolmatta vuotta ryssänhylkeet\nrasittivat Ruijaa niin kovasti, että moni kalastaja aivan köyhtyi ja\nvelkaantui, mutta muutamat taas rupesivat pyytämään hylkeitä ja saivat\nniistä paljon rahaa. Nyt ei ryssänhylkeitä enää ole muutamiin vuosiin\nnähty.\n\nAnkaraa on Jäämeren pyytäjän elämä. Hänen täytyy aina niinkuin kajavan\netsiä elatuksensa veden alta, ja samoin kuin merilintujen ponnistella\nmyrskyssä ja kimpuroida vastatuuleen. Kevättalven pyydössäkin kalamies\njoutuu monet kerrat myrskyissä ajelehtimaan, väliin taas kovassa\nlumituiskussa nostamaan liinojaan, väliin purevassa pakkasessa niitä\nkäsittelemään, sellaisessakin kylmyydessä, että kala veneeseen\njouduttuaan kohta kohmettuu tönkäksi. Harmaina, jäykkinä jää-äijinä\nmiehet monesti tulevat mereltä, parta jäässä ja hiukset huurteessa,\nvaatteet kopisevina ja vanttuut niin kylmetyksissä, etteivät tahdo\nkäsistä irtautua. Öljyvaatteet kalastajilla ovatkin päällimmäisinä\nverhoina sekä jalassa niin isot saappaat, että huovat mahtuvat sisään,\npäässä karvalakki ja käsissä emäntien kutomat, monikertaan vanutetut\npaksut villavanttuut. Entisten kalamiesten päivät olivat vielä\nkovemmat. He halkoivat merta vain purjeveneillä, ja kun sattui tulemaan\ntyven ilma, niin ei ollut muuta neuvoa kuin tarttua airoihin ja ruveta\nsoutamaan raskasta alusta. Kovilla ilmoilla sitä sai väliin kiskoa niin\nylettömästi, että suu rupesi vereltä maistumaan. Monet kauheat Jäämeren\nmyrskyt ja kammottavat jumalanilmat kveenimies sai täällä oppia\ntuntemaan. Moni niihin sortuikin joutuen merenkalvossa keikkuvien\nmeriraukkojen ikuiseksi kumppaniksi.\n\nMutta merta vain piti soutaa ja kaivaa eväänsä meren aalloista. Joka\npäivä viikko viikolta oltiin milloin merellä, milloin maalla, vuoroin\nnostaen kalaa merestä, vuoroin sitä ripustaen rovepuihin. Itärannan\npyytöhaminoissa asusteltiin yhteen menoon Mariasta juhannukseen\nyhtämittaisessa merensoudussa. Siellä kyllä päivät vierivät.\nKalliniemen kalarannalla oli useita _pyytöhuoneita_, joissa kalastajat\nsaivat olla kuin kotonaan. Oli iso paripirttinen, kauppiasten\nrakennuttama, porstuavälinen asumus, johon mahtui neljän veneen väki\neli kaksitoista miestä ja neljä syöttäjänaista. Kumpulan ukoilla,\nAapolla ja Ollilla, oli yhteinen kalapirtti sekä sen seinän takana\nKaarakan Iitan isällä, Anuntin Pekalla, turpeista kasattu pikku\nkylkeinen, johon äijä yksinään mahtui. Muitakin kalamajoja oli, niin\nettä viisinkymmenin venekunnin täällä eleltiin. Toiset kalamiehet\nolivat toimessa koko perhekuntansa kanssa: pojat soutamassa, eukko\nsyöttäjänä ja ruoanlaittajana sekä kykenevät lapset syöttöapulaisina\nansaitsemassa. Kumpulan Aapon isoin poika Heikki jo miehenä souti\nvenettä isän kanssa, Aapo ja Priitu syöttivät koukkuja, mutta Matti,\njoukon kuopus, ei vielä kyennyt muuhun ansiotyöhön kuin tappelemaan\nnappipalkasta Löökreenin Erkun kanssa. Mutta joutoaikoinaan nuoret\nrannanraatajat kävivät Kallijoella tanssimassa. Siellä oli hyvä\ntanssitupa Forssin talossa sekä Bergin Juntilla. Kesällä taas oli isona\ntanssisalina Nyyhaminan kentällä Eerik Bergin laaja laudoista\nrakennettu kapakala-aitta. Siellä kyllä kävi jäämereläisten tanssi, kun\nIin-Mikon Hanssi, taitava pelimanni, joka oli Vuoreijan linnassa ollut\nviisi vuotta sotamiehenä, oli viulua soittamassa. Siellä Kumpulan Matti\nmieheksi tultuaan kaikkein ketteräjalkaisimpana pyörähteli. Sitten taas\ntoisin vuoroin, kun puhuvaiset miehet saapuivat kalakansalle\nsaarnaamaan jumalansanaa, istuttiin huoneentäyteisenä hartaana\nkuulijakuntana ja tunnettiin, että ollaan vain syntisiä kurjia\nihmisparkoja, joille kuitenkin on aina Jumalan suuri armo tarjona.\n\nMutta kaupunkipaikoissa, joissa kalastuskautena tuhansia ihmisiä piti\nmajaansa, oli elämänmeno suurempaa ja rajumpaa. Siellä sai viinaa, joka\nmonesti pani miehet elämöimään. Vietiin viinaa kyllä kalakentillekin,\nmutta kaupungeissa oli sitä kaikkialla aivan helposti saatavissa.\nVesisaaressa myytiin viinaa monessa puodissa. Saksalaiset ja\ntanskalaiset kun tulivat traania noutamaan, toivat sitä, niin että oli\nsatoja tynnyreitä tullikamarissa. Lassi-äijältä, Antti-äijältä ja Johan\nDahlilta sai peesillä ison pullon taskuunsa, jopa muutamalla\nkymmenäyrisellä pienen _peilin_, läkkimaljan, täyden, jota kylläkään ei\nsaanut kaupassa tyhjentää. Lassinkin myömämies, Albert Moe, heti\nkielsi, ettei täällä saa juoda, pitää mennä hierualle. \"En... en mie\njuokkaa...\" miehet puhelivat astellen ulospäin, samalla kulauttaen\npeilin kurkkuunsa ja sitten heti ostaen toisen, jonka taas pistäytyivät\noven luona tyhjentämässä, samoin kolmannen ja neljännen. Sillä kylmältä\nmereltä tullut kalamies tarvitsi lämmikettä, koska hän usein oli pitkät\najat saanut avonaisessa veneessä värjötellä huonoissa vaateketineissä.\nEikä meren murjomaa aikamiestä juuri yksi peilipahanen kyennyt\nlämmittämään. Rahaa viina kyllä maksoi, mutta sai sitä porvareilta\nvelaksikin. Elkon-Aapolla oli Antti-äijän kirjoissa pitkä luettelo\njuonnoksia: \"1 peili... 1/2 peiliä... 1 halli... 1 peili... 4\nskillingin drammi...\" Kun Aapo-rukan varallisuus ei tahtonut riittää\nvanhojen ryyppyjen suoritukseen, Antti-äijä viimein kaatoi mustetta\nkoko syntiluettelolle, töhri sen sormellaan ja sanoi:\n\n-- Alamme uuvesthan!\n\nTuli sitten oikein _puulaaki_, joka kaupungin puolesta myöskenteli sekä\nvähittäin että paljottain. Sillä oli kapakka matalassa viheriäisessä\ntillikattoisessa talossa, missä nyt on kaupungin lainakirjasto. Sinne\nmoni kveeniukko kantoi kalarahansa. Eikä sieltä ajettu hierualle joka\nryyppyä varten, vaan siellä sai, kun vain rahat riittivät, istua ihan\npöydän ääressä ja nakata ryypyn toisensa jälkeen. Sai siellä\nlaulellakin, kunhan ei kovin laajentanut kurkkuaan. Hallin Jannesta jo\njoku osasi laulun, ja toinen taas lasketteli Sippolan Jannen viisua.\nOulun linnassa vangit olivat niitä tehneet ja kalamiehet tuoneet\nmatkassaan Ruijanrannalle. Nähtiinpä Oulun linnan viisuja\npainettuinakin. Sundelin ja muut höökärit toivat niitä kaupankaluna, ja\nRuijan kalamiehet ostivat ja laulelivat niitä puulaakin pöydän ääressä.\nMutta jos Västältä tullut Kauppilan Jussa sattui samaan joukkoon,\nsaatiin pian kuulla, minkälainen maanpaikka on Simon suohkana Suomessa.\nLevein leuoin Jussa jutteli, kuinka Simon Myllymäellä oli sellainen\nmasiini, joka kuokki peltoa. Niinkuin äijä se vain asteli ja kuokkia\nrytkytti, eikä isännän tarvinnut muuta kuin istua vieressä ja\nkatsella. Mutta kerran isäntä jouten istuessaan nukahti, ja kuokkaäijä\nasteli ja kuokki ja paiskeli isännän palasina samaan joukkoon.\nKannattikin Simossa rustata tällaisia kalliita kuokkavaareja, sillä\nsiellä navetatkin olivat neljääkymmentä syltä pitkiä ja niissä\npuolitoistasataa lehmää teiskaamassa. Tavattomissa talleissa taas\nkolkehti niin suuria hevosia, että piti olla pitkät tikapuut, ennenkuin\npääsi selkään. Sellaisella konkarilla Jussa kerran oli ajattanut Ryssän\nkeisaria, ja se oli ollut ylpeää kulkua. Keskikeinoa vain oli ajettu,\nja kaikkein suurimpienkin herrojen ja rikkaimpien isäntämiesten oli\ntäytynyt kiireesti väistyä syrjään. Mutta kun sontakuorma oli tullut\nvastaan, niin keisari oli sanonut Jussalle:\n\n-- Tuon eestä meijän pittää mennä siuhun!\n\nPuulaakissa oli paljon huoneita. Toisissa herrat joivat ja pitivät\nsuurta ääntä, toisissa merimiehet melusivat, toisissa taas kalastajat\ntörsäsivät. Kaikkein \"hiinimmät\" hiipivät taloon takapuolen portista,\nmutta \"toljakhet\" mennä väännättivät vain suoraan suuresta katuovesta.\n\nKun Lassin ja Dahlin peileistä tai myöhemmin puulaakin pöydästä oli\nsaatu ryyppyjä kylliksi, mentiin -- kesäaikana -- hierualle korttia\npelaamaan ja tappelemaankin, Siellä sai mielin määrin nahista ja\nlaulaakin täysin kurkuin. Saattoi kolkolta rannalta kajahtaa:\n\n    \"Istuen ihanassa raikkaassa lehossa\n    Akseli sekä Hilta hänen morsiamensa,\n    kauniina kesäyönä he rakkauuvestaan\n    puhuivat muistutellen muinaista onneaan\".\n\nTaikka taas joku merensoutaja veisaili haikeasti:\n\n    \"Sen ihanaisen Emman saan\n    nyt nähä suloisimman\n    jo nääntyvänä murheissaan,\n    sen kaikkein kaunihimman\".\n\nMukavia pelipaikkoja olivat myöskin Vesisaaren pari _paakaripuojia_.\nNiihin kokoonnuttiin korttipakka taskussa ja ruvettiin \"nisun päältä\npelaamhan knakkia\". Niin täysin toimin ja täysin huonein läiskittiin\nlehtiä vehnäpullasta, etteivät muut ostajat tahtoneet kauppaan mahtua.\nVanha Sundelinin äijä oli parhaita miehiä pelaamaan ja voittamaan.\nIllalla pois lähdettäessä äijällä oli taskut täynnä vehnäpullaa.\n\nKaupungissa ei ollut kuin yksi poliisi. Eikä hänkään kyllä kovin\nuskaltanut äkkipäisiä kveenejä ahdistella. Joskus hän sentään otti\nyksinäisen miehen kiinni ja vei aarastiin, ellei suorastaan miestä\nsakottanut puolella peesillä ja laskenut toikkaroimaan. Monet kveenit\nolivat kovia ryyppäämään. Joki-Erkki joi väliin koko päivän, vaikk'ei\nhäntä kukaan koskaan nähnyt päissään. Trastin Pekka ryyppäsi ja\ntoimitti viinaa Inarin äijille, ja Tuomas Mustonen särpi aika lailla,\nmutta ei koskaan \"töövännyt\", otti vain niin paljon, että uni hyvästi\nmaistui. Sillä älykäs Tuomas tiesi, että viina piti ryypätä viinana,\nmutta pää pitää päänään. Vanha Pelkonen vieläkin itse todistaa olleensa\njuopporatti ja ryökäle koko ikänsä, mutta kumminkin saaneensa Jumalalta\nsiunatun vanhuuden.\n\nMutta kaikkein paras kalamiesten paikka oli Ulkojoen päässä\n_Hartviikin_ talo. Siellä lähellä jokivartta oli varakkaalla Hartvig\nOlsenilla iso rakennus, jossa oli kauppapuoti ja juomatupa alhaalla\nsekä yläkerrassa suuri huone, jonka porvari laittoi koko kansan\ntanssisaliksi. Joka jumalanilta kello kuudesta kymmeneen siellä saatiin\njyskätä ja sitten taas yöllä kahdestatoista aamukuuteen asti. Ovirahan,\njonkin kymmenäyrisen, oli Hartvig-äijä itse ottamassa jokaiselta, ja\ntalon emännältä sekä piialta sai olutpullon 40 äyrillä, sai vielä\nviiniäkin ja rommia.\n\nSiitä päästiin yläkerran tanssisaliin, jossa kauhean suuri _veivipeli_,\nniinkuin kaappi, antoi musiikkia. Pieni _Klökken_, köykkyselkäinen\nruijalaisäijä, sitä hikipäissään veivasi, ja kaappi soi niin kovalla\nvoimalla, että sen rallatus kuului joen taakse ja kauas vuonolle.\nKaupungin kansa kuuli ja sanoi:\n\n-- Klökkeni vääntää taas!\n\n-- Klökkeni vääntää! kalamiehetkin vuonolla huusivat ja lähtivät\nkiivaasti soutamaan rantaan.\n\nSundelinin äijä paiskasi pöytään kymmenen peesiä sanoen pojilleen:\n\n-- Tuos' on teillekin tanssirahaa!\n\nKlökkenin veivipeli päästeli vaikka minkälaisia tansseja. Siitä lähti\nkatrilleja, valsseja, polskia ja masurkoita. Koneessa oli viisi rullaa\nja joka rullassa parikymmentä peliä, niin että Klökkenillä oli nokko\nveivaamista.\n\nMutta kun merimiehet olivat haminassa, lähtivät hekin Hartvigin saliin\ntanssimaan. Silloin usein syntyi tappelu merimiesten ja suomalaisten\nvälillä. Merimiehet monesti vasiten lähtivät maalle tappelemaan ja jo\nlähtiessään uhkailivat:\n\n-- Menhänpä kveenejä pieksämhän!\n\nMutta tavallisesti merimiehet itse tulivat pieksetyiksi, sillä\nsisukkaat suomalaiset, vaikka monesti keskenään kiukkuisesti häsähtivät\nyhteen, silloin yksituumaisina kävivät merimiesten kimppuun. Ja\nlaivakansan joukko lyötiin hajalle. Varsinkin silloin merimiehet saivat\nkovasti köniinsä, kun suomalaisten joukossa oli keikkumassa _Juhan\nMaunu ja Salomon Holmi_, molemmat oikein _sampimiehiä_, Holmin Salkko,\njoka asui Pikku-Ekreijassa Viitasaaren Taavetin, Kalle Neljäskunnan ja\nKarjalais-Onohvin kanssa, oli niin roima poika, että vastasi hyvin\nkahta miestä. Mutta Kaakamosta parikymmenvuotiaana tullut Maunun Jussi\noli raju mies ja sankari tappelemaan ja juomaan, pelaamaan ja\nvoittamaan, vaikka oli perheellinen ukko, kuten Holmikin. Jussi oli\nniin ropsakätinen lyömään, että Ruhon Aukustikin kertapaukauksella\npyörähti monta kertaa ympäri. Oli hänellä muutakin mahtia. Herman\nDahlin renkinä Jussi hoiteli niin villiä Suomen oritta, ettei sitä\nkyennyt kukaan muu asettamaan. Mutta kun Maunu vain kerran ärjäisi,\nniin ori seisoi kuin lammas. Jos Holmin Salkossa oli kahden miehen\nvastus, niin Maunu saattoi riehua yhtaikaa kolmeakin vastaan, kun\noikein tiukalle otettiin. Niinpä kerrankin Ulkopään kadulla Jussi\nriepoitteli kolmea miestä. Siinä muuan kehveli kimpuroi maassa Jussin\njalan alla, toinen oli Jussin kädessä säleaidan selällä, ja kolmatta\nJussi toisella kädellään puristi aitaa vasten, niin että rutisi,\nsamalla kuin tämä puukolla hakata nokitti Jussin päätä. Kukaan\nsivullisista ei oikein uskaltanut sekaantua tähän rymistykseen.\nSundelinin Iikka viimein juoksi kivi kourassa kysyen:\n\n-- Moihautanko ma kivellä päähän?\n\n-- Älä, älä... se kuolee! Jussi rauhallisesti kielteli pitäen itse\nhuolen miehistään.\n\nLeipää etsimään Peräpohjan pettukorpien kansa oli Ruijaan lähtenyt, ja\nleipää se täällä sai, ja sai myöskin viinaa tarpeekseen. Mutta kaiken\nravinnon pohjana täällä kumminkin oli kala. Paksun ruijantumpun ohella\nkalamies sai syödä omaa pyytöänsä miltei joka ateriakseen, illoin ja\naamuin ja vielä keskipäivälläkin, niin että oli itsekin kalaksi\nmuuttua. Tuntui kyllä joskus ainainen kala ja kala kyllästyttävän,\nmutta kun jouduttiin parinkin päivän kalapaastoon, niin jo taas teki\nsitä mieli, jopa niinkin, että kapakaloja käsiteltäessä otettiin joku\nkouraankin ja työn ohella sitä silloin tällöin jyrsäistiin --\npuhumattakaan poikasista, jotka kylän katuja käyskennellessäänkin\nuseasti jyrsiskelivät kapakalan puoliskoa. Mutta kaikkein enimmin\nperäpohjalaisen teki mieli kotivirran suolasiikaa sekä pienen\nkotipellon ohrarieskaa, kaipasipa jonkun erämaalaisen sydänala joskus\nkarkeata kotimännikön petäjäistä.\n\nMutta kun tänne oli jouduttu, niin tämän puolen eväillä myös täytyi\ntottua elämään. _Kypsisuolaista_ kalaa varattiin talveksi monin\ntynnyrein, turskaa ja saitaa, pallasta, lohta ja ahventa. Ja kaloista\nopittiin valmistamaan monenlaisia mielisyötäviä. Parhaasta paltaasta,\nsamoin kuin turskasta, lohesta ja sillistä, keitettiin hyvää\n_kalavelliä_. Traanissa _paistettu_ pallas oli makeaa ja ruskeaa kuin\njuusto, flynderiä ja silliäkin paistettiin, ja kun saitaa paistettiin\npannussa, maistui se aivan lihalta. Hyysästä ja saidasta hakattiin ja\ntehtiin _kalakakkuja, pihviä ja fiskepolleja_, ja turskasta\nvalmistettiin ja vatkattiin perunain kastikkeeksi _plukfiskiä_ sekä\n_fidskeratengia_. Laittoipa pyssyjokelainen ja jyykeäläinen makeaa\n_turskanmaakaa_, täyttäen kalanmaksalla kalanvatsan ja keittäen sen\nkypsäksi. Ja kun kuivaa turskaa semmoisenaan hakattiin pehmeäksi sekä\nsiveltiin voita pinnalle, niin se oli mitä parhainta voileipää, ainakin\npyssyjokelaisen mielestä. Jyykeäläinen taas herkutteli _porakalalla_.\nKesäisin hän latoi hierualle, tasaiselle kivialustalle, kasan\npuhdistettuja halottuja saitoja peittäen ne _tempuilla_,\npienilehtisillä merilevillä, ja pannen kiviä painoksi, ettei meri\nveisi. Pari, kolme päivää, viikonkin, kalat saivat kätkössään olla,\nniin että hiukan muikenivat tullen hyvänmakuisiksi meriveden suolasta\nsekä väkevän tempun voimasta. Keittämällä sitten kalaa valmistettiin\nsyötäväksi. Mutta kaikkein voimallisinta ruokaa oli _kalanmaksatraani_.\nTurskan ja saidan maksoja koottiin suuriin tynnyreihin ja annettiin\nauringon niitä katsoa, lämmittää ja sulata, niin että kirkas neste,\n_traani_, kihosi pinnalle. Siitä se kuorittiin pulloihin talteen.\nSyksyisin keitettiin maksoja padallisittain ja koottiin monet pullot\ntalven varaksi pannen sekaan vähäsen suolaa ja pippuria, ettei olisi\nhärskiintynyt. Ja keitettäessä kalaa ruokaveroksi räydytettiin maksaa\neri astiassa keittopadan pinnalla kalan kastikkeeksi. Kalanmaksatraani\nonkin aina ollut Jäämeren rantojen kaikkein parhainta ja terveellisintä\nrasvaa ja kaikkein voimallisinta ruokaa. Puhtaana ja kirkkaana kuin\nkaunein merivesi se läikkyi kupissa ja maistui mainiolle kalan sekä\nperunain kastikkeena. Kalamies oli iloinen ja kiitollinen, kun hyvä\nJumala antaessaan Jäämerelle kalan samalla antoi myöskin erinomaisen\nkalan kastikkeen. Se oli suuren ja yltäkylläisen meren syvyyksissä\neläneen kalan kaikkein väkevintä, pieneen maksaan puristettua\nelämännestettä, joka taas siitä pois puristettuna saattoi ihmeitä\naikaan. _Traanikollaan_ kaadettuna se taas eli ja hehkui tulena\nlämmittäen sekä valaisten kylmää pirttiä ja turvehökkeliä. Ja ihmisessä\nse muuttui uudeksi elämänvoimaksi sekä tuleksi, joka lämmitti\nkalamiestä ja piti sulana kylmällä merelläkin. Senpätähden ei\nentisaikaan, jolloin paljoa enemmän kuin nyt syötiin kalanmaksatraania\nsekä muutakin luonnollista ruokaa, kalaa, viiliä ja voita, ollut\nollenkaan täärinkiä. Kaikki ihmiset olivat silloin terveitä ja kestivät\nhyvin Jäämeren vahvassa ilmassa, ja keuhkotkin pysyivät kunnossa. Oli\noikein kuninkaan kuolemaksi, kun tohtoria taloon kutsuttiin. Mutta\nmuualle lämpöisempiin maihin ei ollut terveellistä muuttaa. Kun Hyryn\nukko matkusti Amerikkaan, kävi hänen niinkuin Kaaskonkin: sai\ntääringin, ja keuhkot alkoivat sulaa. Eikä ollut muuta keinoa kuin\nAmerikan tohtorin kansa piti medisiinin avulla mädättää pois vanhat\nhuokumaneuvot ja kasvattaa sijaan uudet. Hyvin se kyllä onnistuikin,\nsillä Jäämeren kalanmaksaöljyä nauttineen miehen puhaltimissa olivat\nterveet juuret.\n\nMuita nyt, kun ei enää niin paljon syödä kalanmaksatraania eikä oikeata\nvoitakaan, on täärinki vallannut Ruijanrannan. Hyvin moni nuorikin\nihminen sitä potee. Mutta vanhoja Jäämeren miehiä rasittaa kaikkein\nenimmin kova kolotus, kylmän meren myrskyjen ja pahojen pakkasien\npanema. Koperokätisenä kompurajalkana moni ukko ja vanha muori käydä\nköpöttelee, kun toisilla taas on kärsittävänä ankara _närvijikti_ ja\n_syänfeili_, niin että pitää toisinaan paistinuunissakin jalkojaan\nlämmitellä. Ja muutamien mummuparkojen vanha rasittunut sydän aina\nvapisee, varsinkin tuulisilla ilmoilla, niin ettei heistä suinkaan enää\nole raskaan työn raatajiksi.\n\nJuhannuksen tienoissa päättyi kevätkalastus, ja se oli ollut monelle\nvasta tulleelle korven miehelle ankara opinaika. Aivan uuteen elämään\nja uusiin töihin miehet olivat saaneet tottua. Hämpöörin keikkuessa\nmoni oli puolikuoliaana oikein sisuskalunsakin työntänyt ulos, moni\nparantuakseen purrut puukonterää ja latkinut merivettä, moni heti ensi\nmatkalle lähtiessään vanhojen neuvosta niellyt ankkurin nostamaa\npohjasavea. Mutta kaikkeen miehet olivat tottuneet, uusiin\npuhetapoihinkin ja uusiin asioihin, niin etteivät enää ajatelleet,\nkuullessaan paaskista puhuttavan, mikähän elukka sekin lienee. Muutamat\ntottuivat niin tarkoiksi kala- ja merimiehiksi, että jo seuraavana\nkesänä Ruijaan palattuaan pääsivät hämpöörin höösmanniksi.\n\nJa taas, kun kesäpäivä seisahtui ja aurinko rupesi Jäämeren maita\nhylkäämään, lähtivät tunturien päiväpuolelta muuttolintujen etumiehinä\ntulleet suomalaiset palaamaan erämaihinsa. Sinne kotipihasille oli\nkumminkin monen mieli meren rasvaisiltakin ja viinaviljaisilta\nrannoilta -- vaikka monella siellä olikin vain pikku mökki ja\npetäjäinen pöydällä. Mutta siellä kumminkin oli mökin väki, joka jo\nmonet kerrat oli odottaen katsahtanut kylään vievälle veräjälle.\nAnkaran matkan takana taas oli erämaan asunto, miltei vielä kauempana\nkuin maaliskuun talvisella matkalla. Nyt ei hiihtäen taittunut taival,\neikä lapinäijän porokyydissä, vaan nyt täytyi jalkaisin halkoa suuret\nkiveliöt hikeä vuodattaen ja miljoonien sääskien kanssa tapellen.\n\nSadat Ruijasta palaavat kulkivat venekyydillä Näytämöjoen suuhun Matti\nKersilön taloon. Venelasteittain päivässä niitä tuli, levähti talossa\nja taas souti edelleen kosken alle Mikkolan rantaan. Sitten tuli pitkä\nkävelymatka Inarin puolelle Tshuolisvuonoon, jossa useinkin jo oli\nKyrön miehiä isoine veneineen odottelemassa. Parista, kolmesta markasta\nmieheltä pääsivät ruijankävijät täysinäisissä, kymmenien henkien\nveneissä yli 12-penikulmaisen Inarin, Ivaloon, Hirviniemen mellan alle.\nSiitä taas pikku potkaisu Törmäsen kohdalle, josta vartiota hoitavat\npoikaset 5-pennisistä soutelivat kulkijoita joen ylitse, saaden\näyrejäkin, jos kalastus oli sujunut hyvästi.\n\nInarista ja Kyröstä alkoi sitten viimein pitkän kotikorven halkominen.\nMonta päivää sai matkamies vaeltaa erämaata, ennenkuin pieni pyhä\nkotimökki rupesi metsästä pilkoittamaan.\n\nKovin suurien rikkauksien isäntänä ei suinkaan Ruijasta palattu. Mutta\nsydänmaan mökkipahasissa ei osattu äärettömiä odottaakaan. Kova elämä\noli painanut pikku pirtin asukkaan kovin pieneksi ja vähään\ntyytyväiseksi. Mökissä oli kyllä satakruununenkin jo niin suuri\nrikkaus, että tuohella paikattu tumma ikkunakin ihan ilosta kirkastui,\nja matalasta savupiipusta pian alkoi riemuiten kiertyä savusuitsu\nlevittäen matkassaan ihanaa kahvin tuoksua, samalla kuin avoimesta\novesta kuului, kun pulloa pöydällä pyöritellen särjettiin kahvipapuja,\njota toimitusta oli tuskin kertaakaan tehty sitten talvikuun. Kaksi-,\nkolmesataa kruunua oli jo miltei suuren höökärin raharikkaus. Siitä\nsaattoi jo viimeisiä ketineitään kuluttava emäntäkin kohentua uusiin\nverhoihin sekä paitasillaan pyllyilevät pojanvekarat saada omat housut\noikein ostovaatteesta ja pikku tyttäret uudet koltut, ja ainakin\npunaiset pirrilakit piti saada pikku poikain päähän. Leivänlaatukin\nkohta ilmoitti, että isäntä on tullut Ruijasta, ja uusissa\ntakapeltihousuissaan rehentelevät petun ruokkimat paaruvatsat kertoivat\nnaapurin vesoille, että meidän isä on tullut kotiin ja sillä on rahaa\nvaikka kuinka paljon, vaikka lehmän ostaisi.\n\nKaikilla kotiin palaajilla ei kyllä ollut rahaa vaikka kuinka paljon.\nMonen saannit olivat väkisinkin vierineet Lassi-äijän peileihin ja\npuulaakin pöytäryyppyihin sekä Hartvigin tanssitalon remuihin. Vaikka\nJäämerellä keikuttaessa monta kertaa muistui mieleen tunturien takainen\nkoti sekä sen pienet paljaskintut, joita armahtamaan oli täytynyt\nhenkensä kaupalla tänne tulla, niin sittenkin väsynyt ja viluinen\nmiesparka heikkona hetkenä muisti enemmän itseänsä ja muiden mukana --\njoilla ei ollut ketään huolehdittavana -- kävi kaikki maailmanrannan\nkoulut palaten kotiin vain vähäinen säästö taskussaan. Monesti kyllä\nJäämeren kovuus oli syynä huonoon ansioon. Kun ei saanut kalaa, niin ei\nsaanut rahaakaan. Ylipäänsä kumminkin Suomen ylimaan miehet Ruijassa\nelivät jotenkin säästäväisesti.\n\nMutta Kummun Petteri ja Hämeen Jussa, jotka monena kesänä soutivat\nOllilan Pekan venettä, olivat eri miehiä. He kyllä eivät suotta\nkylmältä mereltä kiskomiansa ansioita menettäneet eivät edes tupakkaan,\nmitäpä kun viinaan ja tanssitupaan. Kevätpyytöön lähdettäessä miehet\nostivat markan sokeria ja käyttivät sitä niin visusti kahvia\njuodessaan, että se riitti koko pyyntikaudeksi, Ollilan Pekka näet\nsopimuksen mukaan antoi miehille kahvia omasta pannustaan, varaten\npapuja kaksi markkaa miestä kohden kolmeksi viikoksi. Hämeen Jussa oli\nniin tarkka poika, että käytti ruskeaa sokeria, joka oli paljoa\nhalvempaa ja kovempaa kuin valkea. Liivintaskussa Jussa säilytti\nmakupalansa, ja siitä aina kahvia juodessaan puraisi kipenen. Mutta kun\nkahvi oli loppunut ja vielä pikku hiven jäänyt suuhun, otti ukko sen\npois ja pisti liivintaskuunsa. Seuraavalla kerralla hän taas ensi\ntyökseen kaivoi murenen suuhunsa. Mutta Jussanpa ruskea sokerimarkka\nsitten riittikin, niin että sitä oli vielä kotimatkallekin, vieläpä\nkotiinkin tuliaisiksi. Ja Jussan taskussa saattoi hyvän pyytökauden\npäättyessä olla kotituliaisia neljä-, viisikinsataa kruunua.\n\nIkävissään jäivät monet Jäämeren rannalle katsomaan, kun kalamiehet\nlähtivät vaeltamaan tuntureita kohden. Moni olisi lyöttäytynyt samaan\nmatkaan, mutta oli tullut ansiot hummatuksi tai pyytö oli onnistunut\nhuonosti taikka joku muu asia oli pidättämässä. Perävaarakin aikoi\npalata takaisin, mutta tapasikin mieluisen tytön, Lakso-Jaakon\nPriita-Marian, joka kiinnitti miehen Jäämerelle. Samoin kävi\nPirtti-Joopinkin ja monen muun. Ja useat taas olivat jo koteutuneet\nRuijan miehiksi. Vieläpä monet olivat takertuneet kauppiasten\nvelkamiehiksi, niin etteivät saattaneet lähteä, vaikka olisi ollut\nhalukin. Oli tullut otettua kauppasaksalta tavaraa kirjan varaan, eikä\njaksanutkaan sitten siitä suoriutua. Kalat vain katosivat kauppiaan\nmakasiiniin, vieläpä sai itse syytää ne korkealle lohtaan, ja sitten\nkun meni tiliä tekemään, saikin kuulla, kun kauppias avasi ison\nkirjansa:\n\n-- Hyvästi on kyllä mennyt... olet velkaa vielä niin ja niin paljon.\n\nEihän porvarin papereissa kovin kummia asioita ollut, vain köyhän\nnälkäisen raatajan kaikkein tarpeellisimpia elämänsäilytysneuvoja.\nHeikuraisen Petterillekin oli 1866 kirjoitettu tammikuun nimiin\nsiirappia, teetä, kahvia ja tupakkaa, helmikuussa sarkaa, nappeja,\njauhoja ja kauraryyniä sekä maaliskuussa siirappia, tupakkaa, suoloja\nja jauhoja, ja niin yhä edelleen enimmäkseen vain arkipäiväiseen suuhun\npantavaa tavaraa. Samat olivat Mäkitalon Iisakin elämäntarpeet:\njauhoja, siirappia, ryynejä, voita. Mutta vastatulleena Iisakki\ntarvitsi vielä alushousut, villatakin, öljyvaatteet, vanttuut ja\nmerisaappaat.\n\nMutta kun siirappia, jauhoja, ryynejä ja tupakkaa karttui sivumitoin,\ntuli niiden paino ylen raskaaksi köyhälle miehelle.\n\nMoni suomalainen oli kauppamiehessä vielä lujemmassa, kun oli tullut\nlaittaneeksi hänen avullaan kalastusneuvot, vieläpä talonkin. Silloin\nkalamiehen oli pakko myödä kaikki pyytönsä kauppiaalle hinnasta, minkä\ntämä halusi maksaa. Kesäpyydöllä piti vielä suoritella talvijauhoja,\njopa joulukirjoituksen tarpeitakin. Ja näin velka siirtyi aina vuodesta\ntoiseen, hyvinä kesinä vähän lyhentyen, mutta huonoina taas kasvaen\nmonin verroin. Mutta sitten tulivat ryssänhylkeet ja pilasivat koko\nkevätpyydön. Silloin moni kauppiaasta riippuva kveeniukko joutui aivan\nmenokeinoille. Useat sentään huomasivat mennä pyytämään _pankosta_\nrahaa, jolla sitten lunastivat itsensä vapaaksi kauppamiehen vallasta.\nJa näin vasta Vesisaaren suomalaiset pääsivät omille jaloilleen sekä\nrupesivat omin apuinsa pyytämään kalaa. Vähitellen he vaurastuivat\npyynnissään ja toimissaan, niin että Vesisaaren kalastus on melkein\nkokonaan suomalaisten hallussa. Heillä on parhaat pyytöneuvotkin,\nkymmenien tuhansien kruunujen arvoiset.\n\n\n\n\nKesäpyyntiä\n\n\nJuhannuksen aikoina on jo viimeinenkin kevätturska ripustettu\nrovepuihin ja viimeinenkin lähtevä lantalainen painunut\netelätuntureihin. Kevättalven pyytö täyttää kaikki jällit, täyttää\nkaupungit ja kalahaminat tuoksullaan. Suuri kevätvilja on koottu.\n\nMutta merenrannan pyytömies ei jouda suvella lepäämään, Koko kesäkausi\naina maaliskuusta alkaen on hänen suurta elonkorjuutaan. Niin kauan\nkuin vain liinakala vesillä liikkuu, kalanpyytäjäkin liikkuu liinoineen\nsekä muine pyytöneuvoineen, liikkuu vielä liinakalan mentyäkin. Turska\nkyllä pitää jutamistaan itään käsin Turjanrantaa kohden, mutta on sitä\nRuijassa vielä kesälläkin täyttäen toisinaan kalamiehen kaikki koukut.\nMutta lämpöisenä toukanaikana ei enää saata kalaa ripustaa jälleihin.\nNiinpä kesäpyynnin turska, osaksi jo kesäkuun alkupuolesta asti,\nsuolataan ja laitetaan _kalliokalaksi_.\n\nKalliokala on aivan omalaatuinen Ruijan meriviljan tuote. Jo keväällä,\nkun pakkasyöt ovat loppuneet, Jäämeren kalapaikoissa, Vesisaaressa,\nVuoreijassa ja muissakin pyytöhaminoissa alkaa kalliokalan valmistus ja\nvaraus. Isot ja hyvät turskat perataan, huuhdotaan ja leikataan halki,\nsilpaistaan selkäruoto pois sekä suolattuina ladotaan makasiinien\nlattialle parin kyynärän korkuisiin pinoihin, ja raskas paino vielä\npannaan päälle, että se \"särkisi\" kalan. Kolmisen viikkoa kun turska on\nlevännyt tiukassa suolaisessa pinossaan, kuljetetaan se laivalla lännen\nkuivauskallioille. Ja täällä vasta varsinainen kalliokalan valmistus\ntoimitetaan. Onkin tavaton työ, ennenkuin entinen merenkiertäjä joutuu\nmaata vaeltamaan.\n\nAlattiovuonon perukassa, suomalaisseudulla, on muuan suuri\nkalankuivauspaikka. Täällä Ariniemen -- ja ennen Bossekopankin --\nlaakeat sileät rantakalliot päivänpaisteineen ovat kuin vartavasten\ntasoitetut kalan kuivauskentiksi. Niinpä Ariniemelle jo kesäkuusta\nalkaen ajetaan kaloja laivakuorma toisensa jälkeen ja levitetään pitkin\nrantapaasia. Aalesundin rikkaan kalaporvarin viljaa ne ovat, ja satoja\nihmisiä on Kristiansundin pikkupomon johdolla niitä hoitelemassa.\nHyvänä aikana saattaa 200,000 kalaa eli noin 400,000 kg olla yhtaikaa\nkäsiteltävänä, ja siinä kristiansundilaisen joukolla on kylliksi työtä.\nHyvänä auringonpäivänä ja pilvipoutana jopa kuivalla pilvisäälläkin,\nkalat jo aamulla levitetään pitkin rantaa vieri viereen selkäpuoli\nkalliota vasten, niin että koko hieruan laita on neljännesmäärältä\naivan merenviljalla verhottu, aivan kuin kaloista kudottu kellertävä,\nlaaja matto olisi laskettu kalliolle. Mutta aina yöksi kuoraistaan\nmatto pois, ja päivälläkin sateen uhatessa pitää kalat koota kasoihin.\n\nSuuri aherrus on kalaisella kalliolla, kun siinä satakuntainen,\nparisatainenkin joukko, enimmäkseen Alattion suomalaisia, häärii joko\nviljaa hajoittaen tai kasaten. Mökkien eukkoja, naisia, vanhoja\nakkojakin sekä kasvavia poikia ja tyttöjä, lapsista alkaen, on siinä\ntoimessa. Mutta silloin vasta touhu on, kun pahannäköinen pilvi nousee\ntaivaalle uhkaamaan. Pitkä pomo juoksuttaa joukkonsa kalarannalle.\nSiellä lapset lennättävät sylissään kalakasan toisensa jälkeen, ja\naikuiset latovat niitä pyöreään kekoon kerros kerrokselta, niin että\npyrstöpuoli tulee keon silmään, ja pojat juoksuttavat seipäiden varassa\nsateen suojaksi pyöreitä, laudoista naulattuja keilakattoja. Satojen\nkalojen, tuhansienkin keko toisensa jälkeen nousee rannalle, keilakatto\nasettuu peitoksi, ja painoksi vielä muutamia kiviä, ynnä pahalla\nsateella sivujen suojaksi iso purjevaate. Kymmeniä kalakekoja\nsaadaankin kokoon, niin että Aleksanteri Saarelan talon koko takaranta\non kuin pienten tunturipeikkojen rakentama kylä, jossa talot ovat sikin\nsokin hajallaan pitkin kenttää, niinkuin useissa ihmistenkin\nrakentamissa rantakylissä.\n\nAurinkoisina päivinä kallion vilja kuivaa päivän paahtamalla\nalustallaan muutamassa viikossa ja vähällä vaivannäöllä, mutta\nsateisella säällä Kristiansundin mies saa yhtä päätä komentaa\njoukkoaan, milloin rakentamaan kekoa, milloin sitä purkamaan. Ja\nsilloin kala tulee kalliiksi, sillä kolmen kruunun palkkoja\nkuivauspäällikkö suorittaa aikuisille ihmisille työpäivästä, joka\nsaattaa kestää aamuseitsemästä iltaseitsemään. Mutta vielä kalliimmaksi\nkäy tavara, jos tulee kontoiset säät. Suolainen kala imee helposti\nkontoa ja pilautuu siitä aivan mustaksi.\n\nValmiiksi kuivatut kalat ladotaan isoon rantamakasiiniin, ja uusi panos\najetaan idästä sekä levitetään kallioille. Koko kesän elokuuhun, jopa\nsyyskuuhun asti Ariniemi saa kuivata kalaa ja rakennella kekokyliä\ntoisensa jälkeen. Sitten Aalesundin suuri porvari lähettää\nsadattuhannet mainiot meren ja kallionviljansa etelänmaihin, kaikkein\nenimmin Espanjaan, jopa aina Argentiinaan asti, tehden sen hyviksi\nvoitoikseen, mutta joskus miltei tappioikseenkin. Yksin Norjassa\nsaattaa kalliokala väliin tulla maksamaan 13-14 kruunua vieko. Sillä\ntuoreen kalan tuhannesta vieosta saadaan tavattoman työn ja vaivan\nnähden vain kolmesataa kalliokalan viekoa.\n\nMainio kalliokalojen kuivausranta on myöskin Lankovuonossa Suppiniemen\ntakana. Siellä on sileä hiekkainen hieruan laita, pitkä kapea kenttä,\njoka antaa sijan sadoilletuhansille kaloille, sadoille kalakeoille sekä\ntyömaan monille kymmenille Lankovuonon kveeneille. Näkee lännessä\nmonella muullakin kalliorannalla kalakekoja, Tjeldsundissakin Harstadin\neteläpuolella on useita kuivauskallioita. Aalesundin ja Kristiansundin\nsuuret kalaporvarit ovat suurimpia kalliokalan kauppiaita. Miljoonin\nkiloin he laittavat ja vievät ulkomaille hieruan laidassa kuivattua\nsuolaturskaa kilpaillen Islannin kanssa, joka myös on suuri kalliokalan\ntuottaja.\n\nMutta kun joutuvat heinäkuun kuumat ja aurinkoiset päivät, Ruijan\nrannoilla tapahtuu taas suuri kalaparvien vaellus ja jäämereläinen\njälleen pääsee oikein pyytöintoonsa. Silloin parhaimpana kesänaikana on\ntummaselkäisen, hopeakylkisen _saidan_ vierailuvuoro.\n\nSuuressa meressä liikkuu kesäisin suunnattomat määrät _kriiliä_,\npikkuista \"matoa\", punertavaa, vaaleaa ja harmaata elävää, sekä aivan\npienen pientä _tuhkakriiliä_. Kriili on saidan himoruokaa. Kun\nnämä meren pienet eläväiset lämpöisinä kesäpäivinä kokoontuvat\ntuhannen-tuhatmiljoonaisin parvin matalikoille, _krunneille_, päivää\npaistattamaan, ryntäävät näille maille myöskin suunnattomat saitaparvet\nmässäämään. Sillä saitain pieni pää sanoo, että tämä miljoonista pikku\nkriileistä koottu merimatalan ateria on juuri heitä varten valmistettu,\nJa Jäämerellä on taaskin elämää. Jo kauas rantapuolen matalikko\npohottaa ihan ruskeana ja mustana, kun tavaton saitaparvi toisensa\njälkeen uida tohistaa lähellä pintaa. Taivaanalus on taas aivan\nvalkeana lintuja, jotka kirkuen ja reuhaten lentelevät ylös ja alas\nkaapaten kalan toisensa perästä. Tietäväthän linnut, että varsin heidän\nniestakseenhan saidat on ajettu tähän matalikolle. Mutta sitä eivät\ntyhmät saitapahaset ymmärrä. Kun lintuparvet oikein iskevät kimppuun,\nkalat säikähtävät, niin että silmät pullollaan särähtävät pohjaan\nsellaisella vauhdilla, että jyrähdys kuuluu maalle asti. Mutta oikein\nhyvällä _syömäkiirillä_, kun päivä lämmittää ja koreaa punakriiliä on\nvedenkalvo täynnä, saidat mennä pouhottavat kylki kyljessä ympäri\nmatalikkoa, jopa monet iloisesti ratsastavat toistensa selässäkin aivan\nkuivapäässä, korttelia, pariakin korkealla merenpinnasta, silmät\nkillissä ja vain suu ammollaan hoseltaen kriiliä, niin että sitten on\nvatsa pyöreänä kuin kolmen peilin pullo. Jos tällaista ahmivaa\nsaitaparvea hosaisee airolla, loppuu koko mässäys ja ilonpito hyvin\näkkiä. Vesi vain roiskahtaa korkealle, kun mässääjät noloina\nporskahtavat syvyyteen.\n\nSaitaparvien hyviä ruokailupaikkoja, _saitakrunneja_, on\nVarenginvuonossakin paljon sekä etelä- että pohjoisrannalla.\nKullaselvan lähitienoilla on muuan matala, sekä Kyypin luona pari,\nIsokrunni ja Pikkukrunni, jotka ovat niin vähävetisiä, että\npäiväpaisteella ruskea taaripohja vain pohottaa. Onpa joillakin\nrannoilla aivan käden ulottuvilla hyviä kalapaikkoja, niinkuin\nRepovuonon merilappalaisilla, joille saita tulee oikein vastaan, kun\nmenee rantaan, jopa joskus ihan \"oven rakhon\".\n\nNäille päivänpaisteisille kisakentille, joille saidat ja kajavat ja\nmoosat kokoontuvat elämään ylönsyömisessä, kalamieskin lähtee\npyytöneuvoineen ottamaan osaansa. Sillä ranta-asukkaan elatukseksihan\nJumala on saidankin lähettänyt. \"Vallitkaat kalat meressä\", muistaa\nkalamies jo esi-isälleen sanotun. Niinpä rantalaisella mielestään onkin\nkaikkein suurin, oikein Sanalla vahvistettu oikeus matalikolla\nporskuttavaan saitaan.\n\nRuijan vanha saitapyydys on _saitanuotta eli sokkunuotta_,\nnelikulmainen vähän säkkevä suurverkko, jonka jokainen sivu on\nparikymmentä syltä, ja kussakin kulmassa, _nuskassa_, parikymmensylinen\nvahva köysi, _kaala_. Tyynillä säillä ja kirkkailla ilmoilla\nsaitamiehet kymmenin nuottakunnin soutavat kalamatalikoille, neljä\nvenettä aina joka nuottaa kohden, pari miestä kussakin veneessä.\nKuusi-, kymmen-, viisitoistakin-syliselle syvyydelle nuotta lasketaan,\nja kustakin kulmasta hiljalleen soutaen pidetään pyydystä levällään,\nodotellen kalaparven saapumista. Silloin kun vaalea kriili on\nvaeltamassa, saita on huonolla syömäpäällä, mutta kun on liikkeellä\nhyvältä maistuva punakriili, saita ihan hulluna tunkeutuu matalalle.\nSattuupa sellainen ahmiva parvi juuri sokkunuotan kohdalle, tulee\nkalamiehille tulinen touhu. Syydetään veneestä kiviä saitaparveen, niin\nettä se tohahtaen särähtää pohjaan käyden nuottaan, jota heti\ntavattomalla touhulla ruvetaan kiskomaan ylös. Siinä toiset soutavat\nveneitä, etteivät ne sotkeutuisi nuottaan, toiset kinnaavat köysistä,\njopa aina väliin syytävät kiviäkin, että saita särkisi pohjaan nuottaa\nvasten. Siinä nuotankiskojat komentelevat soutumiehiä, ja soutajat taas\nantavat neuvoja nuottamiehille. Kiire ja touhu vain kaikilla on, ettei\nkala pääsisi karkuun. Vaistosäällä, kun saitamatalikoilla häärii\nkymmeniä veneitä, kuuluu mereltä tavaton metelöiminen aina maalle asti.\nVarsinkin kyypiläiset, jotka muutenkin ovat kova kurkkuista väkeä,\npitävät saitakrunnillaan suurta melua ja kovaa hoppua, joskus oikein\nriitelevätkin sekä syytävät kiviä toistensa nuottaan.\n\nSuuret ovat saitamatalikkojen kalarikkaudet. Kun vilja oikein runsaasti\nliikkuu, saattaa sitä nuottaan särähtää niin määrättömästi, ettei\nkalamiehen vanha pää kestä sitä laskeakaan, vain Jumala yksin tietää\nsaitojen lukumäärän. Väliin kala särkii nuottaan niin mahdottomasti,\nettei sitä jakseta nostaa ylöskään, joskus riuskatkin rupeavat\nrepeämään. Silloin täytyy nuottaan heitellä kiviä, että kalat\npelästyneinä kohoaisivat ja hajautuisivat. On joskus saatu saitaa niin\npaljon, että pyytöveneet ovat täyttyneet, ja vielä jäänyt nuottaan niin\niso _säkki_, että siitä on tullut täyteen avuksi noudettu otrinkikin.\nSatojen viekojen saalis annetaan usein, toisinaan tuhannenkin.\nJopa kerran parikymmentä vuotta takaperin ruijalaisveljekset,\nkveenieukkojen miehet Nils ja Ole Hansen, kiskoivat merenmatalasta\nneljänkymmenentuhannen kilon saitavuoren. Siinä oli kalaa hyvä\nhämpöörilasti ja otrinkilasti sekä vielä neljä ison veneen täyttä,\nTavaton saitakansa oli silloinkin liikkeellä, kun Halonen miehineen oli\nmatalikolla. Kalaparvi mennä porskutti nuotan kohdalla, ja miehet\nhätäilivät: \"Vetäkää ylös! Vetäkää ylös!\" Mutta Halonen ei antanut\nvetää. Vasta kun kalaa oli jo paljon uinut ohitse, Halonen komensi\nkinnaamaan. Tuli niin paljon saitaa, että täytyi kutsua vuonolla\nkelluva ryssänlaiva avuksi. Jos olisi ruvettu nostamaan nuottaa heti,\nkun saidat tulivat kohdalle, se olisi kalanpaljoudesta revennyt. Suuren\nkalaparven käsitti Kalle Harilakin kerran. Sitä maalle vedettäessä ja\nlaivoihin laitettaessa oli sellainen touhu ja meno, että Kallen\nkippari, oululainen Kapakka-Jaako, aivan kiukuissaan kiroili, kun ei\nennättänyt käydä edes yhtä ryyppyä ottamassa.\n\nSokkunuotta on vieläkin paljon käytetty saidan pyytöneuvo. Mutta monet\nnäiden päivien isot miehet eivät enää sitä tarvitse hyökätessään saidan\nkimppuun, sillä he ahdistavat matalikon kalaa vielä suuremmalla\npyytöneuvolla, _kurenuotalla eli snörpillä_. Tämä on 120--150-sylinen,\n30 syltä syvä, kallis ja vahva nuotta. Moottoriveneellä vain kovinta\nvauhtia merta pyyhkäisten sukkelasti ajetaan kokonainen saitaparvi\nsuuren kurenuotan kierrokseen, ja sitten alareunan renkaissa juoksevan\nvahvan köyden avulla kiireesti kuraistaan pyydyksen pohjapuoli umpeen,\nniin että kalaparvi jää säkkiin, ellei se sitä ennen ole ennättänyt\nsärähtää pohjaan. Kymmenintuhansin kiloin siinä kerrassaan joutuu\nsaitaa saarroksiin ja kiskotuksi pois mieluisilta matalikoiltaan.\nToistakymmentä vuotta on Varengilla jo snörppiä käytetty. Sanotaan,\nettä norjalainen Haldursen Amerikasta palattuaan ensiksi laittoi\ntällaisen suuren pyytövehkeen ja naapurinsa kanssa nosti sitten sillä\njoskus parinkymmenen tuhannen saaliita.\n\nMonin paikoin pyydetään saitaa myös _torvolla_, uistimella, soutaen\nsitä niinkuin lantalainen lohikoukkuaan. Alattiovuonolla näkee\nheinäkuun päivinä miehien soutelevan torkoa tuon tuostakin nostaen\nkalan veneeseen. Pyssyjokelainen Porsangerilla soutaa torkoa, ja\nsaattaa Varengin mieskin sitä pyytöä koetella. Koukun syöttänä on\npyssyjokelaisella vain saidan suomunahkaa. Kontosäällä ja pilvi-ilmalla\nsekä tuulella, kun meri liikkuu, torvon soutaja saa kalaa hyvästi,\nmutta seijespäivällä ei saita tahdo tarttua koukkuun.\n\nHeinänteon aikaan saakka saitaa pyydetään nuotalla ja myös torvolla\nsekä joskus liinalla, jopa ainakin raisilainen ottaa vielä\njuksaamallakin. Mutta syksyllä alkaa saitojen _verkkopyytö_ parin-,\nkolmenkymmenen sylen vesiltä, syvemmiltäkin, sillä syksypuoleen saita\nmenee syville vesille. Pykeijan rannoilla se painuu 60-70 sylen\nsyöväreihin kulkiessaan pahtojen laitaa, ja aavan puolella aina 150\nsylen syvyyteen. Sieltä pykeijalainen niitä nostelee, varsinkin\nReisivuonon suulta, joka on hänen _verkkopuolensa_, kun taas\nVarenginvuonon puoli on _liinapuoli_.\n\nMutta huono on tämänaikaisilla Ruijan miehillä kesäkalan kaupankäynti.\nVaikka saita saapuukin ikivanhoihin perintömataloihinsa, niin että meri\ntohisee, ei siitä kaikiste ole rantamiehille suurtakaan iloa. Monesti\nmieliharmia vain, kun vilja ihan lainehtii käden ulottuvilla, eikä\ntahdo olla viljan kysyjää, niin että kannattaisi mennä kalaa\ntavoittamaan. Sillä kesäkuuman aikana ei juuri kukaan osta saitaa, ja\njos siitä kolme, neljä äyriä saisikin, ei sitä siitä hinnasta kannata\nyrittää. Ei pahana toukanaikana saata kalaa pärrätäkään eikä fläkätä\njälleihin, sillä matokärpänen tulee ja \"paskantaa\" sen pilalle.\n\nMutta entiseen aikaan, takavuosina, ennen suurta maailmansotaa, joka\nmyllersi koko maailman sekaisin, Ruijan kesäkalastuskin oli arvossa ja\nmyös saita sellaisessa hinnassa, että se hyvin elätti kaikki\npyytömiehensä, ja kalastajat ymmärsivät, että saita oli heitä varten\nJumalalta lähetetty. Silloin ryssä joka kesä pahimpanakin toukanaikana\najoi laivoillaan Ruijan rannoille ostamaan kaloja. Sadoittain purjehti\nryssiä idästä Valkealtamereltä, Arkangelista asti sekä pomoorien\nlaivoja Vienan Kemistä ja Onegasta hajaantuen Ruijan jok'ainoaan\nvuonoon ja satamaan. Varengilla kelletteli venäläisiä purjelaivoja sekä\nentiseen aikaan lotjiakin joka haminassa, Vesisaaressa väliin\nseitsemin-, kahdeksinkymmenin, joskus satakunnin, niin että satamassa\noli mastoja aivan metsänä. Kymmenittäin oli laivoja Porsangerilla ja\nAlattiovuonossa, samoin kaukana Väställä, Kieruassa, Raisissa ja\nJyykeässä, aina Tromssaan ja Lofooteille asti. Ja ryssä osti, ei vain\nsaitaa sekä selkäpuolelta viillettyä ryssänkalaa, vaan lisäksi kaiken\nmuunkin pyydön, mikä ei oikeille kristityille kelvannut: krooflynderit\nja tainarinpenikatkin sekä matokalat, jotka olivat jo niin toukissa,\nettä hajahtelivat. Ei tarvinnut tuoreesta, vasta nostetusta\nsaidastakaan muuta kuin silpaista veneessä pää, maksa ja suolet pois\nsekä viedä kala venäläiselle. Ja kaikki tuoreet kalat ryssä siltään\nvain suolasi suoraan parkkilaivojensa ja kaljaasiensa suuriin ruumiin,\nruumat ihan kattoa myöten.\n\nValkeanmeren ryssä oli hyvä ihminen. Se toi laivoillaan autioille\nRuijan rannoille kaikenlaista hyvää hoitoa. _Hirsiä ja lankkuja_ sekä\nmuita rakennuspuita oli heidän aluksissaan suuret varastot, oli myös\nkasoittain _rovepuita_, joita sai melkein ilmaiseksi tainareilla ja\nmuilla roskakaloilla vaihettaen, oli myös sadoin sylin _halkoja_\nruijalaisille uunien lämmityspuiksi. Tynnyreittäin oli laivoihin\nahdettu suolattua _ryssänlihaa_, vielä _perunoita ja teetä_,\npahanhajuista väkevää _mahorkkaa ynnä hamppunuoraa, purjevaatetta,\nrautaa ja tervaa_. Mutta kaikkein vahvimmat varastot laivoissa oli\n_jauhoja_ -- ruis- ja vehnäjauhoja -- sekä _ryynejä_. Niitä Ruijan\nkalamies kaikkein enimmin saidoillaan ryssältä kaupoitteli hankkien\nsiten aittaansa hyvät talvisuurukset. Vaihtokauppaa vain joka laivassa\nkäytiin, heittäen ruplitta ja kruunulaskuitta vain tavaran tavarasta.\nTyönnyttiin saitaveneen kanssa pomoorin parkkilaivan kylkeen ja\nhuudettiin ylöskäsin:\n\n-- Kupit vaijo saiti, että ostatko saitaa?\n\n-- Jes! vastasi ryssä kanneltaan alaspäin, lisäten:\n\n-- Taraja ryippa? vanhako kala?\n\n-- Tvaa ten! pari päivää, saitamies sanoi, vaikka olisi saalistaan jo\nviikon veneessään hautonut, niin että alimmaiset olivat jo elävissä\nmadoissa. Sitten kalamies huusi kansimiehelle:\n\n-- Mankuli puut? mikä merkitsi, montako puutaa saitaa sinä tahdot\njauhopuudasta. Ja ryssä saattoi asian mukaan vastata:\n\n-- Sitiri puu saiti... piät puut saiti, neljä puutaa, viisi puutaa.\n\nJos oli hyvä saidan saalis ja kalaa paljon tarjolla, ryssä kiskaisi\nkymmenenkin kalapuutaa jauhopuudastaan, saipa Harila kerran luovuttaa\n22 puutaa. Mutta huonona saitakesänä taas oli kalamiehen vuoro kiristää\nhintaa ja pitää ryssää tiukalla. Pomoori sai vaihtaa jauhonsa vieko\nvieosta, vielä joskus työntää yhdeksänpuutaisen jauhomaton kahdeksasta\nkalapuudasta sekä lisäksi antaa hyvän viinaryypyn ynnä hiukan\n\"pom-pomia\" ja vyyhden vesirinkilöitä. Entisaikoina laskettiin kaloja\nmyöskin kappaleluvulla, satamäärin. Väliin vaihtomiehet tyytyivät\nantamaan kauppatavaransa kalamiehelle _pienestä sadasta_, jolloin\nkalastajan tarvitsi heittää laivankannelle vain sata kalaa. Mutta jos\nkauppasaksa kiristi _suurta sataa_, piti kalanpyytäjän nakata sadan\nlisäksi vielä kaksikymmentä kappaletta. Ryssän ruokatavaran mukaan\nennen paikoin laskettiin saitasaaliskin. Jyykeäläinen saattoi\nnaapurinsa kysymykseen, kuinka pyytö meni, vastata:\n\n-- Se oli niin ja niin monta säkkiä suurimoita ja niin ja niin monta\nrokuskaa jauhoja!\n\nKoko kesäsydämen, juhannuksen ajoista Perttuliin asti, ryssät\nasustelivat Ruijan satamissa. Hyvän kauppakiirin sattuessa monet laivat\nkävivät Vienassa tyhjentämässä ja täyttämässä ruumansa palaten\nuudelleen tavaroita tuoden ja taas kaloja ottaen. Vesisaaressa oleili\nmonien muiden joukossa _Jyrhjöhvi_-niminen ryssä parkkilaivoineen ja\nkaksine kaljaaseineen, samoin myös _Vlatkohvi ja Kurnohvi_, jotka\nkaikki olivat rikkaita äijiä. Kammin muorin saunassa ryssät vuoroittain\nkymmenlukuisin kulkivat kylpemässä omilla puillaan lämmittäen kömmänän\nja maksaen laikkoa kauraryyneillä. Mutta kun oli ryssän _praisnikka_,\nsilloin partaniekat pitivät iloa juoden omaa votkaansa ja käyden\nkauppiailta ostamassa viiniä ja konjakkia. Kaupungin porvarit möivät\nheille kyllä kaikkein huonoimpia juomiaan, mutta ryssälle vain kelpasi.\nSe laski kaikki kurkkuunsa ja lauleli, niin että kuului tunturiin asti.\n\nMutta nyt on maailma pyörähtänyt niin päin, ettei enää ainoatakaan\nValkeanmeren laivaa, ei ryssää eikä pomooria, saavu Ruijaan vaihtamaan\ntavaraansa saitakalaan. Ruijan pyytömies vain suruissaan katselee\nsaitaparvien pelehtimistä matalikoilla ja miettii, mitä varten niitä\nsinne on lähetetty, miettii myös, mistä nyt ottaisi jauhoviljan\ntalvivarakseen.\n\nTainarit joutavat jo ajelehtimaan ja irvistelemään hierualla.\n\nMutta silloin kun toiset pyytömiehet vetävät lotaa tai nostavat\nliinakalaa sekä saitaa, toiset taas ovat ahkeria lohimiehiä koettaen\ntällä merikalalla hankkia elatuksensa.\n\nEntisaikaan ei lohi ollut kovin suuressa arvossa, turskaakin pidettiin\npaljoa parempana. Reisivuonon Sotkajärven ukko kerran vei Vesisaareen\nlohta kaksi venelastia myytäväksi, mutta niistä ei huolinut kukaan.\nVerkoilla ukot lohta enimmäkseen vain omiksi syötävikseen pyysivät.\nKoltat virittelivät verkkojaan, niin kuin olivat ikimuistoisista\najoista tehneet, Luossavuonoon, Naklikoppaan ja Nirvaan, Salmen Kalle\nja Lindros taas häärivät verkkoineen Pykeijan rantapuolilla. Mutta\nsitten västäläisiä tuli Varengille pyytämään lohta _kiilanuotalla_\nmaksaen kalasta hyvät hinnat muillekin pyytäjille. Siitä varenkilaiset\noppivat uuden paremman lohen pyyntitaidon. Pykeijan Kalle Salmen\nsanotaan kolmisenkymmentä vuotta takaperin laittaneen ensimmäisen\nlännenmallisen kiilanuotan ja ruvenneen nostamaan lohta yhtä taitavasti\nkuin västäläisetkin. Sitten vähitellen muutkin varenkilaiset hankkivat\nsamanlaisen pyytöneuvon. Reisivuono, Näytämö, Vesisaari, Annijoki sekä\nitärannan isot ja pienet kylät kävivät merilohen kimppuun. Varengin\nlohi joutui omien rantalaisten haltuun, suureksi osaksi suomalaisten\npyytöihin ja kaikkein enimmin Pykeijan ja Reisivuonon miesten kouriin,\njoissa se on vieläkin. Sillä Varengin lohet liikkuvat ahkerimmin vuonon\netelärannalla. Siellä käy lohta niin paljon, että toimeliaat\npykeijalaiset ovat aivan lohen voimalla rikastuneet. Törmäsen ukkokin\non ammentanut lohiviljaa joskus tuhansien kruunujen arvosta.\n_Punainenvuono_, Pykeijan paras lohipaikka, ahtautuu toisinaan kalaa\ntäyteen. Mainio kalavesi on _Soukkavuono_ sekä myös _Raanukuru_, jonka\nvierellä pykeijalaisilla on kuusi kalapirttiä. Koko ranta on jaettu\nPykeijan pyytömiehille nuottasijoiksi ja kallioihin hakattu paikkojen\nnumerot. Reisivuonolainen taas nostaa lohensa _Askinsaaren ja\nReposaaren_ rantamilta, ja Näytämön miehillä on osuutta Reposaaren\nvesille, vaikka heillä on nuottasijoja _Somerinmukassa sekä\nVirransalmessa_, Samoin on muuallakin parhaat apajat jaettu ja\nmuutamasta kruunusta laikottu pyytäjille, parikin sijaa samalle\nmiehelle. Mutta kauemmaksi ulkorannoille saa asettaa pyydyksensä\nvapaasti laikkoa maksamatta. Saavat merilohta kyllä Varengin\npohjoisrannankin pyytömiehet. Jumiskon vanha Juhan-Petteri nostaa\nkahdesta kalasijastaan paljon viljaa ja saa rahaa, mutta pykeijalaiset\nkumminkin ovat koko Varengin parhaita lohimiehiä.\n\nKiilanuotta on lohimiehen paras pyytöneuvo. Niitä on isolla\nkalastajalla useampia, ja niitä näkee viritettyinä pitkin vuonojen\nrantapuolia ympäri koko Ruijan idästä länteen saakka. Nuotassa on\nkiilanmuotoinen, kaksinieluinen, 12-13 syltä pitkä, 3 syltä syvä\n_perä_, joka on alta umpinainen, mutta päältä avoin ja puutangoilla\ntuettu levälleen. Pyydykseen ohjaa kalan 7--8-sylinen _aitaverkko_ sekä\n50-sylinen _rautaverkko_, joka perän luota on viritetty suoraan rantaa\nkohden. Huhti-, toukokuusta alkaen kalamiehet jo saavat virittää\nnuottansa paikoilleen ja yrittää lohta aina elokuun loppupuolelle asti.\nMutta pyhärauha ja Herran sapatti pitää antaa kaloillekin. Lauantain\niltakuudesta maanantain aamukuuteen pitää nuotan nielun olla kiinni\nsekä aitaverkon alasen vedettynä ylös, ettei lepopäivästä tietämätön\nkala erehtyisi pyydykseen. Mutta sitten nuotta saa koko viikon ahmia\nlohta täysin nieluin, ja ahmaiseekin se hyvillä apajilla 80-90 samalla\nkerralla.\n\nMonet Ruijan isot kauppamiehet ostavat lohta, laittavat sitä\njäälaatikkoihin sekä lähettävät etelään, Trondhjemiin ja muualle. Useat\npienetkin kauppasaksat ja höökärit häärivät lohen ostajina laittaen\nkalaa jäälaatikkoon sekä myös suolaten tynnyreihin. Taitamattomat\nkauppamiehet saattavat suolata ostoksensa karkeilla rakeilla polttaen\nkalan pilalle, viisaammat taas höystävät hienolla suolalla, joten kala\ntulee parempaa. Mutta kun Heikki Hyry suolaa saaliinsa oikealla\npöytäsuolalla pannen vielä sekaan hienoa sokeriakin, niin siitä tulee\nniin mainio kala, että se kelpaa vaikka kenenkä syötäväksi, ja sen\nsaattaa syödä kokonaan. Sillä Varengin lohi pöytäsuolalla ja hienolla\nsokerilla maustettuna on eri kala kuin esim. Amerikan lohi, josta voi\nsyödä vain muutamia paikkoja.\n\n_Sillin_ pyytökin tuottaa leipää monelle Ruijan asukkaalle. Tämä pieni\nmereneläjä lähestyy Ruijan rantoja monin ottein, monenkokoisena ja\nlaatuisena sekä monimääräisin parvin. Kevättalvella ja keväällä käy\nVäställe, Aalesundin, Lofootein ja Vesteraalenin rannoille _suursilli_,\nja sen kimppuun ryntää koko pohjoinen rannikko. Suursilli ei kyllä\npidä liittoaan joka vuosi, vaan tulee, milloin hyväksi näkee. Se\nsaattaa tulla kesällä, mutta saattaa taas saapua vasta syksylläkin.\nRaisinvuonolle ajautui suursilli pari, kolme vuotta takaperin niin\nkovalla voimalla, että 3000-4000 miestä piti olla sitä lappamassa sekä\nverkoilla että nuotilla, Ja parituhatta kruunua siinä työssä ahkerimmat\nansaitsivat. Vesteraalenin rannoille, Lofootein taakse, suursiili ei\ntehnyt vierailuaan 50 vuoteen. Mutta tämä oli kyllä langnesiläisten\nsyy, sillä he pitivät kerran sillinpyytöä parempana kuin pappinsa\nsaarnaa sekä pientä hetkeä Herran huoneessa. Tapahtui näet\nkevättalvella 1877, kun silliä oli jo kovasti ja kauan odotettu, että\npapin parhaillaan saarnatessa Langnesin kirkossa joku astui oven suuhun\nkuiskaten naapurilleen: \"Suursiili on tullut!\" Tämä suursanoma kohahti\nkuin kulo mies mieheltä yli kirkon, ja sanankuulijat toinen toisensa\nperästä kähmivät ulos, niin että viimein pappi sai pauhata tyhjille\nseinille. Pyhässä kiivaudessaan sielujenpaimen pamahdutti ankaran\nmanauksen:\n\n-- Saatte viisikymmentä vuotta odottaa, ennenkuin suursiili taas tänne\nsaapuu!\n\nNäin kävikin. Vasta 1927 suursiili tuli tavattomalla voimalla\nVesteraalenin rannoille, ja Langnesin harvat vielä elossa olevat\näijärievut, jotka ennen parhaina päivinään olivat kesken kirkonmenoja\nkaranneet sillin kimppuun, saivat armon käydä köppäillä kerran vielä\nennen kuolemaansa vanhaan rakkaaseen suursillin pyytöön, ainakin\nkatsomaan, kun meri taas sillistä porisi.[98]\n\nKeväisin ja kesäpuolin jutaa varsinkin länsirannoille pieni _pakkisilli\neli syöttäsilli_ ennättäen toisinaan Varengillekin niin suurilukuisena,\nettä varenkilaiset saattavat lähteä sitä pyytämään, jopa suurella,\n300-sylisellä _aitausnuotalla_, jolla silli saarretaan samoin kuin\nlotakin. Syötäväksi pikku kalaa raastetaan, mutta paljon myödään\nmyöskin Länsi-Ruijan silliöljytehtaisiin saaden kymmenkunta kruunua\nkassista. Tehtaat puristavat niistä _silliöljyä_, joka on niinkuin\nmedisiinitraania, kaikkein hienointa öljyä, mitä olla mahtaa.\n\nSyksymyöhällä, kun lehti on karissut puusta, saapuu Ruijan vesille\npakkisilliä isompi _rasvasilli_. Lukuisimpana tämäkin silli porisee\nlänsirannoilla, aina Läijisvuonoon ja Tenonsuulle saakka, vähimmin se\nennättää Varengille asti. Mutta monet varenkilaiset lähtevät\nsillinpyytöön Läijis- ja Tenovuonolle rähjäten merellä koko synkän\nsyksyn, myöden saaliinsa, sitä mukaa kuin saavat, lähisatamissa\nodotteleviin ostajalaivoihin. Västäläiset taas saavat ammentaa\nrasvasillinsä lähivesiltään, Alattion miehille tulee kala aivan omille\nrannoille, väliin niin, että koko vuono porisee kuin vesisateella.\nSilloin on alattiolaisella iloiset päivät. Pimeinä kuuttomina iltoina\nhän lähtee silliä _tuohustamaan_ niin lukuisin joukoin, että koko vuono\nvälkkyy kuin joulukirkko kalamiesten tuohustulista. Kolmin miehin\nveneet liikkuvat vesillä -- huonona sillin käyntinä riittää tyhjä kaksi\nmiestä veneeseen -- suuri tervastuli roihuten veneen kokassa. Muuan\nmies soutaa sen kuin jaksaa, ja toinen kaivaa _verkkohoovilla_ tulen\nloisteeseen tunkevaa silliä minkä ennättää, kolmas on apulaisena\ntäysinäistä hoovia veneeseen tyhjennettäessä. Kun tuli joskus vielä\nlamppuöljyllä yllytettynä oikein loimottaa, sillit nousevat pinnalle,\nniin että aivan kuohuu ja porisee koko vuono. Siitä kyllä kelpaa\nalattiolaisen lappaa vaikka koko yön mitoin ja veneen täysin. Onpa\njoskus ammennettu samalla tuohustamalla kolmekintuhatta sillikiloa,\naina puolitoistakorttelisesta isävaarista parituumaiseen pikku\npenikkaan asti. Silliä on syödä ja myödä, sitä riittää karjallekin ja\nvielä lopulta suoraan pellonhöysteeksi. Varsinkin riitti ennen, kun ei\nollut silliöljytehtaita.\n\nSuunnattomat määrät syksyn rasvasilliä saatetaan ammentaa, Niinpä esim.\n1898, jolloin oli oikein mainittava sillivuosi, Alattiovuonolla,\nAlattiossa ja Talmulahdessa nostettiin 150,000 tynnyriä.[99] Silloin\nsilli viipyi rannoilla marraskuun lopulle. Saattaa silli majailla\nrantavesillä aina joulunaikoihin asti ja ylikin. Mutta sen jälkeen kun\npäivä alkaa taas paistaa -- Alattiossa näkyy aurinko ensi kerran\nhelmikuun 8 p:n tienoissa -- rupeaa silli laihtumaan. Aikansa on\nhänelläkin, suuren meren pienellä kulkuripojalla. Vierailunsa on silli\ntehnyt, käynyt rantakansan väärtinä tuottaen sille iloiset,\ntulenpalavat yöjuhlat sekä ruokaa pöydälle ja navetanparteen, höystöä\npellolle ja kruunuja kukkaroon. Saattaisiko enempää pieneltä kulkurilta\nvaatia.\n\n\n\n\nMeriraukkoja\n\n\nMeren rannan asukkaat ja aavansoutajat saivat toisinaan nähdä merellä\nmuitakin kummia kuin outoja kaloja ja rumia vesieläviä. Rannaton,\npohjaton aapa ei ollut vain sieluttomana vellova vesi, jossa\njärjettömät luontokappaleet, syötävät ja toisiaan syövät kalat,\naapakatit, holkerit ja muut viettivät elämäänsä, vaan se oli oma suuri\nmaailmansa, jossa haltiat ja kaikenlaiset kummat ja vistottavat olennot\nolivat kotonaan, samoin kuin maallakin ja tuntureissa majailivat heidän\nhaltiansa. Tämän tiesi vanha rantamies ja harmaa merensoutaja, ja\nnäinpä hän aina ymmärsikin olla merellä niinkuin merenlaki vaati.\nRuokansa ja tarpeensa sieltä rantakansa kyllä sai ottaa, kun taidolla\notti, mutta pilkanhengessä ei merillä saanut liikkua eikä pilkaten\npidellä pienintäkään vesielävää. Lantalaiset kyllä, vieraat, maankorven\nkasvattamat miehet, alussa saattoivat kovin naureskella ja pilkata\nrumia ryöttäkaloja sekä kiukutella kiusallisten merenruohojen ja\nelävien takia, kun ne tarttuivat pyydyksiin. Mutta vähitellen meri ja\nvanhat pyytömiehet opettivat heidät elämään niinkuin merellä piti.\nUlko-Kiiperin ulapalla lannanjussit kerran kiukuissaan noituen ja\nnaureskellen nakkelivat _veripalleja_, meren punaisia möhkäleitä, jotka\naina tarttuivat airoihin ja pookiin, jotta mitähän nuokin turjakkeet\nmukamaste ovat, kun ovat silmiä ja käsiä täynnä. Pekka Mustaparta ja\nTomperin Kustu kieltelivät, ettei niitä saa pilkata eikä vihata, mutta\nmiehet eivät tahtoneet asettua. Mutta sitten yöllä tultiin kalapirtin\novea jyskyttämään ja nimeltään kutsumaan miehiä ulos. Tyhmät,\ntaitamattomat hurrikkaat olisivat menneetkin, ellei vanha Mustaparta\nolisi sanonut:\n\n-- Ei piä mennä ulos nyt... on viimeinen hetkenne, jos menette.\n\nMerenhaltiat siellä olivat kostoa etsimässä.\n\nSaivat maaneläjät pian tutustua _meriraukkoihin_, Jäämeren merkillisiin\nsalaperäisiin eläjiin, jotka monesti ja monella muotoa saattoivat kyllä\nnäyttäytyä. Ihmetellen ja älyttömänä vastatullut kuunteli outoa\nvistottavaa rääkymistä ja huutoa, mikä näytti kantautuvan kaukaa\nulapalta. Kun vanhat selänsoutajat eivät olleet kuulevinaankaan, vaikka\nkyllä näkyivät hätkähtävän, hurrikas saattoi kysyä, mikä siellä huutaa.\nMutta toiset vain äkäisesti murahtivat jotakin semmoista, että tee\ntyötäs vain, äläkä pörise. Vuoreijan ja Kiiperin suurilla aavoilla\nmonesti kuultiin sellaista koloa rääkymistä samoin kuin Västänkin\nvesillä ja vuonoilla. Fransa Tuoremaa ollessaan Jens Nilsen Kaakaman,\nSimo Tuoremaan ja lapinukon Heikkas-Erkin kanssa merellä Pyörnöijän\nsaaren lähellä Reusbottenissä, kuuli pahaa ääntä aavalta, semmoista\nsurkeata juijutushuutoa, vaikk'ei mitään näkynyt. Mutta saatiin monesti\nnähdäkin. Mänty-Antti kerran liinaa haalatessaan Varengilla sai\nluonnollisin silmin katsella, kun tyynellä ilmalla mies kulkee merellä\nistuen vain jalat suorina vedenkalvossa, menee vain jalat suorina,\nmenee ohitse ja sitten äkkiä katoaa... Rieston Simo, kun oli hyvä sää\nVarengilla ja tuuli vain hiljalleen kuljetti venettä, näki kaksi miestä\nkulkumassa seisoen vyötäistä myöten meressä. Ja kun Hans Tornakko\nMaskjoella liminkalaisen Pekkalan Heikin ja kahden ruijalaisen kanssa\nmakasi värpillä merenaavalla paistaen juuri läskiä, hän huomasi kolme\nmiestä selkäsoudussa, punaiset puserot päällä, uudet syytvästit päässä,\nvasta tervatulla veneellä kiireesti vetelemässä maata kohden. Silmät\npyöreinä Hans Tornakko niitä katsoo, katsoo. \"Mitäs näet?\" ruijalainen\nkysyy. -- \"Enpä paljon mithän\", Tornakko sanoo, \"mutta lähemmä nyt\nmaata kohti... sää se vain nousee\". -- \"Näitkö mitä?\" ruijalainen vielä\nutelee. \"Jos mie olen jotakin nähnyt, niin sano mie en\", Tornakko\ntodistaa, ja kiireesti lähdetään maata kohden. Tulikin niin kova sää,\nettä vesi lensi mastojen latvoja korkeammalle, ja merisavu oli niin\nsakea, ettei veneen keulasta nähnyt perään. Kun jo lähestyttiin maita,\nTornakko taas näki samojen miesten samalla vastatervatulla veneellä\nvetelevän merelle käsin. \"Kohta tulee hyvä sää\", hän sanoi toisille,\nmutta ei muuta, vaikka he olisivat kuinka udelleet. Sillä merenlaki on\nsellainen, ettei saa sanoa, mitä merellä näkee tai kuulee merkillistä,\nvaikka se olisi kuinka kummaa.\n\nToisinaan on meriraukkoja nähty aivan hieruallakin, mutta maalle ne\neivät tavallisesti pääse, sillä ne eivät saata nousta ylemmäksi\nulliveden rajaa. Kongsvuonon Koulu-Heikki oli kuullut, kun hierualla\noli kuin mustissakengissä käydä kopsittu, ja mennyt katsomaan. Siellä\nkolot meriraukat olivat luurankoina astella kopsutelleet, silmät vain\ntyhjinä kuoppina tollottaen. Mutta kun Koulu-Heikki, kirjaoppinut mies,\noli sanonut: \"Ei ole vierailla asiaa tänne... Menkää pois!\" olivat\nraukat menneet mereen takaisin, Vanha Perävaaran Erkki kun oli Meethin\nOskarin kanssa talvi-Matin aikana Reisivuonosta jäkälöitä noutamassa,\nnäki hierualla aivan elävän meriraukan. Oli päivä juuri laskemassa ja\noikein tyven ja kaunis kevättalven ilma. Ukot olivat vast'ikään\npäässeet rantaan, nousseet törmälle ja seisoivat siinä pienen mökin\nluona katsellen kirkasta merta... Jo tulee miehentassukka, niinkuin\npieni vanha resuinen äijä, tulee pitkin pitkää hieruaa... Ukot seisovat\ntörmällä mökin luona ja katsovat, kun äijän tassukka kävelee, katsovat\nauringon kilottaessa kätensä alatse ja ihmettelevät, kuka se siinä\ntassuttelee. Ja kauhistuen ukot saavat nähdä, kun pieni rantaäijä\nviimein tassuttelee suoraan mereen ja katoaa veden alle.\n\nMereen hukkuneitten ihmisten rauhattomat sielut ja myös suuren\nlevottoman meren henget ja haltiat näin vesillä kulkivat, ja varsinkin\nkovien ilmojen ja suurien onnettomuuksien edellä ne olivat enimmin\nliikkeellä näyttäytyen ihmisille. Varengillakin nousi mahdoton myrsky\nheti yöllä, kun meriraukka illalla näytti itsensä Perävaaralle ja\nMeethin Oskarille. Tuli niin kova merenmeno, että suuria veneitä\npaiskautui risoiksi, ja pirstoutui muuan laiturikin palasiksi. Eikä iso\nlaivakaan kyennyt Reisivuonosta lähtemään merelle. Porsangerin\nedustalla kerran nähtiin meriraukka ja silloinkin yhtäkkiä nousi kova\nsää, joka hukutti paljon ihmisiä. Niinpä olikin parasta palata pois\nvesiltä heti, kun oli meriraukan nähnyt, sillä silloin oli onnettomuus\nliikkeellä ja ajoi kintereillä aina haminaan asti.\n\nJo edeltäkäsin meriraukat joskus kävivät katsomassa ja merkitsemässä,\nkenen tahtoivat valtakuntaansa. Vesisaaressa tuli meriraukka aivan\nmiehen hahmossa hierualle veneeseen istumaan, ja pian samasta veneestä\nhukkui samannäköinen mies. Patsivuonossa taas tuli outo ukko, kun vene\noli rannassa, istui eturuumaan soutamaan, souti pitkin kuivaa hieruaa,\nsanoi; \"Ei ole hyvä tässä\". Meni mies keskiruumaan istumaan, souti\npitkin kuivaa hieruaa, sanoi: \"Ei ole tässäkään hyvä\". Muutti mies\nsitten peräruumaan, souti taas pitkin kuivaa hieruaa, souti kovasti ja\nsanoi hyvillä mielin: \"Tässä on hyvä soutaa!\" Sitten kun vene lähti\nvesille, se joutui tuhon omaksi, ja höösmanni hukkui.\n\nToisinaan haltiat ja raukat tulivat merellä aluksiinkin, jopa aivan\nkaikkien nähden. Muuan nuurfaara oli purjehtinut uudella hämpöörillään\nyli aavan ja sanonut miehille jo etukäteen: \"Jos mitä tällä merellä\nnäette, ei saa puhua mithän\". Merellä olikin alaston mies kiikkunut\nperän kautta hämpööriin käyden heti höösmannin kimppuun. Koko matkan\nnuurfaara oli saanut tapella miehen kanssa, mutta ei kumminkaan ollut\npuhunut mitään. Mutta kun höösmanni oli päässyt rantapuoliin, oli hän\najanut aluksensa suoraan maalle ja pistänyt palamaan. Kun perä oli\nvielä ollut jäljellä, oli sieltä alaston äijä noussut perä touville,\nparkaisten:\n\n-- Jos olisin tietänyt, että sinä tämän poltat, niin et olisi päässyt\nmaalle!\n\nRauha piti antaa meriraukoille ja kaikille merenhaltioille, vaikka ne\neivät aina olisi aivan kauniistikaan menetelleet. Saattoi merenäijä\ntulla hierualle matkimaan merivanttuitaan pesevää kalamiestä, samalla\ntavalla kuin tämäkin kepillä käsineitä piestä mäiskyttäen. Mutta kun\nkalamies äkeissään viskasi matkijaa turskanpäällä, tämä otti niin\nluontoonsa, että tuli yöllä ja paiskasi miehen makuulavalta lattialle\nruveten oikein henkeä ottamaan. Vasta kun kalapirtin vanha äijä otti\ntulen ja tuli avuksi, mies pääsi rauhaan. Muutoin oli kyllä\nturvallisinta pimeillä kolkoilla rannoilla antaa kalapirteissä tulen\ntuikuttaa yli yön. Lofootin vanhat kalamiehet polttivat aina öisin\ntraanikollaa kalakömmänöissään, etteivät meriraukat olisi tulleet\nhäiritsemään. Mutta kun Kristian Konsti näki illan suussa kaksi\nmeriraukkaa painiskelemassa Kieruan hierualla, hän pelottomana\npohjanmiehenä huutaa kajahdutti: \"Ole mies!\" Se oli kyllä pahoin tehty,\nsillä yöllä tuli tappiolle joutunut huutajan kimppuun. Konsti makasi\npuurassa ja löi jauhosäkkejä oven eteen, kun kuuli ulkoa kähmimistä,\nOvea rymistettiin, niin että se rytisi ja sujui sisäänpäin, vaikka\nedessä oli iso kasa jauhosäkkejä sekä vielä Konstikin pitämässä kiinni.\nKiukkuisena ovenröykyttäjä vain kähisi, mutta ei kumminkaan päässyt\nsisään.\n\nKaikkein kovimmalle otettiin västäläisen papin renki, joka\nhieruapuurasta oli noutamassa isännälleen joulukonjakkia. Istui vieras\nmies puuran rappusilla, sanoi: \"Anna mulle drammi!\" Renki antoi ryypyn\npullonsuusta, ja vieras sanoi: \"Anna vielä toinen drammi\"! Kun outo oli\nsaanut toisenkin ryypyn, se pyysi vielä kolmatta. Silloin renki\npaukautti pullolla miestä päähän ja lähti juoksemaan, mutta mies katosi\nmereen. Sieltä nousi pian hirveästi meluten koko merellinen kansa ja\nlähti ajamaan renkiä takaa, niin että metsä vain huusi ilkeästi:\n\"hui-hui-hui!\" Aina kirkkomaan vierille merelliset pääsivät nousemaan,\nja rengin täytyi kutsua apua kirkkomaalta, parkaisten:\n\n-- Kaikki vanhurskaat sielut, nouskaat ylös jelppaamhan... minun\nperässäni tullee ilkiätä selskaappia.\n\nJa vanhurskaat sielut nousivat ylös, nostivat rengin yli aidan\nkirkkotarhaan, ja hirveä rymäkkä syntyi, kun vanhurskaat sielut ja\nmeriraukat oikein ottivat yhteen. Kauhuissaan papinrenki konjakkipullo\nkourassa sitä kirkkomaalta kuunteli. Mutta kun kuului vanhurskasten\nsielujen huuto: \"Mene kotia ja muistele faarille kaikki!\" renki lähti\nlaukkomaan pappilaan. Sieltä kohta vanha pappi raamattu kainalossa\njuosta kyökytti samaan metakkaan, avasi ison kirjansa ja jumalansanalla\nasetti vimmatun tappelun.\n\nToisinaan taas merenhaltia ajeli pitkin pimeää aapaa, milloin isolla\ntampilla, milloin otringilla. Eetu Antti, kun Lapin Aatamin kanssa\npimeässä souteli Vuoreijan merellä, näki suuren tumman tampin\nporhaltavan ihan kohti, niin että jo täytyi huutaa Aatamille: \"Ota\nnäkölyhty, tuo tulee päälle!\" Mutta juuri kun oli päälle painumassa,\ntamppi käännähti ja hävisi, Mutta sitten pian Eetu hukkui. Tuoremaan\nFransa taas muuanna kuutamoiltana purjehtiessaan Kelvikin merellä näki,\nkun merenäijä laski veneellä aivan rinnalle ja kulki siinä pitkän\nmatkaa, ei aja edelle, eikä jää jälkeen, aivan samoin vain kulkee ja\nkääntyilee kuin Tuoremaan ukkokin. Kun oli pitkät matkat näin rinnan\najettu ja Tuoremaa päässyt liinan karistuspaikalle, outo naapuri\nyht'äkkiä katosi. Eikä Fransa Tuoremaa ole enää uskaltanut niille\nvesille, kammottanut on koko Kelvikin hamina.\n\nAava ja rannaton meri, joka ulottuu ympäri koko maanpiirin\nauringonlinjan takaa aina Huippuvuorten tuolle puolen, pimeille\nmaannavoille asti, kätkee ikuisten aaltojensa alle niin paljon\nmerkillisiä asioita, ettei niitä kaikkia syntinen ihminen, turskien\njuksaaja, liinansoutaja ymmärräkään.\n\n\n\n\nMerenhädässä\n\n\nRuijanmeri on suuri hauta, monien ihmisten kuolemanalho. Vaikka sitä\nkäsketään Ruijan pelloksi, joka antaa leivän tuhansille, niin se on\nmyös Ruijan hauta, joka tuo lopun tuhansille. Haudaksi Jäämeri on\njoskus vihittykin. Kymmeniä vuosia takaperin, kun Öystän aavalla paljon\nihmisiä hukkui ja jäi meren helmaan, pappi vihki ja siunasi koko meren\nniinkuin hautausmaan.\n\nPaljon on Ruijanmeri syönyt ihmisiä. Sillä tämä meri on hyvin\nepävakainen. Kaikki kalamiehet, merenkävijät ja nuurfaarat ovat\nmonikertaan saaneet kokea, ettei Jäämeren tyyneen säähän eikä\nloistavaan pintaan saa kovin uskaltaa. Illalla meri saattaa kimallella\nkirkkaana päivänlaskun kullassa, mutta jo yöllä voi laueta niin kova\njumalanilma, ettei näy syntistä maailmaa. Ja aamulla voi aurinko\npaistaa, niin että koko maailma kilottaa ja maatuntureista suvituuli\nhenkii, mutta jo päivällä ilmanhenki pyörähtää pohjoiseen laukaisten\nmyrskyn, heittäen raekuuron tai räntäsateen taikka lykäten niin paksun\nkonnon, että koko maailma hukkuu. Meriraukat monesti vain kaikkein\nparhaimmilla ilmoilla ja vaistosäillä liikkuvat kirkkaassa kalvossa\nennustaen kohta tapahtuvaa suurmyllerrystä, niin että vanhat\nmerensoutajat tietävät olla valveillaan. Joku iänikäinen kalamies arvaa\nmyllerryksen tulon nähdessään päivän polttelevan pilvenpäitä tai\nheittävän punertavia palloja etisille taipaleilleen. Kaikki kyllä\ntietävät, että aapasää tuo aina pahaa matkassaan, mutta ei juuri\nkoskaan hyviä ilmoja. Pyssyjoella vain maallinen itätuuli pahoittelee.\nMerilintujen levoton liikkuminen on myös kaikille tuttu pahan sään\nmerkki. Varengllla moosat myrskyjen edellä lähtevät koko tokilla\nlentämään Tenolle ja sitten kirkuen ja huutaen mennä tohistavat\njokivartta alas aavalle merelle.\n\nEi ole Jäämeren myrskyissä heikon ihmisparan helppoa taistella, kun on\nvain pieni vene turvanaan. Siinä tarvitaan taitoa ja ymmärrystä,\nettei menetä järjestystään pahimmassakaan myllerryksessä, vaan\npelkäämättömänä miehenä tappelee vastaan ja uskaltaa pystyvin silmin\nkatsella vaikka itse kuolemaa päin naamaa. Ei saa oikea aapamies\nsäikähtää, vaikka joka hetki koko olennossaan tuntee, että on heti\n\"joko meno taikka pärjäys\". Tämän ovat kaikki merta soutaneet vanhat\nkalaäijät monikertaan kokeneet, Meri on ollut heidän ankara,\nvääjäämätön koulumestarinsa, joka hengen uhalla on pannut poikansa\noppimaan ja monesti kiristämään viimeisen väen sekä ruumiistaan että\nsielustaan.\n\nTaitoa ja sisua tarvittiin sekä kovalle otettiin silloinkin, kun\nmuhokselainen Tomperin Kustu ja oululainen Liikasen Jussi Sisä-Kiiperin\nrannassa joutuivat hoitelemaan Hanssi-aijän hämpööriä koko\npitkänperjantain. Miehet hätäytyivät kaksin hämpööriin aivan sataman\näärelle, kun myrsky laukesi. Ankkurin he ennättivät heittää pohjaan, ja\nsitten piti kiireesti ruveta laskemaan värppiä, etteivät isot aallot\nolisi katkaisseet köyttä ja paiskanneet alusta nurin. Kymmenin, sadoin\nsylin piti värppiä hellittää sen mukaan, mitä ankarammin aallot\ntulivat, ja taas kohta ryhtyä kiskomaan köyttä takaisin, minkä suinkin\nennättivät, heti uudelleen hellittääkseen. Näin miespari sai kamppailla\nkoko päivän vetäen ja päästäen, kiskoen ja löysäten. Vuoroin aallot\najelivat alusta, vuoroin miehet värppiä sisään vetäen sitä kuljettivat,\nvuoroin keikuttiin meren harjalla, vuoroin pohjalla. Vasta illalla\nmyrskyn uuvuttua miehet pääsivät pitkästäperjantaistaan lopen uupuneina\nhekin. Totta puhui Tomperin Kustin mielestä Liikasen Jussi sanoessaan:\n\n--- Kyllä täm' on ollut pitkä päivä meille, jos se Iesukselkkin on\npitkä ollut.\n\nEivät saaneet silloinkaan olla oppimattomat miehet ohjissa, kun\nTomperin Kustu ja seitsemän muuta höösmannia lennätettiin yli meren\nHaaneijan saarilta Ulko-Kiiperin rantaan, puhaltaen parissa, kolmessa\ntunnissa viidentoista penikulman vesitaipaleen, Hurrikaspoikia ei kyllä\njoukossa ollutkaan, vain karaistuneita höösmanneja kaikki kahdeksan\nmiestä. Tomperin Kustu, hailuotolainen Jussi Piekkola, torniolainen iso\nmies, Raution Jussa, ja vielä isompi Kaakamon poika, Maunun Aukusti,\nsotkamolainen Pekka Märsylä ynnä Lehon Aleksi ja kaksi muuta kovaa.\nHöösmannit lähtivät toukokuun lopulla Herman Dahlin hämpöörillä\nRyssänrannalta varkain pyytämään lotaa, ja rahaa saivat he ruokahoitoa\nvarten. Mutta rahat menivät viinoihin, lotakin jäi pyytämättä, ja\ntyhjin venein jouduttiin kellettelemään Heinäsaarille. Siellä kyllä\nkului aika hyvin hauskasti. Mutta kun viina loppui ja ruoka loppui,\nhöösmannien täytyi viimein nälkäisinä lähteä myrskyn riepoiteltaviksi.\nNousikin merestä sellainen möyry, että tarvittiin kyllä kahdeksan\nhöösmannin taito siinä pärjättäessä. Meri myllersi niin hirveästi, että\n30-40 syltä korkeat vesiluomet, jopa joskus aina satasyliset vuoret\nniinkuin tunturit nousivat merestä käyden hämpöörin kimppuun. Hyvin\nsaattoivatkin vesivuoret vyöryä korkeina, kun ne pääsivät kaivamaan\nsatojen sylien syvyistä merta, ja meren pohjasta vielä puski virta\nvastasuuntaan. Ja vesiluomien harjoista taitteet lensivät toisinaan\nniin rajusti, että taivas näkyi niiden alatse. Hämpööri painui väliin\naallon pohjaan niinkuin hautaan, ettei rantaseutujen korkeita\ntuntureitakaan näkynyt, sitten se taas nousi niin suuren vesitunturin\nharjalle, että koko meri oli avoinna. Ja sieltä oli tulossa yhä\nsuurempia meriköyryjä. Jo penikulmien päähän pohottivat kauheat\nviheriäiset vesivuoret, kun ne olivat ajamassa kohti. Kolme valtavaa\nemähirviötä aina vyöryi peräkkäin, ja sitten heti kintereillä kulki\nkuusi yhä pienempää penikkaa. Oli siinä höösmanneilla hoppu. Toiset\nhoitivat seilejä, toiset keikuttivat pumpputankoa, toiset taas\ntampuilla kaivoivat vettä, minkä ennättivät. Mutta Maunun Aukusti,\nneljättä kyynärää pitkä kaakamolainen, seisoi vain perässä ja hoiteli\nruoria, niin että hämpööri meni kuin mieletön. Toisinaan vene ihan\nlentämällä paiskautui aallon harjalta toiselle joutamatta joka kuopassa\nkäydäkään... Valkoiset karjaspäät vain paiskelehtivat höösmannien\nylitse, kun vene sukelteli aallonharjoihin. Hämpöörin keulakaaret\nräsähtelivät ja linkkinaulat lentelivät tiehensä, vaikka vene oli\nmelkein uusi. Mutta kaikki purjeet olivat vain tangoissa levällään,\nsillä Aukusti sanoi, ettei hän rupea ohjaamaan, ellei kaikkia sellejä\nnosteta ylös. Oli Kaakamon miehellä luontoa laskea, mutta näinpä hän\nsanoikin: \"Kyllä kun mie katton, niin haminan mie otan kiinni\". Ja\nUlko-Kiiperiin tultiin kovalla pauhulla. Väkeä oli ranta mustana\nniinkuin sotamiehiä, kun höösmannit rupesivat pyrkimään maihin pitäen\nvaransa, että paiskautuivat rantaan silloin, kun siikanne löi kaikkein\npienimpänä. Sillä suurimman aallon aikana meri vyöryi niin väkevänä,\nettä kaikki kivetkin hierualla hyrräsivät. Miehet heittivät köyden\nmaalle, rantakansa tarttui siihen kiinni, ja Ryssänrannan kävijät\npääsivät ehjinä kovalle kalliolle. Mutta silmät meren suolavesi oli\npolttanut höösmanneilta niin, etteivät he kolmeen vuorokauteen nähneet\nmitään. Silmät olivat vain kuin verilimput. Ja nälkiintyneet miehet\nolivat niin kovasti, että Kiiperin kalastamolla toimiva Herman Dahl\nheti laittoi heille syötävää, kuitenkin alussa antaen vain pikkuisen\nmaitoa ja voita ja \"koko hiiniä leipää\". Sitten merenkävijät pääsivät\nnukkumaan. Ruoka ja lepo olikin höösmanneille kaikkein parasta, sillä\nhe olivat jo nokko viinalla ja merenmyrskyllä muokattuja. Mutta kun\nmiehet olivat kyllikseen levänneet ja sitten muutaman kerran saaneet\nruokkia vatsaansa oikein täysillä annoksilla, Herman Dahl lähetti\nheidät uudelleen samalle matkalle varoen kumminkin, ettei viinaa tullut\nmukaan. Ja kahdeksan höösmannia ajoi taas yli meren ja palasi pian\ntakaisin tuoden tullessaan salaa pyydettyä Ryssänrannan lotakalaa niin\npaljon kuin hämpööriin mahtui.\n\nMutta ei ole helppoa kotiväelläkään silloin, kun miehiä merenaavalla\nmyrskyissä riepoitellaan. Eukkoparat silloin ihan kauhuissaan\njuoksentelevat rannalla huutaen Herraa Jumalaa. Mäntyvaaran emäntä,\nJumiskon tytär, vieläkin muistelee, kuinka kauheata oli, kun\nMäntyvaaran ukko ja Jumisko-äijä tulivat Etelä-Varengista, toisella\nveneessä lautakuorma, toisella iso sonni. Koko meri vaahtosi aivan\nvalkeana herana, ja veneet keikkuivat väliin aallon harjalla, väliin\ntaas kokonaan painuivat mereen, niin että rannalla seisovan eukon ihan\nsydänalaa viilsi. Eikä hän kaikiste saattanut katsoakaan miesten menoa.\nMutta aallonnokalle alukset taas nousivat ja jälleen lensivät\nsylimäärin pitkin meren korkeaa harjaa. Ja rantaan ukot pääsivät,\nvaikka tyhjin venein. Sillä laudat täytyi syytää mereen, vieläpä\nsonniparkakin pukata yli laidan.\n\nKirkoissa kyllä joka pyhä rukoiltiin merenkävijäin puolesta -- entinen\nImmanuel Ottesenkin Vesisaaren kirkossa aina muisti rukouksissaan\nmerenaavalla olevaisia. Mutta sittenkin meri aina hukutti paljon\nkansaa. Varsinkin entisaikaan, kun veneet olivat huonot ja pienet,\nihmismeno oli kauhea. Aina joka kesä ja talvi meri otti jonkun\nrantakansastaan, toisinaan useammankin. Mutta kenen Herra tahtoi\nvarjella, sen hän varjeli merelläkin, kun taas se, jonka aika oli\ntäytetty, vaipui pohjattomaan syvyyteen. Hyvin moni kalanpyytäjä on\naavalla purjehtinut kumoon, eikä sittenkään ole joutunut hukkaan, kun\nkerran ei ole ollut sallittu. Kalle Harilan otringin kova tuulenpuuska\npaiskasi nurin niin äkkiä, että kaikki pyytöneuvotkin jäivät veneeseen.\nMutta Kalle sai touvista kiinni, ja siitä hänet naapurivene korjasi.\nYhdeksättäkymmentään lähentelevä Pelkos-Aukusti on neljä kertaa ollut\nvedenhädässä, eikä vain Jumala ole hänestä huolinut. Kerrankin äijä\ntuli lohtajalaisen Punka-Erkin, kristityn miehen kanssa Ryssänrannalta,\nkun iso aalto löi veneen vesisankkiin vieden airot ja auskarit ja\nperäsimenkin, niin ettei ollut mistään apua. Mutta kun miesten\nlähdönhetki ei vielä ollut koittanut, tuli viimein joku hyvä naapuri\nja auttoi hätääntyneet alukseensa. Neljässä hengenhädässä on\nPulkkis-Salomonkin ollut, jopa kerran niin surkeassa, että joutui 18\ntuntia istumaan kaulaa myöten vedessä kyljelleen keikahtaneen, myrskyn\nrikkoman otringin laidalla, aaltojen aina heitellessä ylitse, Pulkkinen\nkyhjötti keskellä venettä, toiset pääpuolissa. Ei ollut ihme, että\nsiinä Salomon, niinkuin muutkin miehet, alkoi huutaa suurella\nsuruäänellä, niin että viimein ryssänlaiva osasi tulla auttamaan.\nSurkealla suruäänellä hoilattiin silloinkin, kun rovaniemeläinen\nKörkkö, Mikon-Iisko, Ollilan Aapo ja muuan kemijärveläinen\nkellettelivät kumossa keikkuvan veneen pohjalla Keituriselällä\nKranviikan lähellä kivertäen kynsin hampain kiinni raakhalsin rakoon.\nSuuret aallot vain paiskoivat miesten ylitse, niin että aina piti\npainautua venettä vasten, ettei meri olisi pyyhkäissyt matkaansa.\nSiihen hätään ennätti Kalle Harila aikoen kuljettaa miehet pikku\nveneellään otrinkiinsa, kaksi aina kerrallaan. Mutta hengenhätäiset\nahtautuivat kaikki samalla kertaa Harilan pieneen pelastuspurteen,\njonka taas myrsky täytti ja kaatoi, juuri kun oltiin isolle veneelle\npääsemässä. Vaikka jouduttiin näin taas kaikin vesivaraan, päästiin\nsentään kumminkin viimein jok'ainoa Harilan otrinkiin. Surkea ja\nhätähuutojen täyttämä oli sekin merenvaellus, jolle Reisivuonon\nlappalainen joutui poikineen Varenginaavalla. Kumoon keikahtaneen\nveneen pohjalla miehet ajelehtivat ja parkuivat ja viimein uupuivat\nniin, että toinen poika jo rupesi putoamaan. Hänet täytyi sitoa kiinni,\nmutta väsynyt poika vaipui ja kuoli. Rupesi jo vanha isäkin putoamaan.\nPojalla ei ollut muuta neuvoa kuin irroittaa veljen siteet, laskea\nruumis mereen ja sitoa isä kiinni. Mutta kauan ei viluisen meren\naalloissa kestänyt isäkään, kun jo lopen väsyi ja kuoli. Isän ruumiin\nkanssa sai Reisivuonon poika ajella meren selkää sinne tänne kaksi\nvedenväliä, ennenkuin merenkulkijat sattuivat hänet vähissä hengissä\ntapaamaan.\n\nKamala jouluviikon meriretki annettiin itärannan miehille,\nKuston-Salkolle, Haapasaaren Jaakolle, Heikki Kumpulalle ja Petteri\nÖsterbergille, kun he Kallijoen aavalla olivat joulukalaa nostamassa.\nTuli kova ilma ja sakea lumituisku, ja miesten täytyi lähteä soutamalla\npyrkimään maihin, kun ei purjeita voitu levittää. Siinä vanha\nKuston-Salkko riepu jo vaipui, niin ettei käsi jaksanut airoa kääntää.\nVerta miesraukka sylki, kun sydän oli aivan särkynyt. Lopulta kumminkin\noltiin jo niin lähellä rantaa, että Kallijoen tulet vilkkuivat. Mutta\nsilloin Haapasaaren ukko uupui, ja tuuli ajoi miehet takaisin merelle\nKumaniemen lähelle. Siellä ruvettiin ankkuriin ja koetettiin kytröttää\npurjeen alla suojassa, Salkko parka sylkien verta ja ollen niin\nmenokeinoissa, ettei kyennyt edes voileipää syömään. Mutta kun meri yhä\npauhasi ja uhkasi paiskata veneen nurin, täytyi jälleen nostaa ankkuri\nja taas ruveta soutaa pinnistämään. Silloin kova tuulenrossa rymähdytti\nveneen kiveen ja täytti sen vedellä. Sinne jäi sydämestään särkynyt,\nverta sylkevä Salkko, mutta toiset pääsivät rantaan raahaten\nHaapasaarta mukanaan. Mutta ranta oli autio, pari neljännestä täytyi\nväsyneiden märkien miesten laahustaa kuljettaen Haapasaarta melkein\nkantamalla. Jäykkinä jää-äijinä ukkoparat joutuivat viimein\nihmisasuntoon, jossa vaatteet täytyi leikkomalla repiä päältä, kun ne\nolivat niin kovasti kylmetyksissä. Vettä valui meren kastamista ukoista\nniin paljon, että pirtissä piti varsikengissä liikkua.\n\nVanhat elinkautiset merensoutajat eivät kyllä ensi hädässä ruvenneet\nsurkeuttaan parkumaan. Seljänperän ukkokaan, joka kovassa pakkasessa\njoutui toisen miehen kanssa merellä ajelemaan, ei liikoja surkeillut,\nvaikka toveri kylmettyi kuoliaaksi. Ottipahan ukko vain kumppaninsa\nvanttuut ja veti omiin käsiinsä, koska toinen ei niitä enää\ntarvinnut. Ei varsin hätäillyt Joki-Erkkikään, kun Vaaran Kriston,\nKarppis-Aukustin ja erään ruijalaisen kanssa oli Vuoreijan aavalla\nkraakkusyötällä turskaa pyytämässä ja höyrylaiva Jonas Lie pimeässä\nlokakuun myrskyssä ajoi heidän hämpöorinsä poikki. Suuret turmat siinä\nyön pimeässä menossa kyllä tuli. Vaaran Kristo säikähti niin pahoin,\nettä ryntäsi paiskiin, sivalsi hämpööriin kiinnittävän touvin poikki ja\nsouti pois päästen heti laivaan. Mutta Aukusti ja ruijalainen jäivät\nkeikkumaan hämpöörin keulapuoliskolle, Joki-Erkki taas peräkappaleelle.\nAukusti-rukka, joka jo ennen Ruijaan tuloaan oli tuomittu meren\nsaaliiksi, kiversi kiinni ja kauhusta mieletönnä huusi:\n\n-- Herra Iesus, kuinka piti käyvä!\n\nMuutapa miehellä ei ollutkaan aikaa sanoa. Vene raiska keikahti aallon\nalle, ja kun se taas nousi, ei kumpaakaan miestä enää näkynyt. Mutta\nkun Joki-Erkille heitettiin laivasta pelastusköysi, äijä suuttui vain\nja ärjäisi:\n\n-- Minä olen jo neljä förliisausta nähnyt, enkä ole hukkunut... enkä\nhuku nytkään!\n\nVeneraiskansa pohjalla äijä vain keikutteli öisessä myrskyssä huutaa\nhuikutellen, niin että naapurivene, jossa oli lankomies, Nils\nLahdenperä, Keihdan Kustun ja Matinahon kanssa, tuli hänet korjaamaan.\nJoutui Joki-Erkki vielä tämänkin jälkeen merihätään, mutta ei ollut\nsekään hänen menokseen säädetty. Ei surkeillut Trastin Pekkakaan, kun\nkovassa myrskyssä Vuoreijan aavalla yritti auskaroida venettään\ntyhjäksi. Kun äijävanha väsyi ja huomasi työnsä turhaksi, hän sanoi\nnuoremmille tovereilleen:\n\n-- Minä olen jo vanha, ja se on minulle yhentekevä, kuolin minä tänne\ntai muualle... Pitäkää vene tyhjänä, jos haluatte elää!\n\nJa äijä kömpi kajuuttaan, painoi oven säppiin ja pani nukkumaan.\n\nMutta kun Olli Sipola, pieni, mutta pahansisuinen Kemijärven äijän\npoika, 1866 lähti Maihannun Nissin kanssa Kiiperistä suurella\nhämpöörillä viemään tuhannen kruunun arvoista kapakalalastiaan\nVesisaareen, niin se oli miesten menoa ja oikeata Jäämeren rähjäämistä.\nJo heti merelle päästyä paukahti niin kova myrsky, että tunturitkin\njymisivät, ja meri oli sininen ja viheriäinen ja keikutteli miehiä niin\nkovasti, että Maihannun Nissi rupesi pelkäämään ja pyytämään, että Olli\nlaskisi Kallijoen haminaan. Mutta Olli vain tokaisi:\n\n-- Hoh! Nyt menhänkin Vesisaarhen... Kaiva pois vain!\n\nJa Olli vain ohjasi kapakalalastiansa pitkin merenselkää. Nissi kaivoi\nvettä, niin että verta sylki, kunnes miesrukka kokonaan uupui, Silloin\nOlli tykkänään työlästyi ja karjaisi:\n\n-- Perkeles! Anna minä kaivan... ja ohjaa sinä, niin näet, kuinka pian\nVesisaarhen menhän... Katothan, onko kukkaa mennyt niin hopusti\nVesisaarhen.\n\nMiehet kaivoivat ja ajoivat pitkin aavanlaitaa, niin että meret\npärskyivät, ja kun purjeet olivat aivan levällään, niin hämpööri meni\nihan lentämällä. Mutta Ekreijan luona myrsky heitti hämpöorin kumoon,\nkun Nissi ei oikein osannut hoitaa ruoria, vaan vetäisi styyryä\nsilloin, kun olisi pitänyt sitä lykätä. Siellä se saaren takana, kahden\nEkreijan välissä, kyljellään kelletteli ja keikkui, kun Kumpulan Matti\nhämpööreineen Ruotsin torniolaisen Pärkin Juntin kanssa sattui\nsaapuville. Miehet makasivat vatsallaan riipan reunalla ja housut\nvain olivat valahtaneet alas, kun kummallakin oli vanhanmalliset\nvieteri-peltihousut, ja pelti oli pettänyt veneen pohjalla\nrimpuillessa. Kaksi valkeata takamusta vain kauas leiskahteli, kun\nhämpööri keikkui ylös ja alas. Maihannun Nissi itki ja rukoili ja\nparkui:\n\n-- Herra Jumala, kyllä minä nyt hukun... kyllä minä nyt kumminkin\nhukun...\n\nMutta pahansisuinen Kemijärven äijän poika vain päästeli p--leitä, sitä\nkovemmin, mitä surkeammin Nissi ruikutti. Myrsky kuljetti hämpööriä\nrantaa kohden velloen ja pyöritellen sitä ympäriinsä sekä riepoitellen\nkuivia kaloja sinne tänne meren käsiin. Olli yhä kirvasi, ja Maihannun\nNissi rukoili ja huusi Herraa Jumalaa avukseen. Matti Kumpula, joka oli\nVesisaareen maksoja viemässä, koetti ennättää auttamaan, vaikka Pätkin\nJuntti arveli: \"Jos vain tietäisin, että ne ovat nuurfaaroja, niin en\nmenisi pärjäämhän\". Tuli iso siikanne ja täytti Kumpulankin veneen,\nmutta maksatraani levisi mereen ja asetti aallonkäyntiä niin paljon,\nettä miehet saatiin viimein raahatuksi kovalle pohjalle. Mutta maalle\npäästyään Olli Sipola, kun oli saanut vieteri-peltihousunsa\nkohotetuksi, vieläkin noitui, hyppi ja kiroili, kun oli menettänyt\nhyvän nahkalaukkunsakin sekä täysinäisen voirasian. Kun muuan kalapärrä\noli tarttunut veneen touviin, Olli sieppasi sen ja lennätti mereen ihan\nnäkö mustana manaten:\n\n-- Vie, s--na, tuokin, kun olet muutkin vienyt!\n\nMutta Maihannun Nissi lähti astelemaan maata myöten Vesisaareen eikä\nuskaltanut enää kaahaista Kumpulankaan veneeseen. Suomeen lähti mies\nsitten oikopäätä ja sieltä pian Amerikkaan.\n\nHyvin moni Ruijanmeren soutajaksi ruvennut kveeni on joutunut kokonaan\nRuijanmeren haltuun sekä kammoksuttujen meriraukkojen toveriksi,\nraukaksi itsekin, Sillä _raukka_ on, joka joutuu hukkumisen surkealla\nkuolemalla täältä lähtemään, samoin kuin muunkin tapaturmaisen lopun\nsaanut, niin ettei ole ennättänyt valmistautua astumaan Herransa eteen\neikä saanut syntejään todistetuksi anteeksi. Mutta ne kyllä, jotka\nsaavat tavallisen lopun tai kuolevat _kuivalle vuothelle_, eivät ole\nraukkoja, vaan _vainajia_. Monen ranta-asukkaan omainen tahi hyvä\ntuttava siellä lepää, monen on meri vienyt, niin ettei ole jälkeäkään\nnähty. Jonkun ruumiin meri on taas palauttanut rantaan paiskellen sitä\nullivedessä hierualla niinkuin muutakin meren ajamaa kappaletta, mutta\nmonta on myrsky ajanut ankariin rantapahtoihin ja paiskonut siinä\npalasiksi. Vuoreijan aavalla katosi monta Herran vuotta sitten Jalomaan\nLoviisan mies, niin että tyhjä vene vain löytyi rannasta ja veneestä\nvasara, jossa oli hukkuneen nimi. Varengin meriraukkoihin joutuivat\nTeini-äijän poika ja Uutuan Arpelan poika, nuoret miehet, ajaessaan\nVesisaareen Teini-äijän pojan romiaisia viettämään. Parinkymmenen\nkorvissa kutsuttiin pois Pykeijan Kalle Salmen kaksi poikaa Kiiperin\naavalla, jopa jonkun vuoden kuluttua tarvittiin kolmaskin veli samaan\njoukkoon. Äitirukka kyllä luuli omalta kohdaltaan jo kahdessakin olevan\nnokko meren täytteeksi, niin että saadessaan sanoman kolmannesta\ntoivottomana parkaisi:\n\n-- Ei sunkaa sinne ennää mahukkaa, kun kaksi on jo mennyt!\n\n-- Kyllä merhen mahtuu! isän täytyi todistaa.\n\nJoskus on tehty raukkoja ihan elävien silmien edessä, niin että toiset\nrannalta ovat vain huutaen ja voivotellen voimattomina katsoneet, kun\ntoiset meren kanssa taistellen ovat uupuneet vistottavaan syvyyteen,\njoka aivan tunnottomana on kaikki niellyt. Surkeata oli silloinkin\nkatsojain seisoa Varengin rannalla, kun Jaako Helander, värjäri\nHelanderin veljenpoika, venekuntineen vaipui mereen. Siinä meni Vaaran\nJalmari ja Pekka Heiskala sekä Helander poikineen. Vaaran muori kyllä\njo edeltäkäsin pelkäsi pahaa, sillä hän oli unessa nähnyt, kun Jaako\nHelander tuli ja hyvin rumasti hänelle irvisteli, mutta näin kamalaa\nhän ei osannut aavistaakaan... Oli kova sää sitten kerran, niinkuin\nmonesti ennenkin. Ihmiset rannalla ja kotipihoilla peloissaan\nkatselivat merelle, sillä siellä miehet taaskin olivat pyydöissään.\nVaaran Hanssi-äijäkin seisoi kotiportaillaan katsoen, kun meren aavalla\nankarassa jumalan ilmassa monet veneet vieri vierin koettivat pyrkiä\nVesisaaren saumaan. Saaren itänokkaan ne laskivat, miehet kaivoivat\nsiinä vettä pois aluksista, ja sitten taas, kuin meren villit kulkurit,\nveneet lähtivät keikkumaan turvallista rantaa kohden. Vuoroin siinä\npurret painuivat ja nousivat, ja valkoiset purjeet pullistuen\nheilahtelivat sinne ja tänne, kullakin päämääränään kotoinen ranta,\njota kohden luoteisen puskiessa kuin kilvaten lennettiin... Jo siellä\nmuuan vene juuri purjeen pystyyn saatuaan keikahtaa kumoon ja häviää,\näkkinäinen tuulenrossa tekee turmion. Kauhuissaan Vaaran äijä katsoo,\nsävähtää ja juoksee rantaan päässeiltä heti kysymään:\n\n-- Kenen vene se oli väylän puolella?\n\n-- Se oli Helanderin Jaakon vene, tulijat tiesivät.\n\nSitä Vaaran äijärukka oli katsonut ja pelännytkin. Aivan hulluna\ntuskasta hän alkoi kiroilla ja noitua, puida nyrkkiä taivaalle ja\nmerelle ja taivaantuulelle, huutamistaan huutaen:\n\n-- Sie, sie, sie... s--nan nuurvästä, joka veit minun ainuan poikani!\n\nAjautui vene kyllä sitten rantaan, mutta tyhjänä. Isopurje vain oli\nvieläkin lujasti vedettynä veneenlaitaan, ja siksi siihen surmankoura\nolikin saanut kiinni. Ainoan pojan menetys koski Vaaran ukon järkeen\nniin kovasti, että hän rupesi houraamaan sekä näkemään jo edeltäkäsin\nmerellä tapahtuvia onnettomuuksia.\n\nMelkein jokaisesta rantatalosta on joku jäsen joutunut meriraukkojen\nkirjoihin. Vesisaaren Ulkojoessa oli aikoinaan muuan vanha pieni talo,\njosta neljä isäntää peräkkäin joutui meren täytteeksi. Talon oli\nrakentanut Kiurujärven Paavali. Mutta kun ukko kerran oli nähnyt ruman\nunen, Pörö-äijä noussut kellarista ja puhunut hyvin kamalia, hän oli\nniin pelästynyt, että oli muuttanut pois koko hoidosta myöden sen\nInkilän Petterille. Tämä tuli ja asui Pörö-äijän talossa, meni merelle\nja hukkui. Tuli sitten isännäksi Hietalan Petteri, meni merta soutamaan\nja hukkui. Sitten joutui asumus Mikko Huhtaniskalle, joka niinikään\notettiin meren omaksi, samoin kuin seuraava isäntäkin, Heiskalan\nPetteri, joka joutui aaltoihin samassa matkassa Jaako Helanderin ja\nVaaran Jalmarin kanssa. Silloin jo ruvettiin epäilemään surmantöitä\ntalon syyksi, kun vielä muistettiin Kiurun Paavalin ruma unennäkö, eikä\nkenelläkään enää ollut halua ruveta Pörö-äijän talon isännäksi. Viimein\nhajoitettiin koko rötiskö, katsottiin perustukset ja kellarit ja\nkaikki, mutta ruma äijä oli kyllä jo ennättänyt paeta pois.\n\nMonesti on tapahtunut suuria joukkosurmia, jolloin kymmeniä miehiä on\nsamalla myrskysäällä saatettu vesikuolemaan. Niinpä 1890 vaiheilla oli\nPohjois-Ruijan aavoilla ankara pitkäperjantai. Silloin oli kevätturskan\nsoutu kaikkein kiivaimmillaan, ja Kelvik oli täynnä veneitä ja\nHonningsvaag samoin. Oli hyvä sää, ja koko aapa Porsangerin ja\nLäijisvuonon välillä oli kalaveneillä täytetty, 400-500 purtta oli\nsiinä keikkumassa. Sitten tapahtui kamalia. Laukesi äkkiä ilma, niin\nettä koko meri oli mustana ja aivan sakeana vesisavusta. Juhan-Eerik\nGrape, Jyykeän mies, oli silloin aavalla koettaen laskea kylkituuleen,\npikku lappunen vain mastossa. Vistottavaa oli nähdä, kun veneet\nmiehineen kamppailivat, kuolema laitojen takana kurkottelemassa. Näki\nGrape, kun isot hämpöörit laukkoivat ihan ilmassa monin sylin, näki kun\nHelgelannin veljesparikin lenteli, toinen toisessa veneessä, toinen\ntoisessa. Jo siinä toinen keikahtaa veneineen kumoon, kädellään vain\nviitaten jäähyväiset veljelleen. Siitä sivuitse myöhäispuolelta\nGrapekin laskee, mutta auttamaan hän ei kykene enempää kuin muutkaan.\nKeikahtaa siellä taas toinen vene, keikahtaa kolmas, ja taas, ja taas.\nSaadaan viimein satama kiinni ja nähdään, kun koko rantakansa on ihan\npyörryksissä pitkänperjantain myllerryksestä, joka kadotti kymmenittäin\nveneitä ja miehiä. Hukkui taas 1896 Kiiperin merellä suuri paljous\nsekä suomalaisia että nuurfaaroja ja ruijalaisia. Siinä meni\nsuomalaisjoukosta Vesmanjärven ukko, Kyypin Aapo ja Tuppuraisen\nveljekset, Maalari-Matti ja Ryssä-Ville sekä Juhan Puotiniemi poikineen\nynnä vielä muita.\n\nMutta vielä suurempi surma liikkui seuraavana vuonna kevät-Marian\naikana Sylttivuonon aavalla, kun Kalle Harila siellä oli hämpööreineen\nja miehineen juksaamassa. Kova eteläinen puhkui maatuntureista, kala\nsöi hyvästi, ja merellä oli kymmenittäin kaikenkokoisia juksaajain\nveneitä. Mutta sitten tuli tavaton jumalanilma nuurvästästä. Nousi\nmerestä niinkuin seinä, niinkuin harmaa kauhea vuori tulla jymisti\naavalta kohti juksamiehiä kouraisten koko venekunnan samaan hirveään\nriepoitukseen, joka käsitti vain merenpauhua, vesisavua, lumiryöppyä,\nvilliä ulvontaa ja karjumista sekä sinne tänne keikkuvia veneparkoja.\nKaksimastoisella hämpöörillään Harila heilui milloin merenkuopassa,\nmilloin taitteiden tasalla, nähden kuinka vene toisensa jälkeen\npaiskautui nurin, pikku purret kaikkein ensimmäisinä. Siinä Luiron\nPaavalikin ja Salomon kansipäällisellä otringillaan viiltävät ohi ihan\nvierestä, sitten väipähtää vain, kun vene menee kumoon ja neljä miestä\nkatoaa. Siellä taas ruijalainen alla ihan aallon pohjassa ratisee, kun\nHarila hurjasti laskettaa vyöryvää vesimäkeä alas ja ohitse, ja sinne\nhautautuu Ruijan mies tovereineen. Jo taas siellä kovassa menossa alus\nkeikahtaa, ja siinä tulee tutulle Rantalan Jannelle päivien päätös,\nsiellä jälleen vene vaipuu, ja joutuu Korven Salmon kova vuoro, ja\ntuolla kutsutaan tuomiolle Ollilan Santeri, tuolla Leo Rautio päättää\nmaallisen ja merellisen vaelluksensa. Mutta Kalle Harila pysyy pystyssä\npäästellen hurjat myötä- ja vastamäet, tyhjin mastoin vain ajaen, mutta\nsittenkin viheltäen parissa tunnissa kuuden penikulman matkan Vuoreijan\nvesille. Siellä Harila heittää värppejä, kuusikymmensylisen ja\nsatasylisen, rautaketjuineen ja träkeineen, mutta meri ei välitä\nsellaisista. Tyhjämastoinen hämpööri vain lentää, hyppii ja laukkoo\nniinkuin vaatii nuurvästä, jolle nyt on annettu puhumisen valta. Yli\nVarengin aavan se lennättää Harilan samaa kyytiä aina Utsavuonon\nsuulle. Siellä tuuli vasta vaistoaa, jopa sitten käännähtää myötäiseksi\nja antaa hämpöörille jälleen hyvän kyydityksen takaisin Vuoreijaan ja\nsieltä Sylttivuonon juksausvesille. Mutta parikymmentä isoa ja pientä\nvenettä miehineen puuttuu tämän jälkeen juksaajain joukosta,\nsuomalaisiakin toistakymmentä miestä.\n\nMutta kaikkein kamalimpia kalamiesten menoja tapahtui Vuoreijan aavalla\n_suurena förliisausvuonna_ 1875, Silloin aprillikuun 15 päivää vasten\nyöllä laukesi yhtäkkiä mitä hirvein myllerrys. Edellispäivänä kyllä oli\nhyvä sää ja kaikki kalakansa jo illalla riensi merelle, niin että aapa\noli purjeita täynnä. Kuu vain katseli totisena merikansan öistä\naherrusta. Mutta sitten jo aikaisin aamulla kuului yhtäkkiä kaukainen\njytinä, niinkuin kanuunoilla olisi jyskätty, ja pian jumalanilma, joka\npuhui ensin öystäpuolesta ja sitten käännähti nuurvästään, ajoi täysin\nvalloin Vuoreijan vesille. Repien ja raastaen tuon tuostakin ilkeinä\niileinä ja väkipuuskina se tulla rymisti niin hirvittävällä voimalla,\nettä koko meri ja taivas olivat samana suurena vesisavuna ja\nlumipimeänä. Lumimyrsky ja merenpauhu ja aaltojen pärskeet kietoutuivat\nkamalaksi läpinäkymättömäksi myllerrykseksi, niinkuin olisi suuri\ntuomiopäivä ajettu esiin. Ja maailman rajuun menoon yhtyi rannoilta\nsekä kaupungista surkea huuto, itku ja valitus. Sillä hyvin monella oli\nomaisia myrskyn kourissa, ja kaikki käsittivät, että nyt taas oli\nsuurelle joukolle lähestynyt tuomion päivä. Mutta pieni ihmisraukka ei\nsaattanut tietää, kenen vuoro oli tullut, täytyi vain tuskaisin mielin\nkatsoa ja odottaa. Puski sieltä meren sakeasta esiin terveitä lumisia\nveneitä lumiukkoineen, mutta tuli veneitä kumollaankin, kuolema kyllä\nmatkassa kohdallaan. Tuli tuttuja miehiä sekä outoja takarantalaisia.\nMustaanniemeen laski vene toisensa jälkeen Ryssänrannan suomalaisia.\nKähkönen siellä istui eräässä veneessä höösmannina laskien ja tarttuen\nsuoraan suurelle kivikumulle. Mutta tuli perässä toinen siikanne ja\npaiskasi kaikki miehet kuivalle rannalle. Linnansalmeen tulla rymisti\nruijalaisen hämpööri kuusine miehineen, keikahti ympäri, rytkähti\npoikki, ja kuusi miestä joutui jumalansa eteen. Paiskelehti perässä\nkolme kahden miehen soutua keiskahdellen kuin lastut ylös ja alas,\nlopulta pyörähtäen alassuin ja hukkuen. Monet rantaan pyrkivät veneet\nmyrsky paiskasi pahtoihin palasiksi ja upotti miehet. Tuoremaan Fransa\nkyllä pääsi hämpööreineen Gamvikin turviin. Mutta monet niistä, jotka\njäivät aavalle ajelehtimaan, pelastuivat. Joki-Erkki säilytti sielunsa\nja hämpöörinsä, kun käänsi keulansa ulapalle silloin, kun muut lähtivät\npyrkimään maihin, ja keikutteli siellä, kunnes sää asettui. Tomperin\nKustu oli niin pahansisuinen, että ohjasi kolmiruumaisensa aapaa kohti\nja ajeli siellä toista vuorokautta pitäen nuorat vain selvillä sekä\nollen sitä äkäisempi, minkä kovempi sää. Oli Kustun veneessä muitakin\nkovia poikia, Niemelän Mikko Törmäsestä, Pehkos-Heikki sekä vanha\nsotamies, Sutelan Aapo, joka vain arveli, kun suuri karjaspää kaatui\nniskaan, että parempi täällä on kuin Vesisaaressa Lankisen saunassa,\njossa on aina vedennuusa. Oli aavalla kyllä hätääntynyttä veneparkaa.\nRyssänrannan miehetkin siellä rähjäsivät roinikkoineen, ja Niemeläinen\nennätti ohitse puhallettaessa huolehtia heidän sielustaankin niin\npaljon, että kysäisi:\n\n-- Ookkos autuas?\n\nMutta sen asian toteaminen jäi yksin Jumalan haltuun. Sillä samassa\npyörähti roinikka alaisin puolin, ja sinne iankaikkiseen syvyyteen\nmiehet vaipuivat. Monia muitakin ryssän roinikoita, joita joka kevät\nisot joukot oli Vuoreijan ja Kiiperin merillä kalastelemassa, meni\nsilloin ikiteilleen. Meni myös muita. Kolmiruumaisia, otrinkeja ja\nhämpöörejä hävisi miehineen kaikkineen kymmenkunnin. Kaikkein enimmin\nkerrotaan hukkuneen Ryssänrannan miehiä, ja Vuoreijan kalanpyytäjiä\nsanotaan kadonneen kahta vaille sata. Myrskyn jälkeen meri ajoi\nhukkuneita raukkoja rantaan oikein joukoittain. Mustastaniemestä\nlöydettiin kolmekymmentä kuollutta, ja Vuoreijassa vedätettiin ruumiita\nhautausmaalle oikein hevoskuormittain niinkuin tukkeja. Heitti meri\nMustanniemen hierualle seitsemänkymmentä vasemman käden vantuttakin.\nSillä kun ihminen on vedenhädässä ja hukkumassa, niin hän potkaisee\nkengän pois oikeasta jalastaan sekä riistää vanttuun vasemmasta\nkädestään. Veneraiskoja, veneenkappaleita, auskareita ja airoja\nsiikanen heitteli kauas rannalle, ja omistajattomia otrinkeja,\nhämpöörejä sekä roinikka-raakkeja meri loi hierualleen vielä\ntoukokuussa, vieläpä kesälläkin nähtiin yksinäisiä veneriepuja\najelehtimassa kaukana selällä surullisina muistoina Jäämeren kauheasta\nmenosta. Hylättyinä ja kumollaan kelluen ne kertoivat, että niiden\nomistajat olivat ikipäiviksi päättäneet tämänilmaisen merensoutunsa.\n\n\n\n\nValaanpyyntiä\n\n\nKaikkein suurimpia vanhan Jäämeren kummia olivat _valhaat_, aapojen\nmahdottomat jättiläiset, milteipä satuhirviöt, joita vain\nUltima-Thulen, Trollabotnin ja Summan Sariolan pimeä ja sumuinen meri\nsaattoi synnyttää ja kasvattaa. Lannanmaan vesilaksojen porkkailijoilla\nsekä vähäpätöisen Pohjanlahden rantalaisilla, jotka eivät edes ullista\neikä hieruastakaan tietäneet mitään, ei Ruijanmeren merkillisyyksistä\nollut aavistustakaan. Simolaista Onkalon Mattia ruvettiin haukkumaan\nIsoksi-Valehtelijaksi, kun hän Jäämereltä palattuaan muisteli\nkuuttatoista syltä pitkistä meren kaloista.\n\nMutta tällaisia merellisiä hirviöitä vain oli Ruijan rannoilla ja on\nollut, niin kauan kuin maa ja meri ovat olleet alallaan. Vielä nytkin\nnähdään meren rannoilla, kaukana kuivalla maalla, vaalenneita\nvalaanluita. Vuoreijan luona, sataman rantatöyrällä, sekä Varengin\nvuonolla on monessa paikassa milloin suunnaton leukaluun puolikas tai\nkylkiluu, milloin tavaton selkänikama, joka on kuin kappale suuren\ntukkipuun tyveä. Siinä ne ovat aavalla kentällä vaalenneet sekä\najelehtineet kauemmin kuin kukaan koko ihmiskunnasta muistaa. Vanhat\nkalamiehet kyllä tietävät, että nämä luut ovat jo niiltä ajoilta,\njolloin vedenpaisumus peitti koko maailman ja Nooak-ukko joukkoineen\nnousi arkkiin. Mutta raskaita ja lujia järkäleitä ne vieläkin ovat.\nSiksipä onkin joku rantaukko kieritellyt kentältä vanhoja selkänikamia\naittansa nurkkapatsaiksi, toinen taas on suurella miesvoimalla\npystyttänyt julmat leukaluut talonsa mahtavaksi kaariportiksi, ja rikas\nporvari on kannattanut joukon selkänikamia puutarhapöydän ympärille\ntukeviksi istuinpöliköiksi.\n\nNiihin aikoihin kuin Peräpohjan miesten vaellus Varengille oli kaikkein\nsuurimmillaan, oli Jäämerellä vielä valaiden suuri valtakausi.\nVarenginvuonollekin ne tulivat lotaa ja silliä ajaen, sillä nämä pienet\nkalapahaset olivat näiden suurimahaisten mereneläjäin parasta\nruokatavaraa. Valaita kellehteli silloin vuononselällä kymmenittäin,\nsekä isoja emähirviöitä että pieniä penikoita. Siellä ne vain vuoronsa\njälkeen puhaltelivat niskareijistään vesisuihkuja monta syltä\nkorkealle, niin että oli savu savun vieressä kuin Lannanmaan\nlehmitarhassa, ja mereltä kuului tuon tuostakin hirveä törähdys,\nniinkuin tavattomaan torveen olisi puhallettu. Kun merenjättiläiset\nnäin olivat henkeään huokuneet, ne painuivat taas veden alle ja\nviipyivät siellä \"kuusikin tiimaa\", ennenkuin taas nousivat\ntörähdyttämään.\n\nTämän villejä vesipatsaita pärskyttävän merenisännän lähimailta\nkalamies kyllä osasi pysyä loitolla. Kauhistuneina Vesisaaren ukot heti\nrupesivat soutamaan ulommaksi, kun kerran Kiiperin nokalla valas\nyhtäkkiä kohotti suunnattoman kuonopuolensa kolmen, neljän sylen päässä\nruveten tyhmännäköisenä töristämään, niin että vene tärisi. Hyvä olikin\nsiivosti siirtyä syrjään, sillä on joskus sattunut niin, että valas\njotakin säikähtäen äkkiä syöksähtäessään syvyyteen on suurella\npyrstöllään rutaissut kalaveneen palasiksi. Mutta ovat joskus Jäämeren\npienet soutajat joutuneet niin kauheaan paikkaan, että valas on\npakkautunut aivan aluksen alle. Pyssyjoen miesten veneen viereen painui\nsuuri valas ja rupesi juuri veneen kautta nousemaan ylös. Otrinki vain\nkeikahteli kuin lusikka vellikupissa, ja huutaen miehet pukkasivat\nairoillaan valaan selkäkyhmyistä, että saivat purtilonsa ulommaksi.\nÄkkiä äijät silpaisivat sitten liinansa poikki sekä rupesivat soutaa\nriehkaisemaan pois. Elukka oli suunnaton _kraakkuvalas_, ja sen selkä\noli aivan kyhmyinen, niinkuin olisi ollut kraakkuja täynnä. Se useasti\ntunkeutuikin kyhnäämään selkäänsä kalamiesten veneeseen nousten joskus\nmeressä ihan pystyyn, ja silloin se oli vistottava katsoa.\n\nMutta sellaisia valaankaltaisia pieniä penikoita kuin _nissoja_ ei\nkyllä pelätty. Ne olivat vain pikkutinkaisia elukoita, parikyynäräisiä\nvedessä pyörähteleviä pikku poikia, vaikka ne yrittivät puhaltaa vettä\nniinkuin aika valaat, Nissoja uskallettiin pyytää verkoilla ja saatiin\nniistä hyvää päkkiä. Eikä tarvinnut pelätä _valkeaakalaakaan_, joka\ntoisinaan tuhatlukuisin laumoin tuli Jäämerestä Ruijan rannoille, niin\nettä meri hohti ihan valkeana, niinkuin olisi joutunut lumikinoksien\nvaltaan, kun kalojen selät siellä tuhansittain läiskehtivät. Valkeakala\noli kyllä paria, kolmea syltä pitkä otus, ja puhalsi niinkuin valas.\nMutta kun se joutui kalamiehen verkkoon, niin se tukehtui, ja jos sen\nhuokumareikään söhäistiin tuuralla, se kohta kuoli. Valkeastakalasta\nsaatiin hyvää ja kallista päkkiä viisitoistakin viekoa, sen vielä\nkalliimmasta nahasta sanottiin tehtävän lujia remmejä, ja sen liha\nkelpasi syötäväksi. Niinpä valkeatkalat eivät suinkaan onnekseen\ntulleet suurelta autiolta Jäämereltä asutuille rannoille. Kun Ruijan\nturskanjuksaajat ja vanhat hylkeentappajat sekä Huippuvuorten kävijät\npääsivät niiden kimppuun verkkoineen, koukkuineen ja keihäineen, niin\nvalkealta hohtava meri muuttui pian punaiseksi mereksi. Perävaaran ukko\nniitä sai muuanna vuonna toistakymmentä, ja maailmansodan aikana\nsyötettiin saksalaiselle valkeatakalaa niin paljon kuin ennätettiin,\nsamoin kuin holkeria ja hyljettä.\n\nMutta kun _vaakinat_ kävivät suurvalaan kimppuun, niin se oli tavatonta\nvaltameren tappelua ja meripetojen taajomista. Vaakinat kyllä olivat\npaljoa pienempiä kuin valaat, vain kolmi-, nelisylisiä, kun taas valas\nsaattoi olla yli kymmensylinen suurruhoinen jätti. Mutta kun\nkevytrunkoiset nopealiikkeiset meripedot koko joukolla selkämiekka\npystyssä joka puolelta hyökkäsivät valaan päälle, joutui suurikin\nrumilas ahtaalle. Monta kertaa varenkilaiset saivat aivan henkeään\npidätellen rannoilta katsoa, kun vuonolla valas ja vaakinat\nkamppailivat, niin että koko meri möyrysi. Niinkuin suuri syvyyksien\nkauhu valas mennä porhalsi pitkin vuonoa läiskien pyrstöllään kahta\npuolta ikäänkuin kanuunoilla olisi jymähdytelty, mutta samaa vauhtia\najoivat kymmenlukuiset vaakinat sen ympärillä iskien tuon tuostakin\nterävillä hampaillaan kiinni, niin että päkkikappaleet sinkoilivat\nmeren ajeltaviksi. Väliin valas sukelsi pohjaan päästäkseen vapaaksi\nvainomiehistään, mutta ne painuivat perässä syvyyteen. Ja kohta taas\nmerenisännän täytyi nousta puhaltamaan. Niinkuin käheä suurtorvi se\ntörähdytti, ja savuna suihkusi vesi taivaalle. Hädissään paiskelehti\nsuuri rumilas korkealle ilmaankin, mutta monet meripirut eivät\nsilloinkaan heittäneet. Ne lennähtelivät mukana riippuen hampain kiinni\nvalaan kyljissä ja leukapielissä. Yritti valas porhaltaa väylää kohden\npakoon meren aavalle, mutta siellä oli kaikkein suurin vaakina\npitämässä vartiota, niin että entistä hurjemmin täytyi sieltä kääntyä\ntakaisin. Näin mentiin ja tapeltiin ympäri vuonoa, eikä siihen\nmetakkaan suinkaan kenenkään rantamiehen tehnyt mieli sekaantua, vielä\nvähemmän kuin ennen Maunun Jussin ja merimiesten tappeluun. Siinä\nolivat kauheat vaakinat pyytömiehinä, ja ne kyllä osasivat pitää huolen\nsaaliistaan. Joka puolelta revittynä ja raastettuna, aivan elävältä\nsyötynä ja paloiteltuna valasriepu viimein verisavuja purskahdutellen\nvaipui syvyyteen, saaden siellä omassa valtakunnassaan ikuisen\nhautansa. Mutta meren elävät pedot, jotka jo yltäkyllin olivat\nennättäneet repiä valaan parasta päkkiä, olivat hyvillään. Iloissaan ne\nuiskentelivat sinne tänne ja hypähtelivät ylös, niin että vesi\npärskähteli. Suuri kotimeri oli antanut heille parastansa: valaan\nlihavaa päkkiä. Yksinkertainen saamaton valasrumilas appakoon vain ja\nsiilatkoon avaran kitansa täysin turhanaikaista lotaa ja silliä ja\nhankkikoon kaikkein paksuimman päkin! Sitä paremmin vaakinan kelpaa\nsiihen iskeä sekä ansaita elatuksensa täydellä työllä ja hurjalla\nmerenajolla. Sellainenhan on aina ollut suuren meren ja merenkävijäin\ntapa. Toista on ottaa ruokansa henkensä kaupalla kuin ahmia tyhmiä\nsillejä.\n\nMonta kertaa vaakinat ahdistivat valasta niin kovasti, että sen täytyi\nhädissään syöksyä johonkin vuononperukkaan matalalle hierualle. Siinä\npedot sitten saaliinsa elävältä pala palalta raastoivat kappaleiksi.\nMutta silloin joskus rantamieskin puuttui asiaan ajaen vaakinat pois\nhierualta ja itse perien niiden pyydön. Varenginvuonolla kerran\nhätäytyi kahdeksansylinen valas rantaan, ja vaakinat heti riensivät\nraastamaan. Mutta kun lapinäijä ennätti siihen aseineen, vaakinain\ntäytyi paeta. Eikä ollut lappalainen vaakinaa armeliaampi. Veneen\nankkurin ukko iski valaan huokumareikään ja kiinnitti köydenpään\nrantaan, ettei ullivesi saisi hänen saalistaan. Koko talven lapintalo\neli valaanlihalla, ja päkkiä äijä möi, niin että tuli koko kylän\nrikkaimmaksi mieheksi.\n\nIhminen onkin aina ollut vielä pahempi valaan vihamies kuin vaakina.\nYhtä kiukkuisena meripetona sekin on ajanut ympäri kaikki maannavan\naavat ahdistaen valasta vielä villimmin joukoin kuin vaakina sekä meren\npinnalla että meren pohjassa. Ei pelännyt maan pieni peto meren\njättiläisen suunnatonta kokoa eikä sen kauheaa möyrintää. Ruijassa 1664\nmatkustanut Francesco Negri kirjoittaa: \"Valaat mylvivät niin\nhirveästi, että se voi kuulua kolmen penikulman päähän, ja jo tämän\nluulisi peloittavan rohkeimpiakin miehiä, mutta näin ei kumminkaan\ntapahdu, sillä yksikin mies uskaltaa käydä tämän tavattoman eläimen\nkimppuun\".[100]\n\nVaakina lienee kyllä valaan kaikkein vanhin perivihollinen, samoja\nmerellisiä ikätovereita valaan kanssa. Mutta kauan on ihminenkin\nkantanut vihaa Jäämeren suurinta eläjää kohtaan. Jo viidettäsataa\nvuotta takaperin baskit kävivät valaanpyynnissä pohjoisella\nnapamerellä, ja 1500-luvun lopulla englantilaiset sekä pian\nhollantilaisetkin yhtyivät samaan pyytöön käyden Huippuvuorten ja\nGrönlannin aavoilla niin suurin joukoin, että esim. 1680 oli Jäämerellä\n260 alusta sekä 14000 miestä valaiden kimpussa. Sitten riensivät\nJäämeren pyyntiin myöskin tanskalaiset, saksalaiset, ranskalaiset,\nnorjalaiset ja ryssät kamppaillen valaiden kanssa ja taas toisin\nvuoroin tapellen keskenäänkin. Suurilla merenaavoilla oli kyllä\nsuunnattomasti meren suurta karjaa, mutta tavattomasti sitä\nteurastettiinkin. Niinpä vv. 1676-1722 sanotaan Jäämerellä käyneen 6000\npyytöalusta, jotka surmasivat 35000 valasta. Monet valasviljaiset meret\nryöstettiin tyhjiksi, mutta paljon niitä jäi vielä seuraavillekin\npolville. Kaikkein suurimmat jättiläiset, grönlannin valas ja\npohjanvalas, surmattiin melkein sukupuuttoon, mutta vähäisempiä\nsuurvalaita kyllä sentään vielä jäi.[101] Paljon oli valaita vielä\nsiihenkin aikaan, kun Vesisaaren suomalaiset rannalta katselivat niiden\ntoivotonta kamppailua vaakinain kanssa.\n\nMutta siihen aikaan ilmestyi tappotanterille _Svend Foyn_, kaikkein\nsuurin valaiden surmamies, _valhaskuningas_, joka teki lopun koko\nRuijanmeren suurkaloista. Foyn oli kotoisin Etelä-Norjasta,\nTönsbergistä, ja oli jo 11-vuotisena mennyt merille ja päässyt viimein\nlaivan kippariksi sekä kulkenut Jäämeren pyynnissä hylkeitä ja mursuja\nahdistellen. Ja sitten tuli Foynistä valaanpyytäjä.\n\nVesisaaren vanhat suomalaiset vielä kyllä muistavat, kun _Höijenin\näijä_ ensi kerran 1860-luvun alkupuolella valaan pyytömiehenä\nilmestyi Varenginvuonolle. _Höyrytampilla_ jykevä, kumarahartiainen\nukko kohta ajoi valasta Vesisaaren takana, ja laivan keulassa oli\nkanuuna, jolla hän ampui saaliiseensa köysiperäisen harppunan --\nvanhanaikaiset valaansurmaajat olivat käyneet merijättiläisten kimppuun\nkäsiharppunalla ja keihäillä. Mutta valas ei ottanut kuollakseen\nHöijenin äijän väkäraudasta, vaikka se olikin kanuunasta lennätetty.\nKolmatta vuorokautta se kierteli ympäri Varenginmerta kuljettaen äijän\ntamppia perässään, vaikka se yritti potkia takaperinkin. Pitkin vuonon\netelärantoja valas mennä porhalsi nousten vain silloin tällöin\ntörähdyttämään vesipatsaan ilmaan. Sitten se höyrysi päin merenselkiä\nVuoreijan aavalle asti, heitti siellä mutkan ja tulla pouhotti takaisin\nKiiperinnokkaan, josta juti pohjoisrannan puolta Ekreijanmerelle sekä\nyli Varenginvuonon Pykeijan alle, kunnes sieltä taas, annettuaan\nkolmatta vuorokautta hyvää vauhtia Höijenin äijän laivalle, saapui\nVesisaaren taakse, josta se kipeän harppunan saatuaan oli matkaan\nlähtenytkin. Silloin oli kaunis ilma, sunnuntaipäivän iltapuoli. Koko\nkaupunki lähti liikkeelle soutaen saaren taakse katsomaan, kun Höijenin\näijä ajeli ympäri suurta merta suurella merenjudolla. Mutta kun\nkveeniukot paaskeillaan ennättivät lähelle, Foynin laiva olikin\npysähtynyt, ja juto juroi pohjassa. Laivan äijä arveli miehille:\n\n-- Se on vishin nyt kuollut, kun ei se ennää liiku.\n\nÄijä laski pitkän rautapiikin köyttä myöten pohjaan, tuikki, tuikki ja\nsanoi:\n\n-- Kuollut se on!\n\nValas kiskottiin ylös laivan viereen, niin että pulluvaiset vain\nnousivat vedenpinnalle. Siinä kveeniä ja muuta Vesisaarta oli pari-,\nkolmekymmentä venekuntaa. Heille Höijenin äijä laivankannelta huutaa\nkarahdutti:\n\n-- Kaikki venhet kiinni tamphin!\n\nSitten ruvettiin valasta vetää traakaamaan haminaan kalliolle saaren\nrantaan. Valas-ukko kysyi:\n\n-- Kenen omaisuus se tämä on?\n\n-- Se on Rasmus Holmbuen ranta, sanottiin.\n\nFoyn riensi kaupunkiin, palasi pian takaisin ja komensi:\n\n-- Täm' on nyt minun paikkani... Vetäkää valas maalle!\n\nKoko joukolla, kymmenin miehin käytiin kiinni, ja kymmenin kurkuin\nsiinä aina vähän päästä parkaistiin, kun Höijenin äijän ensimmäistä\nvalasta kiskottiin kuivalle maalle. Siinä se sitten raastettiin\npalasiksi ja keitettiin traaniksi.\n\nSeuraavana kesänä Foyn tuli kahdella kolmimastoisella laivalla\nVarengille, rakennutti Vesisaaren rantasaarelle _valasfabriikin_ ja\nrupesi jälleen ampumaan valaita sekä ajelemaan niiden voimalla ympäri\nmerenselkiä. Neljällä suurella judolla sanotaan ukon taas rukattaneen.\n\nMutta kun Höijenin äijä taas jonkin vuoden kuluttua, sanotaan 1868,\ntuli Varenginvuonolle, hän ei enää ruvennutkaan valaskyydillä\najelemaan. Kerrotaan ukon käyneen Amerikassa ja tuoneen sieltä\ntulikuula- ja räjähdysopin sekä laittaneen harppunansa nokkaan ison\nrautakuulan, joka saaliiseen ammuttuna räjähti. Tulipa valas merellä\nvastaan, Foyn lasketti siihen potellinokkaisen harppunansa. Se paikalla\nräjähti, niin jotta valas heti kuoli. Ukko raahasi sen rantaansa ja\nlähti kohta ajamaan toista. Yhtä päätä, ympäri Varenginvuonoa ja merta\nFoyn porhalteli jymähdytellen. Tuon tuostakin kuului mereltä kumea\npamaus, ja vesisaarelaiset sanoivat:\n\n-- Jo Höijeni taas sai turskan!\n\nToistasataa suurta valasta sanotaan Foynin sinä kesänä ampuneen\nVarenginvuonolta ja Vuoreijan aavalta valiten vain suurimmat joukosta,\nviitsimättä pikkuisiin puuttuakaan. Valastehtaan rantaan Vesisaarelle\nniitä toinen toisensa perästä raahattiin, päkki kuoraistiin pois ja\nkeitettiin traaniksi. Mutta valaan raato, suolet ja sisukset eivät\nkelvanneet mihinkään. Niitä ajelehti kaikkialla pitkin rantoja, ja\nraatoja kulkea kelletteli merenselältä. Oli kamala haju koko seudulla,\nja kun tuulenjuto kävi saarelta ja mereltä käsin, oli kaupungin kansa\njoskus läkähtyä Höijenin äijän tuoksuun. Rasvaa ja traania oli joka\npaikassa, sitä valui mereenkin, niin että salmessa oli aivan kantena.\nKalamiesten veneenlaidat olivat aina paksussa rasvassa. Joskus valui\ntraania salmeen niinkin vahvalta, että kveeniukot menivät sitä\nauskaroimaan ja veivät saaliinsa itse Höijenin äijälle saaden\nneljäkolmatta kruunua tynnyristä. Valaanlihaa sai käydä korjaamassa,\nkuka vain halusi. Mutta liha ei kelvannut, vaikka se olikin kaunista ja\nvaalakkaa. Foyn kyllä sanoi, että jos hän olisi lihalle pannut kovan\nhinnan, niin se kyllä olisi kelvannut vaikka kenelle, mutta kun\nsitä saa ilmaiseksi, ei se kelpaa muille kuin lappalaisille ja\nraiskalinnuille. Mutta saivat vesisaarelaiset sitä kumminkin nauttia\nmereltä tulevana vahvana tuoksuna. Sittemmin kyllä haju paljon väheni,\nkun Foyn rupesi valaanlihasta ja muista jäännöksistä laittamaan guanoa,\nliimaa ja vaksia sekä muuta rasvaa.\n\nJoka kevät jo huhtikuussa Foyn tuli Varengille joskus kolmellakin\nlaivalla jymähdyttelemään saaden satakuntakin valasta aina kesän\nmittaan. Laittoi äijä toisenkin valastehtaan Meehaminaan. Tuli kyllä\nsitten muitakin valaanpyytäjiä Ruijan merille, mutta ne eivät kyenneet\näijän kanssa kilpailemaan, sillä Foynilla oli räjähdysoppiinsa kymmenen\nvuoden patentti -- vv. 1873-83. Niinpä kesällä 1877 Foyn ampui 30\nvalasta, mutta toinen pyytömies, joka liikkui samoilla vesillä\nRautavuonon puolessa, sai vain neljä, ja niitäkin pyytäessään menetti\nkaksi miestä, jotka kiinni ammuttu valas ruotaisi mereen, kun ne\nkeihäillään kävivät sitä sorkkimaan.[102]\n\nHöijenin äijästä tuli rikas mies ja maailman arvollisimpia ukkoja.\nOmilla laivoillaan hän kuljetti kaiken traanin sekä muut tuotteet\nulkomaille. Valtakunnan kuningas, Oskari II, matkustaessaan Ruijassa\n1873 kävi Foynin tehtaassa. Komean, valaan leukaluista rakennetun\nkunniaportin kautta kuningas sai astua saarelle Foynin valtakuntaan.\nOli Oskari mukana laivassakin katsomassa, kun valasta pyydettiin. Ja\nsiellä Höijenin äijä, joka oli niin itseluontoinen mies, että tahtoi\nolla vain \"fiskari Höijen, eikä mikkää herra\", tuli niin hyväksi\ntuttavaksi itse kuninkaan kanssa, että he joivat oikein \"tyyskoolit\".\nKuningas tämän asian pani alulle sanoen:\n\n-- Sie olet kuningas merellä, ja mie olen kuningas maalia... Ja mie\nolen Oskari... ja sie olet Svenni.\n\nKunniaportti oli kuningasta varten toki kaupungissakin, Esbensenin\nlaiturille suurisäntä nousi, Esbensenin talon kautta poikki kadun oli\nportti pystytetty ja punainen verka vielä vedetty portilta Hanssi-äijän\nportaille, Hanssi-äijän luona kuningas joukkoineen aterioitsi. Ikkunat\nolivat avoinna, kaupunki seisoi varpaillaan kaduilla ja makasiinien\nportailla ihmetellen, että kuningas pisteli kalaa niinkuin muutkin\nihmiset... Mutta lappalaiset tahtoivat väkisin mennä omin jaloin\ntallaamaan kadulle vedettyä kaunista verkaa, joka heidän mielestään\nolisi ollut paljoa paremmin paikallaan heidän kesätakkiensa hulpina.\n\nMerenkuningas ei silti, vaikka olikin maankuninkaan kanssa ryypännyt\ntyyskolit, suinkaan ollut hieno herra. Postilaivassa hän saattoi ajella\nvain rasvaisissa vaatteissaan, niin että toiset matkustajat pyysivät\nkapteenia ajamaan ilkeältä hajahtelevan ukon ulos. Kapteeni menikin\nhäätämään häntä, mutta Höijen sanoi vain:\n\n-- Höh! Tällaisia tamppeja ja miehiä minulla on vaikka kuinka monta...\nMutta ajelenpahan nyt sinunkin tampillas.\n\nMutta Ruijan turskanpyytäjät eivät olleet tyytyväisiä, kun Höijenin\näijä myötäänsä paukutti heidän vanhoilla kalavesillään pelotellen\nviljan pois sekä hävittäen valaita, jotka aina olivat lotaa ajaneet\nrannoille, ja siinä samassa sitten turskakin tullut saataville. Viimein\ntuli kova riita kalamiesten ja valasmiesten kesken, jopa ruijalaiset\nlopulta menivät ja hävittivät koko Meehaminan valastehtaan aikoen\ntuottaa saman tuhon toisillekin samanlaisille laitoksille. Siitä\nkiireesti 1880 annettiin asetus, joka laittoi rajat määrättömälle\nvalaanpyynnille. Mutta valaita ei Ruijan merillä enää kovin paljon\nollutkaan. Höijenin äijä, merenkuningas ja valaskuningas, oli ne jo\nparhaasta päästä korjannut, keittänyt rasvaksi ja pistänyt rahat\ntaskuunsa. Enimmin ukko oli pyytänyt ja saanut suurta _lapinvalasta_.\nMutta liikkui Ruijan napamerillä myös isoa _sinivalasta_ sekä pientä\n_saitavalasta_, jotka kyllä parempain puuttuessa kelpasivat samoin kuin\n_kraakkuvalas_. Kävi Foyn sitten Islannin aavoillakin valaita\najelemassa, jopa lopulta varusti retkikunnan eteläiselle Jäämerelle.\nMutta tälle retkelle menijäksi äijästä itsestä ei enää ollut. Sitten\nhän jo kohta kuoli 1894 85-vuotiaana harmaana ukkona.\n\nHöijenin äijä, tönsbergiläinen, osasi kyllä tappaa suurkaloja ja\nansaita niillä neljätuhatta kruunua kappaleella ja tulla\nmaailmanrikkaaksi. Mutta vesisaarelaiset saivat vain katsoa ja\nkuunnella sekä pyytää pientä turskaa, josta eivät saaneet kappaleesta\nedes vaivaista kruunuakaan. Eikä koko kaupungin turskasaalis jälleihin\nripustettuna antanut niin voimallista ilmanalaa kuin yksi ainoa\nHöijenin äijän pyytämä otus salmen takarannalla. Olisipa vain\nkveeniäijä saanut vaikka yhden ainoankaan tällaisen meren lahjan, niin\nolisi elämäniäkseen päässyt irti Ruijan porvarin orjuuttavasta\nvelkakirjasta. Mutta mistäpä köyhä turskanjuksaaja otti sellaiset\npyytöneuvot, joilla olisi uskaltanut käydä merijättiläisen kimppuun.\n\nMutta _Lahden Heikki_, Kallijoen kalamies ja mustankengän\nsuutarimestari, otti äkäisen luonnon ja tahtoi kveenien ensi miehenä\nnäyttää, että osaavat valaan taamoa muutkin kuin vaakinat ja\ntönsbergiläinen. Heikki sai Höijeniltä vanhan pienen valaskanuunan ja\nhyvän väkäpäisen harppunan. Otrinkinsa ukko laittoi uuteen kuntoon,\njopa taotti sepällä siihen rautaisen potkurin, jota vääntäen voitiin\nveneelle antaa vauhtia. Lujat touvit Heikki hankki harppunaan sekä\nvaralle itse keksimänsä isot nelikulmaiset lautalunkat, joita oli\ntouviin kiinnitettävä, jotta ne vastaisivat veteen, ettei valas\njaksaisi sukeltaa kovin syvälle, Äijälän Jannen Heikki sai kipparikseen\nja potkurin pyörittäjäksi, kun muuanna kauniina pyhäpäivänä lähdettiin\nKallijoen ulapalle, missä valaat täyttä päätä puhaltelivat ja\ntörähdyttelivät. Koko otrinki oli oikein valaan pyytökunnossa. Kova\nkanuuna harppunoineen ja touveineen tönötti uhkaavana kokassa, ja suuri\nlunkkakasa oli valmiina vieressä. Oli vielä korea ryssältä ostettu\narkku, josta pyynnin kunnioiksi piti otettaman hyvät ryypyt. Äijälän\nJannen voimalla mennä pöyryytettiin ison töryyttäjän viereen, Janne\nkäänsi otringin oikeaan ja sanoi:\n\n-- No, ammu nyt!\n\nLahden Heikki tarkasteli valasta ja totesi:\n\n-- Ei... en mie tätä ammu... täm' on liian iso. Se on ainakin\nviittäkymmentä syltä pitkä.\n\nTultiin pienemmän valaan viereen, joka töryytteli pienemmällä torvella.\nÄijälän Janne ohjasi otringin oikeaan ja sanoi:\n\n-- No... ammu nyt!\n\nLahden Heikki katsoi valasta, meni sitten kanuunansa taakse ja tähtäsi\nja sanoi Jannelle:\n\n-- No... nyt hiljaa... nyt saahaan valas!\n\nHöijenin äijän vanha kanuuna pamahti ja pamahdutti taakseenkin niin\nvoimallisesti, että Heikki rysähti selälleen eväsarkulle. Janne\npelästyi ja huusi:\n\n-- Voi... kuinka nyt kävi ryssänarkun!\n\n-- Sama se ryssänarkulle, mutta kuinka tässä kävi minun ja valhan,\nHeikki manasi kömpien vaivaisesti ylös.\n\nMutta kunniallisesti kenkäseppä oli ampaissut. Harppuna oli sattunut,\nja valas mennä ryöhäsi syvyyteen vetäen köyttä perässään, niin että\nsauhu nousi. Heikki heilui ja hyppi sukkelammin kuin koskaan pikilangan\nääressä ja sonnusti lunkkia touviin toisensa perästä lennättäen niitä\nyli laidan mereen. Mutta lunkat eivät auttaneet. Valas veteli ne kaikki\nkuin lastupalaset veden alle vaatien yhä lisää. Mustankengän\nsuutarimestarin lunkat loppuivat, ja valas rupesi vetämään jo\notrinkiakin nokalleen, niin että Äijälän Jannen potkuri kieppui vain\nkuiviltaan ilmassa. Janne parkaisi hädissään:\n\n-- Lyö poikki, lyö poikki! Se koranus vettää meijätkin merenpohjaan.\n\nHeikki hotaisi kirveellä touvin poikki, ja sinne hävisi miesten valas\nharppunoineen, touveineen ja lunkkineen. Noloina ja tyhjin toimin\nmiehet saivat jälleen soutaa ja veivata rantaan. Mutta ryssänarkku oli\nsentään ehjänä matkassa.\n\nEikä Lahden-Heikki enää halunnut ampua isoa ei pientä valasta, koska\nhyvät lunkatkaan eivät mitään auttaneet. Parasta oli edelleenkin tyytyä\nturskaan ja joutessaan punoa pikilankaa.\n\n\n\n\nJäämeren pyyntiä\n\n\nSilloin kun turskanpyytäjät ja sokkunuotan soutajat otringeillaan ja\nhämpööreillään liikkuivat rantamerillä nostaen pikkukalaa ollen jo\nmielestään hyviä Jäämeren tuttuja ja kävijöitä, silloin toiset isoilla\njähdeillä ajelivat ja ajelehtivat kaukana ympäri aavoja ulapoita\nahdistellen hylkeitä ja mursuja ja jääkenttien valkeita karhuja\nsekä nähden oikeata jäämerta ja kokien sen kaikki vaivat. Nämä\npelkäämättömät miehet olivat täysiä napameren tuttuja, _pispärkkimiehiä\nja Jäämeren fankstin_ tekijöitä. He ajelivat aluksillaan samoja\nikivanhoja väyliä ja merenaapoja, joita monia satoja vuosia jo Ottarin\najoista entiset nuurfaaratkin olivat vaeltaneet. Miehen luonto,\npursuvat elämän voimat ja taisteluinto, seikkailuhalu ja voitonhimo\nolivat muinaisia urohia ajaneet näille pelottaville perille, ja samat\nvoimat vetivät tänne jälkipolven poikiakin. Tuhannet vaarat täällä\nkaikkein epävakaisimmalla merellä uhkasivat, surma ajeli usein samassa\naluksessa, ja meriraukat nousivat täällä pintavesille vielä useammin\nkuin vakaisemmissa rantapuolissa. Tuhansien pohjankävijäin vaellus on\npäättynyt näille jäisille aavoille ja aaparannoille. Monet sadat laivat\nmatkamiehineen ja toiveineen makaavat myrskyjen ja jäiden ruhjomina\npimeässä syvyydessä, sadat miehet maatuvat yksinäisille saarille\nhaudattuina. Monet ovat tänne jääneet talven käsiin, jolloin kolkko\nyksinäisyys ja pimeys on taamonut ja tappanut vahvankin miehen,\nvarsinkin jos on saanut apulaisekseen surkean keripukin, joka tänne on\naina kutsumatta saapunut nuurfaarojen kolkoksi talvehtimiskumppaniksi.\nMutta yhä on vain noussut uutta miestä lähtemään ikivanhoille\npyytövesille. Vaikka samat vaarat, vaivat ja vastukset ovat Jäämerellä\naina olleet uhkaamassa, on entisiltä miehiltä peritty veri tänne\nvetänyt. Ja monesta on ollut mieluisempaa repäistä niestansa vaikka\nvaakinain lailla meressä kamppaillen kuin ottaa se vaivatta käden\nulottuvilta.\n\nRuijan rikkaat kauppasaksat olivat tällaisten suurten Jäämeren\npyytöretkien _reetareita_, varusmiehiä ja toimeenpanijoita. Varsinkin\nHammerfestin ja Tromssan kauppiaat varustivat joka kesä monia jahteja\npurjehtimaan Jäämeren joka kolkalle. Vuoreijassakin oli muutamia\nnapameren isäntiä, ja Vesisaaressa oli Herman Dahlilla kolme Jäämeren\nkävijää laivaa.\n\nVahvoilla kaksimastoisilla -- ennen yksimastoisilla -- _jaktoilla_ ja\n_kaljaaseilla_, jotka vetivät 30-60 tonnia, pyytömiehet purjehtivat\npari pyyntivenettä matkassa, ja vielä mukana kolmaskin vene,\n_hakspootti eli hätäpaatti_, johon täytyi ottaa turvansa, jos myrsky\nmenetti laivan. Kymmenen miestä -- pienissä vain seitsemän -- oli\ntavallisesti jahdin voimana. _Skippari eli kapteeni_ komenteli\npäämiehenä, _harppuneeri_ toimi pyynnissä harppunan heittäjänä ja\npyssymiehenä, mutta laivassa hän liikkui ensimmäisenä perämiehenä\nvahdeista vastaamassa, ja _pästemanni_ toisena perämiehenä myös\nhuolehti laivan vahtivuoroista sekä piti kunnossa pyytöneuvot ja muut\nlaivan tavarat. Näiden kolmen isäntämiehen käskettävinä oli kuusi\n_matroossia ynnä kokki_. Peräpuolen _kajuutassa_ laivan käskijät\nasuivat, ja miehet taas rähjäsivät keulan _lukaarissa_, missä kokkikin\nlaitteli ruokahoitojaan.\n\nSamoin kuin rantapyydössä hämpöörien höösmannit ja kipparit olivat\nosamiehinä turskaa nostamassa, niin myös aapamerien aluksissa kaikki\nmiehet kapteenista kokkipahaseen asti olivat saatavan saaliin yhteisinä\nosaveljinä. Laivan varustajalle kyllä meni koko pyydöstä kaksi\nkolmannesta, ja vain yksi kolmannes jäi miesten ositeltavaksi. Kapteeni\noli laivan parhain osamies. Hän sai saaliista _kolmen miehen_ osuuden,\njoten hänen nimissään oli kaksi _kuollutta miestä_. Harppuneerillä oli\n_kahden miehen_ osa eli yksi kuollut mies ja pästemannilla\n_puolentoista miehen_ saalis eli puoli kuollutta miestä, mutta\nmatroossit ja kokki ajelivat vain omilla elävillä osillaan. Näin oli\nmiehistön osuus, saaliin kolmannes, kymmenhenkisessä laivassa jaettava\n13 1/2 miehenosaan, koska laivassa oli puolineljättä _näkymätöntä\nmiestä_. Taitava kapteeni kyllä sai laivan varustajalta lisäksi\nvarsinaisen kuupalkan, joskus hyvä harppuneerikin sai lisäpalkkaa\nretken ajalta _myöstäristä myöstäriin_. Toisinaan hän jo etukäteen\nvaihtoi toisen miesosansa rahapalkkaan. Taitava pästemannikin sai lisiä\n20-30 kruunua kuukaudessa, samoin myös kunnollinen kokki palkittiin\nmuutamalla kymmenkruunulla. Vaatteet ja parseelit sekä makuutaljat piti\nmiehillä olla omasta puolestaan, mutta laivan isäntä _ulosrustasi_\nkaikki pyytöneuvot, aseet ja ampumavarat sekä ruoan ja juoman, jopa\napteekin _metesiinitkin_, ja joissakin laivoissa saivat peräkajuutan\nasukkaat savuutella isännän laittamaa tupakkaakin. Ryssän tuomia sonnin\nja lehmän lihoja oli varattu kuukausimääriksi, samoin läskiä ja\nporonlihaa, herneitä, ryyniä ja perunoita, ynnä laivakorppuja,\n_kaurinkia_. Oli reedari pannut matkaan _karvastakin_, viinaa ja rommia\njonkin ankan, jotta kapteeni saattoi kylmillä säillä lämmittää miehiä\nsekä taas hyvittää, kun sattui heittämään pyydön niin tuliseksi, ettei\nehditty kunnolla syödäkään.\n\nHyvin varustetun Jäämeren pyytölaivan aseistuksena oli joukko tarkkoja\n_pyssyjä_, julmia kenokaulaisia, väkäpäisiä _harppunoita_, 3 1/2 metriä\npitkine irtovarsineen ja kaulaan sonnustettuine lujine, tervattuine,\nsuitsivarren paksuisine _marsanliinoineen_, sekä vankkoja teräviä\npitkäkaulaisia keihäitä, _länsiä_, joiden putkiperässä oli vahva\npuoltatoista syltä pitkä varsi. Vielä tarvittiin terävänokkaisia,\nvasarapäisiä varrellisia iskurautoja, _hakapiikkejä_, joilla voitiin\ntarpeen tullen vetää, pistää sekä iskeäkin. Oli vielä matkassa\ntarpeellinen esine, hyvä _kiikertti_, parikyynäräinen näköputki.\n\nSuomen mies, Jäämerelle lähtenyt korpien kolkuttaja, ei suinkaan aina\njäänyt vain rantoja ja rantameriä kiertelemään. Kun kerran oli tänne\nkylmille kylille jaksanut ja sortunut, niin moni otti ja kolusi joka\nkolkan painellen niin pitkälle pimeään kuin ihmisparka pääsi; kun\nkerran oli ruvennut seikkailemaan, seikkaili sitten niin perinpohjin\nkuin voi; kun kerran oli lähtenyt rahaa etsimään, etsi sitä sieltä,\nmistä parhaiten luuli löytävänsä. Niinpä Suomenkin mies toisensa\nperästä ajautui kaukaisille aapamerille, jopa niin ahkerasti, että\nheitä aikoinaan ajelehti napamerillä sadoittain, hyvinkin tärkeinä\ntekijöinä Norjan suuressa Jäämeren pyynnissä sekä Ruijan kauppasaksain\nvaurastumisessa. Eilert Sundt mainitsee, että \"Hammerfestin\npyyntilaivoissa oli ennen norjalainen miehistö, mutta nyt ovat\nskipparit ja miehet kveenejä. He näyttävät alussa tottumattomilta,\nmutta perille he tulevat, ja redarit tahtovat heitä mielellään\".[103]\nSitkeät, sisukkaat, itseään säälimättömät korpikarhut pystyivät aina\nkaikkein kiukkuisimmin tappelemaan merikarhujen kanssa. Siksi he olivat\naina hyvin haluttuja Jäämerelle lähtevään laivaan. Varsinkin Tromssaan\nja Hammerfestiin pohjaksuneet miehet helposti kulkeutuivat napamerille,\nsamoin kuin alattiovuonolaisetkin, jotka asuivat Hammerfestin\ntakalistoilla. Näiden kaupunkien satamista joka kevät lähti laivoja\njäisille aavoille, ja jokainen vähänkään pystyvä mies hyvin\npian saattoi joutua laivan kipparin perässä astelemaan\n_myöstärikonttooriin_. Ja sitten kohta tuli lähtö suurille aapamerille.\nJotkut itärantojenkin ja Etelä-Varengin miehet joutuivat Vuoreijan ja\nVesisaaren laivoissa kaukameriä katselemaan.\n\nMutta kun entinen korpien kiertäjä oli muutamia kesäkausia kierrellyt\nnapaseutujen ulapoita, rähjännyt kaikki tuulet ja tuiskut, tapellut\nmerielävien kanssa ja oppinut laivaakin hoitamaan, hänestä jo saattoi\ntulla pästemanni ja harppuneeri, jopa jo viimein laivan päämies, joka\nkovana kapteenina pystyi kolmen miehen osilla kuljettamaan Jäämeren\njähtiä. Hyvin monet Suomen miehet nousivat Jäämeren kapteeneiksi.\nHamarin Aato kolme kesää miehenä kuljettuaan kykeni harppuneeriksi, ja\ntaas oltuaan viisi vuotta harppunan varressa nousi kippariksi.\nNikin-Jussasta taas tuli harppunan heittäjä kahden kesän käynnillä,\njopa viidentenä kesänä mies pääsi kippariksi. Samoin moni muukin\npystyvä kveeni nosti päätään. Itseoppineita miehiä he vain olivat, tahi\noikeastaan napameren myrskyisten ulappain kouluuttamia kovia karhuja,\njotka vuosikausia merta kulkien miehen osalta keulapuolen lukaarista\nastua kopsivat kolmen miehen osille peräkajuuttaan, johon kokin piti\nkantaa ruoat valmiiksi keitettyinä. Merellä miehet jahdin kipparilta\noppivat _kurssin ja kartan sekä kompassin ja lokirätingin jopa\nhöytinkin_ ottamisen ynnä _surnaalin_ kirjoittamisen. Riikan Uula\nopetti Hamarin molemmat pojat hyviksi kippareiksi, kun he hänen\nlaivassaan olivat harppuneereina, ja Ole Mathiesen teki\nPosti-Petteristä laivan komentajan totuttaen hänet käyttämään\n_ukstanttia ja sekstanttia_, joilla _höytäthän_ sekä otetaan pituus ja\nleveys, ja Ole Mathiesen oli taas saanut nämä taitonsa eräältä ulkomaan\nkapteenilta. Meren suuret aavat ja selälliset saaret opastuttiin\nkymmenillä kiertelyillä tuntemaan, mutta kun jäät ja myrskyt ajelivat\nlaivaa väliin västään ja öystään, väliin etelään ja pohjoiseen, niin\npiti oppia pitämään kurssirätinkiä ja muuta, ettei olisi joutunut aivan\neksyksiin rannattomalla lakeudella. Muuta opinkoulua ukot eivät siihen\naikaan käyneet, eivätkä he koulunkäynnillä ja kirjaviisaudella olisi\nsen paremmiksi tulleet, eivätkä sellaisiksikaan. Sillä on kyllä\nsattunut niinkin kolosti, että kolmekin kuukautta Tromssan koulua\nkäyneet kapteenit ovat napameriltä palatessaan ja yrittäessään ottaa\nkiinni Hammerfestiä töksähtäneet Tromssan taakse, jopa jotkut mennä\nkeikutelleet Ryssänrannalle.\n\nKomea on suomalaisten kipparien parttio, mikä Ruijan jähtejä on\nJäämerellä kuljettanut, muutamia kymmeniä sisukkaita äijiä jo\npääluvultaankin, lisäksi vielä harppuneerit, pästemannit, kokit ja muut\nmiehet. Kymmenin kesin monet ajelehtivat kylmillä aavoilla. Hamarin\nPekka kolminkymmenin, Matinlassin Kalle kolminkymmenin viisin,\nHamarin Aato neljinkymmenin, samoin Hermanni Lumijärvi, niin myös\nRömpäkki-äijä, joka olisi vieläkin jaksanut, ellei olisi hukkunut\nHammerfestin vesille. Mutta Iiskon-Iisakki kesti viisikymmentä vuotta,\nja vanha Nikin-Jussa kierteli kaukameriä kuudettakymmentä kesää,\nennenkuin ikä jätti hänet maalle, ja Jussa joutui taas vain miehen\nosilla kotipenkkejä painamaan.\n\nSiinä menneitten merenkävijäin pitkässä jonossa on vanhinten joukossa\n_Juhan Matinlassi_, Kemin kulmilta pohjautuva Tromssan mies, joka jo\n16-vuotiaana alkoi merellisen retkensä ja 53 ikäisenä sen päätti\nHuippuvuorten talviseen yöhön 1873. Juovattelee häntä toinen jääkarhu,\n_Juha Kyrö_, joka myös 1873 saa leponsa Hammerfestin vesissä. Samassa\nvanhain sarjassa köppäilevät _Malin-Nikka_, Alattion Nikan-Matin poika,\n_Aaton-Iisko ja Aitijärvi, Pekkala ja Karisen_ äijä, kaikki\nHammerfestin porvarien laivojen kuljettajia. Vanhinten joukkoa on\n_Juhan-Petter Törmä_, \"Vanha Törmä\", jo aikoja edesmennyt merenmies,\njonka poika, _Janne Törmä_, kävi Tromssan _styyrmannikoulun_ tullen\nsellaiseksi mestariksi, että auringosta ja kuusta ja taivaan tähdistä\notti merkkiä, minkä _kraatin päällä_ ja missä meren tilkussa milloinkin\noltiin. Kello 12 päivällä ja kello 12 yöllä sekä 10 aikana aamulla ja 6\naikana illalla hän sen aina selvitti eikä liioin koskaan eksynyt\nminkäänlaisella aavalla enempää kuin lappalainen tunturissa. Janne\nolikin niin oppinut, että teki merikarttoja minkälaisia hyvänsä ja niin\npaljon kuin halusi jo silloin, kun hän isänsä kanssa ajeli Novaja\nSemljassa ja sen takamerillä. Sekä manalle että meren aaltoihin\nmenneitten vanhojen äijien rinnalla nähdään vielä _Töyrän ukko ja\nTeuturi-ukko_, juopotteleva _Kriston-Iisko_ ynnä _Eetu Heikka_, kova ja\niso mies, joka niskottelevaa miestä tarttui kovin kourin olkapäihin\npuristaen niin ankarasti, että pahakin mies parkaisi: \"Jo lähen, jo\nlähen\". Samoja vanhoja oli _Viikon-Aapo_ eli Aapraham Vilhelmi\nGunnari ja kalajokelainen _Iso-Jaako_, jonka merenkäynnin lopetti\nvapistustauti, sekä _Heliä-_vainaja, jonka merenkulku loppui Söröijan\naavan alle. Vanhoja oli _Lars Lind_, joka lienee ollut ruotsinlähtöä,\nmutta oikeata suomenpohjaa olivat norjannimissä kulkevat Tromssan\nkipparit, _Isak Isaksen_, Pajalasta aikoinaan lähtenyt ja Eeva-Kreetan\nVesisaaresta löytänyt merenkävijä, ynnä _Isak Johansen eli Luiron\nIisakki sekä Viljam Johansen Alatti_, Torniosta lähteneen ukon poika.\nSuomen lähtöä oli _Ole Mathiesen_.\n\nMutta suomalaisten vanhassa jo aikoja sitten vaipuneessa merenkävijäin\njoukossa on vielä enemmän miehiä. Sieltä nousee esiin _Erkki Liminka_,\nsiivo ukko, mutta niin sisukas, että saattoi rauhallisena astella\ntöihinsä, vaikka lääkäri oli vasta silmän kaivanut päästä. Nousevat\nsieltä ankarat aapamiehet, Vihannista lähteneet _Lumijärven_ veljekset,\nrikas ja ylpeänluontoinen _Juuseppi_, joka hukkui Valkeanmeren suulle,\nja toimekas _Hermanni_, joka aina piti laivoissaan sikoja syöttäen\nniitä hylkeenlihalla ja saaden syksyllä korvaukseksi lihavaa\nsianpäkkiä. Samoja vanhoja on _Mansikka-Heikki_, kunnon merimies, mutta\nkova viinamies, Kyöstäjän tietäjä-ämmän poika Repovuonon perukoilta,\nmissä Kyöstäjän maan sanotaan olleen jo 1750 vaiheilla. _Iisakki Roasu_\non samoja entisiä ukkoja, kristitty merenkiertäjä, joka toistamiseen\nnaituaan sai Kokkolan Mariasta niin hurjan ja jumalattoman akan, että\nse uskalsi poliisinkin ajaa pellolle paiskaten oven kiinni ja\närjäisten: \"Jos vielä tulet sishän, niin myrkkypuukko rinthas!\" On\nsiellä vanhain parvessa vielä _Heikki Oinas_, \"Ailin-Heikki\", rikas\nuskovainen ukko, jonka elämä loppui ankaraan vapistustautiin niinkuin\nLars Lindinkin, jonka kanssa hän paljon oli yksissä, on myös _Matti\nOinas_, samoin kuin _Puskan Iisakki_, Pellosta tullut Alattion ukko,\njoka oli äkäinen mies ja kova kirvaamaan, Menneitten vuosien miehiä oli\nalattiolainen, Simosta saapunut _Postin Petteri_, joka kesäkaudet\nhurjasti ajeli ympäri kaikki napameret tehden pyytöä omiin nimiinsä,\nmutta talvella asusteli Alattiossa hurskaana maanäijänä pitäen\nahkerasti seuroja, saarnaten kansalle ja tehden pyytöä Jumalan nimiin.\nSamoja ikätovereita oli Postin naapurimies, iiläinen _Erkki Virkkula_,\nPruntsin äijän vävy, iloinen remuaja, joka kyllä osasi hyvästi ryypätä\nsekä soittaa mainiosti viulua ja keikkua tanssipirtin lattialla yhtä\nhyvin kuin myrskyssä laivankannella. Hyvin asteli Virkkula laivassakin,\nkoska pääsi viimein Feddersen & Nissenin kuunarin _Marthan_\nkuljettajaksi, joka oli jo niin iso ylennys Alattion miehelle, että\nPruntsikin sitä kotimäeltään ihan huutaen koko kylälle kuulutti:\n\n-- Meän Eero s'oon saanut ison laivan... kooneri Martta-Marian...\nriki, teräsriki ja rattiroori!\n\nElää vielä ja miehen osilla kotitöitään toimittelee muutamia vanhoja\nmerenkiertäjäkippareita, jotka eivät enää kestäisi jäisillä ulapoilla.\n_Hamarin_ veljekset, _Pekka ja Aato_, käyvät Rässivuonon rannalla jo\nkahdeksattakymmentään ja ovat jo vanhat ja vaivaiset. Vanhana, mutta\npystynä käyskenteli vasta pois kutsuttu, köyhä _Riikan-Uula_,\nsuomenvaimosta syntynyt norjanmies, Alattion sillan takana. Mutta\nkaikkein iällisimpänä liikkuu vielä maatjalassa _Nikin-Jussa_, Alattion\nMonsin-Nikan poika, kaikkein suurin merienkiertäjä. Hammerfestissä,\nLintuniemen laidassa, tämä 85-vuotias komea harmaa äijä pienessä\ntalossaan makaillen ja istuskellen kuluttelee pitkän elämänsä\ntutkaimia, kuluttelee ja muistelee, minkä muistelee muinaisia suuria\nmerimatkojaan. Ei kulje enää isoilla merillä _Iso-Aarne_, Aarne Olsen,\nPostin Petterin vävy ja kippari Ola Mathiesenin, Matin-Uulan poika,\nAlattion Bugtenissa asuva, vielä täysipitoinen mies. Mutta _Kalle\nVirkkula_, Erkin poika, jopa hänenkin poikansa, ajelevat yhä entisten\nukkojen ulapoita, samoin kuin Aato Hamarin poika sekä Isaksenin\nperillinen Tromssassa.\n\nKapteenien kajuuttatovereina majailleita vanhoja harppunamiehiäkin\nkannattaa muistella. Jo 1870-luvulla Postin Petterin ja Rousun mukana\nliikkunut _Erkki Matinlassi_, kippari Matinlassin veli, ajeli monet\nvuodet harppuneerina, samoin _Kalle Heikka, Antti Kammonen, Iiveri\nOinas ja Nikin-Monna_, Nikin-Jussan veli ynnä _Holma_, joka hukkui\nJäämereen. _Juhan Niemi_, Sippolan Janneksi sanottu karkulainen, joka\noli voipuolikossa tuotu Vesisaareen, oli niin tarkka harppunan\nheittäjä, että kaikki tahtoivat saada hänet laivaansa, vaikka mies\nolikin kova juoppo ja tappelija. Kova karhu oli _Juhannes Persa_, monet\nkovat kokenut merenukko. Voi muistaa vanhaa _Pekurin_ äijäparkaakin,\njoka juovuspäissään aina rökälehti Hammerfestin kaduilla ja viimein\nlähti asumaan autiolle Renöijan saarelle kalapuuraan saatuaan hyvät\neväät sekä täysinäisen viinatynnyrin viereensä, mutta elikin siellä\nniin tuhlaavasti, että jo parin viikon kuluttua, kun mentiin katsomaan,\näijä istua retkotti kuolleena viinatynnyrin vieressä viinakauha\nkädessä, muiden eväiden ollessa koskemattomina. Kovana harppunamiehenä\nliikkui meriä äkäpäinen _Kalle Matinlassi_, Erkin poika, joka vieläkin\npitää majaansa Bossekopan törmällä, ja väkäpiikin varressa heilui\nennen Vesisaaren Ulkojoen pikkumökin isäntä _Heikki Keskitalo_,\nKarungin Aapajoelta poissa, \"Harppuneeri-Nilsseniksi\" mainittu,\nkahdeksattakymmentään kulkeva pikku ukko. Mutta pästemannien joukkoon\nluettiin aikoinaan _Antti Nalkki_, Alattioon joutunut 82-vuotias\ntemmekseläinen, joka kyllä osasi, mikä siinä virassa piti osatakin,\nniinkuin _laivantrossitkin pleissata_, etteivät olleet niin joka miehen\nnaurettavia kuin jähti _Örnissä_ silloin, kun siinä Lievosen Matin\nsukulainen oli pästemannina. Kun Örn palasi retkeltään, niin kaikki\nlaivaköydet olivat täynnä _ämmänsolmuja_. Minkäs Lievosen Matin\nsukulainen teki, kun ei osannut pleissata, eikä osannut kokkikaan,\njonka pästemannin kanssa kaksin aina piti hoidella laivaa merellä sillä\naikaa, kun kaikki muut olivat pyydössä.\n\nKokkinakin joku suomalainen koetteli Jäämeren aapoja, _Jussa Järvelä_,\nvaikka kelpasi hyvin pästemanniksi, joutui joskus kokiksi, kun toiset\npahalla säällä tulivat niin merikipeiksi, etteivät kyenneet mihinkään.\nJussa kyllä keitti niin hyvät hernesopat, että itse laivan redari,\nRoberts-äijä, niitä maisteli ja kiitteli. Taitava ruokamestari oli\n_Juhan-Eerik Björnström_, Alatornion Könölänkylän Mettäperän poika,\njoka rakenteli keittoja Riikan-Uulan laivassa, ja osasi myös _Kustaa\nPylkäs_ pitää kippari Tallbergin jähtiväen ruokahoidoissa. Mutta\nentisen _Lievosen Matin_ keittotaitoa eivät Iisakki Puskan laivamiehet\noikein kiitellen maininneet. Matti ei edes viitsinyt koskaan puhdistaa\nruokakattilaakaan, ennenkuin miehet piirtelemällä kattilan kyljet\ntäyteen kotitalon puumerkkejä hänet siihen kiusasivat. Kunniallisena\nkattilan isäntänä lienee laivassa askaroinut ennen _Partanen_, vaikka\nhän maalla aina rähjäsi mätäjuoppona tehden lisäksi kaikenlaisia\nelkeitään, milloin myöden ominaan laivankannella nukkuvan miehen\njaloista saappaat jättäen sitten ostajan ja omistajan keskenään niistä\nriitelemään, milloin kaupitellen toiselle Tenon suulla olevat sadat\nriekkonsa ja kantaen jo pienen käsirahankin, sitten sanoen:\n\n-- Siellä ne ovat tunturissa vielä kaikki, mene ottamhan!\n\nMaaliskuussa, huhtikuussa jo lähdettiin merille, toukokuussa\nviimeistään, kun oli ensin käyty _myöstärissä_, sillä \"merilaki on\nsemmoinen, ettei saanut miestä ottaa laivhan eikä lähteä merille,\nennenkuin oli käyty myöstärikonttoorissa\". Sinne laivan kippari\nvalitsemansa miesjoukon kanssa asteli saatujaan näyttämään ja kirjoihin\npanettamaan. Isona miehenä kippari uskalsi kyllä astua eteen ja asettaa\nlakkinsa _skrankin_ reunalle, mutta miehet seisoivat takana ja\novensuussa takkutukkaisina ja lakkia kädessään hoidellen.\n\nKaiken maailman miehiä monesti jouduttiin myöstärikonttorin skrankin\ntakana käyttelemään, ja kaiken maailman kansaa Jäämerellä ajelehti,\nsamoissa laivoissakin keskenään nahisi tahi taas suurella ulapalla\nmuuten joutui kosketuksiin toistensa kanssa. Siellä liikkui\n_nasjuunia_, niinkuin suomalaisia ja norjalaisia, \"islänninkiä\" ja\nlappalaisia ja ryssiä, ja koltatkin vielä kulkivat \"ryssitten\" kanssa.\nSuomalaisia oli vielä monenlaista joukkoa, sellaisiakin kuin\n_kalajokelaiset_, jotka kyllä olivat viisaita ihmisiä, mutta heillä oli\npaljon käärmeitä sisuksissa, niin ettei heidän kanssaan tarvinnut\nkauan äkseerata, ennenkuin jo puukko lähti tupesta. Pahoja oli\n_mäntyharjulaistenkin_ nahan alla, ja pian heilläkin oli puukko\npystyssä. _Savolaiset_ taas olivat hyvin pöyhtäviä, vaikkei heidän\njärjen juoksunsa ollutkaan kovin pitkä. Jo laivaan noustessaan\nsavolainen saattoi katsoa mastoa ja sanoa:\n\n-- Ja tuohon puuhun minä en mää!\n\nJa keulan _spriittiä_, puksfröötyä, katsellessaan hän taas päkitti:\n\n(-- Enkä mää tuohonkaan sarveen!)\n\nMonta, monta kveenimiestä ympäri suuren Suomen kävi lakki kourassa\nseisomassa myöstärikonttorin oven suussa. Sudenselkäinen _Kalle\nTornakko_, Kolkuksi sanottu, siellä kolmikorttelisilla jalkatassuillaan\nmatalana kytrötti, vaikka istuessaan olikin muita pitempi, kävi myös\n_Juhan Risto_, juopotteleva _Kristo Puuronen ja Jäämpäri_, ynnä kova\npelimanni ja viulunsoittaja _Pauli_, Pantiin papereihin _Hartikainen_,\njoka aina rahamiehenä ollessaan kulki valkeissa kauluksissa huudellen\nolevansa \"herra Hartikainen\", mutta rahattomana taas repalehti\npaidanrinnus rempallaan matalana tyhjänä Hartikaisena. Merkittiin\nkirjoihin _Lukkarin Erkki_ sekä papinkoulun käynyt _Sikanen_, joka\nennen papineksaamiaan oli saanut tyttären vahvaksi ja siitä häätynyt\nRuijan keinoille. Mutta _Kuusamon Antille_ oli suuri armo, kun Lars\nLind hänet vei myöstäriin. Oli Antille jo käynyt maailma kovin\nahtaaksi, kun ei enää ollut kuin puolitoista kruunua taskussa, niin\nettä poika jo sovitteli puukkoa kurkulleen. Lindin kippari kuitenkin\narmahti häntä ja otti mukaansa merelle. Saipa kuusamolainen myöstärissä\njo etukäteen vaatteiden ostoon 30 kruunua, joista kyllä kymmenkunta\npiti heti käyttää viinan viljaan. Sillä moni Jäämeren kävijä oli niin\nrakennettu, että hänen piti juoda surusta, kun täytyi lähteä autioille\naapamerille, ja sitten taas piti latkia ilosta, koska jälleen päästiin\nihmisten ilmoille. Jollei hänellä ollut itsellä ainetta, niin toisilta\nkyllä sai.\n\nUseat kipparit kun olivat aikansa ajelleet porvarien laivoilla sekä\ntehneet hyviä pyytöjä ja vaurastuneet, laittoivat viimein oman aluksen\nruveten tekemään pyytöä omiin nimiinsä. Entinen Juhan Matinlassi\npurjehti ensin omalla _Sydkapillaan_ ja sitten _Ellidalla_, silloin kun\nuupui Huippuvuorille. Juuseppi Lumijärvi kulki omallaan, ja Postin\nPetteri sekä Iisakki Rousu ajelivat alussa yhteisellä aluksella.\nMutta sitten Petteri hankki oman jahdin, ja pian Iisakkikin laittoi\npikkuisen näppärän laivan, jonka nimi oli _Maria_, Naapurit nimittivät\nsitä \"Pikku-Mariaksi\", mutta Iisakin hurjaa akkaa he pelolla ja\nvapistuksella sanoivat \"Isoksi-Mariaksi\", Isolla-Aarnella oli oma komea\nmerenkulkija, jota Aarne usein ihasteli:\n\n-- Se on kömö laiva se _William Bucht!_\n\nMutta useimmat kipparit sentään olivat niin vähävaraista väkeä, että\nheidän täytyi ajella vain rikkaiden porvarien aluksilla ja heidän\nhyvikseen.\n\nJo vanhoista ajoista oli aapameren pyytöön lähdettäessä käännetty\nlaivankokka kohta päin pohjoista ja alettu puskea suoraan selville\nmerenselille sekä irti koko Ruijanmaasta. Porhallettiin niin, että maat\nkatosivat selän taakse, kunnes taas kuusinkymmenin penikulmin kuljettua\nvihellettiin ohitse kallioisen _Pyörnöijan_ saaren, joka yksinään\nkomotti keskellä jäistä aapaa, ja aina vain pohjoiselle puhallettaessa\nsaavutettiin sadan penikulman päässä suuret maat, _Vanha Pispärkki_,\nmuinaisten nuurfaarojen ikivanha pyyntiseutu. Vanha Pispärkki olikin jo\nniin kaukana, että ilmankin siellä nämä maat jo rupesivat loppumaan,\neikä niiden takana viimein enää ollutkaan muuta kuin pelkkää jäätä.\nSinne _Vestlannin ja Nuurt-ustlannin_ taakse, _Pohjoisjäähän_, jos\ntunkeutui, sai siellä nähdä vain jäätä ja jäätä niin pitkälti kuin\nsilmä maston _toppitynnyristä_ kannatti. Sen totesi jo moni entinen\npispärkkimies. Vanha Rönbäck 1867 purjehti ympäri saarten ja merkitsi\npapereihinsa itärannikon. Sitten myös Nikin-Jussa ja taas Pekka Hamari\najoivat koko maaryhmän kierrokseensa, Jussa kahteenkin kertaan, puskien\nNuurt-ustlannin taitse itäkanttiin ja etelään _Kung-Kaarelinmaan_\nohitse, jossa Boströmin Jussa oli kerran käynyt. Entiset pohjankävijät\ntunkeutuivat, kun hyvinä kesinä meri aukesi, kauas koillisen alle, aina\n_Frans-Juusejlännin_ lähimaille, vaikka harvoin sinne tie avautui.\nNikin-Jussa sinne toisinaan työntyi kymmenin penikulmin, ennenkuin\nketkään muut olivat uskaltaneet sinne käsin yritellä. Puskan Iisakki\npuski koillista kohti _Topiaksen_ saaren taakse _Amiralsaaren_\nseutuville, ja Kalle Matinlassi yritteli _Iis-Pispärkkiin_, mutta pian\nhän sieltä pakeni pois, kun siellä oli niin myrkylliset ja rajut säät,\nettä ne luontokappaleitakin melkein elävältä nylkivät. Mutta Kalle\nVirkkula ajoi samana kesänä, kun Nansen palasi _puuliretkiltään_,\nsuoraan Pohjoisjäähän uskaltaen aivan _ulos kartastakin_ laskien yhä\npuulia kohden sellaisille vesille, joista kartta ei tiennyt mitään.\nJulmat jääkentät sieltä vain pohottivat ja kokonaan täyttivät aavan.\n\nMuutamat merienkiertäjät ohjasivat toisinaan aapahevosensa kaikkein\nsuurimmille selkämerille, äärettömien jääkenttien laidoille, mitkä\nkuohuivat Grönlannin alta Islantiin asti, ankarina talvina\nryskähdyttaen koko Islannin röykkiöittensä keskelle. Sinne västän alle,\n_Västäjäähän_, aapojen lentävät jaktat valkeat siivet valloillaan\najoivat käsittäen viimein kaukaisen selällisen saaren, korkean ja\nkolkon meren erakon, _Jan-Main_, joka hallitsi 800 sylen syvyistä\nulappaa, mutta sittenkin enimmät osat päivistään oli kokonaan\nhirmuisten jääkenttien vallassa. Mutta vielä kauemmaksikin länteen\nrohkeat merenkävijät ohjasivat aluksensa ottaen viimein kiinni\nmerentakaisen _Grönlannin_ rannan, muinaisten viikinkien kaukamaan,\njohon jo lähes tuhat vuotta takaperin Gunbjörn ja Eirik viikingit\nmeriratsuillaan olivat laukottaneet. Tänne myskihärkiä, hylkeitä ja\nkarhuja ampumaan ajoi Nikin-Jussa muutamia kertoja, ja Kalle\nVirkkulakin kerran yritti. Ohjattiin laiva joskus _Islantia_ kohden,\nJan-Mayenista etelään 60-80 penikulmaa, kovan ja myrkyllisen meren\ntaakse. Sinnekin Nikin-Jussa jonkin kerran lennätti, vaikka muut sinne\nharvoin yrittivät. Mutta läheisemmässä Jan-Mayenissa kyllä moni\nkveenilaivuri käväisi. Siellä Villiam Alatti teki pyytöä, samoin kuin\nAato Hamari ja Riikan-Uula. Iisakki Puskakin kerran, 40-50 vuotta\ntakaperin, oiusteli Feddersen & Nissenin jähdillä _Marialla_\nJan-Mayenin rannoille hylkeenpyytöön, ja Puska-äijän purressa oli,\npaitsi ruijalaisia, suomalaisinkin sellaisia poikia kuin _Aukusti\nPankki_ Alattiosta, _Iisakki Seppälä_ Kieruasta ja _Heikki Sankilampi_\nOulun mailta, jopa muuan viipurilainenkin, ynnä _Salomon Ritola_,\nIlmajoen mies, joka puhuessaan paineli ärrän päälle niinkuin\nperunalainen. Oikein kieltä leikkasi, kun mies puhui \"syränkarsinan\nairasta\" ja \"käret oli mursunveres\".\n\nNäillä pohjoisilla ja läntisillä aavoilla kyllä aina kuljettiin. Mutta\n1868 norjalainen Erling Carlsen purjehti itää kohden Kaarianmerelle\nasti, ja siitä ruvettiin laivoilla ajamaan ahkerasti _Öystäjäähän_.\nPainettiin Vuoreijasta itäiselle ulapalle, Ryssänrannan takavesille ja\naina yhä itää kohden halki jäisen meren, ohitse _Kolkohvin_ saaren aina\n_Ryssän-Pispärkkiin_ asti eli _Novaja Semljan_ maille ja merille.\nSiellä käytiin paitsi Novaja Semljalla, _Kooselannin ja Kustiinin_\nsaarilla sekä isolla _Vaikaalla_, jopa ajettiin aina _Kariskehaaviin\neli Kariskinmerelle_. Sinne päästiin kolmen _strääten_ kautta,\n_Vaikatssträäten, Purtin ja Matunskesträäten eli Ormehoulin_ kautta.\nOpittiin sitten kulkemaan myös _Valkeallamerellä_. Maksettiin vain\nryssälle laikkoa ja ajettiin Vienan vesille penikulmamäärin. Keväällä\nsinne ei kyllä kovin aikaisin päässyt, sillä Valkeameri oli kauan\njäästä valkeana aina Arkangelia ja pisimpiä periä myöten.\n\nVaikeata oli Ryssän-Pispärkissä kyllä liikkua, sillä kippareilla ei\nollut niiden merien hyviä karttoja, Ryssällä kyllä oli, mutta hän ei\nniitä antanut isoista ruplistakaan. Mutta kun mentiin ryssäkipparien\nlaivaan hyvien viinojen kanssa ja juotettiin partainen laivanisäntä\ntoheloksi, niin jo lähti karttoja.\n\nSitten karttojen mukaan ajeltiin jäisiä, myrskyisiä itäaapoja ristiin\nja rastiin. Postin Petteri kävi täällä kymmenet kerrat, samoin Aato\nHamari monta kertaa. Matinlassi purjehti Purtin kautta Kariskinmerelle\naina _Valkeansaaren_ itäpuolelle kauas aapaan ja kiikaroi öystää\nkohden. Sieltä vain Uraalintunturien topit loistelivat valkeina maan\npuolelta, mutta merelle elokuun kuuma päivä nosti niin paksua höyryä ja\nsauhua, ettei erottanut paljon mitään. Riikan-Uula kerran purjehti\nympäri koko Novaja Semljan, kun sattui saarien takameri olemaan\nselvänä. Löysipä sama Uula vanhasta puurasta muinaisen pohjankävijän\nBarentsin päiväkirjan, paperikäärön ja kartan, tuoden ne redarilleen\nHammerfestiin.[104] Nikin-Jussa laski sisään Purtista Kaarian merelle\nja ajoi Novaja Semljan itäpuolitse tullen pohjoisen kautta takaisin\nlänteen käsin. Kulki tänne Öystäjäähän 1875 kuulu Nordenskiöld\n_Pröven_-laivallaan ja arveli, kun kamalaa Karanmerta mennä rähjättiin\nitää kohden, ettei näin pahojen jäiden läpi vielä kyllä kukaan ole\ntänne ennättänyt. Kun luotsi arveli, että jos hyvinkin sattuu, voimme\nvarsin tavata jo jonkun pyytömiehen, Nordenskiöld suuttui ja sanoi,\nkuka tänne olisi purjeilla päässyt, kun hän ei tahdo päästä\nhöyrytampillakaan. Mutta kun oli iltapuoleen mennä jyskytetty, niin jo\nidästä käsin tulla viheltää Nikin-Jussa _Freiallaan_ saaliina 60 mursua\nja kaksi mursun penikkaa. Suuri napamaiden kulkija ihmetteli\nNikin-Jussan ilmestymistä, kävi hänen laivassaankin saaden mukaansa\nmursunpenikat, sillä ne oli syntymättöminä otettu tapetulta mursulta.\n\n_Mursu_ oli suurinta Jäämeren saalista, ja sitä oli entisaikaan nokko\nkummallakin Pispärkillä, sekä vanhalla että Ryssän-Pispärkillä, ja\nkaikkein enimmin tiedettiin sitä olevan Frans-Joseflannin jäätiköillä,\njoilla olivat oikein vakituiset mursujen olinpaikat. Mutta Västäjäässä\nei mursuja ollut. Nämä merentursaat olivat isoja hirveitä eläviä, rumia\npartakuonoisia rökäleitä, joita joskus saattoi samalla jäälautalla\nlaiskana maata rötköttää sadoittain, niin että vahva haisu vain tuli\ntuulen matkassa jo neljänneksien päähän. Sellaiselle jäälautalle ei\njuuri uskallettu nousta tappelemaan, sillä _härkämursut_ olivat\nhirveitä käymään kimppuun, kun niiltä ruvettiin henkeä riistämään. Ne\nmylvivätkin kuin vihaiset sonnit, ja vetäisten takakoipensa peränsä\nalle ne paiskata rötkähdyttivät lihavan raatonsa koko mitaltaan\neteenpäin. Vahvalla harppunalla, jonka kaulassa oli 10-15 syltä pitkä\nmursunliina, harpuneeri _hiivasi_ mursun kiinni, ja liinaa pidettiin\nlujissa kourissa, ettei elukka mereen sukellettuaan päässyt karkuun.\nTaitavat harppunanheittäjät saattoivat hiivata mursun väkärautaansa\nseitsemän, kahdeksankin sylen matkalta, oikein kovat miehet\nkauempaakin. Nikin-Monna heittää rytkähdytti, niin että kymmensylinen\nliina paukahti loppuun. Kun oli saatavilla muitakin mursuja, lennähti\ntoinenkin väkärauta, kolmas ja neljäs, iskien merenelukan liekaköyteen.\nOli vanhoilla miehillä joskus viisi, kuusikin rumaa tursasta yhtaikaa\nrihmoissa rimpuilemassa, jopa Posti-Petteri aikoinaan oli niin\nnopsakätinen, että hiivasi kiinni yhdeksän elävää mursua; samoin\nsanotaan Aitijärven ajelleen yhtaikaa yhdeksällä elukalla. Siinä eivät\ntoki saaneet kaikki olla härkämursuja, sillä niiden kanssa olisi\nhelposti tullut ylivoimainen tappelu. Olisivat ne hyvin saattaneet\nkaataa veneenkin tai murskata sen jään laitaan sukeltaessaan jäänjalan\nalle. Mutta emämursut harppunaan jouduttuaan tavallisesti hajaantuivat\nja kiskoivat venettä joka suuntaan, niin että se pysyi melkein\npaikoillaan. Harppunaan saatuja elukoita sitten hoidettiin liinoissa\nvetäen ja laskettaen, kunnes viimein kiskottiin veneen viereen, jotta\nvoitiin ruveta keihästämään. Tämä oli kaikkein vaarallisinta työtä.\nHuonoista miehistä ei siihen virkaan ollut. Nikin-Jussan täytyi usein\nitse tarttua länsään, kun harppuneerit eivät uskaltaneet. Ison\nhärkämursun kuonosta uhkasivat julmat, viittä, kuutta korttelia pitkät\ntorahampaat, jotka vihainen elukka tapellessaan äkkiä saattoi survaista\nläpi veneenkin, keikauttaen purtilon kumoon, jolloin helposti tuli\nvainajia veneen täysin. Monta kertaa on kiukkuinen merisonni kumonnut\npyytömiesten aluksen ja monesti iskenyt torapiikkinsä sen laidan\nlävitse. Siitä lienee kolmisenkymmentä vuotta, kun harppuneeri Holman\nkoko venekunta, neljä miestä, meni syvyyteen äkäisen tursaan kaadettua\nveneen. Toisenkin purren silloin toinen mursu kumosi, mutta pyytäjät\npelastuivat. Vimmainen oli emämursukin, varsinkin jos sillä oli pentu\nsuojeltavana. On se joskus, kun pentu on tapettu, siepannut veneestä\nmiehen kainaloonsa ja kadonnut jään alle. Harppuneeri Juhannes Persan,\njoka kiskaisi mursunpenikan veneeseen, emo äkkiä kahmaisi kainaloonsa\nja sukelsi kolme kertaa veden alle. Vasta sitten, kun pentu oli\nviskattu mereen, mursu heitti Persan irti, ja mies pääsi haisevasta\nhoitajastaan. Kaappasi mursu kerran kippari Kyrön vieden hänet\npohjamutiin asti, ennenkuin laski irti, ja kun mies viimein\npuolikuolleena pääsi ylös, oli hänen päänahkansa kuoraistu silmille ja\nhampaitakin kiskottu irti, Ei Kyrö kyllä sellaisista paljonkaan\nsairastellut, sillä hän oli niin pahanahkainen ukko, että saattoi\npaleltuneen varpaansakin itse sivaltaa puukolla pois, pestä tyngän\nvirtsalla ja panna ploostarin päälle. Äkäisinä ja pelottomina entiset\nmerenkävijät tappelivat mursujen kanssa. Vanhat harppunakarhut eivät\nsäikkyneet suuriakaan torapiikkejä. He tavallisesti tappoivat mursun\nharppunalla ja keihäällä. Oli oikein kuninkaan kuolemaksi, jos mursua\nruvettiin ampumaan. Lumijärven Juuseppi joka kerta kävi vain keihäissä\nmies miestä vastaan, mursu käyttäen luisia leukapiikkejään, Juuseppi\nrautaista käsikeihästään survaisten suoraan sydämeen, niin että mursun\nmusta veri vain ruiskahteli venemiehiin asti. Jälkipolven pyytäjät\nkyllä sitten rupesivat mursuja tappamaan pyssyllä, vaikka tarkka mies\npiti olla mursua ampumassa, siiloin kun se sukellettuaan nousi veden\npinnalle. Suuren elukan nahka oli niin pehmeätä ja peräytyvää, ettei\nsiihen pyssynluotikaan pystynyt joka paikkaan. Mutta kun tähtäsi ja\nampui päähän, niin keikahti, ja kaikkein parhaiten, jos satutti niskaan\nkarvanjamaan. Siihen lyijy kyllä upposi ja tappoi tursaan heti.\n\nMursu oli hyvä merenvilja, paksua päkkiäkin pinta ihan täynnä. Suuresta\nhärkämursusta kasautui päkkiä pari, kolme tynnyriä, viisi, kuusikin\noikein vanhasta mursuäijästä, joka harmaana ja ajamattomin parroin\nmaata retkotti jään reunalla. Ja ison äijämursun nahka oli pari, kolme\nsyltä pitkä päästä hänen pyrstöönsä. Sellainen luontokappale olikin jo\nniin valtava, että sen selässä saattoi rennosti kävellä ja hyppiä.\nSuuri mursunnahka painoi viisitoista viekoa, jopa enemmänkin. Mutta\nmursun punertava lyhytkarvainen nahka oli niin riettaan pehmeätä, ettei\nsiitä saanut kovaa millään keinoin. Siitä tehtiinkin vain ruomia, ja\nlähti siitä lujia remmejäkin sekä rekiköysiä, jotka tervattuina\nkestivät 30-40 vuotta. Sanottiinpa mursunnahasta saatavan sellaisia\ntehtaanremmejäkin, jotka eivät ottaneet valkeaa, vaikka pyörät olisivat\nkuinka kovasti hyrränneet. Mutta muut nahkahihnat monesti syttyivät\ntuleen ja polttivat koko tehtaan, Pitkällä kolmikorttelisella\n_päkkiveittellä_ kuoraistiin tapetun mursun nahka päkkeineen heti\nselästä irti, ja vasta laivassa nyljettiin nahka pois päkistä.\nKolhaistiin mursulta myös hampaat talteen. Ne olivat vahvaa valkoista\nluuta ja kovaa kuin teräsrauta.\n\nPaljon asusteli merien jäälautoilla ja saarilla myös hylkeitä, ja niitä\npyydettiin sekä saatiin vielä enemmän kuin mursuja. Kooselannissa ja\nNovaja Semljan jäillä samoin kuin Huippuvuorilla eleli _isohylje_, jota\nhyvin paljon pyydettiin ja saatiin. Mutta vielä suurempi oli\n_klapmyysa_, joka majaili Vanhan-Pispärkin ja Jan-Mayenin jäätiköillä\nja syvillä vesillä. Siellä niitä oli paljon, ja siellä ylpeät\nklapmyysa-äijät, kun heitä ahdisteltiin, kiukuissaan puhalsivat paksun\npallon, niinkuin lakin kuononsa nokkaan. Mutta kun suurhylkeitä joka\npaikassa vainottiin, ne lopulta vähenivät, niin että täytyi ruveta\npyytämään pieniäkin hylkeitä, _pirrejä_, joita oli pieni kirjava\n_kukkaspirri_ ja vaaleanharmaa _tsopirri eli salkko_. Niitä ammuttiin\nympäri jääkenttiä, niitä varten mentiin venäläisten vesillekin,\nValkeallemerelle. Siellä oli _ryssänhyljettä_, ja siellä myös pirri\nparhaastaan asui ja penikoi, ja toinen hänen poikimispaikkansa oli\nVästäjäässä, Grönlannin ja Islannin väliaavalla. Paljon päkkiä saatiin\nhylkeestäkin sekä hyvä nahka. Pirrin pennun nahka, joka oli aivan\nkikavalkea, oli hyvin kaunis ja arvokas, mutta kun pentu rupesi käymään\nmeressä, muuttui nahka niskasta ja perän päältä mustaksi menettäen\npuolet hinnastaan. Mutta _kivipirri_, joka asua rähjäili joka vuonossa\nja meren mutkassa, oli räähkä elukka, jota ei kannattanut pyytää.\nLappalaiset vain sitä ampuivat ja söivät, mutta muut eivät siitä juuri\nvälittäneet.\n\nSuurta meriaapojen riistaa olivat jääkenttien _valkeat karhut_, joita\nentisaikoina vain keihästämällä päästettiin päiviltä, mutta useammin\nsentään surmattiin ampumalla. Avaroilla tantereillaan tämä napamerien\nsuuri äijä kesät, talvet kuljeskeli vaatehdittuna pitkävillaisiin\nvalkoisiin turkkeihinsa, milloin pitäen asentoa alastomilla\nrantamailla, milloin ajellen jäälautoilla ympäri valtakuntaansa ottaen\nniestansa väliin maalta, väliin sukeltaen sen merestä. Jäälautoilla se\npiti vartiota hylkeiden uhkureikien vieressä syöksyen sukkelasti\nkimppuun, kun hylje nousi jäälle huokumaan. Kesällä äijä kähmi\nsaarilla asustelevien lintujen pesiä tassutellen munavarastolta\ntoiselle ja tyhjennellen munia sadoittain, kuoret vain aina viskellen\nsyrjään. Karhut eivät kyllä olleet pyytömiehelle niin vaarallisia\nluontokappaleita kuin mursut. Jotkut Jäämeren pyytäjät tappoivat kerran\nVanhassa-Pispärkissä jäätunturin alla seitsemäntoista karhua\nkeikahdutellen niitä kenttään kuin kintaita vain. Mutta saattoi\nkarvainen aapojen isäntä ottaa miehen kovillekin, ainakin jos pyytäjä\nyksinään joutui koko joukkoa vastaan sotimaan, niinkuin Juhannes Persa\n-- samoin myös Juhan Matinlassi -- aikoinaan Huippuvuorilla.\nOnnistuttiin siellä kerran toimittamaan oikein suuri mursunteurastus,\nja kymmenien lihat jäivät rannalle haisemaan. Kun sitten tultiin\ntoistamiseen samalle vuonolle, Persa lähti kolmen miehen kanssa keihäät\nkourassa katsomaan, olisiko paikalle tullut karhuja. Siellä olikin\nkokonainen ryökäleitten joukko mässäämässä. Miehet hyppäsivät maalle,\nPersa etunenässä. Mutta kun karhut näkivät keihäsmiesten tulon, ne heti\nhirmuisina hyökkäsivät vastaan. Toiset miehet kauhtuivat, laukkasivat\nrantaan, hyppäsivät veneeseen, soutivat pois jättäen harppuneerin\nyksinään tappelemaan. Persa keihästi kimppuunsa käypiä petoja peräytyen\npitkin hieruaa mereen asti. Mutta kiukkuiset karhut painoivat perässä,\nniin että mies sai yhtä mittaa toisen toisensa perästä keihästää ja\nsohikoida, milloin oikealta, milloin vasemmalta. Kahdeksantoista\nryökälettä täytyi miehen länsätä, ennenkuin pääsi niistä rauhaan, ja\nniin kovalle tämä otti, että Persa itsekin sylki verta. Mutta niin\npaljon miehessä sittenkin oli jäljellä verta ja luontoa, että hän\nviimein laivaan päästyään olisi kelvottomat, pelkurit kumppaninsa\nkeihästänyt saman tien, elleivät he olisi potkaisseet pakoon vielä\nsukkelammin kuin rannassa karhulauman tieltä.\n\nKaikkein helpointa oli yllättää karhu kalastusretkellään ja nutistaa\nhengiltä vedessä. Karvaturkkinen äijä ei saattanut sukeltaa niinkuin\nmursu ja hylje, vaan sen täytyi miltei yhtä päätä kantaa kuonoansa\nvedenpinnalla. Kun silloin ampui päähän, niin henki heti pois. Mutta\nniin täysipäkkinen oli kylmien jääkenttien isäntä, ettei se kuoltuaan\nsokkunut niinkuin mursu, koutui vain pinnalla, niin että se oli helppo\nkorjata. Suuri kaunis valkoinen talja saatiin meren vainajasta sekä\ntynnyri hyvää päkkiä. Mutta lihat heitettiin hukkaan. Joskus tavattiin\nemäkarhu pentuineen rantoja vaeltamassa. Silloin siepattiin emo\nhengiltä, ja pieni perillinen saateltiin elävänä laivaan. Kummastunut\npörhökarvainen napameren poika joutui orjana ajelemaan pimeässä\nruumassa, joutui pois avaroilta kotikentiltään sekä viimein suuriin\nmaihin kaiken kansan katseltavaksi. Eikä siellä kaikisten ollut\njäänpalastakaan.\n\nHuippuvuorilla oli paljon villejä _peuroja_, Harppuneeri Nilssenin\njoukko kerran joutuessaan Isonvuonon suulla jäätunturien juurella\nmakailemaan kolme viikkoa ampui yhdeksän sarvipäätä samaan kasaan.\nMutta pienet olivat Pispärkin peurat, paljoa pienemmät kuin lapinporot,\niso peura tuskin 40-50 kiloa painavampi. Helposti mies saattoi kantaa\nkoko elukan selässään. Toukokuussa oli peura kovin laiha, mutta jo\nJaakonpäivän tienoissa se oli erinomaisen hyvässä lihassa ja päkissä,\nniin että siitä saatiin parhainta keittoa ja saalista taljoineen ja\nlihoineen. Mutta myöhään syksyllä peura oli jo liian lihava, paljasta\ntalia ja kuuta koko elukka.\n\nMuun pyydön puutteessa tapettiin ja päkättiin valkeaakalaakin. Sitä\npyydettäessä ei tarvinnut pelätä hengenmenoa. Kun kalaan oli heitetty\nharppuna, se rupesi paikalla porhaltamaan pakoon ja vetämään pientä\npyytövenettä perässään. Piti vain puukko kourassa varoa, että heti\nkalpaisi liinan poikki, jos juto työntäytyi jäänjalan alle. Muuten\nolisi vene rysähtänyt palasiksi jään laitaan. Tavattaessa kiskottiin\nsyvyyksien holkerikin esiin ja riistettiin siltä maksa. Saatiin joskus\nhiivatuksi ja länsätyksi iso pölkkypäinen _pytnoosi_, joka oli väkevä\nkala, kiskoi liinaa väliin 400 syltä, mutta sitten se antoikin parasta\npäkkiä kymmenen tynnyriä. Joutui saaliiksi joku _sarvikala_, jonka\nkuonossa oli syltä pitkä lisätörikkö, ja kalasta lähti neljä, viisi\npäkkitynnyriä. Kerättiin myös paljon höyheniä ryöstellen lintujen pesiä\nja pistellen untuvat säkkipusseihin. Kalle Matinlassi haali\nHuippuvuorten Sydkapista kerran 3000 autin, moosan ja hanhen munaa\nsaaden niistä Hammerfestissä kymmenen äyriä kappaleesta. Mutta\nkeittomestari Partanen toi Pispärkeiltä palatessaan ison kimpun\nkuivatuita mursunsuoroja myöden ne kohtuullisesta hinnasta\nydinkontteina Hammerfestin poliisimestarin rouvalle soppaluiksi.\n\nVain valaiden ja mursujen, hylkeiden ja valkeidenkalojen valtavana\nasuinmaana oli Jäämeren suuri seutu sekä aapalintujen, jääriekkojen,\nmoosien ja muiden merellisten lentäjien kesäisenä kotipaikkana. Mutta\nihmiselle nämä avarat kylmät kentät olivat vain riistaisia takamaita,\njoille joka kesä suurin joukoin käytiin saalistamaan ja tappelemaan\nnäiden omilla perintömaillaan asustavien luontokappaleiden kanssa.\n\nMutta asusteli täällä jossain kolkassa ihmisenkin sukua. Ainakin Kalle\nMatinlassin venekunta löysi kerran Jukanskin rannalta, kun siellä\nsaaren suojassa oltiin jäitä paossa, kokonaisen kylän turvekömmänöitä,\nja kylän laidassa oli tornikattoinen hirsipöksä. Turvemajoissa ei kyllä\nnäyttänyt olevan ei hengensielua, mutta hirsimökin seinällä riippui\nnuora, ja kun nuorasta nykäistiin, kalahti kello tornissa. Miehet\nnykivät, ja kello pälpätti kovasti. Pian laukkoi selkä koukussa\nturvekömmänöistä ihmisiä karvaturkeissa ja sarkasaappaat jaloissa\nhuutaen ryssäksi:\n\n-- Kaima, kaima karnaalija junkka!\n\nSitten sarkasaappaiden isännät kiukkuisina tolkkasivat, että\nsoittomiehet olivat rikkoneet keisaria ja Kristusta vastaan, koska\nolivat luvattomalla ajalla käyneet kelloon. Mutta kun Matinlassi\ntarjosi kansalle rommiryyppyjä, annettiin suuri rikkomus anteeksi.\n\nVielä kummempaa joukkoa pyytömiehet kohtasivat Ryssän-Pispärkissä,\nVaigats-saarella ja Novaja Semljan Karmakuulassa. Harppuneeri-Nilssen\nnäki siellä outoja _samujeetereita_, jotka kyllä olivat ihmisiä hekin,\nvaikka olivatkin pieniä mustia, poronnahkoihin sonnustettuja\njumalanluomia ja söivät sekä kalaa että lihaa raakana. Lohen he heti\nrepivät palasiksi ja hotkivat suuhunsa sellaisenaan, ja poronlihan he\npistelivät elävältä höyryävänä sekä joivat lämpöisen veren painoksi,\nTuomas Mustosen melkein rupesi mieli tekemään, kun näki, millä innolla\nnämä napamaiden eläjät vetelivät siikojen vereksiä suolia hampaittensa\nvälitse, niin että makea kuu jäi suuhun. Vain peräsuolen he viskasivat\npois.\n\nHylje ja mursu sekä niiden paksu päkki oli heidän kaikkein ihaninta\nherkkuansa, niinkuin ainakin se on ollut kaikkien napakansojen elämän\nylläpitäjää ja henkiniestaa. Pakanoita nämä samujeeterit lienevät\nolleet, vaikka heillä olikin ryssänristi kaulassa ja kirkontapainen\nsaarellaan ja viittilöivät taivaaseen päin. Mutta tuskin he tiesivät\nmitään keisarista ja Kristuksesta, sillä he eivät osanneet edes\nlukea, eikä heidän kielensä suunnittanutkaan venäjää, eikä liioin\nlapinkieltä. Ja kun Harppuneeri-Nilssen tällaiselle isäpakanalle antoi\nsiirappipullon sanoen sitä ryssänvotkaksi, ryypiskeli pakana iloissaan\nainettaan tullen lopulta niin päihinsä, että heilui vain ja hoilotteli.\n\nLukuunottamatta näitä lukutaidottomia nahkapeittureita ja siirapista\njuopuvia pakanaparkoja ei napamerillä juuri muuta ihmisen sukua\ntavattu. Toisia pyytölaivoja kyllä nähtiin, ja väliin oli niitä\nkymmenkunta, toistakymmentäkin samoilla vesillä kelluen muuan siellä,\ntoinen täällä ankkurissa, kolmas ja neljäs tuolla kauempana ja taas\netäämpänä useampiakin, Ja niissä kaikissa kyllä oli kristittyä kansaa,\nmonissa tuttuja pyytökumppaneita ja usein saman vuonon miehiä. Sattui\nväliin kolme, neljäkin laivaa lähekkäin samaan _klinkhan_. Kun sitten\nmyrsky riehahti, täytyi paiskata kova ankkuri pohjaan, etteivät alukset\nolisi ajautuneet toistensa päälle. Mutta monesti taas viikkomäärin\nasusteltiin ypö yksin autiolla rannattomalla syvyydellä, jossa ei\nnäkynyt muuta kuin aavaa merta, jäistä merta ja korkeaa taivasta.\nSiellä saatiin mielin määrin ajella sinne ja tänne, koota ja surmata\nomaan varastoonsa kaikki saalis, mitä saapuville sattui, päkäten\nhylkeitäkin kymmenkunnin päivässä. Meri vain oli omassa menossaan. Kun\nse raivosi, niin se raivosi hänen aikansa, ja sitten taas suuri jonka\nalkoi harvakseen nousta ja laskea samaa iankaikkista taamovaa tahtiaan.\nJonka ajoi läpi jäittenkin, niin että julmat teljet ja lautat vain\nkeikkuivat; umpijäähänkin se puski röykyttäen sitä palasiksi. Ilman\njonkaa umpijää pysyisikin rikkomattomana maailman alusta maailman\nloppuun asti. Tuli jäitä murtava jonka aina navalta asti, tuli toinen\nSiperian rannoilta ilmoittaen, että Novaja-Semljan merillä ovat jäät\nsärkyneet, tuli myös jonka etelän puolesta puskien väylän auki Frans\nJosefin maahan.\n\nSiellä laivat miehineen ajelehtivat. Hyvä kyllä oli, että naapureitakin\nolisi ollut lähivesillä ainakin silloin, kun sattui onnettomuus\nkohtaamaan. Aina meren armoilla ajelevilla nuurfaaroilla oli nokko\npäänmenoja varalla, niin että ellei tämä ottanut, oli toisia kymmenen\ntarjolla. Kaikkein pahimpia ja peloittavimpia pyytömiesten vastuksia\noli _paksa_, suunnattomien ahtojäiden joukko, joka joskus saattoi\nsatapenikulmaisena röykkiönä ulottua Siperian rannoilta aina\nHuippuvuorten taakse umpijäähän asti. Paksa otti useasti liikuntavallan\nkoko merellä, niin ettei muilla ollut mitään sanomista, eikä sille\ntuulikaan aina mahtanut mitään. Merivirrat ja jongat sitä puskivat\nkokoon ja jälleen purkivat, ja toisinaan se taas virran matkassa kuin\niso herra ajoi kovaa vauhtia suoraan _kirvespohja_ tuultakin vasten,\neikä sitä vastaan kyennyt kukaan seisomaan, Laivat se murskasi kuin\nmunankuoret, survoi alleen tai paiskeli rannoille tahi työnteli\nkiintojäälle taikka puristi kahden kämmenensä väliin, niin että kyljet\nrusahtivat yhteen. Jäämerellä olikin kyllä jäätä. Vahvaa _umpijäätä_\nkomotti kauimpana, _ajojäitä_ ajelehti tuulten matkassa ja _ullijäätä_\nretkotti pitkin hieruaa, mutta paksa kulkea rymisti minne tahtoi.\nToisina kesinä jäät ajautuivat niin kauas etelään, että olivat vain\nmuutamien kymmenien penikulmien päässä Ruijanmaasta. Silloin oli\npoloisilla rannoilla kolkko ja kaalo kesä. Jääkellarin ilma pohotti\npohjoisesta ja taamoi kaikkia, tunturit tulivat valkeiksi, ja lumi\nlaskeutui matalalle maallekin. Sellainen _jäävuosi_ muistetaan olleen\n1881, eivätkä jäät olleet kovin kaukana kesällä 1926.\n\nMoni suomalaisukon ohjaama alus joutui jäiden tuottamaan turmioon,\nNikin-Jussa kerran, kun oli vasta neljä päivää ennättänyt olla\npyydössä, tärskähdytti Valkeanmeren pimeydessä _Freiallaan_ jäähän,\nniin että pohja puhkesi, eikä miehillä ollut muuta keinoa kuin\nkiireesti ahtautua veneisiin. Jäihin sortui Matin-Nikan laiva\nKaarianmerellä, samoin kuin Posti-Petterin pursi Ryssänsaaren luona\nHuippuvuorilla. Kokonainen jäätunturi keikahti ja murskasi Juhan\nMatinlassin _Briitan_ täysine pyytöineen, niin että miehet saivat\npalata tyhjin kourin takaisin kovalta matkaltaan. Jäihin Hamarin\nAatonkin jähti Vaigatsin alla juuttui juhannuspäivänä ja viimein\nrusahti rikki ajelehdittuaan ritisten ja parkuen pari viikkoa\njääröykkiöiden keskellä, Samoin kävi Kaarianmerellä norjalaiskipparin\nkomentaman laivan, jossa Riikan-Uula oli harppuneerinä. Kippari laski\ntuulen aukaisemaan rakoon. Mutta kun tuuli vaistosi, jähti pysähtyi, ja\npaksa alkoi pian panna rakoa umpeen, eikä kauan viipynytkään, kun se\n_kruuvasi_ niin, että laivan kyljet koskivat toisiinsa. Itkun tämä\nkruuvasi kapteenilta, kun meni laiva ja meni täysi pyytö, jopa melkein\nkaikki eväätkin, Ja kolmatta viikkoa miehet saivat nälkäisinä raahata\nvenettään pitkin autiota ahtojäätä, ennenkuin pääsivät sulaan veteen ja\nsiellä viimein tavoittivat toisia pyytölaivoja. Itku puristui Erkki\nVirkkulasta, kun jähti _Örn_ sortui 1883 ahtojäihin, ja taas seuraavana\nvuonna tuli sama turmio, kun ukko ajeli _Kongsbergillä_ Karhusaaren\nrannoilla. Tuuli puski aavalta ajaen jäitä ja ajaen Virkkulan astiaa\nsamassa rytäkässä maata kohden, ja kapteeni itse kykötti kiikertteineen\ntoppitynnyrissä katsoen menoa. Ryskähti vain, kun jäät paiskasivat\nlaivan rantakalliolle, ja kapteeni parkaisi:\n\n-- Voi, Herra Iesus, kun tänäkin vuonna kävi tällä lailla!\n\nJäiselle rannalle onneton kippari joukkoineen joutui. Siinä _Iiveri\nOinas_ oli harppuneerina ja _Erkki Matinlassi_ pästemannina sekä\n_Kusi-Erkki_ keittomestarina, ynnä muina miehinä _Kalle Virkkula,\nKalle Matinlassi, Kaapreli Boman, Jussan-Heikki_ ja pari vanhaa\ntromssalaista. Mutta kun taas tuulet kävivät yli aavan ja jongat\nliikkuivat alaisin puolin, aukeni meri, ja miesten täytyi uskaltaa\nsielunsa veneitten varaan ulapalle. Siellä viimein kohdattiin kolme\npyytöalusta, joihin _Kongsbergin_ kymmenen haaksirikkoista sovitettiin:\nkapteeni ja kolme miestä ensimmäiseen jahtiin, harppuneeri ja kolme\nmiestä toiseen sekä pästemanni Kusi-Erkin kanssa kolmanteen. Ja näin\noltiin taas turvassa.\n\nTämä olikin jo kolmas Virkkulalle tullut meriturma. Jo 1870 vaiheilla\nukko pyörähti ylösalaisin Vanhan-Bergerin aluksella. Mutta aina Erkki\ntuhoutui kumminkin niin onnellisesti, että korjasi sekä oman että\nmiestensä hengen, eikä kukaan joutunut meriraukkojen seuraan. Muita\nkyllä sinne vaipui. Ailin-Heikki sentään aina säilytti nahkansa, vaikka\nhän kovassa ilmassa, kun koko maailma pyöri vesi- ja lumisavuna,\nsaattoi hyppiä ja hätäillä:\n\n-- Voi, voi, poikarukat, kuinka meijän nyt käypi!\n\nMutta monta muuta miestä meri otti, hätäilivät he pelkureina tahi\njyrkkinä Jäämeren miehinä seisoivat rasvaisissa merisaappaissaan.\nSamana suurena merituhojen vuotena, kun Virkkula Vanhan-Bergerin\naluksella keikahti, hukkui paljon merikansaa. Meni miehiä taas sitten\nmyöhemminkin, Alattion laivuri Matin-Nikka meni kaljaasi _Eisbergillä_\ntäysine pyytöineen, ja niin myös Juuseppi Lumijärvi joutui\nmerenpohjaan. Myrskyn menossa ankkuroi useita aluksia Valkeanmeren\nsuulla, jäärailon ääressä tuulensuojassa odotellen tien avautumista\neteenpäin Kolkohvinsaaren alle ja siitä Pitkällesaarelle. Mutta kun\nmyrsky vain isännöi, Lumijärven ukko viimein äkämystyi, repäisi rievut\nmastoon ja huusi toisille:\n\n-- Mie lähen aaphan pakkaamhan... ja opettamhan lantalaisia!\n\nHermanni Lumijärvi, toisen laivan päämies ja velimies, hoilahdutti\nperään:\n\n-- Niinpä, s--na, olekkin sitten aapamies!\n\nHermanni ja muut jäivät laivoineen railon suojaan, mutta Juuseppi puski\nkeikkuen ja heiluen aavalle merenselälle, vaikka oli hirmuinen sää.\nOmalla laivallaan kippari kyllä keikutteli ja oma, 14-vuotias\nViljami-poika oli oppimassa sekä myöstärissä käytetyt miehet mukana.\nSinne öystän alle äijä kaatui ja katosi kaikkineen, ja siellä hän\nvieläkin poikineen ja miehineen harhailee iankaikkisilla pyytömailla\ntaikka makaa meren pohjassa niinkuin varajooni joukkoineen\nPunaisessameressä. Mutta ei tarvitse Juuseppi-raukan siellä yksinään\nmiehineen olla. On suuren meren syöväreissä nokko kohtalotovereita,\nsillä mereen kyllä mahtuu miestä, hyvää jos huonoakin.\n\nSiellä vanha kippari Heliä samoin makaa koko joukkoineen keikahdettuaan\npimeänä syksyn yönä kumoon Söröijan vesillä. Siellä kova Kyrö lepää\nHammerfestin aavalla, samoin kuin vanha Römpäkki-äijä. Postin Petteri\nei kyllä joutunut raukkojen seuraan, vaikka hänkin ajoi tuhoon kaksi\nlaivaa täysine pyytöineen. Eikä huolittu Limingan Erkistäkään, vaikka\nValkeanmeren myrsky repäisi _Lydiannasta_ nenärikin pois, ja lopulta\ntäytyi raastaa koko masto maahan ja sitten mennä repalehtaa \"söökäten\"\nryssän haminaa. EL myöskään ollut vielä koittanut Harppuneeri-Nilssenin\nlähdönhetki silloin, kun hän ajoi ruijalaiskipparin laivassa\nKaarianmerellä pohjakallioon, niin että aluskerta lähti astiasta, koko\nlaiva keikahti nurin, ja miesten täytyi ajelehtia venepahasessa\nArkangeliin. Eipä Kalle Matinlassikaan joutunut ikuiseen kadotukseen,\nvaikka häntä kolme vuorokautta hirveässä nuurvästä-orkkaanissa ja\njääröykkiöissä riepoiteltiin ja kuljetettiin neljäkymmentä miilaa\nsyytöystään Ryssanrannan takavesille. Mentiin vain, että vinkui ja\nrytisi ja paukkui, eikä syntinen sieluparka enää osannut muuta\najatellakaan kuin että Jumalan tuomiolle tässä hirmuisella voimalla\najetaan. Matinlassi ja hänen jähtikumppaninsa saivat kuitenkin vielä\narmon: rajuilma heitti ja päästiin selvälle selälle. Mutta ryssille ei\nsilloin annettu armoa. Neljä suurta mustaa laivanköliä kellui täällä\nvedenpinnalla, neljä ryssän kuunaria kymmenine miehineen oli\nkeikahtanut ympäri. Erään kildiniläisen pohatan aluksia ne kaikki\nolivat. Ruplarikas äijä ei itse ollut mukana, hän vain keitteli\nKildinissä traania. Mutta niin kova tämä Jäämeren myllerrys oli, että\nsuuri traaninkeittäjäkin maalla sen johdosta keikahti ympäri.\n\nSurkeata oli, kun meriraukkojen valtakunta avasi veräjänsä, perin\nsurkeata, kun kaikki toivot laivan kanssa olivat murskautuneet ja\nkurjina haaksirikkoisina saatiin viluissaan ja nälissään pienellä\nhätäpaatilla soudella jäisiä aapoja puristaen kiusatusta\nruumisparastaan viimeisenkin väkipisaran, mutta suikeata oli\nkaikitenkin, kun laiva syksyn myrskyissä rikkoutui ja jouduttiin\nJäämeren autiosaarille tappelemaan napatalven kauhujen kanssa, jolloin\nmonet loppumattoman hiljaisuuden, valkean aavan ja villin yksinäisyyden\npainamina tulivat mielettömiksi, tylsiksi ja lopulta uupuivat ja\nnukkuivat keripukin käsiin. Juhannes Persa joutui kaksi kertaa\nkamppailemaan kamalan talven Huippuvuorten pimeydessä tovereinaan vain\nvillit karhut ja synkkä yksinäisyys. Mutta taamoutumatta tämä\nmantereitten ja merien karhu talvet kesti ja tuli takaisin, niinkuin\nkyllä moni muu on siellä kestänyt ja tullut takaisin. Mutta on siellä\nmoni raukka sortunutkin, jo sadat muinaiset pohjankävijät, sadat\nmyöhemmän ajan merenkulkijat ja myöskin moni suomalainen. Keripukki on\ntäällä aina ollut kaikkein suurimpana surmana. Tämä pimeä, äänetön\nkuolleitten maa on juuri keripukin oikea asuinmaa, ja täällä, kaikki\nuneen vaivuttavassa hiljaisuudessa, hän herääkin elämään ja pysyy\nkaikkein toimellisimpana. Keripukki lopetti Jäämparin ukon ja toisen\nkveenimiehen, jotka 1860-luvulla Juhan Matinlassin kanssa matkailivat\nHuippuvuorilla, ja sama pukki taisi tehdä selvän jo muutenkin elämänsä\ntiliä toimittavasta Pauli-parasta, iloisesta pelimannista, joka\naapamerellä joutui laudalle säkki verhonaan ja kivi kantapäissä, sekä\nsitten kolme tuhkalapiollista ryntäillään ynnä kipparin lyhyt rukous\nsaattomiehenään muljahdutettiin ikuiseen pimeyteen.\n\nMutta kaikkein kamalimpia talvenviettoja ja keripukin töitä tapahtui\nsilloin, kun Juhan Matinlassi laivoineen jäätyi Huippuvuorille syksyllä\n1872. Viisi Ruijan jähtiä silloin tarttui saarten pohjoisrannikon\njäihin saaden kolkon talven. Osa pyytömiehistä, 18-19 henkeä, lähti\nveneillä pitkin rantaa Isfjordiin ottaen haltuunsa ruotsalaisten\nrakentaman aution asuinpirtin, jossa oli kylliksi ruokaa ja juomaa.\nMutta Matinlassi jäi kokkimiehensä kanssa _Ellida_-laivansa lähelle\nrannalle veneraakista rakentamaansa asuinköpperöön. Keripukki surmasi\nkaikki Isfjordin majamiehet, ja keripukki otti Matinlassinkin\nkokkeineen. Isfjordissa ei kyllä ollut ruoan eikä juoman puutetta, vaan\nniitä oli liikaakin, niin että miesparat joutuivat aivan toimettomina\nviettämään aikaansa viitsimättä edes mäkeä laskea, vaikka iso törmä oli\nvieressä ja nokko sivakoita. Eivät he edes jaksaneet ahdistella\njääkarhua, joka uskalsi tulla majan katolle möykkäämään. Mutta ei\nkestänyt kova Matinlassikaan kokkeineen, vaikka he olivat tehdä\nrötistäneet kärrytkin, joilla hengissä pysyäkseen olivat kärräilleet\nkiviä, ja taas aikansa kuluksi kaverrelleet puoli tamppua puukonpäitä.\nSamana vuonna Nordenskiöld retkikuntineen joutui Huippuvuorten\nMosselbayssa viettämään talvensa, ja keväällä hän kohtasi Isfjordissa\nsurullisen kuolleitten majan. Siellä miehet pitkin pirttiä retkottivat\nruumiina, muuan kyhjöttäen käsi poskellaan pöydän päässä. Löytyi\npirtistä päiväkirjakin, jota Patsivuonon mies, _Peder Nilsen_, oli\nkirjoittanut lokakuun 7 päivästä 1872 aina huhtikuun 19 päivään 1873.\nSiihen oli miesparka merkinnyt kunkin toverinsa hengenlähdön.\nSunnuntaina tammikuun 9:ntenä oli ensimmäisen loppu tullut ja sitten\naina mies mieheltä pitkin koko rintamaa, kunnes päiväkirjan päättyessä\nvain kirjoittaja sekä pari muuta olivat henkimenoissa... Keripukin\nvoittamina löydettiin pohjoisrannan Reinsdynelandista Matinlassi ja\nhänen kokkinsa, kun miesten kuoltua Matinlassin koira laukkasi\nmonipenikulmaisen matkan ilmoittaakseen asian Nordenskiöldin\nretkikunnalle. Jäärannan kurjasta kopperosta tavattiin kaksi kärsinyttä\nvainajaa, kömpelöt kivikärryt ja puoli tamppua puukonpäitä, ynnä kokin\nkirjoittama -- Matinlassi ei osannut kirjoittaa muuta kuin nimensä --\npaperi, jossa sanottiin: \"Matinlassi on huono ja minä olen yhtä huono\".\nSinne autiosaarten kolkoille rannoille miehet haudattiin, ja vasta\nkesällä, kun Nordenskiöld palasi retkeltään, Ruija sai kuulla\nsurulliset sanomat. Tromssa, josta useimmat miehet olivat kotoisin, oli\naivan murheen vallassa. Kuningas Oskar, joka juuri silloin sattui\nJäämerenmatkalleen, otti osaa kaupungin suruun kieltäen ampumasta\nainoaakaan kunnialaukausta.\n\nJäämeren paksa oli kyllä paha ja tuotti turmiota, mutta kamala oli\nJäämeren kontokin, vaikkei se kyllä henkeä ruvennut riistämään. Kun\nkonto oikein paksuna painui merelle ja puristi kylmään syliinsä, ei\nkyetty tekemään mitään. Oli vain niin harmaata, että hädintuskin\nnähtiin toveriaan laivankannella. Silloin ei ollut muuta keinoa kuin\nseisottaa laiva merelle ja alituisesti mylviä suurella torvella, ettei\njoku taitamaton olisi ajanut päälle. Jouduttiin joskus kolme, neljäkin\nviikkoa kellettelemään samassa paikassa saamatta aikaan juuri mitään.\nSamoin taas myrsky saattoi miehiä päivittäin kiusata jossakin\ntuulensuojassa, umpijään reunassa tahi autiolla saarella. Usein myös\njäät pidättelivät laivoja pitkät viikot paikoillaan. Silloin kyllä\nJäämeren yhtämittainen kesäpäivä oli mittaamaton, kun sitä jouduttiin\nmittaamaan iankaikkisen pitkillä hetkillä. Kymmenen toimetonta miestä\nkoetti saada sitä miesvoimin kulumaan milloin syöden, milloin maaten ja\nnukkuen, milloin milläkin keinoin. Toiset kavertelivat mursunhampaista\npuukonpäitä, tuppia, korvankaivimia ja hammasviiloja, toiset\nvuoleskelivat laivan koivuhaloista kapustoita ja lusikoita, jopa jotkut\ntaitavat miehet askaroivat puisia laivankuviakin. Muutamissa laivoissa\nsaatiin käsitellä kortteja, lyödä niin että läiskyi ja yrittää, kuka\njää _koiraksi_, Usein koetettiin pitkää päivää kuluttaa satakertaan\nkerrotuilla ja kuulluilla jutuilla ja joutavuuksilla. Suomalainen\n_Virsu_, vanhan ämmän koskeen laskettanut maankiertäjä, suuri\nsuunkäyttäjä, puhalteli juttuja toisensa perästä. Hurskaalle Postin\nJuhan-Petterille, _Faarille_, hän aina syötteli parhaita palojaan,\njoita uskonmies joka kerta väitti valheiksi viimein kivahtaen:\n\n-- Mene ja luje raamattua ja Taavetin huonhen herraa!\n\nHyvä oli suustaan Kalle Matinlassikin, kaikki tuulet ja tuiskut\nrähjännyt, kaikki Ruijan haminat kolunnut Jäämeren kiertäjä.\nPosti-Petterille hänkin aina valitsi syntisimmät muisteluksensa\njaaritellen milloin Lutheruksen papinkoulusta, milloin kuvahaisettoman\nPeter Dassin ja paholaisen kamppailusta, milloin saarnaten\nraamatunmiehelle kolmesta Herran ihmetyöstä, joista ei puhuta\npipliassakaan. Matinlassin ihmetyöt olivat kyllä senkaltaisia, että\nhurskas kippari kiukkuisesti käski suunsoittajan tarttua raamattuun ja\nTaavetin huoneen herraan.\n\nLaivan kannella vahdissa oltaessa täytyi tappaa aikaa taajomalla,\npaininheitolla ja muulla kisaamisella -- jonkun miehen kyllä aina\nvuoroonsa piti kyköttää kylmässä toppitynnyrissä kiikaroimassa suurta\navaruutta. Petterin laivassa ei saanut liikoja taajoa, ei varsinkaan\nsilloin, kun Faarilla oli hammassärky. Avosuinen Virsu ja pahanelkinen\nMäntyharjun mies kerran västäsivät keulapuolessa, niin että\nhammastautia poteva Faari kuuli ja lensi kiukkuisena ärisemään. Miehet\närähtivät vastaan, ja siitä jahdin isäntä vielä enemmän suuttui ja\nkivahti:\n\n-- Ettäkö tiijä, että sipparia ei saa vastata... Mie menen ja kirjoitan\nsurnaalhin.\n\n-- Mene, Faari hyvä, ja kirjoita akkas navanpielhen... Siin' on sulle\nnokko surnaalia! Virsu vain irvisteli.\n\nSiivosti piti Posti-Petterin astiassa olla silloinkin, kun julkinen\njumalanilma laivaa riepoitteli -- jos silloin kenenkään olisi\ntehnytkään mieli taajoa. Faari oli kovin arka merenkäynnille, varsinkin\nalkumatkalla. Kun meri oli Petteriltä vaatinut pois kaiken hänen\nravintonsa, löi se hänen päänsä niin kipeäksi, ettei Faari osannut\nmuuta kuin maata koijassa, rukoilla Jumalaa ja miehillään kiskottaa\nsuurta huivia päänsä ympäri niin tiukkaan, että sitojan piti ihan\nseinästä jaloillaan ponnistaa. Siivosti piti pahan sään aikana olla\nIisakki Puskankin purtilossa. Vaikka äijä vaistosäillä, kun laiva ei\nliikkunut minnekään, manasi meret ja maat ja jäät sekä taivaan linnut\nja tuulet, niin hän taas pahalla ilmalla säästi suutaan ja varoitteli\nmiehiä:\n\n-- Ei, ei saa kirvata, kun on niin kova sää, jott'oikhen henkiä\nahistaa.\n\nMutta pysähtyi Iisakin kirvaaminen kerran vaistosäälläkin. Oltiin\nHuippuvuorten taka-aavoilla, Amiralsaaren luona, isoahyljettä\npyytämässä, ja oli aurinkoinen kaunis päivä. Näki ukko ison tokan\nmustia lintuja ilmassa lentää tohistavan, huusi:\n\n-- Katto, noita s--nan korppia... mihin ne lentävät!\n\nKaikki katsoa tollottivat, mutta kukaan ei nähnyt mitään. Kummastui ja\npelästyi Puskakin, kun kohta mustat lentäjät häneltäkin hävisivät. Ja\nsitä korppilinnut lentelivät, että Puskan Iisakki seuraavana vuonna sai\nhalvauksen ja kuoli.\n\nVanhan-Pispärkin rannoilla oli monta kummaa ja paljon katsottavaa\nainakin äkkinäiselle merenkiertäjälle. Siellä olivat rannat täynnä\nsuunnattomia valaanluita, siellä suuret hautausmaat täynnä\nruumisarkkuja, joiden kannet oli raastettu pois ja poltettu; karhut\nvain olivat kalunneet lihat luista ja linnut laittaneet pesiään\narkkuihin luurankojen vieruksille. Sieltä miehet saivat vainajien\npieluksista täysin pussein poimia lintujen tyynyjä ja munia. Oli siellä\nIsonvuonon pohjassa Strääteniemen rannalla _Ryssän tupa_, ikivanha\nrötiskö, johon Matinlassi miehineen kerran joutui majailemaan. Se ei\nkyllä ollut mikään mieluinen kristityn asuinsijaksi, mutta paremman\npuutteessa siinäkin koetettiin aikaa kuluttaa. Oli rantakentällä suuri\njoukko muinaisten ryssien luita, säärivarsia ja reisikontteja sekä\nkymmenkunta pääkalloa, komeata valkoista luukoppaa, josta vain\nvalkoiset hampaat aivan ehjinä irvistelivät. Hammerfestin tohtori olisi\nvarmasti maksanut vaikka viisikymmentä kruunua kappaleesta, jos vain\njokukaan olisi ottanut vaivakseen niitä hänelle kuljettaa. Mutta kukapa\nolisi lähtenyt kanniskelemaan keripukkiin kuolleiden ukkojen taikka\ntappelussa surmattujen miesten kalisevia kalloja. Parempi oli antaa ne\nmerelle, joka niiden kantajat oli aikoinaan tänne saatellut.\nNikin-Jussan poika otti ja heitteli kalloja ilmaan, ja norjalainen\nKristiansundin mies vahvalla kangella huimautteli niin, että hampaat\nvain vihelsivät taivaalla ja kallo tohisten poukkosi monen sylen päähän\nmereen. Kristiansundari olikin niin vahva poika, että saattoi kantaa\nselässään yhtaikaa kahta peuranraatoa.\n\nMutta sitten taas, kun säät paranivat ja myrsky heitti, paksa antoi\nrauhan ja konto katosi, tehtiin työtä kaksin verroin. Jos oltiin\nhyvillä saalismailla, riehuttiin samaan menoon kolme, neljäkin\nvuorokautta, niin ettei nukkumaan ennätetty. Hiivattiin vain ja\nlänsättiin mursua ja ammuttiin hyljettä ja päkättiin ja oltiin\nyltyleensä veressä ja rasvassa. Eikä siinä ennätetty pyhittää Herran\nsapattiakaan, vain saatiin merenviljaa, josta yksin kokkikin peri\nmiehenosan. Kun hyvänä sunnuntaipäivänä katsottiin kiikarilla kirkasta\nmerta ja nähtiin hylkeen siellä, toisen täällä kellettelevän, niin ei\nmuuta kuin veneet vesille ja kova pyytö käyntiin. Pidettiin sitten taas\nsapattia vaikka montakin päivää, kun sen aika tuli. Mansikan Heikin\njähtikunta kerran ihan helluntaipäivänä pyysi ja päkkäsi kymmenen\nsuurta mursua. Oli kyllä muutamia kristityitä kippareita, jotka eivät\nmielellään ryhtyneet pyhäpyytöön. Ruijalainen Aleksanteri, vaikka\nolikin kristitty, antoi sentään miesten pyhänäkin yritellä arvellen\nvain:\n\n    \"Ei kiellä pyhä pyytämästä,\n    sapatti saamasta\".\n\nMutta Riikan-Uula oli niin ankara, ettei antanut koskaan pyhänä tarttua\npyssyyn eikä harppunaan, eivätkä siitä pyytömiehet olleet ensinkään\nhyvillään. Postin Juhan-Petteri, seurojen pitäjä maalla, oli merelläkin\nniin hurskas, ettei juuri sallinut pyhäpäivänä rähjätä pyydössä, vaikka\näijä muuten olikin merellä eri mies kuin maalla. \"Raamattu sen\nkieltää\", Faari vain sanoi, ja hyvin ukko sen tiesi, sillä merelläkin\nhän aina pyhänä luki raamattua, Mutta kun komea hylje maata retkotti\nlähijäällä, ei jumalaton Matinlassi edes helluntaijuhlanakaan malttanut\nolla kuuntelemassa kipparin lukua, vaan hiipi tiehensä, souti merelle\nja ampua pamahdutti, niin että hylje jäi kuin makkara jään reunalle,\nÄkäisenä Petteri silloin karjaisi:\n\n-- Kuka ampuu, kun mie lujen raamattua?\n\nVihainen oli Faari Matinlassille, kun tämä hylje mukanaan souti\nlaivaan. Sai mies kuulla:\n\n-- Ei se mene sulta kurkusta alas, se liha, mikä pyhänä on pyyvetty.\n\n-- Veres hylkhenliha on makeata kuin maito, Matinlassi vain vakuutteli.\n\nMutta kerran kippari Posti erehtyi ja lähti itse helatorstaina jo\naamuseitsemältä pyytämään hylkeitä. Kelletteli siellä jään reunalla\nkomea saalis, iso hylje makasi jäällä, toinen lapa pään alla, toisella\nhiljalleen heilutellen päivänkiloa silmiltään. Harppuneeri Matinlassi\nehdotti:\n\n-- Lähemmä ampumhan?\n\n-- Mikä päivä nyt on? Faari kysyi.\n\n-- Tuorestai, Matinlassi todisti.\n\n-- Lähemmä vain! Petteri oli valmis, ja soudettiin ja naakittiin\nlähelle. Viisi panosta äijä pamahdutti, joka kerta harhaan,\nSuutuksissaan hän jo poukahti pystyyn, rutaisi lakkinsa veneen pohjaan,\nhyppäsi sen päälle ja manasi:\n\n-- Mikä... mikä rietas se nyt on, kun en osaa ampua?\n\n-- Se on Kristuksen taivhashen astumisen päivä nyt, Matinlassi\nmuisteli.\n\n-- Voi sun... Juhan-Petteri säikähti ja paikalla pyörähdytti veneensä\nja souti laivaan. Mutta kun jäällä retkotti hylje hylkeen takana ja\nMatinlassi niitä yhä paukutteli, ukko kävi kokin luo ja käski hänen\nmennä auttamaan harppuneeria mereltä pois, että hän kyllä huolehtii\nmurkinasta, kun nyt on helatorstai.\n\n-- En pakota, mutta jos haluat mennä, kippari sanoi.\n\nKokki meni mielellään osaansa kartuttamaan, ja kun Matinlassi näki\ntulevan apua, paukutti hän yhä kovemmin saaden ja päkäten helatorstain\nkunnioiksi monta hyljettä. Eikä vanha kapteenikaan näyttänyt olevan\npahoillaan.\n\nViikoittain, kuukausittain risteiltiin Jäämerellä sinne tänne paikasta\ntoiseen etsien saalista ja täyttäen laivan ruumaa. Lennettiin väliin\nmyötätuuleen, väliin luovailtiin vastaan, sitten taas mennä\ntohistettiin pitkin laitaistakin, jolloin kyllä vanha huonokölinen\njähti yritti kiertää peränsä tuulta vasten, niin että koko menossa\n\"kylki söi enemmän kuin nokka tienasi\". Vasta syksypuoleen, kun\noli saatu _täysifanksti_, käännettiin taas laivankeula etäisiä\nkotirantoja kohden. Joskus oli niinkin harvinainen onni pyytömiesten\nmatkakumppanina, että täysin laivoin puhallettiin takaisin jo kolmen\nviikon kuluttua. Sellaisella pikamatkalla Harppuneeri-Nilssen kerran\noli mukana, ja silloin saavuttiin lähtöhaminaan jo kolmen viikon ja\nkahden päivän perästä. Iso-Aarne pyytövesille päästyään täytti kerran\nlaivansa seitsemässä päivässä 3100 pirrillä ja sitten pyörähdytti kokan\nkotia kohden. Muuan ruijalaiskippari, jonka laivassa Sundmanin Fransa\noli miehenä, kohtasi Novaja Semljan jäillä mursuja niin paljon, että\nniillä olisi täyttänyt vaikka montakin laivaa, ja omansa ukko pani\nahdokseen kolmessa päivässä. Kun näin nopea saalis heti sallittiin,\nniin ennätettiin vielä samana kesänä lähteä toistamiseen ulapoille,\nentistä kiihkeämmin noutamaan uutta viljakuormaa Jäämeren avarasta\naitasta. Silloin tuli miehen osa kaksinkertaiseksi. Ennätettiinpä\njoskus painua aavoille kolmaskin kerta, vaikka silloin jo saatiin\nkaikkein kolkoin ja vaarallisin meriretki. Syksyllä oli napameri vielä\nkylmempi ja jäisempi kuin kesällä, oli vielä pimeäkin, niin että hyvin\nhelposti saattoi ajaa tärskähdyttää lukemattomiin jäihin. Mutta oli\nvain niinkin pelkäämättömiä kippareita ja miehiä, että rohkenivat\nlähteä seikkailemaan pimeille aavoille. Mutta tavallisesti saatiin\nkuluttaa koko kesä samaan matkaan, ja syksyllä palattaessa oli saaliina\nsatakunta mursua, satoja hylkeitä, parisataa isoa hyljettä, kymmeniä\npeuroja, jääkarhuja viisin, kuusin, vielä valkeitakaloja sekä päkkiä\nja maksoja tynnyreittäin, lisäksi suuret kasat linnunhöyheniä.\nPuska-Iisakin laivassa oli kerran, kun hän koteutui, yksin päkkiä\nparisataa tynnyriä. Juhan Matinlassi toi kerran tullessaan m.m. 94\npeuraa jakaen tuliaisiksi peuranlihaa useille Tromssan köyhille. Vanhaa\nVirkkulaa ja Nalkkia onnisti kerran niin hyvin, että täysipyytöiseen\njähtiinsä, jossa oli sata mursua ja muuta, saivat ahtaa Matti Oinaan\nhylkäämän, merellä ajelehtivan laivaraakin täyden saaliin, ja niin\ntyhjäksi miehet ison aluksen kolusivat, että se kumisi kuin kirkko.\n\nSatoja kruunuja, viisin, kuusin sadoin, hyvä pyytöretki tuotti miehen\nosalle, joskus tuhannenkin kruunua. Mutta meni pyytö väliin niinkin\nhuonosti, että miehen täytyi tyytyä sataan kruunuun. Siinä\npyytökunnassa, missä Tuomas Mustonen kerran ajelehti kesäkauden,\nsaatiin koko yrityksellä vain kahdeksantoista mursua ja muutamia\nhylkeitä. Eikä siitä ollut suuria jaettavia puoleenneljättätoista\nmiehen osaan, kun laivanvarustaja otti ensin kaksi kolmannesta\nkoko saaliista. Ja monella pyytömiehellä saattoi vielä olla\nlaivanvarustajalle etukäteen tehtyä velkaa enemmän kuin mitä matka\ntuotti. Siksipä aina aapoja ajettaessa miehiltä pääsi oikein\nhelpotuksen huokaus, kun pyytö oli saatu niin suureksi, että täytti\netukäteen tehdyt velat. Tästä lähtienhän ruvettiin iskemään saalista\nomaan kukkaroon. Mutta kaikkein vähimmin pyytömies hyötyi silloin, kun\nmenetettiin koko jähti täysine saaliineen, koko kesäkauden töineen ja\nvaivoineen. Silloin ei jäänyt miehen osalle muuta kuin kurja henki,\njoka kumminkin kaiken lopuksi oli niin kokkipojalle kuin kapteenillekin\nkaikkein parhain saalis koko retkeltä. Kolmen miehen osalla ajava\nkipparikin sai silloin tyytyä vain miehen oikeaan osaan ja olla iloinen\nomasta hengestään.\n\nOlisihan yhtä hyvin miehen viimeinenkin osa voinut mennä, ja silloin\nolisivat olleet vielä hullummin asiat. Mutta kun oli annettu armon\naikaa yrittää vielä uudestaan, ei merenkävijällä ollut hätää.\nJuhan-Petteri Posti keikahti kaksi kertaa Jäämereen, mutta nousi ylös\nja painui jälleen samoille suurimmille selkävesille. Erkki Virkkula\nkärsi kolmet kerrat jähtirikon eikä säikähtänyt sittenkään, nakkasi\nvain ryypyn suuhunsa ja lähti seuraavana kesänä ajamaan uutta laivaa.\nPosti-äijä komenteli ja keikkui laivankannella vielä 70-vuotiaana\nkovana harmaanakarhuna ollen kiukkuinen kuin peto, kun häntä\nuskallettiin epäillä vanhuudenheikoksi. Jos Faari hylkeitä\npaukuttaessaan ampuikin yhtä päätä harhaan, ei hän siitä taamoutunut.\nÄijä otti vian mieluummin syntisen elämän syyksi kuin vanhuuden\nvaivaksi päivitellen:\n\n-- Mie olen vishin niin paljon syntiä tehnyt, etten enää osaa hylkeitä\nampua...\n\nVielä 80 ikäisenä vanha Jäämeren kävijä Petteri katsellessaan\nAlattiovuonolle avautuvaa ulappaa tahi saarnatessaan nuorempien\nkipparien ja pispärkkimiesten kanssa saattoi oikein murheellisin mielin\njahkaista:\n\n-- Jos mie olisin kymmentä vuotta nuorempi, niin menisin mie vielä\nPispärkhin![105]\n\n\n\n\nPosti-Petterin surnaali\n\n\nJumalantuulien varassa Jäämeren jähdit ajelivat ympäri rannattomia\nnapa-aapoja, ja usein niitä myrskyissä raahattiin ja pyöriteltiin sinne\nja tänne, mutta oikea Jäämeren kippari ei sittenkään pyörähtänyt\nsekaisin.\n\nKarttojen, kompassien ja sekstanttien sekä tarkan päänsä avulla hän\npiti selvinä asiat, vieläpä joka päivä istui kynä kourassa merkiten\nisoon kirjaansa, _surnaalhin_, kaikki asiat, mitä merellä tapahtui:\ntuulet ja vaistot ja muut jumalanilmat, matkat ja olinpaikat,\npyytötoimet ja saaliit. Kirjansa kippari sitten löi redarin eteen, niin\nettä tämä sai nähdä, kuinka Jäämeren matka oli tehty.\n\nSanotaan kyllä, että jotkut entiset ukot olisivat ajelleet merenaapoja\nsurnaaleitta ja muitta kirjoitta, vain omin nokkinsa ja oman päänsä\nvarassa. Vanha Juhan Matinlassi ei osannut kirjoittaa muuta kuin\nnimensä, ja surnaalin hoitamisesta sai huolehtia harppuneeri tai kokki.\nMutta silti ukko itse piti tarkasti päässään kaikki asiat, pyydöt ja\nmuut, ja päässään hän sitten selvitteli kaikki laskut ja saaliin\njaottelemiset paremmin kuin jotkut kynämiehet paperilla. Mutta nämä\nolivat vain poikkeustapauksia. Kipparin kouran kyllä piti taipua\npieneen kynänvarteen, vaikka se olikin paremmin tottunut pitelemään\nharppunan pitkää tankoa. Norjankieltä kippariukkojen piti auttavasti\nosata ja norjankielen merkeissä raapustaa asiat kirjaan. Siinä kyllä\nuseimmat kveeniukot helposti löysivät mestarinsa. Peräpohjan\nkiveliöissä kasvaneen miehen kieli ei vähällä taipunut perin vieraan\nruijankielen outoihin äänteisiin ja merkillisiin sanoihin, joiden\nalussa, kaiken kumman lisäksi, saattoi olla joskus kolmekin kovaa\npuustainta, ennenkun oikeaa ääntä annettiin. Ruijaa puhuivat ukot\nomalla tavallaan, eivätkä surnaalissa sanat aina suinkaan jutaneet\nhyväksi nähtyä ruijanlatua. Mutta kun miehet muuten kunnollisesti ja\ntanakasti seisoivat kipparin sijalla, niin surnaalit ja kielet olivat\npikkuisia asioita. _Posti-Petteri_, joka oli parhaita Jäämeren miehiä,\nei ollut kovin rohvessori valtakunnan kielessä ja kirjoituksessa, mutta\najeli ukko vain monet vuodet hammerfestlläisen laivoja. Ruijaksi lienee\nPetteri isäntänsä kirjoja pidellyt, vaikka hän kyllä silloin, kun ajeli\nomillaan, täytti surnaalinsa selvällä simolaisella sekä Alattion\nkielellä. Peräpohjaksi käännettyä ruijaa lienee Petteri ja moni muu\nkippari hätätilassa painellut isäntänsä isoon kirjaan, ellei ottanut\navukseen kirjoituksen taitavaa harppunamiestä tai pästemannia.\n\nNämä merelliset kirjat, kaukana jäisillä ulapoilla keikkuvassa\nkajuutassa kirjoitetut, ovat kyllä aina maatjalassa liikkuvankin\nihmisen mielestä huvittavat katsella. Kömpelöllä karhunkäpälällä ne\nuseinkin on raapittu, ja saman Jäämeren karhun järki on sanat\njuoksuttanut ajaen joka päivä asiat paperille, lyhyesti ja harvoin\nsanoin kyllä vain. Mutta kaikessa lyhykäisyydessään nämä sanat miehen\nlailla muistelevat koko kolkon pyytöretken vaiheet ja tapaukset.\nSaammepa vain käsiimme vaikkapa Juhan-Petteri Postin laivakirjan niiltä\najoilta, jolloin hän ajeli omilla aluksillaan, niin varsin elävä kuva\navautuu eteemme Jäämeren jähdin vaelluksesta.\n\nKymmenen kovaa kesäretkeä käsittää muuankin Petterin kovakantinen\nsurnaali, kirjoitettu jähti _Vollunderin_ kajuutassa sekä sitten taas\n_Sööplumstilla_. Heti myöstäristä alkaen surnaali pitää suunvuoronsa\nja Hammerfestin haminaan sen aina lopettaa. Ja joka päivä päättyy\npieneen iltahuokaisuun: \"Laiva on länsi ja Jumala on kansamme\", samoin\nkuin suruttomat ruijalaiskipparit saattoivat kirjoittaa: \"Lens Skib\"\ntai: \"Lens Skib i Guds Namn\". Näinpä Petterin ensi retki\n_Vollunderilla_ alkaa huhtik. 29 p:nä 1887: \"Kävimö myösterisä, 7\nmiestä. Laiva on hyvin valmistettu Kaikin puolin, ja 2 venheellä, että\ntehä fangstija, toiseen 4 miestä, ja toiseen 2 miestä, joka Pyytää\nsitä, mikä on laivan vieresä\". Sitten keikutaan Huippuvuorilla koko\nkesä, jopa lopulta Novaja Semljankin vesillä palaten Hammerfestiin\nsyysk. 1 p:nä saaliina 62 mursua, 77 hyljettä, 18 pikku hyljettä ja 2\nkarhua.\" Seuraavana kesänä Petteri ajelee Novaja Semljan aavoilla\ntuoden samanlaisen pyydön, ja sitten taas kesäkauden Huippuvuorten\nympärillä. Mutta sen jälkeen tulee tuho. Kesällä 1891 Petteri\nkeikuttelee Pispärkien ulapoilla pyytäen ja päkäten saalista, kun laiva\ntarttuu jäihin ja murskaantuu. Petterin käsikirja vieläkin muistelee\ntämän turman työn näin:\n\n\"Jyni 17 ja 19 Teimä fangstia SV tuuli vaisto. Samana 19 päivä otima\nfastajäähän kiini Tivipaisa, Ryssän saaren alle, Tivipain puolele, ja\nSakia konto ja SV stormi. Ja kaikki hyvin ja Her kansame.\n\n20. Päkkäsimä samasa paikasa, SV stormi ja sakia konto.\n\n21. Fylläsi jäätä Tivipain täyteen SV stormi ja oli Sakia konto, ja\npaksa tuli Ieestä fastajäätä vasten ja kruuvasi meitä ylös fastajääle,\njosta toinen virta löysäsi laivan alas, ja jätti terveeksi. Ja josta\nsijasta me siirymä vähä matka josa ei ollut mielestämme se paha ja ilta\npänä tuli vaisto ja klaarasi, ja koko Tivipai oli täynä jäätä niinku\nyksi paksa, mutta virta paino fasta jän pääle paksaa niin kovin että\nfastajää särky josa olima kiini.\n\n22. Aukasi paksa, että pääsimä öystimäisen ryssän saaren alle, joka oli\nöystän kantava virta. Siinä otima taas kiini kanttin, minkä ymmärsin\nparhaksi (Hätä näkky päälä) virta käänty viemään paksa västään, ja\nmeilä oli virran tyven, mutta jään paljous oli joka ahisti, että paksa\ntuli kylki virtaan meile pääle, ja siinä kruuvasi laivan rikki.\n\n23. Siirymä saaren pääle.\n\n24. Kaavoma maston, ja fööräsimä seilit, ja rikin saaren pääle, ja\nruokaa. Ja Siihen panima teltan ylös.\n\n7 jyyli. Menimä 5 miestä jakta _Hoopettiin_. Sippar J.P. Posti, Poika\nJohan Posti, Sakarias Nilsa, Aarne Tomas. Ja kustaus paso josa jaktasa\noli sipparina Grötaal, joka jakta oli poisa Trompsasta. Ja jakta\n_Hoopetista_ siirymä pois 11 augusti illala ja 12 augusti tulima jakta\n_Guute hensiktin_, josa oli sipparina uula Kristian ulsen. Ja oli poisa\nHammerfestista, omista Feddersen ja Nissi. Meitä siirty 2 miestä\nSkippar J.P. Posti ja S. Nilsa, Ja 3 jäi jakta _hoopettiin_. Jakta\n_Volynterisä_ oli fangstia 14 Klapmyysää 38 isua hyljettä 28 pie\nHyljettä 10 mursua späkkiä 61 1/2 tynnyriä\".\n\nNäin meni Posti-Petterin laiva ja pyytö, jotka olivat lisäksi\nvakuuttamattomat. Mutta jo seuraavana kesänä Petteri päästeli uudella\nja paremmalla aluksella. Jo huhtikuun 19 p:nä 1892 surnaali saa\nmuistella: \"Kävimä myösterisä Jakta _Sööplumstin_ pääle. Että seilata\nJäämeren fangstia tekemään. Koko väki luku on 9 miestä. Sipparina on\nJohan Petter Posti. Laiva on hyvin valmistettu, sekä kalfratattu että\nhyvät Tammi jääplankut, Petöijinki varustus on hyvä. 2 fangstivenettä\non, hakspootti. Ja proviäntterattu on 5 kuuksi\". Sitten toukokuun\nalussa puhallettiin ulos ja mentiin Valkeallemerelle sekä Novaja\nSemljaan palaten vasta syyskuun 27 p:nä Hammerfestiin tavallisen\nsaaliin kanssa, todeten: \"Ja Jumala on ollu kansame\". Seuraavana kesänä\npuskettiin Pohjoisjäähän, samoin vielä sen jälkeisenä kesänäkin, mutta\nsitten jälleen käytiin kerran Öystäjäässä, Novaja Semljan aavoilla,\nsitten taas uudelleen kaksin kesin noustiin pohjoisille vesille.\n\nHyvin oli Petteri aina varustanut laivansa, ja hyvästi myös merille\nlähtö tapahtui. Joskus vain saattoi sattua joku pikku selkkaus, kun\nlaivamiehet rupesivat lähtöryypyissään rötöstelemään. Niinpä 1896\nhuhtikuun 22 päivänä Petterin täytyi ikuistaa ja kirjoittaa\nsurnaaliinsa:\n\n\"Olema vielä kaupungisa, ja Harppuneer Jaakop Herman Posti Karkasi pois\nLaivasta ja otti arkkunsat, ja vaattensat, ja meni maale, ja kokin\nsanoman mukaan, oli ensin uhanu, että förliisata laivan. Sitä myös\nkokki uhkasi, ja sano: ettet sie kyllä tällä laivala tule takasin. Sitä\nkuuli Johan urpiaine Ja Johan heikkinen. Kokki tuli 2 kertaa Kajuttaan\nkiroilemaan. Teki myös lukarisa rauhattomuutta. Huusi ja kirosi\".\n\nMutta kaikkein parhaiten saadaan nähdä Jäämerenelämää, jos seurataan\nPetterin jaktaa uupumatta päivä päivältä koko kesäkausi, vaikkapa\npainuen \"Hammerfestistä Jäämeren fangstiin 1894\". Silloin surnaali jo\nhuhtikuun 25:ntenä aloittaa: \"Kävimä myösterisä, 9 täytä miestä ja yksi\nkajutta poika, 10 kaikkia. Jakta _Sööplumsten_ myötä, Sippar Petter\nPosti, Laiva on hyvin valmistettu: Petöijingin puolesta, ja Seiliin ja\nRikin, 2 fangsti venettä ja 1 häkspootti, 4-5 kuun ulosrustingilla\".\n\nSitten alkaa pitkä merellinen vaellus, jossa joka päivällä on lukunsa\nniinkuin ainakin elämän vaelluksessa, vain semmoisia samankaltaisia\nharmaita arkipäiväisiä paloja toinen toisensa jälkeen kuukausimäärin.\nHuhtikuun viimeisenä päivänä lähdetään vesille, ja surnaali muistelee:\n\n\"April M. 30. NV tuuli vaisto. Kello 6 illalla lähimä Hammerfestistä\noli jakta _fremmatti_ selskapisa ulos. yön oli vaisto NV. Ja pyörivä\nköölä. Laiva on länsi, kaikki on hyvin. Ja Jumala on kansamme.\n\nMai T. 1. Kello 7 aamula otima haminan Sööröijän akkari vuonosa,\nTöörnäsimä styyrpuurin angurilla, ennen tulheita makasi Kaljaas\n_Nuurlys_, Kaljaas _gvaals_ Ja jakta _Guute hensikti_. Kaikki on hyvin\nJa Jumala on kansamme.\n\nK. 2 SSO klaari K. 7 aamula: Lähimä kaikki 4 laivaa Seiliin\nTaarhallista me yksin otima kursin: NV etä tulla västä jäähän. Laiva on\nlänsi Ja kaikki on hyvin, jumala on kansamme.\n\nT. 3 SSO friski. Saima aurinkon murkinan aikana ja olima 72° 09' 10\" N\nja 19\" 20' öys ja tuuli käänty öystään illala, reivasima ison seilin 2\nreiviin. Ja yölä koveni. Ja otima 3 reiviin, Ja jaakertin kiini. Ja\naloma styrätä Pohjaseen. Kaikki on hyvin ja jumala on kansam.\n\nP. 4 O stormi Olema Samoila seiliilä, styrätty kun N Kaikki on hyvin ja\njumala on Kansamme.\n\nL. 5 O vaisto. Pistimä reivit ulos. 1 Laiva näkky jälisä. Seilasima siu\npäärnelannin. Kaikki on hyvm, ja jumala on kansame.\n\nS. 6 oli tyven aamula. Kello 5 aikoin alko vaistosti NV tuuli Saima\nauringon: olima murkinan aikana -- 76° 28' 44\" N ja 13° 30' öy näemä 1\nmun laivan. Laiva on länsi, ja jumala on kansamme.\n\nM. 7 ONO friski kryssääma ylös NO tiin. Väärtopseili kiinni.\nKaffeltopseili poissa. Kaikki on hyvin, Jumala on kansamme.\n\nT. 8 ONO vaisto Saima aurinkon, olima murkinan ai 76° 49' 44\" N ja 13°\n30' öystä grenviigistä. Kaikki on hyvin ja jumala on kansame.\n\nK. 9 ONO vaisto olima murkinan aikana 77° 12' 49\" N ja 13° 30' öystä\ngrenviigistä. Kaikki on hyvin ja Jumala on kansamme.\n\nT. 10 aamula oli N:vaisto illala tuli S. illalla kello 6 aikoin saima\netelä tuulen, Ja kello 7 aikoin lähimä hoilaamaan pohjaseen. Kaikki on\nhyvin, ja jumala on kansame.\n\nP. 11 S friski Tulima foorlannin alle. Saima siinä 4 hyljettä, otima 2\nReiviin ison seilin. Siitä hollasima Pohjoseen jäänkantia. Kaikki on\nhyvin Ja jumala on kansamme.\n\nL. 12 S stormi Tulima Mataleenapain suule. Siinä saima 3 mursua, olema\n3 Reivisä isoseili, Ja kliivertti reivisä. illalla kello 8 paikoin:\ntulima amstetammin alle. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansame.\n\nS. 13 S. Stormi Tulima Norsköijäin saarten tykö, aamupäivään vaistosi,\notima reivit ulos. Kaikki on hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nM. 14 O friski olema samoila paikon. Kaikki hyvin Herra on kansame.\n\nT. 15 Tyven roskasää olema röötepaista pohjasen 2 miila. Tuli jakta\n_Lytiana_ Hammerfestistä poisa. Sippar E. Liminga: Samale paikale.\nSaima 1 mursun. Ja 3 hyljettä. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansame.\n\nK. 16 NO Ja O aamusta vaisto. Lumi sakia, olema norsköijästä ulkona 3\nmiilan paikoile illala Kello 6 paikoin alko Ö stormi otima 2 reiviin,\nmakkaama pakis, Jakta _Lyytiana_ on Selskapisa. Saima 1 hylkeen. Kaikki\non hyvin Ja jumala on kansame.\n\nT. 17 ONO stormi Lumisakia Olima aamu päivästä 3 reivisa. Keskipäivän\naikoin otima viktiin. Ja staafokka pois, Kliivertti reivisä. Illala\nkello puoli 5 tulima rannan alle. Ja otima angurille västänpuolelle\namstetammin alle sunnisa 6 syltä vettä. Kaikki on hyvin Ju: kansan.\n\nP. 18 NO sama stormi Samasa paikka makkaama. kaikki on hyvin ja Herra\non kansamme.\n\nL. 19 vaistompi klaari Kello 9 Ja 30' Lähimä angurilta Seilaam öystään\naukiaa vettä. -- Saima 4 hyljettä. Kaikki on hyvin. Ja jumala on\nkansamme.\n\nS. 20 S vaisto klaari Seilaama aina Pohjasträäteä kohti, aukia vesi.\nSaima 4 mursua. Kaikki on hyvin Ja jumala on kansamme.\n\nM. 21 S Ja O Ja NO Saima 5 mursua. Tulima pränviinapain suule Nuurtusti\nlannisa. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nT. 22 NO Kello 12 yölä. Lähimä pränviinapain suulta, Ja seilaama sisäle\npohjasträäteen, strääte ei ollut vielä läpi auki. Saima 5 mursua: Ja 1\nhylkeen. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nK. 23 N NO NV Pyörivä olema pohjasträätesä, otima fastajäähän kiini: ja\npäkkäsimä, Ensikerran -- tuli päkkiä 33 tynnyriä. Kaikki on hyvin Ja\njumala on kansamme.\n\nT. 24 Pyörivä otima irti jäästä. Saima 1 karhun Ja 1 hylkeen. Kryssäämä\nulos. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nP. 25 Pyörivä, vaisto Tulima lavoijän alle. Saima 9 mursua, Ja 8\nhyljettä. Kaikki on hyvin ja jumala on kansamme.\n\nL. 26 vaisto aamuyöstä lähim seilaamaan västään, kattomaan kuinka jää\non, tulima illala muffen lähele, tuli jää vastaan tivis, näky sula yli,\naukasi virta kerran yhestä paikka freistasima pukseerata 3 veneellä,\nmutta oli vaisto Ja toiseksi, pani nuorta jäätä että emmä kerjenneet\nmennä läpi. Saima 5 hyljettä. Kaikki on hyvin Ja jumala on kansamme.\n\nS. 27 vaisto pannut nuorta jäätä yli koko näkö alan. Kaikki on hyvin\nlaivasa Ja jumala on kansamme.\n\nM. 28 VSV otti pois nuoren jään. Saima fangstia 9 hyljettä. Ja 2\nkarhua. Kaikki on hyvin Ja jumala on kansam.\n\nT. 29 Vaisto pyörivä tuuli taivas klari iltaan alko O Tänäpänä on\nensimäinen klaari, ja lämminsää meilä täälä pohjasesa, olema västän\npuolela Pohjasträäteä. jää on ottanut ympäri: ettemä pääse seilaamaan\npois västään. Saima 4 hyljettä, parumeeti on koko päivän hiljakseen\nfallannut. Kello 12 yölä kävin rannasa venheelä 5 miestä -- kattomasa\nturvapaikaa laivale, -- jos jää tulle rantaa vasten. Se oli\nvästänpuolela strääten-nientä. Kaikki on hyvin laivasa, ja jumala on\nkansamme.\n\nK. 30 O ja S Aamula kello 8 otin ankurille eilen kattottuun paikkaan.\nJa päkkäsimä Ja Saima 34 tyn, 10 färt späkkiä Laivasa on kaikki hyvin,\nJa jumala on kansamme.\n\nT. 31 OSO Ja SO Kello 8 illala otima irti, Ja seilasima strääteen,\nmutta ei sen kautta ollut keinua päästät ulos. tulima takasin\nvästänpuolele sträätennientä. tuli vaisto. Saima 2 hyljettä. Ja 1\nkarhun. Kaikki on hyvin laivasa. Ja jumala on kansame.\n\nJyni P. 1 So Ja S friski Seilasima vielä mukin sträätesä Ja tulima\ntakasin strääten västäniemen alle. makkaama pakisa. Jää on samon.\nLaivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansan.\n\nL. 2 vaisto Kaikki samon Saima 1 hylken.\n\nS. 3 jälkin murkinan tuli N tuuli Lumesta puoli sakia, ilta päivälä\nkello puoli 5 otima ankurille sträätenniemesä: Laassan ja fastamaan\nvalhiin. Josa kaikin ymmärsimä, että saatama säilyttää laivan, kuin\npohjastuuli aija jään rantaa vasten. Laivasa on kaik hyvin ja jumala on\nkansamme.\n\nM. 4 S vaistonlainen olema samasa paikkaa angurilla -- jää ei tullut\ntäsä juuri rantaa, styyrpuurin venet souti, ja sai 1 mursun Ja 1\nhylkeen. Laivasa on kaikki hyvin, ja jumala on kansame.\n\nT. 5 S friski Keskipäivän aikoin lähimä seilin, Seilasima lavöijän alle\nJa sieltä strääteen. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansamme.\n\nK. 6 S stormi Hollasima sträätestä takasin 2 ja 3 Reivisä isoseili.\nKello 9-10 paikoisa. Tulima strääten niemeen ja anguroima. Saima 2\nhyljettä, jää on aina tivis ettei pääse västään. Laivasa on kaikki\nhyvin ja jumala on kansame.\n\nT. 7 V ja pyörivä tul. Aamula toi jäätä, Seilasima strääteen, Saima 2\nhyljettä. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansamme.\n\nP. 8 aamusta pyörevä, illala tuli N friski, Tulima illala lähele\nKatturelliä, josa tuli fasta jää, reivasima -- ison seilin 2 reiviin.\nJa yölä reivasima kolmanteen. Ja kliivertin reivasima. Laivasa on\nkaikki hyvin, ja jumala on kansamme.\n\nL. 9 VNV NNV Aamula kelo viijettä käytesä: anguroima katturällin\npuolela sträätesä, 2 saaren kaitasen suntiin, olema jäältä ahistettu,\nettemmä pääse seilaamaan. Saima 2 karhua. Laivasa on kaikki hyvin. Ja\njumala on kansamme.\n\nS. 10 Tyven aurinkon paiste aamusta. Olema tehneet heti kokopäivän\ntyötä että pärjätä laivaa: jäät ahistit meitä, jälkiin murkinan täyvymä\nhiivata irti ja muuttaa yhteen krunni jäähän Saaren rannale, illala\nalko N tuuli, Saima 1 karhun. Laivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on\nkansamme.\n\nM. 11 NV ja N taivas Pilvinen Tänäpänä späkkasima, Saima späkkiä 8\ntynnyriä. Muuten kaikki samon.\n\nT. 12 Kaikki samon.\n\nK. 13 vaisto, Pilvinen. Kävimä saaren päälä kattomasa kuinka jää\nnäyttää, mutta se näytti huonolta, 1 mursu nousi jääle paksasa, Ja me\nsaima sen, Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansame.\n\nT. 14 Aamusta tyven, keskipäivällä alko SO, vaistosti olema samasa\njääsä kiinni. Näyttä että jää liikkuu -- ulos: on hyvä toivo meillä:\nirti pääsöstä. Laivasa on kaikki hyvin, Ja jumala on kansame.\n\nP. 15 S Kello heti 1 päivälä lähimä seiliin. tuli sakia konto, ettemmä\nnähneet seilata, tuli myös tyven, Laivasa on kaikki samon.\n\nL. 16 S vaisto ja tyven, vaisto ja välistä sakija konto, ja välistä\nnostattaa. Seilaama vastarantaa ulos sträätestä. Saima 2 hyljettä.\nLaivasa kaikki on hyvin, jumala on kansamme.\n\nS. 17 S aamusta, Päivästä tuli tyven Aamula tulima sträätenniemeen, jää\nmakasi kiini niemesä, otima angurille rannan alle ku tuli tyven, ja\nfylläsimä vettä maalta laivaan. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on\nkansamme.\n\nM. 18 SO friski Kävima tänäpänä laivan kansa kattomasa niemesä joko\npääsis. Mutta jää otti kiini niemeen. Laivasa on kaikki hyvin. Ja\njumala on kansamme.\n\nT. 19 SSO stormi Aamula tulima samale paikale angurille: josta eilen\notima irti, makkaama 2 angurilla, rova otettu alas, styyrpuurin\nkettingiä on 3 1/2 lukkua ulkona, Ja paapurin heti 2 lukkua. Laivasa on\nkaikki hyvin, jumala on kansamme.\n\nK. 20 SSO Aamupäivästä Kello 8 paikoisa: alko vaistota, ja kello heti 9\notima taas irti; ja lähimä seilaamaan sträätenniemeen. Mutta jää makasi\nkiini niemesä. Päivälä tuli vaisto. Saima 4 hyljettä. Laivasa on kaikki\nhyvin, ja jumala on kansamme.\n\nT. 21 yölä tuli N ja konto Asiamme on kaikki samon.\n\nP. 22 SO friski makkaama 2 reivisä jää siirtyy hyvin hithasti. Saima\nyölä 5 hyljettä. Laivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nL. 23 Otima angurille sträätesä. Kaikki muu samon.\n\nS. 24 Päivälä vaistosi Aamulla otima irti, ja pääsimä ympäri\nsträätenniemen västän puolele, musselpain suule, siinä otima angurille,\njää otti kiini rantaa. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansame.\n\nM. 25 vaisto ja tyven otima irti taas ja siirymä poikki musselpain\nsuun, ja otima angurille viitapain öystänpuoleeseen niemeen, syystä\nettä jää otti kiini rantaan. Saima 1 hylkeen. Tiistaita vasten yölä me\npäkkäsimä 12 hyljettä 1 mursun. Laivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on\nkansamme.\n\nT. 26 S Aamula kello 6 paikoisa tuli kova fluurinki etelästä, joka oli\npois rannasta. Ja kello 12 päivälä käänty västään, ja toi jään meilet\npäle, met pölvöstä jo otima ruokaa ylös täkile: Se näytti että se viepi\nyhtämenoa fieruaan. meilä oli 2 anguria ulkona. Kello 2 paikoisa käänty\ntuuli taas Etelään ja otti jään pois mejän päältä niin että me jäimä\nterveeksi. Ja illala kello 8 tienoisa, toi jään taas meilet pääle.\nLaivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nK. 27 S stormi Aamula pääsimä irti ja seilasima 2 ja 3 reivisä\nisoseili, ja kliivertti reivisä: Poikki viitapain, ja jää tuli tas\nreistynilannisa vastaa -- Ja sitä olisima päässeet läpi. Mutta tuli\ntyven ja oli viitapaista niin kova veen käynti ettei ollut meininkiä,\nettä venettä fiirata, Siinä puistatuksesa makasima sen päivää. Laivasa\non kaikki hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nT. 28 S aamulla VNV Päivälä Saima Aamu yöstä tuulta etelästä ja yritimä\npanna läpi jään reistynilannin alla mutta se oli mahoton, jää kulki\nöystään rantoja myön, ja me hollasima takasin musselpaihin ja\nanguroitna, ja jää tuli kohta peräsä. Ja tävymä otta taas irti, ja\ntuuli käänty VNV ja kryssäsimä viitapain niemen. Siinä otima kiini\nrantaan mingä paikan tunsima että saattaa säilyä kiinni rannasa. Tämä\noli eelä keskipäivän. Näemä yhen laivan västäsä luultavasti on jään\nkantti siinä. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansamme.\n\nP. 29 N vaisto Aamula kello 9 käyvesä otti jään irti rannasta, siksi\nettä pääsimä ympäri niemen viitapaihin sisäle. Näemä 1 laivan västäsä.\nSeilaama vaistoa poikki viitapain. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on\nkansamme.\n\nL. 30 Aamusta vaisto N Tulima kaijespaihiin. Näemä Aapakantin, Ja 1\nlaivan, mutta on tivis jää Eesä, Ja tuli huono tuuli pohjanen täyvymä\nhoilata kaijespaihiin saarile. Kello toista käyvesä anguroima, Saima\n1 hylkeen 1 mursun. Kävi 2 venettä meilä laivasa jokka olit\ntrompsalaisia, olit soutaneet munasaarile. Laivasa on kaikki hyvin ja\njumala on kansamme.\n\nS. 1 Jyli N olema angurilla Ja kaikki samon.\n\nM. 3 S ei friski illala otima seiliin ja lähintä jään peräsä ulos.\ntulima puoli vuonoon niin tuli NO tuuli vastaan, ja jää lähti takasin\nvuonoon. Laivasa on kaikki hyvin ja jumala on kansamme.\n\nT. 3 N Ja ONO Aamula tulima takasin jään eelä ja anguroima samale\npaikkaa, josta eilen illala lähimä. Laivasa on kaikki hyvin, ja jumala\non kansamme.\n\nK. 4 S Aamusta N ja NO päivälä olima Samasa paikkaa, ja kaikki samon.\n\nT. 5 NO Tänäpänä jälkiin murkinan lähimä seiliin taas freistaamaan\nulos. Saima 3 hyljettä. Laivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nP. 6 ONO vaisto Aamula tulima Aapakanthiin, Sulaleveele. Saima 2\nhyljettä, olema pakisa 2 penikuoimaa ulkona rootepaista. Laivasa on\nkaikki hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nL, 7 Saima 4 hyljettä. Seilasima norsköijän suntiin angurille. Siinä\noli 3 trompsan laivaa. Laivasa on kaikki hyvin. Ja jumala on kansamme.\n\nS. 8 illala tuli V olema samasa paikkaa anguriila 4 laivaa. Ja kaikki\nhyvin.\n\nM. 9 Kaikki samon, Me päkkäsimä tänäpänä.\n\nT. 10 Kaikki samon.\n\nK. ir Meitä on nyt 10 laivaa täsä anguriila, kaikki samon.\n\nT. 12 Tänäpänä on 12 laivaa täsä anguriila, _Nils Junsa, Rivaal, jöä_.\nJa monta muuta meilä kaikki samon.\n\nP. 13 Jakta _famelia_ seilasi ulos. Muuten kaikki samon.\n\nL. 14 vaisto O Kello 4 jälkiin murkinan, me Ja _avansa_, ja _aika_\nseilasima ulos, NNO: jäänkanttiin. Kaikki on hyvin Ja Herra on\nkansamme.\n\nS. 15 vaisto yölä tuli V ja konto olema Norsköijästä 3 miilan paikoila\nN NO, jäänkantisa. Jakta _jöä_ on täsä liki, _aika_ ja _avansa_,_ _\nseilasit västään. me saima 11 hyljettä. Laivasa on kaikki hyvin. Ja\njumala on kansamme.\n\nM. 16 NO Konto olema samoila paikoin kuin eilenki Makkaama pakisa. Ja\nkaikki on hyvin laivasa.\n\nT. 17 NO Ja O Kryssäämä rantaa vasten, meitä on 9 laiva, olema ison\nröötepain suula, kaikki on hyvin, Ja herra on kansam.\n\nK. 18 NO Ja O vaisto Kryssäämä ylös Nurtustin, ja öystään, 6 laivaa on\npuoli konto, olema reistynilannisa, ja kaijespain suula. Kaikki on\nhyvin. Ja Her. on kansame.\n\nT. 19 Samoila paikon, Ja kaikki samon.\n\nP. 20 Konto menemä Kaijespaita poikki. Ja kohtasima jakta _Lufutin_\nkonnosa, sammaa matkaa. Kaikki on hyvin.\n\nL. 21 Tulima sträätenniemeen, ja Kaikki on hyvin. Ja Jumala on\nkansamme.\n\nS. 22 Pyörivä vaisto, olema Nuursträäten suula, yölä tulima jakta\n_pärntiinan_, ja jakta _got proven_ kansa yhteen strääten suula. me. ja\n_Bärthiine_ seilasima pränviinapain suule, jakta _lufutti_ oli sielä.\nKaikki on hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nM. 23 S vaisto olema lavöijän alla, ulkona 3 miilan paikoila 3 laivaa.\nSaima 3 mursua. Ja 1 hylkeen. Kaikki on hyvin.\n\nT. 24 vaisto konto olema samoila paikon. Saima 4 mursua, Ja 2 hyljettä.\nLaivasa on kaikki hyvin. Ja Hera on kansame.\n\nK. 25 aamula, vaisto Keskipäivästä S olema samoila paikon. on kerta\nnähä 7 laivaa näkösellä. Saima 1 hylkeen, Laivasa kaikki hyvin.\n\nT. 26 S stormi Seilasima angurille västän puolele strääteä meitä oli\nsiinä 8 laivaa. Kaikki on hyvin ja jumala on kansame.\n\nP. 27 olema samasa paikka angurilla. Ja kaikki on hyvin.\n\nL. 28 N vaisto NO friski, päivälä, Kello 6 Aamula lähimä seiliin 6\nlaivaa jälistä lähit ne 2 laivaaki. Kryssämä lavöijän puolele, tuli\nkonto, ja lumisakia. Kaikki on hyvin ja jumala on kansamme.\n\nS. 29 N Ja NO friski Aamu yöstä tulima Lavöijän kautta västään 1 miilan\nja 5 laivaa. Näemä topista 6 laivaa toisisa mukasa, makkaama pakisa.\nKaikki on hyvin. Ja Herra on kansam.\n\nM. 30 V aamusta Ja NNV iltaan Seilasima angurille strääten västä\nrannalle, on kova Ja Sakia. fylläsimä vettä. Kaikki on hyvin laivasa.\n\nT. 31 N NV ja SV j V Aamula Kello 7 paikoisa lähimä kryssäämään ulos\njään eestä västän, reivasima 2 reiviin. Tulima yölä viitapaihiin. Ja\nanguroima siinä västä rannan alle, on kova ja sakea. Ja vesiräntää\nsattaa kaikki on hyvin.\n\nAgusti K. 1 NV Aamula vähän vaistosi. Ja taas lähimä kryssäämään\nvästään jään pölvöstä täysi isoseili, kaikki on hyvin ja jumala on\nkansamme.\n\nT. 2 O Puoliklar Tänäpänä tulima amstetammin alle. Saima 1 hylkeen.\nKaikki on hyvin,\n\nP. 3 Klaari Aamula kello neljättä käyvesä, tulima kopepäihin, ja\nanguroima siinä ja Päkkäsimä 21 1/2 tynnyriä späkkiä, Ja illala kello\nviijettä käyvesä lähimä seiliin hakemaan fangstia jäistä kaikki on\nhyvin ja jumala on kansamme.\n\nL. 4 klaari jää on mennyt ettei sitä näy. Kryssäämä ylös öystään, näemä\n1 jaktan trompsasta _gotfrit_ kryssä sammaa matkaa kuin metki. Kaikki\non hyvin.\n\nS. 5 S Klaari Ja N Kaikki olomme samon.\n\nM. 6 S tulima pränviinapain suula, näimä 4 venettä, joita tunsima, että\nne olit ägspesuni, jokka palasit Gilliselannin tyyristä, meilä oli\ntyven, emmä saattaneet seilata niitten tygö, ja ei hetkään tulheet\nmeille ne mentiin lavöijän pääle, ja _Nils Junsa_ trompsasta tuli, ja\notti ne sieltä, tähän tuli 5 muuta laivaa. Saima 1 mursun, Ja 1\nhylkeen. Kaikki on hyvin, ja jumala on kansamme.\n\nT. 7 ONO illala tuli konto, olema 6 laivaa pränviinapain suula, josta\n_Nils junsa_ lähti ägspesunin kansat seilaamaan västään, kaikki on\nhyvin, ja jumala on kansame.\n\nK. 8 O Konto, Ja klaaria Tulima syyöijän alle. _Söör, sakarias_ on\nlaakiasa, 2 tuli jäljenpää. Kaikki on hyvin.\n\nT. 9 Tyven klaari olema syyöijän alla Saima 6 hyljettä, ja löysimä 4\nkarhun nahkaa, Ja 1 öljytynnyrin. Ja leipiä, jään päällä, kaikki on\nhyvin ja jumala on kansamme.\n\nP. 10 aamusta klaari Aamulla pukseerasima saaren alle Ja anguroima,\nillala kello 9 paikoile lähimä seiliin kuin klaarasi vähän, meitä on 3\nlaivaa nyt näkösellä, _gotfrit. Ja _inge por_ trompsasta. Kaiki on\nhyvin ja Herra on kansam.\n\nL. 11 Tyven Puoleksi klari Ja konto Olema pispärkin ja syyöijäin\nvälisuunnisa 3 laivaa Saima 1 hylkeen. Kaikki on hyvin laivasa.\n\nS. 12 O illala Sama paikka. Saima 4 hyljettä Ja 2 karhua, Kaikki on\nhyvin.\n\nM. 13 O Sama paikka. Ja kaikki on hyvin.\n\nT. 14 SV stormi Ja konto kryssäämä ylös västään, kaikki 5 laivaa.\nKaikki on hyvin, ja jumala on kansamme.\n\nK. 15 Tyven tulima pränviinapain suule. Saima me 10 hyljettä Ja 1\nmursun. Kaikki on hyvin, Ja jumala on kansamme.\n\nT. 16 SV vaisto konto olema lavöijän alla 3 laivaa, me saima 4\nhyljettä, kaikki on hyvin.\n\nP. 17 konto olema strääten suulla ulkona 3 laiva Saima 3 hyljettä.\nKaikki on hyvin.\n\nL. 18 O Sama paikka, Ja kaikki on hyvin.\n\nS. 19 vaisto Puoli klaari olema samoila paikon. Saima 6 hyljettä. Kello\n11 yöllä tuli V tuuli. Ja lähimä seilaamaan strääteen. Kaikki on hyvin.\nJa jumala on kansamme.\n\nM. 20 V Puoli konto Seilaama strääten, Potolsin kaljaasi seilaa samon,\njää tuli sträätesä pyörsimä takasin. Kaljaasi samon. Kaikki on hyvin.\nJa jumala on kansamme.\n\nT. 21 N ja NV puoliklar Kryssäämä ulos sträätestä. ja päkkäsimä\nseilauksen alla. Kello 11 yölä, tulima styyrpuurin halsila, muffen\nalle. Ja käänsimä siinä paapuurin halsille. 33 hyljettä. Ja 2 mursua\noli pääkäyksessä. Ja Päkkiä tuli 18 tyn. Kaikki on hyvin. Ja jumala on\nkansamme.\n\nK. 22 V Ja S Tulima ulos strääten suule noin 8 miilaa, josa saima jään,\nvenheet souvettiin ulos. Kaikki on hyvin.\n\nT. 23 SVV olema samoila paikon kuin eilen, veneet tuotiin 17 hyljettä.\nKaikki on hyvin laivasa.\n\nP. 24 O Ja NO olema muffesta pohjasesa nuin 5 miila. Ja illala kello 6\nlähimä hoilaamaan norjaan, täysilä seililä. Kaffeltopseili ei ole.\nKaikki on hyvin. Ja jumala on kansame.\n\nL. 25 NO Aamula kello 6 seilasima siut amstetammin. Kaiki on hyvin ja\njumala on kansamme.\n\nS. 26 on sakia konto Seilaama foorlantia siu, illala Kello 6 olema\n77° 33' N Ja 11° 20' Ö. Kaikki on hyvin laivasa.\n\nM. 27 N vaisto Klari olema murkinan aikana pelsunnin suula. Noin 4\npenikuormaa ulkona maasta. Kaikki on hyvin laivasa.\n\nT. 28 N Ja O konto tyven olema murkinan aikana, pelsunnin Ja huursunni\nvälilä. Kaikki on hyvin Ja jumala on kansame.\n\nK. 29 tyven Kaikki samon. yötä kello 10 alko Sytusti vaistosti ja nosti\nkontua.\n\nT. 30 SO Aamula kello 6 paikoila, olima Sytkapisa, 3 miila västäsä.\nSeisoma etelään, styyrpuurin halsila. Kaikki hyvin.\n\nP. 31 Oolima murkinan aikana 13' västäsä päärnelannista. Kaikki hyvin.\n\nL. 1 O Seilaama päärnelannista norjan.\n\nS. 2 Samon.\n\nM. 3 Kello 6 aamula tulima Hammerfestiin Fangstia on\n\n    isoja hylkeitä 127\n    Pieniä 12\n    mursuja 37\n    Karhuja 12\n    tyynyjä 115 kg\".\n\nNäin ajeli Alattion Posti-Petteri Jäämeren ulapoita, ajeli ristiin ja\nrastiin tehden pyytää. Ja näin hän joka päivä uskollisesti teki\nsurnaalilleen tiliä, mitä kukin päivänkierto oli hänen laivakunnalleen\nsuonut. Eivät kyllä asiat eivätkä antimet kovin erinomaisia olleet,\nhylkeitä vain ja mursuja sekä karhuja, ynnä alinomaista rähjäämistä\njäisillä aavoilla. Mutta tällaiseen työhönhän Jäämerelle oli\nlähdettykin, ja tämän kaiken tahtoi surnaali saada lehdilleen. Näinpä\nPetteri-äijä ajeli ja kirjoitteli, saattoipa jääröykkiöiden uhatessakin\ntyytyväisenä tuhertaa päivän tiliin:\n\n\"Laivasa kaikki hyvin ja jumala kansame\".\n\n\n\n\nSananviljelys\n\n\nAinaisilla Jäämeren miehillä, kaukaisten ulappain kävijöillä ja\nturskain soutajilla, jotka vielä joutoaikoinaan raastoivat Ruijan\njänkämaihin suuria haakeja sekä nostivat turvetta ja lämmittelivät\nitseään jängäntuoksussa, ei ollut kovinkaan pitkiä hetkiä annettavana\nsananviljelykselle. Jokapäiväinen leipä, eli kaikki mitä ruumiin\nravinnoksi ja tarpeeksi tuli, vei enimmän ajan ja parhaat voimat. Eikä\ntäällä vieraalla maalla ankara Suomen pappi ollut lukupakkoineen, eikä\nkutsuttu peloittaville kinkereille tekemään tiliä kirjan taidostaan.\nRuijan pappi kerran vuodessa tutki vain lasten lukutaitoa, mutta\naikuisten ihmisten oli jokseenkin omassa vallassa lukea kirjaa tai\nunohtaa se nurkkaan.\n\nMutta niin lujan perustuksen sentään kaukaisenkin pettukorven kansa oli\nsaanut kotimaassaan, että se omasta ehdostaan, papin pakoitta ja\nkinkeripeikoitta, täällä maailmanrannallakin harrasti sananlukua\nainakin kotitarpeikseen. Hermanni Lukki, joka jo 17:n ikäisenä 50\nvuotta takaperin joutui Jäämerelle, oli jo poikasena Lohtajan emäkirkon\nhelmassa kasvatettu niin jaloon kirjanoppineisuuteen, että hän saattoi\nlaskettaa, kun vain pääsi alkuun, koko katkismuksen kannesta kanteen,\nkerran vain pikkuisen tarttuen kiinni Taavetin psalmissa. Laukotti\nHermanni yksin Athanasiuksen, vaikka sen oppiminen olikin ollut\ntavattoman työn takana. Kotikorpien Jumala, pitkän katkismuksen ja\nvanhan virsikirjan Jumala, joka sanoi:\n\n    \"Minä olen Herra sinun Jumalas.\n    Ei sinun pidä muita Jumalita\n    pitämän minun edesäni\",\n\noli seurannut matkamiestä tännekin, niinkuin ennen muinoin Israelin\nkansaa korpivaellukselle. Vaikka tämä Jumala oli vain petäjäisellä\nruokkinut palvelijaansa, oli se kumminkin niin rakas, että moni\nerämaahan lähtijä oli varannut mukaansa vanhat pyhät kirjansa, joita\nsaattoi täällä vieraalla maalla entiseen tapaansa joutohetkinään\ntutkistella, Samalla myös vanhemmat, niinkuin heitäkin isät ja äidit\nennen kotipirtissä, opettivat kirjantaitoa nuorelle polvelle teroittaen\n\"Kuinka nuoren kansan pitää nämät yksinkertaisesti oppiman\".\n\n_Katkismus ja virsikirja, aapinen ja Lasten paras tavara_ olivat\nmaanmuuttajain köyhien tuohikonttien parhaana tavarana. Oli muutamilla\nvielä matkassa mustunut _Uusi Testamentti_, ja joku maailmanrannalle\nlähtevä oli jaksanut varata mukaansa koko _Raamatun_. Tervolan Mölön\nAlperttiinan, joka 1860-luvun lopulla tuli Vesisaareen, kontissa ja\nturvana oli Porvoossa 1853 painettu kirjojen kirja. Olipa Ojanperän\nukko saanut matkatoverikseen suuren suomalaisen esikois-Raamatun. Se\noli ollut ukon asuinkumppanina pahaisessa turvekammissa Kiviön saarella\nVarenginvuonolla. Mutta kun vanha huononpäiväinen äijä sitten\nsiirrettiin ihmisten ilmoille Näytämöön, unohtui kirja turvekotaan.\nSieltä sen aikojen kuluttua turpeennostajat löysivät, ja kirja joutui\nVesisaareen Sundelinin kauppaan. Käärepaperia siitä revittiin,\nennenkuin Peltoperän Maijamuori ennätti hätään huutamaan:\n\n-- Voi kauhiaa! Suomalaisen Piplianko te ootta pannu rönsoopaperiksi?\n\nPeltoperän muori sai kirjan jäännökset, kun hankki sijaan saman verran\nmuuta käärepaperia. Sitten kutsuttiin Hulkko-seppä, joka oli kauhean\nhyvä lukemaan, ja hän antoi kirjasta puhdasta jumalansanaa. Mutta seppä\nei kumminkaan saanut selvää, kuinka vanha Raamattu oli, kun siinä ei\nenää ollut alkua eikä loppua. Mutta kirja tuli talteen. Sillä Jumalan\npyhän Raamatun ei pitänyt kokonaan joutua hukkaan, enempää nyt kuin\nennenkään. Paavin vanhassa kirjakorissa ajelehti aikoinaan kokonainen\nRaamattu, mutta Lutherus löysi sen sieltä ja rupesi heti lukemaan\ntullen siitä oikeaan uskon ymmärtämiseen.\n\nOmia pyhiä kirjoja Jäämeren suomalaiset hankkivat ja saivat\nkotimaastaan sitten myöhemmin, kun entiset kuluivat loppuun, tai\nnouseva polvi tarvitsi uusia. Kveeni-Tuomaalle Maalsjoen perämetsiin\nRuotsin tunturilappalaiset jutaessaan talvisin Lannanmaassa asti toivat\npalatessaan oikeata Suomen jumalansanaa. Tuomaan poika Pekka taas sai\nkolmella peesillä ostaa uuden kauniin Raamatun kveeniukolta, joka kirja\nkontissaan tuli Maalsjoen metsiin tervaa polttamaan. Tämä vuorostaan\noli Raamattunsa ostanut Tromssan kveeniltä, joka niitä oli tuonut\nSuomesta useampiakin kaupitellakseen muillekin.[106] Hartaana ja\nahkerasti Tuomaan Pekka luki ja tutki rakasta, tervamieheltä ostamaansa\nkirjaa, löysipä sieltä kalliin kehoituksenkin, minkä Herra Mooseksen\nkautta oli antanut kansalleen:\n\n    \"Ja nämät sanat, jotka minä käsken sinulle tänäpänä, pitä sinun\n    sydämees paneman.\n\n    Ja teroittaman ne sinun lapsilles, ja niistä puhuman, huonesa\n    istuisas, ja tiellä käydesäs, maata pannesas ja nostesas\".\n\nTämä sama kehoitus kaikui Herran sanasta vieläkin erämaan miehelle, ja\nsanottiinhan siinä vielä aivan kuin hänellekin, vieraaseen maahan\nmuuttaneelle, että nämä asiat \"Herra teidän Jumalanne käski opetta\nteille tehdäksenne siinä maasa, kunga te menettä omistaman sitä\". Ja\npyhässä psalttarissa Assaphin opetus oli kuin Tuomaan Pekkaa varten\npantu kirjaan:\n\n    \"Hän sääsi todistuksen Jacobisa, ja antoi Lain Israelisa; jonga\n    hän käski meidän Isämme opetta heidän lapsillensa.\n\n    Että vastatulevaiset oppisit, ja lapset, jotka vielä syndyvät;\n    Kuin he kasvavat, että hekin myös ilmoitaisit lapsillensa\".\n\nMetsien mies täytti nämä pyhän Raamatun käskyt opettaen lapsensakin\nlukemaan ja ymmärtämään tervanpolttajalta ostettua kallista\nkirjaa.[107]\n\nToivat Ruijanrannalle suomenkirjoja myöskin monet kaupanmiehet, jotka\nJäämeren tavaraa veivät Suomeen ja taas palatessaan toivat Suomen\ntavaraa. _Juvanin Maija_, joka entisaikaan aina syksytalvella\npororaidolla ajoi Pellosta Ruijaan asuen Vesisaaren Aukusti Meethissä,\ntoi tullessaan paitsi kotikutoista vaatetavaraa myös Raamatuita,\nTestamenttejä, virsikirjoja ja katkismuksia sekä muutakin hyvää\njumalansanaa, jota jokainen tarvitsi ja ymmärsi. Saattoi Maija, kun\nvain annettiin asiaksi, tuoda postilloitakin.\n\nNäin Jäämeren suomalainen sai oikeata sananrieskaa, jota hän halasi, ja\nhänen pienessä turvekattoisessa tuvassaan saattoi olla pieni tomuttunut\nhylly, jossa oli kuluneita, paljon luettuja kirjoja, tahi nurkassa\nvanha pärekori, jossa säilytettiin koko talon uskontunnustus.\n\nSuuri ei ollut suomalaisen kirjavarasto. Aapisen, katkismuksen ja\nvirsikirjan viereltä saattoi löytää Testamentin ja useasti myös\nRaamatun. Monella vanhalla uskonharrastajalla oli vielä ikivanhat\nkansan hyvät kirjat _Huutavan ääni, Hunajan pisarat ja Paratiisin\nYrttitarha_, ja jollakulla nähtiin _Wegeliuksen_ postilla, jopa\nNohrborgin _Autuuden järjestys_. Sitten uudempina kirjoina luettiin\n_Lutherin_ postilloita, sitten taas jo tarvittiin _Laestadiuksen_\npostilloita, joku _Laitisen_ saarnakirja sekä vielä _Suonin\nMatkalaulut_. Vanha hiljainen Moilas-Kalle antoi pojalleen\nkristinopetusta 1831 painetusta pitkästä katkismuksesta ottaen oman\nsielunsa ravinnon 1878 ilmestyneestä Raamatusta, 1850 painetusta\nHuutavan äänestä sekä Laestadiuksen Uudesta postillasta. Kiitos- ja\nylistysvirtensä hän veisasi 60-70 vuoden vanhasta pitkästä\nvirsikirjasta, väliin taas ravitsi hartaat mielialansa Siionin\nMatkalauluista. Mutta välipalakseen Kalle katseli pientä hyvää\nkirjasta, jonka nimenä oli \"Palestina eli Kanaan maa, jossa meidän\nkallis vapahtajamme Herra Jesus Kristus syntynyt, elänyt ja kuollut on.\nOppineitten kirjoituksista etsinyt ja kokoillut Joh. Rännäri\".[108]\nSamoin moni muukin Jäämeren asukas luki, oppi ja tutki kotimaansa pyhiä\nkirjoja. Niistä tuntui puhuvan sama Jumala, joka ennen pienessä\nkotipitäjän kirkossa papin kanssa väliin jylisti Siinainvuoren ankarana\nherrana, väliin taas lempeänä tuhlaajapojan isänä tarjosi laupeuttansa\nkärsivälle kansalle. Siellä vanhassa jokivarren temppelissä, jossa\nyksin haalistuneet kuvatkin seinillä saarnasivat, sittenkin tuntui\nasuvan oikea Herran henki, siellä itse Jumala puhui kansan omalla\nkielellä, ja kansa hartaana painui polvilleen lukien paimenensa\nperässä: \"Minä vaivainen syntinen ihminen...\"\n\nMutta maallista ja joutavaa sananviljaa, jossa ei Jumalaa edes\nkertaakaan mainittu, jäämereläinen ei juuri lukenut. Ei sitä ollut\nennen kotimaassakaan kaivattu, ei sitä pappi kysynyt kinkereillä, eikä\nsitä tarvittu taivaanportillakaan. Oli siis aivan turhaa kuluttaa\nsiihen aikaansa sekä pieniä pyytöjään, vielä vähemmin, koska tuntui\naivan synniltä ja Jumalan pilkalta katsella joutavaa sanaa, jossa ei\nJumalan Henki asunut ja jota suruttomat ihmiset rahanhimossaan ja\npaholaisen palvelukseksi olivat panneet kokoon. Vain jollakin ukolla\nsaattoi olla jokin tarpeellinen maailman kirja. Pyssyjoen outaherran\nisällä oli \"Sven Samulinpojan Hevoiskirja eli jaloimman ja\nhyödyllisimmän luontokappalemme hevoisen tautein tunteminen ja\nparantaminen\".[109] Myös joitakin maallisia arkkiviisuja saattoi\najelehtia jossakin kirjakorissa. Sundelinin äijä sekä muut höökärit\nolivat niitä Suomesta tuoneet, eivätkä ne olleet mitään sanaa, ne\nmuistelivat vain maailman kamalia tapahtumia, suuria tulipaloja, murhia\nja muita niinkuin tiedoksi ja varoitukseksi kristikansalle, ja saattoi\nniissä olla joitakuita rakkauden laulujakin nuorille. Seitsemän,\nkahdeksan tällaista pientä arkkiviisua oli kerran painettu\nTromssassakin.[110] Ne lauloivat etupäässä rakkauden asioita, niinkuin\nAkselista ja Hiltasta, Vilhelmistä ja Emmasta, Jaakosta ja Mariasta,\nPistasta ja Ilonasta, Idasta ja Frans Alfredista. Oli joukossa myös\n\"Nuoren miehen laulu\" ja \"Maamiehen Huvi-Laulu eli Laiskuus ja\nUskollisuus\" sekä \"Förstin laulu eli Yksi linna oli itäisell' maall'\";\noli vielä laulu \"Rakastetulleni\", joka laulettiin samoin kuin \"Jo tulen\npoika vanhaksi\", oli myös \"Nuorukaisten laulu\", jossa oli \"sama nuotti\nkuin Perttusen laulussa\". Olipa kaiken lisäksi \"Uusi Laulu\" eli\n\"Venäläisten ryntäys yli Tonavanjoen joka tapahtui kesäkuussa 1877\", ja\ntämä piti veisattaman samalla nuotilla kuin \"Te vast' uudesta\nsyntyneet...\"\n\nMutta aikojen kuluessa jouduttiin Vesisaaren kaupungissa, jossa asui\nsuurin suomalaisten seura, niin maailmallisiksi, että hankittiin\njoutavia kirjoja koko arkullinen ja lainattiin niitä luettavaksi aina\nkolmeksi viikoksi kerrallaan. Ja kokonaisen kruunun -- aluksi kaksikin\n-- maksoi _vuosikerta_, kun sai lainata ja lukea. Oulusta tullut\nvärjäri, _Iisakki Järvitalo_, rupesi 1883 hankkimaan kirjastoa antaen\nitse ensi varoiksi kymmenen kruunua, ja jotkut muutkin nuoret miehet\npaiskasivat myös muutaman kruunun arvellen, että pitäisihän olla\nkirjojakin. Iisakki neuvotteli lukemista Oulusta, ja Kemistä tullut\nsuutari _Matti Tasala_, joka asui kirkkomaan vieressä, rupesi\nkirja-arkun vartijaksi. Kun suutari Matti muutti pois, siirtyi\nkirjakasa vellinkeittäjä _Heikki Fältin_ haltuun, joka oli\nTornionjoelta ja keitti ja möi velliä ynnä muuta ruokaa kalamiehille.\nMutta Fältin jälkeen joutui suomalaisten kirjavarasto aivan ajelulle\nkenenkään välittämättä siitä mitään. Tuli sitten kraatari _Eemil\nHalttu_ Kuivaniemeltä ja saatuaan kuulla kirjojen kohtalosta lähti\njuoksentelemaan kveenipirtistä toiseen etsien kadonneita. Kraatari\nlöysikin niitä paljon, korjautti rikkinäiset kappaleet _Kalle\nHaatajalla_, joka sitoi kirjoja kaupungin porvareille, juoksenteli\nnopsana edelleen toimittaen uuttakin luettavaa, mistä sitten lienee\nsitä hankkinut, niin että kraatarin lukuarkussa oli koko joukko\nsuomenkielistä kirjatavaraa. Melkein kaikki kirjat olivat kyllä vain\nsuruttomien ihmisten huviksi präntättyjä maallisia historioita ja\nmuita, joita ei oikea kristitty juuri kehdannut lukea. Oli joukossa\nainoastaan muutamia oikeita luettavia, niinkuin Lutheruksen kirjoja ja\nKristityn Vaellus, ynnä \"Jeesuksen Kristuksen Elämäkerta ajan\njärjestyksessä\". Suruttomat ja nuoret ihmiset lukivat kyllä niitäkin\nkirjoja ja sanoivat niitä \"mahottoman hyviksi\". Järvitalon Iisakki,\njoka oli maksanut lainausrahaa viisi kruunua ja ennätti lukea vain\nkolmesta kruunusta, jätti poismuuttaessaan veljensä asiaksi lukea\nloppurahasta.[111] Jotkut vanhat vieläkin muistavat entisten päivien\nluettaviansa. Oli Haltun hallussa monenlaisia kirjoja, niinkuin\nTopeliuksen \"histoorioita\", Eurénin ja Snellmanin kirjoja, oli\nmuisteluksia Suomen historiasta, oli Ervastin kirja Ruijan\nsuomalaisista, ja siinä muisteltiin, miten missäkin Jäämeren\nsuomalaiskylässä ja paikassa asuttiin ja oltiin, ja sanottiin siinä\nniinkin, että kun lappalainen saapi mustatkengät, niin se tanssii. Oli\nlainavarastossa sellainenkin kirja, jossa oli hauska luku \"Siihen\naikaan kun isä lampun osti\". Sapen Lassi, joka ennen oleskeli\nVesisaaren kalastusrannoilla, lainasi ja luki mukavaa kirjaa Niemelän\nisosta talosta ja sen vanhanaikaisesta joulunvietosta. Rieston Simppa\nlöysi oikein mukavan \"Kuoppa-Tanelin kirjan\", jossa kirjuri Päivärinta\nmuisteli kuopassa asuvasta mieshöperöstä, jolle ihmiset antoivat paljon\nrahaa. Mutta kun uudestakastaja Mölleri lähetti Haltun hyllylle\nsellaisen kirjan, jonka nimi oli \"Jumalat ja perkeleet\", niin se\nkraataria niin vistotti, että hän sen paikalla poltti, sillä kirjaa\ntutkittuaan hän pääsi selville, että se oli kotoisin itse perkeleestä.\nMutta muita kirjoja saattoi monen mielestä kyllä syntiä tekemättä lukea\nkuka tahansa, sillä olihan niissä oikeita muisteluksia ja historioita.\nOnpahan itse Raamatussakin kaikenlaisia historioita ja muisteluksia,\nniinkuin \"histooria Susannasta\" ja \"histooria Jutitista\", ja\nPiplianhistorian lopussa kerrotaan muisteluksia sellaisesta maasta,\njossa vain \"kahesta kuusta\" sataa lunta, tammi- ja helmikuussa. Sekin\non maailman muisteluksia, vaikka onkin Piplianhistoriassa. Miksei siis\nsaisi olla muitakin muisteluskirjoja ja miksei niitä saisi lukeakin!\nVanha Tuomas Gunnari luki paljon historioita, ja Olli Koskamolla on\nvieläkin koko kaapillinen kaikenlaisia historioita aivan Lutheruksen ja\nLaestadiuksen postillain ja muiden oikeiden kirjojen vieressä.\nSanajulistaja Erkki Vinnelys on lukenut ja oppinut Nordahl-Rolfsenin\nmaailmanhistoriaa, ja uskovainen mies, nopsa Herman Lukki, on nokko\noppinut ja lukenut kirkkohistoriaa muistaakseen yksin senkin, että\nkirkkoisä Amprosius tehtiin kahdeksassa päivässä pakanasta piskopiksi.\n\nMutta vain parikymmentä vuotta värjärin perustama, suutarin ja\nkraatarin hoitama kirjahylly pysyi pystyssä. On ainakin jo parikymmentä\nvuotta, kun koko muistelusten lainaus ja lukeminen on loppunut, ja\nkirjat ovat joutuneet joutilaina ajelehtimaan ja tomuttumaan jossakin\nkylmässä lohtakomerossa -- ja ajelehtivat vanhoina ja hylättyinä\nvieläkin suutari Palon ullakolla. Moni kirja on taas vaeltamaan\nlähdettyään jäänyt omille teilleen.\n\nTuhatpäinen kveenien kalastajakansa ei maailmallisia kirjoja kovin\nkaivannut. Historiat Susannasta ja Jutitista olivat monen mielestä\nsittenkin oikeata jumalansanaa ja ainoata luettavaa, mutta joutavien\nkirjojen muistelukset olivat synnillisiä ja ainakin tarpeettomia, ajan\nhukkaa vain. Eivät ne ketään auttaneet taivaaseen, eivätkä antaneet\napua maalliseen toimeentuloonkaan. Mutta kun souti merta ja raivasi\nhaakeja sekä joutessaan luki oikeata jumalansanaa ja uskoi syntien\nanteeksi saamiseen ynnä todisti sen toisellekin, niin vaelsi varmasti\noikealla tiellä ja oli autuuden perillinen.\n\n\n\n\nSanomalehti\n\n\nRuijan vanha suomalainen ei näyttänyt kovin paljon välittävän\nmaallisesta sanasta. Raamattu, virsikirja, katkismus ja postillat\nolivat nokko monelle lukumiehelle. Mutta sittenkin koetettiin Ruijan\nkveenikansalle kerran tarjeta _omakielistä sanomalehteä_. Viisikymmentä\nvuotta on jo vierähtänyt, kun muuan Vesisaaren suomalaismies, _Israel\nBergström_, ryhtyi julkaisemaan sanomalukemista, nimeltä _Ruijan\nSuomenkielinen Lehti_, jonka alaotsakkeena oli \"Sanomalehti Norjan\nsuomenkielistä väestöä varten\". Vesisaaressa kyllä ilmestyi jo\nseitsemättä vuottaan norjankielinen sanomalehti, \"Finmarkens\nAmtstidende\", mutta harvat suomalaiset siihen aikaan osasivat sitä\nlukea, vaikka olisivat tahtoneetkin. Norjalaisia ei Vesisaaressa näihin\naikoihin kyllä ollut tuhattakaan, kun taas kveenejä oli toista tuhatta,\nmaakylissä asui vielä kymmenittäin ja koko Ruijassa oli suomalaisten\nlukumäärä ainakin kuusi-, seitsemäntuhatta. Näille vierailla rannoilla\nhajallaan asuville kalastajille oli siis annettava sellainen\nsanomapaperi, määräajoin ilmestyvä arkkiviisu, jota he ymmärtäisivät ja\njoka heitä yhdistäisi ja samalla antaisi heille tietoja kaikenlaisista\nmaallisista asioista. Tämä oli lehtimiesten tarkoitus. Israel Bergström\noli kyllä vain sanomain rahastaja ja julkaisija, mutta varsinaisena\ntoimittajana oli suomalainen ylioppilas, _J.G. Cajan_, joka syystä tai\ntoisesta oli joutunut maata kiertämään ja juuri näihin aikoihin\noleskeli Vesisaaressa toimien opettajanakin m.m. Kallijoen ja\nSalttijärven kansakouluissa. Tämä \"hyvin oppinut ja ymmärtäväinen mies\nyhessä Bergströmin kanssa hommasi aviisua\" ja puhalsi sitten lehteen\nhengen sekä sovitti sanat suuhun, kun taas Israel koetti pitää huolta\nsanomapaperin joutumisesta maailmalle. Bergström oli Ruotsista tulleen\nkraatarin poika, ontuva mies, seikkailija, joka oli kiertänyt\nRuotsit ja Suomet sekä Venäjät ja viimein pysähtynyt Vesisaareen\ntalonomistajaksi, pikku porvariksi ja \"paakarihomman pitäjäksi\".\nBergström oli väliin rikas mies, eli hyvin, sai luottoa ja\ntakausmiehiä, mutta väliin hän taas oli aivan köyhä eläen vain teellä\nja ilmalla ja maksattaen tuhatkaupoin takausmiehillä velkojaan, niin\nettä moni joutui juuri köyhäksi. Naimisissa Israel oli ensin Maihannun\nNissin sisaren Liisan kanssa. Mutta kun Liisa kuoli eikä herännyt enää\nhenkiin, vaikka Israel pari viikkoa sitä odotti säilyttäen ruumista\nhuoneessaan, Bergström nai \"Tamperhelta koulufröökynän\" ruveten\npuuhaamaan suomalaista koulua Vesisaareen. Siitä kyllä ei paljon kystä\ntullut, mutta kveenien sanomalehti piti Israelia puoli vuotta kovassa\ntouhussa.\n\nMaaliskuussa 1877, kun kevätkalan pyytö oli juuri tulossa ja jo oli\nsaapunut ennakkotietoja Västän hyvistä saaliista, Bergström painatti ja\njakoi \"näyttönumeronsa\" ilmoittaen kalakansalle, että \"Ruijan\nSuomenkielinen Lehti, jonka vastuunalainen toimittaja on Isr.\nBergström, ilmestyy kerran viikossa Vesisaaressa, alkaen Heinäkuun 1\np:nä 1877. Lehti tulee sisältämään paitsi lukemista maan ja\npaikkakuntamme yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista erittäin\ntietoja kalastukseen ja kauppaan kuuluvista asioista, kirjoituksia\nnykyajan yleisistä riennoista ja keksinnöistä, tärkeimmistä asioista\nulkomaalla sekä mahdollisimman tarkkoja tietoja Suomesta\". Sanottiin\nmyös, että \"Suomenkielisen sanomalehden tarpeellisuus täällä lienee\nkaikilta tunnettu asia. Vesisaaressa ja sen ympäristöillä sekä\npohjoisimmassa Norjassa asuu joukko suomalaisia, jotka eivät taida\nmainitun maan kieltä siihen määrään, että he sillä kielellä\nilmestyvästä sanomalehtikirjallisuudesta voisivat saada niitä tietoja,\njotka heille sekä hengellisessä että aineellisessa suhteessa ovat\nvälttämättömät\". Samalla sanomalehden julkaisija lähetti kehoituksen\nmyös Suomen kansalle: \"Te Suomalaiset toivomme, että tilaatte tätä\nlehteä tervehdyssanomina meiltä täällä pohjolan pisimmillä perukoilla\nasuvilta veljiltänne, joidenka sydämessä hehkuvia lämpöisiä tunteita\nJäämeren tuimat tuulet eivät ole voineet jähdyttää\". Lehden hinta\ntulisi olemaan 5 kr. vuodelta, 3 kr. puolelta, ja sitä saisi tilata\nVesisaaressa, \"kauppias Isr. Bergströmin kontorissa, muuolla joko\nlehden asiamiesten luona, tahi asianomaisessa postikontorissa\npostirahan lisäämällä tilaushintaan\". Ilmoituksiakin luvattiin ottaa,\n\"à 10 äyriä hienopränttiseltä riviltä\", ja \"kirjoituksia vastaan\notetaan kiitollisuudella\". Asioita on lehden aloitteessa m.m. uutinen\nkovan ilman uhreista, kahden suomalaisen hukkumisesta, ja\n\"Sekasanomissa\" kerrotaan Varengilla nähdystä isosta kalasta,\nbrygdestä. On vielä tietoja vihityistä ja kuolleista suomalaisista.\nKuolema oli saavuttanut m.m. Johan Karlsen Junikan jo kolmen tiiman\nikäisenä.\n\nHeinäkuun 1 p:nä 1877 lehti sitten joutuikin Ruijan kveenikansan\nkatseltavaksi, niinkuin se näytenumerossaan oli toistamiseen\nvakuuttanut: \"Heinäkuun että päivänä alkaa lehti säännöllisen\njokaviikkoisen ulostulemisensa\". Se oli pieni nelisivuinen,\nkaksipalstainen paperiarkki,[112] niinkuin oli ollut maaliskuun\nnäytekappalekin. F. Kjeldsethin kirjapainossa se oli painettu, ja\nkustantajina mainittiin olevan F. Kjeldseth ja Isr. Bergström.\nLukijakunnalleen lehti taas muisteli tehtäväänsä kirjoittaen aluksi:\n\"Ruijan Suomenkielinen Lehti, joka viime Maaliskuussa lähetti\nnäyttönumeronsa kunnioitettavalle yleisölle alkaa nyt säännöllisen\nvaikutuksensa tervehtien lukioitansa siinä toivossa, että se tulee\nolemaan heille mieliksi\", ja vielä \"toivomme, että lehti löytää\njokaviikkoisen tiensä monen suomalaisen majahan sinne tuoden\nhyödyllistä lukemista, tietoja siitä maasta, jonka kansalaisia me\nolemme, sekä Suomesta että muista maista\". Ja kalamies saa lukea\npalasen \"Venäjän ja Turkinmaan välisestä sodasta\", kertomuksen\nerinomaisesta kalanpyyntikesästä sekä pikku-uutisia Norjasta ynnä\nVesisaaren suositun papin Christophersenin pois muuttamisesta. Saapa\nkveeni lukea paperista, että Vesisaaressa \"Juhannusilta, joka myötänsä\ntoi lämpimän kylmän perästä vietettiin juhannuskokkojen polttamisella\nkirkontakaisella mäellä, jonne suuri väkijoukko kokoontui\". Nähtiin\nmyös, että Suomen Pankin kurssi oli 1 mk 41 p kruunulta ja 2 mk 61 p\nruplalta sekä kuivakala maksaa 5 kr. 60 ö. vieko. Lopuksi luettiin,\nettä \"Kalastaja nuorimies Jaakko Pylkäs ja neiti Kaisa Stiina Höök\"\novat vihityt, ja kuolleitten kirjoihin ovat joutuneet: \"Karoliina\nNakkula 47 v. Johan Petter Rovainen 50 v. Johan Jakob Ylimäjärvi 60 v.\nTuomas Vilhelm Lapinniemi 1/2 v. ja Antti Nikka 59 v.\"\n\nJa sitten viikko viikolta pikku lehtinen aina lennähtää ilmoille\nkoettaen parhaansa mukaan jaella tietoja Jäämeren suomalaisille.\nEtusivun alkulukemisena on milloin mitäkin valistavaa sanaa. Niinpä\npitkä selostus \"Norjan koulutoimesta\" ulottuu kolmeen numeroon, ja\nkahdessa lehdessä luemme \"Tutkimusretkestä Atlantinmeressä\", samoin\npitkästi selostetaan \"Vanhimman Kristillisen taiteen alalta\", puhutaan\nmyös laajasti \"Tiedon voimasta\", käsitellen kansanopetuksen\ntarpeellisuutta, ja raittiuskirjoituksena esiintyy \"Väkeväin juomain\nkaupasta\", Siinä ankarasti hyökätään viinaporvarien kimppuun ja\nmoititaan, että juopottelijat saavat rähjätä porvarien huoneessa ja\nkrunnilla ja hierualla. Juotakoon kotona, jos juotava on. Ja kunnan\nhaltuun olisi koko väkijuomain kauppa otettava, Muistellaanpa eräässä\netukirjoituksessa, \"Kummallisia oikeudenkäymisiä\", kuinka entiseen\naikaan m.m. käytiin käräjiä käärmeitä ja heinäsirkkoja vastaan, vieläpä\njoskus muniva kukkokin manattiin oikeuden eteen ja tuomittiin roviolla\npoltettavaksi. On otsikon alla vielä \"Rautatiekapina Amerikassa\",\ntahi paremman puutteessa vain lyhyesti \"Vesisaaresta\" sisältäen uutisia\nsekä omasta kaupungista että lähirannoilta. Niinpä elok. 19 p:nä\npainettu 8:nnen numeron etusivu on saanut selostuksen kaupungin\n\"Eläinnäyttelystä\", jossa kilpailevista 70 lehmästä saivat ensi\npalkinnon, kolme maitoastiaa ja lapion, konsuli H.F. Esbensen,\nnimismies Strömfeld ja kauppias S. Vinjevold. Toisen palkinnon, kaksi\nmaitoastiaa ja lapion, ansaitsivat konsuli L. Brotdkorb, J. Lindseth,\nL. Pihlfeld, Johan Lauri ja Olli Auno. Kolmansille palkinnoille pääsi\nkveenien suuri joukko: Matti Poikela, Juhan-Petteri Halonen, Petteri\nHeiskalan leski ja Pietari Oinaan leski, Kalle Harju, Jaako Björnström,\nJuhan Kinnunen, J. Pekkala ja Heikki Saarijärvi sekä neljä ruijalaista.\nEläinnäyttelyn johdosta lehden toimitus kyllä arveli: \"Parempi olisi\nkalastusneuvojen näyttely, kalain ja venheitten näyttely ja\nkilpasoutu\".\n\nKalanpyynti ja paikalliset olot sekä sääsuhteet ovat meren rantalaisen\njokapäiväistä puheen aihetta, ja nämä asiat ovat myös heille tarjotun\nsanomalehden jokanumeroinen muistelemisen arvoinen asia. Lehti tuo tuon\ntuostakin uutisia kalansaaliista sekä omilta rannoilta että Öystältä,\nVästältä ja Perunasta, jopa joskus Islannista asti. \"Kalastajilla on\nollut herttaiset ajat menneen vuoden huonon kevätpyydön rinnalla\",\nlehti iloitsee. Jo maaliskuun mallinumerossa on \"tulilaiva Varangerin\"\nmukaan tullut tiedoitus kalansaaliista Västältä käsin: \"Vuoreasta ja\nKibergistä 15 pnä hyvä kalansaalis: pienempään veneeseen 1-1 1/2\nsuureen sataan; yksityiseen veneeseen aina 300 kpl, verkkoveneeseen\n500-600. Kala lihava ja täysinäinen, 300 kpl. maksaa. 16 pnä näkyi\nmyötäänsä hyvästi kalaa matkalla Vuoreasta Kramviikiin. Viimemainitussa\npaikassa kalaa 200 kpl, pienempään veneeseen. Suuri lintuin ja kalain\npaljous. Hyvä ilma\". Saadaan myös usein kuulla kalojen hinnoista.\nNiinpä elok. 26 p:n aikoina Vesisaaressa maksoivat umpikalat 5:20 kr.\nvieko, hyysät 3:20, ryssänkalat 4:-- ja saita 2:-- kr. Kaloja jauhoihin\nvaihdettaessa piti antaa ryssälle 6-12 viekoa tuoretta saitaa\njauhovieosta, tai turskaa 4 viekoa, hyysää 8 ja pallasta vain kaksi.\nJäämeren pyynnistä palaavien laivojen retket ja saaliit saavat\nmainintansa, samoin laiva _Adolf_, joka lähetettiin Novaja Semljalle\ntalvehtimaan ja pyydystelemään, saa pitkähkön selostuksen. Kuuluisan\nvalaskuninkaan Foynin saalistukset, joka parhaillaan kolmella laivalla\npaukutteli lähimerillä, ovat niinikään kertomisen arvoisia. Ja\nvaihtelevia ilmoja täytyy aina mainita. Väliin täällä \"kovat läntiset\nmyrskyt raivoavat\", mutta sitten taas on pian hyvä sää. Niinpä\nheinäkuun alkupuolessa lehden toinen numero mainoaa: \"Vuoden ihanin\naika on meillekin, Pohjolan etäsiläisille asujamille koittanut kaikessa\nihanuudessaan. 20 ast. lämmintä\". Ja seuraava numero saman kuun\npuolivälissä kertoo ja iloitsee: \"Alku kuluneesta viikosta näytti kuin\nolisi Pohjan äijä jo tahtonut palata kesäretkeltään Pohjoisnapaan, niin\nkylmää ja sateista oli sää. Keskiviikon aikana lämpeni se kuitenkin ja\nesim. torstai iltana oli ilma sanomattoman ihana. Väkeä näkyi\nnauttimassa tätä ihanuutta, jolle kaupungin soittokunta soudellen\nvenheellä ainoastaan vienon tuulen liikuttamalla salmella säveleillään\nlisäsi runollisuutta. Yleisö saa olla kiitollinen tämmöisistä\nsoittoseuruen antamista hupahetkistä\". Mutta \"juurikuin hyvin\nhuikentelevaisen ihmisen mielenlaatu on paikkakuntamme ilmanala\", lehti\nsaa pian todeta. Sillä saman kuun lopulla jo viides numero valittaa,\nkun ilma yhtäkkiä \"muuttui varsin myrskyiseksi ja kylmäksi juuri, kun\nsyksy olisi tullut siaan, ja tämmöistä muutosta tapahtuu monesti\npäivässä. Jäämeren läheisyys ja nuo korkeat tunturit, jotka merta\nympäröivät, vaikuttavat tuommoisia pikaisia ilman muutoksia\".\n\nRuijan kalamiesten entisen kotimaan oloja lehti lupauksensa ja tilansa\nmukaan tuon tuostakin uutisissaan tiedoittaa. Saavat kalanpyytäjät\nkuulla m.m. parhaillaan koolla olevista valtiopäivistä, porvarissäädyn\nistunnosta, asevelvollisuuslain lykkäämisestä. Sitten on tietoja Oulun\nja Vaasan läänien vuodentulosta, Oulun tähtitornin valmistumisesta\nsiihen määrään, että voidaan tähystellä tähtien kulkua puolipäivälinjan\npoikki, Oulujärven ensimmäisestä \"merihöyryvenheestä\", joka on tuotu\nTukholmasta tukkilauttoja hinaamaan sekä kuljettamaan matkustajia,\nsaattaen ajaa viidessä tunnissa Vaalasta Kajaaniin. Saavatpa Ruijan\nkveenit tietää, että Pirkkalassa Kankaantaustan Purran talosta on susi\nvienyt 3--4-vuotiaan pojan, niin että lakki vain on löydetty, saavat\nkuulla senkin, että Saarijärvellä on poika ollut kolme vuorokautta\nmetsänpeitossa, eikä löydettäessä ollut yhtään nälissään. Tietämisen\narvoinen on sekin, kun \"sotavärvingin\" ottaneet pojat Ilmajoen\nNikkolassa joivat piimää juuri, kun ulkona jymähdytettiin kanuunalla,\nja säikähtivät siitä niin kovasti, että piimätuoppi putosi lattialle.\nHyvä on kuulla Oulun kesäntulosta, Iin markkinoista ja Pulkkilan\nseurakunnan möykkääjästä ynnä kovasta tappelusta Tornion Röytässä. Onpa\nlehdessä joku kirjekin Suomesta. \"Ensikertalainen\" kertoo Taipalsaaren\nvuodentulosta antaen Jäämeren kalamiesten myöskin tietää, että\nTaipalsaaren kellotapulin katto on korjattu ja maalattu ruohonpäiseksi,\nonpa vielä ostettu uusi \"sammutusruiskukin\", joka polkee vettä 50\nkannua minuutissa ja maksaa 388 markkaa. Muuan Jäämeren mies taas\nkirjoittaa lehteen \"Kirjeen veikolle Suomessa\" muistellen Ruijan\nsuomalaisten oloista ja kalastuksesta.\n\nOman maan, Norjan, asioista on useasti tietoja sekä kaikenlaisia\nuutisia, niinkuin vuodentulosta, tullituloista, valtiokirkon\nlakkauttamiskysymyksestä, kuninkaan käynnistä Tanskassa, j.n.e.\nSaadaanpa kuulla peloittava hälyytys Rastegaissan tulivuoreksi\npuhkeamisesta, saadaan siitä lopulta tarkkoja tietojakin, kun Inarin\npappi Kulhanen ja muuan kauppias kävivät tunturissa varta vasten\nkatsomassa, eivätkä nähneet siitä ensinkään savua tulevan. \"Mutta maan\nmuodostuminen oli näyttänyt katsojista siltä kuin olisi siinä ennen\nollut tulta suitseva aukein\". Hyvin ahkerasti lehti seuraa parhaillaan\nkäytävää Venäjän ja Turkinmaan sotaa. On joskus melkein koko numero\ntäytetty pelkillä sotatapauksilla. Silloin tällöin saadaan muutamainen\ntieto muidenkin maiden asioista, sellaisistakin merkillisyyksistä kuin\nVälimerellä nähdystä merikäärmeestä. Ja lopuksi kalamiehet saavat lukea\npaperista oman kylänsä kuolleet ja vihityt suomalaiset, saavat lukea\nsenkin, kuka kulloinkin kirkossa saarnaa.\n\nIlmoituksia lehti-pienoisessa on kovin vähän. Useimmin esiintyy siinä\nIsrael Bergströmin tiedoitus omasta liikkeestään, mitä siinä milloinkin\non tarjottavana: \"Viheriää saipuaa pienissä astioissa on vasta tullut\"\n-- \"Vasta tulleita paljon kysytyitä valkeita maitovateja ja\nkahvekuppeja on myydä\" -- \"Tuoretta lihaa on myydä\" -- \"Tule ostamaan!\nViisi hyvää Suomesta tuotua lehmää on myydä. Näistä poikii 2 Mikkelin\nja 3 Marjan aikoina. Hinnat kohtuulliset\". F. Kjeldsethiltä saa tilata\nompelukoneita sekä _Finmarkens Amststidendeä_, ja \"Uusi kaksilankanen\nkäsi-neuloma-masiina on varsin heppoon hintaan myydä K. Akrelta\".\nAputeekista saa ostaa \"Teetä, chocolata, humaloita ja potatijauhoja\".\nSitten: \"Huomaa! Regnor Dahlilla tulee Varanginvuonon markkinoilla\nolemaan viinan ja rommin myönti sekä ankoittain että vähitellen. Hyvää\nkalua luvataan\" Ja oikein kuvallisena nähdään: \"Tule katsomaan! Regnor\nDahlin salissa näytetään 2:ksi neekerinaista, jotka laulavat ja\ntanssivat kansallistanssejansa\". On sitten joku kuolemanilmoitus, --\n2 1/2 v. vanhan Severina Kiviniemen poismeno ilmoitetaan kahteen\nkertaan, samoin Kyrön miehen Johani Puolakan kuolema --, muuan ilmoitus\nhierualta löydetystä tervatynnyristä tai muusta rantatavarasta. Niinpä\nMatti Päiväniemi kuuluttaa: \"Yksi vämpöörin träki syllän verran touvia\nperässä on löydetty suntista, omistaja periköön sen maksamalla löytö ja\nkuuluttamispalkan\". Jotkut muutkin sentään kuuluttavat lehdessä jotakin\ntärkeää asiaansa. Matti Kurttijo antaa tiedoksi: \"Koska olen kuullut,\nettä on levennyt semmoiset huhut, että minä olisen hukkunut, ja nämä\nvalhe sanomat ehkä ovat tulleet vaimolleni Pykeessa saan tietä antaa\nettä minä voin hyvin ja nykyjään olen työssä kauppamies Herman Dahlilla\nVesisaaressa\". Daniel Mäkelä taas panee kirjapränttiin uhkauksen:\n\"Koska minun vaimoni Kaisa, omaa syntyänsä Jurvakainen, ei ole\nlöydyttänyt itseään minun kanssani kanssaelämään ja hänen olopaikkansa\non minulle tuntematon, saan täten kehoittaa häntä pianmiten tulemaan\ntyköni, sillä muutoin aivon hakea hänestä lailisen eron ja mennä uuteen\nnaimisen\". Anders Inkilä Pykeijasta katsoo parhaaksi painattaa kovan\nuhkavaatimuksen: \"Joka tietää jättäneensä housut minun tyköni pantiksi\nkäyköön ne lunastamassa heti, muutoin menettelen niinkuin omaini\nkanssa\".\n\nMutta kaupungin norjalaiset kauppamiehet eivät ilmoituksillaan\nkannattaneet Bergströmin sanaa. Syystä kyllä Israel on tästä äkeissään.\nNiinpä luemme neljännestä numerosta ankaraa puhetta; \"On 2/3 Vesisaaren\nasukkaista suomalaisia eikä heille ilmoiteta lehdessä, vaikka he ovat\nNorjan kansalaisia yhtä hyvin kuin muutkin kaupungin asukkaat, ottavat\nosaa menoihin ja kuormihin; he ovat paikkakunnan pääasiallisin\naineellinen tuki ja työvoima, sillä täytynee esim. useamman\nkauppamiehemme tunnustaa että, jos tätä 'lantalaista' väkeä täällä ei\nolisi, niin ei myöskään heitäkään olisi Vesisaaressa\". Ja vielä lehti\njatkaa: \"Jos milloinkaan, niin tässä voipi sanoa kohtuuden ja oikeuden\nkanssa yhteensopivaksi että suomalaisille kuulutetaan siten, että he\nkäsittävät asian. Tuo aina kuultava vastaus, että heidän on oppiminen\nNorjan kieltä kuuluu, täytyy tunnustaa, vähän lapsettavalta; sillä\nvaikea on ijästyneen työmiehen ruveta kieliä oppimaan, lapsiltansa sitä\nvoi odottaa. Sivumennessä tahdomme muistuttaa, että liikanainen\nvastahakoisuus suomalaisia vastaan ei soveltune norjalaistumis\nperiaatteen kanssa, sillä semmoinen menetystapa ei synnytä muuta kuin\nkatkeruutta, joka menee perintönä polvi polvelta vanhemmista lapsiin..\nSiirtolaisyhtiön agentit eivät ilmoita vaikka enimmät Ameriikkaan\nlähtevät ovat täällä suomalaisia\".\n\nVesisaaren norjalaiset olivatkin jo heti alun pitäen kylmiä koko\nsuomenkieliselle lehdelle. Jo ensi numerossaan toimittaja kirjoittaa:\n\"Kummastuksella olemme kuulleet monen paikkakunnan norjalaisista olevan\nlehteä vastaan. Emme voi käsittää, mitä perusteellisia syitä heillä\nsiihen on. Jos kieli on suomalainen, niin syynä on luonnollinen asian\nkohta\". Sitten taas jonkin ajan kuluttua lehden julkaisija saa todeta,\nettä \"erään seurakunnan pappi ja kirkkoveisaaja ovat luvanneet tehdä\nkaikkea mahdollista lehteä vastaan\". Tätä sanomalehti ei saata\nkäsittää, sillä \"Emme voi sanoa vastustajista, jotka eivät soisi tämän\nmaan suomenkieliselle väestölle edes yhtä pientä heiltä ymmärrettävää\nsanomalehteä, kuin että puheisiin ja muiden kuiskutuksiin ei ole\npaneminen mitään arvoa\". Vesisaaren norjankielinen lehtikään ei\ntiedä naapuristaan mitään, vaan \"on kuin hiiri vaiennut lehden\nilmestymisestä\".\n\nNorjalaiset pelkäsivät pienestä Israelin lapsesta paisuvan pahan peikon\nsotimaan kveenikansan puolesta. Sillä Bergströmin sanomat saattoivat\njoskus äkääntyä vaatimaan hiukan oikeuksia halvan kalakansan\nkielellekin. Pahoitellessaan suomalaisille suopean, suomea osaavan\nkirkkoherran Christophersenin poislähtöä lehti toivoo Vesisaareen uutta\npappia, joka osaisi kveenienkin kieltä, katkerana lopettaen:\n\"saarnataan evankeliumin suloista oppia Afrikan ja Austraalian\nvilleille heidän omalla kielellänsä, eikö sitä samaa voisi toivoa\nsivistyneen Norjan suomalaistenkin suhteen. Peljättävä, että heidän\nmuussa tapauksessa on täytyminen erota valtiokirkosta ja hankkia\nitselleen papin, joka osaa heidän kieltänsä\". Vain Vesisaaren\nnorjalainen koulunopettaja, K. Akre, jonka kyllä sanotaan olleen äidin\npuolelta Alattion suomalaisia ja joka osasi hyvin suomea, oli\nmyötämielinen kveenien pientä lehteä kohtaan, joskus avustikin sitä\nkirjoituksillaan, jopa kirjoitti lehden puolesta kehoittaen sitä\ntilaamaan huolimatta vastustajista. Jo toisessa numerossa Akre lausuu\nmielihyvänsä uudesta tulokkaasta: \"Viime sunnuntaina sain vastaanottaa\nensimmäisen numeron suomenkielisestä lehdestä, joka nyt ulostulee\nVesisaaressa, todellisella ilolla sain vastaanottaa sen. Monena vuonna\non hartain toivoni ollut, että semmoinen lehti pääsisi toimeensa,\nmutta siihen ei ole monista syistä ollut mitään neuvoa, varsinkin\nkirjoituskykenevän henkilön puutteessa. Nyt olemme saaneet semmoisen\nkeskeemme ja toinen on sen aikaan saamista tukenut rahavaroilla -- alku\nsiis on toimitettu sillä raittiudella, jota en olisi voinut toivoakaan\ntäällä Vesisaaressa, missä kaikki edistyy niin hitaasti\".\n\nSaikin lehden puolesta puhua ja kehoittaa sitä tilaamaan. Sillä kovin\nvähäinen oli Ruijan rantatokka, joka sanomia tilauksillaan kannatti.\nNeljännessä numerossa mainitaan lehteä leviävän Vesisaareen ja sen\nympäristöön n. 70 kappaletta. Eikä tainnut satoihin nousta tilaus\nmyöhemminkään. Kuudennesta numerosta kuullaan, että julkaisua leviää\nvain kaupunkiin ja joku Pykeijaan, \"vaan muualle maaseudulle menee\nniitä tähän saakka vielä varsin vähän, verraten siihen suomenkieliseen\nväestöön, joka maaseuduilla asuu. Niin menee tätä lehteä Amerikaan\npaljon useammat numerot kuin maaseudullemme. Ehkä siellä ei ole\nliikkeellä noita vastustajiamme, joista sekä kunn. lähettäjä,\nkoulunopettaja Akre että me jo ennen olemme maininneet\".\n\nRuijan suomalaiset olivat enimmäkseen lähteneet kovin alkuperäisistä\noloista, eivätkä Jäämerelle päästyään joutuneet sen kehittyneempään\nseuraan -- vaan ankaraan kalanpyyntiin, yhtämittaiseen merellä käyntiin\nja taas kalain kanssa rähjäämiseen, ja sitten talvikausina pimeissä\nkömmänöissä lämmittelemään polttoturpeen tuoksussa. Eivät olleet\nerämaan miehet tottuneet sanomalehtiä lukemaan kotimaallaankaan, ei\nJäämerelläkään niitä kukaan ollut ennen nähnyt eikä kovin moni\nkaivannut nytkään. Oli lehden kylmään vastaanottoon myös osaltaan syynä\nsen julkaisijaparan vähäpätöinen ja halpa asema sekä hänen muut\ntoimintansa. Suomalaiset eivät juuri uskoneet Israeliin, eivätkä kovin\nluottaneet hänen epävakaisiin edesottamisiinsa. Useimmat vain\nymmärtämättömästi pitivät naurunarvoisena koko \"Bergströmin aviisua\".\nMonet taas tilasivat lehden velaksi, eivätkä sitten huolehtineetkaan\nmaksamisesta. Niinpä Israel sai kuuluttaa sanomassaan usean kerran:\n\"Täten saamme kehoittaa tämän lehden maksamattomia tilaajia ensi\ntilaisuudessa käymässä maksamassa tilaushinnan allekirjoittaneelle\".\nVieläpä sitten marraskuulla \"kantomiesten\" täytyy panna niskoittelevat\nlehden tilaajat koville ja uhata, että \"maksettakoon pianmiten, jos\n_Ikävämpiä seuruuksia_ tahdotaan välttää\".\n\nNiinpä tulikin \"pohjolan pisimmille perukoille\" nostetun\nsanantaistelijan elämä kovin vaivalloiseksi ja lyhyeksi. Omansa eivät\nhäntä tunteneet, eivät ymmärtäneet, eivätkä ottaneet vastaan, vaikka se\nlähestyi heitä heidän omalla kielellään -- ja vieraat häntä pelkäsivät\nja epäilivät. Vilkkaana ja toimellisena lehti kyllä aloitti elämänsä\njuoksun rimpuillen joskus rohkeastikin ja miehen tavalla, mutta pian\nsen elämänpiiri kävi kovin pieneksi ja ahtaaksi, ja sanominen sekä\nsisältökin sitä mukaa tuli yhä köyhemmäksi. Ja sitten seurasi viimein\nköyhä kuolema -- kallis kyllä julkaisumiehilleen. Viidennessäkolmatta\nnumerossa, joulukuun 12 p:nä 1877, toimittaja antaa lehden pienen\nlukijakunnan tietää: \"Tämä sanomalehti tulee tästä edespäin\nseisahtumaan. -- Monet asianhaarat tekevät sen tarpeelliseksi. Emme\ntahdo tässä niistä puhua tällä kertaa. Ne jotka ovat maksaneet\ntilaushinnan koko vuodelle, saavat hra Isr. Bergströmin luona rahansa\ntakaisin ja muutoin tarkempia tietoja lehden suhteen\".\n\nRuijan Suomenkielinen Lehti oli Jäämeren suomalaisten köyhä puolustaja\nsekä suomalaisten sanomalehtien pohjoisin esitaistelija. Lyhyenä\nelinaikanaan ennätti se viiteenkolmatta pikku numeroonsa painaa palasen\nVesisaaren ja Ruijanrannan kveenien elämää ja aherrusta. Mutta samalla\nse ehti todeta nousseensa kamppailemaan liian vaikeissa oloissa ja\nliian vähien ystävien varassa... Eikä sen koommin kyllä enää Ruijaan\nyritetty pystyttää kveeneille omaa lehteä.\n\nMutta Bergströmin Israelin pieni julkaisu ennätti kumminkin aurata\ntietä vasta tulevalle isommalle sanalle. Seuraavana vuonna, 1878, alkoi\nOulussa ilmestyä Kivekkään kuulu _Kaiku_, joka sitten pian valloitti\nkoko Peräpohjan sekä Lapinmaan ja viimein etsi tiensä Ruijaankin. Sillä\nsielläkin suomalaiset vähitellen rupesivat kaipaamaan ja ymmärtämään\nmuutakin painettua sanaa kuin uskonnollista. Vesisaaren suomalaisille\ntuli aikoinaan Kaikuja hyvin moneen taloon. Kehys-Jaako luki niitä\nuseat vuodet, ja Ulkojoen Heikki Kivelä oli ahkera Kaiun lukija,\nsamoin Linnin ukko ja Kalle Pietilä. Heikki Fält oli taas semmoinen\nKaiku-mies, että hankki lehteä muillekin, maakyliinkin hän levitti sitä\nsaaden aina seitsemännen itselleen. Kaikua harrastettiin aikoinaan\nPykeijan Pehkosessa. Heti kun posti saapui, tuli tupa täyteen kylän\nukkoja, ja Pehkosen muorin, joka oli paras sanantaitaja, piti vaikka\nnavettakeskisissä ruveta antamaan ukoille sanaa, varsinkin buurisodan\nasioita. Ahkerimpia kuulijoita olivat Inkilän Antti, Salmelan Eera ja\nPääkkösen Tuomas sekä karjalaisukko Iivana. Karjalan äijä oli niin\nsananhaluinen, että hänelle piti joskus muun puutteessa ruveta lukemaan\nalmanakkaa, ainakin luettelemaan siitä Suomen markkinoita. Niitä\nIivanan oli hauska kuulla, koska hän oli aikoinaan ajellut Suomessa\nmarkkinoilta markkinoille.\n\n\n\n\nKristillisyys\n\n\nPian sen pikeen kuin Laestadiuksen ankara tuomiokello kajahti Lapin\nerämaissa saattaen koko Lapinmaan ja Peräpohjan suureen parannuksen\ntekoon, lensi valtava heräyksen humahdus kaukaisille Ruijan\nsuomalaisseuduillekin.\n\nJäämeren rantojen kveenit eivät suinkaan olleet aivan uskottomia\nmaailmanrannan lapsia. Vanhat virsikirjat ja katkismukset ja muut\nkalliit tunnustuskirjat mukanaan he olivat tänne vaeltaneet, ja oli\nmatkassa myös kotikorven kasvattama usko, joka vakuutti nämä kirjat\nvakaiseksi sanaksi vaatien silloin tällöin niitä lukemaankin sekä\nteroittamaan jälkeentulevaiselle polvelle. Varsinkin virsikirjan\nevankeliumit ja epistolat kuuluivat suomalaisen tavalliseen\nuskonhartauteen, mutta monen sydän isosi vielä muutakin sanaa, Hunajan\npisaroita, Yrttitarhaa, jopa Wegeliuksen postillan pitkiä saarnoja\nainakin pitkän pyhäpäivän ravinnoksi. Tromssan uskovaiset vaimot\nkokoontuivat tutkimaan Lutherin kirjoja sekä Nohrborgin postillaa, ja\nRaisin vankassa vanha norjalaissukuinen Kellarin Rasmus-äijä seurasi\nhartaana Hans Haugen tunnustusta pitäen joka aamu ja ilta\npolvirukoukset vuoteensa vieressä sekä pyhisin pitkät hartaushetket,\njohon koko huonekunta otti osaa. Maalsjoen metsien vanhat kveenit\nahkeroivat Raamatun ääressä, ja entinen Ojanperän ukko tutki\nturvekammissaan suurta esikois-Raamattua.\n\nMonet vanhat rantalaiset, niinkuin Pyssyjoen kansa, olivat niin\nvanhurskaita, että pyhittivät ikivanhan keväisen rukouspäivänkin,\nvaikka esivalta oli muuttanut sen syksyksi. Se kyllä myös pyhitettiin.\nMutta vanha päivä, joka oli tehty \"hättiin, sottiin ja suurten vainoin\naikana\", oli oikea jumalanpäivä ja niin pyhä, että jos silloin meni\nmerta soutamaan niin heti tuli kova ilma. Niinpä myös seurasi kohta\nankara maailman sota, kun rukouspäivä muutettiin. Ja joulu, Jumalan\nPojan syntymäpäivä, oli niin kova pyhä, ettei silloin saanut edes\nhakata kalaa pataan eikä vettä vintata kaivosta, vaan kaikki piti\nsuoria jo ennen ja etukäteen. Pyhitti Pyssyjoki, ja pyhittää vieläkin,\nmonet muut kristilliset päivät, vaikka norjalainen ei niitä pyhiksi\ntunnusta, niinkuin kevät-Marian, Mikkelin, pyhäinmiesten päivän ja\nkynttelin.\n\nMutta tällaiset uskon työt Lapin ankara profeetta tuomitsi kuolleen\nuskon liivaksi ja oman vanhurskauden mädänneiksi hedelmiksi, jotka\nperkeleen vaikutuksesta kannettiin vain puustavin opin mukaan ilman\nsydämen ja mielen muutosta. Niinpä Laestadius sekä myös hänen monet\nlähetysmiehensä saarnasivat ankaraa lakia ja kadotusta kaikelle\nseurakunnalle, joka heidän mielestään oli vajonnut omaan vanhurskauteen\nja kaikkeen pahuuteen, jopa sokkunut kauheimpaan synnin rapakkoon niin\nsyvälle, että vain sormiennokat näkyivät.\n\nSiitä lapinkansa säikähti, ja monet omanvanhurskauden keinolla\nkulkevaiset huomasivat itsensä vain armonvarkaiksi sekä palasivat\noikeaan armon omistamiseen. Ja valtava heräyksen roihu levisi kuin\nsuuri metsäpalo yli koko Lapinmaan.\n\nJo varsin varhain Jyykeän jylhä tunturimaa sai kuulla tuomionsa, tuli\nmaahan lyödyksi sekä sitten nostetuksi kristillisyyden ihanille\nkentille.\n\nRuotsin tunturilaiset, jotka joka vuosi kävivät Jyykeän markkinoilla ja\ntaas joka kevät suurine porolaumoineen jutivat Norjan meren rannoille,\nolivat ensimmäisiä elävän kristillisyyden sanansaattajia Ruijan\nmerimaihin. Niinpä jo 1847 vaiheilla Olmavankan pikkumies, 5-vuotias\n_Jurisan-Erkki_, ihmetellen kuunteli ja katseli, kun kerran lapinäijät\nja -ämmät kähmivät sylisin toisiaan, itkivät ja iloitsivat, tunnustivat\nja antoivat syntejä toisilleen anteeksi. Eihän miehenalku ymmärtänyt,\nettä siinä Pyhä Henki teki töitään, eikä ollut hän oikein selvillä\nsilloinkaan, kun pari vuotta jälkeenpäin taas sattui kylän\n_huonerukouksiin_ ja siellä kuuli keskusteltavan ihmisen särjetystä\nsydämestä. Mutta niin paljon pieni olmavankkalainen jo käsitti, että\n\"taivhashen ne sillä hommaavat, kun niin taajovat\". Ja samaan\ntaivaalliseen matkajoukkoon poikakin sitten liittyi.\n\nJo näihin aikoihin saapuivat ensimmäiset vartavastiset taivaan tien\noppaat Jyykeän vuonolle. Itse vanhimman, Laestadiuksen, lähettäminä\nsananjulistajina _Antin-Pieti_ ja Siikavuopion _Naimakan Matti_ ajoivat\n1848 vaiheilla Jyykeää herättämään. Markkinakentän kylään miehet ensin\npysähtyivät. Mutta niin suuri oli täällä pahuuden ja pimeyden valta,\nettei saarnaajille annettu kattoa pään suojaksi, ei myöskään venekyytiä\ntoiseen kylään, vaan he saivat lähteä jalkaisin ja henki kurkussa\ntaivaltamaan kamalia jäätunturien vieriä vuononpohjaan Vieksikenttään.\nTäällä saatiin huonetta ja sanansijaa Mons-Monsan talossa, ja\nensimmäinen suuri heräys tapahtui Jyykeänvuonolla. Sitten apostolit\nsoutivat veneellä Vuosvankkaan, jossa taas monet tulivat synnin ja\narmon tuntoon, samoin kuin Voivuonossakin, johon saarnamiehet vanhalla\nhaahdella kovassa jumalanilmassa henkensä kaupalla pääsivät. Täällä\nvanha _Lars Hansa_ ensimmäisenä omisti armon niinkuin edellisessä\nkylässä _Hans Heiskala_. Näin kulki miespari ympäri vuonoa kylästä\nkylään lyöden ihmisten tuntoja, niin että suuri huuto ja valitus vain\nkaikui heidän vaellusretkellään, mutta myös kohta yhtä suuri ilon\nhuutokin, kun saarnamiehet todistivat Jumalan loppumattomasta armosta\nsyntisille ihmisparoille, Naimakan Matilla oli suuret evankeliumin\nlahjat, mutta Antin-Pieti, lapinsynty, joka oli niin luja Raamatussa,\nettei vähentänyt eikä lisännyt pilkkuakaan, pauhasi ankarasti, että\nJumalan piti saada lihaa, että Jeesus Kristus piti teurastaa\nveriuhriksi, ennenkuin Jumala suuressa vihassaan saattoi leppyä\nihmisille ja antaa heille armonsa. Teki viimein Markkinakin\nparannuksen, kun sitten taas monet puhuvaiset miehet vaelsivat\nkohentelemaan Jyykeän rannoille viritettyä pientä Herran tulta. Tulen\nkantajat, Naimakan Matti ja Antin-Pieti kävivät vielä monet kerrat,\nkävi myös _Tarkan Petteri_, sitten _Tapanin Aapo ja Hietasen Aapo_\ntulivat ja puhuivat. Ja vähitellen kasvoi Olmavankan pienestä\nJunsan-Erkistä koko Jyykeänvuonon iso saarnamies. Saatiin\nmarkkinakentän laitaan viimein seurapirtti -- Antin-Pieti antoi heti\nensi aluksi sata kruunua ja Vanha-Raska lahjoitti maakentän --, johon\nmarkkina-aikoina ja monesti muulloin suuri vuono kokoontui kuulemaan\nJunsan-Erkin sanaa, joka oli aivan Raamatun, Raattamaan ja Lutheruksen\nopin mukaan puhuttu. Saattoivat myöskin muut oikeat saarnamiehet puhua,\nmutta villiuskolaisten sanaa ei Jyykeän huoneessa koskaan otettu\nvastaan, eikä sillä ollut sijaa koko kylässä, jos villioppi yritti\ntulla, haudattiin se heti hieruan hiekkarantaan ja väärät opettajat\najettiin pois. Hyvin pian he saivat sulkea suunsa ja lähteä etsimään\nkuulijoita Muotkan kirkolta. Mutta Junsan-Erkki opetti oikein, ja\nJunsan-Erkki on vieläkin koko vuonon vanhin ja koko Jyykeän\n_kristittyjen päämies_, sananjakaja ja armonjulistaja. Vanha Erkki\nkyllä kelpaa Jyykeän päämieheksi. Hän on hyvin kylästynyt Raamattuun,\nja pitkän elämänsä varrella hän on julistanut jumalansanaa\nsuomalaisille, lappalaisille ja norjalaisille, papeille ja piispoille,\nprofessoreille ja suurelle kokoukselle Oslon kaupungissa, kerran\nkuninkaalliselle huoneellekin, ja Kaarasjoelle kaksikymmentä kertaa,\njopa itse Bernadotten prinssin kanssa kamppaillut rukouksesta todistaen\nkirkkohistorian avulla apostolien ajan rukouksen ainoaksi oikeaksi\nrukoukseksi.\n\nSaapui kerran heräys hengellisesti kuolleeseen Tromssan kaupunkiinkin.\nAntin-Pieti ja Naimakan Matti sekä myös _Naimakan Heikki_, joka oli\nkallis mies, siellä ensimmäisinä kävivät Herran viinamäkeä\nistuttamassa, ja kylvö lankesi hyvään maahan. Kaupungin vanhimpina\nkveenien kristittyinä muistellaan olleen _Färjärin Eevan, Matinlassin\nKreetan, Iisakin-Marian ja Puranterin Kreetan_. Siitä on jo ainakin\n50-60 vuotta, kun nämä muorit saivat Pyhän Hengen, ja siitä alkaen he\naina seisoivat vahvoina uskossa ja elivät niinkuin eivät enää olisi\nolleetkaan tässä maailmassa kiinni. Tuli uskoon myös hyvä nikkari,\n_Heikki Alamaa_, ynnä sitten muita miehiä ja vaimoja. Laikottiin huone\nnorjalaiselta ja pidettiin seuroja, kun saarnamies saapui. Mutta joka\nainoa lauantai-ilta kokoonnuttiin Färjärin Kallan tupaan lukemaan sanaa\nja keskustelemaan. Vaikkei ollut mitään _täkstin selittäjää_, niin omin\nvoimin vain siellä istuttiin ja puheltiin aina aamupuoleen yötä, niin\nettei Eeva saanut huonettaan siistityksi. Mutta Eeva ei siitä ollut\npahoillaan, puheli vain ja iloitsi sisarien ja veljien seurassa sekä\npalveli heitä niinkuin Betanian Martta ruveten vasta vieraitten mentyä\njärjestelemään huoneitaan pyhäkuntoon.\n\nKävi sen jälkeen Tromssassa muitakin sananjulistajia, Tarkan Petteri,\n_Posti-Petteri ja Tuuna-Ville sekä Takkinen_, sitten myös Junsan-Erkki,\njonka sananlääniin Tromssa kuului. Kävi vielä useasti Antin-Pieti, joka\nkerran voimallisella rukouksellaan paransi kuolemansairaana olevan\nMatinlassin tyttären. Koko sanankuulijain seura seisoi ympärillä ja\nkatsoi, kun Antin-Pieti oli kuolevan tytön vieressä hiljaisesti\nrukoillen ja taistellen Jumalan kanssa sekä voittaen kuin Jaakoppi,\nsillä tyttö avasi sammuneet silmänsä ja rupesi elämään.\n\nRaisinvankalle tuli etsikkoaikansa jo hyvin varhain. Tunturilaiset\ntännekin ensi miehinä saattelivat suuren heräyksen sanomaa. Mutta\nelävän uskon ensimmäiset mainingit tulivat tänne kovana Koutokeinon\nvillihenkenä. Maakunnan tie kun kulki talvella halki jokilaakson,\ntalojen nurkkain taitse ja pitkin jokea, niin sitä myöten koko\ntunturivalta ajoi. Ja Raisinvankka sai kauhtuen kuulla, kun Koutokeinon\nvilliin uskoon eksyneet lappalaiset huutaen, kirvaten ja vannoen sekä\ntäynnänsä luuloteltua jumalan henkeä ajoivat niin että nurkat ryskivät\nja jokireikä savusi. Kova huuto ja joikaus kuului jo tunturista asti ja\nsitten pitkin enoa:\n\n    \"Nyt tulee verimarkkinat,\n    verimarkkinat tulee...\"\n\nMoni raisilainen sai saman vimman. Nurmen _Vanha-Erkki_ tuli uskoon ja\npuhkui henkeä, ja _Kauno-Kaija sekä Eeva-Kaisa_, lapinämmät, olivat\nniin villissä, että huusivat vain ja joikasivat, kun henki otti vallan.\nMutta _Leppä-Heikku_ oli niin lujauskoinen, että väitti: \"Koska vesi\nkantoi Piettarin, niin se kantaa minutkin\", ja lähti kaalomaan mennen\nniin syvälle, että rupesi koutumaan. Mutta huuto ja hätä Heikulle tuli\nja uskokin loppui, kun Raisineno rupesi häntä hukuttamaan. Monesti\ntahtoi oikein tappelu tulla villiuskolaisten kanssa, kun satuttiin\nyhteen hierualla kirkon luona.\n\nVilliopin perässä seurasi pian kumminkin oikea usko. _Pokan Kustu_,\njoka oli harras evankeliumin mies, tuli tunturista ja rupesi\nsaarnaamaan elävää jumalan- ja raamatunsanaa. Varpissa, Potkassa ja\nRiekissä vanha Kustu piti seuroja, ja Jerikon muurit kaatuivat\nRaisissakin, koska Kustu niitä vähän aikaa oli piirittänyt. Tuli sitten\n_Pekka Raattamaa_, kova lainsaarnaaja, paiskaten heti helvettiin sen,\njoka ei tunnustanut syntejänsä. Monet hänen ankaria tuomioitansa aivan\npelkäsivät ja varalta kokosivat syntejä sunnuntaista toiseen, että\nolisi ollut Pekalle tunnustamista. Mutta puhui Pekka myöskin\nJeesuksen verestä ja armosta. Pitkin vankkaa vaelsi saarnaten myös\n_Nuortta-Andaras_, samoin Jyykeän herättäjät Naimakan Matti ja\nAntin-Pieti kävivät kylvämässä Raisin metsäpeltoa pitäen seuroja\nmilloin Nurmessa, Lumijängän Jounilla, Leppä-Heikun talossa ja muissa\nmetsien asunnoissa. Kulki jonkin kerran _Erkki-Antti_ sekä lapinmiehet\n_Mihkala Spein ja Ies-Pieti_, ja Tarkan Petteri taivalteli vankkaa\nkahdeksantoista vuotta. Siitä Raisin metsiin nousi kaunis Hertan pelto,\njossa jyvä kasvoi ja kantoi hedelmää.\n\nMutta vihamies tuli ja kylvi pahan siemenen Raisin nisukenttään.\n_Matin-Piera_, joka oli ottanut voimansa Tarkan Petteristä, rupesi\nlastaamaan lukkari _Eeven Hansenia_, elävää kristittyä, sanoen, että\nhän on Juutas, joka kantaa kukkaroa, ja että hänessä on perkele.\nLukkari näet virkansa mukaan peri veronaan tolpan jokaiselta\nristittävältä raisilaiselta, joka hänen piti merkitä kirjoihin, saaden\nsiten vuodessa parikymmentä tolppaa. Ja tästä syntyi lopulta\neriseuraisuus Raisin rauhalliseen metsäperään. Toiset olivat samaa\nmieltä kuin Matin-Piera, että lukkari on Juutas, kun kantaa kukkaroa,\nmutta toiset pitivät häntä elävänä kristittynä. Ja syntiset ihmisparat,\nkaikki samoja köyhiä armonkerjäläisiä ja kukkaroa kantavia juutaksia,\nrupesivat lastaamaan ja tuomitsemaan toisiansa. Sai jo _Juhana\nRaattamaa_, esikoinen ja päävanhin, sanoman Raisin seurakunnan\npahennuksesta ja lähetti _Junnu Raution sekä Oulan-Kristianin_\nsaarnaamaan sovintoa. Tuli heidän matkassaan sanan miehiä koko\ntodistajain joukko, jyykeäläiset _Pohjosen Niku, Heiskalan Hannu ja\nSeppälän Iisakki_, kaikki armoitettuja kristityitä. Nivan Olauksen\nhuoneessa sillan luona sekä Matinkentässä pidettiin pitkiä seuroja ja\ntutkistelemuksia, ja lopulta oltiin kaikin samoja jumalanlapsia.\nOlauksen huoneessa asui suuri hengen yhteys, rauha ja ilo Herrassa, Sen\nvakuudeksi tehtiin ja nimillä vahvistettiin sovintokirja, jota Raution\nJunnu lähti viemään Raattamaalle. Mutta kun Junnu ja toiset sananmiehet\noli hyvästelty taipaleelle, metsäperä pian uudelleen leimahti\neripuraisuuden liekkiin. Junnu juti taas Raisiin, pauhasi sovintoa pari\nviikkoa, ja kristiveljet ja sisaret olivat jälleen saman paimenen\nlampaita. Mutta kun puhuvainen Junnu taapersi pois jättäen laumansa\nkorpeen, niin se kohta uudelleen hajaantui...\n\nJa sellaisena Raisin kaukainen metsäperä pysyi. Kaksi pientä\nmetsätokkaa vaelteli samoilla laitumilla, isosi ja janosi samaa\nvirvoittavaa elämänvettä, mutta ei voinut kostua yhtaikaa samalle\nkaltiolle. Paimenet eivät sopineet, eivätkä tahtoneet. Naimakan Matin\nja muiden vanhojen kylväjäin peltoa tulivat sitten monet nuoremmat\nruokkoamaan. Junsan-Erkki kävi usein, kävi myös _Paulus Palovaara_,\nrovaniemeläinen saarnamies, ja _Olli Koskamo_, Kittilän synty, tuli\nvielä Tuuna-Ville Alattiosta. Paineli sitten jo pöydän taakse omankin\nperukan miehiä, _Erkki Vinnelys ja Jankan-Jussa_, jopa nöyrä _Kellarin\nKristian_, kun henki antoi voimaa, sanoi hartaat rauhansanansa. Mutta\ntuomion ääni kajahti monen suusta. Ei riittänyt, että riita asui\nkovalla kotoisella kankaalla, vaan monesti merellisellä kalaretkelläkin\nnousi ankara sanan ja hengen taistelu. Kellarin Kristianilla oli aina\nRaamattu turvana kaukaisilla kalaretkillä, ja joskus saattoi\nsanataistelussa ukkoparan tunto niin särkyä, ettei viikkokausiin tullut\njuuri mitään kalastuksesta. Täytyi vain istua Raamatun turvissa etsien\nsiitä lohdutusta. Ja alusta kun Kristian lähti taivaltamaan pyhää\nkirjaa, niin viimeiseen lukuun hän sen lopetti. Näin täytyi tehdä ja\nnoutaa pelastusta, sillä monesti Kristian manattiin palavaan\nkadotukseen, kun Siirin Juhanit, Muonion Feetut ja Birgerin Junnut\nkala-apajiltaan joutuivat puhaltamaan tuomiopasuunaa, niin että muoto\nvain pohotti mustana kuin Kainin kasvot. Juuttaan kukkarosta ja\nkasteesta oli hajaannus tullut, ja kaste oli vieläkin pahin sovinnon\nrikkoja. Jyykeäläiset väittivät, että äskensyntynyt lapsi ei ole\nparempi poronvasaa, vaan vasta kasteessa tulee siunaus, ja lapsi\nkuoltuaan kostuu kotiinsa kunnian valtakuntaan, mutta kastamatonna\nkuollessaan hän joutuu iankaikkiseen kadotukseen. Mutta toiset taas\nähittivät, ettei kaste ole mikään autuuden oppi, jopa muutamat olivat\nsitä mieltä, ettei kaste ole kummempi kuin lappalaisen poron\nmerkitseminen.\n\nMutta vanha hiljainen Kellarin Kristian sanoi vain:\n\n-- Voi, onnettomia niitä, joihen pitää valituita tuomitseman! Siinä on\nnokko syntiä ihmisellä, kun on rakastamattomuus syämmessä.\n\nHerran sanan piti saapua Alattionkin viljaville rannoille, jossa karkea\nPruntsin Juha seisoi Raamattuineen. Mutta vielä kamalammat merkit kuin\nRaisin perukka sai Alattion pohja nähdä suuresta kääntymyksen\nkamppailusta. Täälläkin tunturilappi huusi villinä, niin että Alattio\noli aivan kauhuissaan, vielä enemmän, kun muutamia alattioiaisia\nliittyi tunturilaisten hurjaan parttioon. Ryntäsipä vimpakalloinen\njoukko Kaavuonon ruukillekin aikoen elävältä kärventää koko kadotuksen\nkansan tulenpalavassa hytässä, joka lappalaisten mielestä hehkui aivan\nkuin vartavastisena katumattomien helvettinä. Tätä turmantyötä\ntunturilaiset eivät kumminkaan uskaltaneet yrittää, koska Kaavuonossa\noli kovia miehiä. Mutta jo pian saapui vistottava sanoma Koutokeinon\nveritöistä, ja taas muuanna kolkkona marraskuun päivänä juti kylään\nkolkko raito sotamiesten saattamia, ahkioihin köysillä kiinni\nsurrattuja lappalaisraukkoja, miehiä ja naisia sekä parkuvia lapsiakin.\nJoukkoa vartioitiin sitten vankilassa, tutkittiin ja tuomittiin sekä\nlähetettiin Trondhjemin linnaan. Mutta kaksi pahinta ja vihaisinta\nmiestä, _Aslak Hetta ja Maunu Sompio_, mestattiin Bossekopan ja\nBugtenin välisellä metsäkankaalla. Maunu parka menehtyi kyllä jo huivia\nsilmille sidottaessa, mutta ylpeä Aslak ei tarvinnut edes papin\ntarjoamaa ehtoollista, huusi vain, ettei peevelin piilun pidä pystymän\nhänen lihaansa. Päättömät miehet irtonaisine päineen haudattiin\nKaavuonon kirkkotarhan pohjoislaitaan, niin että toinen puoli ruumista\ntuli kalmiston sisä-, toinen ulkopuolelle. Ja saman tarhan hiljaisessa\nkaakkoisnurkassa sai levon toinen heidän uhreistaan, kauppias\nCarl Johan Ruth. Kamalan koston sai Koutokeinon villiusko,\nlappalaisraukkojen mieletön käsitys Raamatusta, kristinopista ja\nuskonheräyksestä, mutta kamalat olivat sen hedelmätkin. Vanha Andsjön\nKreeta Raisissa vielä muistaa, että häntä ihan vistotti, kun muuan\nmukana ollut lapinpoika muisteli ja punaliidulla piirteli koko tappelun\npirtinseinään. Ja hautaan horjuva Flygaren Kaisa Bossekopassa niinikään\nmuistaa, kuinka Peterin Anna-Liisa, joka oli juuri silloin ollut\nKoutokeinon papilla Hvoslevilla piikana, tasaisen yön tarinoi, kun\ntytöt kerran yksissä yrittelivät unta. Oli tunturista tullut yhdeksän\nsiidaa lappalaisia,[113] miehet edellä koivunvitsat, seipäät ja\ntervakset kädessä sekä perässä akat ja lapset, vielä kiedgamkäärökin\neukkojen selässä. Kauppiaan taloon oli menty, ja kauppias oli tapellut\nvastaan hosuen aitanavaimella, mutta lappalaiset olivat viuhauttaneet\nriuvullaan jalat pois alta ja sitten piesseet miehen kuoliaaksi.\nVallesmanni Bucht, joka asui kauppiaan talossa, oli myös pieksetty\nvähiin henkiin; Andaras Pannen akka oli seipäällä iskenyt leukapielen\npoikki, Peterin Anna-Liisa, joka silloin oli juuri sattunut olemaan\nkauppiaan talossa, oli palvelustytön kanssa kantanut miesraukan\nlohtaan. Mutta viilijoukko oli tullut sinnekin, Aslak ja Maunu\netunenässä. Toinen oli heti asettanut suurpuukon pystyyn vallesmanin\nrintaan, toinen paukahduttanut halolla päälle, ja siinä oli ollut\nloppu. Sitten miehet olivat pistäneet tulen tyynyyn ja polttaneet koko\ntalon. Siitä oli mennä remuttu pappia tappamaan, tavattu hänet kentällä\nja ruvettu siinä rääkkäämään. Mutta silloin oli tullut apua Autsista,\nja koutokeinolaiset olivat uskaltaneet ruveta tappelemaan vastaan.\nSuopungilla niinkuin villejä poroja oli vimmattuja miehiä ja naisia\nheitetty kiinni toinen toisensa perään ja teljetty aittoihin lukkojen\ntaakse. Trondhjemin vankilaan moni eksynyt lapinnainenkin joutui\nvillioppinsa teettämien töiden takia, Andaras Pannen akka kolmeksi\nvuodeksi. Alattiossa Andaras odotteli muoriansa ja varusteli\ntuliaisiksi ison pytyllisen lannan voita, toisen hyvää suolalohta sekä\nkasan selvää Ruijan limppua. Kauan Andaras sai odotella, mutta viimein\nämmä rukka palasi vanhana ja laihana, pitkä seiväs kädessään astella\nkyykäten pitkin Bossekopan kaljua kalliorantaa.\n\nTällaisten vistottavien tunnusmerkkien perästä Alattio pelolla otti\nvastaan oikeatkin sananjulistajat. Antin-Pieti oli tämänkin merikansan\nensimmäisiä apostoleita, ja sitten myös Ies-Pieti kulki monet kerrat,\nniin että koko tunturimaa Kaavuonoa ja Lankovuonon periä myöten pääsi\nvilliuskon pelostaan käsittäen oikean uskon, joka kapeaa tietä myöten\nohjaa ihmisen taivaan iloon. Saarnailivat täällä kyllä paavin papitkin,\nmutta heidän tiensä oli leveä ja vei iankaikkiseen kadotukseen niinkuin\nKoutokeinon villioppi. Sille tielle ei toki tahdottu joutua. Eikä\ntarvinnutkaan, sillä monet muut jumalan miehet kävivät Alattiota\nopastamassa. He kun sanoivat heti: \"Nyt pittää tulla tottuus ethen:\nhelvetti kuumaksi, ja taivhan ovi auki!\" niin tiedettiin, mihin päin\nsyntisen ihmisparan oli pyrittävä ja mitä oli tarjolla. Se tieto pani\njo köyhän kalastajamuorin iloitsemaan sekä vanhan vakavan Kaavuonon\nsepän tuntemaan sisäistä riemua. _Tibergin Jussa ja Kreeta ja Paasin_\nvanhat Lankovuonossa ensimmäisinä iloitsivat ja ahkeroivat autuuden\nkeinolla, ja Kaavuonossa kokoontui pieni seura _Kihlangin Aukustin_\npirttiin sanan ja hengen yhteyteen. Suolakentän Kaija, pieni\nlapinmuori, sai pyhän liikutuksen hengen, hyppäsi ja riemuitsi:\n\n-- Kun ihmisen tuntu heräjää, niin rietas henki hippaa maan ja taivhan\nvälillä niinku villi herka.\n\nSai Alattio sitten äärelleen aivan oman oppi-isän, kun _Juhan-Petteri\nPosti_ rupesi pauhaamaan ja pauhasi neljäkymmentä ajastaikaa koko\nvuonon autuudeksi. Petterin toimesta rakennettiin yhteisin voimin\nseurahuone suruttoman miehen Ole Johansenin lahjoittamalle maalle.\nSiinä Posti sitten paimenteli hänelle uskottua tokkaa saarnaten väliin\nniin voimallisesti, että koko pirtti oli liikutuksissa ja vapisi kuin\nJuhan-Petterin jähti Jäämeren myrskyissä. Saatiin Petterin jälkeen\nsaarnamieheksi _Tuuna-Ville_, Pykeijaan muuttanut kemiläinen. Antoikin\nPykeija kyllä Villensä, sillä se ei häntä oikein tunnustanut, vaan\nmoitti Villen opettavan, että lapset ovat pyhitetyt Kristuksen\nsikiämisellä ja syntymisellä, ja lasta kantava vaimo on niin pyhä kuin\nNeitsyt Maria. Pykeija kyllä koetti Villeä vastata:\n\n-- Sie et ymmärrä niitä asioita, kun sulla ei ole lasta... kun sulla on\nvain yhä Kaija... ja entinenkin Kaija oli vain yksin... Minkätähen\nsitten Kristuksen piti kärsimän?\n\n-- Aikuisten ihmisten tähen, Ville selitti.\n\nEivät muutamat muutkaan vuonot hyvästyneet Villeen. Jotkut sanoivat\nhänen kuuluvan _ishon henkhen_ niinkuin Rantalakin, jotkut tuomitsivat\nniin ankarasti, että \"Tuuna on alimmainen kivi helvetissä, ja muut\nmakkaa sen päällä\". Mutta Alattio otti Villen vastaan, kuuli häntä ja\nyhtenä miehenä rakensi hänelle pienen soman talon, jota riitti Villen\nkuoltua vielä Villen Kaijallekin.\n\nJos eivät toiset vuonot rakastaneet Posti-Petteriä eivätkä uskoneet\nTuuna-Villeen, niin ei Alattiokaan sokeasti uskaltanut kaikkiin ulkoa\ntulleisiin sananmiehiin. Junsan-Erkki Alattion mielestä astui edes\neriseuraisessa hengessä, ja kun Paulus Palovaara tuli ja saarnasi ja\nvaltasi vähäisen parttion, niin enin osa Alattiota tipahdutteli vain\nknappia hänen hooviinsa, jopa muutamat huusivat oviloukosta:\n\n    \"Pauluksen p...t,\n    ja ruumenen roskat!\"\n\nPaulus Palovaaran täytyi lähteä vaeltamaan, ja hänen parttionsakin pian\nloppui. Eikä sen jälkeen Alattiossa ole enää ollut eriseuraisuutta.\nOn käynyt täällä vain puhtaan tunnustuksen saarnaajia, niinkuin\nKallijoen _Juhan Kukko_, Jumalalta valittu mies, myös tunturilainen\n_Matin-Mortti_ ynnä moni Suomen puhuvainen, jopa suomea osaava opettaja\n_Ananias Brune_ Hammerfestistä, Ja näin on Alattiossa jo kauan\nahkeroinut kaunis kristikansa, jolla on yksi usko ja yksi tunnustus,\nyksi lammashuone ja yksi paimen.\n\nMutta on Alattiossa niinkuin muuallakin muutamia suruttomia\nmaailmanlapsia, jotka eivät ole välittäneet valtakuntien vaihetuksesta,\nvaan elävät siinä valtakunnassa, jonka pääherrana on perkele, mustan\npässin isäntä. Ovat he kyllä seuranneet jumalanlasten vaellusta,\nkuulleet heidän sanaansa, nähneet koko huoneen rymyävän ja iloitsevan\nPyhässä Hengessä joskus ihan menehdyksiin asti, kuulleet kielillä\npuhuttavan, mutta eivät ole tulleet tunnossaan lyödyiksi eivätkä edes\nsaaneet korvanpistosta. Ovatpa vain ruvenneet sanomaan, että koska on\nyksi lammashuone ja yksi paimen, pitäisi olla myöskin yhteiset\nlammasnahkaiset rouot, joiden alle kaikki yht'aikaa mahtuisivat.\nSellaisia yhteisroukoja he ovat tietävinään olevankin muissa seuduissa.\nJossakin tunturikylässä suruttomat sanovat olevan viidestäkolmatta\nnahasta neulotut rouot, jotka ovat jo aikamoiset. Mutta Lofootissa\ntiedetään olevan oikein emävällyt, kahdeksastakymmenestä pässinnahasta\nkursitut seurakunnansuojat.\n\nPorsangerillekin puhuvaiset miehet saapuivat saaden sielläkin aikaan\nsuuren synnintunnon ja parannuksen, niin että moni tuli sydämestään\nympärileikatuksi. Laestadiuksen heräys ja Raattamaan evankeliumi saivat\ntäälläkin valtaa. Monet saarnamiehet Porsangerilla vaikuttivat.\nAlkuaikoina sanotaan täällä liikkuneen ainakin _Erkki-Antin_, ja sitten\nmyöhemmin vaelsivat useat muut puhuvaiset miehet. Monet kerrat täällä\nkulki Olli Koskamo, samoin myös Taanan saarnamies _Aapa-Hans_.\nEivätkä he erottaneet ihmistä, vaan saarnasivat kaikille haukkumatta\ntoisia suruttomiksi. Sillä Pyssyjoki, entisen Kippaisen Sammelin\njälkipolvi, on suureksi osaksi seisonut vain Kippaisen Sammelin\nja Juntti-äijä-raukan tunnustuksessa eikä ole ruvennut kovin\neriseuraiseksi. On vieläkin paljon vanhaa ja nuorta Pyssyjokea, joka ei\nparhaimmistakaan _Palon Pietarin_ lakisaarnoista eikä ihanista\narmonvuodatuksista joudu liikoihin liikutuksiin, vaikka vanha Pietari\nonkin hyvin puhuvainen mies ja on käynyt oppia entisten saarnaajain\nseurassa sekä itse Ies-Pietiä monta kertaa kiertänyt ympäri kaulan.\n\nJo elävän kristillisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä armonsanoma\nsaapui Ruijan itärannoille herättämään suurten suomalaisseutujen\nnukkuvia omiatuntoja. Valtavin kveenien joukko asui Vesisaaressa, ja\ntäällä tapahtui ensimmäinen armon omistaminen. _Tibergin Iisakki_,\ntullimies ja höökäri, toi 1860 Pajalan markkinoilta palatessaan muun\nmarkkinatavaran mukana matkassaan myöskin _Erkki-Antin_, jolla oli\naina elävä lain ja armon sana suussaan.[114] Mutta Erkki-Antti ei kyllä\nsaanut olla kaupungissa kuin muutamia päiviä, ennenkuin hänen\nkäskettiin painua keinoonsa. Eikä saanut Anterus seurojakaan pitää,\nkoska täälläkin oli jo kuultu sekä pelätty Koutokeinon villioppia.\nMutta sen vain Pajalan mies sai aikaan, että vesisaarelainen _Aaron\nParainen_ sekä leskivaimo _Maria-Helena Tiberg_ ynnä pari muuta\nvaimoihmistä käsittivät elävän uskon, jopa Aaron Piirainen niin\nlujasti, että rupesi puolestaan todistamaan armoa muillekin sekä\nsaarnaamaan parannusta, niin että monen vesisaarelaisen vanha Aatami\npelästyi. Jo pian tullimies Tibergin, Erkki-Antin kyytimiehen, sydän\nsärkyi, samoin hänen emäntänsä tunto lyötiin, niin että he, molemmat\npuplikaanit, tunnustivat Jumalan armon. Sitten piskuinen elävän uskon\njoukko kokoontui joka ilta ehtoorukouksiin Tibergin lesken pieneen\nhuoneeseen Sisäpäähän, ja täällä Jäämeren miehet, priiskoitetut\nKristuksen verellä ja päästetyt pahasta omastatunnosta, iloitsivat,\nsekä Ruijanrannan Siionin tyttäret riemuitsivat hengessä, vaikka\nsuruttomat monesti tulivat pilkkaamaan. Mutta pieneen valittujen\nseuraan, joka oli kuin sinapin siemen, yhtyi pian muitakin, ja\nuskovaisten luku lisääntyi yhä uusilla armoitetuilla sieluilla.\n\nMutta rietas henki nousi täälläkin pian rienaamaan Herran pientä\nseurakuntaa. Se lähetti Suomesta puhujia, jotka saarnasivat _pyhänlihan\noppia ja kylmää hyppyä_, todistaen, että ihmisen liha on pyhä, ja lihan\ntyöt ovat pyhät. Heitä kuultiin ja uskottiin, monet lankesivat lihan\ntöihin, toiset taas ryhtyivät riemuitsemaan ja hyppäämään ilman Pyhän\nHengen vaikuttamaa tunnon ja sydämen liikutusta. Tullimies Tiberg, joka\non kirjoittanut paperille Vesisaaren kristillisyyden \"Aikakirjan\",\nmuistelee, kuinka \"Kylmiin hypyin näyttäkin vähän alun merkkiä olevan\nkuin erinomattain yksi naiskristitty jolta ototetaan paranusta\nvioistansa kerkiä kaksi kertaa oleman liikutuksissa yksissä Hurun\nseuroissa jotka ei ole pitemät tavalisesti kuin parin tiiman paikoin.\nEikä tämä sisar tarvitse anoa syntiä anteeksi keneltäkän vaikka riita\nveljiä ja sisar on läsnä häntä kuin hän pyöri seurahuonen lattialla\nniin hän mennene ohitse ja on muka vapaana\". Saapui tänne Suomesta myös\nsellaisia sananjulistajia kuin muuan pikkuinen Oulun _färjäri_, joka\npauhasi kovasti ja antoi syntejä anteeksi. Hänen eteensä pöydälle piti\nlyödä kaikki synnit, mitä oli tehnyt. Mutta jos syntejä oli vähän, ei\nniitä kannattanut antaa anteeksi, vaan Oulun mies käski mennä tekemään\nlisää ja tulla uudestaan pyytämään synninpäästöä. Monet heti löivätkin\npöydälle koko panoksen rikkomuksia ja rötöksiä, joita eivät olleet\ntehneetkään, ja saivat summakaupalla kaikki anteeksi. Ja näin vääräin\nprofeettain vaikutus oli vähällä hajoittaa koko seurakunnan ja turmella\npienen kylvön, joka oli langennut hyvään maahan. Kalamiehet nousivat\ntoisiansa vastaan, ja kalamiesten emännät keskenään riitelivät oikeasta\nuskosta.\n\nLota kyllä nousi ja turska tuli omaan aikaansa, mutta kierolla silmällä\ntoisiaan katsellen kalamiehet soutelivat meripalstalleen, kun\nmerkkilippu oli vetäisty tankoon. Mutta tuli taas 1866 opetusisä\nErkki-Antti Vesisaareen ja Ruijan rannoille särkemään väärää\nvanhurskautta sekä saarnaamaan pois pyhänlihan oppia ja kylmää hyppyä.\nNyt saarnamies saikin viipyä kauemmin ja pitää koossa pientä\nrantatokkaa. Hän toimitti seurakunnalle Juhani Raattamaan kirjeitä ja\nsaarnoja, joissa iso vanhin opetti, neuvoi ja varoitti sekä kehoitti\npysymään sovinnon ja oikean uskon tiellä. Seitsemät, kahdeksat kerrat\nRaattamaa lähestyi Varengin uskovaisia. Niinpä hän maalisk. 16 p:nä\n1868 kirjoitti Puraisen Marjalle: \"Minä olen kuulut että heräneet ovat\ntoiset toisiansa vastan ja niin muotoin taitavat meinata rakenta monta\nKristuksen valtakuntaa Vesisaaressa mutta älkät eksykö yksi on\nlammashuone ja yksi Paimen. Pysykäät koossa ja pitäkäät hengen yhteyttä\nanteeksi anokaat ja anteeksi antakaat toiset toisilenna. Mutta\neriseuraiset ei alena itsensä vaikka seurakunta heitä neuvo ja niitä\nkäskee apostoli paeta. Suomen sontaa tämäki on että kirota entisen\nkristillisyydensä jossa on erehtytty -- kylmältä hypätä ei se ole mikän\nerityinen synti kuin jalat kestit. Tehkön kaikki parannus tästä opin\nerhetyksestä ja uskokon evangeljumin että tulevat palavaksi hengessä\nkyllä Kristuksen rakaus vaati meitä kaiken jumalattoman menon hylkämän.\nTäältä asti olen kaikille erhetykset anteeksi antanu\". Varengin\nseurakunnan vanhimpana saarnaili ja hoiteli Raattamaan ja Erkki-Antin\nkylvöjä sitten kalanpyytäjä _Heikki Mutoslompolo_ toimien sen\nymmärryksen mukaan kuin hänelle oli annettu. Mutta kumminkin\nseurakunnassa taaskin pian eripuraisuuden perkele nosti päätään.\n\nSilloin tuli 1870 vaiheilla Vesisaareen _Pietari Hanhivaara_, tuli\nkutsuttuna sovinnontekijänä. Monet seurat Hanhi-Pieti täällä piti\nsaarnaten Matti Poikelan pirtissä, ja kansaa tuli niin paljon, että\nporstuatkin olivat tupaten täynnä. Pietari puhui viisaasti ja\nvoimallisesti. Suuri synnin ja armon tunto valtasi kalakansan, ja\nsovinnon enkeli liikkui saarnapirtissä. Itkettiin ja riemuittiin,\nhypättiin ja taajottiin, huudettiin ilosta ja surusta ja tartuttiin\ntoisiaan kaulasta, anottiin ja annettiin syntejä anteeksi ja yhdyttiin\nkaikin samaan lammashuoneeseen. Pois lähtiessään Hanhi-Pieti määräsi\nKallijoen miehen _Kalle Neljäskunnan eli Hyryn_ seurakunnan\nsaarnamieheksi, Ja Kalle, kalamies, saarnasi toisille kalamiehille\narmonsanaa. Sovinto ja rauha asui Varengilla, lota ui parvittain\nrantaan, turska tuli perässä ja kansa sitä hyvässä sovussa juksasi sekä\npyysi liinalla. Mutta kohta kumminkin jälleen eriseuraisuus astui\nvaltaan, kun puhuvaisia miehiä liikkui kylillä pauhaten omaa oppiansa.\nTuli taas Hanhi-Pieti sopua saarnaamaan, tuli Pietin veli _Fredrik\nPaksuniemi_ kaksi kertaa kehoittamaan kristilliseen rauhaan.\nPäästiinkin niin sopuisiksi, että yhteisin voimin ruvettiin 1875\nrakentamaan kaupunkiin seurojen pitohuonetta, jossa sitten veljinä ja\nsisarina käytiin sanaa kuulemassa ja riemuitsemassa. Kulki täällä ensi\naikojen iso puhuvainen, _Parka-Heikki_, herättäen sieluja joka\nrannalla, Taanassakin Parkajoki pauhasi ensin Punakassa, sitten\nHiltusen Tanelin talossa yksitoista päivää, ja sieluja tuli Herralle\nmyötäänsä. Tappokentän miehet, Erkki ja Niku, tekivät parannuksen,\nsamoin Aaron-Aleksanteri, Piettar-Uula ja Uula-Niiles, Ellin-Piera ja\nRastin Kalle palasivat pahoilta poluiltaan. Tenonsuun miehen _Hans\nHelanderin_.\n\nAapa-Hansin, Parka-vanhin kätten päälle panemisella siunasi\nvoimalliseksi sananjulistajaksi, ja hänestä kasusi väkevä uskon\nsaarnaaja sekä väkevä mies historiassa. Aloitteli näihin aikoihin\nsanankylväjän virkaa myös Kittilästä tullut Varengin mies, _Olli\nKoskamo_, josta myöhemmin tuli Raattamaan parhaita saarnatovereita.\nInarin kautta Olli oli vaeltanut Vesisaareen kynttiläsunnuntaina 1876,\nsaarnannut jo jonkin kerran Ivalon Kyrössä niin hyvällä menestyksellä,\nettä vain pari vaimoa oli jäänyt liikuttamatta. Poikelan pirtissä Olli\noli ensi kerran Vesisaaren kansalle julistanut Jumalan sanaa ja saanut\nväkevät liikutukset, Nivan Kallen Juusehviina oli hyppinyt lattialla ja\nhuutanut aivan taitamatonna, ja Aaron Purainen oli arvellut, että\nseurakunnassa on kyllä enemmän Pyhää Henkeä kuin Ollilla. Mutta Olli\noli vastannut, että seurakunnassa on Pyhää Henkeä enemmän kuin\nPuraisella ja hänellä yhteensä.\n\nMutta kveenikansa ei kylmillä Ruijan rannoillakaan kauan jaksanut pysyä\nsovinnon saralla. Taaskin eriseuraiset sananjulistajat saivat\nkylvetyksi pahan siemenen, silloin kun pellon isäntä oli nukkumassa.\nTapahtuipa niinkin, että Vesisaaren seurapirtin isäntäkunta 1884 sulki\nsaarnahuoneen oven Olli Koskamolta ja Paulus Palovaaralta, ja taas\n1887, kun Koskamo, Aapa-Hans, Palovaara ja _Juho Sirkanmaa_, kolmas\nSuomen saarnamies, Enontekiön Muotkajärveltä poissa, yrittivät tulla\nseuroja pitämään, pantiin ovet lukkoon. Ei auttanut, vaikka vanha\nRaattamaa kirjoitti: \"Älkäät rakkaat veljet hajoittako Kristuksen\nlaumaa niinkun Vesisaaressakin on lukittu seurahuone niinkun suruttomat\npapit lukitsevat kirkot eikö tämäki ole hajoittamista\". Erkki-Anttikin\nvaroitti ja kirjoitti jo syksyllä 1886 Johan Takkiselle: \"Ja mitä veli\nkirjoitti että minä preivin kautta korjaan kirjoituksenin, niin minä\nsanon että en olenekaan niin ylioppilas että osan niitä korjata kuin\nolen oikein puhunut ja vapan käsityksenin kirjoittanut, jokohan\nnorjassakin heräneellä kansalla mahta olla niin himmi näkö ettei näe\npulikoita oma viisaita pahtapaita, eri seuralaisia ja minkälaisia,\nnäkyy täällä ruotsissa ja suomessa, ja samoin preivit osottavat\nnorjastaki\". Mutta pirtin sulkijat sanoivat heidän jo vanhuudesta\nhouraavan sekä Sirkanmaan ja Koskamon joukkoineen olevan tuomitsijoita\nja opettavan väärää oppia. Kirjoittivatpa saarnapirtin isännät\nmaaliskuun 25 p:nä 1887 oikein 12-pykäläisen paperin seuratalonsa\nkäytännöstä, ja sen kahdeksannessa pykälässä sanottiin: \"Vaan ne jotka\nteeskentelevät itsensä opettajoiksi ja pyrkivät sisälle seurahuoneesen\nhajottaman ja taisteleman. Ja jotka ei seuraa sitä puhtasta oppia ei\nelämässä eikä vaelluksessa. Vaan ovat ainoastansa seuran pahennukseksi.\nSemmoisia personia on hallituksella valta ulossulkea rukkoushuonesta\njosko he sitten ovat omia seuran jäseniä taikka ulkopuolelta\nvaltiokirkon seurakuntaa\". _Pykäläkirjaksi_ toiset kristityt nimittivät\ntätä paperia sekä seurahuoneen uskovaisia _lukitsija-kristityiksi_. Ja\nlukitsija-kristityt pitivät poliisien vartioidessa seurojaan\nsuljettujen ovien takana, ja saarnamiehinä istui pöydän takana Kalle\nNeljäskunta, _Jaako Björnström, Lillengin Tuomas_, Pykeijan _Olli Kanto\nniemi_ sekä Tuuna-Ville. Mutta Koskamo miehineen puhui Reinhold\nHelanderin talossa, ja täälläkin oli väkeä huoneet täynnä.\nKokoonnuttiin myös godtemplarien huoneessa ja Järvitalon isossa\nlohdassa.\n\nMutta sitten taas jo kerran syksyllä lyötiin sovinnon kättä. Kalle\nNeljäskunta ja Björnström rukoilivat anteeksi oven lukitsemistaan, Eetu\nPasma valitti, että oli lastannut opetusisiä, ja Juhan Sallinen\npahoitteli nimitelleensä toisia eriseuralaisiksi, vielä Neljäskunta\nanteeksi pyydellen kiersi Koskamoa ja Aapa-Hanssia ympäri kaulan.\nSitten Aapa-Hans ja Koskamo pitivät suuria seuroja koko viikon, ja\nkuulemassa oli sekä lukitsija-kristityitä että vanhinten rakastajia\nynnä myös uskotonta kansaa. Ja Jumalan puhdas sana vaikutti \"päälle\nnäkyväisiä liikutuksia vanhinden rakastajissa, vaan ei lukitsijoissa\".\nMutta oikein ensimmäisen helluntain heräykset ja liikutukset\ntapahtuivat Vesisaaren seurapirtissä 1895, kun Koskamo ja Sirkanmaa\nsiellä julistivat Jumalan armoa syntisille ihmisille. Kova huuto ja\nhumu siinä oli, kun puolin ja toisin tunnustettiin syntejä ja anottiin\nanteeksi. Ja suuri kansan paljous oli koossa. Sirkanmaa saarnasi toisen\nkorinttilaiskirjeen neljännen luvun ensimmäisistä värssyistä, puhui\nmyöskin Neljäskunta, ja viimein nousi Koskamon Olli pauhaamaan ihmisen\nturmeltuneesta luonnosta, joka aina tarvitsee välimiestä Jeesusta\nsyntiensä edesvastaajaksi. Ja siitä riehahti suuri liikutus koko\nhuoneessa. Sillä kaikki tunsivat itsensä kadonneiksi lampaiksi ja\nköyhiksi ihmispoloisiksi, syntiveljiksi ja -sisariksi. Jokainen tahtoi\npäästä synneistään tunnustaen niitä toisilleen ja rukoillen\nanteeksiantoa. Kuului vain itkun ja valituksen suuri ääni, mutta kuului\nmyös valtava ja vapisuttava ilon huuto, joka armoitettujen sydämestä\nkajahti, koska he tunsivat taivaallisen Hengen voiman ja synneistä\npääsemisen ihanuuden. Ääni oli niin suuri, ettei voitu erottaa\nvalitushuutoa ilonilmauksista, jopa oikein \"juopumus taivaallisesta\nviinasta sai vallan samalla muotoa kuin kristikunnan ensimmäisenä\nhelluntaina\".\n\nMutta saarnapirtin isäntäväki ei luopunut pykäläkirjastaan. Jo 1891\nMeethin vaari-vainajan kraviaisissa pykälälaista keskusteltaessa\nPetteri Meethi sanoi, ettei se ole laki, vaan se on asetus eli\nsuojelus, ja se on hyvä olemassa, vieläpä \"se oli Jumalan neuvo heille,\nettä he sait kiroukset ulos ajetuksi seurahuoneesta\". Ja Sirkanmaalle\nisäntämiehet kerran sanoivat, ettei \"hänen tarvitte yrittääkään heitä\nhyljäämhän pois pykälälakia ja että ei siihen kykene hän eikä koko\nruottin lappi, vaan ainoastansa pykälälain yhtiö\". Ei auttanut, vaikka\nPalovaaran Paulus sanoi kerran seurapirtissä saarnatessaan: \"Taitaa\ntäällä tulla Koutokeinon elämä ja Korakki ja kylmät hypyt\". Tästä\ntoiset puolestaan arvelivat vain: \"No joo, kyllä se niin on, että\nPalovaaralla on huonot ja tuimat luonnonlahjat\".\n\nViimein seuratalosta pois suljetut saamamiehet kokoontuivat joukkoineen\nJärvitalon lohtaan ja päättivät siellä ruveta rakentamaan uutta\nsaarnapirttiä. Olli Koskamo antoi heti kymmenen kruunua, ja konsuli\nEsbenseniltä saatiin lautoja talon tekoon. Ja jo eräänä\ntuomiosunnuntaina, ehkä 1898, oli uudessa tuvassa ensimmäinen\nkristittyjen kokous. Olli Koskamo siellä puhui. Siitä sitten saatiin\nVesisaareen _uuenhuoneelaiset eli uustupalaiset_, ja lukitsijakristityt\njoutuivat _vanhahuoneelaisiksi eli vanhatupalaisiksi_.\n\nVesisaaresta Herran peltomiehet vaelsivat aina maakyliinkin\nkylvötöihin, ja näin levisi sana ja armo ympäri Itä-Ruijaa. Taanassa jo\nParka-vaari kävi ensi siemenen sirottamassa, ja sitten siellä Olli\nKoskamo jatkoi työtä saarnaten Pitkässäniemessä ja Tuomarinkentässä.\nSyyskuussa, kun tänne tuli Lapinmaan ja Ruijan kansaa suurin joukoin\nmarkkinoille soutaen veneillä aina Yli-Tenolta asti. Koskamo myös meni\nja saarnasi markkinarahvaalle, niin että moni, joka oli kadotuksen\nmiehenä lähtenyt markkinamatkalle, palasi takaisin armoitettuna\njumalanlapsena. Julisti Taanassa jumalansanaa ahkerasti myöskin\nAapa-Hans sekä toinenkin Parka-vanhimman herättämä lapinmies,\n_Ellin-Piera_, Punakan asukas.\n\nPykeijalle saarnasi parannusta ensi kerran 1866 _Juha Viheriä_. Petteri\nGunnari nouti hänet Vesisaaresta, ja Petterin pirtissä pidettiin\nensimmäiset seurat. Sinne kokoontui paljon kylän kansaa, ja Pyhä Henki\nliikkui pian huoneessa. Armon ensimmäisiä omistajia oli _Elsa Salmi_,\njoka vuoden vanha Rasmus-poikanen sylissään istui kuulijana. Heräsi\nmyös talon isäntä, _Petteri_, samoin _Tuomas Gunnari Mariansa_ kanssa,\nynnä _Väli-Pasu_ vaimoineen. _Kalle Enhuska_ emäntänsä kanssa\nmyös käsitti uskon sekä _Heikki Kuoppala_ ynnä hänen vaimonsa,\n_Kuoppa-Kaija_. Viheriä tuli sitten kylän asukkaaksi ja varsinaiseksi\nsaarnamieheksi. Kävi Pykeijassa myös Parka-Heikki, sitten Aapa-Hans ja\nOlli Koskamo yhä lisäten uskovaisten lukua. Gunnarin ja Salmen taloissa\nahkerimmin kokoonnuttiin, kunnes saatiin oma pieni saarnapirtti kylän\nlaitaan. Pykeijasta saarnamiehet usein jatkoivat matkaansa Reisivuonoon\nsekä Näytämön metsäperille, niin että Herran tuli rupesi pilkoittamaan\npimeimmilläkin perukoilla.\n\nVarenginniemen itärantaakin puhuvaiset miehet vaelsivat kylästä kylään.\nErkki-Anteruksen ja Parka-vanhimman mainitaan ensimmäisinä saarnanneen\nSalttijärvellä ja Kallijoella. Kulki näillä rannoilla myöskin\nAntin-Pieti Posti-Petterin kanssa sekä Hanhi-Pieti ja Paksu-Feetu,\nNaimakan Heikki ja _Rousun Olli_, sitten Olli Koskamo, Aapa-Hans ja\nPaulus Palovaara, vielä _Aaron Jussa, Juhan Petteri Pekkala ja Hans\nHeiskala sekä Vanhala_. Kalle Neljäskunta oli oman rannan saarnamies,\nja _Elkon Aapo_ kävi Vesisaaresta käsin jo kaikkein ensimmäisiä tulia\nsytyttelemässä. Sanotaan vanhan Raattamaankin kerran kulkeneen, ja\nParka-vaari vaelsi vielä niin ikämiehenä, ettei enää muistanut pitää\nlukua kahvikupeistaankaan, vaan saarnasi ja särpi niin paljon kuin vain\nannettiin, sekä keräsi naapurien piippuja taskunsa täyteen. Missä vain\nvaari näki isännättömän piipun, hän heti otti sen ja pani savuksi, imi\nvähän aikaa ja pisti taskuunsa, ja sitten seurojen loputtua tapahtui\nsuuri piippujen lajitteleminen. Mutta oikeaa oppia Parka-vanhin vain\njulisti, ja suuret liikutukset aina täyttivät huoneen. Saarnasi hyvin\nja liikutti Posti-Petterikin, vaikka Kalle Neljäskunnan Karuliina\nsaarnamiehen mentyä sanoi:\n\n-- Liika korian lähtösaarnan piti ja liika korian taivhan lupas...\nsinne kohta kaikki keiturit ja pukitkin pääsevät.\n\nKallijoen kaikkein ensimmäisiä siionintyttäriä muistellaan olleen\n_Aulan Elsan, Kreeta Kaarakan ja Kaisa-Maria Kumpulan_ ynnä\n_Österbergin Saaran_. Ensimmäisten seurassa tunnustivat uskoa myös\n_Kukon_ vanhukset ja _Anuntin-Pekan Maija_. Kumpulan talossa Kallijoen\nrantatokka kokoontui, ja väliin tuli niin suuri uskovaisten paljous,\nettä porstuat, kamarit ja tuvat olivat tupaten täynnä. Toisinaan taas\notettiin sanaa vastaan Kukon tai Neljäskunnan taloissa.\n\nUlottui hengen miesten matka aina kaukaiseen Vuoreijaan asti, meren\nsumuiselle saarelle. Muistetaan siellä vielä Erkki-Anterus ja\nmuistetaan, kun Parka-Heikki 1875 vaiheilla liikkui saapuen loppiaisen\naikoina kaupunkiin _Vaskuri-Ollin ja Rontti-äijän_ -- Juhan-Henrik\nKyhäläisen -- kutsumana. Vaskuri ja Rontti-vaari olivat jo\narmontunnossa ja lainasivat Maasin Jussalta, ruijalaiselta, kymmenen\npeesiä kevätkalastuksen tiliin ja kustansivat Parka-ukon puhumaan.\nParka pauhasi väkevästi, ja moni Vuoreijan kveeni heräsi synnin unesta.\nKävi sitten moni muukin saarnamies Vuoreijan suurta syntistä kaupunkia\netsimässä ja manaamassa autuuden kaitaiselle keinolle. Olli Koskamo ja\nAapa-Hans sekä Paulus Palovaara kerran kevätkalastuksen aikana kolmen\nmiehen voimalla selittivät elämänsanaa. Viisitoista Vuoreijan\nuskovaista kveeniä laikkosi 150 kruunusta norjalaisen Hiiri-Annan\nvanhan kraampuodin seurataloksi, ja siinä miehet päivät päästään vuoro\nvuoroonsa pauhasivat. Toisinaan oli kuulijaväkeä vähemmän, toisinaan\ntaas koko huone täynnä, niin että kun pöydän takaa puhuvaisten piti\npäästä ulos, niin sanankuulijain päitten ylitse heitä korkeitten käsien\nkannattamina mies mieheltä kuljetettiin ovelle. Oli kuulemassa nuorta\nja vanhaa, mutta kaikkein enimmin meren kanssa kamppailevaa kalamiestä.\nSattui saarnamiesten äänellinen sana, moni sydän särkyi ja tunto\nliikahti. Herran henki teki työtä kalamiesten kanssa, niin että vanhan\nkalakarhun leuka järähti, rauha rikkoontui ja ilmoille kajahti hänenkin\nhuutonsa.\n\nMutta eriseuraisuuden paholainen pyrki aina hajoittamaan Herran\nseurakuntaa. Vesisaaressakaan ei koskaan tullut aivan sydänsopua,\nvaikka sitten jo saatettiin käydä kuulemassa vuoroin toisessa ja\ntoisessa tuvassa. Mutta sittenkin yhä opinkappaleet riitelivät ja\najoivat uskovaisia eri pirtteihin. Toiset olivat _vanhoja_ uskovaisia\neli vanhan suunnan väkeä, toiset taas uusia eli uudesta heränneitä.\nMutta samat vanhimmat, Luther ja Laestadius ja Raattamaa, olivat\nkummankin uskonsuunnan henki-isinä. Oli vielä kolmaskin suuri\nopetuslasten lauma samassa Herran omien seurakunnassa tunnustaen samat\nvanhimmat parhaimmikseen sekä asettaen uskonsa ja toivonsa veriseen\nylkään ja syntien anteeksi saamiseen ja sen todistamiseen. Tämä oli\nesikoisten joukko, jonka esi-isänä sanotaan olleen _Purnu-Joonaan_\nRuotsin-Lapista. Heti Raattamaan kuoleman jälkeen Joonas, ankara\nsaarnamies, oli ruvennut julistamaan omaa oppiansa, jopa laittanut omat\nehtoollisneuvotkin, joita kuitenkaan ei liene koskaan käyttänyt. Sahan\nIiskon kanssa Joonas oli kulkenut saarnamatkoilla julistaen, että\nRuotsissa, päävanhimman Laestadiuksen saarnamailla, on oikea Petleheemi\nja oikea usko ja uskon alkulähde, vieläpä taivaan valtakunnan avaimet,\nniin etteivät muut kykene synneistä päästämään kuin ne, joilla on\nRuotsista saatu esikoisseurakunnan Pyhä Henki. Joutui esikoisuus Ruijan\nrannoillekin voittaen uskovaisia Vesisaaressa ja aina joitakuita\nmuuallakin pitkin rantoja. Ja näin tahtoi valittuin piskuinen lauma\nväkisin hajaantua pikku tokkiin niinkuin susien ahdistama porokarja\ntuntureilla.\n\nSanankuulijain joukko, paimennettava ranta- ja erämaatokka, olisi kyllä\npysynyt yksimielisenä ja toisiaan sortamatta samoissa suojissa,\nelleivät paimenet olisi sitä ohjanneet eri poluille. Sananselittäjät ja\npuhuvaiset miehet saivat pyhistä kirjoista usein oman käsityksensä ja\nsen mukaan sitten taluttelivat laumaa omaan suuntaansa ja näin\nhajoittivat Herran seurakuntaa. Eivätkä sielujen ohjaajat suinkaan\ntahtoneet aina pysyä keskinäisessä rakkaudessa, vaikka olivat saman\nvanhimman pieniä palvelijoita. Hyvin ankarasti Ruijankin saarnamiehet\nsanoa paukahduttelivat \"totuuksia\" toisilleen ja kovin tuomitsivat\nvirkaveljiään sekä toisen suunnan miehiä ja uskoa. Paulus Palovaarakin\ntyölästyttyään saarnaveljeensä Olli Koskamoon soimasi häntä,\npauhatessaan Heikki Kivelän pirtissä, väärän opin julistajaksi, eikä\nruvennut pyytämään syntiään anteeksi, vaikka veljet häntä kehoittivat,\nvaan lähti vimmauksissaan saarnaamaan samaa oppia Vuoreijaan.\nElkon-Aapo tiesi Antin-Pietin Vuoreijan seuroissa kironneen helvettiin\nVesisaaren molempien puolien kristityt, ja Purnu-Joonas oli kerran\nkehoitellut sanankuulijoitansa: \"Tunnustakaa nyt syntinne ja\nantakaa ne noille vanhoille kristityille, että ne saa niistä keittää\npuuron\". Saattoi toisen pirtin saarnamies haastella naapurituvan\nkuulijakunnasta: \"Siellä muutamat kirjan taitamattomat pukit istuvat\npöyvän päässä ja tojistavat aina saarnamiehille: 'Juuri niin se on'. Ja\nheijän kokemuksensa se pittää oikoa Raamattua, eikä Raamatun heitä\".\nVanhinten polveen kuuluva puhuvainen valkea äijä voi taas manata nuoria\nitse viisaita sananjulistajia:\n\n-- Ottakaa Raamatusta ja histoorioista vaarin, te pulikat, jotka nyt\nyritätte saarnata, ettekä mithän tiijä. Mooses oli ylöskasvatettu\nvaaraon hovissa, Paavali oli oppinut mies, Lutheerus oli oppinut ja\nLeestatius oli oppinut, mutta teillä ei ole mithän ymmärrystä\nRaamatusta. Te olitte siihen aikhan vielä isänne kupheissa, kun\nRaattamaa puhui noille valkeapäisille vaimoille ja vaareille... Olette\nvasta äitin helman alta ulostulhet ja nyt jo pyritte meitä\nopettamhan...\n\nAnkarasti paimenet pauhasivat kyllä joskus laumalleenkin. Ymmärsi vain\nkuka tahansa autuutensa asian ja syntisen sydämensä tilan, kun vanhat\nkokeneet sananmiehet sanoa järähdyttelivät kovia totuuksia. Näinpä\nsaatiin tietää, että ihmisen sydämessä majailee yhdeksän perkelettä,\nnimittäin jumalattomuuden, ylpeyden, juopumuksen, valheen, turhuuden ja\nvarkauden sekä vielä kolme huoruuden perkelettä. Tämä jo pani monen\nsyntisen tutkistelemaan mustaa sisustaansa. Tällaisen paljastuksen\njälkeen oli hyvin mieluista kuulla puhuvaisen miehen kotoisella tavalla\njuttelevan jumalanlasten sydämen tilasta sanoen: \"Autuas on se, jonka\npelto on etelhän päin, sillä siinä kasvaa jyviä ja putaattia. Hei,\nputaattia, ystäväni! Samanlainen on syän, kun se on käännetty Jumalan\npuolhen. Eikö niin, kristityt?\" Suloista oli myös, kun sananjulistaja\nvakuutti: \"Kristityt pesthän hunajassa, mutta jumalattomat liotethan\netikassa\". Mutta hätkähti syntinen sielu ja sanankuulija tuli helposti\nvakavalle luonnolle, kun pöydän takaa pamahti: \"Kääntykää! Kuolema voi\ntulla niin äkkiä päälles, että kaavut maahan kuin kivi... ja sinut\ntuomithan helvethin pirulle sytytystuoheksi\". Ja sitten kauhistuneina\nja sydänjuuria myöten järkytetyin tunnoin katsottiin helvetin piinaa,\nkun raamattuja tutkinut saarnamies sitä elävästi kuvaili muistellen\nlopuksi, kuinka \"rikas mies pyysi Lasarukselta helvetissä vettä, pyysi\nmonta kertaa... Viimein Lasarus suuttui ja karjaisi: 'Et, piru vie, saa\ntippaakhan!'\"[115] Oman sydämen tutkistelemiseen ajoi sekin, kun\npauhaaja yhtäkkiä jymähdytti: \"Liikutteko te Jumalan nimessä? Minkä\njumalan nimessä? Senkö, joka näkee heränneitä helvetissä ja\narmonvarkhaita taivhassa?\"\n\nMutta sitten taas saattoi saman saarnamiehen suusta kaikua ihana\nevankeliumi sekä todistus verisestä Vapahtajasta, taivaallisesta\nVeriyljästä ja syntien anteeksi antamisesta niin elävästi, että koko\nhuone nousi valtavaan riemuun ja armon tuntoon.\n\nNäin saateltiin Ruijan rannoille eksynyt suomalainen kansa -- myös moni\nlappalainen ja norjalainen lopuksi liittyi samaan seuraan -- lavealta\nsynnin tieltä autuuden ahtaille poluille. Koko Ruijan monituhatlukuinen\nkveenien joukko, nukkuva Jäämeren kansa, herätettiin suureen synnin\ntuntoon sekä entistä elävämpään uskoon. Ja tämän valtavan käännytystyön\ntoimittivat saman kveenikansan miehet. Nämä Lapinmaan suuren heräyksen\nmerkilliset apostolit ja Ruijan herättäjät olivat vain korpien\nkasvattamia kansanukkoja, melkein järjestään Pohjois-Ruotsin ja\nPeräpohjan suomalaisia, vain muuan harva lapinmies joukossa. Muinaiset\nLapinkorven ja lappalaisten apostolit olivat korkean koulun käyneitä\npappeja ja munkkeja ja muita kirjanoppineita, jotka menivät\nkiveliöihin, saarnasivat ja kaatoivat maahan lappalaisten seitakiviä ja\nmuita jumalia. Mutta nämä viimeiset Lapinmaan apostolit, uupumattomat\nerämaiden ja tunturien vaeltajat, elävän uskon ja elävän sanan\nsaarnaajat, olivat vain koulua käymättömiä metsien miehiä. Mutta monet\nheistä olivat kuitenkin kaikkein korkeimman koulun käyneitä: Jumalan\noman koulun, joka oli kestänyt koko elämän taipaleen, jossa joka vuosi,\nkuukausi, päivä ja hetki oli annettu yhä uutta opetusta, milloin\nJumalan oman sanan, milloin tuhatlukuisten elämän- ja uskonkokemusten\nkautta. Ja nämä miehet menivät myös korpeen, saarnasivat ja sortivat\nalas tuhannet seitakivet, palvospaikat ja epäjumalat, jotka oli\npystytetty syntisten, maailmaa ja maailman turhuutta ja koreutta\nrakastavien ihmisparkojen sydämiin. Niinkuin ennenmuinoin Raamatun\napostolit menivät kadonneiden lammasten luokse ensin Israelissa ja\nsitten maan ääriin, niin myös nämä korpien puhuvaiset miehet etsivät\neksyneitä ensin omista erämaistaan sekä vaelsivat sitten viimein\nkaukaisiin Ruijanmaan ääriin. Sieltä he löysivät suuren kadonneen\nkansan, autuuden tieltä eksyneen köyhän veljensä ja sisarensa, joille\nvaltakunnan kirkko harvoin heidän omalla kielellään julisti\njumalansanaa. Täällä heitä kaikkein kipeimmin kaivattiin, ja kohta\ntäällä monet ikävöivät sydämet syttyivät sekä mielet ratkesivat iloon\nja riemuun. Jumala oli taas etsinyt ja lähestynyt kansaansa.\n\nPian oli kolkon Jäämeren pienessä rantapirtissä yksi usko, yksi toivo\nja yksi tunnustus, sekä ennen kaikkea yksi henki ja yksi kieli, joka\nteki kaikki veljiksi ja sisariksi.\n\n\n\n\nKolmen kansan kosketus\n\n\nTalven pitkä pimeä ja kesän loppumaton päivä vaihtavat Ruijan rannoilla\naina vuoroaan, ja suuret muuttolintujen parvet tulevat ja menevät,\nniinkuin heille määrätty on. Mutta ihminen, kerran tänne kolkoille\nperukoille asetuttuaan, on ottanut täällä ikuisen olinsijansa kuuhkien\nnapatalven synkässä yössä kuin peloton aapalintu tahi suuri\nsiperianmoosa. Ihmispolvet kyllä tulevat ja menevät ja vaihtuvat\nuudeksi, mutta ihmisen suku pysyy, ja menevä polvi saa sijansa samassa\nmaaemässä taikka meren helmassa, joka iankaikkisesti huuhtoo\nrantakamaraa. Riehkaisee ihmispoloinen täällä aikansa, soutaa merta\nvähin, niin että verenmaku tulee suuhun, tahi laukkoo tunturia, niin\nettä hangelle uupuu, taikka taas raataa maalla henkensä pitimiksi ihan\nkatketakseen. Ja sitten saapuu vanhuus ja loppu. Uusi polvi astuu\nsijaan, aloittaa samasta, raataa samoin, ja sama on loppukin...\n\nKolme kansaa täällä kamppailee, kolmen kristikansan, lappalaisen,\nnorjalaisen ja suomalaisen tie on vetänyt tänne maailman takarannan\nyhteisille asumakentille samaan maalliseen ja merelliseen\nelämäntaisteluun. Samaa kovaa maakamaraa kaikki polkevat, samaa\nrannatonta aapaa soutavat, ja sama jumalantaivas heille häämöttää, kun\ntämänilmaisen vaelluksen loppupää rupeaa näkymään. Pieni lauhkea\nlapinäijä, karvapeittoinen tunturienkiertäjä, vanha valtamies ja koko\nmaan entinen isäntä, vaeltaa nyt vain kaikkein vähimmillä\nvaatimuksilla. Ylpeä norjalainen, viikinkien jälkeläinen, on nyt ja on\njo satoja vuosia ollut valtamiehenä ja suurimpana isäntänä. Mutta\nkolmas, viimeksi saapunut tulokas, suomalainen, itsepintainen ja\npahannahkainen Peräpohjan ukko, muinaisten pirkkalaisten ja kveenien\njälkimies, asuu siellä ja asuu täällä ja tekee mitä tahtoo.\n\nJokaisella näistä kolmesta kristikansasta on aina ollut oma\nkutsumuksensa, määrätty jo maailman aikoina, ja kukin parhaansa mukaan\nkoettaa kantaa elämänkuormaansa. Matala lappalainen, vääräsäärinen\nheinätassu, on asetettu puolivillin kumppaninsa poron kanssa tunturien\nja erämaiden tuhatvuotiseksi kiertäjäksi. Pitkä norjalainen,\npitkän-pitkän merenrannikon kasvatti, jo hamasta muinaisuudesta\nkiikuteltu hieruan tuoksussa ja ulappain myrskyissä, on parhaasta\npäästä aapamies ja merensoutaja. Mutta tanakka suomalainen,\npetäjäisellä sitkistetty rannattomien korpien röykyttäjä, on täälläkin,\npuuttomilla perukoilla, yhäkin parhain maanmyyrtäjä.\n\nJoikaillen vaeltelee ylilappalainen porolaumoineen vanhaa laajaa\nvaltamaataan Maanselän tuntureista aina äärimmäisille rantasaarille\nasti uittaen sataiset sarvipäänsä leveiden salmienkin ylitse\njäkäläisille laitumille. Vain silloin tällöin tuulienpuremat tummat\ntunturilaiset laskeutuvat muiden kuolevaisten joukkoon tuoden kuin\ntuulahduksen suuresta vapaasta erämaasta ja avaroista villituntureista.\nSaattaa heitä kohdata kaupungin kaduillakin, ja väärteinä heidät moni\nmatalan jokivarren tai merenrannan talo ottaa vastaan sekä taas\npuolestaan käy tunturikodan väärtinä herkuttelemassa väkevällä\nkahvilla, poronkuulla ja poronjuustolla. Mutta moni saamelainen on\naikojen vieriessä joutunut alhaisen rantamaan asujaksi, ja moni ennen\ntuhantisen tokan ylpeänä isäntänä ylhäisiä tuntureita rymisten ajellut\npeskiukko on onnettomuuksien paiskimana joutunut köyhäksi kalamieheksi.\nPitkin rantoja asustaakin merenpyydöllä elävää lapinväkeä, enimmäkseen\nvain pikku mökin omistajaa tahi matalan savuisen turvekömmänän köyhää\njoukkoa. Niinpä nähdään kirjopukuisia kalalappeja Varenginvuonon\nkaikissa kylissä sekä sitten vuono vuonolta aina Tromssan seuduille ja\nLofooteille asti. Vierekkäin muiden kanssa lappi on monesti nostanut\ntönönsä. Varengin Annijoella on muuan lapintalo suomalaisten seurana,\nja toisissa Varengin kylissä taas asuu rinnakkain lappalainen ja\nnorjalainen; Uuniemessä on lapinäijä rötistänyt monikopperoisen\nturverykelmänsä aivan pappilan aidan taakse. Taanassa asuu pitkin\nTenonsuuta sekaisin lappia, kveeniä ja norjalaista, samoin\nPorsangerilla ja Alattiossa. Jyykeässä on joka vuononmutkassa\niapinväkeä, toisissa kveenien kanssa vieretysten, vielä norjanmiestä\njoukossa, ainakin rikkaana miehenä.\n\nAina ajettu ja ahdistettu, kynitty ja kiusattu pahariepu lappalainen\nelää kituuttelee vain vaatimatonna ja tyytyväisenä rantamökissään ja\nturvekömmänässään etsien jokapäiväistä leipäänsä merestä ja maasta\ntaikka pitää elämäntehtävänään jutaa porotokkineen ympäri tuntureita.\nHänen puolestaan pitäkööt vallan ne, jotka ovat sen ottaneet.\n\nMutta sisukas suomalainen kyllä etsi sijansa Ruijassakin. Vaikka hän\ntunturista tullessaan saattoi olla \"laiha, huonosti puettu ja\npaleltunut ja niin köyhäkin, että oli tuskin äyriäkään taskussa\",\nniinkuin muuan norjalainen kirjoittaa, hän tarttui heti täysin kourin\ntyöhön, kuten oli jo omassa maassaan oppinut. Ihmetellen lapin pieni\ntiirusilmä tillisteli kveenien tuloa ja toimekkuutta, ihmetellen ja\ntodeten: \"Suomalaiset ovat niin rohkeita kuin sopulit... Ne, vaikka\neivät ole koskhan nähnhet tunturia eikä merta, ne menevät vain\nethenpäin\". Saman äkäisen menon sai todeta norjalainenkin. Eilert Sundt\nkirjoittaa kveeneistä: \"He tulevat kaukaa Suomen metsistä, eivätkä ole\nkoskaan nähneet merta, mutta pelottomina he astuvat pieniin pursiin ja\nmenevät mursun pyytöön Huippuvuorillekin\".[116] Saattoivat äkäpäiset\ntunturista tulijat mennä merelle kyllä joskus niinkin päättömästi kuin\nkerran Alattioon saapunut nelimiehinen kveenijoukko, joka heti laikkosi\notringin ja souti vuonolle ja tuulen noustessa levitti purjeet laskien\nsuoraan suurelle aapamerelle... Ja siellä he ovat vieläkin. Tunturista\ntulleen suomalaisen tunnussanana olikin:\n\n-- Ei saa pöljätä, vaikk' olis mitä tiellä!\n\nPian kyllä suomalaiset kylästyivät Jäämereen ja Jäämeren rantamaihin\nollen kohta kuin kotonaan, soutaen merta kuin vanhat aapamiehet sekä\nväliin taas möyrien maata ja repien jänkää kuin mielettömät. Kotalappi\nvain ihmetteli, ja norjalainen sai aihetta monet kerrat merkitä\naikakirjoihinsa kveenien töitä ja saavutuksia, jopa mainita heitä\nRuijan maanviljelyksen uranuurtajina, kuten Bjarne Hofseth puhuessaan\nkveeneistä.[117] Saattoi norjanmies sanoa suomalaisista näinkin:\n\"Vesisaaren kveenit ovat tunnettuja kykeneviä kalastajia. He ovat\nKvaenbyhyn rakentaneet sieviä taloja ja kuivan soramaan raivanneet\nperunamaikseen\".[118] Maaherra Sommerfelt, joka oli Ruijassa 1787-1800,\nmainoo suomalaisia: \"Kveenit ovat pitkää, isokokoista kansaa. He\nrakastavat varsinkin metsänhakkuuta, lohenpyyntiä ja metsästystä.\nHeillä on hyvä luonnollinen ymmärrys; he raivaavat ja viljelevät\nmaatansa varsin hyvin, pitävät hevosia, lehmiä ja pientä karjaa ja\nviljelevät peltoakin, missä ilmanala on sovelias. Monet osaavat\nrakentaa huoneita, tehdä veneitä sekä takoa rautaa. Kun kveenit ovat\nasuneet muutaman vuoden maassa, ovat he yhtä taitavia merimiehiä kuin\nnorjalaiset ja lappalaiset. Heidän naisväkensä osaa kehrätä, suoltaa\nvöitä ja pauloja, sekä muutamat kutoa sarkaa ja koristeltuja\nvillatöitä; samoin muutamat saattavat värjätä villoja ja villalankaa\npunaiseksi, siniseksi, keltaiseksi, viheriäiseksi ja mustaksi. He myös\nompelevat omansa ja perheensä vaatteet ja kengät. Puhtaudenhalustaan\nkveenit (miehet ja naiset) käyttävät samoin kuin ryssätkin lämpöisiä\nsaunoja\".[119] Uskaltaapa muuan norjalainen väittää: \"Kveenit edustavat\narvokkainta työvoimaa ja raitista verta, joita ilman suuret osat\npohjoista Norjaa luultavasti vielä tähän aikaan olisivat\nasumattomia\".[120] Monta muutakin hyvää mainesanaa ruijanmies antaa\nsuomalaisista raatajista. Niinpä muuan kirjoittaa: \"Kveenit ovat\nreipasta, kätevää, yritteliästä kansaa. Heillä on erinomaiset\nluonnonlahjat, he ovat hyvin huolellisia ja ovat älykkäimmät kaikista\nsuomalaisista, mutta ovat kovin kiivaita\".[121] Toinen taas todistaa:\n\"Kaikki, jotka ovat viime aikoina kirjoittaneet suomalaisista, ovat\nyksimielisiä, että he pitävät kotinsa sievänä ja järjestyksessä, ovat\nsiistimpiä kuin norjalaiset ja lappalaiset, viljelevät maatansa\nahkerammin ja paremmin, ovat käsitöissä taitavampia ja ahkeria\nkotiaskareissa\".[122] Kolmas taas muistelee: \"Kveenit ovat tervettä,\nvoimakasta, elinvoimaista väkeä, erinomaisesti puhtautta rakastavaa\nkansaa; tyytyväisinä ja iloisina he selviytyvät vaikeuksistakin... He\novat itsetietoisia, eivätkä ihaile toisia kansallisuuksia. He ovatkin\nvoimakkaampia, terveempiä, siistimpiä, ja säilyttävät paremmin voimansa\nja tarmonsa läpi vuosien\".[123]\n\nAivan mielellään norjalaiset ottivatkin kveenejä maahansa, jopa\nentiseen aikaan oikein hallituksen ja maaherran sanalla ja työllä\nedesautettiin heidän tulemistaan Ruijan rannoille. Ja saatiin\nsuomalaisista hyviä erämaiden asuttajia ja työn puskijoita, renkejä ja\npiikoja, kalanpyytäjiä ja kaivosmiehiä sekä pelkäämättömiä Jäämeren\nkävijöitä. Ankara uskollisuuden vala valtakunnan kuninkaalle tunturista\ntulleiden kumminkin piti vannoa, ennenkuin he pääsivät täysipitoisiksi\nrantamiehiksi. Entiset raatajat saivat sanoa valansa omalla kielellään.\nAinakin Alattion kuulu paha amtmanni, Kjeldsen, pani Uulan-Knuutit ja\nmuut jokisuun ukot vannoa paukuttamaan näin:\n\n    \"Mia N.N. loppa jah luva, atte mia dactun ollat Kuninga alda\n    Danmarck jah Rudian Kuninga Friedrerich Vides, meidän Armoleine\n    Souveraine Arba-Kunninga jah Herran, jah hanin Arba-Ierist\n    Rigist, gulivaissit ja uscoleissit, jah, goska tarvetan ja\n    geskitan, Kuninga ja Kunningellet atte vasta, mia dactun ollat\n    valmes atte hetta Elloh, Verre, jah Hengin, nin ei goskai Ystave\n    dekke, sidda Vehimb ollat uscoleisset Rudians Vehaleist, sidd\n    ænæmbe dekke sillet gaikelet Vaston ja Vahin.\n\n    Mia luva gansa: nin palliun con mia immarden, atte ollat sen\n    Kunningas Luvva jah Gesko gaikin guliest, jah oehlet sen jelken,\n    ningo sen Gesko, demma Essevallat anda Kunningas Palvelege jah\n    gaikelet Hivah, Loppust mia loppa, atte mia dactun dekke ittiles\n    dessa maen Assoeissit ningo mia dactun, atte doine bitta mullit\n    dekke.\n\n    Nett Assiet mia dactun ittit ei ittistes vain, motta Jumalah avole,\n    mutta mia dactun geske, jah vette minon lavsia, sen jelken atte\n    oehlet, ningo deth ollit vehlgolaisit. Nin dotsit autha Jumalah jah\n    hoemin Pyhä Sanans\".[124]\n\nKesäkuun 10 päivänä 1747 Alattion kveenit näin vannoen tulivat\nTanmarkin ja Rudjan kuninkaan miehiksi, \"nin palliun con immardivat\"\ntästä lapin ja huonon suomen sekaisesta valankaavasta. Mutta ymmärsivät\nukot ainakin, että kova vala oli vannottu ja eri kuninkaan miehiä nyt\noltiin.\n\nNäin siihen aikaan kun Ruijan suuret erämaat vielä olivat ihmisen\nasuntoja vailla... Mutta sitten vuosisatasen kuluttua, kun suomalaisia\nyhä tulvi Ruijaan, saatiin monta kertaa kuulla jo toisenkinlaista\npuhetta. Niinpä rovasti Rhode Länsi-Ruijassa kirjoittaa 1842:\n\"Tuottavatko suomalaisten muuttamiset Ruijaan sellaista hyötyä, että se\nvoittaisi sen vahingon, että Ruija täytetään kaikenmoisilla\nheittiöillä, se on sangen epäiltävä asia, se on kysymys, joka\ntosiaankin vaatii hallituksen huomiota. Se on kyllä niin, että ne\nsuomalaiset, jotka 100 vuotta takaperin muuttivat Ruijaan, suurimmaksi\nosaksi asettuivat paikoille, jotka ennen olivat asumattomia, ja\nviljelivät viljelemätöntä maata ja niin muodoin todella olivat\nhyödyksi; mutta yhtä totta on se, että siirtolaiset nyt muuttavat\nsinne, missä heidän maansa miehiä asuu, ja jättävät kokonansa pellon ja\nniitun viljelemisen ja raivaamisen...\"[125] Kuultiinpa useasti myös\nvanha valitus kveenien metsänraiskauksesta. _Tromsö Tidendessä_\npäiviteltiin 1840, että suomalaiset, elleivät saa mitään työtä,\n\"ottavat kirveen olallensa, hävittävät metsää, hakkaavat polttopuita,\nmissä he niitä löytävät, riistävät tuohen koivuista ja kuoren pajuista,\nraiskaavat hyödyllisen pihlajametsän, taittavat oksat lehtinensä\nja antavat emäpuun mädätä, ja paljon muuta, joka on metsälle\nhävitykseksi..\"[126]\n\nOlihan suomalaisissa kyllä paljon sanansijaakin. He olivat itsepäistä,\npahannahkaista joukkoa, jota norjalainen saattoi kuvata sanoilla\n\"morsk, barsk, bister\",[127] ellei kerrassaan paukauttanut: \"Helvetin\nkveeni\", silloin kun lappalaisesta antoi mainesanan: \"Pieni\nlappalainen, lappalaisraukka\".[128] Suomalaisten moitittuja\nluonteenpuolia koetti kyllä joku norjanmies selitellä väärin\nymmärretyiksi. Tunnettu Stockfleth, suuri Ruijan suomalaisten\npuolustaja, suomen- ja lapinkielen taitaja, kirjoitti m.m.: \"Ylpeyttä\nja itsepintaisuutta tosin usein löydetään suomalaisissa ja tästä syystä\nmyös puolensa pitäväisyyttä ja vaativaisuutta, joista jälleen saattaa\nsyntyä riitaa ja ikävyyttä, mutta nämä viat eivät kuitenkaan ole\ntavallisia. Että petollisuus olisi heissä vallitseva virhe, sitä en ole\nhavainnut, ja siveyden puolesta he ovat yhtä hyviä kuin muutkin\".[129]\nToinen norjalainen taas kirjoittaa: \"Kaikkia muita kveenien\nominaisuuksia eivät kuitenkaan kaikki kiitä. Heidän tahdonlujuuttaan ja\nenergiaansa pidetään itsepäisyytenä, kovuutena ja raakuutena. Heidän\nomanarvontuntoaan pidetään kopeutena, vaateliaisuutena ja riidanhaluna.\nMyös moititaan heitä hurjiksi, varsinkin kun he ovat saaneet viinaa, ja\nettä heillä on puukko löyhässä\".[130]\n\nTämä oli kyllä totta. Kukapa lienee villimpi päihtynyttä suomalaista,\nja vielä pahempi oli, kun tänne Jäämerellekin kveeniä seurasi hänen\nerottamaton elämänkumppaninsa: tuppivyö terävine puukkoineen.\nSuomalaisen puukko ei kyllä liene täällä kovin suuria turmia tehnyt,\nmutta sitä enemmän herättänyt kauhua, jos se joskus on kirkkaana\nsalamana leikellyt ilmaa. Oikeinpa ulkopuoliset norjalaiset ennen\npelkäsivät mennä Vesisaaren suureen suomalaispesään, koska siellä oli\n\"niitä kveenoja, jotka lyövät puukolla\", peloittelivatpa Vesisaareen\nmuuttavaa tohtoriakin; \"Siellä sinut pian tapethan, siellä kun on\nkaikki kveenoja\". Ei kyllä tohtoria tapettu, eikä muitakaan, vaikka\nsuomalaiset usein rähjäsivätkin Vesisaaren porvarien viinoissa. Mutta\npahinta mainetta kveeneistä levittivät muutamat pahankuriset lentävät\nkulkurit, jotka joka vuosi saapuivat kalakylille merenpyytöön ja\nsamalla juopottelemaan sekä tappelemaan. Hammerfestissä aikoinaan oli\nmuutamia sellaisia _puukkojunkkareita_. Huonoksi ja juopottelevaksi,\nepäsiveelliseksi tahtoi monesti sortua yksinäisen ihmisen elämä, kun\nhän joutui täällä maailmanrannalla kauan koditonna majailemaan. Mutta\nkun kveeni oli saanut vaikka vain turvekömmänän kodikseen ja sinne\nmuutamia pieniä turskanjuksaajia kitisemään, ei hänellä enää ollut\naikaa eikä rahaa kovin usein mennä heittelemään Lassi-äijän peilejä\neikä puulaakiin pörräämään.\n\nNorjalaisten kanssa entiset suomalaiset eivät suinkaan aina olleet\nparhaissa väleissä, pienten lappalaisten kanssa kyllä sovittiin. Kovin\nharmitti ruijalaisia, kun kveenit suurin joukoin saapuivat työmaille ja\ntavallisesti otettiin hyvin vastaan, monen norjanmiehen joutuessa\nkävelemään. Sillä sitkeä, ahkera suomenraataja oli paljon halutumpi\ntyöntekijä kuin ruijalainen, mentiin mihin tahansa, ruukkeihin,\nkalakentille tahi vain porvarilta renginpaikkaa kysymään tai etsimään\npiiansijaa. Tämän tunnusti jo Kaavuonon Crowe-patruunakin, ja _Tromsö\nTidendessä_ kirjoittaa 1840 eräs norjalainen: \"Muuan syy norjalaisen\nkansan huonoon tilaan on se, että suuria joukkoja suomalaisia tulee\nRuotsin ja Venäjän (Suomen) Lapista, ja että heitä otetaan mieluummin\ntyöhön kuin norjalaisia, sillä suomalaiset tekevät helpommalla työtä\nkuin norjalaiset, Kun norjalaiset pyytävät 48 kill. päivältä, niin\nsuomalaiset tarjoavat itseänsä 40 kill., ja kun norjalaiset lupaavat\nruveta työhön 40 kill. niin laskevat suomalaiset vaatimuksensa 30:een\nkill. Alatean (Kaavuonon) kuparitehdas tosin ei saisi töitänsä\ntehdyksi, jos ei suomalaisia olisi\".[131] Ikäloppu kveeniukko saattaa\nvieläkin muistella: \"Herrasväki ja oppinut kansa kaupungissa rupes\nkohta niinkuin paremmin rakastamhan suomalaisia\". Vanhat ruijalaiset,\nRuijan ensimmäisten norjalaisasukasten jälkeläiset, eivät suinkaan\nolleet kovin rakastettavia. Entisinä aikoinahan, 1600-luvun lopulta\nalkaen, lähetettiin Ruijaan, varsinkin Vuoreijaan, kaikki kelvottomat\nihmiset, varkaat, huonot naiset ja miehet, vieläpä auttamattomat\nkerjäläisetkin, ja näiden jälkipolvesta syntyi, parhaasta päästä\nItä-Ruijaan, kaikin puolin epäpätöinen ihmissuku, joka kyllä sitten\ntuli vähän paremmaksi, kun kunnollisia norjalaisia 1700-luvun lopulta\nlähtien rupesi vapaaehtoisesti siirtymään Jäämeren rannoille.\n_Skolpiksi_ näitä alkuasukkaiden jälkeläisiä ruvettiin haukkumaan, ja\nhalveksittiin heitä vielä enemmän kuin köyhiä lappalaisriepuja.\nSaattoipa itse norjalainen piirtää heistä ruman kuvan: \"Skolpat, s.o.\ntänne muuttaneiden norjalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten sekä\nentisten karkoitusvankien jälkeläiset ovat monta polvea asuneet täällä\nelättäen itseään kalastuksella. He ovatkin lähinnä lappalaisia\nvarsinaisia Finmarkin asukkaita. Heidän epäsiisteytensä on inhoittavaa,\ntukahduttava haju, pilaantuneen kalan, traanin ja kuun haju leviää\nheistä, ja heidän pukunsa on aivan tällaisen lian piinnyttämä\".[132]\nMutta kamala skolppa on otettu koko Jäämeren norjalaisen rantakansan\nsolvausnimeksi aina Itä-Ruijasta Lofooteille asti. Vielä lännessäkin,\nTromssan ja Narvikin vuonoilla, kuulee lofootilaisia haukuttavan\nLofootin skolpiksi.\n\nVanhojen skolppien jälkimiehet olivat pahanelkistä väkeä. Vuoreijassa\nennen tapeltiin yhtä päätä, ja varsinkin kevätpyydön aikana lännestä\ntulleet nuurfaarat usein pieksettiin, niin että vain henkeään\nhaukkoivat. Kyypiläiset myös monesti pitivät kauas kuuluvaa metakkaa.\nNäiden skolppien kanssa äkäpäiset suomalaiset monta monituista kertaa\njoutuivat kiukkuiseen kosketteluun milloin mistäkin syystä:\nasuinmaista, työpaikoista, kala-apajista, veneestä kadonneista\nairoista, hierualta viedyistä vanttuista tai liinasta...\n\n-- Sie aikainen skolppa... sie perkelhen skolppa! silloin helposti\nsinkosi suomalaisen suusta.\n\n-- Satans kveena! suomalainen sai puolestaan kuulla skolpan kieleltä.\nSaattoipa vielä tulla jatkoksi:\n\n-- Sulia ei ole plassia täällä... mene, saatana, Suomhen!\n\n-- Skolppa, ryssä ja kissa... se on se sama! suomalainen taas\nvuorostaan todisti, lisäten:\n\n-- Siin' on nokko skolpalle työtä, kun pärjää suomalaiselle\nkalastushommassa.\n\nTällä loppupaukauksellaan suomalainen tahtoi päästää pahimman\nmyrkkynsä. Sillä skolppa, meren tuttuna ikuisista ajoista asti, piti\nitseään kaikkein parhaana kalamiehenä. Suomen mies kyllä tunnusti\nnorjalaisen mestaruuden meren käynnissä ja kalanpyydössä ja\nkeiturinkasvatuksessa, mutta hänen maanviljelyksestään ja\nlehmänhoidostaan ei suomalainen koskaan puhunut kovin korein sanoin.\nSkolpan huonoa kestävyyttäkin voimia kysyvissä ponnistuksissa\nsuomalainen naureskeli. Oltiinpa vaikka kantamassa insinöörin tavaroita\ntuhatmetriselle Nallavaaralle. Heiskalan Ultrik ja Kristo kyllä kantaa\nkiikertivät ankarat taakkansa perille asti, mutta Kaarelin Kalla uupui\nniin kovasti, ettei jaksanut lopulta kantaa muuta kuin \"paraplyijan\".\n\nJos suomalainen katsoi ylön ja haukkui Ruijan asukasta skolpaksi, niin\ntämä puolestaan yhtä paljon halveksien nimitteli häntä _kveeniksi_.\nKveeni oli kyllä ikivanha, ainakin Harald Haarfagrin ajoilta periytynyt\nnorjalaisten käyttämä nimitys suomalaisista -- lappalaisia norjalaiset\nsanoivat _finneiksi_ --, eikä liene alkuaan annettu missään solvaavassa\nmerkityksessä, mutta haukkumanimeksi suomalainen otti kuullessaan sen\nskolpan suusta, ja haukkumiseksi se oli tarkoitettukin. Sitä enemmän\nsuomalainen suuttui, kun hän oli Amerikassa käyneiltä kuullut, ettei\nkoko maailmassa ole kveenaa eikä Kveenanmaatakaan. Suuttui suomalainen\n_lantalaisestakin_, kun se hänelle heitettiin, ja raisilainen kimmahti\npystyyn kuullessaan mainesanan _hämäläinen_, eikä Pruntsin Juhakaan\nsuinkaan mielihyviksi nimitellyt alattiolaisia naapureitaan\n_jääsköläisiksi_. Niinpä siis kveeni ja lantalainen, hämäläinen ja\njääsköläinen olivat vain ilkeitä haukkumanimiä, mutta _suomalainen_ oli\nsuomalaisen oikea nimi. Mutta kun norjalainen sanoi Suomea Finlandiksi\nja lappalaista finniksi, tuli siitä taas sotkua. Jotkut suomalaiset\nsanoivatkin olevansa Ruotsista ja siis ruotsalaisia, jotkut taas\nkuulivat hyvillään nimitystä _finländare tai storfinländare_.\n\nEivätpä entiset kveenit ja skolpat kovin helposti keskenään\nsekaantuneet aviokumppaneiksi -- mihin vaikutti osaltaan, paitsi\ntoisensa halveksiminen, myöskin kummankin puolinen kielen\ntaitamattomuus. Joskus kyllä suomalaistytär saattoi mennä\nnorjalaiselle, vaikka sitä \"piethin suurena vikana\". Entinen Tervolan\ntytär, Elsa-Kreeta Kouri, meni tanskalaiselle tynnyrisepälle\nKoefoedille, vaikk'ei osannut sanaakaan tynnyrisepän kieltä, enempää\nkuin Koefoedkaan kykeni antamaan suomenpuhetta. Mutta kun Elsa-Kreeta\noli Koefoedilla piikana, ja tämä oli tottunut vasaroimaan tynnyreitä\nkokoon, niin hän osasi panna kokoon avioliitonkin suuritta suupuheitta.\nMutta vanha Matilta-muori, joka ennen nuorena ja kauniina\nkukoistaessaan olisi saanut vaikka norjalaisen laivankapteenin ei\nhuolinut skolpasta, vaan olisi mieluummin mennyt vaikka lappalaiselle.\nSillä lappalainen on kristitty, jonka kanssa saattaa kostua samaan\ntaivaaseenkin, kun taas skolppa muorin käsityksen mukaan ei ole taivaan\nperillisiä. Suomalaiset miehet kyllä eivät halunneet norjantytärtä\nvieruskumppanikseen, sillä heidän mielestään norjalainen oli taitamaton\ntalonakaksi eikä suinkaan niin työkkyri kuin suomalaisen tytär, joka\nteki minkälaista työtä tahansa. Niinpä esim. Vesisaaressa ennen 1870\nsaatiin aikaan vain jokunen suomalais-norjalainen naimiskauppa, vain\njoku harva suomentytär suopui norjalaiseen mieheen. Mutta 1870 jälkeen\njo rupeaa kveenin ja ruijalaisen leveä väli kapenemaan, niin että\nsuomalaisten tyttäret yhä useammin siirtyvät norjalaistalon\nemännäksi.[133] Kyypin useaan taloon saatiin suomalainen emäntä, jotkut\nKullaselvan, Kallijoen ja Vesisaaren tytöt saivat norjalaisensa, ja\nEkreijaan vietiin monta työkkyriä tytärtä, niin että sinne kasvoi hyvin\nsekoitettu suku. Samoin muuallakin Ruijassa rupesi samoilla\nkalarannoilla asuvien erikielisten ihmisten keskinäinen kanssakäyminen\nparantumaan, ja suomalaistyttäret menemään norjalaisille.\nKveenimiehetkin jo löysivät emännänsijalle sopivia ruijalaisten\njoukosta, vaikka ei kyllä samassa määrässä kuin norjanmiehet\nsuomalaisista. Hamarin Antti sattui ja nai ummikkotytön. Antti oli\nonnekseen kulkenut ympäri kyliä nappikaupalla ja oppinut muutamia\nlapinsanoja, ja ummikkotytär myös oli vähän perillä lapinkielestä, niin\nettä lapinkeinoa kiertäen saatiin asiat ainakin ensi hätiin kulkemaan.\n\nHelpommin kuin suomalaisen ja norjalaisen kesken tapahtui sekaantuminen\nsuomalaisen ja lappalaisen välillä, sillä silloin ei ollut kieli kovin\nsuurena esteenä. Tunturilaisen kotakumppaniksi erämaita kiertämään ei\npirttimiehen tytär kyllä hevillä lähtenyt, mutta kalastajalappalaisen\nemännäksi aina toinen jos toinenkin lantalaistyttö sortui.\nLapintyttäristä miehet taas saivat kaikkein kovimman raatajavaimon,\noikean työmuurahaisen, joka kaiken lisäksi ompeli miehelleen kaikki\nvaatteet, kuroi kengätkin, vieläpä polvillaan kyhjöttäen näppärästi\nsonnusti ne miehensä jalkoihin sekä taas riisui ja laittoi kuivamaan.\nEikä isännän tarvinnut muuta kuin istua ja ojennella jalkojaan. Mutta\njos emäntä oli aito lappi, tahtoi talon jokapäiväinen elämä muuttua\nlapiksi. Asuntoon astui kotalaisen epäjärjestys, yö yritti vaihtua\npäiväksi, ja ruokakattilan ääreen mentiin, milloin oli nälkä. Entiseen\naikaan ja lappalaisessa ympäristössä tällainen liitto päätyi\ntavallisesti siihen, että saame tyttäreen sekaantunut miekkonen viimein\npuettiin täyteen lapinpukuun ja kaiken lopuksi painettiin\nlapinsukuunkin koko perikuntineen. Tällä tavalla on entisten\nPeltovuoman, Muonion ja Alkkulan miesten jälkeläisistä saatu Kaarasjoen\nkarjalappalaisia, samoin Puolmakiin muuttaneista Peräpohjan ukoista on\nlähtenyt koko joukko jokilappalaisia, niin myös Tenon suupuolen\nsaamelaiset on suureksi osaksi muokattu lantalaisista. Vieläpä monen\nVarenginvuonollekin sortuneen peräpohjalaisen perillinen on verhottu\nlapinpuvulla ja -kielellä. Uuniemeen aikoinaan Sodankylästä muuttaneen\nPumpasen Matin pojat ovat joukkoineen hyviä kalalappeja. Varsinkin\nLänsi-Ruijassa, jossa suomalaisasutus on vanhinta, ovat suomi ja lappi\n-- ja ruija -- kovin keskenään sekaantuneet. Jyykeänvuonolla on monessa\nkylässä suomi ja lappi rinnan ja veri sekaisin, toisissa lappi\npainamassa, toisissa taas suomi nostamassa, samoin Raisissa ja\nNaavuonossa, Alattiossakin, jokaisessa aina ruijanverta joukossa.\nPyssyjoki on aivan peitetty lapinparseelilla, vaikka umpitakin alla\nasuukin hyvä suomalainen, ja päivällisenä puheena on Kippaisen Sammelin\nkieli ja hyllyllä vanha suomalainen virsikirja. Itä-Ruijan isoissa\nsuomalaispesissä ei juuri moni mies tuonut kotiinsa lapintytärtä.\nVesisaaressa vain muutamat, niinkuin Hoikan Jussi, Antreas ja Matti,\nsuopuivat saamelaiseen, ja pieni Harppuneeri-Nilssen nai tasaisensa\npikku eukon, inarilaisen Palton Jussan tyttären, ja tämäkin oli äidin\npuolelta kemiläisiä Forseja. Mutta Tervon Hermanni Vesisaaressa ei\npitänyt suurta lukua akan sukuperästä. Akka kuin akka, vaikka olisi\nlappalainen, kunhan se vain tekee tehtävänsä, eikä ole niin viisas,\nettä käy itsepäiseksi ja tottelemattomaksi. Ja kaikkein parhain on\nsellainen akka, jolla on vain sen verran järkeä, että surmansa välttää.\n\nLappalaisen naituaan ja jouduttuaan lapinkenttien asukkaaksi\nsuomalainen tavallisesti menetti päivällisen kielensä, pukunsa ja\nsukunsa. Mutta taas, kun entinen suomalainen sekaantui norjalaiseen,\nhän itsepäisesti piti oman puheensa, niin että norjalaisen oli pakko\noppia hänen vaikea kielensä. Ruijalaistytär sai oppia suomea, jos meni\nsuomalaiselle, ja jos kveenitytär siirtyi norjalaistaloon, opittiin\nsiellä solkkaamaan miniän kieltä. Saattoi ruijanmies alussa äkäillä,\nkun eukko puhui vain suomea, mutta lopulta ukko rupesi itsekin\nyrittelemään, ja viimein hoidettiin kaikki kotoiset asiat suomeksi.\nTällaisen asiaintilan toteaa norjalainenkin, sanoen: \"Perheissä, joissa\ntoinen puoliso on kveeni, vaikka äiti olisi norjalainen, käy melkein\naina niin, että kaikki perheenjäsenet tulevat suomenpuhujiksi\".[134]\nVoipa entisten kveenien kielellinen itsepäisyys mennä niinkin pitkälle\nkuin kerran Kieruan suohkanassa, jossa yksinäinen piikatyttö pani koko\ntalonväen opettelemaan ja ymmärtämään hänen kveeniänsä.[135]\nSuurimmilla suomalaisseuduilla, niinkuin Alattiossa, Jyykeässä ja\nRaisissa, monet kyläkuntiin muuttaneet ja suomalaisia naineet\nnorjanmiehet suorastaan suomalaistuivat ja rupesivat tuottamaan\nsuomenkielisiä jälkeläisiä, samoin kuin Lemminjoella tanskalaisen\nGudmandsenin perilliset. Joutuivatpa suomalaiskylissä asuvat\nnorjalaiset kauppasaksatkin opettelemaan suomea. Vanha Rasch Jyykeän\nMarkkinassa puheli naapuriukkojen kanssa kuin aito kveeni, samoin\nAlattion ja monet Vesisaaren porvarit päästelivät Peräpohjan suomea.\nVanha Brodtkorb, joka joskus ajeli Suomessakin, tuli hyvin toimeen\nkveenien kanssa, samoin Ulkopään rikas Rasmus-äijä antoi naapureilleen,\npikku mökkien eläjille, heidän omaa kieltään. Itse karski Antti-äijä\nsaattoi suomea nokko kauppatuttaviensa tarpeiksi, osaten lausua kyllä\nsellaisetkin ukkojen nimet kuin \"Rekke-Neeveli\" ja \"Tei-Tapani\", mutta\nsitä vain äijä valitti, että kieli tahtoi mennä nurin, kun piti antaa\nulos \"Kehkkönen\", Räkä-Nääveli, Täi-Tapani, Kähkönen. Porvarien oli\nkyllä pakko oppia suomea, sillä se oli koko entisen Vesisaaren\njokapäiväinen puhe, ja vanhat kveenit olivat niin itsepäisiä, etteivät\nantaneet suustaan norjan sanaakaan, vieläpä, jos joku sitä yritteli,\nheti pilkkasivat: \"Vai ruijaa sie puhut!\" Rikkaalle porvarillekin\nomillaan elävä suomalaisukko uskalsi järähdyttää:\n\n-- Mene hakemhan tulkki, jos et ymmärrä... muuten mie lähen pois!\n\nMaaherran täytyi painattaa Ruijan kveeneille suomalaisia\n\"Kulutuksia\", \"Julistuksia\", \"Varotuksia\" ja \"Instruksia\" --\nsamoin myös lappalaisilla lapinkielisiä -- milloin mistäkin\nasiasta, metsän hakkaamisesta, turpeenotosta, kalastuksesta,\nmedisiiniverosta, \"koiravimmasta eli vesikauhusta\", lennätinlankojen\nvahingoittamisesta... Annettiinpa painetulla lappusella tiedoksi:\n\n    \"Korkeimman päätöksen kautta (8.9.1887) on armahimmasti määrätty,\n    että villi peura eläimet Finmarkun amtissa väli aikaisesti\n    taidettaan ainoastaan tappaa lokakuussa\".\n\nAlattiossa taas täytyi kerran panna julki:\n\n    \"Vuoden 1896 den loppun asti pitä oleman kielty Alatian\n    thingaseurassa Finmarkun länissä aiassa 1 stä oktoberista 31 tä\n    augustin asti hännitä, pyytä eli tappa mettoja ja koppeloita.\n\n    Vestfinmarkun politimestarin virka 7 juni 1892\".[136]\n\nSyystä kyliä Ruijan viranomaiset olivat suomalaisten itsepäisyydestä\nkovin harmissaan, jopa peloissaankin oman kansansa ja kielensä\npuolesta. Senjan ja Tromssan vouti lähetti joulukuussa 1864 Kieruan\nvallesmannille kveeni-asiassa pitkän kirjelmän päivitellen m.m.:\n\"Suomalaisten sisään muuttamisen tärkein kohta on sen vaikutus meidän\nkansallisuuteemme ja kieleemme. Suomalainen kuuluu nimittäin kansaan,\njoka ei ainoasti pysy lujana kansallisuudessaan, vaan jonka kieli,\nainakin lähimmissä seuduissamme, suurella voimalla karkoittaa\nnorjankieltä. Jyykeässä on norjalaisuus kielen suhteen niin vähässä\narvossa, että suomenkieli on yleinen puhekieli -- -- on kieli, jota\nuseat seudun norjalaisista ja etevimmistä perheistä käyttävät\nkodissaan. Suomenkieli ei tosin ole kirjoituskielenä vielä tullut niin\nyleiseksi kuin puhekielenä, mutta arveluttavaa on, että se aikaa\nvoittaen nousee tähänkin arvoon, ellei sitä kohta ruveta\nvastustamaan...\"[137]\n\nVanhat Peräpohjan suomalaisseuduista lähteneet ukot pysyivät täälläkin,\nvierailla perillä, selvinä suomenmiehinä. Jos he jonkin sanan, vaikka\nmontakin ruijansanaa, saivat korvaansa ja ymmärsivät, he eivät\nruvenneet pilaamaan mainettaan solkkaamalla kieltä, jota eivät\nkunnollisesti osanneet. Sitä paitsi monet entiset vaarit pitivät omaa\nsuomeaan kaikkein parhaimpana ja selvimpänä ihmisen kielenä. Se oli\nisän kieli ja äidin kieli, se oli raikas kieli, vieläpä kaikkein\nkauneimmuksia kieliä maailmassa.[138] Se oli kaikkein keveintä\npuhuakin. Olivatpa monet Amerikassa käyneet päässeet selville siitä,\nettä suomenkieli on kaikkein puhtain kieli. Suomalainen ja norjalainen\nolivat siellä kerran lyöneet vetoakin 50 taalaa, kumpi puhuu puhtaampaa\nkieltä. Ruvettiin koko joukolla tutkimaan asiaa, ja suomalainen voitti.\nHuomattiin heti, että esim. \"kirves\" on puhdasta suomea, kun taas\nnorjalaisten \"yxe\" on sama kuin engelsmannin \"axe\". Ja kun oikein\ntarkoin ruvettiin kaivelemaan sekä norjaa että engelskaa, saatiin\nselville, että englanninkielessä on yhtä monta norjansanaa kuin päiviä\nvuodessa, ja engelsmanni matkii muita aina \"kissaan\" asti. Siitä\nnähtiin, ettei ole muuta niin puhdasta kieltä kuin suomi. Tällaisella\nselvällä ja puhtaalla ihmisenkielellä piti kyllä tulla toimeen ihmisten\njoukossa. Sipolan äijäkin, pahansisuisen Olli Sipolan isä, osasi vain\nomaa kemijärveläistään, kun meni Amerikkaan. Mutta kun äijä kovasti ja\nharvakseen järähdytteli engelsmannille sanansa, niin täytyipä tulla\nselvä ja engelsmannin ymmärtää, mitä äijä tarkoitti. Hyvillään Sipolan\nukko tapasikin todistaa:\n\n-- Kun oikein selvästi puhuu suomen sanat, niin sen ymmärtää vaikka\nmikä natsuuna.\n\nTätä selvää ja kaunista kieltään korvesta tullut kansa puhui ja hoiteli\nsadoin vuosin Jäämeren viluisilla rannoilla. Ja sitä se etsi täällä\nvanhoista kirjoistaan, joissa itse taivaan Herra astui alas korkeudesta\nhaastelemaan heidän omaa kieltään. Tämä oli monelle vanhalle\nkalastajalle kaikkein ihaninta... Mutta tapahtuipa sitten aikojen\nvieriessä sellainen pahennus, ettei uusissa kirjoissa enää puhuttukaan\noikeaa suomenkieltä. Virsikirja muutettiin niin kummalliseksi, ettei\nsiitä tietänyt, mikä se oli, kun oli niinkuin virsikirja, mutta ei\nkumminkaan ollut virsikirja, koska se ei sopinut yhteen oikean\nvirsikirjan kanssa. Lutheruksen kirjat aivan muutettiin, ja\nLaestadiuksen ensimmäinen postilla, jossa ennen oli kovaa kieltä,\ntehtiin ihan erilaiseksi, jopa itse Raamattu pilattiin, niin että siitä\ntuli melkein joutomuisteluksia. Helvetti otettiin siitä pois, niin\nettei enää ole sitäkään, tuonela vain. Eikä se enää olekaan sama kuin\nvanha oikea Piplia, sillä se monessa paikassa uipi vain päällä käsin,\npistämättä niin syvälle kuin entinen. Eikä sitä Ruijan suomalainen\nkaikiste enää ymmärräkään, kun se on tehty niin kummalliseksi. Niinpä\nkolkon Jäämeren raatajakveeni, vanhan selvän ja puhtaan suomenkielen\nharras palvoja, tahtoo vierailta rannoiltaan lähettää Suomen\n\"koulumiehille\" Helsinkiin sellaiset terveiset, että heidän pitää tehdä\npikainen parannus suomenkielessä, jos aikovat painetulla sanalla pitää\nihmisiä oikealla ja puhtaalla kristillisyyden tiellä.\n\nVanhat hyvät kirjat olivat Jäämeren suomalaisten parhaat oppaat\nkristillisyyden palkaalla. Niinkuin Herra Egyptinkorvessa näytti\nIsraelin kansalle tietä luvattuun maahan, niin hänen sanansa piti\nRuijan köyhää kalakansaa oikealla keinolla. Sillä harvoin täällä kirkon\npappi puhui vieraasta maasta tulleen halvan raatajakveenin kielellä.\nMutta ei kyllä sentään vanhoja suomalaisia täällä aivan pakanain\njoukkoon heitetty. Entiseen aikaan aina silloin tällöin papin saarna\ntulkittiin suomeksi, ja kirkossa saatiin veisata suomalaista\nvirsikirjaa. Lemminjoen kyläkirkossa vanha Koulu-Mikko oli papin\ntulkkina, ja Alattiossa lukkari tulkitsi alttaripuheet, kun käytiin\nehtoolliskirkossa. Lukkari parka toimitti kyllä käännöstyönsä niin\nhuonosti, että kansa, sanoen ymmärtävänsä paremmin papin norjaa, pyysi\nkoko tulkitsemisen lopetettavaksi. Pidettiinpä paikoin suomalaisia\nkirkonmenoja, ainakin Taanassa ja Vesisaaressa, sekä Lemminjoella ja\nPyssyjoella silloin, kun Beronka oli Kistrandin kirkkoherrana. Sillä\nRuijassa oli entisaikaan muutamia suomenkieltä saattavia pappeja.\nVesisaaren entinen pastori _Gjölme_ ei kyllä osannut puhua suomea,\nmutta luki kumminkin muutamia kveeninkielisiä rukouksia. Mutta\nkovaääninen _Ottesen_ saarnasi Vesisaaren kveeneille heidän omalla\nkielellään niin ankarasti, että kuului uloskin kuin kosken pauhu.\nSuomalaista virsikirjaa Ottesen veisautti ja lauloi itse niin\nväkevästi, että kalkki rapisi katosta, ja kun pappi pauhasi ulkona,\nkuului hänen äänensä ympäri kaupunkia, jopa aina Kyypiin asti, kahden\nneljänneksen päähän. Ottesen, ollen kveenien ystävä, oli sitä mieltä,\nettä kaikkien Ruijan suomalaisseutujen pappien pitäisi saattaa suomea,\nettä osaisivat oikein hoitaa suomalaisiakin lampaitaan. Suomeksi\nsaarnasi myöskin _Christian Christophersen_, Vesisaaren pappi, joka oli\nollut suomenkieltä oppimassa Muoniossa puoli vuotta ja kulki sitten\nRuijassa sekä Tromssan amtissa suomalaisille saarnaamassa. Häntä moni\nkveeni vielä kaivaten muistaa tallettaen sanoja, joita omalla\nkielellään sai kuulla hänen suustaan. Ikävällä mielellä erosi papistaan\nVesisaaren kveenikansa, kun hän 1877 muutti Tromssan opettajaseminaarin\njohtajaksi. Christopherseninkin mielestä suomalaisille olisi pitänyt\nsaarnata suomeksi, ja myös suomalaisten lapsia -- samoin kuin\nlapinlapsia -- pitäisi opettaa heidän äidinkielellään. Kaikkein\ninnokkaimmin tätä asiaa ajoi aikoinaan Stockfleth, kirjoitellen\nsuomalaisten puolesta, jopa lähettäen kuninkaalle anomuksen, että\nsuurimpiin suomalaisseutuihin toimitettaisiin suomentaitoisia pappeja.\nHallitus antoikin tämän johdosta pari asetusta (1848 ja 1859) mutta ne\njäivät enimmäkseen paperille.[139] Ruijassa oli edelleen useita\npappeja, jotka eivät osanneet suomen sanaakaan. Länsi-Ruijankin ja\nTromssan seutujen suomalaiset saivat suorittaa rippikoulunsa oudolla ja\nvaikealla ruijankielellä. Seppälän Iisakki, Jyykeän Markkinan isäntä,\nlähetti vanhimman poikansa, joka oli lukenut vain suomea, Vittangin\nsuomalaiseen rippikouluun. Jyykeän pappi, vaikk'ei suomea osannutkaan,\noli silti kyllä kveenien suosija, niin että hankki heille hyviä\nsuomenkielisiä kirjoja. Kveeni-Tuomaan Pekka Maalsjoella antoi kyllä\nvanhempien lastensa käydä Maalselvdalin norjalaisen rippikoulun, mutta\nopetti itse Raamatun ja muiden pyhien kirjojen lukemisella ja\nluettamisella nuorimman tyttärensä, Piritin, kristillisyyden taitoon\nsekä lähetti sitten hänet tunturilappalaisten mukana Ruotsin\nsuomalaiskirkkoon rippilukuun ja Herran ehtoolliselle. Tyynesti ja\nhiljaisella äänellä, mutta varmalla vakaumuksella Pekka esitti tämän\nasian Norjan papille ottaen Raamatun tuekseen ja sanoen haluavansa,\nettä ainakin yksi hänen lapsistaan olisi hänen kanssaan ja saattaisi\nlukea hänen kieltään, sillä se olisi hänestä kovin mieluista. Eikä\nPekan mielestä norjalaisissa kouluissa opetettu paremmin kuin Ruotsin\nkouluissa. Hyvin osasi tytär jo isänsä koulaamiseltakin. Selvästi ja\npuhtaasti hän luki papille Pekka-äijän tervanpolttajalta ostamaa\nRaamattua ja saattoi ulkoa isämeidän ja uskontunnustuksen sekä suomeksi\nettä norjaksi.[140]\n\nSuurimmissa suomalaisseuduissa kyllä entiseen aikaan annettiin lapsille\nalkuopetusta heidän omalla kielellään. Pyssyjokelaisia opasti\nkirjaviisauteen alattiolainen _Mikkel Eriksen_. Hän puhui suomea ja\nluetti kirjaa, jossa oli toinen puoli suomea, toinen norjaa,[141] ja\npyssyjoeksi käännetyllä Kippaisen Sammelin kielellä sitä luettiin.\nRaisin vankan koulussa tolkattiin raisinkieltä. Matti Moilanen luki ja\noppi, pääsi vielä rippiluvunkin omilla, Kiimingistä perityillä\ntaidoillaan, kun Raisin lukkari osasi suomea ja piti huolta\nmetsäperäläisten rippikoulusta. Matti luki suomensa niin hyvästi, että\nsai suomalaisen Raamatun koulumuistokseen. Alattiossa annettiin\nsuomalaista lukuopetusta, samoin Kaavuonossa, Näytämöjoella luettiin\nennen aivan suomeksi, ja _Erik Salomonsen_, sitten _Per Fredriksen_,\nlapinmies, oli johdattajana. Samalla tavalla Vesisaaressa ja Itä-Ruijan\nsuomalaiskylissä tapahtui kveenilasten alkuopetus. Olipa jonkin vuoden\n1870-luvun lopulla suomalainen ylioppilas, _J.G. Cajan_, Kallijoen ja\nSahtijärven sekä Näytämön koulujen opettajana toimien norjalaisen\n_A. Brunen_ -- joka myös osasi suomea -- sijaisena. Cajan saattoi hyvin\nopettaa Kallijoen kahtatoista vesaa, koska hän oli jo Suomessa\nollessaan opettanut herrojenkin lapsia. Hän oli pysty mies, ja lienee\nkäynyt \"äkseeringissäkin\", koska opetti pojille \"äkseerausta\", jota ei\nkyllä Kallijoen koulussa oltu ennen nähty. Vesisaaren koulumestarina\ntoimi ennen _Karl Akre_, Alattiosta tullut suomentaitaja.\n\nMutta aikoipa kerran Israel Bergström panna Vesisaaressa pystyyn\nkokonaan suomalaisen koulun, jossa ei tarvittaisi kaksikielisiä\nkirjoja. Bergström toi kerran Suomesta palatessaan eukkonaan valmiin\n_koulufröökynän_, ja sitten Cajanin kanssa neuvotteli Suomesta kirjoja\nsekä muita koulutarpeita, lopuksi kuuluttaen, että koulu alkaa silloin\nja silloin Järvitalon lohdassa, josta väliseinä on otettu pois, että\nolisi tilaa. Olikin tilaa nokko, sillä määräpäivänä saapui kouluun vain\nkolme kehveliä: väkisin tuotu _Järvitalon Antreas sekä Tyhjän Tuomhan_\nkaksoispojat, _Vikke ja Teutori_. Näitä kolmea kovaa vaaria koulurouva\nkoko rupeaman opetti toivoen, että seuraavana päivänä tallustaisi\nisompi opinhaluinen joukko. Mutta toisena päivänä ei Järvitalon\nAntreasta enää väkipakollakaan saatu kiipeämään yläkerran\nkoulupirttiin, eikä tullut uusiakaan opetuslapsia, joten isossa,\ntyhjässä lohtahuoneessa nyköttivät vain Tyhjän Tuomaan pienet\nkaksoiset. Eikä enempää tullut jälkeenpäinkään, joten yritteliäs Israel\nparka sai sulkea koulunsa. Vesisaaren suomalainen ei antanut\nBergströmin koululle parempaa arvoa kuin hänen sanomalehdelleenkään,\nniin hyvä tarkoitus kuin kumpaisellakin oli. Kaupungin vanha kristitty\nväki ei luottanut epävakaiseen Israeliin eikä hänen yrityksiinsä. Useat\nnorjalaisiin tarttuneet heikot ukot puolestaan epäilivät antaa\nBergströmin koululle kannatusta. Monen kveeniäijän mielestä koulussa\npiti paukata aivan sitä varten, että oppisi valtakunnan kieltä. Ja\nnäiden viisaasta päästä kuultiin:\n\n-- Ossaa suomalaisten lapset nokko suomea ilman koulua käymättäkin...\nHyvä vain, että sikiöt oppii ruijaakin!\n\nTätä \"hyväänsä\" Ruijan suomalaisten ei tarvinnutkaan kovin kauan\nodotella. Tapahtui sitten niin, että kaksikieliset koulukirjat\nviskattiin nurkkaan ja pikku-kveenin käteen työnnettiin heti ensi\npäivänä aivan ruti ruijalainen luettava. Sitä taitamaton sikiö sai\nruveta koulumestarinsa johdolla tankkaamaan, ja opetuksenmeno kohta\n_kotakoulusta ja aa-been_ oppivaisista alkaen kävi ruijaksi. Siinä\nkyllä pieni lukumiesparka joutui ahtaalle, kun ei enää edes ollut\nvastasivulla suomalaisia sanoja johdatuksena ihan umpiselle tielle,\neikä tullut apua kotoakaan, ja opettajakin saattoi olla aivan ummikko.\nMutta osata piti, ajaa vain avaamatonta hankea kuin ummenotus, vaikka\nei ymmärtänyt mitään sisällöstä. Mutta saattoi pienelläkin kveenillä\nolla jo hänen paha sisunsa ja oikea isänsä luonto. Vesisaaren vanha\nIisakki Sundelin vielä muistelee, kuinka hän äitinsä vieressä istuen\nluki... luki... luki monta tuntia, eikä käsittämätön sana tarttunut\npäähän. Viimein poikapaha kimmastui ja paiskasi kirjansa seinään\nmanaten: \"Enkä lue tuota ennää!\" Nurkkaan lennätti Kallijoen entinen\ntytär norjankirjansa päästyään rippikoulusta, eikä ole niitä sen\njälkeen tarvinnut, sillä niiden solkkaaminen hänestä \"oli yhtä kuin\nolisi kreekaa lukenut\". Alattion rässivuonolaiset panivat toimeen\noikein lakon, kun ruvettiin koulussa aivan norjaa lukemaan. Pari\nviikkoa vuonolaiset kiukuttelivat ja manailivat, mutta sitten he\ntyytyivät ja marssittivat perillisensä opinahjoon. Ja norjaa luettiin\nkaikissa kouluissa, suomensanaa ei tarvittu missään, ei aluksikaan.\nOltiinpa, ainakin kaupungin kouluissa, joskus niinkin ankaria, etteivät\nkveenipahaset saaneet _friitimallakaan_ pitää omaa puhettaan, ei omalla\nsuullaankaan käyttää halpaa kieltään. Elleivät valtakunnan kieltä\nosanneet, saivat he vain mykkinä viittoen tulla toimeen. Sillä\nkaupungin kouluissa tahtoi kveenien kieli, jos se sai vapaasti elää,\nmonesti tarttua herraslapsiinkin. Mutta sattui joskus niin, että\nvallatonta ummikkoa kehveliä rangaistessaan itse koulumestarin täytyi\nturvautua kiellettyyn kielitaitoon ja komentaa:\n\n-- Housu alle... housu alle!\n\nNäinpä on yksikielinen opetus kantanut toivotun hedelmän. Nouseva\nkoulupolvi on kaupungeissa jo jotenkin kelvollista astelemaan\nnorjalaista opintietä. Kaikki pahaiset kveenilapset ja katujen\ntaapertajat jo saattavat norjaa, eivätpä toiset enää ensinkään osaa\nisiensä kieltä. Mutta yhtä selväpäisiä kirjamiehiä kuin norjalaiset\novat suomalaisetkin. Kveeni on tässäkin asiassa itsepäisenä ja\npahannahkaisena väkisin pannut vieraan kielen päähänsä, pannut niinkin\nselväksi, että on hyvästi pystynyt koulunpenkillä lukemaan kilpaa\nruijalaisen kanssa, jopa ajamaan usean ruijalaisen ohitse. Hyvin moni\nsuomalaispoika -- ja joku tytär -- on ollut koulussa niin _flinkki_\nsekä käynyt lukutaidon opin niin hyvästi, että on päässyt Tromssan\n_simenaarhin_ valmistuen taitavaksi koulumestariksi. Monen pää on\nkestänyt lukea enemmänkin, jopa entisen rovaniemeläisen kalastajan\npoika on käynyt oikein _papinkoulun_, ollen nyt rovastina. Muutamia\nkveenipoikia on opiskellut insinööreiksi, muutamia vallesmanneiksi,\nmuuan istuu poliisikamarin virassa, ja muuan taas on maaherran talossa\nkoko Ruijanmaan rahavartijana ollen niin iso herra, että maksaa palkan\nitse maaherralle. Ja hyvin moni kalamiehen tytär, suvultaan aivan\nsynkkä suomalainen, istuu lennätinkonttorin virassa tahi taitavana\npuhelinneitinä näppärästi liikuttelee puhenappuloita.\n\nMutta vuonojen pohjissa ja metsäperillä, vaikka sielläkin norjalainen\nkoulu käy kaksintoista viikoin monessa ikävuorossa hoidellen\nruijankielisiä kirjojaan, ei koulukansa kyllä vielä saata antaa\nkunnollista ruijaa. Voi tavata sellaisen outaperän, jossa norjalainen\nopettaja on ahertanut nelisenkymmentä vuotta, ja sittenkin äsken\nkoulusta laskettu opetuslapsi puhuu vanhan mestarinsa \"moolia\" kuin\nainakin kankeakielinen kveeni -- mestari sen sijaan on oppinut\nsolkkaamaan opetuslastensa kieltä. Eikä muuta saata odottaakaan. Sillä\nkouluun mennessään moni suomalaisvesa on yhtä \"hullu\" kuin Pyssyjoen\nEliisa-tyttö, joka emonsa liepeissä astellessaan opinahjolle ei\nymmärtänyt ruijan sanaakaan. Mutta sittenkin koulumestari, puhuen\nruijaa ja lappia, opetti Eliisaa sekä muita yhtä viisaita kaksitoista\nviikkoa \"lukheen, räknhään ja kirjothaan\". Ja siinä oli nokko työtä ja\ntaitoa, vaikka koetti koulumies opettaa vielä kaikenlaista joutavaakin,\njota kristitty ihminen ei tarvinnut.\n\nOn koulu saanut aikaan, että nuori polvi jo kaikkialla enemmän tai\nvähemmän ymmärtää norjaa, on kasvattanut sellaisiakin suomalaisia\nvesoja, jotka ovat niin leikkautuneet irti isänsä kielikunnasta,\netteivät enää ole ymmärtävinäänkään suomea, vaikka eivät osaa ihmisten\nlailla norjaakaan, sekä senkaltaisiakin sikiöitä kuin ruijalaiselle\nmennyt raisilainen, joka suuttui kuullessaan itseään mainittavan\nKaakisen tyttäreksi. On koulu ja norjalaistuminen vaikuttanut vielä,\nettä monet kymmenet kauniit suomalaisnimet, norjalaisten mielestä yhtä\npahannahkaisia kuin niiden omistajatkin, on usein tarpeettomasti\nväännetty ja nöyristetty vieraaseen ulkomuotoon. Pallarista on tehty\nBallari, Palosta Ballo, Postista Bosti, Pelkosesta Belgonen, Perungasta\nBeronka, Haatajasta Hadaja, Heiskalasta Heiskel, Hyrystä Huru,\nKylmälästä Gulmælæ, Kärnästä Gærnæ, Matinlassista Mathilassi,\nPaskaputaasta Baskabut j.n.e. Mutta tämän lisäksi vielä monet sadat\nsieluttomat ympäri koko Ruijan ovat kokonaan hylänneet isiensä ja koko\nsukuperänsä tunnuksen muuttuen tykkänään suvuttomiksi ja\nsukupuolettomiksi Jenseneiksi ja Janseneiksi satojen, tuhansien\nsamanlaisten sukupuolettomien laumaan. Länsi-Ruijan mailla ovat useat\nkolmannenkin polven siirtolaisparat jo niin unohtaneet isänsä nimen ja\nentisen kotiseudun, etteivät tiedä siitä mitään. Näinpä norjalainen\nvoi, todettuaan ensin, että suomalaisten sitkeä kielensä säilyttäminen\non \"huolestuttava kansallinen ilmiö\", jo hyvillään kirjoittaa: \"Nyt\nkuitenkin on tilanne jo muuttunut. Lapset osaavat norjaa, luetaan\nnorjalaisia sanomalehtiä, eikä ole mitään siteitä Suomeen\".[142]\n\nNäin on täyttynyt Vesisaaren suomalaisen toivo, että lapset saisivat\noppia ruijaakin, täyttynyt niin perinpohjaisesti, etteivät monet enää\nmuuta osaakaan. Kaupungin vanhat kalaäijät, jotka taas eivät osaa muuta\nkuin omaa korpikieltään, eivät kaikiste saata puhella toisen polven\nrintaperillisensä kanssa, vaikka tämän molemmat vanhemmat olisivat\ntäyttä suomensukua, puhumattakaan, että vanha muori, jonka poika on\nsekaantunut ummikkoon ruijalaistyttäreen, voisi ymmärtää, mitä hänen\nminiänsä ja poikansa lapset haastelevat. Ne ovat muorirukalle melkein\nvierasta väkeä. Vieraaseen valtakuntaan, vaikka ikivanhoja kveenien\nkeinoja kulkien, on jouduttu, ja vieras kansa ja vieras kieli\nlopultakin ottaa tunturien takaa tulleet raatajat omikseen, niinkuin se\non jo muorin perilliset perinyt, Ruijan suomalainen kyllä ymmärtää,\nettä hänen jälkipolvensa nousee norjalaiseksi ja unohtaa isiensä\nkauniin kielen. Vaistoaa vanha äijä myös, että tämä on hiukan\nmurheellinen asia, Ruijan kveenien hiljainen katoaminen ja kuolema,\nmutta hänen järkensä sanoo myös, että tämä on tapahtuva, ja näin taitaa\nolla paras. Sillä Ruijan suomalainen on pitkän vaelluksensa aikana\ntullut kokemaan, kuinka hän kielen taitamatonna on monet kerrat\njoutunut alakynteen. Monta kertaa vanhan itsetietoisen merensoutajan\nsisuksiin on astunut \"orjuuven henki ja tunne, että olhan turvatonna\nvierhalla maalla ja asuthan alaporthalla\". Laki luettiin ruijaksi, ja\näijäparka kun ei tingantulkinkaan avulla osannut oikein ajaa asiaansa,\njoutui joskus syyttäkin sakkoihin ja rangaistuksiin. Eikä ukkopaha\nlopulta päässyt maanomistajaksikaan, ellei osannut valtakunnan kieltä,\nja monessa muussakin asiassa vaadittiin ruijan taitoa. Saipa kveeni\njoskus suorittaa hyvät verorahat taitamattomuudestaan joutuessaan\npetturien kynittäväksi. Siksipä suomalainen halusi, että ainakin hänen\njälkeläisensä oppisivat ja paremmin menestyisivät siinä maassa, minkä\nperillisiksi he olivat joutuneet, koska isäukko pahoina päivinä nälän\najamana oli tänne kulkeutunut ja juuttunut.\n\nSai Suomen mies aikoinaan täällä monta kovaa kokea sekä merellä että\nmaalla ja aina yrittää seisoa omilla jaloillaan. Nälkäisinä, väsyneinä\nkulkureina suuret lantalaisjoukot kerta kerralta aina vuosikymmenin\ntänne ajautuivat, vieläpä joskus kaikkein kurjimmat joutuivat\nrahakaupalla luovuttamaan alaikäiset lapsensa tunturilappalaisten\nhoitoihin aivan tuntemattomille taipaleille. Eipä siis ollut ihme,\nettei ruijalainen antanut kovin suurta arvoa kveenille, eikä kovin\nkunnioittaen puhunut maastakaan, josta tämä köyhä raatajakansa oli\nkotoisin. Täällä uskottiin vain, ettei koko Suomessa asukaan muuta kuin\nsamanlaista nälkäistä joukkoa, voitiinpa täällä joskus tiedustella,\nonko Suomessa kirkkoa, koulua, onko maantietä. Sellaista suurta\nkaupunkia kuin Vesisaari, jossa asui itse maaherra ja mäellä seisoa\ntönötti vasta rakennettu kirkko, ei kyllä Suomessa uskottu olevan, eikä\nsitä tarvinnut kysyäkään. Vanha Brodtkorb, joka oli monet kerrat\najellut Lannanmaassa, kyllä koetti sanoa, ettei tarvitse Suomea\nlastata, siellä on paljon suuria taloja sekä rikkaita isäntiä, on\nkirkkoja ja kaupunkeja. Kauppilan Jussakin Lankovuonossa koetti myös\nparhaansa mukaan kertoa Simon merkillisyyksistä, vaikkei häntä tahdottu\nuskoa, enempää kuin Brodtkorbiakaan.\n\nNyt kyllä ruijalainen tietää jo vähän enemmän Suomesta, eikä ole enää\nvuosikymmeniin Peräpohjan kansankaan tarvinnut lähteä Jäämeren rannalta\nleipää kerjäämään eikä ansaitsemaan, kun omasta saa sen yhtä leveänä ja\npaksuna kuin sieltäkin. Hyvässä sovussa suomalainen elää jo rinnan\nruijalaisen kanssa, juopa heidän välillään on paljon tasoittunut ja\nkaventunut, eikä enää lennätetä \"kveena\" ja \"skolppa\" nimityksiä\ntoisilleen. Saattaa Jyykeän suomalais-isäntä jo puhella rikkaan\nkauppiaan, Raschin, haudalla: \"Se oli hyvä mies, se antoi köyhänkin\nelää... eikä tarvinnut käräjiä käyvä, vaikka oli 50-60 maan omistaja...\nEikä häntä Markkinan kansa syytä viimeisellä tuomiolla, sati vain itte\non sopinut asiansa Jumalan kanssa\". Suomalainen tuntee jo olevansa yhtä\nhyvä kuin kuka tahansa tässä maassa. Niinkuin onkin. Hänellä on\ntäällä paikkansa, hän on täällä tarpeellinen. Lahdenperän Nilssin\nOskari-vainaja sanoi kerran Vesisaaren opettajalle, joka halveksien\npuhui kveeneistä: \"Jos suomalaiset lähtevät tästä kaupungista pois,\nniin koulumiehet painelevat perässä\". Melkein saman saattaa sanoa koko\nRuijasta. Jos kaikki suomalaiset lähtisivät pois tästä suuresta\nJäämeren rantaseudusta, jäisi se hyvin autioksi, vaivoin toimeen\ntulevaksi kolkoksi erämaaksi, josta monen muunkin täytyisi painua\nperässä pois.\n\nOnpa siis suomalaisellakin Ruijassa jo tehtävänsä, vaikka hänen\nentisten kotikorpiensa kieli täältä aiotaankin menettää. Kveeni raataa\nniinkuin norjanmies, puskee vain kuin vanha korpelainen ja seisoo\ntanakkana omilla jaloillaan. Mutta kveenien kieli vain vaipuu...\nVaivoin saattaa norjan koulun käynyt suomalaistytär kirjoittaa enää\noman äitinsä kieltä. Hyvällä tahdolla hän sentään saa kokoon sievän\n\"brevin\", jossa lausuu: \"Baljon kitoksi deitan brevistæ mitæ minæ olen\nvastanottanu, ja nyt sitæ olen vastamassa. Olen kysynyt ja kirjoitanut\npaperille nistæ vanhoista suomalaisiste ja dæssæ minæ læhæddu deile --\nvoite det ymmærtæ, ei ole kyllæ hyvæ suomen kirjoidat, kuin norjan\nkieli datto voitet, mutta kyllæ sitækin voipi opia kuin aika anta.\nKyllæ dælæ on melken kaikki vanhat suomalaset kuolet...\"\n\nVanhat kuolevat, ja vanhojen kieli vaipuu. Mutta silti kyllä vanhimmat\nrantaäijät ja vuononperäläiset saattavat sanoa: \"Ei lopu suomenkieli\nRuijasta... suomenkielellä on sitkas henki niinkuin kissalla... ei sitä\nniin vain lopeteta... Lapset kyllä sitä koulussa lukevat, mutta eivät\nopi\".\n\nNäin monet vanhat uskovat, vanhat vaarit ja muorit, jotka nuorina ja\nparhaillaan ovat tänne tulleet. Nämä vanhukset ovat vielä täysin\nsydämin kiinni Suomen korpimaissa, kaikkein syvimmin lapsuutensa\naikaisilla kotipihoilla, vainionveräjillä ja kartanontakaisilla\nahoilla. Vanha Kolarista lähtenyt, Amerikat kiertänyt Kaasko-seppä,\nVuoreijan puuttoman saarikaupungin ukko, muistaa vielä muinaiset\nsantakuopat, joissa hän kesäpäivinä alituisesti penkoi rakennellen\nmännynkävyille tikkujalkoja niin ahkerasti, että vitsojen kanssa häntä\nväliin noudettiin kotiin. Ja keltaisen hiekkakuopan reunalla kasvoi\nviheriä koivu sekä käpyinen mänty. Yhdeksättäkymmentään viimeistelevä\nAukusti Pelkonen vielä leuka tärähdellen muistelee, kuinka ihania\nseutuja sai vaeltaa kulkiessaan Kempeleestä Viitaselkään. Matkalla oli\nvaikka mitä marjoja, viinamarjatkin olivat niin punaisia kuin\nverenpisarat, ja vaaraimet kasvoivat isoina möykkyinä pitkissä puissa,\nja mesimarjoja sai vedellä täysin kourin. Ja kun meni Raution voitietä\nTyrnävältä Liminkaa kohden, oli siellä kauhea elättimetsä ja metsässä\nhirmuisen suuri talo... Vieläpä joskus kuumina kesäpäivinä makaili\nmetsässä rosvojakin, päivänpaisteessa vain nukkua ryöhöttäen. Pietilän\nHeikki, joka lähes 70 vuotta takaperin kahdeksanvuotiaana on lähtenyt\nTervolasta, muistaa kuin unennäkönä silloisen Kemijokivarren ja sen\nkomeat rantatalot. Niinkuin kartalla ovat talot Heikin päässä. Siellä\nvielä nököttää niinkuin ennenkin Niku, Rautio, Juopperi, Pietilä,\nKoskela, Niku-Peteri ja Sormula samalla rannalla, sekä vastaisella\ntöyrällä Hannula, Maunu ja kaksi Niskalaa. Joopi Pirttikankaan mielestä\nNivalassa on niin kaunista koko maailma ja tasaista kuin merenselkä.\n\nHarva Ruijaan kulkeutunut on enää toistamiseen saanut nähdä kotoisia\nkenttiään, jotka vieläkin näin loistavat heidän mielessään aamun\nkultaisessa hohteessa. Moni, useimmat, jotka kerran ovat kotiveräjän\ntaakseen sulkeneet, ovat sen ikipäiviksi sulkeneet. Mutta sitä enemmän\nhe nyt vanhoiksi jouduttuaan kotiaan kaipaavat. \"Voi, kuinka haluttaa\nsinne mennä vielä!\" vanha vaari saattaa huudahtaa. \"Siellä olisi\niloinen asua!\" ihastelee toinen, ja kolmas uskoo: \"Voi, voi, se olisi\nhauska, kun pääsis sinne kotipaikalle ja sais polkea niitä polkuja,\njoita olen sikiönä juossut, ja käyvä siinä kirkossa, missä olen ripillä\nkäynyt... Siellä tunturitkin pokkaisivat, kun mie kothin tulisin\".\nMuuan saattaa taas muistella: \"Maa on täällä hyvä päältä ja rikas\nmolemmin puolin, mutta sittenkin on ikävä kotimaahan\". Koti-ikävä on\nsaattanut uskonmiehen Juhan-Petter Päkin Jyykeän tunturin juurella\nsovittamaan sanansa värssyiksi:\n\n    \"Siis Maa on vieras ikävää,\n    Ei taivu kieli kiittämään,\n    Kuin kansas Baabelissakin\n    Myös valittaapi sitäkin.\n\n    Jok' kaarnein huutot kuuleepi\n    Ja Lintuin äänet tunteepi,\n    Myös näkkee minun vaivanin\n    Ja tuntee minun tarpenin\".\n\nMutta Marjavaaran äijä Pykeijassa on niin paatunut, että saattaa sanoa\npärähdytellä: \"Mulle ei ole jäänyt rakhautta sinne Soankylhän\nvähääkään... En kyllä enempi lähe sinne olkileipää syömhän ja\nkattomhan, kun halla vie kaikki\".\n\nHiljainen ikävä kalvaa vanha-parkoja. \"Mutta kun ihminen on kulkunut\nvierhalle maalle, niin täytyy sitten olla siellä\", moni enempää\nvalittamatta varsin alistuu kohtaloonsa, vaikka joskus sentään\nsaattaakin sisu nousta kapinoimaan: \"Kyllä on ihminen houkka, kun\nlähtee sieltä kaunhesta mettämaasta tänne, kussa ei puuta kasva\". Eikä\nole Jäämeren vanhoilla enää muuta toivoa kuin haudan lepo ja karu\nkirkkomaa, jossa ei vihanta koivu humise. Sinne joutui Trastin Pekkakin\nlopulta, vaikka hän aina toivoi pääsevänsä vielä kerran omaan\nkotimaahan ja oman kotikirkon maahan äidin viereen lepäämään. Ei\npäässyt Pekka, eikä pääse moni muukaan. Flygaren Kaisa-muori Alattiossa\njo saattaa uskoa: \"Kyllä minä jo silloin, kun taas tänne tulette, olen\ntyöni saanut tehyksi\", ja Jyykeän Markkinan muori tuntee koko\nolennossaan: \"Jo tämä maailma on kuljettu... pää jo ruppee näkymhän...\nkohta kuulen kutsumuksen\". Samoin vanha väsynyt Lukin Johanna, kraatari\nEjden valkeapäinen leski Tromssassa, silmiään pyyhiskellen muistelee:\n\"Seittemän henkeä olen saanut panna krahvin täällä, ja veli on hukkunut\nmerhen... Ja se on kaikkein paras, kun minäkin pääsen pois. Sitä minä\nojotan aina, että Herra pian tulis... Minulta on jo kaikki omaiset\notettu pois\". Ei Kauppilan Kaisakaan Lankovuonossa enää toivo muuta\nkuin \"jaksais toimellisesti vielä vaeltaa, että kostuis kotia\nisänmaahan\". Ja Kalle Moilasen, silmäinsä valon menettäneen köyhän\nmiesrievun, joka ei enää mitään näkisikään, vaikka hänet Suomussalmen\nihannoiduille nälkäperille vietäisiinkin, on kaikkein parasta ajatella:\n\"Ei liene ennää mullakaan pitkä aika täällä, kun pääsen oikeaan maahan,\njosta ei tarvitse ennää muuttaa\".\n\nTämä on monen Jäämeren vanhuksen jokapäiväinen ajatus. Rakkaasta\nkotimaastaan he ovat lähteneet, raataneet pitkän elämänsä, yrittäneet\nvaeltaa toimellisesti vielä viimeisen loppumatkan taipaleestaan. Kun\npuhuvaiset miehet kulkevat kyliä myöten ympäri Ruijan rantoja,\nkokoontuvat seutukuntien vanhat -- ja nuoremmatkin -- aina suurin\njoukoin kuulemaan elämänsanaa. Astelevat maan kieltä ymmärtävät\nikäeläjät kirkkoon etsimään sieltäkin lohdutusta. Mutta Vesisaaren\nsuomalaiset saavat kuulla kirkonsanaa omalla kielellään, kun heidän\nsuomalaissyntyinen pappinsa, _Johan Beronka_, silloin tällöin pitää\nheille kirkonmenot. Saavat muutkin Varengin kveenit osaa suomalaisesta\njumalanpalveluksesta, kun Beronka toisinaan vaeltaa vuonon\nrantaseutuihin kaitsemaan laumaansa pitäen hartaushetken milloin\nmissäkin kylässä.\n\nMutta tutuimmalta tuntuu taivaallisen Isän kosketus, kun kauniina\nkesäpyhän iltapäivänä istutaan Vesisaaren seurapirtissä ja kuunnellaan,\nkun joku kirjantaitava lukee rakkaan oppi-isän ja vanhimman\nLaestadiuksen postillaa. Siellä kotipirtin pitkä virsikirja aluksi\nkajahtaa vanhojen, myrskyissä koeteltujen, mutta jo vapisevien ja\nsärkyneiden äänien kantamana:\n\n    \"Jeesuksen kuolio viaton,\n    Meille lohdutus ain' tuskis' on,\n    Kuin uskos' sitä muistelem',\n    Niin riemuun syttyy sydämem'.\n\n    Sen kirjoituksen kankian,\n    Kuin oli meitä vastahan,\n    Pois pyhkei pyhäll' verelläns',\n    Meit' velast' päästi hyvyydestäns'\".\n\nHartaista sydämistä pitkäveteinen vanha veisu kohoaa, niinkuin on\nsatoja, monia satoja kertoja jo ennenkin kohonnut. Virsikirja on kyllä\navoinna edessä peukalon alla, mutta sen opastusta ei tarvita muuta kuin\nvärssyn päätä näyttämään. Kaikki muu virtaa itsestään tuttua pyhää\npolkuansa. Sitten seuraa sanan viljelys. Ellei satu olemaan oikeata\nsananselittäjää, nousee lukumieheksi joukosta joku kirjantaitaja. Voi\nsiinä sattua esille evankeliumin mukaan tuhlaajapojan kohtalon\ntutkisteleminen, surullinen kuva hyvän isän kodista poistuneesta\npojasta. Silloin moni vanha, kotikorvesta, isän pirtistä aikoinaan pois\nkarkonnut poika, nyt Jäämeren myrskyjen ja maailman myrskyjen kolhima\nvanhus, tuntee itsensä tuhlaajapojan osaveljeksi, isänmaasta loitos\nkulkeneeksi mieheksi, jonka nyt kaukana vieraalla maalla pitää etsiä\nelatustaan, tyytyä toisinaan pelkkään merikalaan ja merikalan rasvaan..\neikä aina anneta sitäkään... Istuu siellä yksinkertaisissa penkeissä\nPelkosta, Perävaaraa, Sukuvaaraa, Erkki Vaaraa ja Jumiskoa, Pietilää,\nKurulaa, Hyryä, Harppuneeri-Nilsseniä ja Pörhö-Iisakkia...\nToistakymmentä meren karistamaa harmaata kumaraa päätä nyökkäilee luvun\ntahdissa. Ja puolitoistakymmentä tummapukuista hallavaa muoria,\nKallavaaran Saaraa, Pelkosen Liisaa, Perungan Riikkaa, Sukuvaaran\nEevaa, Björkvallin Valpuria, Oulun Loviisaa, Rontin eukkoa ja\nMartin-Kallen akkaa kyyköttää vaimoväen puolella silmävesiään\npyyhiskellen. Tuhlaajapojan kanssasisaria hekin tuntevat olevansa. Oma\nmaallinen kotimaa on vanhuksilta jo iäksi jäänyt kohtaamatta, eikä\nkukaan enää uskalla toivoakaan saada nähdä nuoruutensa olinsijoja.\nNiinpä tuhlaajapoikina ja -tyttärinä istutaan ja toivotaan, ettei enää\ntoista kertaa jouduttaisi pois isän kodista. Odotetaan vain, että\nlempeä isä levittäisi kätensä ja kutsuisi kotiinsa. Tuntuu aivan kuin\njuuri heille viisas vanhin sanoisi saarnassaan:\n\n\"Pysykäät nyt kotona, lapsukaiset; pysy nyt kotona, sinä tuhlajapoika,\näläkä mene toista kertaa pois Isän talosta, ettei vanhimmalle tulis\nsuurempi vaiva sinusta\".\n\nEikä tämä toivo ja odotus näytä pettävän. Kun kirjamies pienen\nvälihetken jälkeen kääntää lehteä ja alkaa lukea kuninkaanpojan häistä,\ntuntuu kuin isänkodin lempeä ja kaikki armahtava tuulahdus hengähtäisi\nläpi huoneen.\n\nPieni valkeapäinen, vaikeneva sanankuulijain tokka tuntee ikävöivässä\nsydämessään hiljaista iloa. Kylmillä rannoilla asuva, elämän rääkkäämä,\nväsynyt vaeltaja, tuhlaajapoika, saa kuulla itse vakaisen vanhimman\nsanan todistavan kohta joutuvista kuninkaanpojan häistä, joita jo\nhankitaan ja joihin kaikki ovat kutsutut, köyhät kulkijatkin\nmaailmanrannan kyliltä, kujilta ja turuilta. Riemuiten, ilosta ja iästä\nvapisten soi sitten virsi:\n\n    \"Sull', Jesu, mielest' nöyrästä\n    Mä kiitoksen nyt kannan,\n    Tain runsaan armos' edestä,\n    Kuin sielullen' täs' annat:\n    Siis terve, armas ystävän;\n    Mun kanssas' olet yhdistän',\n    Jost' laulan suurell' riemull'\".\n\nKorkea sininen kesätaivas näkyy ikkunoista sekä alhaalla välkkyvä\nkirkas meri, ynnä meren takaa sinertävät eteläntunturit. Pohjoispuolen\nikkunoista taas pilkoittaa kaukainen pohjantunturi. Ja myöhäinen\niltapäivä katselee avonaisesta ikkunasta saarnapirttiin, hivelee\nlukumiehen käsiä ja kirjaa valaen niihin kuin pyhän hohteen, ja sitten\nse sivelee vanhan merenukon kurttuisen posken nuoruuden punalla sekä\nvaroen laskee pienen muorin mustahuiviselle pääkukkuralle lämpöisen\nkirkkauden antaen hiljaisen punerruksen muorin otsalle ja otsaa\npeittäville ohuille haivenille.\n\nKesäisen pyhäillan hartaus ja hyvä mieli asuu kuulijain sydämessä, kun\nhe lähtevät astelemaan kotia kohden. Tuntuu, kuin olisi koko pitkän\narkisen elämän pyhäinen iltahetki, jonka perästä viimeinkin seuraa\nsiunattu lepo sekä kauan odotettu taivaan ilo. Ja korvissa kaikuvat yhä\nvanhimman sanat:\n\n\"Ja nämä sokeat, ontuvat ja raajarikot, jotka niin kovin ylönkatsotaan,\nsaavat istua taivaan Kuninkaan häissä ja syödä mannaa; he saavat viinaa\nja rieskaa ilman rahatta ja ilman hinnatta; ja morsiamen piiat\nhyppäävät kulta laattialla niinkuin peurat, ja veisaavat Kuninkaalle\nuutta virttä\".\n\n\n\n\nSUOMALAIS-NORJALAINEN PAIKANNIMISTÖ\n\n\nAaroninniemi -- Aronnes.\nAkkulanniemi, nyk, Kirkkoniemi -- Kirkenes.\nAksuvuono -- Öksfjord, myös Oksfjord.\nAlattio -- Alta.\nAlattiovuono -- Altafjord.\nAunijoki -- Jakobselv.\nAriniemi -- Amtmannes.\n\nEkreija -- Ekkeröy,\n\nFalkkikeila -- Falkekjeilen.\n\nHaanajan saaret -- Hanöy, Heinäsaaret.\nHestaniemi -- Hestnes.\nHeviika -- Hövik.\n\nIsovuono -- Karlbotn.\nItarivuono -- Nordlenangen.\n\nJoensuu, Alattiovuonolla -- Elvebakken.\nJouluvuono -- Leirpollen.\nJunttaniemi -- Olderdalen.\nJuovankka -- Horsnes.\nJuurivuono -- Gandviken.\nJyykeänvuono, myös Jiukea, Yykeä -- Lyngenfjord.\n\nKaarasjoki -- Karasjok.\nKaavuono -- Kaafjord.\nKaidusjoki -- Tverelven.\nKaivuono -- Kaafjord, Jyykeänvuonolla,\nKalkkiniemi -- Storviknes.\nKallijoki -- Skalleelv.\nKalliniemi -- Skallenes.\nKalsa -- Karlsöy.\nKariniemi -- Karlnes.\nKarkko -- Hamnnes.\nKauppi -- Hallen.\nKelavuono -- Kjöllefjord.\nKellari -- Kjelderen.\nKierua -- Skjervöy.\nKiiperi -- Kiberg.\nKirkkoniemi -- Kirkenes.\nKiviö -- Kjö.\nKolsivuopio -- Kvalvik.\nKourokeino -- Kautokeino.\nKramppinen -- Krampenes.\nKranviika --- Kramvik.\nKuivakoski -- Törfossnes.\nKullaselva -- Skullnes.\nKummaväri -- Komagver.\nKuolpavankka -- Interberg.\nKuotsavuopio -- Rottenvik.\nKyypi -- Kiby.\nKälmö -- Kjelmsöya.\n\nLamppuniemi -- Langbunes.\nLankovuono -- Langfjord.\nLappea -- Loppa.\nLemminjoki -- Lakselven.\nLemminvuono -- Vestbotn.\nLeppiouta -- Olderskogen.\nLumijänkä -- Snemyren.\nLaijisvuono -- Laksfjord.\nLökviika -- Lökvik.\n\nMaannuora -- Maursund.\nMakreija -- Mageröya.\nMarjasuvanto --- Mariastilla.\nMarkkina, Jyykeän M. -- Skibotn.\nMaskjoki -- Masjok.\nMatinkenttä -- Hysingjorden.\nMorttinen -- Mortensnes.\nMoskivuono -- Ulsfjord.\nMuotka -- Lyngen.\nMuotkalahti -- Kjosen.\nMustaniemi -- Svartnes.\nMustaniva -- Svartfoss.\n\nNaavuono -- Kvenangen.\nNotkoniemi --- Nordnes.\nNurmi -- Kraknes,\nNyyhamina -- Nyhavn.\nNäytämö -- Neiden.\nNäytämövuono -- Neidenfjord.\nNäytämövuono, suupuoli -- Kjöfjord.\n\nOlmavankka -- Samuelsberg,\n\nPaasinkorva -- Ödeslätt.\nPalonjoki -- Brennelv.\nPaskapudas -- Baskabut.\nPätsivuono -- Balsfjord.\nPaunu -- Bognelvdal.\nPekansaari -- Norskholm.\nPeruna -- Bergen.\nPitlavuono -- Billefjord.\nPiltto --- Bilta.\nPitkäniemi -- Langnes.\nPitkävuono -- Langfjord, Etelä-Varengissa.\nPorsijoki -- Porselven.\nPraashamina -- Brashavn.\nPunakas -- Bonakas.\nPuolmak -- Polmak.\nPyhäouta -- Helligskog.\nPykeija -- Bugöynes.\nPyssyjoki -- Börselv,\nPyörnöijä -- Björnöya, Karhusaari.\n\nRaattavuono, Rautuvuono -- Smalfjord.\nRaisi -- Nordreisa.\nRautavuono -- Jarfjord.\nReisivuono -- Bugöyfjord,\nRepovuono -- Repperfjord.\nRiekki -- Annabakelven.\nRistivuono -- Korsfjord.\nRoijalus -- Röielven.\nRuoslahti -- Russeluft.\nRuostevielma -- Rustefjelma.\nRyssäpahta -- Nordkjosen.\nRässikäinen -- Sorkjosen.\nRässivuono -- Rafsbotn.\n\nSaalamo -- Skogeröya,\nSalttijärvi -- Saktjernet.\nSappi -- Sappen.\nSenja -- Senjen.\nSiennalahti -- Djupvik.\nSiernöija -- Stjernöya.\nSisajoki -- Prestelven.\nSisäpää -- Indre Kvenby.\nSloutanniemi -- Slottenes.\nSokkuvuono -- Austbotn, Porsangerilla.\nSokkuvuono -- Bakkeby, Raisinvuonolla.\nStaaluvankka -- Elvevold.\nSuoloniemi -- Rasteby.\nSuppiniemi -- Sopnes.\n\nTalmulahti -- Talvik.\nTalvisvankka -- Normannvik.\nTamsöijä, Taumu saari -- Tamsöy.\nTappolahti -- Tappeluft.\nTeno -- Tana.\nTenovuono -- Tanafjord.\nTromssa -- Tromsö.\nTuikkanen -- Alteidet.\nTurvejoki -- Thomaselven.\n\nUksiviiki -- Mellenfjord.\nUlkojoki -- Ytre Kvenby.\nUtsavuono -- Bökfjord.\nUuniemi -- Nesseby.\nUutuanvuono, Näytämönvuonon peräosa -- Munkefjord.\n\nValasniemi -- Kvalnes.\nVarkaja -- Vardö.\nVarppi -- Vinnelys.\nVesisaari -- Vadsö.\nVieksikenttä -- Kvesmenes.\nVoivuono -- Pollen.\nVuoreija -- Vardö.\nVuosvankka -- Furuflaten.\n\n\n\n\nOUTOJA SANOJA\n\n\naapa, lap. aahpe -- suuri puuton suo, myös aava merenselkä.\naapalintu, norj. havhest -- Futmaria glacialis.\naapamies -- merimies,\nahven, Jäämeren ahven -- Sebastes norvegicus.\nalkka, norj. alke -- ruokki, Alea torda.\nankka -- pieni viina- t.m. tynnyri, ankkuri.\nautti -- haahka, Somateria mollissima.\n\nbrugde -- Selache maxima.\n\neno -- iso joki, virta.\n\nflynder -- kampela, Pleuronectes platessa, Pl. flesus.\nflöitti, norj, flöte -- kerma.\n\ngaissa -- korkea tunturi, jonka huipuilla lumi pysyy kesät talvet.\n\nhalli, hallin pullo -- puolen tuopin pullo.\nhierua, norj. fjär -- pakovesi, pakoveden paljastama ranta\n   ja sen lähin vieri.\nholkeri, norj. haakjäring -- Jäämeren hai, Laemargus microcephalus.\nhouvi -- vouti.\nhurrikas -- ensikertalainen.\nhurtti ruutta, norj, hurtigrute -- matkustajalaivojen kulkuvuoro.\nhyysä, norj. hyse -- Gadus aeglefinus.\nhämpööri, norj. femböring -- iso purjealus, 5 airoparia.\nhövesmanni, höösmanni -- kalaveneen päämies.\nhöökäri -- pieni kauppamies.\n\nibmel -- jumala.\niskurauta -- tulusrauta.\nisohylje -- Phoca barbata.\nisotinka, norj, storting -- suurkäräjät, Norjan valtiopäivät.\n\njuovattaa, lap. cuövvot -- seurata jonkun perässä.\njutaa, lap. johtet -- kulkea, ajaa.\njutamiskeino -- kulkutie.\njuuma -- ilmavirta, viima.\njuurmuuri, norj, jordmor -- kätilö.\njäkaläpantio -- karjalle varattu jäkäläkasa.\njänkä, jänkka, lap. jiegge -- puuta kasvava suo, räme.\n\nkaara -- puukaukalo.\nkaja -- laudoista alus- ja päällyshirsien sekä nurkkapatsaiden varaan\n   rakennettu kala-aitta.\nkaksi veden väliä --- kaksi nousu- ja laskuveden aikaa.\nkalapärrä -- kapakala.\nkallokkaat -- poron kallonahasta ommellut kengät.\nkaltio, lap. kaltu -- lähde, hete.\nkammi -- turvemaja.\nkehräpää -- värttinä.\nkeino, lap. gäidno -- tie.\nkeituri, norj. ged. -- vuohi.\nkemppi, lap. gämpa -- kaunis, soma.\nkeripukki norj. skörbug.\nkiedgam -- lapin kätkyt, komsio.\nkieruna -- kuruna, tuntuririekko.\nkiisa, lap. gisa -- lipas, arkkunen.\nkirvata -- kirota.\nkiveliö -- suuri, asumaton erämaa.\nklapmyysa, norj. klappmyse -- kuplahylje, Cystophora cristata.\nkojama -- uroslohi.\nkollostaa -- valjastaa poroja joko ahkioineen t, ilman peräkkäin\n   toisiinsa kiinni sonnustaen.\nkolo -- kolkko, ruma.\nkonto -- sumu, usva.\nkortsi, lap. gorzze -- jylhän tunturikurun äkkijyrkkä louhikkoinen\n   vesiputous.\nkoste -- suvantopaikka koskessa kiven t. saaren suojassa.\nkoutua -- kellua veden pinnalla.\nkraakku -- näkinkenkä.\nkraakkuvalas -- ryhävalas, Megaptera boops.\nkraampuura -- sekatavarakauppa.\nkriili -- pieni äyriäislaji, Euphrasia inermis, Thysenoessa neglecta,\n   Th. longicaudata.\nkrykja, norj. krykke -- kolmivarpainen lokki, Risse tridactyla.\nkulkua -- ajelehtia.\nkuorata, lap. guorrot -- seurata jälkiä, mennä perässä.\nkurkkio -- korkea louhinen vesiputous.\nkurppa -- eväsreppu.\nkuru, lap. gurra -- ahdas tunturirotko.\nkuu -- rasva, tali.\nkvaksalvari -- puoskari.\n\nlaikota -- vuokrata.\nlapinvalas -- Balaenoptera musculus.\nlavdastakka sormus -- leveäkantainen renkailla koristeltu lapinsormus.\nlihkukapper -- onnenlakki, syntymakalvo.\nlihkusilkki -- sama kuin ed.\nlinkka -- köngäs, vesiputous.\nlohta, norj. loft -- rakennuksen yläkerta.\nlomainen, esim. kolmil. rakennus -- 3-huoneinen rakennus.\nlota, norj. lodde -- villakuore, Mallotus villosus,\nloude, lap. loavdda -- kotavaate, iso hamppuvaate.\nluokka, lap. luokas -- mäkiköyry.\nlänsi, norj. lens -- tyhjä vedestä (laivasta).\n\nmade, Jäämeren made -- Brosmius brosme.\nmainikka -- mainio.\nmainoa, lap, maidnot -- puhua hyvää, kiittää, ylistää.\nmarkka -- painomitta, 1/2 kolpuntaa, n. 250 g.\nmateriäijä, lap. maddaragja -- suvun esi-isä.\nmatokärpänen -- Calliphora vomitoria, C. crythocephala.\nmerikissa, aapakatti, norj, havkatt -- Chimaera monstrosa.\nmoosa, norj. maase -- Larus.\nmuistelus, lap. muittalus -- kertomus, tarina.\nmuotkia -- vetää vene yli kannaksen t. ohitse kosken.\nmurku, lap. murkko -- sumu, usva.\n\nnaldu -- värttinä.\nnausti, norj. nöst, naust -- venehuone.\nneljän killingin drammi -- n. peukalonmentävä ryyppykuppi.\nniesta, lap, nieste -- ruoka, eväs.\nnilapahta -- niljainen kallio.\nnisso, nissu, norj. nise -- Phocaena communis.\nniva, lap. njavve -- kova virtapaikka joessa.\nnokko -- kylliksi.\nnulkata, lap. njolkastet -- juosta hiljalleen (porosta).\nnuora, lap. nuörre -- pitkä kapea salmi.\nnuorukainen -- nuori lehmä, hieho.\nnutukkaat -- lapinkengät.\n\noarja, lap, oarje -- etelä.\nortti -- hopearaha, 6 killinkiä l. 24 enkkelia l. 80 äyriä.\notrinki, norj. ottring. -- 8-airoinen Jäämeren vene.\nouta, lap, vuövte -- metsä.\noutaherra -- metsänvartija.\noutariekko -- metsäriekko, metsikana.\n\npahta, lap. pahte -- jyrkkä korkea kallioseinä.\npakkasrusta -- pakkasusva.\npakkisilli -- pieni sillilaji.\npalas, lap. paaikes -- polku.\npallas -- iso Jäämeren kampela, Hippoglossus vulgaris.\npaltsaraja -- vanha karvaton peski.\npankko -- pankki.\nparseeli -- puku.\nparttio -- pieni joukko, esim. poroja.\npeesi, norj. specie daler -- seteliraha, 5 orttia l. 4 kruunua.\npeili -- pieni ryyppykuppi, 1/2 hallia.\npelleriini -- Pellerins margarin.\nperunalainen -- bergeniläinen.\npirri -- hyljelaji, Phoca vitulina, Ph. annellata, Ph. foetida.\npirrilakki -- piippalakki.\nponnikka -- flynderi (Jyykeä),\npoimu, lap. bovdna -- iso jänkämätäs.\npuura -- aitta.\npytnoosi, norj, bottlenose -- nokkavalas, Hyperoodon diodon.\npäkki, norj. späk -- pintarasva, kuu.\npäkätä -- irroittaa päkki nahasta.\npäällispuuro -- kermaan keitetty puuro.\n\nraajia -- raataa, raivata.\nraakhalsi, norj, draghals -- lisäköli.\nraamoa, lap, ramedet -- kerskua, kiitellä itseään.\nraito, lap. raido -- useampia poroja ahkioineen t. ilman valjatettu\n   jonoon.\nriekki, norj. räkved -- virran mukana ajelehtiva risukko t. juurinen,\n   oksikas puukasa.\nrito, lap. riddo -- tunturien lumi -- t. kivivyöry.\nriuku -- neiti, rouva, ei lapinpukuinen.\nrokuska -- niinimatto.\nrossa, tuulenrossa -- äkkinäinen tuulenpuuska.\nrouata -- värjätä verkkoja t. nuottaa.\nrouot, lap, rouhko -- vällyt.\nrukattaa, lap, ruohtet -- kiiruhtaa, laukata.\nrukka -- peski.\nruto, lap, rotto -- tiheä lehtimetsä.\nryssänhylje -- Phoca groenlandica.\nrälssä -- pelastusarmeija.\nrön soopa -- viheriä saippua,\n\nsaita, norj, sei -- Gadus virens.\nsaitavalas -- Balaenoptera borealis.\nsaivovesi -- suolaton vesi.\nsantikka -- flynderi (Pyssyjoki).\nsarvikala -- sarvivalas, Monodon monoceros.\nsati -- jos.\nsaura -- heinäpieles.\nsieppuri, lap. sieben -- karhunnahkainen hartiapeite.\nsiida -- lapin kotakylä.\nsiili, norj. sil -- Ammodytes lancea.\nsiljo -- tasainen kenttä kodan luona t. muuallakin.\nsinivalas -- Balaenoptera sibbaldii.\nslaaveri -- orjuus, vankeus.\nsluuka -- uistin.\nsokkua -- laskea (vedestä), myös upota veteen.\nsopsata, lap. copsut -- pysyä sijassaan, ei liukua. Esim, poron jalka\n   ei sopsaa jäätiköllä.\nsoro, lap. corro -- kivikkomäki.\nsuohkana, lap. suohkkan -- pitäjä.\nsuokeri -- lankomies.\nsuolinkainen -- onkiliero.\n\ntaajoa, lap. dagjot -- leikkiä, telmätä.\ntaamoa, lap. dabmat -- kesyttää, taltuttaa, masentaa.\ntaari, norj. tare -- merilevä, Laminaria digitata.\ntainari, norj. stenbit -- Anarrhichas lupus.\ntamppi, norj. damskib -- höyrylaiva.\ntasan -- sama, samantekevä (Raisi).\ntasainen, tasaisen yön -- koko yön.\nteno, lap. dädnu -- iso virta.\ntieva, lap. dievva -- hiekkakumpu t. -mäki.\ntiikeri, norj. stiger -- työnjohtaja.\ntinka, norj. ting -- käräjät, oikeuden istunto.\ntitti, lap. diddi -- pieni lohi.\ntokka, lap. tohkke -- iso porolauma.\ntolppa -- hopearaha, 1/2 orttia.\ntolvata, lap. doalvastet -- juosta ravia (porosta).\ntriivata, norj. driva -- harjoittaa.\nturska, norj, torsk -- Gadus morrhua.\ntyhjä -- vain (Raisi).\ntäärinki -- keuhkotauti, tuberkuloosi.\n\nulli -- nousuvesi.\nummenoius -- umpea suoraan oiustava poro.\numpitakki -- lapintakki.\nuovaten -- uhaten, kerskuen.\n\nvaakina -- miekkavalas, Orca gladiator.\nvaaria, lap. vadne -- puute, niukkuus.\nvalkeakala -- maitovalas, Delphinapterus leucas.\nvankka, lap. vagge -- tunturimaan jokilaakso.\nveltta -- kääntöaura, vältti.\nverivatsa -- poron vatsalaukkuun koottu, jäädytetty veri.\nviekkaasti -- nopeasti, sukkelasti.\nvieko, norj. vägt -- painomitta, 2 vanhaa leiviskää l. 24 kolpuntaa,\n   n. 17 kg.\nvinssi -- kalan nosto-väkipyörä.\nvisto -- pelottava, kammottava.\nvuoma, lap. vuobme -- puuton suuri suo.\nvästä -- länsi.\nväärti -- kestiystävä.\n\nylilappi -- tunturilappalainen.\näiji -- isoisä.\näpärä -- surmattu, metsään heitetty sikiö.\nöystä -- itä.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] V. Voionmaa, Suomi jäämerellä.\n\n[2] Knud Leem, Beskrivelse over Finmarkens Lapper. Kiöbenhavn 1767.\n\n[3] J.E. Rosberg, Petsamon maa.\n\n[4] V. Voionmaa, Suomi Jäämerellä.\n\n[5] J.E. Rosberg, Petsamon maa.\n\n[6] Bj. Hofseth, Finmarkens Fremtid, 1919.\n\n[7] J. Qvigstad, Den kvaenske indvandring til Nord-Norge. (Schnitler\nDokumenter I), siv. 10.\n\n[8] J. Qvigstad, ed. m. teos. s. 66. y.m.\n\n[9] Tarkoittanee lappalaissyntyistä Ruotsin-Lapin Sorselen pappia,\nA. Fjellneriä (1795-1876).\n\n[10] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n.e, s. 10\n\n[11] J. Qvigstad, e.m. t. siv. 66.\n\n[12] Johannes Wegelius, synt. 1693, kuoli Oulun kirkkoherrana 1764 oli\nisonvihan aikana Lapissa pakoretkellä.\n\n[13] Tervaa poltetaan Raisissa vuosittain n. 600 tynnyriä, Naavuonossa\n200, (A. Hagemann, Tjärindustrien i Tromsö stift).\n\n[14] 1881-91 mainit. Raisissa kylvetyn vuosittain 19 hl ohria, 523 hl\nperunoita (A. Helland, Tromsö amt).\n\n[15] Karjaa oli Raisissa 1900: hevosia 102, lehmiä 834, lampaita 1628,\nkeitureita 3, sikoja 3, poroja 6619, kanoja 34. (A. Helland, Tromsö\namt).\n\n[16] Vert. Paulaharju, Lapin muisteluksia s. 169. -- J. Qvigstad,\nLappische Opfersteine und heilige Berge in Norwegen, s. 348, 349.\n\n[17] J. Qvigstad, e.m. t., ss. 12-14, 32, 52, 67. -- D. Skogman,\nSuomalaiset Ruotsissa ja Norjassa. Suomi II, 8 s. 180.\n\n[18] J. Qvigstad, e.m. t., s. 13, 17. -- A. Hagemann, Westfinmarken.\n\n[19] Kjeldsen oli Finmarkin amtmannina 1739-50, J, Qvigstad, e.m. t,,\ns. 16. -- A. Hagemann. Den onde Amtmand (Morgenbladet 1896).\n\n[20] Axel Hagemann, Altenskoven, Forstföreningens Årsbok 1890.\n\n[21] Vrt. J. Qvigstad, Lappische Opfersteine j.n.e., s. 341.\n\n[22] Vrt. J. Qvigstad, Lappische Opfersteine j.n.e., s. 341.\n\n[23] Tromssassa ei ole auraa ei äestä,\n     perintönä ei saada viljaa ei peltoa,\n     maata ei vaoille kynnetä.\n     Syvyydestä täällä leipä etsitään,\n     kun onni pettää, kärsitään puutetta\n     ja eletään suuressa köyhyydessä.\n\n[24] Alattion ohrasato 1860 oli 6 jyvää, 1866-70 4,1, 1875 6,5. (prof.\nSchubelerin mukaan.) V. 1860 korjattiin Alattiossa 1000 tynnyriä ohraa.\n(A. Helland, Finnmarkens amt).\n\n[25] V. 1900 kylvettin Alattiossa perunoita 736 hl. (A. Helland,\nFinmarkens amt.)\n\n[26] Voita tuotiin Atattioon n. 12,000 kg vuosittain. Alattion\nmarkkinain tavarainvaihto 1891-99 oli keväisin n. 50,000 kr., syks.\n64,000 kr, {A. Helland, Finmarkens amt).\n\n[27] Tverelvdalissa hakattiin 1900 n. 175,000 kattolaakaa, arv.\n10,000 kr. Kattolaaoista maksettiin koon mukaan 12-24 kr. 100:lta.\n{A. Helland, Finm. amt). Nyk. maksetaan 8-15 kr. 100:lta.\n\n[28] Vert. J. Qvigstad, Lappische Opfersteine j.n.e., s. 341.\n\n[29] A. Helland, e.m. t.\n\n[30] A. Helland, e.m. t. -- Bj. Hofseth, Finmarkens Fremtid. --\nJ. Qvigstad e.m. t., s. 32.\n\n[31] Qvigstad, e.m. t. -- Bj. Hofseth, e.m. t.\n\n[32] Bj. Hofseth, e.m. t.\n\n[33] D. Skogman, Suomal. Ruotsissa ja Norjassa, Suomi 11:8.\n\n[34] Marie Crowe kuoli 1843, 41 vuotiaana.\n\n[35] J. Qvigstad, A. Helland, Bj, Hofseth, e.m. t.\n\n[36] Finmarksbiblioteket, Vesisaaressa, tallettaa \"The Polar Staria\" ja\n\"Ultima Thulea\" muutamia n:oita.\n\n[37] A. Helland, e.m. t.\n\n[38] Vrt. J. Qvigstad, e.m. t., s. 19. -- J. Beronka, Syntaktiske\niagttagelser fra de finske dialekter i Vadsö og Porsanger, s. 105.\n\n[39] Ehkä Erik Juntinpoika, s. n. 1722, k. 1804. Beronka, e.m. t.,\ns. 116.\n\n[40] Vrt. J. Beronka, e.m. t., s. 107.\n\n[41] Tarkoittaa: çieççe cappad cabba çieçeççe cokkai cokka-çorost\nçuggit çacce çada çoalle. (Seitsemän mustaa kaunista pikkutontusta\nistui kokousharjulla, laski vettä läpi suolen.)\n\n[42] Vrt. J. Beronka, e.m. t., s. 109.\n\n[43] Vrt. J. Qvigstad, Lappische Opfersteine j.n.e., s. 334.\n-- J. Beronka, e.m. t., s, 108.\n\n[44] Ruton mainitaan liikkuneen Ruijassa 1792 vaiheilla.\n\n[45] Gudmand Karlsenin sukuluettelo Mikkel Hansenin hallussa.\n-- J. Beronka, e.m. t., 113, 115.\n\n[46] J. Qvigstad, e.m. t., s. 34. -- Vrt. J. Beronka, e.m. t,\ns., 113, 115.\n\n[47] Eeron-Mikon-Hannu kuoli 1844. Beronka, e.m. t., s. 116.\n\n[48] Vrt. J. Qvigstad, Lappische Opfersteine j.n.e., s. 334.\n\n[49] Koovi eli vv. 1834-1918.\n\n[50] V. 1900 mainit. Kistrandissa, johon Porsangerin vuono\nsuomalaisineen kuuluu, olevan 693 kveeniä (J. Qvigstad, e.m, t.,\ns. 67).\n\n[51] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n.e., s. 21-22.\n\n[52] Erkki Kolström oli syntynyt 1796.\n\n[53] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n.e,, s. 67.\n\n[54] A. Helland. Finmarkens amt.\n\n[55] Tenon poikkipadot kiellettiin 1866.\n\n[56] A. Helland, Finmarkens amt.\n\n[57] J. Qvigstad. Den kvaenske j.n.e,, s. 39.\n\n[58] Vuonna 1599 toukok. 29 oli tässä huoneessa Kristian IV Tanskan ja\nNorjan kuningas.\n\n[59] A. Helland, e.m. t, -- J. Qvigstad, Den kvaenske j,n.e., s. 67.\n\n[60] A. Helland, e, m. t.\n\n[61] A. Helland, e.m. t.\n\n[62] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n.e., s. 39, 67.\n\n[63] Polemonium pulchellum.\n\n[64] J. Qvigstad, Bosaetningen, i Sör-Varanger för 1870, s. 6.\n\n[65] J. Qvigstad, e.m. t., s. 15, 18.\n\n[66] J. Qvigstad, e.m. t., s. 18.\n\n[67] 1920 asui Pykeijassa 239 suomal., 15 norjal., 8 lappal.,\nsekarotuisia 24. A.B. Wessel, Befolkningen i Sör-Varanger efter 1870.\nFestskrift til Rektor J. Qvigstad 1853 4 april 1928, s. 310.\n\n[68] J. Qvigstad, Bosaetningen i Sör-Varanger för 1870, s, 14, 18.\n\n[69] 1920 asui Reisivuonossa 55 suomalaista. A.B. Wessel, e.m. t.,\ns. 310.\n\n[70] Tromssan museon esineluettelosta.\n\n[71] J. Qvigstad, Bosaetningen j.n.e., s. 6. -- O.A. Johansen,\nFinmarkens. Politiske Historie.\n\n[72] O.A. Johnsen, e.m. t.\n\n[73] J. Qvigstad, Bosaetningen, j.n.e., s. 14.\n\n[74] J. Qvigstad, e.m. t., s. 20.\n\n[75] 1920 oli Näytämössä ja Uutuanvuonolla suomalaisia 151, koko Etelä-\nVarengissa 1034. A.B. Wessel, e.m. t,, s. 310.\n\n[76] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n.e., s. 22, 36, 38. -- J. Beronka,\nVesisaaren historia (käsikirjoitus).\n\n[77] J. Beronka, e.m. t.\n\n[78] J. Beronka, Vesisaaren historia (käsik.).\n\n[79] Finmarksbiblioteket. Vesisaari.\n\n[80] Kuuden kluvan tuuli on jo kaikkein kovin hirmumyrsky.\n\n[81] Vrt. J. Beronka, Syntaktiske j.n.e., s. 96.\n\n[82] Finmarksbiblioteket, Vesisaari.\n\n[83] Eilert Sundt, Folkvennen X, 1863.\n\n[84] Hj. Hofseth, Finmarkens Fremtid, 1919.\n\n[85] J. Beronka, Vesisaaren historia (käsikirj.)\n\n[86] Lehmän heiniksi lasketaan 3000 kg.\n\n[87] Etelä-Norjassa poltetaan taaria, ja tuhkasta valmistetaan jodia.\n\n[88] J. Beronka, Vesisaaren historia (käsikirj,).\n\n[89] J. Beronka, e.m. käsikirj.\n\n[90] G.A. Andersson, Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitäjien aikais. ja\nmyöhemm. vaiheista, siv. 294.\n\n[91] A.V. Ervasti, Suomalaiset Jäämeren rannalla, s. 253.\n\n[92] J. Qvigstad, Den kvaenske j.n,e., s.27. -- B. Blom, Menneskehandel\ni Norge i vort Aarhundrede, Morgenbladet n. 5, 9, 13, 27. 1897. -- Carl\nSchöyen, Menneskehandel, Verdens Gang, 60, 86, lOI. 1909.-- Sama, Tre\nstammers möte. 1918.\n\n[93] J. Beronka, Vesisaaren historia (käsikirj.)\n\n[94] J. Qvigtadin kirj. jäljennöksestä \"Senjens og Tr. Sörenskrivers\nforhörs protokol\".\n\n[95] Finmarksbiblioteket, Vesisaari.\n\n[96] Jyykeässä voidaan vielä nähdä vanha liinan alus, _liinakierto_,\nsoikeaan vanteeseen sidottu lauta- ja nuorapohja.\n\n[97] A. Helland, Finmarkens amt.\n\n[98] Lofotposten, 9.6. 1927.\n\n[99] A. Helland, Finmarkens amt.\n\n[100] A, Helland, Finmarkens amt.\n\n[101] Norjal, teosten mukaan. Myös E. Saraste, Kuvauksia\nHuippuvuorilta.\n\n[102] Ruijan Suomenk. Lehti n:o 5. 1877.\n\n[103] Folkevennen X, 1863.\n\n[104] Hollantil. Barents kuoli Novaja Semljalla 1597. Riikan Uulan\ntuoman päiväkirjan sanotaan tuhoutuneen Hammerfestin palossa 1890.\n\n[105] Posti kuoli 1918.\n\n[106] Raamattu oli painettu H:ssa 1852. Tromssan kveeni lienee ollut\nkippari J. Matinlassi, joka aina talvisin kävi Suomessa vieden ja\ntuoden tavaraa.\n\n[107] Eilert Sundt, Om Finnerne. Folkevennen X, 1863.\n\n[108] Oulussa 1863.\n\n[109] Turussa 1861.\n\n[110] Kjeldsethin kirjapainossa 1891.\n\n[111] Järvitalon veljeksiä oli Vesisaaressa aikoinaan Iisakki, Olli,\nHeikki, Samppa ja Jussi.\n\n[112] Lehden tekstiala 28 x 16,5 cm.\n\n[113] Tämä tapahtui marrask, 8 p:nä 1852.\n\n[114] Tullimies I. Tibergin käsinkirjoitetusta \"Aikakirjasta\",\nVesisaaren heräyksen historiasta. Sen mukaan suureksi osaksi seuraava\nVesisaaren kristillisyyden kuvaus.\n\n[115] Vrt. Inga Björnson, Dundor-Heikka.\n\n[116] Folkevennen X. 1863.\n\n[117] Ks. ed., siv. 263.\n\n[118] Eilert Sundt, Folkevennen X, 1863.\n\n[119] Qvigstad, Den kvaenske j.n.e., s. 23.\n\n[120] Kapt. N. Muller, Fra Finmarken og Russegraensen. Dagbladet 1904.\n\n[121] Katek. G.A. Borgen, Folkevennen XVIII.\n\n[122] Bj. Hofseth, Finmarkens Fremtid 1919.\n\n[123] N. Muller, Fra Finmarken j.n.e.\n\n[124] J. Qvigstadin hallussa olevan jäljennöksen mukaan.\n\n[125] D. Skogman, Suomalaiset Ruotsissa ja Norjassa. Suomi II: 8,\ns. 185.\n\n[126] D. Skogman, e.m. t., s. 187.\n\n[127] karski, tuima, tiukka. Eilert Sundt. Folkev. X. 1863.\n\n[128] N. Muller, Fra Finmarken j.n.e.\n\n[129] D. Skogman, e.m. t., s. 193.\n\n[130] Bj. Hofseth, e.m. t.\n\n[131] D. Skogman, e.m, t. s. 187.\n\n[132] N. Muller, Fra Finmarken j.n.e.\n\n[133] J. Beronka, Vesisaaren historia (käsikirj.).\n\n[134] N. Muller, Fra Finmarken j.n.e.\n\n[135] A. Helland, Finmarkens amt.\n\n[136] Finmarksbiblioteket. Vesisaari.\n\n[137] D, Skogman, e.m, t. s, 191.\n\n[138] Jyykeän ukon lausuma.\n\n[139] D. Skogman, e.m. t,, ss. 193-198.\n\n[140] Eilert Sundt, Folkev. X. 1863.\n\n[141] Tällainen kaksikielinen kirja oli kristinopissa H.U. Sverdrupin\ntoimittama, C.A. Christophersenin suomentama \"Lyhyt ote Dr. Erich\nPontoppidanin Selityksestä\". Kristiania 1879.\n\n[142] Axel Hageman, Westfinmarken.\n\n\n\n"]